Euron ja EU:n ruumiinvalvojaiset

Euroopan rahaunionin jäsenyys on johtanut valtioiden taloudet suuriin ongelmiin. Suorituskyvyltään erilaiset kansantaloudet saatettiin yhteisen valuutan kautta näennäisesti samalle viivalle. Nyt hitaita pakotetaan juoksemaan nopeiden tahdissa ja nopeita puolestaan taivutellaan juoksemaan hitaammin, jotta kaikki pysyisivät mukana. Kun valtiot eivät voi hoitaa talouttaan itselleen sopivimmalla tavalla, yhteiskunnallinen tehokkuus kärsii. Lopulta myös vahvimmat kansantaloudet menettävät kykynsä tuottaa sellaista lisäarvoa, jolla voitaisiin parantaa muiden asemaa.

Yhteiseen rahaan on liittynyt pieniä hyötynäkökohtia: matkailijoiden ei tarvitse vaihtaa valuuttaa maasta toiseen siirtyessään eikä yritysten tarvitse suojautua kurssiriskeiltä valuuttafutuureilla. Euroopassa olisi kuitenkin voinut käydä vapaakauppaa myös ilman EU:ta ja euroa, pelkän EEC:n turvin. EMU:n ja yhteisvaluutan edut ovat olleet hyvin vähäisiä. Valuuttaa ei tarvitse vaihtaa myöskään maksaessaan kortilla, ja euron ansiosta kurssimuutoksilta voidaan suojautua vain euroalueen sisällä.

Yritykset käyvät kauppaa myös euroalueen ulkopuolisiin maihin, ja tässä suhteessa yhteisestä valuutasta on ollut lähes pelkkää haittaa. Eräs syy siihen, miksi Suomen puunjalostusteollisuutta lopetetaan tehdas kerrallaan ”kannattamattomana”, on se, että kilpailijamaat, kuten Ruotsi, myyvät tuotteitaan edullisemmin. Oman valuuttansa ansiosta Ruotsi voi devalvoida ja lepuuttaa kruununsa kurssia alemmalla tasolla sekä taata edullisemmat hinnat, kysynnän ja työllisyyden, joka edistää koko kansantalouden etua. Esimerkiksi vuoden 2008 laman alkaessa Ruotsi alensi kruununsa kurssia niin, että yhdellä eurolla saattoi ostaa melkein kymmenen kruunua. Tästä elvytystoimesta oli naapurimaamme teollisuudelle useiden miljardien etu, kun taas vahvasta eurosta on ollut haittaa esimerkiksi Suomen viennille Pohjois-Amerikkaan.

Suomen tiedotusvälineet mainitsevat kyllä mielellään, mitä etua yhteisestä valuutasta on ollut, mutta ne eivät kerro, että syynä Suomen metsäteollisuuden asteittaiseen tuhoutumiseen on Euroopan unioni ja yhteinen raha. Myös tuotannon siirtäminen pois Suomesta johtuu Euroopan unionista ja sen myötä helpottuneesta pääomien viennistä rajojemme ulkopuolelle. Tämä on heikentänyt työllisyyttä ja vähentänyt yksityishenkilöiltä perittävää verokertymää.

Myös yritysten maksamien verojen määrä on supistunut tai ainakin noussut optimaalista verotuottoa vähemmän Euroopan rahaunionin vuoksi. Ulkomaalaisten ostettua yrityksiämme firmat kotiuttavat voittonsa vieraisiin maihin ja maksavat veronsa niihin. Samoin suomalaisten hallussa olevat yritykset pakenevat alhaisten verojen toivossa ulkomaille. Tämä on johtanut valtiot keskinäiseen verokilpailuun, mikä puolestaan merkitsee, ettei itsenäistä finanssipolitiikkaa enää ole.

Kansallisvaltiot eivät voi päättää verotuksensa tasosta itsenäisesti, sillä pääomien vapaan siirtelyn vuoksi pääomanomistajat voivat helposti viedä omaisuutensa ulkomaille ja kilpailuttaa valtioiden verotusjärjestelmiä. Niinpä pääomatuloverotus on pidetty suhteellisen alhaisella tasolla myös Suomessa, minkä seurauksena rikkaat pääomanomistajat ovat selvinneet vähillä veroilla. Heidän alhaiset veronsa on kompensoitu ottamalla valtiolle suurin määrin velkaa.

Rikkaat ihmiset ovat rikastuneet ja valtiot ovat velkaantuneet. Rikkaiden suuret pääomatulot aiotaan maksattaa köyhien ja keskituloisten palkansaajien köyhillä ja keskituloisilla jälkeläisillä, joiden hoidettaviksi valtioiden velat kaatuvat. Tämä on johtanut yhteiskunnalliseen repeämiseen ja eripuraisuuteen. Vastakkain eivät ole nykyään vain rikkaiden ja köyhien ihmisten edut, vaan kansallista etua ajattelevien ihmisten ja siitä piittaamattomien internatsien napit.

Yhteiskuntamme pysyy koossa ja ihmiset näennäisesti tyytyväisinä vain siksi, että kansalaiset eivät vielä ymmärrä, miten heitä höynäytetään EU:n riistotaloudessa. Heidän aggressionsa ostetaan pois sosiaaliturvalla, joka siirretään tulevien sukupolvien maksettavaksi. Nämä kaikki ongelmat johtuvat siitä, että EU on sekoittanut pahasti valtioiden taloudet ja tuhonnut niiden itsenäisen talouspoliittisen toimintakyvyn.


Valtiot eivät selviä veloistaan koskaan

Valtioiden köyhtyminen ja velkaantuminen ovat johtaneet ennennäkemättömään pankki- ja rahoituskriisiin. Kriisi ei tosin vallitse vain pankkijärjestelmässä vaan sitä pönkittävässä politiikassa.

Suomen valtiolla on tätä nykyä velkaa noin 82 miljardia euroa, ja velkaeuroja on kuin tähtiä taivaalla. Esimerkiksi yläpuolellamme näkyvään Linnunrata-nimiseen tähtisumuun on arvioitu sisältyvän noin 200 miljardia tähteä tai aurinkokuntaa. Tässä mielessä tähtitiede on vielä taloustiedettä runollisempaa.

Laskin kerran, että Suomen valtionvelalla voisi rakentaa niin monta kolmesataametristä loistoristeilijää, että niitä ulottuisi peräkkäin aseteltuna Helsingin Katajanokalta Suomenlahden ylitse Tallinnaan asti. Yksikin tällainen loistolaiva maksaa noin 300 miljoonaa euroa, ja se olisi jopa valtion budjetissa suuren mittaluokan hankinta. Mutta Suomen valtiolla velkaa on niin paljon, että kyseisiä laivoja voisi sillä summalla hankkia peräti 270 kappaletta ja kävellä niistä rakennettua siltaa pitkin kuivin jaloin Baltian puolelle! Paha vain, ettei tätä velkaa ole missään kiinteässä omaisuudessa investoituna, vaan se kasvaa korkoa vain syömävelkana.

Suomea sanotaan yhdeksi EU:n vähiten velkaantuneimmista maista. Olemme pysyneet pankkivaltio Luxemburgin ohella ainoana sellaisena maana, joka täyttää Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksessa mainitun ehdon. Sen mukaan valtionvelka ei saa ylittää 60 prosenttia BKT:sta. Velkamme vähyys on kuitenkin vain suhteellista ja näyttää hallinnassa olevalta pelkästään bruttokansantuotteeseen verrattuna. Suuri valtionvelka on saattanut taloutemme veitsen terälle, ja liikkumavara on minimaalinen. Absoluuttinen velka on hirvittävä, ja myös oma tilanteemme on erittäin huono, mikäli otetaan huomioon, että selviytymiskykymme ei ole yhtä hyvä kuin kehittyneempien teollisuusmaiden.

Yksiselitteinen syy valtioiden heikkoon tilanteeseen on Euroopan unioni ja sen yhteinen rahapolitiikka. Kansallisvaltioilta on viety oikeus devalvaatioon ja revalvaatioon ja sellaiseen itsenäiseen veropolitiikkaan, joka takaisi suurimman mahdollisen tehokkuuden poliittisesti siedettävillä ehdoilla kussakin kansallisvaltiossa.

Myös pankkien ja valtiovarainministeriöiden ekonomisteille alkaa olla selvää, ettei yksikään Euroopan valtio suoriudu veloistaan huononevan huoltosuhteen, eläkepommin, kallistuvan energian ja EU:n lietsoman maahanmuuton sekä siitä johtuvan sosiaalihuollollisen rasituksen keskellä. Velkoja ei siis ole mahdollista maksaa koskaan takaisin. Miten sitten valtioiden ja pankkien välisissä suhteissa käy?


Kriisin ratkaisu: setelirahoitus ja inflaatio tai akordi ja pankkien kansallistaminen

Valtiot ovat pankeissa asioidessaan erilaisia asiakkaita kuin yritykset ja yksityishenkilöt. Kun valtio astuu pankkiin, kyseessä on asiakas, joka voi säätää pankkilait uusiksi. Valtiot eivät ole toistaiseksi käyttäneet tätä keinoa, mutta aikaa myöten sitä joudutaan käyttämään.

Nykyisin Euroopassa vaurastuvat rikkaat ihmiset ja pankit. Rikkaat rikastuvat pääoman omistusta suosivan verotuksen kautta. Pankit puolestaan rikastuvat hyödyntämällä valtion niille myöntämää rahan liikkeellelasku- ja koronperimisoikeutta. Vaikka yksityisten pankkien toimintaoikeudet ovatkin valtioiden niille myöntämiä, valtiot roikkuvat pankkien kahleissa niin kuin Mr. Lothar Veronican talutusnuorassa. Valtiot ovat narun päässä juuri siksi, että Euroopan yhdentymisellä niiden oma varainhankinta eli itsenäinen veropolitiikka on ajettu umpikujaan.

Valtio voisi hankkia varallisuutta verotuksen lisäksi myös eräällä toisella tavalla. Se voisi lisätä kierrossa olevan rahan määrää eli laskemalla liikenteeseen rahaa esimerkiksi kaksinkertaisen määrän nykyiseen verrattuna. Tällöin ihmisten palkkojen ostovoimasta katoaisi puolet, ja työn tuloksista viisikymmentä prosenttia siirtyisi valtiolle. Ne, jotka tällaisessa tilanteessa olisivat säästäneet omaisuuteen, välttyisivät pääoman menetyksiltä, sillä kiinteä omaisuus säilyttää arvonsa rahan arvon heikentymisestä huolimatta. Euroopan unionissa tätä vaihtoehtoa onkin pohdittu, ja on aprikoitu, voitaisiinko valtioiden velat hoitaa laskemalla liikkeelle rahaa, jolla lainat voisi maksaa.

Käsittääkseni valtiot joutuvat aikaa myöten toimimaan näin, sillä ne eivät voi uskottavasti hoitaa velkojaan muutoin, mutta tuloksena olisi silloin jättiläisinflaatio. Eurotalous repeää joko siitä hyvissä ajoin irtautumalla tai ajautumalla rahapoliittiseen kaaokseen. Mikäli tilanne halutaan hoitaa hallitusti, pankit on saatettava valtion omistukseen ja poliittiseen valvontaan kattavan pankkireformin kautta.


Minne raha katoaa, vaikka sitä koko ajan tehdään lisää?

Euroopassa ja varsinkin Suomessa on vallinnut euronormeja suurempi inflaatio jo nyt. Kun asuntojen ja kahvikupillisten hintalappuihin kirjoitetaan nykyään samat numerot kuin markka-ajan lopulla, niiden hinnat ovat kuusinkertaistuneet, vaikka ihmisten palkat eivät ole nousseet kuin muutaman prosentin. Koska asuminen muodostaa suuren osan ihmisten elinkustannuksista, asuntojen kallistuminen on syönyt kansalaisten tuloista paljon suuremman osan kuin tilastollisista inflaatioprosenteista voisi päätellä.

Inflaatio on pidetty näennäisesti alhaisena tasaamalla valtaviksi paisuneet asuntoluotot useiden vuosikymmenien mittaisille ajanjaksoille, pitämällä kuukausittaiset asumismenot siten hallinnassa ja siirtämällä lainat maksettaviksi tulevaisuuteen. Todellisuudessa myöskään asuntojen materiaalinen arvo ei ole niin suuri kuin niistä riistetään ja maksetaan.

Asuntojen hintojen järjetön nousu on ohjannut asunnon ostajia olettamaan, että he löytävät takapihoiltaan sammioittain kultaa. Asuntojen hinnat tulevat kuitenkin väistämättä romahtamaan, sillä omistusasunnot ovat karanneet palkansaajien ulottuvilta. Espanjassa näin jo kävi, ja Barcelonasta voi tätä nykyä ostaa yksiön kolmellakymmenellä tuhannella, omakotitalon meren rannalta sadallatuhannella. Sama tilanne vallitsee myös Saksassa (asuntojen todellisia hintoja voit katsella linkin takaa).

Asuntokuplan puhkeaminen ja realistisen hintatason saavuttaminen johtuu työttömyydestä ja kansantalouden romahtamisesta laman ansiosta totuuden äärelle. Suomessa puolestaan vallitsee työttömyys käänteisestä syystä. Ihmiset ovat menettäneet työskentelymotivaationsa, koska he tietävät, ettei edes koko elämä riitä enää asunnon maksamiseen, eivätkä he milloinkaan saa kovaa maata jalkojensa alle.

Syy asuntojen hintojen holtittomaan nousuun Suomessa ei ole ollut vain kysynnän ja tarjonnan epätasapaino kasvukeskuksissa tai resurssien tuhlaaminen monumentaalirakentamiseen asuntorakentamisen sijasta. Syy, jota markkinamekanismikaan ei ole kyennyt korjaamaan vaan ainoastaan syventämään, on ollut rahataloudessa ja pankeissa.

Yksityiset liikepankit ovat valtioiden suosiossa ja nauttivat poliittisia erikoisetuja siitä edellä mainitsemastani syystä, että niille on suotu rahanteko-oikeus. Oikeus laskea liikenteeseen rahaa kuuluisi tosiasiassa vain valtioille ja keskuspankeille, jotka takaavat koko rahajärjestelmän. Edellä kuvattua piiloinflaatiota luodaan siis pankeissa, jotka laskevat liikkeelle enemmän luottoa kuin niissä on talletuksia tai kassavarantovaatimukset sietävät, eikä Suomenkaan pankkitarkastusvirasto puutu tähän toimintaan noususuhdanteiden aikana. Se alkaa korjata vaurioita vasta laman alettua, kun pankit kääntyvät valtioiden kukkarolle pankkitukea kerjäten.


Miten rahaa luodaan talouden taikamaailmassa?

Yksityiset pankit hyödyntävät tunnetusti niin sanottua luotonlaajennusta. Sen vaikutuksesta keskuspankkien liikkeelle laskema ”vahva raha” kertautuu talouden kierrossa. Pankit luovat uutta rahaa, sillä ne eivät lainaa eteenpäin niillä jo olevia keskuspankilta tai toinen toisiltaan lainaamiaan rahoja eivätkä myöskään ottolainauksen kautta asiakkailta saamiaan rahoja vaan pitävät osan itsellään. Sen sijaan ne luovat moninkertaisen määrän rahaa kirjoittamalla antolainausasiakkailleen luottoja pankkien tiskeillä. Pankit siis lisäävät numeroita asiakkaiden asunto- ja muihin luottoihin ja antavat ulos sellaista rahaa, jota niillä ei ole.

Liikkumavaraa, jonka puitteissa pankit voivat kyseistä mekanismia hyödyntää, kutsutaan kassavarantovaatimukseksi. Jos kassavarantovaatimus olisi esimerkiksi 2 prosenttia, pankit voisivat antaa luottoja 50-kertaisen määrän. Tätä puolestaan kutsutaan rahakertoimeksi. Todellisuudessa muutamien EU-maiden pankeissa ei ole kassavarantovaatimusta lainkaan, eli periaatteessa ne voivat antaa rahaa lainaksi rajattomasti. Tällä tavoin pankit luovat rahaa tyhjästä, ja mitä huonommin valtiot tarkkailevat pankkien antolainausta, sitä enemmän lumerahaa talouteen syntyy.

Esimerkiksi Yhdysvalloista vuonna 2008 alkaneen laman tärkein syy oli Yhdysvaltain keskuspankin holtiton luotonanto. Keskuspankki lainasi liikepankeille rahaa alhaisella korolla ja siten helpotti niiden antolainaustoimintaa. Asuntojen hinnat nousivat jyrkästi, koska ostajille myönnettiin halpakorkoisia luottoja. Lainoja myönnettiin myös maksukyvyttömille, jotka ajautuivat vaikeuksiin, ja kysynnän hiipuessa asuntojen hinnat romahtivat jättäen haltijansa tappiolle ja pysyvään velkavankeuteen. Tyhjästä luotu raha tuotti taloudellisen tyhjiön viime kädessä ylivelkaantuneiden ihmisten kukkaroon.

Tällä välin pankit rikastuivat, sillä valtio suostui pelastamaan ne pankkituella ja koska myöhemmin pankit perivät samat summat myös laina-asiakkailtaan. Lopulta kaikki kääntyi veronmaksajien ja ylivelkaantuneiden ihmisten itsensä maksettavaksi, vaikka syyllisiä pitäisi etsiä pankeista ja valtion keskuspankista.

Euroopassa on meneillään samantapainen tilanne. Yhtäältä valtiot takaavat pankkien luotonannon myöntämällä yksityisille liikepankeille oikeuden luoda rahaa tyhjästä sekä laiminlyömällä pankkitoiminnan kontrolloimisen. Toisaalta valtiot lainaavat myös itse rahaa pankeilta suoriutuakseen sosiaalimenoistaan, verokertymän vähenemisestä sekä pankkituesta. Yhdysvallat on jo elvyttänyt taloutta laskemalla liikkeelle suurin määrin rahaa, ja myös Euroopan keskuspankki on ostanut yksityisiltä pankeilta niiden hallussa olevia ongelmamaiden velkakirjoja, jotka osoittautuvat arvottomiksi. Näin EKP on maksanut valtioiden lainoja vaihtamalla roskaa roskaan, toisin sanoen rahaan, jonka arvo ei monistettaessa ja pois jaettaessa suinkaan nouse vaan laskee.

Olisi kuitenkin väärin, että hyödyn tästä tilanteesta korjaisivat yksityiset rahalaitokset. Koska valtiot ovat taanneet pankkien toiminnan, niillä on moraalinen oikeus ja velvollisuus itse vaikeuksiin joutuessaan kansallistaa pankit. Kukaan tuskin uskoo esimerkiksi Kreikan, Portugalin, Italian tai Espanjan milloinkaan suoriutuvan veloistaan. En usko myöskään Suomen pystyvän maksamaan takaisin valtiolla olevaa velkaa. Myös maksuhalukkuus puuttuu, ja esimerkiksi Paavo Lipposen hallitusten aikana poliitikot pitivät tärkeämpänä talouskasvun (ja oman kannatuksensa) ruokkimista alhaisen verotuksen avulla kuin valtiolla olevan velan lyhentämistä. Kuitenkin juuri tuolloin olisi pitänyt tyytyä kahden prosentin talouskasvuun neljän sijasta ja lyhentää valtionvelkaa pitämällä verot korkeammalla.


Koron perimisen synti

Miksi sitten valtiot keräävät itselleen velkaa niin runsaasti kuin tekevät? Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että valtiot ovat sekä velallisia että omien velkojensa takaajia. Pankkijärjestelmän ylläpitäjinä ja legitimoijina valtiot uskovat pitävänsä myös pankkien avaimia käsissään. Tämä on kuitenkin virheellinen oletus, ja valtiot ovatkin nyt pahoin riippuvaisia yksityisistä pankeista, Rothschildeista ja Rockefellereistä, jotka pääsevät määräämään, mihin lainatut varat sijoitetaan. Näin valtioiden rahankäyttö ajautuu epädemokraattisiin käsiin, aivan kuten EU:n katakombeissa on käynyt. Vaarallisinta eurovaltioille on ulkomainen ja euroalueen ulkopuolelta tuleva raha, sillä se ei ole Euroopan keskuspankinkaan kontrollissa.

Toinen syy valtioiden runsaaseen velanottoon on siinä, että valtioiden kassakirstun vartijat tietävät, ettei kansantaloudessa ole ensinkään rahaa, jos ei ole velkaa. Lähes kaikki kierrossa oleva raha on yksityisten pankkien tiskeillä luotua velkarahaa, joka koostuu lumerahana ulos annetuista lainoista. Mitä enemmän pankeilta lainataan, sitä rikkaampia ihmiset voivat kuvitella olevansa ja sitä varakkaammalta kansantalous näyttää, kunhan se vain hoitaa velkansa. Vallassa olevat nykypoliitikot olettavat siis velkaa tehdessään tekevänsä äänestäjistään rikkaita (lukuun ottamatta niitä, jotka elävät tulevaisuudessa eivätkä siis voi vielä äänestää). Kaikki velka on kuitenkin vain eteenpäin siirrettyä verotusta tai inflaatiota.

Pääongelman muodostaa koron periminen velkarahasta. Koska yksityiset pankit perivät rahasta korkoa ja valtiot puolestaan joutuvat rahoittamaan korkomenoja uusilla lainoilla, velkakuorma kasvaa. Toisaalta pankeista ulos kannettu raha päätyy talletuksina takaisin pankkien tileille, tosin vain osittain. Pankkien on annettava ulos vähemmän varsinaista talletusrahaa kuin ne lainaavat asiakkailtaan, ja tästä koituvan tappion vuoksi pankit kompensoivat tilannetta perimällä ottolainauskorkoja korkeampia antolainauskorkoja. Kaikki pankkien lainaama raha ei palaudu pankkeihin, vaan osa siitä katoaa joka tapauksessa matkalle. Yksi lainaksi annettu lume-euro ehtii kuitenkin noin kymmenkertaistua rahatalouden taikamaailmassa, kun osia siitä talletetaan takaisin pankkeihin ja lainataan edelleen.

Koron periminen johtaa inflaatioon, ja velkojen määrä kasvaa kansantaloudessa samanaikaisesti kuin hinnat nousevat. Esimerkiksi kolmen prosentin koron periminen vuosittain johtaa eksponentiaalisesti kasvavaan lainamäärään, jos korko lisätään pääomaan ja pääomaa ei lyhennetä. Tällaisen lainan lyhentämiseen tarvittaisiin epärealistisen hurja ja katkeamattomasti jatkuva talouskasvu.

Koron kiskomisen vuoksi käykin lopulta aivan päinvastoin kuin voitiin kuvitella ja toivoa, ja velallisten kaikki omaisuus siirtyy vähitellen luotottajien haltuun. Asuntopolitiikassa tämä näkyy selvästi. Monikymmenvuotisten asuntolainojen tehtäväksi ei ole enää pitkään aikaan mielletty sitä, että velalliset saisivat asunnon omaksi. Jokainen asuntolainaa maksava tietää, että pitkien asuntolainojen korkomenot kaksinkertaistavat takaisinmaksun loppusumman. Tämän kaiken saa aikaan koron periminen luotoista. Asuntovelkainen ainoastaan hoitaa lainaa kuolemaansa asti selviten hädin tuskin korkomenoista. Omistusasumisesta on tullut yksi vuokralla asumisen muoto.

Valtion velan vuoksi ei myydä vain valtioiden omaisuutta, vaan valtio luo olosuhteet, joissa myös yksityiset ihmiset riisutaan kaikesta varallisuudesta ja heidän kaikki omaisuutensa päätyy vihdoin pankeille. Esimerkiksi ne iäkkäät ihmiset, jotka ovat pystyneet hankkimaan asuntovarallisuutta, menettävät sen, sillä rutiköyhät valtiot eivät suoriudu eläkkeiden maksusta. Pankit puolestaan tarjoavat asiakkailleen käänteisiä asuntoluottoja, joihin turvautuessaan ikäihmiset panttaavat asuntonsa lainaa vastaan. Ihmisen kuollessa asunnon kahmaisee pankki, ja loput vie valtio perillisiä verottamalla. Aivan vastaavasti myös valtioiden omaisuus on jo myyty pois sijoitusomaisuutta ja käyttöomaisuutta myöten, vaikka näin syntyneillä tilapäisillä tuloilla valtiot eivät olekaan pystyneet rahoittamaan pysyviä menojaan.

Toinen mahdollisuus hoitaa tilanne olisi kieltää koron periminen. Valtio voisi myös itse lainata itselleen ne rahat, jotka se nyt antaa pankkien takoa tiskeillään ja joiden takaajaksi se itse ryhtyy. Jos valtio ei perisi myöntämistään lainoista korkoa, koronkiskontaan liittyvä lumipalloefekti ei pääsisi käyntiin, ja lainasummat pysyisivät kohtuullisina sekä lyhentämiskelpoisina. Koron kiskonnan kieltäminen veisi perusteen myös talouskasvun vaatimuksilta, jolloin voitaisiin pyrkiä uskottavaan luonnonvarojen säästämiseen.


Belsebuubi asuu pankeissa

Kaiken pahan alku ja juuri näyttää olevan yksityisten pankkien toiminta ja niiden harjoittama koronkiskonta. Lumerahan luominen ja koron periminen lainoista aloitettiin historiallisesti katsoen 1700-luvun Englannissa. Sitä ennen koron periminen oli monissa maissa kiellettyä ja rangaistavaa, myös Ruotsi-Suomessa.

Vitsikästä on, että nyky-Euroopassa ollaan jälleen palaamassa tähän pisteeseen. Siihen voidaan päätyä valtion käyttöön ottaman setelirahoituksen kautta, mikä johtaa inflaatioon. Inflaatio puolestaan on tasavero, joka kohtelee kaikkia kansalaisia muodollisesti yhtä kovakouraisesti, mutta suhteellisesti ankarammin se kohdistuu vähävaraisimpiin ja pienituloisimpiin, jotka joutuvat tinkimään perushyödykkeistään.

Setelirahoituksen ohella toinen keino maksaa valtioiden velat on se, että pankit taivutellaan tekemään akordi, toisin sanoen antamaan valtioilla olevat velat anteeksi. Kreikan valtion velkojen puoliksi leikkaaminen virittelee alkusointuja tästä.

Jatkossa pankit kirjaavat suuria luottotappioita valtioille antamiensa luottojen vuoksi, ja pankkeja joudutaan pääomittamaan valtioiden tuella. Valtioiden pitää kuitenkin vaatia tukien vastineeksi omistusosuuksia pankeista, mikä johtaa käytännössä pankkien sosialisoimiseen. Pankkituki pitää nähdä vastavuoroisena, sillä valtiot ovat alun perin legitimoineet myös pankkien rahanteko-oikeuden. Tulevaisuudessa koko pankkijärjestelmä on uudistettava, ja valtioiden on otettava rahajärjestelmä tosiasialliseen hallintaansa luomalla koroton rahanlainausjärjestelmä.


Irti eurosta!

Euroopan talous-, pankki- ja rahakriisin päässä on pankkien kansallistaminen. Tämä on nähdäkseni ainoa tie, jota kulkien euron ongelmat voidaan ratkaista ilman, että valtioiden taloudet romahtavat ja kansat ajetaan kaduille. Valtioiden on samanaikaisesti irtauduttava eurosta ja palattava itsenäisen rahapolitiikan tielle. Myrskystä johtuvat laineet eivät välttämättä nouse kovin suuriksi, sillä markkinat eivät ole tyhmiä, ja ne ovat aavistaneet jo ennakolta esimerkiksi Kreikan ajautumisen velkasaneeraukseen. Nämä tulevaisuudennäkymät ovat siis mukana jo nykyisessä korkotasossa, eikä euron repeäminen aiheuta välttämättä mitään shokkiaaltoa korkoihin.

Eurosta irtautumisen on tapahduttava hallitusti, aivan niin kuin pankkien kansallistamisenkin. Korostan, että tämä on ainoa tie, jolla euron kriisi voidaan ratkaista ilman hyperinflaatiota, poliittisia levottomuuksia ja verenvuodatusta. Valtioiden välisen integraation sijasta pitäisikin painottaa pankkien integroimista poliittiseen järjestelmään.

Pankit rahoittavat tulevaisuudessa toimintansa nimenomaan veronmaksajien kukkarosta, joten ne kaatuvat joka tapauksessa valtioiden turvaverkkoihin. Kyse on vain siitä, tapahtuuko romahdus hallitusti vai hallitsemattomasti. Hallitusti se tapahtuu, kun pankit kansallistetaan ja otetaan poliittiseen valvontaan sekä korkojen kiskominen kielletään. Päävastuu pankkitukien maksamisesta kääntyy tällöin suurten EU-maiden, kuten Britannian, Espanjan, Ranskan ja Saksan sekä niiden veronmaksajien vastattavaksi, sillä eniten kärsivät nimenomaan näiden maiden pankit. Tämä vastuunjako on oikeudenmukainen, sillä kyseiset maat ovat myös hyötyneet eurotaloudesta eniten.

Monet poliitikot, kuten Italian sosiaalidemokraattien Romano Prodi, ovat sanoneet, että euron kriisin ratkaisemiseksi pitää syventää liittovaltiopolitiikkaa ja tähdätä entistä tiiviimpään poliittiseen integraatioon. Tämä on tyypillinen velkavankeudessa elävien reagoimistapa: kun taloudellinen itsemääräämisoikeus on menetetty, tunnustetaan riippuvuutta. Ylivelkaantuneet valtiot menettävät itsenäisyytensä, sen asioista päättävät muut, ja tulot valuvat vieraille. Kyseinen regressiivinen tulos on löperön sosiaalidemokraattisen selkärangattomuuden seuraus, mutta se pitää yhtä myös kapitalistien harjoittaman alistamisen ja ruoskimisen kanssa.

Federalismi, jota Suomessa on ajanut erityisesti kokoomuksen Cai-Göran Alexander Stubb, on mitä pahinta demokratian halveksuntaa. Sen tuloksena politiikanteko ja kansalaisten tahto korvattaisiin Stubbin kaltaisille EU-byrokraateille ominaisella lobbauksella ja juonittelulla.

Euron kriisiä ei voida eikä pidä koettaa ratkaista esimerkiksi euromaiden yhteisillä joukkovelkakirjalainoilla, sillä ne merkitsisivät valtioiden finanssipolitiikan yhtenäistämistä ja verotuksen kytkemistä entistä tiiviimmin yhteen. Paremmin menestyvien maiden veronmaksajilla maksatettaisiin tällöin entistä enemmän myös muiden maiden velkoja, mikä olisi poliittisesti kestämätöntä. Se olisi myös moraalisesti epäoikeudenmukaista, sillä meritokraattisen oikeudenmukaisuusteorian näkökulmasta taloudellisia seuraamuksia ei tule siirtää sellaisten ihmisten kontolle, joilla ei ole kausaalista syy-yhteyttä niiden syntyyn eikä ansioita ongelmien luomisessa.

Tässä tilanteessa sekä sosialistit että porvarit ovat olleet aidan samalla puolella: ruokkimassa Euroopan yhteistä rahapolitiikkaa. Niinpä poliittiset vastakkainasettelut eivät enää vallitse vasemmiston ja oikeiston välillä, vaan ne vallitsevat kansallista etua edustavien poliitikkojen ja niiden välillä, jotka eivät kansallisesta edusta mitään välitä. Nykyajan EU-myönteiset poliitikot, jotka ovat suureksi osaksi euroalueen rakentamisen takana, ovat syypäitä vallitsevaan pankki- ja rahakriisiin. He ovat todellisia kansallisvaltioiden ja niiden kansalaisten vihollisia.


Irti Euroopan unionista!

Euroopan unioni on kapitalismin kirkkain ja puhtain ilmentymä. Siihen liittyvä yhteinen rahapolitiikka, maahanmuuttona esiintyvä työvoiman joukkosiirtely ja hyväksikäyttö sekä sosiaalinen ja kulttuurinen yksiaineksistuminen uhkaavat tappaa pois kansallisvaltion, joka 1800-luvulta asti on ollut järkevän yhteiskuntapolitiikan keskeinen instrumentti. Itsenäinen kansallisvaltio on ollut väline ja puskuri sosiaalisten sekä taloudellisten erojen tasapainottamiseen eri yhteiskuntaluokkien kesken valtioiden sisällä.

Aidon kulttuurisen erilaisuuden ja Euroopan kansojen itsejärjestymiseen pohjautuvan moniaineksisuuden tilalle on sittemmin luotu monikulttuurisuuden ideologia. Sen vallitessa tasa-arvo tulkitaan kaikkien maiden samanlaisuudeksi. Käytännössä tämä tendenssi johtaa vain monokulttuuriin, jonka tuloksena koko Eurooppa lainehtii yhtenä yksiaineksisena viljapeltona kuin muinaisessa Neuvostoliitossa.

Suoraan sanottuna Euroopan unioni uhkaa ihmisten hyvinvointia kaikkialla maanosassamme. Sen liittovaltiopolitiikka on aivan yhtä totalitaristista ja ihmisten vapautta sekä kansakuntien itsemääräämisoikeutta loukkaavaa kuin yksilönvapauden riisto kommunistisissa maissa.

Euroopan rahakriisin keskellä myös poliitikot alkavat vähitellen huomata, mitä kaikkea Euroopan unionin sitoumuksista voi seurata. Esimerkiksi Suomen nimi on niin monessa sopimuksessa, että emme ole nähneet vielä puoliakaan niistä kaikista ongelmista, joihin nämä sopimukset ja niiden dispositiot voivat johtaa.

Eduskunnan on ehdottomasti torjuttava vireillä oleva perustuslain muutoshanke, jonka tuloksena kansallista päätösvaltaa voitaisiin jatkossa siirtää kahden kolmasosan määräenemmistöllä Euroopan unionille myös kansallisesti tärkeissä kysymyksissä.

Euroopan unionissa ei tule myöskään luopua yhteispäätösmenettelystä, joka edellyttää kaikkien jäsenmaiden suostumusta. Tästä käytännöstä saatiin hyviä kokemuksia viimeksi, kun Suomi ja Hollanti estivät Bulgarian ja Romanian liittymisen Schengenin vapaamatkustussopimukseen. Parasta olisi tietysti se, että koko Euroopan unioni katsottaisiin poliittisesti kuolleeksi ja eroaisimme EU:sta ensimmäisten joukossa.


Miksi on oikein olla ehdoton?

On olemassa kaksi tapaa upottaa vene: ylilastaus ja veneen keikuttaminen. Ne, jotka haluavat lisätä integraatiota ja luoda liittovaltion, ovat ylilastaajia. Niitä, jotka arvostelevat tätä politikointia, moititaan veneen keikuttajiksi. Mutta on olemassa kolmaskin tie: vähennetään kuormaa ja jätetään osa matkustajista rannalle. Näin hekin pysyvät kuivilla, eivätkä myöskään veneessä olijat joudu veden varaan kellumaan.

Sananlasku sanoo, että sukeltaminen kannattaa lopettaa viimeistään silloin kun on pohjalla. Euroopan unioni on nyt pohjalla. Tästä ei ole muuta tietä ylöspäin kuin Euroopan unionin vähittäinen purkaminen. Suomen kannalta katsoen Euroopan unionia ei ole koskaan tarvittu mihinkään. Myös EU:n turvastandardit ja sosiaalisen hyvinvoinnin takaamat oikeudet ovat olleet Suomessa paremmin voimassa jo alun alkaen eivätkä suinkaan EU:n ansiosta. Sen sijaan yhteisestä rahasta johtuvat vahingot ovat olleet paljon suuremmat kuin ne pienet edut, joiden johdosta sitä on kiitelty. Norja ja Sveitsi ovat pärjänneet mainiosti Euroopan unionin ja euroalueen ulkopuolella.

Ainoat poliittiset puolueet, jotka voivat ohjata Euroopan takaisin raiteilleen, kohti kansallisvaltioista koostuvaa politiikkaa sekä itsenäisiä talousjärjestelmiä, ovat Euroopan kansallismieliset puolueet.

Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen puolestaan paheksui hiljattain sitä havaitsemaansa tosiasiaa, että ”ehdottomuus” on lisääntynyt politiikassa. Tätä ei tarvitse ihmetellä, sillä Jyrki-boyn puolue on täysin unohtanut nimestään sen alkuosan: puoluehan on viralliselta nimeltään Kansallinen Kokoomus r. p. Myöskään kokoomus ei ole ajanut pitkään aikaan kansallista etua. Kannatuskadosta, luokkayhteiskunnan voimaan astumisesta ja niin sanotun ääriajattelun lisääntymisestä puolue saa syyttää vain itseään.

”Ehdottomien” mielipiteiden lisääntyminen johtuu siitä, että asioista ollaan periaatteellisesti eri mieltä. Syvien kriisien keskellä joudutaan usein pohtimaan periaatteet uusiksi. Enää ei riitä se pragmatiikka, jonka vallitessa päämääristä ollaan yksimielisiä ja vain keinoista vallitsee erimielisyys. Nykyisin myös päämääristä ollaan eri mieltä. Tämä puolestaan on poliittisesti tervehdyttävä reaktio.

Olen itse ottanut jo vuonna 1994 kielteisen kannan Euroopan unioniin kansanäänestyksessä, sillä aavistin, että EU:hun liittymiseen sisältyy liittyminen myös yhteiseen rahaan ja kaikkiin sen ongelmiin, joiden seurauksena valtiot lilluvat ennen pitkää kaulaansa myöten keltaisessa. Hyvinvoinnin takaava valtioiden käyttöomaisuuskin alkaa olla jo myyty velkojen maksamiseksi, ja peruspalveluja yksityistämällä julkiselle taloudelle syntyy vain entistä enemmän menoja, kun joku ulkopuolinen (ja useasti myös ulkomaalainen) taho laskuttaa valtiota ja kuntia niin hammashoidosta, katsastuksista kuin teiden aurauksistakin aikaisempaa kiskurimaisemmilla hinnoilla. EU:n määräämillä kilpailutussäädöksillä valtiolta on viety mahdollisuus suosia suomalaisia toimijoita tavalla, jonka tuloksena Suomi kukoisti vielä 1980-luvulla ja valtio vaurastui.

Vastustaessani Euroopan unionista johdettua politiikkaa olen täysin ehdoton ja sikäli täysin filosofinen. Olin aivan oikeassa myös siinä, kun viime kesäkuisessa blogikirjoituksessani ehdotin, että uuden hallituksen tulisi laatia suunnitelma kriisin eskaloitumisen ja eurosta irtautumisen varalle. Hallitus taisi ottaa ilmaisen neuvoni onkeensa, sillä 21.9.2011 otsikoitiin, että hallituksella on B-suunnitelma talousromahduksen varalle. Olisi mielenkiintoista tietää, millainen se on, sillä A-suunnitelma talouskriisin hoitamiseksi puuttuu kokonaan.


Miksi europankkiirit nauroivat?

Äskettäin näimme, että Suomen vakuusvaatimukset Kreikka-tuelle uitettiin likaviemäristä alas myöntämällä Suomelle vakuudet, mutta sellaisella tavalla, joka jätti Suomen tappiolle ja saattoi maamme muiden maiden silmissä naurunalaiseksi. Esimerkiksi Iltalehti otsikoi 5.10.2011 kannessaan, että ”Koko Eurooppa nauraa Suomelle”, toisin sanoen Jutta Urpilaiselle, jonka vakuusvaatimukset vesitettiin kuukausia kestäneen väännön aikana.

Suomi saa nyt vakuudet vain osalle lainasummasta, toisin sanoen 880 miljoonan euron edestä arvopaperitakauksia, jotka sijoitetaan edelleen. Ne saadakseen Suomi suostui maksamaan pysyvän vakausmekanismin pääomaosuutensa viiden erän sijasta kerralla vuonna 2013 ja leikkaamaan väliaikaisesta mekanismista mahdollisesti saatavia tuottoja. Lisäksi vakuussummaa ei maksettaisi takausten aktualisoituessa Suomelle heti vaan vasta noin 15–20 vuoden kuluttua Kreikan konkurssista. Tämä osoittaa, että Suomen piikkiä pidetään auki niin kauan, kuin Suomi ylipäänsä on mukana Euroopan unionissa.

Vakuuksien myöntäminen oli röyhkeää huijausta, sillä neuvottelujen aikana Suomen osuutta Kreikan toisesta pelastuspaketista kasvatettiin vaivihkaa 1,4 miljardista eurosta 2,2 miljardiin. Valtiovarainministeriön virkamiehen Martti Salmen äskettäin antaman lausunnon mukaan ”Kreikan talouden näkymien synkkenemisen vuoksi maa tarvinnee odotettua suuremman lainapaketin” (VVM:n tiedote tässä). Tosiasiassa Suomen osuutta kasvatettiin 57 prosentilla eli noin 800 miljoonalla siksi, että siten Jyrki Katainen ja Jutta Urpilainen saivat Suomen antamien takausten vastineeksi samansuuruiset näennäiset vakuudet. Suomen suhteellinen osuus 109 miljardin pelastuspaketista kasvoi, sillä pelastuspaketin kokonaissummaa ei ole missään sovittu nostettavaksi 57 prosentilla 171 miljardiin!

Tuloksena oli, että Suomi osti vakuudet Kreikalta lainaamalla sille entistä enemmän rahaa. Suomalaisille myönnetyt vakuudet otettiin meiltä toisella kädellä pois kuin leipäkannikka keskitysleirivangin emalilautaselta. Kenenkään ei tarvitse ihmetellä, miksi europankkiirit nauroivat ja miksi yksikään maa ei enää halua avustustensa vastineeksi ”vakuuksia”. Katainen ja Urpilainen puolestaan menettivät kasvonsa niin ulkopolitiikassa kuin sisäpolitiikassakin. Heidän yrityksensä jymäyttää kansaa paljastui häpeälliseksi harhautukseksi, kun neuvottelun tuloksena saadut vakuudet kierrätettiin Suomen valtion rasitteeksi entistä raskaampana pääomaosuutena.

Kataisen ja Urpilaisen (talouspolitiikan Bonnien ja Clyden) Suomelle hankkima taloudellinen tappio on kuitenkin rikka rokassa verrattuna siihen, mitä Euroopan keskuspankki ja Suomen Pankki tekevät parlamenttien tietämättä ja kansalaisten selän takana. Suomi on pumpannut keskuspankkinsa ja euromaiden rahavirtoja tasapainottamaan perustetun Target-järjestelmän kautta näkymätöntä häivetukea Euroopan pankkijärjestelmään useita miljardeja euroja. Jos mukaan lasketaan erilaiset tukiostot, summa nousee lähelle 30 miljardia. Tämä puolestaan merkitsee, että Suomi ehkäisee uuden talouskriisin syntyä suuremmalla summalla kuin kuluisi kriisistä maallemme aiheutuviin tappioihin.

Tapa, jolla esimerkiksi talouskomissaari Olli Rehn on puhunut pysyvän vakausvälineen puolesta ja pahoitellut Suomen kansan tinkimättömyyttä, muistuttaa maanpetturuutta. Juuri sillä tavoin sekä oikeisto, vasemmisto että keskusta ovat innosta kiljuen vaatineet kaikkia maita eurorahasta solmittuun hirttosilmukkaan. Toivottavasti köyttä riittää myös sitten, kun yhteisvaluutasta johtuva katastrofi todetaan tapahtuneeksi ja syylliset vedetään kaduilla ja kujilla hirteen.

Lisää analyysia ja perusteluja tässä.

Poltinmerkkien suunnittelua

Perussuomalaisten kansanedustaja Mika Niikko on heittänyt savua ihmisten silmille vaatimalla, että seksuaalinen suuntautuminen pitäisi kertoa työnantajalle.

Aika metkaa. Homot itse haluavat usein kertoa mielellään suuntautumisestaan, koska toivovat siten voivansa vähentää syrjintää. (Taustalla on ajatus luottamuksen lisäämisestä.) Avautumisen vaatijat taas haluaisivat homojen kertovan suuntautumisestaan voidakseen harjoittaa syrjintää. (Taustalta paistaa ajatus, että siten homoja voitaisiin seuloa tehokkaammin pois työnhaussa; tuskinpa tällaista tietoa muuten tivattaisiin.)

Mika Niikon vaatimus olisi vastoin syrjinnän kieltäviä kansainvälisiä säädöksiä. Nämä asiat ovat samanluonteisia kuin säädös, joka kieltää tiedustelemasta naistyönhakijoilta aikomuksia hankkiutua raskaaksi.

Suomessa on saatu huonoa näyttöä homojen ja lesbojen diskriminaatiosta esimerkiksi Johanna Korhosen tapauksessa. Paljon julkisuutta saanut tapaus oli kuitenkin vain jäävuoren huippu. Piilosyrjintää on työelämässä paljon, ja Mika Niikon vaatimukset tekisivät siitä entistä vaikuttavampaa laillistamalla homojen leimaamisen työnhaussa.

Seksuaalinen suuntautuminen on asia, josta pitää voida kertoa joutumatta diskriminoiduksi. Toisaalta ketään ei pidä pakottaa kaapista ulos, ellei ihminen itse niin halua. Avautuminen pitää jättää ihmisen oman päätösvallan piiriin. Tätä näkökantaa mukaillen myös Yhdysvaltain armeijassa (jota voitaneen pitää yhtenä konservatiivisuuden linnakkeena) voi nykyisin avoimesti kertoa olevansa homo tai johonkin muuhun vähemmistöön kuuluva ilman, että asiasta seuraa virallisia tai epävirallisia sanktiota.

Mika Niikko näyttää elävän ajassa, jolloin homoja ei pidetty sopivana nimittää diplomaateiksi eikä sotilaiksi sillä oletuksella, että ”heitä voidaan kiristää”. Miten sellaista ihmistä voitaisiin kiristää, joka on avoin seksuaalisuudestaan? Tuo tympeä väite näyttääkin tulevan heteroseksuaalisen valtakulttuurin omista komeroista, joissa biseksuaaliset perheenisät piilottelevat taipumuksiaan. Heidän kaksoiselämäänsä työnantajat pitävät mainepommeina organisaatioilleen.

Tällainen ajattelutapa on tosin mahdollinen vain, jos homoseksuaalisuudessa itsessään ajatellaan olevan jotakin sellaista pahaa, joka kyseenalaistaa ihmisen tai organisaation uskottavuuden. On toki mahdollista, että kirkko, ulkoministeriö tai jokin puolue eivät voisi pitää yllä valheellista mainettaan, jos niiden leivissä voisi olla avoimesti homo. Kaksinaismoralismista voi tosin tällöin arvostella kyseisiä organisaatioita eikä homoja.

Kyllä työntekijät pitää valita tehtäviinsä niiden ominaisuuksien perusteella, jotka ovat työtehtävien itsensä kannalta merkityksellisiä. Näin myös Mika Niikko voi kertoa omasta seksuaalisesta suuntautumisestaan niin paljon kuin haluaa ilman, että asiaa tiukataan häneltäkään hohtimilla.

Jos homous ei näy röntgenkuvassa, sitä ei pidä pakottaa näkymään myöskään kyyläreille, ja agenttitarinoiden rakentamisen voi jättää James Bondille

Kiitokset ja näkemiin

Blogini täyttää tänään viisi vuotta. Aloin kirjoittaa verkkokolumneja New Yorkin terrori-iskun muistopäivänä. Kirjoitusteni aiheet ovat liittyneet tavalla tai toisella tuohon tapahtumaan, josta nyt on kulunut vuosikymmenen mittainen aika.

Olen kirjoittanut terrorismista, maahanmuutosta, islamista, globalisaatiosta, internatsismista eli pakkokansainvälistämisestä ja sananvapauden kuohimisesta. Olen kirjoittanut myös näiden aiheiden ympärillä vellovista ajatusklustereista, kuten feminismistä ja vihervasemmistolaisuudesta, sekä osoittanut, miten ne liittyvät ideologisesti toisiinsa. Lisäksi olen arvostellut Euroopan unionia ja sen talouspolitiikkaa sekä päivystänyt suomalaisten poliitikkojen, puolueiden ja median toimia. Yliopistoon palkattujen virkamiesfilosofien mitäänsanomattomuutta olen kiittänyt siitä, että vaikenemalla maailman ongelmista he ovat päässeet parhaaseensa ja olleet ympäristölleen vähiten haitaksi.

Verkkokolumnejani on kertynyt yli seitsemänsataa. Myös lukijoita blogissani on riittänyt, ja kävijöitä on laskurissa kuusinumeroinen luku. Tämä on paljon blogille, jota ei ole kytketty minkään tiedotusvälineen, puolueen tai muun organisaation sivuille. Kun vuoden 2010 alusta aloin julkaista tekstejäni myös Uuden Suomen Puheenvuoro-palstalla, blogini alkoivat ikään kuin kilpailla keskenään, mutta tilastodatan mukaan myös Blogspot-sivuni kävijäkunta laajeni. Kiitokset kaikille lukijoille ja kommentoijille!

Kaikki päättyy joskus niin kuin on alkanutkin: elämä, rakkaus, bloginpito. Kiitollisena lukijoilleni olen päättänyt lopettaa päivittäisbloggauksen. Syynä ei ole suinkaan se, minkä MTV3:n Setä Arkadia, Timo Haapala, mainitsi oman lopettamisensa perusteeksi, eli kyllästymisen ruoppaamaan bloginsa vihakommentteja. Minulla on ollut aihetta olla tyytyväinen saamaani vastaanottoon, enkä ole sensuroinut ketään silloinkaan, kun kommentit eivät ole olleet mieleisiäni.

Syynä omaan vähentämiseeni on yksinkertaisesti se, että keskeinen poliittinen kritiikki on tullut jo esitetyksi. Tämä pätee luullakseni myös koko blogosfäärin tehtävään vaiettujen puheenaiheiden esiin nostajana, sensuurin ohittajana ja moniäänisyyden lisääjänä. Nyt kun jokaisella vauvasta vaariin on jo oma blogi, kirjoittajia on enemmän kuin lukijoita. Blogien kakofoniassa puheenvuoroja ei oikeastaan ole; on vain yksisuuntaisia julistuksia, ja laajentamisen sijasta olisi aika syventyä. Blogikirjoitusten sen enempää kuin tiedotusvälineidenkään tehtävä ei ole vain kertoa mielipiteitä ja ilmaista asenteita vaan lisätä tietoa ja ymmärrystä, aivan kuten olen pyrkinyt alusta pitäen tekemään.

Mediatodellisuudessa aiheet toistuvat ja kiertävät ikuista ympyräänsä. Olen sanonut niistä kaiken tarpeellisen. Jatkaminen merkitsisi itsensä ja julkisuuden kestoaiheiden toistamista. Jos joku haluaa tietää kantani tähän tai tuohonkin asiaan, se löytyy varmasti jo julkaistuista kirjoituksistani. Maailmassa tuskin voi tapahtua enää mitään, mitä en olisi jo analysoinut blogissani.

Tämä ei merkitse, ettei kamppailua hyvien ja oikeiden asioiden puolesta tarvitsisi jatkaa. Mutta olen päässyt tavoitteeseeni. Laiva on kääntynyt, ja politiikassa ja mediassa on tapahtunut muutos. Poliitikkojen, virkamiesten ja valtamedian epäkunnioittava suhtautuminen kansalaisten tahtoon ja filosofisesti perusteltuun kulttuurikritiikkiin on kokenut kolauksen, ja politiikan sektorilla ollaan matkalla uuteen suuntaan. Sananvapauden realisoitumisen vuoksi viranomaisvallan on ollut pakko vähentää kriittiseen ajatteluun kohdistamaansa ylenkatseellisuutta tai peittää se entistä paremmin, mistä näyttöä antaa EU-byrokraattien vetäytyminen siilipuolustukseen erilaisten rasismisyytösten taakse. Lohdutan sekä kannattajiani että kriitikoitani sillä, että jäähän teille Eva Biaudet ja Helsingin Sanomat. Ehkä päätökseni ohjaa epätoivoisimpia vastustajiani astumaan askeleen taakse päin räystään reunalta.

Puutun varmasti jatkossakin ajankohtaisaiheisiin, mutta en yhtä systemaattisesti ja säännöllisesti. Aiemmat kolumnini ovat edelleen saatavilla kirjoina Sensuurin Suomi (2009) ja Kansanvallan varkaat (2010). Voi olla, että julkaisen myös loppuosan kovissa kansissa jossakin vaiheessa. Jääkööt nämä teokset muistomerkeiksi tästä löperön taloudenpidon, holtittomien väestöjensiirtojen, korruptoituneen politiikan ja muun poliittisen hulluuden ajasta, jolloin maailmankirjat pannaan taas sekaisin suursotia enteilevällä tavalla.

Onko vastustaminen turhaa?

Suuri osa inhimillisistä voimavaroista kuluu vastustamiseen. Ihmiset vastustavat ilmiöitä paljon äänekkäämmin kuin puolustavat. Tämä on ymmärrettävää, sillä vastustaminen on usein uusien asioiden vastustamista. Nykytila tuntuu turvallisemmalta kuin muutoksesta johtuva epävarmuuden tila. Siksi konservatiivisuus on verrattavissa psyykkisiin perusprosesseihin. Se on tekemisissä ihmisen itsesäilytyksen kanssa.

Vastustaminen ja poteroihin kaivautuminen on lähes samanlaista kuin inhimillinen viestintä kokonaisuudessaankin. Ihmiset antavat toisilleen 20 kertaa enemmän negatiivisia kuin positiivisia viestejä arkielämän kanssakäymisessä. Ehkä juuri siksi muistamme myönteisen palautteen paljon helpommin kuin kielteisen. Tällöin sen tehokin on tietysti suuri, vaikka takaraivoon jäävät traumoina myös monet kielteiset kokemukset ja maininnat.

Suuri osa arkielämän vuorovaikutuksesta nojaa kieltoihin, teilauksiin, kritiikkiin, moitteisiin ja jopa väkivaltaan. Harvoin syntyy joukkoliikkeitä minkään myönteisiksi koettujen asioiden puolesta, vaikka kaikenlaiset positiivarit ja new age -liikkeiden kannattajat puhuvatkin myönteisen ajattelun eduista yhdessä ammattipsykologien kanssa. Silloin kun jotakin puolustetaan, tuo asia on yleensä uhattuna, ja asioiden puolestakin esiinnytään vain kielteisten ilmiöiden vastustamiseksi.

Voisi olla hyvä puhua ajoissa tärkeiden asioiden puolesta, jotta ei tarvitsisi vastustaa niiden käänteispuolia. Mutta kuinka moni meistä on aktiivisesti esittänyt vaihtoehtoja niille ilmiöille, joita Suomessa on kovaäänisesti vastustettu ja tälläkin hetkellä vastustetaan? Niitä ovat esimerkiksi uraanikaivokset, kouluampumiset, mediamaksu, ydinvoima ja niin edelleen. Luettelo on päättymätön.

Entä onko lopultakaan järkeä vastustaa? Kannattaisiko antaa kaikelle periksi? On olemassa filosofisia ajattelutapoja, joissa katsotaan, että vastustaminen on pohjimmiltaan haitallista, hyödytöntä ja jopa pahaksi. Kannattaisi enintään puolustaa sitä, mikä puolustettavissa on.

Vastustaminen on turhaa, sillä vastustetut asiat toteutuvat kuitenkin, jos eivät suoraan tai suunnitelluissa muodoissa, niin viivytettyinä ja ajan kanssa. Historia osoittaa, että juuri näin on käynyt melkein asian kuin asian kohdalla. Vastustamisen ainoaksi vaikutukseksi on jäänyt se, että lopputulos on entisestään huonontunut, aikaa on kulunut hukkaan ja hinta on noussut.

Tällaista filosofista maailmankatsomusta, joka antaa periksi kaikelle, voisi kutsua miellyttävän ja palvelualttiin liberalismin yksisuuntaiseksi filosofiaksi. Se on miellyttävää (pleasant), koska se ei laita millekään hanttiin. Se on palvelualtista (helpful), koska se pyrkii tyydyttämään valtaapitäviä ja toteuttamaan täydellisesti muiden ihmisten tahdon. Ja se on olemukseltaan yksisuuntaista (unidirectional) niin kuin mikä tahansa vaseliinilla voideltu messias, joka tulee herran nimeen.

Tällainen filosofia on myös naturalistista, koska se myöntää vahvempien voiton ylimmäksi laiksi ja pitää voittamista todisteena oikeudenmukaisuudesta. Se on siis luonnonlain mukaista. Inhimillinen moraali ei sitä sotke. Ja samalla se on kuitenkin ylistyslaulu ihmisen vapaudelle eettisten rajoitteidensa kahleista!

Mitäpä järkeä suomalaisten oli vastustaa Neuvostoliiton ehdotusta alueiden vaihtamisesta ennen talvisotaa? Stalin vaati vaivaiset noin 25 000 neliökilometriä Karjalankannakselta ja Suomenlahdelta mutta tarjosi hyvitykseksi suuripiirteiset 50 000 neliökilometriä Laatokan pohjoispuolelta. Lopulta ryssä tuli ja otti runsaat 40 000 ilman korvausta ja korvauksia vaatien. Lisäksi kuoli tai katosi 91 194 suomalaista sotilasta ja siviiliä ja haavoittui pari sataa tuhatta.

Entä kannattaako vastustaa maahanmuuttoa, kun kansainvälisen muuttoliikkeen lopputulos on jo ratkaistu kolmannessa maailmassa tapahtuneen väestöräjähdyksen myötä? Väestöjensiirrot näyttävät välttämättömiltä. Niitä ei voida pysäyttää. Lopulta ainoa olemassa oleva pidäke, toisin sanoen ideologisen vastustuksen muuri murtuu, ja siirtolaislaumat valtaavat Euroopan ja Pohjois-Amerikan. Kuolemaan tuomittu pohjoinen, länsimainen ja euripidinen ihminen joutuu silloin väistymään.

Miksi vältellä väistämätöntä? Historia osoittaa, että aina on kannattanut hypätä siihen junaan, joka menee eteenpäin. Ota hyöty! Muista henkilökohtainen etu! Ota irti kaikki, minkä saat! Pelasta itsesi ja rikastu muiden kustannuksella, jos vielä voit, vaikkapa ryhtymällä kotouttamisviranomaiseksi!

Vapaata talousjärjestelmää koskeva kritiikki puolestaan on osoittanut epäonnistumisillaan, että ihmisen valta ei ulotu järjestelmien periaatteisiin. Talouden ongelmatilanteissa on usein toivottu, että politiikalla voitaisiin ohjailla taloutta. Mutta tämän ajattelun seurauksena hevosille on jouduttu syöttämään leipää, koska subventioiden tuloksena leivästä on tullut rehuviljaa halvempaa. Poliitikkojen puuttuminen talouteen on johtanut vain parasta hyötysuhdetta ja tehokkuutta tavoittelevan talouden tappioon. Ja talous puolestaan on omalakinen nollasummapeli, jossa voittaja ja häviäjä joutuvat yhä uudelleen sopimaan keskenään ja joka siksi hakeutuu kuin itsestään maksimaalista kokonaisetua tavoitteleville linjoille.

Tämä on tietysti fataalia eli kohtalonomaista. Mutta niinhän maailma on. Sattumaa ei oikeastaan ole. On vain kausaalisesti vääjäämättömiä tapahtumaketjuja ja lopputuloksia, ja useimmista on päätetty jo, myös sinun kohtalostasi. Sillä: You can’t beat the market.

Minä olen Jukka Hankamäki. Olen vaikea ja hangoittelen usein monia asioita vastaan. Mutta nyt olen löytänyt totuuden. Olen kokenut muutoksen ja valaistunut. Miten merkityksetöntä vastustelu onkaan ollut halki historian hämärien vuosisatojen! Historiankirjoituskin muistaa parhaiten ne henkilöt, jotka ovat ajaneet jotakin uutta ja tehneet ennennäkemättömiä tekoja, ovatpa ne olleet sitten hyviä tai pahoja. Vastustajia ei muista juuri kukaan, ei ainakaan nimeltä.

Myöskään oikeudenmukaisuutta ei ole niin kuin ei oikeuttakaan. Jos todellisuus on vastoin lakia, todellisuus voittaa. Ei ole hyvää eikä pahaa; on vain niitä vastaavia tuntemuksia, joiden vertaaminen eteerisiin ideoihin ainoastaan lisää ihmisyksilön kärsimyksiä. Ihmisarvo on tietenkin olemassa, mutta sitä loukkaavat pahiten laillisesti hallitsevat poliitikot itse.

Suurin osa maailmassa esiintyvästä vastustelusta on perin kannattamatonta, tarpeetonta ja turhaa. Se ei luo mitään uutta: ei tuota hyvinvointia eikä hyödykkeitä. Kannattaa siis ryhtyä kaiken hyväksyväksi yes-maniksi, ihan jo oman etunsakin vuoksi. Mitään muuta etuakaan ei luonnollisesti ole kuin yksilöiden omat edut.

Maailman parantelu vastustelemalla johtaa vain paradokseihin ja tekopyhyyteen, sillä ihmiskunnan tahto on kiero, valheellinen ja mätä. Pahuuden voittoon sanotaan riittävän sen, että hyvät eivät tee mitään. Mutta selvän voiton pahuus saa, jos hyvät alkavat tehdä jotakin. Sillä niin vahingollista tien kiveäminen hyvillä aikeilla usein on. Juuri siksi pahuus onkin perin vahvaa ja hyvyys olematonta. Näin ollen hyvyyden voitto ei ole mahdollista silloinkaan, kun pahat pidättäytyvät tekemästä mitään.

Ihmisen elämä on lyhyt. Saastuta, kuluta ja nauti vielä kun voit ja ennen kuin oma elämäsi päättyy, sillä joku toinen tekee kaiken sinun puolestasi, ja loppu tästä matoisesta maailmasta tulee kuitenkin. Ainoa kriteeri on valta, ja lopullinen totuus vahvimpien voitto.

Kuka täällä on rasisti?

Presidentti Martti Ahtisaarelta kysyttiin MTV3:n uutisten 30-vuotisjuhlassa, mitä pitäisi tehdä, ettei Suomi olisi niin kauhean rasistinen. Ahtisaari heitti kysymyksen yleisölle ja lausui: ”Käsi ylös jokainen, joka täällä on rasisti!” Yhtään kättä ei noussut. Taisivat pelästyä isoa miestä. Mutta presidentin mielestä rasismia ei pitäisi myöskään liioitella, ja syytöksillä pitäisi olla rajansa.

Ehkä jonkun olisi kannattanut rehellisyyden nimissä nostaa räpylänsä, sillä rasistihan piilee meissä jokaisessa. Tuskinpa sellaista ihmistä onkaan, joka ei pitäisi itsensä, läheistensä, perheensä, sukunsa tai kansansa puolta. Äärimmäisissä ja uhkaavissa tilanteissa ihmisen pintakuoren alta löytyy myös murhaaja ja kannibaali.

Viikonlopun Ilta-Sanomat puolestaan mainosti itseään lööpillä, josta löytyivät kissaa suuremmat sanat ”Jari Tervo: Suomalaiset ovat umpirasisteja.” Mittaukseni mukaan tekstin näki lukea selvästi noin kuudenkymmenen metrin päähän. Tällä tavoin iltapäivälehden feministinen ja vihervasemmistolainen toimitus siis vastasi Ahtisaarelle.

En ymmärrä, mihin Jari Tervo ja Sanoma-yhtiöt pyrkivät suomalaisten ihmisten syyllistämisellä. Vasta sittenkö rasismi vähenee, kun kansalaiset on piiskattu hiljaisiksi rasismisyytösten ruoskalla? Sitä paitsi Tervon väite ei ole totta. Se on posketon yleistys, jonka uhreina ovat kaikki suomalaiset.

Huvittavaa onkin, että kilpailijan posterissa oli Tervosta toisenlainen juttu. Iltalehti siteerasi kirjailijaa kannessaan sanoin ”Tervo: Ilman vaimoa en olisi hengissä.” Ei ihme. Taitavat käydä suosikkikirjailijan kaverit vähiin noilla kannanotoilla.

Mutta Iltalehdessä osataan muutakin. Lehden sisäsivuilla oli tänään juttu, jossa toistettiin naisia suosiva klisee ”tytöt piilottavat lahjakkuutensa koulussa”. Väite perustuu feministiprofessori Kirsi Tirrin selvitykseen, jonka mukaan ”tytöt yrittävät piilottaa lahjakkuutensa, jottei heitä syrjittäisi”.

Oma näkemykseni on kokonaan toisenlainen. Opettajakunnan naisistumisen vuoksi lahjakkuuden arviointiperusteista on tehty naisia suosivia. Tytöille tyypitellyt ominaisuudet, kuten nöyryys ja ahkeruus, arvotetaan myönteisesti ja pojille tyypitellyt ominaisuudet, kuten kovaäänisyys ja reippaus, kielteisesti. Poikien tavat osoittaa lahjakkuuttaan arvotetaan häiriökäyttäytymiseksi, vaikka äänekkyydellään pojat ilmaisevat turhautumistaan sen johdosta, ettei koulumaailma tarjoa heitä kiinnostavaa tekemistä. Tätä kautta poikia syrjitään kouluissa. Toisaalta näin tuotetaan juuri niitä ”kympin tyttöjä”, jotka lopulta päätyvät sihteereiksi. Heidän lahjakkuutensa paljastuu pelkäksi koulukiltteydeksi, kun taas poikien kapinallisuus osoittautuu älykkyyden merkiksi.

Tytöt eivät siis pyri kätkemään lahjakkuuttaan kouluissa, vaan heitä suorastaan suositaan hyvillä arvosanoilla, joiden turvin he valikoituvat lukioihin ja kansoittavat myös yliopistot. Lähes kaksi kolmasosaa lukioiden oppilaista on tyttöjä, ja vääristymän syy on tyttöjä suosiva peruskouluopetus, jota voisi hyvinkin sanoa miehiä syrjiväksi ja sukupuolirasistiseksi.

Terrorismin taiteellisuus

Yhdysvaltain vuoden 2001 terrori-iskuista tulee pian kuluneeksi kymmenen vuotta. Tapahtumaa on ehditty käsitellä muiden muassa poliittisena, sotilaallisena, taloudellisena, inhimillisenä ja sosiaalisena ilmiönä sekä moraalin, yhteiskuntatieteiden ja turvallisuuspolitiikan kannalta. Mutta sillä on ollut vaikutusta myös taiteellisena ilmiönä, ja se on jättänyt jälkensä arkipäivän estetiikkaan.

Monien mieleen ovat jääneet New Yorkia esittävät valokuvat, joissa näkyy lasiseinäisiä pilvenpiirtäjiä, savua, tuhkaa ja ihmiskasvoja. Hollywood on tuottanut paljon terrorismiaiheisia elokuvia ja sarjoja, ja tapahtuma on herättänyt useissa ihmisissä ihastusta. Se on varmasti vaikuttanut alitajuisesti myös niihin ihmisiin, jotka ovat tuominneet teon mutta joissa se on synnyttänyt ainakin jonkinlaisia kauneuden elämyksiä. Kauhu on esteettistä ja estetisoitu.

Immanuel Kantin mukaan ylevyyden kokemus syntyy havainnosta, jota Järki ei ymmärrä. (Ajatelkaa nyt vaikkapa monien poliitikkojen juhlapuheita...) Ylevyyden kokemukseen sisältyy irrationaalinen elementti. Niinpä ylevyyden kokemuksen voi aiheuttaa esimerkiksi ydinpommin räjähdys, jonka seuraukset eivät helposti mahdu kenenkään pieneen päähän.

Ylevyys ei ole tietenkään sama asia kuin kauneus, eikä kauneus ole yhtä kuin kauhu. Silti nämä asiat ovat tekemisissä toistensa kanssa. Myös se palvonta, jota monet länsimaalaiset osoittavat islamia kohtaan, koostunee suureksi osaksi irrationalismin synnyttämästä ylevyyden kokemuksesta ja pelonsekaisesta kauhusta. Niinpä monet länsimaalaiset ovat hurahtaneet islamiin Tukholma-syndroomalle ominaisesti.

Ylevyyden tuottamassa kauneuskokemuksessa on kuitenkin kyse enemmän subliimista kuin esteettisestä elämyksestä. Irlantilais-brittiläinen kirjailija-filosofi Edmund Burke oli ensimmäisiä, joka yhtenäisti teorian subliimista erottaen sen omaksi kategoriakseen kauneudesta. Hänen kauneutta ja subliimia käsittelevä teoksensa A Philosophical Enquiry into the Origin of Our Ideas of the Sublime and Beautiful julkaistiin vuonna 1757. Burken mukaan ”subliimi on nautinnollinen tunne, mielihyvää, joka syntyy kun pystymme tarkkailemaan kauhistuttavaa asiaa ilman, että se on suoraan vaaraksi itsellemme”. Tämän mukaan subliimi syntyy, kun voimme tarkkailla pelottavaa ilmiötä turvallisen välimatkan päästä, aivan niin kuin New Yorkin terrori-iskua kuvaruudulta.

Tutkielmassaan Burke nosti esiin asioita, jotka saavat aikaan subliimin kokemuksen. Sellaisia ovat valtavat ja äärettömät ilmiöt, ja niissä hän näkee myös pelon olevan jollakin tavoin mukana. Burke eritteli teoksessaan tunteita, joita subliimi ihmisessä aiheuttaa. Hänen mukaansa suurin subliimin aiheuttama tunne on hämmästys (astonishing), joka täyttää ihmismielen kokonaan. Muita vähäisempiä subliimin aiheuttamia vaikutuksia on ihailu (admiration), palvonta (reverence) ja kunnioitus (respect).

Näiden käsitteiden myötä minulle tulee elävästi mieleen tapa, jolla legginssit ovat pyörineet eräiden tiettyjen Mimosojen jaloissa, kun he ovat antaneet kannatuksensa islamin leviämiselle – puhumattakaan siitä, minkälaista minareettia he ovat vinguttaneet jalkovälissään. He ovat halunneet tuntea turvallista kauhua. . Siinä, että muutamat poliittiset tahot ovat ihannoineet muslimien vallan lisääntymistä länsimaissa vielä terrori-iskujen jälkeen ja jatkuvan terrorilla uhkailun aikana, on siis kyse samanaikaisesta sublimaatiosta ja seksuaalisesta alistumisesta.

Joka tapauksessa pysyviksi 9/11-päivän opetukset jäivät. Toinen maailmansota käytiin kuudessa vuodessa. Terrorismin vastainen sota on kestänyt jo kymmenen vuotta. Ja miten muutoin voisi ollakaan, sillä terrorismi ja sen vastustaminen kumpuavat syvältä ihmisen vietti- ja yllykerakenteesta? Se hyödyntää myös arkkityyppisiä hyvän ja pahan vastakohta-asetelmia, joiden varaan voidaan rakentaa esimerkiksi suurelokuvia.

On edelleen mahdollista, että WTC:n rakennusten putoamiskiihtyvyyttä hipovat romahtamiset saavat jonakin päivänä selityksensä, ja teorioiden mystisimmät aukkokohdat paljastavat, että myös Yhdysvaltain hallituksella ja viranomaisilla oli sormensa pelissä, eikä kaikkea voida sälyttää pakistanilaisen luolamiehen syyksi. Ehkä he toimivat sanattomassa yhteisymmärryksessä länsimaisen demokratian takavarikoimiseksi. Esitetyn kritiikin valossa 9/11-päivän terrori-iskut ovat edelleen yhtä avoin tapaus kuin JFK:n murha, joka puolestaan kiihottaa ihmisiä oidipuskompleksia hyödyntävällä asetelmallaan.

Enkä minä suinkaan talibanien toimintaa yksipuolisesti moralisoi. He käyvät sotaa täsmälleen samalla tavoin kuin suomalaisetkin kävisivät, mikäli jokin suurvalta hyökkäisi meidän maahamme. Heidän käytänteensä ovat kuin suoraan suomalaisen korpisodan palvelusohjesäännöstä.

Miljardin mummonmarkan musiikkitalo

Helsingin musiikkitalo maksoi budjetin mukaan noin 140 miljoonaa euroa, eli erilaisine lisukkeineen hinnaksi tulee suunnilleen miljardi mummonmarkkaa. Talo sulkeutui yleisöltä eilen, koska seinien sisäpuolella vietettiin juhlallisia avajaisia.

En ollut paikalla – älkää luulko – sillä tilaisuuteen kutsuttiin vain sivistyneistöä, kuten poliitikkoja. Heidän fiksuimmiksi toteamuksikseen taisi jäädä jotakin sellaista kuin ”minä en ymmärtänyt tästä mitään”.

Kuljin kyllä rakentamisen aikana useasti työmaan ohi. Minun mielessäni kävi silloin, että kyseisessä talossa ei varmaan koskaan soiteta mitään sellaista, mitä kansa oikeasti haluaa kuulla, kuten Rihannaa tai Lady Gagaa. Sen sijaan siellä soitettaneen Igor Stravinskyn riitasointuja, koska ne ovat tarpeeksi kiduttavia ylittääkseen daideellisuuden tason.

Ja kuinkas kävikään: sulkeutujaisissa vingutettiin nimenomaan Stravinskyn Kevätuhria, jota hän itsekin piti rumana, sillä hän ”ei pitänyt kauniista musiikista”. Ne, jotka ”eivät ymmärrä kyseisestä taiteesta mitään”, saattavat hyvää hyvyyttään ajatella, että joku Hankamäen kaltainen homo ehkä ymmärtää, joten täytyy suvaita. Mutta, hyvät veljet, minäkään en ymmärrä saati pidä. Yhtään.

Paljon mieluummin menen sinne, missä raikas rokki raikaa tai soitetaan trance-teknoa. Se on paljon mukavampaa. On rento fiilis eikä tarvitse koko ajan jännittää, joko saa taputtaa. Yleensäkin nautin mieluummin elämän pienistä iloista kuin istun kipsipäiden keskellä kärsivän näköisenä.

Jo käyttöönoton korkkaus vaalien tulospalvelun alttarina viime huhtikuussa osoitti, että uusi Musiikkitalo on vallan foorumi ja helmikanojen näyttäytymismesta. Luovuus ja taide eivät tätä hygieniaa kestä. Ne asuvat muualla. Talon akustiikkaa kehuvilta snobeilta puuttuu oivallus, että kaikki musiikki voi olla erinomaista, jos siihen panee sydämensä ja tunnelma on hyvä. Se ei tule seinistä. Myöskään muusikot eivät saa uusilta tiloilta mitään, vaan niihin upposivat heidän palkkarahansa.

Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki ja opetusministeri Jukka Gustafsson tekivät ihan oikein ollessaan avajaisten aikaan muualla. Ylen entiselle toimitusjohtajalle Mikael Jungnerille taas oli hyväksi jättää hänet myöhästyneenä ulkopuolelle, sillä Ylen johto oli yksi syypää tähän strategiseen virheinvestointiin.

Verorahojen rappaaminen monumentaaliarkkitehtuuriin on rikos velkaisessa valtiossa ja sairaan asuntopolitiikan Suomessa. Tässä maassa ei tarvita enää yhtään lisää julkisia palatseja eikä infrastruktuuria: ei yhtään messuhallia, kauppakeskusta, liikenneympyrää, siltaa, taidelaitosta eikä hallintoesikuntaa. Rakentamisen voimavarat pitää keskittää kotien tuottamiseen ihmisille. Juuri niistä on huutava pula, ja asuntokurjuus on kaiken kurjuuden alku ja juuri.

Myös Musiikkitalon teemoja ovat tänä hassuna monikulttuurisuusvouhotuksen aikana ”avoimuus” ja ”kohtaaminen”. Miksi nämä hienot mokuttajatädit ja -sedät eivät majoittaneet Kalasatamasta häädettyjä romaneja sinne Musiikkitalon sisäpuolelle kulttuuriväristyksiä tuomaan?

---

Hups! Rakentaminen maksoikin 30 vuotta täyttävien MTV3:n glasnost-uutisten mukaan runsaat 185 miljoonaa.

Niinistön tie presidentiksi tasoittuu entisestään

Keskustassa ilmeisesti toivotaan salaisesti, että Paavo Väyrysestä tulee puolueen presidenttiehdokas ilman jäsenvaalia, sillä kukaan (!) ei ole toistaiseksi ryhtynyt hänen haastajakseen. Kaikki ovat kohteliaasti kieltäytyneet sen jälkeen, kun Väyrynen pahoitti mielensä Timo Kauniston tylystä arviosta, jonka mukaan eurokriittinen Väyrynen poikkeaa liiaksi puolueen linjasta.

Mitä valittamista Kaunistolla oli? Hän itse ei ole pystynyt vetämään kerta kaikkiaan mitään linjaa verrattuna monia kirjoja julkaisseeseen, johdonmukaiseen ja kokeneeseen Väyryseen. Sitä paitsi keskustan raappahousut ovat niin pahasti roudassa, että puolue ei nykyasemastaan nouse ilman kertakaikkista kurssin kääntöä eurokorruptoituneesta tilastaan. Siinä sopassa Olli Rehnin kaltaisista pankkiirien juoksupojista olisi pelkkää haittaa. Väyrysestä tulee keskustan ehdokas, ellei korkoa kasvamassa olevaa Esko Ahoa kaiveta esiin naftaliinista. Hän oli kuitenkin viemässä Suomea EU:hun pääministerinä (toisin kuin ulkoministerinä toiminut Väyrynen), ja keskustan enemmistön kanta taitaa olla nyt kaikessa hiljaisuudessa sama kuin Väyrysen kanta.

Olisikin hyvä, jos Väyrysestä tulisi presidentti ajaksi, jolloin Suomen on peräydyttävä Euroopan unionista ja eurosta. Väyrysen tragedia jatkunee kuitenkin siinä, että Timo Soinin ohjelma on liian lähellä hänen omaansa, ja siksi nämä federalismin kriitikot syövät kannatusta toisiltaan vaalin ensimmäisellä kierroksella. Tällä menolla Niinistön vastaehdokkaaksi nousee Lipponen, joka puolestaan häviää Niinistölle.

Koomisin veto presidenttikisassa nähtiin eilen, kun Rkp ilmoitti asettavansa Eva Biaudet’n ehdokkaakseen. Puolue ja ehdokas yrittävät tällä tavoin kerjätä kansalta sitä kannatusta, jota Biaudet ei saanut keneltäkään silloin, kun hänet puliveivattiin kelpoisuusehtoja täyttämättömänä hakijana vähemmistövaltuutetun virkaan.

Jos Biaudet nyt virallisesti nimitetään Rkp:n ehdokkaaksi, hänen pitää joko erota vähemmistövaltuutetun tehtävästä tai hakea erivapautta viran hoidosta vaalikampanjan ajaksi, sillä vaativaa virkaa ei voi uskottavasti hoitaa kiireisen vaalityön aikana. Jos hän ei niin tee, on asiasta syytä jälleen kannella oikeuskanslerille.

Biaudet ja vihreiden Pekka Haavisto syövät niin ikään kannatusta toisiltaan. Kannatuksen valuminen B:lle on harmi, sillä Haavisto on diskreetti ja fiksu, mitä omahyväinen ja itseään joka paikkaan tuputtava Biaudet ei ole.

Voi olla, että tässä konfiguraatiossa kansalaiset kyllästyvät peliin jo alkuunsa eivätkä pilaa toista sunnuntaipäiväänsä lähtemällä loskaan hiihtelemään, vaan äänestävät presidentiksi suoraan Niinistön jo ensimmäisellä kierroksella. Aivan niin kuin gallupit ovat ennustaneet.

FT: Euro repeää

Euroopan taloustieteilijät ja -toimijat viisastuvat. Tänään muuan saksalainen teollisuuspomo Hans-Olaf Henkel ilmoitti, että euroon luottaminen oli hänen uransa suurin virhe ja että Suomen, Saksan, Itävallan ja Hollannin tulisi perustaa oma valuuttansa. Kannanotto oli kuitenkin pelkkä kopio Kreikan kyproslaisen ja Leicesterin yliopistossa professorina toimivan Panicos Demtriadesin mielipiteestä, jonka hän esitti jo toukokuussa ja jota käsittelin tässä.

Saa nähdä, koska keksivät, että itsenäisillä valtioilla voi olla ihan omakin valuutta ja rahapolitiikka. Euron taru on lopussa, jos Saksan perustuslakituomioistuin toteaa letkuruokinnan laittomaksi lähiviikkojen sisällä odotettavassa päätöksessään. Myös eräs Saksan vaikutusvaltaisimmista tieteellisistä tutkimuslaitoksista, Max Planck -instituutti, julkaisi äskettäin syytöslistan, jossa väitetään, että euron tähänastiset kriisitoimet ovat täysin epäonnistuneet, että poliitikkojen sinnikkäästi jatkamat väärät hätätoimet pahentavat kriisiä ja että kriisin varjolla ajettava liittovaltiokehitys lopulta todennäköisesti hajottaa euron.

Taksikuskit hoitaisivat Euroopan taloutta pankkiireja paremmin! Kaikilla terveen järjen poliitikoilla ja tieteenharjoittajilla oli jo 1990-luvun lopulla sellainen kutina, että yhteisvaluutta ei voi onnistua. Markkinoiden luottamusta ei voida palauttaa lisäämällä integraatiota liittovaltion suuntaan, koska yhteisjoukkovelkakirjalainat ja verotuksellinen subventiopolitiikka paremmin menestyviltä mailta heikompien hyväksi ovat poliittisesti mahdottomia, moraalittomia ja todennäköisesti myös perustuslakien vastaisia. Niinpä valittavaksi jää toinen tie, ja se on euron loppu. Lisää perustelujani voi lukea tästä.

Terveisin,

Jukka Hankamäki

FT

”Ei mistään kotoisin”

”Tämä ei ole sitten mistään kotoisin!”

Viime aikoina yhteiskunnassamme on kiinnitetty yhä enemmän huomiota siihen, mikä mistäkin on kotoisin.

Kyseinen seikka johtuu ehkä maahanmuuton lisääntymisestä ja kansainvälistymisestä. Monikulttuurisessa, sosiaaliselta rakenteeltaan hajoavassa ja luokkayhteiskuntaa lähestyvässä Suomessa on samoja piirteitä kuin entisaikojen feodaaliyhteiskunnassa, jossa säädyt kilpailivat keskenään. Toisaalta alkuperien ja lähtökohtien kaiveluun tähtääviä ”genealogioita” ei ole pidetty enää tärkeinä nykyaikana, jolloin laadukkaita tuotteita valmistetaan jo Kiinassakin.

Sen sijaan sääty-yhteiskunnassa alkuperän merkitseminen on koettu aina tärkeäksi. Ilmeisesti alkuperällä on ollut merkitystä enemmänkin ihmisten kuin esineiden maailmassa, ja siksi henkilökohtaisia tuotetietoja on voitu käyttää myös ”rasistisesti”.

Muutamat aateliset käyttivät aikoinaan nimensä edessä etuliitettä ”von” tai ”af”. Niillä ilmaistiin, mistä kukin oli kotoisin. Filosofian piirissä aateluuden katsottiin antavan jopa erityistä pätevyyttä ja kelpoisuuden virkoihin, ja näyttää se toki antavan edelleen.

Ehkä myös minä, Jukka Hankamäki, voisin yrittää ihan oikeaksi aateliseksi enkä tyytyä vain tähän surkeaan akateemiseen aateluuteen, vaikka muutamat tosin väittävätkin, että nykyaikana oppiarvot ovat syrjäyttäneet aatelisarvot.

”Hankamäki” ei ole vain minun nimeni, vaan se on myös Savossa sijaitseva paikkakunta. Niinpä minäkin voisin varustaa nimeni ”von”-liitteellä ja kirjoittaa ”Jukka von Hankamäki” merkiksi siitä, että jokin osa suvustani on lähtöisin sieltä. Tällöin ei voitaisi ainakaan sanoa, etten ole mistään kotoisin.

Vastaavasti joku maahanmuuttaja voisi laittaa nimeensä maininnan ”Mohammad von Somalia” tai ”Karol von Romania”. Eikö olisikin hienoa ja korostaisi jokaisen identiteettiä? Kenties savolaisilla sukujuurillani selittyy myös huumoritajuni, jonka samankaltaisuudesta korkkiruuvin kanssa on joku joskus lausahtanut jotakin. (Totuuden nimessä todettakoon, että vähintään puolet geeneistäni on lähtöisin oikeakielisestä Länsi-Suomesta.)

Oppiarvot ovat joka tapauksessa kärsineet niin suurta inflaatiota tutkintotehtailun myötä, että en lainkaan ihmettele, ettei monikaan pidä niiden tuottamaa epätasa-arvoa ongelmana. Mutta ihme kylläkin, ettei kukaan tasa-arvotoimikunnan punahilkka ole vielä iskenyt kirvestään siihen, kuinka ”rasistisia” supisuomalaiseen ja rupiruotsalaiseen feodaalijärjestelmään sisältyvät aatelisarvot, läänitykset ja paikkakuntaleimat ovat – ja ovat aina olleet.

Myös minä olen sukua Mannerheimille, Sibeliukselle, Topeliukselle ja von Wrightille – Aatamin sukutaulun kautta – mutta silti minulle ei ole myönnetty akateemista virkaa, eli jossain on täytynyt tapahtua paha virhe.

Kettutytöt ja rukoilijasirkat

Koska nyt on ilmeisesti tämän kesän viimeinen helleviikonloppu, olen minäkin ollut heinikossa ottamassa aurinkoa. Pääskysiä näkyy vielä taivaalla runsaasti, eivätkä heinäsirkat ole lopettaneet siritystään. Kuulen siis vieläkin hepokatit, vaikka olen 45. Tosin feministien siritykselle olen tullut kuuroksi.

Tässä esseessä kirjoitan kettutytöistä ja rukoilijasirkoista. Rukoilijasirkat eivät ole suinkaan niitä hurskaita sädekehänunnia, jotka vaativat esimerkiksi seksuaalisen kanssakäymisen nollatoleranssia eduskuntaan ja kaikkialle muuallekin. Eivätkä he ole niitäkään, jotka käyvät kamppailuaan homoavioliittoja vastaan päivänkakkaroiden heiluessa hatussa. Sitä paitsi nimi kirjoitettaisiin tällöin muodossa ”rukoilija-Sirkka”. Sen sijaan rukoilijasirkka on eräs hyönteislaji.

Rukoilijasirkat tunnetaan siitä erikoisesta ominaispiirteestään, että parittelun lopuksi naaraspuolinen rukoilijasirkka usein syö koiraan elävältä. Mikä sitten yhdistää rukoilijasirkkoja kettutyttöihin, jos karut mielleyhtymät feministeihin jätetään pois?

Kettutytöt ovat puhuneet eläinten oikeuksien puolesta aivan niin kuin monet filosofitkin tai sellaisina esiintyneet. Miespuolisten rukoilijasirkkojen kohtalo ohjaa kysymään, missä kohdassa luonnonjärjestystä eläinten oikeuksien rajat kulkevat. Miksi kettutytöt puhuvat ”eläinten oikeuksista”, kun he tarkoittavat ihmisten suhdetta eläimiin, mutta eivät katso eläimillä (eivätkä liioin ihmisillä) olevan oikeuksia niiden käyttäytyessä luonnonvaraisesti? Miksi kettutytöt eivät ole huolissaan miespuolisten rukoilijasirkkojen oikeuksista?


Puhe ”eläinten oikeuksista” on harhaanjohtavaa

Näkemykseni on, että eläimillä ei voi ensinkään olla oikeuksia, sillä eläimet eivät voi olla persoonia eivätkä subjekteja eivätkä myöskään potentiaalisesti sellaisia, kuten ihmislapset ovat. Eläimet eivät toimi tietoisesti vaan käyttäytyvät reaktiomaisesti ja refleksinomaisesti. Eläimet eivät tee valintoja vaan reagoivat sisäisten impulssiensa tai ulkoisten ärsykkeiden yllyttäminä. Eläin ei voi esimerkiksi kieltäytyä pyyteistään ja sanoa ”ei”, mitä puolestaan pidetään inhimillisen moraalin lähtökohtana.

Näin ollen eläimillä ei ole myöskään vastuuta, eikä oikeuksien käsitettä voida laajentaa ihmisten yhteiskunnasta koskemaan eläinten käyttäytymistä ilman, että käsite laajenee kohtuuttomasti ja menettää merkityksensä.

Puhe eläinten oikeuksista on harhaanjohtavaa, sillä tutkimuskohteen (eläinten) ontologisen olemuksen analyysi on tällöin jätetty suorittamatta ja oikeuden käsitettä on käytetty asiayhteydestään irrotettuna, pelkän mekanistisen puntaroinnin välineenä. Oikeuden käsitettä ei missään tapauksessa voida käyttää samassa merkityksessä eläimestä kuin ihmisestä, vaikka kettutytöt ja eläintensuojelijat pyrkivätkin tekemään niin.

Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei eläimiä pitäisi kohdella hyvin. Se, miten suhtaudumme eläimiin, kertoo paljon myös siitä, miten suhtaudumme toisiimme ja kuinka inhimillisiä olemme. Mutta eläimet eivät ole ihmisiä, mistä erään merkin antaa jo kieleen sisältyvä konventionaalinen totuus: jos eläimet olisivat samalla viivalla ihmisten kanssa, mihin me tarvitsisimme niitä erottavia käsitteitä? Vai hyväksyisikö kettutyttö esimerkiksi sen, että häntä itseäänkin sanottaisiin eläimeksi? Monet feministit ovat kylläkin menneet naturalismissaan niin pitkälle, että he nimittävät kunnianarvoisia miehiä erään rakastettavan eläimen nimellä...


Heppatyttöjen filosofointia

Eläintensuojelun taustalla vallitsevan filosofoinnin heikkous on sen pinnallisuus. Ihmisen ja eläimen ontologista olemuseroa ei ole vaivauduttu pohtimaan eikä määrittelemään. Mitä on olla ihminen? Mitä merkitsee olla eläin?

Monet nuoret siirtävät omassa elämässään kokemiaan pelkoja ja uhkia ulkoisiin asiayhteyksiin, joissa niitä on kenties helpompi käsitellä. He näkevät eläinten asemassa omia elämäntilanteitaan. Niinpä eläintensuojeluun liittyviä ilmiöitä ei pitäisi käsitellä vain immanentteina, systeemikeskeisinä tai oikeudelliseen puntarointiin perustuvina kysymyksinä, kuten tehdään yliopistojen filosofian laitoksilla, vaan eläintensuojelijoita ja heidän ongelmiaan pitäisi pyrkiä tulkitsemaan psykologisesti.

Yliopistofilosofian rappiosta kertoo omalta osaltaan juuri eläintensuojelijoina toimivien yliopistofilosofien naiivius: virkoihin nimitetyt feministit projisoivat omassa elämässään kokemiaan ahdistuksia siirtymäobjekteina toimiviin eläimiin ja niiden asemaan. Nuorten kannattaisi olla pikemminkin huolissaan omasta asuntokurjuudestaan kuin supikoirien tilanteesta Pohjanmaan tarhoissa.

Se, että filosofian laitoksilla parveilevat tytöt keskittyvät marginaaliongelmiin, kuten eläinten oikeuksiin, kertoo yliopistofilosofian tämänhetkisestä epä-älyllisyydestä. Puhutaan aidan seipäistä muttei itse aidasta. Tässä yhteiskunnassa olisi tärkeämpiäkin puheenaiheita.


Huonoa politiikkaa eläintensuojelun varjolla

Eläintensuojelijoiden politiikka ei toimi myöskään pragmaattisesti. Esimerkin tarjoaa turkistarhauksen vastustus. Eläintensuojelujärjestö Peta levitti maailmalle jokin aika sitten videota, jossa esitettiin, kuinka turkistarhausta toteutetaan Kiinassa: supikoirilta nyljetään niiden turkit elävältä ”kauniimman leikkauksen” aikaansaamiseksi. Sen jälkeen eläinparat viskattiin kasaan, jossa ne kituivat kuoliaiksi. Se olikin hirveää.

En puutu nyt siihen, että videon kuvaamiseksi Peta oli maksanut kiinalaisille turkistarhureille taloudellisen palkkion. Sen sijaan haluan pohtia, miten kävisi, jos eläintensuojelijoiden vaatimukset turkistarhauksen lopettamisesta Suomessa toteutuisivat ja turkistarhaus kiellettäisiin.

Totuus on, että Suomessa eläimiä ei nyljetä tuolla tavalla elävältä, vaan niiden kohtelu on lähes inhimillistä. Jos turkistarhaus lopetettaisiin Suomessa, tuotanto siirtyisi todennäköisesti ulkomaille. Koko maailma ei ole suomalaisen lainsäätäjän eikä edes Euroopan unionin hallittavissa, ja niinpä asiat vuotavat tynnyrin lautojen väleistä ja niiden yli.

Turkistuotannon lakkautettu osa siirtyisi todennäköisesti Kiinaan tai muihin sellaisiin maihin, joissa olot ovat yhtä huonot. Siksi tässä asiassa ei pidä olla fundamentalisti vaan relativisti: on valittava monesta pahasta pienimmät ja pysytettävä turkisten tuotanto Suomessa. Sen sijaan eläintensuojelijat vaativat ehdotonta kieltoa EU-maihin ymmärtämättä, mihin se johtaisi.


Eläintensuojelun symbolisuus

Ristiriitaista on, että eläintensuojelujärjestöt eivät ole puuttuneet juurikaan eläinten rituaaliteurastuksiin. Johdonmukaiselta tämä politiikka alkaakin näyttää, kun huomataan, että eläintensuojelujärjestöihin ovat klusteroituneet yleensä samat henkilöt, jotka vihaavat suomalaisia miehiä, rakastavat irrationalismia ja puolustavat esimerkiksi islamin leviämistä länsimaissa.

Suojelijoina ovat toimineet huomiota herättävän usein tytöt niin, että eläintensuojelijoita sanotaankin kettutytöiksi, kun taas kettupoika on paljon harvinaisempi ilmiö. Heteropojat menevät tuohon toimintaan mukaan useasti ”ketunhäntä kainalossa”: saadakseen tytöiltä jotakin vastalahjaksi.

Sen sijaan yksikään kettutyttö ei ole huolissaan siitä, että Suomessakin eläinlääkärit kiskovat urospuolisilta lemmikkikoirilta ja -kissoilta irti heidän pallinsa! Sukupuolisuuden poisriistämistä harjoitetaan kastraation muodossa pohtimatta lainkaan asian eettisiä puolia ja niin sanottuja eläinten oikeuksia. Tämäntapaisessa eläimiin asennoitumisessa voidaan nähdä feminististä ja miesvihamielistä symboliikkaa. Siirtymäobjektithan edustavat tyttöjen poikaystäviä sellaisina kuin heidän toivotaan olevan. Mielellään nämä tahot ovat laajentaneet kuohitsemista myös ihmisen seksuaalisen käyttäytymisen piiriin, sillä rangaistuksena ja ”hoitomuotona” kastraatio voidaan kohdistaa tietenkin vain miehiin, ei naisiin. Eikö tämä miesvihamielinen politiikka olekin mitä hirveintä seksuaalista ahdistelua?

Turkistarhauksen vastustuksessa on havaittavissa myös naisten omaa seksuaalisuuden torjuntaa. Turkikset koetaan usein eroottisiksi, ja niitä käyttävät eniten naiset itse. Niinpä turkistarhauksen arvostelu on tulkittavissa naisten omaksi eroottisuuden ja seksuaalisuuden torjunnaksi symbolisella tasolla. Nainen ei siis hyväksy omaa seksuaalisuuttaan ja kieltää itsensä.


Lopuksi

Ihmisessä on tietysti paljon luontoa. Ihminen on luonnosta riippuvainen, sillä ihminen on kehoaan myöten biologinen organismi. Lisäksi olemme riippuvaisia ulkoisesta luonnosta. Luonto on monille ihmisille hartaan palvonnan kohde. Luonnonsuojelijat ja naturalistit ovat kuitenkin tehneet luontokeskeisestä maailmakatsomuksestaan itselleen uskonnon: kaikki selitetään luonnolla tai luonnontieteellä. Juuri se on sitä banaalia naturalismia, joka disintelligoi filosofian sisältöjen lisäksi myös tyylin.

Ehkä kaupunkilaiset nykynuoret ovat niin vieraantuneita maatalousyhteiskunnasta, että he sen vuoksi eivät suhtaudu kovin luonnollisesti eläinten hyötykäyttöön ja asemaan luonnon kiertokulun osana. He eivät suhtaudu luonnollisesti myöskään valkoiseen hetero- tai homomieheen sekä hänen asemaansa luonnon kokonaisuudessa.

Sillink

Kesän aikana tuli pidettyä silmät auki valoisassa maailmassa. Minun näkökenttääni vihloi se, miten pilattua suomalainen kulttuurisemiotiikka on. Tarkoitan tällä muun muassa yritysten ja julkisyhteisöjen logoja, jotka loistavat tietenkin myös mainosvaloissa pitkin pimenevää syksyä.

Graafinen suunnittelija Kyösti Varis piirsi 1970- ja 1980-luvuilla monien merkittävien suomalaisfirmojen logot ja antoi yrityksille graafisen ilmeen. Joukossa olivat esimerkiksi Sammon, Finnairin, Alkon ja SOK:n liikemerkit.

Tuohon aikaan logoista tehtiin siluettimaisia. Ne olivat merkkejä, jotka ikonisoituivat helposti. Ymmärrettiin, ettei symboliikkaa pidä ryhtyä kuvittamaan. Niinpä logoissa suosittiin vain yhtä väriä, ja ne jätettiin mahdollisimman yksinkertaisiksi. Esimerkeiksi kelpaavat Keskon, Tukon, vakuutusyhtiö Pohjolan, Silja Linen, Stockmannin, Säästöpankkien ja Osuuspankkien logot. Yksiulotteisia – kyllä – mutta samalla tehokkaita ja käyttökelpoisia.

Yritysten fuusioituessa niiden graafinen ilme on kärsinyt. Esimerkiksi Kansallis-Osake-Pankin ja Yhdyspankin yhdistyessä muodostettiin Merita-pankki, jonka graafinen ilme tilattiin lontoolaiselta toimistolta. Suunnittelussa tehtiin se virhe, että ryhdyttiin kuvittamaan symboliikkaa. Logossa pyrittiin yhdistämään graniittinen ja puinen pintamateriaali ruisleipää muistuttavaan soikeaan muotokieleen. Tulos oli vaikeasti esitettävissä ja painettavissa yksivärisiin lomakkeisiin, eikä se ikonisoitunut koskaan merkkinä. Säästöpankkien nykyinen logo puolestaan muistuttaa liikaa Yrittäjäin Fennian liikemerkkiä puumuotoineen, y-kirjaimineen ja värityksineen. Selkeä semioottinen virhe.

Tallinkin ja Silja Linen fuusioituessa konserni vältti sen virheen, että se olisi pilannut Silja Linen brändin ja maalannut koko laivaston sinipunaiseksi. Tallinkin muutamat omat laivathan ovat oksettavan rumia kirkkaanvihreine ja oranssinvärisine kylkineen, jotka eivät ollenkaan sovi merelliseen maisemaan. Mutta nettisivunsa virolaisfirma pilasi alistamalla Silja Linen raikkaat sinivalkoiset värit Tallinkin oman logon yhteyteen.

Semioottinen sillisalaatti ei liene markkinoinnista ja mainonnasta vastaavien vika. Se on luullakseni lähtöisin fuusioituneiden firmojen hallitusten tahdosta. Olisi kiintoisaa tietää, paljonko rahaa on kulunut hukkaan, kun juuri paikalleen saatuja kylttejä on tarvinnut lähteä vaihtamaan uusiin pörssipelureiden ahmaistessa yrityksiä yksi toisensa perään. Tältäkin kannalta olisi syytä välttää globalisaatiota ja yritysten omistuksen karkaamista ulkomaiseen hallintaan.

Tuloksena on ollut myös nimihirviöitä. Viestintäkonserni SanomaWSOY kirjoitti nimensä häkellyttävän pitkään väärin. Oikea muoto olisi ollut ”Sanoma-WSOY” (mikäli noin kömpelöä yhdyssanaa pitää yrityksen nimenä käyttää). Tapiola-pankin nimi kirjoitetaan ”Tapiola-pankki” eikä ”Tapiola Pankki”. ”Leonia” oli huono uudissana ulkomaalaisille mahdottomine kaksoisvokaalirakenteineen, eikä se tarkoittanut mitään.

Myös ”Itella” on huono nimi postille, sillä i-alkuiset sanat luetaan helposti l-alkuisiksi, ja sana assosioituu omistamista merkitsevään murteelliseen sanaan ”itellä”. Miksi postialan yritys ei voi olla reilusti Posti? Se kertoisi, mistä toiminnassa on edelleenkin pääosin kysymys. Postipankin nimi oli tietenkin syytä vaihtaa omistajan vaihtuessa, mutta supisuomalainen ”Sampo” pilattiin Danske-pankin omistuksen myötä karmealla logolla, jonka epäsymmetrisyys ohjaa epäilemään, onko nettipankkiyhteyksissä jälleen jotakin vikaa.

Myös graafisia ulkoasuja on pilattu. Esimerkiksi Finnet-yhtiöiden vanha logo, jossa puhelinluurin alla ja päällä oli pallo, virtaviivaistettiin lankapuhelimien lopunaikoina niin, että luuriosa näytti sulaneelta muovilta. Nyt puhelinyhtiöille suunniteltiin kokonaan uusi liikemerkki, joka tosin epäonnistui, sillä n-kirjaimet tyyliteltiin yhteen ja luettavuus alistettiin johtimista muistuttavan symboliikan tavoittelulle. Pökälemäinen iso I-kirjain pistää keskeltä sanaa silmään. Spektroloivat värit antavat lisäksi olettaa, että kyse on jonkinlaisista gay-puhelimista. Sateenkaariväritystä ei itsestäänselvästi yhdistetä tavoiteltuun ”valokuituun”, vaan se on identifioitunut seksuaalivähemmistöliikkeen tunnukseksi. Setallakaan ei ole varmasti mitään tätä mukavaa lainailua vastaan, tosin Finnetin väriskaala on pastellimaisempi ja näyttää siten haalistuneelta muunnelmalta esikuvastaan. Lisäksi Finnetin uusi terveysside muistuttaa liian läheisesti Tilastokeskuksen tunnusta.

Myös Finnair virtaviivaisti logonsa mutta ei ilmeisesti ollut tyytyväinen tulokseen, sillä yhtiön graafinen ilme on jälleen uudistettu. Välikauden ongelmana oli niin ikään n-kirjaimien typografia: pienet n-kirjaimet eivät erottuneet maailmalla muutenkin huonosti tunnetun yhtiön koneista yhtä selvästi kuin isot N-kirjaimet. Oletettavasti juuri siksi yhtiö suurensi logonsa koneiden kylkiin, mutta tyylin ja itsehillinnän hinnalla.

Ei ole ihme, miksi Finskillä lentäminen on kallista, kun rahaa palaa pelkkään imagon kiillottamiseen, eivätkä yhtiötä enää juuri muut käytäkään kuin Kaukoidän mitsubishit. Lufthansa pärjää 1960-luvulla käyttöön ottamallaan ilmeellä, jota on muunneltu äärimmäisen vähän ja joka siksi alkaa näyttää retrospektiolta. Mutta retrokoneethan ovat nykyisin muotia!

Brändi ei ole kuva, logo, merkki eikä symboli vaan funktio, joka liittää tietyn mielikuvan yrityksen tuotteeseen asiakkaan tajunnassa. Siihen liittyy siis kuvitteellisia ja arvovarauksia sisältäviä aineksia.

Kun jokin brändi on vakiintunut merkkien maailmassa, sitä ei yleensä kannata vaihtaa. Brändien arvot lasketaan miljardeissa, kuten myös yritysten. Mitäpä, jos Mercedes-Benzinkin arvostettu ja tunnettu merkki olisi vaihdettu joksikin muuksi niitä valmistavan yrityksen, Daimler-Benzin, fuusioituessa Chryslerin kanssa? Tähän virheeseen saksalaiset eivät koskaan sortuneet. Ei olekaan ihme, miksi fuusio purettiin Amerikan laman myötä. Myös Woody Allenin mielestä amerikkalaiset ovat tällaisia: ”Valkosipuli on hyvää ja suklaa on hyvää, siis laitetaan valkosipulia suklaan päälle ja syödään koko roska.”

Samanlaiseksi on mennyt myös suomalainen merkkien ja logojen semiotiikka. K-kaupan sinivalkoinen merkkikin piti pilata vihreällä ja punaisella juovalla, jotka rikkoivat merkin tasasivuisen neliömuodon.

Kyseinen hysteria on taistelua elintilasta markkinoilla. Mutta näkyvyyttä ja arvostusta ei saa välttämättä räikeillä ärsykkeillä vaan kauneudella, pitkäjänteisyydellä ja hillityllä olemuksella. Yritysten kannattaa jatkossa luottaa puhdaslinjaiseen ja yksinkertaiseen suomalaiseen designiin.

Maastamuuton ongelma

Voi maahanmuutto! Asiasta on tullut monien ihmisten mielessä kirosana. Mutta myös maastamuutto on nyky-Suomessa melkoinen ongelma. Tilastokeskuksen mukaan Suomeen muutti viime vuonna 25 650 henkilöä, kun taas maasta muutti yhteensä 11 900 henkeä. Nettolisäyksen kautta väestö kasvoi yhteensä 13 750 asukkaalla. Määrä paisuu, muttei välttämättä laatu.

Maahanmuuton keskeisenä ongelmana on pidetty etupäässä humanitaarista maahanmuuttoa, mutta myös työperäisen maahanmuuton on arveltu johtavan kilpailuun ja huonontavan sitä kautta kantaväestön mahdollisuuksia työnsaantiin. Kansalaisten oikeuden työhön ja toimeentuloon taas pitäisi olla hallitusvallan perustuslaillisessa suojeluksessa.

Myös maastamuuton ongelma liittyy työelämän ilmiöihin: siihen, ettei se ole toivotulla tavalla työperäistä. Vielä 1970- ja 1980-luvulla Suomesta lähdettiin siirtolaiseksi parempien työskentelymahdollisuuksien ja ansioiden perään. Nykyisin Suomesta eivät karkaa ensisijaisesti työttömät vaan koulutettu väki, nuoret ja asiantuntijat, lyhyesti sanoen yhteiskuntamme parhaimmisto.

Ulkomaille suuntaudutaan lisäksi kouluttautumaan, ja monet jäävät sille tielleen omaksuttuaan uuden identiteetin. Jos taas koulutus on hankittu jo Suomessa, se viedään mennessään. Vastaavasti Suomeen saapuu kyllä siirtolaisia väestökatoa paikkaamaan, mutta suurin osa heistä on vailla työelämän taitoja ja kulttuurin tuntemusta. Ja kukapa järkevä ihminen tänne Euroopan umpisuoleen tulisikaan pitkästä kaamoksesta nauttimaan – ainakaan selvin päin?

Maahanmuuton ohella on puututtava kriittisesti myös suomalaisten omaan maastamuuttoon. Se on merkki globalisaation vaikutuksista ihmisten arkitodellisuuteen. Seurauksista ei voida arvostella ketään yksittäistä ihmistä, sillä he ovat pelkkiä reagoijia yhteiskunnallisten ehtojen kaavoissa. Jokainen Suomesta pakeneva ottaa henkilökohtaisen riskin, joka voi johtaa onnistumiseen tai epäonnistumiseen. Tavallaan sympatiani ovat heidän puolellaan, ja toivon kaikille samaa onnea kuin niille, jotka muutama vuosikymmen sitten lähtivät Ruotsiin ollen paremman elintason saavuttamisesta lopulta ylpeitä.

Olen myös usein itse pohtinut pakolaiseksi lähtemistä, ja juuri tänä syksynä haluni on jostakin syystä poikkeuksellisen suuri. Selvää on, että tällä koulutuksella, maineella ja väitöskirjassani Rakkauden välittäjä (1997) aloittamallani vihapuheella ei voi tietenkään saavuttaa mitään asemaa suomalaisessa työelämässä eikä akateemisessa virkarakenteessa – tuskin missään muuallakaan. Olen käyttänyt mahdollisuuteni loppuun. Ehkä voisin hakea vielä Ranskan muukalaislegioonaan, joka on ollut epäsuosioon ajettujen viimeinen oljenkorsi jo vuosikymmenien ajan, mutta näyttävät ottavan sinnekin vain alle 40-vuotiaita.

Lukaisin muuten tuossa kesän lopuksi Jean-Jacques Rousseaun (1712-1778) omaelämäkerrallisen teoksen Yksinäisen kulkijan mietteitä, joka ilmestyi äskettäin ansiokkaana suomennoksena ja joka täydentää valistusfilosofista aiemman tuotannon perusteella syntynyttä kokonaiskuvaa. Rousseaun ura alkoi, kun hän voitti vuonna 1750 Dijonin akatemian kirjoituskilpailun esseellään siitä, miten sivistyksen saavutusten tuloksena yleinen moraali ei suinkaan parantunut vaan huonontui. Hän oli oman aikansa epäsovinnainen filosofi ja poliittisen korrektiuden rikkoja, joka tunnettiin myös valistuksen kriitikkona.

Teoksessaan Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista vuodelta 1755 Rousseau suhtautui erittäin kriittisesti valistukseen ja katsoi, että luonto ja luonnontila ovat ihmisille hyväksi, kun taas sivistys, kulttuuri ja yhteiskunta ovat rappeuttaneet ihmiset. Tiedon lisääntyminen on tehnyt ihmisistä ylpeitä ja turhamaisia ja hallituksista vahvoja, mikä puolestaan on murskannut ihmisten vapauden. Aito ystävyys on korvautunut pelolla, kateudella ja epäilyllä. Taannuttuaan moderniksi yhteiskunnaksi luonnontila rappeutuu lopulta epäinhimilliseksi tilaksi, jossa ei ole lakeja eikä moraalia lainkaan, ja ihmisten tulee joko perustaa laillisia instituutiota tai tuhoutua.

Rousseaun mukaan ihmiset voivat säilyttää itsensä ja vapautensa yhteiskuntasopimuksella ja hylkäämällä vaateensa luonnonoikeudesta. Valtio ja yhteiskuntajärjestys siis tarvitaan, mutta sen tulisi nojata kansalaisten yhteiseen yleistahtoon ja kansan suvereniteettiin, jota tulisi toteuttaa suoraan: edustajainkokouksesta ja hallitusvallasta riippumattomasti. Ei olekaan ihme, että Rousseauta on pidetty paitsi sosialistien ja kommunistien edelläkävijänä, myös nykyajan demokratialiikkeiden keulakuvana.

Kun liberaalina alkanut Ranskan suuri vallankumous päättyi Robespierren vuonna 1793 aloittamaan tyranniaan, Rousseauta syytettiin kasvualustan tarjoamisesta terrorille ja liberaalien vallankumousjohtajien teloituksille. Tosiasiassa Rousseau oli katsonut, että terrorilta olisi vältytty, jos päätöksiä olisi tehty suoran demokratian avulla edustuksellisen sijasta.

Rousseau ei väittänyt enemmistöjen tai yleistahdon olevan aina oikeassa, mutta hän kannatti vapautta, tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta, mikä riitti tekemään hänestä eräiden silmissä vallankumousfilosofin. Tässä viimeiseksi jääneessä teoksessaan Les rêveries du promeneur solitaire (julk. 1782) alun perin suosiota nauttinut filosofi tilittää, kuinka hänelle kävikään juuri niin, että erilaisten skandaalien tuloksena hänen teoksiaan poltettiin ja niiden kirjoittaja joutui viettämään aikaa jo ihan omasta halustaankin kotimaansa ulkopuolella. Sveitsissä hänen asuintaloaan kivitettiin, ja kasvatusfilosofinen teos Émile (1762) kiellettiin siinä olevan uskontokritiikin vuoksi. Myös samana vuonna ilmestynyt Yhteiskuntasopimuksesta tuomittiin sekä Genevessä että Pariisissa, sillä Rousseau oli muun muassa antautunut väittämään, etteivät Jeesuksen seuraajat olisi hyviä kansalaisia. (Voitte omalta osaltanne pohtia, missä määrin väite ulottuu nykypäivään.)

Oleskeltuaan puolentoista vuoden ajan David Humen luona maanpaossa Britanniassa Rousseau päätyi takaisin Pariisiin, tekemään lähinnä kävelyretkiä kaupungin ympäristöön, sillä paluun ehtona oli alistuminen julkaisukieltoon. Myös Nietzsche totesi aikoinaan, että vain kävellen hankituilla ajatuksilla on arvoa. Hän kuului Henry David Thoreaun tavoin maailmanhistorian suuriin kävelijöihin. Syksyn tullen tekee usein mieli lähteä jonnekin päin kuljeskelemaan. Taiteiden yön kynnyksellä taidan itsekin lähteä vaeltelemaan kaupungille.