Pyhä jysäys

Yhdysvaltain demarit saivat ”pyhä jysäys” -tyyppisen vaalijytkyn, kun eräät pastoriehdokkaat vetivät voittonsa takuumieheksi myös Jumalan, joka perinteisesti on kulkenut vaaleihin republikaanien vankkureissa (keitä muuten nuo republikaanit ovat; fariseukset, publikaanit ja kirjanoppineet minä kyllä tunnen?).

Näin on saatu näyttöä amerikkalaisesta kvasitranssendentalismista. – Mutta mitä vaalituloksesta seuraa?

Ensinnäkin (1) kansainvälisen politiikan paljon kysytty asiantuntija Risto E. J. Penttilä hajoaa atomeiksi ja puhuu yhtä aikaa kahdella TV-kanavalla Suomessa (korjaan, toinen olikin nauhoitus).

Toiseksi (2) demokraatit seisovat jatkossa jarrupolkimella kongressitalossa, mutta heidän säkkinsä on edelleen ohjelmista tyhjä. Senaatti torjuu Trumpin nimityslistat, ja edustajainhuone ehdollistaa budjettiesitykset muttei voi estää niitä, koska vuosi ei vaihdu ilman talousarviota.

Kolmanneksi (3) Trump voi kuopata veto-oikeudellaan kongressin aloitteet muttei virkasyytteiden tapaisia, jotka tosin vaativat tuekseen kahden kolmasosan määräenemmistön. Tämä kuitenkin merkitsee, että mudanheitto ei vähene vaan kasvaa, ja politiikkaa tehdään lakitupien kautta, mikä puolestaan pykäläkoreografisoi demokratian, ottaa viimeisen tuomion nuijan kansalta ja siirtää sen oikeuspilttuiden show roomeihin.

Neljänneksi (4) Trumpin pamppu pehmenee sisäpolitiikassa, koska hän tietää joutuvansa sovittelemaan budjettinsa demokraattien kanssa. Samalla hän löytää syylliset republikaanien tappioon muualta kuin itsestään, koska hänhän ei ollut edes ehdolla. Miten kummassa hän olisi siis hävinnyt mitään? (Muut hävisivätkin hänen vuokseen.)

Viidenneksi (5) demokraattien into sulaa, koska he eivät saa läpi omia aloitteitaan neuvottelematta ja sopimatta etukäteen Trumpin kanssa, jolla on veto-kortti hihassaan. Demokraatit havaitsevat, että valta luo heille taakan tarjota se vaihtoehto. He oivaltavat myös pelin paikan ja tuovat Trumpin pöydälle hienoja lakialoitteita luottaen siihen, että Trump hylkää ne, ja demokraatit pääsevät mainostamaan kansalle: katsokaa mitä upeaa [ja kallista] me ehdotimme, mutta Trump pilasi kaiken.

Kuudenneksi (6) MAGAn ja DOGEn tilalle palaa WOKE ja ICEn (Immigration and Customs Enforcement) tilalle DEI (Diversity, Equality and Inclusion). Näin rajoitukset siitä, mitä sanoja ei saa käyttää, korvautuvat rajoituksilla siitä, mitä sanoja ei saa käyttää.

Seitsemänneksi (7) politiikan fokus siirtyy presidentinvaaleihin, joissa on kyllä imua, sillä molempia suuria puolueita vaivaa karismaattisten ja politiikan symbolisiksi kuviksi sopivien persoonien puute ja tyhjiön kaltainen alipaine.

Kahdeksanneksi (8) Yhdysvaltain seuraava presidentti on väistämättä pelkkä olosuhteiden tuotos. Jos hän ei ole nainen, latino, intiaani tai musta, niin todennäköisesti viilipyttymäinen ja tasaisen harmaa virkaveijo, jota ei voi erottaa tapetinraidoista eikä pölynimurikauppiaista (kaikki kunnia pölynimurikauppiaille). Tämä ”rohkea uudistuminen” johtuu vain siitä, että ihmiset eivät kestä poliittisen tivolin pyörimistä vaan odottavat sen pysähtyvän.  

Yhdeksänneksi (9) havaitaan, että Trump mokasi (A) tullipolitiikassa ja (B) hyökkäämällä Iraniin, mikä kallisti kaiken sen, mitä syövät sekä ihmiset että heidän parhaat lähimmäisensä Amerikassa: autot.

Kymmenenneksi (10) Trumpin painoarvo myös kansainvälisellä skenellä heikkenee, koska hän tarvitsee esimerkiksi Ukraina-diileille kongressin hyväksynnän, jos niihin liittyy Yhdysvalloille tärkeitä turvatakuiden myöntämisiä.

Yhdenneksitoista (11) saattaa olla, että Suomessa nähdään vastaavanlainen kannatuksen siirtymä ylhäältä alas, kun kansa pääsee evaluoimaan Petteri Orpon hallitusta, joka on raiskannut suomalaisten ihmisten perusturvan ja muun muassa asumistukijärjestelmän sekä veti kölin alta asumistuen saajat ja sitä kautta myös niiden loppusaajat: suomalaisen rakennusteollisuuden ja kiinteistöinvestoimisen.

Kahdenneksitoista (12) kenenkään ei kannata olla huolissaan Trumpin haalistumisesta, koska aivan pian Eurooppa saa oman Trumpinsa, jos Marine Le Pen valitaan Ranskan presidentiksi. Tuo pissis saa kyllä Euroopan rivit halki niin itään kuin länteenkin!

Yhdysvaltain vaaleihin liittyi kaksi lähes huomaamatonta virhepäätelmää ja assosiaatioharhaa. Ensinnäkin äänestettäessä näissä vaaleissa Trumpia vastaan ei huomattu, minkä puolesta äänestettiin. Toiseksi, politiikassa yleensäkin pannaan liikaa painoa enemmistöpäätöksille, vaikka enemmistöt ovat koostaan riippumatta yleensä melko heikkoälyisiä ja matalamielisiä.

Korkeista asemistaan huolimatta sen enempää Yhdysvaltain kuin Suomenkaan valtiaat eivät ole ymmärtäneet, kuinka politiikka toimii. Se toimii niin kuin Newtonin kolmas laki, jonka mukaan voimalla on aina vastavoima, joka on yhtä suuri kuin se itse.

--- 

Lisäys: Sana ”republikaani” viittaa muuten ’julkisiin asioihin’ (latinan sanoista res = asiat ja publica = julkinen, kansalle kuuluva). ’Republikaanilla’ tarkoitetaan tasavaltalaista asioiden hoitajaa ja yksinvallan vastustajaa, kun taas publikaani oli Rooman valtakunnan aikana yksityishenkilö, joka hoiti julkisia tehtäviä, kuten tullien, verojen ja vuokrien keruuta. Tunnettu publikaani oli apostoli Matteus, jonka evankeliumista tunnetaan niin sanottu Matteuksen logiikka: ”Jolla on, sille annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on.” – Nihil sub sole novum.

Korjaako demokratia itseään Yhdysvalloissa?

Toimittajat ympäri maailman ovat jännittäneet kynsiään pureskellen, joko he vihdoin pääsisivät mehustelemaan Yhdysvaltain välivaaleissa republikaaneille ennustettua vaalitappiota, kirjoittamaan juttuja demokraattien voitosta ja julistamaan hihat palaen Donald Trumpin rammaksi ankaksi.

Joskus sormet kuitenkin liikkuvat näppäimistöllä ajatusta nopeammin. Ensinnäkin republikaanit eivät ole sama asia kuin Donald Trump, jota kritisoidaan myös republikaanien omassa leirissä. Ja toiseksi demokraateilla ei ole ollut tarjottavanaan kunnon vaihtoehtoa republikaanien politiikan tilalle.

Nyt käytävien vaalien pitäisi olla kongressivaalit, mutta niistä on tullut koko maailmaa syleilevä tapahtuma, jossa rituaaliteurastetaan istuvaa presidenttiä. 

Totuus on, että demokraateilla ei ole yhtään laajaa julkisuutta nauttivaa ehdokasta seuraaviin presidentinvaaleihin, ellei sellaisina pidetä medioissa hehkutettua New Yorkin ”ensimmäistä muslimipormestaria” Zohran Mamdania tai ”ensimmäiseksi muslimisenaattoriksi” povattua Abdul El-Sayedia, joita myös Suomen Yleisradio ylisti karnevalistisessa kiimassa täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä (kommentoin asiaa täällä).

Demokraattien kannatuskasvu johtuu vain siitä, että myös republikaani voi ilmaista erimielisyyttään Donald Trumpin politiikkaa vastaan demokraatteja äänestämällä, vaikka demokraattisella puolueella ei ole parempaa äänestettävää sen enempää ohjelmien tasolla kuin ehdokkaidenkaan kaaderissa. Toisaalta demokraatti voi kääntyä republikaaniksi, kuten Abdul El-Sayedin vastaehdokas Haley Stevens hävittyään hänelle demokraattien esivaalin ja nähtyään, mitä DEI-ehdokas Abdul edustaa (Stevens taisi olla oikeassa).

Trumpin kausien väliin kiilannut Joe Biden ei tehnyt minkäänlaisia aloitteita Venäjän suuntaan Ukrainan sodan lopettamiseksi, ja vielä vähemmän tuloksia olisi aikaansaanut Trumpia haastanut Kamala Harris.

Yhdysvaltain liittovaltion velka on 40 000 miljardia dollaria, ja tänä vuonna maa velkaantuu lisää noin 2 000 miljardia dollaria, josta yli puolet kuluu velan korkoihin. Liittovaltiolla on velkaa asukasta kohti 116 300 dollaria – suomalaisilla ”vain” noin 35 500 euroa kansalaista kohden Suomen kokonaisvelan ollessa noin 201,5 miljardia euroa.

Eroista huolimatta molemmat maat ovat useiden muiden länsimaiden tapaan konkurssiin johtavalla tiellä, jota joudutaan polkemaan kilpavarustelun polulla.

Globaalin idän ja etelän nousu on kipinöinyt länsimaiden sisäpolitiikkaan suuria ongelmia, joista talous ei ole ainoa vaan pelkkä ongelmien indikaattori ja suureksi osaksi maahanmuutto-ongelman seuraus (aiheesta täällä).

Siihenkään demokraateilla ei ole ollut ratkaisua, vaan he ovat päinvastoin sammuttaneet tulipaloja kalliiksi käyneellä gasoliinilla.

Jos demokraatit saavat enemmistön jommassakummassa kongressin kamarissa, Trumpin lakiesitysten läpimeno todennäköisesti vaikeutuu, kongressin valvonta presidentinhallinnosta voi lisääntyä, deep staten eli virkakoneiston vaikutusvalta jälleen kasvaa ja budjettineuvottelut sekä velkakattoa koskevat päätökset voivat kariutua. 

”On talo pilalla ja kuoppa tilalla, mut kookospähkinä on aivan ehjä vain”, kuten M. A. Numminen sanaili laulussaan.

Hän myös nerokkaalla tavalla parodioi amerikkalaista undergroundia muistuttaessaan, että siellä päin ”voi soittaa puhelinkoppeihin”, noihin irrallisuuden, satunnaisuuden ja sosiaalisen vieraantuneisuuden metafysiikkaa henkiviin ja rahalla toimiviin mutta ilmaiseksi vastattaviin kulttiluomuksiin, joissa viestintä oli sidottu paikkaan eikä subjekteihin, kuten suuressa määrin nykyisin. Absurdia, eikö totta?

 

Demokratia oikeuttaa itsensä

Vaalien keskellä ja demokraattien ollessa nousussa on syytä puhua hieman demokratiasta itsestään silläkin uhalla, että ”demokratian edistäminen” ja ”kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien turvaaminen” ovat taikasanoja, joilla yleisöt saadaan joko nukahtamaan tai pakenemaan mistä tahansa tilaisuuksista.

Demokratiaan liittyy myös useita paradokseja.

Demokratian sanotaan olevan itseään korjaava järjestelmä, mutta näin on vain, jos (A) on olemassa hyvä vaihtoehto ja (B) äänestäjät tietävät oman parhaansa. Demokraattisesti saatu vaalitulos on usein osoittanut, että aina he eivät tiedä. Tämä näkyy nyt sekä Yhdysvaltojen menneissä että todennäköisesti myös tulevissa vaaleissa.

Suomessa on oltu huolissaan ”demokratian tilasta”, ja on perustettu valtiollisesti ohjattuja demokratian edistämishankkeita, kuten Sanna Marinin kansallinen demokratiaohjelma 2025, Sitran lukuisat demokratian edistämisprojektit (aiheesta täällä) ja oikeusministeriön demokratiajohtajan virka.

Niin tehtäessä ei ole ymmärretty, että johdettu demokratia on oksymoroni, ja valtiolliset demokratiahankkeet ovat ympyrän neliöimistä.

Demokratia voi olla vain spontaania ja itsensä oikeuttavaa, eikä vaalitulos voi koskaan olla demokratian itsensä valossa väärä. 

Aivan hullua on, että demokratian uhkana on pidetty vapaata kansalaismielipiteiden ilmaisemista ja esimerkiksi maahanmuuton vastustamista, vaikka tosiasiassa vapaa mielipiteiden esittäminen on nimenomaan demokratian ilmaus eikä uhka.

Demokratia ei ole vain enemmistöpäätösten valtaa, kuten enemmistön saaneet hallitukset ovat ajatelleet sanoessaan saaneensa ”mandaatin”, vaan demokraattiseen yhteiskuntaan on sisällyttävä eriävien mielipiteiden ja poikkeavan toiminnan mahdollisuudet.

Demokratialla sinänsä on hyvät mahdollisuudet selviytyä niin kauan kuin valtiovalta ei ala sorkkia kansanvaltaa ja ohjeistamaan kansalaisia sillä tavalla, kuin toimittajat ohjeistavat yleisöilleen medialukutaitoa ja sitä, mikä on ”oikeaa journalismia”. 

Yhdysvalloissa on oltu huolissaan nykyhallinnon puuttumisesta vaaleihin, mutta ei siitä, että myös tuolla huolella puututaan vaaleihin.

Demokratialla ja kansandemokratialla on sama ero kuin tuolilla ja sähkötuolilla; tosin Yhdysvalloissa sähkötuolia ovat tarjoilleet etenkin konservatiivit, joista osa saattaa olla myös demokraattien äänestäjiä. Konservatiivisimpia kaikista ovat sosialistit, sillä he hakevat ratkaisuja purjelaivojen aikakaudelta, ja Amerikassa sanalla ”sosialismi” on aina ollut huono kaiku.

 

Miten Yhdysvaltain vaalijärjestelmä toimii? 

Kaiken maailman karvapäiden väitteistä huolimatta demokratia toimii Yhdysvalloissa erinomaisesti. Se on sisäänrakennettu ominaisuus siellä, vaikka demokraatit ovatkin brändänneet demokratian nimen omaksi omaisuudekseen. 

Yhdysvalloissa on liittovaltiotason vaalit joka toinen vuosi, joten äänestäjien ollessa tyytymättömiä politiikkaan tuomio tulee nopeasti, ja kontrolli pelaa.

Presidentin valtaa rajoittavat lähtökohtaisesti kongressi ja korkein oikeus, ja kongressi on kaksikamarinen koostuen ylähuoneesta, eli senaatista, ja alahuoneesta, eli edustajainhuoneesta.

Edustajainhuoneen vaalit ovat kahden vuoden välein, ja niissä täytettävänä on edustajainhuoneen jokainen paikka, toisin sanoen kongressin alahuoneen jokaisen jäsenen toimikausi on vain kaksi vuotta.

Senaattorien toimikausi puolestaan kestää kuusi vuotta, ja kierto tapahtuu siten, että kolmasosa paikoista on kahden vuoden välein täytettävänä.

Presidentinvaalit ovat tunnetusti neljän vuoden välein, ja toimikaudet on rajoitettu kahteen. Presidentin toimikauden puolivälissä pidetään edustajainhuoneen niin sanotut välivaalit, joissa täytettävänä on edellä mainitulla tavalla edustajainhuoneen jokainen paikka ja kolmannes senaattorien penkeistä.

Presidentinvaalin välillisyys ja valitsijamiesjärjestelmä osoittaa kaikki osavaltion äänet voittavalle ehdokkaalle, kun taas tappiota kärsivien äänet menevät harakoille eivätkä minkään hyväksi, kuten suurissa kaupungeissa käy republikaanien äänille. Muun muassa siitä johtuu, että kaikki kynnelle kykenevät republikaanit eivät vaivaudu äänestämään.

Edustajainhuoneeseen valitaan 435 edustajaa osavaltioiden väkiluvun mukaisessa suhteessa. Jokainen osavaltio muodostuu vaalipiireistä, joista jokaisesta valitaan yksi edustaja, ja eniten ääniä saanut voittaa paikan. Esimerkiksi jos demokraatti voittaa New Yorkin kaupungin vaalipiirin 80–20, hän saa yhden paikan. Jos taas republikaani voittaa maaseudun vaalipiirin 51–49, hän saa myös yhden paikan. Tällöin äänimäärän suuruus vaalipiirin sisällä ei vaikuta siihen, montako paikkaa puolue saa.

Senaatissa puolestaan on 100 edustajaa, eli kaksi jokaisesta osavaltiosta. Esimerkiksi 600 000 asukkaan Wyomingista valitaan kaksi ja 39 miljoonan asukkaan Kaliforniasta myös kaksi. Näin ollen Yhdysvaltain sydänmaiden äänestäjien vaikutus senaatin edustukseen on moninkertainen verrattuna suurten osavaltioiden ja kaupunkien äänestäjiin. Senaattorit valitaan koko osavaltion suoralla kansanvaalilla.

Koska demokraatit voittavat yleensä suurten kaupunkien vaalipiirit suurilla marginaaleilla edustajanhuoneen vaaleissa ja koska republikaanit puolestaan voittavat melko pienillä äänestäjämäärillä paikkoja senaattiin pienissä osavaltioissa, järjestelmä suosii demokraatteja edustajainhuoneen vaalissa mutta republikaaneja senaatin vaalissa.

Tämän jokseenkin mutkallisen vaalimatematiikan kautta selittyy, miksi jokin puolue voi saada kansallisesti enemmän ääniä mutta vähemmän paikkoja edustajainvaalissa ja miksi senaatissa pienet osavaltiot saavat suhteellisesti enemmän edustusta pönkittäen konservatiivien valtaa kongressin ylähuoneessa.

Presidentinvaalin välillisyys ja valitsijamiesmenettely puolestaan selittää, miksi vähemmän ääniä saanut on voinut tulla valituksi, kun Abban laulusta tuttu winner-take-all-järjestelmä kääntää kaikki osavaltion valitsijamiehet eniten ääniä saaneelle ehdokkaalle. Näin kävi George W. Bushille vuonna 2000 ja Donald Trumpille 2016, jolloin he voittivat useita vaa’ankieliosavaltioita.

Nyt ovat välivaalit

Koska presidentti tarvitsee politiikalleen ja monille päätöksilleen kongressin tuen, Donald Trumpin valta horjuu. 

Äänestysprosentti on ollut Yhdysvalloissa alhainen, mutta kriisiaikoina ja presidentinvaaleissa se on noussut 55–65 prosenttiin. Äänestysaktiivisuus ei ole ollut kuitenkaan niin alhaista kuin europarlamenttivaaleissa, joiden alle 50 prosentin tulokset antaisivat aiheen vaalien ja samalla EU-liittovaltiopolitiikan mitätöimiseen.

Äänestysaktiivisuutta Yhdysvalloissa leikkaa se, että Yhdysvalloissa äänestäjien täytyy rekisteröityä. Puolessa osavaltioista voi lisäksi ilmoittaa, minkä puolueen äänestäjäksi haluaa tulla merkityksi. Tämä ei ole sentään sellaista pelleilyä kuin Ruotsissa, jossa äänestäjien pitää hakea vaalivirkailijalta puoluekohtainen äänestyslippu tietyn puolueen äänestämistä varten, mihin puolestaan kansainväliset vaalitarkkailijat voisivat kiinnittää katseensa ja kyseenalaistaa vaalisalaisuuden toteutumisen tuossa kansanvallan mallimaassa.

Vaalivilkkautta Yhdysvalloissa kangertavat monet pragmaattiset ongelmat. Vaalipäiväksi on säädetty tiistai, koska silloin se ei estä osallistumista raamattuvyöhykkeellä välttämättömäksi koettuun jumalanpalvelukseen sunnuntaisin mutta estää useita työläisiä menemästä äänestämään arkipäivänä.

Suurempi ongelma on kuitenkin ääntenlaskenta ja ennakkoäänten käsittely sekä ääntenlaskennan kesto, joka vaihtelee päivistä viikkoihin.

Äänestys- ja vaalikäytäntöjä vielä ongelmallisempaa Yhdysvaltain poliittisessa järjestelmässä on, missä osavaltioiden ja liittovaltion lainsäädännölliset toimivaltarajat kulkevat. Yhdysvaltain osavaltiot saivat esimerkiksi vuonna 2022 korkeimman oikeuden päätöksellä takaisin vuonna 1973 liittovaltiolle menettämänsä oikeuden päättää aborttilainsäädännöstään.

Muutamat osavaltiot käyttivät oikeuttaan ja peruivat aborttioikeuden. Sen sijaan muissa moraalikysymyksiksi koetuissa asioissa, kuten samaa sukupuolta olevien seksuaalisissa suhteissa, korkeimman oikeuden vahvistamat oikeudet ja kriminalisoinnin kumoaminen ovat voimassa USA:ssa.

Monissa asioissa korkeimpien oikeuksien tuomarit käyttävät ylempää valtaa muun muassa suhteessa presidentinasetuksiin, mikä on merkinnyt, että tuomarien nimittämisprosessi on politisoitunut ja tuomarit ovat maalautuneet sinisiksi tai punaisiksi.

Tämä on hyvä pitää mielessä, kun mietitään, pitäisikö perustuslain ylimmän tulkitsijan tehtävä, jonka perustuslakimme 74 § määrää eduskunnan perustuslakivaliokunnalle, siirtää riippumattomalle perustuslakituomioistuimelle Suomessa. Valiokunta-arviointihan on julkeasti juntturalla, koska valiokunnassa hallituksen esitysten perustuslainmukaisuudesta päättävät enemmistönä olevat hallituspuolueiden kansanedustajat itse, eikä mikään pieteettisyysoletus riitä pitämään valiokunnan jäsenten agendoja aisoissa.

Suomessa on kuitenkin koettu perustuslaillisuuden arvioinnin olevan paremmassa tallessa kansanvaltaiseksi koetun ja ennakkovalvontaa suorittavan eduskuntaelimen huomassa kuin institutionalisoidussa ja jälkikäteisvalvontaa suorittavassa tuomioistuimessa.

On huomattava, että valiokunnan lisäksi myös tuomioistuimet voivat politisoitua. Toisaalta kansanvaltainen perustuslakivalvonta toteutuu eduskuntaelimen sisällä oikein vain, jos poliittiset olot säilyvät vapaamielisinä.

Tästä ei ole saatu kovin rohkaisevaa näyttöä esimerkiksi Unkarista ja Puolasta ja muista entisistä sosialistimaista. Mutta jostakin syystä minä luotan demokratian kykyyn korjata itseään niin Yhdysvalloissa kuin Suomessa, joissa demokratian perinne on pitempi.

On mielenkiintoista havaita ja todistaa, miten Yhdysvaltain vaalitulos vaikuttaa sekä kansainväliseen politiikkaan että USA:n sisäpolitiikkaan ja siirtyvätkö tyytymättömät ihmiset harjoittamaan ”suoraa demokratiaa”, kuten Euroopan kaduilla. 

Mikäli molemmat kamarit tai edustajainhuone kääntyvät demokraateille, merkittävin mitä he saavat aikaan, ovat erilaiset tutkinnat ja virkasyytteet, joilla politiikkaa koetetaan tehdä epädemokraattisesti, eli syytteiden ja tuomioiden kautta.

Mutta heillä ei ole edelleenkään ratkaisuja Yhdysvaltain budjettivajeeseen, energiakriisiin, asuntopulaan, ruoan kalleuteen eikä työttömyyteen, joiden taustalla kajastelevat maahanmuutto ja globaalille etelälle ja idälle kärsitty tappio.

Oletan, että vaalien jälkeen Trumpille avautuu maitohappoinen loppusuora, jonka aikana hän pyrkii ottamaan kaiken irti käsiinsä jäävästä ulkopoliittisesta vallasta ja tekemään lopun sekä Ukrainassa että Persianlahdella käytävästä sodasta, ja seuraa vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Huojuvasta politiikasta antaa näyttöä myös (Trumpin torppaaman) rakettimies Elon Muskin tapa tukea jälleen republikaaneja yli neljännesmiljardilla dollarilla sujuvasti kuin kaktuspellossa tanssahteleva balleriina.

 

Aiheista aiemmin

Donald Trumpin nerous ja ”meidän Veeti” -ilmiö (2026)

Maailmansota lienee alkanut – Ajatuksia ihmiskunnan puumaisesta järjestymisestä (2026) 

Gangsterien maailmasta sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen – Onko paluuta? (2026)

Onko syytä olla huolissaan Yhdysvalloista (2026) 

Isku Venezuelaan – Maailmanpolitiikkaa kuin Hollywoodista (2026)

Peace – piece by piece, please (2025)

Miten väite Yhdysvaltain kahtiajakautuneisuudesta tuottaa itse ilmiön? (2025)

Mitä hyvää Donald Trumpin toinen virkakausi voi tarjota? (2025)  

Trump palaa Valkoiseen taloon kuin Odysseus Ithakaan (2024) 

Demokraateilla syytä iloon: USA:n presidentinvaalin tulos on joka tapauksessa ”kamala” (2024)

Luodinkestävä Trump kartutti uhripääomaa (2024) 

Taktinen äänestäminen ja äänestämisen paradoksi (2023)  

Job done (2020) 

Trump: syyllinen kaikkeen (2018) 

Demokraattien voitto USA:ssa voi viedä taantumuksen aikaan (2018) 

Trumpista uusi Nixon? (2018)

Maahanmuutto Amerikassa (2010)

Kääpiö ja seitsemän lumikkia (2008) 

Mellakat ja maahanmuutto – Rooma palaa ja Venäjän viulu soi

Ranska on heräillyt lokakuun aamuina tuhon ja sekasorron keskeltä. Sadat tuhannet mielenosoittajat ja mellakoitsijat ovat polttaneet autoja, ryöstelleet kauppoja, murskanneet näyteikkunoita, vandalisoineet julkisia ja yksityisiä rakennuksia, repineet kouluja ja pahoinpidelleet sivullisia.

Kyse ei ole ollut perinteisistä patonginsyöjien barrikadeista vaan järjestelmällisestä ja jatkuvasta hyökkäyksestä yhteiskuntaa vastaan, ja onkin osoitettu, että mellakoiden takana on kymmenien äärivasemmistolaisten ja kommunististen järjestöjen organisoima rintama, jossa on myös Palestiinaa tukevia liikkeitä. Ne ovat toteuttaneet yhteiskuntanäkemyksiään varastamalla, romuttamalla ja pirstaloimalla kaiken, minkä ovat saaneet käsiinsä tai on osunut tielleen.

Noin 800 000 rabulistin riehuntaa on luonnehdittu jopa sisällissodaksi, ja reuhaaminen on levinnyt myös Albaniaan, Italiaan, Portugaliin, Saksaan ja Belgiaan, jossa poliisit ovat joutuneet kivisateeseen. Muistelemalla hieman lähihistoriaa huomataan, että uutisvirrasta unohdettu Ruotsi on ollut asiassa edelläkävijä, joten ehkä mellakat ovatkin laajentuneet Keski-Eurooppaan juuri ruotsalaisesta yhteiskuntamallista.

Tässä poimitaan maahanmuuton ja monikulttuurisen yhteiskunnan hedelmiä.

Yhteys islamismiin ja lähi-itäläiseen väkivaltaan on selvä. Viranomaiset syyttävät satojen miljoonien eurojen vahingoista lähiöiden maahanmuuttajataustaisia ryöstelijöitä ja äärivasemmistolaisia sissejä samalla kun sotilaat on jouduttu tuomaan virka-apuna poliisin ja muiden järjestyksenpitäjien avuksi. 

Jokainen voi tyrmistyä TV-kuvista, joissa suuri osa riehujista on kantaväestöön ilmeisestikään kuulumattomia rikastuttajia. He ovat saaneet tuekseen suuraakkosilla merkittyjä menetettyjä sukupolvia ja samanmielisiä toimittajia kantaväestöjen joukosta.

Kaikki rähinöitsijät eivät ole tietenkään maahanmuuttajataustaisia, eivätkä kaikki maahanmuuttajataustaiset ole osallisina yhteiskunnan vastaisuuksissa. Mutta mellakoiden motiivit johtuvat kuitenkin maahanmuuton kokonaisilmiöstä.

Sosiaalietuusperäinen haittamaahanmuutto ja työperäinen maahanmuutto ovat syöneet suuren osan ranskalaisten ihmisten sosiaaliturvasta ja työpaikoista, ja laajan työttömyyden sekä kasvaneiden sosiaalikulujen vuoksi Ranskan valtio on korviaan myöten veloissa. Budjettileikkaukset syövyttävät myös belgialaisten, italialaisten ja saksalaisten sosiaaliturvaa samoista syistä kuin muissakin Euroopan maissa, Suomi mukaan lukien.

On epäjohdonmukaista, virheellistä ja väärin, että kantaväestöihin kuuluva pahoinvoiva työväenluokka, keltaliivit, ammattiliitot ja paikoin valkokaulusköyhälistö ovat menneet mellakoitsijoiden toimeenpaneman lähi-itäläisen metodologian ja katuväkivallan tueksi.

Huligaanien jäljiltä tilanne Pariisissa ja Brysselissä on kuin suoraan Raatteentieltä.

 

Maahanmuuttajilta mellakoiden metodit – Venäjä orkestroi

Levottomuuksien sanottiin alkaneen kouluprotesteista ja opiskelijamielenosoituksista, mutta aktiivisesti on unohdettu, että koulukurin höltyminen ja nuorten taloudellinen ahdinko johtuvat maahanmuutosta, kun samojen pöytien ympärille on ilmaantunut entistä enemmän jakajia. Tulijoiden tulva ei ole tuntematonta Espanjassakaan, jossa on kärsitty Ceutaan tunkeilevista siirtolaisista (aiheesta täällä).

Osa mellakoiden syistä on pantu ansaitusti Putinin piikkiin. Venäjä onkin pakottanut Länsi-Euroopan kansalaiset kiristelemään vöitään uhaten heitä energia-aseella, slaavien välisellä sapelinkalistelulla, Ukrainan lunnailla sekä aiheuttamalla ja säätelemällä Lähi-idän ja Afrikan pakolaisvirtoja. 

Eurooppalaiset ihmiset ovat ymmärrettävästi väsyneet jatkuviin hintojen korotuksiin, korkeisiin korkoihin ja verovarojen kippaamiseen aseisiin.

He ovat perin juurin turhautuneita epävarmuuteen ja sotiin, joita kukaan ei haluaisi käydä, joissa ei selvästikään taistella minkään asian vuoksi ja jotka johtuvat sairaiden liiderien egomaniasta. Vihaisimmat jo harmittelevat, että Hitler ei onnistunut työntämään venäläisiä Uralin itäpuolelle, ja kysyvät, miksi tuota jatkuvasti naapureitaan uhkaavaa Moskovaa ei hävitettäisi taivaallisella tulella.

Venäjä soittaa ensiviulua ja johtaa orkesteria, mutta kaikki ongelmat eivät johdu suinkaan Venäjästä.

Aivan niin kuin seisova kellokin näyttää kerran päivässä oikeaa aikaa, Yhdysvaltain varapresidentti J. D. Vance osui oikeaan kirjoittaessaan:

Lännen liberaalit toivat kolmannen maailman Ranskaan ja muihin maihin moninaisuuden ja myötätunnon nimissä. He sivuuttivat assimilaation ja yhteensopivuuden perusongelmat. Heitä varoitettiin, että tämä johtaisi tähän, mutta he eivät kuunnelleet.

Euroopan asiat ovat sekaisin väestöpoliittisen kataklysmian ja Kiinalle sekä Intialle kärsityn taloudellisen tappion ja riippuvuuden vuoksi. Hyvinvointivaltioistamme ovat jäljellä savuavat rauniot ja jättiläismäinen kasa velkaa, jonka vain sotainflaatio voisi polttaa pois.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on ainoastaan nopeuttanut tätä jo kauan sitten alkanutta vallan siirtymistä globaaliin etelään ja siihen liittyviä seismisiä muutoksia. Niiden välineenä on nyt kansainvälisoikeudellisen järjestyksen sijaan reaalipolitiikka, jonka vallitessa vallan oikeutus pyritään osoittamaan hyvin yksinkertaisesti: voittamalla.

Syynä suitsien lipsahtamiseen käsistä on läntisten sivistysmaiden lapsellinen hyväntahtoisuus, idealismi ja avoimien rajojen politiikka, joka on valettu ihmisoikeusfundamentalismin ja sosialistisen universalismin sokkelille.

Venäjä puolestaan on epäonnistunut aloittamansa sodan primääritavoitteessa: Ukrainan valtaamisessa ja oman raihnaisen maineensa säilyttämisessä. Sen sijaan Kremlin regime on menettänyt kasvonsa ja löytänyt kavereikseen rikoskumppaneita. Mutta Venäjä on onnistunut muissa tavoitteissaan: pelon herättämisessä, Euroopan ajamisessa läkähdyttävään kilpavarusteluun ja kansakuntien lietsomisessa kaduille kivi kädessään.

Rymyjengi ei ole ymmärtänyt olevansa hyödyllisten idioottien roolissa ja larppaavansa Putinin hyväksi – tai sitten on. 

 

Suomessa reuhaa kravattiväki

Antakaa kun arvaan: Manner-Euroopassa nähdyt levottomuudet ovat vasta alkusoittoa kansainvälisten konfliktien aiheuttamille sisäpoliittisille repeämille.

Tervehdyttävää mielenosoituksissa voi olla, että ne pakottavat hallitusvaltaa korjaamaan suuntaa, kuten Isossa-Britanniassa, Ranskassa ja Saksassa, joissa pääministerit ja hallitukset ovat vaihtuneet tilanteiden mukaan toisin kuin Suomessa, jossa on kaavamaisesti päädytty pönkittämään vaalikauden pituisia hallituksia.

Lanka palaa kuitenkin myös Suomessa, jossa voidaan odottaa räjähdyksiä, mikäli kansalaisten perusturvaan kajoaminen jatkuu.  

Myös Suomessa koulut kipinöivät ja oppilaat kipuilevat monikulttuurisen koulun ja inkluusion vuoksi (aiheesta täällä, täällä ja täällä). Suomalaiset ovat kenties varovaisempia ilmaisemaan poliittisia näkemyksiään kaduilla kuin keski- ja eteläeurooppalaiset. Mutta jos myös Suomessa aletaan mellakoida sosiaaliturvan leikkauksia vastaan, koulu- ja opiskelumaailma on todennäköinen indikaattori osoittamaan, mistä protestointi alkaa.  

Paradoksaalisesti Suomessa anarkiaan ja tuhoamiseen on syyllistynyt nimenomaan mustelmansininen hallitusvalta, joka on pykäläkoreografisin, anarkokapitalistisin ja libertaristisin instrumentein runnellut kansalaisten työttömyys- ja sosiaaliturvan, vienyt asumistuen omistusasukkailta ja leikannut sen tasoa sekä kiristänyt ehtoja ja on vetämässä matot ja lattiat myös asumisoikeusasukkailta sekä avaamassa tukiriippuvaisten ihmisten pankkitiedot yksityisyydensuojan, omaisuudensuojan, yhdenvertaisuuden ja tietosuojan vastaisesti (aiheesta täällä).

Jossakin Ranskan tapaisessa maassa ministerinpäitä olisi jo putoillut pärekoriin pyövelinlavalla toisin kuin Suomessa, jossa herranpelko taittuu kansalaissodaksi vasta sitten kun leipä viedään suoraan tekarien välistä.

Vasemmiston tragedia on puolestaan siinä, että vasemmistopuolueet ovat huonontaneet perinteisen kannattajakuntansa, työväenluokan ja alemman keskiluokan, elinoloja ajaessaan maahanmuuttoa ja tuputtaessaan Eurooppaan monikulttuurista yhteiskuntamallia.

Vasemmisto velkaannuttaa valtiota pelastaakseen kotitaloudet. Oikeisto taas leikkaa perusturvaa, velkaannuttaa ihmiset, nuolettaa lautasia ja ulosmittaa keski- ja työväenluokan varat tilkitäkseen budjettinsa aukot.

 

Kovat ajat koittavat Suomen sisäpolitiikassa

Tilanteesta tulee tukala myös Suomen sisäpolitiikassa. Oikeistohallitus pahentaa kansalaisten tilannetta kohdistaessaan sopeutustoimet sosiaaliturvaan ja leikatessaan perusturvasta sekä jakelemalla samanaikaisesti veronalennuksia hyvinvoivalle ylemmälle keskiluokalle ja suurituloisille, jotka laittavat ylimääräiset rahansa tuontiluksukseen ja kansainväliseen sijoitukseen. – Ei elvytä.

Toisaalta vasemmistohallitus ei voi tuoda parannusta kotimaisen paarian ja prekariaatin oloihin, sillä vasemmistopuolueet keuhkoavat kitapurjeet lepattaen maahanmuuton puolesta ja asettavat maahantulijoiden edut kantaväestön edelle, kun toimeentulotuki kattaa elinkustannukset rutiköyhinä maahan tulleille mutta ei niille suomalaisille ihmisille, joilla on vähänkin varallisuutta ja jotka ovat maksaneet järjestelmän luomisen. Hintalappu tästä vääryydestä on hyytävä.  

Kärsineet suomalaiset kansanosat eivät lopulta tiedä, keitä äänestäisivät ja keiden puoleen kääntyisivät. 

Elämänkokemuksiltaan retiisinvihreimmät mielenosoittajat ovat vaahdonneet maahanmuuton ja aina vain kunnianhimoisemman mutta tosiasiassa kunniattomamman ilmastopolitiikan puolesta, vaikka juuri maahanmuuton sosiaalirasitteet ja ilmastoaneet ovat syypäitä heidän omaan köyhtymiseensä.

He vaativat päivä päivältä riuduttavampia energiadirektiivejä, hiilineutraaliutta, ennallistamisvelvoitteita, paragrafipainajaisia ja sertifikaattisopimuksia, vaikka jossain sekin puu vauhdilla kasvaa, josta tehdään ruumisarkkuja ilmastosisseinä itsensä ja toisensa näännyttäville. Luonto voittaa aina.

Samaan aikaan politiikan Tupu, Hupu ja Lupu, eli korporaatiopuolueet Kokoomus, Kepu ja SDP, vannovat kääntävänsä kaikki kivet uusien leikkauskohteiden löytämiseksi, mutta huikeat maanpuolustusmenot ja 10 miljardin euron lisäykset asevarusteluun ovat heille sellainen kivi, jonka alle ei katsota eikä edes kurkisteta ja jota tuskin sallitaan mainita – ei, vaikka leikkauksiin kaatuisi koko puolustustahto. 

Pienille Disney-puolueille kehitysapu, ruotsin kieli, kolttasaamelaisten protestiteatteri ja sote-alueiden rahoitus ovat samanlaisia kiviä.

Maahanmuuttokriittisinä esiintyvät persut puolestaan ovat kääntäneet selkänsä entisille äänestäjilleen, joilta nykyinen hallitus on leikannut suuria siivuja omassa riikinkanamaisuudessaan. Perussuomalaisten otsaan pitäisi tatuoida, että perusturvasta ei oteta, mutta niin vain on juostu saksien ja leikkuulautojen kanssa.

Kokoomuksen apulaisena kiemurteleva persujen puoluejohto ei ole osannut lainkaan lukea ihmisten tuntoja, yhteiskunnallista tilannetta ja mihin tai keihin Perussuomalaisten kannatusrakenne on perustunut.

Eipä siis ihme, että kansalaiset vieraantuvat politiikasta, kun poliitikot vieraantuvat kansasta. Irrallisuus vallitsee kaduilla ja kujilla, ja mellakat ovat vaiettujen puhetta.

 

Menetetty maa

Juurisyy on yhteiskuntaan sitoutumattomuus, jota maahanmuuttajataustaisen väestön paisuminen syventää. Väitteet väestön vaihtumisesta eivät ole salaliittoteorioita vaan tilastollisia tosiasioita.

Hypon pääekonomisti arvioi 7.10.2026, että vieraskielisten osuus Vantaalla voi olla lähes 50 prosenttia alle 15 vuoden kuluttua, jos nykyinen väestömuutos jatkuu. Samanaikaisesti kaupungin taloutta rasittavat maahanmuuttokulut, ja ratikka sitoo kaupungin verotulot kuin uskonlahko, josta ei pääse irti. Työttömyys on 15,7 prosenttia, ja edellisvuoden tilikausi oli 79,7 miljoonaa euroa alijäämäinen. Tilanne on samankaltainen Helsingissä, mutta mittakaava on suurempi.

Aluekehittämisen konsulttitoimisto MDI puolestaan päätyi 26.10.2026 julkaistuun ennusteeseen, jonka mukaan vieraskielisten osuus nousee Vantaalla lähes 50 prosenttiin vuonna 2045. Koko Suomessa vieraskielisten osuus kaksinkertaistuisi nykyisestä 11,5 prosentista 22,3 prosenttiin vuoteen 2050 mennessä. 

Väestön vaihtuminen siis toteutuu kyllä, mutta malttamattomimpien pitää vielä hieman hillitä innostustaan, jotta vauhti ei olisi liian kova...

Kyse ei ole pelkästään vieraskielisyydestä, kuten sukujuuriltaan venäläistaustainen Helsingin pormestari Daniel Sazonov näkee ollessaan huolissaan tulkkauksesta. Espoossa ulkomaalaistaustaisia on tätä nykyä 26 prosenttia ja Helsingissä 22 prosenttia. Kun vieraskielisyys tarkoittaa useimmiten ulkomaalaisuutta, pääkaupunkiseutu alkaa olla neljäsosaltaan vierasperäisten vallassa.

Kyse on siitä, onko oikein, että maahamme saapuu divisioonittain ulkomaalaisia, joilla ei ole eikä pidä olla poliittiseen vallanperimykseen liittyvää oikeutusta käyttää täällä poliittista valtaa ja päättää kantaväestön asioista sekä hyödyntää suomalaisten ihmisten rakentamaa maata ja sosiaaliturvaa.

Perusongelma on, että maahanmuuton ja meneillään olevan väestönvaihdon oikeutus on pidetty kansalaisiltamme poliittisen prosessin ulkopuolella. Missään ei ole voinut äänestää siitä, haluavatko ja hyväksyvätkö suomalaiset laajaa maahanmuuttoa, avoimien rajojen politiikkaa, Schengenin sopimuksen mukaista työvoiman vellontaa, poliittisen vallan valumista vierasperäisille ja kielemme ja kulttuurimme muokkaamista toisenlaisiksi.

Kyse ei ole vain kantaväestön sosiaaliturvan kaventumisesta vaan korvaamattomien arvojen menettämisestä. Niitä ovat kielemme ja kulttuurimme sekä väestömme etninen rakenne, joita ei voida palauttaa, jos ne kerran menetetään.

Maahanmuuton myötä työttömyys pahenee ja menot nousevat. Pula työpaikoista, asunnoista, terveydenhuollosta, sosiaaliturvasta ja lähes kaikesta kasvaa. Tällöin sukset menevät ristiin, kuten Ranskassa ja muualla Keski-Euroopan maissa. Niin myös nouseva rasismi ei ole itse itsensä syy vaan seuraus tyhmästä maahanmuuttopolitiikasta.

Näin ei synny vain yhteiskunnan ja valtiovallan vastaisia mellakoita vaan myös yhteenottoja maahanmuuttajataustaisten ja kantaväestön välillä sekä maahanmuuton kannattajien ja vastustajien välillä. Äärioikeiston ja äärivasemmiston välille syntynyttä eripuraa on katalysoinut Euroopassa nimenomaan maahanmuutto.

Sitten on luettu rasisminvastaista epistolaa miljoonien eurojen arvosta myös poliitikoille ymmärtämättä tuon taivaallista siitä, että kantaväestö vastustaa maahanmuuttoa omien meritokraattisesti saavutettujen oikeuksiensa, etujensa ja asemiensa puolustamiseksi, ja kansallisvaltion pitäisi toimia tässä konfliktissa kansakunnan etujärjestönä eikä ministerien rippikouluna.

On muistettava, että monikulttuurisuus ei ole itseisarvo, koska siltä puuttuu omistava subjekti, mutta omakulttuurisuus on itseisarvoista, sillä sillä on subjekti: kansakunta.

Myös kansallinen suvereniteetti (itsemääräämisoikeus) on itseisarvo. Schmittiläisen oikeusteorian näkökulmasta itsemääräämisoikeus on kykyä poiketa kansainvälisistä sopimuksista ja määritellä sekä uudelleen määritellä ne toistuvasti yhä uudestaan (aiheesta täällä). Tämä ei päde sisäpoliittisiin asioihin, joissa perusoikeuksien pitäisi pysyä voimassa, mutta ulko-, turvallisuus- ja rajapolitiikassa kyky määritellä maahantulon ehdot suvereenisti ja tilannekohtaisesti on kansallisen itsenäisyyden suoranainen ehto.

Asia voidaan lausua myös niin päin, että raja-aitojen madaltamiseen, kansakuntien vapaan vellomisen mahdollistamiseen ja velvoitteeseen pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottoon, oleskeluoikeuden luovuttamiseen ja kansalaisuuden myöntämiseen ulkomaalaisille tarvittaisiin joka tapauksessa perustuslain säätämisjärjestyksessä annettu suostumus, eli vähintään 2/3:n tai kiireellisissä tapauksissa 4/5:n enemmistö. 

Sosiaaliturvashoppailijoiden edut eivät saa mennä kansalaisten perusturvan ja kansallisen turvallisuuden edelle, ihmisoikeusuniversalismilla ei pidä polkea kantaväestön asemaa, ja oikeus muuttaa Suomeen asumaan ei ole subjektiivinen oikeus, johon kenellä tahansa olisi oikeus.

 

Aiheista aiemmin

Onko väestön vaihtuminen luonnonlaki?

Ikuinen näyttö monikultuurisen yhteiskunnan epäonnistumisesta 

Väestöpolitiikan Black Friday – ”Pelastaako työperäinen maahanmuutto?”

Panoksena kielemme, kulttuurimme ja väestömme – Vähemmän olisi enemmän myös maahanmuuttopolitiikassa

Vaihtoehto inkluusiolle 

Koulu – maahanmuuton mankeli 

Ruotsin onnettomuus 

Kokoomus on ilmoittautunut asumisoikeusasukkaiden viholliseksi 

Maahanmuuton hintalappu on hyytävä 

Kurjistavaa kaupunkipolitiikkaa Helsingissä 

Gangsterien maailmasta sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen – Onko paluuta?