Nyt kun kansallismielinen ja maahanmuuttokriittinen Alternativ für Deutschland -puolue kaksinkertaisti kannatuksensa Saksan ennenaikaisissa liittopäivävaaleissa, ovat niin sanotut muut puolueet vannoneet kieltäytyvänsä hallitusyhteistyöstä AfD:n kanssa.
Voidaan kysyä, kuinka oikeudenmukaista eristäminen ja pois sulkemisen politiikka ovat demokratian kannalta. Ja kuinka tehokasta se on edes AfD:tä vastustavien yhteiskuntaryhmien omien tavoitteiden kannalta?
Eristäminen on vastakohta inkluusiolle, eli mukaan ottamiselle ja järjestelmän muokkaamiselle erilaisuuteen sopivaksi. Myös inkluusio on omalla tavallaan ongelmallista, ja politiikassa sen soveltaminen on ollut kovin valikoivaa.
Valtionuskontona inkluusio
Tunnetuinta inkluusio on koulumaailmassa, jossa se on tarkoittanut muun muassa tasokurssien poistamista ja muuta oppilaiden keinotekoista asettamista samalle viivalle. Tuossa työssä on käytetty hyväksi tasavertaisuuden ja yhdenvertaisuuden abstraktioita, jolloin nopeita on pakotettu juoksemaan hitaasti, jotta tasa-arvo toteutuisi, vähän niin kuin Kurt Vonnegutin dystooppisessa romaanissa Harrison Bergeron.
Suomen koulujärjestelmässä maahanmuuttajia ja muita diversiteettejä on koetettu sopeuttaa, mukauttaa ja niin sanotusti integroida järjestelmään. Kun tässä on epäonnistuttu, on päädytty loiventamaan koulutuksen omia kaarteita ja harjoitettu inkluusiota.
Sopeuttaminen ja mukauttaminen ovat jo sinänsä kyseenalaisia menetelmiä, koska niihin sisältyy näkemys, että integroitavien pitäisi luopua osasta elämäntapojaan miellyttääkseen järjestelmää.
Toiseksi se on kyseenlaista siksi, että myös kantaväestöjen odotetaan luopuvan omasta kulttuuristaan järjestelmään liudennettavien hyväksi. Suomalaisille inkluusio on merkinnyt juuri tätä.
Molemminpuolinen sulauttaminen vaatii kulttuuristen ominaispiirteiden sahaamista pois, ja siten monikulttuuri-ideologia tosiasiassa johtaakin kulttuuriseen yksiarvoisuuteen.
Inkluusiota puolustellaan väitteellä, että se on nimenomaan järjestelmien muokkaamista ihmisten hyväksi eikä ihmisten muokkaamista järjestelmiin paremmin sopiviksi.
Todellisuudessa on käynyt niin, että järjestelmät ovat löystyneet ja veltostuneet huonommiksi, ja yhteiskunnallisen tehokkuuden heiketessä ovat kärsineet myös yksilöt. Tämä nähdään kouluissa, joissa on oppimis- ja kurinpito-ongelmia ja joissa myös yksilöiden on paha olla, eikä kukaan pääse parhaaseensa.
Koulutuksen rimaa on laskettu, ja myös yliopistotutkintoja myönnetään hyväksymällä väitöskirjoiksi artikkelinivaskoja. Seitsenportainen arvosana-asteikko on poistettu, jotta tason laskua ei huomattaisi. Kirjoitin aiheesta täällä, ja eräs vapaa toimittaja sai hiljattain Ylen sivuilla läpi yliopistopolitiikkaa arvostelevan kriittisen jutun.
Yle ja muu valtavirran media ovat kuitenkin melunneet pääasiassa inkluusion ja samalla myös maahanmuuton puolesta. Ylen uutiset iloitsivat hetki sitten, että syrjäisen Rantasalmen lukio-oppilaista puolet on ulkomaalaisia. Kiero yksityisyrittäjä junailee alaikäisiä Suomeen, ja kunnat ottavat avosylin vastaan 12 000 euron valtionavun jokaisesta oppilaasta. Tämä on räikeää ihmiskauppaa, johon kukaan ei puutu.
Ulkomaalaiset nähdään jutussa lukioiden ”pelastajina”, mutta mikään ei takaa, että he jäävät Suomeen maksamaan koulutuksensa. Ja jos jäävät, vaihtuu väestö kaupunkilähiöiden lisäksi nyt myös maaseutukunnissa. Samanlainen ulkomaalaisten opiskelijoiden naaraus on ollut käynnissä yliopistoissa ja korkeakouluissa, joiden opiskelupaikat kuuluisivat suomalaisille itselleen.
Maahanmuutosta ei ole järjestetty kansanäänestystä
Puhe väestöjen vaihtamisesta ei ole konspiraatioteoria vaan perustuu tilastoihin, joista voi lukea esimerkiksi täältä, täältä, täältä ja täältä. Vasemmistolaisten tutkijoiden ja toimittajien ”mutta”-lauseet eivät onnistu kääntämään asioita ”parhain päin”, vaikka selittelyjä jynssätäänkin lehdissä lukijoiden naamaan.
Väestöpoliittisesta mullistuksesta ei ole voinut missään äänestää, vaan asia on pidetty demokraattisen prosessin ulkopuolella ja kantaväestön ulottumattomissa. Sitä on edistetty pelkkänä ”prosessina” tai etevänä liiketoimena. Ei ole kysytty, haluavatko veronmaksajat kustantaa koulutuksen vierasperäisille omien jälkeläistensä sijasta, eikä sitä, haluammeko kansalliskieltemme vaihtuvan englanniksi kouluissa ja yliopistoissa.
Ilmiö on yleiseurooppalainen. Turvapaikanhakijoina Saksaan ja muualle Eurooppaan tulleiden integroiminen on onnistunut huonosti. Sen merkkinä ovat jo pitkään olleet muslimien tekemät terrori-iskut (viimeisimmästä täällä), katuväkivalta, oppimistulosten huononeminen ja rähinöinnit lähiöissä. Tätä kurjaa kehitystä johtaa erityisesti Ruotsi.
Toinen taikasana valtionuskonnoksi muodostuneen ”inkluusion” rinnalla on ”segregaatio”. Tavoitteena on pidetty sen ehkäisemistä. Kun ongelmallisia yksilöitä ja ryhmiä on koetettu sijoittaa ongelmista toistaiseksi kärsimättömille asuinalueille, ongelmat eivät ole poistuneet vaan siirtyneet toisiin paikkoihin.
Parempi olisikin ollut konfrontaatio, eli eri kansakuntien etääntyminen ja pysyminen omilla alueillaan. Filosofit G. W. F. Hegel ja J. V. Snellman ajattelivat, että kansan, kansakunnan, yhteiskunnan ja valtion kesken pitäisi vallita ekvivalenssi. He pitivät kansallisvaltiota Järjen korkeimpana luomuksena ja katsoivat, että valtioiden rajojen pitäisi noudattaa kielellisiä, kulttuurisia ja etnisiä rajoja. Siitä muistuttaa iskulause ”kieli, kulttuuri ja kansakunta”, ja tämän filosofiaperinteen jatkaja olen myös itse.
Vaihtoehto Saksalle voi tervehdyttää Eurooppaa
Saksan AfD:n vaalivoitto on kantaväestön vastalause meneillään olevaan väestönvaihtoon ja kulttuuriseen kumoukseen. Vapaissa vaaleissa saavutettu tulos ei ole demokratian vastaista, vaan se on demokratian ilmaus, jota olisi kunnioitettava ja jonka mukaan olisi toimittava.
Niin sanotut muut puolueet toimivat kansanvallan vastaisesti torjuessaan AfD:n ja pyrkiessään eristämään ja sulkemaan puolueen pois hallitusvallasta.
Onkin kummallista, että nuo kaikki muut puolueet tappelevat jatkuvan lisämaahanmuuton puolesta, vaikka Saksan talous on henkitoreissaan ja sosiaalidemokraattien johtama yhteiskunta kärsii kuolinkouristuksia väestöllisen kirjavoitumisen ja muhamettilaisen miekkalähetyksen kourissa. Terrorismi on ollut jatkuvaa.
Eikö inkluusio koskekaan AfD:tä? Miksi inkluusiota suostutaan toteuttamaan vain koskien maahanmuuttajia, mutta mukaan ottaminen ja yhteistoimintaan hyväksyminen ei koskekaan kantaväestöihin kuuluvia itseään, jos heillä on valtavirtana olleesta sosiaalidemokrattisesta tai kristillis-konservatiivisesta ideologiasta poikkeavia mielipiteitä?
Nähdäkseni Saksa ja koko Eurooppa tarvitsevat vaihtoehdon inkluusiolle. Inkluusiota pitäisi soveltaa siten, että hallitusvaltaan hyväksyttäisiin maahanmuuttoa ja väestöjenvaihtoa vastustavia puolueita ja ryhmiä ja yhteiskuntia muokattaisiin resistenteiksi eli vastustuskykyiseksi haitallista maahanmuuttoa kohtaan.
AfD:n eristäminen on psykologisesti arvioiden huonoa politiikkaa, koska siinä ei ole politiikkaa ollenkaan.
Kantaväestöjen mielipiteiden ja poliittisen vaikutusvallan eristäminen on erityisen tuhoisaa, ja Euroopassa eristämispolitiikkaa on tehty sananvapautta kahlimalla. Paremminkin sopisi eristää laittomia maahanpyrkijöitä, koska se olisi kansallisen suvereniteetin ja kansallisvaltioiden olemuksen mukaista. Raja, jota ei valvota, ei ole raja.
Tämän on ymmärtänyt muiden muassa Elon Musk, joka on antanut symbolista tukea AfD:lle ja tosiasiallista tukea yleiselle sananvapaudelle.
On hyvä, että maailmasta löytyy ymmärrystä järjelliselle politiikalle vastakohtana tuulesta turvoksissa olevalle mitäänsanomattomuudelle, jota Saksan politiikka on ollut pullollaan aina siitä asti, kun maan sisäpolitiikka riisuttiin alastomaksi polvilleen ja koko saksalainen kulttuuri raiskattiin toisen maailmansodan jälkeen.
Negatiivista AfD:ssä on sinne pesiytyneiden Venäjä-mielisten penseys Ukrainan tukemiselle. Kyseinen pienimielisyys johtunee siitä, että sitä leimaa ”liikaväestön ummehtunut ilma, kuin hädässä ja ahtaudessa ahertavien pikkueläinten haju”, kuten Friedrich Nietzsche lausui teoksessaan Iloinen tiede (1886/1989, s. 199, ajatelma 348).
”Äärioikeistolaiseksi” voi AfD:tä sanoa vain sellainen, joka itse on äärivasemmistolainen. Molemmathan ovat yhtä kaukana toisistaan, ja Hitler varmasti oli sosialisti: kansallissosialisti.
