Maahanmuutto Amerikassa

Amerikkaa sanotaan maahanmuuttoon perustuvaksi maanosaksi ja Yhdysvaltoja monikulttuuriseksi valtioksi. Mutta pitääkö kumpikaan luonnehdinta paikkaansa?

Espanjalainen löytöretkeilijä Hernán Cortés poltti tunnetusti laivansa Amerikan mantereelle saapuessaan motivoidakseen uudisasukkaita ja sotilaita. He tulivat siis jäädäkseen, joten kyse oli pikemminkin valloitusretkestä kuin rauhanomaisesta maahanmuutosta. Tämä onkin maahanmuuttohankkeiden yleinen piirre: ne muodostuvat aina tavalla tai toisella valloitusretkiksi, jotka vaarantavat milloin intiaanien tai aboriginaalien, milloin taas Euroopan kansakuntien maat.

Yhdysvallat on oikeastaan hyvin yksiaineksinen kulttuuri, minkä merkiksi puhutaan ”amerikkalaisesta elämäntavasta”. Myös sopu on saatu Amerikassa aikaan verenvuodatuksen kautta. Yhdysvaltojen kulttuurin monitaustaisuutta ei voida pitää rauhan ja harmonian esikuvana, eikä se siten sovi myöskään ”aidon monikulttuurisuuden” mainostamiseen. Monta kulttuuria yhdellä alueella on johtanut epäluottamukseen ja sotiin sekä tietyn kulttuurin selviytymiseen voitolle. Rotulevottomuudet kytevät pinnan alla myös nykyisessä Yhdysvaltojen liittovaltiossa.

Ilmiölle voidaan löytää tieteellinen selitys. Harvardin yliopiston professori Robert Putnam on todennut erilaisuutta ja luottamusta tarkastelevassa teoksessaan Bowling Alone – The Collapse and Revival of American Culture (2000), että mitä voimakkaampi etninen diversiteetti yhteisössä vallitsee, sitä vähemmän yhteisön jäsenet luottavat toisiinsa. Diversoituneissa eli erilaistuneissa yhteisöissä ihmiset eivät Putnamin mukaan ainoastaan tunne epäluottamusta niitä kohtaan, jotka näyttävät erilaisilta, vaan ihmiset eivät luota myöskään niihin, jotka näyttävät samanlaisilta.

Etnisen monikulttuurisuuden vaikutukset ovat siis kielteisempiä kuin on ajateltu. Putnam on käyttänyt Yhdysvaltain suurissa monikulttuurisissa kaupungeissa yleistynyttä ”yksin keilailua” esimerkkinä sosiaalisen luottamuksen heikentymisestä ja nähnyt, että luottamuksen menetys on sitä suurempaa, mitä enemmän eri rotujen (race) edustajia yhteisössä asuu.

Muun muassa tämä osoittaa vääräksi Gordon W. Allportin teoksessaan The Nature of Prejudice (1954) esittämän sosiaalipsykologisen oletuksen, niin sanotun kontaktihypoteesin, jonka mukaan läheisissä tekemisissä oleminen vähentää vastustusta ja ennakkoluuloja. Putnamin mukaan suurissa monikulttuurissa yhteisöissä kasvavat lähinnä rikollisuus ja television katseluun käytetty aika, mikä kertoo ihmisten käpertymisestä oman turvallisuutensa varmisteluun. Se taas johtaa vapauden kokemuksen kaventumiseen yksilöiden elämässä. Ulkopolitiikassa yhtenäisyyden kokemusta varjeleva kansakunta projisoi sisäisen hajanaisuuden pelkojaan haluunsa hallita kaikkea muuta maailmaa. Tuloksena on ollut väkivaltaisen kulttuurin maine.

Monikulttuurisuus ja kansainvälisyys eivät siis näyttäisi olevan ainakaan sellaisia itseisarvoja, jollaisina niitä palvotaan poliittisessa retoriikassa ja yliopistojen hallinnossa. Saattaa olla, että kulttuurien ristiriidat etenevät jonakin päivänä Yhdysvalloissa niin pitkälle, että liittovaltio hajoaa takaisin osavaltioiksi. Kanadassa enemmistöltään (62 %) ranskankielisen Québecin itsenäistymispyrkimykset ovat olleet jo pitkään arkinen puheenaihe, ja vuonna 1995 järjestetty kansanäänestys hylkäsikin eron Kanadasta enää vain pienellä marginaalilla äänestyksen tuloksen ollessa 50,6 % ”ei”; 49,4 % ”kyllä”.

Työttömyydestä ja lamasta kärsineet yhdysvaltalaiset suhtautuvat nykyisin maahanmuuttoon torjuvasti, mikä näkyy ankarina maassaolomuodollisuuksina viisumi- ja työlupakäytäntöineen.

Suomalaisten on ollut perinteisesti helppo ymmärtää Amerikan värillistä väestöä, sillä suomalaiset ovat voineet saada oikeutta omalla kielellään vain paria vuotta kauemmin kuin on siitä, kun orjuus poistettiin Yhdysvalloista. Suomalaiset on pakotettu elämään kahden imperialismia harjoittaneen kansakunnan alaisuudessa, eikä siirtomaapolitiikan velkoja ole kertynyt meille lainkaan.

Se, että muutamat suomalaiset näyttävät suhtautuvan melko kritiikittömästi ja avokätisesti esimerkiksi Afrikasta saapuviin siirtolaisiin, saattaakin johtua tietystä samastumisen kokemuksesta. He kokevat olevansa itse jotenkin alistettuja, tai he kuvittelevat voivansa maahanmuuttoa puolustelemalla tuntea olevansa muiden yläpuolella: tärkeitä ratkaisijan roolissa toimivia hyväntekijöitä. Tämä ei silti käsittääkseni velvoita sen tapaiseen avustustoimintaan tai jopa etuoikeuttamiseen, joka on ollut viime aikoina tyypillistä esimerkiksi Yhdysvalloille ja muille länsimaille.

Yhdysvalloissa värillisille myönnetään edelleenkin etusija julkisen sektorin asuntojonoissa hyvityksenä orjuuden ajan oloista. Tällainen keinulautaefektiin perustuva oikeus on kuitenkin eräänlaista kostoa, sillä nykyihmiset eivät ole kausaalisesti vastuussa edeltäneiden sukupolvien teoista. Niinpä ei ole oikein maksattaa vuosisatojen takaisia vääryyksiä nykyihmisillä. Mitäpä, jos Helsingin kaupungin asuntojonoissakin etusija annettaisiin aina suomenkielisille ruotsin kieltä puhuvien ohi?

Tietenkin myös suomalaisia on osallistunut siirtomaa-ajan valloitusretkille, mutta silloinkin suomalaiset ovat olleet yleensä pelkän käskyläisen asemassa. Tosin muutamia poikkeuksia on, ja ne ovat valtaosin myönteisiä. Esimerkiksi Yhdysvaltain historian tunnetuimpia suomalaisperäisiä vaikuttajia on pennsylvanialainen itsenäisyysjulistuksen allekirjoittaja, John Morton (1724–1777), jonka isoisoisä oli syntyjään suomalainen.

John Mortonin kerrotaan ratkaisseen Yhdysvaltain itsenäisyysjulistusta koskevan äänestyksen. Juuri pidetyssä äänestyksessä kongressin jäsenten äänet olivat jakautuneet tasan, kun Morton saapui myöhästyneenä kokoukseen. Mortonin kuitenkin sallittiin vielä äänestää. Hän äänesti itsenäisyyden puolesta, ja niinpä ratkaisevan äänen antaja tiedettiin varmasti. Yhdysvaltalaisten on siis kiittäminen itsenäisyydestään ja tämän valistusfilosofisen julistuksen hyväksymisestä vapaamielistä ja suomalaisperäistä henkeä!