Taktinen äänestäminen ja äänestämisen paradoksi

Ideologisuuden olemus: politiikassa riittää vaihtoehtoja, mutta taloudessa niitä on vain yksi.

Eduskuntavaalien tämänvuotinen meemi on ”taktinen äänestäminen”.

Sillä tarkoitetaan äänten suuntaamista niin, että vaalin lopputulos olisi tyydyttävä, vaikka ääni ehdokkaalle ei menisikään ihan nappiin.

Taktiseen äänestämiseen on ohjannut pääministerin salkusta kisaavien puolueiden täpärä tilanne.

Erityisen houkuttelevaa taktinen äänestäminen on vihreille ja vasemmistolaisille. Demarit ovat takamatkalla ja pumppaavat lisää ääniä Vihreiltä ja Vasemmistoliitolta. Taktinen äänestäminen kannattaa nimenomaan vasemmistolaisille, koska siitä hyötyy enemmän vasemmistoblokki.

Kokoomus ja Perussuomalaiset puolestaan syövät toistensa kannatusta. Oikeistohallitusta kaipaavat joutuvat omalta osaltaan pohtimaan, kumpaa puoluetta kannattaisi äänestää, jotta jommastakummasta tulisi hallituksenmuodostaja.

Koska kumpikaan ei ole selvässä johdossa, tästä ei seuraa äänten keskittämistä, niin kuin käy vasemmistossa, jossa äänestetään vihervasemmiston veturina toimivaa SDP:tä.

Taktiseen äänestämiseen kannustaa vihervasemmistolainen media, joka piirtää tilanteen selväksi niille, jotka eivät sitä muuten keksi.

Tällaisessa tilanteessa ihmiset voivat antautua äänestämään omasta mielestään huonoa ehdokasta tai puoluetta, jotta ei tulisi vielä huonompaa lopputulosta. Taktisen äänestämisen perustilanteen sondeeraavat media ja tutkimuslaitokset kattamalla pöydän omilla gallupeillaan, joten myös vaalin tulos on suurelta osin medialuomus.

Ja tietäähän sen, kuinka käy, kun juostessa sutta pakoon tuleekin karhu vastaan.

Taktinen äänestäminen on siis epäviisasta, vaikka siinä on oma logiikkansa. Vaalista ei tule kreikkalaista ostrakismosta (poistoäänestystä) vaikka kuinka äänestäisi ehdokasta A, ettei valituksi tulisi ehdokas B.

Nimittäin jos kaikki menettelevät noin, läpi pääsee vain ei-toivottuja tai toiseksi parhaita ehdokkaita.

Minusta tosin tuntuu, että juuri tämä selittää vaalien lopputuloksia oikein hyvin...

 

Äänestyskopissa eivät päätä yksilöt vaan ryhmät

Usein kuulee sanottavan, että politiikassa asiat ratkaistaan äänestyskopin yksinäisyydessä.

Medioituimisen vaikutuksesta äänestyskopeissa eivät kuitenkaan päätä yksilöt vaan ryhmät. Tämä selittää, miksi vasemmistoa äänestää kolmasosa kaikista, vaikka sosialismin ja kommunismin kannatus on paljon heikompaa. Vasemmiston kannatus kasvaa median mankelissa, sillä media klusteroi ihmiset ryhmiin ja sitouttaa heidät puolueiden ulkopuolisessa toiminnassa.

Tällaista toimintaa on esimerkiksi aktivismi ay-liikkeessä, Elannossa, Silakkaliikkeessä, Varisverkostossa, ilmastopoliittisissa yhteenliittymissä ja muissa klustereissa, joissa toverit muistuttavat toisilleen, että käyhän sitten äänestämässä vihervassareita.

Oikeistossa sitouttamisen vaikutus ei ole yhtä vahvaa. Oikeistolaiset äänestävät yleensä yksilöinä ja yksilöllisesti, sillä se on individualistisen ja oikeistoliberaalin ihmiskuvan mukaista. Tästä johtuu, että oikeistolaiset harvoin kokoontuvat mielenosoituksiin kaduille, vaikka kansalaistemme perusoikeuksia poljetaan EU-direktiivien vihersosialismilla jatkuvasti (aiheesta täällä ja täällä).

Sen sijaan vasemmistolaisen ja puoluejärjestelmän ulkopuolisen sitouttamispropagandan kautta syntyy joukkoliikkeitä. Tämä merkitsee, että vasemmistolaisten ajatussuuntien todellinen kannatus on paljon pienempää kuin niiden edustus äänestäjien määrässä mitattuna. Vasemmistolla on siis suhteettoman paljon valtaa.

Sitä kautta vasemmisto on saanut ja saa edelleen läpi päätöksiä, joilla ei ole kansan enemmistön kannatusta. Tämä on näkynyt nykyiselläkin hallituskaudella, kun eduskunnassa on selvä oikeistoenemmistö, mutta Keskusta hurahti vasemmiston tueksi, eikä oikeistohallitusta saatu kokoon Kokoomuksen persuvihan vuoksi, joka oli pelkästään ideologista alkuperää.

Poliittiset virkanimitykset ratkaisevat enemmän kuin vaalit

Monille saattaa olla yllätys, että politiikan tärkeimpiä valintoja ei tehdä vaaleissa. Ne tehdään siinä, kun valitaan toteuttavat virkamiehet hallintoon. Heitä taas ei valita demokraattisesti vaan keinottelemalla ja juonittelemalla. 

Esimerkiksi tämän hallituskauden lopulla demarit aikoivat perustaa valtioneuvoston kansliaan erityisen turvallisuuspoliittisen neuvonantajan viran saadakseen oman ehdokkaansa peliä sotkemaan. He epäonnistuivat, mutta valtioneuvoston kansliaan perustettiin kuitenkin tietojohtajan uusi virka, jotta vasemmisto voi saada pääministerin kansliaan oman etäispäätteensä.

Samoin Li Anderssonilla (vas.) oli kova kiire nimittää opetusministeriön opetusneuvokseksi oma puoluetoverinsa Turusta, jotta näin saatiin penkki täyteen vuosiksi eteenpäin ja tuleva perussuomalainen tai kokoomuslainen ministeri olisi vasemmistolaisten virkamiestensä armoilla.

Reilua? – Ei varmasti. Turhia virkamiehiä ja -naisia pitäisi myös karsia, mutta vihervasemmistolainen hallitus nimitti heitä kaaderillisen lisää, perusti vihreille suojatyöpaikkoja ympäristöministeriöön ja palkkasipa sitä ”parempaa väkivaltaa” puolustelleen Dan Koivulaakson (vas.) valtiosihteeriksi oikeusvaltion kehittämistä pohtivaan työryhmään. Hän kävi tietenkin myös ”Ilmianna pomosi” -kampanjaa työnantajia vastaan.

Tällä tavoin äärivasemmiston luokkakaunaisista kätyreistä on tehty järjestelmäpolitiikan osasia, jotka voivat laittaa kapuloita rattaisiin virkakoneistossa toimiessaan. Ja sen vuoksi vaaleilla valitut poliitikot eivät pysty toteuttamaan haluamiaan uudistuksia.

Ollessani itse ehdokkaana eduskuntavaaleissa vuonna 2019 pelkäsin jonkin verran vasemmistolaisperäistä väkivaltaa. Siihen on ollut ilmeinen syy, kuten näette esimerkiksi täältä, vaikka julkisuuden näkökulmasta jokaisen ehdokkaan kannattaisi toivoa tulevansa kohtuullisesti pahoinpidellyksi ihan vain säälipisteiden ja uhripääoman saamiseksi.

Tasapainotuksen vuoksi on sanottava, että ollessani edelleenkin tavallisen kansalaisen kengissä minä pelkään jonkin verran myös sitä väkivaltaa, jota poliitikot itse alkavat harjoittaa meitä kansalaisia kohtaan, kun he pääsevät toteuttamaan käsissään polttelevia leikkauslistojaan.

Siitä olen joka tapauksessa varma, että mitään vaaleja ei ole voitettu poistoäänillä, taktisella äänestämisellä eikä myöskään uhriutumalla, sillä aitoja turpaan vetoja ei kerta kaikkiaan riitä kaikille niitä haluaville ehdokkaille, vaan niitä täytyisi alkaa lavastaa.

Signalointiäänestäminen, ja miksi äänestäjät nukkuvat?

Lopuksi muutama sana äänestämisen vaivasta ja nukkuvien äänestäjien logiikasta.

Äänestämisen paradoksin mukaan kansalaisen todennäköisyys vaikuttaa päätöksentekoon on niin pieni, että siitä keskimäärin koituvat hyödyt alittavat asioihin perehtymisen vaivan ja vaivan käydä äänestyspaikalla.

Asioihin perehtyminen puolestaan olisi tärkeää, koska demokratia voi toimia vain, jos ihmiset tietävät, millainen politiikka on heille parhaaksi.

Mutta kun eivät tiedä. Ja sehän näkyy esimerkiksi ilmastohysteriassa ja maahanmuuton haalimisessa maailman takapihoilta työvoimapulaa muka paikkaamaan.

Demokratia on huono hallintomalli, sillä se antaa vallan asioita tuntemattoman rahvaan käsiin.

Sen vuoksi puhutaankin edustuksellisesta demokratiasta, jonka mukaisesti poliittinen eliitti pyrkii uusintamaan asemansa vaaleissa ja kaappaamaan vallan kansalaisilta pitääkseen sitä hallussaan vaalikauden ajan. Näin kansa ei voi käyttää valtaa omaksi vahingokseen (tosin heidän edustajansa voivat tehdä sen).

Asian voi sanoa myös niin, että demokratia toimii heikosti, koska yksittäisen ihmisen ei kannata perehtyä riittävästi poliitikkojen tekemisiin, ja järkevän äänestämisen hyödyt koituisivat kaikille kansalaisille eivätkä välttämättä asioihin paneutuvalle äänestäjälle itselleen.

Ei siis kannata äänestää yhteiskunnan kokonaisedun hyväksi, jos omistaa pakolaiskeskuksen.

Siksi ihmiset usein äänestävät vain signaloidakseen eli viestiäkseen muille tietynlaisia asioita itsestään, sillä siitä hyödyt koituvat itselle. Se luo Tiktok-julkisuutta ja Instagram-suosiota. Kannattaa esimerkiksi näytellä solidaarista, hyväntekeväistä ja anteliasta, vaikka se ei olekaan järkevää, mutta sitä kautta voi kerätä kunniaa (ainakin tietyltä ihmisjoukolta).

Politiikan tutkijat Geoffrey Brennan ja Loren Lomasky arvioivat, että tämän vuoksi poliitikot keskittyvät vaikuttamaan ekspressiivisiin (ilmaisullisiin) motiiveihin sisällöllisten motiivien kustannuksella.

Tämä johtaa äänestyskäyttäytymisen irrationalisoitumiseen. Esimerkiksi ihmiset saattavat kannattaa vasemmistoa ilmaistakseen ”liberalismiaan”, vaikka vasemmisto vastustaa vapaamielisyyttä, kun on kyse sananvapauden käytöstä tai vapaudesta tehdä seksuaalisia aloitteita.

Vastaavasti monet oikeistolaiset puolestaan kannattavat poliisivaltiota ja poliisien lisäämistä, vaikka lisääntyvä tarkkailu ja valvonta vähentää oikeiston ihanteenaan pitämää yksilönvapautta.

Tuloksena on populismia, korruptiota, lehmänkauppoja, lobbaamista sekä välistävetoa, sääntelyhäiriöitä ja vapaamatkustajan ongelma, sillä joku hyötyy aina muita enemmän, kuten velvoitteita epätasaisesti jakavassa globaalissa ilmastopolitiikassa.

Tämän symbolisen ja tunteenomaisen signalointipolitiikan jalkoihin jää politiikan tärkein asia, jonka varassa koko hyvinvointia pyöritetään: talouden hoito.

Aiheesta ovat kirjoittaneet muiden muassa edellä mainitut Brennan ja Lomansky teoksessaan Democracy & Decision sekä Kenneth Arrow Nobel-palkitussa kirjassaan Social Choice and Individual Values.