Job done

Yhdysvaltain vaalitulos tuli jälleen vaikeasti kuin vaivaisen orkku. Mutta tulihan se sieltä ja tyydytti tällä kertaa varmasti vihervasemmistolaisia feministejä, jotka saivat herrakseen 77-vuotiaan ikämiehen.

Se, että Amerikan demareilla ei ollut heittää kehiin ketään tuoreempaa tapausta kuin tuon maireasti tekohymyilevän veteraanipoliitikon, osoittaa ettei demokraateilla ole ollut Yhdysvaltain talouden ja hyvinvoinnin pelastamiseksi kerrassaan mitään annettavaa. Bideniin verrattuna Trump on vielä dynaaminen ja nuorekas, mutta hänkin toki vain näiden käsitteiden pejoratiivisessa merkityksessä.

Demarit saivat identiteettipolitiikkaa käyttämällä kaivetuiksi esiin kaikki Trumpin kaatamiseen vaadittavat äänet tavalla, joka muistuttaa lasten säästöpossujen rikkomista vasaralla Ismo Alangon tutussa laulussa. 

Ehkä ajatuksena onkin, että Biden menehtyy virkakauden aikana, ja presidentiksi vivutaan tuo Kamala Harris, intialaisista ja jamaikalaisista sukujuurista kokoonpantu puolijenkki, jonka kaikki vähemmistönationalistiset antipatriootit voivat hyväksyä, etenkin muualla kuin USA:ssa. Näkymä on todellakin politiikan legitimaation kannalta kamala, sillä hän oli ehdokkaista epäsuosituin jopa oman puolueensa esivaaleissa.

Vaalin seuraaminen tarjosi taas huvittavaa katsottavaa, ja ohjelmapäivystysten puhelin voisi soida sävelin, jotka kertovat asiaohjelmien muuttumisesta viihteeksi.

Avatessani television keskiviikkoaamuna 4.11.2020 luin Yhdysvaltain presidentinvaalin ”reaaliaikaisesti päivittyvän tilanteen” toimittajien ja heidän niin sanottujen asiantuntijoidensa kasvoilta tarvitsematta kuvainformaation lisäksi ääntä.

Poistettuani mykistimen sain kuulla, että kilpailu Bidenin ja Trumpin kesken onkin osoittautumassa ”yllättävän tiukaksi”, vaikka demokraattien piti viimeistään tällä kertaa voittaa vaalit selvästi. Kannatusmittauksethan lupasivat vielä pari viikkoa sitten lähes kymmenen prosentin voittoa Bidenille.

Ei tullut median ja tutkimuslaitosten povaamaa ”selvää voittoa” demareille myöskään senaatissa ja edustajainhuoneessa, ja toimittajat olivat jälleen aivan romuina. Näyttöpaneeleista huokuva huoli oli käsin kosketeltavaa.

Kun Donald Trump kesken ääntenlaskennan pahoitteli kameroille, että hän joka tapauksessa joutuu selvityttämään vaalituloksen korkeimmassa oikeudessa, Yleisradion Mika Hentula raportoi Yhdysvalloista, että sen vuoksi tilanne menee aivan ”sekavaksi”. Tosiasiassahan tarkka ääntenlaskenta nimenomaan selvittää tilanteen ja takaa oikeusvarmuuden. Mutta Yleisradion kuvaruutukuulumisten mukaan se oli vaalien sekoittamista.

Vaatimus tarkasta äänten laskennasta myös viestittää kansalaisille, että jokainen ääni on tärkeä. Lisäksi se ohjaa huolellisuuteen vaalihuoneistojen kulisseissa, joissa saattaa aina kadota tai löytyä muutama ratkaiseva ääni.

Kun Trump vaati ääntenlaskennan keskeyttämistä, valtamedia myös Yhdysvalloissa selitti sen olevan virka-aseman väärinkäyttöä, vilppiä tai jopa vaalien kaappaus. Kukaan toimittajista ei muistanut korostaa, että laskennan keskeyttämistä vaadittiin tarkkailijoiden lähettämiseksi takahuoneisiin. Sitä vaativat myös mielenosoittajat, sillä ennakkoon annettujen postiäänten laskenta viipyi kohtuuttomasti tietyissä ratkaisevissa osavaltioissa, jossa Trumpin kaula kapeni ja oli syytä epäillä postiääniä tehtailtavan jostakin lisää.

Röyhkein läimäytys koko maailman silmille oli se, kun kolme suurta televisiokanavaa ABC, CBS ja NBC katkaisivat suoran lähetyksen Donald Trumpin tiedotustilaisuudesta Valkoisesta talosta 5.11.2020 pitäen Trumpin vaatimuksia ”valeina”, joita ei saisi ”totuuden” nimissä kertoa kansalaisille. Itse katselin lähetyksen loppuun The Washington Postin sivuilta.

Osoittautuvatpa Trumpin epäilykset lopulta tosiksi tai eivät, sensuuriin syyllistyessään media itse pyrki luomaan valheellisen kuvan siitä, mitä presidentti asioista ajattelee. Pimittäminen oli häikäilemätöntä, sillä kyseessä oli sentään istuvan presidentin puhe kansalaisille.

Tosiasiassa median tehtävä ei ole valikoida, mitä poliitikot asioista sanovat ja viestivät, vaan välittää ne viestit, joita he kansalaisille osoittavat. Sen sijaan valtamedian mukaan Trumpin epäilykset vaalivilpistä olivat automaattisesti ”valeita”, kun vaalien kulku ei noudattanutkaan raivostuneiden ja hihansa polttaneiden toimittajien pelikirjaa.

Filosofinen tosiasia on, että olematonta ei voi olemattomaksi todistaa, eikä epäilyksillä ole totuusarvoa lainkaan ennen todistelua, joten vilppiä koskevien väitteiden tulee johtaa vääjäämättä asian tutkimiseen.

Tapaus osoittaa, että koko vapaa maailma on informaatiosodassa tajuntateollisuutta harjoittavan vasemmistolaisen valtamedian kanssa. Myös Suomessa Helsingin Sanomat meni erään pravdalaisen faktantarkistussivuston taakse sekä vetosi Twitterin tapaan merkitä poliitikkojen yhteiskuntatulkintoja infantiilisti ”valheiksi”. Onneksi toimittajakunta voi nykyisin opiskella tietoteoreettisia totuuksia poliittisten tulkintojen relatiivisuudesta teokseni Totuus kiihottaa luvuista.

Toimittajat ja politiikan tutkijoina esiintyvät kommentaattorit tekevät alkeellisen virheen filosofoidessaan platonisessa luolassa ja sekoittaessaan asioita koskevan totuuden ja totuuden ihmisten mielipiteistä. Itse asioista, kuten vaikkapa maahanmuuton hyödyllisyydestä, ei voi olla ehdottomia totuuksia lainkaan, mutta totuus aihetta koskevista kansalaismielipiteistä on. Se median tulisi välittää julkisuuteen, sillä muutoin vaarantuu totuus siitä, mitä mieltä ihmiset ovat.

Hullunkurista on, että Yleisradion lähetyksissä ja kaikkialla valtamediassa arvosteltiin Trumpia myös ennenaikaisesta vaalien voittajaksi julistautumisesta, kun hän sanoi ääntenlaskennan ollessa kesken, että hän voittaa nämä(kin) vaalit. Nähdäkseni kannanotto ilmaisi vain ehdokkaan tahtotilaa ja preesensin käyttämistä futuurina eikä voittajaksi julistautumista, ja Joe Biden oli antanut samansisältöisen lausunnon hetkeä aiemmin.

Miten muutoin voisi ollakaan, kun molemmat jo tiesivät, että varman tuloksen saaminen kestäisi päiviä tai jopa viikkoja? Oli esiinnyttävä itsevarmana. Sanomalehti Kalevan haastatteleman tutkijanaisen mielestä Trumpin lausahdus oli kuitenkin ”kauhuskenaario”, osa ”disinformaatiokudelmaa” ja tilanne ”räjähdysherkkä”. Myös tämä asiantuntija onnistui olemaan hyvin viihdyttävä.

Kun Obaman-aikainen varapresidentti Biden esitti aikoinaan erään toisen kirjoittaman puheen omanaan, se ei ollut valtavirtamedian mielestä valehtelua eikä laitonta kopiointia. Ehkä ei ollutkaan, mikäli petkutti vilpittömästi (valheiden lajeista ja olemuksesta ks. myös kirjani Totuus kiihottaa ensimmäistä lukua). Mutta Trumpin poliittiset mielipiteet on esitetty mediassa kuin ne olisivat valhetta ja viallisia aina, kun ne eivät ole vastanneet toimittajien halua päättää politiikan suunnasta.

Vallanvaihtoa käsittelevän Yleisradion uutisen kirjoittanut Anna Karismo päätti juttunsa arvioon, että turvallisuusviranomaiset voivat tarvittaessa siirtää tappiotaan tunnustamattoman Trumpin ”väkisin ulos” Valkoisesta talosta, vaikka asioiden ajatumisesta tällaiseen pisteeseen ei ole mitään näyttöä. Kyseessä oli taaskin Yleisradion tekaisema panetteleva valeuutinen – riittävä sinänsä osoittaakseen toimittajien aggressiota ja verovaroilla ylläpidetyn kansanradion poliittista kallistumaa.

Vaalivoittoa Bidenille petaavan nypläilyn punoksista kävi ilmi toimittajien ja heidän studioihin valitsemiensa kommentaattorien oma pettymys siitä, ettei vaali sujunut tälläkään kertaa täysin median käsikirjoituksen mukaan, ja toimittajien valmiiksi kirjoittamat jutut demarirevanssin suuresta onnistumisesta täytyi laittaa roskiin.

Kirjeenvaihtajanne raportoi

Vaikka vaalitulos onkin vielä virallista vahvistamista vailla, uskallan kommentoida Trumpin ensimmäistä kautta ja median sekä tutkimuslaitosten osallistumista vaaleihin. Mainintani menneestä kaudesta ensimmäisenä ei merkitse, että toista välttämättä tulee, mutta mahdollista sekin edelleen on, sillä vuonna 2024 Trump on vasta Bidenin iässä.

Omasta mielestäni Trump on Yhdysvaltain parhaita presidenttejä sitten Nixonin ja Reaganin. Heidät molemmat valittiin toiselle kaudelle; tosin Yhdysvaltain sosialistit kävivät Nixonin kimppuun mitättömästä aiheesta nostetuilla syytöksillä aikana, jolloin maailmanvallankumous oli lähellä. Reagan taas sai luodin kylkeensä, minkä jälkeen hän lausui leikkauspöydän ympärillä oleville kirurgeille, että toivottavasti he kaikki ovat republikaaneja.

Donald Trump olisi tarvinnut toisen kauden saattaakseen muun muassa Meksikon muurin valmiiksi. Niinpä Trumpin arvostelijoiden ei pidä moittia työtä ainakaan keskeneräisyydestä, sillä he itse ovat aiheuttaneet työn keskeytymisen.

Trump ehti nimittää kolme korkeimman oikeuden tuomaria, sai median lisäksi myös talouden lähes ylikuumenemaan, ei aloittanut yhtään uutta sotaa ja näytti Pohjois-Korean rakettimiehelle kaapin paikan.

Hän sanoutui irti ympäristötehottomasta Pariisin ilmastosopimuksesta, joka antoi Kiinalle luvan jatkaa päästöjään vuoteen 2030 asti laittaen kehittyneet maat maksamaan. Trump antoi esimerkin Euroopan maille siitä, kuinka omaa tonttia hoidetaan, eikä myöskään väitetty etääntyminen Natosta haitannut yhtään, se kun sai Euroopan maat aktivoitumaan. – Job done.

Trump johti maata kuin Diiliä, toisin sanoen potkimalla, mutta hänen tapaisiaan systeemihäiriköitä tarvitaan, sillä he herättelevät politiikan muumioita ja pakottavat ihmiset reagoimaan. Hän osoitti, että valta kuuluu valitulle itselleen eikä hovimestareille.

Kyseenalaistamisella on yleensä tervehdyttävä vaikutus stagnaatioon ja staus quohon varsinkin tilanteessa, jossa länsimaiden elämäntapa ja talous ovat hoippuneet pitkään kuilun partaalla ja pelastajaa tarvitaan. 

Trump ei voinut olla kaivattu messias, mutta hän oli vapahtaja, joka opetti ihmisiä ajattelemaan omavastuullisesti ja ilmaisemaan kansallismieliset näkemyksensä vapautuneesti sekä kantamaan huolta oman kotimaansa asioista vaihtoehtona vieraskoreudelle, jämähtämiselle, nuutuneelle laissez fairelle ja jatkuvassa vikasietotilassa kipuilevalle patjoille ruokinnalle.

Juuri tässä asenteellisessa rohkaisussa on Trumpin merkittävin saavutus, jolla hän eroaa edeltäjästään ja todennäköisesti myös seuraajistaan. Asenteiden uudistaminen on mahdollista vain rikkomalla median pakottama liturgia ja byrokratiavetoinen sanasto, ja siksi tätä työtä ei voi tehdä ajautumatta konfliktiin sovinnaisuutta varjelevan median ja poliittisesti korrektin diskurssin kanssa.

Sivumennen sanoen samasta syystä myös kirjani Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä on edelleen opetusministeriön harjoittaman tiedepoliittisen häirinnän, syrjinnän ja ahdistelun kohteena.

Yhdysvaltain sisäpoliittisen kuohunnan kannalta oli ehkä hyvä, että Biden valittiin, vaikka politiikan sisältöjä ajatellen toivoin tietenkin Trumpin jatkavan. Newyorkilaiset kauppiaat nimittäin varautuivat ”elämän ja kuoleman vaaleiksi” luonnehdittuihin (karne)vaaleihin päivittämällä windowsinsa vanerilevyillä ja tietäen, että demarien hävitessä tappio olisi ollut katkeraa nieltävää kaikille muille paitsi paikallisille lasimestareille.

Minne katosi luottamus mediaan ja vaalien tutkijoihin?

Demokraattien nyt voittaessa presidentinvaalin mielipiteiden mittaajat voivat onnitella itseään, sillä tarkkuus parani, kun profiili aleni. Kun sondeeraa vähemmän, myös erehtyy vähemmän.

Vaaleissa ei valita vain henkilöitä vaan mitataan myös median kannatus ja mittauslaitosten luottamus. Toimittajat oppivat jo vuoden 2016 presidentinvaaleista sen, että ei kannata ihan kauheasti messuta vihaamaansa ehdokasta vastaan, sillä tietyn kontradiktorisen defensiivisyysvaikutuksen kautta propaganda kääntyy tarkoitustaan vastaan ja median epäsuosiman ehdokkaan puolelle.

Tämä paljastaa, mitä äänestäjät ajattelevat mediasta. He inhosivat nimenomaan toimittajien harjoittamaa tuputusta, mielipiteiden muokkausta ja manipulaatiota. Niiden välttely antoi Trumpille kannatusluvut, joilla hänet valittiin neljä vuotta sitten valtaan. Yhdysvaltain vasemmistolainen valtamedia sai kiittää Trumpin valinnasta itseään, mikä porutti toimittajia koko hänen valtakautensa ajan. Ja onhan kipuilu aina sitä kurjempaa, mitä lähempänä on syyllinen: siis media itse.

Tämän vuoden vaaleissa valtamedia ei ajanut omia agendojaan ja ehdokkaitaan aivan yhtä räikeästi kuin viimeksi, jolloin Yhdysvaltain valtakunnalliset sanomalehdet yhtä lukuun ottamatta julistautuivat kirkkain silmin Trumpin vastustajiksi ja erään nyt jo unholaan vaipuneen presidentinvaimon kannattajiksi.

Mitä sitten ajatella gallupeista, jotka ovat alkaneet kaatua myös Suomen vaaleissa? Mielipidetiedustelujen kyvyttömyys ennustaa ihmisten äänestyskäyttäytymistä osoittaa äänestäjien haluttomuutta esittää poliittisia mielipiteitä tutkijoille tapauksissa, joissa tutkittava kannattaa maahanmuuttokriittistä ehdokasta ja vastustaa monikulttuuri-ideologiaa ja monietnistä yhteiskuntamallia.

Koska yhteiskunta on jakautunut kirjassani Totuus kiihottaa kuvaamallani tavalla, ei tieteeseen ja tutkimukseen voida luottaa entiseen tapaan. Syynä tähän on, että tiede ja tutkimus ovat kallistuneet vihervasemmistolaisen agendan asianajajiksi, ja vastaajat kokevat, että kansallisen edun puolustamisesta seuraa sosiaalisia rangaistuksia.

Taustalta paljastuu myös tutkimustoiminnan ja kansalaisyhteiskunnan väliin syntynyt railo, joka kertoo, että akateemisen eliitin koetaan ylenkatsovan demokratiaa. Kyllä: nimenomaan demokratiaa, eli kansanvaltaa. Demokratiaa eivät Yhdysvaltain presidentinvaaleissakaan edustaneet demokraatit, sillä Trumpin valinnan jälkeen heidän oli aivan mahdotonta hyväksyä vaalit voittanutta ehdokasta. 

Heillä vaikuttaa olleen jokin tajunnan sisäinen kognitiivinen tai psyykkinen muuri, jonka läpi, yli tai ali ei mennyt demokratian vanha läksy: kansa on puhunut, pulinat pois. Kun Ulkopoliittisen instituutin Mika Aaltola kommentoi Bidenin voittoa Ylen TV-uutisille 7.11.2020, hän väitti Trumpin kannattajia moittien, että amerikkalaiset eivät pidä huonoista häviäjistä. Hän ei ilmeisesti muistanut, kuinka kelvottomia häviäjiä olivat ne median ja demokraattien edustajat, jotka roikkuivat vuodesta 2016 asti Trumpin tekemisissä kuin koulupojat opettajattaren rintaliiveissä. Tuskin voisi olla huonompia häviäjiä.

Demokratia ei kelvannut demokraateille

Toimittajat jatkoivat länkytystään Trumpia vastaan tekaistuilla syytöksillä ”Venäjän vaikutuksesta vaaleihin”, vaikka äänestäjien käyttäytymistä ei mikään Venäjä voinut varmasti ohjailla. Trumpia uhattiin myös virkasyytteellä, joka tosin kaatui mutta vahvisti kirjassani Totuus kiihottaa esittämääni väitettä, että huomatessaan argumenttiensa loppuvan vasemmistolaiset turvautuvat juridisiin keinoihin poliittisten päämääriensä ajamiseksi.

Pykäläkoreografiaan turvautuminen ei siis ole mitenkään itsestään selvästi ominaista vain Trumpille eikä myöskään peruja Bush II:n valinnasta vuonna 2000, jolloin ratkaisun saanti venyi joulukuulle. Etenkin vihervasemmisto on hiillostanut ja painostanut politiikan tekijöitä juristien nuijilla vaatien tiettyjen poliittisten mielipiteiden sanktiointia ja sensurointia kaikkialla.

Sellainen puolestaan rikkoo helposti Montesquieun vallanjako-oppia ja kääntää päälaelleen myös periaatteen, että politiikan tulee ohjata lainsäädäntöä, eikä kääntäen. Poliitikkojen ei pidä tietenkään rikkoa itse säätämiään lakeja eikä ohjata lainkäyttöä, mutta vasemmistolaiset yrittävät ohjata politiikan sisältöjä laeilla myös Suomessa, vaikka politiikan oma idea on tarjota vapaasti vaihtoehtoja lakien säätämiseen. Politiikka lakkaa olemasta vapaa markkina, mikäli löyhästi määritellyt ja vailla yksiselitteistä sisältöä olevat käsitteet, kuten ”rasismi” tai ”vihapuhe” viedään rikoslakiin ja siten estetään totuuden kertominen siitä, mitä ihmiset asioista ajattelevat politiikassa.

Suomalainen valtamedia itki saavillisen saunavettä myös Trumpin kynästä lähteneiden tuomarinimitysten vuoksi. Esimerkiksi Ilta-Sanomat valitteli, että presidentin tekemät korkeimman oikeuden tuomarivalinnat voivat ohjata maan politiikkaa ”vuosikymmenten ajan”. – Mitä kummaa? Eikö presidentillä olekaan laillista oikeutta nimittää henkilöä, jonka haluaa?

Helsingin Sanomat puolestaan arvioi erään haastattelemansa tutkijan avulla, että nimittäminen olisi mahdotonta ennen vaaleja ja että valinta tulisi siirtää uuden presidentin käsiin. Hänelläkö sitten olisi ollut jokin erityisoikeus tai -kyky valita haluamansa tuomarit paremmin? Kun Suomessa joku Maria Ohisalo (vihr.) täyttää hallintovirkoja kaiken maailman Pimiöillä (vihr.), valtamedia hyrisee poliittiselle virkanimitykselle hyväksyvästi ja ruokkii lukijansa punavihreällä rehulla.

Erään mustan poliisipidätyksessä sattunut vahinkokuolema puolestaan oli tapaus, jonka ympärille yhdysvaltalainen vasemmisto masinoi maailmanlaajuisen Black Lives Matter -kampanjan. Valkoisiin kohdistuneet jihadistien rituaalimurhat unohtuivat sen jalkoihin helposti, ja kampanjan loputon jatkaminen vain osoittaa, että globaalin vihervasemmiston tarkoitus on enemmänkin lietsoa eripuraa ja rotukonflikteja kuin tasoitella kolhuja.

Kaiken raivokkuuden takana kytee erimielisyys politiikan substanssista ja suunnasta. Yhdysvaltain demokraatit loivat Trumpin koko kautta leimanneen kansakunnan kahtiajaon ihan itse. 

Tämä pätee tosin kaikkialla maailmassa. Kun joku ei-sosialisti nimitetään virkaan tai saa mikrofonin hetkellisesti auki jossakin, aloittavat vihervasemmiston sissit suunnattoman itkupotkuraivarin, jolla oikeistolaisen tai puolueettoman monikulttuurikriitikon vaalikannatus yritetään tuhota, tieteellinen ja kirjallinen tuotanto revitään ja ihminen saatetaan täydelliseen julkisuussaartoon.

Vihervasemmisto näyttää säälittävältä ja raukkamaiselta siksi, että se pitää omana oikeutenaan sättiä muita ihmisiä pidäkkeettömissä vihanpurkauksissaan, mutta sen oma asema politiikassa ja tieteessä on voimassa vain muiden ihmisten osoittaman suopeuden turvin, jota se odottaa saavansa aina halutessaan narsismilleen vahvistusta vaalivoittojen jälkeen.

Vihervasemmistolaiset ovat Yhdysvalloissakin kuin levottomia lapsia, joiden parkuminen muistuttaa murrosikäisten kiukuttelua maailman tosiasioita vastaan.

Median mittarimadot hävisivät taas

Trumpin vannoessa vuonna 2017 presidentinvalan ja hänen lausuessaan puolustavansa Yhdysvaltain perustuslakia, olivat itkuiset inhon väreet Hillary Clintonin naamalla. Huono häviäjä osoitti TV-kuvaan päätyneellä esimerkillään tietä kansakunnan riveissä nähtyihin halkeamiin.

Niistä Helsingin Sanomat hekumoi sittemmin Laura Saarikosken kirjoittamassa artikkelissa ”Trumpin vastainen vasemmistoliike ’on kasvanut dramaattisesti’ – Helsingin Sanomat vieraili aktivistien toimistossa Kaliforniassa, jossa suunnitellaan vallankumousta ja ollaan jopa valmiita suoraan toimintaan”. 

Saman konsernin Ilta-Sanomiin kirjoittava Seppo Varjus puolestaan sanoi vielä tämän viikon aluksi, että ”Trump voi tiistaina kaapata vaalit”. Kun äänestäjien vapaissa vaaleissa ilmaisema tahto nähdään vaalien kaappauksena, täytyy sillä tavoin ajattelevan toimittajan päässä olla huomattava määrä ohutta yläpilveä.

Suomalaisen toimittajakunnan Trump-viha sai erityistä pontta, koska vihervasemmistolaisen älymystön suhde Yhdysvaltoihin on Suomessa aina ollut isäongelmien oidipaalisesti leimaamaa. Kaikenlaiset sossu- ja yhteiskuntatieteilijät eivät siis ole kovin älykkäitä eivätkä varsinkaan viisaita, sillä he eivät kykene tulemaan ulos hiirenkoloistaan, jonne he ovat vajonneet omassa multikulttuurisuuden ylivallalle käpertyneessä regressiivisyydessään.

Yhteiskuntatieteilijöiden pahin helmasynti onkin se, etteivät he tiedä, millainen on todellinen yhteiskunta: mitä esimerkiksi Euroopan kantaväestöjen vallanperimys sekä siihen liittyvä itsemääräämisoikeus ja kansallinen suvereniteetti merkitsevät? Ne merkitsevät kantaväestön oikeutta pitää sui generis omasta asemastaan kiinni ja torjua vieraiden kansakuntien vaikutusvalta kansallisvaltioissamme.

Tämä tahtotila ei kuitenkaan näytä välittyvän vaaligallupien tekijöille, joita säännönmukaisesti kohtaa odotettavissa oleva yllätys.

Michiganin Ann Arborissa asuva ja sosiologian ja kriminologian professorina Waynen valtionyliopistossa Detroitissa työskentelevä professori Jukka Savolainen valitteli Ilta-Sanomien jutussa, etteivät nykygallupit ole entisten tasalla.

Kuten jo edellä totesin, ongelmana eivät ole metodologiset puutteet tai gallupien luotettavuus vaan se, että media ja tutkijakunta ovat itse kallistuneet niin voimakkaasti vasemmalle, että oikeistolaiset äänestäjät pelkäävät antaa mielipidetiedustelijoille rehellisiä vastauksia. 

Tämän toin selvästi esille myös mediatutkimukseni luvussa 17, mutta kirjaanihan ei mistään saa poliittisen sensuurin ja opetusministeriön harjoittaman tiedeterrorin vuoksi, paitsi lataamalla luodinkestävältä kansainväliseltä palvelimelta, jossa se on nyt maanpaossa (odota latautumista hetki ja tallenna PDF sitten).

Äänestäjien niskaan hengittävät myös vasemmistoterrorin ja jihadismin uhka, nettisensuuri sekä työelämän ideologinen mielipidevankeus, jonka vuoksi asiakaspalvelutyötä tekevät eivät kehtaa sanoa mielipiteitään esimerkiksi maahanmuutosta pelätessään vihervasemmistolaisten raivoa. 

Vihanpurkausten yksipuolisuus joka tapauksessa paljastaa, että vasemmistolaisten ei ole yleensä tarvinnut pelätä oikeistolaisten konservatiivien kostoa, ellei puhuta mikroskooppisen pienistä Ku Klux Klanin tapaisista poliittisista sirpaleryhmistä. Konservatiivit ovat yleensä diskreettiä ja hienotunteista väkeä.

Ilta-Sanomien jutussa professori Savolainen tunnustautuu tietenkin demokraatiksi. Hän kertoo pitäneensä parhaana Bernie Sandersin (79 v.) tapaista sosialistia, jonka äänestäjät tosin ymmärsivät pudottaa pois hänen katteettoman idealisminsa vuoksi.

Savolainen myös ylistää Ann Arborin yliopistoa paikalliseksi kansandemokratiaksi! Näin hänkin liittyy siihen samaa kuuta ulvovaan demarikuoroon, jonka 2,9–21,1-kertaisen yliedustuksen yliopistoviroissa totesin jo kirjani sivuilla 386–387.

Paljon puhuttu ”tutkimustulosten toistettavuuskriisi” ei vaivaa ainakaan mielipidetiedusteluja, jotka toistavat omat virheensä.

Järjestelmällisesti toistuvat mittausvirheet ja poikkeamat eivät johdu metodologisista puutteista vaan tutkijakunnan politisoitumisesta, toisin sanoen siitä, että tiedetehtäviin on valittu väärät tyypit sosiaaliseen korruptioon perustuvissa valintamenettelyissä. Syy luotettavuusongelmiin ei löydy peilin takaa vaan edestä. Sosialistiprofessorit kun valitsevat sosialistiprofessorit.

Näiden vaalien todellisia häviäjiä ovat jälleen tutkijakunta ja yliopistolaitos, joka kärsii hirveästä punavihreästä kallistumasta niin Yhdysvalloissa kuin Suomessakin.

Voittajia taas ovat toimittajat ja valtavirtamedia, jotka pystyivät vaihtamaan posetiivarin apinaan ja saivat palkakseen paluun maapähkinäviljelijöiden aikaan.

Paluu nuuduttavaan normaaliin

Koska vaalin tulos oli äärimmäisen täpärä, sillä ei ole edellisten vaalien kaltaista symbolista arvoa politiikan suunnan osoittajana. Median nelivuotinen aivopesu huomioon ottaen republikaanien hiuksenhieno tappio oli torjuntavoitto, ja demokraattien palkinto kimaltaa kuin timantti pyllyssä.

Uusi liittopresidentti saa korjattavakseen koronassa köhisevän maan, joka on vajonnut sisällissodan partaalle pitkään jatkuneen maahanmuuton tuloksena. Mutta huolet pois, sillä ratkaisumallihan löytyy Euroopan unionista, jossa sosialismi on sananvastuun ja rajattoman rakkauden muodossa pitkällä.

Trumpin politiikka oli onnistunutta, ja häntä vihattiin siksi, että hän sanoi asiat niin kun ne ovat. Toimittajat takaavat nyt paluun poliittista jargonia jauhavaan ja eksegeettisesti esikuntaohjattuun komiteamietintöpolitiikkaan, mikä todennäköisesti karkottaa osan äänestäjistä politiikan piiristä. Sparraajan jälkeen seuraa paluu tainnuttavaan normaaliin.

Presidenttien vaihtumiset ovat jopa maailmanvalta Yhdysvalloissa pelkkää politiikan pintaväreilyä, jolla ei ole pysyvää vaikutusta maailmantilan yleissuuntaan.

Pitäisikin saada aikaan laaja mielipide, joka korjaisi politiikan suunnan, estäisi pitkäaikaisesti tai pysyvästi väestömme bastardisoimisen ja kulttuurimme monikulttuuri-ideologisen mädättämisen kaikissa länsimaissa. Meksikon-turistien torppaaminen auttaa vain hetkeksi. Tällaisen aatteen suuruuteen ja totuuteen ihmiskunta ei ilmeisesti ole vielä, jos koskaan, valmis.

Kaikki tietävät, että presidenteiksi tullaan rahalla ja brändäämällä sekä mediajulkisuuden aallonharjalla ratsastamalla, itsensä valtavirtoihin sopivaksi feikkaamalla ja meikkaamalla, eikä kansalaisten rationaliteetista ole pitkän ajan trendien takaajaksi, varsinkaan taloudessa.

Trumpin merkitys presidenttinä oli siinä, että hän toi esiin hiljaisen enemmistön mielipiteet. Kaikki tavoitettavissa oleva tulikin tässä mielessä saavutettua jo yhden virkakauden aikana. Yksikin kausi riittää antamaan tarpeellisen viestin medialle ja poliittiselle eliitille siitä, mitä kansalaiset ajattelevat. 

Todellisiin muutoksiin ei juuri missään politiikassa ylletä eikä edetä, sillä maailman tila ja tulevaisuus eivät ole poliittisten päätösten varassa vaan jäävät riippumaan kehitysmaiden väestönkasvusta, joka on syypää lähes kaikkiin maailman ekologisiin, poliittisiin, taloudellisiin sekä energia-, terveys-, ravitsemus- ja sosiaalisiin ongelmiin.

Näin ollen kaiken politiikan vaikutukset jäävät pelkästään vertauskuvallisiksi, ellei sitten joku keksi keinoa, jolla väestönkasvun voisi kääntää laskuun. Väestöpaineen purkaminen pohjoisiin maihin on syynä lähes kaikkiin täällä koettuihin ongelmiin, kuten sosiaaliturvan riittämättömyyteen, julkisen talouden velkaantumiseen, asunnottomuuteen ja kantaväestön työttömyyteen.