Valtavirtamedioiden kirjeenvaihturit olivat liekeissä, kun New Yorkiin valittiin lopultakin ”demokraattiseksi sosialistiksi” itseään luonnehtiva pormestari, joka kaiken hyveellisen moraalisäteilynsä lisäksi on Ugandassa syntynyt muslimi.
Hänessä yhdistyvät ihanteellisella tavalla äärivasemmistolaisuus, muhamettilaisuus ja afrikkalaisperäinen maahanmuuttajataustaisuus, joten ei ole ihme, että Yhdysvaltain-toimittajien kuvaruutuilmeet olivat iloiset niin Yleisradion Ilmari Reunamäellä kuin MTV3:n Mari Karppisella, joka on palkittu ”amerikkalaisen yhteiskunnan kahtiajakautumisen kuvaajana”.
34-vuotiaan Zohran Mamdanin valinta tarjoaa vettä myllyyn sille laajalle toimittajakunnalle, joka haluaa nähdä Yhdysvalloissa vastakkainasetteluja kammetakseen ihmisiä Donald Trumpia vastaan.
Myös Helsingin Sanomiin haastateltu professori Benita Heiskanen on toimittajakunnan kanssa samaa mieltä siitä, että meneillään on suurempikin kumous, kun ”[m]illeniaalit ja z-sukupolvi eivät enää suostu samaan vanhaan poliittiseen ryvettyneisyyteen, mitä kaksipuoluejärjestelmä edustaa.”
Puoluepoliittinen kahtiajakautuneisuuskin on siis tällä tavoin pois selitettynä mennyttä ja mätää, vaikka ilman kaksipuoluejärjestelmää ei voi olla myöskään tuota paljon parjattua poliittista kahtiajakautuneisuutta, ellei sitten jakautuminen koske jo demokraatteja itseäänkin puolueen sisällä.
Yleisradion hekumallisen kiitollisessa jutussa ”New Yorkin pormestarikisan voittanut Mamdani antoi ’myrskyvaroituksen’ Valkoiseen taloon” haastateltu Ulkopoliittisen instituutin lausuntoautomaatti Maria Lindén puolestaan katsoo, että ”juuri Mamdanin nuoruus ja kokemattomuus voivat olla hänen valttejaan pettyneiden ihmisten silmissä.”
Kääntämällä heikkoudet vahvuuksiksi pestään mustaa valkoiseksi. Minä puolestani väitän, että uunituoreen pormestarin suusta pullahdelleet lupaukset ilmaisesta joukkoliikenteestä, ilmaisesta päivähoidosta ja halvoista ruokakaupoista tuottavat entistä suuremman määrän pettyneitä, jolloin Trumpin syyksi yksioikoisesti luettu tyytymättömyys vain kasvaa Yhdysvalloissa.
Mamdanista on tulossa paikallinen ”Sanna Marin”, sillä hänkin haluaa romuttaa julkisen talouden suurisuuntaisilla lupauksilla ja velkaannuttamisella, ja paremmin hän menestyisi jonkinlaisena osuuskauppakouluttajana.
Maahanmuuton hedelmiä korjataan
Yhdysvaltojen väestökeskittymissä on nykyisin kallista asua nimenomaan siksi, että laittomat maahanmuuttajat ovat kasautuneet suuriin kaupunkeihin aivan kuten Suomessakin ja valloittaneet asuntoja ja elintilaa kansalaisilta.
Vikana ihmisten vaalikäyttäytymisessä on se, että suuret massat näkevät usein messiaansa sellaisissa tahoissa, jotka todellisuudessa edustavat äänestäjiensä omien etujen vastaisia pyrkimyksiä ja viiteryhmiä.
Myös työttömyys-Suomessa sosiaaliturvahakuinen maahanmuutto on syönyt leivän heikosti toimeentulevan kantaväestön pöydästä, kun sosiaaliturvaa on jouduttu leikkaamaan maahanmuuttokulujen vuoksi. Silti myös suomalainen paariaväki äänestää lisää maahanmuuttoa haalivia puolueita, jotka haluavat estää laittomien maahanmuuttajien palautukset.
Demokratia olisi hyvä juttu, jos ihmiset ymmärtäisivät oman parhaansa, mutta kun eivät ymmärrä. Siksi tulee ymmärrettäväksi se yleishavainto, että myöskään ”demokratia ei toimi” ja ”systeemi on rikki”, mutta näin on päinvastaisista syistä, kuin esimerkiksi nuori tutkija Lindén näkee.
Trump koettaa saada Yhdysvaltain taloutta kuntoon puuttumalla sen ytimessä oleviin ongelmiin, kuten laittomaan maahanmuuttoon, huumekauppaan ja työpaikkojen valumiseen ulkomaille, mutta osa kansasta vastaa, että he haluavat ilmaista päivähoitoa.
Maailmassa ei ole ilmaisia julkisia palveluja vaan ainoastaan maksuttomia. Maksut peritään takaovien kautta veroina.
”Demokraattiseksi sosialistiksi” itseään sanova Mamdani voitaisiin nähdä helposti, leikkisästi ja kääntölausemaisesti ”sosiaalidemokraattina”, mutta äärivasemmistolaisella kiilusilmäisyydellään hän vetää ohi myös sosialistipappa Bernie Sandersista, jota on pidetty presidentinvaalien kestocastrolaisena toivonkipinänä amerikkalaisen äärivasemmiston keskuudessa.
Valtavirtamedia ei ole pitänyt suurta melua New York Cityn pormestarivaalin äänestysprosentista, koska se olisi paljastanut, että tosiasiassa Mamdanin väitetty suursuosio on rakentunut yksinomaan identiteettipoliittisesti motivoituneiden minoriteettien sisälle.
Rekisteröitynä olleista 4 954 908 äänioikeutetusta äänesti 2 055 921, eli vain 41,5 %. Koska Mamdani sai hivenen yli puolet annetuista äänistä, häntä kannatti ainoastaan noin 21 % äänioikeutetuista newyorkilaisista, mikä ei anna aihetta väittää, että kyse olisi suuresta kansanliikkeestä.
Myöskään ideologisesti kyse ei ole merkittävästä muutoksesta.
Mamdani ei ole varsinaisesti demokraatti vaan käenpoika demokraattien leirissä, sillä hän asemoi itsensä demokraattiseen sosialismiin, joka on järjestynyt omaksi organisaatiokseen Democratic Socialists of America (DSA) Yhdysvalloissa. Kyseisessä yhteenliittymässä on myös paljon kommunisteja, joten Donald Trump saattaa osua oikeaan sanoessaan Mamdania kommunistiksi.
Miksi vastakkainasettelut ovat välttämättömiä demokratialle?
Vaalin tulosta on liioiteltu valtavirran uutismedioissa, sillä se on tarjonnut hyviä aseita käteen niille, jotka haluavat syventää Yhdysvalloissa vallitsevia railoja ja kuiluja ja lietsoa sitä kautta eripuraa, epäjärjestystä ja kapinaa.
Tutkijoina esiintyneet kotimaisen median suosikit ovat kenties oikeassa perushavainnossaan, jonka mukaan Yhdysvalloissa on taloudellisia repeytymiä. Mutta he ovat pinnallisia ja jopa hieman banaaleja kyvyttömyydessään selittää, miksi taloudelliset kahtiajaot kääntyvät poliittisiksi vastakkainasetteluiksi eivätkä sovitteluksi, vaikka siitä olisi osapuolille hyötyä.
Oikeusfilosofi Carl Schmittin poliittisen teorian lähtökohtana on ystävä–vihollinen-erottelu, joka historiallisesti perustuu pitkälti hegeliläiseen Herrn und Knecht -dikotomiaan. Schmittin mukaan politiikan ydin on joukkojen välinen konflikti, jossa ’poliittinen’ määritellään ihmisten kykynä muodostaa joukkoja muita vastaan.
Poliittinen konflikti on Schmittin mukaan osa ihmisluontoa ja yhteiskunnallista resurssitaistelua, joista seuraa poikkeustiloja ja pyrkimyksiä toimia laillisuuden ulkopuolella. Niiden kautta puolestaan tuotetaan suvereniteettia ja identiteettejä, juuri noita nykyaikana valokeilaan nostettuja itsemääräämisen ja eksistentiaalisen olemisen viiteryhmäkohtaisia klustereita.
Paradoksaalisesti aito demokratia ei kasva liberaalista ja universaalista sääntöpohjaisuudesta eikä neutralisoidusta tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuspolitiikasta tai edes pluraalista moniarvoisuudesta vaan poikkeustiloista ja konflikteista, toisin sanoen hallitsijoiden ja hallittujen välisestä identiteettikamppailusta, kuten Hegel ajatteli. Kansanvalta on kykyä poiketa normeista.
Vasta tätä kautta voidaan ymmärtää niin Yhdysvaltain sisäpoliittista jakautuneisuutta kuin vaikkapa Ukrainan sodan motiiveja. Konflikti koetaan välttämättömäksi ystävä–vihollinen-asetelman tuottamiselle ja sitä kautta oman viiteryhmän identiteetille, jopa kokonaisten valtioiden olemassaololle ja suvereniteetille.
Konflikteilla ja niihin hakeutumisilla on siis tärkeä tehtävä ryhmittymien sisäisen homogeenisuuden varmistelussa, mikä puolestaan vaarantaa demokratioihin sisältyvän moniarvoisuuden ihanteen, ja kansanvaltaisessa prosessissa valtaan lipsahtaakin usein auktoriteetteja, jolloin demokratia tukee diktatuurien syntyä, kuten Venäjällä.
Juuri näin on tapahtumassa myös Yhdysvaltojen sisäpolitiikassa ja osittain Euroopassa, jossa ammutaan rivejä suoriksi Ukrainan puolesta ja Venäjää vastaan kyseisten maiden käydessä sotaa ja pitäessä yllä poikkeustilaa eksistentiaalisen olemassaolonsa varmistamiseksi. Ne toimivat schmittiläisesti laillisuuden ulkopuolella tuottaakseen omaa suvereniteettiaan, aivan kuten Donald Trump ja häntä kivittävät vastustajansa Yhdysvalloissa.
Kirjoitin jo mediatutkimusteni toisessa osassa Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta (2022, s. 96–97), että myös ranskalaisstrukturalisti Claude Lévi-Strauss pani aikoinaan merkille tavan, jolla ihmiset jäsentävät todellisuutta vastakohtien kautta. Näyttönä siitä myös mediat ja niiden toimittajat ovat pöllämystyneisyydessään klusteroituneet.
Yhdysvaltain poliittista polarisoitumista voidaan ymmärtää, jos huomataan, että ihmiset rakastavat kaksinkamppailuja. Niissä puristuu väkisinkin esille jotain olennaista ja paljastavaa vaalikäyttäytymisen helpottamiseksi. Etsimättä mieleen tulee Frankie Goes to Hollywood -nimisen yhtyeen musiikkivideo ”Two Tribes”, jossa Ronald Reagania ja Konstantin Tshernenkoa muistuttavat henkilöt tappelevat keskenään yleisön kannustaessa.
Mitä hullumpia osallistujia nyrkkeilykehään saadaan, sitä parempi yleisölle ja medialle, sillä näin voidaan osoittaa omaa erimielisyyttä suhteessa johonkin aitoon tai kuviteltuun toiseuteen, ja ihmiset haluavat nähdä oman sankarinsa kehässä. Eripuran ei pidä olla ainoastaan lievä vaan erottuva tarttumapinnan varmistamiseksi, ja siksi ihmiset valitsevat valtaan pölkkypäitä, jotka varmistavat freak show’n jatkumisen.
Pettymykset loistavat kulman takaa
Islamistinen miekkalähetys ei onnistunut saamaan kannatusta New Yorkin vuoden 2001 terrori-iskulla, joten muhamettilainen vähemmistö vivutti edustajansa poliittiseen valtaan noudattamalla maltillisen sosialismin pelikirjaa, eli rauhanomaisesti äänestämällä, aivan kuten myös Lontoossa, jossa on nähty muslimipormestari ja hindulainen pääministeri.
Samalla kun poliittista valtaa valuu poliittisen vallan perillisyyden vastaisesti kantaväestöiltä maahanmuuttajataustaisille, edistetään monietnistä yhteiskuntaa, jossa konfliktiherkkyys kasvaa, ja seuraa tietenkin myös noita paljon paheksuttuja vastakkainasetteluja ja kahtiajakoja.
Hyväntahtoisesti voi tietenkin toivoa, että muhamettilaisen pormestarin valinta New Yorkiin pehmentäisi paikallisen muslimiyhteisön ja kaupungin noin miljoonan juutalaisasukkaan välejä, mutta kampanjoinnin aggressiivisuus ei anna keskinäisestä kanssakäymisestä korkeaa kuvaa, ja pelättävissä on Lähi-idän väkivaltakulttuurin siirtymistä kaduille, joilla liikkuessaan ei edelleenkään kannata eksyä myöskään Harlemissa.
Zohran Mamdania ei olisi voitu valita pormestariksi, vaan hän olisi jäänyt katumielenosoittajien podiumeille saarnaamaan, ellei häntä olisi kammettu valtaan Donald Trumpin symbolisena vastustajana.
Mamdanin valinta on siis vertauskuvallinen seuraus pelkästä Trump-vastaisuudesta, josta uunituore pormestari puolestaan on osoittanut kiitollisuuttaan Trumpille häntä haukkumalla. Kyseessä on aito vasemmistolaisen populismin eksponentti.
Äärivasemmiston kellokasta äänestäneet eivät ymmärtäneet, että heidän olonsa eivät ole Yhdysvalloissa vaikeat Donald Trumpin vuoksi vaan hänestä riippumatta, ja ongelmia ovat aiheuttaneet juuri ne asiat ja ilmiöt, joita Trump koettaa laittaa kuntoon.
Mamdan on osoittanut, että woke-ideologialla höystetyssä kulttuurissa kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa, mutta identiteettipoliittisen seikkailun vuoksi Yhdysvaltain demokraattien pakka on entistä pahemmin sekaisin. Voiton korjannee Donald Trump, kunhan pettymyksen sulosävelet ehtivät esille.
Ristiriitainen väittämä Yhdysvaltain poliittisesta kahtiajakautuneisuudesta ja ilmapiiriä leimaavan kaksipuoluejärjestelmän kuolinkelloista tuskin pitää kuitenkaan laajalti paikkaansa.
Yhdysvaltalaiset ovat edelleen hyvin isänmaallisia ja monista perusasioista yksimielisiä, ja myöskään kaksinapaiselle puoluejärjestelmälle ei ole todellista vaihtoehtoa. Todennäköisesti se vain voimistuu ideologisen klusteroitumisen kautta.
On mielenkiintoista havaita ja todistaa, muutetaanko Yhdysvaltain perustuslakia, jotta woke-aktivistinen huutosakki voi saada Afrikassa syntyneen Zohran Mamdanin presidenttiehdokkaakseen, tai onnistuuko Donald Trump pudottamaan Mamdanin alas todistelemalla, että hän olisi antanut vilpillisiä tietoja Yhdysvaltoihin pyrkiessään.
Aikana, jolloin poliittiset kiistat ja mielipide-erot henkilöityvät voimakkaasti ja vertauskuvallisesti, Yhdysvaltojen seuraavissa presidentinvaaleissa on selvästikin tilausta ”tolkun ihmiselle”. Sellaista ei löytyne, sillä demokratian mekanismit ja ihmisten aprioriset ominaisuudet ovat hulluutta suosivia.
