Lähi-idän niin sanottu kriisi on ikuinen. Se jatkuu kuin tuhannen ja yhden yön tarinat. Kriisin kulloinenkin tulehduspesäke vain vaihtaa hieman paikkaa.
Välillä se on Israelin ja Egyptin rajalla, toisin ajoin Irakin ja Iranin suunnalla, usein myös Libanonissa, kun ”Beirutissa räjähtää pommi” (ote uutisjournalismin rituaaleista).
Viime aikoina kriisin paikka on ollut Syyriassa, josta länsimaihin on kulkeutunut loputon pakolaisten vana. On puhuttu diasporasta (kreik. ’hajaannus’), ei kuitenkaan exoduksesta (kreik. ’lähtö’), sillä se viittaa Israelin kansan pakoon Egyptistä ja liittyy juutalaisuuteen. Juutalaiset ovatkin pysyneet pitkälti nykyisessä Israelissa, tuolla puolen Viron kokoisella maakaistaleella, kaikista ongelmistaan huolimatta.
Nyt kriisin pesäke on jälleen Israelin suunnalla, kun palestiinalaisten terroristijärjestö Hamas hyökkäsi Gazasta tuhansilla Iranin antamilla ohjuksilla syvälle Israelin alueelle tappaen satoja viattomia ihmisiä.
Gazan aluetta on sanottu maailman suurimmaksi ulkoilmavankilaksi, jota Israel piirittää. Suurin osa Gazassa asuvista ihmisistä on nykyisen Israelin valtion perustamisvuonna 1948
käydyn sodan aikaisia pakolaisia tai heidän jälkeläisiään. Tosiasia onkin, että Israel perustetiin palestiinalaisten tontille. Palestiinalaisilta puuttuu oma valtio ja täysi tunnustus sille.
Nämä puutteet osoittavat nationalistisen eli kansallismielisen ajattelun tärkeyttä. On tärkeää, että jokaisella etnisellä kansakunnalla olisi oma alaltaan rajattu kansallisvaltionsa. Mikäli se puuttuu, seuraa sekasortoa ja onnettomuutta.
Perimmäistä syytä siihen, miksi erilaiset kansat eivät tule toimeen keskenään, minä en tiedä. Eikä sitä tiedä todennäköisesti kukaan muukaan, sillä muutenhan ongelma olisi ratkaistu. Mutta se on vallitseva tosiasia.
Muslimit ja juutalaiset ovat verisessä konfliktissa keskenään. Ne muodostavat etnisesti erilaiset ryhmittymät, vaikka molemmat ovat seemiläisiä.
Kulttuuriset ja uskonnolliset erot ovat niin ikään todellisia. Väittämät ”pienten erojen politiikasta” ja niin sanotun läheisyyshypoteesin selitysvoimaisuudesta eivät tuo asiaan valoa (aiheesta tarkemmin täällä).
Jerusalemin kaupunkia on pidetty näyttönä monikulttuurisuuden onnistumisesta, koska siellä asuu juutalaisia, muslimeja ja kristittyjä ja muidenkin uskontojen edustajia sekä uskonnottomia. Mutta sielläkin rauhantila on hauras.
Keskeinen kysymys on, miksi konfliktit vallitsevat nimenomaan Lähi-idässä. Jo Samuel P. Huntington kirjoitti teoksessaan The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order (suom. Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys), että konfliktit ja sodat paikantuvat yleensä kulttuurien rajavyöhykkeille, ja useimmiten osapuolena on islam.
Tämä näkyy myös Balkanilla, jonne saatiin rauhantila vasta, kun jokaisella entisen Jugoslavian valtiolla oli oma itsenäinen kansallisvaltionsa. Nyt sielläkin jälleen kuohuaa, kun kosovolaisten ja serbien väliset laineet loiskuvat.
Lähi-itä: monikulttuuri-ideologian varoitusmerkki
Kun nyt katsoo sitä väkivallan, rikollisuuden ja terrorin aaltoa, joka on lähtenyt vyörymään Ruotsissa oleskelevan maahanmuuttajataustaisen väestön piirissä, ei voi välttää kysymästä, onko islamissa jotakin sellaista, mikä ohjaa ihmisiä jatkuvan väkivallan tielle. Vai onko vika Lähi-idän suunnalta ja muista lämpöisistä maista tulevissa ihmisissä itsessään?
Joka tapauksessa Lähi-idän levottomuudet, selkkaukset, konfliktit, terrori-iskut, sodat ja muu siellä päin esiintyvä väkivalta antavat jatkuvaa näyttöä siitä, että monietninen ja monikulttuurinen yhteiskuntamalli ei toimi.
Filosofian näkökulmasta sana ’monikulttuurinen’ tarkoittaakin samaa kuin ’ristiriitainen’ tai yksinkertaisesti vain ’riitainen’.
Se vaatii ihmisiltä jatkuvaa mukautumista ja sopeutumista johonkin, mihin he eivät ole valmiita. Se vaatii länsimaalaisia suvaitsemaan eli sietämään asioita, joita he eivät halua. Suvaitseminenhan on jo sinänsä sietämistä vastoin todellisia asenteita, eli valheellisuutta.
Monikulttuuri-ideologia tuo mukanaan ongelmia ja riitoja, ja siksi se ei ole itseisarvo, jota pitäisi edistää. Monikulttuurisuuden edistäminen perustuu pakottamiseen, niin kuin vallankäyttö yleensäkin.
Kun monikulttuuri-ideologiaa ajetaan poliittisesti ja ylhäältä ohjatusti, kuten kouluissa, opetushallinnossa ja niin sanotussa kansalaiskasvatuksessa, se on demokratian eli kansanvallan vastaista.
Kun sitä ajetaan yliopistojen, Suomen Akatemian ja Sitran tutkimusohjelmissa, se on poliittisen propagandan, agitaation ja manipulaation muoto. Se on silloin puolueettoman ja kriittisen tieteen irvikuva.
Filosofi ja psykoanalyytikko Erich Fromm varoitteli vapauden vaarallisuudesta teoksessaan Escape from Freedom (suom. nimikkeillä Pako vapaudesta ja Vaarallinen vapaus). Hänen mukaansa koskaan ei pitäisi antautua idealismiin eikä luottaa liiaksi ihmisten kykyihin olla suvaitsevaisia ja hyväntahtoisia, sillä ihmiset eivät ehkä ole kykeneviä kohtaamaan vapaudestaan seuraavia vastuita.
Teoksen kirjoittamisen aikaan vasemmistolaisessa ajattelussa olikin vielä järkeä, koska siinä korostettiin rationalismia ja realismia sekä kartettiin katteetonta idealismia.
Sittemmin poliittinen vasemmisto syyllistyi tuohon katteettomaan idealismiin itse ja alkoi hoilata monikulttuurisen paratiisin puolesta, tietenkin perinteiseen internationalismiinsa uskoen. Internatsismi puolestaan oli jo alun perin kirjoitettuna marxismin poliittiseen ideologiaan.
Monikulttuuri-ideologia on peräsin tuosta äärivasemmistolaisesta ideologiasta, jonka tuella on ajettu myös islamin ja siihen liittyvien ääriainesten rantautumista ja leviämistä Eurooppaan.
Siksi myös Ruotsissa politiikan paletit ovat kuin Palestiinassa, ja maailma on liekeissä. Tätä kaaosta edistää Euroopan unionin ajautuminen entistä syvemmälle pakkointegraation, yhteisvelkojen ja ekspansion syövereihin, ja sitähän Alexander Stubbin (kok.) tapaiset federalistit ovat aina halunneet. Sitä edisti laajenemiskomissaarina myös Olli Rehn (kesk.), joka palkittiin Suomen Pankin eläkeviralla.
Euroopan unionin laajentaminen Kosovon ja Serbian tapaisilla räksyttäjävaltioilla ja Ukrainan sekä Turkin kaltaisilla Euroopan ulkopuolisilla valtioilla johtaisi vain konfliktien muodostumiseen EU:n sisälle.
Mitä enemmän erilaisia osapuolia valtioliittoihin kuuluu, sitä toimintakyvyttömämmiksi, eripuraisemmiksi ja tehottomammiksi ne tulevat. Seurauksena on myös blokkiutumista, jolloin EU kohtaa BRICSin tapaisia vastareaktioita.
Venäjällä on soppaansa lusikassa
Hamasin isku Israeliin tuli tietenkin mahdollisimman huonoon aikaan, sillä maailma kärsii muistakin kriiseistä, eikä öljyn hinnan nousulle olisi kaivattu enää lisää syitä. Vaarana on, että tämäkin kriisi laajenee suuremmaksi sodaksi.
Venäjällä on jo nyt sormensa pelissä, sillä se on Iranin läheinen liittolainen, ja Iran puolestaan tukee Hamasia sekä alueella vaikuttavaa toista terroristijärjestöä Hizbollahia. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov muun muassa tarjosi kahvit Hamasin johtajille Kremlissä viime vuonna.
Venäjä on tavoitellut vaikutusvaltaa Syyriassa myös vahvistamalla Bašar al-Assadin diktatuuria länsimaiden tukemia demokratian vaatijoita vastaan (aiheesta täällä). Aleppoa pommittamalla Venäjä synnytti suuren pakolaistulvan, jonka se tiesi kohdistuvan Eurooppaan ja aiheuttavan eripuraa EU:ssa.
Venäjä pyrkii sytyttämään pieniä paloja pitkin maailmaa aiheuttaakseen sekasortoa ja levottomuutta sekä kääntämään huomiota pois Ukrainassa käymästään valtiollisesta maasodasta.
Venäjä pyrkii olemaan hyvää pataa Kiinan kanssa, joka uhkaa Taiwania, ja tietenkin myös Pohjois-Korean kanssa, joka ampuu raketteja Japanin ylitse Tyynelle valtamerelle sekä kärrää aseita varastoistaan Venäjälle. Venäjä on tukenut sotia Keski-Afrikkaa myöten.
Hamasin isku Israeliin horjuttaa välittömästi Saudi-Arabian ja Israelin lähentymistä, sillä Gazan alueen konflikti nähdään helposti ja viivasuorasti koko arabimaailman ja Israelin välisenä.
Tästä syystä maltillisina esiintyvät arabimaat, kuten Saudi-Arabia, eivät millään tavoin auta Gazan alueella asuvia muslimeja, vaikka voisivat, vaan jättävät tämänkin työn Israelia tukevalle Yhdysvalloille, joka joutuu täyttämään tehtäväänsä maailmanpoliisina.
Voidaan kysyä, kuinka suureen sekasortoon maailma ajautuisi, jos tuo paljon parjattu poliisi puuttuisi. On parempi, että poliiseja on yksi kuin ei poliisia ollenkaan.
Nurinkurista on, että myöskään Hamas ei edistä palestiinalaisten etuja, eikä sitä voida pitää palestiinalaisten järjestönä. Se on samantapainen terroristijärjestö kuin Libanonissa toimiva Hizbollah tai Syyriassa ja Afganistanissa vaikuttava ISIS.
Siksi ainoa kansainvälispoliittisesti järkevä suhtautumistapa on tukea kahden valtion mallia, jossa palestiinalaisille tunnustetaan oma kansallisvaltionsa Israelin kyljessä.
Länsimaiden varoja, kehitysapuja ja sotilaallisia resursseja ei pidä kuitenkaan polttaa seemiläisten kansojen välisten riitojen eikä slaavien välisten sapelinkalistelujen vuoksi, sillä ne konfliktit ovat ikuisia.
Suomi on kaatanut jo 1,5 miljardin euron arvosta valtion varoja myös Ukrainan tuloksettomaan sotaan. Tuo sota voidaan ratkaista vain sellaisilla aseilla, joita Suomella ei ole antaa.
Monikulttuuri-ideologiaan hallitus kuluttaa rahaa myös kippaamalla 6 miljoonaa euroa niin sanotun rasismitiedonannon toteuttamiseen, eli ostaakseen pois sitä mediamekkalaa, jonka vihervasemmisto nosti viime kesänä perussuomalaisia ministereitä vastaan.
Lähi-idän konfliktiin vedoten muiden muassa Helsingin juutalainen seurakunta onnistui lypsämään valtiolta 400 000 euroa tunnotonta rahaa turvallisuuden varmisteluun, kun muslimit mellakoivat myös Helsingin kaduilla.
He eivät ole vain paenneet väkivaltaa vaan tuoneet väkivaltaisuutensa tänne osana monikulttuuri-ideologian toteuttamista.
