Venäjän armeija ja Syyrian hallituksen joukot yrittävät ratkaisua vuodesta 2011 asti jatkuneessa Syyrian sisällissodassa, sillä ne ovat moukaroineet opposition osittain hallussaan pitämän Aleppon kaupungin aavemaiseksi kuumaisemaksi. Myös Suomessa iltapäivälehtien lööpit hehkuvat kilpaa kanuunoiden kanssa, kun Aleppon pommituksia verrataan toisen maailmansodan tuhoihin ja elinolosuhteita keskitysleireihin.
Tämä on tietenkin traagista. Toisesta maailmansodasta kaivetun vertailukohdan tarkoitus on vierittää syyt muslimimaissa vallitsevasta kurjuudesta länsimaiden kansalaisille, joille uskotellaan, että kieltäytyminen pakolaisten vastaanottamisesta olisi ”uusi holokausti”. Tosiasiassa tämä syyllistäminen toimii huonosti. Meillä suomalaisilla ei ole mitään syy-yhteyttä sen enempää keskitysleireihin kuin Syyrian kaoottiseen tilanteeseenkaan.
Kaiken taivastelun keskellä on hyvä palauttaa mieleen, mistä kaikki juontaa juurensa. Syyrian sisällissota sai alkunsa vuoden 2011 arabikeväästä, jolloin Egyptin ja Tunisian vallankumoukset innoittivat paikallisia ihmisryhmiä mielenosoituksiin poliittisten vapauksien saattamiseksi voimaan myös Syyriassa.
Syyriaa on hallinnut vuodesta 1963 arabisosialistinen Baath-puolue. Maan presidenttinä toimii šiialainen Bašar al-Assad, joka on edeltäjänsä, vuodesta 1971 vuoteen 2000 valtaa pitäneen ja Neuvostoliitossa koulutuksensa saaneen ilmavoimien komentajan, Hafiz Al-Assadin, poika. Baath (suomeksi ”uudelleensyntymä”) -puolue on taannut Syyrialle jokseenkin edistyksellisen kehityksen noin kahden kolmasosan parlamentaarisella enemmistöllä, ja ennen sisällissotaa maa voitiin lukea ”maallistuneiden islamilaisten valtioiden” joukkoon erotuksena Koraania väkevämmin tulkitsevista ja papiston johtamista islamistisista maista.
Sen sijaan demokraattinen oikeusvaltio Syyria ei ole koskaan ollut. Tämä näkyi myös hallituksen alkaessa murskata mielenosoituksia huhtikuussa 2011, kun armeijasta eronneet sotilaat siirtyivät kapinallisten puolelle. Täysimittainen sisällissota levisi maahan vuoden 2012 aikana, ja tilannetta kärjistivät muualta virranneet islamistitaistelijat, joiden voima kasvoi kapinallisten joukoissa. Äärijärjestö ISIS:in vallattua laajoja alueita Yhdysvallat, Britannia ja Ranska alkoivat tehdä sitä vastaan ilmaiskuja.
Tähän mennessä sodassa on kuollut yli 250 000 ihmistä. Noin yhdeksän miljoonaa on paennut ulkomaille, ja heistä 4,8 miljoonaa on rekisteröitynyt pakolaisiksi. Turkissa elää noin kaksi miljoonaa syyrialaista, Libanonissa miljoona, Jordaniassa puolisen miljoonaa sekä Irakissa ja Egyptissä joitakin satoja tuhansia. Myös Saudi-Arabia on väittänyt ottaneensa vastaan 2,5 miljoonaa syyrialaista, mutta väite on myös kumottu, osittain siksi, että Saudi-Arabia ei ole ensinkään allekirjoittanut vuoden 1951 kansainvälistä pakolaissopimusta ja toiseksi siksi, että maa ei rekisteröi tulijoita pakolaisiksi. Suomeen syyrialaisia on päätynyt lopultakin hyvin vähän, ja heidän sijastaan maahamme on virrannut etupäässä irakilaisia, jotka ovat käyttäneet Lähi-idän pakolaiskorttia paremman elintason etsimiseen.
Miksi Syyriassa soditaan? – Venäjä avainasemassa
Miksi Syyrian sisällissota sitten jatkuu? Helsingin yliopiston professorina toimivan Hannu Juusolan mukaan siinä on Lähi-idän kriiseille tyypilliseen tapaan ”liian monia osapuolia”. Niistä tärkeimmät ovat Venäjä, Yhdysvallat ja ISIS. Myös Turkki, Irak ja Jordania ovat mukana lähialueiden toimijoina. Lisäksi piloille pommitetussa Aleppon kaupungissa, joka on tai oli
väkiluvultaan Syyrian suurin (ja sellaisena myös pääkaupunki Damaskosta suurempi), asuu kurdeja ja puoltaan valitsemattomia siviilejä. Väite ”liian monista osapuolista” on kuitenkin selityksenä yhtä pinnallinen kuin iltapäivälehtien tuskailu, sillä se ainoastaan kuvaa tilanteen vaikeutta mutta hautaa syvät ideologiset syyt.
Syyrian sisäisten ihmisoikeusongelmien syynä on maan sidos Venäjään ja sen edeltäjään. On muistettava, että Venäjä tuki arabisosialistista Baath-puoluetta jo Neuvostoliiton aikana edistääkseen sosialismin leviämistä. Neuvostokommunismista Syyrian valtapuoluetta tosin erotti sen nationalistinen ja antimarxilainen pyrkimys panarabialaiseen ”kansan yhtenäisyyteen”, kun taas sosialismiin puoluetta yhdisti talouden kansallistamiseen tähtäävä hanke sekä käytännöllisten syiden sanelema riippuvuus sosialistisista maista.
Venäjä taistelee al-Assadin tukena edelleen historiallisesti tunnetuista syistä: laajentaakseen vaikutusvaltaansa Lähi-idässä ja toisaalta jatkaakseen traditionaalista vääryyden tukemistaan, jonka tuloksena Syyrian poliittiset oikeudet luokitellaan yhdysvaltalaisen Freedom House -järjestön seitsenportaisella asteikolla huonoimpaan kategoriaan ja yksilönoikeudet toiseksi kehnoimpaan.
Yhdysvallat julisti Syyrian jo vuonna 2004 yhdeksi terrorismia tukevista ”pahan akselin” maista sulkien maan kauppasaartoon. Nykyisin Yhdysvallat tukee Britannian ja Ranskan tavoin Syyrian oppositiota. Ei olekaan väärin sanoa, että Venäjä ja länsivallat käyvät keskinäistä sotaa Syyriassa. Niillä on kuitenkin myös yhteinen vihollinen: ISIS. ISIS:in rooli jää tosin hämäräksi, sillä sekä länsivallat että Venäjä jatkavat läsnäoloaan ja taisteluaan toisiaan vastaan juuri terrorismin vastaisen sodan perusteella.
ISIS:in asema on epäselvä siksikin, että islamilaista vallankumousta kannattavia on koko maassa asuvan muslimiyhdyskunnan piirissä. ISIS käy Koraanin kieltämää sotaa toisia muslimeja vastaan aiheuttaakseen pakolaisuutta ja edistääkseen muslimien levittäytymistä länsimaihin, mikä paljastaa järjestön motiivit valtapoliittisiksi. Mitä enemmän ISIS saa aikaan sekasortoa, sitä enemmän sen edustajat voivat iloita islamin ja muslimiyhdyskunnan mukana kulkevan terrorismin laajenemisesta Eurooppaan.
Ratkaisijan roolissa on Venäjä. Venäjä voisi lopettaa sodan asettumalla Yhdysvaltain, Ranskan, Britannian ja demokraattisten oikeusvaltioperiaatteiden puolelle sekä avustamalla kapinallisia syöksemään perustuslainvastaisella kolmannella kaudellaan olevan al-Assadin vallasta. Tätä Venäjä ei kuitenkaan tee vaan jatkaa Syyrian hallituksen tukemista.
Kerta ei ole suinkaan ensimmäinen, kun Venäjä tai sen edeltäjä tukee jotakin hallitusta, jota epäillään kansanmurhasta tai ihmisoikeusrikoksista. Syyria saa Venäjältä edelleen lainoja, aseita ja koulutusta. Tuekseen Venäjä on hankkinut Kiinan, joka puolestaan on Pohjois-Korean merkittävin myötäilijä ja auttoi Pakistania rakentamaan ydinpommin kansainvälisen ydinsulkusopimuksen vastaisesti.
Sodan syyt: Venäjä, sosialismi ja islamilainen nationalismi
Aleppossa valitsevaa ihmisoikeuksien alennustilaa ei ole opettavaisinta tarkastella vain päivittelemällä tilanteen pahuutta, kuten suomalainen valtamedia omassa moralismissaan. Mikäli Syyrian sisällissodasta haluaa jotakin ymmärtää, tilannetta pitää lukea alueen koko lähihistorian valossa.
On syytä muistaa, että Baath-puolue hallitsi myös Irakia vuonna 2003 tapahtuneeseen Saddam Husseinin syrjäyttämiseen asti. Vaikka puolue ei olekaan islamistinen vaan sekularistinen, sen edustama panarabialaisuuden ideologia on ihanteena vaikuttanut radikaalin ja terroristisena pidetyn ISIS-järjestön (Islamic State in Iraq and Syria) syntyyn. Arabikansojen yhtenäisyyden historiallisena hedelmänä tunnetaan muiden muassa Syyrian ja Egyptin muodostama liittovaltio Yhdistynyt arabitasavalta, joka oli voimassa vuodesta 1958 vuoteen 1961.
Vaikka Syyrian valtio on sosialistisen perinteen vuoksi muodollisesti maallinen, Baath-puolue ajaa tosiasiallisesti ja myös virallisesti ”yleisarabialaista identiteettiä” eli muslimien yhteistä islamilaista eturyhmäpolitiikkaa, jota voidaan sanoa nationalistiseksi. Tässä sodassa ISIS-järjestö on merkittävin voittaja, sillä hallitusta vastustaessaan se pystyy puhumaan puolelleen niitä muslimeja, jotka ovat kyllästyneet nykyhallintoon. Samalla se voi värvätä riveihinsä entistä enemmän terrorismin ja pyhän sodan lähettiläitä. Toinen voittaja on Venäjä, joka voi pommituksia lisäämällä tai vähentämällä säädellä Länsi-Eurooppaan virtaavien pakolaisten ja mahdollisten terroristien virtaa.
Häviäjiä ovat länsimaat ja Syyrian kansa, jotka kärsivät islamin laajenemismotiiveista ja Venäjän omasta vaikutusvallan tavoittelusta. Koska al-Assadin voi syrjäyttää vain Venäjä vetämällä hänen hallinnoltaan tuen, Syyrian sisällissota voidaan lopettaa ainoastaan, mikäli Yhdysvaltain seuraava presidentti ja Vladimir Putin pääsevät sopimukseen tulitauosta ja kapinalliset omatoimisesti ja kansanvaltaisesti vapauttavat al-Assadin tehtävistään.
Suurvaltojen sopuun pääsy edellyttää kuitenkin Venäjän vetäytymistä myös Ukrainasta ja Krimiltä. Juuri Venäjän uppiniskaisuus ja aggressiivinen ulkopolitiikka Euroopassa muodostavat sen suurvaltapoliittisen syyn, jonka vuoksi sopimusta ei synny ja sota Syyriassa jatkuu.
On vaikea sanoa, millainen hallitus Syyriassa astuisi voimaan al-Assadin jälkeen. Huonoin vaihtoehto on, että valta siirtyisi uskonnolliselle hallinnolle ja maasta tulisi imaamien hallitsema islamistinen valtio.
Mikäli Syyrian tilanteesta haluaa jotakin oppia omaa maatamme ajatellen, voi johtopäätöksenä pitää seuraavaa. Kunpa maamme poliitikoilta löytyisi viisautta säästää oman tasavaltamme siltä islamin, monikulttuurisuuden, sosialismin ideologisten jäänteiden sekä muslimiyhdyskunnan leviämisen aiheuttamalta helvetiltä, joka on pääsyy myös Lähi-idässä vuosisatojen ajan jatkuneeseen levottomuuteen ja Euroopassa sekä Pohjois-Amerikassa käynnissä olevaan terroristiseen sotaan. Aleppon kurjuutta on turha valitella varsinkaan niiden median edustajien, jotka tietoisesti ja tahallaan haluavat terroristisen väkivallan leviävän myös meidän kaduillemme maahanmuuton myötä.
