Turmiolliset takausvastuut

Nyt kun maahanmuutosta näyttää vallitsevan puolueiden keskuudessa täydellinen yksimielisyys, erääksi tärkeimmistä vaaliteemoista on noussut poliitikkojen suhtautuminen Euroopan unionin finanssikriisiin.

Väliaikaista vakausrahastoa on jo kasvatettu 750 miljardiin euroon, ja sieltä on tarkoitus taata Kreikan ja Portugalinkin lainat. Logiikka on seuraava. Rahoittajista riippuvaiset Euroopan valtiot huolehtivat ensin siitä, että pankit saavat romahduksen partaalla oleville maille myöntämänsä rahat takaisin. Sen jälkeen kyseiset maat saatetaan velkasaneeraukseen vuonna 2013 voimaan astuvan pysyvän vakausmekanismin turvin. Näin myös suomalaiset pakotetaan maksamaan muiden maiden velat suurille kansainvälisille pankeille ja muille pääomalähteille.

Vain hullu maksaa naapurin velkoja, vaikka se näyttäisikin kokonaisuuden kannalta perustellulta. On väitetty, että Suomen valtionvelan vuotuiset korot nousisivat 2 miljardista eurosta 4 miljardiin, jos Portugalin ja Kreikan valtiontalouksien annettaisiin suistua konkurssiin. Totuus on kuitenkin se, että pääongelma olisi tällaisessa tilanteessa Suomen valtionvelan olemassaolo sinänsä. Velkaa ollaan nostamassa ensi vuonna yli 80 miljardin euron. Missään tapauksessa sitä ei pitäisi kasvattaa riski-investoinneilla maksukyvyttömiin kansantalouksiin. Korkojen loppusumma nousee myös lainapääoman paisuessa.

EU:n takausvastuut ovat keskeinen kysymys koko Suomen tulevaisuuden kannalta. Mikäli seuraava eduskunta hyväksyy Suomen takausvastuiden noston hallituksen ajamaan 12,5 miljardiin euroon, niin samalla sitoudutaan maamme historian suurimpaan taloudelliseen aikapommiin.

Jyrki Katainen on määritellyt Portugalia koskevien takausvastuiden osuudeksi 1,2 miljardia, ja Mari Kiviniemi puolestaan on siirtänyt asian seuraavalle eduskunnalle. Pois annettujen rahojen pohjalla ovat Suomen antamat miljardiluotot muiden muassa Kreikalle ja Islannille.

Hallituspuolueet ovat nyt tilanteessa, jossa niiden on erittäin vaikea peräytyä ajamistaan takausvastuista, ja niinpä pääoppositiopuolueet tulevat korjaamaan asiassa poliittisen voiton. Timo Soini on tietenkin oikeassa tyrmätessään Suomen tuet Etelä-Euroopan maille, ja samoin Jutta Urpilainen on oikeilla linjoilla katsoessaan, että pankit kantakoot vastuun tuottoisista riskiluotoistaan itse. Kuten huomaatte, ei tarvitse olla minkään puolueen puheenjohtaja ymmärtääkseen asian. Samaa olen ajanut poliittisessa ohjelmassani. Sen sijaan hämmästyttävää on, miksi useimpien hallituspuolueiden puheenjohtajat eivät ole suostuneet käsittämään tätä.

Myös poliittisen taktikoinnin kannalta Suomen kannattaa sanoutua irti takausvastuista. Mikäli Suomi jättäytyisi pois takausten antajien joukosta, Euroopan talous ei suinkaan kaatuisi siihen, sillä Suomen osuus on enimmilläänkin vain muutaman prosentin luokkaa. Jos taas kaikki maat menettelisivät samoin ja pari Euroopan valtiota menisi nurin, sekään ei vaikuttaisi Suomen talouteen juuri mitään mutta voisi olla kokonaisuudelle hyväksi, sillä silloin ongelmamaat saataisiin velkasaneeraukseen ja kurssille kohti parempaa tulevaisuutta. Myös peruskirjan avaaminen ja eräiden maiden irrottaminen eurosta olisi pelkästään hyväksi, sillä se merkitsisi tosiasioiden tunnustamista: euron kautta on saatettu keskenään vertailukelvottomia maita keinotekoisesti samalle viivalle.

Huomattava on, etteivät Suomen valtiontalouden omat mahdollisuudet saada lainaa kansainvälisiltä markkinoilta riipu mitenkään siitä, suostuuko Suomi takaamaan muiden maiden velkoja. Valtiokonttorin velka-anomukset käsitellään ulkomaisissa pankeissa omina asiakysymyksinään. Maamme ei ole myöskään niin huonossa tilassa, että joutuisimme tai pääsisimme itse turvautumaan EU:n apuun. Meistä on tulossa nyt pelkästään maksajia ilman, että järjestelmästä on meille itsellemme mitään hyötyä.

Jos joku väittää, että kieltäytyminen takaajaksi ryhtymisestä on ”välistä vetämistä” tai jonkinlaista vastuuttomuutta, kyseessä on suuri erehdys. Jo takausvastuun käsite on virheellinen, sillä se antaa olettaa, että suomalaiset olisivat vastuussa muiden maiden virheistä ja talousahdingosta. Vastuuta voi olla vain, jos on syyllisyyttä. Suomalaiset eivät ole syyllisiä muiden maiden konkurssitilaan, ja niinpä moraalifilosofinen johtopäätös on, ettei myöskään vastuita pidä siirtää meille. Euroopan maiden keskinäiset taloudelliset suhteet eivät ole ihmisoikeuskysymyksiä, paitsi ehkä suomalaisten ihmisten itsemääräämisoikeuden kannalta.

Suomalaisilla on nyt erinomainen tilaisuus pelastaa itsensä ja äänestää valtaan eduskunta, joka ei takausvastuita hyväksy. Tällaisessa tilanteessa Britannia, Ranska ja Saksa varmasti kasvattaisivat tukeaan, sillä niillä on omat pankkinsa pelissä ja runsaasti hävittävää. Nyt on siis otollinen hetki laittaa esimerkiksi britit maksumiehiksi, sillä he eivät ole maksaneet edes EU-jäsenmaksujaan.

Sen sijaan Suomella ei ole pelissä muuta kuin Kataisen ja Kiviniemen hinku miellyttää meitä rikkaampia EU-maita käyttämällä suomalaisten veronmaksajien rahoja kansainvälisten suurpankkien luottotappioiden paikkaamiseen. Europorvarien ei pitäisi ahmia valtionvelkaa kuin täytekakkua, sillä tulokset putoilevat kuitenkin heidän omienkin jälkeläistensä lautaselle lemuamaan.

Suomen eduskunta ei Kataista, Stubbia ja muita EU-intoilijoita kaipaa. Suomalaisilla on tilaisuus äänestää kansantaloutemme tuhoajat pois vallasta ja järkeä tilalle. Myös tältä suunnalta tukea tarjotaan.