4. toukokuuta 2010

EU romahtaa euroalueen repeytymiseen


Euroopan kansalaisten nauttiessa vappuhuumasta euroalueen maiden valtiovarainministerit hyväksyivät Kreikan konkurssitalouden pelastamiseksi 110 miljardin euron tukipaketin. Suomen osuus siitä on 1,5 miljardia seuraavien kolmen vuoden aikana. Tämä merkitsee, että Suomen valtio ottaa kyseisen summan lisää lainaa ja myöntää sitä eteenpäin Kreikan valtiolle hieman korkeammalla korolla.

Kun Kreikan valtion luottokelpoisuus putosi alimpaan roskalainaluokkaan, muut euromaat lainoittavat nyt konkurssitaloutta kantaen riskit itse. Euroopan maat ja IMF eivät kuitenkaan tee näin hyvää hyvyyttään. Ne antavat siimaa vain pelastaakseen rahaunionin uskottavuuden. Kyse on siis eurosta. Muussa tapauksessa Kreikka voisi irrottautua euroalueesta, ja yhteisvaluutta saattaisi revetä. Tästä arvioidaan syntyvän niin paljon haittaa, että Kreikan valtiontalouden pelastaminen korkeallakin riskillä näyttää kannattavalta.

Suomesta tehtiin aikoinaan esimerkkitapaus ja mallivaltio, jonka houkuttelulla euroon Saksa ja Ranska saivat myös Etelä-Euroopan maat hyväksymään euroalueeseen liittymisen. Huvittavaa on, että kun euroraha tuli yhteisvaluutaksi vuoden 2002 alussa, ensimmäisinä euroaikaan ehtivät aikavyöhykkeensä puolesta itäisimmät maat, Kreikka ja Suomi. Tämä saattaa olla marssijärjestys myös eurosta poistuttaessa. Mikään pieni summa nyt myönnetty lainapaketti ei ole. Jos jokainen euron piirissä oleva kansalainen maksaisi 10 euroa vuodessa Kreikalle, maksamista pitäisi jatkua 27 vuoden ajan, jotta koko summa tulisi kuitatuksi.

Päättyy akordiin?

Suomalaisilla eläkevakuutusyhtiöillä on suuria sijoituksia Kreikassa, joten sen valtiontalouden tukemiseen näyttää olevan hyvä syy. Mutta entäpä, jos käykin Etelä-Euroopan maille tyypillisellä tavalla, ja Kreikan valtio ei voikaan pitää lupauksiaan lainojen takaisinmaksusta? Tämä näyttää myös hyvin todennäköiseltä. Silloin eteen tulee akordi: lainojen anteeksi antaminen. Juuri niin länsimaat ovat tehneet Afrikan kehitysmaille annettujen luottojen kanssa.

Tätä rataa pelastajista tulee pelastettavia. Euroopan maat voivat solmia lakanoita yhteen kuin vankikarkurit, mutta entäpä, kun talosta loppuvat sekä pyyhkeet että salusiinit? Myös Espanjan valtiontalous on pitkään jatkuneen laman vuoksi konkurssin partaalla, ja Portugalista on veikattu seuraavaa potilasta, jos kriisi leviää. Jäljelle ei taida jäädä muita kuin Saksa ja Suomi, joiden talous ”on aina kunnossa”. Meidät siis laitetaan maksamaan toisten maiden velkoja niin kuin sotakorvauksia aikoinaan.

Euroopan valtiovarainministerit ovat tyynnytelleet kansalaisia mainostamalla, että Kreikkaa tukemalla estetään yhden valtiontalouden kaatumisesta johtuva dominoilmiö ja korkojen nousun heijastuminen muihin Euroopan maihin. Todellisuudessa Kreikan valtiontalouden romahtamisesta olisi Suomelle hyötyä, sillä maamme suhteellinen arvostus luotottajien näkökulmasta paranisi, ja Suomi voisi saada lainaa entistäkin alemmalla korolla. Toinen myönteinen seikka on, että euron arvo laskisi suhteessa muihin valuuttoihin. Tämä tukisi lama-Suomen vientiteollisuutta, mikäli edelleen pysymme eurossa. Missään tapauksessa Suomen ei kannata torjua Kreikasta mahdollisesti leviämään lähtevää talouslamaa suuremmalla summalla kuin minkä varsinainen lamakausi aiheuttaisi Suomen taloudelle. Nyt näin kuitenkin uhkaa käydä.

Kreikan valtiota tukemalla euromaat koettavat suojella eurooppalaista pankkijärjestelmää, joka menettäisi suuria summia, jos maa päästettäisiin konkurssiin. Todellisuudessa Kreikan pelastuspaketti rapauttaa moraalia ja siirtää vastuun niille, joille vastuu ei kuulu. Saattaisi olla parempi, että kreikkalaisten annettaisiin vaihtaa omat poliitikkonsa kurinalaisempiin. Kreikka-riskejä ottaneet ulkomaiset rahoittajat puolestaan voisivat valita joko kansallistamisen tai osakekurssinsa laskun väliltä, mikäli ne laitettaisiin itse kärsimään luottotappionsa.

Perusongelma on, että euroalueen kautta kansantaloudet on sidottu toistensa kohtaloihin. Mikäli kansantaloudet nähtäisiin erillisinä organisaatioina, joilla kullakin on oma valuuttansa, Etelä-Euroopan pienten valtioiden talousongelmista ei olisi Suomelle muuta kuin hyötyä. Raakaa mutta totta. Omasta mielestäni valtiontaloutta on aina johdettava nationalistisin periaattein. Kansallisen edun varjelu on valtiontalouden olemus. Muussa tapauksessa itsenäistä valtiontaloutta ei oikeastaan ole. Kilpailutilanteesta on etua myös tappiolla oleville, koska se ohjaa alakynnessä olevia järkiperäisyyteen oman itsemääräämisoikeutensa puitteissa ja tervehdyttää sitä kautta tilannetta.

Kreikalla muuten on pitkälti nationalistinen historia ja korkea kansallinen itsetunto, ja maa osaa ajaa omaa etuaan myös kansainvälisillä foorumeilla. Niin se näyttää tekevän tässäkin tapauksessa elämällä subventioiden varassa. On siis väärin sanoa, että suomalaiset eurokriitikot eivät kunnioittaisi pienen EU-maan halua itse päättää asioistaan. Päinvastoin: juuri sitä me vaadimme. Vapaus toisi mukanaan todellisen vastuun.

Tuppuraiset Tappuraisen takuumiehinä

Niin sanotut rikkaat teollisuusmaat eivät ole todellisuudessa kovin rikkaita. Esimerkiksi Yhdysvaltain valtionvelka on jo ylittänyt maan vuotuisen bruttokansantuotteen, ja Japanilla on valtionvelkaa noin kaksi ja puoli kertaa maan bruttokansantuotteen verran. Suomen valtiontalouden arvellaan kestävän velkaantumista noin 60 prosenttiin BKT:stä ilman, että korttitalo alkaa horjua, korot lähtevät lentoon, luottoluokitus laskee ja korkomenojakin pitää rahoittaa lisälainalla. Nyt me lähestymme tuota rajaa.

Tiedotusvälineet lohduttelevat kansalaisia aggressioiden hillitsemiseksi ja vakuuttelevat, että Suomi vielä saa lainaa. Ongelma kuitenkin on, että me tarvitsemme lainaa ja että sitä pitää tehdä koko ajan lisää muiden maiden virheiden vuoksi.

Syömävelan tekijöille tulee narun pää käteen ennemmin tai myöhemmin. Se, että Suomen valtio kuuluu tällä hetkellä parhaaseen luottokelpoisuusluokkaan, ei johdu siitä, että meillä menisi hyvin, vaan siitä, että muilla menee vielä huonommin. Suomi on lisäksi melko pieni ja huomaamaton toimija markkinoilla, mikä parantaa uskottavuutta. Meitä ja meidän haavoittuvuuttamme ei ole siis vielä havaittu. Myös Skop kuului parhaaseen luottokelpoisuusluokkaan juuri ennen valtion haltuun joutumistaan.

Olen jo aiemmin vaatinut talouspoliittisen strategian kääntämistä Suomessa, ja siksi kirjasin vaatimuksen Euroopan konkurssimaiden luotottamisen lopettamisesta myös poliittisen ohjelmani kohtaan 22. Suomen valtiolla ei ole mitään velvollisuutta – eikä kansalaisten näkökulmasta myöskään oikeutta – tukea muita kansantalouksia, kun oman valtiontaloutemme raappahousut ovat niin pahasti roudassa, että niissä voisi säilyttää lampaanviulua.

Rikkaana pidetty Suomi on köyhä ja velkaantunut valtio. Myös kansantaloutemme kokonaisvelkaantumisaste nostaa meidät maailman kahdenkymmenen velkaantuneimman maan joukkoon. Edellä ovat muiden muassa Belgia, Yhdysvallat ja Britannia. Suomi on kuitenkin myös pääomaköyhä, ja tuotantoelämämme rakenne on suhdanneriippuvainen. Niinpä kansantaloutemme selviytymiskyky on olennaisesti huonompi kuin esimerkiksi Yhdysvaltain ja Britannian.

Länsimaissa on laskettu, että inflaatio syö valtionvelat pois sadassa vuodessa, ja valtiot voivat halutessaan kiihdyttää inflaatiota ostamalla arvottomia velkapapereita pankeista pois laskemalla liikkeelle suurin määrin rahaa keskuspankkiensa kautta. Mutta toisessa tapauksessa meitä voi odottaa myös velkadeflaatio eli käänteinen inflaatio, joka paisuttaa maksettavaksi tulevaa velkapääomaa. Inflaation painumisesta pakkaselle on saatu jo näyttöä. Varakkaiden kuluttajien kannalta tämä olisi myönteistä mutta velkaisten valtioiden ja kansalaisten kannalta tuhoisaa.

EU-sitoumukset alkavat aktualisoitua

Pahinta euroalueen pelastamisyrityksessä on se, että tukemisen vaatimukset eivät lopu suoriin luottoihin. Suomalaista rahaa valuu Kreikkaan myös IMF:n kautta jopa enemmän kuin valtion nyt antamina luottoina. Kansainvälisen valuuttarahaston osuus tämänkertaisesta tukisummasta on 30 miljardia.

Tämä on hinta Euroopan unionin jäsenyydestä: me pulitamme EU:lle nettomaksajina yli 300 miljoonaa vuodessa muun muassa siksi, että Britannialle on myönnetty erivapaus olla maksamatta jäsenmaksujaan. Viime vuoden lopulla solmitun ilmastopaketin osapuolena Suomi pakotettiin maksamaan kehitysmaille 110 miljoonaa euroa seuraavien kolmen vuoden aikana. Nyt lähtee 1500 miljoonaa Kreikan valtiolle saman ajanjakson sisällä. Ja 1000 miljoonan kehitysavustuksilla Suomi muistaa auringonpaisteisia maita joka vuosi.

Uskon vahvasti, että suomalaiset eivät tule enää koskaan näkemään Kreikalle lainaamiaan rahoja, vaan ne joudutaan kirjaamaan valtiontalouden luottotappioiksi hintana yhteisvaluutan ylläpitämisestä ja euroalueeseen sitoutumisesta. Hallitukset jättävät laskun kansalaisten maksettavaksi.

Monien valtio- ja talousliittojen hajoaminen on alkanut talouden mahdottomuuksista. Niitä mikään kansakunta ei kestä pitkään. Myös Euroopan unioni hajoaa todennäköisesti juuri taloudellisiin syihin, elleivät maahanmuuton ongelmat ehdi edelle. Hajoamista edeltää rahaunionin repeäminen. Kannattaa siis käyttää käsissä olevat eurot pian, sillä ennen pitkää joku ottaa käyttöön setelirahoituksen ja ratkaisee rahakriisin painamalla lisää fyrkkaa. Prosessia edistäisi tietysti myös EU:n laajeneminen ja täydentäminen Turkin valtiolla. Siinä olisi ristiriitoja suurempaankin sotaan.

Länsimaisen sivistyksen kreikkalainen perusta

Olen useasti todennut kirjoissani, että Suomen valtion nimi on niin monessa EU-paperissa, että emme ole nähneet vielä puoliakaan siitä, mitä kyseisistä sitoumuksista voi seurata. Jostakin syystä tätä viestiä ei ole haluttu kuulla. Nyt dominopalikat alkavat kaatua.

Mikä Kreikassa sitten meni pieleen? Valtiota johtivat pitkään sosialistit, jotka keksivät mitä eriskummallisimpia luontaisetuja valtion työntekijöille. Osa niistä voi olla sotilasdiktatuurin peruja. Virkamiehille esimerkiksi maksetaan palkanlisää, jos osaa käyttää tietokonetta, saapuu ajoissa työpaikalle tai hallitsee edes yhden vieraan kielen. Virkamiehet saavat vuodessa 14 kuukauden palkan ja metsurit ulkotyölisää. Mitä jos Suomessakin maksettaisiin työttömyyskorvauksia turkulaisille raitiovaununkuljettajille ja ahvenanmaalaisille sisävesilaivan kapteeneille vain sillä perusteella, ettei lähialueilta löydy sopivia hommia?

Nato-maa Kreikan armeija puolestaan nieli kuusi prosenttia BKT:stä viime vuonna. Perusteena EU-keskiarvon ylittäviin sotilasmenoihin olivat kiristyneet välit toiseen Nato-maahan, Turkkiin. Tällä tavoin havaitaan, ettei sotilasliittojen yhteistä etua pidä eikä voida nostaa kansallisten etujen eikä kansallisten armeijoiden edelle. Myös maahanmuutto aiheuttaa lisäkuluja Kreikalle. Kreikan siirtolaisuusinstituutin (Hellenic Migration Policy Institute) mukaan laittomia maahanmuuttajia on Kreikassa ainakin noin 170 000, eräiden arvioiden mukaan jopa 210 000. Noin 80 000 heistä jäi maahan Ateenan vuoden 2004 olympialaisten jälkeen, ja maahanmuuttajavastaisuus (resistance to immigrants) on Eurobarometritutkimuksen mukaan (s. 33) Kreikassa Euroopan korkeinta noin 87,5 %:n vastustaessa maahanmuuttoa.

Miten kriisi pitäisi ratkaista?

Voi olla hyväksi Euroopalle, että Kreikan valtio koetetaan pelastaa. Mutta lainoittaminen ei ole oikea tapa. Myös pankit lakkaavat rahoittamasta vararikon partaalla olevia yrityksiä ja hakevat firmat konkurssiin. Kreikan kriisi pitäisi ratkaista

1) irrottamalla Kreikka eurosta ja palauttamalla maan valuutaksi drakma sekä

2) devalvoimalla maan oma rahayksikkö leikkaamalla sen arvo kahteen kolmasosaan nykyisestä.

Tällä tavoin maan talous saataisiin toipumiskurssille, ja sitä ovat ehdottaneet monet merkittävät taloustieteilijät ja politiikan tutkijat, kuten Wilhelm Hankel ja Karl Albrecht. Ellei niin voida tehdä, yksi hyvä keino olisi kehottaa Kreikkaa kääntymään luotottajiensa eli pankkien puoleen. Ne ovat tienneet Kreikalle antamiensa lainojen riskeistä. Niinpä pankit voisivat kärsiä tappionsa itse. On väärin, että pankit yksityistävät voittonsa osakkeenomistajiensa hyväksi mutta tappiot sosialisoidaan kansalaisten kärsittäviksi.

Elleivät pankit halua niellä luottotappioitaan, ne voivat pidentää velkojen maksuaikaa. IMF:n valvonnassa niin voidaan hyvin tehdä. Erääntymässä olevien velkojen maksupäivällä ei tarvitse hoputtaa EU-maita, ja käytännössä EU tuputtaakin Kreikalle lainojaan vain siksi, että muutoin Venäjä tai jokin öljydollareissa rypevä arabimaa ostaa Kreikasta itselleen sillanpääaseman Euroopan unioniin. Myöskään selvitystilaan joutuminen ei olisi Kreikan valtiolle pahaksi. Sittenpähän valtiontalous olisi tilintarkastajien ohjauksessa.

Talous on itseään korjaava järjestelmä. Jos Kreikalla olisi oma valuutta ja vanhat drakmat olisivat käytössä, rahan arvo saisi rauhassa upota ja rahavirrat kääntyisivät taas Kreikkaan päin. Tämä on toiminut myös ennen: turistit ovat tulleet ja tuoneet ulkomaista valuuttaa. Nyt muut maat joutuvat avaamaan kukkaronnyörejään niin, ettei niiden kansalaisilla ole enää varaa matkustaa Kreikkaan. Subventioihin perustuvassa suunnitelmataloudessa kurjuus elättää kehämäisesti itseään, eikä talous ei pääse myönteiselle kehityskurssille.

Ongelmien taustasyyksi osoittautuu kaiken kaikkiaan yhteisvalutta euro, joka pakottaa taloudelliselta ja sosiaaliselta rakenteeltaan täysin erilaiset valtiot samalle viivalle. Esimerkiksi Kreikka hyväksyttiin rahaunionin jäseneksi valheellisin perustein. EU:n komissio selvitti myöhemmin, että maa oli kaunistellut tilastojaan päästäkseen rahaliittoon mukaan. Valtiontalous oli velkainen jo vuosia ennen finanssikriisin kärjistymistä, ja julkinen velka, inflaatio ja työttömyys olivat euroalueen keskiarvon yläpuolella. Eurossa ollessaan maa kiihdytti jo 1990-luvulla aloittamaansa velanottoa alkaessaan saada lainaa Saksalle myönnetyllä korkotasolla.

EU on saanut aikaan tuhoa myös Suomessa. Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin, Esko Aho lupasi, että yhteiseen valuuttaan liittymisestä järjestetään uusi kansanäänestys. Paavo Lipposen hallituksen aikana niin ei tehty, koska Lipponen katsoi, etteivät Ahon lupaukset sido häntä. Ruotsalaiset puolestaan eivät joudu Kreikan konkurssin maksumiehiksi, sillä kruunu säilytettiin kansanäänestyksessä. Jos Suomen valtio ryhtyy nyt finanssipankkiiriksi ottamalla lainaa, jota se lainaa eteenpäin jättäen riskit kansalaisille, tämä toiminta on mitä ilmeisimmin perustuslakiemme vastaista, ja velat pitää jättää vastuussa olevien ministerien maksettaviksi.

Mitä velkojen vakuudeksi?

Lainojen lapioiminen Kreikan valtiolle ei ole mikään läpihuutojuttu, sillä se edellyttää kansallisten parlamenttien hyväksyntää – myös Suomessa. Jos minä olisin valtiovarainministeri, suostuisin esittelemään lisätalousarvion eduskunnalle vain siinä tapauksessa, että lainasopimukseen olisi sisällytetty vakuusehto, jonka mukaan Kreikan valtion osoittautuessa maksukyvyttömäksi sen on luovutettava Akropolis-kukkulalla sijaitseva Parthenon Suomelle.

Abstrakti ”luottamus” ei riitä sen enempää lainojen vakuudeksi kuin takeeksi euron vakaudestakaan. On muistettava, että jokainen lainan saaja on aina vastuussa veloistaan omaisuudellaan.

Yksi mahdollisuus olisi, että Kreikan valtio panttaisi alueitaan velkaa myöntäneille maille. Saksassa tätä on jo vaadittu. Samoin Timo Soini esitti, että Kreikan pitäisi antaa Rhodos takeeksi lainaa myöntäville maille. Soinille itselleen voisi riittää Lesbos, niin pääsisi suuri ruorimies nauttimaan 70 neitsyen seurasta.

Kieltämättä myös minulle kelpaisi lomamökki joltakin rauhalliselta saarelta Välimeren rannalta. Verannalla olisi sitten mukava pohtia vaikka Kreikan talousromahduksen symboliarvoa. Hellaksen 2500 vuoden takainen korkeakulttuuri tuhoutui parissa sadassa vuodessa, eikä jäljellä ole muuta kuin rauniot. Helleenit hakkasivat ensin koko maata peittävät vehreät metsänsä laivojen rakennusaineiksi. Kaupunkivaltioiden kokonaisuus yhdistyi Aleksanteri Suuren valtakunnaksi 300-luvulla eaa., kunnes se jälleen eriytyi pienempiin osiin. Hellenistinen aika päättyi, kun Rooman valtakunta nielaisi Kreikan maa-alueet makedonialaissodissa 100-luvulla eaa. Lopullisesti Kreikka menetti itsenäisyytensä vuonna 27 eaa., jolloin se liitettiin provinssina Rooman imperiumiin.

Kulttuurit eivät ole ikuisia, mutta eivät myöskään liittovaltiot eivätkä valtioliitot. Ainoastaan itsenäiset kansakunnat pysyvät. Sen sijaan liittosopimukset hajoavat ja repeilevät muutaman kymmenen vuoden tai viimeistään sadan vuoden sykleissä. Kuinka hölmöjä poliitikot ovat ollessaan ymmärtämättä tätä?