21. lokakuuta 2008

Kun asuntokupla pamahtaen puhkeaa


Kouluampumiset eivät ole Suomessa enää lastentaudin asteella, vaan niistä on tullut todellinen epidemia. Viime lauantaina oli sitten opettajakunnan vuoro, kun oululaisen opettajaperheen isä ampui vaimonsa ja kaksi lastaan porvarillis-idyllisellä omakotialueella. Pestäkseen käsiään edellisen ampumistapauksen lupajupakasta poliisi muisti tällä kertaa alleviivata, että ”isä käytti ampuma-aseena metsästyshaulikkoa, johon hänellä oli lupa”! Ja lehdet puolestaan nostivat esiin asian ikävän taloudellisen taustan: sanomalehti Kalevan uutisen mukaan surmattu perhe oli jäänyt kahden asunnon loukkuun. Uusi palatsi oli jo rakenteilla, ja sen maksamista vaikeuttivat nousevat korot, kun taas entisen myyntiä haittasi kosteusvaurio. Kun asuntokupla puhkeaa, niin haulikko puhuu. Varsin samantyyppinen perhesurma nähtiin kesäkuussa 2004, kun porvoolainen perheenäiti surmasi miehensä ja kaksi lastaan, ja teon syyksi paljastui holtiton velkaantuminen.

Taloussanomat puolestaan tietää kertoa, että asuntovelkaisten vaikeudet näkyvät jo ihmisten elämässä. Kansankielellä asian voi sanoa niin, että asuntokeinottelijat ovat laittaneet asiakkaansa löysään hirttosilmukkaan, joka alkaa nyt kiristyä heidän kaulansa ympärillä. Poliittisesti korrektilla tavalla sama kuuluisi suunnilleen näin: finanssikriisin kärjistyminen on heijastumassa reaalitalouteen. Ja vertauskuvia pursuavalla runouden kielellä: perhosen siivenisku Amazonilla aiheuttaa pyörremyrskyn Karibialla.

On tietysti ennenaikaista johdella minkään inhimillisen tragedian syitä lamasta sen enempää kuin lottovoitosta tai ihmisten velkaantumisestakaan. Mutta asuntojen puhkeamassa oleva hintakupla saattaa jättää monet ihmiset vaille varallisuutta ja pankit ilman saamisiaan. Se puolestaan generoi itsemurhia ja murhia. Kun ihminen joutuu totaalisesti uhatuksi, eli hän on vaarassa menettää kotinsa, johtopäätös on usein epätoivoinen. Se, että kodeilla sallitaan tehdä bisnestä, onkin eräänlainen ihmisoikeusrikos. Filosofisesti katsoen se vaarantaa ihmisten koko Daseinin eli heidän olemassaolonsa. Asuntojen hintojen romahtamisessa niiden todellista arvoa vastaavalle tasolle ei ole sinänsä mitään pahaa. Ongelma on siinä, että pankit ja niiden kiinteistövälitysfirmat vedättävät aika ajoin hinnat pilviin. Yhdysvaltojen subprime-ongelma syntyi juuri näin, mutta samat merkit ovat näkyvissä myös Suomessa.

Kansantaloustieteen arvostelua

Yhdysvalloista leviävän finanssikriisin syyt ovat peräisin kahdelta taholta. Ensimmäisen ongelman muodosti 2000-luvun taitteessa tapahtunut it-kuplan puhkeaminen ja toisen syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskut. Yhdysvaltojen keskuspankki pumppasi tuolloin Alan Greenspanin johdolla rahaa pankkeihin sekä alensi korkoja jopa yhden prosentin alapuolelle nostaakseen talouden lamasta. Tämän seurauksena pankit saivat käsiinsä paljon löysää rahaa, jota ne halusivat lainata asiakkailleen – tietysti mahdollisimman korkealla korolla. Niinpä lainan saajiksi hyväksyttiin resupettereitä, joiden maksukyky oli mitätön. Samalla pankit alkoivat palkita asuntojen välittäjiä siitä, että nämä saivat asuntokauppojen yhteydessä markkinoitavat luotot kaupaksi mahdollisimman korkeakorkoisina. Subprime-luotoille tavanomaisia olivatkin jopa 16 prosentin korot, jotka astuivat voimaan maksuvaikeuksien alettua. Suomessa niitä ovat vastanneet korkeakorkoiset pikavipit, joilla monet ihmiset ovat joutuneet rahoittamaan asuntolainojen lyhennyseriään.

Varattomimmat ihmiset ovat harvoin kaikkien välkyimpiä. Niinpä menot muuttuivat heidän mielissään tuloiksi, ja monet uskoivat rikastuvansa pelkästään kuluttamalla. Kun asuntoihin upposi suunnattoman paljon rahaa, kiinteistöt alkoivat näyttää arvokkailta, ja ostajat ajattelivat löytävänsä takapihoilta sammioittain kultaa. Yhdysvalloissa kiinteistökiimaa lisäsi vielä se, että edistyksen ja kehityksen luvatussa maassa kuluttaminen on perinteisesti koettu hyvin isänmaalliseksi. Esimerkiksi tavaratalojen ja ostoskatujen reunoja ja sisäänkäyntejä koristavat tähtiliput siinä missä New Yorkin pörssin julkisivuakin. Sama kuluttamisen ja tuhlauksen tuottavuuteen liittyvä uskonto levisi 2000-luvulla myös Suomeen. Pankit ja kiinteistövälittäjät puliveivasivat ihmisiä uskomaan, että asuntosijoittaminen kannattaa aina, kun hintojen vuosinousu on ollut pääkaupunkiseudulla kymmenen prosentin luokkaa viimeksi kuluneen vuosikymmenen ajan. Pahimmissa tapauksissa laina on taattu toisella, tai kiinteistöjen laskennallinen arvonnousu on realisoitu eli muutettu käteiseksi rahaksi sekä tuhlattu kulutukseen ennen kuin todellista arvonlisää on edes nähty. Pahimmissa tapauksissa laina on taattu toisella, tai kiinteistöjen laskennallinen arvonnousu on realisoitu eli muutettu käteiseksi rahaksi sekä tuhlattu kulutukseen ennen kuin todellista arvonlisää on edes nähty. Näin ovat tehneet erityisesti kiinteistöjä omistaneet yhtiöt ja sijoittajat, ja miljoona-autoja on tullut Suomenkin kaduilla viime vuosina vastaan niin tiheään, ettei päätä ole jaksanut kääntää.

Vuoden 1991 lamasta ja sen syistä ei siis opittu mitään. Tai sitten pankit ja heidän asiakkaansa tiesivät kyllä, minkälaista kuplaa ne rakensivat, mutta ne toimivat piittaamattomasti ja vastoin parempaa tietoaan. Tämä puolestaan syvensi asiaan liittyvää moraalittomuutta. Ongelmien syy on siinä, että järjestelmä sallii asuntokeinottelun ylipäänsä, ja näin on, koska poliittisen päätöksentekokoneiston ja yritysten huippupaikoilla istuu henkilöitä, joita köyhien ihmisten hyväksikäyttö ja höynäyttäminen hyödyttää. Asuminen puolestaan on perustarve, joten ihmisten pitää saada katto päänsä päälle hinnalla millä hyvänsä. Asuntopolitiikka on siis eräänalainen kiristyksen muoto Suomessakin, jossa poliitikot eivät tee mitään sairaan asuntopolitiikan tervehdyttämiseksi ja hintojen nousun hillitsemiseksi.

Yalen yliopiston professori Robert J. Shiller on laskenut, että jos asuntojen hinnat olisivat nousseet monta prosenttia vuodessa 300 vuoden ajan, niin asuminen maksaisi enemmän kuin aurinkokunta. Kirjassaan Irrational Exuberance (2000, uud. p. 2005) pitkän aikavälin konjunktuureja tutkinut Shiller ennusti it-kuplan puhkeamisen vain paria kuukautta ennen sen poksahtamista. Samaa tarkasteluperiaatetta voidaan soveltaa yhtä hyvin kullan kuin kiinteistöjen ja osakkeidenkin arvoihin, aivan kuten hän on tehnyt kirjassaan The Subprime Solution (2008). Vaikka kullan arvo on kolminkertaistunut 2000-luvun alusta, pitkän aikavälin nousu 1900-luvun alusta lukien osoittaa, että keskimääräinen vuosinousu on indeksitarkistukset huomioon ottaen ollut vain alle prosenttiyksikön luokkaa. Sama pätee asuntojen hintojen nousuun. Myös asuntojen hinnat ovat nousseet vain alle prosentin vuodessa. Mikäli ne olisivat nousseet enemmän, kenelläkään ei olisi varaa asua. Niinpä kaikki sellaiset hinnannousut, jotka eivät perustu myytävän tuotteen tai objektin harvinaistumiseen, ovat pohjimmiltaan pelkkiä kuplia, ja jokaista hintapiikkiä seuraa vääjäämätön romahdus. Koskaan kiinteistöjen ja asuntojen hinnat eivät ole asettuneet pitkäksi ajaksi korkealle tasolle. Tämän osoittaa Shillerin analyysi Amsterdamin Herengrachtista vuosilta 1629–1973. Kiinteistöjen hinnat ovat voineet nousta jopa vuosikymmeniä, mutta nousun katkeamista on seurannut aina yhtä pitkä lasku.

Kohti ihmiskasvoista kapitalismia

Uskoakseni olemme juuri nyt talouskehityksen katkeamispisteessä, josta koko maailmantalous suistuu pitkään jatkuvaan taantumaan. Yhdysvaltojen talous muodostaa edelleen noin neljänneksen koko maailman taloudesta, ja siksi sen vaikutukset ulottuvat kaikkialle. Negatiivista kehitystä tehostavat edelleen energiakriisi ja terrorin uhka. Olennaista on, että taantuman syy ei ole välttämättä tuotannollisissa seikoissa, kuten teollisuudessa, kuluttajien tarpeissa eikä arvotuotannossa kokonaisuudessaan, toisin sanoen reaalitaloudessa. Kaikki viimeksi koetut taloustaantumat ovat johtuneet kuplista: it-kuplasta, asuntokuplasta tai ylivelkaantumista edistäneestä rahoituskuplasta. Syyllinen on jokaisessa tapauksessa ollut pankki. Rahoitusjärjestelmän takana puolestaan on julkinen valta eli poliittinen päätöksenteko.

Myös Suomessa on jälleen karvasta todeta, että rahoitusmarkkinat eivät toimi ilman kontrollia. Sitä kontrollia sopisi harjoittaa ennen kuin pankit huutavat omassa kekseliäisyydessään valtiota apuun. Sen ne tekevät toistuvasti, vaikka ne eivät sallikaan valtion puuttuvan vastuuttomaan luotonantoon taloudellisten noususuhdanteiden aikana. Olipa koron kiskominen Suomessa yhteen aikaan jopa kokonaan kiellettyä, joten julkinen valta voisi aivan hyvin puuttua pankkien toimintaan nykyisinkin. Tätä nykyä Amerikan pankit kaatuvat dominopalikoiden tavoin valtion syliin, ja ostajaksi pakotetaan Yhdysvaltojen liittovaltio. Myös Euroopassa valtiot ovat myöntäneet suuria takauksia pankkien keskinäisille lainoille saadakseen järjestelmän toimimaan, ja nykyvauhtia maailman valtiontaloudet velkaantuvat 40 miljardilla dollarilla joka päivä. Mistäpä tämä todistaa muusta kuin siitä vanhasta totuudesta, että kapitalismi sisältää kumoutumisensa ainekset, ja lopulta valtiot joutuvat sosialisoimaan pankit. Valtioiden olisi kannattanut harjoittaa itse luotonantoa ja myöntää kohtuukorkoisia lainoja ihmisille, jotta nämä olisivat voineet saada yöunilleen turvallisen päänalusen.

Nykyisessä tilanteessa ihmisiä naurattavat vain uutiset siitä, että pankit eivät enää uskalla lainata rahaa toisilleen. Kun uhrit eli asiakkaat ja veronmaksajat on kaluttu loppuun, pankit katsovat nälkiintyneinä toisiinsa. Pankkien epäluottamus toisiaan kohtaan herättääkin lähinnä sen kysymyksen, kuinka velmuja toimijoita ne ovat, kun ne eivät voi luottaa edes toistensa takaisinmaksukykyyn. Toisella puolella maapalloa tehdyt tyhmyydet heijastuvat johdannaismarkkinoiden kautta kuluttajien kukkaroon kaikkialla maailmassa. Innostus, joka koetaan herättäjäkokouksille tyypillisenä vedätyksenä Keski-Lännen kiinteistöhuutokaupoissa, päätyy silloin laukauksena varallisuutensa menettäneen asuntovelallisen kalloon Euroopassa.

Lähteet:

Shiller, Robert J., Irrational Exuberance – The Second Edition. Princeton University Press, 2005.
---, The Subprime Solution – How Today's Global Financial Crisis Happened, and What to Do about It. Princeton University Press, 2008.