Mitä on tieteen medioituminen?

Politiikan medioitumisella tarkoitetaan sitä, että poliitikot ovat tulleet riippuvaisiksi valtamedian suosiosta, ja tämän huomattuaan poliitikot ovat alkaneet myötäillä toimittajilla olevia käsityksiä saadakseen uralleen tärkeää myönteistä julkisuutta. Koska toimittajat orkestroivat julkisuutta, toimittajien käsiin on kasautunut paljon valtaa, jopa enemmän kuin vaaleissa valituilla poliitikoilla itsellään.

Minulta on tiedusteltu, mitä tarkoitan tieteen medioitumisella. Edellä kuvatunlainen asiantila pätee myös tieteissä. Tieteenharjoittajat tavoittelevat uralleen välttämätöntä näkyvyyttä valtamediassa, ja tämä on antanut toimittajille myös tiedepoliittista valtaa. Mediajulkisuutta hallitessaan valtamedian toimittajat pääsevät vaikuttamaan siihen, mitä pidetään yhteiskunnallisena totuutena etenkin mielipiteidenvaraisissa tulkintatieteissä, kuten historiatieteissä, oikeustieteessä ja yhteiskuntatieteissä.

Valtamedia siis ostaa tieteilijöiltä haluamiaan mielipiteitä ja palkitsee kellokkaansa julkisuudella tässä sosiaalista korruptiota edustavassa vispilänkaupassa. Samalla media pyrkii vaientamaan toimittajien kanssa eri mieltä olevat näkökannat tai antaa niistä harhaanjohtavan kuvan.

Tutkimuksessani Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä (Helsinki: Suomen Perusta, 2020) esitin asiasta laajan näytön. Esimerkiksi kirjani luvuissa 7.2.6. ja 7.2.7. (s. 149–156) todistelin, kuinka kansallisen historiamme vihervasemmistolaista uudelleenkirjoitusta harjoitetaan valtamedian osoittaessa suosiotaan.

Valtamedia tukee avoimesti ja puolueellisesti myös historiankirjoittajien henkilökohtaisia politisoitumispyrkimyksiä. Tämä näkyy selvästi Helsingin Sanomien 28.8.2020 julkaisemassa kokosivun jutussa ”Tutkija ja Suomen arvoitus – Oula Silvennoinen selvitti Suomen Gestapo-yhteistyön, joka vei yli 500 neuvostovankia tuhon tielle”. Verkkoversio oli otsikoitu astetta hyökkäävämmin ja jopa rotukorttia väläyttävin sanoin ”Tutkija Oula Silvennoinen on saanut rapaa päälleen lähinnä somessa mellastavalta äärioikeistoporukalta: ’Helpollahan minä olen päässyt, keskiluokkainen valkoinen mies’”.

Jutut olivat vaalimainoksia vihreitä edustavalle Oula Silvennoiselle, ja ne vahvistivat osaltaan todeksi sen, mitä sanoin tutkimuksessani: Helsingin Sanomat pyrkii medioimaan myös tieteen luomalla suosikeilleen heidän tarvitsemaansa myönteistä julkisuutta sekä pilaamalla arvollisten tieteenharjoittajien mainetta, kuten lehti teki viime keväänä antaessaan vääristelevän kuvan Suomen Perustan julkaisemasta kirjastani.

Oula Silvennoinen patsastelee juttujen kuvituksessa korkealla kukkulalla, katsoo alaspäin lukijoihin sekä pyrkii lavastamaan kriitikkonsa ”äärioikeistolaiseksi” ”jengiksi”, pahimmillaan yhdistämään kanssaan eri mieltä olevat ei-vihreät ja ei-vasemmistolaiset tutkijat natsismiin, fasismiin ja tietenkin sovinismiin.

Tämän hän tekee Helsingin Sanomien voitelemana sekä käyttämällä Suomen Akatemian hänelle lahjoittamat 434 485 euron varat pitkävihaiseen ja kaunaiseen luiden kaiveluun sekä toisen maailmansodan aikaiseen natsismin lohikäärmeen metsästykseen (aiheesta täällä).

Sen ainoa tavoite lienee yhdistää nykyajan kansallismielisyys ja kansallisen edun puolustaminen toisen maailmansodan aikaiseen museorasistiseen nationalismiin, jolla oli ymmärrettävä selityksensä kommunistisen maailmanvallankumouksen vastareaktiona ja oikeutus sen pysäyttämiseksi.

Valiteltaessa neuvostoliittolaisten sotavankien kovaa kohtaloa Karjalassa unohdetaan kontekstualisointi kokonaan, muun muassa se, että suomalaiset sulkivat humaaniudessaan sotavangit useimmiten leireille, kun taas neuvostosotilaat teloittivat vangeiksi saamansa suomalaiset pikavauhtia tai toimittivat heidät Siperiaan ilman paluulippua. Venäläiset ilmeisesti ymmärsivät (toisin kuin Silvennoinen), että sodankäynnin ideana ei ole tarjota vihollisille hotellikohtelua, vaan eliminoida heitä.

Toisen maailmansodan aikaista kansallismielisyyttä moittimalla koetetaankin herätellä nykyajan suomalaisissa syyllisyydentuntoja ja pohjustaa tietä nykyiselle maahanmuutolle, jonka tuloksena maahamme virtaa suuria turvallisuusuhkia. Nationalismin jatkuva paheksuminen ei siis perustu mihinkään historiallisen totuuden etsintään tai tiedon itseisarvojen tavoitteluun, sillä nämä asiat jo tiedetään.

Uuvuttavalla ja raskaasti rahoitetulla kansallismielisyyden parjaamisella koetetaan katkaista selkäranka kaiken kansallisen edun puolustamiselta Suomessa, mikä tekee kyseisistä hankkeista pelkästään ideologisia. Sosiaalipsykologi Inari Sakin tavoin Silvennoinen syyttelee julkisesti, tieteen kaavussa ja historiaa vääristellen suomalaisia jonkinlaisista pahuuden teoista ja pelaa siten Putinin pussiin.

Myös nyky-Venäjällä on tullut tavaksi moittia suomalaisia ja muita neuvostovallan uhreja ”fasismista”. Silvennoinen ei poikkea putinisteista mitenkään parjatessaan suomalaisia sotasankareita ”fasisteiksi” ja ”mustan sarastuksen airueiksi”.

Silvennoisen, Roseliuksen ja Tikan teos Suomalaiset fasisit – Mustan sarastuksen airuet (WSOY 2016) on oman pesän likaamisen merkkipaalu, jonka tekijät hoilaavat samaa virttä kuin Venäjä-mieliset putinistit. Tämän propagandan levittämiseen on kyseisille historian juorutädeille myönnetty Suomen Akatemian toimikunnista satojen tuhansien eurojen rahoituksia, koska natsismin paheksuminen on ollut sodan voittaneen englanninkielisen kulttuuri-imperialismin edun mukaista.

Helsingin Sanomissa paheksutaan, että ”Silvennoinen on saanut rapaa päälleen – ei historiantutkijoilta, vaan lähinnä somessa mellastavalta äärioikeistoporukalta”. Näin jätetään huomiotta, että myös Hankamäki on saanut rapaa päälleen – ei suinkaan filosofeilta, vaan lähinnä Helsingin Sanomissa ja muualla valtamediassa mellastavalta äärivasemmistoporukalta. Sen sijaan historian professori Timo Vihavainen kiitti kirjaani arviossaan, joka kannattaa lukea, kuten Vihavaisen tekstit yleensäkin.

Hesari-jutun lopussa Silvennoinen valittelee asemaansa ”viherkommunistina” ja säälii itseään kritiikin kohteena, vaikka hänen oma puolueellisuutensa on ollut räikeää kuin retiisi ja on arvostelunsa ansainnut.

Helsingin Sanomat puolestaan hehkuttaa Silvennoisen asemaa vihreiden eduskuntavaaliehdokkaana ja sallii Silvennoisen julistaa, että hänen edustamansa tieteen politisoiminen on ”demokratian” mukaista.

Sillä tavoin ajateltaessa ei taaskaan kysytä, kuinka väärin on se, että sanottuani perustellun kritiikkini tieteen punavihreästä kallistumasta opetusministeriö kehtaa ahdistella kirjani kustantajaa Suomen Perustaa julkisten avustusten takaisinperinnällä ja media antaa teoksestani vääristellyn kuvan ennennäkemättömän röyhkeällä tavalla, jolle ei löydy vertailukohtaa sensuurin eikä henkisen pahoinpitelyn lähihistoriasta.

Tutkimustoimintaani ja mainettani yritetään myrkyttää vain siksi, että tilannetta tasapainottaakseni edustan itse Perussuomalaista puoluetta, joka on kansanvaltaisin kaikista mutta jota diskriminoidaan ja mustamaalataan aivan kaikkialla. Mikäli vihervasemmiston harjoittama sensuurin ja poissulkemisen politiikka on demokratian mukaista, kyseessä täytyy olla kansandemokratia. Demokratialla ja kansandemokratialla puolestaan on sama ero kuin tuolilla ja sähkötuolilla.

Selvitytän tutkimustoimintani viranomaiskohtelun oikeuskanslerilla

Kulttuuri- ja tiedeministerin sijainen, hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen päätti laajentaa ministerin toimenkuvaa ja ryhtyi toimimaan tutkimuksen ohjaajana minulle, tietenkin täysin pyytämättä ja yllättäen.

Kuten monet ovat jo joutuneet huomaamaan, opetus- ja kulttuuriministeriö laittoi pistoolin kirjani Totuus kiihottaa julkaiseen Suomen Perustan ohimolle ja alkoi kiristää ajatuspajalta toiminta-avustuksia sen vuoksi, etten ollut ministerin mielestä noudatellut juuri hänen itsensä näkemyksiä siitä, mitä tasa-arvo ja yhdenvertaisuus merkitsevät.

Tapaus osoittaa oikeaksi sen, mitä kirjassani väitin: valtiollinen tasa-arvopolitiikka on ämmämafian korkokenkien alle tungettua naistenpalvontaa, jota jokaisen tasa-arvosta jotakin ymmärtävän olisi syytä välttää.

Täysin arvotonta ja suorastaan vahingollista kyseinen politikointi on kaltaiseni homomiehen näkökulmasta. Ministeriön harjoittamassa kiristyksessä oli kyse eräänlaisesta mielivallan ja henkisen väkivallan ilmaisusta perustuslaillista tieteen ja tutkimustoiminnan vapautta vastaan.

Jo pelkkä selvityksen kohteeksi asettaminen oli äärimmäisen typeryyden ilmaus, todellinen aasilauman mylväys, jolla byrokraatit pyrkivät päättämään filosofian sisällöistä ja osoittivat siten oman pölvästimäisyytensä.

Opetus- ja kulttuuriministeriön osoitettua minua ja Suomen Perustaa vastaan tiedepoliittisen aggression olen pyytänyt oikeuskansleria selvittämään, menettelevätkö tiede- ja kulttuuriministeri Hanna Kosonen (kesk.), edeltäjänsä ja seuraajansa Annika Saarikko (kesk.) sekä ministeriö hyvän hallinnon tai lain vastaisesti pyrkiessään taannehtivasti kiistämään rahoituksen ajatuspaja Suomen Perustalta sen julkaistua tutkimukseni Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä (Helsinki: Suomen Perusta, 2020).

Julkaisen kanteluasiakirjani PDF-dokumenttina myös tässä.

Asiakirja kannattaa lukea sanasta sanaan ja ymmärtää sekä sisäistää sen argumentit ennen kuin lausuu asiasta mitään puoleen tai toiseen. Sama pätee tietenkin myös kiistelyä herättäneeseen tutkimukseeni.

Sisällön ymmärtämisvaatimus koskee etenkin sitä valtavirtamediaa, joka on antanut teoksestani ja sen motiiveista perättömän kuvan ja jonka syötteisiin myös muutamat poliitikot lankesivat kirjaa arvioidessaan.


Ministeriö on ylittänyt toimivaltansa

Käsittääkseni oikeusvaltion toteutuminen edellyttää, että julkinen hallinto ei puutu tutkimustoiminnan sisältöihin poliittisella ohjauksella eikä ministeriön harjoittamalla taloudellisella kiristyksellä.

Näkemykseni mukaan ministeri ja ministeriö ovat ylittäneet toimivaltansa ja yrittävät painostaa kirjani julkaisijaa tavalla, joka vaarantaa hallinnossa asioivien tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden, toisin sanoen PeL 6 §:n periaatteet, joihin myös ministeri itse on vedonnut kirjaani moittiessaan.

Ministeriö menettelee alun alkaen hyvän hallinnon ja tieteen vastaisesti nähdessään tutkimustoiminnan kurinpidollisena normien valvontakysymyksenä. Tutkimustoiminnan ihanteet ja normit ovat erilaiset kuin hallinnon ja politiikan ihanteet ja normit.

Näyttää siltä, että ministeriössä ei ymmärretä tieteen olemusta eikä sen poikkeavuutta konventionaalisesta ajattelutavasta lainkaan.

Kansanvaltaisessa yhteiskunnassa tutkimustoimintaa pidetään hallitukseen, median ideologisuuteen ja poliitikkoihin kohdistuvan kriittisyyden esittämisenä, eikä tutkimustoimintaa pitäisi alistaa hallituksen tai median harjoittaman arvostelun kohteeksi, kuten nyt on tapahtumassa.

Yhteiskunnallisen totuuden tavoittelun ehdoton vaatimus on tutkimusten julkisuusperiaate ja esteetön saanti, ja siksi työtäni ei pidä haudata missään hallinnossa.


Vaarassa tieteen vapaus ja sananvapaus

Käsittääkseni ministeriön menettely rikkoo sananvapautta (PeL 12 §) vastaan ohjatessaan tutkijakuntaa ja julkaisijoita harjoittamaan itsesensuuria. YK:n ihmisoikeuksien julistuksen 19 artiklan mukaan sananvapauteen sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta.

Ministeriön menettely on nähtävissä edellä viitatuksi häirinnäksi ja rikkoo siten sekä julkaisijan oikeuksia että kansalaisten tiedonsaantioikeuksia vastaan.

Ministeriön harjoittamalla taloudellisella ehdollistamisella voi olla kauaskantoiset seuraukset tutkimustoiminnalle pelotevaikutuksensa kautta, ja siksi se saattaa vahingoittaa tutkimustoiminnan vapautta myös laajemmin.

Oikeusvaltiossa minkään ministeriön ei pitäisi selvitellä tutkimustoiminnan oikeutusta eikä tutkijoiden tai tutkimuslaitosten joutua selittelemään tekemisiään poliittiselle hallinnolle, virkamieskunnalle tai esivallalle.

Kun niin on päässyt käymään vihervasemmistolaisen hallituksen toimesta, on se merkki tiedehallinnon punavihreästä kallistumasta, jota arvostelen kirjani luvussa 17. Siten se osoittaa esittämäni kritiikin täysin oikeaan osuvaksi.


Puolueettomuusperiaate vaakalaudalla

Vaarassa on niin ikään hallintolaissa (HL 6 §) viitattu viranomaistoiminnan puolueettomuusperiaate, jonka mukaan viranomaisen toimien on oltava puolueettomia ja oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään.

Vaikka ministeri ei osallistuisi asian käsittelyyn ministeriössä, tutkintaa suoritetaan hänen aloitteestaan, jolloin esteellisyys muodostuu eri puoluetta (kesk.) edustavien ministerien intressijääviydestä suhteessa ajatuspaja Suomen Perustaan (ps.).

Näin on syntynyt tilanne, jossa ministeri pyrkii pidättämään julkisen rahoituksen eri puoluetta edustavalta ajatuspajalta edistääkseen oman puolueensa etua tai tuottaakseen haittaa toiselle puolueelle. Tämä ei ole lain valossa hyväksyttävää.

Olen kiinnittänyt kanteluasiakirjassani huomiota myös siihen, että perussuomalaisten kohtelu hallinnossa ja oikeuslaitoksessa ei ole ollut yhdenvertaista muissakaan asioissa. Olen esittänyt asiasta näyttöä tutkimuksessani, jonka argumentteja kukaan ei ole pystynyt kumoamaan. Vaikuttaa, että Suomen Perustaan ja minuun kohdistettu painostus on osa Perussuomalaisia vastaan laajemminkin suunnattua poliittista kampanjointia.


Kuulemisen laiminlyönti

Ministeriön ryhtyessä Suomen Perustaan kohdistamiin painostustoimiin ei ministeriöstä otettu minuun mitään yhteyttä eikä varattu teoksen kirjoittajalle tilaisuutta vastata kirjasta esitettyihin väitteisiin, kunnes itse otin yhteyttä ministeriöön ja toimitin sinne kaksi kirjelmää, jotka nimesin asianosaisen kannanotoiksi (täällä ja täällä).

Ministeriön menettely on ollut viranomaiselle säädetyn kuulemisvelvollisuuden vastainen, mikä rikkoo hyvän hallinnon ja hallintotoiminnan avoimuuden periaatetta.

Myös siinä tapauksessa, että minuun olisi otettu ministeriöstä yhteyttä ja tilaisuutta vastata olisi tarjottu, menettely olisi ollut tieteenfilosofisesti ongelmallinen. Vääristymähän on nimenomaan siinä, että viranomaisvalta ylipäänsä pyrkii ohjaamaan tutkimustoiminnan sisältöjä taloudellisella uhkailulla.


Tieteellisen arvovapauden mitätöinti ja tutkimustoiminnan vapauden riisto

Ministeriön menettely saattaa olla ristiriidassa myös lehdistönvapauden kanssa, toisin sanoen se voi rikkoa tiedotustoimintaa harjoittavien julkaisijoiden oikeutta ilmaista näkemyksensä hallitusvallasta riippumatta.

Vaatiessaan tutkimustoiminnalta arvosidonnaisuutta ja tarkoitusperien huomioon ottamista ministeri Kososen pyrkimykset ovat joka tapauksessa tieteenfilosofisen ja metodologisen arvovapausvaatimuksen vastaisia. Rahoituksesta tai julkaisustatuksesta ei pidä päättää jälkikäteen sillä perusteella, että jotkut poliitikot ovat tyytymättömiä tutkimuksen tuloksiin.

Nähdäkseni Suomen Perustan ja tutkijakunnan oikeus esittää yhteiskuntatulkintoja pitäisi olla turvattu nimenomaan ministerin viittaamien yhdenvertaisuus- ja tasa-arvonäkökohtien nojalla. Ajatuspajoilla on tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen perustuva oikeus nauttia julkista rahoitusta niiden yleistehtävän, eli yhteiskunnallisen keskustelun herättämisen, varmistamiseksi.

Kirjani ei ole vain ajatuspajoille asetetut normit täyttävä vaan tieteellisesti argumentoituna tutkimuksena se on ne ylittävä, siis riittävä. Näin ollen ajatuspajaa vastaan ei voitaisi käyttää myöskään sitä näkökantaa, että kirjaani ei ole tuotettu yliopistossa vaan ajatuspajassa (jonka ei edes tarvitse olla yhtä korkeat kriteerit täyttävä).


Rahoitussopimusten tulkinnanvaraisuus ja oikeudettomuus

Tutkimusten tuloksista päättämisen ei pidä olla hallinnollisen virkamiestyön alainen asia, eikä viranomaisella ole työnantajan privilegio-oikeutta tutkimusten sisällöistä, julkaisustatuksesta ja tulosten relevanssista päättämiseen tai rahoituksen kieltämiseen sisältöjen perusteella.

Toimivallan ylitys on tapahtunut jo siinä, kun ministeriö on käynnistänyt selvityksen tutkimukseni poliittisesta ”soveliaisuudesta”, ”asianmukaisuudesta” ja ”poliittisesta korrektiudesta” poliittisin perustein. Kyseinen uhkaus haavoittaa pahoin tutkijakunnan halukkuutta esittää yhteiskuntakritiikkiä tulevaisuudessa ja mitätöi siten tutkimustoiminnan edellytyksiä myös laajemmin.

Nähdäkseni oikeuskanslerin tulisi puuttua asiaan siksikin, että vaakalaudalla eivät ole vain Suomen Perustaan kohdistuvista painostustoimista kärsineiden oikeusturva vaan tutkijoiden oikeusturva ja tutkimustoiminnan vapaus yleisesti.

Filosofian ja tieteen oma olemus vaativat, että tutkimustoiminnan piirissä voidaan olla myös erimielisiä ilman, että mikään ministeriö pyrkii ohjaamaan tutkimus- ja julkaisutoimintaa taloudellisella uhkailulla, ahdistelulla, painostuksella, ehdollistamisella, kiristyksellä tai muulla häirinnällä.

Ministeriön vaatimukset ovat perusteettomia myös sopimusoikeudellisesta näkökulmasta, sillä viitatut näkökohdat tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämisestä eivät ole yksiselitteisesti määriteltävissä, kuten totean jo tutkimuksessani. Niiden hallintodiskursiivinen määritteleminen voisi perustua vain pakottamiseen tai vallan käyttöön, mikä kumoaisi kriittisen tutkimuksen tehtävän.

Ei ole myöskään lakia, joka velvoittaisi tutkijoita edistämään mitään tiettyjä näkemyksiä tai mielipiteitä julkaisuissaan. Myös siinä mielessä ministeriön vaatimukset, menettelytavat ja sisältöjä koskevat sopimukset (mikäli niitä on) ovat oikeudettomia.

Kannattaa lukea myös, mitä sanon politiikan ja yhteiskuntamoraalin alistamisesta juridis-normatiiviselle pakotukselle kirjani luvussa 8 (s. 165 jss). Sen tyyppinen painostus olisi filosofian koko olemuksen tuho.

En luonnollisestikaan vastustele sitä, että virkamieskunta lukee kirjaani. Lukijat voisivat kuitenkin oppia jotakin teoksestani sen sijasta, että he pyrkivät asettumaan argumentaationi yläpuolelle pelkän omavaltaisuutensa turvin sekä pyrkivät estämään muita ihmisiä saamasta ja lukemasta teostani.

Ministeri Kososen ja jokaisen, joka aikoo kirjastani jotakin sanoa, olisi luettava se ensin alusta loppuun ja omaksuttava sisältö sanasta sanaan, mahdollisesti myös tentittävä teos minulle ja läpäistävä tentti hyväksytysti. Vasta sitten heillä olisi oikeus esittää siitä arvionsa.

On mielenkiintoista havaita ja todistaa, mitä oikeuskansleri Tuomas Pöysti ja apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen vastaavat. Olisiko niin, että Suomessa hallitus ei pyri määräilemään vain filosofeja, vaan se valvoo myös oikeuskanslerinviraston toimintaa ideologisesti?


JUKKA HANKAMÄKI

Filosofian tohtori
Valtiotieteiden tohtori

Jatkan kamppailua kirjani ja yhteiskunnallisen totuuden puolesta

”Älkää koirasta välittäkö, varokaa vihaista emäntää!” – Tämä on tullut todeksi monien perussuomalaistenkin keskuudessa, kun valtavirtamedia sekoitti kansalaisten pään ja propagoi hädissään ihmisille, että kriittisessä mediatutkimuksessani on muka kyse naisvihasta.

Kuten melkein kaikki jo tietävätkin, julkaisin kevätkesällä teoksen Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä. Arvostelin kirjassani valtamedian puolueellisuutta ja osoitin, että median vihervasemmistolainen tarkoitushakuisuus ilmentää syvemmälle yhteiskuntarakenteeseen pesiytynyttä legitimaatiokriisiä.

Median halkeaminen on yhteiskuntamme oikeusperustusta koettelevan ongelman ilmentymää. Sen juurisyitä ovat maahanmuuton aiheuttama eripura ja EU:n liittovaltiopolitiikka, johon sisältyy monietnisen ja monikulttuurisen ajatusmallin lietsontaa. Juuri ne ovat panneet sekä maailman, median että tieteen sekaisin. Luvussa 11 oli toki myös ripaus feminismin kritiikkiä, joka kohdistui translakiuudistukseen, ”Me too” -hankkeeseen ja Vihreiden Naisten tekemän ”Suostumus2018”-aloitteen mediakampanjointiin.

Klikkaa kuvaa ja odota latautumista, tallenna sen jälkeen PDF:nä ja lue!

Tiede- ja kulttuuriministerinä toiminut Hanna Kosonen (kesk.) alkoi painostaa teoksen julkaisijaa ja jakelijaa Suomen Perustaa taloudellisella uhkailulla katsoen, että teos ei vastaa hänen näkemyksiään tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta. Ministeriö on muun muassa uhannut periä ajatuspajalta sen yleisen toiminta-avustuksen takaisin.

Käsittelin kirjani vastaanottoa täällä, täällä ja täällä. Jatkan kamppailuani kirjani ja yhteiskunnallisen totuuden puolesta myös nyt, Annika Saarikon (kesk.) palatessa tiede- ja kulttuuriministerin virkaan ja selvitysten jatkuessa ministeriössä.

Olen toimittanut ministeriöön kaksi omaa kannanottoani, joissa vaadin Suomen Perustaan suunnatun taloudellisen painostuksen lopettamista ja teokseni jakelun jatkamista esteettömästi ja välittömästi.

Julkaisen kirjeeni myös tässä:

Kirjelmäni opetus- ja kulttuuriministeriölle 11.6.2020.

Kirjelmäni opetus- ja kulttuuriministeriölle 30.7.2020.

Osuvimman arvion teoksestani on esittänyt emeritusprofessori Timo Vihavainen kirjoituksessaan

”Filosofin vaikeudet – Liian hyvä juttu?” 13.6.2020. Se kannattaa lukea.



Pääargumenttini ovat seuraavat:

1) Sananvapaus koskee myös ja etenkin tutkimustoimintaa. Tieteen ja tutkimuksen piirissä sananvapauden tulisi olla erityisen hyvin suojattua.

Vaarassa on nyt perustuslaillinen sananvapaus (PeL 12 §) johtaessaan sensuuriin taloudellisen uhkavaatimuksen kautta. Jo pelkkä viranomaistutkinnan kohteeksi asettaminen voi loukata ennakkosensuurin kieltoa, koska se saattaa vaikuttaa tutkijoiden asentesiin etukäteen ohjaavien vaikutustensa tuloksena.

Vaakalaudalla on myös tieteen ja tutkimustoiminnan yleinen vapaus (PeL 16 §), jota ei pitäisi suitsia viranomaismääräyksillä niin, että julkaisijoilta kiristetään toiminta-avustuksia julkaisutoiminnan sisältöihin viitaten.

YK:n ihmisoikeuksien julistuksen 19 artiklassa todetaan: ”Jokaisella on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta.”

Ministeriön harjoittama taloudellinen painostus ja siihen liittyvä tutkimustoiminnan ehdollistaminen ministeriön oman poliittisen tarkoituksenmukaisuusharkinnan varaiseksi on nähtävissä lauselmassa viitatuksi häirinnäksi. Siten ministeriön harjoittama kiristys loukkaa myös tätä periaatetta.

Sananvapauteen kuuluu kansalaisten oikeus saada tietoa kaikista lähteistä. Kustantajan julkaisuresurssit ja kirjani saatavilla olo pitäisivät siis olla turvatut säädösten valossa.


2) Tieteen ja tutkimustoiminnan julkisuus on totuuden tavoittelun elintärkeä ominaisuus.

Olen kirjoittanut tutkimukseni tieteellisten periaatteiden mukaisesti. Tieteen normit ovat erilaiset kuin politiikan ja hallinnon normit. Tutkimustoiminnan periaatteisiin kuuluu, että viranomaisvalta ja poliittinen valta eivät puutu tieteilijöiden toimintaan eivätkä tutkimusten sisältöihin eivätkä yritä ohjata tutkimuksia.

Jo pelkkä tutkimusten alistaminen viranomaistutkinnan kohteeksi saattaa olla vaikutuksiltaan kauaskantoista ja tuhoisaa, kun tutkijakunta säikähtää ja alkaa itsesensuroida tai muokata näkemyksiään ministeriön toiveiden mukaisiksi. Taloudellinen uhkailu ja siihen liittyvä puuttuminen tutkimuksen sisältöön haavoittavat tieteen ja tutkimuksen vapautta.

Niinpä rahoituksesta ei pitäisi päättää jälkikäteen sillä perusteella, että poliitikot ovat tyytymättömiä tutkimuksen tuloksiin. Tieteellisessä ajattelussa ja filosofiassa lähdetään siitä, että tutkimusten relevanssia ei saa ratkoa valtiollisen yleisrahoittajan alku- eikä loppusanoissa saati ministerin henkilökohtaisilla mielipiteillä. Tutkimustuloksista tulee tutkijoiden päättää tutkimusprosessissa.

Filosofian alistaminen ministeriön painostuksen kohteeksi on tutkimustoiminnan kannalta tuomittavaa. Voidaan kysyä, miksi tutkimuksia tehtäisiin ja teetettäisiin, jos tuloksista pyrkivät päättämään toimeksiantajat tai rahoittajat itse.

Ministeriössä vaikutetaan ajateltavan, että tutkimusten tuloksista päättämisen tulee olla poliittisen virkamiestyön alainen norminvalvonta-asia. Ministeriö näyttää pyrkivän ratkaisijan rooliin päättääkseen tutkimuksen julkaisustatuksesta (käytännöllinen sensuuriuhkaus) sekä halutessaan pyörtää julkaisijan toiminta-avustuksen kirjani sisällön perusteella.

Tieteessä lähdetään siitä, että tulokset on hyväksyttävä, kun tutkimus on perustellusti suoritettu ja tulokset julkaistu. Poliitikkojen tulisi tällöin mukautua myös tutkimuksen mahdollisiin toimintasuosituksiin eikä ryhtyä painostamaan tutkijoita sillä perusteella, että tulokset eivät ole joidenkin poliitikkojen toiveiden mukaisia.

Koska ministerin vaatimus tarkoitusperien vaatimisesta tutkimuksen lähtökohdaksi on perimmältään epätieteellinen ja edellyttäisi tutkimukselta tendenssimäisyyttä, se on perusteeton ja tieteen vastainen. Niinpä ministerin vaatimuksen ei pitäisi johtaa mihinkään kirjaani koskeviin johtopäätöksiin – ei varsinkaan sellaisiin, joissa ministeriö uhkaa julkaisijaa rahoituksen takaisinperinnällä ja ohjaa julkaisijaa suoranaiseen sensuuriin.

Emeritusprofessori Timo Vihavainen lienee oikeassa, kun hän arvioi, että kirjani on ”liian hyvä” ja että teoksellani on mahdollisesti ”suuri tulevaisuus”.

Siinä on todennäköisesti ylisanoja, mutta olen kyllä itsekin sitä mieltä, että kirjani on parasta, mitä tässä maassa on politiikan tutkimuksen ja filosofian alalta tällä vuosituhannella julkaistu.

Toisella tavalla sanoen mediatutkimukseni asettaminen käytännöllisen sensuurin alaiseksi on ennenkuulumattoman röyhkeää ja jäänee myös historiaan juuri sen tyyppisen tiedepolitikoinnin merkkipaaluna, jota arvostelen tutkimuksessani.


3) Viranomaisella ei ole työnantajan privilegio-oikeutta tai työnjohto-oikeutta tutkimusten sisällöistä päättämiseen eikä rahoituksen kieltämiseen sisältöjen perusteella. Työnjohto-oikeus ei ulotu tutkimusten sisältöihin myöskään yksityisten säätiöiden ja muiden yleisrahoittajien rahoittaessa tutkimuksia.

Tutkimusten tekoa ei pitäisi ensinkään nähdä sellaisena laillisuudenvalvontakysymyksenä, jollaisena ministeriö pyrkii sen näkemään alistaessaan filosofian poliittiselle ja hallintodiskursiiviselle kontrollille. Sellainen kuuluu Neuvostoliittoon, sosialismiin ja muuhun totalitarismiin.

Taloudellinen kiristäminen on keinoista katalin ja alhaisin. Kun poliitikoilta ja byrokraateilta loppuvat argumentit tai niitä ei ole ensinkään esitetty, on muutamien nykypoliitikkojen keskuudessa yleistynyt sellainen ajattelutapa, että on aivan tavanomaista ja suorastaan velvoittavaa kiskoa tekijöiltä rahat pois.

Olen pannut huolestuneena merkille, että myös tiettyjen tieteilijöiden keskuudessa pidetään nykyisin luonnollisena, että jos tutkimusten tulokset eivät miellytä heidän omaa kuppikuntaansa, on sensuroiminen, vaientaminen ja muu todellisuudesta poistaminen täysin oikeutettu tapa toimia. Tämän politikoinnin mielivaltaisuudesta olen esittänyt kirjassani laajan arvostelun, jota kukaan ei ole pystynyt kumoamaan.

Kansanvaltaisessa valtiossa ja vapaassa tutkimustoiminnassa asioista pitäisi ajatella niin, että tieteen ja tutkimuksen nimenomaisena tehtävänä on hallituksen, poliittisten normien ja konventioiden jatkuva kyseenalaistaminen eikä alistuminen poliittiselle ohjailulle! Ministeriön asennoituminen on kääntämässä tämän periaatteen päälaelleen.


4) Ministeriö suorittaa tutkintaa ilman oikeudellista perustetta, ilman tieteellistä asiantuntija-asemaa, epätieteellisesti motivoituneena, poliittisesti jäävinä ja kansalaisten perusoikeudet vaarantaen. 

Ministerin vaatimus vuotuisen toiminta-avustuksen (noin 120 000 euron) takaisin perimiseksi Suomen Perustalta on perusteeton, katsotaanpa asiaa sitten tutkimukseni sisällön valossa tai niiden mahdollisten vaikutusten valossa, joita ministeriön harjoittamasta kiristyksestä voisi seurata tutkimustoiminnan vapaudelle (sisällön suitsiminen ja tutkijakuntaan kohdistuva pelotevaikutus).

Ministeriö on eräissä aiemmissa yhteyksissä vastustellut ajatuspajojen kehittymistä ja pyrkimyksiä profiloitua tieteellisesti toimiviksi sekä käyttänyt ajatuspajojen suhteellisesti alempaa statusta oman poliittisen holhouksensa verukkeena. Vasta-argumenttinani totean, että kirjani ei ole vain ajatuspajoille asetetut normit täyttävä, vaan tieteellisesti perusteltuna tutkimuksena se on ne ylittävä, siis riittävä.

Siksi teostani vastaan esitetyn vyörytyksen argumenttina ei voida käyttää myöskään sitä muotoseikkaa, että kirjaani ei ole tuotettu yliopistossa vaan ajatuspajassa (jonka ei edes tarvitse olla yhtä korkeiden kriteerien alainen).


5) Ei ole olemassa lakia, joka velvoittaisi tutkijoita edustamaan mitään tiettyjä näkemyksiä tai mielipiteitä missään julkaisuissaan. Siihen ei voida velvoittaa myöskään millään sopimuksilla, sillä viitatut käsitteet (’tasa-arvo’, ’yhdenvertaisuus’) ovat kelluvia merkitsijöitä (signifiant flottant) ja sisällöltään soveltumattomia yksiselitteisesti määriteltäviksi, kuten totesin jo tutkimuksessani. Niiden hallinnollinen määritteleminen voisi perustua vain pakottamiseen tai vallan käyttöön, joka kumoaisi tutkimustoiminnan idean.

Käsittääkseni kirjani saatavilla olo pitäisi taata sekä lain että tieteellisten periaatteiden valossa, samoin kuin sen julkaisijan loukkaamattomuus teokseni kustantajana ja yhdenvertaisen valtiorahoituksen saajana.

Nähdäkseni erilaista poliittista näkökantaa edustavalla ministerillä ei ole oikeutta käyttää taloudellista painostusta toista poliittista puoluetta lähellä olevan ajatuspajan kiristämiseen. Kun ministeri ja ministeriö ovat niin tehneet, ne ovat ylittäneet toimivaltansa.

Ajatuspajoilla on nimenomaan tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen perustuva oikeus nauttia julkista rahoitusta niiden yleistehtävän – eli yhteiskunnallisen keskustelun herättämisen – varmistamiseksi.

Oikeusvaltion toteutuminen edellyttää, että kansalaiset voivat saada tietoa sekä tieteilijöiden että poliittisten edustajien ja ehdokkaiden näkemyksistä pidäkkeettömästi. Kiistän esittäneeni naisvihaa, häirintää, syrjintää tai mitään muutakaan mediassa väitettyä ja totean esittäneeni lainvalmistelun arvostelua sekä tasa-arvopolitiikan filosofista tarkastelua.

Rahoituksen takaisinperintää ajatuspajalta voitaisiin harkita nähdäkseni vain siinä tapauksessa, että ajatuspaja ei jatka julkaisemansa teoksen jakelua alkuperäisessä muodossa: sekä painettuna niteenä että verkkosivuillaan.

Esitän, että ministeriö luopuisi Suomen Perustaa kohtaan osoittamistaan vaatimuksista ja että kirjani saatavilla olo varmistettaisiin viivyttelemättä.


6) On huomattava, että sekä ministeri Kosonen että Perussuomalaisten puoluejohto ovat asioita arvioidessaan reagoineet median syötteisiin – eivät teokseeni, jota kukaan kommentoijista ei ollut lukenut.

Kuten professori Vihavainenkin viittaa edellä mainitussa kirjoituksessaan, on valtavirtamediassa annettu vääristelevä kuva tutkimuksestani. Esimerkiksi Ilta-Sanomien Timo Haapala väitti kirjoituksessaan ”Persujen kohuhahmot eivät Timo Soinille kelvanneet – Halla-aholle kelpasivat” (13.6.2020), ettei minua olisi hyväksytty Perussuomalaisen puolueen jäseneksi (olin kyllä puolueen jäsen 2010, vaikka ehdokkaaksi en tuolloin mahtunut).

Ilta-Sanomien Jyrki Lehtola puolestaan levitti minusta kirjoituksessaan ”Alkukesän kirjarovio lupaa lämmintä loppukesää” (12.6.2020) henkilökohtaisia ja perättömiä huhuja hyvän lehtimiestavan vastaisesti.

Ylen TV-uutisissa 13.6.2020 kello 18 kirjani kirjoittajaksi mainittiin virheellisesti kansanedustaja Ano Turtiainen, jolla ei ole mitään tekemistä kirjani kanssa!

Valtiorahoitteinen Yleisradio valehteli Jussi Halla-ahon sanoneen kirjaani Ano Turtiaisen kirjoittamaksi!

Näyttöä ja esimerkkejä toimittajakunnan taitamattomuudesta ei ole tarvinnut erikseen hakea. Median sekopäisyys on ollut systemaattista ja toimitukset sekaisin kuin seinäkello. Vaikka totuus nyt poltteleekin toimittajien sormia, heidän tulisi malttaa sen verran, että vaivautuisivat kirjoittamaan edes nimet ja tekijät oikein.

Kirjaani koskeva mediakohtelu on ollut valtavirtamedian raihnainen kosto kirjassani esittämästäni mediakritiikistä.

Tältä pohjalta – ja 420-sivuisessa teoksessa esittämäni dokumentoidun mediakritiikin valossa – esitän, että Ylen asema laitettaisiin uuteen parlamentaariseen tarkasteluun ja valtioneuvosto tutkituttaisi, pitäisikö valtavirran medioilta periä takaisin niiden vuotuiset valtion lehdistötuet (noin 18 miljoonaa euroa).

Ministerillä tai ministeriöllä ei ole mitään oikeutta välillisesti tai välittömillä toimillaan tuhota tutkimusta, kiristää julkaisijoita eikä estää tai rajoittaa sananvapauteen kuuluvaa mielipiteiden- ja ilmaisunvapautta sekä kansalaisten tiedonsaantioikeutta.

Filosofien, tieteilijöiden, kirjailijoiden ja muiden kulttuurintuottajien painostamisella on taipumus päättyä ikävästi etenkin suitsijoiden omalta kannalta.
 
Vaadin tutkimukseni jakelun jatkamista esteettä ja välittömästi. Oikeusvaltion toteutuminen edellyttää, että sitä pitäisi olla saatavissa sekä kirjakaupoissa, kirjastoissa että kirjamessuilla viimeistään syyskuun ensimmäiseen päivään mennessä. Esitän teostani seuraavien oppiaineiden tutkintovaatimuksiin yliopistoissa: media-ala (viestintä ja informaatiotieteet), käytännöllinen filosofia sekä yhteiskuntatieteet, kuten valtio-oppi, poliittinen historia ja politiikan tutkimus yleensä.


JUKKA HANKAMÄKI

Filosofian tohtori, filosofi
Valtiotieteiden tohtori, sosiaalipsykologi
Helsinki

Budjetti ja koronapaketti: menetetty mahdollisuus kaataa koko EU

EU-maiden tiistaina hyväksymä 1800 miljardin budjetti ja siihen liittyvä 750 miljardin euron koronatukipaketti olivat menetetty mahdollisuus kaataa koko riisto-EU. Suomi pantiin taas nettomaksamaan muiden maiden menoja (maksamme 6,6 miljardia ja yhteisvelasta johtuvat korot, mutta saamme vain 3,2 miljardia euroa [joka myöhemmin surkastettiin 2,1 miljardiin]).

Tilannetta pahentaa, että tuettavissa Etelä-Euroopan maissa verotuksen aste ja periminen ovat Suomea heikommalla tasolla. Varojen hankinta on suomalaisia kohtaan rajumpaa kuin se olisi noissa hyötyjämaissa itsessään, mikäli kansa laitettaisiin maksamaan omat menonsa niissä.

Niin sanotut nuukat maat, eli Ruotsi, Tanska, Hollanti ja Itävalta, osasivat jälleen pitää puolensa. Myös Unkari ja Puola ovat voittajia. Niissä EU-vastaisuus on korkealla tasolla tosin muista kuin taloudellisista syistä. Ne liittyvät lähinnä EU:n harjoittamaan sananvapauden kahlitsemiseen ja maahanmuuton tuputtamiseen.

Viisastua osataan näköjään kaikkialla muualla paitsi Suomen hallituksessa, jota on syytä epäillä myös perustuslain rikkomisesta, perustuslakivaliokunnan sivuuttamisesta ja eduskuntakäsittelyjen ohittamisesta. Pääministeri Sanna Marinille (sd.) annettujen neuvotteluvaltuuksien ei pitäisi riittää tulosten hyväksymiseen, ja siksi Sebastian Tynkkynen (ps.) tekee oikein viedessään asian oikeuskanslerin tutkittavaksi.

Entinen oikeuskansleri Jaakko Jonkka puolestaan kitisee Yleisradion jutussa, että oikeudellisin perustein ei pitäisi käydä poliittista debattia ja että valtakunnanoikeutta ei tarvita ministerinvastuun arvioimiseen. Kuinka tulikin Ylen toimittajalle mieleen kiskoa tämä lausunto Jonkalta juuri nyt, kun punavihreä hallitus ja etenkin Pekka Haavisto (vihr.) ovat ritisevillä jäillä?

Eihän ongelma ole vastuussa olevien ministerien rikosoikeudellinen arviointi saati asiasta äänestäminen eduskunnan suuressa salissa. Nehän takaavat oikeudenmukaisuuden ja poliittisen kontrollin! Todellinen ongelma on, että käräjäoikeuksien kannanotoilla on sekaannuttu kansanedustajien mielipiteisiin ja korvennettu myös tavallisia kansalaisia poliittisesti.

Demarien luottomedian Yleisradion uutisen mukaan Marin on ihan hirveän tyytyväinen EU-neuvottelujen tulokseen, mikä ei ole ihme. Mutta tyytymättömiä näyttävät olevan kaikki muut.

Itse en arvioi asiaa ensisijaisesti oikeudellisesta näkökulmasta vaan moraalifilosofisesta. Koronakriisi oli hyvä tilaisuus Euroopan unionin ja euroalueen purkamiseen. Sellaisella unionilla ei mitään tee, joka on hylännyt kaikki keskeiset säädöksensä, kuten no bail out -pykälän, Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksen sekä Dublin II -asetuksen. Sen sijaan tukipaketin tuloksena ollaan entistä lähempänä fiskaaliunionia. Asiassa kuljetaan siis täysin väärään suuntaan.

Liittovaltion sysimusta syleily ei ole missään tapauksessa Suomen etujen mukaista – ei edes vaikka asiaa arvioitaisiin päävientimaidemme taloudellisen menestyksen ja ostovoiman kannalta. Suomen ei pidä seurata Saksaa niin kuin koiran isäntää. Suomen tuki muille maille ei vientiämme pelasta mutta tappaa oman investointitoimintamme. Kun en itse ole poliittisesti vaikutusvaltaisissa asemissa, en tietenkään paljoa voi tuon EU-hulluuden pysäyttämiseksi.

Kriisit ovat sikäli jänniä ilmiöitä, että ne tuppaavat iskemään aina juuri silloin, kun asioista vastaavat ovat lomilla. Nytkin eduskunnalle kuuluvaa asiaa joudutaan hoitamaan honteloin voimin kansanedustajien itsensä lomaillessa, eikä Perussuomalaisten pyyntö eduskunnan koolle kutsumiseksi taida riittää lomien keskeyttämiseen.

Tilanne on ihan samanlainen kuin julkaistessani mediatutkimukseni Totuus kiihottaa. Sekin aiheutti valheellisessa valtamediassa kriisin, jota ei itseni lisäksi pystynyt kukaan kunnolla arvioimaan, kun kaikki olivat lähdössä kesälomille. Mutta sivuutettuihin asioihin joudutaan yleensä palaamaan tulevaisuudessa, sillä totuus ei pala tulessakaan. Kirjastani löytyy myös paljon analyysia siitä, miten myös EU-jäsenyys on ollut luomassa vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisiä.

Koronakriisi tulee jäämään pieneksi ja vähäpätöiseksi verrattuna siihen kriisiin, jonka koko EU ja sen euroalue vielä muodostavat julkisen talouden velkaantumisen kautta.

Valtiovarainministeriksi Katri Kulmunin tilalle siirtynyt Matti Vanhanenkin (kesk.) pesee jo käsiään ja ilmoittaa ”luopuvansa valtakunnanpolitiikasta”, koska ”opposition propaganda” on onnistunut. Vaikuttaa kuin hän olisi lukenut kirjani. Tai sitten hän on säikähtänyt valtiontalouden toivotonta tilaa.

Valtiovarainministerinä Vanhanen saa vielä viisitoistaminuuttisensa ministerinä hänkin. Vallasta luopuja lupasi myös korottaa veroja vuodeksi 2022. Nyt se on helppo tehdä, kun jättää uppoavan laivan. Voin joka tapauksessa vakuuttaa, ettei valtiontalouden kassakriisi ja EU-politiikan epäonni ole minun eikä kenenkään perussuomalaisen syytä!

EU:n ei pitäisi ratsastella heppoisilla retorisilla keppihevosilla, kuten ”ilmastotavoitteilla” ja ”oikeusvaltioperiaatteilla”, kun juuri niiden pakonomainen läpiajaminen on romuttamassa sekä ekologisesti järkevän tuotannontapamme että kansalaisten perustuslailliset perusoikeudet. Niistä tärkeimpiä on oikeus päättää verovaroistamme itse: omien kansalaistemme hyväksi.

---

Päivitys 24.7.2020:

Ehkä EU:lle käy kuten Kaivopuiston benji-nosturille, jolla on harjoitettu suisidaalisuuden symbolista performanssia jo usean vuoden ajan. – Huvittava tapahtuma tuo kaatuminen muuten. Kirjoitin jo vuonna 2003 aiheesta esseessäni ”Miten teknologia ja vauhtisokeus fasinoivat massakulttuuria? – F1-huumaa filosofisesti formuloituna” (Niin & Näin 1/2003, s. 72):

”Ja kenties myös kaupallisen TV-yhtiön makaaberit uutiset saavat jälleen herkutella pienoisella katastrofiuutisella, kun kuperapintaisen katodisädeputken kuvapinnalle ilmestyy asiansa valittaen toteava pää, joka vahinkovakuutustutkijan matalalla peruskurkkuäänellä antaa asioille yksityiskohtaisen immanentin selityksen: ’Ja sitten kävi niin, että kiinnitysköyttä pidellyt välipala irtosi ja lukituslaitteen syöttöramppi aukesi, ja henkilö yksinkertaisesti paiskautui mereen. Jatkossa asiaan kiinnitetään huomiota yhä enenevässä määrin.’”

Sillä siisti. Erona tapahtuneeseen on vain, että lento oli miehittämätön ja televisiot ovat litistyneet. Kirjoitus löytyy myös esseekokoelmastani Filosofiset viuhahdukset – Populaarifilosofisia tekstejä sekseistä, vallasta ja filosofista liikkeistä.

Tämä voi olla myös EU:n rakentaman Baabelin tornin tulevaisuus.

Mitä yhteistä EU:lla ja nosturilla sitten oikein on? Sitä, että ihmiskunta on joka tapauksessa perin morbidia ja omaksi tuhokseen tyhmää.

Noita vanhoja kirjoituksiani lukiessani voin vain ihmetellä, miten loisteliaita analyysejä olenkaan filosofialle kirjoittanut ja vieläpä ilmaiseksi. Eräs tuossa puolestaan lausahti, että olen varmasti kirjoittanut enemmän kuin keskivertofilosofit ovat eläessään lukeneet. Niinpä niin. Ehkä saamme piankin taivastella, miten oikeassa olen ollut ennustaessani myös EU:n romahduksen hyvissä ajoin etukäteen.

Valtamedia todisti kirjani väitteet oikeiksi reaktioillaan

1. Filosofi julkaisee poikkeuksellisen kovatasoisen ja poleemisen tutkimuksen Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä, jossa arvostellaan valtamediaa.

2. Valtamedia saa kilarit ja päättää, että hyökkäys on paras puolustus sekä kaivaa teoksesta väitteitä, jotka eivät ehkä ole ”poliittisesti korrekteja”.

3. Valtamedian toimittajat huomaavat, että Perussuomalaisten kannatusta ei ole saatu alenemaan ”rasismista” jankuttamalla, joten naiseuteen vetoaminen voisi toimia, sillä heitä on paljon, kaasu on jo keittiössä eikä räjähdykseen tarvita kuin tulitikun raapaisu.

4. Koska kirjaan sisältyy feminismin arvostelua, media lavastaa sen ”naisvihaksi” suututtaakseen perussuomalaiset naiset, jotka eivät ole tosin lukeneet koko kirjaa eivätkä siten tiedä, että teoksessa esitetty feminismin arvostelu oli suunnattu kritisoimaan Helsingin Sanomien ja Ylen laittautumista puolustamaan ”Me too”- ja ”Suostumus2018”-hankkeita.

5. Koska kirjan kirjoittaja on keski-ikäinen homomies, valtamediassa huomataan, että hänessä on sellaista salamanterin väriä, jonka vuoksi hänestä ei voida lavastaa rasistia, mutta naisvihaajaksi maalittaminen voisi toimia!

6. Niinpä valtamedia maalittaa kirjan kirjoittajan ”naisvihaajaksi” peittääkseen sen, että teoksen kiistelty luku 11 koostuu median kyklooppimaisuuden arvostelusta eikä mistään naisvihasta.

7. Perussuomalaiset naiset vetävät purut nokkaansa, sillä he ovat lukeneet kirjaa median aikaansaaman ennakkoluuloisuuden kautta, eivätkä he arvioi mediaa kirjassa esitetyn arvostelun kautta.

8. Opetus- ja kulttuuriministeriö alkaa kiristää julkaisijaa, Suomen Perustaa, taloudellisella uhkauksella, jonka ei pitäisi kuulua mihinkään tutkimustoimintaan eikä hyvään hallintoon.

9. Suomen Perustaa epäillään ja moititaan siitä, ettei siellä mukamas piitata tasa-arvosta eikä yhdenvertaisuudesta, kun ajatuspaja on julkaissut kyseisen teoksen. Tosiasiassa teoksessa puretaan tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden käsitteet auki filosofisen ideologiakritiikin keinoin sekä osoitetaan, ettei näille käsitteille voida eikä tarvitsekaan löytää sellaisia yksiselitteisiä määritelmiä, jotka olisivat kiistattomia tai jotka voitaisiin määritellä hallinnollisesti (paitsi tietysti vihervasemmistossa). Paraskin tasa-arvo on väistämättä aina vain likiarvo.

10. Kirjoittaja sanoo kirjoittaneensa teoksen tieteellisin periaattein eikä hallintodiskursiivisen ohjeistuksen tai määräilyn alla.

11. Perussuomalaisen puolueen puheenjohtaja toteaa aivan oikein, ettei puolueella ole tekemistä kirjan kanssa.

12. Kirjan kirjoittaja toteaa, että se on oikein, sillä tutkimuksen ei pidäkään olla poliittisesti johdettua.

13. Kirjan kirjoittaja paheksuu, että opetus- ja kulttuuriministeriö kuitenkin pyrkii painostamaan Suomen Perustaa taloudellisella uhkavaatimuksella, kun siellä toiminut tutkija ei ole tottelevainen vihervasemmiston näkemyksille siitä, mitä vihervasemmisto haluaa omalla tasa-arvonäkemyksellään ja yhdenvertaisuuskäsityksellään ajettavan.

14. Kirjan kirjoittaja toteaa, että jos arvot ovat tasan, ei ole arvoja ollenkaan, sillä arvon käsite on olemukseltaan hierarkkinen, ja myös moraali vaatii, että osataan erottaa arvokkaat asiat vähemmän arvokkaista, jottei jouduttaisi yksiarvoisuuteen (totalitarismiin).

15. Kirjan kirjoittaja lähettää OKM:ään kannanottonsa, jossa hän vaatii Suomen Perustaan kohdistetun painostuksen lopettamista ja esittää teoksensa tavoittelemaan tiedonjulkistamisen valtionpalkintoa.

16. Tällä välin valtamedia on maalittanut kirjan kirjoittajasta olkiukon, johon sosiaalisen median vasemmistosissit yrittävät töhriä kaiken maailman pahan, mutta kirjoittaja on teflonia eikä uhriudu.

17. Suomen Perustasta eräs uhrautuu ritarillisesti ottaen julkaisemisesta ”vastuun”, mikä toisaalta merkitsee, että jossain katsotaan olevan myös ”syyllisen”.

18. Vastuuta ottamalla osoitetaan syylliseksi kirjan kirjoittaja, jolloin luodaan mielikuva, että teoksessa on muka jotakin ”vikaa”. Vastuullisuutta olisi kirjan pitäminen saatavilla, jotta lukijat saisivat sen käsiinsä ja tietäisivät, mitä siinä oikeasti sanotaan.

19. Kun vastuullinen on metron alla ja syyllinen bussin alla, keksitään vielä, että laadunvarmistus ei muka toiminut. Miten olisi voinutkaan, kun teos ja tekijänsä ovat laadukkaampia kuin mikään valvonta?

20. Kirjoittaja pohtii ristiriitaa, joka on siinä, että puolueella ei ole tekemistä tutkimuksen kanssa, mutta toisaalta tutkimustoiminnalle halutaan poliittista kontrollia.

21. Kirjoittaja on sitä mieltä, että puolueilla ei ole velvoitetta ohjata mitään tutkimusta, eikä opetusministeriöllä ole oikeutusta tutkimustoiminnan suitsimiseen, sillä vaikutus olisi tieteen vapauden vastainen.

22. Puolueen puheenjohtaja toteaa ehdittyään perehtyä teokseen, että kirjassa on paljon ”etevää media- ja sensuurikritiikkiä” – ja on taaskin oikeassa niin kuin silloinkin, kun hän sanoi, ettei puolueella ole tekemistä kirjan kanssa.

23. Kirjoittaja on tyytyväinen, sillä hän voinut toimia parhaiden filosofisten ihanteiden mukaisesti Suomen Perustassa, ja toivoo, ettei ajatuspaja jatkaisi kirjan sensurointia. Avoimeksi toisin jää, miten voidaan puolustaa sensuurin arvostelua ja itsesensuroida, ja vastaus kysymykseen löytyy ministeriön harjoittamasta kiristyksestä.

24. Kirjoittaja huomauttaa, että politiikan normit ovat aina erilaiset kuin tutkimustoiminnan normit. Hän myös jatkaa, että siksi kenenkään ei tarvitse pyydellä eikä siten myöskään antaa anteeksi, sillä ei ole tapahtunut mitään väärää. Kirjoittaja kyllä itse antaa anteeksi kaiken muun paitsi OKM:n harjoittaman tiedepoliittisen kiristyksen.

25. Puheenjohtajan mukaan se, että teoksessa on yksi huono luku ei tarkoita, että koko teos olisi huono, mikä pitää paikkaansa.

26. Kirjoittaja lisää, että se mikä on huonoa poliittisen tarkoituksenmukaisuuden kannalta, voi olla arvokasta tutkimukselliselta kannalta, eikä tutkimuksia yleensäkään pitäisi arvottaa sillä perusteella, miten hyödyllisiä tai haitallisia tutkimuksissa esitetyt totuudet ovat.

27. Kirjoittaja jatkaa, että filosofian ja politiikan ristiveto on klassinen ja että puolueella ja Suomen Perustalla ei olisi käsissään mitään ongelmaa, ellei opetus- ja kulttuuriministeriö uhkaisi ajatuspajaa taloudellisella painostuksella.

28. Kirjoittaja päättelee, että koettujen ongelmien juurisyy on Suomen Perustaan kohdistettava OKM:n painostus, joten puolueella olisi syytä koota rivinsä eikä ajautua miinaan, jolla hallitus ja sitä tukeva valtamedia yrittävät luoda sisäistä eripuraa ja haavoittaa puoluetta.

29. Viestinnän professori tviittaa, että kirjaa arvostellessa kannattaa varoa menemästä itse mukaan tarinaan, ja vihjaa siten, ikään kuin kyse olisi puolueen tietoisesti rakentamasta kohusta.

30. Kirjoittaja kiistää mitään taka-ajatuksia olevan ja vastaa, että kohu on valtamedian itsensä käsikirjoittama ja että sen tarkoitus on peittää teoksen todellinen sisältö vastauutisilla ja muilla harhautuksilla.

31. Kirjoittaja toteaa, että median harjoittama maalittaminen osoittaa kirjassa esitetyn mediakritiikin täysin oikeaksi!

32. Kirjoittajalle on valtavirtajulkisuudessa myönnetty niin vähän vastaamismahdollisuuksia, ettei vähempää voitaisi myöntää. Näin pyritään siihen, ettei totuus teoksen mediakriittisestä sisällöstä tulisi julki. Kirjoittaja sanoo, että vastaukset kaikkiin kysymyksiin löytyvät itse asiassa kirjan kansien välistä, kunhan ne maltettaisiin lukea sieltä.

33. Valtamedia ei ole välittänyt tietoa kirjan mediakriittisestä eikä tiedepoliittisesta sisällöstä ollenkaan, vaan se on käyttänyt teosta yksinomaan perussuomalaisen puolueen korventamiseen käyttäen vipuamisensa välineenä sitä, ettei tutkimus ole vihervasemmiston puolueideologioiden mukainen.

34. Samanaikaisesti valtamedia syyttää tutkimusta väitteillään, että kirja olisi perussuomalaisten puolueideologian mukainen. Iltapäivälehden toimittaja nimittää kirjoittajaa Perussuomalaisten Suureksi Filosofiksi unohtaen tosin mainita eräästä ruotsinkielisestä filosofianprofessorista, joka on puolestaan ollut SDP:n ohjelmatoimikunnan jäsen ja siten demarien pääideologi filosofian oppiaineessa yliopistolla.

35. Toimittajakunnan harjoittama panettelu ja vääristely ovat käsin kosketeltavia ja paljastavat valtamedian matalamielisyyden.

36. Perussuomalaisessa puolueessa asiaa arvioidaan poliittisen pragmatiikan näkökulmasta ja murehditaan työtä, joka mahdollisesti täytyy tehdä, jotta valtamedian tekemät kolhut saadaan oikenemaan.

37. Kirjoittaja pohtii, minkä verran työtä tuhotaan kirjaroviolla.

38. Muuan ammattitoimittaja soittaa yksityishenkilönä kirjan kirjoittajalle ja kertoo, ettei aio tehdä juttua mutta arvelee monien toimittajien välttelevän asiallisten juttujen tekemistä kirjoittajasta, sillä toimittajien seassa vallitsee pelko leimautumisesta perussuomalaisten kannattajiksi, jos he tekevät asiallisia juttuja. Tällöin olisi soittajan mukaan vaara, että soraääninen toimittaja harjattaisiin pois toimituksesta.

39. Kirjoittaja huokaa ja toteaa, että edellä mainittu seikka osoittaa omalta osaltaan oikeiksi kirjan väitteet mediassa vallitsevasta laumasieluisuudesta ja henkisten kahleiden kalinasta.

40. Kirjoittaja tuntee lopulta sääliä toimittajia ja muuta ihmiskuntaa kohtaan niin kuin eräskin, jonka Jumala hylkäsi.

41. Kirjoittaja lähtee viettämään kesää, mikä ei suinkaan tarkoita, ettei kirjan varsinaisesta sisällöstä voitaisi keskustella. Mutta se edellyttää, että jokainen vahvojen väitteiden tai vaatimusten esittäjä on lukenut kirjan alusta loppuun, ei syyllisty mustamaalaukseen tai perättömän valhetiedon levittämiseen, ja on osoittanut arvostelukykynsä asianmukaisilla opinnäytteillä ja tieteellisellä julkaisutoiminnalla, kuten professri Timo Vihavainen, joka kirjoitti asiasta täällä.

42. Kirjoittaja toivottaa hyvää suomalaista juhannusta ja kiittää tuesta, jota on tullut suuri määrä ihan joka puolelta.

Skandaali: Hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen kiristää Suomen Perustaa tiedepolitiikalla

Julkaistessani maanantaina teokseni Totuus kiihottaa – Tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä olin varma, että kritisoimani valtamedia tulisi kostamaan minulle jollakin tavalla.

Kirjani pääväite oli aivan muuta kuin minkä valtamedia ja sosiaalisen median vihervasemmistolaiset kätyrit siitä nostivat esille.

Väitin, että yhteiskuntamme sosiaalirakenne on hajoamassa, ja kansalaisten sukset ovat menneet monessa asiassa ristiin. Tästä on seurannut, että myös yhteiskuntakeskustelut ovat polarisoituneet, ja lopulta tuo halkeaminen on johtanut median jakautumiseen valtamediaan ja vaihtoehtomediaan.

Tutkimukseni on siis mediatutkimus ja politiikan tutkimuksellinen analyysi yhteiskuntaamme koettelevasta legitimaatiokriisistä. Paljo nykypuhe syrjäytymisestä, eriarvoisuudesta ja köyhyydestä ovat vain tuon oikeusperustusta koettelevan ongelman esiintymiä.


Media kostaa ja vyöryttää

Media tempaisi kuitenkin juttujensa aiheeksi pelkän havainnollistavan aineksen, jossa olin käsitellyt seksuaalipolitiikassa koettuja ongelmia, muun muassa miesten syrjäytymistä ja miesten tasa-arvo-ongelmia. Niiden käsittelyä media välttelee samalla, kun se suosii feministisen agendan julistamista. Esitin tästä selvän näytön huomion kohteeksi nostetussa luvussa 11.

Tulin totta kai sohaisseeksi muurahaispesään. Seksuaalisuutta ja sukupuolta koskevat asiat ovat juuri sellaisia tabuja, joista valtamedian oli helppo tekaista veruke koko tutkimukseni mustamaalaamiseen.

Esimerkiksi MTV3:n verkkosivut julkaisivat aiheesta jutun, jossa uutistoimituksen päällikkö ja entinen ”Ellun Kana” Eeva Lehtimäki moitti minua sanoista ”pihtarikartelli” ja ”lutkanarsistit”. En tosin käyttänyt sanaa ”pihtarikartelli” lainkaan, mutta vastaan silti. Olin median moittimassa luvussa 11 arvostellut erästä Helsingin Sanomien juttua, jossa toimittaja oli haukkunut ankarin sanoin muiden muassa professori Panu Rajalaa ja elokuvaohjaaja Lauri Törhöstä kirjoituksessa ”Kaikki tietävät sen ringin”.

Argumenttini kirjassa Totuus kiihottaa (s. 254) oli tasapainottava kannanotto tähän keskusteluun. Feministien mielestä ”miesten ringistä” saisi siis puhua feministien hyväksi, mutta ei vastata siihen huomauttamalla vaikkapa naisten kartellista? Eivätkö miesten asema ja miesten jatkuvasti heikentymässä oleva asema merkitse mitään?

MTV3:n kolumnin kirjoittaja päätti juttunsa sanomalla että ”hiljaisuus on myrkkyä demokratialle”. Tajuaako hän näin ollen itsekään, mitä hän tekee tukiessaan julkaisuni sensuroimista? MTV3:n useassa jutussa myös moititaan työtäni ”rasistiseksi”. Olin laajalla aineistolla osoittanut, miten pöyristyttävää ja petollista ”ässäkortin pöytään lyömistä” tuo rasismisyytöksillä ratsastaminen mediassa on. MTV3 ei myöskään ottanut mitään yhteyttä minuun vaan puristeli vastauksia vain Perussuomalaisten puoluejohdolta.

Myös Helsingin Sanomien Juho Typön kirjoitus, jonka mukaan olin muka haukkunut joitakin nuoria eräässä Hesarin itsensä kokoon keittämässä tapauksessa, antaa perättömän kuvan asioista. Helsingin Sanomat itse oli haukkunut erään (minulle henkilökohtaisesti tuntemattoman) miespuolisen tohtorin jo aiemmin.

Kannanottoni kirjassa Totuus kiihottaa (s. 252) oli tasapainottava huomautus tähän ja erityisesti siihen, että valtamedian ilmatilanvalvonnalla kiristetään normiruuvia sekä vedetään maamme tunneilmastoa huurteeseen. Ei hyvä kenellekään.

Ymmärrettävää suomalaisten miesten kapinointi kyllä on, kun ulkomailta tulvii seksuaalisesti aktiivisia miehiä, jotka tekevät solkenaan raiskauksia ja aiheuttavat epätasapainotilan seksuaalisille markkinoille. Näistä asioista kärsivät kaikki suomalaiset ihmiset. Juuri niiden vuoksi seksuaalinormeja joudutaan kiristämään, seksuaalisuutta sanktioidaan ja pilataan vapaamielistä länsimaista seksuaalikulttuuriamme, joka oli vielä parikymmentä vuotta sitten kunnossa, eikä juuri kukaan kokenut mitään ongelmia.

Kirjoitin asiasta selvästi niin, että media, poliittinen vihervasemmisto ja yhteiskuntatieteilijät koettavat kiinnittää huomiota vähäpätöisiin ”tasa-arvo-ongelmiin” vain peittääkseen näkyvistä sen järisyttävän mullistuksen, jonka maahanmuutto aiheuttaa väestöpolitiikassa ja seksuaalipolitiikassa.


Sanomani välitettiin mediassa tahallisesti väärin

Puhuessani grooming-ilmiöstä en tarkoittanut sitä, mitä media väittää sen olevan, vaan suoran käännöksen mukaan tarkoitin sillä ’siistiytymistä’ eli eräänlaista kaunistelua ja asioiden marinointia. Käytin sitä sanan ”sokerideittailu” parina: ne esineellistävät seksin, niin kuin käy, kun maahanmuuton aiheuttamasta naisten markkinasta kärsineet miehet pyrkivät tasapainottamaan asemaansa lopulta rahalla (Totuus kiihottaa, s. 249). Olen kyllä sosialisti sikäli, että kaikkien pitäisi saada ilmaiseksi.

Myös väitteet minusta raiskauskulttuurin puolustelijana ovat häikäilemättömän vääristeleviä. Käytin tuhansia sanoja sen osoittamiseen, miksi avioliitossa tapahtuvia raiskauksia ei olisi pitänyt saattaa virallisen syytteen alaisiksi rikoksiksi, vaan asianomistajarikoksina pitäminen olisi riittänyt. Samaa mieltä näytti olevan jopa Sauli Niinistö silloin kun lakia viimeksi muokattiin (Totuus kiihottaa, s. 250 jss).

Kyseessä oli tarkoin perusteltu argumenttini ”Suostumus2018”-hanketta koskevaan keskusteluun. Nyt se yritettiin kääntää ”raiskausten puolusteluksi”, vaikka olin vedonnut (1) todistelun mahdottomuuteen ”Suostumus2018”-aloitteessa ja (2) yritykseen kääntää todistelutaakka. Kaiken tämän esitin oikeusfilosofisesti perusteltuna.

Argumenttini olivat ilmeisesti vastaansanomattomia tai menivät lukijoiden ymmärryksen yli. Jokaisen täytyisi käsittää, että ”Suostumus2018”-aloitteen ja sen mediarummutuksen arvosteleminen ei ole raiskausten puolustelemista vaan puuttumista raiskauksen tunnusmerkkien juridiseen uudelleenmäärittelyyn.

Media on poiminut 420-sivuisesta kirjastani useita asiayhteydestään irrotettuja lauseita ja käsitteitä ja käyttänyt niitä mielivaltaisesti pyrkien lavastamaan minusta jonkinlaista olkiukkoa, johon voidaan nyt muka töhriä kaikki maailman paha.

Ja tämä on tapahtunut Twitterissä lentoon lähteneen piipityksen aikaansaamana ilman, että kukaan asiaa kommentoinut olisi lukenut teostani kokonaisuudessaan saati ymmärtänyt sen painokkuutta filosofisena ja yhteiskuntatieteellisenä analyysina siitä, miksi yhteiskuntamme on nykyisin monessa suhteessa jakautunut.

Media näyttää luottavan yleisön, poliitikkojen ja jopa tieteenharjoittajien lukutaidottomuuteen.

Yleisradiosta minulle puolestaan soitteli Eero Mäntymaa, jonka kirjoittelua olin arvostellut tutkimuksessani. Arvostan kuitenkin jutun kirjoittanutta tiimiä siitä, että se sisällytti jutun loppuun haastatteluni, joka kannattaa lukea. Vastinetta Yle-verolle.

Helsingin Sanomien toimittaja Onni Niemi taas kyseli minulta vain ja ainoastaan seksuaalisuutta koskevista näkemyksistäni. Ne ilmeisesti sopivat helposti poliittiseen painostamiseen ja moitteiden kohteiksi; ne kun eivät ole vihervasemmiston poliittisen ideologian mukaisia ja sopusoinnussa sukupuolentutkimuksen valtavirran kanssa. Toimittajien levittämien perättömien raiskausväitteiden vuoksi minulle syntyi motiivi ja velvoite vetää kyseiset mediat käräjille kunnianloukkauksista.


Ministeriö kiristää Suomen Perustaa rahalla

Mutta sitten varsinaiseen asiaan. Tviittailun tuloksena tiede- ja kulttuuriministeri Hanna Kosonen alkoi painostaa kirjani julkaisijaa Suomen Perustaa uhkauksella periä takaisin ajatuspajalta sen noin 120 000 euron vuotuisen toiminta-avustuksen! Verukkeena ministeri mainitsi, että ”yleisavustuksen saajan yhtenä velvollisuutena on edistää tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta”.

Vastaan, että arvovapaan ja kriittisen filosofian sekä yhteiskuntatutkimuksen velvoitteena ei ole edistää mitään tarkoitusperiä. Juuri sellaista arvolatautunutta toimintaa arvostelen tutkimuksessani.

En siis väitä edustavani tasa-arvoa mutta en myöskään epätasa-arvoa. Tendenssien ja agendojen edistäminen ei kuulu minkään todellisen tutkimusmetodologian piiriin.

Ministeri Kosonen vetosi ’tasa-arvoon’ ja ’yhdenvertaisuuteen’, jotka ovat kelluvia merkitsijöitä ja sisällöltään mahdottomia määritellä yksimielisesti. Olen analysoinut nekin tutkimuksessani Totuus kiihottaa (s. 182–184) niin monipuolisesti, että poliitikoilla on varmasti kognitiivisia vaikeuksia ottaa vastaan ideologiakritiikkiäni. Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden pitäisi tarkoittaa myös perussuomalaisten oikeutta argumentoida!

Sen sijaan Kosonen yritti alistaa kriittisen filosofian puoluepoliittiseen harkintaan ja sekoittaa siten poliittiset mielipiteensä ja kriittisen tieteellisen ajattelun periaatteet – aivan niin kuin tieteestä mitään ymmärtämättömän ministerin tietysti kuuluukin. Tosiasia on, että hiihtosuunnistajana pääasialliset ansionsa hankkineella Hanna Kososella ei ole vähäisintäkään tieteellistä pätevyyttä eikä näyttöjä tieteellisestä julkaisutoiminnasta.

Tästä huolimatta ja tähän perusten on rahasäkkien päällä istuvilla byrokraateilla ollut otsaa ahdistella Suomen Perustan lisäksi myös minua noilla kiistelyn kohteiksi nostetuilla ”veronmaksajien rahoilla”. He saavat tuosta grillaamistyöstään jatkuvasti korkeaa kansalaisilta kannettua palkkaakin!

Veronmaksajien varoilla on tuotettu sakeaa vihervasemmistolaista puppua jo vuosien ajan ja kymmenien miljoonien edestä, mistä olen esittänyt tutkimuksessani selvän näytön.

Tyhmimmänkin ihmisen pitäisi ymmärtää, että silloin harvoin kun filosofille jotakin maksetaan, palkka myönnetään tieteellisten periaatteiden seuraamisesta ja kriittisyydestä eikä minkään ministerin tai ministeriön mielipiteiden noudattamisesta.


Ministerin erottava – tavoittelen tiedonjulkistamisen valtionpalkintoa

Kirjojen hävittäminen on barbariaa, jonka ei pitäisi kuulua sivistysyhteiskuntaan.

Ministeri Kosonen tulee toimineeksi epäeettisesti uhkaamalla Suomen Perustaa taloudellisella sanktiolla vain siksi, että tulkintani suomalaisesta yhteiskunnasta eivät ole hallituksen mielipiteiden mukaisia.

Kyseinen tiedepoliittinen painostus on kiristystä, jonka vuoksi katson, että ministeri Kososen on erottava tehtävästään.

Ilmoitan samalla kirjani tavoittelemaan opetusministeriön jakamaa tiedonjulkistamisen valtionpalkintoa.

Poliittinen vyörytys antaa selvän näytön siitä hulluudesta, jolla tutkimustoimintaa pyritään nykyisin ohjaamaan poliittisesti.

Opetusministeriönkö muka pitäisi hallinnollisin tarkoitusperin päättää siitä, minkälaisia tulkintoja filosofit ja yhteiskuntatieteilijät saavat tai voivat tehdä ja mitä pitää tai ei pidä rahoittaa? Näkemys on niin absurdi, että sille voisi nauraa pitkät naurut, ellei ultimaatumin tehosteena olisi valtava taloudellinen kiristys.

Siihen kiristykseen ajatuspaja Suomen Perustan ei pitäisi koskaan langeta.


Tutkimuksen ei pidä olla poliittisesti ohjattua

Kyse ei ole siitä, ettei kirjallani olisi ollut tarpeeksi ”esilukijoita”, kuten muutamat väittivät. Ei filosofiaa ja tiedettä pidä altistaa millekään poliittiselle kontrollille eikä tarkoituksenmukaisuusharkinnalle.

Käsikirjoituksen kylläkin lukivat tarkoin parikin luottohenkilöä, ja molemmat olivat kanssani samoilla linjoilla, eikä heillä ollut siitä paljoa huomautettavaa. Kuuntelin kommentit huolella ja kiitollisena sekä otin muutosesitykset huomioon toteuttaen pilkun kokoiset korjausehdotukset. Kukaan Suomen Perustassa ei ole syyllinen yhtään mihinkään, ja siksi on väärin syytellä ketään mistään ”virheestä”. Ei pidä marttyyrisoida eikä marttyyrisoitua, eikä varsinkaan vääristellä sanomaani, kuten (minua jatkuvasti sensuroivan) Uuden Suomen jutussa tehdään.

En voi tosin vastata Uuden Suomen blogissani, sillä lehden punavihreä ylläpito on jälleen kerran poistanut kirjoittamismahdollisuuteni, mistä arvostelin lehteä jo kirjassani. Myös Twitter poisti tilini, vaikka en ollut sanonut siellä mitään.

Jokainen varmasti ymmärtää, että kyseiseen pois jynssäämiseen liittyvä hulluus alkaa olla yksinkertaisesti liikaa ja koettelee myös sananvapauteen liittyvää yleisön tiedonsaantioikeutta. Kyseisellä sensuurilla ja siihen liittyvällä valejournalismilla romutetaan yhteiskunnallisen totuuden tavoittelu ja annetaan vääristynyt kuva filosofiastani.

Perussuomalaisen puolueen johto puolestaan ajettiin vihervasemmistolaisten tviittaajien virittämään miinaan, kun puheenjohtajistolta tivattiin kannanotto, jossa kyseenalaistettiin työni laatu ja sen varmistus. Ja kaikki tämä muutaman tviitin perusteella ilman, että sen enempää Jussi Halla-aho kuin Riikka Purrakaan olisivat teostani lukeneet.

Myönnän olevani hieman pettynyt tapaan, jonka mukaisesti vihervasemmiston virittämän ansan sallittiin laueta sillä tavoin hätäisiksi kommenteiksi. Ministeriön harjoittamalta viranomaissensuurilta puuttuu todellakin laadunvarmistus niin kuin sen käyttämiltä tai tilaamilta politisoituneilta arvioitsijoiltakin, jotka ovat punavihreän näennäistutkimuksen tekijöitä. Tutkimuksen arvioiminen ei ole viranomaisvallan tehtävä eikä julkaisuehtojen asettelun pidä kuulua poliittisesti hallinnoidun viraston toimintaan, paitsi tietysti Neuvostoliitossa.

Pahinta ja epäoikeudenmukaisinta suuren yleisön ja Suomen Perustan omalta kannalta on se, että opetusministeriö taloudellisella uhkailullaan on painostanut kirjani julkaisijaa poistamaan kirjani sivuiltaan. Streisand-ilmiötäkö tässä luodaan?


Poliittisen vastustajan tai kilpailijan mielistely ei kannata

Itsesensuuri poliittisen painostuksen edessä edustaa noloa moraalisäteilyä. Taipuminen tanssimaan poliittisen kilpailijan pillin mukaan ei tuo Perussuomalaiselle puolueelle yhtään mitään, mutta se voi viedä siltä uskottavuutta, kun vihervasemmisto ja sen tukena oleva valhemedia vievät puoluetta ja ajatuspajaa kuin Piru Einaria.

Seison sanojeni ja yli 800 viitteellä varustetun työni takana horjumattomasti. Olen esittänyt Suomen Perustalle, että yleisöjen tiedonsaannin ja tutkimusetiikan kannalta olisi välttämätöntä, että kirjani jakelua jatkettaisiin.

Kukaan ei arvosta Perussuomalaisia eikä Suomen Perustaa siksi, että ne antautuvat poliittisten kiusaajiensa edessä. Päinvastoin: vihervasemmistolaiset ja tietyt muut tahot nauravat pitkät naurut saadessaan tahtonsa läpi ja pystyessään kylvämään omalla vivutuksellaan epäsopua puolueen riveihin.


Väitteet naisvihasta ovat perättömiä ja ilmentävät vihervasemmistolaisten homovihaa

Kierointa kirjani skandalisoimisessa on, että mikään median levittämistä perusväittämistä ei pidä paikkaansa. On valetta, että olisin naisvihamielinen. En vihaa edelleenkään mitään vaan esitän feminismin arvostelua sekä analysoin, mistä yhteiskunnassamme lisääntynyt viha oikein johtuu.

Osoitan ihan homona, että nais–mies-suhteiden käsittely valtamediassa on läpikotaisin feminismin mädättämää. Jokainen asiasta esitetty eriävä näkemys pyritään teurastamaan mediassa, ja esittäjä saa vesikauhuiset vaahdot kasvoilleen. Näinhän se on tullut taas näytetyksi.

Media sulki tahallaan silmänsä siltä tosiasialta, että esitän feminismin kritiikkini heteroseksuaalisen valtakulttuurin ulkopuolelta ja että näkemykseni sen vuoksi poikkeaa nais–mies-suhteille tyypillisestä valheellisuudesta. Kirjaani ja minua vastaan suunnattu viha edustaakin pohjimmiltaan vihaa homoseksuaalisuutta vastaan.

Tosiasiassa naisvihaväite on mediassa toimivien heteroiden väkivaltainen läimätys minua kohtaan, sillä juuri sen kautta toimittajat ovat yrittäneet pakkosyöttää omia naisten palvontaan velvoittavia ihanteitaan minulle. Vastaamatta tosin on jäänyt kysymys, miksi vihaisin toimituksissa majailevien cuck-miesten rakkaita rakopalleroisia, kun en tunne heitä kohtaan mitään muutakaan, ja se toimittajien pitäisi nyt selittää.

Olen kai arvostelijoiden mielestä huono naisten rakastaja, mikä voi olla tottakin, kun en palvo feminismiä enkä muita valtion kotijumalia.

Into kirjarovioiden sytyttämiseen ei ollut yllättävää, sillä olinhan kirjoittanut, että näin myös ”keskiajan historia tulee tutuksi”.

Selkeimmin motiivinsa paljasti Helsingin Sanomien Juho Typpö: ”Puolueen suosiota esimerkiksi jäsenten rasistiset motiivit eivät toistaiseksi ole hetkauttaneet. Saa nähdä, hetkauttaako naisviha.”

Tästä siis oli kyse: vihasyytösten käytöstä verukkeena ja lavasteena puoluekannatuksen jyrsimiseen.

Valtamedia olisi voinut vähemmälläkin hehkutuksella antaa täysin vääristyneen kuvan tutkimuksestani, mutta nyt se on selvästikin kiihottunut totuudesta, aivan niin kuin arvasin.

En antaudu kuitenkaan kinaamaan asioista. Olen puhunut aiheesta tarpeeksi tuossa noin 155 000 sanaa kattavassa ja perusteellisessa tutkimuksessani, joka nyt yritetään sensuroida, sillä sen tekijä on ilmeisesti vihervasemmistolle liian kova luu.

Sen vuoksi uhkaillaan raukkamaisesti pientä ajatuspajaa Suomen Perustaa ja laitetaan puoluejohto reagoimaan lonkalta tutkimukseen, jota kommentoijat eivät ole lukeneet.

Tosiasiassa oikeutus kirjani arvioimiseen on vain, jos on lukenut sen alusta loppuun. Tieteenfilosofiassa lähdetään siitä, että kenelläkään tutkimusta lukemattomalla tai sitä ymmärtämättömällä ei ole oikeutta esittää siitä vahvoja mielipiteitä, ei varsinkaan sellaisia, joilla pyritään kieltämään esittämisen oikeus ja vaaditaan sensurointia.

Käsittääkseni kukaan ei ole Suomessa pystynyt kirjoittamaan yhtä läpivalaisevaa, systemaattista ja teoreettisesti perusteltua analyysia siitä, miksi myös tieteen arviointi on ajettu samanlaisen poliittisen vyörytyksen ja kakofonian uhriksi, kuin nyt on meneillään sosiaalisessa mediassa.


Mikä tässä on se todellinen uutisoimisen aihe?

Kaikki nähty ja koettu osoittaa oikeaksi sen, mitä mediatutkimuksessani väitin: valtamedian ja sossumediassa päivystävien vasemmiston etäispäätteiden toiminta on muuttamassa koko yhteiskuntamme hullujen paraatiksi omalla vyörytyksellään.

Kun poliittisiksi vastustajiksemme asettuneilla ei ollut mitään vastaansanomista mediatutkimukseni pääargumentteihin, he kaivoivat esiin aseista katalimman ja alhaisimman: taloudellisen kiristyksen.

Todellinen ongelma on, että ihmiset, joilla ei ole kognitiivisia edellytyksiä vaativan filosofisen argumentaation ymmärtämiseen, pyrkivät päättämään siitä, mitä me asioista perillä olevat asiantuntijat saamme tai voimme sanoa.

Kukaan ei nähnyt mitään epäilyttävää siinä, että toimittajat, joilla on oma lehmä ojassa, pyrkivät peite- ja vastauutisillaan ratkomaan itseään koskevan kritiikin todenperäisyyden.

Uutisoimisen arvoista asiassa olisi se, että urheilu- ja kansansivistysministeri Hanna Kosonen painostaa tutkijaa perättömien ja puolueellisten tulkintojen pohjalta ja kiristää teoksen julkaisijaa Suomen Perustaa rahalla.

Juuri se on sitä tiedepoliittista kourintaa ja kähmintää sekä ahdistelua ja häirintää, joihin en olisi toivonut opetus- ja kulttuuriministeriön vajoavan.

Tällaistakin kollaasia Internetissä jaellaan. Tosiasiassa tieteen tehtävä ei ole edistää mitään poliittisia tarkoitusperiä vaan tavoitella tietoa ja totuutta kriittisesti.

Opetusministeriön pitäisi oikeastaan osoittaa minulle 434 000 euron tutkimusmääräraha, kuten vihreälle tutkijalle Oula Silvennoiselle. Tämä voisi tapahtua esimerkiksi Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvostosta, joka hallinnoi noin 55 miljoonan euron vuosittaista pääomaa!

Tuo hirvittävä summa jaetaan nyt poliittisesti ohjatuin perustein hallitusta tukevaan tutkimukseen, jonka suuntaviivat päättää valtioneuvosto. Siitä kannattaisi olla oikeasti huolissaan.


JUKKA HANKAMÄKI
Filosofian tohtori, filosofi
Valtiotieteiden tohtori, sosiaalipsykologi


P. S. Olen loppujenkin lopuksi iloinen kirjani myönteisestä vastaanotosta valtamediassa ja muussa vihervasemmistossa. Olen saanut paljon kannustavaa ja kiittävää palautetta myös lukijoiltani, mistä kiitos. Ja Ylilaudallahan minusta tehdään jo messiasta.

Totuus kiihottaa – Mitä sanon mediatutkimuksessani?

Platon katsoi, että kenelläkään ei pitäisi olla asiaa filosofikuninkaaksi ennen viidenkymmenen vuoden ikää. Nyt kun tämäkin asia on osaltani kunnossa, nautin siitä, että minulla on poliittista valtaa enemmän kuin Ruotsin kuninkaalla.

Nimittäin Kaarle Kustaa ei voi sanoa poliittisista asioista mitään ilman, että hänen lipsautuksestaan alkaa suuri mediakohu. Sen sijaan minä voin sanoa mitä vain ilman, että media kiinnittää asiaan huomiota lainkaan!

Mutta myös minä olen kiinnittänyt huomiota median toimintaan. Tänään onkin Suuri Päivä, ja julkaisen pitkään kirjoittamani mediatutkimuksen.

Teoksen kustantaa Suomen Perusta, ja sen nimi on Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä. Painetussa kirjassa on 420 sivua, kirjaa jaellaan PDF:nä vapaasti, eikä tämänkään kirjoitukseni tarkoitus ole mainostaa, vaan tiedottaa tutkimustuloksista.

Klikkaa tästä ja odota latautumista. Tallenna PDF koneellesi ja lue!

Teoksessa selitetään median halkeamista perinteiseen valtavirtamediaan ja toisaalta vaihtoehtoiseen uusmediaan perimmältään muuna kuin mediailmiönä. Median jakautuminen ei ole pelkkä viestinnällinen ilmiö vaan merkki huonosta politiikasta ja järjestelmäpolitiikan epäonnistumisesta. Median tieto- ja totuuskriisi ei siis ole itse itsensä syy.


Median halkeaminen on seuraus väestöpoliittisesta jakautumisesta

Sen sijaan median jakautuminen on seuraus yhteiskuntakeskusteluihin syntyneestä railosta ja se puolestaan yhteiskunnallisen todellisuuden halkeamisesta. Taustalla vaikuttaa väestössä tapahtunut repeäminen, jonka tuloksena on syntynyt lähinnä kaksi todellisuuden tulkintalinjaa: jakautuminen yhtäältä (1) affektiiviseen, emotionaaliseen ja idealistiseen asennoitumiseen ja toisaalta (2) realistiseen, rationaaliseen ja reflektiiviseen todellisuuden tulkintaan. Vastakkain ovat siis tunteelliset ja järjelliset ajattelutavat.

Ensin mainittua on edustanut vasemmistopopulistinen valtavirtamedia ja jälkimmäistä sen haastajaksi kohonnut kansalaisjournalismi, jota on esiintynyt sosiaalisessa mediassa, blogosfäärissä ja varta vasten perustetuilla sivustoilla sekä vaihtoehtoisissa medioissa.

Tutkimuksessa huomioidaan myös roolien vaihtumiset. Perinteinen media on ollut taantumassa, ja uusmedia on valtavirtaistunut.

Lisäksi valtamediassa ei ole huomattu, että myös valtamedian oma näkökulma on ollut vain yksi vaihtoehto muiden joukossa. Valtamedia on kuitenkin levikeillään hallinnut julkisuuden kenttää.

Koska valtaa ei ole olemassa ilman valheita, on valtamedian rooliin liittynyt per definitionem aina myös tietty valheellisuus, joka on ilmennyt ”sananvastuuna”, ”yhteiskuntavastuullisuutena”, ”vihatotuuksien” pois jynssäämisenä, ”valikoivana journalismina”, ”muunneltuna totuutena” ja pahimmillaan kertomatta jättämisenä sekä suoranaisena sensuurina. – Miten? Sen osoitan tutkimuksessani laajalla ja perusteellisella aineistolla.

Mediassa tapahtuneen repeämän aiheuttajaksi osoitetaan tutkimuksessani lähinnä maahanmuuton tuottama eripura ja siihen liittyvä kansalaisluottamuksen sekä sosiaalisen pääoman katoaminen ja Euroopan unionin liittovaltio- sekä keskittämispolitiikka.

Maahanmuutto on ollut edistämässä muun muassa suomalaisten ihmisten työttömyyttä ja julkisen talouden velkaantumista samalla, kun liittovaltiopolitiikka sekä siihen liittyvä internationalismi ovat johtaneet työn virtaamiseen pois Suomesta.


Monikulttuuri-ideologia on valtavirtamedian tendenssi numero 1

Kansalaisten sukset ovat menneet ristiin, ja se on seuraus kansanryhmien etujen ja intressien konflikoitumisesta. On syntynyt arvo-, etu- ja kulttuurikonflikteja, jotka ovat ratkaisemattomia. Tulijoiden arvot ovat poikenneet huomattavasti länsimaisesta rationalismista, ja etukonflikteja ei voida ratkaista rahalla, kun valtiovarainministeriön pöytälaatikot ovat tyhjät. Lopulta on syntynyt kokonaisia kulttuurikonflikteja, kun kansanryhmät ovat järjestyneet identiteettipoliittisiksi klustereiksi.

Jäätä on yritetty sulattaa monikulttuuri-ideologisella lähetystyöllä, jota saamme kuulla Helsingin Sanomien jokapäiväisinä aikuisten iltasatuina ja Yleisradion tauottomana äänilevykonserttina. Monikulttuuri-ideologia on kuitenkin osoittautunut paradoksiksi, niin kuin suvaitsevuuden toiveetkin. Monikulttuurisuus johtaa suureen konformismiin, eli yhteensovittamisen pyrkimykseen, ja sitä kautta monokulttuuriin. Suvaitseva yhteiskunta taas ei ole vapaa, vaan täyttyy – liberalismin paradoksin mukaisesti – suvaitsevuuden vaatimuksista, kun kansalaisille teroitetaan, mitä kaikkea meidän pitäisi sietää.

Pahinta on ollut, että järjestelmäpolitiikan syrjäyttämiä kantaväestöjä ei kuulla vaan heidän poliittista yhteiskuntakritiikkiään haukutaan vihapuheeksi, joka koetetaan julistaa laittomaksi. Keskustelua käydään nähdäkseni täysin väärästä asiasta, jos taannutaan ajattelemaan, millä perustella joku pitäisi vaientaa. Oikea ongelma on, kuinka kukaan voi olla niin ymmärtämätön, että ryhtyy kieltämään yhteiskuntakritiikin esittämistä.

Entäpä jos arvostelu onkin ansaittua? Niin sanottua vihapuhetta edeltää yleensä jokin valtapuhe, jolla käytetään julkista valtaa jonkun hyväksi ja jotain vastaan. Julkinen valta ottaa entistä useammin kantaa vierasperäisten hyväksi kantaväestöjä vastaan, mikä ilmenee esimerkiksi ”positiivisessa erityiskohtelussa”.

Sananvapauden idea on kuitenkin ollut jo Magna Cartan ajoilta asti siinä, että se on vertikaalinen eikä horisontaalinen. Sananvapaus on laadittu kansalaisten suojaksi valtiovaltaa vastaan eikä kansalaisten suojaksi toinen toisistaan esittämiä mielipiteitä vastaan, niin kuin nykyisessä ilmiantokulttuurissa ja kunnianloukkausten kansanhuveissa tunnutaan ajateltavan.

Kriittinen puhe on yleensä reaktiota vallankäyttöön. Niinpä eripuran ja luottamuspulan syy ei ole mikään äänestysaktiivisuuden lasku vaan harjoitettu politiikka, jota ovat tehneet sekä huvitteluliberaali oikeisto että vihervasemmisto.

Maahanmuutto on syventänyt kuilua, samoin liittovaltio- ja keskittämispolitiikka. Siten on rakennettu uuden ajan yhteiskuntaa, joka koostuu ruhtinaskunnista ja universaalista EU-tasosta. Paikallisella tasolla ihminen on vaikutusvallaton, ja liittovaltion taso on etäinen, abstrakti ja mittasuhteiltaan väärä.

Sen sijaan hyvinvointiyhteiskunta on mahdollinen vain kansallisvaltion toimintatasolla, jolla voidaan ottaa huomioon kansakuntien ja valtioiden erilainen väestörakenne, tuotantorakenne, teollinen ja taloudellinen rakenne sekä kulttuuriset ominaispiirteet. Tämä tekee kansallismielisyydestä ja kansallisten etujen ajamisesta ensiarvoisen tärkeää myös tulevaisuudessa.

Suomessa puhutaan paljon syrjäytymisestä ja eriarvoisuudesta sekä tehdään köyhyystutkimusta. Köyhyystutkimus onkin monille tieteilijöille hyvä bisnes, sillä valtiovallalla on suuri motiivi teeskennellä, että se lievittää tuottamiaan ongelmia.

Tämä tapahtuu kippaamalla köyhyystutkimuksen paljon rahaa, niin että kyseisestä tiedepolitiikasta on päässyt nauttimaan jo köyhyystutkimuksella kannatusta kalastellut Maria Ohisalokin (vihr.). Kyseessä on kuitenkin sadetanssi. Näin pohditaan, mistähän se maahanmuuton ja EU-aneiden aiheuttama köyhyys oikein johtuu, eikä huomata, että vastaus sisältyy kysymykseen.


Politiikan oikeusperustusta koskeva kriisi yritetään kääntää populismiväitteiksi

Mitä tekemistä tällä sitten on median kanssa? Tämänhän piti olla mediatutkimus.

Palaan alkuun. Olen todellakin tutkimuksessani osoittanut, miten mediassa vallitseva halkeaminen ja eri mieltä olevien ihmisten nimittäminen ”toisinajattelijoiksi”, ”vaihtoehtomedioiksi” tai jopa ”vastamedioiksi” ilmentää koko politiikan legitimaatiokriisiä.

Median tieto- ja totuuskriisi ei siis ole mikään irrallinen eikä erillinen ilmiö, jota voitaisiin tarkastella vain viestintäteoreettisesti, vaan se juontaa juurensa politiikan koko oikeusperustusta koskevasta syvästä eripurasta ja erimielisyydestä, joka aineellistuu kantaväestön ja tänne muualta tulleiden kilpailussa työpaikoista, opiskelupaikoista, asunnoista, sosiaaliresursseista ja aivan kaikesta, viime kädessä leivästä Hurstin leipäjonoissa.

Miten sitten toimii media? Tässä tutkimuksessa olen osoittanut, että valtavirtamedia on mennyt näiden kahden, eli maahanmuuton ja ”internatsismina” tunnetun EU:n liittovaltiopolitiikan, takaajaksi lähes kaikessa. Etenkin tämä näkyy Yleisradion ja Sanoma-konsernin viestimissä mutta myös muualla valtavirtamediassa.

Kansallista etua puoltavat äänenpainot on pyritty tuomitsemaan ”populismiksi” tai ”fasismiksi”, jonka uhkaa pidetään yllä pyörittämällä televisiossa jatkuvia natsidokumentteja ja rahoittamalla vihreää tutkijaa Oula Silvennoista Suomen Akatemian noin 434 000 euron myötäjäisillä.

Tarkoitus lienee todistella akatemian rahoittaman sosiaalipsykologi Inari Sakin tapaan, että itsenäinen rajapolitiikka, väestöpolitiikka ja verovarojen käyttö oman kansamme hyväksi ovat muka rasismia. Myös Koneen Säätiö on tukenut punavihreää tendenssitutkimusta avokätisesti.

Olen tutkimuksessani osoittanut, että populismiksi sanotuilla ilmiöillä ja populismista moitituilla puolueilla ei ole mitään tekemistä varsinaisen populismin kanssa. Määrittelen populismin funktionaalisesti niin, että (1) populismia on katsomus, jonka mukaan puolue kannattaa kaikkea, mikä tuo kannatusta. Toimiiko esimerkiksi Perussuomalaiset näin? – Ei varmasti, vaan puolueella on hyvinkin vankkoja perusarvoja ja lähtökohtia.

Populismiin liittyy myös se, että (2) ehdokkaina on poppareita: urheilijoita, lavalaulajia ja missejä. Katsokaa nyt, paljonko korporatiivisilla systeemipuolueilla on näitä kaikkia riveissään ja arvostelkaa vasta sitten Perussuomalaisia vastaavasta.

Populismia on myös (3) ylhäältä päin tapahtuva johtaminen ja vetoaminen suuriin liidereihin. Omien havaintojeni mukaan perussuomalaista puoluetta on johdettu viime aikoina kentältä eri puolilta Suomea, mikä ilmeni muun muassa viime eduskuntavaalikampanjassa.

Ja populismia ovat (4) eliitin vastaisuus sekä (5) kansalaismielipiteiden suora esittäminen ilman kaupan, teollisuuden, maatalouden tai ay-liikkeen intressien ajajaksi asettumista. Nämä kyllä toteutuvat Perussuomalaisten toiminnassa, mutta sepä onkin osa demokratian ihannetta.


Politiikan medioituminen on sosiaalista korruptiota

Populistiset kytkökset ovat suomalaisessa yhteiskunnassa sidoksissa maamme poliittisen universumin korruptoituneisuuteen. Eräänä tutkimuksellisena lähtökohtanani on göteborgilaiselta viestinnän professorilta Jesper Strömbäckiltä lainaamani medioitumisen käsite. Myös Kent Asp puhui samasta ilmiöstä Ruotsissa jo aiemmin.

Politiikan medioitumisella tarkoitetaan eräänlaista sosiaalista korruptoituneisuutta, jossa vaihdon välineenä ei toimi raha vaan julkisuus ja mielipiteet. Poliitikot ovat havainneet uransa olevan riippuvaista valtamedian suosiosta, ja niinpä poliitikot ovat alkaneet myötäillä toimittajien näkemyksiä.

Tätä kautta toimittajien käsiin on keskittynyt paljon valtaa, jopa enemmän kuin poliitikoilla itsellään. Toimittajat puolestaan puhuttavat sekä poliitikkoja että tieteilijöitä erittäin valikoidusti ja oman poliittisen suuntautumisensa mukaan puolueellisesti. Olen kuvannut tilannetta niin, että toimittajat seisovat valtapodiumin kultamitalikorokkeella ja asioivat puolin ja toisin sekä hopeatilalla olevien poliitikkojen että pronssisijalla olevien tieteilijöiden kanssa.

Tästä julkisuuden orkestroimisesta syntyy puolueellista agenda- ja tendenssijournalismia, jossa myös asiantuntijajulkisuus on vääristynyt tieteilijöiden tavoitellessa uralleen välttämätöntä mediajulkisuutta. Punavihreän värisuoran vallassa oleva yhteiskuntatiede ja yliopistolaitos syöttävät jatkuvasti vihervasemmistolaisesta kallistumasta kärsivän valtamedian lapaan, ja näin pyritään luomaan oikeutusta niin maahanmuutolle kuin Euroopan liittovaltiopolitiikan ja euroalueen pönkittämisellekin.

Esitän tutkimuksessani laajan näytön myös siitä, kuinka puolueellista yhteiskuntatutkimuksesta on tullut yliopistoissa, kun juuri kukaan ei ole enää kiinnostunut tiedosta eikä totuudesta vaan ”tasa-arvoisuudesta”, ”arvoista” ja ”oikeudenmukaisuudesta”, ja yliopistoihin hakeudutaan parantamaan maailmaa – ei selvittämään sitä, kuinka maailma toimii tai ei toimi. Tämä johtaa väistämättä sivuraiteelle tieteellistä totuutta tavoiteltaessa, ja laaja ”arvoihin” vetoaminen on tieteenfilosofisten metodologioiden vastaista, niin kuin arvolatautunut toiminta yleensäkin on ideologista.

Mitään uutta vasemmistopopulistisen valtamedian puolueellisuudessa ei tietenkään ole. Saman ovat todenneet myös monet verkkokolumnistit, esimerkiksi Tere Sammallahti arvostellessaan entisen pornotähden nimittämistä Yleisradion kolumnituotannon portinvartijaksi – ja toisaalta vaikkapa Juha Hämäläinen tilittäessään, kuinka vinksallaan Ylen ohjelmahankinnan näkemykset ovat etenkin koskien nyky-Yhdysvaltoja. En ole siis yksin tätä mieltä. Mutta nyt puolueellisuus on tieteellisesti osoitettu tässä yli 800 viitettä kattavassa tutkimuksessani.


Sensuurijournalismi antaa valheellisen kuvan yhteiskunnassa esiintyvistä mielipiteistä

Entä puhe tiedosta ja totuudesta? Käärme neuvoi paratiisissa Eevaa, että mikäli syötte tiedon puusta, saatte tietää totuuden. Mutta sitä hän ei kertonut, että te sen vuoksi kuolette. Halu tietää totuus kiihotti kuitenkin niin paljon, että Eeva sen vuoksi poimi kärsimyshedelmän. Hän antoi hänelle ja hänkin söi.

Käärme kuitenkin valehteli, sillä vaikka olikin totta, että ihmiset saavat siten tietää totuuden, hän jätti jotakin kertomatta, eli antoi valheellisen kuvan asioista. Tämä muistuttaa Yleisradion nykyisen toimitusjohtajan kannanottoa, että ”uutisoimatta jättäminen ei ole sananvapauden rajoittamista”, minkä hän puolestaan antoi Päätoimittajien yhdistyksen varapuheenjohtajana.

Sananvapauteen kuuluu kuitenkin olennaisesti – ei vain oikeus sanoa asiansa – vaan myös oikeus saada tietoa kaikkien kanavien kautta. Vastaanottajan rooli on nyt niin kuin Aatamilla aikoinaan. – Kumpi siis kiihottaa ihmisiä nykyisin enemmän, totuus vai valhe?

Molempia nimittäin esiintyy. Media, joka suodattaa ja sensuroi, antaa joka tapauksessa valheellisen kuvan siitä, millaisia näkemyksiä yhteiskunnassa esiintyy, ovatpa ne sinänsä totta tai eivät.

Myös kiistanalaisista ja ongelmalliseksi koetuista asioista pitäisi käydä täysin avointa keskustelua. Se olisi todellista sananvapauden toteuttamista, kun taas ongelmattomien asioiden kohdalla sananvapauden laillinen suoja olisi tarpeeton. Tässä mielessä suhtaudun erittäin torjuvasti yhteiskuntakritiikin lavastamiseen ”vihapuheeksi” ja sen kriminalisointiin, sillä se avaisi suoran tien kaiken sellaisen aineksen sensurointiin, joka herättää vihaa vastaanottajissa.


Mikrotason kertomustalous vs. makrotason järjestelmäpoliittiset faktat

Entä sitten itse totuus; onko sitä edes olemassa? Totuus, a funny thing, usein ajatellaan. Kenties sen vastakohta, valhe, katosi diskurssista siksi, että pitkään aikaan ei katsottu mitään ehdottomia totuuksia olevankaan, kunnes totuuden ja valheen käsitteet pullahtivat jälleen esiin. – Miksi? Kirjassani on vastaus myös siihen, ja se löytyy vallan käsitteen kautta.

 

Valtavirtamedia on itse julistautunut ainoaksi laadukkaan journalismin tekijäksi ja ominut totuuden itselleen. Paradoksi on siinä, että samat postmodernistiset toimittajat, jotka ovat omaksuneet relativistisen käsityksen totuudesta jo opiskeluaikoinaan, huutavat nyt yksiäänisesti totuuden perään. Jälkimoderni näkemys, että jokaisella on oma näkökulmansa, on korvattu kovaäänisellä vaatimuksella faktajournalismin puolesta, ikään kuin mielipiteiden varaisista arvostuskysymyksistä voisi olla joitakin positivistisen tieteenihanteen mukaisia faktoja.

 

Niin sanotussa kertomustaloudessa tämä näkyy selvästi. Kun median narraatiot koostuvat tunteisiin vetoavista kertomuksista, esimerkiksi pakolaisten kujanjuoksuista, on siirrytty järjestelmäpolitiikasta subjektiivisten vaikutelmien ja kertomusten tasolle.

 

Faktoilla ei voi tällöin olla merkitystä, sillä kertomuksilla on harvoin todistusarvoa, niin kuin näkyy Irakista elossa löydetyn mutta kuolleeksi väitetyn palautetun tapauksessa. Ja tämänkin kertomuksen laatimisessa oli osallisena valtiollinen Yleisradio. ”Näkökulmiensa” kautta myös Helsingin Sanomat pumppaa ihmisten suut ja korvat täyteen monikulttuuri-ideologiaa, vaikka se tuottaakin monille näköpulmia.

 

Pahinta kyseisessä kertomustalouden syleilyyn ajautumisessa on, että silloin siirrytään politiikan makrotasolta henkilökohtaiselle mikrotasolle. Suuria politiikan kuvioita pyritään ratkomaan henkilökohtaisina mikrotason kysymyksinä, eli henkilökohtaisten pyyteiden mukaisesti. Ulkopolitiikkaa ja väestöpolitiikkaa ei kuitenkaan pidä tehdä avioliittoneuvojien logiikalla, vaan kyseiset linjaukset pitäisi ratkaista politiikan makrotasolla sen mukaan, mikä on kantaväestömme mielipide asiassa.

 

Se puolestaan perustuu kansakuntien itsemäärämisoikeuteen ja luonnonoikeudelliseen itsejärjestymiseen sekä poliittisen vallan perillisyyteen vanhan hyvän hegeliläis-snellmanilaisen valtiofilosofian mukaisesti – filosofian, jonka periaatteet on pitkälti unohdettu, eikä kansalaisten mielipiteitä ole kuultu näissä asioissa juuri lainkaan.

 

Koska katson, että kyse on pitkälti koko järjestelmäpolitiikan legitimaatiokriisistä, ulotan tarkasteluni myös siihen rooliin, joka oikeustieteilijöillä on ollut, kun perimmältään poliittiset kysymykset on haluttu ratkoa lakituvissa ihmisoikeusretoriikkaan ja perusoikeusfundamentalismiin tukeutuen. Habermasilaista yhteiskuntateoriaa arvostellen väitän, että yhteiskunnallista totuutta ei voida koskaan tavoitella saati saavuttaa tilanteissa, joita etäisestikin varjostaa rangaistusten uhka, ja siksi omistan kirjassani paljon sivutilaa sananvapauden puolustamiselle.

 

Tuloksena jälkikäteissensuurista on hiljaisuuden spiraali, jossa tuomiot kiertyvät perustuslainvastaiseksi ennakkosensuuriksi, kun kansalaiset pelästyvät ja alistuvat sensuroimaan itseään, ja lainsäätäjä ”vain kirjaa” uudeksi normaaliksi vakiintuvaa käytäntöä. Sitä jokaisen ammattitaitoisen filosofin pitäisi työkseen vastustaa.

Kiitokset medioille runsaasta aineistosta

Miten sitten olen osoittanut mediaa ja sen puolueellisuutta koskevat väitteeni? Esimerkkitapauksia ja aineistoa on runsaasti, ja kiitänkin toimittajakuntaa siitä, että se ei ole säästellyt eikä salannut puolueellisuuttaan; tosin puolueellisuutensa tunnustaminen ei vapauta siitä.

Eräs yliopistotutkija, nimeltään Markus Ojala, arvioi asiaa jokin aika sitten Politiikasta-lehden kirjoituksessaan ”Puolueettoman journalismin aika on ohi” niin, että puolueellisuutensa myöntäminen vasta vapauttaakin vastuusta. Ajatuskulku on samanlainen kuin ryöstäisi ihmisen ja sanoisi tehneensä sen vilpittömästi. Ajatus herättääkin kysymyksen, kuka näille nuorille on opettanut yliopistossa logiikkaa ja tieteenfilosofiaa, eivät kai vain Thomas Wallgren (sd.) ja Panu Raatikainen (vas.)?

Tutkimusaineistoni on monipuolinen. Olen laatinut analyysin esimerkiksi Turun terrori-iskun mediakäsittelystä. Olen analysoinut niin sanotun alpakkatapauksen ja kirjoittanut laajasti esimerkiksi ”Me too” -hankkeen ja ”Suostumus2018”-hankkeen mediakäsittelyistä sekä koululaisten ilmastolakkoilusta, joiden uutisointi koostui pitkälti näiden hankkeiden hehkutuksesta, niin kuin vallankumous olisi juuri ovella.

Olen käsitellyt laajasti myös asiantuntijavaltaa käyttävää tiedemediaa, joka kärsii tulosten toistettavuuskriisistä ja vertaisarviointimenettelyjen mielivallasta, kun läpi näyttävät menevän ankarasta kontrollista huolimatta (tai sen vuoksi) Keijo Kaarisateen parodiatekstitkin. Paikkaansa pitää muunnelma vanhasta sanonnasta: kun tarpeeksi kauan katsot Keijoon, lopulta Keijo katsoo sinuun!

Helsingin Sanomat TV-mainostaa nyt Päivälehden työllä, jota lehti teki kansallisvaltion rakentamiseksi. Tämä on tekemisissä sen kanssa, että lehdistöllä oli aikoinaan laaja rooli kansallisvaltioiden muodostumisessa. Sen sijaan historioitsija Benedict Andersonin käsityksiä, joiden mukaan kansallisvaltiot ovat pelkästään kuviteltuja yhteisöjä, pidän vääristelevinä.

Myöskään Hesarin mainos lehdestä ”Suomen rakentajana” ei ole linjassa toimituspolitiikan nykyasennoitumisen kanssa. Nykyisin lehti näyttää mieltävän itsensä dekonstruktiivisesti kansallisvaltiomme purkajaksi ja hajottajaksi, minkä osoitan tutkimuksessani. Samoin esitän (ehkä jonkun mielestä purevaa) mutta tarkoin dokumentoitua kritiikkiä myös Yleisradion vihervasemmistolaisesta kallistumasta ja ehdotan asian asettamista uuteen parlamentaariseen tarkasteluun. Ylen ongelma ei ole koskaan ollut ulkoinen vaikuttaminen vaan sisäinen politisoituminen.

Koronakriisin tapaisessa poikkeustilanteessa median on tietysti helppo poseerata ”totuuden kertojana”, sillä viestintä koostuu yksinkertaisten tilastotietojen välittämisestä, kuten sairastuneiden tai kuolleiden kirjaamisesta ja hallituksen ohjeiden tähdentämisestä, niin kuin aina ennenkin.

Samalla valtavirtamedia lähes vaikenee euroalueella käynnissä olevasta valtavasta tulojensiirrosta, joka tapahtuu koronakulissin varjolla, kun ankarasti verotetuilta suomalaisilta riistetään 8,5 miljardia euroa Italialle, joka on Suomea lievemmin verotettu maa. Heti kun astutaan pelkän banaalin datakirjailun alueelta poliittisten asioiden alueelle ja pohditaan, onko tämä oikein ja mitä pitäisi tehdä, alkavat valtavat erimielisyydet, ja valtamedian sekä vaihtoehtoisen toisinajattelun sukset menevät ristiin.

Syynä voi olla myös se, että kykyä analyysien tekoon ei toimituksista kerta kaikkiaan löydy, eikä ymmärretä liittovaltioon kulkevan junan olevan jo perillä. Paradoksien paradoksi on siinä, että media hyväksyy selitykset, joiden mukaan liittovaltioon ei olla matkalla. Mutta toisaalta se katsoo läpi sormien tuota yhteistä verotusta, jonka puitteissa suomalaisten tuottamia ja tarvitsemia verovaroja ammennetaan vieraiden kansakuntien hyväksi, ja EKP:n myöntämiä ikuisia keskuspankkilainoja, joilla valtiot sidotaan keskuspankkiin, toisin sanoen elimeen, jolla ei pitänyt olla mitään poliittista valtaa. Vallan vahtikoirasta on tullut salonkien sylipuudeli.

Valtamedian päänsilitys eurososialismia ajavalle sosialistihallitukselle on valtava systeemivale, jonka tuloksena maamme menee kuin vene ilman tappia kohti pohjaa. Samanaikaisesti kansalaisille teroitetaan Yleisradion ohjelmissa, miten kaikenlainen kansallismielisyys ja oman kansamme etujen puolustaminen muka on vaarallista nationalismia, joka on torjuttava!


Mihin pyrin?

Lopuksi pari tärkeää kysymystä. (1) Pyrinkö tällä tutkimuksella ohjeistamaan mediaa? Vastaus on: En pyri. En koeta neuvoa mediaa, enkä voisikaan. Tämä ei ole preskriptiivistä eli ohjaavaa tutkimusta vaan deskriptiivistä eli kuvailevaa tutkimusta. Olen siis vain kuvannut, kuinka valtavirtamedia on tähän asti toiminut, ja olen pyrkinyt tekemään kaiken silkkihansikkain, toisin sanoen pyrkimällä etsimään perusteita sille, voisiko valtamedian puolueellisuutta jotenkin puolustaa. Mutta valitan: olen epäonnistunut. En ole löytänyt puolueellisuudelle perusteita.

Toinen kysymys: (2) Olenko tyytymätön puolueemme mediakohteluun tai pyrkiikö Perussuomalaiset jotenkin määräämään mediaa taikka kerjäämään parempaa kohtelua? Vastauksenani esitän, että puolueemme ei kerjää mitään. Mutta esitän sen huomautuksen, että puolueellisuus ei taida kuitenkaan olla yleisöjen ja lukijoiden kannalta ihan oikein. Siihen on liittynyt pyrkimystä sensuroida maahanmuutto- ja EU-kriittisiä mielipiteitä valtamediassa, sosiaalisessa mediassa ja juristien nuijilla oikeussaleissa.

Puolueemme ehdokkaiden ja edustajien kohtaama kelju asennoituminen, skandalisoiminen ja vaikeneminen puolueemme ohjelmia koskevasta informaatiosta ovat antaneet kansalaisille virheellisen kuvan asioista. Siltä osin kuin painokasta sanankäyttöä on taholtamme esitetty, ei kohtelua ole ollut joissakin tapauksissa ollenkaan. Myös vaikeneminen on ollut kuuluvaa, ja sekin on toki huomattu. Kielteinenkin julkisuus on kääntynyt meille myönteiseksi.

Kuten jo totesin, yhteiskunnallista totuutta ei voida tavoitella tilanteissa, joita varjostaa sanktioiden uhka. Juuri se tuomitsee totuuden katoamaan. Totuus on arka olento, joka pakenee hetkessä seinänrakoihin, ja lopulta kaikki puhuvat pelkkää doublespeakia vain omaksi edukseen: joko formaalisia tai sosiaalisia rangaistuksia vältellen niin kuin muinaisessa Neuvostoliitossa.

Tarkoitukseni ei siis ole piirtää ahtaampia rajoja sananvapauden ympärille vaan osoittaa, että koko sananvapauden käsite on nietzscheläisittäin arvioiden hullunkurinen. Siinä oletetaan, että vapaus on luovutettua ja tulee korkeammasta kädestä. Myös liberaalifilosofi John Stuart Millin mukaan jokainen ihminen on ajatustensa ja sanomistensa ehdoton valtias, ja näin tulee ollakin, sillä se on kaiken viestinnän idea ja syy, miksi mitään viestintää on. Merkityksistä ja tarkoitusperistä päättää viestin lähettäjä eikä sen vastaanottaja tai ulkoinen tuomari, kuten nykyisessä ammatikseen pahastujien todellisuudessa ajatellaan.

Tuossa vielä kuvaruutukuulumisena:

Mediatutkimus

Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä


Blogikirjat

Poliittisesti korrektia: Kutkuttavan kivaa kujerrusta vastuuvalheista ja vihatotuuksia sinulle, kyyhkyläiseni – Blogikirjoituksia 2019

Ankara totuus: Ansaittuja analyysejä ja valittuja verkkokolumneja – Blogikirjoituksia 2018

Vastahankaan: Punavihreän kuplan puhkaisuja – Blogikirjoituksia 2017

Sanaakaan en vaihtaisi pois: Kirjoituksia maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kansainvälisyydestä – Blogikirjoituksia 2015–2016

Minuutti on mennyt: Synkkää yksinpuhelua vieraantuneesta valtakunnasta – Blogikirjoituksia 2011–2014

Valhe kaatuu: Fatwoja ja jeremiadeja eripuraisesta Euroopasta – Blogikirjoituksia 2010–2011

Kansanvallan varkaat: Kirjoituksia demokratian kaventamisesta Suomessa – Blogikirjoituksia 2009

Sensuurin Suomi: Filosofisesti korrekteja kolumneja arkipäivän ajatusrikoksista – Blogikirjoituksia 2006–2008