Totuus kiihottaa – Mitä sanon mediatutkimuksessani?

Platon katsoi, että kenelläkään ei pitäisi olla asiaa filosofikuninkaaksi ennen viidenkymmenen vuoden ikää. Nyt kun tämäkin asia on osaltani kunnossa, nautin siitä, että minulla on poliittista valtaa enemmän kuin Ruotsin kuninkaalla.

Nimittäin Kaarle Kustaa ei voi sanoa poliittisista asioista mitään ilman, että hänen lipsautuksestaan alkaa suuri mediakohu. Sen sijaan minä voin sanoa mitä vain ilman, että media kiinnittää asiaan huomiota lainkaan!

Mutta myös minä olen kiinnittänyt huomiota median toimintaan. Tänään onkin Suuri Päivä, ja julkaisen pitkään kirjoittamani mediatutkimuksen.

Teoksen kustantaa Suomen Perusta, ja sen nimi on Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä. Painetussa kirjassa on 420 sivua, kirjaa jaellaan PDF:nä vapaasti, eikä tämänkään kirjoitukseni tarkoitus ole mainostaa, vaan tiedottaa tutkimustuloksista.

Klikkaa tästä ja odota latautumista. Tallenna PDF koneellesi ja lue!

Teoksessa selitetään median halkeamista perinteiseen valtavirtamediaan ja toisaalta vaihtoehtoiseen uusmediaan perimmältään muuna kuin mediailmiönä. Median jakautuminen ei ole pelkkä viestinnällinen ilmiö vaan merkki huonosta politiikasta ja järjestelmäpolitiikan epäonnistumisesta. Median tieto- ja totuuskriisi ei siis ole itse itsensä syy.


Median halkeaminen on seuraus väestöpoliittisesta jakautumisesta

Sen sijaan median jakautuminen on seuraus yhteiskuntakeskusteluihin syntyneestä railosta ja se puolestaan yhteiskunnallisen todellisuuden halkeamisesta. Taustalla vaikuttaa väestössä tapahtunut repeäminen, jonka tuloksena on syntynyt lähinnä kaksi todellisuuden tulkintalinjaa: jakautuminen yhtäältä (1) affektiiviseen, emotionaaliseen ja idealistiseen asennoitumiseen ja toisaalta (2) realistiseen, rationaaliseen ja reflektiiviseen todellisuuden tulkintaan. Vastakkain ovat siis tunteelliset ja järjelliset ajattelutavat.

Ensin mainittua on edustanut vasemmistopopulistinen valtavirtamedia ja jälkimmäistä sen haastajaksi kohonnut kansalaisjournalismi, jota on esiintynyt sosiaalisessa mediassa, blogosfäärissä ja varta vasten perustetuilla sivustoilla sekä vaihtoehtoisissa medioissa.

Tutkimuksessa huomioidaan myös roolien vaihtumiset. Perinteinen media on ollut taantumassa, ja uusmedia on valtavirtaistunut.

Lisäksi valtamediassa ei ole huomattu, että myös valtamedian oma näkökulma on ollut vain yksi vaihtoehto muiden joukossa. Valtamedia on kuitenkin levikeillään hallinnut julkisuuden kenttää.

Koska valtaa ei ole olemassa ilman valheita, on valtamedian rooliin liittynyt per definitionem aina myös tietty valheellisuus, joka on ilmennyt ”sananvastuuna”, ”yhteiskuntavastuullisuutena”, ”vihatotuuksien” pois jynssäämisenä, ”valikoivana journalismina”, ”muunneltuna totuutena” ja pahimmillaan kertomatta jättämisenä sekä suoranaisena sensuurina. – Miten? Sen osoitan tutkimuksessani laajalla ja perusteellisella aineistolla.

Mediassa tapahtuneen repeämän aiheuttajaksi osoitetaan tutkimuksessani lähinnä maahanmuuton tuottama eripura ja siihen liittyvä kansalaisluottamuksen sekä sosiaalisen pääoman katoaminen ja Euroopan unionin liittovaltio- sekä keskittämispolitiikka.

Maahanmuutto on ollut edistämässä muun muassa suomalaisten ihmisten työttömyyttä ja julkisen talouden velkaantumista samalla, kun liittovaltiopolitiikka sekä siihen liittyvä internationalismi ovat johtaneet työn virtaamiseen pois Suomesta.


Monikulttuuri-ideologia on valtavirtamedian tendenssi numero 1

Kansalaisten sukset ovat menneet ristiin, ja se on seuraus kansanryhmien etujen ja intressien konflikoitumisesta. On syntynyt arvo-, etu- ja kulttuurikonflikteja, jotka ovat ratkaisemattomia. Tulijoiden arvot ovat poikenneet huomattavasti länsimaisesta rationalismista, ja etukonflikteja ei voida ratkaista rahalla, kun valtiovarainministeriön pöytälaatikot ovat tyhjät. Lopulta on syntynyt kokonaisia kulttuurikonflikteja, kun kansanryhmät ovat järjestyneet identiteettipoliittisiksi klustereiksi.

Jäätä on yritetty sulattaa monikulttuuri-ideologisella lähetystyöllä, jota saamme kuulla Helsingin Sanomien jokapäiväisinä aikuisten iltasatuina ja Yleisradion tauottomana äänilevykonserttina. Monikulttuuri-ideologia on kuitenkin osoittautunut paradoksiksi, niin kuin suvaitsevuuden toiveetkin. Monikulttuurisuus johtaa suureen konformismiin, eli yhteensovittamisen pyrkimykseen, ja sitä kautta monokulttuuriin. Suvaitseva yhteiskunta taas ei ole vapaa, vaan täyttyy – liberalismin paradoksin mukaisesti – suvaitsevuuden vaatimuksista, kun kansalaisille teroitetaan, mitä kaikkea meidän pitäisi sietää.

Pahinta on ollut, että järjestelmäpolitiikan syrjäyttämiä kantaväestöjä ei kuulla vaan heidän poliittista yhteiskuntakritiikkiään haukutaan vihapuheeksi, joka koetetaan julistaa laittomaksi. Keskustelua käydään nähdäkseni täysin väärästä asiasta, jos taannutaan ajattelemaan, millä perustella joku pitäisi vaientaa. Oikea ongelma on, kuinka kukaan voi olla niin ymmärtämätön, että ryhtyy kieltämään yhteiskuntakritiikin esittämistä.

Entäpä jos arvostelu onkin ansaittua? Niin sanottua vihapuhetta edeltää yleensä jokin valtapuhe, jolla käytetään julkista valtaa jonkun hyväksi ja jotain vastaan. Julkinen valta ottaa entistä useammin kantaa vierasperäisten hyväksi kantaväestöjä vastaan, mikä ilmenee esimerkiksi ”positiivisessa erityiskohtelussa”.

Sananvapauden idea on kuitenkin ollut jo Magna Cartan ajoilta asti siinä, että se on vertikaalinen eikä horisontaalinen. Sananvapaus on laadittu kansalaisten suojaksi valtiovaltaa vastaan eikä kansalaisten suojaksi toinen toisistaan esittämiä mielipiteitä vastaan, niin kuin nykyisessä ilmiantokulttuurissa ja kunnianloukkausten kansanhuveissa tunnutaan ajateltavan.

Kriittinen puhe on yleensä reaktiota vallankäyttöön. Niinpä eripuran ja luottamuspulan syy ei ole mikään äänestysaktiivisuuden lasku vaan harjoitettu politiikka, jota ovat tehneet sekä huvitteluliberaali oikeisto että vihervasemmisto.

Maahanmuutto on syventänyt kuilua, samoin liittovaltio- ja keskittämispolitiikka. Siten on rakennettu uuden ajan yhteiskuntaa, joka koostuu ruhtinaskunnista ja universaalista EU-tasosta. Paikallisella tasolla ihminen on vaikutusvallaton, ja liittovaltion taso on etäinen, abstrakti ja mittasuhteiltaan väärä.

Sen sijaan hyvinvointiyhteiskunta on mahdollinen vain kansallisvaltion toimintatasolla, jolla voidaan ottaa huomioon kansakuntien ja valtioiden erilainen väestörakenne, tuotantorakenne, teollinen ja taloudellinen rakenne sekä kulttuuriset ominaispiirteet. Tämä tekee kansallismielisyydestä ja kansallisten etujen ajamisesta ensiarvoisen tärkeää myös tulevaisuudessa.

Suomessa puhutaan paljon syrjäytymisestä ja eriarvoisuudesta sekä tehdään köyhyystutkimusta. Köyhyystutkimus onkin monille tieteilijöille hyvä bisnes, sillä valtiovallalla on suuri motiivi teeskennellä, että se lievittää tuottamiaan ongelmia.

Tämä tapahtuu kippaamalla köyhyystutkimuksen paljon rahaa, niin että kyseisestä tiedepolitiikasta on päässyt nauttimaan jo köyhyystutkimuksella kannatusta kalastellut Maria Ohisalokin (vihr.). Kyseessä on kuitenkin sadetanssi. Näin pohditaan, mistähän se maahanmuuton ja EU-aneiden aiheuttama köyhyys oikein johtuu, eikä huomata, että vastaus sisältyy kysymykseen.


Politiikan oikeusperustusta koskeva kriisi yritetään kääntää populismiväitteiksi

Mitä tekemistä tällä sitten on median kanssa? Tämänhän piti olla mediatutkimus.

Palaan alkuun. Olen todellakin tutkimuksessani osoittanut, miten mediassa vallitseva halkeaminen ja eri mieltä olevien ihmisten nimittäminen ”toisinajattelijoiksi”, ”vaihtoehtomedioiksi” tai jopa ”vastamedioiksi” ilmentää koko politiikan legitimaatiokriisiä.

Median tieto- ja totuuskriisi ei siis ole mikään irrallinen eikä erillinen ilmiö, jota voitaisiin tarkastella vain viestintäteoreettisesti, vaan se juontaa juurensa politiikan koko oikeusperustusta koskevasta syvästä eripurasta ja erimielisyydestä, joka aineellistuu kantaväestön ja tänne muualta tulleiden kilpailussa työpaikoista, opiskelupaikoista, asunnoista, sosiaaliresursseista ja aivan kaikesta, viime kädessä leivästä Hurstin leipäjonoissa.

Miten sitten toimii media? Tässä tutkimuksessa olen osoittanut, että valtavirtamedia on mennyt näiden kahden, eli maahanmuuton ja ”internatsismina” tunnetun EU:n liittovaltiopolitiikan, takaajaksi lähes kaikessa. Etenkin tämä näkyy Yleisradion ja Sanoma-konsernin viestimissä mutta myös muualla valtavirtamediassa.

Kansallista etua puoltavat äänenpainot on pyritty tuomitsemaan ”populismiksi” tai ”fasismiksi”, jonka uhkaa pidetään yllä pyörittämällä televisiossa jatkuvia natsidokumentteja ja rahoittamalla vihreää tutkijaa Oula Silvennoista Suomen Akatemian noin 434 000 euron myötäjäisillä.

Tarkoitus lienee todistella akatemian rahoittaman sosiaalipsykologi Inari Sakin tapaan, että itsenäinen rajapolitiikka, väestöpolitiikka ja verovarojen käyttö oman kansamme hyväksi ovat muka rasismia. Myös Koneen Säätiö on tukenut punavihreää tendenssitutkimusta avokätisesti.

Olen tutkimuksessani osoittanut, että populismiksi sanotuilla ilmiöillä ja populismista moitituilla puolueilla ei ole mitään tekemistä varsinaisen populismin kanssa. Määrittelen populismin funktionaalisesti niin, että (1) populismia on katsomus, jonka mukaan puolue kannattaa kaikkea, mikä tuo kannatusta. Toimiiko esimerkiksi Perussuomalaiset näin? – Ei varmasti, vaan puolueella on hyvinkin vankkoja perusarvoja ja lähtökohtia.

Populismiin liittyy myös se, että (2) ehdokkaina on poppareita: urheilijoita, lavalaulajia ja missejä. Katsokaa nyt, paljonko korporatiivisilla systeemipuolueilla on näitä kaikkia riveissään ja arvostelkaa vasta sitten Perussuomalaisia vastaavasta.

Populismia on myös (3) ylhäältä päin tapahtuva johtaminen ja vetoaminen suuriin liidereihin. Omien havaintojeni mukaan perussuomalaista puoluetta on johdettu viime aikoina kentältä eri puolilta Suomea, mikä ilmeni muun muassa viime eduskuntavaalikampanjassa.

Ja populismia ovat (4) eliitin vastaisuus sekä (5) kansalaismielipiteiden suora esittäminen ilman kaupan, teollisuuden, maatalouden tai ay-liikkeen intressien ajajaksi asettumista. Nämä kyllä toteutuvat Perussuomalaisten toiminnassa, mutta sepä onkin osa demokratian ihannetta.


Politiikan medioituminen on sosiaalista korruptiota

Populistiset kytkökset ovat suomalaisessa yhteiskunnassa sidoksissa maamme poliittisen universumin korruptoituneisuuteen. Eräänä tutkimuksellisena lähtökohtanani on göteborgilaiselta viestinnän professorilta Jesper Strömbäckiltä lainaamani medioitumisen käsite. Myös Kent Asp puhui samasta ilmiöstä Ruotsissa jo aiemmin.

Politiikan medioitumisella tarkoitetaan eräänlaista sosiaalista korruptoituneisuutta, jossa vaihdon välineenä ei toimi raha vaan julkisuus ja mielipiteet. Poliitikot ovat havainneet uransa olevan riippuvaista valtamedian suosiosta, ja niinpä poliitikot ovat alkaneet myötäillä toimittajien näkemyksiä.

Tätä kautta toimittajien käsiin on keskittynyt paljon valtaa, jopa enemmän kuin poliitikoilla itsellään. Toimittajat puolestaan puhuttavat sekä poliitikkoja että tieteilijöitä erittäin valikoidusti ja oman poliittisen suuntautumisensa mukaan puolueellisesti. Olen kuvannut tilannetta niin, että toimittajat seisovat valtapodiumin kultamitalikorokkeella ja asioivat puolin ja toisin sekä hopeatilalla olevien poliitikkojen että pronssisijalla olevien tieteilijöiden kanssa.

Tästä julkisuuden orkestroimisesta syntyy puolueellista agenda- ja tendenssijournalismia, jossa myös asiantuntijajulkisuus on vääristynyt tieteilijöiden tavoitellessa uralleen välttämätöntä mediajulkisuutta. Punavihreän värisuoran vallassa oleva yhteiskuntatiede ja yliopistolaitos syöttävät jatkuvasti vihervasemmistolaisesta kallistumasta kärsivän valtamedian lapaan, ja näin pyritään luomaan oikeutusta niin maahanmuutolle kuin Euroopan liittovaltiopolitiikan ja euroalueen pönkittämisellekin.

Esitän tutkimuksessani laajan näytön myös siitä, kuinka puolueellista yhteiskuntatutkimuksesta on tullut yliopistoissa, kun juuri kukaan ei ole enää kiinnostunut tiedosta eikä totuudesta vaan ”tasa-arvoisuudesta”, ”arvoista” ja ”oikeudenmukaisuudesta”, ja yliopistoihin hakeudutaan parantamaan maailmaa – ei selvittämään sitä, kuinka maailma toimii tai ei toimi. Tämä johtaa väistämättä sivuraiteelle tieteellistä totuutta tavoiteltaessa, ja laaja ”arvoihin” vetoaminen on tieteenfilosofisten metodologioiden vastaista, niin kuin arvolatautunut toiminta yleensäkin on ideologista.

Mitään uutta vasemmistopopulistisen valtamedian puolueellisuudessa ei tietenkään ole. Saman ovat todenneet myös monet verkkokolumnistit, esimerkiksi Tere Sammallahti arvostellessaan entisen pornotähden nimittämistä Yleisradion kolumnituotannon portinvartijaksi – ja toisaalta vaikkapa Juha Hämäläinen tilittäessään, kuinka vinksallaan Ylen ohjelmahankinnan näkemykset ovat etenkin koskien nyky-Yhdysvaltoja. En ole siis yksin tätä mieltä. Mutta nyt puolueellisuus on tieteellisesti osoitettu tässä yli 800 viitettä kattavassa tutkimuksessani.


Sensuurijournalismi antaa valheellisen kuvan yhteiskunnassa esiintyvistä mielipiteistä

Entä puhe tiedosta ja totuudesta? Käärme neuvoi paratiisissa Eevaa, että mikäli syötte tiedon puusta, saatte tietää totuuden. Mutta sitä hän ei kertonut, että te sen vuoksi kuolette. Halu tietää totuus kiihotti kuitenkin niin paljon, että Eeva sen vuoksi poimi kärsimyshedelmän. Hän antoi hänelle ja hänkin söi.

Käärme kuitenkin valehteli, sillä vaikka olikin totta, että ihmiset saavat siten tietää totuuden, hän jätti jotakin kertomatta, eli antoi valheellisen kuvan asioista. Tämä muistuttaa Yleisradion nykyisen toimitusjohtajan kannanottoa, että ”uutisoimatta jättäminen ei ole sananvapauden rajoittamista”, minkä hän puolestaan antoi Päätoimittajien yhdistyksen varapuheenjohtajana.

Sananvapauteen kuuluu kuitenkin olennaisesti – ei vain oikeus sanoa asiansa – vaan myös oikeus saada tietoa kaikkien kanavien kautta. Vastaanottajan rooli on nyt niin kuin Aatamilla aikoinaan. – Kumpi siis kiihottaa ihmisiä nykyisin enemmän, totuus vai valhe?

Molempia nimittäin esiintyy. Media, joka suodattaa ja sensuroi, antaa joka tapauksessa valheellisen kuvan siitä, millaisia näkemyksiä yhteiskunnassa esiintyy, ovatpa ne sinänsä totta tai eivät.

Myös kiistanalaisista ja ongelmalliseksi koetuista asioista pitäisi käydä täysin avointa keskustelua. Se olisi todellista sananvapauden toteuttamista, kun taas ongelmattomien asioiden kohdalla sananvapauden laillinen suoja olisi tarpeeton. Tässä mielessä suhtaudun erittäin torjuvasti yhteiskuntakritiikin lavastamiseen ”vihapuheeksi” ja sen kriminalisointiin, sillä se avaisi suoran tien kaiken sellaisen aineksen sensurointiin, joka herättää vihaa vastaanottajissa.


Mikrotason kertomustalous vs. makrotason järjestelmäpoliittiset faktat

Entä sitten itse totuus; onko sitä edes olemassa? Totuus, a funny thing, usein ajatellaan. Kenties sen vastakohta, valhe, katosi diskurssista siksi, että pitkään aikaan ei katsottu mitään ehdottomia totuuksia olevankaan, kunnes totuuden ja valheen käsitteet pullahtivat jälleen esiin. – Miksi? Kirjassani on vastaus myös siihen, ja se löytyy vallan käsitteen kautta.

 

Valtavirtamedia on itse julistautunut ainoaksi laadukkaan journalismin tekijäksi ja ominut totuuden itselleen. Paradoksi on siinä, että samat postmodernistiset toimittajat, jotka ovat omaksuneet relativistisen käsityksen totuudesta jo opiskeluaikoinaan, huutavat nyt yksiäänisesti totuuden perään. Jälkimoderni näkemys, että jokaisella on oma näkökulmansa, on korvattu kovaäänisellä vaatimuksella faktajournalismin puolesta, ikään kuin mielipiteiden varaisista arvostuskysymyksistä voisi olla joitakin positivistisen tieteenihanteen mukaisia faktoja.

 

Niin sanotussa kertomustaloudessa tämä näkyy selvästi. Kun median narraatiot koostuvat tunteisiin vetoavista kertomuksista, esimerkiksi pakolaisten kujanjuoksuista, on siirrytty järjestelmäpolitiikasta subjektiivisten vaikutelmien ja kertomusten tasolle.

 

Faktoilla ei voi tällöin olla merkitystä, sillä kertomuksilla on harvoin todistusarvoa, niin kuin näkyy Irakista elossa löydetyn mutta kuolleeksi väitetyn palautetun tapauksessa. Ja tämänkin kertomuksen laatimisessa oli osallisena valtiollinen Yleisradio. ”Näkökulmiensa” kautta myös Helsingin Sanomat pumppaa ihmisten suut ja korvat täyteen monikulttuuri-ideologiaa, vaikka se tuottaakin monille näköpulmia.

 

Pahinta kyseisessä kertomustalouden syleilyyn ajautumisessa on, että silloin siirrytään politiikan makrotasolta henkilökohtaiselle mikrotasolle. Suuria politiikan kuvioita pyritään ratkomaan henkilökohtaisina mikrotason kysymyksinä, eli henkilökohtaisten pyyteiden mukaisesti. Ulkopolitiikkaa ja väestöpolitiikkaa ei kuitenkaan pidä tehdä avioliittoneuvojien logiikalla, vaan kyseiset linjaukset pitäisi ratkaista politiikan makrotasolla sen mukaan, mikä on kantaväestömme mielipide asiassa.

 

Se puolestaan perustuu kansakuntien itsemäärämisoikeuteen ja luonnonoikeudelliseen itsejärjestymiseen sekä poliittisen vallan perillisyyteen vanhan hyvän hegeliläis-snellmanilaisen valtiofilosofian mukaisesti – filosofian, jonka periaatteet on pitkälti unohdettu, eikä kansalaisten mielipiteitä ole kuultu näissä asioissa juuri lainkaan.

 

Koska katson, että kyse on pitkälti koko järjestelmäpolitiikan legitimaatiokriisistä, ulotan tarkasteluni myös siihen rooliin, joka oikeustieteilijöillä on ollut, kun perimmältään poliittiset kysymykset on haluttu ratkoa lakituvissa ihmisoikeusretoriikkaan ja perusoikeusfundamentalismiin tukeutuen. Habermasilaista yhteiskuntateoriaa arvostellen väitän, että yhteiskunnallista totuutta ei voida koskaan tavoitella saati saavuttaa tilanteissa, joita etäisestikin varjostaa rangaistusten uhka, ja siksi omistan kirjassani paljon sivutilaa sananvapauden puolustamiselle.

 

Tuloksena jälkikäteissensuurista on hiljaisuuden spiraali, jossa tuomiot kiertyvät perustuslainvastaiseksi ennakkosensuuriksi, kun kansalaiset pelästyvät ja alistuvat sensuroimaan itseään, ja lainsäätäjä ”vain kirjaa” uudeksi normaaliksi vakiintuvaa käytäntöä. Sitä jokaisen ammattitaitoisen filosofin pitäisi työkseen vastustaa.

Kiitokset medioille runsaasta aineistosta

Miten sitten olen osoittanut mediaa ja sen puolueellisuutta koskevat väitteeni? Esimerkkitapauksia ja aineistoa on runsaasti, ja kiitänkin toimittajakuntaa siitä, että se ei ole säästellyt eikä salannut puolueellisuuttaan; tosin puolueellisuutensa tunnustaminen ei vapauta siitä.

Eräs yliopistotutkija, nimeltään Markus Ojala, arvioi asiaa jokin aika sitten Politiikasta-lehden kirjoituksessaan ”Puolueettoman journalismin aika on ohi” niin, että puolueellisuutensa myöntäminen vasta vapauttaakin vastuusta. Ajatuskulku on samanlainen kuin ryöstäisi ihmisen ja sanoisi tehneensä sen vilpittömästi. Ajatus herättääkin kysymyksen, kuka näille nuorille on opettanut yliopistossa logiikkaa ja tieteenfilosofiaa, eivät kai vain Thomas Wallgren (sd.) ja Panu Raatikainen (vas.)?

Tutkimusaineistoni on monipuolinen. Olen laatinut analyysin esimerkiksi Turun terrori-iskun mediakäsittelystä. Olen analysoinut niin sanotun alpakkatapauksen ja kirjoittanut laajasti esimerkiksi ”Me too” -hankkeen ja ”Suostumus2018”-hankkeen mediakäsittelyistä sekä koululaisten ilmastolakkoilusta, joiden uutisointi koostui pitkälti näiden hankkeiden hehkutuksesta, niin kuin vallankumous olisi juuri ovella.

Olen käsitellyt laajasti myös asiantuntijavaltaa käyttävää tiedemediaa, joka kärsii tulosten toistettavuuskriisistä ja vertaisarviointimenettelyjen mielivallasta, kun läpi näyttävät menevän ankarasta kontrollista huolimatta (tai sen vuoksi) Keijo Kaarisateen parodiatekstitkin. Paikkaansa pitää muunnelma vanhasta sanonnasta: kun tarpeeksi kauan katsot Keijoon, lopulta Keijo katsoo sinuun!

Helsingin Sanomat TV-mainostaa nyt Päivälehden työllä, jota lehti teki kansallisvaltion rakentamiseksi. Tämä on tekemisissä sen kanssa, että lehdistöllä oli aikoinaan laaja rooli kansallisvaltioiden muodostumisessa. Sen sijaan historioitsija Benedict Andersonin käsityksiä, joiden mukaan kansallisvaltiot ovat pelkästään kuviteltuja yhteisöjä, pidän vääristelevinä.

Myöskään Hesarin mainos lehdestä ”Suomen rakentajana” ei ole linjassa toimituspolitiikan nykyasennoitumisen kanssa. Nykyisin lehti näyttää mieltävän itsensä dekonstruktiivisesti kansallisvaltiomme purkajaksi ja hajottajaksi, minkä osoitan tutkimuksessani. Samoin esitän (ehkä jonkun mielestä purevaa) mutta tarkoin dokumentoitua kritiikkiä myös Yleisradion vihervasemmistolaisesta kallistumasta ja ehdotan asian asettamista uuteen parlamentaariseen tarkasteluun. Ylen ongelma ei ole koskaan ollut ulkoinen vaikuttaminen vaan sisäinen politisoituminen.

Koronakriisin tapaisessa poikkeustilanteessa median on tietysti helppo poseerata ”totuuden kertojana”, sillä viestintä koostuu yksinkertaisten tilastotietojen välittämisestä, kuten sairastuneiden tai kuolleiden kirjaamisesta ja hallituksen ohjeiden tähdentämisestä, niin kuin aina ennenkin.

Samalla valtavirtamedia lähes vaikenee euroalueella käynnissä olevasta valtavasta tulojensiirrosta, joka tapahtuu koronakulissin varjolla, kun ankarasti verotetuilta suomalaisilta riistetään 8,5 miljardia euroa Italialle, joka on Suomea lievemmin verotettu maa. Heti kun astutaan pelkän banaalin datakirjailun alueelta poliittisten asioiden alueelle ja pohditaan, onko tämä oikein ja mitä pitäisi tehdä, alkavat valtavat erimielisyydet, ja valtamedian sekä vaihtoehtoisen toisinajattelun sukset menevät ristiin.

Syynä voi olla myös se, että kykyä analyysien tekoon ei toimituksista kerta kaikkiaan löydy, eikä ymmärretä liittovaltioon kulkevan junan olevan jo perillä. Paradoksien paradoksi on siinä, että media hyväksyy selitykset, joiden mukaan liittovaltioon ei olla matkalla. Mutta toisaalta se katsoo läpi sormien tuota yhteistä verotusta, jonka puitteissa suomalaisten tuottamia ja tarvitsemia verovaroja ammennetaan vieraiden kansakuntien hyväksi, ja EKP:n myöntämiä ikuisia keskuspankkilainoja, joilla valtiot sidotaan keskuspankkiin, toisin sanoen elimeen, jolla ei pitänyt olla mitään poliittista valtaa. Vallan vahtikoirasta on tullut salonkien sylipuudeli.

Valtamedian päänsilitys eurososialismia ajavalle sosialistihallitukselle on valtava systeemivale, jonka tuloksena maamme menee kuin vene ilman tappia kohti pohjaa. Samanaikaisesti kansalaisille teroitetaan Yleisradion ohjelmissa, miten kaikenlainen kansallismielisyys ja oman kansamme etujen puolustaminen muka on vaarallista nationalismia, joka on torjuttava!


Mihin pyrin?

Lopuksi pari tärkeää kysymystä. (1) Pyrinkö tällä tutkimuksella ohjeistamaan mediaa? Vastaus on: En pyri. En koeta neuvoa mediaa, enkä voisikaan. Tämä ei ole preskriptiivistä eli ohjaavaa tutkimusta vaan deskriptiivistä eli kuvailevaa tutkimusta. Olen siis vain kuvannut, kuinka valtavirtamedia on tähän asti toiminut, ja olen pyrkinyt tekemään kaiken silkkihansikkain, toisin sanoen pyrkimällä etsimään perusteita sille, voisiko valtamedian puolueellisuutta jotenkin puolustaa. Mutta valitan: olen epäonnistunut. En ole löytänyt puolueellisuudelle perusteita.

Toinen kysymys: (2) Olenko tyytymätön puolueemme mediakohteluun tai pyrkiikö Perussuomalaiset jotenkin määräämään mediaa taikka kerjäämään parempaa kohtelua? Vastauksenani esitän, että puolueemme ei kerjää mitään. Mutta esitän sen huomautuksen, että puolueellisuus ei taida kuitenkaan olla yleisöjen ja lukijoiden kannalta ihan oikein. Siihen on liittynyt pyrkimystä sensuroida maahanmuutto- ja EU-kriittisiä mielipiteitä valtamediassa, sosiaalisessa mediassa ja juristien nuijilla oikeussaleissa.

Puolueemme ehdokkaiden ja edustajien kohtaama kelju asennoituminen, skandalisoiminen ja vaikeneminen puolueemme ohjelmia koskevasta informaatiosta ovat antaneet kansalaisille virheellisen kuvan asioista. Siltä osin kuin painokasta sanankäyttöä on taholtamme esitetty, ei kohtelua ole ollut joissakin tapauksissa ollenkaan. Myös vaikeneminen on ollut kuuluvaa, ja sekin on toki huomattu. Kielteinenkin julkisuus on kääntynyt meille myönteiseksi.

Kuten jo totesin, yhteiskunnallista totuutta ei voida tavoitella tilanteissa, joita varjostaa sanktioiden uhka. Juuri se tuomitsee totuuden katoamaan. Totuus on arka olento, joka pakenee hetkessä seinänrakoihin, ja lopulta kaikki puhuvat pelkkää doublespeakia vain omaksi edukseen: joko formaalisia tai sosiaalisia rangaistuksia vältellen niin kuin muinaisessa Neuvostoliitossa.

Tarkoitukseni ei siis ole piirtää ahtaampia rajoja sananvapauden ympärille vaan osoittaa, että koko sananvapauden käsite on nietzscheläisittäin arvioiden hullunkurinen. Siinä oletetaan, että vapaus on luovutettua ja tulee korkeammasta kädestä. Myös liberaalifilosofi John Stuart Millin mukaan jokainen ihminen on ajatustensa ja sanomistensa ehdoton valtias, ja näin tulee ollakin, sillä se on kaiken viestinnän idea ja syy, miksi mitään viestintää on. Merkityksistä ja tarkoitusperistä päättää viestin lähettäjä eikä sen vastaanottaja tai ulkoinen tuomari, kuten nykyisessä ammatikseen pahastujien todellisuudessa ajatellaan.

Tuossa vielä kuvaruutukuulumisena:

Mediatutkimus

Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä


Blogikirjat

Poliittisesti korrektia: Kutkuttavan kivaa kujerrusta vastuuvalheista ja vihatotuuksia sinulle, kyyhkyläiseni – Blogikirjoituksia 2019

Ankara totuus: Ansaittuja analyysejä ja valittuja verkkokolumneja – Blogikirjoituksia 2018

Vastahankaan: Punavihreän kuplan puhkaisuja – Blogikirjoituksia 2017

Sanaakaan en vaihtaisi pois: Kirjoituksia maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kansainvälisyydestä – Blogikirjoituksia 2015–2016

Minuutti on mennyt: Synkkää yksinpuhelua vieraantuneesta valtakunnasta – Blogikirjoituksia 2011–2014

Valhe kaatuu: Fatwoja ja jeremiadeja eripuraisesta Euroopasta – Blogikirjoituksia 2010–2011

Kansanvallan varkaat: Kirjoituksia demokratian kaventamisesta Suomessa – Blogikirjoituksia 2009

Sensuurin Suomi: Filosofisesti korrekteja kolumneja arkipäivän ajatusrikoksista – Blogikirjoituksia 2006–2008