Lehdistötiedotetieteellä tarkoitetaan sitä, kun tieteilijä tai sellaisena esiintyvä markkinoi itseään medioissa laatimalla tekosistaan mainoksia. Onlyfans-sivustoa tutkijan ei sentään tarvitse nykyisinkään perustaa, vaikka yliopistot kannustavatkin portfolioiden laadintaan.
Lehdistöreportaasitiede puolestaan on kirjassa Pavlovin koirat antamani määritelmän (s. 30) mukaan sitä, että toimittaja tulee avuksi (tai kiusaksi) ja joko selittää tutkijan tulokset omasta näkökulmastaan parhain päin tai naulaa ne haukkujen kera lattiaan kiinni korkokengillä poljettaviksi.
Kun väitöskirjatutkija (eli jatko-opiskelija) nimeltä Leea Lakka julkaisi teoksensa Takarivin tekstikäytänteet (Dissertationes universitatis Helsingiensis 52/2024), jossa moitittiin ”takarivin oppilaita”, kyse oli poikien haukkumisesta ja heidän koulukiinnostumattomuutensa paheksunnasta.
Yleisradio ja muu media riensivät heti apuun myöntäen Lakalle laajasti myönteistä julkisuutta.
Naistoimittaja Laura Kangas kirjoitti Ylen verkkosivujen jutussa ”Tutkija vietti vuoden ysiluokan takapenkissä ja sanoo nyt, että koulun pitää vaatia oppilailta enemmän” Leea Lakan väitöksestä 12.3.2024 näin:
”Monet hänen tapaamistaan takarivin pojista eivät nähneet lukemista tai oppimista kovin tärkeinä. Heille oli selvää, että he menevät peruskoulun jälkeen ammattioppilaitokseen. Asiat, joista ei ollut selvää hyötyä tulevassa ammatissa, eivät kiinnostaneet.”
Tärkein jätettiin kuitenkin kysymättä ja vastaamatta: miksi eivät kiinnostaneet? Vastaukseni on sama kuin jo toista kymmentä vuotta sitten.
Siksi, että opettajakunta on naisistunut ja kouluissa suositaan naisellisia työskentelytapoja. Tytöille tyypilliset toimintatavat (kuten viittaaminen, nöyrtyminen ja alistuminen) arvotetaan opettajattarien piirissä älyllisyydeksi, kun taas pojille tyypitellyt toimintatavat (reippaus, kovaäänisyys ja kyseenalaistaminen) arvotetaan naisopettajien keskuudessa epä-älyllisyydeksi, ja se tuomitaan.
Aivan niin kuin Leea Lakan epä-älyllisessä tutkimuksessa.
Moralisoiva eetos on alhaisin, koska se ei selitä eikä vaivaudu kyseenalaistamaan ja pohtimaan asioita erilaisista kulmista. Siksi Lakan väitös on mitätön.
Ylen jutussa selvennetään, että ”[n]uorilta pitää vaatia vastuunottamista, Lakka toteaa.”
”Koulujen pitäisi pitää kiinni siitä sivistyksen ihanteesta, että koulun tehtävä on opettaa myös asioita, jotka eivät kiinnosta,” Lakka maalaa.
Mutta entäpä, jos siellä ei opeteta pojille juuri muuta kuin sellaista, mikä ei kiinnosta? Eikä opeteta sitä, mikä kiinnostaisi poikia heidän maailmassaan ja muutenkin nykyisessä todellisuudessa?
Ratkaisuksi Lakka tarjoaa patistelua.
Taaskaan ei vaivauduttu kysymään, miksi asiat eivät kiinnosta. Vastaukseni on: muun muassa siksi, että kielten oppikirjojen kehyskertomukset koostuvat tyttöjen maailmaan liittyvistä aiheista. Jos niissä puhuttaisiin mopoista, autoista, moottoripyöristä, peleistä, tietokoneista ja pornosta, ne voisivat kiinnostaa myös poikia.
Naiset tukevat solidaarisesti naisia opettajien suosiessa tyttöjä ja toimittajien suosiessa Lakan tapaista yliopistofeministiä. He kaikki yhdessä syyttelevät poikia ja miehiä. Tämä on pahinta henkistä pahoinpitelyä. Ja sen tuloksena seppelöidään tohtoriksi.
Onko liikaa sanottu minulta? Ei ole. Väitöskirjatutkijan (eli jatko-opiskelijan) metodi ja ratkaisuesitykset eivät poikkea entisaikojen näpeille lyömisestä tai siitä, kun oppilaita vietiin kuin sikoja korvista luokkien nurkkiin. Lakan vaihtoehdot ovat nimittäin pelkästään normatiivisia.
Oppilaita pitäisi hänen mukaansa pakottaa kiinnostumaan. Opettajakunnan naisistuminen käännetään kotien ja politiikan ongelmaksi: ”poliitikkojen pitäisi puuttua siihen, miten perheillä menee: kuinka paljon kotona arvostetaan ja tuetaan oppimista”, sanotaan Lakan haastattelussa Ylellä.
Näin tuomitaan jälleen ”toksinen maskuliinisuus”. Punavihreät feministit saavat lisää aiheita tuomita oppilaat isiensä tyhminä poikina, kun he eivät viitsi opiskella jotain niin turhaa kuin pakkoruotsia. Ei huomata, että äiditkin voisi altistaa koulukritiikille.
Väitöskirjassa väittelijän suosittelema pakottaminen perustellaan näin:
”Pakko on perustavanlaatuinen osa oppivelvollisuuskoulua. Kunta on velvollinen järjestämään oppivelvollisuusikäisille asukkailleen esi- ja perusopetusta ja oppivelvollisen on osallistuttava siihen tai saatava muutoin perusopetuksen oppimäärää vastaavat tiedot (perusopetuslaki 1998/628 4 §; 26 §). Oppilaan huoltajalla on sakkorangaistuksen uhalla velvollisuus valvoa oppivelvollisuuden toteutumista (oppivelvollisuuslaki 2020/1214 22 §).”
Tutkija astuu siis pykäläkoreografian piiriin ja puhuu omassa psykologisessa ymmärtämättömyydessään ”pakkopääomasta”. Hänen väitöskirjansa mukaan pakkopääomaa on ”eniten niillä opettajilla, jotka onnistuvat luomaan oppilaisiin lämpimän suhteen ja edellyttävät näiltä työskentelyä”.
Miten kummassa sellainen opettaja voi luoda lämpöisen suhteen mihinkään, jolla on pykälien näköiset kidutusvälineet mukanaan?
Pakkoruotsilla ei ole tässä asiayhteydessä muuta merkitystä kuin klassinen asema alistumisen, nöyristelyn ja kyyristelyn kansallismasokistisena vertauskuvana.
Nykyisyyteen tullaan, kun huomautetaan, että matkapuhelin ei olekaan ainoa syy koulukiinnostuksen kääntymiseen muuhun maailmaan, vaan syy on kaveriporukkaan kuuluminen. Tutkijattaret ja toimittajattaret ovat näköjään oivaltaneet, ettei mikään väline ole koskaan syy siihen, miten sitä käytetään.
Matkapuhelinta ei tietenkään voi uskottavasti syyttää väitöksessä, koska poikaongelmaksi koettu mielenosoitus oli koululuokissa meneillään jo ennen TikTokia.
Omassa matalamielisyydessään naisopettajat rankaisevat poikia henkisesti siitä, että he hakeutuvat omiin kaveripiireihinsä, sikäli kuin heillä kavereita on.
Feministit ovat aina paheksuneet sitä, että miehet muodostavat omia porukoitaan ja tekevät naisten ja miesten välille muureja (joihin on syynsä).
Tutkijalta jää huomaamatta, että monet pojat kärsivät kaverittomuudesta ja masentuvat siksi. He eivät ymmärrä, että poikien linnoittatuminen kaveripiireihinsä ja takariveihin on passiivis-aggressiivinen reaktio koulumaailman naisistumista ja epä-älyllistymistä vastaan. Siihen voi olla useita selityksiä ja syitä.
Jatko-opiskelija Lakka löytää kuitenkin syyt liian helposti ja korostaa, että vikaa onkin tasa-arvopolitiikassa, ”sillä kaikilla ei ole tasa-arvoista mahdollisuutta kiinnostua asioista.”
Pitäisikö pojat jättää jälki-istuntoon ja paukuttaa heidän päähänsä lisää feminististä tasa-arvopolitiikkaa, jolla heitä pakotettaisiin muuttumaan tytöiksi? Juuri näin opetushallinto toimii.
Feministi Chimamanda Ngozi Adichien kirja Miksi meidän kaikkien pitäisi olla feministejä? jaeltiin kaikille Suomen yhdeksäsluokkalaisille aivan äskettäin, ja lahjoituksen taakse oli saatu opetus- ja kulttuuriministeriö, Otava, Jyväskylän yliopisto, Tampere-talo ja feministinen ajatushautomo Hattu.
”Ruskeiden tyttöjen” etevyyttä ja tuen tarvetta korostetaan kyllä, mutta kun on kyse ongelmista, Lakka ei ”etnografista” lähestymistapaa soveltavassa väitöskirjassaan selvitä, kuinka suuri osa takarivin ongelmallisista häirikköpojista, muotivaatteiden ryöstäjistä, katujengiläisistä ja alaikäisistä puukkojunkkareista on maahanmuuttajataustaisia.
Tästä ongelmasta valtamedia vaikenee viitaten näkemykseensä, ettei asialla ole merkitystä rikosten selvittämisen kannalta. Tosiasiassa sillä voisi olla merkitystä koko ongelmakokonaisuuden selvittämisen kannalta.
Yleisradion ja Sanomien mediat kaiuttivat Leea Lakan väitöstä kautta maan useissa julkaisuissa ja Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa sekä suuressa henkilöjutussa. Se oli myös Ylen TV-uutislähetyksessä ja MTV3:n sivuilla sekä herätti paljon julkista keskustelua. Väittelijän oma referaatti (lehdistötiedote) ”Takarivi kirjoittaa porukalla, helpolla, läpällä ja pakolla” on täällä.
Väitös on innostanut feministien lisäksi myös niitä vanhoillisia moraalinvartijoita, jotka ovat aina halunneet takoa kuria oppilaiden tajuntaan. Opettajattaret saivat komentelun ja kurinpidon vaatimuksista lisää vettä myllyynsä ja käyttivät väitöstä ahmiakseen lisää määräysvaltaa opettajille.
Eräs opettaja nimeltä Aili Kämäräinen Lohjalta huomautti (ehkä ironisesti), että aiemmin opettaja laittoi välkyimmät ja vähiten ohjausta tarvitsevat takariviin, kun taas nykyisin oppilaat saavat valita paikkansa itse, ja ongelma on muka siinä.
Tosiasiassa kouluissa tarvittaisiin miesopettajia, miehistä otetta ja maskuliinisia työskentelytapoja: miesten maailmaa. Ongelma on, että suomalaisia miehiä kehutaan aivan liian vähän.
Sen sijaan kehutaan tyttöjä, kuten professori Kirsi Tiiran taannoisessa selvityksessä, jonka mukaan tytöt [muka] piilottavat lahjakkuutensa koulussa ja ovat siksi jatkuvan kannustuksen tarpeessa!
Väitöskirja Takarivin tekstikäytänteet on puolivillaista sosiologista sanakohinaa, eikä siinä ole tutkittujen oppilaiden (poikien) omaa ääntä juuri ollenkaan. Heiltä itseltään ei kysytty, miksi sä toimit noin. Suurimmaksi osaksi väitös on tutkijan itsensä päälle puhumaa ”etnografista” ja ”sosiokulttuurista” jargonia, jotta se vaikuttaisi metodologisesti edistykselliseltä.
Voitte tietenkin pitää tätä kirjoitustani äänenä takarivistä, josta se tulee nyt feministien hallitsemiin luentosaleihin.
Keskeinen kysymys onkin sitten se, miksi takarivin pojista tulee kuitenkin eturivin miehiä, vaikka feministien mielestä ei pitäisi, kun he ovat koulussakin niin huonoja.
Vastaus on: pojat osoittavat älyllisyytensä kapinoimalla. He eivät halua vain oppia, vaan he haluavat myös ymmärtää, mitä heille yritetään opettaa tai tuputtaa.
Tämä mieshormonien aiheuttama piirre vaikuttaa niin, että takarivistä tullaan eturiviin kaikkialla, missä tarvitaan järkiperäistä otetta eikä vihervasemmistolaista feminismiä.
Tutkija olisi voinut vähemmälläkin sivumäärällä salata peitellyn miesvihansa.
