Tämän vuoden halutuin tietokirja on vaikeimmin saatavin

Tämän vuoden halutuin tietokirja on vaikeimmin saatavin. Miksi?

Kysynnän ja tarjonnan laki. Mutta se ei selitä tässä tapauksessa kaikkea.

Kukapa ei muistaisi tapaa, jolla ex-ministeri Hanna Kosonen (kesk.) alkoi ahdistella kirjani Totuus kiihottaa julkaisijaa Suomen Perustaa valtionrahoituksen takaisinperinnällä väitteenään se, että kirjani ei edistä ”tasa-arvoa” ja ”yhdenvertaisuutta”. Lopulta ministeriö perikin kirjani tuotantokustannuksiin käytetyn summan takaisin ajatuspajalta.

Näin tehtiin siitä huolimatta, että tutkimustoiminnan tulee olla arvovapaata. Myöskään laista ei voida johdella vaatimuksia minkään tarkoitusperien edistämiseksi tutkimuksissa.

Sittemmin tekaistut väitteet ”häirinnästä” ja ”syrjinnästä” olen osoittanut perättömiksi oikeuskanslerille osoittamissani kahdessa kanteluasiakirjassa. Kantelukirjelmäni voi lukea täältä ja täältä sekä asiaan liittyvät muut kirjoitukseni täältä ja täältä. Laajemman tilannekatsaukseni voi lukea täältä. 

Esimerkiksi yhdenvertaisuuslain arvosteleminen ei ole lain rikkomista, eikä kriittinen arvio feminismistä ole syrjintää vaan toisenlaisen yhteiskuntanäkemyksen esittämistä. Perustellun yhteiskuntafilosofian julkaiseminen ei ole ihmisoikeusrikos, niin kuin palohälytyksen tekeminenkään ei ole häirintää.

Viime keväästä asti jatkuneen kohun käynnistivät alun perin vihervasemmiston sissit, jotka alkoivat levittää panettelevia arvioita mediatutkimuksestani Twitterissä. Toimittajiin ne upposivat kuin häkä. Niinpä valtamedia alkoi lavastaa kirjastani ”naisvastaista” ja jopa ”naisvihamielistä” kirjoittelussaan. Koska suuri osa toimittajakunnasta ja valtaosa toimittajiksi opiskelevista on todellakin tätä nykyä naisia, oli mediakritiikkini tietenkin helppoa kääntää ”naisvastaisuudeksi”. Naistoimittajia ja feminismiä arvostellessani tulin arvostelleeksi samalla myös naisia. Samalla tavoin olen tosin kritisoinut kaikkia vihervasemmiston etäispäätteitä, myös niitä, jotka ovat sattuneet olemaan miehiä, joten se tasa-arvosta.

Mitä sitten sanoin? Osoitin muun muassa, että naiset saavat runsaasti julkisuutta kuvalehtijournalismissa. Helsingin Sanomien tapa tasailla miesten ja naisten määräedustusta jutuissaan on puolestaan hullunkurista. Tasa-arvonhan pitäisi olla filosofisesti katsoen sitä, että ansiot ratkaisevat ja sukupuoli ei vaikuta. Myös journalismissa sukupuoliedustuksen pitäisi perustua uutisarvoon eikä sukupuolten tasajakoon, kuten nyt Helsingin Sanomissa.

Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus eivät sinänsäkään kelpaa filosofian ihanteiksi eivätkä oikeudenmukaisuuden takeiksi. Oikeudenmukaista olisi meritokratia, eli etujen tai oikeuksien tasapainoinen suhde ansioihin ja kykyihin, mutta asian filosofisesta puolesta eivät kirjaani arvioineet toimittajat ja ministeriön virkamiehet ymmärtäneet mitään. En siis aio ottaa vastuuta enkä myöskään kärsiä heidän ajatusvirheistään.

Jos kyse olisi ollut perustellusta kritiikistä, olisin toki ottanut sen vastaan. Mutta ministeriön ja median asenne osoittaa vihamielisyyttä ja tunkkaista tukahduttamispolitiikkaa, joka kertoo valtaapitävien kyvyttömyydestä ymmärtää tiedepoliittista arvosteluani. Juuri tämä teki kirjani kohtelusta pelkkää mielivaltaa ja osoitti julkaisijaan sekä minuun kohdistettua henkilökohtaista aggressiota.

Mitä taas häirinnän yleisilmiöön tulee, olen edelleenkin sitä mieltä, että ihmiskunta on olemassa siksi, että ihmiset maapallolla tekevät seksuaalisia aloitteita, joita naisväki on alkanut entistä aktiivisemmin pitää ”häirintänä”. 

”Häirintää” koskevat syytökset ovat väitteideni mukaisesti sukupuolisen vallan ilmauksia. Mikäli joku kokee tutkimustulosteni häiritsevän itseään, on kyseisen tahon antenneissa jotakin pahasti vialla. Sitä paitsi häiriöiden aiheuttaminen systeemeihin ja totuttuihin ajatuskulkuihin on filosofian nimenomainen ihanne eikä mikään pahe.

Alkaessaan kolhia kirjaani sukupuoliargumenteilla feministit, media ja kilpailevat puolueet tulivat tunnustaneiksi esittämäni mediakritiikin täysin oikeaksi. Selvimmin motiivinsa paljasti Helsingin Sanomien Juho Typpö, joka kirjoitti 10.6.2020, että ”[p]uolueen suosiota esimerkiksi jäsenten rasistiset motiivit eivät toistaiseksi ole hetkauttaneet. Saa nähdä, hetkauttaako naisviha.” Tästä siis oli kyse: valtamedian halusta murentaa Perussuomalaisten kannatusta.

Perussuomalaisten esittämän maahanmuuttokritiikin Sanomien mediat olivat jo aiemmin julistaneet ”rasismiksi”. Näyttääkin siltä, että perussuomalaisena ei voi sanoa enää mitään edes tieteen näkökulmasta joutumatta ankarien syytösten ja vääristelyjen kohteeksi. Toimittajat pyrkivät salaamaan ja torjumaan kirjani tosiasiallisen sisällön peläten antautumista väittelyyn valtamedian epäluotettavuudesta.

Kostonhaluisella repimisellään valtamedia halusi luoda mielikuvan, että mediaa ei voisi voittaa, vaan tieteilijöiden ja poliitikkojen pitää jatkossakin antautua myötäilemään toimittajia, jotka toimivat julkisuuden portinvartijoina ja haluavat päättää myös tieteellisten totuuksien sisällöistä. Toimittajien pyrkimystä sekaantua tieteen ja politiikan sisältöihin sekä yrityksiä jakaa ihmiset vuohiin ja lampaisiin olin kutsunut tutkimuksessani julkisuuden orkestroimiseksi.

Eräs syy kirjani kohtaamiin myrkyllisiin arvioihin oli se, että olin osoittanut Helsingin Sanomien harjoittaman mielipiteiden muokkauksen suoranaiseksi propagandaksi kolmessa seksuaali- ja sukupuolipoliittisessa asiassa. Olin näyttänyt toteen, että Hesari paukuttaa ihmisten päähän toimituksen omia tarkoitusperiä truutatessaan translakia, ajaessaan ”Suostumus2018”-hanketta ja liputtaessaan ”Me Too” -kampanjan puolesta. Totta kai kritiikkini koski toimittajiin. Valheen poluilla hoiperrellessaan lehti oli päätynyt kuilun partaalle.

En kuitenkaan vihannut enkä kaikesta kohtaamastani syyttelystä, taivuttelusta ja maanittelusta huolimatta edelleenkään vihaa enkä rakasta naisia. Sen sijaan olin arvostellut feminismiä ja sen ympärille punottua identiteettipoliittista nyöritystä, jolla naisia klusteroidaan poliittiseen vihervasemmistoon.

Mitä se väitetty ”naisvastaisuus” sitten oikein oli? Ei ole naisten vastustamista se, että me miehet otamme vastuuta valtakuntamme turvallisuudesta, suoritamme miehisen tehtävämme ja pidämme maahamme tunkeutuvat laittomat maahanmuuttajat pois näiltä tiluksilta, jotta he eivät pääsisi tekemään rötöksiään täällä. Kannatan tasa-arvon vuoksi toki myös naisten asevelvollisuutta, sillä tähän asti lähes kaikki sankarivainajataulujen nimet ovat kuuluneet miehille. Maanpuolustusvelvollisia ovat perustuslakimme mukaan kaikki Suomen kansalaiset, vaikka sitä on nykyaikana vaikea uskoa etenkin kun katsoo hallituksen toimintaa.

Käsittääkseni median kohina kirjani luulotellusta ”naisvastaisuudesta” oli raihnainen yritys kääntää huomio pois teokseni pääsisällöstä. Olen edelleenkin sitä mieltä, että kirjani on ylivoimaisesti parasta ja vastaansanomattominta, mitä Suomessa on tietokirjallisuuden alalla tällä vuosituhannella julkaistu. Ja tämän kaiken joudun totuuden nimissä toteamaan, vaikka yritänkin suhtautua teokseeni niin vähäeleisesti ja vaatimattomasti kuin mahdollista.

”Naisvastaisuudesta” jauhaminen oli tietysti myös homoseksuaalisuuttani vastaan kohdistettu hyökkäys. Sen arveltiin ilmeisesti toimivan, sillä onhan kaljupäisestä homofilosofista helposti lavastettavissa paternalistinen misogynisti, kun ei ole heittäytymässä kontalleen naisten hameenhelmojen alle. Riippumattomuuteni sukupuolisen vallankäytön totutuista koreografioista on tosiasiassa luonut minulle ihanteellisen näköalapaikan, jolta olen voinut arvioida sukupuolten mediasotaa analyyttisen tieteellisesti ja puolueettomasti. Ja siitä minua nyt siis haukuttiin.

Moitteet olivat pinnallisia ja mielettömiä, mutta henkeni olen saanut pitää. Myös sosiaalipsykologiasta tohtoriksi väitelleenä tiedän toki, että kaikissa ihmisissä on naisellisia ja miehekkäitä piirteitä, ja sen vuoksi naisviha olisi tavallaan itsensä kieltämistä. Jungilaisittain sanoen: animansa kiistäminen olisi kuin vihaisi itseään. Luulette kai, että tämän kaiken tiedostaessani lankeaisin itse siihen?

”Naisvihaajaksi” lavastamalla media pyrki vetämään maton altani, heikentämään mahdollista vaalikannatustani, käyttämään minusta ja kirjastani mustamaalaamaansa irvikuvaa Perussuomalaisten puoluekannatuksen heikentämiseen sekä vipuamaan minua pois puolueesta ja ajatuspajan toiminnasta. Mikä hirmuinen tasa-arvoisuuden ja yhdenvertaisuuden loukkaus se olikaan, mutta tästä media ei puhu mitään! Ei myöskään ajatuspajaan kohdistetusta häirinnästä ja syrjinnästä, jonka objektiivisena näyttönä on taloudellinen kiristys.

Puolue taas hätääntyi turhaan hypätessään median kelkkaan ja kiistäessään kirjani julkisesti sekä poistamalla sen Suomen Perustan nettisivuilta ja saatavilta. Toisaalta vika ei ollut puolueen eikä ajatuspajan vaan opetus- ja kulttuuriministeriön, joka piti Colttia perussuomalaisten ohimolla ja uhkasi ajatuspajaa taloudellisella painostuksella. Niinpä puoluejohdolle ei jäänyt oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin valita median tarjoaminen vaihtoehtojen välillä: joko totuusteoreettikko Hankamäki tai naiskannatus. Ja he valitsivat tietenkin jälkimmäisen.

Tämän kuvion ymmärtäessään naiset saattavat tosin valita Hankamäen. Mitään ristiriitaa ei nimittäin oikeasti ole. Eihän kirjanikaan ollut mikään sukupuolipoliittinen teos vaan tiukka analyysi median ja monikulttuuri-ideologian vispilänkaupasta.

Tutkimustoiminnan taloudellinen ehdollistaminen ja kiristäminen on ollut henkistä inkvisitiota, jonka ei pitäisi kuulua länsimaiseen oikeusvaltioon. Tarkat perusteluni voi lukea oikeuskanslerille osoittamistani kanteluista, jotka löytyvät täältä ja täältä. 

Ne ovat yhtä kumoamattomia kuin kirjankin, ja ehkä siksi vastaus viipyy. Luotan täysin oikeuskanslerinviraston haluun tehdä oikeudenmukaisen päätöksen, sillä onhan apulaisoikeuskanslerina rasismin vastainen Mikko Puumalainen, ja Tuomas Pöystinkin taustat voitte helposti tarkistaa. Kielteinen päätös osoittaisi oikeaksi teoksessa esittämäni arvostelun: perussuomalaisilla ihmisillä ei ole yhdenvertaista oikeusturvaa. Poliittisilta vastustajilta tilatut arviot puolestaan ovat mitättömiä, ja järkevimmän asiantuntija-analyysin voi edelleen lukea professori Timo Vihavaisen blogista täältä. Myös PS-naiset ovat kirjaani perehdyttyään myöntäneet kirjani ansiot laajalti; esimerkkinä vaikkapa Johanna Sirén-Kaplasin kirjoitus.

Kirjani sensuroimisen, perusoikeuksieni kiistämisen ja poliittisten vapauksieni takavarikoimisen pitäisi olla pääuutinen kaikkialla. Valtamedia ei kuitenkaan päästänyt minua vastaamaan perättömiin väitteisiinsä edes valtiollisesti rahoitetun Yleisradion kuvaruudussa vaan laittoi puoluejohdon vastaamaan ihan vain kylvääkseen eripuraa Perussuomalaisiin. Voin kuitenkin vakuuttaa, etten ole riitelevää tyyppiä vaan pysyn siinä, minkä olen hyväksi harkinnut, eikä minulla ole syytä muuttaa ajatuksiani tai näkemyksiäni millään tavalla.

Sensuroiminen ja valtamedioiden pieksemäksi päätyminen ovat monien mielestä pahinta, mitä ihmiselle voi sattua. Omasta mielestäni se on parasta, mitä filosofille voi tapahtua. Valtaan perustuva tukahduttamispolitiikka kertoo sensuroitujen näkemysten merkityksestä ja korkeasta laadusta sekä siitä, että ajattelun- ja sananvapautta polkevien politikoinnissa on jotakin pahasti vialla, kun se ei kritiikkiä kestä, vaan erimielisiin käsityksiin vastataan vallalla.

Niinpä todellinen skandaalin aihe on filosofisen mediakritiikin sensurointi ja tutkimusyksikön taloudellinen kiristys. Eihän puoluetukeakaan myönnetä tai kiistetä sillä perusteella, mitä puolue kirjoittaa ohjelmiinsa, vaan tuki kuuluu yhdenvertaisesti kaikille. Muu veisi pohjan vapaalta poliittiselta toiminnalta. Vielä vähemmän ministeriöllä on oikeutta puuttua tutkimustoiminnan sisältöihin. Ministeriön harjoittama normatiivinen ja kurinpidollinen lähestymistapa osoittaa infantiilia ahdasmielisyyttä, jonka pitäisi olla filosofiassa ja tieteessä täysin tuntematonta mutta joka nyt on saattanut ministeriön toiminnan historialliseen häpeään.

Eräs mediaa vaivaavan sairauden oire on myös toimittajien nykyinen totuusjahti, joka on ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä totuuden luonteesta on ajateltu viime aikojen tieteenfilosofiassa. Tarkemmat perustelut esitän kirjani ensimmäisessä luvussa. Teostanihan voi ladata täältä (odota hetki latautumista ja tallenna PDF).

Ja sitten tämän päivän uutisiin.

Helsingin sosiaalidemokraattinen ja afgaanilähtöinen apulaispormestari Nasima Razmyar myönsi tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon Marko Tikan ja Seija-Leena Nevalan kirjalle, jossa käsiteltiin tanssin kieltämisen historiaa. Tanssimisen muun muassa katsottiin sota-aikana loukkaavan rintamalla taistelevia miehiä, ja sukupuolipoliittinen näkökulma oli esillä myös kirjan sisältämissä arvioissa siitä, ”kuka naisen kehon omistaa”.

Sellainen identiteettipoliittinen miesten syyllistäminen on nurinkurista siksikin, että feministien omasta mielestä sukupuoli sinänsä on oletuksenvarainen asia, joten tuosta näkökulmasta olisi väärin sanoa mitään naisista ja miehistä. Miksi ei sanota, että naiset alistivat miesten kehot suojelemaan itseään sotarintamilla henkensä kaupalla, ja sotarikoksia tehdään naisten vuoksi?

Jatkosota jatkuu nyt sukupuolten sodassa, jossa historiaa kirjoitetaan valheväittein ja -korostuksin uusiksi sankarivainajataulujen nimien kuuluessa miehille. Tuossa sodassa kosmonautinkovat feministit ovat tehneet miehistä pelkkiä taustarumpaleitaan, jollaisena nyt toimii Marko Tikka, ja kaikki sulkevat silmänsä siltä tosiasialta, että sotien ensimmäinen uhri on aina mies. Miesasiaa ei ole se, että naiset puhuvat miehistä, eikä naisasiaa se, että naiset haukkuvat miehiä. Oikeassa oleminen ilman minkäänlaista ymmärrystä ei ole pelkkää ynseyttä vaan sortoa ja nenäkästä omahyväisyyttä sekä kuuroutumista ja todellisuuden kieltämistä.

Pölyttyneiden tanssikieltojen sijasta nykyajassa olisi tärkeämpääkin pohdittavaa, koskien esimerkiksi kirjojen kieltämistä ja sananvapauden syövyttämistä, mutta siitä huolimatta mitättömälle aiheelle pormestaroitiin 30 000 euroa verovapaata rahaa.

Marko Tikka kuului trioon, joka julkaisi muutama vuosi sitten likaisen syytöskirjan nimeltä Suomalaiset fasistit – Mustan sarastuksen airuet, joka palkittiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla 2017. Arvostelin teoksen puolueellisuutta kirjassani Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä (s. 153–154).

Mielenosoituksellinen palkitseminen osoitti tänäkin vuonna, että kustantamot ja valtamedian harjoittama kirjallisuuskritiikki ovat vihervasemmistolaisen ja feministisen ideologian nyrkissä. Vai mitä arvelette siitä, että Suomen Kirjasäätiö nimesi palkitun teoksen valitsijaksi vasemmistolaisen aktiivipoliitikon ja viranhaltijan, joka tiedetään feministiksi? Eipä ihme, että palkittu teos oli tarjolla olleista vasemmistolaisin.

Tämä puolueellisuus on nyt ilmeisesti kulttuuri- ja opetusministeriön tasa-arvopolitiikan mukaista. Kilpailun järjestävä Kirjasäätiö saa valtaosan rahoituksestaan nimenomaan ministeriön verovaroista, joilla tällä tavoin tuetaan vasemmistolaista kirjallisuutta.

Kaunokirjallisuuden palkintolautakunnan puheenjohtajaksi Kirjasäätiö nimesi vihreiden entisen kansanedustajan, Johanna Sumuvuoren. Oikeistolaiseksi tiedettyjä poliitikkoja raadeissa ei ollut. 

Mutta miksi ylipäänsä palkita joka vuosi uutta teosta, kun Akateemisen Kirjakaupan mainoksesta päätellen viime vuonna palkittu teoskin, Patjim Statovcin Bolla, on edelleen suureksi osaksi myymättä. Nyt sitä kaupitellaan 9,90 euron alennushintaan.

Sen sijaan omien kirjojeni hinnat eivät koskaan laske. Painokset ovat olleet alun alkaenkin pieniä, ja Totuus kiihottaa -kirjan vaatimaton painos on edelleen ajatuspajan kassakaapissa. Minulla itselläni on muutamia tekijänkappaleita, joiden antikvaarinen keräilyarvo saattaa olla jonkin ajan kuluttua 500–1000 euroa niteeltä johtuen teoksen harvinaisuudesta ja siihen kohdistetusta vainosta. Vihatuksi joutuminen luo ja ilmaisee arvoa.

 

Kirjoituksiani teoksen ”Totuus kiihottaa” mediakäsittelyistä

Ministerit tuhoamassa Suomen sananvapauden

Tutkimus jatkuu: kohteena nyt median mielikuvaterrori

Sensuuri on murha ja minä olen uhri

Selvitytän kirjani viranomaiskohtelun oikeuskanslerilla

Tavoittelen tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoa

Mitä on tieteen medioituminen?

Jatkan kamppailua kirjani ja yhteiskunnallisen totuuden puolesta

Valtamedia todisti kirjani väitteet oikeiksi reaktioillaan

Skandaali: hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen kiristää Suomen Perustaa tiedepolitiikalla

Totuus kiihottaa – Mitä sanon mediatutkimuksessani?

 

Kirjoituksiani kirjallisuuspalkinnoista ja kirjallisuuspolitiikasta

Marginaalista markettiin monikulttuuri-Finlandian selässä
Svenlandia-rangaistukset lukijoille
Kirjojen missikisat pahinta populismia
Vastuullisesta journalismista ja tieteestä
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Poliittisesti korrektit Finlandiat
Kireää kirjallisuuspolitiikkaa
Kirjallisuutemme kaikki palkinnot
Finlandiasta Wunderbaumiin