9. syyskuuta 2020

Sensuuri on murha ja minä olen uhri

”Sopimattomia sanoja.” Taas? Voi elämän käsi näitä kauhistelijoita. Ja sitä infantiilia pienimielisyyttä, joka vallitsee korrektiudella pamputtamisen takana.

OKM:n päätös periä rahoitusta Suomen Perustalta on vailla pohjaa, eikä sen tueksi ole osoitettu minkäänlaisia perusteluja, paitsi ylimalkainen mielipide ”häirinnästä” (kritiikkini kohteina olleiden Ylen ja Hesarin hekumointia täällä ja täällä).

Päätöksessä punotaan erikoinen ajatuskulku, että kriittisellä tutkimustoiminnalla ”syyllistytään” ”häirintään” tai ”syrjintään”. Sellainen argumentti kestää kuin kerjäläisen kelkkanaru, koska sen takana ei ole tieteelliseen argumentaatioon perustuvaa näyttöä.

Ministeriö pyysi tuekseen lausunnot yhdenvertaisuus- ja tasa-arvovaltuutetuilta, jotka käyttävät poliittista valtaa virkamiehen asemassa, ihan vain osoittaakseen oman palkanmaksunsa tarpeellisuuden. Eivät näköjään osaa tai halua erottaa filosofista kyseenalaistamista ”häirinnästä”, jolle sillekin on nyt annettu poliittiseen hallintokieleen betonoitu rooli.

Valtamediassa on kritiikistäni katkerana levitetty täysin absurdeja väitteitä, että kirjassani puolusteltaisiin raiskauksia. On aivan eri asia puolustaa mitään, kuin kyseenalaistaa, mitä itse ilmiöt ovat. Ja tätähän olen tehnyt kautta linjan: problematisoidessani esimerkiksi translain muutoshankkeen sekä ”Suostumus2018”-hankkeen, ja kaiken aivan juurta jaksaen.

Sen sijaan ministeriö takoo omaa tasa-arvodiskursiivista lakiläppäänsä täytenä totuutena. Sen ainoa tehtävä on viestittää, että ihmisellä on oikeus filosofian happeen vain sikäli kuin hänellä on kykyä tai halua ostaa ajattelun aneita byrokraateilta. Se on märän rätin viskaamista naamatauluun tavalla, joka ei opetusorganisaation mainetta paranna.

”Tasa-arvo” ja ”yhdenvertaisuus” lukitaan ministeriön kaappeihin ja telaketjufeministien ahtereiden alle, enkä ole ikänäni kaikkena nähnyt dynamiittityhmempää asennetta. Sillä vain ohitetaan asioiden filosofinen ja sosiaalipsykologinen moniselitteisyys. Somessa päivystävät vihervasemmiston sissit puolestaan iloitsevat, ja media läpsyttää käsiään, sillä molemmat on ruokittu tasa-arvototalitarismin rehulla – yksiselitteisesti. Siinäpä hurja näyttö näiden suvaitsevaisten sietokyvystä!

Sellainen ”tasa-arvo” ja ”yhdenvertaisuus”, joiden käsitesisällöistä päättää poliittinen viranomainen, ovat puhdasta mielivaltaa ja brezhneviläisyyttä, eivätkä mitään muuta. Loukattu on pahasti perussuomalaisten ihmisten oikeutta tasa-arvoisesti ja yhdenvertaisesti esittää perustellut yhteiskuntanäkemyksensä.

Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden analysoiminen, määrittely ja uudelleenmäärittely sekä kyseenalaistaminen ja keskusteleminen kuuluvat nimenomaan politiikan ja filosofian alaan ilman, että erimielisyyttä pyritään lavastamaan miksikään ”häirinnäksi” tai ”syrjinnäksi”.


Kiistän kaiken paitsi tutkimukselliset ansioni

Kiistän kaikilta osin ministeriön päätöksessään esittämät väitteet tasa-arvolain ja yhdenvertaisuuslain rikkomuksista toteen näyttämättöminä, ja totean esittäneeni aihepiirejä koskevaa tieteellistä ja yhteiskunnallista kritiikkiä.

Katson ministeriön yhdistäneen argumentaationi ”häirinnän” käsitteeseen mielivaltaisesti ja että (lähinnä median piirissä) koettu ”häirintä” ei millään tavoin kumoa esittämiäni argumentteja. Katson siis tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslakia venytetyn tutkimustoiminnan alueelle, jolla myöskään väitteillä ”ahdistelusta” ei pitäisi olla sijaa, kun puhutaan tutkimustuloksista.

Asiaa on käsitelty väärässä viitekehyksessä viemällä mediatutkimukseni hallintodiskursiiviseen kinasteluun naisten tasa-arvosta. Menin vain kirjassani syvemmälle yhteiskunnallisen eripuran psyko-seksuaaliseen selittämiseen kuin vilttihatut pystyivät ymmärtämään. Eivät ole ilmeisesti koskaan kuulleetkaan filosofisesta ihanteesta, jonka mukaan filosofia on häiriöiden aiheuttamista systeemeissä ja uneliaisuuden katkaisemista. Muutenhan valtapoliitikot omivat ilmatilanvalvonnan itselleen puristellakseen mehut kaikesta, mikä vielä osoittaa elonmerkkejä.

Ehkä hulluinta ministeriön päätöksessä on sivulla 4 vetoaminen yhdenvertaisuuslain kohtaan, jossa puhutaan seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvasta häirinnästä ja syrjinnästä. Tämän mukaan kuuluessani itse seksuaalivähemmistöön en voisi esittää edes oman viiteryhmäni toimintaan liittyvää arvostelua.

Yleensä intellektuaalisuuden tunnusmerkkinä on pidetty kykyä arvostella itsekriittisesti myös sen ryhmän näkemyksiä, johon itse kuuluu. Näin hallitus tukee Pride-viikkoa: vetämällä homon tuplatohtorin kölin alta! Voiko saada selvempää näyttöä tasa-arvotanttojen tykityksestä, jolla kulkusia poljetaan byrokratian rattaissa?

Ministeriön tapa asettaa kirjani tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslain luupin alle on johtanut tutkimustoiminnan alistamiseen pelkälle normatiiviselle ja kurinpidolliselle järjestyksenvalvonnalle, joka on epä-älyllistä ja loukkaa sananvapautta, tutkimustoiminnan vapautta sekä oikeusvaltioperiaatetta.


Uhattuna oikeus kirjoittaa ja julkaista filosofiaa

Olen jo aiemmin kertonut, että olen antanut OKM:n menettelyn oikeuskanslerin tutkittavaksi (kanteluasiakirjani ja perusteluni ovat tässä). Paljon ei voi siltäkään odottaa, sillä apulaisoikeuskanslerina toimii Mikko Puumalainen, joka taisteli sananvapautta vastaan toimiessaan vähemmistövaltuutettuna.

En viitsisi tarttua tuohon ministeriön tarjoamaan turruttavaan kinasteluun kidutuksen korrekteista oikaisuvälineistä, mutta tapaus on tärkeä tieteen vapauden ja sananvapauden kannalta.

Perustuslaillisen sananvapauden ja yhdenvertaisuus- tai tasa-arvolain välillä mahdollisesti oleva derogaatio-ongelma tulisi ratkaista lex superior derogat legi inferiori -periaatteen pohjalta perusoikeusmyönteisesti, ts. alemmanasteisella säädöksellä ei tulisi kiistää ylemmänasteiseen liittyvää sananvapautta. Toisaalta ei ole sellaista samantasoista erityislakia, joka periaatteen lex specialis derogat legi generali (”erityislaki syrjäyttää yleislain”) mukaisesti vaatisi sananvapaudesta luopumista.

Lain tulkintavaihtoehdoista on siten valittava se, joka parhaiten edistää sananvapauden ja tutkimustoiminnan vapauden toteutumista. Ks. esim. Pekka Hallbergin ym. teosta Perusoikeudet (Helsinki: WSOY, 1999, s. 411) ja Eero Backmanin artikkelia ”Kan vetenskaplig kritik vara ärekränkning” (Nordisk Tidsskrift for Kriminalvidenskab 1994).

Oikeusfilosofiassa on yleisesti katsottu, että ilmaisunvapauden rajoitusten tulkinnassa perusoikeutena turvattu sananvapaus on pääsääntö ja rajoitus vastaavasti ennakkosensuurin kieltoa rikkova poikkeus. Tieteenfilosofiassa puolestaan on nähty, että tutkimusten arvioitsijoita velvoittaa vaatimus ymmärtää kirjoittajan tarkoitukset niin sanotun akateemisen suopeuden periaatteen pohjalta, kun taas tutkimustoiminnan valtiollinen painostaminen ideologisilla ja käytännölliseen ennakkosensuurin ohjaavilla ”tasa-arvo-” tai ”yhdenvertaisuusnäkökohdilla” on oikeusvaltioperiaatteen vastaista.

Laissa ei tietääkseni ole kohtaa, joka velvoittaisi tutkijoita edistämään mitään poliittisia tendenssejä, joten ministeriön pyrkimys sopimusteitse velvoittaa tutkimusyksiköitä siihen on oikeudetonta. Näin on etenkin, koska viitatut tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden käsitteet ovat mahdottomia määritellä yksiselitteisesti ja yksimielisesti. Tieteellinen ajattelu puolestaan velvoittaa edustamaani arvovapauteen ja erilaisten näkemysten esilletuontiin pro et contra -hengessä. Keskustelun monipuolinen edistäminen on myös ajatuspajojen nimenomainen tehtävä.

Toivottavasti Perussuomalainen puolue ja sen kannattajat eivät antaudu kiristyksen edessä eivätkä jatka kävelemistään siihen retoriseen lankaan, jonka media eräiden somessa toimivien vasemmistosissien toimesta sille viritti: että kyse olisi ollut naisvihasta.

Nyt arvioita ovatkin esittäneet lähinnä toimittajat, jotka ovat räksyttäneet milloin mistäkin, ja heidän oma suhtautumisensa on ollut täysin ylenkatseellista ja epäkunnioittavaa.

Motiiveja koskeva avoin kysymys on, miksi ihmeessä vihaisin naisia. Ministeriön harjoittama ehdollistaminen on tutkimustoiminnan häirintää ja seksuaalivähemmistöön kuuluvan kirjoittajan syrjintää ja ahdistelua. Sen sijaan Perussuomalaiset r.p. on osoittanut minua kohtaan suurta suvaitsevaisuutta pitäessään seiniä leveällä ja kattoa korkealla, kun taas ministeriön minipienet asenteet ovat kiristäneet köyttä kirjoittajan kaulan ympärillä.


Ministeriön lietsomalle pelolle ei pidä antaa valtaa

Kyse ei ole kuitenkaan ensisijaisesti minusta, Suomen Perustasta eikä kirjasta vaan kaikkien oikeudesta ääneen ajattelemiseen, jonka hallitus haluaisi kieltää. Kyse on hallituksen Perussuomalaisia vastaan suuntaamasta aggressiosta, jonka välineenä käytetään median minusta ja kirjastani lietsomaa valheellista mielikuvaa.

Ministeriön harjoittama kyniminen sinänsä on kriittiseen tutkimustoimintaan kohdistuvaa korvennusta, ja sen harjoittajat syyllistyvät tieteellisen vapauden loukkaukseen. Painostuksen edessä ei pidä antaa periksi, sillä sillä olisi kauaskantoiset seuraukset kaikelle, mitä tutkijat voivat tehdä ja julkaista tulevaisuudessa.

Jo nyt toteutumassa oleva uhkaus on omiaan ohjaamaan tutkijakuntaa ennakolta vaikuttavasti itsesensuuriin. Se puolestaan on vaarassa viedä hiljaisuuden spiraaliin, joka on tieteen sekä filosofian tuho. Siksi kirjaani, Suomen Perustaan sekä minuun kohdistuva kiristys ja sensuuriin painostaminen ovat hallinnollisen murhan muotoja. Siitä kirjoitti etevästi Alain de Benoist esseessään Modernin yhteiskunnan rappio, että ”[i]hmisen tappaminen hiljaisuudella on murhan hyvin hienostunut muoto, josta käytännössä saa saman hyödyn kuin oikeasta salamurhasta – lisäksi siitä jää salamurhaajille hyvä omatunto.”

Kovin hiljaista tuo hullujen hienostelu ei ole ollut, mutta sensuuri on ollut vaikuttavaa. Se johdattaa kysymään, yritetäänkö minut ja metodisesti selitysvoimainen yhteiskunta-analyysini median sekä sosiaalirakenteessa vallitsevan halkeaman suhteista tappaa kiskomalla pois vähäisetkin roposet tutkimusyksiköltä, joka on toiminut alustanani? Samanaikaisesti vihervasemmiston kellokkaille on myönnetty satojen tuhansien henkilökohtaisia apurahoja kuin rännistä, ihan vain propagandansa levittämiseen kaikkialla. Tämä ei ole enää myöskään suhteellisuusperiaatteen mukaista.

Kyseessä lienee jonkinlainen tiedevaino, jolla filosofi yritetään poistaa ajattelun näyttämöltä ja luoda pelottava esimerkkitapaus muille. Filosofian historiaa tuntevana en kuitenkaan säiky byrokraattien harjoittamaa inkvisitiota enkä filosofian ripittämistä pykäläkoreografialla, mutta en olisi toivonut gulagin ulottuvan meidän aikaamme asti. Ihan heidän oman etunsa tähden toivon, etteivät olisi ryhtyneet myrkkypikareitaan tarjoilemaan.