Tutkimus jatkuu: kohteena nyt median mielikuvaterrori

Filosofian ja sovinnaisen ajattelun ero on siinä, että aina kun filosofi sanoo jotakin filosofista, poliitikot, media ja punavihreään kuplaan uskova osa tieteilijöistä syväpöyristyvät sekä aloittavat tutkimusten repimisen ja tekijän teurastamisen.

Kun kevätkesällä julkaisin teoksen Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä (Helsinki: Suomen Perusta, 2020), median reagoiminen oli varmaa. Arvoitukseksi jäi vain se, mistä aiheesta kohu nostettaisiin ja millä kirjaa skandalisoitaisiin.

Peittääkseen itseensä kohdistuvan mediakritiikin valheellinen valtamedia alkoi ajaa asiaa sivuraiteelle ja lavastaa kirjastani ”naisvihamielistä”. Taktiikan arveltiin ilmeisesti toimivan, sillä totta kai homomiehestä voitiin helposti luoda kuvaa paternalistisena ”naisten vihaajana”. Siis: mikäli kirjoittaja ei ole välittömästi hakeutumassa naisten hameenhelmojen alle, niin kyseessä on ehdottomasti naisten vihaaja!

Tähän peite- ja vastauutisoinnin miinaan myös perussuomalaisten toivottiin kävelevän. Kohun syy oli kuitenkin tiede- ja kulttuuriministerinä toimineen Hanna Kososen (kesk.), joka alkoi kiristää Suomen Perustaa yleisrahoituksen takaisinperinnällä käyttäen verukkeena väitettä, ettei kirja edistä ”tasa-arvoa” ja ”yhdenvertaisuutta”. Väite oli asiaa tuntematon, sillä olen ikäni kaiken ollut kuin pimeyteen fosforoitu liikennemerkki, joka edustaa tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta.

Lopulta ministeriön paukapäät päättivät rangaista kirjani julkaisijaa ja tutkimustyönantajaa kymmenen tuhannen euron takaisinperinnällä, mikä oli isku vyön alle. Niin he toimivat ilmeisesti vain siksi, että kurittamiseen oli ”poliittisia paineita”. Hallituksen mielestä oli ilmeisesti sietämätöntä, että osoitin maahanmuuttopolitiikan virheet ja EU-politiikan mädät hedelmät tieteellisillä ja tutkimuksellisilla argumenteilla sekä paljastin, mikä rooli medialla on ollut näiden asioiden orkestroimisessa.

Koska ministeriön byrokraattien täytyy olla virkatutkintojensa puolesta ilmeisen älykkäitä, mutta silti he eivät ymmärrä kurinpidollisen partiointinsa tuhoisuutta tieteen vapaudelle, juuri se tekee heistä tyhmiä kuin saapas: suhteellisesti paljon tyhmempiä kuin normipulliaisista, sillä heiltä puolestaan ei vaadita erityistä älykkyyttä.

Suomen opetus- ja kulttuuriministeriön näkemys tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta on peräisin KGB-museosta. Kuvassa Tallinnan kulttuuripalatsi.

Jokaisen ihmisen pitäisi ymmärtää, etteivät tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ole määriteltävissä yksiselitteisesti tai hallintodiskursiivisesti. Näin ollen niitä ei voitaisi käyttää myöskään poliittisen painostuksen välineinä! Arvovapaalla tutkimuksella ei ole myöskään velvoitetta edistää mitään tarkoitusperiä. Ministeriön puuttuminen tutkimusten sisältöihin on kauniisti sanoen toimivallan ylitys ja rehellisesti sanottuna näyttö viranomaisvallan pölvästimäisyydestä.


Perussuomalaisuuteni syytäkö on tää?

Tutkimukseni on edelleen käynnissä ja koskee nyt teokseni vastaanottoa. Olen huvittunut mediassa havaitsemastani sekopäisyydestä, jonka mukaisesti palavat seipäät on käännetty minua kohti, ja niillä osoitetaan kirjoittajaa kuin saarroksiin saatua saaliseläintä.

Mitään uutta tässä ei tietenkään ole. Mikäli kirjani olisi kirjoittanut joku vihervasemmistolainen, sitä kiitettäisiin valtamediassa ”menetelmiltään eleganttina”, ”perusteellisena”, ”vastaansanomattomana” ja ”lennokkaasti kirjoitettuna” sekä ennen kaikkea rehellisenä valtamedian itsekritiikkinä, jossa vihervasemmistolainen tutkija lopultakin myöntää valtavirtamedian ongelmat. Teos laakeroitaisiin kirjallisuuspalkinnoilla, ja tekijä toimitettaisiin pikavauhtia professorinvirkaan jonkin punavihreän yliopiston räystään alle.

Kun teoksen kirjoitin minä, sitä haukutaan vain siksi, että persuaura loistaa kulman takaa, olin Perussuomalaisten ehdokkaana eduskuntavaaleissa ja kirjan julkaisi Suomen Perusta, jossa tosin työskentelin niin kelvottomalla palkalla, että itsensä työväen presidentin pitäisi sellaista asiaintilaa hävetä. Punavihreä hallitus onkin voittamassa Kiinan kulttuurivallankumouksen sikäli, että sielläkin maksettiin käymälöitä siivoamaan komennetuille tohtoreille suhteellisesti parempaa palkkaa.

Nyt ministeriö kehtaa vieläpä periä osan valtionavuista takaisin Suomen Perustalta ikään kuin vihonviimeisenä vihamielisyyden osoituksena minua kohtaan, jotta kaikille tulisi selväksi ministeriön pyrkimys täydelliseen nujertamiseen ja tasa-arvototalitarismilla tallomiseen.

Minua vastaan suunnattu hyökkäily todistaa jälleen oikeaksi sen, mitä teoksessani sanoin: punavihreän kuplan puhkaisijat saavat joka kerta naamalleen vihervasemmiston vesikauhuiset vaahdot. Olen edelleen täsmälleen samaa mieltä feminismistä kuin sanoin kirjassani: helpompi on rabies-hiehon lähestyä huomaamatta kello kaulassa kuin on feministien antaa totuudenmukainen arvio toiminnastani. Tämä on tullut todistetuksi monin tavoin mediassa. – Otetaanpa pari näyttöä.


Repivää reseptiota

Suomen Kuvalehteen kirjoittava Pasi Kivioja käytti lehden alustaa nälviäkseen kirjaani vastaan blogitekstissään, jossa hän väitti kirjaani sisältyvän jopa ”suoranaisia virheitä”. Pahoittelenkin virhettä, joka syntyi siitä, että jätin Kiviojan kokonaan vaille huomiota kirjani henkilögalleriassa, mutta korjaan puutteen tässä.

Kivioja tietenkin myös vähätteli Uuden Suomen minua kohtaan julistamaa sensuuria kirjoittamalla asiasta lainausmerkeissä. En puutu aiheeseen enempää, mutta sanon kyllä sen, että polvensa saavat siellä Uudessa Suomessa ruvelle rukoilla ja Islannin vastaiseen ilmansuuntaan pyllistää, jotta lehdelle enää mitään sanoisin, edes maksusta.

Mitä sitten ovat ne pilkkuvirheet, joita Kivioja etsii kuin heiniä neulasuovasta? Hän löytää kourallisen vakavaa moitittavaa:

”Viestintätutkijoita arvostellessaan Hankamäki viittaa Ylen ohjelmissa esiintyneisiin Anu Koivuseen, Kaarina Hazardiin ja Maria Petterssoniin. Näistä vain Koivunen on tutkija.”

Jos näin todellakin on, miksi Hazard ja Pettersson esiintyvät jatkuvasti Ylen ohjelmissa mediaa kommentoivina viestinnän asiantuntijoina, ikään kuin he olisivat tutkijoita?

Varmaankin siksi, että heidät kutsutaan studioon, koska he ovat feministejä ja heillä on juuri tuo vihervasemmistolainen ja persuvihamielinen maailmankuva.

Minulle ja useimmille muillekin on loppujen lopuksi samantekevää, minkä alan edustaja kukin on tai ei ole, sillä viestintätutkimus ja median analysoiminen eivät ole mitään disipliinejä, eli ahtaasti rajattuja tieteenaloja.

Kiviojan käsitys näyttää olevan, että mediatutkimus on kuin media itsekin: pyhä alue, josta vain median omat ylipapit saavat ja voivat esittää arvionsa. Tämä vahvistaa näkemykseni siitä, että media-ala kokonaisuudessaan on ottanut paikan, joka kirkolla ennen oli totuuden julistajana.

Kiviojan poseeraus edustamiensa viestintätieteiden puolesta on ristiriitaista. Hänen mukaansa ”mediatutkimuksesta puhuminen on siinäkin mielessä virheellistä, ettei kirjoittaja ole korkeista oppiarvoistaan huolimatta mediatutkija”. Tämän mukaan mediatutkimuksen voisi tehdä vain joku, joka on nimenomaisesti mediatutkija.

Näkemys on vailla pohjaa, sillä tiedonvälityksen peruskysymyksiä ovat tietämisen ja totuuden ongelmat, jotka kuuluvat filosofian alaan. Meillä filosofiassa taas ovat seinät leveällä ja katto korkealla. Sitä paitsi kirjani kannessa lukee selvästi: filosofinen tutkimus. Niinpä ”kritiikin esittäminen on siinäkin mielessä virheellistä”, ettei Kivioja itse ole minkään tason filosofi.

Kivioja on Julkisen sanan neuvoston entinen jäsen ja takoo siksi sen fiktiivistä puolueettomuutta kuin rautaa. Niinpä hän pitää esittämääni arvostelua tietenkin huonona ja lausuu hopeinen sädekehä päänsä päällä kimaltaen: ”tärkein ismi JSN:n päätöskokouksissa on journalismi. Kun tulkitaan Journalistin ohjeiden noudattamista tai noudattamatta jättämistä, siinä ei ole politiikalla mitään roolia. Kriittiset jäsenet myös torppaisivat puoluepolitikoinnin alkuunsa.”

Se, joka kiistää kaiken, myöntää kaiken, ja syyllinen tekee kaikkensa paljastaakseen itsensä. Usein tämä tapahtuu defensiivisyyden eli suomeksi sanottuna puolustelun kautta. – Niin nytkin. Luvussa 13.4. luettelemani tosiasiat JSN:n ikävästä politisoituneisuudesta ovat faktoja. Ne vain ovat asianosaisille vaikeita niellä.

Vale on sekin, että Hankamäki ei tee ”kriittistä itsearviointia lainkaan”. Tosiasiassa kerron oman taustani ja lähtökohtani kirjani sivulla 64. Olen sanonut niinkin (s. 394), että ”olen tehnyt kaikkeni, etteivät näkemysteni puolesta tai vastaan esitetyt mielipiteet olisi vaikuttaneet mitenkään analyysieni puolueettomuuteen.” Tätä voisi pitää riittävänä myönnytyksenä niille vihervasemmiston sisseille, jotka esiintyvät hurskaina puolueettomuuden puolustajina punainen tai vihreä jäsenkirja takataskustaan pilkottaen.

En tosin luettele heitä tässä. Teoksessa esittämäni näytön pitäisi riittää etenkin, kun Kivioja sanoo katselevansa sitä ”lasittunein silmin”, mitä hän sitten tarkoittaakin.

Kiviojan näkemyksistä poiketen tutkimukseni on myös metodologinen huipputuote, sillä selitän mediassa tapahtunutta jakautumista yhteiskuntarakenteessa vallitsevan halkeaman ja kerrostuneisuuden kautta sekä yhdistän viestinnällisen muutoksen sosiodynaamisen ja luokkastrategisen muutoksen tarkasteluun.

Osoitin kirjassani, millä tavoin vasemmistolainen viestintähegemonia ajaa nykyisin globaali-kapitalistisen eliitin asioita pyrkien lavastamaan kansallismielisyyden imperialismiksi, vaikka tosiasiassa kansallisen edun edistäminen takaa poliittisen itsemääräämisoikeuden ja sitä kautta kulttuurisen moniarvoisuuden.

Väite menetelmien puuttumisesta on törkeä vale, sillä sovellan diskurssianalyysia, teoksessani Dialoginen filosofia kehittelemääni keskustelunanalyysia sekä sosiaalipsykologian väitöskirjani vuorovaikutusteorioita.

Tuloksena on eräänlainen uusi suuri kertomus yhteiskuntaperustan legitimaatiokriisistä, ja se sopii vaikka oppikirjaksi. Kyse ei ole empiirisestä tai eritystieteellisestä kertakäyttötutkimuksesta vaan edifioivasta filosofiasta, jossa puntarissa ovat myös päämäärät ja arvot. Jos tämä ei jonkun tajuntaan mahdu tai lipan yli liitää, olkoon levittelemättä perättömiä arvioita.

Kiviojan oma tapaus antaa näyttöä siitä, millä tavoin media elättää ohessaan sen omasta orvaskedestä ravintonsa saavia punkeroita, jotka esiintyvät kaikenlaisina viestinnän konsultteina mutta joiden asiantuntemus katkeaa kuin kanan lento heti kun tullaan vaativampien poliittisten sfäärien ja tietoteorian alueelle.

Antaisin myös toimittajille yhden neuvon. Älkää kommentoiko mitään, mitä ette ole lukeneet ja ymmärtäneet. Yleisöille taas sanoisin, että älkää uskoko mitään, mitä valtamedia väittää kirjastani, vaan lukekaa vain ja ainoastaan tekstiäni ja tehkää johtopäätöksenne itse.

Lopuksi Kivioja hekumoi sillä, että ”kirjassaan median ja sosiaalisen median sensuurista valittavalta tekijältä petti perusta alta ja omat tukijoukot poistivat jälkikäteen tämän tuotoksen julkisuudesta.”

Sitä hän ei tosin kerro, että julkaisija pakotettiin tekemään niin opetusministeriön alettua kiristää ajatuspajaa rahoituksen takaisinperinnällä. Kun hallitus pitää Colttia Suomen Perustan ohimolla, ihmekös tuo, että ministerinplanttu saa sillä keinoin filosofin kaverit kaikkoamaan? Feminismillä iskettiin taas (aivan niin kuin väitin tutkimuksessani), ja lyönti osui.

Mutta kohde ei uponnut. Sanottakoon, etten välitä. Olen mieluummin yksin oikeassa kuin lauman kanssa väärässä, ja teokseni argumentaatio kestää joka tapauksessa. Se on jo nyt kuin Barbra Streisandin patsas ihan siinä Eino Leinon ja J. L. Runebergin välimaastossa. Kirja on kunnolla julkaistu vasta kun se on sensuroitu.

Mutta sen voisi Perussuomalainen puoluekin oppia, ettei aina kannattaisi korventaa omia jäseniä, ja potkittava loppuu potkimalla. Muissa puolueissa tämä tiedetään, kun kaikenlaiset demarivilhot viilettävät kuin viitasudet omiensa tueksi.

Erityisen tyytyväinen olen siihen, että otin lähes orjallisesti kaikki kirjoitustani esilukeneiden Yoda-tietäjien editointiehdotukset huomioon ja vein muutaman lisäyksenkin tekstidokumenttiin, eikä minun tarvitse pyörtää puheitani myöskään muiden puolesta. Vikana susille viskaamisessani on vain se, että sillä tavoin ruokitaan omia vihollisia – ellei sitten ajatella, että tarkoitus onkin tarjota Vihreille huonosti maistuvaa liharuokaa.

Sanotaan, että huipulla tuulee. En kavahda sitäkään. Kun tuulee yhtä kovaa joka suunnalta, pystyssä pysyminen helpottuu!

Mikään kirja-arvio Kiviojan läimäytys ei ollut, vaan mustamaalaileva vihan purkaus, jossa tikun nokkaan nostettiin joitakin lillukanvarsia. Työnsä tehtyään hän toki moittii kirjoittajaa laiskaksi mutta toteaa, että kirjani on ”sivumäärältään reippaasti ylimitoitettu”. Miten muutoin voisi ollakaan, sillä kritiikkini kohde – median ja tieteen punavihreä pöhöttyneisyys – on reippaasti ylimitoitettua?

Kirjassani on todellakin 420 sivua ja 821 viitettä, eli kiviä on käännelty enemmän kuin Kivioja koko ikänään. Koska sisältö on aivan muuta kuin valtamedia toivoi, kirjani on ymmärrettävästi ”ylimitoitettu”. Less is more, but more is even better!

Suomen Kuvalehden julkaisema blogikirjoitus antoi näytön siitä, millaista kirjani mediakohtelu on ollut kautta linjan: pelkkää haukkumista ja parjaamista sekä vääristelyä, jossa lukijoille pyrittiin antamaan teoksestani täysin virheellinen kuva.

Toimitusten valopäät eivät ole vieläkään ymmärtäneet, että heidän reaktionsa ovat osa tutkimusprosessiani, nyt sen kohteina. Kun Helsingin Sanomat jälleen kerran käytti erästä kommunistisen sirpalepuolueen aktivistia tieteen jumalattarena pyyhkien Emilian antamilla perättömillä arvioilla pöytää, tuli varmistetuksi professori Timo Vihavaisen kanta tutkimuksestani: Nämä sabotöörit ”eivät tunne vähäisintäkään halua ymmärtää sitä.” Ja näin on, sillä ”se tarina on kaikessa alastomuudessaan niin karu, että tavallaan ymmärtää sen hyvin voimakkaan hylkimisreaktion, jonka se on aiheuttanut.”

Älkää siis ampuko viestintuojaa vaan kiinnittäkää huomiota valtamediassa vallitsevan kataluuden kuvaukseen, jonka tilitän kirjassani. Sillä todellisuudesta ei saa kauniimpaa kuvaa kuin on malli.

Kun tähän lisätään viestinnän oppituolia yliopistolla hallitsevan Esa Väliverrosen tviitti, jossa varoitellaan mediaa menemästä enempää osaksi käsikirjoitusta, voidaan toistaa myös parodiapoliisi Keijo Kaarisateen lohduton toteamus: ”Te ette tiedä, kuka teillä on vastassanne.” – Viime kädessä tietenkin he itse.

Niinpä myös Kiviojan kirjoitukseen sopivat hänen omat sanansa: ”Todellisesta mediatutkimuksesta ei ole millään muotoa kysymys vaan mielipiteellisestä ja kantaa ottavasta pamfletista, joka on noloimmissa kohdissa ennemminkin pefletti. Teksti vilisee asiantuntemattomuutta, laiskaa tiedonhankintaa ja suoranaisia virheitä.”

Tämä on totuus Kiviojan omasta tekstistä ja hänen perehtymättömyydestään siihen, mitä mediassa on viime aikoina tapahtunut. Huomaatte kai, että hänen oma raihnainen lehtikirjoituksensa ei ole mitään muuta kuin pamfletti.

En ole viitsinyt laskea enkä luetella niitä virheitä, joita sisältyy valtamedian valehteluun kirjastani, sillä ollessaan tarkoitettuja ne eivät ole virheitä eivätkä epätarkkuuksia vaan tahallista disinformaatiota. Esimerkillisenä virheenä pidän Ylen väitettä, että kirjani oli kirjoittanut kansanedustaja Ano Turtiainen! – Näin tuli vastinetta verovaroille, vaikka Perustalle kuuluvia rahapelien voittovaroja uhataankin.

Laatujournalistit osoittavat tasonsa rämpimällä virheissään.

Minä muuten rakastan virheitä, sillä ne osoittavat ihmisten inhimillisyyttä. Ja ymmärrän toki sen, että perussuomalaisilta vaaditaan Jumalan viisautta, sillä sitä meidän halutaan edustavan maan päällä, vaikka emme siihen kykene. – Mikä pettymys vihervasemmistolle!

On joka tapauksessa eri asia erehtyä joissakin vähäpätöisissä yksityiskohdissa kuin olla väärässä koko maailmankatsomuksessaan, kuten vihervasemmistolais-feministinen klusteri ja huvitteluliberaali porvarillinen eliitti.

Kiviojan tekstin lopussa oli Suomen Kuvalehden päätoimittajan ja Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittajan Matti Kalliokosken kuva ja mainos, jonka mukaan ”laadukkaan tiedon ja punnittujen näkemysten tarve on nyt suuri. Suomen Kuvalehden tehtävä on kertoa asiantuntevasti ja ymmärrettävästi, mitä maailmassa tapahtuu. Näinä aikoina tällaisen työn arvo vain kasvaa.”

Niin kasvaa, ja juuri sitä teemme me, ette te. – Kovaa oli valtamedian kipuilu. Totuudessa pysymiseen vaaditaan todellinen mediasetä, joka vakuuttaa: ”Me emme petä!”


Mitättömyyksiä ei moitita

Valtamedian raivokkuudesta on yleisölle ollut vain yksi etu. Se oppi uuden nimen: Hankamäki. Se tosin kytkettiin ”naisvihaan” tavalla, jonka tehtävä oli hyökätä sekä perussuomalaisen puolueen kannatuksen että oman kannatukseni kimppuun ja torpedoida poliittiset toimintamahdollisuuteni. Tämä puolestaan kävi ilmi toimittaja Katri Makkosen Ylelle tekemästä TV-haastattelusta.

Kun kirjaani käsiteltiin A-studiossa, vastaamaan kutsuttiin Jussi Halla-aho ja Riikka Purra, mutta yksi tuoli oli jätetty tyhjäksi. Monet sanoivat, että siinä olisi minun pitänyt olla.

Minulle ei suotu vähäistäkään tilaisuutta vastata televisiossa, sillä toimittajat ilmeisesti arvasivat, kuinka olisi käynyt, jos minulle olisi annettu kymmenenkin minuuttia TV-aikaa kenenkään keskeyttämättä: olisin puhunut toimittajien valheet hetkessä kumoon.

On journalismin etiikan vastaista laatia asioista arvioita ja juttuja kysymättä asiaa puheena olevalta ihmiseltä itseltään. Epäoikeudenmukaista ja valheellista on ohittaa kirjan tekijä kokonaan ja laittaa teosta lukemattomat henkilöt vastaamaan siitä. – Miten Ylelle saattoikaan käydä sellainen kämmi?

Makkonen pohjusti Halla-ahon ja Purran hiillostuksen lavastamalla etiikan ja sosiaalipsykologian tuplatohtorista ihmishirviötä. Tavoitteena oli, että Hankamäki on eliminoitava – ei vain mediasta vaan myös poliittisesta todellisuudesta.

Makkonen kysyi haastattelun puolivälin jälkeen: ”Voiko tämmöinen ihminen jatkossa olla teillä ehdokkaana?” Siis ikään kuin Hankamäki olisi Frankensteinin monsteri, jonka tutkimus on poltettava siksi, että hän on läpeensä paha, hakkaa muiden vaimoja ja syö pikkulapsia pakastimesta? Toimittaja yritti ilmeisesti kiistää poliittisen vaalikelpoisuuteni ja mahdollisuuteni edustaa näkemyksiäni vapaissa vaaleissa.

Halla-aho vastasi henkiset pellekengät jalassaan, ettei puolue tee tällaisia päätöksiä tässä, ja oli tietenkin oikeassa. Kiitokset itsehillinnästä. Ehdokkuus Perussuomalaisissa on kai viharikos, paitsi ettei myöskään vihaaminen ole rikos, kunhan erottaa hyvän pahasta.

Kyse oli taaskin vain niin ilmiselvästä asiasta kuin väitteestäni, että avioliitossa tapahtuva raiskaus on ympyrän neliöimistä, sillä se todellakin sisältää suuren ristiriidan, kun suostumuksen seksiin voidaan katsoa myönnetyn jo ”rengastuksen yhteydessä”. Kannattaa katsoa tarkemmat perusteluni kirjan luvusta 11.3. Jo asiasta huomauttaminen oli kuitenkin Katri Makkosen mielestä ihan hirveän radikaalia ja täysin torjuttavaa ääneen ajattelua, jonka toistaminenkin tapahtui inhon väänteet toimittajan naamalla.

Viestit eivät aina mene perille toimittajien kognitiivisen rajoittueisuuden vuoksi.

Millaisia prinsessoja aikuisten ihmisten pitäisi olla? Ja minkälaista lasia ovat nämä toimittajat, jotka menevät pirstaleiksi pienestä poleemisuudesta? Vastaus on, että  he eivät ole mitään hauraita fairy tale -keijuja vaan kovapintaisia demoneja, jotka tietävät, että Piru asuu pikkuasioissa.

Juuri tämän peittääkseen toimittajat laittautuvat täysin naiiveiksi ja infantiileiksi selkärangattomiksi, joiden yksinkertainen tikapuuhermosto pelkästään reagoi ja saa shokkeja aina, kun joku ei mielläkään esimerkiksi tasa-arvon käsitettä täysin sosiaalidemokraattisesti tai muulla tavoin porvarillisesti. Siitä siis puheeni valtamedian tylsistyttämistä yleisöistä maksalaatikkoa mussuttavina ”retardeina”. Tosin tuossa turtumuksessa niin sanottu akateeminen feminismi on vetänyt kaikista voiton uuvuttamalla myös nuoret kuulolaitteen beigeen tasa-arvotodellisuuteen.

Analogialle löytyy myös empiirisiä perusteluja. Tutkimukseni sivuilla 117–118 osoitin Leslie Cameronin tieteelliseen tutkimukseen (2010) viitaten, miksi median, poliitikkojen ja oikeuslaitoksen kyvyttömyys ymmärtää ironiaa, parodiaa ja sarkasmia vastaa nyt keskivaikeaa aivovammaa. Alleviivasin lisäksi, ettei tämä ole minkäänlaista ”vammaisuuden pilkkaa”, mutta ei myöskään vihervasemmiston eikä oikeuslaitoksen ylistystä. 

”Vammaisuuden pilkasta” valittajat ovat näköjään itse juuri niitä, jotka eivät osaa tulkita viestien sisältöjä niiden asiayhteyden valossa, ja täyttävät siten juuri tuon professori Cameronin määritelmän. Kukaan ei muuten vaivaudu kysymään, kuinka vihamielisesti media on pyrkinyt invalidisoimaan minua sosiaalisesti omalla henkisellä pahoinpitelyllään.


Tyrmätkää minut tasa-arvolla

Millainen minä sitten oikein olen? Se tiedetään ilmeisesti MTV3:ssa, josta ei tosin koskaan ole oltu missään yhteydessä minuun. Silti MTV3:n uutiset julkaisi minua koskevan jutun ”Tällainen on mies, joka kirjoitti kohutun naisvihamielisen kirjan”.

Jo otsikon sananvalinta oli häikäilemättömän vääristelevä ja panetteleva (”viha”), ikään kuin syrjäytymisestä ja eriarvoisuudesta jo vuonna 2003 Suomen Akatemian projektissa kokonaisen kirjan (Dialoginen filosofia) julkaissut filosofi voitaisiin huutoäänestää mediassa ihmisvihaa puhkuvaksi uhkatekijäksi, joka on pysäytettävä, tai muuten! Median harjoittama mielikuvaterrori vahvisti teoriaani siitä, millä tavoin valtavirtamedia projisoi oman raivonsa meidän eri mieltä olevien ominaisuudeksi. 

Ja kaikki tämä tilanteessa, jossa olin tarkoittanut kirjani asiantuntijakannanotoksi koskien median puolueellisuutta ja sitä, kuinka myös tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta koskevia lakeja pitäisi säätää ja soveltaa, jottei tuo nyt jo auki revennyt legitimaation ristiriita repeäisi aivan ammottavaksi. Sen sijaan naisvihan käsitteelle annettiin täysin operationaalinen asema valhemedian omassa propagandassa, jossa pidettiin itsestäänselvyytenä, että Hankamäen osoittamat mätäpaiseet valtamedian toiminnassa ovat ”raiskausten puolustelua”. – Median tekemä persoonan raiskaus se oli sinänsä.
 
MTV3:n toimitus iski kätensä mämmiin, sillä ei sielläkään minusta mitään voitu tietää. Sellainen media on oikeasti meedio, ja niin syntyy silkkaa valetta ja irvikuvia ihmisistä.

Omituista muuten on, miksi ylipäänsä vihaisin naisia, kun en tunne heitä kohtaan mitään muutakaan, ja tämä median pitäisi nyt selittää. Ja entäpä vaikka nyt sitten vihaisinkin? Ei sitäkään ole missään kielletty saati tehty rangaistavaksi, paitsi tietysti virantäyttömenettelyissä, kun julkiset virat ja akateemiset tehtävät täytetään naiskuningattarilla ja heitä palvovilla kuhnurimiehillä. Juuri omalla tuittupäisyydellään feministit ovat saaneet aikaan sen, että lopulta heitä aletaan myös tosissaan vihata, vaikka alun perin mitään vihaa ei olisi ilmennyt lainkaan.

Jostakin syystä minä en ole tuntenut kritiikin vuoksi vähäisintäkään tappiomielialaa. Olen vain kiitellyt itseäni siitä, kuinka täydellisesti valtavirtamedia on osoittanut kaikki väitteeni sen toiminnasta tosiksi.

Oletus, että säikkyisin myöskään opetusministeriön nilkkivirkamiehiä heidän saivarrellessaan pykäläkoreografialla, on harhauskomus, sillä se perustuu oletukseen, että filosofin pitää perääntyä huomatessaan kepulikonnien kuristusotteen kaulansa ympärillä. 

Kirjoitin jo teokseni luvussa 8 ”Diskurssin oikeustieteellistyminen ja ihmisoikeuskultti” filosofisen ja psykologisen ajattelun alistamisesta juristinnuijien paimennukselle, joka kiistää älylliset yhteiskunnanselitykset ja merkitsee hiljaista aivokuolemaa.

Hallituksen harjoittaman ihmisoikeusretoriikan kyseenalaistaminen on tutkimukseni nimenomaisena sisältönä, eikä hallituksen pidä sen vuoksi pyrkiä kieltämään esittämääni arvostelua omaan ihmisoikeusfundamentalismiinsa vedoten. Tilannehan olisi samanlainen kuin jotakin uskonnollista opinkappaletta pidettäisiin totena sillä perusteella, että niin sanotaan uskonnollisessa opinkappaleessa. Tämä lopettaisi nopeasti myös kaiken politiikan, mikä ilmeisesti on vihervasemmiston tavoitekin.

Ministeriöissä vaikutetaan ajateltavan, että asiat ovat hyvin, kun ministeri ja virkamiesplebeijit ovat tyytyväisiä. Nimenomaan niin päin asioiden ei pitäisi olla. Asiat ovat kunnossa silloin, kun kansalaiset ovat tyytyväisiä, mutta juuri näin asia ei nyt ole. Ja kun olen selittänyt, mistä eripura johtuu (maahanmuutosta ja monikulttuuri-ideologiasta), ovat valtaapitävät raivoissaan, sillä olen osoittanut heidän harjoittamansa politiikan hedelmät ja riitojen todelliset syyt.


Kyllähän tämä pohdituttaa

Olen kyllä viime aikoina pohtinut vetäytymistä politiikan sektorilta, sillä poliittinen todellisuus ja sen arkiharmaa kompromissiluomuksista täyttyvä banaliteetti eivät ansaitse minua ja sitä syväpöyristymisten myönteistä vaikutusta, jolla haluan parantaa maailmaa.

Jos vetäydyn, en tee sitä kuitenkaan siksi, että jokin toimittaja toivoo, puoluetoimisto vihjaa tai muuten ”auttaa”, ei myönnä ehdokkuuksia tai että eroni olisi kaikkien kilpailevien puolueiden edun mukaista. Niiden toiveita kaikkein viimeiseksi ryhtyisin toteuttamaan, joten en ole matkalla mihinkään.

A) Mikäli vetäytyisin, tekisin sen vain kahdesta syystä. Ensinnäkin (1) suojellakseni puoluetta enemmältä räksytykseltä. Ja toiseksi (2) henkilökohtaisista mukavuussyistä, toisin sanoen siksi, että median ja vihervasemmiston pioneereja vastaan vänkäämisessä menee aikaa ja elämää hukkaan, eikä asiassa auta se, että puitteet pylvästalossa tai valtuustossa olisivat mahtavat. 

Olen ajatellut aina etupäässä puolueen etua enkä omaa etuani, niin kuin jokaisen kynnelle kykenevän poliitikon ilmeisesti pitäisi.

Vetäytymiseni jälkeen olisin toki kuin ahvenanmaalainen sisävesilaivan kapteeni ilman laivaa: pätevyyttä on muttei sisävesiä, joilla seilata. Ja onhan sekin yksi tosiasia, että persoonalliset ominaisuuteni eivät tue puolueen imagoa täydellisesti, sillä en ole puolueeni symbolinen kuva. Juuri tähän, eli rehellisesti sanottuna homouteen, media tarttui naisvihaväitettä vipuna käyttäen, ja kielteinen mielikuva vahvistui kaikkialla.

B) Mikäli taas pyrin jatkamaan politiikassa, teen sen vain, koska juuri sitä vastustajani pelkäävät, ja heidän nitistämisensä tuottaa minulle iloa kuin paluu Troijan sodasta kotiin Ithakaan.


Kansallismielinen filosofia ja puoluetoiminta yhdistyvät vain aika ajoin

Median säestämät poliittisen hallinnon kellokkaat todistivat oikeaksi sen, mitä olen koko ajan väittänyt: Jokainen älylliseen keskusteluun antautuva saa nopeasti peräänsä hyvin palkatun tätiarmeijan, jonka ainoa tavoite on pitää kiinni oman älylliselle kulttuurille pyllistävän vallankäyttönsä riekaleista.

Suurin järkytys minulle onkin politiikassa ollut se, kuinka honteloissa käsissä poliittinen ja julkista taloutta koskeva päätöksenteko on – ja millainen mielivalta vallitsee niin hallinnossa, mediassa kuin tiedeyhteisössäkin.

Olen jo pitkään nähnyt ajattelussani erikseen kansallismielisen filosofian ja puoluetoiminnan. Kansallisen edun edistäminen on asiakokonaisuus, jota voidaan edistää aika ajoin erilaisten puoluemuodostelmien kautta.

Joskus asialla oli Kansallinen Kokoomus, kunnes se hukkasi kansallisen edun kokonaan ja myi Suomen ulkomaille tehdaspatruunoiden kanssa ja patruunatehtaita myöten. Sitten seurasi Nuorsuomalaisten uusi tuleminen. Viime aikoina kansallista etua ovat edistäneet Perussuomalaiset, ja onpa Nyt-liikkeessäkin joitain isänmaallisen ajattelun ituja.

Puoluetoiminta voi kuitenkin myös vesittyä ilman, että kansallismielisessä aatteessa itsessään tapahtuisi mitään muutoksia. Se pysyy, niin kuin filosofiakin pysyy ja on riippumatonta puoluetoiminnasta. Filosofialle ja itsenäiselle ajattelulle sekä sanankäytölle ei kukaan mitään voi. Historia antaa siitä oman kyynisen todistuksensa.

Voin vain toivoa, että Perussuomalainen puolue ei korruptoidu muiden puolueiden näkemyksiä myötäileväksi, sillä puolueen muututtua SDP:ksi ihmisten ei enää kannattaisi äänestää sitä vaan Suomen Sosialidemokraattista Puoluetta ja sen sisällönmäärittelyjä tasa-arvon, yhdenvertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden käsitteille, jotka kuuluvat kelluvien merkitsijöiden lampeen.

Pelkään pahoin, että eduskuntatalon kaltereiden taakse päätyneistä tulee parissa vuodessa uusia hanna mäntylöitä ja maria loheloita, jotka alkavat viihtyä vallan salongeissa ja joiden alkuperäisistä aatteista ei ole hetken kuluttua jäljellä mitään.

Juuri sen vuoksi tarvitaan filosofiaa. Nimittäin filosofian olemus on se, että tarkoin perusteltuna se pätee ajasta aikaan, niin kuin nyt tämä hegeliläis-snellmanilainen valtiofilosofia omine itsenäisyysajatuksineen. Filosofia todellakin häiritsee. Niin kauan kuin perussuomalaiset eivät viihdy politiikassa ja muut perussuomalaisten seurassa, asiat ovat hyvin.

”Olen itse tehnyt oman pääni, ja siksi olen niin omapäinen”, sanoi jo J. V. Snellman vanhempi roolistaan tietoisena.

Mainittakoon, että myös Snellmanin teos Läran om staten (suom. Valtio-oppi) aiheutti ilmestyessään vuonna 1842 pääkaupungissa sellaisen kohun, että sen kirjoittaja joutui pakenemaan susirajan tuolle puolen Kuopioon, jossa hän toimi yläalkeiskoulun rehtorina. – Ei huonompi virka sekään. Senaattorin toimi ja professorin virka tulivat hänelle myöhässä, eikä hän pitänyt kumpaakaan suuressa arvossa.

Saaristossa kesäretkellä.

Snellmanista poiketen minä puolestani matkustin pyöräilemään eräälle saarelle, jossa muun muassa ruokin lehmiä (kuvassa laitumella). Ne ovatkin toimittajiin verrattuina sangen lauhkeita olentoja ja myös paljon fiksumman oloisia timanttisessa älyllisyydessään.


Miksi minua pelätään?

Media onnistui kieltämättä nykäisemään vaikuttavasta narusta, sillä puolueen naisväen yliherkkyys tiedetään, ja tuloksena oli sovinnaisuusnormeilla ja korrektiuden vaatimuksilla varustettu puritaanisuusmyrsky, jota toimittajat pystyivät käyttämään eripuran lietsomiseen Perussuomalaisten sisällä.

Totuushan on, että olen pitkälti arvo- ja sosiaaliliberaali, mutta talouspolitiikassa kokemukseen luottava konservatiivi. Liberaali olen vain välttääkseni viktoriaanista kurmotusta, jonka vallitessa pöydänjalatkin verhoiltiin liinoilla, jotta ne eivät näyttäisi ”liian eroottisilta”.

Mitä hallituspuolueet ja media sitten oikein minussa pelkäävät? Vastaan kuten lempihahmoni Tarussa sormusten herrasta. Kun muuan hobitti ehdotti, että valtasormus jäisi Gandal the Grayestin haltuun, velho kieltäytyi sanoen, että hänen hallussaan sormuksen valta olisi ”liian suuri”.

© New Line Cinema. Limited use for scientific purpose.

Osaavien, taitavien ja asioita tuntevien ihmisten hallussa vallalla on nimittäin taipumus kasvaa. Siksi ministereiksi nimitetään keskinkertaisuuksia. Heidän suorastaan pitääkin olla sopivan taitamattomia, jotta he pysyisivät ohjauksessa ja jottei heidän valtansa kasvaisi liian suureksi.

© New Line Cinema. Limited use for scientific purpose.

Sen sijaan omissa käsissäni poliittisella vallalla olisi mahdollisuus muuttua oikeasti vaikuttavaksi koskien talouspolitiikkaa, EU-politiikkaa, maahanmuuttopolitiikkaa, koulutuspolitiikkaa, työvoimapolitiikkaa, sosiaalipolitiikkaa ja ympäristöpolitiikan hullutuksia.

Poliitikot siis pelkäävät, mitä saisin aikaan valtion- tai kunnallispolitiikan sektoreilla, kun jo pelkästään sukupuolta koskevissa mitättömissä sivuasioissa näkemykseni poikkeavat muiden puolueiden truuttaamasta linjasta.

Siksi kaltaistani henkilöä ei haluta lähellekään poliittista valtaa, vaan minut yritetään pitää loitolla. Muodostan ilmeisesti uhan poliittisille valtarakenteille. Muutoin tämä vyörytys ja sensuroinnin jyrkkyys eivät liene ymmärrettävissä.

Toimittajat puolestaan pelkäävät kalossinkuvaa, joka kukoistaa heidän takapuolessaan heti, kun median omistajat nousevat ähkäisten divaaneiltaan ja huomaavat, että ”hei, tuo Hankamäkihän on ihan oikeassa toimituspolitiikkaa koskevassa kritiikissään!”

Minua pelättäneen toimituksissa myös siksi, että ollessani homo minun ajatellaan olevan lähellä feminismiä ja muita liberaaleja ajatussuuntia. Sen vuoksi toimittajien keskuudessa on paljon minua itseäni. Muodostan siis heille uhan, joka heidän on torjuttava, sillä olen jo heidän ihonsa alla eräänlaisena ”sisäisenä vasta-Hankamäkenä”, joka esittää kiusallisia väitteitä heidän maailmankuvaansa yksipuolisuutta kohtaan. Juuri siksi punavihreiden puusilmät näkevät minussa eräänlaisen Antikristuksen.

Sensuurissa – myös Suomen Perustan omatoimisessa – taas on se hyvä puoli, että mitä vaikeammaksi kirjani saatavuus tehdään, sitä harvinaisemmaksi ja arvokkaammaksi se käy. – Kysynnän ja tarjonnan laki.

Epäilen kuitenkin, kannattaako julkaisijankaan hautoa kirjaani kuin hanhiemo, sillä siten vain peitellään totuutta ja tunnustetaan sitä kohtaan esitetty perusteeton ja tahallisen tuhoisa kritiikki muka-oikeutetuksi. Sitä paitsi kirjaa tiedustellaan minulta koko ajan, ja painoksen hävittäminen olisi valheiden vale.

Tiedän tarkalleen myös oman roolini ja paikkani filosofian ja yliopistotoiminnan piirissä, jossa minua rakastetaan juuri siksi, että vertaisvartioinnista koostuva tekopyhä järjestelmä vihaa minua.

Nimittäin myös tiede muodostuu järjestyksenvalvonnallisesta ja normatiivisesta punaporvarillisuudesta: kaviaarikommunistien ja samppanjasosialistien sekä muiden kulttuurikanojen elitistisyydestä ollen täysin kaksinaismoralistinen. Minä taas olen rehellisen kansanomainen mutta rehellisyydessäni totuudellinen. Tästä syystä olen nyt ”filosofian Jimmy Connors”, joka haastaa linjatuomarit ja saa raivoisat suosionosoitukset yleisöltä.

Koetan toki muutenkin säilyttää tyylini. Tennislegenda Fred Perryä puolestaan brändättiin aikoinaan sloganilla ”Don’t shoot that man.” – Olemme samaa maata. Minuakaan ei kannattaisi kenenkään tulittaa, sillä noudatan kaikessa niin sanottua tennisetikettiä ja tutkitutan tarkoin jokaisen kohdan, johon pallo osuu.


Salonkikelpoisuuden tavoittelu ei kannata

Varmaan myös Perussuomalaisissa laskelmoidaan, onko minusta enemmän hyötyä tai haittaa puolueen ulkopuolella vai sisäpuolella. Muutamat kysyvät oikeutetusti, ”mitä se sodomiitti puolueessa tekee?” Ja toiset vastaavat, ”no kun se opetti meille nämä Hegelit, Snellmanit ja muut kansallismielisen filosofian perusperiaatteet.”

En tosin ihmettelisi, vaikka perussuomalainen puolue langettaisi minulle porttikiellon, sillä puolueesta on erotettu tärkeämpiäkin tyyppejä, kuten Sebastian Tynkkynen, jolta jo kerran vietiin narikkalappu porstuassa ja joka sen vuoksi oli on the edge. Ja kun eräät perussuomalaiset nuoret pakotettiin vetämään lelukuormurinsa hiekkalaatikolta, ei ymmärretty nuorten huolta tulevaisuudesta, ja kansalaiset kyselivät kaduilla, onko puolueen puoliintumisaika kolme vuotta. Noiden parikymppisten kanssa olisi vain pitänyt olla isällisempi.

Muiden puolueiden mielistely ei todennäköisesti tuo sitä toivottua salonkikelpoisuutta vaan luo himmeää moraalisäteilyä, kun kaikki luulevat sen johtuvan janosta hallitusvaltaan. Totuus on, että perussuomalaisia ei äänestetä siksi, että he mukailevat muita, vaan siksi, että kauttamme valottuu yhteiskunnallinen todellisuus ja mielipiteiden monenlaisuus.

Tämän kansanvaltaisuuden johdosta perussuomalainen on aina päälinjoissaan oikeassa, vaikka hän erehtyisi pikkiriikkisen joissakin marginaalisissa yksityiskohdissa. Tämä on nähty miljoona kertaa ennenkin, kun joku perussuomalainen on päästänyt totuuden irti.

Politiikan ja filosofian yhdistäminen vain on tavattoman vaikeaa ja lähtökohtaisesti mahdotonta, sillä politiikassa on suuri paine kaikkien miellyttämiseen, ja näin syntyy mitään sanomatonta paketointia tai tuulesta turvoksissa olevaa julistamista, joka on filosofialle vierasta. Siksi filosofeja ei ole politiikassa paljon nähtykään, ellei sitten jossain kulisseissa.

Huvittavaa on, että kirjaani skandalisoidessaan media uskotteli puoluejohdon julkaisseen kirjan, koska se ei ollut sitä lukenut. Ajatus oli, että jos olisivat lukeneet, sitä ei olisi painettu. Nyt kun sen ovat lähes kaikki jo lukeneet, narina on loppunut, ja asia on kääntynyt niin päin, että he poistivat sen saatavilta nimenomaan siksi, että he eivät olleet sitä lukeneet.

Näitä on nähty, mutta en silti moiti puoluetta, sillä tekivät sen pakotettuina.

Minua on muuten politiikassa kenenkään mahdotonta pettää, sillä olen oppinut roomalaiselta kivikasvolta, että miltä tahansa suunnalta voi tulla tikaria selkään. Pettyisin, jos ei tulisi. Mutta pyrin osoittamaan oman kunniallisuuteni olemalla itse jymäyttämättä ketään.

Ymmärrän kyllä myös sen, että monet epäilevät sopivuuttani poliitikoksi. Poliitikon täytyy olla kuin kepulainen niittosilppuri, joka ravitsee kansalaiset aina-kohtuullisen kompromissipolitiikan rehulla, eikä tällaisessa pragmatiikassa voi olla sijaa millekään periaatteille.

Siksi systeemipuolueet ovat eteenpäin hökeltäviä koneita, jotka vain instrumentalisoivat kannatuksensa jokapäiväiseksi suoriutumiskyvyksi, ja taas on yksi päivä voitettu. Montako vielä täytyy kaataa hautaan, ennen kuin hyvä eläke poliitikon vapauttaa? Tämä on Marbella-golffarin märkä uni, ei filosofiaa, josta ei voi jäädä eläkkeelle.

Juuri demaritelevisionkatsojan tyypillinen mentaliteetti tekee poliitikoista pelkkiä ylhäältä annettujen ohjelmien toteuttajia ja koneiston voitelijoita, kun pitäisi olla periaatteiden ja päämäärien asettajia sekä kurssien kääntäjiä. Sen sijaan ’you can’t beat the market’ -funktionalismi on johtanut juuri sellaiseen kannatuksen kalasteluun, jossa politiikan kuluttaja on aina oikeassa, vaikka ei olisikaan, ja puolue on asukkaitaan avuttomampi palvelutalo.

En tosin antaudu arvostelemaan perussuomalaista puoluetta. Päinvastoin kiitän vain. Kaikki tietävät, että päämääräänsä pääsivät vihervasemmisto ja media, joiden tehtävänä oli viritellä dissonanssinen kolmiodraama minun, puolueen ja median välille sekä vivuta minua sitä kautta irti puolueesta. Puheenjohtajisto ei olisi kaiken logiikan mukaan voinut menetellä toisin kuin teki todetessaan, ettei puolueella ole tekemistä kirjani kanssa. Sen oli valittava: joko totuusteoreetikko Hankamäki tai median manipuloima naiskannatus.

Kyllä myös medialle tunnustusta annettava on. Toimittajat onnistuivat valejournalismillaan sahaamaan silmään yleisöjä ja puoluejohtoa, joka reagoi hädissään kalevalaisesta mytologiasta tutulla tavalla.

Feministiset naiset (Louhi) tulivat nimittäin toimineiksi niin kuin Pohjan Akka, jonka riidellessä Sammosta putosi tuo ajatuspajassa takomani härveli Ahdin valtakuntaan. Näin kävi, kun Väinämöinen (Halla-aho) aluksi soitteli kanteleellaan Pohjolan väen uneen, ja Sammon haltuunotto onnistui minulta (Ilmariselta). Lemminkäinen (vihervasemmisto) ryhtyi kuitenkin paluumatkalla laulamaan ”äreällä äänellänsä, käheällä kurkullansa” ja herätti Pohjolan väen (median), joka varusti Väinämöisen saattueen perään sotajoukon ja kotkaksi tekeytyen särki Sammon.

Tarinalla oli kuitenkin onnellinen loppu, sillä Sammon palaset ajautuivat rantaan, jossa niistä kasvoi viljaa, ja Väinämöinen iski melallaan kotkan kynnet kappaleiksi. – Siisti legenda, eikä mitään uutta auringon alla.


Rationaalinen argumentaatio häiritsee feministejä

Tukea on tullut minulle yllättävän paljon, vaikka kirjaani on ymmärtänyt vain kourallinen ihmisiä. Mutta he ovatkin olleet älymystön terävintä kärkeä, eli vihervasemmiston mielestä yhteiskunnan alinta pohjasakkaa. Kun puolue on sanoutunut kirjastani irti, on mahdollista, että median mielipide vielä muuttuu ja sitä aletaan rakastaa!

Tosin eipä puolueella ollut kirjani kirjoittamiseenkaan osaa eikä arpaa, vaan se on vapaan tutkimustoiminnan hedelmä. Kun vastustus kasvaa, niin kannatuskin kasvaa. Itseltään Jussi Halla-aholta kului vastaavan epäsuosion hankkimiseen huomattavasti enemmän aikaa. Mutta olihan se kieltämättä hieno tunne, kun kaikki puhuivat Halla-ahosta ja Halla-aho minusta.

Mitä sitten on se muka-edustamani naisviha? Sukupuolen korjausten ja silpomisten kyseenalaistamistako? ”Me too” -propagandan vastustusta ja kamppailua ”Suostumus”-hankketta vastaan, jolla pornokuvan lähettämisestä tehtäisiin ahdistelurikos ja seksuaalinen aloitteellisuus tulkittaisiin raiskaukseksi? – Käsittääkseni näitä kaiken alleen murskaavia typeryyksiä pitääkin vastustaa.

Seksuaaliselle pienipäisyydelle on maassamme ollut yllin kyllin tilaa, ja se on luultavasti suurena syynä ihmisten kurjuuteen ja pahoinvointiin. Pohjois-Korea ja Orwellin opaskirja jäisivät kaukaisiksi kakkosiksi, jos kaikesta sellaisesta tehtäisiin rikos, josta joku ihminen voi pahastua ja jossa hän ei ole aivan mukavuusalueellaan.

Sovinnaisen käsityksen mukaan jokaisen puolueen pitää olla nyt näyteikkuna, jossa poliitikot larppaavat ja strippaavat kaiken hölmön ja nukkavierun demari-ideologian miellyttämiseksi ja tyynnyttelemiseksi, kuten nyt esimerkiksi monikulttuuri-ideologian, ”tasa-arvon” ja naisten (muttei koskaan miesten) oikeuksien peräämiseksi sekä tietysti kaikkien mahdollisten vähemmistöjen (paitsi suomalaisten itsensä) etujen ajamiseksi ja palvelemiseksi!

Juuri sitä on identiteettipoliittinen klusteroituminen. Muiden puolueiden pitää olla maahanmuuttajien panttivankeina ja perussuomalaisten nauttia feministien spankkauksesta lattiaan kahlehdittuina. – Niinkö?

Ministeriön 8.9.2020 tekemän karkean ja brutaalin perintäpäätöksen mukaan kirjani ei edistä ”tasa-arvoisuutta” eikä ”yhdenvertaisuutta” mutta edustaa muka ”häirintää” ja ”syrjintää”. Vastaan, että tutkimuksen ei pidäkään edustaa mitään tarkoitusperiä vaan olla arvovapaata ja kriittistä. Syytökset ”häirinnästä” ja ”syrjinnästä” ovat perättömiä, sillä tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslain vaatimuksia ei pidä ulottaa tutkimustoiminnan johtopäätöksiin tai ajatussisältöihin, eikä niin voida tehdä vaarantamatta sananvapautta ja tutkimustoiminnan vapautta. 

Sitä paitsi ministeriön rahoituspäätökseen liitetyssä ripityksessä ei ollut eritelty eikä yksilöity, millä tavoilla tai menetelmillä tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta pitäisi edistää, joten käskytystä oli edes periaatteessa mahdotonta noudattaa. Asiaa ei ollut osoitettu myöskään perintäpäätöksessä.

Viranomaismielipiteen asiasta esitti ministeriön virkanainen Erja Heikkinen, joka Helsingin Sanomien 8.9.2020 julkaiseman jutun mukaan sanoi ylimalkaisesti, että ”Suomen Perustan julkaisema teos syyllistyy häirintään, ja sitä on teoksessa eri muodoissaan niin laajasti, että kaikilta osin ei pystytty erottelemaan tasa-arvolain ja yhdenvertaisuuslain kanssa ristiriidassa olevien kohtien muita ulottuvuuksia”. – Jos kerran asia oli näin selvää, niin miksi väitteen tueksi ei esitetty yhtään asiakohtaa?

Ministeriön asennoituminen on kääntämässä tutkimustoiminnan ja viranomaisvallan välisen kontrollitehtävän nurin. Tosiasiassa meidän tutkijoiden pitäisi valvoa ja kritisoida byrokraattien tapaa määritellä asioita, eikä hallituksen tulisi paimentaa tutkijoita!

Yksinkertaisimpienkin ihmisten pitäisi ymmärtää, että tutkimustoiminnassa ilmaistut erilaiset näkemykset tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden käsitesisällöistä, olemuksesta ja toteutumistavoista eivät ole tasa-arvon tai yhdenvertaisuuden juridista loukkaamista vaan tieteellisiä, filosofisia tai poliittisia näkemyseroja. Ministeriön perintäpäätökseen päätyneen katsomuksen mukaan tiede- ja yhteiskuntakritiikin esittäminen olisi kuitenkin ”syrjintää” niin kuin palohälytyksen tekeminen on ”häirintää” (alarmismin olemuksesta, tarpeellisuudesta, tarpeettomuudesta ja kriteerittömyydestä tarkemmin täällä).


Puolueelliset arviot

Ministeriö tilasi lausunnot tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusvaltuutetuilta sekä yliopistonlehtori Liisa Niemiseltä, joilla on ollut asiasta valmiit mielipiteet. Valtuutetut kiusaavat ihmisiä tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden vaatimuksillaan järjestelmällisesti sekä etsivät ammatikseen jotain moitittavaa. Nieminen puolestaan tunnetaan aktiivisena feministinä ja persuvihaajana, joka Tuula Haataisen (sd.) mielipiteitä tukien vaati vuonna 2019 eräiden perussuomalaisten kansanedustajien eristämistä pariksi viikoksi pois eduskunnan täysistunnosta ymmärtämättä, millä tavoin hänen ehdotuksensa on demokratian, sosiaalidemokratian ja jopa kansandemokratian vastainen (käsittelin asiaa täällä).

Tasa-arvolautakunta pidättäytyi puheenjohtajansa Tuomas Ojasen allekirjoituksella kirjaani koskevasta kannanotosta kokonaan ”sananvapausnäkökohtiin” viitaten ja todeten, ettei tasa-arvovaltuutetun tehtäviin kuulu valvoa julkaisujen sisältöjä. Robin Harms yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistosta puolestaan epäili muutaman rivin lausunnossaan, voisiko kirjani loukata ihmisarvoa niin, että kyse olisi häirinnästä, on kuitenkin kyseenalaista. – Eivät siis loukkaa ihmisarvoani ja eivätkä häiritse tutkimustoimintaa tämän enempää. Hienoja miehiä!

Perättömimmän arvion kirjastani esitti yliopistonlehtori Nieminen, joka sanoi ministeriön tilaamassa lausunnossa, että ”on jopa vaikea nimetä yksittäisiä kohtia, koska kirja kauttaaltaan sisältää niin selvää syrjintää”. – Näkemys syrjinnän ”selvyydestä” osoittaa ylimalkaisuudessaan selvänäkijän oman argumentin hämäryyttä.

Vasemmiston äänitorvi ei pystynyt ymmärtämään, mikä ero on syrjinnällä ja arvoarvostelmien tekemisellä. Kaiken etiikan ydin on erottaa huonot asiat hyvistä. Se ei ole syrjintää vaan arvostelukyvyn toteuttamista, kun taas tasa-arvon peräämisestä on tullut tyhjää demariretoriikkaa, jolla kiistetään arvon käsitteen olemus.

Jos arvot ovat tasan, ei ole arvoja ollenkaan, sillä arvon käsitteen analyyttis-apriorinen olemus on hierarkkinen. Telaketjufeministien tasa-arvollaan talloma tie vie tasa-arvototalitarismiin, jossa jonkin asian kielteistä kuvaamistakin pidetään rasismina tai syrjintänä. Näin siis, vaikka kohteet voisivat olla kritiikinsä ansainneet, ja vapaassa tieteessä on mahdotonta, että kritikin kohdetta ei lainkaan mainittaisi. Näyttö juristien dynamiittityhmyydestä on sen sijaan ehtymätön luonnonvara.

Lisäksi Nieminen väitti ristiriitaisesti, että ”kirjaa kohtaan esitetyssä kritiikissä ei kuitenkaan ole kyse sananvapauden rajoittamisesta”, mutta ”teoksen julkaisemiselle sinällään ei mielestäni ole estettä”. Jos ministeriön harjoittama taloudellinen uhkailu, kiristäminen ja ehdollistaminen eivät loukkaa sananvapautta tai edusta sensuuria, niin mikä voisi vahingoittaa tutkimustoiminnan vapautta enemmän kuin juuri kyseisenlainen painostus?

Suomen kielessä ei muuten ole sanaa ”sinällään”, vaan Niemisenkin pitäisi oppia sanomaan ”sinänsä”. Lisäksi hän oli kirjoittanut nimeni lausuntoon väärin, mikä omalta osaltaan ilmaisi tiettyä holtittomuutta ja paljasti, ettei Nieminen tunne minua eikä tutkimustoimintani moraalifilosofisia tarkoitusperiä lainkaan. Niemisen mielipide kertoi vain siitä, että puheena olevissa asioissa vallitsee sovittamaton erimielisyys.

 

Niin hyvää, ettei sanotuksi saa. Liisa Nieminen torjui minut Twitteristä ennen kuin edes aioin sanoa mitään. Jälleen näyttö feministien keskustelukyvystä. Kuva peitetty yksityisyydensuojaan liittyvistä syistä.

Yksinkertaisimpienkin pitäisi ymmärtää, että filosofinen kyseenalaistaminen ei ole häirintää, syrjintää eikä ahdistelua, eikä myöskään niiden kokeminen osoita, että mitään niistä olisi olemassa objektiivisesti. Käyttäessään häirintään, syrjintään ja ahdisteluun liittyviä väitteitä rahainperinnän verukkeina ministeriö nähtävästi pyrki laajentamaan häirinnän, syrjinnän ja ahdistelun käsitteitä koskemaan tutkimustoiminnassa esitettyä erimielisyyttä, toisin sanoen levittämään yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolakeja alueelle, jolla niillä ei pitäisi olla relevanssia.

Lausunnon laatijaksi päätyneen Niemisen pitäisi tuntea KKO:n ratkaisu 2004/109, jonka mukaan ”lainsäädännössä käytetyt käsitteet on yleensä, ellei niitä erikseen ole laissa määritelty, ymmärrettävä siinä merkityksessä, mikä niillä on yleisessä kielenkäytössä.” Tämä tarkoittaa selkokielellä, että filosofia ei ole mitään perseestä puristelua eikä 821 viitettä sisältävä tutkimus ole huutelua, joka voitaisiin leimata vasemmistolaisen feministin toimesta häirinnäksi, syrjinnäksi tai ahdisteluksi. Sitä paitsi häiriöiden aiheuttamista systeemeihin voidaan pitää filosofian ihanteena, josta Nieminen ei näköjään ymmärrä mitään. Joten pysyisi lestissään eikä ryhtyisi opettamaan filosofiaa filosofeille.

Tällä tavoin ministeriö tuli rikkoneiksi hallintolain 45 §:ää, jonka mukaan päätökset on yksilöitävä ja perusteltava, ja ministeriön lausunnonlaatijat ovat saattaneet antaa asiassa perättömiä lausuntoja. Lausunnot puolestaan tulee antaa virkavastuulla, eli niitä sitovat samat sanktiot kuin valaehtoisessa todistelussa annettuja valheellisia lausumia. Olen pahoillani, mutta kukaan ei ole lain yläpuolella, ja näin asia vain on.

Kun perinnän kohteeksi on asetettu nimenomaan kirjani tuotantokuluja vastaavaksi arvioitu summa, kyse on ministeriön henkilökohtaisesta aggressiosta nimenomaan minua ja tutkimustoimintaani kohtaan. Siten ministeriön toiminta edustaa pahinta mahdollista tiedepoliittista häirintää, syrjintää, ahdistelua ja ihmisarvon loukkausta, jonka objektiivisena näyttönä on tutkimustyönantajaani ja toimeksiantajaani kohdistettu taloudellinen kiristys.

Miesvihaa ja filosofian vihaa

Kuinka ollakaan, olin juuri ehtinyt sanomaan kirjani sivulla 72, että ”vihervasemmistolainen ajatusklusteri turvautuu usein mustamaalauskampanjoihin, joilla koetetaan pilata arvollisten tieteenharjoittajien maine”, ja he juoksivat päätä pahkaa osoittamaan väitteeni todeksi. Sen lisäksi, että yliopiston ja hallinnon palkkapiiat levittävät perättömiä arvioita, he ottavat ilkeilystään veronmaksajilta kiskottua rahaakin, joka oikeasti kuuluisi työpalkkana minulle. 

Perussuomalainen puolue ja Suomen Perusta tekivät kyllä oikein toimittaessaan ministeriöön oikaisupyynnön, mutta väärin, kun esittivät erääksi perusteekseen ajatuspajan irtisanoutumisen kirjastani. Ministeriötä myötäilemällä liekanaru vain lyhenee, eikä asia muutenkaan oikene vihollisia rukoilemalla, sillä kyse on periaatteellisesta erimielisyydestä koskien tieteen, filosofian ja politiikan sisältöjä.

Niinpä koko viitekehys asian käsittelylle on väärä, kun aihetta puidaan byrokratian katakombeissa, hallinnollisten normien puitteissa ja taloudellisten uhkausten saattelemana. Totuuden tavoittelu vääristyy uhattujen pyrkiessä välttelemään sanktioita ja muita seuraamuksia.

Median lietsoman ja ministeriön aloittaman punikkifasistisen ajojahdin tuloksena myös filosofiset teoriat vuorovaikutuksen olemuksesta kituvat kuin kumolleen käännetty kilpikonna. Tämäkin vahvistaa sen, mitä sanoin mediassa vallitsevan infosodan vaikutuksista ja kritisoitujen yrityksistä projisoida ansaitsemansa arvostelu ja oma pahastumisensa perussuomalaisten edustamaksi ”vihaksi”. 

Totuushan on, että viestien merkityksistä päättävät lähettäjät eivätkä niiden vastaanottajat. Kritisoitujen vastaanottajien – kuten nyt esimerkiksi ministerien, median tai virkamiesten – mahdollisuus päättää siitä, mikä on häirintää, tarkoittaisi avointa valtakirjaa mielivallalle. Se kumoaisi myös oikeudellisen todistelun idean, jonka mukaan toimintaa pitää tarkastella tekijöiden näkökulmasta tekoihin liittyvien intentioiden esiin saamiseksi. – Kysyisivät siis meiltä asiantuntijoilta, mitä tarkoitamme ja mihin pyrimme, mutta sen asemasta he pistelevät neuloja itse kutomaansa voodoo-nukkeen, ja median suu tutkimukseni mediakriittisestä sisällöstä on pysynyt kiinni kuin sammakon pimppi.

Filosofian näkökulmasta feministit eivät näköjään kykene ymmärtämään kognitiivista moniselitteisyyttä lainkaan, sillä ideologiset rajoitteet estävät järjen valoa säteilemästä heidän panic roomeihinsa ja bunkkereihinsa. Voin edelleen kysyä, kuten tutkimuksessani: Valvontakomissioko vielä pitäisi vielä perustaa sukupuoliedustuksen tasapuolisuutta mittailemaan?

Loogisesti on sitä paitsi mahdotonta ajatella, että yhteiskuntakritiikki ei häiritsisi ketään tai että joku ei voisi kokea itseään sen vuoksi syrjityksi tai ahdistuneeksi. Sananvapaus on laadittu nimenomaan häiritseviksi koettujen näkemysten tueksi ja turvaksi, sillä ongelmattomien asioiden esittämiseksi sananvapauden suoja olisi tarpeeton. Normiristiriitaan liittyvä derogaatio-ongelma pitäisi puolestaan ratkaista perusoikeusmyönteisesti, ts. perustuslaillista sananvapautta seuraten, jolloin alemmanasteisten tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslakien tulisi väistyä. 

Sananvapaus on laadittu nimenomaan kansalaisten suojaksi esivaltaa vastaan, eikä viranomaisvallan pitäisi interventoitua puolustamaan yksilöitä heidän välisissä suhteissa esiintyviä kuvitteellisia vastustajia vastaan, sillä se johtaisi yhdenvertaisuuden vaarantumiseen. Feministit puolestaan ovat osoittaneet valtaansa julkaisutoimen piirissä juuri sillä raivokkuudella, jolla he hyökkäävät kaikkia niitä vastaan, jotka eivät ulvo samaa kuuta, ja näin tämäkin tuli jälleen toteen näytetyksi.

Kierointa ja katalinta ministeriön ja sen käyttämien lausunnonlaatijoiden toiminnassa on ollut pyrkimys kääntää asiantuntija-asemassa laatimani tutkimus ”häirinnäksi” ja ”syrjinnäksi”. Tosiasiassa tiedeyhteisön ja julkisen hallinnon tulisi ottaa kirjani vastaan asiantuntijatuloksena ja ohjenuorana myös tasa-arvolainsäädännön ja -periaatteiden soveltamiselle, jollaiseksi olen sen tarkoittanut.

Koska byrokraateilla ei ollut mahdollisuutta menestyä argumentaatiossa filosofille, he hälyttivät avukseen kuorma-autolastillisen sossuviranomaisia, jotka käyttävät poliittista valtaa virkamiehen tai -naisen asemassa. Niin käy aina, kun hormonitoiminta korvaa älyllisen ajattelun. Ja niin käy aina, kun feministit päästetään ääneen.


Feminismi pesee nuorisosta nukkavierua

Ministeriön koulukiusatessa ja pahoinpidellessä meitä oman aikamme kerettiläisiä, oppii takapihojen akatemioissa sosiaaliseksi. Oivallisesti tilannetta kuvasi Perussuomalaisten Laura Korpinen Twitterissään: Hankamäkeä ei ymmärretä, koska hän on homo! – Tosi. Naisargumenttia käyttämällä feministit heittivät pyyhkeen naamalleni ja osoittivat siten, että mediassa ja hallinnossa ollaan paljon suvaitsemattomampia kuin Perussuomalaisissa koskaan.

Näkemyksiäni maahanmuuton aiheuttamasta sukupuoliedustuksen epätasapainosta ei siedetty, sillä en tarkastele naisten ja miesten välisiä kiistoja ja valta-asetelmia osapuolena sisältäpäin vaan ulkopuolelta, mikä tarjoaa sylipainien arvioimiseen puolueettoman näkökulman. Mutta agraarista homovastaisuutta oli ilmeisesti sen verran jäljellä, että harjaaminen alkoi heti pienimmänkin näkökulmaeron ponnahdettua esiin.

Mitä sitten on tuo feminismi? Sillä ei ole ollut pitkään aikaan mitään tehtävää Suomessa, vaan siitä on tullut pelkkä retorinen ase, jolla naisia taivutellaan vaalikarjaksi tukemaan ja vahvistamaan feminismin nimissä julistettavia yleissosialistisia päämääriä, kuten maahanmuuttoa, joka on johtanut muun muassa normien kiristämistä vaativiin seksuaalirikoksiin.

Kahle on siis kääntynyt vapauden ja liberalismin nimissä toimivien feministien ja kaikkien muidenkin suomalaisten ihmisten omaan nilkkaan, kun normien kiristykset ovat vieneet kantaväestön seksuaalielämän huurteeseen.

Siltä osin kuin arvostelin ”lutkanarsistisia pissiksiä”, olen tuostakin vain ylpeä ja katson osuneeni naulan kantaan. Sen osoittaa myös median raivo. Sitä ei kuitenkaan ymmärretty, että argumenttini mukaan syy nuorten dysforiseen pahoinvointiin ei ole heidän itsensä, vaan feministisen propagandan, joka kauppaa heille Lady Gagan ja Madonnan kaltaiset pyhimyskuvat yhtäaikaisessa pöyhkeydessä piehtaroinnin ja kärsimyksessä riutumisen esikuviksi.

En siis kritisoinut nuoria vaan julkisen vallan ja median tapaa hämmentää heidän identiteettiään manipulaatiolla ja aivopesulla! En myöskään halveksu nuoria, kuten Helsingin Sanomissa väitettiin, vaan minä säälin heitä, sillä Hesarin, Ylen ja muun valtamedian jokapäiväinen propaganda indoktrinoi kunnollisista nuorista selittämätöntä kipuilua potevia resupettereitä, joiden identiteetti on yhtä risainen kuin heidän rupiset riiminsä ja revityt pöksynsä. Siinä on sitten Li Anderssonin (vas.) turha vuodattaa krokotiilinkyyneleitä myöskään poikien syrjäytymisen vuoksi.

Tätä ei haluttu ymmärtää etenkään opetusministeriössä, jossa asiasta luotiin harhainen kuva. On syytä muistaa, että kohun käynnisti tältä osin Helsingin Sanomien Juho Typpö, joka typerillä typografioillaan pyrki peittämään kritiikkini ytimen. Olinhan arvostellut nimenomaan Helsingin Sanomien tapaa kaivaa eräs toista kymmentä vuotta vanha koulukonflikti ”Me too” -hankkeen ja ”Suostumus2018”-hankkeen pönkittämiseksi. Hesari yritti tuolloin käyttää erään katkeran feministikirjailijan ja uransa jo lopettaneen protestilaulajan vuodatuksia miesvastaisen ajojahtinsa lyömäaseena. Oulun seksuaalirikoksista en puhunut tuossa yhteydessä mitään, vaan niistä olen laulanut kuin satakieli toisissa kirjoituksissani.

Ja aina kun väitetään, että ”Hankamäki haukkui nuoret”, olisi vastattava kysymykseen, ”ketkä nuoret?” Kaikkiko? – Ei, vaan olen arvostellut niitä vihervasemmistolaisia typeryksiä, jotka eivät pysty minkäänlaiseen älylliseen argumentaatioon ideologisten rajoitteidensa vuoksi. Vihervasemmisto kun on hypnotisoinut heidät identiteettipoliittiseen ”muita parempana olemisen” psykoosiin varsinkin ilmastopoliitiikassa. 

Kun ajattelemisesta on siirrytty olemiseen, tuolta tieltä ei ole paluuta, sillä identiteettipoliittinen klusteri vangitsee nuoret vetoamalla heidän narsismiinsa ja ympäristöahdistukseensa, ja moraaliseen poseeraukseen tarkoitettujen korkeiden ihanteiden toteuttaminen jätetään Perussuomalaisten tehtäväksi. Vihervasemmiston Nuorten Kotkien tavoitteet ovat hienot, mutta keinot täysin väärät, ja tuosta virheestä kirjoitin ja puhuin laajemmin täällä ja täällä.

Mitä nuoriin yleisesti tulee, minusta on irvokasta, että valtamedia käyttää sanaa ”nuoret” vierasperäisten maahantulijoiden merkitysvastineena ja kiertoilmaisuna aina, kun on tarpeen peitellä heidän rikoksiaan. Se osoittaa, että maahanmuuttajat halutaan nähdä tulevaisuuden sukupolvena, joka korvaa kantaväestön ja edistää siten median toivomaa väestönvaihtoa.

Olen siis niiden vastuullisten nuorten puolella, jotka haluavat pitää Suomen Suomena. Seksuaalipolitiikassakaan en oikeastaan arvostellut nuoria vaan huoria.

Minä muuten sanon edelleenkin huoria huoriksi, vaikka se puutteesta kärsivien mielestä onkin arvokas ammatti. En ryhtyisi myöskään suojelemaan seksin kaupustelijoita enempää kuin ostajia, joita syyllistetään turhaan, sillä ostaminen ei ole välttämättä merkki vallasta, mutta myyminen voi olla. Niinpä on pedagogista sanoa, ettei siitä ammatiksi ole, joten menisivät ammattikouluun. Vapaamielisellä 1960-luvulla sosialistit muuten halveksivat työläisiä, jotka myivät itsensä kapitalisteille kokonaan, kun taas prostituoidut myivät tai vuokrasivat vain yhden ruumiinosansa.

Ja mitäpä tuosta, vaikka sanoisin ansioidensa mukaisesti myös pissiksille? Itsehän he nälvivät jatkuvasti meille, joten tasapeli. Uhraudun siis totuuden vuoksi, vaikka se ei sopisikaan demarinaisten, tasa-arvotanttojen ja kaikenlaisten itsellisten naisten vastaiskua pelkääville. Joskushan myös vapaasta kasvatuksestaan kärsivien vihervasemmistolaisten täytyy oppia, missä rajat kulkevat, millainen maailma on ja kuinka se toimii. Ja myös tämä on pedagogisesti pätevää.


Myönteistä palautetta seksuaalivähemmistöiltä

Se, että joku kauhuleffakabinettien galleriakakara vetää mielipiteistäni kilarit ja opetusministeriön solkikenkätädit huolestuvat käsi poskellaan ”syrjinnästä”, kun näkökantani ei noudattelekaan queer- ja transsukupuolisuuden ideologioihin liittyvää kukkaisretoriikkaa, ei ole mitään sellaista, minkä pitäisi tehdä filosofiasta poliittisen korrektiuden palvontaa. Sellainen tiedepolitiikka ei ole vain häirintää, syrjintää ja ahdistelua, vaan se on törkeä henkinen pahoinpitely, jonka uhrina on älyllinen ääneen ajattelu.

Ihmettelen, millä merkillisellä metodein ministeriön virkamiehet ja -naiset pystyvät katsomaan itseään peilistä ja jatkamaan elämäänsä sen jälkeen, kun he ovat julkisesti ja kaiken kansan edessä tehneet sadistisen perintäpäätöksen, jolla puhdasta ilkeyttä säteillen vietiin Hankamäen tutkimustyönantajalta sekin vähäinen toiminta-avustus, joka vastasi nimenomaan kirjani tuotantokuluja.

Tämä ”tuhkatkin pesästä” -periaate ei ole mitään muuta kuin puoliksi oppineiden harjoittamaa gulagia. Samanaikaisesti kyseiset kunniattomat paskiaiset ovat myöntäneet vihervasemmiston kellokkaille satojen tuhansien eurojen henkilökohtaisia avustuksia poliittisen propagandansa levittämiseen yliopistoissa.

Eipä siis ihme, että kansalaisten sanastossa veri tirskuu ja luunkappaleet lentävät nyt, kun filosofi on täysin raadeltu ja ministeriön feministit ovat tyytyväisiä. Ministeriön harjoittama kiristys on räikeintä ja röyhkeintä tiedepoliittista diskriminaatiota, jota olen ikänäni kaikkena nähnyt, ja objektiivisena näyttönä siitä on taloudellinen perintäpäätös.

Näkemykseni narsistien despoottimaisuudesta ja rokonarpisten diktaattorien itsetunto-ongelmista puolestaan oli seuraus erään valistusfilosofin lauselmasta, että ”rumien naisten diktatuuri on pahin kuviteltavissa oleva yhteiskuntamalli”. Ajatukseni alkuperää ei tietenkään tunnistettu yleissivistyksen puuttuessa täysin, mutta se ilmeisesti paikannettiin jonkinlaiseksi vähemmistöjen paratiisiksi.

Homoja sanotaan haikalojen delfiineiksi, sillä homot ovat yleensä melko älykkäitä, hymyilevät koko ajan, ääntelevät silleen jännästi ja viihdyttävät yleisöjä. Koska homot ovat välkkyjä, he ottivat kirjani vastaan yllättävän myönteisesti, mitä osoittaa omalta viiteryhmältäni sadellut palaute.

Gay-kansa kiitti postikortilla feminismin kritiikistä.

 

Olen saanut paljon kannustusta homoilta.

Myös muutamat transsukupuoliset ovat tulleet sanomaan, että jotain liikahti heissä ja ”nyt vasta tajusin, kuinka mua on kusetettu koko ikä”. – Totuusterapiani siis auttoi. Sateenkaarella ratsastamisen ja maahanmuuton yhteen kytkemisen ovat monet homot ja lesbot tuominneet epäonnistuneeksi jo aiemmin minulle osoittamissaan ja suudelmin sulkemissaan kiitoskirjeissä. Ovat sanoneet vastustavansa maahanmuuton lisäämää seksuaalista ahdistelua ja häirintää!

Sen sijaan Seta-porukan järjestämästä Pridestä ja sateenkaari-ideologiasta on tullut eräänlainen etnofeministinen sortokisa, jossa kilpaillaan intersektionaalisuuden syövereihin pahiten väliinpudonneen palkinnosta samalla, kun liike-elämä valkaisee itseään mairealla pinkkipesulla.

Kaikkein huvittavinta tuossa identiteettipoliittisessa tasa-arvon takomisessa on sen yhdenmukaistavan ja karsinoivan vaikutuksen lisäksi itkuinen kostonhimo ja uhriutuminen, joiden kautta käytetään puhdasta valtaa. Olinhan juuri päässyt sanomasta (Totuus kiihottaa, s. 117), että edes Speden kaskuja ”naisen logiikasta” ei enää sulateta, ja nyt feministit osoittivat ne täysin asiallisiksi aloittamalla ”myrskyisät suosionosoituksensa”.



Käsitykseni mukaan yhteiskuntamme oli nykyistä vapaamielisempi Simo Salmisen Pornolaulun ilmestyessä vuonna 1968, jolloin Jukka Virtanen sanaili tekstissään seuraavasti: ”Samperi kun meikäläinen vetää kovan rallin, niin heikommat ne pyörtyy ja kirjottelee lehtiin. Ne on musta naiiveja ihmisiä.” – Ajatus sopii varauksetta myös tähän.

Enää edes minkään kansallisen vähemmistön piirteistä ei saisi vääntää vitsejä ilman, että saa peräänsä jonkin rekisteröidyn yhdistyksen, joka nostaa aiheesta ”saamelaiskäräjät”. Sietokyvyn aleneminen osoittaa juuri sitä kansalaisluottamuksen ja sosiaalisen pääoman pois murenemista, joka on väitteeni mukaan seurannut  monikulttuurisuuden vaatimuksista, ja nimitänkin identiteettipoliittista älyn inflaatiota tästä pitäen idioottipolitiikaksi.

Kriisiajan johtajat: feminismiä, sosialismia ja vihreää vastarintaliikettä.

Tämä ei tarkoita, että vähättelisin nuoria naisia. Päinvastoin: säälin myös Sanna Marinia (sd.) ja muita hallituksen nuoria neitoja, kun meni nuoruus pilalle raskaan virkavastuun vuoksi. Käytännössä maassamme istuukin valtionhoitajahallitus, jonka langoista vetelevät Antti Rinteen (sd.) ja Juha Sipilän (kesk.) tapaiset nestorit ja nukkemestarit. Teatteriksi tehtynä tilanne ei ole kuitenkaan yhtään sen parempi kuin setäkuiskaajien astuessa itse näyttämölle ja puhuessa omat vuorosanansa omasta suustaan. – Myös valheellisuudella on syytä olla selvät rajat.


Meitä ei voi käännytellä

Oman aikansa suorasuuna pidetty Esa Saarinen vältti median giljotiinin ja sai pitää tukkansa, sillä hän heittäytyi kontalleen aina, kun korkokengillä poljettiin miesten kulkusia. Tunnustuksellinen feministi siis. Niin hänestä tehtiin naistenlehtien maskotti, mistä kriittiset ja kateelliset kollegat sättivät häntä oidipaalisesti. Saarisen mielestä hänen arvostelijansa olivat ”nälviäiskriitikoita”. Hän puolestaan tunnusti ”vittuilevansa” avoimesti – jota minä taas en tekisi asian alatyylisyyden vuoksi – mutta hän sanoo sen yhä (katso Ylen haastattelua vuodelta 2017).

Saarinen ei kuitenkaan rohjennut kyseenalaistaa feminismiä (jolla tosin oli tuohon aikaan erilainen rooli). Siksi hän päätyi ”Me naiset” -lehteen, johon hän sai kuvansa monta kertaa. Nyt ”Me naiset” haki kaksi naista vannomaan epäluottamusta perussuomalaiselle puolueelle, kun se sallii kaltaiseni ihmisen olla olemassa. Voiko saada selvempää näyttöä feministien poliittisesta vallankäytöstä toimituksissa? ”Me naiset” -lehden mukaan kirjan kirjoittaja oli muuten Honkasalo, kunnes toimittaja korjasi sukunimeni, ei kuitenkaan sukupuolta, joka kuulunee Veronikalle tai Pirjolle.

Me naiset -lehti korjasi sukunimen mutta ei sukupuolta.

Jutun älyllinen pieru oli sen naisia itseään ylenkatsovassa halveksinnassa, kun haastateltuja naisia vietiin kuin litran mittaa. Samalla tavoin kuin kirjastani tehtiin lyömäase naisten ja miesten välisten kiistojen kärpäslätkäsotaan, myös lehden esille nostamista naishahmoista tehtiin välineitä perussuomalaisen puolueen painostamiselle.

Se on todellista naisten hyväksikäyttöä ja koko sukupuolen mentaalinen raiskaus. Jutun mukaan naiset muodostavat siis jonkin lahkon, jonka pitää olla valmis kääntymään tuuliviirin mukaan aina sinne, missä ”suvaitsevuuden” tuulet rantoja hyväilevät.

Käsittääkseni juuri sellainen ”erityiskohtelu” jos mikä on peittelemätön naisiin kohdistuva piiloloukkaus. Ajatus on ollut, että mikään älyllinen ei voisi säteillä sukupuolella identiteettipolitiikkaa tekevän turvamuurin ohi.

Mutta minä olen erilainen tapaus. Tämä ei uppoa minuun. Nähdäkseni feminismin mukana naisille tuputetaan väittämää, että poliittinen vihervasemmistolaisuus tai huvitteluliberaali porvarillisuus ovat heidän ainoat vaihtoehtonsa. Käsitykseni mukaan vihervasemmisto ja porvaristo eivät kuitenkaan omista naisia.

Opettaa feminismiä Tomin miehelle taas on kuin syöttää kalanmaksaöljyä porsaalle ja taluttaa häntä sen jälkeen teurasautoon. Suolistamiseni ei vain onnistu, sillä minussa on sen verran myös salamanterin väriä, että minua suojaa siihen liittyvä pressure proof.

Olen nähkääs elävältä tapettu, sillä yliopiston heikkolahjaiset tempaisivat minun altani jo aiemmin oppituolit, virat ja varat sekä toimeentulon omaa ”tasa-arvoaan” puolustaakseen. Ja koska olen jo kuolemaantuomittu, en välitä mistään muusta kuin siitä, että tästä jätkästä jää seinälle muutakin kuin listityn paarmakärpäsen raato.

Vihollisikseni ilmoittautuneet eivät siis voi voittaa, sillä minut teurastaessaan he saavat ehkä nimensä historiaan, mutta samalla he tuomitsevat itsensä ikuiseen häpeään ja rangaistukseen, joka ei ajan kuluessa vähene vaan kasvaa, sillä todellisuus taistelee puolestani osoittaessaan arvaukseni yhteiskuntamme kurjasta kohtalosta oikeiksi.

Valtiontaloutta hoidetaan kuin juopon torppaa, ja kansallinen yhtenäisyytemme ja sen mukainen sosiaalinen pääomamme hajoavat käsiin kuin pussillinen talkkunaa. Kansallisen subjektiviteetin mukana katoaa myös valtio, mikä on EU-arkkitehtien tarkoituskin. Tästä varsinaisesta asiastani media ei puhu mitään, sillä sen estää kognitiivisen estyneisyyden palomuuri.

Tämän casen johtopäätös on, että kastraatiokoneisto käynnistyy heti, kun joku vähän näyttää munaa. Siis korostan: vähän. Ei tässä paljon mitään ollut. Enemmänkin voisin sanoa, ja olen sanonutkin. Mitattu älykkyysosamääräni on kyllä enemmän kuin eräs toinen mittani millimetreinä, mutta kummastakaan minun ei tarvitse olla häpeissäni.

Olkoon tämä vaatimattomana näyttönä siitä, mitä on filosofia. Onneksi monet älykkäät perussuomalaiset naiset ovat asian ymmärtäneet ja kirjoittaneetkin siitä, kuten Johanna Sirén-Kaplas. Heidän tukensa on näinä aikoina kullan arvoinen asia, sillä ratkaisijan roolissa ovat tulevaisuuden kannalta nimenomaan naiset. Tätä tarkoitan, jos ymmärrätte.

---

P. S.

Olen 9.10.2020 täydentänyt oikeuskanslerille 18.8.2020 tekemääni selvityspyyntöä asiakirjalla, jossa perustelen, miksi opetus- ja kulttuuriministeriön Suomen Perustalle 8.9.2020 tekemä valtionavustuksen takaisinperintäpäätös on oikeudeton.

Oikeuskanslerille tekemäni kantelun kopio löytyy täältä.

Ilmoitan samalla jääviydestä. Apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen saattaa olla esteellinen käsittelemään asiaa, sillä hänellä on tutkimustoiminnan vapaudesta kokonaan toisenlainen tiedepoliittinen näkemys. Näyttönä on hänen toimintansa vähemmistövaltuutettuna, jolloin hän käynnistytti rikostutkinnan professori Tatu Vanhasen tieteellisistä tutkimuksista. Tutkinta ei kuitenkaan johtanut tulokseen. Arvostelin oikeustieteen lisensiaatti Puumalaisen toimintaa useissa kirjoituksissani, joiden riitaisuus suhteessa Puumalaisen mielipiteisiin voi vaarantaa hänen puolueettomuutensa. Nähdäkseni Puumalaisen tulisi jäävätä itsensä käsittelemästä asiaa.

Lisäksi voidaan huomauttaa, että tuolloinen lisensiaatti Puumalainen nimitettiin vähemmistövaltuutetuksi vuonna 2007 kahden naispuolisen oikeustieteen tohtorin ohi, joten nimityspäätös oli muutoksenhakukelpoinen tasa-arvolain nojalla. Tasa-arvo ei ole toteutunut Puumalaisen oman virkauran luomisessa kovin hyvin. Mainitsin asiasta tämän kirjoitukseni lopulla.

Myös eräs hänen seuraajansa yhdenvertaisuusvaltuutetun virassa, ylioppilas Eva Biaudet, nimitettiin tehtävään vuonna 2010 laissa vaadittuja kelpoisuusehtoja täyttämättömänä noin kolmenkymmenen pätevän hakijan ohitse, myös minun ohitseni. Kirjoitin aiheesta muun muassa täällä.

Kyseisenlaiset päätökset osoittavat viranomaisten ja oikeuslaitoksen politisoituneisuutta ja rapauttavat esivaltaa kohtaan tunnettavaa luottamusta. Siksi ne eivät ole julkisen edun eivätkä yksilöiden edun mukaisia. Sen sijaan niiden kautta osoittautuu, ettei Suomi ole oikeusvaltio vaan punavihreän Demla-juridiikan läpäisemä.