Hienoa hommaa

Juha Sihvola valittaa tämän päivän Somalian Sanomissa, että valtiotieteilijä ”Milla Hannulan julkaisema sisäsiisti yritys perustella maahanmuuttokritiikkiä epäonnistuu”. Professorilla on ollut kiire lytätä Hannulan sinänsä perusteltu teos, sillä kritiikki on lehdessä jo tänään, vaikka kirja ilmestyi vasta eilen.

Teoksessa itsessään ei ole nähdäkseni mitään vikaa. Nuoren polven tutkija on kulkenut Kharybdiksen ja Skyllan välistä välttäen äärikantoja ja perustellen tyydyttävästi sen, miksi maahanmuutto ja monikulttuurisuus eivät ole välttämättä hyväksi. Tilalle Hannula esittää uusien tulokkaiden parempaa integroimista suomalaiseen kulttuuriin.

Omasta mielestäni tässä pyrkimyksessä ei ole moittimista. Vaikka sopeuttamiseen liittyvä sävy onkin pakottava, se on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin syrjäytyminen. Syrjäytyminen puolestaan ei ole ollut seurausta vain valtaväestön negatiivisista asenteista vaan maahanmuuttajien omasta linnoittautumisesta islamilaisen konservatiivisuuden sisäpuolelle, jossa niin naiset ja lapset kuin seksuaalivähemmistötkin ovat vaarassa.

Maassa maan tavalla -nimisen teoksen puutteena voi pitää sitä, etteivät Hannula ja hänen viittaamansa henkilöt perusta ajatteluaan syvempiin valtiofilosofisiin periaatteisiin, kuten siihen, että maahanmuutto ei ole subjektiivinen oikeus, tai siihen, että kansallisvaltiot ovat luonnonoikeudelliselta pohjalta organisoituneita järjen työvälineitä, joiden kautta luotiin hyvinvointiyhteiskunnat eri yhteiskuntaluokkien löydettyä yhteisen etunsa valtioiden sisällä. Kansallinen itsemääräämisoikeus, suvereniteetti ja konsensus ovat tukeneet toisiaan, kun etniset ristiriidat kohdattiin aiemmin valtioiden rajoilla eikä niitä ollut siirretty valtioiden sisälle: kaduille, kujille ja työelämään.

Argumentteja olisi voinut myös terävöittää monikulttuurisuudesta saatujen kielteisten historiallis-empiiristen näyttöjen kautta, ja EU:n lietsoman työperäisen ja humanitaarisen maahanmuuton varjopuolet olisi voinut tuoda paremmin esiin. Sen sijaan kirjoittaja on pitäytynyt esittelemään maahanmuuttokriittistä liikettä. Ymmärrän toki, miksi Hannula ei ole uhrannut sivutilaa liikkeen esittämien väitteiden todenperäisyyden arvioimiselle tai poliittisten teesien ja yhteiskunnallisen todellisuuden välisen suhteen analysoimiselle, sillä niistähän olen itse julkaissut jo useampia kirjoja ja kirjoituksia.

Sen sijaan en ymmärrä lainkaan Juha Sihvolan suhtautumista. Hän antaa teoksesta nähdäkseni täysin vääristelevän ja harhaanjohtavan kuvan. Hän esimerkiksi kirjoittaa:

”Hannula väittää, että Suomen julkinen sana hyssytteli maahanmuuton ongelmia ja usein vaikeni niistä vuoteen 2008 asti. Osallistuttuani vuosituhannen alusta alkaen maahanmuuton seurauksia koskevaan keskusteluun ja käytettyäni lukuisia puheenvuoroja assimiloivan, integroivan ja eriyttävän kotouttamispolitiikan eroista niin lehdistössä kuin opetusalan koulutustapahtumissa tiedän hyssyttelyväitteet perättömiksi.”

Professori Sihvolan täytyisi ymmärtää, että toimijan omaa todistusta työnsä tuloksista ei voida pitää tutkimuksellisesti luotettavana. Tuolla tavoin sanoessaan hän pyrkii toimimaan tuomarina omassa asiassaan. Totuus on, että julkisen sanan hyssyttely maahanmuuton ongelmista on ollut räikeää ja haitannut järkiperäistä asioiden käsittelyä niin politiikan ja hallinnon kuin tieteenkin piirissä. Osoitin tästä käsittääkseni riittävästi näyttöä 666-sivuisessa teoksessani Sensuurin Suomi (2009), josta julkinen sana sulki suunsa kuin sammakon pimppi.

Niinpä voin omasta puolestani todeta, että osallistuttuani vuosituhannen alusta alkaen maahanmuuton seurauksia koskevaan keskusteluun ja käytettyäni lukuisia puheenvuoroja assimiloivan, integroivan ja eriyttävän kotouttamispolitiikan eroista niin lehdistössä kuin opetusalan koulutustapahtumissa tiedän hyssyttelyväitteet täysin perustelluiksi.


Mitä on järkevyys maahanmuuttopolitiikassa?

Sihvola antautuu kirjoittamaan Suomen Sisusta ja Hommaforumista, että ”niiden edustajille ei voida antaa sijaa siinä järjellisten katsomusten konsensuksessa, jonka osapuolten vastuulla on isänmaan tulevaisuus”.

En ole sen enempää Sisun kuin Hommankaan jäsen, enkä ole kirjoittanut kummankaan palstoille. Omia tekstejäni on kylläkin joskus vapaaehtoisesti linkitetty Hommaforumin sivuille. Tästä puolueettomasta asemasta voin sanoa, että pidän Suomen Sisun ja Hommaforumin aktivisteja monissa asioissa paljon vapaamielisempinä ja suvaitsevampina kuin Sihvolaa itseään.

Sihvola on kuka ties oikeassa pyrkiessään pitämään omat ruuvinsa mieluummin liian löysällä kuin kireällä. Mutta entäpä, jos hänestä itsestään kirjoitettaisiin yhtä tylysti ja tuomitsevasti kuin hän kirjoittaa muista, esimerkiksi näin:

Juha Sihvolalle ja hänen kaltaisilleen ei voida antaa sijaa siinä järjellisten katsomusten konsensuksessa, jonka osapuolten vastuulla on isänmaan tulevaisuus.

Tällainen parafraasi on nähdäkseni täysin mahdollinen. Jopa Max Horkheimerin näkökulmasta määritelty ’objektiivinen järki’ alkaa nykykatsannossa asettua maahanmuuttoa arvostelevien puolelle. Niin sanottua ’subjektiivista eli välinerationaalista järkeä’ voitaisiin puolestaan pitää tyypillisenä niille, jotka ovat koettaneet perustella maahanmuuttoa pelkillä käytännöllisillä argumenteilla, kuten työvoimapulalla.

Juuri vihreiden, vasemmistolaisten ja kapitalistien suosima maahanmuutto kolmannesta maailmasta on johtanut ihmisten välineelliseen hyväksikäyttöön ja kantaväestöjen suureen työttömyyteen. Näin on käynyt, koska objektiivista, yhteiseen etuun ja filosofiseen arvoanalyysiin perustuvaa järkeä ei ole käytetty. Syynä on ollut Sihvolan kaltaisten mielipidekirjoittajien nimittäminen historianprofessoreiksi ja filosofian dosenteiksi sekä akateemisen virkauran tukkiminen meiltä muilta.


Karhunpalvelus tutkijoille

Sihvolan jutussa on oudoksuttavien arvioiden ja harhaisten tulkintojen lisäksi myös selviä virheitä. Hän moittii Milla Hannulaa siitä, että Hannula on tulkinnut entisen vähemmistövaltuutetun Mikko Puumalaisen harjoittamat ajojahdit ja sananvapauden varkaudet töpeksinnäksi. Sihvola itse pitää myönteisenä, että Puumalaisen

”[...] tutkintapyyntö oli johtanut sakkotuomioon nettikirjoittelusta, jonka mukaan Afrikassa hyväksytään ryöstöt, raiskaukset, nepotismi, klaanisodat ja hetken mielijohteesta huvin vuoksi tehdyt murhat normaaliksi meiningiksi.”

Tämän todettuaan Sihvola paheksuu, että ”[h]arvassa ovat ne yhteiskunnat, joissa kansanryhmän leimaaminen murhaajiksi ja raiskaajiksi hyväksytään sananvapauden nimissä, mutta Hannulan mielestä rasismituomio oli maahanmuuttoa vastustavien mielipiteiden syrjintää.”

Sihvola on valikoinut moitekohtansa panettelevasti. Hannulaa haukkuessaan Sihvola on unohtanut aktiivisesti sen, että Mikko Puumalainen teki tutkintapyynnön myös professori Tatu Vanhasen lausunnoista ja hänen esittämistään tutkimustuloksista, jotka hän oli alun perin julkaissut yhdessä brittiprofessori Richard Lynnin kanssa. Eivätkö tällaiset sensurointiyritykset ole olleet haitallisia tieteen vapauden kannalta? Hannulaa arvostellessaan Sihvola ampuu itseään jalkaan, ainakin sikäli kuin hän itse pitää itseään tieteenharjoittajana.

Mikko Puumalaisen toiminta vähemmistövaltuutettuna oli objektiivisesti arvioiden niin tendenssimäistä ja sananvapautta haittaavaa, että hänet olisi pitänyt vapauttaa vähemmistövaltuutetun virasta kenkää antamalla eikä nostamalla entistä parempaan virkaan. Nähdäkseni myös Juha Sihvola osoittaa niin suurta sokeutta ja kyvyttömyyttä analyysiin, että hän etsimättäkin tarjoaa selvän vihjeen, mistä Jyväskylän yliopiston kannattaa seuraavaksi säästää, kun pohditaan jonkin professorinviran lakkauttamista. Omasta mielestäni Sihvolan kirjoitus on professorinvirassa olevan tieteenharjoittajan lapsellinen ja taktisesti epäviisas yritys lytätä nuoren tutkijan raikas tuuletus.


Laiva kääntyy hitaasti mutta varmasti

Hyysärinä tunnettu päivälehti tilaa tietenkin arvionsa sieltä, mistä maahanmuuttoa oikeuttamaan pyrkivän mielipiteen vielä saa. Silti olisi kiinnostavaa tietää, mitä Sihvolan kollegana tunnettu Timo Vihavainen ajattelisi asioista. Tieteenharjoittajathan ovat usein hyvin erimielisiä.

Kannattaa ehkä pohtia myös sitä, kuka on Juha Sihvola. Juha Sihvola on sama henkilö, joka riiteli jo 1990-luvulla filosofian dosentti Matti Luoman ja semiootikko Henri Bromsin kanssa artikkelissaan ”Metafysiikasta ja filosofisesta huuhaasta”. Siinä hän ilkeili kaikkea eksistenssifilosofista ja fenomenologista ajattelua vastaan ja totesi poistavansa ”varmistimen aseestaan”, kun kuulee sanan ”hermeneutiikka” (Kanava 8/1996, s. 489).

Tieteessä tapahtuu -lehdessä 6/2006 (s. 39–40) ja 8/2006 (s. 42) hän puolestaan julistautui ”englannin kielen faniksi” kiusatakseen saksan kielen ja omien kirjojensa puolesta kamppailemaan antautunutta dosentti Vesa Oittista. Kiistaa käytiin myös filosofian dosentti Jyri Puhakaisen puhkaistua geeniteknologian ja aivotutkimuksen kuplan teoksellaan Persoonan kieltäjät (Like, 1998). Lisätietoa näistä akateemisista kähinöistä löytyy teoksestani Suomalaisen nykyfilosofian historia (2009).

Sihvola näyttää olevan niitä akateemisia sosialisteja, jotka ovat aina jotakin todensanomista vastaan. Moittiessaan humanistisena ja ”pehmeämpänä” tunnettua eksistenssihermeneutiikkaa ja fenomenologiaa hän tuli puolustaneeksi naturalistista, geeniteknologian, hermoverkkojen ja aivotutkimuksen varaan vannovaa piehtarointia välineellisen ihmiskuvan perisynnissä. Tänään hän kiljuu ”moniarvoisuuden” ja ”suvaitsevuuden” puolesta, mutta sanakohinan seasta on vaikea löytää toden jyvää saati toteuttamiskelpoisia tai realistisia aloitteita. Ilmeinen fenomenologi siis?

Sihvolan tärinässä ei liene kyse muusta kuin kyvyttömyydestä tunnustaa omia virheitään. Ilmiö liittyy elinkautisissa yliopistoviroissa nautiskelleen sukupolven väistymiseen. Vanha korvautuu tuoreella ja uudella, ja laiva kääntyy hitaasti mutta varmasti.

Propsit joka tapauksessa Otavalle Milla Hannulan kirjan kustantamisesta. Esittelevyydestään huolimatta kyseessä on tervetullut kannanotto keskusteluun siitä, miksi vihervasemmiston pyrkimys filosofisen järjenkäytön sensurointiin epäonnistuu ja miksi todellinen älymystö on jo pitkään hakeutunut kansallista etua edustaville linjoille. Kiitän myös teokseni Sensuurin Suomi saamasta huomiosta.


Hyvä homma?

Vitsikästä on, että tämän päivän Helsingin Sanomissa oli myös juttu, jossa selitettiin, että eräs äskettäin julkaistu ”pamfletti nostaa Hommaforumin esikuvaksi avoimuudelle”. Teosta ei haukuta toimittaja Esa Mäkisen kirjoittamassa jutussa, koska se on samaan konserniin kuuluvan WSOY:n kustantama. Lehti kertoo, että Uusi kultakausi -nimiseen kokoelmaan kirjoittaneiden mielestä ”Suomi on taantumassa teknologiavastaisuuden ulkoilmamuseoksi, koska täällä ei osata hyödyntää sosiaalista mediaa politiikassa, yritysmaailmassa ja mediassa”.

Ei taida ihan pitää paikkaansa. Kyllä Suomessa on osattu hyödyntää sosiaalista mediaa aivan kuten muuallakin. Paikoin on kuljettu kärjessä. Totesin jo Sensuurin Suomessa (ja todistelen myös huomenna ilmestyvässä kirjassani), että internet on merkinnyt uuden poliittisen aikakauden alkua. Netin kautta on voitu kiertää tiedotusvälineiden ja poliitikkojen vispilänkauppa, paljastaa valheita, parantaa kuluttajansuojaa ja jopa perustaa puolueita.


Perussuomalaisten vaisu kannatus hämmästyttää

Suomalaisten poliitikkojen valtaenemmistö, virkamieskunta ja akateemiset kirjatoukat ovat ylenkatsoneet kansalaisten esittämää maahanmuuttokritiikkiä niin välinpitämättöminä, että ei tarvitse ihmetellä, miksi Perussuomalaisen puolueen kannatus on lähtenyt lentoon. Tänään kirjattiin 17,9 prosentin kannatuslukema, jolla puolue kirii tasoihin Sdp:n kanssa.

Mikäli Suomen valtio joutuu keväällä avaamaan kukkaronnyörejään vielä Portugalin ja Espanjankin lainoittamiseksi, voi olla, että tämä tuo EU-kriittisen puolueen kannatukseen vielä muutaman prosenttiyksikön lisää. Myös perheiden yhdistämistä odottavassa jonossa on tällä hetkellä peräti 9 000 humanitaarista maahanmuuttajaa, joista jokainen tuo ylimääräisen lahjan valtiontalouden alijäämään ja Perussuomalaisen puolueen kannatukseen. Tätä isojen puolueiden kannattaisi miettiä tarkkaan.