Pukit kaalimaan vartijoina – Mitä valheellinen valtamedia ei taaskaan kertonut?

Yleisradion uutiset kertoivat maanantaina toimittaja Jussi Virkkusen kirjoittamassa jutussa ”Helsingin uusi nettipoliisi käy valeuutisten kimppuun”, että Helsingin poliisi lisää internetin tarkkailua ja läsnäoloa sosiaalisessa mediassa. Tehtävään on nimitetty ylikonstaapeli Teemu Hokkanen, joka kuvailee toimintaansa niin, että se on samanlaista kuin ”perinteisen järjestyspoliisin mutta tapahtuu internetissä”.

– Ahaa, siis sanankäyttäjiä viedään kuin sikaa korvasta ja pamputetaan mustaan maijaan.

Jutussa selitetään, että ”tiedottamisen lisäksi hänen tehtäviinsä kuuluu myös huhujen alasampuminen ja valeuutisten torjunta”.

Selvä juttu. Minä puolestani olen koulutukseltani tiedemies ja myös minun tehtäviini kuuluu tiedottaminen, huhujen alasampuminen ja valeuutisten torjunta. Aloitan tästä.

Tiedättekö, että poliisin uudeksi sähköpaimeneksi nettiin nimitetty Teemu Hokkanen on Vihreän liiton jäsen ja espoolainen kuntapoliitikko? Kotisivunsa ovat tässä ja Vihreän liiton kuntavaalisivunsa tässä. Hän on siis niin sanottu poliittinen poliisi.

Yleisradio ei maininnut mitään Teemu Hokkasen puoluekantaisesta sitoutumisesta netissä vellovan kiistelyn erääseen ääriainekseen, eli vihreisiin, jotka käyvät jatkuvaa ideologista sotaa suomalaista Suomea puolustavia perussuomalaisia ja muita kansallista etua suojelevia ihmisiä vastaan. Poliittisesti sitoutuneena hänellä on motiivi osallistua keskusteluun kiistojen osapuolena eikä niitä ulkoapäin tarkastelevana virkamiehenä.

Suomen hallintolain 6 §:ssä puolestaan sanotaan näin: ”Viranomaisen on kohdeltava hallinnossa asioivia tasapuolisesti sekä käytettävä toimivaltaansa yksinomaan lain mukaan hyväksyttäviin tarkoituksiin. Viranomaisen toimien on oltava puolueettomia ja oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään nähden. Niiden on suojattava oikeusjärjestyksen perusteella oikeutettuja odotuksia.”

Totuus asiassa on, että Teemu Hokkanen on puoluekantaisuutensa vuoksi esteellinen toimimaan tehtävässä, jossa tarkastellaan kansalaisten mielipiteitä ja sanankäyttöä. Hänellä on intressijäävi, sillä poliittisen sitoutumisensa kautta hän on aatteellisten kiistojen intressiosapuoli. Hänellä on osallisuusjäävi, koska hän on osallinen asioissa, joita hänen pitäisi virkatehtävissään ratkoa. Ja hänellä on palvelussuhdejäävi, sillä hän on palvelussuhteen kaltaisessa riippuvuussuhteessa puoluetoimintaan, joka asettaa esteen asioiden tasapuoliselle käsittelylle viranomaistoiminnassa.

Ideologisten sitoumustensa vuoksi tehtävään valitun esteellisyys on selvää, ja hänen olisi itse pitänyt todeta se sekä jäävätä itsensä. Sen sijasta hän näyttää käyvän toimeensa aisakellot helkäten, reippaasti ja toimeliaasti, mitä Ylen jutussa kuvaillaan sanoilla ”tarmokkaammin” ja ”kimppuun” käyden.

Asiaa kärjistää se, että suuri osa internetissä tapahtuvasta kiistelystä tapahtuu niin sanotun vihervasemmiston ja kansallismielisen oikeiston välillä, joten on oletettavaa, että tehtävään valittu henkilö kohtelisi kiistelyn osapuolia puolueellisesti oman viiteryhmänsä hyväksi.

Mikä takaa, että vihreäksi feministiksi ilmoittautunut vihapuhepoliisi pitäisi kurissa ne vihervasemmistolaiset mimosat ja omat puoluetoverinsa, jotka hyökkäilevät kavalluksia ja perättömiä ilmiantoja tehden kunniallisten ihmisten kimppuun ja lavastavat heistä syypäitä tekaistuihin ideologisiin rikoksiin vain kiusatakseen ihmisiä ja kartuttaakseen uhripääomaansa?

Yleensäkin on täysin vääristynyttä, että viranomaisvalta pyrkii eliminoimaan kansalaisten poliittisia mielipiteitä ja estämään niiden välittymistä tarkkailu- ja rankaisutoimin. Nyt ei ole kyse vain siitä, nauttiiko poliisi-instituutio ”luottamusta” vai ei. Tällä menolla se ei tietenkään nauti myöskään luottamusta. Mutta kyse on paljon enemmästä.

Kyse on siitä, että yhteiskunnallinen totuus on tuomittu katoamaan, mikäli totuuden tavoittelua varjostaa rangaistusten uhka. – Ajatelkaa: heillä ovat aseet, syyttäjät, käsiraudat, pippurisumutteet ja kaikki! Kansalaismielipiteiden ja sananvapauden kuohiminen on siis moraalitonta, eikä sitä voida perustella rikkomatta yleisiä ihmisoikeuksia ja muuttamatta maatamme henkiseksi Pohjois-Koreaksi.

Samalla poliisi itse menettää ainoan vaikuttavan toimintaresurssinsa, eli kunnioituksen ja arvovallan.

Kansalaisten erimielisyys hallitusten vetämästä ja Euroopan unionin meille tuputtamasta maahanmuuttopolitiikasta on johtanut yhteiskunnalliseen eripuraan ja heikentänyt kansalaisten keskinäistä luottamusta tavalla, jolla sananvapaus on syöty pois ja ihmisiä ripitetään totalitarismeille tyypillisillä keinoilla.

Vihreän aktiivipoliitikon nimittäminen ideologista valvontatehtävää suorittamaan on samanlainen oire viranomaisvallan mädäntymisestä kuin Demla-juristien päätyminen harjoittamaan yhdistyksen tavoitteissa mainittua politiikkaansa oikeusviranomaisten roolissa. Sanankäytön kärjistyminen internetissä johtuu lähinnä yhdestä juurisyystä, maahanmuutosta ja sen aiheuttamista konflikteista, mutta tämän alkusyyn arvostelemisen ja vastustamisen vihervasemmistolainen viranomaisvalta yrittää kieltää lavastamalla järkipuheen ”vihapuheeksi” tai ”rasismiksi”.

Olen useissa kirjoituksissani vastustellut vasemmistolaisissa ajatuspajoissa taottuja propagandatermejä kuten ’vihapuhe’ ja ’totuuden jälkeinen aika’, joille ei voitu esittää mitään yleisesti hyväksyttyä määritelmää. Ensin mainittua vihervasemmisto käyttää kaiken sellaisen argumentaation tukahduttamiseen, joka ei vastaa sen omaa maailmankuvaa. ’Totuuden jälkeinen aika’ puolestaan vihjaa, että joskus aiemmin totuus muka tiedettiin ja että nyt vaihtoehtomedia uhkaa pravdaa valheilla.

Asia onkin aivan päinvastoin. Vaihtoehtomedia nousi perinnemedian rinnalle, koska ihmiset kyllästyivät vanhan ja valheellisen valtamedian luomaan narraatioon, jossa maahanmuuton ongelmista vaiettiin ja monikulttuurisuuden sisäisesti ristiriitaista ideologiaa pakkosyötettiin kansalaisille. Totuus alkoi tihkua valheita ja puolitotuuksia hyödyntävän valtamedian ohi.

On suurta typeryyttä ja häikäilemätön vääryys, että politiikasta eri mieltä olevat ihmiset yritetään vaientaa poliisin ja oikeuslaitoksen voimalla. Siitä, mikä todellisuudessa ja yhteiskunnallisissa mielipiteissä sekä tulkinnoissa on valetta ja mikä totta, ei pidä missään tapauksessa poliisin eikä oikeuslaitoksen päättää.

Salakyttien ilmaantuminen nettilangoille tuhoaa sananvapautta jo pelkän läsnäolonsa kautta, sillä se ohjaa ihmisiä tarkkailemaan ja suodattamaan näkemyksiään itse. Niinpä poliittisen poliisin olemassaolo sinänsä on vakava oire viranomaisvallan politisoitumisesta ja yhteiskuntakritiikin määrittelemisestä ajatusrikokseksi.

Poliisin roolin ymmärtämättömyyttä ilmentää nettijutussa mainittu kannanotto, jonka mukaisesti mielipidepoliisin toiminta rinnastetaan konkreettista ja immanenttia työtä tekevän ”järjestyspoliisin” toimintaan. Ajatusten paimentaminen nähdään siis samantyyppisenä kuin katurikollisten poimiminen Ford Transitiin.

Kansalaisten väliseen viestintään puuttumisen madaltamista osoittaa sekin, että kyttäily on asetettu paikallispoliisin tehtäväksi, vaikka internet muodostaa universaalin verkoston, jonka laillisuudenvalvonta olisi kansallisen tason eli keskusrikospoliisin suoritettava. Paikallispoliisin tehtäviä laventamalla haluttaneen tuoda uhka lähemmäksi kansalaisia ja luoda mielikuvaa, että poliisiauto ajaa pihaan ”sopimattomista sanoista”.

”Väärinä” pidetyistä ajatuksista ja kannanotoista pamputtamista voidaan jo sinänsä pitää vihapuheen kaltaisena aggressiona eri mieltä olevia vastaan, sillä kyseessä on rangaistuksella uhkaava toiminta. Se puolestaan on jyrkässä ristiriidassa poliittisten vapauksien kanssa.

Viranomaisten toimivallan ulkopuolelle sanankäytön kyttäily jää jo filosofi Adam Smithin ilmoittamasta syystä. Hänen mukaansa jokainen ihminen on ajatustensa ja sanomistensa ehdoton valtias, sillä yhteiskunta ei voi eikä sen pidä puuttua ihmisten henkisiin potentiaaleihin, vaan ihmiset muodostavat käsityksensä ja ilmaisevat ne joka tapauksessa täysin suvereenisti.

Vallanpitäjät ovat tämän myös laajalti huomanneet, ja siksi sananvapauteen sisältyvät mielipiteidenvapaudet ja ilmaisunvapaudet ovat säädetyt ”ihmisoikeuksiksi” ja kansalaisten ”perusoikeuksiksi”.  Niitä kun ei ole voitu missään kieltää eikä niiden toteutumista estää.

Korostan, että poliisin toimintaan liittyvä kritiikkini ei ole henkilökohtaista vaan periaatteellista, sillä tehtävään määrätty henkilö on pelkkä symptoomien esiintymä ja ongelmien eksponentti. Vikaa on valtiovallassa, joka on siirtänyt viranomaisille poliittisia tehtäviä.

Totta tässä tapauksessa on se, että Yleisradio pullautti tyypillisen valeuutisen jättämällä Hokkasen poliittiset taustat kertomatta ja asettumalla myötäilemään toimintaa ilman vähäisintäkään reflektiota tai kritiikkiä. Vertailun vuoksi samaan oli syyllistyä myös Vantaan Sanomat, joka tosin lisäsi tiedon puoluekannasta juttuunsa myöhemmin.

Luulin aluksi, että kyseessä olisi jonkinlainen parodia poliisin nykytilasta, mutta pikainen syventyminen aiheeseen osoitti, että DDR on täällä ja poliittinen poliisi on totta. Myöskään poliiseja ei voi enää parodioida, sillä he tekevät sen itse. Mitä hullua vielä joudunkaan näkemään, ennen kuin olen Sokrateen asemassa ja iässä?

Media hukuttaa maahanmuutto-ongelmat omaan sanakohinaansa

Myös vihervasemmiston toinen äänitorvi Helsingin Sanomat syyllistyi eräänlaisen valeuutisen rakentamiseen. Helsingin Sanomat julkaisi maanantaina toimittaja Susanna Reinbothin kirjoittaman, ylipitkästi ja kaiken selittävästi otsikoidun jutun ”Puolen vuoden kiristämisen ja ahdistelun jälkeen Anna antoi periksi – näin Suomesta oleskelulupaa havitellut mies pakotti tytön avioliittoon”.

Pitkä otsikko selittyy sillä, että juttu on maksumuurin takana mutta myös muiden toivotaan lukevan klikkiuutisesta ainakin otsikon ja muodostavan kuvan sen perusteella. Otsikko on Helsingin Sanomille tyypilliseen tapaan populistinen ja harhaanjohtava ja antaa jälleen väärän kuvan maahanmuuttajien ja kantaväestön suhteista.

Kirjoituksen otsikko uskottelee, että etnisesti suomalainen ”Anna” olisi solminut pakkoavioliiton ulkomaalaisen miehen kanssa ja että tähän vääryyteen puuttumalla lehti muka tekee etevää journalismia, jossa kerrotaan maahanmuuton kantaväestölle aiheuttamista ongelmista avoimesti.

Edempänä tekstissä kuitenkin paljastetaan epäsuorasti, että Anna ei olekaan etninen suomalainen. Tämä käy ilmi esimerkiksi toteamuksesta ”[m]ies oli kotoisin toisesta aasialaisesta maasta kuin vuosia Suomessa asunut Anna”. Lisäksi lehti myöntää jutun lopussa, että naisen nimi oli keksitty.

Sitä, mistä Aasian maasta Anna on, lehti ei kerro, vaikka se olisi aivan olennaista, sillä pakkoavioliitot ovat tyypillisiä nimenomaan islamilaisille maille, joista suurin osa kuuluu Aasiaan tai Vähään-Aasiaan. Lehti ei myöskään mainitse lainkaan sanaa ”islam”, vaikka pakottamisen taustalla ovat ankarat normit, jotka viittaavat nimenomaan islamiin. Lehti muun muassa selittää, että ”[i]sä oli ankara. Tytär ei saanut liikkua iltaisin ulkona, ja kännykän viestitkin isä tarkasti.” Mies puolestaan oli lehden mukaan uhannut tehdä itsemurhan Annan kotitalon pihalla, jos ei pääse naimisiin vastikään 18 täyttäneen tytön kanssa.

Hurmaavaa menoa, mutta ei kovin tyypillistä suomalaiselle elämänkäytännölle, minkä myös Hesarin suggeroima lukija ehkä huomaa punavihreistä silmälasinkehyksistään ja spiraalin pyörteisistä pullonpohjistaan huolimatta.

Niinpä kyseessä ei ole lehden harjoittama ansiokas journalismi, jossa rehellisesti, hurskaasti ja puhtain purjein kerrottaisiin kantaväestön ja oleskelulupaa havittelevien välisistä konflikteista. Sen sijaan kyseessä on lehden yritys lavastaa maahanmuuttajien oman erityiskulttuurin sisäisistä ongelmista yleispätevä pulmakysymys, jota kaikkien pitäisi taivastella naisten asemasta huolestuen.

Helsingin Sanomat on pyrkinyt systemaattisesti vaikenemaan maahanmuuton ongelmista, eikä lehti kertoisi varmasti tästäkään, ellei uhrina olisi nainen, joka on valittu väestöjen etnistä vastakkainasettelua lieventäen, toisin sanoen saman viiteryhmän sisältä kuin avioon pakottanut mies. ”Suomalaiseksi” pakkoavioliiton naisuhri oli naamioitu nimen kautta, sillä tällöin yleisölle syntyi helposti mielikuva, että lehti muka paljastaa suomalaisiin kohdistuvia väärinkäytöksiä.

”Naisten oikeuksista” huolestuneen rummutuksensa paukutuksessa Helsingin Sanomat ei ole uutisoinut samanlaisella intohimolla niistä lukuisista raiskauksista, joita kehitysmaista tulleet maahanmuuttajamiehet ovat tehneet kantaväestöön kuuluville suomalaisnaisille (Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tilasto tässä, yliopiston tässä ja poliisin tässä). Pakkoavioliitot koetetaankin nähdä vain maahanmuuttajien kulttuurin sisäisinä ongelmina eikä suomalaisiin ihmisiin ja kulttuuriimme kohdistuvina muutosvaatimuksina, jotka aikaa myöten ulottuvat kohdistumaan kaikkiin suomalaisiin, mikäli maahanmuuttorumba jatkuu islamisaation tahdissa.

Helsingin Sanomien jutun kuvituksena oli mustaan kaapuun (burkaan) pukeutunut naishahmo, mutta naisten alistamisesta ei arvosteltu islamia, vaan lehti viittasi koko ajan vain ”maahanmuuttajiin”, mikä on karkea yleistys, sillä pakkoavioliitot liittyvät olennaisesti islamiin eivätkä suinkaan läntisistä kulttuureista saapuviin maahanmuuttajiin. Lehti syyttelee maahanmuuttokriitikoita ”yleistyksistä” vastustaakseen islamin arvostelijoita mutta yleistää itse koettaessaan peitellä islamin ja muslimiyhteisöjen ongelmia.

Artikkelin ingressissä murehditaan, että ”[o]ikeusministerin mukaan pakkoavioliitot ovat yleistyneet Suomessa, mutta lainsäädäntö laahaa perässä”. Myöhemmin jutussa todetaan, että Suomi poikkeaa muista pohjoismaista siinä, että pakkoavioliittoja ei ole kriminalisoitu. Kirjoituksen lopussa sanotaan, että suomalaisia tyttöjä ja naisia ei ole havaittu pakkoavioliittojen osapuolina, mutta ”suomalaisten omien vähemmistöjen osalta” mahdollisesti tapahtuvaa tietynlaista pakottamista ei voida sulkea pois. Jutussa ei taaskaan kerrota, mihin suomalaisiin vähemmistöihin kirjoituksissa viitataan – tuskin ainakaan homoihin, sillä homot eivät ole päässeet tai joutuneet näihin asti vapaaehtoiseenkaan avioliittoon.

Helsingin Sanomien kirjoituksessa esitetty todistelu on huteraa ja kestää kuin kerjäläistytön kelkkanaru. Maahanmuuttajataustaisten islaminuskoisten suomalaisperheiden tapauksessa avioliittoon pakottaminen on islamistisen käytännön mukaista myös silloin, kun sitä ”ei ole havaittu”. Havaitsematta jääminen ei tarkoita, ettei sitä esiintyisi. Samoin käy helposti myös islaminuskoon kääntyneiden suomalaisten kohdalla.

Helsingin Sanomien juttu tarjoaa jälleen malliesimerkin siitä, miten valtamedia vaikenee tai antautuu kaksinaismoralismiin maahanmuuton ongelmia käsitellessään. Kyse on harhaanjohtavan viestinnän rakentamisesta ja tendenssimäisestä journalismista, jonka tarkoitus on muokata asenteita ja manipuloida mielipiteitä.

Lehti on kertovinaan suuren uutisen, mutta ei sitten kerrokaan, vaan vääristelee kirjoituksensa muunnelluilla nimillä niin, että lukijalle synnytettävä mielikuva vääristyy. Totuushan on, että uhripääomaa niittävälle naisuhrille oli annettu nimi, joka on yleinen Suomessa, Ruotsissa, Italiassa ja muualla länsimaissa, mutta ei Aasiassa, josta nainen oli kotoisin.

Mikään yllätys tämä ei tietenkään ole. Islam on valtamedian ja viranomaisvallan suojeluksessa, sillä mediasta on tullut politiikan tekijä. Yleisradio ja Helsingin Sanomat ovat menneet täysin palkein mukaan tukemaan Juha Sipilän, Alexander Stubbin ja Petteri Orpon harjoittamaa holtitonta maahanmuuttopolitiikkaa, jonka vuoksi maahamme on heilahtanut suuri ja sukupuolijakaumaltaan epätasapainoinen muslimivähemmistö. Tämä puolestaan on johtanut heidän kulttuuriongelmiensa siirtymiseen meidän kärsittäviksemme.

Tätä kurjaa tulosta media koettaa tasoitella tekemällä näennäisen kriittisiä mutta ongelmia peitteleviä juttuja, joissa sipsutellaan varpaisillaan ilman, että ongelmien ideologista alkusyytä edes mainittaisiin nimeltä. Perinnemedia ylipäänsä kirjoittaa maahanmuuttoaiheista vain siksi, että sitä ei syytettäisi koko puheenaiheen tukahduttamisesta sillä samalla tavalla, jolla viranomaisvalta uhkaa tukkia maahanmuuttoa avoimesti arvostelevien henkilöiden suut.

Dekonstruoin valtamedian valhejournalismia pitkästi ja perusteellisesti – paitsi totuuden itsensä vuoksi – myös tyrmätäkseni mediatutkijana esiintyvän tendenssitieteilijä Anu Koivusen Suomen Kuvalehteen syyskuussa kirjoittaman kolumnin ”Tuntuuko, että media vaikenee maahanmuuton ongelmista? Se ei pidä paikkaansa, mutta epäluulo on lujassa”.

Myös tämän kirjoituksen otsikko on kilometrin pituinen vain siksi, että lukijoiden tajuntaan yritetään takoa väitettä, joka on vastoin arkikokemusta ja todellisuutta. Ylen keskusteluohjelmien hellimä vakiovieras Koivunen viittaa göteborgilaisen Jesper Strömbäckin johtamaan tutkimukseen ruotsalaislehtien maahanmuuttouutisoinnista vuosina 2010–2015. Sen mukaan valtamedia ei kaunistele maahanmuuttoa. Kuilu tutkimustulosten ja luottamuslukujen välillä on kuitenkin ammottava. Koivunen myöntää epätoivonsa suoraan toteamalla, että ”[t]utkimustulos ei tietenkään vakuuta ketään, joka uskoo median vaikenevan”.

Miksipä vakuuttaisi, sillä Anu Koivunen käyttää myös itse valtamedian hänelle puolueellisesti suomaa julkisuutta hyväkseen ja on itse osa samaa vihervasemmistolaista klusteria, joka vääntelee media-alan tutkimustuloksista omien tarkoitusperiensä mukaisia? Filosofina tiedän, että tulkintatieteissä tutkimuksen lopputuloksen määrää tutkijan oma subjektiivinen arvostelukyky, joka on mielipiteenvaraisten tieteiden viimekätinen kriteeri.

Mediatutkijat siis lukevat puoluetoveriensa kirjoittamia lehtiä ja ymmärtävät sekä selittelevät jutut omien poliittisten näkemystensä mukaan parhain päin. Syy median luottamuksen karisemiseen on se, että median luoman narraation ja yhteiskunnallisen todellisuuden välinen kuilu levenee ja syvenee, ja railo punavihreässä kuplassa elävien toimittajien ja selväjärkisten kansalaisten välillä kasvaa. Ei ihme, että yleisöt haistattavat sellaiselle journalistiikalle hevosen kuset.

Miten media, professorit ja liike-elämä tukevat syrjintärikoksia?

Yleisradiossa luetaan tarkkailumielessä myös perussuomalaisten Suomen Uutisia. Tämän osoittaa Ylen juttu, jossa julistetaan, että helsinkiläinen ohjelmistoyritys Flo Apps ei suostu myymään palvelujaan perussuomalaisille ”eettisistä syistä”.

Totuus on, että firma kieltäytyi myymästä julkisesti ja vapaasti ostettaviksi tarjoamiaan palveluksia ideologiseen erimielisyyteen liittyvistä syistä ja tuli siten mahdollisesti rikkoneeksi perustuslaillista yhdenvertaisuus- ja syrjintälainsäädäntöä sekä kaupan alan markkinontilainsäädäntöä.

Tilannehan oli aivan samanlainen, kuin asiakas menisi kauppaan ostamaan appelsiineja, ja kauppias kieltäytyisi palvelemasta asiakasta tämän poliittisten mielipiteiden vuoksi: koska on eri mieltä kuin kauppias! – Selvää mielipidesyrjintää, joka on rinnastettavissa vihapuheeseen ja joka hyväksytyksi tullessaan tekisi poliittisen toiminnan ja osallistumisen vaikeaksi. Se olisi täsmälleen vastoin YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa mainittua sananvapautta, johon sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä hankkia, vastaanottaa ja ilmaista niitä kaikkien tiedotusvälineiden kautta.

Yleisradion jutun kirjoittanut Anna Karismo hälytti asiantuntijoiksi kaksi pahamaineista oikeustieteen politrukkia, valtiosääntöoikeuteen perehtyneen Tampereen yliopiston apulaisprofessori Juha Lavapuron ja Helsingin yliopiston valtiosääntöoikeuden professorin Tuomas Ojasen, joiden mukaan maahanmuutto Suomeen ja sen mukainen mahdollisuus päästä nauttimaan sosiaaliturvastamme olisi jonkinlainen ihmisoikeus (olen arvostellut heidän puolueellisuuttaan tässä ja Ben Zyskowicz tässä).

Keskeinen kysymys on, mitä tekemistä valtiosääntöoikeuden professoreilla on kaupan alan syrjintäsäädöksiin liittyvässä asiassa. – Ei mitään muuta kuin se, että heiltä Yleisradion toimittaja tiesi saavansa vasemmistolaisen kannanoton, jolla perussuomalaisiin kohdistuva diskriminaatio koetettiin valkopyykätä päivänvaloa sietäväksi.

Yle raahasi studioon diskriminaatiota harjoittaneen liikkeenharjoittaja Tapio Nurmisen, joka tuotiin TV-kameroiden eteen jonkinlaisena hyväntekijänä ja suurena sankarina. Hän selitteli asiakkaanaan olleen perussuomalaisen puolueen diskriminointia sillä, että asiakkaansa arvot eivät ole yrityksensä ”arvojen” (oikeasti: ideologian) mukaisia.

Totuus on, ettei mikään firma saa asettaa sopimuskäytäntöjensä ehdoksi sitä, että asiakas suostuu firman määrittelemiin ideologisiin sitoumuksiin; eihän myöskään asiakkaalla ei ole oikeutta vaatia myyjää sitoutumaan omiin näkemyksiinsä. Nurmisen kannanotto tuo pahaenteisesti mieleen totalitarismeille tyypillisen syrjinnän, jolla on kieltäydytty toimimasta tiettyjen kansanryhmien kanssa samalla perusteella: ”ei haluta olla edistämässä asiakkaiden toimintaa.”

On huomautettava, että yhdenvertaisuussäädösten noudattaminen ei olisikaan edistämistä eikä suosintaa.

Liikkeenharjoittajan vääryydet peittääkseen Yle asettui syrjintää harjoittaneen liikkeenharjoittajan puolelle ja siirsi asian kokonaan toiseen viitekehykseen. Nettijutussa selitellään: 

”Suomessa yrityksillä on elinkeinovapaus ja sopimusvapaus; niillä on melko laaja oikeus valita asiakkaansa ja kumppaninsa, kuten tavaratalo Kärkkäisen tapaus osaltaan osoittaa. Turun yliopiston oikeustieteen professori Juha Lavapuro muistuttaa, että ketjun pääomistaja Juha Kärkkäinen on tuomittu oikeudessa kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Tuomio osoittaa, että elinkeinoharjoittaja on rikkonut lakia, Lavapuro sanoo. Tällöin yrityksillä olisi perusteltu syy lopettaa yhteistyö tavarataloketjun kanssa. Helsingin yliopiston professori Tuomas Ojanen on samaa mieltä.”

Siirtämällä huomio valtamedian Juha Kärkkäistä vastaan aloittamaan röyhkeään ajojahtiin koetettiin ohjata keskustelu perussuomalaisia koskevasta diskriminaatiosta kokonaan toiseen kontekstiin. Kirjoituksessa uskoteltiin, että yrittäjän tai poliitikon tuomitseminen oikeudessa loisi perusteen yksilön itsensä tai hänen edustamansa organisaation syrjinnälle. Totuus asiassa on, että myös aiemmin jostakin rikoksesta tuomitulla ovat rikoksen sovittamisen jälkeen samat oikeudet kuin ihmisillä yleensä, ja ihmisen painostaminen ja hänen liiketoimintansa haittaaminen Helsingin Sanomien tapaan voi täyttää rikoksen tunnusmerkit.

Toiseksi, liikkeenharjoittajaa ei oikeuta yhteisöasiakkaan syrjintään se, mikäli yhteisöön kuuluu joitakin rikoksesta tuomittuja ihmisiä. Yleisradio kuitenkin antaa Lavapuron kannanottoihin viitaten kuvan, että ”uskonrauhan rikkomisesta” sakkoon tuomitun Jussi Halla-ahon puheenjohtajuus antaisi liikkeenharjoittajalle oikeuden diskriminoida perussuomalaista puoluetta sopimuskäytännöissään. Lavapuro sanoo, että ”puolueen puheenjohtajan tuomiota voidaan verrata yrityksen omistajan tuomioon. Tästä näkökulmasta perussuomalaisten boikotoiminen voisi olla mahdollista.”

Professorien kannanotot ovat seinähulluja eivätkä läpäise sen enempää logiikan kuin etiikankaan seulaa. Yleisradio puolestaan pyrkii oikeuttamaan perussuomalaisten syrjintää selittämällä, että ”[k]annanotoista on tullut jopa kuluttajayritysten velvollisuus”. Tällä väittämällään Yle tulee ottaneeksi kantaa rikollisen syrjintäkäytännön puolesta.

Perussuomalaisena esiintyvien ihmisten syrjiminen kaupan alan, liiketoiminnan, julkisen hallinnon ja asiakaspalvelun yhteyksissä on tietenkin jokapäiväistä mutta ei julkista, sillä syrjintäsyytä ei yleensä ilmoiteta. Olen myös itse joutunut puolueettomana tieteenharjoittajana poliittisen diskriminaation ja mielipidesensuurin kohteeksi, ja minulle on kieltäydytty myymästä julkisesti ostettaviksi tarjottuja palveluja syytä ilmoittamatta. Vain se on ilmoitettu, että syytä ei ilmoiteta. Näin on, vaikka minua ei ole koskaan epäilty, syytetty eikä tuomittu mistään rikoksesta.

Voidaan kysyä, millaisen rääkymisen media ja tieteen kommunistiprofessorit aloittaisivat, jos diskriminaatiosta epäiltäisiin jotakin sellaista yritystä, joka kieltäytyisi myymästä palvelujaan vihervasemmistolaisille ”eettisistä syistä”.

 

Eräs esimerkki vihervasemmiston vihateosta ja suomalaiseen kohdistuvasta syrjinnästä

Yleisradion jutussa kaivettiin esiin punavihreän median arkkivihollisekseen julistama Donald Trump sekä pyrittiin oikeuttamaan kannanotoja, joita tietyt globaalisti toimivat firmat olivat esittäneet maahanmuuton puolesta heti, kun Trump oli ilmoittanut eräiden muslimimaiden kansalaisten maahantulokiellosta.

Tätä kautta mieleeni tuli Suomessa noin vuosi sitten tapahtunut syrjintätapaus. Muuan Hesburgerin työntekijä oli harmistunut erään asiakkaan käyttämästä Donald Trump -lippalakista ja kirjoittanut Twitter-tililleen: ”20 minuuttia ennen sulkemisaikaa sisälle astuu jäbä Make America Great Again -lippalakki päässä. Ois tehnyt mieli sylkästä sen purilaiseen”.

Perussuomalaisten Sebastian Tynkkynen oli ottanut selville anonyymisti esiintyneen henkilön identiteetin ja julkaissut sen netissä, jolloin Hesburger oli erottanut aggressioon syyllistyneen työntekijän. – Se olikin oikein ja kohtuullista.

Mutta mitä teki media? – Se asettui yhdessä ammattijärjestön kanssa puolustamaan vihapuheeseen syyllistynyttä työntekijää ja pyrki lavastamaan hänestä vihakampanjan uhrin. Valtamedian mukaan asiakaspalvelijana toimivalla työntekijällä olisi rajoittamaton oikeus tuottaa vahinkoa sekä asiakkaalle että omalle työnantajalleen vihervasemmistolle suodun aivan erityisen mielipiteenvapauden kautta.

Myös vähemmistömedia meni tähän vyörytykseen mukaan ja kirjoitti: ”Yksittäiseen henkilöön kohdistuvan lokakampanjan lisäksi myös Hesburger on yrityksenä joutunut sosiaalisessa mediassa levinneen lokakampanjan vastaajaksi. [...] PAM ei halua, että Suomeen syntyy työpaikoille pelon ilmapiiri, jossa kuka tahansa voi joutua vihakampanjan kohteeksi sanoessaan mielipiteitä.”

Kuka heitti lokaa ja ketä vastaan? Kansalaisten reaktio halventavan kohtelun uhriksi joutuneen asiakkaan puolesta koetettiin lehdessä kääntää yritykseen kohdistuvaksi hyökkäykseksi, vaikka kyse oli vasemmistolaisperäisen vihapuheen kohteeksi joutuneen ihmisen puolustamisesta yrityksen sisällä toiminutta ja yrityksen omaa mainetta vahingoittavaa anarkisti-pissistä vastaan.

Lehden ja ammattiliiton kannanoton mukaan työntekijöillä olisi oikeus syyllistyä asiakkaiden syrjintään ideologisilla perusteilla ilman, että asiakas on osoittanut vähäisintäkään syytä, miksi häntä olisi oikeutettua tölviä ja räkiä hänen ruokaansa.

Edellä käsittelemäni tapaukset osoittavat, että media, oikeusviranomaiset, poliisi ja yliopistokommunismin politrukit tekevät kaikkensa suojellakseen vihervasemmiston esittämää vihapuhetta ja poliittisesti erimielisiin ihmisiin kohdistettavaa syrjintää. Lisäksi he tukevat sellaista julkista halveksuntaa, joka haitatessaan yksityishenkilöiden elinkeinon harjoittamista tai ansiotoimintaa täyttää myös kunnianloukkauksen tunnusmerkit.

Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun

Yhdenvertaisuusvaltuutettu (entinen vähemmistövaltuutettu) on totalitaristisista maista tunnettu poliittinen virkamies, joka käyttää ideologista valtaa viranomaisen asemassa. Muodollisena näyttönä tästä on hänen oikeutensa tehdä omin päin jopa lakialoitteita.

Yhdenvertaisuusvaltuutettu Kirsti Pimiä on nyt lyöttäytynyt yhteen teknokraattien kanssa ja suunnittelee ”vihapuheeksi” arvottamansa argumentaation mekanisoitua tarkkailua yhdessä ”digihumanisteiksi” sanottujen insinöörien kanssa.

Uuden Suomen jutussa ”Sebastian Tynkkysestä poliisitutkinta – Yhdenvartaisuusvaltuutettu: vaalikampanja osin rasistinen, kovat nuhteet perussuomalaisille” toimittaja Ossi Kurki-Suonio haastatteli Kirsti Pimiää, jonka mukaan Sebastian Tynkkysen vaalikampanjan osoittamisessa ”rasistiseksi” on käytetty tekoälyyn perustuvaa algoritmia. Lehti:

”Vihapuhetta sisältävien viestien etsinnässä hyödynnettiin myös tekoälyä. Aalto-yliopiston tutkijoiden kehittämä vihapuhealgoritmi tarttui kuntavaaliehdokkaiden noin tuhanteen viestiin, jotka välitettiin edelleen yhdenvertaisuusvaltuutetulle. Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston tarkastuksessa vihapuhetta löytyi lopulta noin 20 viestistä.”

Pimiän mukaan Tynkkysen viestit eivät tulleet esille tätä kautta, mutta yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston salakytät löysivät rakastamaansa vihapuhetta monista muista viesteistä. Pimiän mukaansa nyörittämä tutkija Matti Nelimarkka myöntää, että ”[a]lgoritmilla on [...] ihmistä rajoittuneempi kyky tulkita keskustelun tai kommentoinnin kontekstia”, mikä pitääkin paikkaansa, mutta mekanisoidun tarkkailun ongelma ei ole vain tekninen.

Ongelma on tarkkailun olemassaolo sinänsä ja sen poliittinen luonne. Aalto-yliopistossa toteutettavan hankkeen tutkijat puolustautuvat vetoamalla siihen, että ”[v]ihapuheen tunnistamiseksi käytettiin Ethical Journalism Networkin ja Euroopan neuvoston määritelmiä vihapuheesta”, ja Nelimarkka pyrkii oikeuttamaan hankettaan myös selittelemällä, että ”[l]uokittelu on erittäin vahva, sillä kävimme läpi viestejä niin kauan, kunnes olimme yksimielisiä siitä, mitkä viestit olivat vihapuhetta”.

Hän ei näytä ymmärtävän, ettei ole hänen itsensä, kollegojensa eikä myöskään minkään puolueellisen tai poliittisen organisaation asia määritellä ilmaisujen tunnestatusta eikä arvottaa argumentteja moraalisesti tai juridisesti oikeutetuiksi tai tuomittaviksi omien käsitystensä tai viranomaismääritelmien perusteella.

Jos sallitun ja kielletyn argumentaation määritelmät ja rajat pidätetään jonkun tietyn kuppikunnan valtaan, se avaa tien minkä tahansa sellaisen argumentaation määrittelemiseksi ”vihapuheeksi”, josta määrittelevä taho on periaatteellisesti eri mieltä. Myös voimakkaita vastalauseita tai voimakasta kannatusta ilmaiseva argumentaatio uhkaa joutua tuomituksi jo pelkästään ilmaisujen asteen tai vahvuuden vuoksi.

Yhteiskunta-, maahanmuutto- ja EU-kritiikin lavastaminen ”vihapuheeksi”, jonka määrittelee monikulttuurisuuden ja maahanmuuton poliittinen kannattaja tai niitä koskevan arvostelun periaatteellinen vastustaja, tarkoittaa avointa valtakirjaa mielivallalle. Samaan tapaan myös sanankäyttöä koskevan tarkkailun automatisoiminen ja mekanisoiminen merkitsevät hullujen karnevaalin jatkamista robottiparaatina, jota johtaa yhdenvertaisuusvaltuutetun toimisto.

Viranomaisvalta näkee tarkkailun ongelmassa oman aseensa

Kirjoituksessani ”Miksi vihapuheen käsite on vaarallinen” totesin, että vihapuheen torjuntayritysten sijasta pitäisi keskittyä kitkemään pois sellaista politiikkaa, joka tuota vihaa tuottaa. Tällöin puututtaisiin aggressioiden todellisiin syihin, eli massamaahanmuuttoon ja kehitysmaiden väestöjensiirtoihin, joita Euroopan kantaväestö ei hyväksy.

Filosofina olen ottanut kantaa tarkkailun ja valvonnan automatisoimiseen, jota harjoitetaan Aalto-yliopiston projektin lisäksi myös muualla yliopistolaitoksessa ja esimerkiksi Puolustusvoimien infosodan sektoreilla, joilla koetetaan seuloa netissä liikkuvista viesteistä esiin ”jotakin epäilyttävää”.

Kun jo sinänsä suureksi ongelmaksi koettavaa tarkkailua ja valvontaa mekanisoidaan, tehdään ihmisten ajattelun- ja sananvapauden kahlitsemisesta rutiininomaista. Poliittinen yhteiskuntakritiikki yritetään tällöin alistaa valtapoliittiselle kontrollille, ja siitä tehdään näennäisesti arkipäiväistä ja oikeutettua toimintaa, jolla katkotaan älymystön ja eri mieltä olevien tahojen päitä.

Koko ajatus siitä, että jotakin yhteiskunnallista hanketta tai tarkoitusperää, kuten maahanmuuttoa, ei saisi vastustaa, on täysin absurdi. Viallisiksi havaittuja tarkoitusperiä ja käytäntöjä pitää voida vastustaa siitä huolimatta, että kohteena olisi jonkun kansanryhmän muuttoliike ja tavoitteena laittomien maahanmuuttajien palauttaminen kotimaihinsa.

Heidän motiiviensa ja etupyrkimystensä arvosteleminen on todellisuuden paljastamista, eivätkä rasismin eli rotusyrjinnän tunnusmerkit täyty kantaväestön osoittaessa itsemäärämisoikeutensa voimassaoloa suhteessa oman valtionsa rajoihin. Kannatan lämpimästi Laura Huhtasaaren ja Perussuomalaisten Nuorten ajatusta poistaa kansanryhmää vastaan kiihottaminen rikoslaista, ja omasta mielestäni perään voisi lähettää myös muut ideologiset lainkohdat, kuten uskonrauhan rikkomisen.

Lukijan ei kannata säikähtää yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistosta liikkeelle laskettua krokotiilia, sillä se on muovia. Myös sosiologi Anthony Giddensin mukaan ihmisillä säilyy valheellisissakin oloissa heille ominainen kyky erottaa valhe totuudesta ja aito epäaidosta, ja näyttönä tästä on ihmisten harjoittama vastarinta sosialismissa.

Niinpä kenenkään ei tarvitse olla huolissaan totuuden säilymisestä EU-aikana, vaan totuus pysyy Yleisradion murehtimasta Pravdan jälkeiseen aikaan astumisesta. Kenelläkään ei ole syytä menettää yöuniaan viestinnän automatisoidun tarkkailun vuoksi, aivan niin kuin ihmiskunnalla ei ole ollut syytä luottaa Valituista Paloista tunnettuihin tulevaisuusskenaarioihin. Olen varma, että nykyisen maahanmuuttotrendin jatkuessa Euroopan kantaväestöllä ja viranomaisilla on kymmenen vuoden kuluttua kokonaan muita huolia murheinaan kuin viestinnän valvonta ja ”rasismi”.

Logiikka kaataa rasismisyytteet

Kieliteoriasta tiedän, että mikään ”algoritmi” ei pysty tunnistamaan kielen ja ihmisen kokonaisilmaisun sävyjä, ei ironiaa, parodiaa, sarkasmia eikä satiiria, esimerkiksi. Koneen tekemät arviot ovat väistämättä yksiulotteisia, sillä kielen merkitysoppi eli semantiikka ei ole loogisesti ottaen lausuttavissa, vaan se on tyhjentymätöntä tavalla, joka tekee merkitysten yksiselitteisen määrittelemisen mahdottomaksi. Näin ollen viestinnän automatisoitu tarkkailu avasi tien poliittiseen despotiaan.

Käsitteen semanttinen merkitys vaihtelee jo sinänsä, mutta erityisesti se muuttuu lauseen syntaksin eli rakenteen mukana. Lopullisen merkityksen muodostumiseen vaikuttavat lisäksi pragmatiikka, eli merkitysyhteys ja kielen käyttötilanne, sekä ne lukuisat ei-kielelliseen vuorovaikutukseen liittyvät tekijät, kuten eleet, kontaktin luominen ja muut sanomisen paralingvistiset motiivit, jotka määräävät suuren osan merkitysten muodostumisesta (aiheesta ks. esim. teostani Dialoginen filosofia). Juuri tässä on kielen käytön rikkaus, jonka vuoksi kone ei voi tavoittaa merkityksiä lainkaan.

Asiaa voi havainnostaa, paitsi John Searlen kehittämän ja tekoälyntutkimuksesta tutun kiinalaisen huoneen argumentin avulla, myös seuraavien esimerkkien kautta.

Ajatellaanpa lausetta ”Itä-Euroopan maissa on suuria määriä tasa-arvoa koskevia asiakirjoja sosialismin peruna kellareissa”. Miten tällöin pitäisi ymmärtää sana ”peruna”? Tunnistaisko kone välttämättä käsitteen tarkoitetun merkityksen; entä asiaan liittyvän mahdollisen yhdyssanavirheen?

Tai ajateltakoon lausetta ”lehmät istuvat puun alla”. Lause on tosi riippumatta siitä, istuvatko siellä kaikki maailman lehmät vai ainoastaan kaksi lehmää. Selitys on, että käsitteen konnotaatio (eli subjektiivinen merkityssisältö) ei lankea välttämättä yhteen sen denotaation (eli objektiivisen viittauskohteen) kanssa. Sana kuin sana voi viitata vain tiettyyn osajoukkoon tai tulla tahattomasti viitanneeksi tarkoitettua laajempaankin joukkoon, ja tulkinta jää vastaanottajasta riippuvaiseksi.

Arkipäivän kielenkäytössä vastaanottajat eivät saisi käyttää tätä tulkintamahdollisuuttaan väärin, sillä se johtaisi kielen käytön normien rapautumiseen. Näin kuitenkin tapahtuu koko ajan, kun oikeusviranomaiset nostavat syytteitä kansanryhmää vastaan kiihottamisesta tekaistuilla ja panettelevaan väärinymmärtämiseen liittyvillä argumenteilla, joilla ei ole mitään mahdollisuutta läpäistä logiikan seulaa.

Esimerkiksi kansanedustaja Juho Eerolaa on epäilty ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” sillä perustella, että hän tuli kutsuneeksi laitonta pillerikauppaa harjoittaneita Romanian romaneita rikollisiksi. Epäily on mahdollinen vain edellä kuvailemani tahallisen väärinymmärtämisen kautta, jolloin asiasta saivartelevat syyttäjänäädät itse laventavat lausujan sanankäytön koskemaan koko kansanryhmää, vaikka kyse oli oikeutetusta, kohdennetusta ja ansaitusta kritiikistä.

Epätäsmällisyys on joka tapauksessa kielen ominaisuus, ja eksaktiuden vaatiminen luonnollisen kielen käyttäjiltä olisi arkipuheen kyseessä ollessa kohtuuton vaatimus, juuri sellainen, jolla kuritettiin kansalaisia muinaisessa Neuvostoliitossa.

Teknokraatit mädättävät humanismin

Kun myöskään Aalto-yliopistossa valmisteilla oleva sananvapauden teloituskone ei tunnista tunteita, kuinka se voisi tunnistaa loukkaavuuden? Merkitykset eivät ole koskaan objektiivisia ja universaaleja vaan subjektiivisia, kontekstisidonnaisia ja kontingentteja. Niinpä Aalto-yliopiston insinöörit, tekoälyntutkijat ja digihumanismin edustajat ovat iskeneet kirveensä kiveen niin, että kipinät sinkoilevat ja palohälyttimet soivat.

Sellaisia pieniä piipittimiä yhteiskunnan norminvartijat haluaisivat myös kansalaisistamme tehdä. Aalto-yliopiston ja yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston hanke on orwellilaisuuden ja tylsämielisyyden huipentuma. Ei ihme, että he yrittävät luoda tekoälyä, kun oma äly puuttuu heiltä kokonaan.

Kirjoitin ”digihumanismiksi” mainostetun paradigman markkinoinnista kriittisen artikkelin ”Kun yliopistolla keksittiin digitaalikello” jo Tieteessä tapahtuu -lehteen 1/2017, jossa kritisoin sen piirissä harjoitettavaa ihmiskuvan kaventamista, teknokratiaa, raharallia ja tutkimuksen banalisointia sekä ihmistieteiden alistamista teknisistä tieteistä tunnetulle materialistis-mekanistiselle ihmiskuvalle.

Sellainen humanismi on loperöä ja puolivillaista mukautumista ja sopeutumista sosiaalidemokraattiseen ja hallintodiskursiiviseen visertelyyn, jossa kielestä on tapettu pois sen elävä ja vastustamaan pystyvä, intohimoja, merkityksiä ja terävää ajattelua artikuloiva ominaisuus.

Aalto-yliopiston ja yhdenvertaisuusvaltuutetun hanke on loistava esimerkki laboratory habit of mind -tutkijoiden pseudotieteestä ja huiputustutkimuksesta, jossa ei ole ymmärretty mitään sen enempää filosofisista merkityksenteorioista ja kielitieteestä kuin yhteiskuntateorioista, oikeudenmukaisuudesta tai ihmisten käyttäytymisen sosiopsykologisista ominaisuuksistakaan.

Kunhan nyt vain soveltavat teknisiä tietojaan punavihreän hallinnon määräämiin ja rahoittamiin sensuurihankkeisiin viipperä kybernautinkypäriensä päällä vinhasti pyörien. Vahingollista on, että tähän Helsingin yliopiston, Tampereen yliopiston ja Aalto-yliopiston harjoittamaan suomalaisten ihmisten suitsimiseen on myönnetty Suomen Akatemian ja Koneen Säätiön varoja neljästä eri tutkimushankkeesta.

---

P. S. Digihumanismista puheen ollen mieleeni muistuu vanha kasku humanismista ja vankiloista. Yhteiskunnan humaanisuus punnitaan siinä, miten se kohtelee vankejaan. Tämän mukaan Neuvostoliitto oli yksi maailman humaaneimmista yhteiskunnista, sillä siellä kaikki kansalaiset olivat vangin asemassa, eikä elintaso ollut aivan huono. Nykyisin tämä elintaso on leviämässä kovaa vauhtia Euroopan unionissa, jossa vaikeista aiheista puhuminen nauttii aivan erityislaatuista sananvapauden suojaa ja leivätön pöytä katetaan yhteiskunnalliselle älymystölle.

Terrori-iskun jälki-impact

Hallitus pyrkii ottamaan kaiken irti viikon takaisesta terrori-iskusta. Ei riitä, että hallituspuolueet saavat vaalilupauksensa toteutettua ja monikulttuurista yhteiskuntaa edistettyä, vaan pääministeri Juha Sipilä aikoo käyttää terrori-iskua myös kansalaisten yksityisyydensuojaa heikentävän tiedustelulain läpi runnomiseen. Lainuudistushan antaisi viranomaisille entistä laajemmat valtuudet tutkia kansalaisten tietojenvaihtoa ja muuta elämää.

Kontrolliyhteiskunnan tiukentaminen, tarkkailun lisääminen ja normiruuvien kiristäminen eivät ole tietenkään vain Juha Sipilän ansiota, vaan ne ovat terrorismin leviämisen vahingollisia sivuseurauksia, joihin terroristit pyrkivät. Mutta on pääministeri Sipilällä myös oma kamelinsa keitaalla sikäli, että ilman hänen suvaitsevaisuuttaan tähän maahan ei olisi humahtanut suurta määrää potentiaalisia tai aktuaalisia muslimiterroristeja.

Juha Sipilä näyttää saaneen terrori-iskusta tehokkaan verukkeen Suomen kansalaisiin kohdistuvan kontrollin kiristämiselle, joten siinä mielessä hänen yhteistyönsä maahan kutsumiensa hyvyyden lähettiläiden kanssa toimii hyvin. Pahinta on, että vaikka terrori-iskun tekijät onkin nyt saatu kiinni, terrorismin todelliset syylliset – ääri-islamistiset organisoijat ja rajavalvontaa madaltaneet Euroopan unionin poliitikot – ovat yhä vapaalla jalalla.

Kiikarissa väärät kohteet

Päivi Räsäsen löytö, sisäasiainministeriön kansliapäällikkö Päivi Nerg (jolla ei ollut virkaan päätyessään päivääkään kokemusta ministeriön hallinnonalalta), puolestaan yllytti kansalaisia tarkkailemaan ja ilmiantamaan toisiaan terroriuhan pelossa. Hänen mukaansa pienimmistäkin epäilyistä pitäisi ilmoittaa viranomaisille. Tämän toimintamallin hän lienee saanut Juudakselta.

On hyvin todennäköistä, että viranomaisille annettuja tiedustelun lisävaltuuksia ei käytettäisi ensisijaisesti muslimiterrorismin ennalta eliminointiin. Myöskään Turun terrori-iskua ei pyritty estämään, vaikka tekijästä oli kanneltu, ja epäily oli olemassa.

Iltalehti kertoi tänään nimettömänä esiintyvää muslimivaikuttajaa lainaten, että ”[p]arhaillaan Turun jihadistit ovat kaikki kaivautuneet koloihinsa: ei pidetä yhteyttä, ei liikuta näkösällä, ei käydä edes moskeijassa. Pölyn annetaan laskeutua. Supo kyllä tietää, keitä he ovat, hän sanoo.” Ja: ”Supo ja KRP tappelevat keskenään. Ne ovat ihan sekaisin, hän tuhahtaa.”

Iltalehden haastatteleman muslimivaikuttajan mukaan Suomessa asuu satoja jihadisteja. Turussa heitä asuu hänen mukaansa ”tosi paljon”. Muslimien oloja tuntevan muslimin mukaan ”[s]uomalaisilla on sellainen kuva, että maassa ei ole jihadistisaarnaajia”, mutta itse hän on eri mieltä ja sanoo, että ”puheita on, jopa yleisissä moskeijoissa. Lisäksi kokouksia voidaan pitää yksityiskodeissa. Niistä puheista suomalaiset eivät tiedä mitään.”

On vaikea sanoa, perustuuko muslimilähteen lausunto enemmänkin haluun syytellä Suomen viranomaisia vai yritykseen osoittaa islamin vaikutusvaltaa. Olennaista on, että viranomaiset eivät ole puuttuneet asiaan.

Todennäköistä onkin, että poliisin lisävaltuuksia käytettäisiin maahanmuuttokriitikoiden, kansallismielisten poliitikkojen ja monikulttuurisuuden arvostelijoiden jahtaamiseen. Niinhän kävi, kun Supo nosti uhka-arviotaan Suomen Sisun julkaistua Muhammadin pilakuvat, minkä järjestö teki kansainvälisen lehdistön perässä. Tosiasiassa järjestö tekikin eettisesti ja oikein, kun taas viranomaisten oma toiminta alkoi olla vaaraksi kansanvaltaiselle yhteiskunnalle ja sananvapaudelle.

Tehokkainta, mitä nykyinen sisäasiainministeri Paula Risikko puolestaan on saanut aikaan, on kahdensadan nettipoliisin palkkaaminen kyttäämään kansalaisten keskustelua internetissä. Tosiasiassa 8,5 miljoonan resurssi olisi tarvittu terrorismin eliminointiin ja rajojen valvomiseen eikä ”vihapuheeksi” lavastetun poliittisen arvostelun ”tutkimus- ja torjuntatyöhön”.

Kummallista onkin, että poliisi ei ole puuttunut vihervasemmistolaisten ääriajattelijoiden rääkymiseen internetissä, vaikka kannanotoissa suorastaan ihannoidaan väkivaltaa, kuten Ylen toimittajan Juhani Kenttämaan äskeisessä Facebook-päivityksessä, jossa suomalaista haukuttiin ”ihmisjätteeksi” ja kannustettiin ”heittämään kivellä nokkaan”. Sen sijaan perussuomalaisia uhataan kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, aivan kuten nyt kansanedustaja Juho Eerolaa, joka oli paheksunut romanikerjäläisten rikollista toimintaa.

On poliittiselle järjestelmällemme vaaraksi, että maahanmuuton ongelmien vuoksi viranomaiset ja poliitikot luovat kontrolli- ja kavallusyhteiskuntaa, jossa yksityiset kansalaiset voivat käyttää poliisia, syyttäjälaitosta ja tuomioistuimia henkilökohtaisten ajojahtiensa ja kostonhimonsa toteuttamiseen. Niinhän kävi jo Mika Illmanin nostaessa syytteen Jussi Halla-ahoa vastaan. Aika on paljastanut Halla-ahon ennustukset täysin oikeiksi samalla, kun oikeuslaitoksen toiminta on ajautunut vaakalaudalle.

Vastaamatta on peruskysymys, miksi ylipäänsä minkään viranomaisvallan, puolueen tai toisten ihmisten pitäisi päättää siitä, mitä kansalaiset saavat ja voivat toisistaan ajatella ja sanoa. Minkään yhteiskunnallisen totuuden tavoittelu ei ole mahdollista, jos sitä varjostaa rangaistusten uhka. Tästä syystä vihervasemmiston kannattaisi keskittyä repimään kappaleiksi poliittista korrektiutta vaativia periaatteitaan eikä itseään oppineempien kirjoituksia, jotka perustuvat asiantuntemukseen ja välittävät tietoa ja totuutta.

Petteri Orpon pahimpia virheitä on rajojen avoinna pitämisen lisäksi ollut asiallisen keskustelun tukahduttaminen. Tasan kaksi vuotta sitten hän väitti, että ”pakolaisten motiivien arvostelu on rasismia”. Jokaisen tulisi ymmärtää, että toiminnan syiden arvostelu on jo käsitteellisesti aivan eri asia kuin mikään rasismi. Orpon mukaan Turussa ihmisiä murhanneen terroristin motiivien arvostelu olisi kuitenkin ”rasismia”, ja tälle kannanotolle nauranevat Timo Soinin ravihevosetkin.

Sananvapauden ja yhteiskunnallisen totuuden kannalta tuhoisaa on, että samanaikaisesti, kun kansalaisia estetään arvostelemasta maahanmuuttoa ja poliitikkojen toimintaa, poliisia on kielletty kertomasta turvapaikanhakijoiden rikoksista, ja kansalaistapahtumia ympäröidään turvamuureilla sekä rekoilla, ”jotta pelolle ei annettaisi valtaa”.

Järjen vararikko

Supon pienimunaiset salakytät voivat nyt kyylätä omista puskistaan aineistoa, joka alun perinkin on tarkoitettu mahdollisimman monien saataville, joten sikäli he eivät voi välttää näkemästä, jos jollain on isompi, eikä demokratia ja tasa-arvo toteudu.

Mutta asialla on myös filosofisesti tärkeä puolensa. Tarkkailun lisäämistä ja normiruuvien kiristämistä perustellaan niiden ”järkevyydellä”. Valvonnan vaihtoehtona esitetään se, että muutoin terrori-iskut lisääntyvät. Kontrolliyhteiskuntaa perustellaan siis ”pienemmän pahan” valitsemisella, ja kahleiden ripustelua pyritään rationalisoimaan.

Tosiasiassa tarkkailun lisääntyminen, vaihtoehtojen väheneminen ja sekä henkisen että fyysisen liikkumatilan kapeneminen ovat seurauksia juurisyystä, eli maahanmuutosta. Tämä perusongelma jätetään kuitenkin politiikassa, mediassa ja tieteessä huomiotta ja käsittelemättä, ja kansainväliselle muuttoliikkeelle antautuminen esitetään yhteiskunnallisena tai luonnonlainomaisena välttämättömyytenä, joka on osa kansainvälistymistä ja globalisaatiota ja jolle ei muka voida mitään.

Koska tämä perusaksiooma on epätosi, putoaa pohja myös kontrolliyhteiskunnan luomiseen tähtäävältä rationaliteetilta. Tarkkailun ja valvonnan ”järkeistäminen” on perustunut yhteiskunnalliseen valheeseen, jolla kansalaisvapauksien ja -oikeuksien loukkauksia on pyritty oikeuttamaan käyttäen verukkeena maahanmuuton mukanaan tuomaa rikollisuutta.

Tosiasiassa ongelma olisi ratkaistavissa puuttumalla juurisyyhyn ja lopettamalla kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta kolhiva muuttoliike, jolla myös länsimainen rationalismi on sairastutettu ja saatu näyttämään häntäänsä purevalta koiralta.

Tätä kautta valkenee, että maahanmuutto ei ole mikään marginaaliongelma eikä erilliskysymys vaan monien yhteiskunnallisten ongelmien alkusyy, jolla myös länsimainen järjen käyttö on kutistettu kulttuurirelativistiseksi välinerationalismiksi: suurimpien haittojen hallintayritykseksi ja ”pienimpien pahojen” puntaroinniksi.

Myös järjellisin keinoin yritetään nyt vain hillitä entistä suurempia ongelmia samalla, kun filosofinen periaatteiden ja päämäärien määritteleminen koetetaan lakaista sivuun ”fundamentalismiksi” julistettuna.

Tosiasiassa arvojen, periaatteiden ja päämäärien määritteleminen on filosofisen rationaliteetin nimenomainen tehtävä, ja ratkaisuksi suositan haittamaahanmuuton lopettamista ja monikulttuuriseen yhteiskuntaan tähtäävän toimintamallin hylkäämistä.

Ensi töikseni ilmiannan Juha Sipilän, Petteri Orpon, Paula Risikon ja Päivi Nergin kansalaisten rationaliteettiin kohdistuvista torpedointiyrityksistä ja yksityisyydensuojaan sekä kansalaisvapauksiin kohdistuvan terroriuhan valmistelusta.

Tekstuaalista häirintää

Helsingin Sanomat julkaisi tänään jutun ”Mies tyydytti itseään sekasaunassa, toinen kommentoi naisten vartaloita – Seksuaalinen häirintä varjostaa Sompasaunaa”.

Toimittaja Liisa Niemen kirjoittamassa jutussa tilitetään, että ”[h]elsinkiläinen Liisa Jokelin kertoo joutuneensa sunnuntaina ahdistelluksi Sompasaunassa. Saunaa ylläpitävän Sompasaunaseuran puheenjohtajan mukaan häiriökäyttäytymistä on ollut jo viime kesänä”. Lehden mukaan asiasta moititut miehet puolestaan valittivat naisille heidän ”rajoittuneesta kehollisesta itsetunnostaan”, ja aiheesta vuodatettiin saavillinen saunavettä internetin keskustelulaareissa.

Omasta vaatimattomasta näkökulmastani ”seksuaalista häirintää” on esiintynyt ihmislajin alkuajoista asti, minkä merkiksi ihmiskunta on edelleen hengissä. Mikäli jotkut kyseisistä itkijänaisista ovat todellakin niin tyhmiä, että eivät ymmärrä alastomaan sekasaunomiseen liittyvän seksuaalisia merkityksiä, kannattaisi pysyä pois moisista yhteyksistä eikä kylvää omia ahdasmielisiä näkemyksiään nettiin.

Muita ihmisiä tapaus viisastaa vain sikäli, että se antaa näytön Helsingin Sanomien puolustelemasta feminismistä, jonka mukaisesti lehden naistoimittajat pyrkivät harjoittamaan seksuaalikäyttäytymiseen liittyvää elämäntapakontrollia ja tekstuaalista häirintää. Heitä puolustavat vain profeministiset mekkoeinarit, jotka naisten seksilakkoa peläten mielistelevät feministien harjoittamaa seksin panttausta.

Näyttöä syntyy tällä tavoin myös naisten ja miesten seksuaalisesta yhteensopimattomuudesta ja koko heteroseksuaalisen käyttäytymisen kompleksisuudesta sekä ongelmallisuudesta näinä nykyisinä feministisen vallankäytön, uuskonservatiivisuuden ja uusherrasmiesmäisyyden aikoina. Mainittakoon, että tämän kirjoittajalla ei ole osaa eikä arpaa asiaan, enkä ole Kalasatamassa sijaitsevaa kämäistä saunan rotiskoa koskaan kokeillut.

Digitaalinen sota yksityisyydestä

Jokaisessa hallituksessa pitää ilmeisesti olla umpikierojen esitysten generaattori. Taannoin hänen nimensä oli Astrid Thors, sitten Alexander Stubb ja nykyisin Anne Berner. Yhteistä heille on, että kukaan heistä ei ole millään tavoin perussuomalainen.

Berner on pöllyttänyt suomalaista yhteiskuntaa ”norminpurkutalkoillaan” koettaen peittää sen, että normeilla taataan ihmisten oikeuksia. Hänen viimeisin kansalaisia pöllämystyttänyt ideansa koskee mustia laatikoita, joilla mahdollistettaisiin ajoneuvojen seuranta.

Digitaalisesta tarkkailusta on tulossa ihmisten yksityisyydensuojaa murentava ongelma. Sen perusteluksi ei riitä, että ihmisten liikkeitä ja sijainteja voidaan jäljittää myös matkapuhelimista. Ajoneuvoihin kiinnitettävät anturit vain pahentaisivat asiaa.

Puhelimien käyttö tallentuu operaattorien keskuksiin, eikä mikään takaa, että tiedot poistuvat niistä. Vaatimukset siirtymisestä digitaaliseen rahaan sisältävät pyrkimyksen kahlita kansalaisten varallisuus yksityisiin pankkeihin ja niiden tileihin. Kaikki taloudellinen valta kuuluisi silloin pankeille, joiden tileiltä ihmisten ostoksia, liikkumista ja koko elämäntapaa voidaan läpivalaista (aiheesta lisää tässä).

Myös kauppaliikkeet keräävät tietoja ihmisten kulutustottumuksista digitaalisiin tiedostoihinsa, ja tämän jatkuvan seurannan tuloksena elämme pian kuin akvaariossa. Mikään ei takaa, ettei myöskään viranomaisten keräämää informaatiota käytettäisi kansalaisten vapautta, yksityisyyttä ja meidän itsemääräämisoikeuttamme vastaan.

Eräs blogisti väläyttikin vastavetonaan, että kansanedustajille ja muille julkisissa viroissa toimiville asennettaisiin seurantalaitteet, jollaisina voisivat toimia esimerkiksi nilkkaan asennettavat tunnistuspannat tai ihon alle ommeltavat mikrosirut. Myös minä kannatan lämpimästi tällaista ratkaisua, jonka tuloksena kansalaiset voisivat paremmin valvoa palvelijoidensa toimia!

Vakavasti puhuen kaikenlaisen kyttäysmielialan lisääntyminen on erittäin vastenmielistä. Se kertoo sekä yhteiskunnallisen luottamuksen murenemisesta että vallan vierimisestä kansalaisilta viranomaisten haltuun. Digitalisoitumisen tuloksena kansanvaltaiset perusoikeutemme ovat huomaamatta kaventuneet. Niin käy helposti, sillä uudet järjestelmät otetaan käyttöön ilman kansalaisten suostumusta ja saamatta niistä kokemuksia.

Militaristisesta diskurssista tunnetaan infosodan, kybersodan ja hybridisodan käsitteet. Ehkä olisi aika ottaa käyttöön myös digisodan käsite. Tarkoitan sillä sotaa, jota kansalaiset käyvät digitaaliseen maailmaan liittyvien oikeuksiensa puolesta. Työtä asian hyväksi tekee Electronic Frontier Finland EFFI ry, joka omasta mielestäni on yksi tärkeimpiä perusoikeusjärjestöjä.

Taistelua digitaalisten oikeuksien puolesta voi käydä joka päivä arkielämässä. Suosittelen kaikille esimerkiksi käteisen rahan käyttöä elektronisen maksamisen sijasta, mikäli ette halua, että viranomaisvalta ja pankit lopettavat käteisen rahan kokonaan vain siksi, että ”sen käyttö on vähäistä”. Näin puolustatte oikeuksianne ja lakia. Käteinen raha on eurosta annetun lainsäädännön mukaan valuuttaunionin ensisijainen maksuväline, jota jokaisella taloudellisen vaihdon osapuolella on velvollisuus ottaa vastaan maksusuorituksena.

Digitaaliselta tarkkailulta voi koettaa välttyä myös käyttämällä Internetissä liikkuessaan avoimia proxy-palvelimia. Näiden välityspalvelimien kautta voi vierailla anonyymisti sivustoilla, joille ette toivo jäävän jälkiä omista IP-tunnuksistanne. Tällä tavoin voitte torjua sivustojen ylläpitäjien yrityksiä tarkkailla vierailujanne ja kerätä tietoja teistä.

Yksi hyvä keino on lopettaa kaikenlaisten kanta-asiakaskorttien käyttäminen. Se on perusteltua asiointia hidastavien korttipelien lopettamiseksi kauppojen kassajonoissa, mutta näin voitte välttyä myös ostostenne yhdistämisestä henkilötietoihinne, joita liikkeet käyttävät elämäntapatarkkailuun ja mainostusmanipulaatioon. Mainittakoon, että itse en käytä mitään kortteja enkä omista moottoriajoneuvoja, ja puhelimessa rupattelen yhtä ahkerasti kuin Osama bin Laden, joten olen lähes kokonaan pahan silmän ulottumattomissa.

Mutta vastustan politiikkaa, jolla yhteiskunnasta rakennetaan digitaalista vankilaa. Tietäisittepä, mitä kaikkea teistä tiedetään, tutkitaan, tarkkaillaan ja rekisteröidään ihan systemaattisesti, mutta kansalaisethan eivät tiedä. Tietoa tietosuojan vielä voimassa olevista rippeistä markkinointiestojen asettamiseksi tai itseltä urkittujen tietojen selvittämiseksi saa tietosuojavaltuutetulta ja henkilötietolaista.

Digitaalista sotaa yksityisyydestä voi ja kannattaa käydä arkielämässä joka päivä, sillä oikeudet ja vapaudet pysyvät vain, jos niitä käytetään. Muutoin on vaara, että kansalaisvapauksia ja valtaa valuu koko ajan ja huomaamatta niin viranomaisvallan kuin liike-elämänkin piiriin. Tarkkailun ja valvonnan vastustaminen ei ole vainoharhaista, mutta ne itsessään ovat harhaista vainoamista.

Kontrollin kasvuun on ohjannut tekniikan kehitys, EU-jäsenyydestä johtuva temmellyskentän laajeneminen ja ongelmien ongelma, maahanmuutto, jota pitäisi rajoittaa. Digitalisoitumisen ei pidä merkitä kansanvallan varkautta. Kyse on viime kädessä siitä, annammeko teknisten keinojen ja käytäntöjen kahlita elämäämme vain siksi, että ”välineet ovat olemassa”, vai toimimmeko filosofisesti ja päätämme asioistamme kansanvaltaisesti itse.

Mene naimisiin, armeijaan ja kuole

Aivan kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, homoavioliittojen vastustaminen on aivan yhtä naurettavaa kuin niiden puolustaminenkin. Mutta miksi homoavioliittolain vastustaminen on urheaa?

Samasta syystä kuin kameli kävelee takapuoli pystyssä mutta ylpeästi ja hännällään kärpäsiä huiskien: siis ihan vain yleiseen vapautuneisuuteen liittyvistä syistä.

Seksuaalivähemmistöliikkeessä on levinnyt sellainen lesbolainen katsantokanta, että yhteiskunta on tehtävä munattomaksi sopeuttamalla. Kun homotkin pääsevät (eli joutuvat) avioliittoon, meidät on mukautettu ja alistettu samaan yhteiskunnalliseen humpuukiin, jonka uhreja heterot jo ovat.

Avioliitto on valheen ja orjuutuksen pesä. Se on keino alistaa ihmiset kirkon sosiaaliselle kontrollille. Kun aiemmin niin uskontokriittisinä esiintyneet homot on tehty tarkkailun ja valvonnan alaisiksi ja upotettu Kenen Tahansa ihanteeseen, on ihmisille onnistuttu opettamaan, että vapaa seksi on väärin ja rakastamisen sijasta pitää omistaa.

Avioliitto ei tuo mitään arvonlisää ihmissuhteisiin. Mutta se katkaisee homoilta meidän yhteiskuntakriittisen terämme. Kun homotkin on saatu anomaan yhteiskunnalta hyväksyntää, kenenkään ei tarvitse enää pelätä, että sanoisimme jotakin, mikä on totta. Sitä kautta homoliike on antautunut yhteiskunnan sovinnaisarvoille, valtiolle, puolueille, piispoille, viranomaisille, yliopistoille, professoreille, kansanedustajille ja muille vallankäyttäjille.

Tämän taantumuksen merkiksi meidät on opetettu uskomaan, että emme saa emmekä voi olla omaehtoisesti omia itsejämme, vaan meidänkin pitää ansaita asemamme ja kansalaisluottamuksemme yhteiskunnan luovuttamien tai pidättämien näennäisoikeuksien kautta, jotka tosiasiassa sitovat meidät norminvalvojiin ja toinen toisiimme universaalin seksinpuutteen kasvaessa räjähdysmäisiin mittasuhteisiin.

Ennen tuo unelma paisui vain heteroseksuaalisten perheenisien päiväunissa, mutta nyt se kasvaa myös avioliittovankilalaitoksen levitessä homojen keskuudessa. Ellei sitten käy niin, että naimisiin menemällä homot toteuttavat parhaimmillaan juuri tuon porvarillisen ja typerän avioliittoinstituution raiskauksen ja kusevat yhteiskunnallisten vallankäyttäjien kengille.

Avioliitto tarjoaa toki hyvän mahdollisuuden pelastaa itsensä liiallisen vapauden tuottamalta ahdistukselta. Vasta kun olet sosiaalisesti hyväksytty, voit olla aidosti Kuka Tahansa. Sillä yksityiselämässä aitous on ehto elämästä nauttimiselle, kun taas sosiaalisessa maailmassa vain teeskenteleminen, näytteleminen ja valheellisuus ovat ehtoja sille, että voi tehdä jotakin.

Käteinen raha on vapauden ja demokratian tunnusmerkki

Tiedotus- ja toitotusvälineet ovat tänään raportoineet laajasti pankkiautomaattien vähentämisestä ja erään pankkiryhmän päätöksestä alkaa periä maksua käteisen rahan nostamisesta. Taloustoimituksissa asia nähdään valitettavasti vain käytännölliseltä kannalta, joka koskee korttien tai rahan asemaa maksuvälineenä, mutta samalla peitetään asiaan liittyvä vallankäytöllinen puoli.

Tosiasiassa takana on monenkin arvion mukaan suurten kansainvälisten pankkien ja viranomaisvallan suunnitelma käteisrahan poistamiseksi ja siirtymiseksi täysin digitaaliseen rahaan. Uhka kansalaisten omaisuudensuojalle on todellinen, sillä ajattelemattomimmat poliitikot (esimerkiksi vihreiden Hannu Oksala) ovat vaatineet käteisestä rahasta luopumista.

Julkisessa sanassa käteisen käyttäjät on pyritty leimaamaan rikollisiksi tai vanhemman sukupolven edustajiksi, jotka eivät muka ymmärrä nykyajan maksutekniikasta mitään. Käteistä on pidetty tarpeellisena vain lasten karkkiostoksissa tai maahanmuuttajien takataskuissa, ja tätä kautta käteisen rahan asema on koetettu lavastaa marginaaliseksi.

Näissä näkökohdissa ei olekaan asian ydin. Asian ydin on siinä, että käteinen raha on pankkijärjestelmästä riippumatonta rahaa, joka mahdollistaa vapaan taloudellisen toiminnan ilman rahalaitosten ja kauppaliikkeiden kontrollia.

Käteinen raha on kuin sananvapaus: vapauden ja kansanvallan saareke. Käteistä ei ole sidottu kortteihin eikä tiliotteisiin, kun taas nyörittämällä ihmiset pankkien plekseihin lisätään taloudellista tarkkailua ja alistetaan ihmiset kulutustottumusten, liikkumisen ja elämäntavan digitaaliselle läpivalaisulle.

Finanssivalvonta ja pankit rikkovat perusoikeuksia

Paha kyllä, käteistä rahaa on vaikea saada enää mistään. Jos taas yrittää tallettaa pienenkin summan omalle pankkitililleen, joutuu ankarien kuulustelujen kohteeksi sekä täyttämään Finanssialan Keskusliiton pankeille toimittaman lomakkeen ”Selvitys liiketoiminnan varojen alkuperästä”. Oletus on, että yksityishenkilöiden säästöt ja sukanvarsirahat ovat ilman muuta seurausta joistakin hämäristä ”liiketoimista” tai rikoksista.

Käteisvaroja tarkkailemalla halutaan kenties torjua harmaata taloutta sekä estää rahanpesua, huumekauppaa ja terrorismin rahoittamista. Tämä jalo pyrkimys ei kuitenkaan oikeuta toista moraalista rikosta, eli loukkaamaan ihmisten yksityisyydensuojaa, omaisuudensuojaa, tietosuojaa ja taloudellista itsemääräämisoikeutta. Hyödyt, jotka rikosten torjunnasta saataisiin, ovat vähäisiä verrattuina haittoihin.

Mitä Finanssivalvonta tekee esimerkiksi tiedolla, onko käteisen rahan tallettajalla tai nostajalla poliittista toimintaa? Laillisen poliittisen toiminnan harjoittajaakin epäillään siis rikoksesta, jos hän käyttää käteistä rahaa. Tämä menee aivan liian pitkälle, ja asia olisi eduskuntakyselyn tai oikeuskanslerille tehtävän selvityspyynnön arvoinen. Euroopan unionin tuomioistuimesta tai Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta apua tuskin saisi, sillä tarkkailun vaatimukset ovat EU:sta lähtöisin ja korppi ei noki korpin silmää.

Kansalaisten poliittista toimintaa ei saa sanktioida eikä vaikeuttaa yksityistalouksien tarkkailulla, sillä se heikentäisi ihmisten halua osallistua poliittisesti, ja poliittisen aktiivisuuden ahdisteleminen olisi totalitarismin merkki. Vapaus käyttää käteistä ilman kyselyjä on myös ihmisoikeus, ja tässä kirjoituksessani pyrinkin osoittamaan, miksi käteisen rahan puolustaminen sinänsä on tärkeää poliittista toimintaa.

Kahdesta väärästä – joko verojenkierrosta tai yksityisyyden- ja omaisuudensuojan loukkauksesta – ei tule yhtä oikeaa. Kansalaiset ovat ilmoitusvelvollisia verottajallekin vain tuloistaan, eivät menoistaan. Ihmisistä ei pidä tehdä kirjanpitovelvollisia ostoksistaan ja kulutuspäätöksistään pankeille, niin kuin käy, jos käteisen alkuperää tivataan ja kaikki rahaliikenne sidotaan pankkitileihin ja tiliotteisiin.

Finanssivalvonta on vierittänyt pankeille tehtäviä, jotka eivät niille kuulu. Pankkien tehtävänä ei ole toimia kansalaisten taloudellisen toiminnan yleisvalvontaviranomaisina vaan harjoittaa liiketoimintaa, palvella asiakkaitaan ja tuottaa omistajilleen kohtuullisesti liikevoittoa. Pankkien päämiehiä ovat asiakkaat ja omistajat, eivät viranomaiset. Pankeilla ei ole kyttäystoimintaan myöskään laillista mandaattia eikä privilegiota.

Käteinen on turvallista yksityisyydensuojan kannalta

Miksi sitten käteistä rahaa pitäisi käyttää? Siksi, että se on turvallista: viranomaisten, pankkien ja kauppojen tietokantojen ulottumattomissa olevaa varallisuutta, jonka käytöstä haltija on vapaa päättämään ilman olkapäällä kököttävää elämäntapatarkkailijaa. Filosofisesti katsoen varallisuuden ja omistussuhteen tärkein tunnusmerkki on se, että omaisuuden haltija on itse ja yksin suvereeni päättämään omaisuutensa käytöstä, myös siitä, kenelle omistamista koskevat tiedot kuuluvat tai eivät kuulu.

Käteissäästäminen on myös hyvä keino ”palovakuuttaa” rahansa. Jos ihminen pahaa aavistamattaan joutuu mihin tahansa konfliktiin viranomaisten tai aviopuolisonsa kanssa, viranomaiset ensi töikseen sulkevat pankkiasiakkaan tilit ja rampauttavat ihmisen taloudellisen toimintakyvyn. Kenen silloin ovat pankeissa olevat rahat?

Entäpä, jos pankit menevät konkurssiin tai joutuvat samanlaiseen kriisiin kuin Kreikassa? Ovet pysyvät kiinni, ja pankkineidit levittelevät käsiään todeten, että mitään ei ole antaa. Argentiinassa pankit suljettiin vuonna 2001, ja niiden avauduttua dollarit oli muutettu pesoiksi, jolloin talletusten arvosta hävisi kaksi kolmasosaa. Kyproksella taas talletuksista takavarikoitiin 50 prosenttia pankkien rahoittamiseksi.

Myös sähkökatkot, verkkorikollisuus ja sodan ajan kyberhyökkäykset voivat tuhota elektronisen rahan ja raunioittaa maksujärjestelmän niin, että yhteiskunnan toiminta halvaantuu. Käteinen on kätevämpää jopa ulkomailla, vaikka muuta väitetään. Korttien kanssa on nimittäin aina ongelmia, ne eivät kelpaa kaikkialla, ja käytöstä voidaan periä lisämaksuja.

Käteisen poistamisella tähdätään pankkitotalitarismiin ja sosialismiin

Jos pankit yhdessä julkisen vallan kanssa hävittävät käteisen rahan, pankeilla ja valtiolla on yliote varallisuuteemme ja kulutustottumuksiimme. Ne hyökkäävät käteistä vastaan juuri tästä syystä: pystyäkseen hallitsemaan sinua täydellisesti. Mikäli rahat on pakko pitää pankissa, joka puolestaan on keskuspankin kontrollissa, valtio voi säädellä kulutus- ja investointitoimintaa määräämällä nostoille tai talletuksille sakon tai muuttelemalla korkotasoa. Ne voivat väittää, että sinulla on rahaa pankissa, mutta tosiasiassa sinulla on enää vain luottoa pankista.

Kirjanpidollisesti pankkitalletukset eivät ole nytkään tallettajien omaisuutta vaan pankkien velkaa asiakkaille. Jos rahan nostaminen käyttöön ei olisi mahdollista käteisenä, myös asiakkaan käyttämät omat varat käännettäisiin tavallaan asiakkaan velaksi pankille. Niitähän voisi käyttää vain pankin omissa tili- ja maksujärjestelmissä pankin sanelemilla hinnoilla sekä välineillä ja pankin määräämin ehdoin.

Käteisen olemassaolo ei ole ongelma vaan suuri poliittinen oikeus. Ei siis ihme, että käteisen poistamista ajaa vasemmisto, jossa on aina ajateltu, että yksityisestä varallisuudesta pitää valtion päättää, kun taas oikeistossa on katsottu, että yksilöt itse tietävät, mikä on heille hyväksi. Käteinen raha on turvallista, sillä sen takavarikoiminen, jäädyttäminen ja periminen yksityishenkilöiltä on vaikeampaa kuin imuroiminen pankkitileiltä.

Käteisen rahan poistamisella ajetaan perimmältään sosialismin asiaa, eikä kyseessä ole mikään deluusio. Vasemmistolainen taloustieteilijä Thomas Piketty esitti teoksessaan Pitäisikö pankkiirit pelastaa? (2016), että pankkitalletuksille pitäisi säätää muutaman prosentin vero. Idean esittivät alun perin EU:n komissio, EKP ja IMF, jotka tekivät hiuksia nostattavan ehdotuksen 6,75 prosentin verosta pankkitileille ja 100 000 ylittäville talletuksille jopa 9,9 prosenttia, joten mitään luulojen varaista ei käteisestä luopumisen vastustaminen ole.

Pankit itse kyllä suojaavat omat etunsa vaivautumatta pitämään kassoissaan enää juuri mitään, minkä voisi käydä hakemassa pois. Pankkien pöytälaatikoissa ei ole nykyäänkään enempää käteistä rahaa kuin Einarin lompakossa tai pikku-Villen säästölippaassa. Mutta Suomessa on kyllä liikkeellä yli 5,5 miljardia euroa käteistä rahaa, ja määrä kasvaa, vaikka käyttö väheneekin. – Miksi?

Kaikki tietävät, että eläkeläiset, opiskelijat, toimeentulotuen saajat ja muut viranomaisten ahdistelemat ihmiset pitävät pienet säästönsä käteisenä välttyäkseen tukien epäämiseltä. Tarveharkintainen ja seurausvaikutuksiltaan sairas sosiaalilainsäädäntö kun vaatii viranomaisia polttamaan kansalaiselta päivittäiseen elämiseen tarvittavat sosiaalituet, mikäli pankkitili ei ole typötyhjä ja kansalainen köyhä kuin kirkon rotta. Suomen eduskunta mursi toimeentulotuen saajien pankkisalaisuuden perustuslaillisen yhdenvertaisuuden vastaisesti avaamalla sosiaaliviranomaisille pääsyn toimeentulotuen hakijoiden tileihin ja pankkitietoihin.

Juuri tämä ohjaa ihmisiä joko salaamaan vähäiset varansa tai hankkiutumaan täysiksi pultsareiksi sekä pysymään kurjuuden tilassa, vaikka elämä absoluuttisessa köyhyydessä ei ole kenenkään kannalta toivottavaa eikä mahdollistakaan. Ongelma koskee satoja tuhansia kansalaisia ja välillisesti kaikkia. Jos asiaan liittyy jokin rikos, se ei ole salaamisrikos vaan julkisen vallan ihmisoikeusrikos niitä kansalaisia kohtaan, joilta valtion koura repii rahat taskuista.

Käteinen raha on yksilöiden itsesuojelun väline

Käteinen raha on kansalaisten itsesuojelun väline pankkien ja viranomaisten mielivaltaa vastaan. Sen sijaan käteisen rahan poistolla ihmiset yritetään alistaa massakulttuurin elämäntapanormeille. Kiistämällä yksityishenkilöiden taloudellinen suvereniteetti, itsemääräämisoikeus ja riippumaton toimintakyky yritetään kieltää yksilöllinen subjekti ja vapauspotentiaali, ja ihmisistä halutaan tehdä pieniä palohälyttimiä, jotka kyttäävät toistensa tuloja ja menoja.

Rikosten rikos tapahtuukin loukkaamalla pankkiasiakkaiden yksityisyydensuojaa, omaisuudensuojaa ja tietosuojaa. Nykyisin jo pelkän epäilyksen katsotaan riittävän siihen, että pankit voivat vaatia käteistallettajiltaan selvitykset varojen alkuperästä. Pankit eivät ole kuitenkaan määritelleet tai kertoneet mitään kriteereitä, joiden perusteella ne tarkkailevat asiakkaidensa tilejä ja päättävät siitä, mitkä tilitapahtumat ne ilmoittavat Finanssivalvonnalle.

Ihmiset alistetaan siis mielivaltaisten arvailujen kohteiksi. Pankkien tilannetta ei paranna, vaikka ne kriteereitä keksisivätkin, sillä pankeilla ei ole oikeutta talletusten käytön, kuten nostojen ja talletusten, syiden kontrolloimiseen. Lisäksi on muistettava, että aiheeton rikoksesta epäileminenkin voi olla rikos.

Koska Finanssivalvonta on viranomainen, pankit ja Finanssialan Keskusliitto katsovat joutuvansa seurailemaan sen vaatimuksia ja suosituksia, vaikka ne eivät perustu mihinkään. Pankeilla olisi kuitenkin mahdollisuus valita, kumpaa ne palvelevat: asiakkaitaan vai viranomaisia. Pankit toimivat viranomaisten huomassa, mutta ne ovat ensisijaisesti riippuvaisia asiakkaidensa taloudellisesta käyttäytymisestä, joten niiden kannattaisi palvella omia asiakkaitaan eikä ilmoittaa mitään tietoja viranomaisille. Tämä on asiakkaiden ja pankkien yhteinen etu.

Pelkkien epäilysten ei pitäisi yleensäkään riittää minkäänlaisten tietojen vuotamiseen pankeista viranomaisille tai kolmansien osapuolten tietoon. Pankkisalaisuutta ei enää käytännössä ole, sillä pankit voivat antaa harkintansa varaisesti kaikki tiedot takaovien kautta kenelle tahansa.

Pankeissa pitäisi ymmärtää, että ne voivat harjoittaa liiketoimintaansa vain pankkisalaisuuden varassa. Jos luottamus asiakkaan ja pankin kesken menetetään, asiakkaiden kannattaa olla ”itse oma pankkinsa” ja pitää koko varallisuutensa muussa muodossa kuin pankeissa. Tämä taas merkitsee tappiota pankkien liiketoimintaedellytyksille.

Syynä pankkien vallantavoittelu ja ahneus

Euron ollessa kriisissä on poliittisesti epäviisasta heikentää euron asemaa käteisenä maksuvälineenä. Pankit ja Finanssivalvonta ovat omalla kontrollillaan tuhoamassa käteisen rahan aseman sekä maksuvälineenä että arvon säilyttäjänä. Käteisellä rahalla ei tee enää mitään, jos sillä ei voi edes maksaa joutumatta rikosepäilyjen kohteeksi.

Tämä on tuhoisaa koko rahajärjestelmän kannalta. Käteisellä rahalla on tärkeä rooli euroalueella: sekä maksuvälineenä, arvon säilyttäjänä että vaihtoehtona pankkijärjestelmässä toimimiselle. Jos maksuliikenne on mahdollista vain pankkien kautta, kaikki taloudellinen valta kuuluu silloin pankeille. Rahan laillisuuden perustana ei ole eikä tule olla sen identifioiminen pankkitileihin. Tällöin ei olisi enää julkista rahaa lainkaan vaan ainoastaan pankkien itse tekemää ja ylläpitämää rahaa.

Jos käteistä ei olisi, sinulla olisi rahaa vain sikäli, kuin onnistuisit saamaan yksityisen pankin kanssa aikaan tili- ja asiakkuussopimuksen. Älä luule, että sopimus olisi sinulle edullinen, sillä ehdot sanelee aina vahvempi osapuoli, eli pankki. Käteisen rahan olemassaolo on tärkeää siksi, että vaihtoehtona pankkiasiakkuudelle se estää pankkeja kytkemästä sinua täysin omaan talutusnuoraansa, kun taas käteisen rahan poistaminen romuttaisi rahan aseman ja olemuksen kokonaan sekä johtaisi ennennäkemättömään mullistukseen omaisuudensuojassa, investointitoiminnassa ja kulutustottumuksissa.

Selvän näytön pankkien harjoittamasta juonittelusta tarjoaa pankinjohtaja Björn Wahlroos, joka kirjassaan Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta (2015) vaatii käteisestä luopumista. Korkojen painuessa alle nollan käteisestä tulisi nimittäin sijoituskohde, johon säästöt ohjautuisivat. Tämä puolestaan vaikeuttaisi pankkien mahdollisuuksia periä tileiltä negatiivista korkoa. Jos käteistä ei olisi, pankit voisivat miinuskoron aikana helpommin syödä rahasi. Niin ne tekevät jo nyt kantamalla nollakorkoisilta tileiltä kuukausimaksua. Tämä on aito pankkiryöstö. Ryöstäjänä vain on pankki.

Käteisen ”käsittelykustannuksiin” viittaaminen on pankkien tekosyy käteisestä eroon pyrkimiselle. Todellinen syy on pankkien halu pidättää rahan käyttömahdollisuudet itselleen ja sitoa kaikki maksaminen omiin palvelumaksullisiin tileihinsä. Tosiasiassa rahan hallussapidon ja käyttämisen ei pitäisi edellyttää kansalaiselta pankkiasiakkuutta lainkaan.

Eräät ovat puolustaneet käteisen käytöstä kieltäytymistä vedoten ”sopimusvapauteen” ja siihen, että kaupan tai vaihdon osapuolet voivat sopia maksutavoista. On väitetty, että sopimusvapaus menee laillisen maksuvälineen edelle eikä velvoita käteisen vastaanottoon. Tosiasiassa tämä ei pidä paikkaansa, sillä sopimuksilla ei saa polkea ihmisten perustuslaillista yhdenvertaisuutta.

Jos rahan käyttäminen vaatisi solmimaan pankin kanssa tili- ja asiakkuussopimuksen sekä käyttämään korttia, kyse ei olisi enää sopimusvapaudesta vaan pakottamisesta tiettyyn maksutapaan. On muistettava, että Euroopan unionin perussopimuksessa eurosetelit ja -kolikot on määritelty laillisiksi maksuvälineiksi, eikä yhdelläkään yksityisellä yrityksellä ole oikeutta päättää siitä, mikä kelpaa laillisena maksuvälineenä euroalueella.

Pankkien ahneus koettelee parodiahorisonttia, kun rahalaitoksena esiintyvien konttorien ovella on lappu, jonka mukaan ”me emme käsittele käteistä rahaa” tai että ”kassa on auki vain kolme tuntia päivässä”. Pankeissa pitäisi ymmärtää, että käteisen käsittelykulut ovat pankkien normaaleja liiketoimintakuluja, jotka yritystoiminnan harjoittajan tulisi itse kantaa eikä siirtää niitä asiakkaiden maksettaviksi erilaisina nosto- tai talletusmaksuina.

Käteiseurojen polttaminen olisi poliittinen tyhmyys

Euroalueesta annetun lainsäädännön mukaan käteinen euroraha on edelleenkin euroalueen ensisijainen maksuväline, jota jokaisella taloudellisen vaihdon osapuolella on velvollisuus ottaa vastaan maksusuorituksena. Jos näin ei olisi, raha menettäisi arvonsa. Pankit, jotka ovat lopettaneet käteisen rahan käsittelyn, rikkovat lakia. Samalla ne mitätöivät käteistä rahaa. Tästä syystä on myös kiellettyä vaikeuttaa käteisellä maksamista, ja EU:n komission mukaan käteismaksuihin ei saa lisätä mitään palvelumaksuja.

Sitomalla rahan käytön kortteihinsa ja elektronisiin maksujärjestelmiinsä pankit pyrkivät tekemään rahasta yksityistä pankkien rahaa. Tällöin raha lakkaisi olemasta yleispätevä vaihdon väline ja arvon säilyttäjä, ja se menettäisi asemansa valtion poliittisessa järjestelmässä.

Pankkien ja Finanssivalvonnan käyttöön ottaman tarkkailun vuoksi ihmisten ei enää kannata tallettaa rahojaan pankkeihin vaan toimia entistäkin enemmän pankkien ulkopuolella. Epätoivoisilla harmaan talouden torjuntayrityksillään julkinen valta tulee synkistäneeksi tilannetta niin, että mahdollisesti jo olemassa olleesta harmaasta taloudesta tulee aivan sysimustaa. Viranomaisten toimet ovat siis hyödyttömiä, jopa vahingollisia. Lopulta maksut hoidetaan hopealusikoilla ja muilla pöytäkahveleilla.

”Rikosten ehkäisytoimilla” ei saisi vetää mattoa oikeuksiaan puolustavien kansalaisten alta. Rikollisuushan lisääntyy kriminalisoimalla, ja nyt jo pelkkä käteisen rahan hallussapito ja käyttäminen ollaan saattamassa rikolliseksi, vaikka siten heikennetään kansalaisten omaisuudensuojaa ja oikeusvaltioperiaatetta.

Myös näyttö siitä, että käteisen kieltäminen vähentäisi olennaisesti rikollisuutta, puuttuu. Todellinen rikollisuus etsiytyy aina muihin vaihtoehtoihin, ja ”rikollisuuden torjunta” onkin vain pankkien tekosyy, jolla ne yrittävät tehdä omistusoikeudesta ja taloudellisesta vapaudesta rikollista. Eräs mahdollisuus kiertää valtioiden ja pankkien rahajärjestelmät on Internetissä protokollana toimiva bittiraha (esimerkiksi Bitcoin), jonka piiriin ongelmallisiksi koetut käteisen käyttäjät siirtyisivät, jos käteiset valuutat lopetettaisiin. Valtiot ja pankit eivät siis voittaisi käteisrahan poistamisella mitään, mutta tuhoa tuotettaisiin monille kansalaisille, rahajärjestelmille ja ihmisten oikeuksille.

Käteisen rahan polttaminen on osa koko elämäämme kohdistuvaa digitaalista tarkkailua. Jos tileihin sidottu raha muodostaa pääasiallisen maksuvälineen, ostoksemme ja kulutustottumuksemme voidaan helposti kirjata myös kauppojen tietojärjestelmiin.

Tätä menoa kansalaisilla ei ole pian omaa rahaa lainkaan. Monetkaan ihmiset eivät kuitenkaan halua tehdä elämästään tällä tavoin ohjailtua, tarkkailtua ja valvottua.

En minä ainakaan halua. Siksi suositan, että kaikki ihmiset palaisivat käyttämään jokapäiväisissä ostoksissaan käteistä. Se on lopultakin ainoa keino säilyttää käteisen rahan asema maksuvälineenä ja sen mukainen vapaus. Tämä olisi tehokkain kansanliike käteisen rahan pelastamiseksi. Oikeudet ja vapaudet pysyvät vain, jos niitä käytetään.

Lopetetaanko poliisi kokonaan?

Viime viikonloppuna *poliisi* piti Helsingin puistoissa viinaratsioita kurmottaen koulun alkamista juhlimaan kokoontuneita teinejä.

Palatessani Olympiastadionilta viime lauantaina kuljin noin 200 miljoonaa maksaneen kulttuuri- ja taidepalatsin ohitse ja havaitsin, että kullannuppumme ja tulevaisuudentoivomme *nuoret* joutuivat kaatamaan pussikaljansa Musiikkitalon nurmikolle poliisien ja sairaanhoitajien ystävällisestä kehoituksesta.

Lisäksi poliisilta lähtee ilmoitus kotiin ja sosiaaliviranomaisille.

On kuitenkin kysyttävä, mitä tämä auttaa.

Suurelle osalle nuorista *äiti* on ostanut viinat samalla kuin itselleenkin, ja juoppoperheissä pahastutaan ja loukkaannutaan arvokkaan alkoholin epäkunnioittavasta kohtelusta!

Vain sivistyneistö osaa käsitellä viinaa.

Monet juopponuoret, joita on yhteiskunnallisen luokkajaon revettyä 1/3 kaikista nuorista, ovat päässeet alkoholin makuun jo äidinmaidossa.

Ehkä myös poliiseja harmittaa henkilökohtaisesti se, että he joutuvat opettamaan nuorille tällaista.

Poliisi on heidän isänsä ja haalareihin pukeutunut sairaanhoitaja äitinsä.

Kun arviolta noin 14-vuotias teini pakotetaan häväistyksenomaisesti ja nöyryyttäen kaatamaan arvokkaat hankintansa maahan, hän vannoo nyrkki taskussa, että ”kun kasvan isoksi, varmasti juon: juon Saimaallisen puhdasta viinaa!”

Suomalaisten juoppous syntyy kielletyn hedelmän houkuttavuudesta.

Kieltojen kulttuuri on psykologisesti arvioiden huonosti harkittua politiikkaa.

On mahdollista, että käskemällä nuoria juomaan viinaa he joisivat entistä vähemmän, sillä ihminen osoittaa vapautensa valitsemalla itse ja tekemällä toisin.

Vapaus taas on happi, jota ihminen hengittää ja jonka kautta ihminen luo itsensä. Se ei ole vain murrosikäisen vaan ihmisyyden olemus.

On mahdollista, että ihmiset rikkoisivat lakeja aivan yhtä vähän tai paljon kuin nykyisinkin, vaikka poliisi lopetettaisiin kokonaan.

Liikenteessä törttöiltäisiin entiseen tapaan mutta ei enempää, koska ulkoisen kontrollin puute synnyttää ihmisissä omaehtoista ja sisäistä kontrollia. Hullut taas kaahaisivat kuten ennenkin, sillä he eivät välitä myöskään nykyisestä kontrollista.

Vireillä oleva Liikkuvan poliisin lakkautus ei ehkä vaikuttaisi mihinkään mitään.

Samoin voitaisiin lopettaa paikallispoliisi. Ihmisethän tekevät rikoksia joka tapauksessa, ja suuri osa tehdään sosiaalisen pakon vuoksi. Esimerkiksi omaisuusrikoksiin kannustaa köyhyys, joten rikosten vähentämiseksi pitää vähentää köyhyyttä eikä lisätä valvontaa.

Raiskaukset taas syntyvät sekä syyllisten että uhrien yhteisestä intohimosta, jota toinen myöhemmin jostakin syystä katuu. Ja ylinopeutta ihmiset ajavat suorilla ja aurinkoisilla teillä, koska BMW, Audi ja Volvo vievät, kaasupolkimen alla ei ole tallaa ja edellä ajavat ovat surkean hitaita.

Ehkä myös tuomiot voitaisiin jättää lukematta, sillä tilastollisesti yhteiskunnassa esiintyy aina jonkin verran rikollisuutta, tuomioiden ennaltaehkäisevä vaikutus on vähäinen, eikä vankilakaan ketään paranna.

Juoppo on vailla täyttä ymmärrystä ja ajaa kännissä siksi. Raiskaaja on intohimojensa orja. Ja näpistelijä hankkii vain leipänsä. Heitä pitää sääliä eikä tuomita.

---

Päivitys kello 23:00: Poliisin lakkauttaminen on itse asiassa mahdotonta, sillä poliisi piilee meissä jokaisessa. Koska jokainen suomalainen on luonteeltaan poliisi, poliisi on ja pysyy, vaikka poliisi muodollisesti ajettaisiinkin alas.

Poltinmerkkien suunnittelua

Perussuomalaisten kansanedustaja Mika Niikko on heittänyt savua ihmisten silmille vaatimalla, että seksuaalinen suuntautuminen pitäisi kertoa työnantajalle.

Aika metkaa. Homot itse haluavat usein kertoa mielellään suuntautumisestaan, koska toivovat siten voivansa vähentää syrjintää. (Taustalla on ajatus luottamuksen lisäämisestä.) Avautumisen vaatijat taas haluaisivat homojen kertovan suuntautumisestaan voidakseen harjoittaa syrjintää. (Taustalta paistaa ajatus, että siten homoja voitaisiin seuloa tehokkaammin pois työnhaussa; tuskinpa tällaista tietoa muuten tivattaisiin.)

Mika Niikon vaatimus olisi vastoin syrjinnän kieltäviä kansainvälisiä säädöksiä. Nämä asiat ovat samanluonteisia kuin säädös, joka kieltää tiedustelemasta naistyönhakijoilta aikomuksia hankkiutua raskaaksi.

Suomessa on saatu huonoa näyttöä homojen ja lesbojen diskriminaatiosta esimerkiksi Johanna Korhosen tapauksessa. Paljon julkisuutta saanut tapaus oli kuitenkin vain jäävuoren huippu. Piilosyrjintää on työelämässä paljon, ja Mika Niikon vaatimukset tekisivät siitä entistä vaikuttavampaa laillistamalla homojen leimaamisen työnhaussa.

Seksuaalinen suuntautuminen on asia, josta pitää voida kertoa joutumatta diskriminoiduksi. Toisaalta ketään ei pidä pakottaa kaapista ulos, ellei ihminen itse niin halua. Avautuminen pitää jättää ihmisen oman päätösvallan piiriin. Tätä näkökantaa mukaillen myös Yhdysvaltain armeijassa (jota voitaneen pitää yhtenä konservatiivisuuden linnakkeena) voi nykyisin avoimesti kertoa olevansa homo tai johonkin muuhun vähemmistöön kuuluva ilman, että asiasta seuraa virallisia tai epävirallisia sanktiota.

Mika Niikko näyttää elävän ajassa, jolloin homoja ei pidetty sopivana nimittää diplomaateiksi eikä sotilaiksi sillä oletuksella, että ”heitä voidaan kiristää”. Miten sellaista ihmistä voitaisiin kiristää, joka on avoin seksuaalisuudestaan? Tuo tympeä väite näyttääkin tulevan heteroseksuaalisen valtakulttuurin omista komeroista, joissa biseksuaaliset perheenisät piilottelevat taipumuksiaan. Heidän kaksoiselämäänsä työnantajat pitävät mainepommeina organisaatioilleen.

Tällainen ajattelutapa on tosin mahdollinen vain, jos homoseksuaalisuudessa itsessään ajatellaan olevan jotakin sellaista pahaa, joka kyseenalaistaa ihmisen tai organisaation uskottavuuden. On toki mahdollista, että kirkko, ulkoministeriö tai jokin puolue eivät voisi pitää yllä valheellista mainettaan, jos niiden leivissä voisi olla avoimesti homo. Kaksinaismoralismista voi tosin tällöin arvostella kyseisiä organisaatioita eikä homoja.

Kyllä työntekijät pitää valita tehtäviinsä niiden ominaisuuksien perusteella, jotka ovat työtehtävien itsensä kannalta merkityksellisiä. Näin myös Mika Niikko voi kertoa omasta seksuaalisesta suuntautumisestaan niin paljon kuin haluaa ilman, että asiaa tiukataan häneltäkään hohtimilla.

Jos homous ei näy röntgenkuvassa, sitä ei pidä pakottaa näkymään myöskään kyyläreille, ja agenttitarinoiden rakentamisen voi jättää James Bondille