31. lokakuuta 2018

Miten muslimien lapsiavioliittoja piilopuolustellaan?


Hallitus on oikeusministeriön mukaan esittänyt alaikäisten avioliittojen poikkeuslupamenettelyä kumottavaksi. Tämä tarkoittaisi sitä, että jatkossa alle 18-vuotiaat eivät voisi solmia avioliittoja Suomessa.

Valtamedia reagoi tietenkin heti, ja niinpä muiden muassa maanantain Ilta-Sanomat laati sivuilleen aukeaman kokoisen jutun ”Ripille toukokuussa, häät heinäkuussa”, jossa muuan naistoimittaja esitteli kolmen alaikäisenä avioliiton solmineen parin tai henkilön elämäntarinoita letkeän nostalgisessa ja sympatisoivassa hengessä.

Ilta-Sanomat piilopuolustelee islamin lapsiavioliittoja.

Kirjoituksen pääosassa olivat naisten kertomukset, sillä naimisiin meneminenhän on naisten juttu, naiminen miesten. Näinä feminismin kulta-aikoina voidaan ennen muuta kysyä, miksi lehteen ilmestyy yllättäen kirjoitus, jossa alaikäisenä avioitumisesta pyritään antamaan yksipuolisen ruusuinen kuva.

Kun valtamedian äänitorvet ovat täynnä valitusta, joka koskee ”tyttöjen huonoa asemaa”, ”liian varhaista lastenhankintaa” ja ”koulutien katkeamista”, on erikoista, että yhtäkkiä lehdessä onkin pinkillä värillä elävöitetty kollaasi, jossa vuosikymmeniä sitten lapsena avioituneet ihmiset muistelevat nuoruuttaan kaihoten ja pittoreskeissa tuokiokuvissa tunnelmoiden.

Sitä paitsi kaikki jutussa haastatellut olivat suomalaisia. Yhtään maahanmuuttajaa ei kumma kyllä tähän kirjoitukseen mahtunut, vaikka heidän esittelemisensä pitäisi olla tasa-arvon mukaista.

Helposti herää epäilys, että tällä viattomalla viestinnällä oli tarkoitus luoda kuvaa, jossa lapsena avioituminen nähdään huolettomana kellistymisenä heinäkasaan.

Myös minä hellyin hieman ja aloin toivoa, että kunpa nykyiset teinitytöt olisivatkin nykyajan poikajanttereille hieman vähemmän kovasydämisiä ja soisivat heille tuota naimisiin menon suloisuutta, jottei poikuleiden tarvitsisi viettää aikaansa pipo silmillä baarin nurkissa torjutuksi tulemista peläten taikka tietokonepelien parissa yksinään masentuen.

Mutta ei. Kunnes nyt, kun Ilta-Sanomat esittää lapsiavioliitot poikkeuksellisen positiivisessa valossa. Tähän täytyy olla hyvä syy. Ja se syy on: lehdessä tiedetään, että lait ovat universaaleja ja koskevat kaikkia.

Koska lapsena avioitumisen pääasiallisia subjekteja, joita asia ensisijaisesti koskee, eivät ole nykyisenä feminismin aseksualisoimana aikana enää Suomen kantaväestöön kuuluvat parit, vaan islamilaiseen käytäntöön liittyvät lapsiavioliitot, Ilta-Sanomien maahanmuuttomyönteinen toimitus julkaisee muslimipatriarkaattia puolustelevan jutun, jolla vahvistetaan myös suomalaisten tyttöjen oikeutta päästä alaikäisenä naimisiin ja islamin määräämän hunnun alle.

Lehden tarkoitus on vastustaa oikeusministeriön hanketta, jolla alaikäisten avioliitot kiellettäisiin Ruotsin, Tanskan ja Norjan tapaan. Muiden pohjoismaiden edistyksellisyys ei nyt kelpaakaan Ilta-Sanomille, vaan lehti tulee kuin sattumalta puolustaneeksi juuri sitä ryhmää, jonka intressi päätyä lapsiavioliittoon on nykyisin kaikkien suurin: muslimien yhteisöä.

Helsingin Uutiset tietää kertoa muutaman vuoden takaisessa jutussaan, että poikkeusluvan saamiseksi ovat ”yleisimpiä erityisiä syitä” ovat olleet ”muun muassa raskaus, uskonnollinen vakaumus ja kulttuurilliset syyt”. Tämä ehkä vihjaa, mistä on kyse.

Erikoista on, että Ilta-Sanomille saattoi tapahtua tällainen feminismin emansipatorisesta identiteettipolitiikasta poikkeava hairahdus, etenkin kun jutun rivien väleistä kuultaa, että myöskään kirjoituksessa mainitun ”Minnan” (nimi toimittajan muuntama) 1980-luvulla vain 14-vuotiaana solmima avioliitto ei tainnut toteutua kovin onnellisissa olosuhteissa. Molemmat hänen nuorena saamansa lapset kuolivat surullisesti ennen aikojaan.

Charles ei tuntenut vihkikaavaa.
Vakavalla asialla politikoivaan iltapäiväjournalismiin luo hullunkurista sävyä edempänä lehdestä löytyvä juttu, jossa Britannian prinssi Charles katuu omaa avioliittoaan ja sanoo: ”halusin perua häät”. Tapahtumaa ei olisi välttämättä tarvinnut perua, kunhan olisi muistanut vihkikaavaan sisältyvän mahdollisuuden sanoa ratkaisevalla hetkellä: ”en”.

30. lokakuuta 2018

Kaikki keinot käytetään – Seksuaalisuudesta ja intersektionaalisuudesta


Sana ”intersektionaalisuus” tulee latinan kielen sanoista ”inter”, joka merkitsee ’keskuudessa’, ja ”sectio”, joka merkitsee ’jaksoa’. Suomen kieleen käsite on välittynyt englanninkielisestä keskustelusta, jossa sanalla ”intersectonality” viitataan ’ryhmien välisyyteen’. Ajatussuunta on lähtöisin sosiaalipsykologi Jonathan Haidtin havainnoista ja tutkimuksista.

Nykyisissä yhteiskuntatieteissä intersektionaalisuudella tarkoitetaan ristiriitatilanteita, joita yksilöt saattavat kokea kuuluessaan yhtä aikaa moneen keskenään erilaiseen arvo- tai intressiryhmään. Niinpä intersektionaalisuuden yhteydessä puhutaan löyhästi risteytyksistä tai risteymistä.

Käsite on kuorrutettu sosiologisella sanamagialla, jonka tuloksena intersektionaalisuuden tutkijat eivät itsekään oikein pysty kertomaan, mitä he tekevät (esimerkkejä täällä, täällä, täällä ja täällä). Filosofisesti selkeän ajattelun valossa intersektionaalisuuden tutkiminen ei ole sen kummempaa kuin väliinputoajaryhmien tai -yksilöiden tutkimista.

Niinpä intersektionaalinen lähestymistapa on ollut suosittua vähemmistötutkimuksen piirissä, ja erityisesti se kuumottaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tutkijoita sekä feministejä.

Sosiaalitieteissä onkin uhrattu paljon aikaa, vaivaa ja rahaa esimerkiksi sen tutkimiseen, millaisessa asemassa elävät ne musliminaiset, joiden tekisi mieli liittyä naisten vapautusliikkeeseen mutta jotka eivät koe voivansa niin tehdä – tai millaisia ristiriitoja potevat ne pakolaisina maahamme tulleet homomiehet, jotka ovat muslimeja mutta joita uskonto kehottaa kieltämään itsensä.

Sen sijaan vähemmän huomiota on kiinnitetty esimerkiksi siihen, mitä asioista ajattelevat vaikkapa ne länsimaalaiset homomiehet, jotka eivät pidä järkevänä samastua homojen asianajajana näyttäytyvään vihervasemmistoon mutta jotka eivät toisaalta koe voivansa identifioitua myöskään konservatiivisina pidettyihin oikeistopuolueisiin.

Tuskin lainkaan on intersektionaalisuuden yhteydessä pohdittu sitä, miten asemansa ymmärtävät tavalliset suomalaiset keski-ikäiset duunarimiehet. Siis he, jotka kokevat, että heidän ammattitaustansa velvoittaisi heitä kuulumaan vasemmistolaiseen ay-liikkeeseen, mutta jotka eivät voi hyväksyä vasemmistopuolueiden harjoittamaa maahanmuuttopolitiikkaa, jonka tuloksena ulkomainen halpatyövoima tulee syömään heidän leipäänsä. Siinä onkin pohdittavaa perinteisille vasemmiston kannattajille seuraavia vaaleja ajatellen.

Kaikissa edellä mainituissa tapauksissa on kyse eri ryhmiin kuulumisen ristiriidoista, eli intersektionaalisuudesta. Tieteellisessä tutkimuksessa intersektionaalisuudesta puhutaan kuitenkin yleensä vain feminismin, seksuaalivähemmistöjen ja sukupuolentutkimuksen yhteyksissä. Aiheiden painottuminen noiden helposti tarjolla olevien ongelmien pohtimiseen on tiedepoliittinen valinta. Puhumalla äänekkäästi ruskeiden tyttöjen tai homoseksuaalisten pakolaisparkojen ongelmista korostetaan heidän uhristatustaan.


Ristiriitaiset pakolaisuuden perusteet

Asia tuli mieleeni, kun luin viime viikolla julkaistun, toimittaja Heidi Vaaliston kirjoittaman Ilta-Sanomien jutun ”Kasvava ilmiö: Turvapaikkaa haetaan kielteisen päätöksen jälkeen uudelleen – syynä seksuaalinen suuntautuminen”.

Tässä jos missä on kyse intersektionaalisuudesta. Lehti kirjoittaa, että ”[k]ristityksi kääntyminen ja homoseksuaalisuus ovat toisen hakemuksen jättäneillä yleisimmät perusteet”.

Myös Suomen Kuvalehti on uutisoinut aiheesta.

Ilta-Sanomien jutussa Maahanmuuttoviraston turvapaikkayksikön johtaja Esko Repo sanoo, että ”2017 oli selkeä muutos siinä, että ensimmäisen päätöksen jälkeen, joka on kielteinen, heti tehtiin uudella perusteella hakemus”. Hän myös luonnehtii ”tämän ajan ilmiöksi, että samat hakijat pyörivät prosessissa”.

Lehden mukaan Revosta ”tuntuu välillä turhalta, että sama hakija on monta kertaa edessä, jos ei ole kyetty esittämään mitään uutta”, mikä puolestaan liittyy siihen, että ”Suomessa ei ole laissa rajoitettu turvapaikkahakemusten määrää”.

Jos esitetään uusi peruste, yleisin syy on kristinuskoon kääntyminen. Toiseksi yleisin syy on seksuaalinen suuntautuminen”, Repo sanoo yleisellä tasolla. Kuitenkaan ”Esko Repo ei osaa tarkalleen sanoa, kuinka moni uusijoista vetoaa homoseksuaalisuuteen”. Niinpä asiassa on paljon hämärää, kun ”Maahanmuuttovirasto ei tilastoi hakuperusteita”.

Arviot heijastelevat maahanmuuttoviranomaisten turhautuneisuutta, ja olen myös itse kuullut muutamilta maahanmuuttoasioiden yksiköissä toimivilta, kuinka kieroa perusteiden vaihteleminen on.

Mikäli kielteiseen päätökseen ei olla huolellisenkaan tutkimisen jälkeen tyytyväisiä ja sitä vaaditaan kumotuksi, arvostelu ei kohdistu enää ratkaisun sisältöön vaan turvapaikkapolitiikkaan ja päätöksenteon muotoon. Hallinnossa on kuitenkin periaate, että järjestelmän muotoseikoista, kuten pohjana olevista laeista, ei voi valittaa. Muutoin hallintolainkäytöltä katoaisi pohja.

Monista suomalaisista vaikuttaa kovin kaksinaamaiselta, että homoseksuaalisina pakolaisina maahamme saapuvilla miehillä on lähtömassaan vaimo ja lapsia, eikä perhettä voida pitää itsestään selvästi kulissina.

Olen myös usein itse ihmetellyt kulkiessani erään kristillisen kahvilan ohi sen ovella ja katualueella parveilevien irakilaisten ja syyrialaisten miesten määrää. Viesti, että kirkko piilottelee laittomasti maassa olevia ja kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita, on näköjään mennyt perille, ja nyt he pörräävät kristinuskon ympärillä kuin kiimaiset kimalaiset.

Onhan äkillinen kristinuskoon kääntyminen toki tehokas veruke paluumatkalle lähettämistä vastaan, sillä islam rankaisee uskostaan luopuneita kuolemalla. Koska islam rankaisee myös homoseksuaalisuudesta kuolemalla, sekin vaikuttaa tehokkaalta syyltä, jolla voidaan kiljua pakkopalautuksia vastaan.

Houkutus vedota kristinuskoon kääntymiseen ja homoseksuaalisuuteen on kuitenkin aivan liian helposti tarjolla, jotta niitä ei käytettäisi tekosyinä. Pakolaisten motiivien arvosteleminen ja epäileminen eivät ole rasismia, kuten Petteri Orpo väitti, vaan kartesiolaista rationalismia, joka ohjaa epäilijöitä vähintään yhtä terävään viekkauteen kuin pajunköyden syöttäjiä itseään.

Erikoista onkin, että ensin hakemus on voitu tehdä homoseksuaalisuuden perusteella mutta kielteisen päätöksen jälkeen kristinuskoon kääntymisen perusteella. Homoseksuaalisuus kun ei ole oikein koskaan sopinut saman katon alle minkään uskonnon kanssa.

Palauttamisesta taitaa olla siis todellinen hätä, kun suuntautuminen tuolla tavalla vaihtelee ja seilaa.


Setan kaappaus

Ilta-Sanomien jutun mukaan maahanmuuttajien kertomukset homoseksuaalisista suhteista ovat olleet kovin seksipainotteisia, ilmeisesti uskottavuuden tavoittelemiseksi. Takaa pilkistää epärealistinen kuva homojen elämästä ja sitä kautta myös kokemattomuus sekä tarinoiden paljastuminen valheiksi.

Feministisen puolueen Aaro Horsma, joka toimii Helsingin seudun seksuaalinen tasavertaisuus ry:n HeSetan toiminnanjohtajana, on kävellyt tähän lankaan täydellisesti.

Horsman mukaan HeSetassa on satoja jäseniä, jotka ovat pakolaisia ja turvapaikanhakijoita sekä ”asiakkaita, jotka ovat kotimaassaan nähneet samaa sukupuolta olevan kumppaninsa murhan”.

Silti heille ei ole tullut mieleen kertoa asiasta ennen kielteisen turvapaikkapäätöksen saamista, sillä ”kokemus on niin traumaattinen, ettei siitä ole helppo kertoa” ja haastatteluja varjostaa ”tunneilmaisun rajallisuus, joka on kyllä yksi traumaperäisen stressihäiriön yleisin oire”. Horsma syyttää myös ”tulkkien tasoa”, joka ”vaikuttaa haastattelujen sujuvuuteen”.

Minusta tämä vaikuttaa kiertelyltä ja kaartelulta. Keskeinen kysymys on, meille suomalaisilleko kuuluu vastuu Lähi-idän homojen kurjuudesta. Oikeasti se kuuluu islamille, jota vastaan Horsmankin kannattaisi pullikoida poliittisesti eikä siirrellä muunmaalaisten ongelmia suomalaisten veronmaksajien kärsittäviksi.

Sen uskon kyllä, että HeSetassa on satoja pakolaisia ja turvapaikanhakijoita jäseninä. Jos asia todellakin on niin, ei jäseninä taida olla enää juuri muita, sillä jäsenmäärä on muistaakseni hädin tuskin ylittänyt nelinumeroisen luvun.

Viimeinen niitti HeSetan muuttumiselle maahanmuuttoa propagoivaksi järjestöksi olikin se, kun yhdistys nimitti 30.11.2016 puheenjohtajakseen tunisialaisen ihmisoikeusaktivistin Hassen Hninin, joka saapui Suomeen pakolaisena vuonna 2013 ja on siitä asti ”vetänyt HeSetan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluville turvapaikanhakijoille ja pakolaistaustaisille suunnattua Together-vertaistoimintaa.

QX-lehti kertoi, että hänen tavoitteenaan on muun muassa ”lisätä vaikuttamistyötä lhbtiq-turvapaikanhakijoiden ja pakolaistaustaisten oikeuksien ja hyvinvoinnin edistämiseksi (kirjoitin aiheesta täällä). Tuota pikaa hän kunnostautui myös järjestämällä tornihotelli Clarionissa blingibileet valitulle järjestöeliitille (kirjoitin aiheesta täällä).

Sama vihervasemmistolainen tendenssi oli tietenkin vallalla jo ennen tuota kaappausta, sillä myös Setan entinen puheenjohtaja Juha-Pekka Hippi tulkitsi asiaa niin, että homoseksuaalisen esiintymisen kieltäminen Venäjällä voisi olla sellainen syrjintäperuste, joka oikeuttaa turvapaikanhakijan statukseen Suomessa.

Periaatteessa Suomen olisi tarjottava oikeuskäytäntömme perusteella homovastaisen lain vuoksi turvapaikka seksuaalivähemmistöihin kuuluville ja vainon kohteeksi joutuville venäläisille”, hän sanoi. Kirjoitin tuolloin, että sillä perusteella maahamme voisi heilahtaa muutama miljonaa venäläistä homoa, sillä 146 miljoonan asukkaan maasta löytyy seksuaalivähemmistöihin kuuluvia varmasti yhtä paljon kuin on suomalaisia yhteensä. Siitä varmaan hippi kuin Hippi tykkäisi.


Väliin pudotetun asemasta on helppo loikata pois

On väärin, että pakolaiset ja turvapaikanhakijat käyttävät homoseksuaalisuutta verukkeena ajattelematta lainkaan, millaiseen asemaan suomalaiset seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt joutuvat kansallisena vähemmistönä kun nimissämme tehdään kansallisen edun vastaista väestöpolitiikkaa.

On väärin että seksuaalivähemmistöjen järjestöt niputtavat homoja yhteen ja että meitä käytetään epäisänmaallisten tai yhteiskuntaamme vahingoittavan haittamaahanmuuton edistämiseen, vaikka emme olisi lainkaan samaa mieltä.

Tämän klusteroituneen mädätyspolitiikan keskellä ei pohdita, miten oman intersektionaalisen väliinputoajan asemansa kokee sellainen suomalainen homo, joka ei ollenkaan kannata Setan, vihervasemmiston eikä huvitteluliberaalin porvariston ajamaa politiikkaa, jossa pelkkä seksuaalinen suuntautuminen mielletään tärkeämmäksi ja ryhmää enemmän yhteen sitovaksi ominaisuudeksi kuin suomalaisten ihmisten oma kansallisuus.

Monet suomalaiset homot joutuvat tällaisessa tilanteessa helposti ymmälleen ja suurten kognitiivisten, emotionaalisten ja intersektionaalisten haasteiden eteen. Olisi valittava, kumpaa pitää tärkeämpänä: tunneperäistä yhteenkuuluvuutta ventovieraiden ja laittomasti maahan pyrkivien ihmisten kanssa, vai yhteenkuuluvuuttamme oman maan kansalaisten kanssa, ovatpa he seksuaaliselta suuntautumiseltaan mitä tahansa.

Itse olen tehnyt asiassa selvän valinnan ja asetan etusijalle oman yhteiskuntamme edun ja yhteenkuuluvuuteni suomalaisten ihmisten kanssa. Perusteluni ovat seuraavat:

1) On tärkeää, että yhteiskuntamme pysyy kulttuurisesti yhtenäisenä ja että maassamme säilyy liberaali länsimainen vapaus, eikä islamin leviämisen myötä tuleva ahdasmielisyys ala vaikeuttaa elämäämme täällä. Moniarvoisuus on mahdollista yhdessäkin kulttuurissa, kun taas monikulttuurisuudessa vapaudet kuoleentuvat suvaitsevuuden vaatimuslistan vuoksi.

2) Jos pitää valita laittoman maasta toiseen hyppelehtimisen ja tiukan rajapolitiikan välillä, valitsen epäröimättä maahanmuuton rajoittamisen, sillä se on suomalaisten ihmisten etujen mukaista.

3) Maailman homoväestö ei muodosta mitään sellaista ryhmää, jolla olisi oikeus siirtyillä pakolaisina tai turvapaikanhakijoina maasta toiseen ja saada kansalaisuus sieltä, minne sattuvat asettumaan.

4) On väärin klusteroida suomalaisia homoja pakolaisten kanssa samaan junaan ja kuvitella, että yhteen ryhmään niputtaminen herättelisi esiin joitakin velvollisuudentunteita pelkkien muotoseikkojen perusteella.

Asetan siis suomalaisuuteni ja kansakuntamme edun pelkän viiteryhmien varassa tapahtuvan politikoinnin edelle. Valinta ei ole edes vaikea, kuten intersektionaalisuuden tutkijat usein valittelevat, vaan helppo.


Kompensoiva suvaitsevuus on huonoa kauppaa

Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry:ltä on perin kieroa politiikkaa se, että yhdistys pyrkii myymään suomalaiset homot ja meidän yhteiskunnallisen arvostuksemme ja sekä kompromettoi rationaliteettimme hintana omasta epäisänmaallisesta politikoinnistaan maahanmuuttajien hyväksi.

Nostaessaan sateenkaarilipun Suomen lipun yläpuolelle Seta osoittaa, että se on pelkkää ylirajaista pariutumista markkinoiva maahanmuuttojärjestö eikä suomalaisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen järjestö.

Käytän Setan ja poliittisen vihervasemmiston vispilänkaupasta kompensoivan suvaitsevuuden nimeä: poliittinen vihervasemmisto odottaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöiltä kannatusta hyvitykseksi siitä, että se on asettunut edustamaan homojen sinänsä mitättömiä ja muodollisia etuja kuten avioliittoa, jolle useimmat homot eivät anna erityistä arvoa.

Kompensoiva suvaitsevuus tarkoitaa homojen käyttämistä vaalikarjana, jonka vihervasemmisto toivoo äänestävän itseään kiitokseksi siitä, että vasemmisto ajaa ”sosiaalista tasa-arvoa”, vaikka sen tuloksena emme enää olekaan paremmassa asemassa kuin muut!

Muslimien suosiminen homoseksuaalisuuden verukkeella on islamin piilopuolustamista, jolla tosiasiassa tuetaan islamin vallan leviämistä. Se puolestaan on vastoin länsimaisten seksuaalivähemmistöjen omaa etua.

Monien homomiesten mielestä on väärin, että homojen seksuaali-identiteetti pyritään esittämään yhteisenä ja rajoista riippumattomana sekä asettamaan näennäinen yhteenkuuluvuuden tunne etusijalle verrattuna Suomen kansalliseen etuumme ja suomalaisten ihmisten kansalliseen yhteenkuuluvuuteen.

Vihervasemmisto ja huvitteluliberaali oikeisto on vetänyt homot niin räikeästi maahanmuuton puolustelun välineiksi, että mikään ei ole nykyään helpompaa, luontevampaa ja ristiriidattomampaa kuin olla perussuomalainen homo.

29. lokakuuta 2018

Vasemmisto ja EU:n arvopohja


Poliitikon burn out voi tietenkin kertoa väsymyksestä. Koska ammattipoliitikot ovat kovapintaisia ja teflonilla kyllästettyjä pukareita, loppuun palaminen kertoo yleensä kuitenkin aatteellisesta kriisistä, toisiin ajatuksiin tulemisesta, valheellisten menetelmien tehon menetyksestä ja siitä, että totuus pyrkii esiin.

Poliitikon luovuttaminen on melkein yhtä tehokasta kannatuksen kalastelua kuin poptähtien taipumus kertoa masennuksestaan juuri ennen uuden levynsä julkaisemista. Burn outista mainitseminen kuuluu ansioluettelon kärkipäähän, mielellään kursiivilla ja lihavoidusti painettuna. Suomessa on myös valittu tasavallan presidentin virkaan henkilöitä, jotka ovat väittäneet luopuvansa kaikesta vallasta.

Vihreiden puheenjohtajan Touko Aallon luovuttaminen ei ollut masentava uutinen kenellekään muille kuin vihreille itselleen, ellei nyt ajatella niitä vihreiden äänistä kilpailevia vasemmistopuolueita, jotka saavat ehkä vähemmän toverillisen haastajan. Hän ei ollut johtajatyyppiä, näkihän sen.

Jani Toivolan (vihr.) luovuttaminen taas oli timanttinen idea, joka tuli mieleen juuri 22 000 euron taksilaskun ja asuinpaikalla keinottelun paljastuttua.

Valtamedian mielestä myös Liisa Jaakonsaaren (sd.) päätös olla asettumatta ehdokkaaksi europarlamenttivaaleissa oli suuri uutinen, jota rummutettiin kaikilla kanavilla. Jopa kokoomuksen verkkouutiset antautui kirjoittamaan aiheesta näin:

On jäsenmaita, jotka eivät jaa arvopohjaa, kuten oikeusvaltiota ja ihmisoikeuksia, Jaakonsaari viittasi Ylen Ykkösaamun haastattelussa Puolaan ja Unkariin.Ylen ohjelmassa Jaakonsaari murehti Euroopan unionin hajoamista todeten myös: ”Italia on viimeisin esimerkki siitä, että he viis veisaavat Euroopan yhteisistä taloussäännöistä ja muusta.

Filosofian ja yhteiskuntatieteiden piirissä on tavattu ajatella, että mitkään arvot eivät toteudu yhteiskunnassa sellaisinaan: toivomalla tai julistamalla. Arvoja, ihanteita tai normeja ei voida taikoa tosiasioiksi heittämällä lampeen lantteja ja toivomalla, että tuloksena saataisiin kukkeaa kehitystä.

Sen sijaan yhteiskunta on prosessi, eräänlainen koneisto. Kun koneen yhdestä päästä laitetaan sisään arvoja, toiveita tai muita ihanneyhteiskunnan valmistusaineita, ne prosessin kuluessa voivatkin muuntua niin, että koneiston toisesta päästä tulee ulos aivan muuta kuin oli odotettu.

Esimerkiksi kun kristillisdemarien Angela Merkel yrittää luoda suvaitsevaista yhteiskuntaa kätilöimällä Saksaan suurin määrin pakolaisia ja sanoo, että maahanmuuttoa on lisättävä, jotta rasismi ei nousisi, hän menettelee dynamiittityhmästi, sillä hän ei ymmärrä yhteiskunnan prosessuaalista luonnetta.

Hän ja hänen kaltaisensa eivät pysty ymmärtämään, että toiveet eivät muutu tosiasioiksi pakottamalla ja lähettämällä pakolaislaumojen perään direktiivejä, joissa kantaväestöjä ripitetään olemaan heille kilttejä, vaikka maailma ympäriltä räjähtäisi. Ei siis ihme, että myös Merkel-mummu vahvisti juuri tappionsa ja totesi, ettei asetu enää ehdolle puoluejohtajaksi eikä liittokansleriksi. Aiheuttamansa ongelmat kaatuvat muihin käsiin.


Itsensä kumoava eurooppalainen demari-ideologia

Silloin kun arvojen, kuten ihmisoikeuksien, vapauden tai suvaitsevuuden selässä ratsastaen tuotetaan yhteiskuntaa, joka oikeasti onkin eripurainen, vihamielinen, ristiriitainen ja pahoinvoiva, on kyse ideologiasta, ei siis arvoista ollenkaan vaan: i-de-o-lo-gi-as-ta.

Ideologian tunnusmerkki on sekä marxilaisen että billigiläisen teorian mukaan se, että symbolisella tasolla esitetyt ihanteet johtavat todellisessa elämässä niiden täydelliseen vastakohtaan.

Näin on käynyt, kun väestöjen vapaa liikkuvuus on vetänyt sananvapauden huurteeseen. Näin on käynyt, kun valistusaatteista ammentava veljellinen demarifilosofia on luonut otollisen maaperän kiilusilmäiselle muslimiterrorismille johtaen kaiken kansan tarkkailemiseen sekä yksityisyydensuojan pois korventamiseen. Ja näin on käynyt, kun EU:n paljon mainostetut arvot ja ihanteet ovat kääntyneet päälaelleen melkein joka ikinen, aidon marxilaisen dialektiikan mukaisesti.

Myös Michel Foucault ajatteli vallasta, vapaudesta ja normien luonteesta niin, että Valistuksen ihanteet eivät ole mitään sellaista, mikä voitaisiin mieltää esineen tai tuotteen kaltaiseksi ja ojentaa politiikan kuluttajille.

Niitä ei siis voida luoda julistelemalla, kuten arvofilosofian ihmemaassa seikkaileva Liisa Jaakonsaari näyttää ajattelevan suuressa viisaudessaan.

Sen sijaan nämä käsitteet ovat suhdekäsitteitä. Valta ei ole potentiaali vaan rajankäyntiä esimerkiksi sananvapautta koskien, jolloin jo rajanveto sinänsä vesittää koko sananvapauden idean. Koska mitään yhteisiä kriteerejä ei ole, vain valta voi määrätä, missä rajat kulkevat. Valta on siis tuo raja.

Samoin vapauskaan ei ole potentiaali, jota voitaisiin julistaa tai jakaa valistusfilosofien kauhalla tai vallankumousfilosofien armeliaisuudella. Tuloksena moisesta hurmoksesta on ollut robespierremäisiä hirmuhallintoja, joiden vuoksi monilta on pudonnut pää.

Sen sijaan vapaus on aina vapautta jostakin tai vapautta johonkin ja siten relatiivista. Kaiken yläpuolella on tietenkin ihmisen henkinen vapaus, joka on ehdotonta, luovuttamatonta ja mahdotonta pidätettäväksi pois, niin kuin sananvapauden pitäisi olla. Sen tosin ymmärtää vain 20 vuotta vuorilla viettänyt yli-ihminen – ei kukaan sellainen, joka on viettänyt vastaavan ajan Brysselissä.


EU kuristuu liittovaltiopolitiikan silmukkaan

Euroopan unioni ei ole hajoamisen partaalla siksi, että ”Italia viis veisaa Euroopan yhteisistä taloussäännöistä ja muusta”, vaan siksi, että Euroopan puoliksi oppineet poliitikonplantut ovat laittaneet Euroopan maille kuristussilmukan kaulaan ja taivutelleet erilaisia kansantalouksia ja kulttuureita elämään yhteisten sosiaalidemokraattisten ja internationalististen sääntöjen alla.

Olen toki samaa mieltä siitä, että Euroopan unioni natisee liitoksistaan, mutta syy ei ole se, että omille teilleen lähdössä olevat maat eivät jakaisi yhteistä arvopohjaa.

Muun muassa Puola ja Unkari jakavat tasan tarkkaan yhteisen eurooppalaisen arvopohjan, johon kuuluvat esimerkiksi kansallinen itsemääräämisoikeus, omakulttuurisuus ja kantaväestöjen ihmisoikeuksien sekä vapauden kunnioittaminen.

Juuri nämä maat osoittavat toiminnallaan, mitä vasemmistonkin palvomat valistusihanteet oikeasti merkitsevät. Ne tarkoittavat kykyä päättää itsenäisesti ja kansanvaltaisesti valtioiden omasta väestöpolitiikasta. Ne merkitsevät riippumattomuutta ylikansallisesta vallankäytöstä ja oikeutta päättää päämääristä ja tavoitteista kansallisvaltioiden sisällä, itsenäisesti.

Nämä ihanteet tosin eivät toteudu missään vasemmistolaisessa ajattelussa vaan lähinnä Euroopan nykyaikaisissa kansallismielisissä puolueissa ja liikkeissä.

En moiti tässä yhteydessä vihervasemmiston äänestäjiä enkä kannattajia, sillä he ovat harhaanjohdettuja. Heidän hakoteillä hoipertelunsa johtuu siitä, että heillä on koko Euroopan laajuisesti aivan surkeat johtajat, jotka eivät ymmärrä poliittisesta teoriasta eivätkä yhteiskuntafilosofiasta yhtään mitään.

Tämä on syynä koko EU:n alennustilaan. Euroopan unionin ideologista syväunta osoittaa, että EU:sta on tullut muodollisesta kansanvaltaisuudestaan huolimatta erittäin epädemokraattinen.

EU:n sisällä tunnustetaan vain yksi tie, ja se on integraation ja federalismin jatkuva syventäminen. Sillä ei ole tekemistä minkään filosofisesti perustellun arvopohjan kanssa. Jäsenvaltioiden määräileminen, komentelu ja rankaiseminen eivät voi olla demokratian ihanteiden mukaisia.

Mikään kansanvaltainen organisaatio ei voi olla myöskään sillä tavoin vaihtoehdoton, että se tunnustaisi vain yhden tien. Ja tämä tie johtaa aina vain syvemmälle liittovaltion ja eurotalouden sysimustaan syleilyyn.


EU-eliitin tuhoisa liittovaltio- ja keskittämispolitiikka

Euroopan unionin hajoaminen on harmillista, sillä unionilla olisi paljon tehtävää esimerkiksi ulkorajojen vartioimiseksi ja pakolaisten käännyttämiseksi, mutta juuri tätä tärkeää työtä unioni ei tee. Unionin idea olisi edustaa eurooppalaisten kantaväestöjen etua eikä toimia globalisaation ja väestönsiirtojen asianajajana. Koska unionin yhteinen idea ei toteudu, se on muuttunut kelvottomaksi.

”Populistisiksi” haukutut kansallismieliset puolueet edustavat nykyisin totalitarismin vastaisuutta omassa kansanvaltaisuudessaan. Siksi niitä on syytä pitää demokratian airueina.

Todellinen totalitarismin muoto onkin nyky-Euroopassa Euroopan unioni. Se on kaikkien aikojen ensimmäinen Euroopan kattava päätöksentekojärjestelmä, jonka ei tarvitse pyytää säädöksilleen hyväksyntää kansallisista parlamenteista ja jonka keskeisiä vallankäyttäjiä (komissaarit) ei valita kansanvaaleilla.

Puhe EU:n demokratiavajeesta ja korjaamisesta kansanvaltaisemmaksi on palturia, sillä EU:lla ei ole omaa kansakuntaa, vaan se koostuu useista kansakunnista, joita erottavat kymmenet eri kielet, kulttuurit ja arvomaailmat.

Näin ollen EU ei ole vain epädemokraattinen, vaan se on suorastaan demokratian vastainen luomus. Sen 600-miljoonaista väestöä on mahdotonta hallita demokraattisesti, sillä yhteistä intressiä ja tahtotilaa on toivottoman vaikeaa löytää.

Yhteinen päämäärä voisi löytyä rajavalvonnasta ja ulkoisesta turvallisuudesta, mutta näillä alueilla EU näyttää tekevän kaikkensa, että rajat pidettäisiin auki kansakuntien ja väestöjen vaihtamiseksi Euroopassa.

Ei siis ole ihme, että niin sanotut ääriliikkeet nousevat myös kansallismieliseltä pohjalta. Ne eivät ole kuitenkaan itse itsensä syy, vaan ne ovat seuraus EU:n harjoittamasta kansanvallan ryöstöstä ja maahanmuuton lietsomisesta, joka on johtanut kantaväestön ja siirtolaisten välisiin arvo- ja eturistiriitoihin.

Euroopan unionia eivät hajota Puolan, Unkarin, Tshekin, Slovakian, Itävallan ja Italian kaltaiset tottelemattomat maat, vaan ne EU:n komission ja parlamentin poliitikot, jotka pakottavat eri mieltä olevat kansakunnat erilleen omalla yksisuuntaisella ja yksisilmäisellä politiikallaan. Heihin kuuluu erityisesti pääkomissaarin virkaa tavoitteleva todellisuuspakolainen Alexander Stubb.

Juuri sitä työtä myös Liisa Jaakonsaari on oman sukupolvensa edustajien kanssa ollut EU:ssa tekemässä. Ei siis ole ihme, että havaitessaan työnsä tulokset valta alkaa polttaa käsissä ja hellankoukusta tekee mieli päästää irti.

Poliitikon luovuttaminen on tietenkin raskas isku kannattajille, ja he pettyvätkin yleensä enemmän kuin johtajansa, joka on koko ajan tiennyt tai aavistanut oman bluffinsa.

27. lokakuuta 2018

Karmeat kirjamessut ja sensuurin syyt


Kävin Helsingin kirjamessuilla viimeksi neljä vuotta sitten. Tuolloin yleisöä näytti vetävän puoleensa Ville Haapasalon ja Kauko Röyhkän jutustelu, jonka lopuksi ammattinäyttelijän ja trubaduurin edessä kiemurteli parikymmenmetrinen omistuskirjoituksen metsästäjien jono.

Tämäntapainen näky on tietenkin kirjojen kustantajille mieleen. Mitään kovin älyllistä näkökulmaa Haapasalon matkat ja hänen tikka ikenessä kirjoitetut ”et muuten tätäkään usko” -kirjansa eivät ole tosin tarjonneet – enemmänkin vain uteliaisuutta puhuttelevaa tarinankerrontaa, jota Venäjällä suosioon noussut ja Putinin palkitsema näyttelijä on pystynyt televisiollistamaan myös Suomessa.

Kirjamessujen messumaisen ilmapiirin vuoksi en lainkaan ihmettele, miksi Sokrates halveksui kansanvaltaa. Messuista innostuville massoille kun voi syöttää mitä tahansa, ja ne myös järsivät kaiken, niin kuin lehmä hamuaa suuhunsa mitä vain: puuta, heinää, nahkaa... Sen sijaan älyllinen kulttuuri ja ajatuksen syvyys eivät viihdy missään sellaisessa, mikä seurailee, mielistelee tai myötäilee valtavirtoja. Totuus tulee uomien ulkopuolelta ja ”tiskin alta”.

Kirjoitin aiheesta viimeksi arvostellessani Räikkös-kirjoista nostettua mediarummutusta ja siihen liittyvää populismia. Kirjojen markkinointiin liittyvää rappiota osoittaa nyt skandaali, jolla esseisti Timo Hännikäisen Kiuas-kustantamo ja hänen Sarastus-lehtensä suljettiin pois Helsingin kirjamessuilta.

Oli häikäilemätön läimäytys sekä kirjailijoita että lukevaa yleisöä kohtaan ryhtyä sensuroimaan yhtä kirjantekijää vain siksi, että muuan äärivasemmistolainen eläinanarkisti vaati messuhalliin ”turvallista tilaa”. Sellainen tila, jossa kirjailijoita boikotoidaan tai sensuroidaan, ei ole totisesti turvallinen vaan vaarallinen yhteiskunnallisen totuuden tavoittelulle!

Aktivisti Veikka Lahtinen, joka vaati aikoinaan myös Alfred Kordelinin Säätiötä perumaan apurahan kirjailija Maria Asunnalta, kriitikko Kari Salmiselta ja muusikko Erkki Seppäseltä, osoitti jälleen kavalan nilkkimäisyytensä.

Kirjamessujen johtaja, toimittaja-juontaja Ronja Salmi puolestaan paljasti arvostelukyvyttömyytensä hyppäämällä Hännikäistä kuulematta anarkistin kelkkaan ja sulkemalla kirjailijan tapahtumasta pois. Tämä ei ollut mikään ihme, sillä Salmi on vakaumuksellinen monikulttuuristi, joka keväällä 2017 ylisti erästä rap-artistia sekä vaati Helsingin Sanomissa ”naisia ja värillisiä eturiviin, koska itse emme tajua sitä tehdä” (aiheesta täällä). – Nytkö kun hän on potkinut Hännikäistä munille, kaikki on muka hyvin?

Poliittinen vihervasemmisto pyrkii käyttämään valtaa tilan hallinnalla, lavastamalla uhkakuvia sekä muodostamalla itse uhan numero yksi. Siten nuo riidankylväjät koettavat estää ihmisten fyysisen läsnäolon voimatoimin: pitämällä eri mieltä olevat loitolla.

Mitäpä muuta se on kuin fyysistä ja henkistä väkivaltaa? Ja tämä tarkkaan harkittu ja viestinnän avainkohtiin suunnattu ilkeily on äärivasemmiston, koulukiusaajien, telaketjufeministien ja muiden rabulistien perinteinen toimintamuoto.


Saksassakin sananvapaus laajempi

Helsingin kirjamessuja on jo ehditty verrata Frankfurtin vastaavaan tapahtumaan. Jopa natsikammoisessa ja julkaisutoimintaa rajoittamaan alkaneessa Saksassa sananvapaus on laajempi ja ihmisten suvaitsevaisuus korkeammalla tasolla kuin Suomessa.

”Äärioikeistolaisiksi” leimattujen kustantamojen ständeillä on tosin järjestetty mielenilmaisuja, mutta poliisi on laittanut Antifaa edustaneet äärivasemmistolaiset kuriin. On vaikea sanoa, ilmentääkö Frankfurtin kirjamessujen johdon suvaitsevaisuus vasemmistolaisten pään silittämistä, mutta joka tapauksessa johtaja Jürgen Boos on todennut, ettei pidä kieltelyä edes vaihtoehtona.

Sen sijaan hän on arvioinut (aivan oikein), että ajatukset eivät katoa pyrkimällä eroon niiden esittäjistä. Myös Deutsche Welle on pitänyt kirjamessujen avointa politisoitumista myönteisenä.

Tämä voi tarkoittaa, että Saksassa ei ole katsottu sensuurin toimivan toivotusti edes siinä tapauksessa, että jotakin pidettäisiin selvästi julkaisukelvottomana. Hullunkurista onkin, että kiristyneen nettisensuurin tuloksena myös juridinen päätösvalta on siirretty tuomioistuinlaitokselta yksityisten firmojen silakankatkuisiin takahuoneisiin, joissa nettinörtit tarkkailevat ja deletoivat kansalaisten viestintää.

Jokaisen vähänkin psykodynamiikkaa tuntevan pitäisi ymmärtää, että sensuroituja asioita alkaa leimata kielletyn hedelmän houkutus, toisin sanoen uskomus, että kielletyissä asioissa täytyy olla jotakin todenperäistä, kun ne yritetään pakkotoimin kieltää.

Ne eivät ole ehkä joidenkin ihmisten etujen mukaisia, mutta niistä voi olla joillekin toisille hyötyä. Todellisuutta ja sitä koskevan totuuden tavoittelua ei pidä kuitenkaan kieltää siksi, että maailmassa on erilaisia intressejä.


Käsitykset soveliaisuudesta ja sietokyvystä ennakkoluulojen varaisia

Filosofisesti arvioiden sensuurin harjoittaja julistaa itsensä hävinneeksi, sillä hän tulee osoittaneeksi, että näkökantansa ei kestä keskustelua tai kritiikkiä. Sensuurin kohteena oleva puolestaan voittaa retorisesti, eli riippumatta todistelunsa toimivuudesta, sillä hän saa huomiota, jota ei muuten saisi lainkaan.

Tämä ampuu alas sensuurin käyttökelpoisuuden osana propagandaa ja siihen liittyvää tukahduttamispolitiikkaa. – Siis ihan vain opiksi vihervasemmistolle.

Nähdäkseni jokaisen kirjamessuilla esiintymään merkityn kirjailijan pitäisi olla huolissaan yhden kirjoittajan julistamisesta mustaksi lampaaksi, ja boikotoida messuja. Uskon monien ajattelevan näin, mutta he eivät uskalla kapinoida, sillä he pelkäävät kustantajiensa reaktioita ja nämä puolestaan ”markkinoita”, eli kirjakauppoja ja lukijoiden mielipiteitä.

Käsitys, että ”sopimattomaksi” julistettu ei muka kiinnostaisi ihmisiä, on kuitenkin mitä ilmeisimmin väärä. Poliittinen vihervasemmisto käyttää levittämäänsä ennakko-oletusta presuppositiona, jonka se katsoo vallitsevan ”yleisenä mielipiteenä” ja vaatii sitten sensuuria jopa kustantajien ”taloudellisen edun” nimissä. Tehosteeksi se esittää uhkauksia.

Näyttönä tästä on tapa, jolla äärivasemmistolainen Varis-järjestö vaati kirjakauppoja lopettamaan Savukeidas-kustantamon kirjojen välittämisen silloin, kun se vielä julkaisi Hännikäisen esseeteokset. Samoin Varis-verkosto painosti Savukeitaan kustannuspäällikköä Ville Hytöstä, jotta se ei enää julkaisisi Hännikäisen kirjoja. Juudaksentyö johtikin kirjalijan ja kustantajan suhteen katkeamiseen.

Variksen menettely osoittaa vasemmiston kataluutta ja menetelmien häikäilemättömyyttä. Ihmistä uhkaillaan, yhteistyökumppaneita painostetaan ja lopulta lyödään puukolla selkään. Sananvapaudesta ihmisoikeutena vasemmisto ei välitä mitään, ja lukijoiden silmille se heittää märän rätin ja nauraa päälle.

Perättömien juorujen levittelystä ja pelkkiin omiin mielipiteisiin tukeutuvasta kavaltelusta on tullut vihervasemmiston toimintamuoto myös laajemmin. Monet muistanevat, että myös tiernapoikien sensuroiminen Stockmannin tavaratalosta perustui erään kulttuuriamme ymmärtämättömän maahanmuuttajaopiskelijan Baiar Siyanin tekemään ilmiantoon, jonka takana oli Yleisradion toimittajan Päivi Puukan juttuHoo, jos minä olen musta! Tiernapoikien murjaani on osa alentavaa blackface-perinnettä”.

Kavallus oli tosiasiassa tavarataloon suunnattu ideologinen terrori-isku, jolla tuhottiin suomalaista kulttuuria, ja sen välineenä käytettiin pelkkää oletusta, että markkinat ja kuluttajien mielipiteet eivät muka sietäisi joulukuvaelman esittämistä. Totuus tässäkin asiassa on toisenlainen: ostovoimaisia ovat aivan muut kuin nuo rähjäiset anarkistit. Jopa lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila piti tavaratalon alistumista anarkistien temmellyskentäksi ”mistään mitään ymmärtämättömänä”. (Tapauksesta täällä ja täällä.) Kiintoisaa nähdä, kuinka kontalleen tavaratalo jää.


Työnantajien kautta tikaria selkään

”Soveliaisuuteen” vetoamisen ohella vihervasemmisto käyttää hyväkseen myös työelämän mielipidevankeutta. Tämä tarkoittaa, että vihervasemmiston koirat alkavat lähestyä (omasta mielestään) sopimattomia puhuneiden ihmisten työnantajia ja vaativat heitä potkaisemaan kanssaan eri mieltä olevat ihmiset palveluksestaan. Näyttöä on syntynyt Aleksi Valavuoren ja Aki Ruotsalan tapauksissa.

Jos Suomessa ei ollut homoihin kohdistuvaa vihaa ennen vasemmiston käynnistämää ja kaikkia osapuolia nöyryyttävää suvaitsevuuden kerjuuta, sitä varmaan moisen ajojahdin tuloksena on. Näitä hyväntekijöitä voisi pyytää mahdollisimman nopeasti lopettamaan vähemmistöjen puolesta puhumisen – vähemmistöjen omaksi eduksi.

Vihervasemmiston kiero ja kaunainen ilmianto- sekä kavalluskulttuuri on tunnettu reaalisosialismista. Se on sairasta, sillä se kertoo tekijöidensä narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, jolle on ominaista ihmisten halkominen ystäviin ja vihollisiin ja siltä pohjalta kolmansien osapuolien lähestyminen uhkauksella, että jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan!

Kammottavaa on, että Suomessa myös kirjojen ja lehtien julkaisuporras sekä muu valtamedia ovat menneet kuin laupiaat lampaat poliittisen vihervasemmiston sille virittämään ansaan pystymättä säilyttämään minkäänlaista henkistä itsenäisyyttä.

Huvittavaa on, että medialle syötetty uhkaus taloudellisten etujen menetyksestä, jos ei noudata vasemmiston tahtoa, on sisältä tyhjä. Siihen harhaan ovat kuitenkin langenneet myös porvarilliset piirit, kuten Koneen Säätiö, joka näyttää olevan vasemmiston talutusnuorassa akateemisen asiantuntijainstituutionsa kautta.

Säätiön omaksumaan internatsismiin saattaa tosin olla myös yhtiön kansainväliseen liiketoimintaan liittyviä syitä, jotka ohjautuvat globalisaation hyväksymisestä ja kaiken kansallismielisyyden näkemisestä virheellisesti kielteisenä (aiheesta enemmän täällä ja täällä).


Perussuomalaisia muilutetaan, vasemmistoa marttyyrisoidaan

Kirjalliset kavallukset ovat arkipäiväistyneet niin, että uskon päivä päivältä enemmän Timo Hännikäisen analyysiin, jonka hän esitti Arto Luukkasen Dosentti-ohjelmassa: totalitaristisiksi haukutuilla 1920- ja 1930-luvuilla Suomeen mahtui enemmän moniäänisyyttä kuin nykyisin.

Selvästi vasemmistolaisten, kuten Elvi Sinervon, Arvo Turtiaisen ja Katri Valan, lisäksi oli oikeistokonservatiiveina pidettyjä, kuten Mika Waltari ja V. A. Koskenniemi, sekä kaikenlaisia tulen ja vedenkantajia, ja kaikki keskustelivat keskenään ilman, että ketään olisi pyritty vaientamaan tai sensuroimaan.

Nykyään lähes kaikki sensurointiyritykset ovat vihervasemmistolaisten, feministien sekä muiden ”liberaaleina” itseään pitävien tekemiä tai vaatimia. Sen sijaan en ole havainnut yhdenkään perussuomalaisen pyytävän jotain äärivasemmistolaista rähinöitsijää hiljennettäväksi.

Jos jossain on niin käynyt, ovat anelut olleet vaikutuksettomia. Pahimmassa tapauksessa kunniaansa puolustamaan antautunutta perussuomalaista vastaan on aloitettu mudanheitto, ja vasemmistolaista vandalismia on puolustettu ”lehdistönvapaudella” tai ”sananvapaudella.

Monet varmaan muistavat myös sen, kuinka naamioituneet mielenosoittajat keskeyttivät Suomen Uutisten päätoimittajan Matias Turkkilan luennon Turun yliopistossa kaksi vuotta sitten. Turun ylioppilaslehden vasemmistolainen toimitus ja Helsingin Sanomiin kirjoittava Riku Rantala menivät silloin innosta kiehuen häiriköiden puolelle, haukkuivat Turkkilaa rasistiseksi ja pitivät vääränä, että kutsuttu luennoitsija oli päästetty yliopiston ovesta sisään (aiheesta täällä).

Samaan aikaan yliopistot kaikkialla Suomessa ovat jakaneet esiintymislavoja avokätisesti vihervasemmiston poliitikoille ja jäsenkirjaprofessoreille sosialismin ilosanomassa piehtarointia varten. Kutsuipa Turun yliopisto viime keväänä luennoimaan pommi-iskuihin 1960- ja 1970-luvilla syyllistyneitä terroristijohtajia!

Viimeisimmän näytön perussuomalaisten ihmisten hiillostamisesta antoi tapa, jolla eräs pienkustantamo ilmoitti dosentti Arto Luukkaselle, että hänenkään ei tarvitse tulla Helsingin kirjamessuille uutta kirjaansa esittelemään.

Myös Luukkasen eräältä kirjoittamisfoorumilta, Uuden Suomen puheenvuoropalstalta, on sensuroitu lähes kaikki kiinnostavat kirjoittajat, ja laariin ovat voineet jäädä kinastelemaan lähinnä vihreiden ja vasemmistopuolueiden riidankylväjät, kavaltajat ja trollit.

Esimerkkinä voin mainita tavan, jolla Luukkasen blogikirjoituksen kommenttiosaston täyttivät heti vasemmiston päivystäjät, jotka pitivät messuilta sulkemista oikeana ja pyrkivät viittaamaan Luukkasen yliopistotyönantajaan toivoen akateemisen stauksen rajoittavan hänen näkemyksiään. Sensuurin vaatijat eivät näköjään ymmärrä, että dosentuuri tarkoittaa oikeutta antaa itsenäisesti opetusta yliopistolla. Myös tohtorintutkinto on ajokortti, jolla vahvistetaan tieteenharjoittajan mahdollisuus sanoa sitä, minkä hän katsoo hyväksi.

Vahinko vain, että yliopiston humanistiset ja yhteiskuntatieteelliset tieteenalat ovat niin pahoin vihervasemmistolaisen värisuoran hallussa, että myös dosentti-instituutiosta on sulanut sen alkuperäinen idea pois.


Miksi tyhmät sensuroivat viisaita?

Pohditaanpa lopuksi, miksi ihmiset ylipäänsä ryhtyvät sensurointiin, joka on kaikella tavalla halpamaista, ala-arvoista ja halveksuttavaa sekä vahingollista viestinnälle ja yhteisymmärrykselle. Julkaisutoiminnassa vallitsevan sensuurin ja pimittämisen motiiveja on nähdäkseni neljä.

1) Älyn heikkous. Sensuurin vaatijat ovat älyltään heikkoja tai keskinkertaisia. He eivät pysty sietämään eivätkä käsittelemään älyllistä ponnistelua vaativia ristiriitatilanteita asioiden vaatimalla moniselitteisellä tavalla vaan turvautuvat helppoihin ratkaisuihin, kuten normatiiviseen rajoittamiseen. Normittava eetos on ohut, sillä sen selitysvoima on heikko, eikä sillä ole mitään filosofista arvoa.

Jo keskivertomielipiteisiin, poliittiseen korrektiuteen ja sovinnaisuuteen rajoittumista sinänsä voidaan pitää merkkinä epävarmuudesta, joka puolestaan ilmentää kyvyttömyyttä tehdä analyyseja. Sen vuoksi tukeudutaan totuttuihin ja massakulttuurissa vallitseviin näkemyksiin. Koska vihervasemmisto ei pysty käsittelemään eikä ratkaisemaan konflikteja eikä kognitiivisia dissonanssitilanteita älyllisesti, se turvautuu keinoista alkukantaisimpaan, eli tukahduttamiseen valtapolitiikalla. Takana voi olla myös vihervasemmiston idelismista johtuvaa itsepetosta ja valheellisuutta.

2) Moraalikarisman tavoittelu. Kun poliittinen vihervasemmisto puolustaa sosiaalietuusperäistä haittamaahanmuuttoa omien taloudellisten etujensa vastaisesti, on kyseessä yritys tuottaa itselle sosiaalista arvostusta ”heikompiosaisten auttajana”. Tähän liittyy sekä masokistista pyrkimystä samastua kurjalistoon että halua samastaa kurjalisto itseensä. Päämotiivina on pyrkimys osoittaa omaa ylemmyyttä ”suopeana hyväntekijänä”, jolla on vihdoinkin varaa osoittaa paremmuuttaan, kun maahan saadaan joitakin, joilla menee vielä huonommin. Tarvittava etäisyyden pito suhteessa avustettaviin onnistuu kuitenkin vain rahalla, jonka vihervasemmisto ammentaa nettoveronmaksajien kukkarosta.

Erityisesti toimittajien moraaliposeeraus selittyy halulla laittautua sankaritoimittajiksi. Tämä on helppoa, sillä asioiden kirjoittaminen vasemmistoidealisteille parhain päin on aina helpompaa kuin todellisuudessa olevien ongelmien ratkaiseminen. Pöyristyttävää on, että älymystönä itseään pitävä kustantaja- ja toimittajakunta vieläpä ylpeilee sensuurillaan.

3) Kirjankustantajien ja toimittajien marxilainen perinne. Kaikki alkavat tietää, että sähköisessä mediassa ja lehdissä työskentelevät toimittajat ovat enimmäkseen joko vihervasemmistolaisia tai oikeistolaisia huvitteluliberaaleja. Tämä juontaa juurensa toimittajien koulutuksesta, jolla vallitsee kulttuurimarxilainen perinne. Sama pätee kirjankustantamiseen. Vasemmistolaiset asenteet on paukutettu kustannustoimittajien päähän yliopistojen laitoksilla, joilla vihervasemmistolaisuus ja feminismi ovat hallitsevia ideologioita ja oikeauskoisuus korkeassa kurssissa.

4) Julkaisualan naisvaltaisuus. Maassamme ei vallitsisi nykyisenlaista sensuurin, kavaltamisen ja ilmiantamisen käytäntöä, mikäli valtaa lehdissä, kustantamoissa ja sähköisessä mediassa eivät käyttäisi naiset. Kun kokeneet, maltilliset ja arvostelukykyiset miehet on sivuutettu ja toimitukset on täytetty halvoilla nuorilla neideillä, on myös kirjankustantaminen ajautunut hysteeriseen tilaan. Kun päätöksiä tekevät rippikoulusta juuri päässeet ja henkisesti epäkypsät lapsinerot, on pöytä katettu pähkähullulle sensuurille.

Julkaisualan naisvaltaistuminen on seuraus siitä, että yliopistojen feministiset professorit eivät päästä kirjallisuustieteen laitoksilta läpi miesopiskelijoita, jos he eivät ole sisäistäneet monikulttuurisuuden ideologiaa ja kaksiarvoisen sukupuolieron kieltävää queer-teoriaa. Vasta kun mies on ruoskittu mehiläiskuningattarina esiintyvien valtiaiden korkokengän alle, miehestä on kuohittu esiin aidosti humaani cuck-mies ja mekkoeinari. Lopputuloksena suuretkin kustannusyhtiöt antavat käännytellä tuuliviirejään sen mukaan, mikä miellyttää tai ei miellytä jonkin mimosan mielipiteitä.

Naisten hallitseva asema kulttuurin kentällä liittyy myös älymystön kuolemaan. Maailma ei tunne juurikaan huipputason naisfyysikoita, naismatemaatikoita eikä naispuolisia poliittisen älymystön kirjallisia edustajia, sillä älykkyyden keskihajonta on naisten keskuudessa suppeampi kuin miesten keskuudessa. Miesten joukossa on enemmän sekä älyn huippuja että rappiota, kun taas naisten keskuudessa älykkyys on keskittynyt tiiviimmin keskiarvon ympärille, eikä huippuja esiinny.

Tästä johtuu myös naisten havaittu sopeutumis- ja mukautumiskyky, konsensushakuisuus sekä pyrkimys kompromisseihin, joihin ei älyllisen rehellisyyden nimissä pitäisi mennä mukaan, varsinkaan ilman syytä. Sukupuolierolla on siis vaikutusta siihen, mitä ja miten sanomme, ja älyllisen tinkimättömyyden nimissä maskuliinisten ilmaisutapojen ja julkaisukanavien edustus pitäisi turvata sekä tieteissä että mediassa.


Mitä pitäisi tehdä?

Kirjankustantamoihin ja lehtiin pitäisi vaihtaa henkilökunta. Mikään muu ei auttaisi, sillä älyllistä ja henkistä vapautta ei voida kenenkään päähän kasvattaa hetkessä. Mediassa nyt vaikuttavien vihervasemmistolainen kleroosi ei lähde missään pesussa.

Eräs keino on vastata vihervasemmiston omilla aseilla ja lopettaa sensuuria harjoittavien kustantamojen julkaisujen ostaminen sekä lehtien tilaaminen, boikotoida vihervasemmiston kirjakauppoja ja mediaa sekä lopettaa heidän itselleen omimissaan tapahtumissa käyminen. Pelkkä passiivinen vastarinta ei tosin tuota tulosta, sillä vihervasemmiston hallussa oleva media saa taloudellista tukea poliittiselta vallalta, ja kärjessä on Yleisradio.

Muutamat amatöörikirjoittajat ovat lähestyneet minua kysyen, miten saada käsikirjoituksensa julkaistuksi. Vastaukseni on: vain olemalla omatoiminen. Mikään muu ei auta, ja myös minua on joskus pyritty sensuroimaan lehdissä ja kustantamoissa. Hyvä puoli asiassa on, että tuotokseni eivät halpene niin kuin rekkalavoilta myytävät populaariteokset, vaan harvinaistuessaan niiden arvo nousee.

Samalla tavoin ajattelevilta toivotaankin aina muutamia tukiostoja. Esimerkiksi Hännikäisen Kiuas-kustantamossa ja Sarastus-lehdessä kannattaa käydä, samoin kuin vaikkapa Tapio Holopaisen Tapionkirjassa (kiitokset teosten näytekappaleista!). Myös professori Timo Vihavainen sanoo kantavansa mukanaan Helsingin yliopiston kirjastosta ostamaansa kassia, jossa on teksti: ”Luen kiellettyjä kirjoja.”



Aiempia kirjoituksiani aihepiiristä

Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä
Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?
Seksuaalivähemmistöt ja etniset vähemmistöt sekoitetaan kirjallisuudessa  
”Vastuullisesta” journalismista ja tieteestä
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Populismilla taiteilijaksi
Dialektiikan pimeä ydin: sananvapaudella vankilaan

26. lokakuuta 2018

Miten pilataan Suomen yliopisto- ja korkeakoulujärjestelmä?


Opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen (kok.) asettama työryhmä jätti äskettäin toimeksiantajalleen ehdotuksen, jolla yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen rahoitus yritetään sitoa entistäkin tiukemmin suoritettujen tutkintojen määrään.

Valmisteluryhmän ehdotuksen mukaan tutkintojen osuutta yliopistojen rahoituksessa kasvatettaisiin nykyisestä 19 prosentista 30 prosenttiin ja ammattikorkeakoulujen nykyisestä 40 prosentista 56 prosenttiin.

Kun STT kysyi Grahn-Laasoselta, ”onko vaarana, että korkeakoulujen tutkintoja painottava rahoitusuudistus johtaa tasosta tinkimiseen?”, hänen vastauksensa oli:

–  Sellaista vaaraa ei saa olla. Laadun vahvistaminen ja edistäminen on nimenomaan vision ytimessä.

”Ei saa olla.” Ministeri siis kieltää sen, mihin hänen työryhmänsä toimintaa tosiasiallisesti ohjaa. Samaan tapaan voisi sanoa lapselle, että ”älä itke”, tai köyhälle, että ”kerjuu kielletty”. Tyypillistä kokoomuslaista politiikkaa. 


Yliopistojen simputusmalli mädättää tieteiden sisällöt

On tietysti hyvä, että yliopistoistakin valmistutaan. Mutta.

Yliopistojen ulkopuolelta tarjotut tuloksellisuusvaatimukset ovat johtaneet yliopistojen hallintovirastoja solmimaan kunnianhimoisia sopimuksia, joiden toteuttaminen on siirretty oppiaineiden vastuulle ilman käsitystä siitä, mitä laitoksilla tehdään, miksi laatu pitäisi korvata määrällä tai kuinka määrä saataisiin loihdituksi laaduksi.

Rahankiilto silmissä ja kuristusköysi kaulan ympärillä harjoitettu tutkintotehtailu on jo nyt johtanut tieteen tason laskuun.

Esimerkiksi väitöskirjoja sorvataan mitättömistä ja tieteellisesti mielenkiinnottomista aiheista, ja eräillä disipliinimäisillä tieteenaloilla aiheet ovat päässeet jopa loppumaan.

Tutkintojen rimaa alennetaan, jotta kukaan ei mahtuisi ryömimään alta. Useimmat yliopistot ovat poistaneet väitöskirjojen arvosana-arvostelun, jotta tieteen tason lasku voitaisiin tehokkaammin peittää.

Eräs tieteellinen petos on hyväksyä artikkeleista kootuja nippuväitöskirjoja. Niissä harvoin pystytään osoittamaan sen enempää asiakokonaisuuksien hallintaa kuin kykyä teorioiden muodostukseen.

Artikkelit sopivat keskustelujen käymiseen, mutta tieteen ydin ei voi olla sormetusdemagogiaa: irrallisia, esitteleviä ja hätäisesti kirjoitettuja raportteja. Silppuisissa artikkeleissa harvoin voidaan teorioida, kuten oikeissa väitöskirjoissa, jotka ovatkin monografioita. Sen sijaan artikkeleissa julkaistaan kertakäyttötietoa, joka vanhenee nopeasti.

Artikkeliraportointi voi sopia luonnontieteellisen datan välittämiseen, mutta humanististen tai yhteiskuntatieteiden opinnäytteiksi ei artikkelipinoista ole. Omasta mielestäni väitöskirjoilta tulisi vaatia monografiamuotoa, kun taas artikkelinivaskojen hyväksynnän pitäisi olla poikkeus, johon vaaditaan erityiset perustelut.

Nykyisin asia on käännetty vice versa. Oikean väitöskirjan kirjoittajia vaaditaan perustelemaan, miksi he eivät julkaise artikkelipinotavaraa. Nippuväitöskirjoja väsää nyt kolme neljäsosaa jatko-opiskelijoista, joita sanotaan harhaanjohtavasti ”tohtoriopiskelijoiksi” tai ”väitöskirjatutkijoiksi”, kun taas perustutkinto-opiskelijoita tituleerataan ”maisteriopiskelijoiksi”. He varmaan tukehtuisivat suihkuun, jos eivät laskisi leukaansa vähän.

Pahinta on, että kiero rahoitusmalli on ohjannut kohottamaan artikkelijulkaisemisen ihanteeksi. Sen tuloksena opiskelijat ovat menettämässä kykynsä kirjoittaa akateemista proosaa ja ajatuksia sisältävää esseetekstiä.

Eräs vääryys on yhteisartikkelien hyväksyminen opinnäytteiksi. Artikkelijulkaisemista puolustettaessa vedotaan usein sääntöön, jonka mukaan kirjoittajien oman työn osuutta pitää valvoa. Toiveista ei kuitenkaan seuraa tosiasioita. Käytännössä väittelijän oman työn osuus ei ole mitenkään osoitettavissa artikkeleista, joissa on parikymmentä sivua tekstiä ja kolme tai neljä kirjoittajanimeä päällä.

Sitä paitsi kaikki kolme tai neljä saavat vieläpä käyttää samoja artikkeleita väitellessään kukin omalla tahollaan, joten ei ole ihme, että tohtoriksi väittelevien määrä on kahdessakymmenessä vuodessa moninkertaistunut.

Asukaslukuumme suhteutettuna Suomessa suoritetaan 3–5-kertainen määrä tohtorintutkintoja verrattuna esimerkiksi Yhdysvaltoihin, Ranskaan, Saksaan ja Japaniin, jotka kaikki pitävät itseään tieteen suurvaltoina.

Pääsyy vääristymiin on hoputtava rahoitusmalli. Jo tuloksellisuuden ja johtamisen käsitteet ovat karkeita yliopistoyhteisöön. Olen asettanut tiedepoliittiseksi tavoitteekseni sen, että hiostavaksi koetusta rahoitusmallista luovutaan ja palataan monessa muussa Euroopan maassa vallitsevaan malliin, jossa yliopistot saavat julkisen perusrahoituksensa ilman turhaa ehdollistamista, niin kuin tieteen vapauteen kuuluu.


Tiedepoliittinen inflaatio syö tutkintoja ja oppilaitoksia

MTV3:n jutussa Sanni Grahn-Laasonen viittaa ”laadun vahvistamisen ja edistämisen” tueksi visioon, jonka yhtenä tavoitteena on, että vuonna 2030 vähintään puolet nuorista aikuisista suorittaisi korkeakoulututkinnon.

Vasemmiston ja liberaalin porvariston mielestä sivistyksen taso nousee, kun tutkintotodistukset saadaan mahdollisimman moniin käsiin.

Tällä logiikalla opetusministeriön kannattaisi perustaa postimyyntiliike ja lähettää maisterinpahvit jokaiseen kotiin.

Mikäli kokoomuksessa vaivauduttaisiin ajattelemaan omien liiketaloudellisten ihanteidensa mukaan, huomattaisiin, että monistamalla tutkintojen arvo oikeastaan laskee.

Miten käykään aidoille tuotteille, jos markkinoille ilmestyy väärennöksiä? Ensisijaisesti putoaa aitojen arvo.

Näin kävi myös opistoasteen uudistuksessa. Ammattikorkeakoulut pyrkivät profiloitumaan yliopistoiksi valehtelemalla englanninkielisissä nimissään olevansa ”soveltavien tieteiden yliopistoja” (university of applied sciences). Tämä nimenkäyttöoikeus pitäisi ottaa opistoilta pois.

Soveltavat tieteet ovat yliopistoissa harjoitettavia tieteitä, kuten soveltava matematiikka ja soveltava filosofia, jotka ovat hyvin teoreettisia tieteenaloja.

Ammattikorkeakoulut ovat opistoja, joten niistä sopisi käyttää tätä suomen kielen sanaa, kun taas englanniksi sama asia on school.

Kansainvälisyyskiimaisissa kauppaopistoissa etukenosta otetaan kaikki irti. Esimerkiksi Suomen Liikemiesten Kauppaopisto ”on nyt Business College Helsinki” ja Kauppiaitten Kauppaopisto Mercuria Business College. Niiden rinnalle on tullut Helsinki School of Business, jossa voi suorittaa MBA-tutkintoja brittiläisen, vuonna 2005 yliopistostatuksen saaneen University of Northamptonin alaisuudessa.

University of Northampton puolestaan vetoaa mielellään ”pitkään historiaansa”, sillä paikkakunnalla toimi samanniminen yliopisto neljän vuoden ajan 1200-luvulla.

Merkonomien hätäily urapolkunsa vuoksi tuo mieleen 1980-luvun juppivuodet ja tietysti myös 1990-alun talouskrapulan. Koulutuksen inflaatio on ollut samanlaista kuin rahan arvon piiloinflaatio nykyisin, kun asunnot maksavat enemmän kuin aurinkokunta – ainakin tasehäiriön paljastumiseen ja kuplan puhkeamiseen asti.

Tittelitaudista johtuu, että vasta todellisten suoritusten kautta nähdään, kuka pystyy sanomaan asioista jotakin merkityksellistä.


Kansainvälisyyskylvetys mitätöi kotikieltä ja hämärtää ajattelua

”Laurea”, ”Omnia”, ”Stadia”, ”Studia”, ”Metropolia”, ”Helia” ja ”Praktikum”.

Samalla kun ammattioppilaitokset harjoittelevat lorem ipsumia kuvitellen, että asemansa tulee muka jotenkin tieteellisemmäksi pseudolatinaa lukemalla, Suomen valtio puolestaan ottaa kaiken irti koulutusresursseistamme uhkaamalla myydä ne ulkomaalaisille.

Yleisradion uutiset kertoivat vuosi sitten, että ”[s]uomalainen koulutusvientiyritys Edunation aikoo tuoda suomalaisiin korkeakouluihin 150 000 ulkomaista tutkinto-opiskelijaa vuoteen 2020 mennessä”.

Ahneet firmat aikovat siis myydä suomalaisissa yliopistoissa ja korkeakouluissa annettavan koulutuksen ulkomaalaisille välityspalkkiota vastaan. Yliopistojen yksityistäminen on luonut tähän mahdollisuuden, sillä yliopistot voivat solmia sopimuksia melko vapaasti.

Eräs vääryys suomalaisia ihmisiä vastaan vallitsee myös siinä, että verovaroilla on tarjoiltu ilmainen tai puoli-ilmainen yliopistokoulutus muualta tuleville, jotka pääsevät hyödyntämään lähes maksuttoman koulutusjärjestelmämme edut suomalaisten ihmisten maksaessa kaiken ja jäädessä tulijoiden vuoksi vaille omaa opiskelupaikkaa.

Muutamat yliopistot ovat asettaneet oikein tavoitteekseen, että opiskelijoista ja tutkijoista tietty osuus, esimerkiksi 15–30 prosenttia, olisi ulkomaalaisia. Mikään itseisarvo ulkomaalaistuminen ei kuitenkaan ole, eikä siitä ole osoitettu olevan mitään sellaista hyötyä, joka loisi sille poliittisen tai tieteellisen oikeutuksen.

Opiskelijaliike, joka on asettunut tukemaan ulkomaalaisten rekrytointia, ei ymmärrä omaa parastaan eikä sitä, kuinka vääristyneitä myös opiskelijoiden vaihtosuhteet ovat. Ulkomailta on tätä nykyä huomattavasti suurempi määrä opiskelemassa Suomessa kuin suomalaisia on opiskelemassa ulkomailla, joten lisää tänne ei tarvita eikä voida ottaa myöskään vaihdon verukkeella.
Tieteen kansainvälisyys edellytä maahanmuuttoa eikä koulutuksen jakamista lahjaksi.

Yliopistot kuitenkin muuttuvat sulaksi vahaksi ja hallintovirastojen byrokraatit menevät tainnoksiin, kun sanotaan sana kansainvälisyys. Kansainvälisyyteen pakottamisesta ja ohjaamisesta on tehty ideologinen normatiivi, joka vahingoittaa kotimaista kulttuurielämää ja kotimaisten kielten asemaa. Kun suomalaisessa tieteessä ei saa puhua suomea, pyritään vetämään matto suomen kielellä esitettävän tieteen ja etenkin yhteiskuntakritiikin alta. 


Virhe on ollut myös puolikoulutettujen opiskelijoiden lähettäminen ulkomaille. Ulkomailla oleskelu kuuluu nykyisin pakollisena melkein jokaiseen perustutkintoon, jonka suorittaminen ikävästi katkeaa opiskelijan kadotessa Brysseliin bailaamaan tai Britanniaan I like ice cream -englantia puhumaan.

Tosiasiassa ulkomailla oleskelun resurssit kannattaisi suunnata jatko-opiskelijoille tai valmistuneille tohtoreille, joilta voi odottaa jonkinlaisia tieteellisiä valmiuksia sekä kykyä tieteellisten asiantuntijavaikutteiden omaksumiseen, jakamiseen tai välittämiseen. Sen sijaan töpselinokkaisia nörttejä ei pitäisi ainakaan julkisin varoin kylvettää kansainvälisyydessä.


Koulutuspolitiikan mahtipontinen moraaliposeeraus ja ristiriitainen dekadenssi

Nykyinen hallitus kuittasi pakolaiskriisin kuluja ottamalla satoja miljoonia yliopistoilta, ja edellinen hallitus puolestaan vei vielä enemmän ammatillisesta ja perusopetuksesta, joten myöskään vasemmisto-opposition ei pitäisi aivan pian päästä ratsastamaan nykyhallituksen virheillä.

Tämän kuun alkupuolella Yle uutisoi ammattikoululaisesta, joka opiskelee kotona sähköasentajaksi samalla, kun hänen äitinsä katselee miehentaimen toimettomuutta kaulin kädessään ja kallella kypärin.

Eräs ystäväni puolestaan aloitti äskettäin ammattikorkeakoulun ja valitti ensi töikseen opetuksen vähyyttä ja kreisin vieraantunutta tunnelmaa sekä opetuksessa vallitsevaa huonoa otetta.

Suurin osa ammattioppilaitosten opetuksesta järjestetään etäopetuksena, opettajat eivät viitsi tulla paikalle, ja kukaan ei opi mitään. Tämä voi tosin johtua yhtä hyvin rahoituksen leikkaamisesta kuin siitä, että opettajat käyttävät rahoituksen vähentämistä tekosyynä välinpitämättömyyteensä.

Yhtä kaikki, nämä ovat tuloksia koulutuspoliittisesta dekadenssista, joka maassamme vallitsee, ja kaiken edellä olevan sanoin tieteen ja opetuksen hyväksi – en tappioksi.


Aiempia kirjoituksiani aiheesta

21. lokakuuta 2018

Suomalaisista ei saa tehdä ilmastopolitiikan sijaiskärsijöitä


Jos muistaa jotakin 1970- ja 1980-luvuista, tietää, mitä olivat happosateet. Tuolloin kasvoi tiedostava punk-sukupolvi, jonka maailmankatsomus oli musta, sillä jo alakouluissa lasten ja nuorten päähän taottiin, että Saksasta – tarkemmin sanoen Ruhrin teollisuusalueelta Länsi-Saksasta – tulee pahoja happosateita, jotka tuhoavat kaikki Suomen metsät.

Sen jälkeen paha Ronald Reagan räjäyttää päämme yläpuolella ydinpommin, ja kaikki ihmiset kuolevat, ja koko maailma tuhoutuu. Koska tuohon aikaan koetut uhat olivat absoluuttisia, kuin lekalla päähän lyöviä totaaliuhkia, myös nuorisosta kasvoi hyvin periaatteellista.

Päiväkerhojen koleissa eteishalleissa lastentarhanopettajat rämpyttivät epävireistä pianoa ja lauloivat euforiseen tilaan antautuen, että ”harakalla kolme suurta munaa on”. Ja mikä pahinta, vaarilla on (kapitalismin merkiksi) saari. Kommarien mielestä se oli huolestuttavaa, sillä: ”Ai, ai, vaaria, kaikilla ei ole saaria, mutta meidän vaarilla oma saari on.”

Kasvavien aikuisten mielipiteet eivät nykyisin poikkea kovin paljon noiden aikojen ajatuksista, sillä nykyäänkin ihmisiä ahdistellaan erilaisilla globaaleilla uhilla, joita tosin on aina ollut olemassa. Yleensä ne katoavat muutamassa vuodessa jälkiä jättämättä.

Omasta mielestäni nykyisten suvaitsevaisten asenteissa on paljon samaa kuin 1970-luvun kiilusilmäisten kommunistien näkemyksissä. Vain he kykenevät kilpailemaan hyvyydessä nykyisten maailmanparantajien kanssa, ja ovat usein samoja henkilöitäkin.

Tämän päivän megatrendi on käyttää sanaa megatrendi. Sellainen on myös ilmastonmuutoksesta vouhottaminen ja vihreällä anekaupalla ratsastaminen.

Jokaisena historiallisena ajanjaksona ihmiset kanavoivat eksistentiaalista olemassaolon Angstiaan erilaisten poliittisten huolten kautta. Ajassa taaksepäin katsellen ne näyttävät usein koomisilta, mitä ne eivät ole tietenkään olleet sisältä päin nähtyinä. Onhan menneisyys jo turvallisesti eletty, ja jokaista mennyttä nykyaikaa leimanneet epävarmuustekijät eivät enää varjosta nykyisyyttä. Sen sijaan nykyisyyteen liittyy taas jo omia uhkia.

Niinpä on paikallaan suhtautua tyynen rauhallisesti aina, kun joku tieteen ja politiikan rajapinnalla operoiva mittarimato tuo ihmeteltäväksemme raportteja, jotka aivan ehdottomasti näyttävät velvoittavan meitä tietynlaiseen käytökseen.

Eräs sellainen on YK:n alaisuudessa toimivan kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n erikoisraportti nimeltään Special Report on Global Warming of 1.5°C. Edellinen julkaistiin 2014, ja seuraava on odotettavissa 2022.

Raportin mukaan ilmasto on lämminnyt esiteolliselta ajalta yhdellä asteella, ja puolen asteen muutos on odotettavissa kasvihuonekaasujen vuoksi. Koska hiilidioksidi ja pienhiukkaset pysyvät ilmakehässä vuosikymmeniä, muutos ei ole käännettävissä eikä edes pysäytettävissä.

Ilmastosopimukset eivät auta tilanteessa, jossa väestö paisuu kolmannessa maailmassa ja kehitysmaat puskevat ilmakehään hiilen kaasuja täysin piittaamattomasti. Kiina avaa uusia hiilivoimaloita muutaman viikon välein.

Aktiivinen ilmastonmuokkaus taas ei onnistu hankkeen huonon hyötysuhteen ja energiaintensiivisyyden vuoksi.

Melkein kaikki alkavat ymmärtää, että ilmastopolitiikasta on tullut länsimaissa pelkkä retorinen veruke. Ilmaston lämpenemisestä muistuttaminen luo huolta, jonka odotetaan kaatuvan kannatuksena vihreiden puolueiden laariin ilman, että vihreän liikkeen tukemisesta olisi mitään todellista hyötyä ilmaston kannalta. Myös mielipideilmasto heikkenee, kun vihreät saavat valtaa, joka johtaa vain valtioiden johtamiseen vihreiden mimosoiden ja huvitteluliberaalien logiikalla, aivan kuten EU:ssa on käynyt.

Ilmastopolitiikassa esiintyy paljon retorista kannatuksen kalastelua, kun myös sinivihreä hallitus on käynyt autoilijoiden kimppuun (aiheesta täällä ja täällä). Suomalaisista ihmisistä ei pidä tehdä ilmastopolitiikan sijaiskärsijöitä.


Ilmastopolitiikassa tiivistyy länsimaiden vastuu ja kehitysmaiden vastuuttomuus

Tilastokeskuksen mukaan Suomi tuottaa maailman kasvihuonepäästöistä ainoastaan 0,175 prosenttia. Enää vain 15 prosenttia tulee EU:sta ja jo yli puolet kehitysmaista, joissa suurin päästöjen lähde on asuminen. Pelkkä ihmismäärän paisuminen ja olemassaolo siis luo ympäristötuhoja.

Brittiläinen naturalisti Sir David Attenborough kritisoi vuonna 2013 ruoka-avun antamista kehitysmaihin, piti kehitysmaiden auttamista ”sekopäisenä” ja peräänkuulutti keskustelua sekä toimenpiteitä väestönkasvun hillitsemiseksi.

Hänen mukaansa nälänhädät johtuvat siitä, että liian pienellä alueella on liikaa ihmisiä. Luonto on yrittänyt korjata asiaa, mutta ihmiset ovat kehitysmaita auttamalla pahentaneet tilannetta. Attenboroughin mukaan maapallo on menossa kohti katastrofia, mutta luonto tasapainottaisi tilanteen, jos ihmiset eivät tekisi mitään.

Luonnossa ei ole mitään luonnotonta, ja evoluutiossa on pyrkimys tasapainoon, mukautumiseen ja sopeutumiseen. Asia onkin aivan niin kuin Attenborough katsoo, mikäli asiaa ajatellaan luonnossa vallitsevien itsesäätelyjärjestelmien kannalta.

Suomi on pitkien etäisyyksien pimeä ja kylmä maa, jossa energiankulutus ja päästöt ovat perusteltuja olosuhteiden vuoksi.

Nykyinen ilmastomaksujärjestelmä kohtelee meitä epäoikeudenmukaisesti, sillä se ottaa huomioon lähinnä kokonaispäästöt tai päästöt henkilöä kohti. Niitä ei suhteuteta tuotannon tasoon eikä hyötysuhteeseen, ja näin ollen teollisen kulttuurimme hyvä ilmastosuhde jätetään huomiotta. Ei pohdita, mitä päästöillä aikaansaadaan.

Koska läntisissä ja pohjoisissa teollisuusmaissa ilmastollinen hyötysuhde on parempi kuin Aasian kehittyvissä maissa, tuotantoa ja työtä tulisi palauttaa täällä tehtäväksi. Lisäksi pitäisi siirtyä tuotannonalakohtaiseen ominaispäästöjärjestelmään, jossa arvioitaisiin ympäristötehokkuuutta, ja päästöt suhteutettaisiin saavutettaviin hyötyihin.

Koska kehitysmaissa hyötysuhde on huono, kaikki työ ja tuotanto kannattaisi suorittaa länsimaissa.

Moraalifilosofisen aiheuttamisperiaatteen mukaan vastuu heikosta ilmastosuhteesta ja väestöräjähdyksestä kuuluu kehitysmaille itselleen. Esimerkiksi Kiina voisi maksaa ympäristön parannustoimet suoraan valtionkassastaan ilman, että meitä laskutetaan Kiinan ongelmista.

Ilmastosopimusten pohjana oleva nykyinen arviointijärjestelmä kohtelee kaltoin Suomen teollisuutta ja esimerkiksi lentoliikennettämme. Vaikka Finnairin päästöt ovatkin lukumääräisesti suuria, ovat ne matkustajaa ja kilometriä kohti laskettuina pieniä, sillä yhtiö lentää paljon pitkiä reittejä, ja koneiden energiatehokkuus on erinomainen.

Globaalisti ajatellen ilmastonmuutosta ei pitäisi pyrkiä hillitsemään tappamalla suomalaista teollisuutta päästödirektiiveillä. Meidän ei pitäisi suostua myöskään ilmastopoliittiseen anekauppaan, jolla meitä pakotetaan maksamaan muiden tehottomuudesta ja vastuuttomuudesta suorilla almuilla ja kolehdeilla.


Mitä ilmastopolitiikassa pitäisi tehdä?

Kasvihuonepäästöjä hillitsemään pyrkivä ilmastopolitiikka voidaan kiteyttää kolmen kohdan ohjelmaan.

1) Koska suurin yksittäinen päästölähde on asuminen, pitäisi hillitä väestöjen siirtymistä eteläisistä maista pohjoisiin. Massamaahanmuuton rajoittamista vaatii siis myös luonnonsuojelu, ja ristiriitaista onkin, että vihreä ympäristöliike ei pyri rajoittamaan maahanmuuttoa kehitysmaista.

2) Pitäisi säilyttää teollisuus länsimaissa, joissa ympäristötehokkuus on parempi, ja siirtää tuotantoa takaisin läntisiin maihin.

3) Pitäisi rajoittaa tavaraliikennettä kehitysmaista, sillä rahtaus on suurimpia ympäristön pilaajia nykyisin. Samasta syystä voidaan vaatia massamatkailun ja turismin rajoittamista erilaisin taloudellisin sanktioin ja tehostein.

Tulli ja verot ovat kuitenkin vain yksi ja melko keinotekoinen instrumentti, enkä kannata kauppasotaa. Onkin huomattava, että kolmas kohta toteutuu osittain jo, mikäli toisen kohdan asiaintila saadaan voimaan. Siksi poliittisen vallan pitää kannustaa pitämään investoinnit, työ ja tuotanto kotimaassa, mikä puolestaan tapahtuu kansantalouden sisäisillä veropoliittisilla ratkaisuilla.


Mitä ilmastopolitiikassa ei pitäisi tehdä?

1) Ei pitäisi tuomita eikä kurittaa yksipuolisesti autoilijoita, sillä hiilidioksidipitoisen autoilun jatkuessa ja fossiilisia polttoaineita käytettäessä voidaan ostaa halvalla lisäaikaa ympäristön parantamista koskevien keksintöjen kehittelyyn.

Innovaatioiden toteuttaminen vaatii suuria investointeja, mutta tuloksena voidaan löytää kokonaan uusia energiamuotoja, esimerkkinä nyt vaikkapa maaperän syväkairauksilla saatava energia. Halpaan hiileen turvautumalla voidaan löytää rahoitus pitkäkestoisille muille energianlähteille.

Siksi ei pitäisi ajaa alas myöskään Helsingin hiilivoimaloita, jotka on todettu Euroopan ympäristöystävällisimmiksi. EU:n kontekstissa alasajo pitäisi aloittaa esimerkiksi Puolasta, jossa nyt käytettävä hiili kannattaisi polttaa meidän huomattavasti paremmissa voimaloissamme.

2) Ei pitäisi lopettaa ydinvoiman käyttöä. Yhteiskunnallinen tosiasia on, että jos hiilestä luovutaan, jäljelle ei jää mitään muita mahdollisuuksia tuottaa suuria määriä energiaa kuin ydinvoima. Ydinvoimaa vaatii myös liikenteen sähköistyminen.

Saksa teki Fukujiman ydinvoimaonnettumuuden jälkeen hätäisen ydinvoimasta luopumispäätöksen, vaikka Keski-Euroopan maaperä ei liioin järise (ainakaan seismisten vaikutusten vuoksi) eikä muitakaan luonnonmullistuksia ole odotettavissa. Silti maa aikoo korvata ydinvoiman, milläpä muulla kuin hiilellä, kunnes joutuu todennäköisesti pyörtämään päätöksensä. Ruotsi on ydinvoiman lisärakentamisesta luovuttuaan sallinut korvaavien voimaloiden rakentamisen, ja näin on pakko tehdä myös Suomessa.

Ydinvoiman käyttöönotto on tietenkin ihmiskunnan suurimpia erehdyksiä saasteiden pitkäaikaisuuden vuoksi. Kun tuo virhe on kertaalleen tehty, olisi toinen suuri virhe olla käyttämättä resursseja loppuun, sillä kaksinkertainen määrä ydinjätettä ei yhteen paikkaan sijoitettuna aiheuta nykyistä suurempaa varastointiriskiä.

Käyttöriskit puolestaan pienenevät uusien ydinvoimaloiden myötä, sillä uusi ydinvoimalaitos on kuin uusi BMW verrattuna vanhaan Trabantiin, jollaisia puhisee Suomenlahden pohjukassa neljä: kaikki grafiittihidasteisia Tshernobyl-tyyppisiä reaktoreita.

Mitä enemmän ydinvoimaa käytetään, sitä enemmän voitetaan aikaa uusien energiamuotojen kehittelyyn. Siksi ydinvoimasta luopuminen pelkän moraalipaniikin vuoksi on pelkkää populismia, vihreiden onnen ongintaa ja kannatuksen kalastelua sekä epätoivoista moraaliposeerausta.

Ydinvoiman arvostelun sijasta ympäristöliikkeen tulisi keskittyä vaatimaan IAEA:lta maailmanlaajuisia turvallisuusnormeja ydinvoimaloille. On käsittämätöntä, että YK on saanut aikaan globaalit standardit sananvapaudelle ja ihmisoikeuksille mutta ei ydinvoimaloille, joiden vaikutukset voivat olla konkreettisia ja maailmanlaajuisia.

3) Ei pitäisi tuomita ilmastopolitiikan toisinajattelijoita, jotka epäilevät valtavirran ilmastopolitiikkaa ja tekevät ilmastonmuutoksesta erilaisia tulkintoja.

On selvää, että ihmisen toiminta vaikuttaa ilmastoon, sillä miljardit hiilidioksiditonnit eivät ole voineet olla vaikuttamatta ilmakehään. Jotakin vaikutusta ihmisen toiminnalla väistämättä on. Niinpä väite ilmastonmuutoksesta on analyyttis-apriorinen eli käsitteellinen totuus ja sellaisena hieman banaali.

Olennaista onkin, miten ihmisen toiminta suhteutuu luonnon omaan toimintaan. Kukaan tuskin voi kiistää ihmisen vaikutuksia, mutta tulkinnat vaikutusten merkityksistä vaihtelevat. Ihmisen aikaansaamat muutokset ovat jääneet historian aikana luonnon omien muutosten, kuten auringon aktiivisuuden, tulivuortenpurkausten ja meteoriittien, rinnalla usein marginaalisiksi.

Maapallon ilmakehä myös säätelee itseään, mistä näyttöä antaa Massachusetts Institute of Technologyn professorin Richard Lindzenin löytämä iirisilmiö. Satelliiteilla tehdyt tarkat mittaukset osoittavat, että ilmakehän yläkerros mukautuu kuumenemiseen ja supistuu tai laajenee silmän iiriksen tavoin sekä päästää lisälämpöä ulos avaruuteen.

Tätä adaptiivisuutta voidaan pitää läpi koko luonnon ulottuvana toimintaperiaatteena, jonka syistä ja olemuksesta filosofit keskustelevat seminaareissa.

Myös Aalto-yliopiston dosentin Antero Ollilan ilmastoskeptiset kirjoitukset kuuluvat tieteeseen. Kriittinen, haastava ja valtavirran paradigmoista poikkeava argumentaatio on tieteenfilosofisesti katsoen usein osoittautunut tieteen arvokkaimmaksi osaksi, sillä sen kautta on voinut tulla esille jotakin uutta.

Ilmastovouhotuksesta ei pidä tehdä uskontoa, jolla kuristetaan Suomen talous ja teollisuus ja jota myötäilemällä tullaan ampuneeksi itseä nilkkaan.

20. lokakuuta 2018

Mikä monikulttuurisuuden tavoite on?


Vihervasemmiston feministinen äärijärjestö Fem-R, joka ilmoittaa olevansa ”anti-rasistinen” ja toimivansa ”rodullistettujen ehdoilla”, julkaisi Aleksis Kiven päivän kunniaksi kannanoton, jonka mukaan ”poliisi ei saa työssään vahvistaa rasistisia stereotypioita”. Kirjoituksessa vaadittiin Helsingin poliisilta ”julkista anteeksipyyntöä”.

Sivulla lirkuteltiin näin:

Helsingin poliisi järjesti yhdessä Helsingin kaupungin kanssa paperittomuutta käsittelevän seminaarin. Seminaarissa olleet ihmisoikeusaktivistit ovat jakaneet kuvia koulutusmateriaaleista, jotka ovat erittäin rasistisia ja järkyttäviä. Materiaalit liittyivät ulkomaalaisvalvontakoulutukseen, jonka piti komisario Heli Aaltonen. Koulutusmateriaaleissa paperittomat rodullistetut on jaettu ’seitsemään veljekseen’, jossa heitä käsitellään rasististen stereotypioiden kautta. Kuvaukset paperittomista pohjaavat rasistisiin ennakkoluuloihin rodullistetuista, esimerkiksi somaleista ja aasialaisista.

Helsingin poliisi puolestaan kiirehti tviittaamaan, että tarkoitus oli esitellä ulkomaalaisvalvonnassa esille tulleita esimerkkitapauksia Aleksis Kiven päivän teeman kautta”.

Asiasta uutisoitiin muun muassa Ilta-Sanomissa, jonka mukaan esitelmöitsijän rinnastukset ja esityskalvot tulivat laajempaan julkisuuteen, kun Valtakunnallisen rasismin ja muukalaispelon vastaisen verkoston Rasmuksen aktivisti Sanna Valtonen jakoi ne sosiaalisessa mediassa saatteilla ”Olenko hereillä” ja ”Istun ulkomaalaispoliisin Helsinkiin kadonneet -seminaarissa. Uskomaton esitys by komisario Heli Aaltonen”.

Aaltosen esityksessä Seitsemän veljeksen hahmot oli roolitettu uudestaan maahanmuuttajataustaisiksi työmiehiksi ja kotona istui vain Aino, joka ei osallistu työmarkkinoihin, sillä uskonto velvoittaa häntä. Esityksen mukaan hän kokee perheväkivaltaa ja ihmiskauppaa, jopa prostituutiota. Esitelmä oli kaikessa sarkasmissaan hauska, ja sen pääpiirteet voi lukea Ilta-Sanomien edellä linkatusta jutusta.

Vähemmistöjen etujen edistäjiksi ilmoittautuneen järjestön tosikkomaisesta typeryydestä antaa näyttöä kyvyttömyys ymmärtää esitelmän pitäjän toimintatapaa, jolla tavoiteltiin leikkisyyttä ja huumoria. Asian olisi voinut tulkita myös niin, että maahanmuuttajat haluttiin identifioida tai integroida entistä paremmin suomalaiseen kulttuuriin. Jopa maahanmuuttoa puolustavassa Ilta-Sanomissa esitystä luonnehdittiin vain ”vauhdikkaaksi”.

Vähemmistöjen asemaa ei voida parantaa ryppyotsaisuudella, jolla kirvoitetaan esiin kritiikkiä ja vihaa. Sellaisia järjestöjä, jotka toivovat työpaikan menetystä, mikäli ei pidä jostakin vähemmistöstä, tai jotka vaativat poliisia vankilaan, jos kritisoi hymyileviä viranomaisia, voisi pyytää lopettamaan vähemmistöjen tukemisen. Kyseisestä vaahtoamisesta ei seuraa mitään muuta kuin pelkkää haittaa.

Kun telaketjufeministinen Fem-R vaati viranomaisia polvistumaan prinsessojen edessä, järjestössä ei ole sisäistetty, että Suomessa tai missään muuallakaan maailmassa poliisi ei antaudu palvelemaan asiakkaitaan muulla tavoin kuin kielloin, käskyin ja kehotuksin.

Poliisi on laillisuuden ja järjestyksen toteutumista valvova ja pakkovaltaa käyttävä viranomainen, joka ei pyydä vaan käskee. Sinisten vilkkujen välke tuo vastinetta verovaroille ja tasa-arvoa kaikkialle, missä sitä etsitään, ja tämä koskee yhtäläisesti kaikkia ihmisiä.

Uhriutettu ja maalitettu Heli Aaltonen on Ilta-Sanomien mukaan todennut esityksestään, että he halusivat ymmärtää tämän rasistisesti, sille en voi mitään, kun taas Fem-R vaatii itkuisessa parahduksessaan: Tämä ei ole mikään selitys sille, miksi juuri näin on päätetty toimia. Vaadimme Helsingin poliisilta kunnollista anteeksipyyntöä. Näin ei voi enää jatkua.
 
Ei voikaan. En myöskään minä kykene enää erottamaan, oliko kannanotto parodiaa tai niin sanottu trolli, jolla haluttiin kirvoittaa lisää hullunkurista viestintää.

Todesta tuota tuskin voi ottaa edes aina asiassa pysyvä vihapuhepoliisi Keijo Kaarisade, joka on kyllä ollut hyvin anteeksipyytelevä ja aktiivinen.

Parodia on juuri siksi vaarallinen laji, että se jättää tulkinnan avaimet lukijoiden käsiin. Ja vaarallinen se on myös kertoessaan Neuvostoliitosta, jossa parodia oli suositumpaa kuin missään muualla. Kaikkialla kun piti sipsutella varpaillaan ja nurkkapieliä nuoleskellen.

Nykyisille monikulttuurisuuden ja antirasismin perääjille voisi esittää kysymyksen, mikä tai minkälainen se teidän unelmayhteiskuntanne oikein on. Mihin te tähtäätte ja mitä seuraa sitten, kun monikulttuurinen yhteiskunta on valmis?

Kun suomalaiset ihmiset ovat jo nyt toistensa tukassa ja kurkussa kiinni kuin satiaiset ja kun kaiken maailman kitisijät rääkyvät anteeksipyyntöjä kokeneilta suomalaisilta viranomaisilta, voidaan kysyä, mitä nuo antirasistit” oikein tavoittelevat ja haluavat.

Milloin monikulttuurinen yhteiskunta saavutetaan, ja minkälaista siellä on?

Poliisit sen varmaan arvaavat, sillä käytännön havaintojensa kautta he tietävät, millaisen painajaisen sosiaalietuusperäinen haittamaahanmuutto on luonut rikollisuuden ja eripuran kasvun kautta.

Kun feministien ja antirasistien toiminta muistuttaa jo nyt kissalaumaa, joka kynsii koulujen luokkahuoneille tyypillistä liitutaulua niin, että amalgaamipaikat irtoavat hampaista, tuloksena ei voi olla muuta kuin sisällissota.

Kun jo nyt maamme sihisee ja kihisee kaiken maailman yhdenvertaisuusvaltuutettuja, suvaitsevaisia ja muita yhteiskunnan vihollisia mustanaan, näen kristallipalloon katsomatta, että tämän alati syvenevän monikulttuurisuuskehityksen lopputuloksena on Euroopan laajuinen Harmageddon.

Kun monikultturisuuden luominen on jo alusta alkaen ollut pelkkää ghettoblasterin soittoa, graffiteilla töhrimistä, pilven polttoa, rähinöintiä, yhteiskunnan alaluokkaan kuuluvien ihmisten anarkiaa, terroria, riitelyä, kiistelyä ja arvo-, etu- sekä kulttuurikonflikteja, minua säälittävät ne vanhat suomalaiset kunnon ihmiset, jotka rakensivat tämän maan.

Nyt heidät pakotetaan sietämään muualta tulevien vaatimuksia ja heidän hyysäämistään sekä katselemaan ohituksia työpaikkojen ja kunnallisten vuokra-asuntojen täytössä, kun niitäkin jaellaan vierasperäisille positiiviseksi sanotun syrjinnän mukaisesti, eli oikeudettomasti ja etuoikeuttamalla.

On sietämätöntä, että maahamme tuppautuu kutsumatta ja laittomasti epäperäisiä tunkeutujia, jotka valittavat tarjotusta ylläpidosta, joka minun tietääkseni on parasta, mitä koko universumissa on maahanmuuttajille ollut tarjolla. Sitten he haukkuvat suomalaista yhteiskuntaa, jota eivät ole itse luoneet eivätkä ansainneet.

Suomessa kukaan ei ole rodullistettu, vaan ihmiset ovat kaikkialla muallakin sitä mitä ovat, ja sillä selvä.

Kyseinen porukka tavoittelee jonkinlaista kunniakansalaisen kohtelua käänteisen rotuopin tuella, jossa people of colour pitää itseään automaattisesti etuoikeutettuna yhteiskunnan palveluihin alkuperäänsä vedoten. Keskeinen kysymys on, miten he kehtaavat?

Jos afrikkalaiset ja lähi-itäläiset muka ovat niin hyviä vastustamaan rasismia, luomaan oikeudenmukaisuutta, etiikkaa, kehittynyttä filosofiaa, tiedettä, taidetta, kulttuuria, arkkitehtuuria ja ihmisoikeuksia, miksi heidän omilta jäljiltään jäänyt yhteiskunta ei ole muuta kuin raunioina savuava roskaläjä?

Se ei ole toden totta länsimaiden syytä, sillä elintaso on paras juuri niissä kehitysmaissa, joissa länsimaisen kulttuurin vaikutus on ollut voimakkainta ja rationalismi on syrjäyttänyt taikauskon.

---

Kiitän aiheen vinkkaamisesta Ossia.