Maailmansota lienee alkanut – Ajatuksia ihmiskunnan puumaisesta järjestymisestä

Kun joku lähestyy baarissa ja avaa keskustelun aina tehokkaalla repliikillä ”Moi, miten menee?”, saa huonotapainen ihminen kuulla nenäkkään vastaajan suusta, että ”Hyvin meni, ennen kuin sä tulit!”

Niin traagista kuin asia onkin, tuo voitaisiin sanoa usealle tämän maailman liiderille. Maailmalla meni hyvin ennen Putinia, Trumpia, Kimin sukua Pohjois-Koreassa ja monia historian ja lähihistorian diktaattoreita.

Aina kun toivon sarastus on päässyt edes hieman pilkistämään horisontin takaa, on noussut esiin joku ääliö, joka niin sanotusti pilaa kaiken.

Ihmiskunta oli juuri päässyt irti koronakriisistä, kun Putin aloitti vuosituhannen verisimmän hyökkäyssodan. EU oli ratkaissut ainakin hetkeksi euron valuvioista johtuvan julkisen talouden rahoituskriisin helikopterirahaa kylvävillä pataljoonillaan, kun Ukrainan sodasta johtuva energiakriisi räjäytti inflaation ja pakotti vöiden kiristelyihin.

Kun Venäjän voima alkoi hiipua ja Euroopassa korot laskivat, Trump aloitti Iranissa joko pitkäksi ja sitkeäksi tai täysin epäonnistuneeksi muodostuvan sodan. Venezuelassa ja Gazassa saavutettu menestys ehkä rohkaisi häntä kokeilemaan onneaan myös Persian alueella, ikään kuin hän olisi monikätinen hindulainen jumala, jonka pitää ehtiä joka paikkaan.

Öljyn hinnannousuun katkesi sitten Suomen orastava talouskasvu, mikä tietää kovia aikoja, sillä julkisen talouden alijäämä, puolustusmenot ja korkojen nousu merkitsevät sitä, että hallitus tilkitsee budjetin aukkoja seuraavaksi kansalaisten varallisuudella, kun kaikki muut puskurit ovat käytetyt. Verotus on tapissaan, velkaa ei voida lisätä, ja leikattava on loppunut, eikä tuota viimesijaista toimeentulotuen muotoa, eli talouskasvua, näy muualla paitsi toiveikkaimpien ministerien mielikuvituksessa.

Aina siis tulee joku, joka pilaa kaiken. Varmaan Viktor Orbánkin valitaan pian jatkokaudelle, niin hänkin saa mehustella vielä muutaman vuoden EU:n kivenä kengässä. Eikä rauhan laskeutumisella Ukrainan arojen ylle vaikuta olevan kiire. Olisi Trump antanut ne Patriot-ohjuksensa sinne eikä tehnyt uutta Vietnamia Lähi-itään. Tämänpäiväisen uhkauksen erota Natosta osoittaa toivottavasti fake newsiksi aprillipäivä.

En voi väittää, ettei ihmiskunta olisi onnellisempi ilman itsevaltaisia johtajia. Sekä Suomen että koko maailman kurja tila johtuu juuri noista muutamista jästipäistä, jotka vääristyneellä, kierolla ja varmasti myös mielenterveyden häiriöitä lähestyvällä tahdonmuodostuksellaan pitävät koko maailmaa pelossa ja pihdeissä.

Syypää lähes kaikkiin Suomen ja maailman ongelmiin istuu Kremlissä, eikä Valkoisesta talosta osata tai haluta orientoitua ongelmaan oikein, vaan pahimmillaan pelataan Putinin kanssa yhteen. Juuri egomaaniset johtajat ovat käynnistäneet geopoliittisen mullistuksen, joka nojaa niin sanottuun reaalipolitiikkaan, eli vallankäyttöön, jossa ei ole oikeastaan politiikkaa ollenkaan vaan pelkkää voiman käyttämistä.

Trump peilaa Putinia tu quoque -vivutuksella (”sinä myös”) ja valloittaa maailmaa sen eri nurkilta koettaen tehdä USA:n uusista siirtomaista patsaalleen jalustan. A-studion fiksuttelijat tieteellistävät tarinan sanomalla vallan uusjakoa ”siirtymiseksi kaksi- tai yksinapaisesta suurvaltapolitiikasta moninapaiseen”, ikään kuin kyse olisi pimp-show’sta.

Ihmeellistä tässä on ihmiskunnan laaja reagoimattomuus tai toisella tavalla sanoen se, että kansakunnat ovat luovuttaneet ja myös järjestelmällisesti luovuttavat yksittäisille ihmisille suunnattoman paljon valtaa. Kaiken huipuksi sekä Trump, Putin, Kim Jong-un että tasa-arvon mallimaan Ranskan Emmanuel Macron ja Ison-Britannian tiheästi vaihtuva pääministeri päättävät ydinaseiden käyttämisestä yksin.

Tällainen järjestelmä on ihmiskunnalle vaarallinen. Merkillepantavaa siinä on kädellisten taipumus organisoitua puumaisesti, toisin sanoen hierarkkisesti ja pyramidimaisesti: auktoriteettiasemia tuottavaan ja vahvistavaan muotoon.

Maailman suistuminen sivistyksen tieltä takaperoiseen kyräilyyn ja konfliktiin, joka aika ajoin leimahtelee selväksi sodaksi, on sangen toivoton tila. Sitä kautta menetetään monta suunnatonta etua, jotka palvelisivat ihmisiä järkevän työnjaon ja tiedonkulun muodossa. Näin häviävät tavaramaailman lisäksi myös tiede, terveydenhuolto ja luonto, kun kukaan ei kysele hävittäjien eikä panssarivaunujen hiilipäästöjen perään.

Ihmiskunta ei ole laskeutunut puusta kovin kauaksi. Hierarkkinen järjestyminen on luultavasti peräisin neandertalinihmistä edeltävältä ajalta ja jumahtanut ihmiskunnan geeneihin. Yksi apinan näköinen sanoi aikoinaan, että seuraavan maailmansodan jälkeiset sodat käydään kivillä, tosin luovuttaessaan poliitikoille ydinpommin valmistusohjeet hän tuli olleeksi Vennamoa tyhmempi, sillä Vennamon mukaan jälkiviisaus kannattaa aina esittää etukäteen.

Trump ja hänen strateginsa olivat kyllä oikeassa siinä, että diktatuurit kannattaisi murskata nopealla iskulla suoraan poliittisen vallan sydämeen, jos pitäisi paikkaansa, että kansanjoukot valtaisivat sitten kadut myös Iranissa, ja demokratia ja vapaus alkaisivat kukoistaa itsestään. Jo 1800-luvun eräät venäläiset anarkistit katsoivat, että diktatorisen hallinnon kukistaminen muutamalla laukauksella on eettistä, koska se säästää ihmishenkiä ja estää suuremman väkivallan jatkumisen.

Hekin tulivat olleiksi väärässä. Myös Neuvosto-Venäjältä jäivät puuttumaan ne Marxin maalailemat suuret kansanjoukot, jotka saapuvat kuin ratsuväki viljavien elopeltojen halki tuoden rikkauksia kaikille. Ei tullut onnen valtakuntaa Venäjästäkään, vaan kansa painettiin lattianrakoon, ja tuossa se on edelleen Neuvostoliitto, mutta uudella, toisin sanoen, vanhalla nimellä.

Iranissa käynee niin kuin antiikin myytissä Lernan hydrasta, jolla oli yhdeksän päätä. Aina kun Herakles katkaisi yhden, kaksi kasvoi tilalle, kunnes hän osui miekallaan kuolemattomaan päähän, joka pudotessaan sammutti hydran. Herakles puolestaan kastoi nuolensa hydran vereen, jolloin niistä tuli erittäin myrkyllisiä aseita.

Samoin käynee Yhdysvalloille Iranissa, mutta tuloksen saaminen kestää, sillä päitä kasvaa. Putin puolestaan rikastuu, kun öljy virtaa Itämerta. Ja Ukrainan sota jatkuu.

Emme ole missään tapauksessa saavuttaneet Francis Fukuyaman kuvailemaa historian loppua emmekä onnen satamaa vaan dystoopisen romaanin asiaintilan, jossa Oseania, Euraasia ja Itä-Aasia kiistelevät keskenään, liittolaissuhteet jatkuvasti vaihtuvat, ja Totuuden Ministeriö huolehtii tiedottamisesta.

Ihmiskunnan kannattaisi laittaa johtajansa nyrkkeilykehään ratkaisemaan ongelmansa keskenään, vähän niin kuin Frankie Goes to Hollywood -bändin klassisessa musiikkivideossa Two Tribes. Jos vikaa ei ole ollut ihmiskunnan tavassa äänestää, maailma todennäköisesti kiittäisi vapautuessaan hulluista johtajistaan.

Myöskään demokratia ei saa filosofian taholta kiitosta, sillä sehän toimii vain, jos äänestäjät tietävät oman parhaansa, mutta kun eivät tiedä. Vanhan fraasin mukaan valta kuuluu kansalle, mutta kansa vain äänestää.

Hannah Arendt esitti kerran, että maailmaa pitäisi hallita sellainen viisaiden komitea, joka ratkaisisi asiat järkiperäisesti. Tosin ei taitaisi olla pitkälle tuostakaan, kun inhimillisyys katoaisi erilaisten neuvostojen syövereihin ja sokkeloihin, joihin muutamat muita viisaammat ovat virkanneet muun muassa sananvapauden omilla sosialisminpunaisilla sukkapuikoillaan. 

Maailmassa vallitsee demokratia juuri siksi, että parempaakaan ei ole keksitty. Sen tunnetusti kumoaa viiden minuutin keskustelu keskivertoäänestäjän kanssa, juuri hänen, joka äänestää valtaan suuren johtajan.

Miten tämä joukkokäyttäytyminen lopultakin liittyy ihmisen lajiominaisuuksiin? 

Kädellisillä esiintyvä dominanssihierarkia selittyy sosiobiologisesti sillä, että auktoriteetin luoma sosiaalinen tulkinta ”pelastajaan”, ”isukkiin” tai ”asiantuntijaan” liittyvästä vaikutusvallasta tai turvallisuudesta vapauttaa endorfiinejä ja aktivoi oksitosiinijärjestelmiä. Se puolestaan voi johtaa myös huonojen johtajien ihannointiin, pelkoihin ja sosiaalisiin tartuntoihin, jotka havaitaan esimerkiksi kätten taputuksina Kiinan kansankongressissa.

---

Päivitys 13.4.2026: Unkarin ”Jabba” Viktor Orbán sai sitten kansalta kenkää 16-vuotisen pääministerikautensa päätteeksi ja Putinin ja Trumpin suureksi harmiksi. ”Kansalliskonservatiivina” esiintyvän arkkityyppisen patriootin neliraajajarrutuksesta ei ollut tosin Suomen kansalliselle edulle Nato-asiassa muuta kuin haittaa.

Koska Fideszin haastajapuolue Tisza sai parlamenttiin perustuslain muokkaamiseen tarvittavan 2/3:n enemmistön yksin, vaalin tulos tuskin kumoaa diktatorista vallankäyttöä Unkarissa, ja ainakin maahanmuuttokriittisyydestä ja Ukraina-tukien maksajaksi taipumattomuudesta Péter Magyar on luvannut pitää kiinni – Unkarin aseman huomioon ottaen ehkä perustellusti. Huvittavaa muuten, että Unkarin parlamentissa ei muita puolueita olekaan kuin konservatiivisia, joten lavea on niin sanottu laitaoikeisto siellä.

Luokkajako ja praktinen syllogismi

Filosofi-kirjailija Jean-Paul Sartre kynäili vuonna 1944 kirjoittamansa näytelmän Huis clos (suom. Suljetut ovet, 1947) erääseen repliikkiin seuraavat kuolemattomat sanat: ”Helvetti, se on toiset ihmiset!” Lauselmaa on sittemmin pidetty Sartren eräänä ydinteesinä, tosin hieman virheellisesti, sillä hänen kannanottonsa ei kohdistunut ihmisiin yksilöinä eikä persoonina vaan toisiin ihmisiin joukkona ja massana, siis ihmisiin yhteisönä, jonka on usein vaikea päästä sopimukseen mistään.

Tämä kuitenkin nyt tällä kertaa vieraudesta, toiseudesta, erilaisuudesta ja muukalaisuuden pelosta (jotka kaikki ovat sitä paitsi eri asioita). Koetan seuraavassa lähestyä ihmisten hyvyyttä ja pahuutta sekä heidän konfliktejaan sillä sartrelaisella, immanentilla ja materiaalisella tasolla, jolla heidän etupyrkimyksensä ja pyyteensä kohtaavat ahdistusta herättävässä massakulttuurissa.

Olen kieltämättä joskus myös itse ajatellut, kuinka paljon helpompaa elämä olisi ilman vastustajia. Yksi syy edellisessä kolumnissa käsittelemääni ihmisten kiistelyyn on varmaankin yhteiskunnallinen luokkajako. Tuloerot ovat Suomessa jatkuvasti kasvaneet. Kansalaisten keskiarvopalkka on noussut, mutta se on samalla etääntynyt palkkojen mediaanista. Sillä tarkoitetaan keskimmäistä palkkaa, joka löydetään, kun palkat laitetaan suuruusjärjestyksessä jonoon. Kun mediaanipalkka on paljon alempi kuin keskiarvopalkka, tulonsaajien joukossa on paljon pienituloisia mutta vähän erittäin suurituloisia, joiden mukanaolo korottaa keskiarvopalkan mediaanin yläpuolelle. Suomessa luokkakuilu repeää sitä mukaa kuin mediaanin ja keskiarvon välimatka kasvaa. Ja nykyään tämä railo sen kun syvenee sartrelaisen ahdistuksen ja inhon levitessä leipäjonoissa.

Poliitikkojen tajunnassa puolestaan kilahtaa varoituskello heti kun joku lausuu sanan ”luokkayhteiskunta”. Alkaa luokkayhteiskunnan kiistäminen. Suomessa on pelätty kansanryhmien jakautumista jo vuodesta 1918. Siksi poliitikot haluavat torjua pienimmätkin vihjaukset kansakunnan kahtia jakautumisesta, ja muutamat haluaisivat kieltää jo pelkän puheen luokkayhteiskunnasta.

Luokkayhteiskunnan olemassaolon ja voimaan astumisen kiistäminen palvelee vallassa olevien etua. Kun luokkajakoa ei tunnusteta, ei tunnusteta olevan myöskään riistoa eikä epäoikeudenmukaisuutta, ei köyhien kyykyttämistä eikä mitään muutakaan kansanvallan varkautta: ei mitään, mikä on väärin. On helpompi käyttää valtaa, kun luokkajaon olemassaoloa ei myönnetä. Itse asiassa tuo kieltäminen on valtaa. Siksi monille valtavirran kulkijoille tulee kiire kiistää luokkayhteiskunnan olemassaolo, vaikka totuus on, että Helsingin väestöstä yli kymmenen prosenttia elää köyhyysrajan (eli 750 euron) alittavilla kuukausituloilla. Suomessa niin huonosti toimeentulevia on yhteensä noin 700 000.

Muutamat ovat epäilleet hankkeitani ja syyttäneet minua politisoitumisesta. Lisäksi ne, jotka eivät vastusta politisoitumista sinänsä, ovat arvostelleet siitä, että kieltäydyn ”osallistumasta politiikkaan sellaisena kuin se on”, vaikka ilmoitankin haluavani tuoda poliittiseen toimintaan järkeä. Nähdäkseni tässä ei ole mitään ristiriitaa. Perusaksioomanihan on, ettei politiikassa ole nykyisellään järkeä.

Tiedän kyllä, kuinka vaikeaa maailman muuttaminen on. Uskonkin sen muuttuvan itsestään, jos kukaan ei pane vastaan. On paljon näyttöä siitä, että ihmiset ovat kyllästyneitä ja pettyneitä nykymenoon. Politiikkaa leimaa halpa populismi, ja poliittista teatteria pyöritetään television tanssikilpailuilla, vaikka samanaikaisesti vaalirahoitusskandaalit paljastavat, että kulissien takana käytetään raakaa valtaa. Uskon, että ennen pitkää ihmisten aggressiot tulevat sirkushuvituksilla nuudutetun viihteellisyyden läpi.

Alun perin Aristoteleelta periytyvä ja G. H. von Wrightin teonteoriassaan kehittelemä praktinen syllogismi kuuluu suurin piirtein näin: Jos A haluaa asiantilaa B ja lisäksi A tietää, että B ei toteudu ilman C:tä, A:n on perusteltua ryhtyä tekemään C:tä. Tämä teonteoreettinen ajatusmalli on tietenkin hieman välineellinen. Se on myös rajoittunut siksi, että se jättää huomiotta ei-tarkoitetut sivuseuraukset, joita kaikesta toiminnasta syntyy. Mutta muutoin se on pätevä.

Miksi sitten nostan kaavan esiin? Siksi, että siihen verrattuna havainnollistuu eräs tosiasia. Nykypolitiikkaa leimaa piirre, että ihmiset eivät enää miellä poliittista toimintaa järkiperäiseksi kausaalisuhteeksi, eli syiden ja seurausten jatkumoksi, jonka kautta voisi saada aikaan tuloksia. He eivät usko, että toiminnalla voisi mitenkään muuttaa oloja, kuten vielä sosialismin kukoistuskaudella, kuohuvalla 1860-luvulla ja 1960-luvulla.

Olojen korjaamiseksi tarvittavan reseptin pitääkin olla nyky-yhteiskunnassa toisenlainen kuin se oli edellä mainittujen vuosikymmenten välisenä satavuotisjaksona. Globalisoitunutta maailmaa hallitseviin pääoman ja työvoiman siirtoihin ei voida reagoida globaalin samapalkkaisuuden vaatimuksella eikä työnantajien ja -tekijöiden välisellä taistelulla, kuten marxismi opetti, vaan puhaltamalla yhteen hiileen kansallisella tasolla. Totuus on, että länsimainen hyvinvointiyhteiskunta voidaan säilyttää vain kansallisella ja valtiollisella päätöksentekotasolla, ei esimerkiksi paikallisen sopimisen tasolla, jolla yksittäinen ihminen on täysin vaikutusvallaton. Sitä ei voida säilyttää myöskään globaalilla tasolla, joka on liian etäinen ja mittasuhteiltaan väärä. Esimerkiksi globaali samapalkkaisuus ei voi toteutua, sillä jokaisella kansakunnalla on suvereeni oikeus itse määritellä maassaan vallitseva hintataso.

Pahinta on, että globalisaatiota glorifioivan propagandan tuloksena monet ihmiset on saatu uskomaan, ettei heidän teoillaan ja toimillaan ole merkitystä. Näin he eivät usko myöskään teonteoreettisiin syy–seuraus-suhteisiin ja toimi niiden suosittamien kausaaliyhteyksien pohjalta. Uskottelu on ollut tehokasta, sillä ennennäkemätön lannistuneisuuden ilmapiiri vallitsee kaikkialla. Kenenkään länsimaalaisen ei toivota uskovan kansalliseen strategiaan, vaikka entiset kehitysmaat nousevatkin uppoavan Lännen ohitse juuri kansallisen edunvarjelun tuella. Länsimaissa vastaavaa asennoitumista moitittaisiin nationalismiksi.

Itse uskon, että länsimaiden kurjistumisen jatkuessa tarpeeksi pitkään ihmisten kärsivällisyys ja sietokyky ylittyvät, ja silloin on pakko kaivaa tosiasiat esiin. Niin tässä kuin tuossakin asiassa olisi kuitenkin tärkeää kiirehtiä ajoissa. Paljon vaikeampaa on kiirehtiä myöhässä, ja myös korjaamisen hinta on silloin kovempi. Nähdäkseni vain yhteisen kansallisen edun tunnustaessamme me suomalaiset ihmiset voimme lakata näkemästä toisemme vihollisina ja vapautua siitä sartrelaisesta vankilasta, jonka ahtaisiin rotanloukkoihin globalisaatio on uhannut meidät työntää. Kansallisen politiikan päämäärät ja keinot tunnustamalla voidaan myös praktiseen syllogismiin sisältyvä toimintamekanismi saada jälleen toimimaan.