”Manaaja”-elokuvan ilmastopoliittinen jatko-osa

Ilmastonmuutos kuumentaa jälleen ilmakehää, kun Monacon ruhtinaan purjeveneellä Yhdistyneiden Kauhistelukuntien yleiskokoukseen saarnaamaan seilannut ilmastosoturi Greta Thunberg näytti, kuinka vihervasemmistolainen eliitti pystyy kylvettämään länsimaista keskiluokkaa aikamme synneissä: ilmastouskonnon tuottamassa syyllisyydentunnossa.

Kauhistelua seuraa lasten ja nuorten ilmastolakko, josta on tullut eräänlainen pakko, siis -mielle, ei meille. Vihervasemmistolainen valtavirtamedia ja Helsingin valtuuston vihreä puheenjohtaja ovatkin antaneet nuorison hyväksikäytölle siunauksensa; muistuttaahan murkkuikäisten kapinallisuus ilahduttavasti Pirkkalan peruskoulukokeilun rohkaisevia tuloksia.

Vihervasemmiston ei tarvitse enää teeskennellä ilmastonsuojeluorgasmejaan. Se saa vilpittömät väristykset jo sanasta ”lakko”.


Maailma kontallaan raippaneidin edessä

Greta Thunbergin esiintyminen johtaisi epäilemään, että tyttösen sisällä asuu riivaaja, ellei tiede toisi asiaan valoa. Aspergerin syndrooma -nimisestä demonista kärsivää teinineitiä käytetään häikäilemättömästi hyväksi ilmastopaniikkia lietsovassa mediassa, ja vihervasemmisto yrittää tehdä hänestä poliittisen mallinuken muidenkin ”tiedostavassa” iässä olevien nuorten indoktrinoimiseen ilmastoahdistuksella.

Ohessa Gretan video nimeltään ”Kuinka uskallatte? Olette varastaneet unelmani ja lapsuuteni”. Hmm...




Muutamat ovat kyselleet, miksi Gretan esitykset ”menevät tunteisiin”. Hyvä on, minä vastaan. Ensinnäkin on huomautettava kielestä. ”Mennä tunteisiin” on huonoa suomea ja epätäsmällinen ilmaus.

Paremminkin voitaisiin kysyä, miksi lapsitähden esitykset vaikuttavat vetoavan tunteisiin. Tällöinkin kysymys olisi tarkennettu väärin. Nimittäin aikuiset eivät reagoi lasten ilmastolakkoiluun omien tuntemustensa vuoksi vaan korostaakseen järkeä ja malttia tilanteessa, jossa lapset itse on lietsottu hysteeriseen tunnetilaan. Väärä projektio siis.

Gretan vetäminen valokeilaan on tietenkin oivallista toimintaa medialta ja vihreiltä järjestöiltä, sillä kukapa lapsen itkua kehtaisi ylenkatsoa. Pelkkä panikoiminen, ”syvä huolestuminen” ja ahdistuneisuuden ilmaiseminen eivät kuitenkaan merkitse mitään. Ne eivät selitä mitään, eivät ratkaise mitään eivätkä auta ketään.

Tähän puolestaan pätee Vihreisiin yleensäkin sopiva sanonta: tekeminen ilman ajattelua on aina vahingollisempaa kuin pelkkä ajatteleminen olisi ilman tekemistä. Myös ilmastomanipulaatiolla mankeloidun teollisuuden viherpesu on luonnon itsensä kannalta tehotonta, jopa tuhoisaa. En käy avaamaan asiaa enempää tässä, sillä kaikki alkavat jo tietää, miksi ”suomalainen savupiippu on ympäristöteko” (hiilivuodon estäminen, Suomen kehitysmaita parempi ilmastotehokkuus, ilmaa pienhiukkasista puhdistavat hiilivoimalamme jne).

Keskityn nyt enemmänkin ilmastopolitiikan retoriseen puoleen, toisin sanoen siihen, kuinka viherideologia ja liharuokaa ilmastohaitallisempi kasviskiusaus, lentotomaatit ja kasvihuonesalaatit syötetään asioita tuntemattomalle yleisölle.


Kun koulunäytelmä meni lekkeriksi

Greta-parka alkaa olla tilassa, jossa hän kuuluisi psykiatriseen hoitoon. Joka tapauksessa häntä ei olisi olemassa mediassa, elleivät toimittajat, järjestöt ja poliitikot olisi kääntäneet katseitaan häneen. Greta on yksinomaan median luomus ja antaa siten näyttöä politiikan medioitumisesta ja median vallasta. Hänelle löytyy tietenkin esimerkkitapaus historiasta.

Kun Saddam Husseinin johtama Irak hyökkäsi sotavelkansa maksaakseen elokuussa 1990 Kuwaitin öljykentille, Saudi-Arabiassa huolestuttiin asiasta niin, että maa palkkasi maailman ehkä kuuluisimman viestintätoimiston, Hill & Knowltonin, käymään informaatiosotaa valtausta vastaan. (Hill & Knowlton toimii myös Suomessa, Helsingin Sanomien entisessä pääkonttorissa Ludviginkadulla.)

Toimiston etevät kansainväliset markkinointisissit päätyivät lavastamaan tuolloin saudiperheen 15-vuotiaasta tyttärestä, Nayirahista, TV-julkkiksen, joka esiintyi mediassa sotatoimista kärsineiden puolustajana. Tavalliseksi tallaajaksi puettuna hän valehteli nähneensä sotatoimialueella lasten julmia teloituksia ja pahoinpitelyjä, joista raportoimisen hän on myöhemmin tunnustanut vääräksi todistukseksi.

Ohessa Nayirahin ”todistajanlausunto”.




Pikkulikan tukea hyväksikäyttäen yhdysvaltalaisten mielipiteet saatiin kääntymään myönteisiksi Irakin sodalle, joka alkoikin kevättalvella 1991 johtaen Persianlahden sodaksi sanottuun konfliktiin.

Ilmastopolitiikan pioneeri Greta Thunberg on perimmältään samanlaisessa asemassa. Myöskään hänen ei tarvitse välittää ilmastonsuojelun faktoista eikä virheistä, sillä hän on uhri. Hänen tehtävänsä on pelkästään näytellä roolinsa hyvin, lietsoa paniikkia ja toimia samastumisen kohteena ikäisilleen. Kun lapsi puhuu, vastuu on aikuisten, joille viesti kohdennetaan näennäisesti ”vastaansanomattomina” vihreinä vaatimuksina.

Tämäntapainen osoittaa, että ilmastopolitiikkaa ei nimenomaan tehdä järjellisillä argumenteilla vaan sytkäri kädessä fiilistellen. Se osoittaa jälleen oikeaksi pian ilmestyvän mediatutkimukseni pääväitteen: muun muassa ”vihapuheilmiönä” heijastuva viestinnän halkeaminen valtavirtamediaan ja vaihtoehtomediaan kertoo diskurssin jakautumisesta yhtäältä emotionaaliseen ja affektiiviseen ja toisaalta reflektiiviseen ja rationaaliseen. Huvittavaa on, että järkiperäisiä lähestymistapoja edustaa nykyisin ”valhemediaksi” väitetty vaihtoehtoinen media, kun taas tunteilun ja valheiden kaapua kantaa se perinteinen valtamedia.


Ilmastopanikointi on globalistien punavihreää ideologiaa

Vakavien asioiden keskellä ovat vihervasemmiston kynäilijät turvautuneet keinoon, joka on vihervasemmistolle tyypillinen aina, kun heiltä loppuvat argumentit. He ovat pyrkineet leimaamaan kypsästi ajattelevat ihmiset ”setämiehiksi”, ymmärtämättä kuitenkaan ryhtyneensä itse tätimiehiksi, kuten pääministeri Antti Rinne, joka antautui nimittelyyn mukaan omassa typeryydessään. He itse ratsastavat vasemmiston todellisten setämiesten, Marxin ja Engelsin, selässä.

Nimittäin ilmastovallankumouksen ja sosialistisen vallankumouksen välinen ero on hiuksenhieno. Ilmastonsuojelijoiden ideologia vastaa metafyysisesti ja ajattelun perusrakenteiltaan vasemmiston kommunistis-sosialistista maailmankuvaa.

Ilmastonsuojeluun liittyvät: ylirajainen päätöksenteko, kansainvälisyys, globaali ajattelu, metsien ja peltojen sosialisointi sekä luonnonvarojen pitäminen ihmiskunnan yhteisenä omaisuutena eikä yksilöiden tai kansallisvaltioiden hallinnassa olevana varallisuutena. Ilmiselvää näyttöä tästä tuotti Helsingin Sanomien toimittajan Jussi Pullisen uhmakas kirjoitus ”Sinun metsäsi ei ole enää sinun”, jossa uhattiin suoranaisella ekososialismilla!

Ekososialistit eivät ole ymmärtäneet, että ilmasto on vaarassa nimenomaan sen isännättömyyden vuoksi. Ilmakehä muodostaa yhteisen resurssin, joka kärsii yhteismaan tragediasta, eli tunnottomasta omistajuudesta. Mutta he haluaisivat sosialisoida pohjavedetkin. Tosiasiassa myös ilmakehä saattaisi voida paremmin, jos joku tunnustaisi sille omistajuuden, sillä yksityisomaisuudesta huolehditaan paremmin kuin yhteisestä.

Uustaistolaisten ideologiaan sisältyy myös näkemys, että kaikki maailman ihmiset ovat yhdenvertaisessa asemassa vaikka eivät ansioidensa tai syyllisyytensä puolesta olekaan. Siihen liittyy myös vastuun vierittämistä väestöräjähdyksen aiheuttaneilta kansakunnilta määrältään väheneville länsimaisille ihmisille.

Lapsen nostaminen pääosaan on olevinaan eräänlaista ässäkortin lyömistä pöytään. Näin vihervasemmisto yrittää peittää sen, että lasten liiallinen määrä ja olemassaolo sinänsä ovat syy nimikirjoituksen ilmestymiseen planeettamme kuolintodistukseen. Olen sanonut luontoliikkeen kaksinaismoralismia ekokatastrofin intimiteetiksi. Häveliäisyyssyistä tai kannatuksen menetyksen pelossa luonnonsuojelijat eivät myönnä ihmiskunnan liiallisen runsastumisen olevan syy lähes kaikkiin maailman ongelmiin: nälänhätään, tilanahtauteen, köyhyyteen ja sotiin. 

Väestö voisikin jonkin verran kasvaa länsimaissa, mutta Afrikan ja Aasian kehitysmaissa sen pitäisi vähetä. Sen sijaan nykyisin länsimaiden nuoret traumatisoidaan jo lapsesta asti viherfeministien läksytyksellä siitä, kuinka kaikki lisääntymiseen johtava toiminta (seksi!) on väärin ja pahaa.


Nykyajan happosateet ja ilmastopommi

Tuhon visiot ovat vaihtuneet, mutta ideologia on edelleen sama kuin sosialismin valtakaudella. Vielä 1970- ja 1980-luvuilla ihmisiä peloteltiin ydinsodalla, joka johtuu pahasta Amerikasta ja Ronald Reaganista – ja joka murskaa ylhäältä putoavan lekan tavoin kaiken elämän maapallolta. Myöhemmin opin, että maailma ei lopu pamahtaen vaan kitisten.

Totaalisen uhan alla kasvoi joka tapauksessa hyvin tosikkomaisia nuoria, mistä osoituksena oli punk-sukupolvi. Neuvostoliiton romahdettua ja ydinsodan uhan väistyttyä sitä kautta hieman tuonnemmaksi ovat median vallanneet erilaiset pehmouhat, jotka eivät tapa heti vaan hitaasti mutta kiduttavasti. Sellainen on ”kasvihuoneilmiö”. Ajatelkaa, kuinka lämpöistä ja vehreää on kasvihuoneessa!

Lapset on lavastettu ilmastopaniikin lietsojiksi ja ahdistuksen välikappaleiksi, sillä aikuiset eivät moiseen suostuisi. Kyse ei ole ”sukupolvien välisestä eturistiriidasta” (uusi sukupolvi vastaan vanha, kuten mediassa väitetään) vaan siitä, että aikuiset ovat kypsiä ymmärtämään propagandan olemuksen. Ilmastopolitiikan eräs harhaanjohdettu uhri sisältyy Yleisradion juttuun ”Atte, 16, on ilmastolakkoillut jo vuoden – aikuinen, olisiko sinunkin aika tehdä jo jotain?” – Aivan kuin Lenin tähdentäisi setäisässä puheessaan: ”Mitä on tehtävä?” – Siis jotain, ihan mitä tahansa!

Tässä infosodassa ilmastotaistelija Greta on pikku pioneeri, joka vie Stalinille kukkia yleisön läpsyttäessä käsiään hillittömästi. Nuoresta neidistä on tehty taistelukenttien torpedo, joka pitää vain laukaista etenemään kohti oletettua vihollista, ja tämä laskee aseensa heti.

Mutta älkäämme unohtako, että lapsisotilaan käyttäminen ihmiskilpenä on sotarikos. Minua kiinnostaa, miten eräs juntti, nimittäin Ylen toimittaja Pekka Juntti jaksaa, kun hän kirjoittaa välinpitämättömän kolumninsa otsikossa, että ”Minua ei kiinnosta, miten Greta Thunberg jaksaa”. Toimittaja näyttää siis tunnustavan, että ilmiön syvin olemus on mennyt hänen ajurinlakkinsa lipan yli hänen oman punavihersokeutensa vuoksi.

Huomaako kukaan, että Greta Thunberg on vihervasemmiston ihmiskilpi ilmastopoliittisessa infosodassa? Nuori neito sopii rooliin mainiosti, sillä hän täyttää arkkityyppisen myytin Kassandrasta, jolle Apollon oli antanut profetoimisen lahjan, tosin sillä ehdolla, ettei hänen ennustuksiaan uskottu.

Viestin huono perillemeno ei johdu tälläkään kerralla siitä, ettei julistaminen saavuttaisi yleisöä, vaan siitä, että jatkuva keuhkoaminen sinänsä asettaa esteen viestin vastaanottajille. He puolestaan ovat alkaneet nähdä patologisessa huolessa vain merkin naisen ja luonnon symbolisesta yhteydestä, jota kaikkitietävä neitsyt varjelee. Koska asia hukkuu sen huutamiseen (style over substance), kohtalo toteuttaa jälleen itsensä, ja seuraa klassinen tragedia, jonka syynä on tällä kertaa feminismille tyypillinen hybris.


Vihervasemmiston tavoitteena ekoanarkismi

Kieroimmillaan vihervasemmiston kätyrit toivovat ideologisen konfliktin eskaloitumista ekoanarkiaksi. Sen harjoittajia sanotaan jostakin syystä ”aktivisteiksi”, vaikka he työssä ja koulussa ovatkin yleensä passiivisimpia kaikista.

Ilmastodemagogian tuloksista saatiin näyttöä keskiviikkona Hernesaaren satamassa, kun ekoanarkistit terrorisoivat kanooteillaan luksuslaiva Queen Elizabethin lähtöä estäen siten brittiläisiä demarieläkeläisiä pääsemästä humppamaan Estonia-hautojen yli. Muuta vaikutusta tempauksella ei juuri ollut. – Ikäihmiset, laittakaahan tilkkanen kauramaitoa kahviinne, sillä punainen maito vaarantaa luonnon ja terveyden!

Ilmastopoliittiset ekoanarkisit kerjäävät huomiota Rajavartiolaitokselta, poliisilta ja QE:ltä Helsingissä. Kuva: J.H.

Satuin itse paikalle ollessani merenrantakävelyllä, kun ekoanarkistit paheksuivat lehdistölle rojalistisen aluksen päällikön ”vastuuttomuutta” sen lähdettyä liikkeelle kajakkikajahtaneiden vastarinnasta huolimatta! Muuan aktivisti aneli lopulta poliisiviranomaista juttelemaan kanssaan ja pohtimaan, miten voisi päästä pinteestä, johon oli itsensä saattanut. He siis yrittävät taivutella myös viranomaisia kannalleen ja haalivat siten halauksia, sydämiä ja sympatiaa.

Paikalla olleet suomenruotsalaiset vanhemman polven ohikulkijat jakoivatkin sitä heille kiitellen ”rohkeudesta”, sillä su-rujen mielestähän kaikki kapinallisuus, tottelemattomuus ja anarkismi ovat ”sivistystä”, kunhan ne eivät riko heidän omaa rauhaansa. Rahvaan kapina kun antaa eliitille sen kaipaaman tunnustuksen.

Tosiasiassa ilmastolakkoilu kasvattaa nuorille yhteiskunnanvastaisen identiteetin. Se ohjaa uustaistolaiseen kiilusilmäisyyteen, josta sikiää anarkiaa, terroria ja sabotaasia sekä tuttavuus viranomaisvallan kanssa. Näin vasemmiston ideologia syötetään ilmastopaniikilla henkisesti invalidisoiduille nuorille, jotka luulevat tekevänsä jotain tärkeää samalla, kun heitä fiksummat nuoret ja maahanmuuttajina tänne tulleet karvakädet pyyhältävät heidän ohitseen avobemareillaan, ja vasemmisto on onnistunut marinoimaan omista lapsistasi kroonisia reppanoita. – Lapset, ilmiantakaa ilmastonsuojelun vastaiset vanhempanne!

Jos minä olisin ollut tämän laivan kapteeni, olisin lisännyt höyryä pannuun. Siitä olisi suosittanut pidättäytymään vain yksi uhka: vasemmiston trollausraivo. Vihervasemmisto nimittäin keräilee konflikteja luokkakatkeran vihansa kohteiden (eli luksusristeilijöiden) kanssa mustamaalatakseen elintasosymbolien parvekkeilla lekottelevien ja työväenpuoluetta ikänsä äänestäneiden mummojen ja vaarien mainetta.

Siinä, missä entisaikojen vasemmisto piti smirkkelinkipinöillä, hitsausliekeillä ja valimojen hehkussa valmistettuja terästeollisuuden tuotteita merkkeinä rehtien työläisten aikaansaamasta ansaitusta edistyksestä, siinä nykyajan vihervasemmisto suhtautuu destruktiivisesti kartesiolaiseen tieteeseen ja länsimaiseen tekniikkaan, joka voisi myös auttaa pelastamaan luonnon täydelliseltä tuholta.

Tämän asemasta vihervasemmisto ihannoi kehitysmaiden heimokulttuuria ja sen askeettista alkukantaisuutta ”aidon” ihmisyyden mittapuuna ja suosittaa siihen liittyvää autismia sekä itseruoskintaa oman anorektisen kaikesta kieltäytymisensä lähtökohdaksi.

Kyseisen maagisen ajattelun ja ”fakiirin elämän” tarjoilu osoittaa, että vihervasemmiston napanuora ei ole poikki. Vihervasemmiston kellokkaat ovat aivan äsken tulleet silmät ymmyrkäisinä ja keuhkot köhisten ulos savupirtistä, jonka ainoa henkireikä on ollut seinässä oleva räppänä, ja nyt he ovat pihalla kuin pöllön poikaset. Pyydän saada huomauttaa, että Suomessa on vasta toinen sukupolvi parketoiduissa tiloissa, eikä maamme ole mikään rikas vaan pääomaköyhä ja velkaantuva valtio, joten tilannearvio rikkaasta almujen jakamiseen velvollisesta valtiosta on perin juurin väärä – niin myös vihervasemmistolaisen ilmastopolitiikan lopputulos.

Ekoanarkistien toiminta ei tietenkään onnistuisi ilman valtamedian päänsilitystä ja sille etukäteen annettuja tiedotteita sekä paikalle kutsuja. Aktivistit valitsevat maaleikseen mahdollisimman näyttäviä ja kuuluisia kohteita sekä kirjaavat itse aiheuttamansa vahingot toisten syiksi Internetiin, josta on tullut informaatiosodankäynnin näyttämö.


Kiina saa Volvot – Suomi siirtyy fillarikommunismiin

Harmillista on, että myös ”arvojohtajana” esiintymään pyrkivä Sauli Niinistö meni tuohon kyseenalaiseen moraaliposeeraukseen mukaan vakuuttaen YK:ssa, että Suomi tavoittelee hiilineutraaliutta vuoteen 2035 mennessä. Hän julisti Suomen pyrkivän ensimmäisenä teollisuusmaana ”hiilinegatiiviseksi”. Tämän hän sanoi maailmalle kaikkien suomalaisten nimissä tai puolesta. – En minä ainakaan ole missään sellaisesta sopinut.

Hyödyllisimmillään Niinistö olisi ollut, jos hän ei olisi matkustanut New Yorkiin lainkaan. Myös Yleisradion Paula Vilénin ja Grönlantiin jään sulamista murehtimaan lentomatkustaneen toimittaja Kirsi Heikelin sekä kaikkien muiden Ylen jutussa mainittujen viisastelijoiden olisi kannattanut pysyä kotonaan. Murheellista tässä ei ole se, että lattia sulaa jääkarhujen alta, vaan median ja poliitikkojen suhtaumiseen liittyvä ristiriitaisuus ja kaksinaismoralismi, jotka muistuttavat järjen vararikosta.

Selkokielelle käännettynä Niinistön YK:ssa antama viesti merkitsee, että Suomi pyrkii lopettamaan teollisuusmaana olemisen vuoteen 2035 mennessä ja maamme aikoo muiden virheistä kärsien syödä toisten päästöjä. ”Hiilinegatiivisen” maan brändiarvo ei taida olla niin suuri, että sen takia kannattaa kuoleennuttaa talouttamme, jonka tehokkuus on sitä paitsi ehto sille, että mitään hiilineutraaliutta voidaan tavoitella.

Ainoa järki päässään esiintynyt puhuja oli YK:ssa Donald Trump, joka onneksi käytti suurvallan ääntä. Hänen mukaansa tulevaisuus ei kuulu globalisteille vaan patriooteille.

Suomalaisten valtavirtapoliitikkojen ”isänmaallisuus” ilmastoasiassa on rakennettu sen oletuksen varaan, että ilmastotekniikasta tulee ”uusi Nokia”. Sen vuoksi Kokoomuksen globalistit, Vihreiden neropatit ja vasemmiston internationalistit ovat kaikesta juonittelevan Kepun kanssa halunneet nähdä Suomen tulevaisuuden ilmastopoliittisena laboratoriona, josta rakennetaan esimerkkitapausta maailmalle.

On kuitenkin muistettava, että esimerkkinä oleminen ei elätä, eikä ilmastotekniikan edistymisestä ole juuri muuta käytännön näyttöä kuin kiinalaisten aurinkopaneelien ilmestyminen omakotitalojen katoille. Jos joku täällä jonkun innovaation keksiikin, sen joku toinen maa tuotteistaa ja myy maailmalle. Oletus Suomesta maailman johtavana ilmastopolitiikan mallimaana on infantiili utopia.


Ympäristörealismi yllättää – Muutama sana substanssista

Tyrmistyttävää on, että media, poliitikot ja tieteilijät antavat rippikouluikäisen asettaa standardit keskusteluille. Pohjoismaista väestönosaa edustavasta nuoresta on tehty samastumisen kohde pelkkää tunnetta ilmaisevalle toiminnalle, jotta pohjoiseurooppalaisia kansoja voitaisiin herkemmin syyttää ilmaston tuhoamisesta.

Jos oltaisiin viisaita, heppatyttöjen huolenaiheet jätettäisiin omaan arvoonsa ja keskityttäisiin pääongelmaan. Se puolestaan on kehitysmaiden väestöräjähdys, joka ei ole mikään erillisilmiö ja jota ei niin muodoin voida hillitä erityistoimilla, kuten ”naisten kouluttamisella”. Ongelma nimittäin johtuu islamin perhepoliittisista normeista ja laajenemaan pyrkivistä ihanteista. Siksi myös väestönkasvusta seurannutta luonnon tuhoutumista voidaan hillitä vain saattamalla länsimainen yhteiskuntajärjestelmä, demokratia, oikeuskäsitys ja vapaa markkinatalous voimaan myös kehitysmaissa.

Mediaa hallitsevana mehiläiskuningattarena esiintyminen saattaa puhutella valtiatarten korkokengän alla viihtyviä, mutta tästä johtuvan pelon vuoksi monikaan ei halua esiintyä varsinaisena ilmastodenialistina. Jotain vaikutusta ihmisen toiminnalla ilmakehään joka tapauksessa on. Olennaista poliittisten johtopäätösten tekemiselle on kuitenkin se, miten nuo vaikutukset suhteutuvat luonnon omaan toimintaan.

Ihmisen tuottamaa hiilidioksidia enemmän asioihin vaikuttavat auringon aktiviteetin muutokset, maapallon akselin kallistuskulma ja merivesien pintalämpötila, maanjäristykset ja tulivuortenpurkaukset. Myös metaanin rooli on lähes unohdettu, vaikka se on hiilidioksidia vaikuttavampi kasvihuonekaasu, aivan kuten avaruustutkija, tohtori Tiera Laitinen huomautti Suomen Perustan äskettäin julkaisemassa artikkelikokoelmassa Ympäristörealistin käsikirja (aiheesta täällä).

Metaanista syyllistämällä ei kuitenkaan voitaisi kurittaa autoilijoita, joten vihreät eivät käytä sitä päätarkoitukseensa: autoilijoiden piinaamiseen. Metaanista pitäisi syyttää lehmien piereskelyä. Niin taas ei saa tehdä, koska Intiassa lehmä on pyhä, ja uskonnon loukkaaminen on kielletty – niin myös ilmastouskonnon.

Sen sijaan Massachusetts Institute of Technologyn professorin Richard Lindzenin tekemät lämpenemisen satelliittimittaukset sekä Aalto-yliopiston dosentin Antero Ollilan kontroversiaalit näkemykset kuuluvat tieteeseen, jossa ihmisen vaikutuksesta ilmakehään kiistellään koko ajan. Asia on täysin kiistanalainen. Ilmastopolitiikan kiistäminen taas ei ole mitään ”tieteen kiistämistä”, sillä kiistäminen, kyseenalaistaminen ja koettelu muodostavat itsessään tieteen metodologian ja olemuksen.

Vuosina 1998–2008 yli 30 000 amerikkalaista tieteenharjoittajaa allekirjoittivat kannanoton, jossa sanottiin, etteivät he pidä ihmistä syyllisenä ilmastonmuutokseen, ja projekti jatkuu yhä.

Tästä valtamedia ei tietenkään pukahtanut, mutta se lypsää kyllä tulipunavihreiltä ilmastotuhotieteilijöiltä ennusteet, jotka saavat möröt nousemaan sohvan takaa. Jos ilmasto kerran muuttuu vääjäämättä eikä sitä voida pysäyttää, miksi panikoida? Eihän maahanmuuttoakaan pohjoisiin maihin voida heidän mukaansa pysäyttää, mutta sen vuoksi ei panikoida...

Kyseisenlaisen journalismin merkitys onkin vain siinä, että näin suomalaisia pehmitetään taas ottamaan vastaan vihervasemmistolaisen hallituksen tekemät ympäristönverojen korotukset, polttoaineiden hinnan nostot, lämmityksen kallistaminen, sähkön hinnan nousu ja ilmastoanekauppaan liittyvä hirttosilmukka, johon pitäisi saada menemään jokaisen, muita maita ankarammalla ilmastopolitiikalla pamputetun kansalaisen pää.

Sen sijaan tästä amerikkalaisten tieteilijöiden vetoomuksesta media ei puhunut halaistua sanaa:

”Me kehotamme Yhdysvaltojen hallitusta hylkäämään globaalin lämpenemissopimuksen, joka allekirjoitettiin Kiotossa Japanissa joulukuussa 1997, ja kaikki vastaavat ehdotukset. Esitetyt rajoitukset kasvihuonekaasuihin vahingoittavat ympäristöä, rajoittavat tieteen ja teknologian kehitystä sekä vahingoittavat ihmiskunnan terveyttä ja hyvinvointia.

Ei ole olemassa vakuuttavaa tieteellistä näyttöä siitä, että ihmiskunnan tuottamat hiilidioksidi, metaani tai muut kasvihuonekaasut aiheuttaisivat nyt tai tulevaisuudessa katastrofaalista lämpenemistä tai muutosta maan ilmakehässä. Sen sijaan on olemassa merkittävää tieteellistä näyttöä siitä, että ilmakehän lisääntyvä hiilidioksidi tuottaa monia hyötyjä kasvien ja eläinten elinympäristöille.”

Tieteen viime aikoina paljastamia totuuksia on, että pelkästään termiitit tuottavat kaksi kertaa enemmän hiilidioksidia kuin ihminen johtuen termiittien suuresta biomassasta. Brasiliassa pahaksi onneksi palavat sademetsät eivät onneksi olekaan ”maailman keuhkot”, sillä aiemmasta käsityksestä poiketen sademetsien eliökunta kuluttaa tuottamansa hapen. Nykykäsityksen mukaan merien levät sitovat hiilidioksidia ja puhdistavat ilmaa, ja levää kasvattamalla voitaisiin myös tuottaa puhdasta ja uusiutuvaa energiaa.

Luonto on usein arvoituksellinen, aivan kuten Sir Francis Bacon ajatteli, ja juuri siksi liika ”tietäminen” voi tehdä tietäjästä itsestään pelkän arvaajan ja ”luolan idolien” vangin.


Suomikin kehittyvien maiden kellonaikaan

Varmuudella voidaan sanoa, että jos kasvihuoneilmiöstä epäiltyjä päästöjä ja ihmisen toimintaa aiotaan ohjata asioita (oletetusti) parantavaan suuntaan, ei ilmastopolitiikkaa pidä tehdä tehottomasti vaan taloudelliset tosiasiat tunnustaen ja tieteen sekä teknologian johdolla. Mitä paremmin talous kasvaa, sitä paremmin voidaan huolehtia myös ympäristöstä!

Vihreiden ja vasemmiston aikaansaamat toimet ovat olleet nimenomaan tehottomia ja suorastaan haitallisia. Ympäristödirektiiveillä ja -sertifikaateilla on ympäristötehokasta teollisuuttamme kiristetty ja kuristettu ahtaalle niin, että tuotantoa on paennut paljon saastuttaviin maihin, jotka toimivat ympäristöpolitiikan vapaamatkustajina. Tämän politiikan tuloksena myös Suomesta tulee pimeä ja kylmä maa, jossa poltetaan lantakakkuja savimajoissa.

Samalla kun Saksa on epäonnistunut Energiewendessään, eli energiapoliittisessa käänteessään, täydellisesti (ks. Heikki Koskenkylän artikkelia Ympäristörealistin käsikirjassa), maa on joutunut tuulivoimaa rakentaessaan lisäämään hiilivoimaa, jolla on korvattu käytöstä poistettua ydinvoimaa. Samalla päästöt ovat kasvaneet.

Suomella on vain kourallinen hiilivoimaloita, ja nekin ovat sekä sähköä että lämpöä tuottavia yhteiskäyttövoimaloita, ja hyötysuhde lähestyy 90 prosenttia. Samalla, kun Helsinki on pakotettu poliittisilla päätöksillä purkamaan muun muassa Hanasaaren hiilivoimalan, Kiinalla on lupa kasvattaa päästöjään vuoteen 2030 asti. Uralilta Suomeen tuotava kivihiili poltetaan jatkossa Itä-Euroopan paljon päästöjä tuottavissa voimaloissa, vaikka se voitaisiin käyttää meillä täällä Suomessa: Euroopan ympäristöystävällisimmissä laitoksissa. Ilmastonsuojelunhan piti olla globaali asia?


Todellakin: mitä pitäisi tehdä?

Tämän hulluden keskellä Suomen ja suomalaisten ei pidä tehdä enää yhtään mitään ennen kuin muut maat ovat hoitaneet omat tonttinsa kuntoon. Suomi tuottaa maailman kasvihuonepäästöistä vaivaiset alle 2 promillea, EU noin 15 prosenttia, ja yli puolet tulee liikakansoitetuista kehitysmaista.

Esimerkiksi Kiina voisi maksaa ympäristönparannustoimet suoraan lihavasta valtionkassastaan. Sen sijaan Kiinan voimala-alan vaikutusvaltainen etujärjestö on esittänyt, että Kiina kasvattaisi hiilivoimalakapasiteettiaan 1 300 gigawattiin vuoteen 2030 mennessä. Tämä olisi peräti 30 prosentin lisäys nykykapasiteettiin verrattuna, ja lisäys olisi suurempi kuin Yhdysvaltain koko nykyinen hiilivoimalakapasiteetti.

Suomi on edelleenkin ilmastopolitiikan nettomaksaja, vaikka olemme vähentäneet päästöjämme kaksinkertaisesti sen, mitä muut EU-maat samassa ajassa keskimäärin. Samalla tukehdumme muiden tuottamaan savuun.

Ilmastopoliittinen anekauppa ja synninpäästörahastojen keruu olisi lopetettava. Kyseessä ei ole mikään muu kuin kehitysmaiden harjoittama käänteinen riistopolitiikka, jonka kohteena on viaton länsimaa.

Ongelmien ytimen muodostaa Pariisin ilmastosopimus, joka – monien kansainvälisten sopimusten tavoin – ohjaa irrationaaliseen toimintaan. Kiina, joka tuottaa noin neljänneksen maailman hiilidioksidipäästöistä, ei olisi suostunut sopimukseen, elleivät muut maat olisi myöntyneet kiristyksen edessä ja antaneet Kiinalle lupaa kasvattaa päästöjään vuoteen 2030 asti. Tämän edun maa haluaa nyt käyttää täydesti ollakseen muuta maailmaa kilpailukykyisempi.

Yhdysvaltoja ja Donald Trumpia sen sijaan parjataan jatkuvasti valtamediassa, vaikka maa on toteuttanut noin puolet sopimuksen toimenpiteistä – monet muut maat hädin tuskin kolmasosan. Pariisin ilmastosopimuksen vaikutus on ollut tuhoisa. Päästöjä alennetaan raivokkaimmin siellä, missä investoinnit puhtaaseen tekniikkaan ovat kalleimpia, ja päästöjä vähennetään laiskimmin niissä maissa, joissa investoinnit uuteen tekniikkaan olisivat halpoja. Kaiken aikaa tuotantoa virtaa länsimaista Kiinaan ja Intiaan.

Omassa lammasmaisuudessaan Suomen valtio otti Bulgarian, Puolan ja Romanian päästöosuudet kannettavakseen entisen ympäristöministeri Kimmo Tiilikaisen (kesk.) suostumuksella, koska muuten nämäkään maat eivät olisi liittyneet Pariisin ilmastosopimukseen. Nyt kyseiset paljon saastuttavat valtiot lisäävät kivihiililaitostensa sähköntuotantoa entisestään suomalaisten kotitalouksien piikkiin.

Eräs verkkokolumnisti kokosi numerotietoa hiilivoiman tilasta ja suosiosta. Hänen laskujensa mukaan EU:ssa on 468 hiilivoimalaa ja rakenteilla on 27 lisää. Turkilla on 56 hiilivoimalaa ja rakenteilla 93 lisää. Etelä-Afrikalla on 79 ja rakenteilla 24 uutta. Intialla on 589 ja rakenteilla 446 uutta hiilivoimalaa. Filippiineillä on 19 ja rakenteilla 60 uutta. Etelä-Korealla on 58 ja 26 rakenteilla. Japanilla on 90 ja rakenteilla 45 uutta. Kiinassa on 2623 hiilivoimalaa ja rakenteilla peräti 1171 uutta.

Samaan aikaan Suomen kautta aikojen vihervasemmistolaisin hallitus tekee kaikkensa tuhotakseen väestörakenteemme, elinkeinorakenteemme ja kulttuurimme maahanmuutolla sekä taloutemme, teollisuutemme ja elämäntapamme ilmastopolitiikalla.

Perussuomalaisena minä puolestani teen kaikkeni, että kyseiselle hulluudelle pantaisiin mahdollisimman pian loppu.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Perussuomalaiset

Vihatotuuksia ja vastuuvalheita

Suomen Trump-vastainen valtamedia odottaa vesi kielellä ja hihat palaen Yhdysvaltain kongressivaaleja, jotka järjestetään marraskuun kuudentena päivänä. Vaaleja sanotaan välivaaleiksi, sillä ne järjestetään presidentin virkakauden keskellä, ja niissä republikaaneilla (joilla nyt on enemmistö sekä edustajainhuoneessa että senaatissa) on mahdollisuus menettää tai säilyttää kannatustaan.

Niinpä Sanoma-yhtiöiden Ilta-Sanomat truuttasi viime maanantaina ilmoille anonyymisti laaditun pääkirjoituksen ”Vaalit eivät poista vihaa ja väkivaltaa”, jossa Trumpin hallintoa syytettiin ”vihapuheen” ja ”-tekojen” lietsomisesta estottomasti. Kirjoituksen keskelle oli lihavoitu nosto: ”Yhdysvalloissa istuu presidentti, joka itse lietsoo ja levittää vihaa vastustajiaan ja mediaa kohtaan.”

Jutussa surtiin, että ”[j]os republikaanit voittavat, presidentti Trump todennäköisesti koventaa toimintaansa ja retoriikkaansa entisestään [...]”.

Asian voisi sanoa pikemminkin niin päin, että häviääpä tai voittaapa Trump esikuntineen tai ei, Yhdysvaltain demarit ja vihervasemmistolainen media joka tapauksessa ”koventavat toimintaansa ja retoriikkaansa entisestään”.

Näytöksi siitä sopii vaikkapa Helsingin Sanomien toimittajan Laura Saarikosken 28.12.2017 julkaistu juttu ”Trumpin vastainen vasemmistoliike on kasvanut dramaattisesti – HS vieraili aktivistien toimistossa Kaliforniassa, jossa suunnitellaan vallankumousta ja ollaan valmiita suoraan toimintaan”.

Sanomien toimitus muistuttaa anarkistista vallankumousjärjestöä, sillä se on hiipinyt kumousliikkeiden tueksi tavalla, joka tuo mieleen 1970- ja 1980-luvun kommunistien tavan vihata Amerikan konservatiiveja, republikaaneja ja Ronald Reagania.

Viha, jota Trumpin vastustajat väittävät presidentin herättämäksi, on heidän omassa tajunnassaan syntynyttä vihaa.

Yleisen vihamielisyyden perimmäinen syy ei ole Trump eikä hänen politiikkansa vaan kansallisvaltioiden rajoja rikkova kansainvaellus, joka uhkaa laittaa sekaisin sekä Pohjois-Amerikan että Euroopan unionin maat ja jota on sen vuoksi järjen nimissä vastustettava.

Ilta-Sanomien pääkirjoittaja sen sijaan näkee edessään vain ilmiön pintatason ja painottaa, että vihapuheen ja vihakampanjoiden lietsojat joutuvat Suomessa rikosvastuuseen!

Hän ei tosin määrittele, keitä hän tarkoittaa. Ilmeisesti Sanomien toimituksia itseään, sillä yhtiön lehdet käyvät jatkuvaa vihakampanjaa perussuomalaisia poliitikkoja vastaan.

Syyllisiksi vihan kasvuun voisi epäillä myös Suomen maahanmuuttopolitiikasta vastaavia sisäministereitä. He eivät halunneet pysäyttää pakolaisten virtaa, ja sen vuoksi heille kuuluu kausaalinen vastuu myös Turun terrori-iskusta, jonka tekijät tulivat maahan vuoden 2015 pakolaisaallon mukana. – Pitäisikö ministeritkin saattaa rikosvastuuseen?

Ilta-Sanomat valistaa , että ”vihan ja väkivallan taustalla on ajatus toiseudesta: siitä, että ’oma’ ryhmä on arvokkaampi ja parempi kuin ’vieras’ ryhmä. Toiseutta voidaan tuottaa vihaa levittämällä, ja tässä sosiaalisen median ja valeuutisten maailmassa se on valitettavan helppoa.”

Lehti käyttää sanoja ”oma” ja ”vieras” lainausmerkeissä ikään kuin mikään ei olisikaan oikeasti omaa tai vierasta, ja tämä on tietenkin vasemmistolaisen retoriikan mukaista.

Lisäksi toimittaja sekoittaa sanoja, sillä toiseus on filosofisesti katsoen aivan eri asia kuin erilaisuus, sillä kaikkihan ihmiset ovat toisilleen toisia. Erityisen harhaan ajatus menee siksi, että siinä valitetaan oman ryhmän ja vieraan ryhmän olevan erilaisessa arvoasemassa.

Ajatus, että valtion tehtävä on huolehtia ensisijaisesti omasta kansakunnasta eikä vieraasta, on kaiken poliittisen edunvalvonnan lähtökohta ja osa ihmisten situaatiota pysyvästi. Jos ei sitä ymmärrä, kuuluu takaisin koulunpenkille lukemaan valtiofilosofian läksynsä loppuun.

Myöskään ”vihaa” ei tuoteta millään kansankiihottajien taikasanoilla, vaan luomalla arvo-, etu- ja kulttuurikonflikteja massamaahanmuutolla.

Suorastaan absurdia on, että valtamedia ja poliittinen hallinto pyrkivät lavastamaan kaiken omasta viestinnästään poikkeavan aineksen ”vihapuheeksi” tai ”valeuutisoinniksi”.

Suomen Perustan toiminnanjohtaja Simo Grönroos kertoi hiljattain olleensa Ulkopoliittisen instituutin seminaarissa, jossa pohdittiin, ”miten valeuutisten vaikutusta vaaleihin saataisiin vähennettyä”.

Niinpä Grönroos kysyy, ”mikä komitea olisi tavallista kansalaista parempi arvioimaan, mikä tieto on enemmän totta kuin toinen? Pitäisikö jonkun komitean myös määritellä onko Kansan Uutisten vai Nykypäivän näkemys jostain tuloeroihin liittyvästä kysymyksestä ’oikea’? Tai onko Vihreä lanka vai Suomen Uutiset oikeassa jostain maahanmuuttoon liittyvästä kysymyksestä?”

Hänen mielestään on huolestuttavaa jos valeuutisten torjunnassa ”pelkkä medialukutaidon lisääminen ei riitä vaan tarvitaan säätelyä ja jopa sensuurilta näyttäviä toimenpiteitä”, niin kuin muuan esitelmöitsijä julisti seminaarissa.

Yhtä huolestuttavaa on, kun valtamedian viestimet toistelevat ”vastuullisen journalismin” kampanjoitaan. Oikean Median Reijo Tossavainen puolestaan totesi juuri, että ”jokainen asiaan vähänkin perehtynyt ymmärtää, että kyseessä on agendajournalismin peittely-yritys”.

Samaan lehteen kirjoittava Heikki Porkka taas kysyi valtamedialta: ”miksi markkinoitte olevanne vastuullisia, miksi ette vain yksinkertaisesti ole sitä?”

Hän myös vastasi itse: valtamedia alleviivaa nuhteettomuuttaan siksi, että se kiertelee, kaartelee, sensuroi, vaikenee ja valikoi sekä on – kärjessään Yleisradio ja sen vihervasemmistolaiset toimittajat – hävinnyt kaikki lähiaikoina käydyt vaalit:

”Ruotsin parlamenttivaalit, Saksan useat vaalit, Italian parlamenttivaalit, Brasilian presidentinvaalit, Itävallan parlamenttivaalit, Unkarin parlamenttivaalit, Puolan parlamenttivaalit sekä nämä ja muutamat muut, kuten esimerkiksi Hollannin parlamenttivaalit, joiden suhteen Yle toteutti valikoivaa uutisointia unohtaen kertoa selkeästi, että maahanmuuttokriittisyys valtasi lisää alaa, koska valtaa pitävä puolue kaappasi itselleen teemoja Geert Wildersin puolueelta.”

Twitterissä vihafaktoja jakeleva Vihapuhuja™ toteaa seuraavasti:

”Maailman tyhmin ja [...] mies Donald Trump onnistui kaikista puutteistaan huolimatta tekemään itsestään miljardöörin ja Yhdysvaltain presidentin. Millaisiin urotöihin hän olisikaan pystynyt, jos olisi syntynyt yhtä lahjakkaaksi kuin suomalainen toimittaja?”

Helsingin Sanomien työpoliittinen tiedepieru

Joidenkin mielestä puolillaan oleva juomalasi on puoliksi tyhjä, toisten mielestä puoliksi täynnä. Kenenkään ei tarvitse arvailla, miten asia on Helsingin Sanomien toimituksen mielestä, sillä lehti pyrki manipuloimaan lukijoitaan jutulla ”Lähes puolet suomalaisista ottaisi Suomeen lisää maahanmuuttajia – ’Ehkä ihmiset ovat ymmärtäneet, ettei se ole maahanmuuttaja, joka tulee ja vie työt’”.

Yhtä hyvin tai paremminkin voitaisiin kirjoittaa: ”Yli puolet suomalaisista ei ottaisi Suomeen lisää maahanmuuttajia – Ehkä ihmiset ovat ymmärtäneet, että se on maahanmuuttaja, joka tulee ja vie työt”.

Helsingin Sanomien selvityksestä (niin kuin tutkimuksista yleensäkin) voidaan erottaa data ja tulkinta. Data kertoo, että 47 prosenttia vastaajista sanoi ”kyllä” kysymykseen ”pitäisikö Suomeen ottaa enemmän maahanmuuttajia?” Väittämän ”kaikkien, jotka haluavat tulla Suomeen asumaan ja tekemään työtä, on saatava tulla tänne” kanssa samaa mieltä oli 22 prosenttia ja osittain samaa mieltä 45 prosenttia. Täysin eri mieltä oli 11 prosenttia. Kolmas kysymys koski ”rasismia”, mikä paljasti lehden motiivin: pyrkimyksen tehdä työpolitiikalla maahanmuuttopolitiikkaa.

Saadut numerot eivät oikeuta tulkintaa, jonka mukaan ”ihmiset ovat ymmärtäneet, ettei se ole maahanmuuttaja, joka tulee ja vie työt”, sillä gallup-tyyppisessä kyselyssä ei ollut tiedusteltu, eritelty eikä taustoitettu maahantulon perusteita eikä tulijoiden ja vastaajien motiiveja.

Kantas TSN:llä teetettyä kyselyä ei voida sanoa tutkimukseksi, sillä selvitys hukutti siirtolaisuuden erilaiset vanat ja vuonot yleiseen ”maahanmuutoksi” kutsuttuun ilmiöön jo asiaa tiedusteltaessa. Tämän niputuksen jälkeen ajatukset johdatettiin sitten ”rasismia” koskevaan kysymykseen.

On kuitenkin suuri ero sillä, onko maahanmuuttajan motiivina esimerkiksi tilapäinen työskentely EU- tai ETA-maista, turvapaikkaturismi, pakolaisuus tai elintasosiirtolaisuus. Koska selvityksessä ei pyydetty arvioimaan maahanmuuttoa tulijoiden motiivien kannalta, se on tutkimuksellisesti mitätön. Motiiveja ei antauduttu arvioimaan ilmeisesti siksi, että onhan pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden motiivien arvostelu Petteri Orponkin mielestä ”rasismia”, vaikka oikeasti se on rationalismia.

Helsingin Sanomien argumenttien kumoaminen

Helsingin Sanomat ohjasi ajattelemaan maahanmuutosta yksiaineksisena massana ja koetti lavastaa työperäisen siirtolaisuuden suosiossa näkemistään värähdyksistä perustelut pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden laajenevalle vastaanottamiselle.

Lehden kaupittelemat ajatuskulut ovat kestämättömiä siksi, että (1) maahanmuuttoa koskevaa tutkimusdataa ei ollut jäsennelty maahanmuuton motiivien ja tarkoitusperän mukaan ja (2) koska tutkimusdatasta ei välttämättä seuraa lehden tekemiä johtopäätöksiä vaan niiden vastakohtia.

Lehden markkinoimat johtopäätökset ovat kestämättömiä myös kolmesta muusta syystä: (3) muualta saatu tutkimusnäyttö on ristiriidassa lehden tilaaman selvityksen kanssa, (4) vierastyövoima vie automaattisesti työpaikkoja kantaväestöön kuuluvilta ja (5) kansalaismielipiteitä ei ylipäänsä voida pitää oikeassa olemisen perustana työpolitiikassa, sillä kaduilta kerätyt näkemykset eivät sinänsä perustu asiantuntemukseen.

Totuus asiassa onkin aivan toisenlainen. Lehti itse kirjoitti puolitoista vuotta sitten eurobarometritutkimuksesta, jonka mukaan 96 prosenttia suomalaisista haluaa rajoittaa EU:n ulkopuolelta tulevaa maahanmuuttoa. Chatham Housen viime helmikuussa julkaiseman tutkimuksen mukaan keskimäärin 59 prosenttia tutkituista eurooppalaisista haluaisi lopettaa muslimien maahanmuuton kokonaan (aiheesta lisää tässä).

Ulkomainen työvoima on myös itsestään selvästi kilpailuasetelmassa kantaväestön kanssa. Kasvukeskusten työvoimapula on näennäistä, sillä Suomen työttömyysalueilta olisi saatavissa kotimaista työvoimaa, kunhan julkinen valta tukisi yhtä avokätisesti suomalaisten siirtymistä kasvukeskuksiin kuin se nyt tukee pakolaisina ja turvapaikanhakijoina tulevien asuttamista pääkaupunkiseudulle ja muihin suuriin kaupunkeihin (vierastyövoiman suosimisesta lisää tässä). Akateemisten asiantuntijatehtävien täyttäminen ulkomaalaisilla puolestaan on suomalaisten suora tappio ja mädättää kotimaista kulttuurielämää (aiheesta enemmän tässä).

Ja edelleen: kansalaisten mielipiteet eivät perustu tietoon, joten niitä ei voida pitää tiedonmuodostuksen perustana, ovatpa ne mitä tahansa. Monet tiedotus- ja toitotusvälineet käyttävät kuitenkin tätä kehämäistä ajatuskulkua propagandansa pohjana silloin, kun ne havaitsevat mielipiteiden tukevan toimituksen omaa kantaa. Tosiasiassa mielipidetiedustelut eivät koskaan tuota tietoa kysytystä asiasta vaan siitä, mitä ihmiset ajattelevat kysytystä asiasta.

Myös analyysi oli puolueellista. Helsingin Sanomat tukeutui Kantas TSN:ltä tilaamansa selvityksen tulkitsemisessa vasemmistoa edustavaan sosiologi Lena Näreeseen, joka tunnetaan Stop deportations -aktivistina, sukupuolen ja intersektionaalisuuden tutkijana sekä feministisenä kommentaattorina eikä työpolitiikan asiantuntijana. Niinpä Näre paljasti motiivinsa ja viitekehyksensä peittelemättömästi myös lehdessä: ”Näin Suomen itsenäisyyden merkkivuotena on syytä purkaa ajatuksiamme suomalaisuudesta. On myös rodullistettuja suomalaisia ja Suomeen muuttaneita suomalaisia.” – Tämä oli hauska kuulla. Näre näyttää keksineen uuden sanan: rotu. (Aiheesta tarkemmin tässä.)

Johtopäätökset

Johtopäätöksenä voin sanoa, että Helsingin Sanomien yritys liudentaa työpoliittisissa motiiveissa vallitsevat erot yleiseen ”maahanmuuttoon” ei onnistunut. Ei onnistunut myöskään yritys tehdä työpolitiikalla väestöpolitiikkaa. Ja täysin epäonnistui lehden pyrkimys oikeuttaa etnistä väestöjen sekoittamista työpolitiikan verukkeella.

Helsingin Sanomien kirjoittelusta voidaan sanoa, että lehti on disinformaation ja propagandan runsaudensarvi, todellinen pseudojournalismia harjoittava valhemedia. Se on kolmikymppisten risupartaisten wannabe-teinien maailmanparannusaviisi, jonka kynäilijöiltä maailma on kadonnut alta.

Jos yhteiskuntapolitiikan välineeksi valitaan tendenssi, jonka mukaan länsimaissa vallitseva syntyvyyden lasku ja väestökäyriin muodostumassa olevat kuhmut koetetaan kompensoida kehitysmaista tulevalla maahanmuutolla, tehdään (1) samalla väestöpoliittinen valinta, jonka mukaan länsimainen rotu tuomitaan väistymään omista kotimaistaan.

Toiseksi (2) antaudutaan uskomaan, että muualta tuleva väestö voi oikeasti korvata kantaväestön lisääntymiseen perustuvan työvoiman uusintamisen. Näyttö tämän oletuksen puolesta puuttuu, sillä kehitysmaista tulleet ovat työllistyneet heikosti, ja maahanmuutto etenkin Lähi-idästä ja Afrikasta on ollut vain sosiaalietuusperäistä.

Kaiken yläpuolella on (3) arvokysymys: onko perusteltua ja haluavatko kantaväestöt, että valkoinen länsimainen ihminen syrjäytyy omissa kotimaissaan siksi, että länsimaihin ”saadaan” työvoimaa, jota täällä ei oikeasti tarvita? Syy maailman suurimpiin ekologisiin, taloudellisiin, sosiaalisiin, sivistyksellisiin, poliittisiin ja turvallisuusongelmiin on kehitysmaiden väestöräjähdys, joka pitäisi saada kuriin eikä suinkaan puretuksi länsimaihin, joihin ongelmat ovat nyt siirtymässä.

Länsimaiden väestön uusintaminen tulisi taata tekemällä kantaväestöjen etua tukevaa sosiaalipolitiikkaa, jolla vierasperäisten tuloa valmiisiin pöytiin ei helpoteta, kuten Helsingin kaupungin tukemassa terveysturismissa, vaan vaikeutetaan. Sillä työvoiman pitää olla valtiovallan erityisessä suojeluksessa.


Parempaa työpolitiikkaa:

Lopuksi viite teokseeni, jossa selvitetään myös sitä, kuinka pärjätä työelämän ja työttömyyden kurimuksissa.

Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan

Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla

Mainitsin parin viikon takaisessa kirjoituksessani siitä, että yliopiston ja aikuisten maailman väliin perustetusta Tiedekulmasta on tulossa kovaa vauhtia tieteen ja tutkimuksen popularisointia varten rakennettu esiintymislava, jolle yliopistoon palkatut monikulttuurisuuden äänitorvet kapuavat esittämään maahanmuuttopropagandaansa.

Viime keskiviikkona yliopiston Communist Cornerissa järjestettiin ”World Political Experience” -illaksi sanottu tilaisuus, jonka tarkoitus oli toimia alustana maailmanpolitiikan professori Teivo Teivaisen julkaiseman kirjan piilomainonnalle. Teivainen on ilmoittautunut blogissaan ”vasemmistolaiseksi”, ja myös tilaisuuden esiintyjäkattaus oli läpikotaisin vihervasemmistolainen.

Puhujina olivat sosiaalidemokraattien kansanedustaja Pilvi Torsti, joka osana omaa ”Suomen pelastussuunnitelmaansa” vaati, että maamme presidentiksi ”on voitava valita myös ei-syntyperäinen suomalainen”. Nähdäkseni Pilvi Torsti voisi itse hakea jonkin Afrikassa olevan maan presidentinvirkaan ja katsoa, millaisten rasismi- ja kolonialismisyytösten kohteeksi hän joutuisi.

Paikalle oli kutsuttu puhumaan myös Feministipuolueen ja pahamaisen Rasmus ry:n perustajajäsen somali Maryan Abdulkarim, joka on rikastuttanut itseään kartuttamalla uhriutumispääomaansa ja melttoamalla mediassa mitä mielikuvituksellisimmista syrjintäväitteistään. Suomalaisuutta kyseenalaistamaan oli saatu lisäksi kansainväliset tähdet, turkkilaissyntyinen vihreiden kansanedustaja Ozan Yanar sekä vihreiden pietarilainen kuntavaaliehdokas Polina Kopylova.

Hollantilainen Ruby van der Wekken puolestaan jankutti hakaristin olemassaolosta, ja suomalaisuutta vastustamaan oli rajojemme sisältä löytetty saamelainen ja oloistaan katkeroitunut taiteilijaryhmä Suohpanterror, joka on pyrkinyt kääntämään Suomen kansalaiset toisiaan vastaan valittamalla alkuperäiskansoihin kohdistetusta ”rasismista”. Kansalaistottelemattomuuteen kannustava ryhmä tunnetaan myös vapputunnuksen ”Alas porvarihallitus” suunnittelemisesta SKP:lle vuonna 2016.

Teivo Teivaisen kanssa tilaisuudessa keskustelivat sosialistipresidentti Tarja Halonen, Sdp:n pitkäaikaisvaikuttaja Erkki Liikanen ja kokoomuksen piilodemari, takinkääntäjä Juhana Vartiainen. Viihteestä pitivät huolta minulle ennestään tuntematon Ailu Valle ja Mannerheimia sotarikollisena pitävä rap-artisti Paleface, jonka nimi sisältää rasistisen kannanoton ja jonka äänekästä poliittista valitusta on vaikea erottaa musiikiksi lainkaan, sillä rapista puuttuu länsimaiselle ääniperinteelle ominainen kontrapunkti.

Siinä siis lähtökohdat, kehykset ja raamit vasemmistolaisprofessori Teivo Teivaisen kirjan Maailmanpoliittinen kansalliskävely (Into Kustannus 2017) suitsutukselle.

Poliittisen juhlinnan tueksi yliopiston tapahtumasivulla esitettiin, että tilaisuuden järjestäjät pidättävät oikeuden ”vallankumouksiin” ja että aihe kuuluu uuden Tiedekulman avaussarjaan, jossa ”syvennetään ymmärrystä Suomea kohtaavista muutoksista”. Ikävä sanoa, mutta poliittisen propagandan levittämistä ei voi perustella huumorin tavoittelulla eikä sitä voida oikeuttaa myöskään huumorintajun kerjuulla.

Oman näkemykseni mukaan Suomea eivät välttämättä kohtaa mitkään muutokset, elleivät Suomen kansalaiset itse halua ja päätä niin.

Asiassa ovatkin vastausten meidän kriittisten filosofien käsitys, jonka mukaan kunkin valtion kansalaiset ovat itse suvereeneja päättämään politiikan linjoista, ja toiselta puolen se vasemmistolaisten edustama näkemys, että julkisen vallan pitää päättää yksilöiden puolesta sekä pakottaa kansalaiset alistumaan heidän ylä- tai ulkopuoleltaan saneltaavaan junttaukseen, kuten ottamaan vastaan suuria määriä pakolaisia.

Tieteellisesti arvoton pamfletti

Entä mitä ajatella Teivo Teivaisen kirjasta? Tiedettä se ei ole vaan koostuu kirjoittajansa piirtämistä hajanaisista tuokiokuvista, kuten jo nimikin viittaa. Myös tästä syystä paikka kirjan esittelylle yliopistossa oli väärä.

Teivainen on koonnut kirjaansa voimakkaan asenteellisia kannanottoja, joita on joissakin yhteyksissä kutsuttu ”moraalipohdinnoiksi” mutta jotka todellisuudessa edustavat ideologiaa.

Hän epäilee ”rasistiksi” muun muassa kokoomuksen oululaista ex-kuntavaltuutettua, ravintoloitsija Jouni Lanamäkeä, joka hyvää hyvyyttään perusti kylän ainoan ja melko suosituksi osoittautuneen homobaarin ”Pohjolan valkeaan kaupunkiin”. Aihe päätyi hämmennyksen ja kysymysten saattelemana myös homolehti QX:ään.

Teivainen tekee satunnaisia havaintoja Helsingin katukuvasta ja näkee ”etnistä profilointia” poliisin suorittaessa tehtäviään Rautatieasemalla. Hänen päättelystään puuttuu kuitenkin pro et contra -todistelu, ja professori onnistuukin vaivatta ummistamaan silmänsä siltä tosiasialta, että maahanmuuttajataustaiset ovat itse profiloineet itsensä asettumalla johtamaan rikostilastoja (Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tilasto tässä, yliopiston tässä ja poliisin tässä). Kun siis Teivaisen mainostetaan ”narauttaneen” partioivan poliisin, minä puolestani narautan hänet itsensä valheellisen, puolueellisen ja tieteellisesti perustelemattoman informaation levittämisestä.

Teivainen ratsastaa myös museorasismilla epäillessään, mitä ”maanpuolustuksellista hyötyä” on hakaristin käyttämisestä Ilmavoimien tunnuksessa, jossa se on ollut vuodesta 1918. Pitäisikö ruotsalaisen kreivi Eric von Rosenin (ensimmäisen koneemme lahjoittaja) onnentunnus poistaa vain siksi, että samaa embleemiä ovat käyttäneet niin Intian hindut, Persian zarathustralaiset kuin lyhytaikaisesti myös saksalaisen NSDAP:n jäsenet? Olen kirjoittanut aiheesta muun muassa tässä.

Symbolien maailmassa liikuttaessa Teivainen pohtii Tähtitorninmäellä olevan ”Haaksirikkoiset”-patsaan juurella Lippulauluun liittämäänsä ”siniristijihadismia” ja vertaa itsenäistymässä olleita suomalaisia ääri-islamistisiin terroristeihin.

Teivaisen tavoin ajateltaessa tuskin huomataan, että sortokaudet eivät loppuneet vuonna 1917, vaan patsaan läheisyyteen Ehrnsvärdintien varteen pystytettiin vuonna 1968 sosialistista realismia edustava naispatsas, joka kurottautuu aivan eri suuntaan kuin lännestä apua huuteleva ”Haaksirikkoiset”. Suomalais-neuvostoliittolaisen yhteistyön hedelmänä Kaivopuiston rannassa edelleenkin töröttävä työlaisnainen muistuttaa Neuvostoliiton Suomea kohtaan osoittamasta sorrosta.

Itse vaadin Suomen nykymainetta runtelevaa patsasta poistettavaksi samaan tapaan kuin Lenin-patsaat on kaadettu Itä-Euroopassa ja Urho Kekkosen, Leonid Brezhnevin sekä Gerald Fordin toverillinen puureliefi vietiin Tampereen kaupungin varastoon Näsinneulan aulaa koristamasta.

Teivainen antautuu puhumaan myös suomalaisten ”sellukolonialismista” muistamatta, että oma maamme on ollut kahden vieraan valloittajakansan ja suurvaltapolitiikkaa harjoittaneen valtion alusmaa ja astinlauta. Suomalaiset itse eivät ole harjoittaneet sen enempää siirtomaaimperialismia kuin kolonialismiakaan, ja myös paljon parjattu orjalaivojen terva riistettiin aikoinaan Suomesta ja myytiin Tukholman tervamarkkinoiden kautta.

Suomalaisten kansallismielisyys on ollut aina vähemmistönationalismia, eikä siihen ole liittynyt rotusortoa. Tämän ovat todenneet esimerkiksi Markku Jokisipilä ja Janne Könönen teoksessaan Kolmannen valtakunnan vieraat ja Tarmo Kunnas kirjassaan Fasismin lumous.

Sen sijaan Teivo Teivaisen kallellaan olo itään päin jatkuu merkkinä hänen historiallista perua olevista sosialismisympatioistaan. Nyt hän vaatii Suomen venäläistämistä ehdottamalla kyrillisten aakkosten opettamista koululaisille Suomessa.

Mädättäjien motiivien arvostelu edistää totuutta

Minua hämmästyttää monikultturistien ja kansainvälisyyskiimassa piehtaroivien taipumus edistää ideologiaansa omaa maata mitätöimällä, kotimaata haukkumalla ja tallomalla suomalaista kulttuuria vieraiden kulttuurien jalkoihin.

Takavuosina oli kenties muodikasta osoittaa kuuluvansa älymystöön arvostelemalla omaa maata. Mutta nykyisin, kun maailma on muuttunut globalisaation ja kulttuureja monotonisoivan monikulttuuri-ideologian vuoksi, on kliseemäistä moittia omaa maataan ongelmista, joita löytyy kaikkialta maailmasta, yleensä vain paljon kärjistyneemmissä muodoissa. Tässä mielessä Teivaisen kirja on älyllinen floppi ja osoittaa ainoastaan kirjoittajansa asenteellisuutta, ei muuta.

Monikultturistimiesten ja viidakkokuumeisten naisten motivaatiota selittänee heidän Oidipus- tai Elektra-kompleksinsa, joiden vuoksi heidän täytyy vihata omaa maataan isänmaallisuuteen yleisesti liitettyjen paternalististen, sovinististen ja nationalististen mielikuvien vuoksi. Toimittaja Jarno Forsellin Tiede-lehteen kirjoittaman henkilöjutun mukaan Teivo Teivainen on ollut kuumakalle koko ikänsä. Teivaisen isäkompleksista kertoo yksinhuoltajaäidin pojan osallistuminen jo kymmenvuotiaana kenraali Francisco Francon vastaisiin mielenosoituksiin.

Omaa kulttuuria, kansallismielisyyttä ja kotimaata koskeva viha nousee siis syvältä sen harjoittajien ja kokijoiden alitajunnasta. Siihen liittyy myös havainnoitsijan asemaan sisältyvä passiivis-aggressiivinen asenne, joka muokataan viattomalta näyttäväksi tuokiokuvien piirtelyksi.

Tieteen politisoituminen syynä ”totuuden jälkeiseen aikaan”

On häpeäksi tieteelle, että Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professuurit ovat vasemmistolaisen värisuoran hallussa. Demariprofessori Raimo Väyrysen oppilaan Teivo Teivaisen lisäksi vasemmistolaista maailmankuvaa laitoksilla levittävät maailmanpolitiikan toinen professori, Vasemmistoliiton vaaliehdokas Heikki Patomäki, ja poliittisen historian professorina toimiva Kimmo Rentola, joka on Suomen Kommunistisen Puolueen entinen jäsen.

Yhteiskuntatieteellistä alaa läpäisevä vasemmistolaisuus johtuu kahdesta syystä. Kuusikymmentäluvun perintönä viroissa on killutellut pelkkiä kommunistiprofessoreja, jotka ovat junailleet oppituoleille omat kellokkaansa. Toinen selitys on, että yhteiskuntatieteet ovat olemukseltaan metafyysisiä ja perustuvat suurelta osin yliyksilöllisiin premisseihin, ontologiset tosiasiat ylittäviin esiteoreettisiin oletuksiin, kollektiiviseen ihmiskuvaan sekä poliittisesti tendenssimäisiin maailmankatsomuksiin, etenkin marxismiin.

On suureksi vahingoksi tieteelle ja yliopistolaitoksen uskottavuudelle, että professuurit ja opetushenkilöstön sekä tutkijakunnan toimet on täytetty vasemmiston kätyreillä ja internatsistisen propagandan agitaattoreilla. Koska monikulttuurisuutta ja globaalia näkökulmaa oikeuttavan paradigman vertaisvartiointi tapahtuu kansainvälisessä kontekstissa, on jokainen refereeksi tai asiantuntijaksi valittava henkilö lähtökohtaisesti internatsismin ideologian kannattaja, siihen sopeutuja tai mukautuja.

He sitten jakavat toimet ja resurssit samaa mieltä oleville omille suosikeilleen sekä pyrkivät mahdollisuuksiensa mukaan pidättämään toimintaresurssit meiltä muilta. Tuloksena on kansallisvaltioita mitätöivää politikointia, jolla ei ole mitään oikeutusta rationaalisessa ajatteluperinteessä.

Kansallisvaltiot ovat hegeliläis-snellmanilaisia Järjen instrumentteja, joiden kautta lopetettiin säätyjen eripura, muodostettiin yhteiskunnallinen konsesus ja luotiin eurooppalaiset hyvinvointivaltiot. Teivaisen propagoima globaalin demokratian ihanne voidaan ampua alas jo yhdellä argumentilla: globaali toimintataso on saavutettujen tulosten ylläpitämiseen liian etäinen ja mittasuhteiltaan vääristynyt eikä se ota huomioon kansakuntien ja kulttuurien erilaisuutta.

Jokainen kadunmieskin varmasti ymmärtää, millaista epäoikeudenmukaisuutta yliopistojen läpikotaiseen vihervasemmistolaistumiseen liittyy, vaikka ei olisi koskaan käynytkään yliopistoissa. Yliopiston kanslerin tulisi puuttua yliopistolla harjoitettavaan maahanmuuttopoliittisen propagandan levittämiseen ja palauttaa toiminta kriittisille ja tieteellisille linjoille.
 
Mikäli haluatte näyttöä siitä, millä tavoin maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta sekä niiden tuloksia voidaan arvioida tieteellisesti, voin viitata emeritusprofessori Vesa Kannaisen Kanava-lehdessä 6/2017 julkaistuun artikkeliin ”Hyvinvointiyhteiskunta ja vapaa maahanmuutto ovat kestämätön yhdistelmä”.

Kanniainen kirjoittaa, että ”[i]hmisoikeuksista ei seuraa oikeus laittomaan maahantuloon” ja että ”[j]okaisella maalla on oltava oikeus päättää, kuka saa astua sen kamaralle”. Näissä kohdin Kanniainen näyttää toistavan omat jo aiemmin esittämäni ajatukset. Tekstin voi lukea kokonaisuudessaan myös Suomen Kuvalehdestä.


Lähteet

Jokisipilä, Markku ja Janne Könönen, Kolmannen valtakunnan vieraat – Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933–1944. Helsinki: Otava, 2013.
Kanniainen, Vesa, ”Hyvinvointiyhteiskunta ja vapaa maahanmuutto ovan kestämätön yhdistelmä”. Kanava 6/2017.
Kunnas, Tarmo, Fasismin lumous – Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana. Jyväskylä: Atena, 2013.
Teivainen, Teivo, Maailmanpoliittinen kansalliskävely. Helsinki: Into Kustannus, 2017.


Kirjoituksiani tieteen ja tutkimustoiminnan puolueellisuudesta

Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia
Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Sixten kuin ”sixteen”
Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka?
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä
Suomalaisten filosofien TOP-20-lista
Mikä on tiedettä? 
Tutkijat tiedepoliittisen syrjinnän uhreina
Suomalaisen nykyfilosofian historia

Miksi vihapuheen käsite on vaarallinen?

Opetus- ja kulttuuriministeriö käynnisti maanantaina ”Sitoudun torjumaan vihapuhetta” -haastekampanjan. Hankkeen internetsivusto valistaa, että ”vaikka jokin loukkaava ilmaisu olisikin laillinen, se ei tarkoita, että se on eettisesti hyväksyttävä.”

Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja Markku Jokisipilä huolestui pian ”sananvapauden väärinkäyttöä” koskevasta paimennuksesta ja arvosteli hanketta Turun Sanomien kolumnissaan katsoen, että ”[d]emokraattisessa valtiossa viranomaisten tehtäviin ei todellakaan kuulu kertoa kansalaisille, mitkä mielipiteet ovat ’eettisesti hyväksyttäviä’.”

Uuden Suomen päätoimittaja Markku Huusko puolestaan paheksui jutussaan ”Vihapuhe on totta, Markku Jokisipilä”, ”miksi politiikan tutkija tekee tällaisen ulostulon ministeriön kampanjaa vastaan”. Hän luetteli ministeriön määritelmiä vihapuheen käsitteelle katsoen kaiken olevan kunnossa ja lausuen, että tällaista avautumista ”en arvostetulta tutkijalta odottaisi”.

Ongelma ei ole definitiivinen

Tiede ei ole kuitenkaan ansiokasta siksi, että mukautuu hallinnon tarkoitusperiin, vaan siksi, että se kyseenalaistaa ne.

Maailmassa ei ole myöskään vihaa siksi, että on vihapuhetta, vaan vihapuhetta on, koska ihmiset ovat tulleet vihaisiksi.

Niinpä asioiden ydin ei ole ympyröiden piirtelemisessä vihapuheen käsitteelle eikä määritelmien saamisessa sananvapaudelle.

Vihapuhe ei ole univokaalinen käsite, joka voitaisiin määritellä kaiken kattavasti tai terävärajaisesti. Se ei ole myöskään ekvivokaalinen käsite, joka voitaisiin määritellä muiden käsitteiden avulla, esimerkiksi ’rasismin’ tai ’syrjinnän’ kautta, koska nämä apukäsitteet olisi jälleen määriteltävä ja niin edelleen loppumattomiin. Näidenkään ilmiöiden luonteesta ei ole päästy yhteisymmärrykseen, koska ne ovat arvostusten ja mielipiteiden varaisia.

Paheksutaan, mitä on, mutta ei kysytä, miksi

Keskeinen kysymys on, miksi maailmassa esiintyy vihaa. Tätä ei kuitenkaan kysytty sen enempää ministeriön papereissa kuin kommentaattorien puheenvuoroissakaan.

Vihapuheen käsite on vaarallinen, koska se vie huomion pois itse asiasta – vihan olemassaolosta ja syistä – ja ongelmasta, johon olennaisesti kuuluu vihan torjunta sinänsä.

Vihaa esiintyy entistä enemmän, koska Euroopan unionissa on tehty politiikkaa, jonka kansalaiset kokevat oikeuksiensa ja poliittisen tahtonsa vastaiseksi. EU on puuttunut liiaksi kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin.

Maahanmuuttokritiikkiä tuskin esiintyisi ilman holtitonta maahanmuuttopolitiikkaa, niin kuin ”rasismiakaan” ei olisi ilman, että kansanryhmien konfliktit on siirretty valtakuntien rajoilta keskelle kansalaisyhteiskuntia: kaduille, kujille, turuille ja toreille, joissa vierasperäiset ja kantaväestö kamppailevat niukoista resursseista, kuten työpaikoista, asunnoista ja sosiaalietuuksista.

Vihapuhetta koskeva valitus osuu väärään maaliin sikäli, että vihapuheesta syytellään jatkuvasti vain poliittista oikeistoa, joka vastustaa haittamaahanmuuttoa.

Tosiasiassa viha on intentionaalinen tila, joka jo sinänsä edellyttää jonkin syyn ja kohteen. Kansanryhmää vastaiseksi kiihotukseksi sanottu vihapuhe onkin yleensä reaktiota ensimmäisen kiven heittäjän ilmaisemaan vihaan. Se puolestaan koostuu maahamme hyökänneiden laittomien muukaisten tekemistä rikoksista ja poliittisen vihevasemmiston pyrkimyksestä täyttää maamme afrikkalaisilla ja lähi-itäläisillä turvapaikkaturisteilla suomalaisten ihmisten kiusaksi.

Kun vihapuheen käsite ja vihan suunta on jätetty kokonaan määrittelemättä punavihreän median ja Demla-juristien harjoittamassa kulttuurimädätyksessä, on selvää, että näkemykset vihan uhreista ja syyllisistä ovat kääntyneet nurin. Moraalifilosofian näkökulmasta ei ole mitään moitittavaa siinä, että kantaväestö alkaa tuntea vastavihaa sellaista vihaa kohtaan, joka asettaa oman kansakuntamme hyökkäyksen tai uhkien kohteeksi.

Tällaista vihapuhetta edeltääkin usein jokin valtapuhe, jolla kansalaisten tahdonilmauksia ja sananvapautta rajoitetaan julkisen vallan toimesta.

’Rajoitettu sananvapaus’ on puolestaan oksymoroni, eli itsensä kumoava ristiriita, ja sananvapaudella ja rajoitetulla sananvapaudella on sama ero kuin paidalla ja pakkopaidalla. Tunnetusti myös demokratialla ja kansandemokratialla on eroa kuin tuolilla ja sähkötuolilla.

Iskut kohdistuvat emootioiden ja affektien ekspressioihin

Vihapuheen käsite on vaarallinen myös siksi, että siihen liittyy tunteiden tukahduttamista. Jos ihmiset pakotetaan kääntämään epäoikeudenmukaisen politiikan tuloksena heränneet aggressionsa sisään päin, tulokset ovat usein paljon tuhoisampia kuin siinä tapauksessa, että ihmisten pahoinvointi ja viha puretaan ulos.

Sellainen ihminen, joka ei suuttuisi havaitessaan maailmassa vääryyttä, kuten terrori-iskuja tai meritokraattisen oikeudenmukaisuuden rikkovaa länsimaisen suopeuden hyväksikäyttöä, olisi nähdäkseni joko apaattisen välinpitämätön tai psyykkisesti sairas.

Näin on siitä huolimatta, että poliittisiin ongelmiin ei ole suotavaa suhtautua affektiivisesti vaan intellektuaalisesti. Tunteet kuuluvat kuitenkin todellisuuteen ja ovat siten oikeutettuja.

Poliittisen hallinnon pyrkimykset torjua vihapuhetta ovat yhtä paljastavia kuin median luonnehdinnat ihmisten ulostuloista. Pidettäessä kantta kattilan päällä se entistä varmemmin pamahtaa auki.

Ongelmien ongelma on, että poliitikot, media ja julkinen hallinto eivät tunnusta, mikä kansalaisissa herättää vihaa. Vaikuttaa todellakin olevan jotakin, mitä ei saisi sanoa. Maahanmuuton arvostelijoiden ja kansallista etua puolustamaan pyrkivien EU-kriitikoiden kohtelusta ja tuomitsemisesta sen voi vaivatta päätellä.

Vihapuheen yksi syy on sen torjunta

Punavihreäksi kahteenkin kertaan (Marko Hamilon ja Jussi Westisen toimesta) todisteltu valtamedia menee tähän syyllistämiseen täysin palkein mukaan, kun sankaritoimittajat väittävät puolustavansa hurskaasti ja puhtain purjein sananvapautta, vaikka toisella kädellään he ovat valmiit riistämään sananvapauden erimielisiltä pois.

Vihan takaa kajastaakin usein jokin valhe. Valtamediaa sanotaan nykyään valhemediaksi siksi, että valehtelu on vallassa pysymisen keskeinen instrumentti, eikä valta-asemaa ole ilman valehtelua ja totuuden peittelyä.

Perin kieroa on, että tämän normatiivin vallitessa saisivat äänessä olla niin mediassa kuin yliopistoissakin vain ne, jotka tendenssimäisesti edistävät punavihreää agendaa ja monikulttuurisuuden ideologiaa.

Nurinkurisuus näkyy siinä, että kriittiset (ja siten todelliset) tieteenharjoittajat taivutellaan sipsuttelemaan varpaillaan ja kerjäämään oikeutusta omalla defensiivisyydellään, siis keskittymään torjumaan erilaisia kompromettointiyrityksiä, jollainen käsittääkseni oli myös Markku Huuskon maininta ”en arvostetulta tutkijalta odottaisi”.

Vihapuheen käsitteen viljely poliittisessa retoriikassa on leimaavaa ja maalittaa helposti minkä tahansa kritiikin diskurssiin kuulumattomaksi ja sopimattomaksi sekä esittäjän ei-toivotuksi tai epäkorrektiksi, pahimmillaan toisinajattelijaksi.

Näin kaikki, mikä ei sovi median piirtämään narratiiviin, pyritään jynssäämään pois. Filosofisesti katsoen julkisen hallinnon tehtävä ei ole kuitenkaan tehdä ihmisten mielipiteitä soveliaammiksi yhteiskuntaan vaan yhteiskuntaa sopivammaksi ihmisten mielipiteisiin.

Vihapuheesta valittajat ovat usein pitäneet ”vihapuheena” filosofiaa, jota he eivät ole pystyneet ymmärtämään ja joka on sen vuoksi herättänyt vihaa vastaanottajissa itsessään.

Vihapuheen paheksunta on merkki vallasta

Kielitieteilijä Noam Chomsky kirjoitti teoksessaan The Common Good (1998), että ”[ä]lykkäin tapa pitää ihmiset hiljaisina ja tottelevaisina on rajoittaa hyväksyttyjen mielipiteiden skaala, mutta sallia laaja keskustelu noiden sallittujen rajojen sisällä.” – Vasemmistoa sympatisoivana hän ilmeisesti tiesi, mistä puhui.

Ranskalainen kansallismielinen filosofi Alain de Benoist puolestaan sanoi esseessään Gemeinschaft und Gesellschaft – A Sociological view of the decay of modern society (1994), että ”[i]hmisen tappaminen hiljaisuudella on murhan hyvin hienostunut muoto, josta käytännössä saa saman hyödyn kuin oikeasta salamurhasta – lisäksi siitä jää salamurhaajalle hyvä omatunto.”

Olen samaa mieltä kuin Markku Jokisipilä siitä, että sananvapautta koskeva nipistely ja näpistely eivät kuulu kansanvaltaiseen yhteiskuntaan.

Jos sananvapautta rajoitetaan vähänkin, esiin nousee kysymys kriteereistä. Koska mitään yleispäteviä ja kaikkien hyväksymiä kriteereitä ei voida löytää, vain valta lopulta määrittelisi sananvapauden rajat, mikä johtaisi siihen, että sananvapautta ei ole.

Tällä tavoin on helppo ymmärtää tšekkiläissyntyistä elokuvaohjaajaa, Miloš Formania, joka sanoi: ”Ei ole olemassa mitään osittaista sensuuria. Joko sensuuria on, tai sitä ei ole. Mistäkö tiedän tämän? Asuin maassa, jossa oli sensuuri.”

Sananvapaus esiintyy ja punnitaan vain ongelmallisten asioiden yhteydessä, niin kuin vihapuhettakin esiintyy vain ongelmien merkiksi. Sananvapaus voi ylipäänsä olla vain ongelmallista, koska ongelmattomien asioiden sanomiseen ei tarvita mitään vapautta. Tässä mielessä sananvapauden esiintyminen ongelmana on terveen demokratian merkki.

Läntisissä liberaaleissa demokratioissa sananvapaus tarkoittaa nimenomaan oikeutta ilmaista epämiellyttäviksi koettuja asioita ja loukkaavana pidettyä materiaalia, sillä laajalti hyväksyttyjen näkemysten esittämiseen sananvapauden laillinen suoja olisi tarpeeton.

Mikä vihapuhetta generoi?

Opetus- ja kulttuuriministeriön vihapuhehanke voi tarkoittaa hyvää, mutta se on strategialtaan täysin epäonnistunut ja naiivi perustuessaan oletukseen, että ihmisten mielipiteiden ja tuntemusten ilmaisuja pitää kieltää.

Omasta mielestäni kyseessä on poliittisen hallinnon raihnainen yritys tukahduttaa poliitikkojen itse ansaitsemaa kritiikkiä ja peitellä ihmisten kokemaa pahoinvointia kieltämällä sen ilmaisut mutta jättämällä syyt voimaan.

Voidaan helposti kysyä, millä tavoin ”sitoutuminen torjumaan vihapuhetta” tapahtuu, ellei se ole vain puhujan omaa itsesensuuria. Vastaus on, että tukkimalla muiden suita, jolloin kyse on medialle ja muille sanankäyttäjille kohdistetusta vaientamisvaatimuksesta.

Entä sitoutuvatko viranomaiset itse torjumaan myös sitä vihapuhetta, jota he poliittisen vihervasemmiston kanssa kohdistavat syyttäjäviranomaisten ja tuomioistuinten voimalla perussuomalaisia totuuden puhujia vastaan? Tähän asti heidän oma vihapuheen torjuntansa on pyrkinyt kieltämään maahanmuuton, islamin ja siihen liittyvän terrorismin arvostelun.

Ongelma ei ole vihapuheen käsitteen määrittelemättömyys vaan määrittelyn kautta paljastuva halu estää kansalaisia artikuloimasta yhteiskuntakritiikkiä, vaikka se onkin todellista. Vihapuheen käsite (hate speech) onkin lähtöisin Koillis-Yhdysvaltojen koripalloyliopistojen liigasta, jossa sillä on Amerikan omaan historiaan liittyvä moralistinen ja valkoisen miehen pahuutta alleviivaava asema, eikä se sovi meidän oloihimme Pohjolaan.

Vihapuheen käsite on liudentunut tarkoittamaan melkein mitä tahansa puhetta, joka ei sovi vastaanottajan näkemyksiin tai herättää kielteisiä tunteita vastaanottajassa. On kuitenkin suuri erehdys projisoida omia kognitiivisia tai ymmärtämiseen liittyviä heikkouksiaan mielipiteiden esittäjien ominaisuuksiksi. Epäpedagoginen on myös opetus- ja kulttuuriministeriössä toimivien virkamiesten asenne heidän yrittäessään pakottaa ihmiset pitämään kielteiset tunteensa sisällään ja salaamaan aggressionsa.

Myöskään vihapuheen olemassaolo sinänsä ei ole ongelma vaan se, että on vihattavia asioita. Kannattaa siis vihata vihaa ansaitsevia asioita eikä niitä ihmisiä, jotka osoittavat oikeustajua olemalla vihaisia vihaa ansaitseville kohteille.

Ei ole ihme, että ihmiset parkaisevat joka kerta, kun heidän suitaan kapuloidaan, ja koetaan ”some-pöyristymisiä”, vallitsee ”some-raivo” ja syntyy ”mikroskandaaleja”.

Ne ovat merkkejä mikrotason ja makrotason sekoittumisesta sosiaalisessa mediassa, jossa mikrotason kasvokkaiseen vuorovaikutukseen perustuvilla alustoilla – kuten Facebookissa, Twitterissä ja monissa muissa laareissa – käydään makrotason poliittisia kiistoja.

Poliittinen personifioituu ja persoonallinen politisoituu, ja seuraa yhteenottoja. Syy: epäoikeudenmukaiseksi koettu maahanmuuttopolitiikka, joka on repinyt kansallisen konsensuksen halki, heikentänyt yhteiskunnallista tehokkuutta ja vähentänyt sosiaalista luottamuspääomaa täsmälleen Robert D. Putnamin vuonna 2000 esittämän teorian mukaan.

Lopuksi

Eräänä merkkinä vihapuhetta koskevien näkemysten mielipiteidenvaraisuudesta ei ’vihapuheelle’ ole voitu löytää hyväksyttävää juridista määritelmää. Se ei ole myöskään sinänsä mikään rikos, vaikka Valtakunnansyyttäjänvirastossa käsitettä onkin käytetty ahkerasti, kun on vedetty poliitikkoja käräjille ”vääristä sanoista”.

Niinpä opetus- ja kulttuuriministeriö jatkaa sananvapauden rajoittamista myös ilmaisun ”laillisuuden” tuolle puolen, viittaamalla sen ”eettisyyteen”.

Näin ministeriö koettanee oikeuttaa sananvapauden rajoittamista laittomin keinoin, ja yritys on paljastava. Keneltäkään ei voi jäädä huomaamatta, että tätä kautta pohjustetaan toimintavapauksia mielipidesensorina toimivalle ”poliittiselle poliisille” (Polpo), joka myös kouluttaa lisää poliiseja kansalaisten sanankäyttöä kyttäämään median taputtaessa käsiään.

Tarkkailu- ja valvontayhteiskunnan sikiäminen kertoo minulle filosofina ja sosiaalipsykologina sen, että poliittisessa hallinnossa on jotakin pahasti vialla. Ihmisistä koulitaan Juudaksia ja pieniä palohälyttimiä, jotka kavaltavat toisiaan, ja viranomaiset toimivat lapsenvahteina oppineille. Lopulta kansalaiset käyttävät viranomaisia ja ilmiantonappeja keskinäisten kostojensa välineinä.

On muistettava, että ihmisoikeuksien ja perustuslakien esikuvana pidetystä Magna Cartasta lähtien sananvapauden tehtävänä on ollut suojata kansalaisia hallitsijoiden ja viranomaisten mielivallalta.

Nykyisessä Euroopassa hallitsijat ja heitä edustavat oikeusviranomaiset ovat puolueellisesti ja kenenkään pyytämättä ottaneet tietyn mielipideklusterin ja ulkomaalaisryhmän aseman itselleen sekä langettaneet rangaistuksia omille hallintoalamaisilleen tai heitä edustaville ryhmille. Tätä kautta syyttäjistä, tuomareista, virkamiehistä ja laillisuuden vartijoista on tullut poliittisia viranomaisia, jotka ajavat Euroopan unionin totalitaristista ja neuvostojärjestelmästä muistuttavaa agendaa.

Tässä kissanhännänvedossa on autuaasti unohdettu Victor Hugon romaani Kurjat (1892), jossa ylimystö sai köyhät kalvamaan toisiaan, jotta rikkaat voivat jatkaa pitojaan. Suvereenisti on sivuutettu myös Molièren satiiri Ihmisvihaaja (1666), joka opetti, että jokaisella on syytä vihata ihmisyyttä itsessään, koska ihminen on läpikotaisin paha ja mätä.

Sananvapautta ei pitäisi kahlita sen enempää rikosoikeudellisesti kuin ”eettisestikään”, koska rangaistuksen uhka ja pakkokeinot saavat yhteiskunnallisen totuuden katoamaan, ja jälkikäteissensuuri kiertyy ennakkosensuuriksi, kun ihmiset pelästyvät ja alkavat itse kuohia käsityksiään.

”Etiikka” on konventionaalisissa ja ei-tieteellisissä arkiyhteyksissä yleensä pelkkää ideologiaa, josta muodostuu propagandaa. Monikulttuurisuuden kompleksista ja itseään kumoamaan pyrkivää tendenssiäkö tässä täytyisi kaikkien julistaa? Myös paljon viitatut ”ihmisoikeudet” kääntyvät yleensä suuriksi velvoitteiksi toisia ihmisiä kohtaan ilman, että olisi ratkaistu, kuka kantaa ”vastuun” ja pystyy tai haluaa maksaa siitä koituvat laskut.

Sellainen yhteiskunta, jossa sananvapautta voi käyttää ”väärin” tai ”oikein”, on vaarallinen, aivan niin kuin ”toisinajattelijaksi” julistaminen on merkki vallankäyttäjien yksipuolisesta julistautumisesta ”yhteiskunnallisen hyvän” lipunkantajiksi. Se on oire median ja tietyn tutkijakunnan sulkeutumisesta omahyväisyyden kehään ja muiden diskriminoimisesta tähän sisäpiiriin kuulumattomiksi.

Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?

Kuten jo edellisessä kirjoituksessani viittasin, terrori-iskun laajin yhteiskunnallinen jälkivaikutus on tarkkailun ja valvonnan lisääntyminen. Normit menevät ihmisten ihon alle ja vetävät vapaan yhteiskuntamme ja kansalaisluottamuksemme huurteeseen.

Ihmisistä tulee toisiaan kavaltavia pieniä palohälyttimiä, ja yhteiskunnassa käynnistyvät kaunan, kostonhimon ja kunnianloukkausten kansanhuvit. Vaarassa on myös länsimainen rationaliteetti, sillä kontrolliyhteiskunnan luomista ja kyttäysmielialan kiristämistä pyritään perustelemaan ”järkevyydellä”.

Tosiasiassa järjen kutistaminen ilmiantokulttuuriksi on kaiken järjen vastaista. Vaihtoehto olisi olemassa, ja se edellyttää puuttumista ongelmien juurisyyhyn eli maahanmuuttoon. Mikäli väestöjen ja kansanryhmien konflikteja ei hallita valtioiden rajoilla, ne siirtyvät keskelle kansalaisyhteiskuntia. Tällöin ihmiset tulevat kävelleiksi umpikierojen poliitikkojen heille virittämään ansaan ja vaativat lisää kontrollia oman päänsä menoksi.

Analyysini tieteen ja median toiminnasta osoittavat, että terrori-iskun laajakantoisin uhri on järki. Kirjoitin aiheesta käyttäen esimerkkitapauksina ”tiedettä” edustamaan valikoidun Leena Malkin esiintymisiä julkisuudessa ja valtamedian terrori-iskusta julkaisemaa uutisointia. On johtopäätösten aika.

Terrori-iskun käsittely niin tieteessä kuin mediassakin osoittavat järjen ja rationalismin rappiota. Esimerkiksi Leena Malkin, Veronika Honkasalon ja monien muiden vihervasemmistolais-feministiseen klusteriin identifioituvien henkilöiden kannanotot olivat terrori-iskua käsiteltäessä niin ala-arvoisen epä-älyllisiä, että heidän toimintansa horjuttaa uskoa yliopistojen punavihreisiin poteroihin linnoittautuneiden ja paradigmabunkkereihinsa kaivautuneiden toimijoiden todellisuudentajuisuutta kohtaan koko rintamalinjan leveydeltä.

Tieteen ja median ideologinen symbioosi

Valtamedia piti EU:n maahanmuuttopolitiikalle kuuliaisia yliopistotoimijoita äänessä valtakunnanjulkisuudessa ikään kuin juuri heidän poliittiset sitoumuksensa ja vasemmistolta lahjaksi saamansa muodolliset virka-asemat olisivat takeita heidän mielipiteidensä muuttumisesta tieteeksi.

Tosiasiassa näistä akateemisella rehulla ruokituista kultapossukerhon edustajista ei voi koskaan tulla oikeita tieteenharjoittajia eikä filosofeja, sillä heillä on tendenssi, tarkoitusperä, vakaumus ja agenda, mikä on kaiken tieteen ja filosofian vastaista.

He elävät symbioosissa median kanssa, jonka valokeiloissa heille rakennetaan uraa. Tyypillisen esimerkin tarjoaa sunnuntaina Yleisradion uutisissa esiintynyt Erna Bodström, joka ”valmistelee väitöskirjaa Helsingin yliopistossa” ja sanoo olevansa ”maahanmuuttotutkija” ja ”ihmisoikeusaktivisti”. Tviittauksissaan hän väittää olevansa ”kriittinen tutkija” mutta lisää heti perään, ettei usko kenenkään olevan neutraali ja jatkaa vielä, ettei ole itsekään ”esiintynyt neutraalina”.

Hän siis kuvittelee, että tunnustamalla poliittiset tendenssinsä voi joko tehdä ne vaikutuksettomiksi tieteellisiä pyrkimyksiä varten tai saada erityisluvan oman poliittisen propagandansa jakamiseen yliopistolla. Hän myös koetti kiemurrella irti häntä kohtaan esitetyistä puolueellisuussyytöksistä valehtelemalla, ettei muka ollut Narinkkatorin mielenilmausten osapuoli, vaikka hän on ylpeillyt olleensa pitkään mukana haittamaahanmuuttoa puolustelevien leirissä.

Erna Bodström levitti näennäisasiantuntijan roolissaan myös perätöntä informaatiota piipittämällä Twitterissä, että ”rajojen sulkeminen tp-hakijoilta rikkoisi ihmisoikeussopimusta”, ja pyrkimällä naulitsemaan kannanottonsa toteamukseen, että se on ”fakta”.

Tosiasiassa sen enempää EU:n ihmisoikeussopimus, YK:n ihmisoikeuksien julistus kuin Genevessä 1951 solmittu pakolaissopimuskaan eivät oikeuta laajoja väestöjensiirtoja, eivätkä ne ole laaditut massamaahanmuuttoa varten. Valtioilla on oikeus joka tapauksessa ratkaista tapauskohtaisesti, keitä ne ottavat vastaan vai ottavatko ketään. Dublin-asetuksen mukaan jokainen Suomeen pyrkinyt turvapaikanhakija olisi pitänyt ja pitäisi edelleenkin palauttaa ensimmäiseen turvalliseen maahan.

Erna Bodströmin harjoittama ”faktojen” takominen osoittaa tietämättömyyden lisäksi myös epätieteellistä asennetta. Totuushan on, että mistään sopimusfaktoista ei voida johdella päätelmää, että ollessaan sopimusten mukaisesti asiat olisivat oikeudenmukaisesti, sillä normit ovat perin pohjin ideologisia.

Tieteenharjoittajien ei siis pitäisi ryömiä pykäläkoreografian taakse tavalla, jolla vasemmistolaiset ihmisoikeusjuristit ovat aina tehneet, sillä normeista ei voida johdella oikeudenmukaisuutta eivätkä normit muodosta apriorista lähtökohtaa moraaliselle reflektiolle.

Asia onkin päinvastoin. Meidän kriittisten filosofien ja yhteiskuntatieteilijöiden tehtävä on kyseenalaistaa maahanmuuttoa puolustelevat säädökset ja tavoitella sitä, mikä on oikeudenmukaista, hyväksi ja perusteltua, eikä lähteä siitä vasemmistolaisten suosimasta perusasenteesta, jonka mukaisesti kansalaisten ja tutkijoiden pitää alistua viranomaisvallan, poliittisen vallan tai ulkovaltojen harjoittamaan pakotukseen. Omasta mielestäni kokonaisuuden kannalta on hyväksi rajoittaa maahanmuuttoa huomattavasti ja estää sen yleishaitalliset muodot kokonaan.

Erna Bodström sivuuttaa turvapaikanhakijoita puolustellessaan täysin sen tosiasian, että (1) Suomeen muuttaminen ei ole ihmisoikeus, että (2) turvapaikanhakijat ovat loukanneet laajalti eurooppalaisten ihmisten ihmisoikeuksia, kuten oikeutta elämään ja terveyteen, että (3) turvapaikanhakijat ovat oikeudetta ja vailla vastavuoroisuuden velvoitteita siirtäneet elinkustannuksensa eurooppalaisten ihmisten maksettaviksi ja että (4) laajat väestöjensiirrot ja väestöpoliittiset mullistukset eivät ole Euroopan valtioille ja kansakunnille hyväksi.

Bodström ei näytä ymmärtävän myöskään sitä, millä tavoin maahanmuutto on johtanut (5) kansakuntien sisäiseen eripuraan ja (6) heikentänyt yhteiskunnallista tehokkuutta sekä kansalaisluottamusta jakaen Euroopan kansakunnat halki: tyhmiin ja viisaisiin. Tätä tuhotyötä hän ei ymmärrä, koska hän on itse konfliktin osa.

Mitään perusteluja tai näyttöä Bodström ei ole esittänyt ajamiensa tendenssien puolustukseksi, vaikka todistelutaakka olisi juuri hänen kaltaisillaan toimijoilla, jotka vaativat suuria muutoksia ja pyrkivät romuttamaan kansallisvaltioiden suvereniteetin sekä rajavalvonnan. Niillä puolestaan on oikeutuksensa historiallisessa ja luonnonoikeudellisessa kansakuntien itsejärjestymisessä ja itsemääräämisoikeudessa.

Entä mitä tämän kaiken keskellä tekee valtiollinen ja ”puolueeton” Yleisradio? Lavastaa maahanmuuton suosijasta ”puolueettoman asiantuntijan” ja puhuttaa häntä uutislähetyksessään samalla, kun tutkijana esiintyvä käyttää hänelle puettua roolia mielipiteidensä taikomiseen ”tieteeksi”.

Hänen kollegansa yliopistoissa ja muissa vasemmistopuolueiden puoluetoimistoissa puolestaan katsovat, että mitä räikeämmin ja epätodellisuudentajuisemmin puhuja puolustelee vihervasemmiston maahanmuuttopolitiikkaa, sitä suurempi tieteellinen ansio on kyseessä!

Näiden henkilöiden jatko-opiskeluoikeus olisi peruttava ja otettava tutkimustuet pois, kunnes metodiset ja tieteenfilosofiset valmiudet tutkimustyöskentelyyn on osoitettu. Tämä koskee sellaista tendenssitutkimusta, josta olen raportoinut esimerkiksi tässä, tässä, tässä ja tässä.

Yliopistojen pitäisi kieltäytyä hyväksymästä mitään sellaisia opinnäytteitä, joissa rikotaan johdonmukaisen päättelyn vaatimuksia, edustetaan poliittisia tendenssejä tai sivuutetaan reflektiiviseen ajatteluun liittyvä pro et contra -todistelun periaate (esimerkkejä kelvottomasta yliopistotoiminnasta esitän tämän kirjoituksen loppulinkeissä).

Opinnäytteitä ja tutkimuksia, joissa on jokin ideologinen, vasemmiston poliittisia konventioita heijasteleva tai poliittista ”soveliaisuutta” peräävä presuppositio, ei saisi hyväksyä tieteellisiksi tutkimuksiksi. Tutkimusten esiteoreettisiksi hypoteeseiksi ei saa hyväksyä normatiivisia aksioomia, olkootpa ne sitten lakeja tai sopimuksia, sillä tieteen tehtävä ei ole seurailla normeja vaan (A) tutkia yhteiskunnallista todellisuutta kriittisesti, (B) analysoida reflektiivisesti kausaalisuhteet, mitä mistäkin seuraa, ja (C) tältä pohjalta päätellä, mikä on sinänsä oikeudenmukaista tai yhteiskunnille käytännöllisesti hyväksi.

Erityisen tarkkana puolueettomuuden vaatimisessa on oltava silloin, kun tutkijaksi hakeutuvalla on jokin henkilökohtainen intressi tai sitoumus aiheeseensa, kuten monilla maahanmuuttoa suosivilla on avioliiton, sukulaisuuden tai muiden perhesyiden kautta (intressi-, osallisuus-, palvelussuhde- tai sukulaisuusjääviys). Maahanmuutto-ongelmien tarkastelu ongelman ”sisältäpäin” ei tarjoa tutkimuksellisen position mukaista etäisyyttä aiheeseen.

Mikäli yliopistoyhteisö ei noudata kriittisen tieteen periaatteita, se nolaa itsensä ja todistaa vain, kuinka pitkälle monikulttuuri-ideologian syöpä on levinnyt, kuinka löperöksi tieteellisen ajatuskurin rikkominen on mennyt ja kuinka syvällä sosialismin jätelietteessä koko porukka ui.

Rasismikortti valhemedian kädessä

Myös monet toimittajat lähtivät opiskelemaan tiedotusalaa ”parantaakseen maailmaa”, ja siksi heistä ei voi koskaan tulla tiedon välittäjiä, vaan he kokevat kutsumuksekseen poliittisen propagandan levittämisen. Tämän he tottahan toki myöntävät myös jäsenkirjasitoumuksillaan.

Traagista heidän kannaltaan on, että alun perin monet näistä marxilaisista uskoivat objektiivisen todellisuuden olemassaoloon ja sen välittämiseen ihmisten tajuntaan. He oppivat läksynsä niin perusteellisesti, että nyt he uskovat oman uskontonsa ehdottomaan paikkaansa pitävyyteen, mikä vastaa täysin myös Neuvostoliiton faktat tarkistaneen valtamedian toimintaa.

Taistelu oikeasta tiedosta ja totuudesta sekä erilaisten näkemysten väittäminen ”valheiksi” viittaavat pyrkimykseen omistaa totuus. Totuudeksi väitetään nykyisin EU-liturgiaa, kansainvälistymisen välttämättömyyttä, euroalueen puolustelua ja Euroopan hukuttamista kehitysmaalaisten muuttoaaltoon.

Väite ”valhemedioiden” olemassaolosta on lähtöisin valtavirran medioista, joiden lasitaloista alettiin kivittää perinteisten ja tarkoitushakuisten tiedotusvälineiden rinnalle syntyneitä tietolähteitä ja -kanavia. Edelleenkin niin sanottu valtamedia koettaa kaikin keinoin pimittää ja vaieta kaikesta maahanmuuttokriittisestä filosofisesta ja tieteellisestä informaatiosta, ja vihervasemmistolaisen agendan vastainen ajattelu koetetaan lavastaa ”rasismiksi”.

Rasismikortin heiluttelusta kärsii siis järki, ja tosiasiassa rasistisesti ajatteleekin rasismisyytösten esittäjä itse, aivan niin kuin ateisti tulee olleeksi uskovaisin teisti. Kieltäessään jumalten olemassaolon ateisti tunnustaa jumalauskon relevanssin ja myöntää siten uskonnollisen ajattelun ja sanaston merkitykselliseksi. Samaan tapaan myös ”rasistiksi” solvaaja on itse rasisti, sillä hän tunnustaa rotuajattelun relevanssin ja kiiruhtaa siten myöntämään, että rasismi kuumottaa ja kiehtoo häntä itseään kuin karhua hunaja.

Niinpä ”rasismin vastustajat” paljastavat olevansa juuri sellaisia typeryksiä, jotka eivät tunnista edes omia motiivejaan vaan toimivat täysin naiivisti ja ymmärtämättömästi kuin levottomat lapset. Ehkä juuri siksi suuri osa näistä hupsuista toimiikin yliopistoissa, joiden suojatyöpaikoista heidän ei ole koskaan tarvinnut siirtyä katselemaan, miltä aikuisten maailma näyttää.

Tosiasiassa rasismin kriitikoiden kannattaisi olla huolissaan islamistien tekemistä ja Euroopan kansalaisiin kohdistamista terroristisista murhista, joiden kohteet on valikoitu kansanryhmää koskevin perustein ja joiden motiivit ovat olleet aidosti ja alkuperäisesti rasistisia. Ihmisoikeuksia syödään ja maahanmuuttoa sataa kuin Haihurrikaanissa.

Todistelutaakan kääntämisyritykset ovat pimentäneet järjen

Terrorismitapauksen käsittely osoittaa lohduttomasti sen, millä tavoin kriittinen ajattelu ja rationalismi ovat kärsineet totaalisen vararikon ja kadonneet sekä yliopistoista että mediasta. On järjen kannalta tappiollista, että mediassa pitää taivastella ja erikseen perustella sellaisia itsestäänselvyyksiä, jotka koskevat esimerkiksi Turun ja Barcelonan terrori-iskujen rinnastamista toisiinsa (aivan kuten tässä Suomen Kuvalehden kolumnissa).

Rationalismin vararikkoa ei heijastelekaan vain vasemmistolaisen mielivallan lisääntyminen maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta puolustelevassa argumentaatiossa, sillä nämä palturin muodot ovat helposti tunnistettavissa ja kumottavissa.

Vaarallisinta on, että maahanmuuttokriitikoiden osoittamat ilmiselvät syy-yhteydet ja kokonaisilmiön olemukseen olennaisesti kuuluvat seikat esitetään valtamediassa äärimmäisen tarkkoja perusteluja vaativina ongelmina tai arvotetaan kansanryhmää vastaan kiihottamiseksi.

Terrorismin ja islamin väliltä sittemmin paljastuneet kytkökset puolestaan esitetään ”suurina ja merkittävinä tutkimustuloksina”, joita ei muka ymmärretty, ennen kuin ne oli aivan juurta jaksaen setvitty valtamedian omassa pesukoneessa tai käräjäoikeuksien poliittisissa oikeudenkäynneissä.

Turvapaikkaturismin puolustelijat ovat koettaneet taivutella maahanmuuton kriitikoita todistelemaan väitteensä, vaikka kriitikot eivät oikeastaan väitä mitään vaan arvostelevat ihmisoikeuksilla ratsastavia Suuren Unelman pioneereja, joilla itsellään on todistamista vaativia vaativia vahvoja väitteitä monikulttuurisen yhteiskunnan puolesta. Näiden onnen sotureiden pitäisi kyseenalaistaa omat perusoletuksensa, ja vasta, mikäli ehdotonta näyttöä monikulttuurisen kokeilun onnistumisesta saadaan, alkaa soveltaa ideoitaan käytäntöön. Nyt he ovat menetelleet tässäkin asiassa vice versa.

Aidanseipäistä jankuttelemisella ja rasismista syyttelemisellä huomio on käännetty immanentteihin yksityiskohtiin ja siten pyritty häivyttämään mahdollisuus tulkintoihin ja yleiskatsauksellisuuteen, jotka kertoisivat, mikä on yhteiskunnan kokonaistrendi ja tila.

Selkeä ja kirkas ajattelu on koetettu leimata ”populismiksi”. Politiikan kommentaattorit ja lausuntoautomaatit ovat puolestaan sanoneet vain sen, mitä myös heistä itsestään voidaan heidän lahjakkuutensa perusteella todeta: ”Tätä osattiin odottaa.”

Yliopistolla ja medialla on rekrytointiongelma

Mitään oivaltavaa tai uutta myöskään ”kriittisiksi” viime aikoina heränneet poliitikot eivät ole esittäneet, vaan tulokseksi on saatu pelkkiä itsestään selviä toteamuksia, jotka maahanmuuton arvostelijat sanoivat julki jo kymmenen vuotta sitten. Nyt miltei kaikki puolueet kilpailevat löytääkseen ratkaisuja niiden suurten ongelmien hoitamiseksi, joista Perussuomalaiset varoittivat jo vuosikymmen sitten ja joiden syntymistä Perussuomalaiset ovat koko ajan koettaneet estää.

Suurin osa median valokeilassa paistattelevista toimittajista ja heidän suosikeistaan on filosofiseen argumentaatioon kykenemättömiä lurjuksia ja keskinkertaisuuksia, jotka eivät pysty käsittelemään ja sietämään kognitiivista moniselitteisyyttä, omia ristiriitojaan ja älyllisiä ongelmia, vaan he pyrkivät madaltamaan haastavat ja mielenkiintoiset kysymykset normatiivisiksi konflikteiksi sekä huutavat sensuuria ja mielipidepoliisia apuun.

He ovat surkastuneet poliittisten tendenssien äänitorviksi, jotka pääministeri voi sujauttaa povitaskuunsa, ja tämä kaikki kertoo järjen tappiosta. Ongelma ja sen syy ei ole heidän koulutuksensa tai sen puute, eikä sitä siten voida ratkaista lisäkoulutuksella. Ongelma on heidän asenteensa, joka estää heitä toimimasta tieteellisen ja filosofisen käytännön mukaisesti. Ongelmana on myös tosiasia, että tieteellisiin tehtäviin on päästetty politrukkeja, joita ei olisi koskaan pitänyt päästää lähellekään järjelle ja kriittiselle ajattelulle pyhitettyjä pöytiä.

Myöskään turvallisuusalan korkeakouluissa ja tutkimuslaitoksissa, joissa maahanmuuton ja monikulttuurisuuden ongelmat ovat laajalti tiedossa, ei ole reagoitu adekvaatilla tavalla. Niissä toimivat tutkijat katsovat olevansa velvoitettuja palvelemaan hallitusvallan tarkoitusperiä ja lyövät kantapäänsä yhteen, niin kuin he ovat aina tehneet hallituksen väristä riippumatta. Ministeriöiden virkamiesten tavoin he ovat alistuneet katselemaan maahanmuuton ongelmaa kallella kypärin: vain pragmaattisesti, eli väestöjen hallinnan kannalta, eivätkä periaatteellisesti siltä kannalta, mikä olisi oikeudenmukaista tai hyväksi. Tämä on tehnyt myös heidän toiminnastaan pitkälti ideologista.

Akateeminen koulutus ja toimintastatus on annettu liian monille ja liian tyhmille, ja liian heppoisin perustein. Varsinkin yhteiskuntatieteet ovat imeneet piiriinsä älyllisesti lahjattomia ihmisiä, jotka yliopisto on sittemmin palkinnut puolueuskollisuudesta vihervasemmistolle.


Kirjoituksiani tieteen puolueellisuudesta

Olen koettanut vuoden ajan seuloa yliopistoissa tehdystä tutkimuksesta esiin kriittisesti maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen asennoituvaa tutkimusta, mutta en ole löytänyt yhtäkään, paitsi Riikka Purran tutkimuksen, jonka hän tosin teki pitkälti yliopiston ulkopuolella. Sen sijaan olen löytänyt aihetta näihin:

Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Sixten kuin ”sixteen”
Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka?
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä
Suomalaisten filosofien TOP-20-lista
Suomalaisen nykyfilosofian historia


Kirjoituksiani median puolueellisuudesta 

Olen koettanut vuoden ajan haravoida valtamedian julkaisemasta aineistosta esiin edes joitakin kriittisesti maahanmuuttoon tai monikulttuurisuuteen suhtautuvia juttuja, mutta en ole löytänyt yhtäkään. Sen sijaan olen löytänyt aihetta näihin:

Terrori-iskun jälki-impact
Valhemedian likaiset legendat
Punaisen Yleisradion ongelma ei ole valtiollisuus vaan puolueellisuus
Sananvapauden päivä – Ei syytä juhlaan
Pravdan jälkeisestä ajasta
”Tämä terrori-iskusta tiedetään”
Ylen surkeaa hurskastelua
Yhyy, syrjintää – Ylen punaiset prikaatit iskivät
Nyt keksin, miksi TV on syntiä
Trump-uutisointi luotettavaa kuin kreikkalainen kirjanpito 
Pääministeri, johtamisen taakka ja kanan pahnat 
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Yle-politiikkaa: kulttuurimarxismista tulee marxilaista kulttuuria