Sosialistinen feministihallitus kaatoi saavillisen rahaa Turkkiin ja maksoi ”tasa-arvosyillä” suosikkinsa velkoja

Naisten päivä ja tasa-arvon päivä lähestyvät, joten kerrataanpa hallituksen viimeaikaista pioneerityötä ”tasa-arvon” alalla. Näyttöä valtioneuvoston korruptoituneisuudesta syntyy joka päivä.

Iltalehti kertoi joulukuussa 2021, että sosiaali- ja terveysministeriö oli ostanut velkaulosotossa olevalta vihreiden entiseltä kansanedustajalta Jani Toivolalta noin 10 000 eurolla ”somenäkyvyyttä” Toivolan Instagram-profiilista, jotta tämä mainostaisi valtioneuvoston viime marraskuussa jakamaa ”tasa-arvopalkintoa”.

Pääministeri Sanna Marin oli marraskuussa 2021 luovuttanut jättiläismäisen suuren 300 000 euron suuruisen palkinnon We Will Stop Femicide Platform -organisaatiota edustaville turkkilaisnaisille Gülsüm Önalille ja Fidan Ataselimille.

Oman ilmoituksensa mukaan järjestö pyrkii torjumaan ”naisiin kohdistuvaa väkivaltaa Turkissa”, ja Suomesta palkintolautakuntaan kuuluivat Eva Biaudet (rkp) ja Matti Vanhanen (kesk).

Vertailun vuoksi mainittakoon, että kirjallisuuden Finlandia-palkinto on vain 30 000 euroa, eli kymmenesosa Turkin naistyöhön tuhlatuista varoista.

International Gender Equality -palkinto maksetaan suomalaisten ihmisten varovaroista ”valtioneuvoston ja Tampereen kaupungin yhteistyönä”. Sen sanotaan olevan osa ”kestävän kehityksen Agenda 2030:n toimintaohjelmaa, jonka mukaan vahvistetaan naisten ja tyttöjen oikeuksia ja mahdollisuuksia”. Ei siis miesten ja poikien oikeuksia ja mahdollisuuksia.

Turkkiin kipattu naispalkinto on aiemmin myönnetty Angela Merkelille ja naisten tasa-arvosta länkyttävälle Equality Now -organisaatiolle, mutta jostakin syystä tuo arvoissa mittaamattoman suuri rahakasa on jäänyt mediassa vähälle huomiolle.

Ehkä toimittajienkin mieleen on hiipinyt epäilys, että puolueellinen keuhkoaminen naisten puolesta ei luo mitään tasa-arvoa vaan epäoikeudenmukaisuutta, niin kuin suosiminen yleensäkin.

Kenties yrityksenä oli myös piilotella julkisin varoin tapahtuvaa taloudellista voitelua, joka on Millennium-teknologiapalkinnon tavoin ritualisoitunut yhteiskuntavaikutuksiltaan mitättömäksi tuoden vain täytettä saajiensa kassakaappiin.

Kun myöskään suomalaisten veronmaksajien varoista pulitettu International Gender Equality -tasa-arvopalkinto ei saanut hurraa-huutoja miltään suunnalta, päätti sosiaali- ja terveysministeriö palkata rahan tarpeessa olevan Jani Toivolan markkinoimaan sitä Internetissä.

Iltalehden mukaan Jani Toivolalta ostettu kampanja maksoi ministeriölle 1 860 euroa. Se sisälsi yhden lyhyen ”feed-postauksen” ja kaksi ”story-kokonaisuutta”, jotka olivat näkyvissä Toivolan Instagramissa vuorokauden.

Tammi–helmikuussa 2021 tilatun Instagram-kampanjan lisäksi Toivola juonsi maaliskuussa tunnin mittaisen virtuaalipaneelin, jossa keskusteltiin perhevapaauudistuksesta ja sen tasa-arvovaikutuksista. 

STM:n järjestämään virtuaalipaneeliin osallistuivat pohjoismaisen yhteistyön ja tasa-arvon ministeri Thomas Blomqvist (r.), sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekonen (vas.) sekä työministeri Tuula Haatainen (sd). Toivola pyysi ja sai sossuraadin tunnin mittaisesta juontokeikasta 2 000 euroa. 

Viime kesäkuussa Toivola toimi moderaattorina (siis käytännössä woke-sensorina) STM:n tasa-arvoyksikön suunnittelemassa ja sukupuoleen kytkeytyvään ”verkkovihaan ja -häirintään” liittyvässä konferenssissa, joka järjestettiin virtuaalisesti 10.–11.6.2021. Ohjelmaa oli yhteensä noin 10–12 tuntia.

Toivola sai kahden päivän sensurointikeikasta 5 580 euroa, vaikka töitä tuskin tarvitsi tehdä. Tapahtuma ei saanut missään vähäisintäkään huomiota, eikä sen yleisömenestyksestä ole näyttöä. Palvelun hinnasta ei STM:n Iltalehdelle toimittamien asiakirjojen mukaan neuvoteltu, vaan ministeriö maksoi sen, mitä Toivola sähköpostiviestissään pyysi.

Näin ministeriö maksoi asuinpaikkansa valehdelleen ja eduskunnan taksinkäyttöennätyksen tehneen nykyisen tukisukankuluttaja Toivolan velkoja. STM:n hankintaa ei myöskään kilpailutettu.

Vertailun vuoksi vihervasemmiston hallitsema opetus- ja kulttuuriministeriö peri raivokkain ottein mediatutkimukseni Totuus kiihottaa julkaisijalta Suomen Perustalta valtionapuja takaisin 10 200 euroa sillä verukkeella, etten ollut ”edistänyt tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta” ja että muka esitin ”sukupuolista häirintää” ja ”naisvihaa”.

Totuus on, että feminismin kritiikki ja tasa-arvopolitiikan mätien hedelmien arvosteleminen ei ole naisvihaa vaan täysin ansaittua ja tieteenfilosofisesti perusteltua.

Tasa-arvoagendojen ja muiden poliittisten tendenssien edistäminen ei puolestaan kuulu tutkimustoiminnan tehtäviin lainkaan. Toivolasta poiketen olin tehnyt hiki hatussa töitä usean vuoden ajan ja lähteistänyt tutkimukseni tavalla, jota Toivolan tuotoksiin ei voida edes verrata.

Oikeuskansleri ei kuitenkaan kantelustani huolimatta puuttunut ministeriön harjoittamaan mielivaltaan millään tavalla.

Asian voi sanoa niin, että valtioneuvosto (neuvostovaltio) kätilöi Suomen Perustalta kynimänsä rahat väärinkäytöksiin syyllistyneelle Jani Toivolalle.

Vertailun vuoksi mainittakoon, että kauppa- ja teollisuusministeri Timo Harakka (sd.) myi hiljattain ministerinä meta.fi-tunnuksensa Facebookille tiettävästi kuusinumeroisella eurosummalla ilman, että oikeuskansleri olisi kyseenalaistanut tuotakaan toimintaa, ministerin toiminnan avoimuutta ja läpinäkyvyyttä tai esteellisyyttä mitenkään.

Nostan tapaukset esiin, koska niiden valossa opetus- ja kulttuuriministeriön minuun ja tutkimustyönantajaani kohdistama taloudellinen ahdistelu, oikeuskanslerinviraston puolueellisuus ja vihervasemmiston porsastelu paljastuvat sietämättömäksi. 

Tapauksista kertoivat Iltalehti jutuissaan ”Ulosotossa oleva Jani Toivola on laskuttanut STM:ltä lähes 10 000 euroa – somekampanja, juontokeikka ja moderointia” 17.12.2012 ja ”Oikeuskansleri Tuomas Pöysti: Keskustelin ministeri Harakan kanssa ’hyvin lyhyesti’ – yksityiskohdista ei puhuttu” 17.12.2021 sekä STT neutraalissa ja täysin kritiikittömässä ”tiedotteessaan” 22.11.2021.

Johtopäätös: yhdenkään kunniallisen puolueen ei pitäisi suostua yhteistoimintaan sellaisen hallituksen kanssa, joka harjoittaa läpikotaisin puolueellista ja feminististä tasa-arvopolitiikkaa, vaan panna kyseisille vääristymille piste.

Pelastus: Suomen julkinen talous menee jonakin päivänä niin huonoon kuntoon, että maahan saadaan täysin perussuomalainen hallitus, joka säästötoimena katkaisee kansainväliseen tasa-arvotyöhön tuhlattavien varojen piikin ja tekee suomalaisten oman haudan kaivuusta lopun.

Tasa-arvoa miehille ja naisille

Keräilin poikaiällä postimerkkejä, ja eräässä niistä oli Minna Canthin kuva. Joskus pohdin, mitä hän mahtoi tehdä saadakseen kunnian päätyä postimerkkiin. Rohkenin epäillä myös hänen sukupuoltaan, sillä kuvassa näytti olevan todellinen über-tankki, jonka ryhdikäs asento veti vertoja marskalkka Mannerheimille (voitte vertailla asiaa täältä ja täältä).

Viime tiistaina Minna Canthin päivänä 19.3. vietettiin tasa-arvon päivää. Tasa-arvon käsite on filosofisesti epäilyttävä, sillä jos arvot ovat tasan, ei ole arvoja ollenkaan. Arvon käsite onkin hierarkkinen. Voidaksemme tunnistaa arvoja, jotkin arvot pitää määritellä tärkeämmiksi kuin toiset. Tämä taas perustuu kykyymme ja velvollisuuteemme erottaa hyvä huonosta, hyödyllinen haitallisesta ja oikea väärästä.

Myöskään suvaitsevuus ei voi olla valikoimatonta, vaan sen pitää perustua arvostelukykyyn ja valitsemiseen. Jos arvojen kesken vallitsisi tasatilanne, eläisimme yksiarvoisuudessa, eli totalitarismissa. Välttääkseen tämän kiusallisen mielleyhtymän myös perustuslakimme kirjoittaja on puhunut vain yhdenvertaisuudesta eikä tasa-arvoisuudesta.

Tasa-arvo on siis filosofisesti varsin kompleksinen ihanne. Selvää joka tapauksessa on, että mikäli tasa-arvoa on, se kasvaa tai heikkenee yhdessä koskien kaikkia ryhmiä. Kun jonkun asema kohentuu, toisen useasti heikkenee, jolloin tasa-arvon kokonaismäärä ei välttämättä nouse. Oikeudenmukaisuus taas ei ole tasa-arvoa, vaan sen pitää seurata ansaintaperiaatetta.

Tämän kirjoituksen tarkoitus on tuottaa sukupuolista tasa-arvoa miehille, mutta samalla myös naisille, sillä sitähän tasa-arvo merkitsee. Tasa-arvoa ei voida tuottaa erikseen vain tietyille ihmisryhmille, sillä se olisi vastoin tasa-arvon olemusta. Niinpä tasa-arvoa ei tavoiteta telaketjuilla. Otetaanpa pari esimerkkiä.


Nykyistä paremmat terveystarkastukset miehille

Syöpäsairaudet näyttävät kohtelevan ihmisiä sukupuolisen tasa-arvon mukaisesti, sillä sukupuolisidonnaisia syöpiä löydettiin viime vuonna sekä miehiä että naisia koskien melkein yhtä paljon. Miesten eturauhassyöpiä todettiin vuoden aikana hieman yli 5000 ja rintasyöpiä noin 5000.

Sen sijaan terveydenhuollossa ja yhteiskunnassa miehiä ja naisia ei kohdella tasavertaisesti. Naisille on jatkuvat rintaryöpäseulonnat ja mammografia. Miehille ei systemaattisia eturauhastutkimuksia järjestetä.

Jokin aika sitten eräs THL:n naispuolinen lääkäri selitteli televisio-ohjelmassa, että miehille tutkimuksia ei tarvitse tehdä, koska yli 90 prosenttia eturauhassyövistä paranee. Mutta täytyykö kaikki jättää vain jälkikäteishoitojen varaan? Tutkimusten mukaan eturauhassyöpä on levitessään tappava.

Haastatellun lääkärin argumentaatiossa oli puolustelun sävyä. Terveyshallinnolle on kunnia-asia olla oikeassa ja puolustaa omaa linjaansa, vaikka väärässä olisikin. Norsunluutorneista ei laskeuduta varsinkaan silloin, jos on tullut sinne kepeillä ajetuksi.

Siis tutkimukset voimaan. Koska miehet kuolevat naisia nuorempina, olisi perusteltua tehdä miehille myös laajempia terveyskatsastuksia.


Erektiolääkkeet korvattaviksi tai vapaiksi

Toinen merkittävä epätasa-arvon aihe on, että miesten erektiolääkkeistä ei myönnetä yleistä Kela-korvausta, vaikka kyseessä on sekä fyysisesti että psyykkisesti tärkeä asia eikä mikään mukavuustekijä, huvittelu tai ylellisyys, kuten usein väitetään.

Miesten ja yleisen seksuaaliterveyden laiminlyöminen on väärin, sillä nauttisihan siitä monessa tapauksessa nainenkin. Nykyisessä puritaanisessa, rangaistusfetisistisessä ja seksuaalisuutta vaarallistavassa yhteiskunnassa nautinnot arvotetaan ikään kuin niissä olisi jotakin pahaa. Katsotaan, että kärsimys kirkastaa sielua. Miestä alistetaan tai laiminlyödään etuoikeutetuksi (virheellisesti) mielletyn sukupuoliroolinsa vuoksi.

Erektiolääkkeet ja niiden geneeriset valmisteet pitäisi tehdä Kela-korvattaviksi tai reseptivapaiksi, kuten muutamissa Etelä-Euroopan maissa. Viagran, Cialiksen ja niiden rinnakkaisvalmisteiden vapaus saattaa olla yksi syy eteläisten maiden aktiivisempaan seksuaalikulttuuriin, ja vapauttamisesta voisi olla apua myös Suomen heikkoon syntyvyyteen.

Viagralla voitaisiin kohottaa myös ”taitettua indeksiä” koskevan puheen tasoa. Mutta tasa-arvon alkajaisiksi Kela-korvattavuus pitäisi saattaa voimaan.

Juonsimme Marko Ekqvistin kanssa radio-ohjelmaa Sairaanhoitajapäiviltä Messukeskuksesta 21.3.2019.

Nämä ehdotukset tulivat mieleeni, sillä monissa vaalikoneissa kyseltiin ahkerasti muun muassa apteekkioikeuksista ja perättiin kannanottoja kysymykseen, pitäisikö yleisimpiä reseptivapaita lääkkeitä myydä ruokakaupoissa ja kioskeissa.

Kysymys apteekkien toimiluvista on nähdäkseni marginaalinen, sillä ihmiset voivat nykyisinkin tilata sekä käsikauppa- että reseptilääkkeitä netistä suoraan koteihinsa, eikä päänsärkypillereitäkään tarvitse kärrätä ulos supermarkettien ostoskärryissä.

Terveydenhuollossa olisi tärkeämpääkin uudistettavaa ja korjattavaa, vaikka toki myös apteekkien avaaminen kilpailulle voisi tervehdyttää tilannetta.

Mitä merkitystä asialla on tasa-arvon kannalta? Olenko miesasiamies? – En. Olen MGTOW-mies, siis mies, joka kulkee omia polkujaan (men go their own ways). Miesasiamiehenä toimiminen olisi nähdäkseni vain käänteistä feminismiä, joka hyödyntää samoja menetelmiä, eli tasa-arvon tavoittelua irrallisena ja eturyhmäpoliittisena asiana – näkemättä, että tasa-arvo on yhteinen asiamme.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Filosofi, sosiaalipsykologi
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

Mikä monikulttuurisuuden tavoite on?

Vihervasemmiston feministinen äärijärjestö Fem-R, joka ilmoittaa olevansa ”anti-rasistinen” ja toimivansa ”rodullistettujen ehdoilla”, julkaisi Aleksis Kiven päivän kunniaksi kannanoton, jonka mukaan ”poliisi ei saa työssään vahvistaa rasistisia stereotypioita”. Kirjoituksessa vaadittiin Helsingin poliisilta ”julkista anteeksipyyntöä”.

Sivulla lirkuteltiin näin:

”Helsingin poliisi järjesti yhdessä Helsingin kaupungin kanssa paperittomuutta käsittelevän seminaarin. Seminaarissa olleet ihmisoikeusaktivistit ovat jakaneet kuvia koulutusmateriaaleista, jotka ovat erittäin rasistisia ja järkyttäviä. Materiaalit liittyivät ulkomaalaisvalvontakoulutukseen, jonka piti komisario Heli Aaltonen. Koulutusmateriaaleissa paperittomat rodullistetut on jaettu ’seitsemään veljekseen’, jossa heitä käsitellään rasististen stereotypioiden kautta. Kuvaukset paperittomista pohjaavat rasistisiin ennakkoluuloihin rodullistetuista, esimerkiksi somaleista ja aasialaisista.”

Helsingin poliisi puolestaan kiirehti tviittaamaan, että tarkoitus oli ”esitellä ulkomaalaisvalvonnassa esille tulleita esimerkkitapauksia Aleksis Kiven päivän teeman kautta”.

Asiasta uutisoitiin muun muassa Ilta-Sanomissa, jonka mukaan esitelmöitsijän rinnastukset ja esityskalvot tulivat laajempaan julkisuuteen, kun Valtakunnallisen rasismin ja muukalaispelon vastaisen verkoston Rasmuksen aktivisti Sanna Valtonen jakoi ne sosiaalisessa mediassa saatteilla ”Olenko hereillä” ja ”Istun ulkomaalaispoliisin Helsinkiin kadonneet -seminaarissa. Uskomaton esitys by komisario Heli Aaltonen”.

Aaltosen esityksessä Seitsemän veljeksen hahmot oli roolitettu uudestaan maahanmuuttajataustaisiksi työmiehiksi ja kotona istui vain Aino, joka ei osallistu työmarkkinoihin, sillä ”uskonto velvoittaa häntä”. Esityksen mukaan hän kokee perheväkivaltaa ja ihmiskauppaa, jopa prostituutiota. Esitelmä oli kaikessa sarkasmissaan hauska, ja sen pääpiirteet voi lukea Ilta-Sanomien edellä linkatusta jutusta.

Vähemmistöjen etujen edistäjiksi ilmoittautuneen järjestön tosikkomaisesta typeryydestä antaa näyttöä kyvyttömyys ymmärtää esitelmän pitäjän toimintatapaa, jolla tavoiteltiin leikkisyyttä ja huumoria. Asian olisi voinut tulkita myös niin, että maahanmuuttajat haluttiin identifioida tai integroida entistä paremmin suomalaiseen kulttuuriin. Jopa maahanmuuttoa puolustavassa Ilta-Sanomissa esitystä luonnehdittiin vain ”vauhdikkaaksi”.

Vähemmistöjen asemaa ei voida parantaa ryppyotsaisuudella, jolla kirvoitetaan esiin kritiikkiä ja vihaa. Sellaisia järjestöjä, jotka toivovat työpaikan menetystä, mikäli ei pidä jostakin vähemmistöstä, voisi pyytää lopettamaan vähemmistöjen tukemisen. Henkilöistä, jotka vaativat poliisia vankilaan, jos kritisoi hymyileviä viranomaisia, ei ole vähemmistöille muuta kuin pelkkää haittaa.

Kun telaketjufeministinen Fem-R vaati viranomaisia polvistumaan prinsessojen edessä, järjestössä ei ole sisäistetty, että Suomessa tai missään muuallakaan maailmassa poliisi ei antaudu palvelemaan asiakkaitaan muulla tavoin kuin kielloin, käskyin ja kehotuksin.

Poliisi on laillisuuden ja järjestyksen toteutumista valvova ja pakkovaltaa käyttävä viranomainen, joka ei tietenkään vain pyydä vaan käskee. Sinisten vilkkujen välke tuo ”vastinetta verovaroille” ja tasa-arvoa kaikkialle, missä sitä etsitään, ja tämä koskee yhtäläisesti kaikkia ihmisiä.

Uhriutettu ja maalitettu Heli Aaltonen on Ilta-Sanomien mukaan todennut esityksestään, että ”he halusivat ymmärtää tämän rasistisesti, sille en voi mitään”, kun taas Fem-R vaatii itkuisessa parahduksessaan: ”Tämä ei ole mikään selitys sille, miksi juuri näin on päätetty toimia. Vaadimme Helsingin poliisilta kunnollista anteeksipyyntöä. Näin ei voi enää jatkua.”
 
Ei voikaan. En myöskään minä kykene enää erottamaan, oliko kannanotto parodiaa tai niin sanottu trolli, jolla haluttiin kirvoittaa lisää hullunkurista viestintää.

Todesta tuota tuskin voi ottaa edes aina asiassa pysyvä vihapuhepoliisi Keijo Kaarisade, joka on kyllä ollut hyvin anteeksipyytelevä ja aktiivinen.

Parodia on juuri siksi vaarallinen laji, että se jättää tulkinnan avaimet lukijoiden käsiin. Ja vaarallinen se on myös kertoessaan Neuvostoliitosta, jossa parodia oli suositumpaa kuin missään muualla. Kaikkialla kun piti sipsutella varpaillaan ja nurkkapieliä nuollen.

Nykyisille monikulttuurisuuden ja antirasismin perääjille voisi esittää kysymyksen, mikä tai minkälainen se teidän unelmayhteiskuntanne oikein on. Mihin te tähtäätte ja mitä seuraa sitten, kun monikulttuurinen yhteiskunta on valmis?

Kun suomalaiset ihmiset ovat jo nyt toistensa tukassa ja kurkussa kiinni kuin satiaiset ja kaiken maailman kitisijät rääkyvät anteeksipyyntöjä kokeneilta suomalaisilta viranomaisilta, voidaan kysyä, mitä nuo ”antirasistit” oikein tavoittelevat ja haluavat.

Milloin monikulttuurinen yhteiskunta saavutetaan, ja minkälaista siellä on?

Poliisit sen varmaan arvaavat, sillä käytännön havaintojensa kautta he tietävät, millaisen painajaisen sosiaalietuusperäinen haittamaahanmuutto on luonut rikollisuuden ja eripuran kasvun kautta.

Kun feministien ja ”antirasistien” toiminta muistuttaa jo nyt kissalaumaa, joka kynsii koulujen luokkahuoneille tyypillistä liitutaulua niin, että amalgaamipaikat irtoavat hampaista, tuloksena ei voi olla muuta kuin sisällissota.

Kun jo nyt maamme sihisee ja kihisee kaiken maailman yhdenvertaisuusvaltuutettuja, suvaitsevaisia ja muita yhteiskunnan vihollisia mustanaan, näen kristallipalloon katsomatta, että tämän alati syvenevän monikulttuurisuuskehityksen lopputuloksena on Euroopan laajuinen Harmageddon.

Kun monikultturisuuden luominen on jo alusta alkaen ollut pelkkää ghettoblasterin soittoa, graffiteilla töhrimistä, pilven polttoa, rähinöintiä, yhteiskunnan alaluokkaan kuuluvien ihmisten anarkiaa, terroria, riitelyä, kiistelyä ja arvo-, etu- sekä kulttuurikonflikteja, minua säälittävät ne vanhat kunnon suomalaiset ihmiset, jotka rakensivat tämän maan.

Nyt heidät pakotetaan sietämään muualta tulevien vaatimuksia ja heidän hyysäämistään sekä katselemaan ohituksia työpaikkojen ja kunnallisten vuokra-asuntojen täytössä, kun niitäkin jaellaan vierasperäisille ”positiiviseksi” sanotun syrjinnän mukaisesti, eli oikeudettomasti tai etuoikeuttamalla.

On sietämätöntä, että maahamme tuppautuu kutsumatta ja laittomasti epäperäisiä tunkeutujia, jotka valittavat tarjotusta ylläpidosta. Minun tietääkseni sekin on ollut parasta, mitä koko universumissa on maahanmuuttajille ollut tarjolla. Sitten he haukkuvat suomalaista yhteiskuntaa, jota eivät ole itse luoneet eivätkä ansainneet.

Suomessa kukaan ei ole rodullistettu, vaan ihmiset ovat kaikkialla muallakin sitä mitä ovat, ja sillä selvä.

Kyseinen porukka tavoittelee jonkinlaista kunniakansalaisen kohtelua käänteisen rotuopin tuella, jossa people of colour pitää itseään automaattisesti etuoikeutettuna yhteiskunnan palveluihin alkuperäänsä vedoten. Keskeinen kysymys on, miten he kehtaavat?

Jos afrikkalaiset ja lähi-itäläiset muka ovat niin hyviä ”vastustamaan rasismia”, luomaan oikeudenmukaisuutta, etiikkaa, kehittynyttä filosofiaa, tiedettä, taidetta, kulttuuria, arkkitehtuuria ja ihmisoikeuksia, miksi heidän omilta jäljiltään jäänyt yhteiskunta ei ole muuta kuin raunioina savuava roskaläjä?

Se ei ole toden totta länsimaiden syytä, sillä elintaso on paras juuri niissä kehitysmaissa, joissa länsimaisen kulttuurin vaikutus on ollut voimakkainta ja rationalismi on syrjäyttänyt taikauskon.

---

Kiitän aiheen vinkkaamisesta Ossia.

Totaalinen tasa-arvotykitys

Kolumnistit ovat lehtien maskotteja, joita toimitukset käyttävät omien tarkoitusperiensä vahvistamiseen ja jotka omasta puolestaan käyttävät heille suotua tilaisuutta mielipiteidensä laukomiseen.

Toimitukset toivovat saavansa kolumnisteilta tukea lehden harjoittamalle asennemuokkaukselle, ja siksi heille yleensä maksetaan lehden saamista ostoksista. Jos kolumnisti ei ole akateemisesti etabloitunut ja tieteellisesti kvalifioitunut ja tutkimukselliset näytöt siltä osin puuttuvat, kolumnistien mielipidevalta pyritään lehdissä naamioimaan ”asiantuntijuudeksi”, joka puolestaan muuttuu helposti asiantuntijavallaksi.

Vihreiden entinen kertakäyttökansanedustaja Rosa Meriläinen julisti tänään Helsingin Sanomien kolumnissaan, että ”miesten asevelvollisuus on väärin”, koska ”se kasvattaa miehiä hyväksymään epätasa-arvon osana luonnollista järjestystä”. Aihe ei ole uusi, mutta kommentoimisen arvoiseksi sen tekee kirjoituksen julkaisemiseen liittyvä tarkoitusperä.

On huvittavaa, että vakaumuksellinen feministi parkuu nykyään myös miesten mahdollisesti kokemaa epätasa-arvoa vastaan. Kun naiset mielihyvin kelpuutetaan tykinruoaksi siinä missä miehetkin, epätasa-arvon ydin on Meriläisen mielestä nyt siinä, että miehille asevelvollisuus on pakon eikä oman valinnan varaista. Loogisesti ajatellen Meriläisen ongelmana ei ole siis se, että miehille asevelvollisuus on pakollista, vaan se, että asevelvollisuutta ylipäänsä on, eikä se olekaan kaikille pelkkää asevapaaehtoisuutta.

Meriläisen pakinassa on myös vakava asiavirhe. Perustuslakimme mukaan jokainen Suomen kansalainen on maanpuolustusvelvollinen, joten kyllä velvollisuus puolustaa Suomea koskee ihan yhdenvertaisesti sekä naisia että miehiä. Tapa, jolla sitä toteutetaan, vain vaihtelee sen mukaan, onko kyseessä aseellinen, aseeton vai siviilitehtävä.

Mutta myös tasa-arvon käsite ansaitsee analyysia ja avaamista. Voidaan todellakin väittää, että tasa-arvoa ei tule pitää ihanteena, koska tasa-arvoisuus ei välttämättä palvele oikeudenmukaisuutta. Toiseksi voidaan väittää, että epätasa-arvo on (Meriläisen näkemyksen vastaisesti) hyväksyttävää, kun se perustuu meritokraattiseen yhteiskuntanäkemykseen, eli ansaintaperiaatteelle rakentuvaan yhteiskuntaan.

Miksi sitten näin on?

Tasa-arvo on yhtä ristiriitainen ilmiö kuin itse käsitekin. Jos kaikki asiat ja ihmiset olisivat keskenään tasa-arvoisia, ei voitaisi tunnistaa arvoja ollenkaan, koska arvon ilmiö on sen oman käsitteellis-apriorisen olemuksen vuoksi hierarkkinen.

Eli jos arvoja ylipäänsä on, ne voivat (itseisarvot pois lukien) kuvata arvokkuutta ja olla voimassa vain suhteessa toisiinsa. Niinpä arvojen olemassaolo ja edellyttäminen vaativat, että ne asettuvat toisiinsa nähden hierarkkiseen paremmuusjärjestykseen, jonka mukaisesti esimerkiksi terveyttä ja vapautta pidetään korkeampina arvoina kuin sairautta ja riippuvuutta. Tasa-arvon käsite on yksi etiikan kompleksisimpia, sillä tasa-arvon ihanne kuolettaa peruslähtökohtansa, eli arvon, kokonaan.

Tasa-arvon käsitteen ongelmallisuus näkyy myös Suomen perustuslaissa. Niinpä siinä ei puhutakaan tasa-arvosta vaan kansalaisten yhdenvertaisuudesta. Ja sen vuoksi tasa-arvovaltuutetun nimi on korjattu nykyisin ”yhdenvertaisuusvaltuutetuksi” – melko orwellilainen käsite sekin.

Tasa-arvoihanteen vaikeus näkyy käytännössä siinä, että äärimmäinen tasa-arvon tavoittelu koetaan ahdistavana ja epäilemättä on sitä.

Esimerkiksi Kiinan kansantasavallan armeijasta poistettiin aikoinaan sotilasarvot tasa-arvon merkiksi. Tämä tasa-arvon tavoittelu koettiin hyvin epäluonnollisena. Tasa-arvon lavastamisessa osaksi kommunistisen yhteiskunnan ja materialistisen luonnon järjestystä epäonnistuttiin täysin, ja arvohierarkiat palautettiin voimaan kiertoteitse. Ne osoitettiin rintataskussa olevien kuulakärkikynien määrällä. Armeijan toimintaedellytys – komentoketjun katkeamattomuus – olisi muutoin menetetty, ja tuloksena olisi ollut pelkkää anarkiaa.

Yhteiskunnassamme on useita organisaatioita ja instituutioita, joiden nimenomainen tehtävä on luoda yhteiskuntaan ja ihmisten välille arvoasemaan perustuvia eroja.

Niitä muodostetaan esimerkiksi kouluissa, joissa ihmisiä arvostellaan monien mielestä tietenkin täysin väärin perustein. Kuitenkin yhteiskunta hyväksyy tämän ilmiselvän epätasa-arvon tuottamisen mukisematta. Se suorastaan tukee sitä, sillä oppilaiden samanlaisena pitäminen, arvostelun laiminlyöminen ja samanlaistamiseen perustuva tasa-arvo kieltäisivät ihmisten lahjakkuuserot ja johtaisivat kaikkien pitämiseen yhtä tyhminä.

Samoin työelämässä ihmisten tiedoilla ja taidoilla on erilainen arvo työn tuottavuuden kannalta, ja siksi ihmisille maksetaan erilaista palkkaa. Syrjintäkieltojen aikakaudella eroja palkkauksessa ei voida selittää syrjinnällä vaan sillä, että eri työtehtävien tuottavuus on todellakin erilainen, samoin työntekijöiden saatavuus, vaadittava osaaminen, kouluttautuminen ja monet muut seikat.

Tämä saattaa näyttää ideologiselta tavalta ajatella, mutta todellisuudessa se on objektiivinen tosiasia ja samalla myös oikeudenmukaista sikäli kuin arvoasemien väliset erot ovat todellisia ja ihmisten nauttimat ja toisilleen luovuttamat arvostukset perustuvat ansioihin. Epätasa-arvo on siis hyväksyttävä osana yhteiskunnan olemusta.

Aristoteles lähti oikeudenmukaisuusteoriassaan siitä, että yhteiskunta on oikeudenmukainen silloin, kun sen jäsenet toimivat ominaisuuksiaan ja taipumuksiaan vastaavissa tehtävissä. Nykyisin monet ihmiset toimivat täysin itselleen sopimattomissa tehtävissä, joten sanomista asiasta varmaan riittää.

Mutta armeijayhteyksissä oikeudenmukaisuus toteutuu sikäli hyvin, että naisia ei pakoteta tykinruoaksi, ja miehillekin on varattu tilaisuus astua siviilipalvelukseen, jos oma vakaumus vaatii. Toiseksi, asepalveluksen meritoivalta vaikutukselta ei tarvitse naistenkaan välttyä, sillä hakemuksesta riviin kyllä pääsee, ja miehet – vaikka pakolla ruotuun joutuvatkin – saavat kiiltävät kaulaan hyvästä palveluksesta.

Joten missä oli epätasa-arvon ydin?

Olen monessa yhteydessä korostanut, että liberaalin ja kansanvaltaisen yhteiskunnan primus motor on eriarvoisuuden tavoittelu. Meritokraattinen yhteiskunta nojaa mahdollisuuksien tasa-arvoon, jolloin tasa-arvo asetetaan lähtökohdaksi mutta ei päämääräksi.

Meriläinen tekee monien vihervasemmistolaisten tavoin sen virheen, että hän mieltää tasa-arvon päämääräksi, jota pitää tavoitella. Tosiasiassa tasa-arvon pitää olla lähtöviiva, jolta ihmiset alkavat kilpailla ja tavoitella erilaisia omia yksilöllisiä päämääriään. Muu johtaa tasapäistämisen ja yksiarvoistamisen tielle: tasa-arvolla tykittävään totalitarismiin.

Vaikka epätasa-arvo onkin hyväksyttävä yhteiskunnallisen todellisuuden osana, sen ei tule johtaa ihmisarvon kiistämiseen. Ihmisarvo ja tasa-arvo ovatkin täysin eri asioita. Tasa-arvo on suhteellinen (ei itseisarvo). Mutta ihmisarvoa on pidettävä ehdottomana, eikä sitä pidä keneltäkään riistää pois. Kuitenkin myös ihmisarvon käsite on pulmallinen siksi, että se on pelkästään muodollinen ja sisällöllisesti määrittelemätön ja jouduttu edellyttämään järjen postulaattina, toisin sanoen vain siksi, että etiikka ylipäänsä olisi mahdollista. 

Suomalainen yhteiskunta on oikeudenmukainen siksi, että se on meritokraattinen. Meritokratiaan kuuluu, että jokainen yksilö voi edetä samalta lähtöviivalta kykyjensä mukaisesti yhteiskunnan tikapuilla, lähtökohdistaan riippumatta. Suomalainen koulutusjärjestelmä on asiasta maailmankuulu.

Samanlainen on myös Suomen Puolustusvoimat. Asevelvollisuus on monelle nuorelle viimeinen tilaisuus, jossa ihmiset asetetaan samalle lähtöviivalle, jolta voidaan tavoitella erilaisia asemia – kukin kykyjensä ja ominaisuuksiensa mukaan.
 
Joten missä oli epätasa-arvon ja epäoikeudenmukaisuuden ongelma? – Ei missään.

Meriläisen kolumni on yritys taivutella lukijoita hyväksymään näkemys, että vallitsevan todellisuuden olemuspiirteet ovat muka jollakin tavoin virheelliset, väärät tai epäoikeudenmukaiset, kun ne eivät suostu toimimaan punavihreästä ajatuskuplasta esitettyjen haaveiden ja toiveiden mukaisesti.

Mitä Meriläisen kolumni sitten artikuloi? – Kun Helsingin Sanomat laittaa sivuilleen huonosti ajateltuja ja paikoin täysin perätöntä informaatiota sisältäviä kannanottoja ja tekee sen tiedotusvälineen asemassa, se ei jakele informaatiota vaan disinformaatiota. Kun epätieto esitetään tiedotusvälineen kautta, siitä väistämättä tulee – niin mitä? Vastaus: propagandaa. – Tai sitten pelkkää provokaatiota, jonka tarkoitus on kerätä huomiota lukijakadon kanssa kituvalle lehdelle.

Eikä tämä ollut suinkaan ensimmäinen kerta.

Julkaisin pari päivää sitten kirjoituksen, jossa arvostelin Helsingin Sanomien kolumnistina toimivan Ronja Salmen juttua ”käänteisen rasismin” suosimisesta. Kirjoitukseni meni ilmeisesti perille myös Helsingin Sanomien toimitukseen, sillä lehti alkoi puolustella kolumnistiaan kaivamalla esiin yhdenvertaisuusvaltuutetun sekä häiritsemällä eläkkeellä olevaa Timo Airaksista, joilta lehden toimittaja Juho Typpo kertoi ”kysyneensä” asiaa olettaen, että totuus löytyy nimenomaan heiltä.

Jutussa ”Käänteistä rasismia tai käänteistä syrjintää ei ole olemassa, filosofi ja yhdenvertaisuusvaltuutettu kertovat miksi”, Helsingin Sanomien toimittaja pyrki hakeutumaan keskustelua tuntemattomien tahojen selän taakse koettaen samalla vaieta siitä tosiasiasta, että asiastahan oli jo esitetty perusteellinen filosofinen analyysi!

Päiväuniensa keskeltä herätetty Timo Airaksinen puolestaan nieli Helsingin Sanomien syötin ja ryhtyi arvostelemaan ”käänteisen syrjinnän” käsitettä. Käsite on omastakin mielestäni paradoksi, mutta se kuvaa kuitenkin hyvin sitä, millaisen ristiriidan käsitteen kuvaama ilmiö sinänsä sisältää, kun tasa-arvoa yritetään tuottaa etuoikeuttamalla.

Koska Airaksinen oli johdettu lehden toimesta harhaan, en voi pitää perusteltuna hänen sitä kannanottoaan, jonka mukaan mielipiteeni olisivat ”rasistien vastaisku sille, että he kokevat asemaansa loukatun”. Helsingin Sanomat on kuitenkin valmis uhraamaan oman uskottavuutensa lavastaakseen filosofien välille auktoriteettikiistan.

Totuus on, että etuoikeuttaminen on, paitsi filosofisesti epäoikeudenmukaista, myös sosiaalipoliittisesti huono ratkaisu, koska se tuottaa koettua vääryyttä sekä katkeruutta ja mahdollisesti lisää rasismia.

Myös yhdenvertaisuusvaltuutettu Kirsti Pimiän lihavoidulla painettu kannanotto, jonka mukaan ”se, että kaikkia kohdellaan aina samalla tavalla, ei riitä edistämään yhdenvertaisuuden toteutumista”, on aivan pimeä. Jonkin erityisryhmän suosiminen johtaa suoraa päätä kyseisen ryhmän yhteiskunnalliseen halveksumiseen, jolloin myös suosimispolitiikka menettää kaiken arvovaltansa ja oikeusperustuksensa.

Filosofiaa, yhteiskuntatieteitä ja ihmistieteitä tuntemattomien juristienkin pitäisi ymmärtää, että heidän kannattamansa ”positiivinen erityiskohtelu” voi olla perusteltua vaakakuppien tasapainottamiseksi vain silloin, jos etuoikeutettavat ryhmät, kuten naiset, värilliset tai jotkin erityisryhmät ovat kautta linjan ansaitsemaansa huonommassa asemassa.

Kun tämä perusotaksuma ei pidä paikkaansa, etuoikeuttamiselta katoaa pohja.

Suomalaisessa yhdenvertaisuuspolitiikassa on lähdetty liian pitkälle siitä virheellisestä ja todeksi osoittamattomasta perusaksioomasta, että tietyt etuoikeutettavat ryhmät ovat automaattisesti huonommassa asemassa kuin paljon parjatut valkoiset miespuoliset ihmiset ja että kyseiset erityisryhminä pidetyt klusterit ylipäänsä ovat keskenäänkään samassa asemassa. Lisäksi on pyritty liiaksi etuoikeuttamaan vierasperäisten ihmisten asemaa kantaväestöjen ohi ja kustannuksella.

Tutkin asiaa aikoinani jo Suomen Akatemian ”Syrjäytyminen, eriarvoisuus ja etniset suhteet Suomessa” -ohjelmassa, jossa totesin, että pahin virhe, jonka kollegani saattoivat tehdä, oli juuri vähemmistöjen pitäminen yksiaineksisina ryhminä, joita pitää lähestyä stereotyyppisin oletuksin.

Erään ajankohtaisen esimerkin tällaisesta vähemmistöjä nolaavasta politikoinnista antaa vasemmistopuolueiden tapa ratsastaa sukupuolineutraalilla avioliitolla ja repiä ääniä homojen selkänahasta. Homoavioliittoasian tuominen eduskunnan täysistuntoon vielä kerran äänestettäväksi ei tosiasiassa nolaa homoja lainkaan vaan ainoastaan vahvistaa kansavaltaisen menettelyn, joka minun näkökulmastani taipuu jo viihteeksi. Sen sijaan tiettyjen puolueiden tapa kalastella ääniä omalla suvaitsevuudellaan vaikuttaa halpahintaiselta poliittisen kaupan käynniltä, jossa homot lavastetaan surkeaksi valtion, kirkon ja piispojen, niin kommarien kuin kokkarienkin, armoilla eläväksi vaalikarjaksi.

Helsingin Sanomien tapa lavastaa käänteistä syrjintää vastustavat argumentit ”populismiksi” on merkki samasta propagandasta ja puolueellisesta kirjoittelusta, josta lehteä on arvosteltu laajalti muutoinkin. Asiassa ei auta myöskään Timo Airaksiselta nyhdetty pönötys, jonka mukaan syrjittyjen ryhmien ja vähemmistöjen ”on oikein tölviä muita ihmisiä”. Juuri tuon tapainen asennoituminen vahvistaa ennakkoluuloja ja jyrkentää asenteita tässä pitkälle tasapäistetyssä maassamme, jossa mihinkään erityisryhmään kuuluminen ei sinänsä merkitse syrjäytyneisyyttä.

Sen asemasta, että lehti kautta rantain haastattelee asioista ulalla olevia lausuntoautomaatteja, lehden kannattaisi kysyä asioita meiltä etiikan ja yhteiskuntafilosofian todellisilta asiantuntijoilta.

Mutta niin Helsingin Sanomat ei tee – ehkä juuri käänteisen syrjinnän merkiksi!

Laadukkaaseen journalismiin tähtäävän toiminnan sijasta Helsingin Sanomat onkii kannanottoja kaiken maailman mekkoeinareilta, jotka ovat valmiita kieltämään itsensä, kansakuntansa ja sukupuolensa sekä kannattamaan mitä tahansa tasa-arvon, maahanmuuton, monikulttuurisuuden tai jonkin muun kompleksisen ilmiön tueksi laadittuja poliittisesti korrekteja periaatteita, kunhan he voivat sitä kautta varmistaa feministien suosionosoitukset, välttyä vihervasemmiston taholta uhkaavilta rasistileimoilta ja pitää pelosta täristen työpaikkansa.

Niitä öyhöttäjiä minä halveksun.

LGBT-oikeuksien kehittäminen pysähtyi maahanmuuttoon

Toukokuun seitsemäntenätoista vietetään jälleen kansainvälistä homofobian vastaista päivää. Jokin aika sitten näytti siltä, ettei kyseistä päivää enää tarvittaisi. Myös minusta on ankeaa jankutella toisten ihmisten ennakkoluuloja vastaan. Mutta Venäjältä ja islamilaisista maista saadut esimerkit osoittavat kuitenkin, että viranomaisvalta, poliittinen valta ja jopa YK toimivat edelleen seksuaalivähemmistöjä vastaan, ja asiaan pitää puuttua.

On kurjaa, että omasta seksuaalisuudesta puhuminen tuomitaan ”propagandaksi”, kuten Pietarissa, jossa homoseksuaalisuuden julkinen esittäminen karnevaaleissa ja kaikkialla muuallakin on nyt kielletty.

Tosiasiassa seksuaalisuus on kauneinta ja parasta ihmisessä, ja avoin esiintyminen on kokemuksista mitä voimauttavimpia. Homofoobikoille ei ole varmaankaan tullut mieleen, millaista propagandaa heidän oma uskonnollisperäinen tai muulla tavoin epärationaalinen argumentaationsa on.

Myös Suomessa homovastaiset puheet ovat lisääntyneet. Gay pride -kulkuetta vastaan suunnattu kaasuisku tuskin olisi ollut mahdollinen ilman, että tekijöitä on kannustettu tuohon yltiöpäiseen, ihmisoikeuksia ja ilmaisunvapautta, ylenkatsovaan tekoon.

Seksuaalivähemmistöille tarkoitettuja ravintoloita ahdistellaan kiristelemällä viranomaismääräyksiä, uimahalleissa järjestetään homovastaisia ratsioita, ja järjestöjen toimitiloja vandalisoidaan. Valtakunnallisen Setan toimisto irtisanottiin tiloistaan, ja myös Helsingin seudun Seta joutui muuttamaan.

Pienpuolue Kristillisdemokraattien kannan katsottiin riittävän homoavioliittojen torppaamiseen hallitusneuvotteluissa, vaikka muilla hallituspuolueilla oli periaatteellisesti myönteinen kanta hanketta kohtaan. Näin puolueet myivät homot hallituksen liima-aineeksi kuin Juudas messiaansa neljälläkymmenellä hopearahalla.

Nämä ovat ahdasmielisyyden ja homofobian ilmenemismuotoja käytännössä.

Yksi syy homovastaisuuden lisääntymiseen on varmastikin maahanmuutto. Liiallinen maahanmuutto on polkenut kantaväestöön kuuluvien ihmisten sosiaali- ja työpoliittisia oikeuksia ja aiheuttanut yleisrasististen asenteiden kasvua. Maahanmuuttajien piiristä sitä on ollut helppo levittää myös kantaväestöön kuuluvien vähemmistöjen suuntaan. Voidaan siis sanoa, että LGBT (”lesbian, gay, bi, trans”) -oikeuksien kehittäminen on pysähtynyt siihen uusvanhoillisuuteen, joka on noussut esiin nimenomaan liialliseksi koetun maahanmuuton takia.

Tämän vuoksi moni homokin luultavasti miettii, täytyykö tässä vielä alkaa ulkomaalaisiakin suvaitsemaan, ikään kuin heteroissa ei olisi jo tarpeeksi sietämistä. Ongelma on siinä, että valtio ja yhteiskunnan eri orgaanit ovat ottaneet liian helposti kantaa ulkopuolelta tulevien ihmisten puolesta oman maan kansalaisten etuja vastaan.

Tosiasiassa ulkomaalaisten kansalaisoikeudet ovat täysin eri asia kuin kantaväestöön kuuluvien ihmisten seksuaalisuus. Siksi nämä asiakysymykset tulisi pitää erillään, ja julkisen vallan pitäisi huolehtia ensisijaisesti oman maan kansalaisten vähemmistöoikeuksista. Maahanmuuttoa on joka tapauksessa rajoitettava talous-, sosiaali-, työ-, kieli-, väestö- ja kulttuuripoliittisista syistä, kun taas kantaväestöön kuuluvien ihmisten seksuaalipoliittiset oikeudet ovat aineettomia eivätkä lopu jakamalla.

Joskus kuulee väitettävän, että maahanmuutto on auttanut tekemään yhteiskunnastamme entistä vapaamielisemmän. Tosiasiassa maahanmuuton myötä levinneet aatteet, kuten islam, ovat vaikeuttaneet seksuaalivähemmistöjen elämää lännessä, esimerkiksi aiemmin vapaamielisessä Hollannissa. Maahanmuuton sivuseuraukset, kuten nationalismin ja omaisuusrikollisuuden kasvu, ovat saattaneet kansalliset vähemmistöt entistä ahtaammalle ja usein myös aiheettomasti epäilyksenalaisiksi.

Myös Venäjällä homovastaisuuden kasvu johtunee ihmisten kyllästymisestä kansainväliseen anarkokapitalismiin ja talousliberalismiin. Tämän merkiksi vastustetaan sitten myös arvoliberalismia. Samoin EU-maissa on vaarana, että asenteet kylmenevät ja kovenevat kaikkia asiakysymyksiä kohtaan, kun talous romahtaa.

Juuri tästä olen varoittanut jo arvostellessani sekä maahanmuuton lisäämistä että EU:n holtitonta taloudenpitoa. Monet ihmettelivät, miksi vaadin (seksuaalivähemmistöliikkeestä poiketen) myös maahanmuuton rajoittamista ajoissa. Kun tähän ei ole reagoitu, on lähtenyt lentoon konservatiivisuus, joka kohdistuu lopulta kaikkeen, organisoituu puoluepolitiikaksi ja tuottaa poliiseja ja vartijoita joka kadunkulmaan.

Homofobian vastaista päivää motivoi myös se tosiasia, että Suomen valtio ei ole vieläkään tunnustanut seksuaalivähemmistöjen asioita tasa-arvopolitiikkansa osaksi. Vähemmistövaltuutetun toimisto tunnustaa vain etniset vähemmistöt ja tasa-arvovaltuutettu sukupuolten välisen tasa-arvon. Valtion suvaitsevaisuus on siis valikoivaa, kuten suvaitsevaisuus aina on, mutta vierasperäisten puolelle asettuessaan valtio tulee toimineeksi oman laillisuusperusteensa lähdettä, eli omia kansalaisiaan, vastaan.

Tällä virallis-formaalilla tasa-arvohierarkialla on melko vähän merkitystä, sillä byrokraattien puuttuminen asioihin usein vain lisää eripuraa, eikä valittaminenkaan ketään elätä. Mutta sillä on kuitenkin symbolista merkitystä asenteiden ilmaisijana.

Esimerkiksi pari vuotta sitten virkaan valittu uusi vähemmistövaltuutettu ei ole pyrkinyt korjaamaan ongelmaa, vaikka vähemmistövaltuutetulla on oikeus tehdä myös lakialoitteita. Mikäli minut olisi valittu vähemmistövaltuutetuksi (epäpäteväksi todetun Eva Biaudet’n ohi), olisin varmasti ryhtynyt toimenpiteisiin myös seksuaalivähemmistöjen asioiden liittämiseksi toimiston tehtäväalaan.

Setakaan ei ole kieltänyt seksuaalista tasa-arvoa heteroilta, joten miksi valtion pitäisi kieltää jotakin homoilta?

Löysivätko persut, kristilliset ja muslimit yhteisen sävelen?

On kulunut puolisen vuotta siitä, kun YK:n yleiskokous päätti poistaa sukupuolisen suuntautumisen päätöslauselmasta, jonka tarkoitus on suojella ihmisiä kuolemanrangaistuksilta. Tämä tarkoittaa, että yleiskokouksen mielestä homoseksuaalisuuden perusteella saa tuomita kuolemaan.

Kuolemantuomioita homoille, lesboille, biseksuaaleille ja transseksuaaleille langetetaan edelleen monissa islamistisissa maissa, joten YK:n päätös merkitsi myönnytystä muslimien harjoittamalle despotialle. Toisaalta YK on määritellyt uskontojen arvostelemisen ”viharikokseksi” suojellakseen islamia. Tämä osoittaa, että monet YK:n kaltaiset viranomaistahot ovat tasa-arvopolitiikassaan pelkkiä amatöörejä ja kaksinaismoralismin ylläpitäjiä.

Myös Suomen viranomaiset hyysäävät ulkomaalaisia ja hermoilevat naisten ja miesten tasa-arvon vuoksi, mutta seksuaalivähemmistöjen asioita ei tunnusta edelleenkään sen enempää vähemmistövaltuutetun kuin tasa-arvovaltuutetunkaan toimisto. En väitä, että kukaan hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen kaipaisi viranomaisvallan kuoliaaksi rakastavaa vaikutusta, mutta pidän edellä selitettyä politiikkaa esimerkkinä syrjintähierarkioiden tarkoitushakuisesta rakentelusta, siis tiettyjen ryhmien positiivisesta erityiskohtelusta ja toisten diskriminoinnista.

Viikko sitten lehdet raportoivat, että YK:n ihmisoikeusneuvosto tuomitsi ensimmäistä kertaa myös seksuaaliseen orientaatioon perustuvan syrjinnän. Äänestys 47-jäsenisessä neuvostossa päättyi niukasti lukuihin 23-19 kahden ollessa poissa ja kolmen äänestäessä tyhjää Etelä-Afrikan aloitteesta tehdylle päätöslauselmalle.

Päätöksen takana olivat USA, EU, Brasilia ja joukko muita Etelä-Amerikan valtioita. Sen sijaan islamilaiset ja useimmat afrikkalaiset maat äänestivät vastaan Nigerian ja Pakistanin johdolla. Heidän mukaansa päätöslauselmalla ”ei ole mitään tekemistä perustavanlaatuisten ihmisoikeuksien kanssa”. Amnesty Internationalin mukaan homoseksuaalisuus on edelleen laitonta 76 maassa.

Seksuaalivähemmistöjen puolesta puhuminen saattaa kyllästyttää joitakin ihmisiä Suomen kaltaisessa valtiossa, jossa korjattavaa on enää vähemmän puoli vuosisataa kestäneen työn tuloksena. Helsinki Priden eli Seksuaalinen tasavertaisuus ry:n järjestämien vapautuspäivien tänään alkaessa on hyvä muistaa, että esimerkiksi Venäjällä ja monissa Itä-Euroopan maissa homoja ja lesboja teljetään edelleen vankiloihin ja gay-paraateja hajotetaan viranomaisvallan toimesta. Esimerkiksi Budapestin gay-pridea kohtaan järjestettiin vastamielenosoitus, jonka julisteissa homot haluttiin vetää hirteen (video). Aionkin itse osallistua ensi lauantaiseen pride-kulkueeseen nimenomaan protestiksi kyseisenlaisia väkivallanilmaisuja kohtaan.

Suomessa Perussuomalainen puolue on tuominnut viimevuotista pride-kulkuetta vastaan suunnatun väkivallan, mutta vastustamalla homoja ideologisesti se on luonut homovastaista ilmapiiriä, joka puolestaan saattaa rohkaista joitakin tahoja fyysiseen väkivaltaan. Kristillisdemokraatit taas ”ymmärsivät” väkivallanilmausta. Käytännössä he hyväksyivät väkivallan katsomalla laitonta toimintaa läpi sormien.

Tämä herättää kysymyksen, ovatko perussuomalaiset, kristilliset ja muslimit löytäneet yhteisen sävelen tuomitessaan homojen ja lesbojen asiat joko kadotukseen tai merkityksettömän neutraaleiksi. Esimerkiksi Perussuomalaisella puolueella on kielteinen kanta samaa sukupuolta olevien avioliittoihin.

Puolueen kasvun myötä kattoa on ollut kuitenkin pakko nostaa ja seiniä siirtää leveämmälle, jotta tulijat ovat mahtuneet sisään. Niinpä puolueen piirissä on nykyään hyvin monenlaisia näkemyksiä. Käsitys perussuomalaisista yksiselitteisen homovastaisina ihmisinä onkin stereotypia ja johtuu lähinnä konservatiivisen puoluejohdon edustamista päähänpinttymistä.

MTV3:n vaalikone kertoi, että Helsingin vaalipiirin 21 ehdokkaasta 5 perussuomalaista suhtautui homoavioliittoihin myönteisesti ja 2 neutraalisti. Heidän joukossaan olivat muiden muassa kaupunginvaltuutetut Nina Huru (neutr.) ja Antti Valpas (myönt.), joka on toiminut myös kansanedustaja Pentti Oinosen avustajana.

Kymen vaalipiiristä valittu kansanedustaja Reijo Tossavainen on niin ikään ilmoittanut olevansa homoliittojen kannalla MTV3:n vaalikoneessa. Samoin Uudenmaan vaalipiirissä Teemu Lahtinen on merkinnyt itsensä sukupuolineutraalin avioliittolain kannattajaksi. Suomen Sisun puheenjohtajana ja Espoon kaupunginvaltuutettuna toiminut Lahtinen osoittaa tällä teolla, miten arvoliberaalia ja länsimaisten vapausarvojen säilyttämiseen tähtäävää sisulaisten ajattelu voi olla.

Varmastikin yhtä paljon huomiota herättää juutalaista uskontoa tunnustavan Ben Zyskowiczin (kok.) asettuminen vastustamaan täysin palkein sukupuolineutraalia avioliittolakia! Julkisuudessa kaikenlaisten annamajahenrikssonien (Rkp), paularisikoiden (kok.) markkulaukkasten (kesk.) ja anttikaikkosten (kesk.) kielteisistä homokannoista ei ole vaahdottu läheskään yhtä paljon kuin perussuomalaisten. Miksiköhän?

Onhan esimerkiksi Paula Risikko nimitetty uudeksi sosiaali- ja terveysministeriksi ja Anna-Maja Henriksson oikeusministeriksi. Mikäli vihreät tai Vasemmistoliitto tekee homoavioliitoista aloitteen, Risikon asennoituminen osoittaa kokoomuksen moraalin tai mahdollisen kaksinaamaisuuden. Kokoomus kun on puolueena päättänyt omaksua myönteisen kannan sukupuolineutraaliin avioliittolakiin. Kiintoisaa on, että Risikko vastustaa kyllä homoavioliittoja ja adoptiolain muutosta mutta salli itsensä ja miehensä adoptoida tyttären Kiinasta.

En aio pillahtaa itkuun sen enempää muutamien kokoomuslaisten osoittaman kielteisyyden kuin eräitä perussuomalaisia kohtaan tuntemani kiitollisuuden vuoksi. En myöskään tarkoita, että oma onnellisuuteni riippuisi mitenkään poliitikkojen kiistämistä tai luovuttamista naimaluvista. Yleensäkin katson, ettei julkisen vallan interventio ihmisten välisiin suhteisiin ole perusteltua. Mutta legitimaation kieltäminen tai luovuttaminen osoittaa asenteita ja voi sen vuoksi olla monille perushomoille tärkeää.

Onhan avioliitto edelleen kaunis tapa. Omasta mielestäni avioliittoinstituutiota tulisi tosin kehittää uskonnollisperäisen avioliittokäsityksen sijasta rakkausavioliittojen suuntaan.

Ehdokkaiden ja edustajien kantoja voi tarkistella tästä.

Homot ovat tämän maailman viimeisiä neekereitä

Sanasta ”neekeri” on jo päästy kiitettävästi eroon yhden jos toisenkin tahon ansiokkaalla ripityksellä, vaikka kyseessä ei edes ole vähättelevä termi. Sen sijaan ”homo” mielletään edelleen haukkumasanaksi, jollaisena sitä myös yleisesti käytetään. Silti kukaan ei vaadi tästä sinänsä moitteettomasta sanasta luopumista.

Maailmalla tapahtuu kuitenkin muuta. YK:n yleiskokous päätti viime kuussa poistaa sukupuolisen suuntautumisen päätöslauselmasta, jonka tarkoitus on suojella ihmisiä kuolemanrangaistuksilta. Kuolemantuomioita homoille, lesboille, biseksuaaleille ja transseksuaalisille langetetaan edelleen monissa muslimimaissa, joten YK:n päätös merkitsee lähinnä myönnytystä islamilaiselle despotialle. Ei olekaan ihme, että maailman gay-liike on arvostellut päätöksen julistamista YK:n historian häpeän päiväksi. Olen aiemmin kritisoinut islamin suhtautumista homoseksuaalisuuteen tässä, tässä ja tässä.

Homojen ihmisoikeudet näyttävät olevan kelluvaa valuuttaa, jonka arvo määrittyy suhteessa öljynsaantiin ja terrorin pelkoon. Ihmisoikeuksiin viitataan ja vedotaan, kun pohjustetaan tietä Koraanin laille, mutta liberaalin ja valistuneen yhteiskunnan säilyttämisessä ei ihmisoikeuksilla näytä olevan käyttöä.

YK on määritellyt uskontojen arvostelemisen viharikokseksi suojellakseen islamia mutta poistanut kuolemanrangaistuksen vastustamiseen liittyvien perusteiden joukosta homoseksuaalisuuden. Tämä osoittaa, että YK on monien muiden viranomaistahojen tavoin ihmisoikeusasioissa pelkkä amatööri. Ja juuri siksi esimerkiksi minun on niin hyvä olla vapaa ja itsenäinen filosofi: ei tarvitse altistua YK:n, EU:n, puolueellisten vähemmistövaltuutettujen eikä muiden sairaiden seitinkutojien aivovammoille.

Kiintoisaa on, ettei myöskään Suomen perustuslain syrjintäkiellossa (6 §) mainita sanallakaan seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvää diskriminaatiota, vaan syrjintäkielto luetaan vain ”muiden syiden” joukkoon. Näin yhdet ovat jälleen tasa-arvoisempia kuin toiset.

Seuraan kauhulla, mihin kyseinen meno johtaa. En pidä tietenkään vaarana vain jotakin ”islamin uhkaa” vaan myös konservatiivisuuden leviämistä Suomessa ja muissa länsimaissa. Epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan tuloksena vähemmistövainot ovat lähdössä leiskumaan kaikkialla Euroopassa, kun fasistiset ryhmät kasvattavat kannatustaan. Eivätkä esimerkiksi Uuden Suomen puheenvuorokirjoittajat (tai suuri osa heistä) ole kyseisen asenteen osoittamiseen mitenkään syyttömiä.

Vaikka onhan se tietysti ymmärrettävää: kun oikein kunnolla vihaa, niin on itsellä hyvä olla.

Miksi Helsingin kaupunki on rasistinen?

Helsingin kaupunki sai jokin aika sitten valmiiksi rasisminvastaisen ohjelmansa nimeltä Rasismin ja etnisen syrjinnän ehkäiseminen Helsingin kaupungin toiminnassa. Sen mukaan ”tarkoituksena on ehkäistä rasismia ja etnistä syrjintää sekä edistää etnistä yhdenvertaisuutta kaikessa kaupungin toiminnassa” (s. 2). Rasismi taas on ohjelman mukaan ”ideologia, jonka mukaan ihmiset muodostavat rodun ja/tai kulttuurin perusteella jaoteltavia erilaisia ryhmiä” (s. 4).

Korjaan heti yhden virheen. Rasismi ei ole sama asia kuin käsitys, että on olemassa erilaisia rodullisia ryhmiä, eikä se ole myöskään näkökanta, jonka mukaan ihmiskunta jakautuu rotuihin tai kulttuureihin. Nämä ovat yhtä objektiivisia tosiasioita kuin Linnén luokittelu. Sen sijaan rasismi on rotusortoa tai rotusyrjintää, jonka mukaisesti jotakin rotua pidetään ihmisarvoltaan eriarvoisena toisiin verrattuna.

Kun koko ohjelma alkaa valheellisella ja vääristelevällä määritelmällä, ei myöskään jatkolta voi paljoa toivoa. Miten sitten rasismia torjutaan käytännössä? Katsotaanpa ohjelmasta:

”Esimerkiksi työhönotossa voidaan ottaa huomioon hakijan etninen tausta palkkaamalla tehtävään työmarkkinoilla aliedustettuun ryhmään kuuluva henkilö, vaikka tämä ei olisi aivan yhtä pätevä kuin paremmin edustettuun ryhmään kuuluva.”

Ja juuri pari riviä aiemmin ohjelmassa julistetaan (samalla sivulla), että ”[y]hdenvertaisuusperiaate sisältää mielivallan kiellon ja vaatimuksen samanlaisesta kohtelusta samanlaisissa tilanteissa.”

Koska kaupunki tämän ohjelman perusteella vaatii tosiasiallisten pätevyyksien sivuuttamista virantäytössä ja jonkin ryhmän tai henkilön suosimista kantaväestöön kuuluvien ohi, ainoa mahdollinen johtopäätös on se, että kaupunki on toiminnassaan rasistinen. Juuri näin täyttyy rasismin määritelmä: tiettyä etnistä ihmisryhmää syrjitään ja toista suositaan rodun tai kulttuurin perusteella.

Suosiminen on aina poliittisesti epäviisasta. Todellista legitimiteettiä ei voida tuottaa etuoikeuttamalla. Se ei ole virkaan nimitettäville itselleenkään hyväksi, sillä heidän voidaan ajatella päätyneen tehtäviinsä epäreilusti. Tällaisen keinulautamallin käyttäminen johtaa vain eripuraan ja syventää ihmisten epäluuloja.

Nimitysten pitäisi perustua ansioihin. Todellista tasa-arvoahan on se, että ansiot ratkaisevat ja muut ominaisuudet eivät vaikuta. Tasa-arvoa ja syrjintää koskevan politiikan sairastuminen näkyy siinäkin, että vähemmistövaltuutetun virkaan nimitettiin hiljattain kelpoisuusehtoja täyttämätön hakija, joka oli muodollisesti kaikista hakijoista kehnoin. Valtioneuvosto (jota usein sanotaan myös neuvostovaltioksi) siunasi asian erivapauksien myöntöoikeuden perusteella, vaikka se oli ristiriidassa perustuslaillisten yhdenvertaisuussäädösten kanssa. Oikeuskansleri katsoi menettelyä läpi sormien.

Demla-juridiikan läpäistessä yhteiskuntaa katoaa oikeusperustus sekä tasa-arvolta että sen tavoittelun halulta. Jos tehtävään ei nimitetä pätevintä ja parhaiten soveltuvaa, työpaikka kärsii, eikä pätevin saa hänelle kuuluvaa ansiota. Tämä johtaa meritokraattisen oikeudenmukaisuusperiaatteen kumoutumiseen.

Kaupungin rasisminvastainen ohjelma on täysin puolueellinen ja omien tarkoitusperiensä vastainen jo siinä, että se rajaa syrjinnän ehkäisemisen pelkkään etniseen syrjintään. Näin se jättää ulkopuolelleen esimerkiksi seksuaalisen syrjinnän. Kantaväestöön kuuluvien suomalaisten syrjiminen näyttääkin olevan oikein aina, kun vain tahtoa riittää!

Ikävänä esimerkkinä asiasta on sosiaalitoimen työnjohtaja Harri Eerikäisen syrjiminen ja uhkailu. Myös omat työnhakemukseni virkoihin ovat kadonneet kaupungin byrokratiassa mystisesti, eikä esimerkiksi erääseen lukioon viime keväänä tekemästäni tuntiopettajan virkahakemuksesta koskaan tullut mitään päätöstä eikä edes ilmoitusta asian käsittelystä. Vähemmistövaltuutetun viran täyttöä koskien päätös tuli sähköpostitse ollen yhden rivin mittainen. Tästä johtuen kaupungin ja valtion tekopyhät syrjintäsäädökset voi työntää sinne, minne valo ei paista.

Miksi naisille luodaan ihmisoikeuksia?

Suomen hallitusten tasa-arvo-ohjelmat ovat nojanneet Yhdistyneiden Kansakuntien neljänteen ”naisten aseman edistämiseksi” pidettyyn konferenssiin, joka järjestettiin Pekingissä 4.–5.9.1995. Suomi on allekirjoitettuaan konferenssissa hyväksytyn toimintaohjelman sitoutunut noudattamaan sitä. Niinpä sosiaali- ja terveysministeriön julkaisemassa Suomen hallituksen tasa-arvo-ohjelmassa vuodelta 2002 todetaan seuraavasti:

”Pekingin ohjelman kolme pääperiaatetta ovat naisten aseman ja arvon vahvistaminen, naisten ihmisoikeuksien toteuttaminen ja tasa-arvon edistäminen läpäisyperiaatteella eli valtavirtaistamisen periaatteella. Nämä periaatteet ovat myös Suomen hallituksen tasa-arvo-ohjelman lähtökohtia. Naisten ja miesten tasa-arvo nähdään toimintaohjelmassa ihmisoikeuskysymyksenä. Tällä ohjelmalla hallitus haluaa edistää naisten ihmisoikeuksien toteutumista käytännössä.”

Penetraatioon viittavan sanan ”läpäisyperiaate” käyttäminen on kenties jo sinänsä riittävän paljastava kertoakseen kirjoittajien toiveista. Mutta muotoilu herättää kysymyksen, miksi naisille luodaan ihmisoikeuksia. Ihmisoikeudethan ovat yleisiä ja niiden pitäisi koskea kaikkia ihmisiä, sekä naisia että miehiä. Miksi ihmisoikeuksia halutaan luoda vain naisille? Eikö olisi parempi, että naisille yritettäisiin luoda vain oikeuksia. Mutta nehän ovat samat jo sekä miehille että naisille, sillä ihmiset ovat perustuslain mukaan yhdenvertaisia.

Lisäksi ohjelma jatkaa:

”Pekingin toimintaohjelman pääperiaate on naisten aseman ja arvon vahvistaminen. Maailmanlaajuista naisten alistamista ajatellen tavoite on kunnianhimoinen, mutta samalla ainoa mahdollinen. Ohjelman tavoitteena on naisten täysipainoinen ja tasa-arvoinen osallistuminen asuin- ja elinympäristön kehittämiseen, taloudelliseen, sosiaaliseen, kulttuuriseen ja poliittiseen päätöksentekoon. Tavoite ulottuu tasa- arvoisiin henkilö- ja perhesuhteisiin. Se tarkoittaa tyttöjen ja naisten ihmisarvon kunnioittamista alkaen tyttöjen ja poikien kasvattamisesta yhteistyöhön ja toistensa kunnioittamiseen ja päätyen tyttöihin ja naisiin kohdistuvan väkivallan kaikkien muotojen poistamiseen.”

Jos tekstin laatija ei ole nainen, näin voi kirjoittaa vain Archie Bunkerin vävy. Tässä ohjelmakohdassa tunnustetaan selvästi, mistä tasa-arvopolitiikassa on kyse: sen enempää YK kuin Suomen hallituksetkaan eivät ole halunneet edistää tasa-arvoa vaan naisten etuoikeuksia. Puolueellinen tarkoitusperä näkyy esimerkiksi siinä, että tavoitteena on vain ”tyttöihin ja naisiin kohdistuvan väkivallan kaikkien muotojen” poistaminen.

Jos kaikki naisiin kohdistuva väkivalta poistettaisiin, silloin myöskään poliisi ei voisi kurittaa väkivaltaisia naisia. Mihin tämä johtaisi? Esimerkiksi Helsingin Sanomien viimeviikkoisen uutisen mukaan ”teinitytöt pahoinpitelivät ikätovereitaan Espoossa” ja tämän Iltalehden jutun mukaan 15-vuotias tyttö tuomittiin 12-vuotiaan tytön pahoinpitelystä ja muista rikoksista viiden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Että sellaisia enkeleitä.

Myös viimeksi istuneet hallitukset ovat jatkaneet aiemmin kirjoitetun puolueellisen ohjelman toteuttamista. Voimassa olevan tasa-arvo-ohjelman tavoitteena on edelleenkin ”sukupuolinäkökulman valtavirtaistaminen” (s. 14), ”naisten urakehityksen edistäminen” (s. 19) sekä ”naisiin kohdistuvan väkivallan vähentäminen” (s. 25).

Kuitenkin väitteet naisista väkivallan yksipuolisina uhreina muodostavat pelkän legendan. Tutkimusten mukaan naisten itsensä harjoittama väkivalta on paljon luultua yleisempää. Esimerkiksi Ensi- ja turvakotien liiton selvitys vuodelta 2009 kertoo, että ”naiset tekevät lähisuhteiden törkeistä pahoinpitelyistä 40 prosenttia”.

Naisten osuuden tasa-arvoistaa 50 prosentin yli se, että lievistä pahoinpitelyistä suurin osa on naisten tekemiä. Helsingin Sanomien 14.1.2010 haastatteleman ”Lyömätön linja” -projektin vetäjän mukaan miesten on vaikeampi kääntyä viranomaisten puoleen naisten harjoittaman väkivallan uhriksi jouduttuaan, joten suuri osa miesten kärsimästä väkivallasta jää peittoon. Aamulehden (sinänsä tendenssimäisesti otsikoidussa) ”Pelastakaa tytöt” -jutussa puolestaan todettiin 7.9.2009, että ”tuoreen kyselytutkimuksen mukaan tytöt turvautuvat väkivaltaan seurustelusuhteissa poikia useammin”.

Ja vielä yksi väkivaltauutinen: Helsingin Sanomien tuoreen jutun mukaan ”Suomi hakkasi Ruotsin tasa-arvovertailussa”, kun arvioitiin sukupuolten erilaisia yhteiskunnallisia resursseja, joista yhtenä pidettiin opiskelumahdollisuuksia. Mukiloiduiksi taisivat tulla miehet, sillä koulumaailman ja opettajakunnan naisvaltaisuuden vuoksi suurin osa lukioiden oppilaistakin on tyttöjä. Kun koulujärjestelmä syrjii poikia, myös Helsingin yliopiston tiedekunnista enää vain yksi on miesenemmistöinen.

Maailman talousfoorumin tuoreen raportin mukaan Suomi on maailman kolmanneksi tasa-arvoisin maa, joten mitäpä tasa-arvon lisäämistä tässä oikeastaan tarvitaan? Ongelmana onkin, että tasa-arvon vaatimuksia satelee meille YK:n ja EU:n kautta. Sosiaalisesti alikehittyneet valtiot koettavat opettaa meille tasa-arvoa. Tämän jatkuvan painostuksen vuoksi tasa-arvon vauhtipyörä on kiihtynyt ylinopeuteen ja johtanut miesten syrjimiseen länsimaissa.

Tulos näkyy sekä tasa-arvovirkojen täyttämisessä yksipuolisesti naisilla että tasa-arvolaissa. Sen ensimmäisessä pykälässä määritellään säädöksen tarkoitus: ”Tämän lain tarkoituksena on estää sukupuoleen perustuva syrjintä ja edistää naisten ja miesten välistä tasa-arvoa sekä tässä tarkoituksessa parantaa naisten asemaa erityisesti työelämässä.”

Siis tavoitteena on edistää naisten asemaa työelämässä, mutta ei tasa-arvoa. Lain yhdeksännen pykälän mukaan syrjintänä ei tietenkään pidetä ”asevelvollisuuden säätämistä ainoastaan miehille” eikä ”väliaikaisia, suunnitelmaan perustuvia erityistoimia tosiasiallisen tasa-arvon edistämiseksi, joilla pyritään tämän lain tarkoituksen toteuttamiseen”. Syrjintänä ei tämän mukaan pidetä miesten syrjimistä naisten hyväksi, sillä näin sanotaan laissa.

Yhdistyneiden Kansakuntien hyväksymän ohjelman ja Suomen hallitusten tasa-arvo-ohjelmien perusteella olisi voinut luulla, että tarkoituksena olisi edistää ihmisoikeuksia – siis kaikkien ihmisten oikeuksia – ja tasa-arvoa.

Sen enempää vähemmistövaltuutettu kuin tasa-arvovaltuutettukaan eivät lue toimialaansa esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen asioita, vaan vähemmistövaltuutettu keskittyy etnisten vähemmistöjen hyysäämiseen ja tasa-arvovaltuutettu naisten ja miesten keskinäiseen sotaan: tarkemmin sanottuna feministiseen ja miesvihamieliseen taisteluun.

On tietenkin syytä kysyä, mitä merkitystä koko tasa-arvolla on. Kaikkien ihmisten yleinen tasa-arvohan on järjetön ihanne. Mitä mieltä olisi esimerkiksi terroristin ja lääkärin tasa-arvossa, paitsi että joskus kyseessä on sama henkilö ja terroristikin voi luonnollisesti olla rakastava ja idealistinen ihminen, aivan niin kuin heidän entisille heiloilleen kujertamansa lemmenluritukset osoittavat?

Mutta muutoinkaan terroristin ja lääkärin arvo eri ihmisten kannalta ei jakaudu tasan. Useimmiten ”tasa-arvo” suomennetaankin väärin sanasta equality, joka merkitsee vain ’yhdenvertaisuutta’. Se taas liittyy ihmisten yleiseen ihmisarvoon. Ihmisarvon ja tasa-arvon välinen ero on välttämätöntä tehdä etiikassa, sillä tasa-arvo on relatiivinen mutta ihmisarvo absoluuttinen.

Myös ihmisarvo voidaan kyseenalaistaa äärimmäisissä tapauksissa ja esimerkiksi tuomita vakavia rikoksia tehnyt ihminen kuolemaan. Joka tapauksessa tasa-arvo on pelkästään suhteellinen asia, sillä ihmisillä todellakin on eri arvo työelämässä, ihmissuhteissa ja monissa käytännön yhteyksissä. Me olemme eri tavoin hyödyllisiä tai haitallisia, vihattavia tai rakastettavia ihmissuhteissamme. Osan näistä eroista luo viranomaisvalta itse esimerkiksi koulujärjestelmään sisältyvien ja sinänsä hyväksyttävien arvosteluperiaatteiden kautta. Jos saavutettu arvoasema on vaivalla hankittu, olisi suorastaan väärin kiistää ihmisten erilainen arvo.

Arvostusta ei saa yleensä vaatimalla. Feministit tavoittelevat tasa-arvoa eli kokemansa epätasapainon oikaisua pelkillä vaatimuksilla. Arvostusta ei kuitenkaan heru kiipeämällä pylvään nokkaan. Arvostusta voi saada vain laskeutumalla muiden ihmisten pariin ja tekemällä jotakin sellaista, joka tuottaa sitä kaivattua arvostusta.

Oman tasa-arvo-ohjelmani voi lukea tästä.

Tasa-arvopolitiikan kirjopesua

Demarien Eero Heinäluoma säesti tunnetusti Jutta Urpilaisen maahanmuuttolinjausta (”maassa maan tavalla”), jonka tämä oli lainannut Perussuomalaisten ohjelmasta. Viime viikolla Heinäluoma korotti panoksia ja arvosteli työperäistä maahanmuuttoa pitäen sitä halpatyövoiman hyväksikäyttönä ja katsoen, että näin poljetaan suomalaisia työehtoja.

Lopultakin tiedetään, mikä ero on kokoomuksella ja Sdp:llä. Ben Zyskowiczin mukaan demarit ovat huolissaan siitä, että maahanmuuttajat tekevät Suomessa töitä, kun taas hän itse on huolissaan siitä, että he eivät tee töitä.

Kyseessä lienee eräänlainen psykovitsi. Totuus on, ettei Suomessa ole lisätyövoiman tarvetta, ja itse olenkin huolissani molemmista: siitä, että maahanmuuttajat vievät suomalaisten työpaikat, ja siitä, että vierastyövoiman käyttö johtaa työehtojen huonontamiseen.

Vaalit lähestyvät, ja totuus maahanmuutosta nousee pintaan. Niinpä markkinoille ilmestyy vääriä profeettoja. Kokoomus on jo kiillottanut syömähampaansa. Se on suurista puolueista ehkä maahanmuuttokriittisin. Mutta kokoomus on myös hallitusvastuussa, ja puolueen käytännön toimet on nähty Alexander Stubbin tumpattua sikarinsa Wille Rydmanin takapuoleen. Kepu sukeltaa omiin skandaaleihinsa. Ja Sdp koettaa terävöityä. Sen argumentit ovat poliittisesti korrekteja mutta vaarallisia.

Sdp pyrkii valehtelemaan, että se on nyt maahanmuuttokriittinen. Työvoimapoliittisen argumentin lisäksi puolue voi käyttää kolmea korttia: (1) maahanmuuton rajoittaminen on maahanmuuttajien oman edun mukaista, (2) maahanmuuttoa kontrolloimalla estetään ihmiskauppaa ja (3) puolue ei ole vastuussa nykyisen hallituksen maahanmuuttopolitiikasta.

Totuus on kuitenkin se, että Sdp meni Lex Thorsin taakse lakia hyväksyttäessä (kuten kaikki muutkin puolueet Perussuomalaisia lukuun ottamatta), vaikka ei olisi yhtään ollut pakko – oppositiossa kun on. Jos sama politiikka jatkuu ensi eduskuntakaudella, laivamme uppoaa mastoja ja purjeita myöten. Myös nyt tekeillä olevat lievennykset työperäiseen maahanmuuttoon vain pahentavat suomalaisen yhteiskunnan taloudellista ahdinkoa.


Puliveivaamalla vähemmistövaltuutetuksi

Vuonna 2008 tasavallan presidentti Tarja Halonen nimitti sisäasiainministeriön kansliapäälliköksi Ritva Viljasen valtioneuvoston esittämän kenraali Ilkka Laitisen sijaan. Nyt Viljanen on sopinut yhdessä valtioneuvoston kanssa, että vähemmistövaltuutetun virka voidaan täyttää puliveivaamalla. Niinpä valtioneuvosto päätti myöntää entiselle oikeustieteen opiskelija Eva Biaudet’lle erivapauden virkaan, johon hakuilmoituksen mukaan vaadittiin ylempi korkeakoulututkinto. Sitä Biaudet’lla ei ole.

Päätös loukkaa muiden hakijoiden oikeusturvaa ensinnäkin (1) siksi, että se suosii yhtä hakijaa myöntäessään pätevyysvaatimuksiin lievennyksen. Toiseksi (2) se loukkaa kaikkien niiden hakijoiden oikeusturvaa, jotka eivät ole suorittaneet ylempää korkeakoulututkintoa mutta jotka olisivat voineet hakea virkaa, jos hakuehtojen lievennyksestä olisi kerrottu jo viran hakuaikana. Kolmanneksi (3) on väärin muuttaa kelpoisuusehtoja hakuajan umpeutumisen jälkeen, prosessin ollessa kesken. Valtioneuvosto on lyhyesti sanoen menetellyt epäoikeudenmukaisesti muuttaessaan viran hakuehtoja yhtä hakijaa suosiviksi. Toisella tavalla lausuttuna valtioneuvosto on saatuaan tietää, ketkä virkaa hakevat, muuttanut kelpoisuusehtoja muita hakijoita syrjiviksi. Hallitus siis siirsi maalitolppia kesken pelin, mikä rikkoi politiikan ja hallinnon fair play -säännöksiä.

Kun valtioneuvosto ennustettavasti myös nimitti Eva Biaudet’n virkaan, se syyllistyi juridisten rikosten lisäksi pahaan poliittiseen virheeseen. Velmuinta on, että tasa-arvoalan virka täytettiin syrjintäsäädöksiä rikkoen.

Valtioneuvoston neuvostovaltion mielestä todellista toveruutta ja tasa-arvoa taitaa olla se, että kaikista kelpoisuusehdoista luovutaan ja hakijat nähdään samalla viivalla. Yhteiskunta, joka toisella kädellään kiistää toisella luovuttamiensa tutkintojen arvon, kiistää itsensä. Siksi poliittisista virkanimityksistä pitäisi luopua, ja virkoihin pitäisi nimittää se, joka on sekä korkeimmin koulutettu että ansioitunein.

Vähemmistövaltuutetun virasta ei pitäisi tehdä eduskunnasta pudonneen poliitikon säilytyspaikkaa. Virka on tietysti poliittinen, sillä vähemmistövaltuutetulla on oikeus tehdä myös lakialoitteita. Juuri tästä syystä siihen pitäisi nimittää mahdollisimman tasapuolinen henkilö eikä ketään Astrid Thorsin käsikassaraa.

Kun Eva Biaudet nimitettiin vähemmistövaltuutetuksi kaikkien kolmenkymmenen kelpoisuusehdot täyttävän ohi, päätös ei legitimoinut nimitettävän asemaa. Vähemmistövaltuutetun arvonanto ja luottamus kansalaisten silmissä huononee entisestään. Kun nimityspolitiikka on tällaista, ei ole ihme, miksi ihmisten kädet puristuvat nyrkkiin ja ministerit saavat tappouhkauksia. Se on ministerien huonon arvostelukyvyn syytä.


Rasismin syistä

Kaiken tämän tapahtuessa Tarja Halonen ärähti rasismista ja kauhisteli, ettei sellaista voi sallia. Ja juuri kun Eero Heinäluomakin oli päässyt toteamasta, että liiallinen maahanmuutto se aiheuttaa rasismia!

Vaikuttaa kuin molemmat olisivat lukeneet blogiani, mutta tehtävänsä puoliksi jakaen. Eräs merkki syrjintähierarkioiden olemassaolosta on se, että vähemmistövaltuutetun toimiston alaan ei lueta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen syrjintää lainkaan, kuten ei myöskään tasa-arvovaltuutetun toimiston alaan.

Ja kyllähän maailmassa rasismia on. Opiskellessani parikymmentä vuotta sitten yliopistolla bongasin erään wc:n seinästä töherryksen ”HOMOT HIRTEEN!”. Koska teksti oli kirjoitettu varsin suurilla kirjaimilla, joku oli katsonut asiakseen täyttää kirjainten välit pienemmillä aakkosilla niin, että huudahdus täydentyi muotoon: ”I am a HOMOboy aT age of tHIRTEEN!”.

Jotkut ehkä ihmettelevät, miksi minä homoseksuaalina arvostelen muun muassa islamilaisen kulttuurin levittäytymispyrkimyksiä. Vastaus on, että islamin mukana leviävät ihmisoikeusrikkomukset ja väkivalta. Esimerkiksi tämän Ranneliike-nettisivustolla olleen kirjoituksen mukaan Iranin islamilaisessa tasavallassa vedetään jälleen homoja hirteen 4 000 aiemmin kuolemaan tuomitun jatkoksi rangaistuksena Koraanin lain rikkomisesta.

Maailmanlaajuisista syrjintähierarkioista kertoo se, että kansainväliset järjestöt eivät yleensä tunnusta sukupuoliseen suuntautumiseen liittyvää diskriminaatiota syrjinnäksi, eivätkä seksuaalivähemmistöjen vainot oikeuta pakolaisstatukseen. Myös suomalaisessa vähemmistöpolitiikassa huomio kannattaisi kiinnittää siihen, kuinka eri yksilöt pärjäävät vähemmistöjen (esimerkiksi muslimiyhteisön) sisällä eikä luoda näennäisiä ristiriitoja vähemmistöjen ja suomalaisen valtaväestön välille.

Toiseksi länsimaiden kannattaisi lopettaa kansallisten vähemmistöjensä diskriminointi sen sijasta, että ne sallivat islamilaisen kulttuurin leviämisen kritiikittömästi. Esimerkiksi homoseksuaalien Mekkana tunnetun Amsterdamin vapaamielinen ilmapiiri on vetänyt pahoin huurteeseen muslimien vaikutusvallan kasvun vuoksi sekä maahanmuutosta johtuvan asenteiden kovenemisen takia.

Pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden virtaamista länsimaihin voitaisiin rajoittaa, mikäli sen syyt – toisin sanoen uskonnollis-poliittinen hulluus julkisine mestauksineen – saataisiin kitkettyä alkujuuriltaan.

”Hyökkäys on paras puolustus”

Viime perjantaina eli Minna Canthin päivänä Suomessa vietettiin tasa-arvon päivää. Suomalaiset ovat vaatineet tasa-arvoa Ruotsin vallan ajoilta asti, mutta nykyään tasa-arvon puolesta taistelu antautuu feminismin ja monikulttuurisuuden edessä. Varsinkin maahanmuuton myötä tasa-arvo on jouduttu kyseenalaistamaan, kun islamin nimissä poljetaan monien vähemmistöjen oikeuksia.

Helsingin Sanomat puolestaan jatkaa vyörytystään, jotta maahanmuuttokritiikki voitaisiin lavastaa ”rasismiksi”. Viime perjantaina lehti kirjoitti laajasti Astrid Thorsin ja Alexander Stubbin yhdessä vetämästä maahanmuuttolinjasta, joka on ollut vastoin kansan valtaenemmistön tahtoa.

Thors otaksunee, että hyökkäys on paras puolustus, sillä hän katsoo, että ilmaisunvapautta uhkaavat Suomessa maahanmuuttokriitikot. Väite on ällistyttävä omassa nurinkurisuudessaan. Kyllä asiat ovat tarkalleen toisin päin. Sananvapautta ovat Suomessa uhanneet nimenomaan viranomaisvalta ja hallitusvalta itse, kun sinänsä perusteltu maahanmuuton arvostelu on koetettu vaientaa jopa lain voimalla.

Tässä mielessä Thorsin väite, että ”hallituksen on tuomittava hyökkäykset ilmaisuvapautta kohtaan” (siis hänen omaa toimintaansa vastaan), on yhtä selvä näyte kyseisen politiikan järjettömyydestä kuin hänen edustamansa maahanmuuton vaatiminen kokonaisuudessaankin. Ei auttane, vaikka Vanhanen ja Katainen hokevat, että ”Thorsilla on hallituksen tuki, on hallituksen tuki, on hallituksen tuki...”, jos kyseisellä linjalla ei ole kansan luottamusta eikä tukea. Miksi hallitus ei tuomitse ”hyökkäyksiä ilmaisunvapautta kohtaan”, vaikka kyseessä ovat hallituksen omat hyökkäykset?

Jo viime viikolla Helsingin Sanomat yritti kääntää sananvapauskysymyksen kumolleen jutussa, jonka mukaan maahanmuuton yliopistotutkijat kärsivät siitä, etteivät he muka ole saaneet tarkoitushakuisia mielipiteitään maahanmuuton lisäämisestä kuuluviin! (Kommenttini voitte lukea tästä.)

Hesarin mukaan myös Alexander Stubbin mielestä ”Suomessa vellova maahanmuuttokeskustelu on kääntynyt pahasti vinksalleen”. – On todella, mutta eri tavalla ja eri syistä kuin ulkoministeri katsoo. On väärin leimata sinänsä asiallinen maahanmuuttokritiikki ”nationalismiksi, rasismiksi, populismiksi tai ksenofobiaksi”, kuten Stubb expressis verbis tekee. Hänellä on tuskin aavistustakaan, minkälaiseen parjaamiseen hän tulee syyllistyneeksi noin ajatellessaan. Olen esimerkiksi itse perustellut poliittisessa filosofiassani, miksi monikulttuurisuuden ideologia ja maahanmuutto eivät ole strategioina sen enempää Suomelle kuin Euroopallekaan hyväksi.


Promillekannatus – Kenellä?

Kun Stubb lisäksi toivoo, ettei kokoomuksen sisäisenä maahanmuuttokriitikkona toimivalla Wille Rydmanilla olisi ”promillea enempää kannatusta puolueessa”, hän on todennäköisesti väärässä. Oma käsitykseni on, että Stubb on puolueessaan itse vähemmistönä. Siitä näyttäisi todistavan Stubbin kannanotto, että rydmanilaisten ajatuksilla ”ei ole mitään tekemistä kokoomuksen maahanmuuttolinjan kanssa” ja hänen naulitseva tapansa todeta mielipiteensä jatkoksi: ”Ei mitään.”

On kehnoa, jos puolueen linja on sama kuin Stubbin henkilökohtainen hoipertelu. Yhden näytön siitä antoi jo hänen taannoinen ehdotuksensa, että viisumikäytäntö pitäisi poistaa Suomen ja Venäjän väliltä. (Kommenttini asiasta tässä.)

Maahanmuuttotendenssi nauttii todennäköisesti kokoomuksen sisällä päinvastaisia kannatuslukemia, kuin Stubb katsoo. Siitä kertoo muun muassa Jyrki Kataisen tuore lausunto. Sinänsä kiemurtelevissa mielipiteissään Katainen toivoo, ettei viranomaisvalta tulisi tukahduttaneeksi ”tervettä ja tarpeellista keskustelua maahanmuuttopolitiikasta”. Mutta toisaalta hän syyttää myös meitä, jotka olemme kantaneet vastuun tästä kriittisyydestä, ja valittaa, että ”yhteiskunnan eliitti ei ole osannut osallistua maahanmuuttokeskusteluun”. Totuus on, että vallassa olijat ovat yksipuolisesti vaatineet lisää maahanmuuttoa, aivan kuten yliopistovirkojenkin haltijat. Oppositio taas on vaiennut oman myöntymisensä merkiksi, ja kriittisinä pysyneet akateemiset tutkijat on joko ajettu toimintapaitsioon tai haastettu oikeuteen. Aika merkillistä ilmaisunvapauden suojelua!

Tarkalleen ottaen Katainen kiirehti korjaamaan ulkoministerin kannanottoa Hesarin mielipidepalstalla seuraavin sanankääntein:

”Asenne on oikea, mutta samalla olemme tulleet tukahduttaneeksi myös terveen ja tarpeellisen keskustelun maahanmuuttopolitiikasta.”

Oman käsitykseni mukaan vapaassa keskustelussa, tieteessä ja poliittisessa mielipiteidenmuodostuksessa ei pitäisi edellyttää mitään ehdottoman oikeita asenteita. Juuri niiden vaatiminen on ajattelun ja sanankäytön tärvelyä.


Hyvin ymmärrettävää

Kenkä puristaa myös monesta muusta kohdasta. Ymmärrän oikein hyvin esimerkiksi sen, että Thors nyt tilittää Hesarissa, kuinka väärin on, jos ”keskustelussa asetetaan esimerkiksi maahanmuuttajaperhe suomalaista eläkeläistä vastaan”. Ja samoin ymmärrän, että Matti Vanhanen otti juuri äsken kantaa käännytyspäätöksen saaneen isoäidin kohtaloon radiohaastattelussa. On helppo ymmärtää myös, miksi Jyrki Kataisen mielestä nykytilanne on ”loukannut monia, jotka suvaitsevat erilaisuuden, mutta kokevat epäoikeudenmukaisuutta nykyisen maahanmuuttopolitiikan käytännöissä”.

Esitin nimittäin valtioneuvostolle tekemässäni hakemuksessa vähemmistövaltuutetun virkaan lyhyen tulevaisuusstrategian siitä, kuinka maahanmuuttopolitiikkaan liittyvä kaksinaismoralismi olisi saatava loppumaan ja miksi syrjintä- ja tasa-arvohierarkiat olisi purettava. Mainitsin tässä pienessä etydissäni, että sen enempää vähemmistövaltuutetun kuin tasa-arvovaltuutetunkaan toimisto ei tunnusta seksuaalivähemmistöjä, ja esimerkkitapauksena viittasin myös paljon julkisuudessa esillä olleeseen karjalaismummon kyyditykseen. Ei tämä ole, Astrid hyvä, mitään vastakohtaistamista vaan todellisuudessa itsessään vallitsevien vastakohtien paljastamista: juuri niiden järjettömyyksien esiin nostamista, joita te olette olleet luomassa.

Jos perusteltu tosiasiain toteaminen ja ongelmien osoittaminen tuomitaan julkisessa sanassa ”rasismiksi”, kyseessä ei ole pelkkä ajatusvirhe vaan absoluuttinen loukkaus – meitä kohtaan. Sitä paitsi rasismi on rotusortoa, johon maahanmuuttokriitikoista ei ole syyllistynyt juuri kukaan muutamaa harvinaista poikkeusta lukuun ottamatta. Myöskään pääministeri Vanhanen tuskin on miettinyt, mihin hänen vaatimuksensa ”rasismin nollatoleranssista” johtaisivat. On tietysti selvää, että Matti Vanhanen tuomitsee rasismin, sillä hänen omaatuntoaan kaivelevat ehkä Tatu Vanhasen rotuselektiiviset älykkyystutkimukset – sinänsä täysin suotta, sillä akateemista moitteen sijaa noissakaan töissä ei ole. (Aiheesta lisää tässä.)

Objektiivinen tosiasia on, että rasistisia mielipiteitä ei voida hyvistä yrityksistä huolimatta koskaan kokonaan poistaa. Julkisen vallan puheet rasismin pois jynssäämisestä johtaisivat valheelliseen yhteiskuntaan ja pahimmillaan niin sanottuun kielletyn hedelmän ongelmaan. Julkinen valta voisi omilla kielloillaan tehdä rasistisiin puheisiin ja tekoihin ryhtymisestä kiinnostavaa ja mahdollisesti houkuttelevaakin. Ihmisten psyko- ja sosiodynamiikasta poliitikot eivät näytä ymmärtävän kerta kaikkiaan mitään.

”Ei löydy oikeutta ilman rakkautta, ei rakkautta ilman taistelua!”

Huumori on parasta silloin, kun se on harmitonta. Sitä tarjoavat Hollywoodin romanttiset komediat sekä valmiiksi nauretut brittisarjat, joille mikään ei ole pyhää. Itse en yleensä katsele niin sanottuja romanttisia komedioita, sillä niitä vaivaa röyhelömäinen hempeys. Usein kertomusten takana piilee kuitenkin jokin elämänkatsomuksellinen opetus, kuten ”kauneus on katsojan silmässä” tai ”hyvä tahto voittaa kyynisen laskelmoinnin”, mikä tekee niistä katsottavia.

Niin sanottuihin tragedioihin taas ei yleensä liity vastaavanlaista piiloviestiä tai opetusta. Sanoma on selvästi esillä. Romanttisia tragedioita sanotaan usein nyyhkyleffoiksi.


Kolmen Oscarin ja neljän Golden Globen elokuva

Kuin osana vapautuspäivien ohjelmistoa Yleisradion Teema-kanava esittää tänään kolmella Oscarilla palkitun elokuvan Brokeback Mountain (2005), joka perustuu Annie Proulx’n samannimiseen novelliin. Taiwanilaisen Ang Leen ohjaama elokuva kertoo pari vuosikymmentä kestäneestä kahden homomiehen suhteesta 1960–1980-lukujen Wyomingissa ja Texasissa. Tämä romanttinen tragedia ennemminkin jättää katsojan penäämään oikeudenmukaisuutta kuin ohjaa kaivamaan esiin nenäliinaa.

Brokeback Mountain oli elokuvana täysosuma, sillä se mursi lännenelokuville tyypillisen myytin, jota leimasi naistenpalvonta. Kertomusta häiritsee silti sen tietty heteroseksistisyys. Päähenkilöt kuvataan homoseksuaalisuuttaan piilotteleviksi ja kaapissa eläviksi heteroiksi, joilla on vaimo ja lapsia. Tämä voi tietenkin antaa totuudenmukaisen kuvan tuolle ajalle tyypillisestä kaksoiselämästä, samoin kuin kuvaukset homoihin kohdistetusta väkivallasta.

Elokuvan karmein kohtaus on se, jossa suhteen toinen osapuoli saa kuulla kumppaninsa menehtyneen ”tapaturmaisesti”, mutta tapauksen takaa paljastuu peittelemätön ja rangaistuksetta jätetty murha, juuri sellainen, josta eloon jääneen isä oli varoittanut pojan ollessa lapsi. Tämän ”varoittavan esimerkin” sisältönä oli, että homomies hakattaisiin joka tapauksessa hengiltä. Kun kauhukuvana mieleen syöpynyt lapsuusmuisto lopulta toteutui mieheksi varttuneen pojan omassa elämässä, ympyrä sulkeutui tavalla, joka on vaarassa sulkea myös elokuvan omaan kehäänsä.

Vaikka Brokeback Mountainia on kiitelty monissa yhteyksissä, kehtaan arvostella sitä kerronnallisesta pessimismistä ja epäajanmukaisuudesta. Samoilla perusteilla olen arvostellut myös sitä, että tieteellinen tutkimuskin keskittyy usein vain homoseksuaalisuuden kurjan historian kertailuun.

Tämä jatkuva kielteisyyden toistelu saattaa pysyttää homoseksuaalisuuteen liittyvää angstisuutta myös nykypäivänä. Tietysti omankin aikamme elämää varjostavat monet ahdistuksen aiheet, jotka eivät tosin sikiä kaksoiselämän vaatimuksista vaan esimerkiksi työelämän painostuksesta. Kohtalomaista on, että toista miespääosaa näytellyt Heath Ledger menehtyi elokuvan roolihahmon tavoin myös todellisessa elämässä ennen aikojaan.

Voisiko joku tehdä gay-elokuvan, jossa homot olisivat nuoria, tietoisia ja kauniita sekä nauttisivat elämästä täysipainoisesti eikä asiaan liitettäisi sellaista kivuliaisuutta kuin näihin historiapainotteisiin elokuvatuotantoihin? Se, että gay lifen valoisista puolista kertovaa rakkauselokuvaa ei ole saatu aikaan (ehkä lukuun ottamatta identiteettipoliittisia Krámpack- ja Beautiful Thing –produktioita), kertonee että myös nykyisten homonuorten onnellisuus on kiven takana.


Seksuaalista rasismia elokuvissa

Yhteiskunnassamme puhutaan kyllä kiitettävän paljon rotujen välisestä rasismista mutta melko vähän esimerkiksi ikärasismista (joka onkin erittäin vaikuttava diskriminaation muoto) tai seksuaalivähemmistöihin kohdistettavasta rasismista. Kenties enemmistöt ovat turtuneet viimeksi mainittuun ja katsovat, että homous saakin olla ilkeilyn aihe.

Varsinkin Yhdysvaltain mustan väestön keskuudessa homoihin kohdistettu syrjintä ja väkivalta ovat yleisiä. Tämä näkyy värillisen väestön tähdittämissä tai sille suunnatuissa elokuvissa, niiden kuvakielessä ja repliikeissä. Esimerkiksi kelpaa vaikkapa toimintaelokuva nimeltä S.W.A.T – Valiojoukko, jonka Nelonen esittää pikapuoliin kanavallaan ja jossa on ainakin kolme rasistista kohtausta.

Niistä ensimmäisessä mustan poliisin johtama erikoisjoukkue ratsaa väkivaltaisesti tarkemmin määrittelemättömän rikollisen kodin, mutta semioottinen piiloviesti (pöydällä oleva hymypoikaetiketillä varustettu ketsuppipullo) viestittää, että lapsenkasvoinen valkoinen mies onkin hämäräperäinen ”homopedofiili”. Homoseksuaalisuuden ja pedofilian väkinäistä yhdistämistä ei tietenkään sanota suoraan, mutta kuvastosta voi lukea, että katsojaa johdatellaan ”oivaltamaan” niin. Katsoja myös palkitaan tästä epifanisesta oivalluksestaan, jolloin hän voi tietäväinen hymy kasvoillaan ajatella olleensa nokkela.

Samassa yhteydessä musta poliisi nappaa myös erään mustan rikollisen, jolloin omaisuutensa pelastamisesta kiitollinen musta perheenäiti tasapainottaa tilanteen huutamalla kotitalonsa rappusilta, oliko mustan todellakin pakko napata musta. Elokuvassa on myös valkoihoisille suunnattu repliikki, jonka lausuu musta poliisi itse: ”Tiesitkö, että vanha intiaanisanonta kuuluu seuraavasti: ’missä on yksi valkoinen, siellä on kohta lisää valkoisia’?”.

Varsinainen homoblurraus kohdataan kuitenkin vasta lopussa: mustan sankaripoliisin (Samuel L. Jackson) johtama S.W.A.T–tiimi taluttaa elokuvan päärikollisen (mies) vankilaan ja lausahtaa vangitulle perään: ”Opettele tuntemaan paikan kundit, saat sieltä hyvän aviomiehen itsellesi.” Tämän rasistisen herjauksen jälkeen poliisi kääntyy kannoillaan ja marssii päättäväisesti pois flirtaten naispoliisille.

Kyseinen kohtaus ilmentää Yhdysvaltalaisen mustan väestön rasismia homoseksuaaleja kohtaan. Sama näkyy Hollywood-trillerissä Déjà vu, jossa musta poliisi (Denzel Washington) kehottaa kiinni ottamaansa valkoista rikollismiestä ottamaan vankilaan mukaan vaseliinia, ”sillä tulet tarvitsemaan sitä”. Afroamerikkalaisessa kulttuurissa heitetään koko ajan homoherjaa ilman, että sitä paheksuisi julkisesti kukaan.

Myös elokuvateollisuuden valtavirta suhtautuu välinpitämättömästi homoja diskriminoivaan rasismiin, kunhan vain homofoobinen kohdeyleisö voidaan pitää tyytyväisenä. Tämä osoittaa, millä tavoin muutamat entiset vähemmistöt, kuten Yhdysvaltain afrikkalaisperäiset asukkaat ja muslimit, käyttävät nykyisin valtaa valtakulttuurien osana ja kuinka myös viihde ja joukkotiedotus menevät taloudellisten voittojen toivossa mukaan tähän käänteiseen syrjintään.