Kolumnistit ovat lehtien maskotteja, joita toimitukset käyttävät omien tarkoitusperiensä vahvistamiseen ja jotka omasta puolestaan käyttävät heille suotua tilaisuutta mielipiteidensä laukomiseen.
Toimitukset toivovat saavansa kolumnisteilta tukea lehden harjoittamalle asennemuokkaukselle, ja siksi heille yleensä maksetaan lehden saamista ostoksista. Jos kolumnisti ei ole akateemisesti etabloitunut ja tieteellisesti kvalifioitunut ja tutkimukselliset näytöt siltä osin puuttuvat, kolumnistien
mielipidevalta pyritään lehdissä
naamioimaan ”asiantuntijuudeksi”, joka puolestaan muuttuu helposti
asiantuntijavallaksi.
Vihreiden entinen kertakäyttökansanedustaja Rosa Meriläinen
julisti tänään Helsingin Sanomien kolumnissaan, että ”miesten asevelvollisuus on väärin”, koska ”se kasvattaa miehiä hyväksymään epätasa-arvon osana luonnollista järjestystä”. Aihe ei ole uusi, mutta kommentoimisen arvoiseksi sen tekee kirjoituksen julkaisemiseen liittyvä tarkoitusperä.
On huvittavaa, että vakaumuksellinen feministi parkuu nykyään myös miesten mahdollisesti kokemaa epätasa-arvoa vastaan. Kun naiset mielihyvin kelpuutetaan tykinruoaksi siinä missä miehetkin, epätasa-arvon ydin on Meriläisen mielestä nyt siinä, että miehille asevelvollisuus on pakon eikä oman valinnan varaista. Loogisesti ajatellen Meriläisen ongelmana ei ole siis se, että miehille asevelvollisuus on pakollista, vaan se, että asevelvollisuutta ylipäänsä on, eikä se olekaan
kaikille pelkkää ase
vapaaehtoisuutta.
Meriläisen pakinassa on myös vakava asiavirhe. Perustuslakimme mukaan jokainen Suomen kansalainen on
maanpuolustusvelvollinen, joten kyllä velvollisuus puolustaa Suomea koskee ihan yhdenvertaisesti sekä naisia että miehiä. Tapa, jolla sitä toteutetaan, vain vaihtelee sen mukaan, onko kyseessä aseellinen, aseeton vai siviilitehtävä.
Mutta myös tasa-arvon käsite ansaitsee analyysia ja avaamista. Voidaan todellakin väittää, että tasa-arvoa ei tule pitää ihanteena, koska tasa-arvoisuus ei välttämättä palvele
oikeudenmukaisuutta. Toiseksi voidaan väittää, että epätasa-arvo on (Meriläisen näkemyksen vastaisesti) hyväksyttävää, kun se perustuu meritokraattiseen yhteiskuntanäkemykseen, eli ansaintaperiaatteelle rakentuvaan yhteiskuntaan.
Miksi sitten näin on?
Tasa-arvo on yhtä ristiriitainen ilmiö kuin itse käsitekin. Jos kaikki asiat ja ihmiset olisivat keskenään tasa-arvoisia, ei voitaisi tunnistaa arvoja ollenkaan, koska arvon ilmiö on sen oman käsitteellis-apriorisen olemuksen vuoksi
hierarkkinen.
Eli jos arvoja ylipäänsä on, ne voivat (itseisarvot pois lukien) kuvata arvokkuutta ja olla voimassa vain
suhteessa toisiinsa. Niinpä arvojen olemassaolo ja edellyttäminen vaativat, että ne asettuvat toisiinsa nähden hierarkkiseen paremmuusjärjestykseen, jonka mukaisesti esimerkiksi terveyttä ja vapautta pidetään korkeampina arvoina kuin sairautta ja riippuvuutta.
Tasa-arvon käsite on yksi etiikan kompleksisimpia, sillä tasa-arvon ihanne kuolettaa peruslähtökohtansa, eli arvon, kokonaan.
Tasa-arvon käsitteen ongelmallisuus näkyy myös Suomen perustuslaissa. Niinpä siinä ei puhutakaan tasa-arvosta vaan kansalaisten
yhdenvertaisuudesta. Ja sen vuoksi tasa-arvovaltuutetun nimi on korjattu nykyisin ”yhdenvertaisuusvaltuutetuksi” – melko orwellilainen käsite sekin.
Tasa-arvoihanteen vaikeus näkyy käytännössä siinä, että äärimmäinen tasa-arvon tavoittelu koetaan ahdistavana ja epäilemättä on sitä.
Esimerkiksi Kiinan kansantasavallan armeijasta poistettiin aikoinaan sotilasarvot tasa-arvon merkiksi. Tämä tasa-arvon tavoittelu koettiin hyvin epäluonnollisena. Tasa-arvon lavastamisessa osaksi kommunistisen yhteiskunnan ja materialistisen luonnon järjestystä epäonnistuttiin täysin, ja arvohierarkiat palautettiin voimaan kiertoteitse. Ne osoitettiin rintataskussa olevien kuulakärkikynien määrällä. Armeijan toimintaedellytys – komentoketjun katkeamattomuus – olisi muutoin menetetty, ja tuloksena olisi ollut pelkkää anarkiaa.
Yhteiskunnassamme on useita organisaatioita ja instituutioita, joiden nimenomainen tehtävä on
luoda yhteiskuntaan ja ihmisten välille arvoasemaan perustuvia eroja.
Niitä muodostetaan esimerkiksi kouluissa, joissa ihmisiä arvostellaan monien mielestä tietenkin täysin väärin perustein. Kuitenkin yhteiskunta hyväksyy tämän ilmiselvän epätasa-arvon tuottamisen mukisematta. Se suorastaan tukee sitä, sillä oppilaiden samanlaisena pitäminen, arvostelun laiminlyöminen ja samanlaistamiseen perustuva tasa-arvo kieltäisivät ihmisten lahjakkuuserot ja johtaisivat kaikkien pitämiseen yhtä tyhminä.
Samoin työelämässä ihmisten tiedoilla ja taidoilla on erilainen arvo työn tuottavuuden kannalta, ja siksi ihmisille maksetaan erilaista palkkaa. Syrjintäkieltojen aikakaudella eroja palkkauksessa ei voida selittää syrjinnällä vaan sillä, että eri työtehtävien tuottavuus on todellakin erilainen, samoin työntekijöiden saatavuus, vaadittava osaaminen, kouluttautuminen ja monet muut seikat.
Tämä saattaa näyttää ideologiselta tavalta ajatella, mutta
todellisuudessa se on objektiivinen tosiasia ja samalla myös
oikeudenmukaista sikäli kuin arvoasemien väliset erot ovat todellisia ja
ihmisten nauttimat ja toisilleen luovuttamat arvostukset perustuvat
ansioihin. Epätasa-arvo on siis hyväksyttävä osana yhteiskunnan olemusta.
Aristoteles lähti oikeudenmukaisuusteoriassaan siitä, että yhteiskunta on oikeudenmukainen silloin, kun sen jäsenet toimivat ominaisuuksiaan ja taipumuksiaan vastaavissa tehtävissä. Nykyisin monet ihmiset toimivat täysin itselleen sopimattomissa tehtävissä, joten sanomista asiasta varmaan riittää.
Mutta armeijayhteyksissä oikeudenmukaisuus toteutuu sikäli hyvin, että naisia ei pakoteta tykinruoaksi, ja miehillekin on varattu tilaisuus astua siviilipalvelukseen, jos oma vakaumus vaatii. Toiseksi, asepalveluksen meritoivalta vaikutukselta ei tarvitse naistenkaan välttyä, sillä hakemuksesta riviin kyllä pääsee, ja miehet – vaikka pakolla ruotuun joutuvatkin – saavat kiiltävät kaulaan hyvästä palveluksesta.
Joten missä oli epätasa-arvon ydin?
Olen monessa yhteydessä korostanut, että liberaalin ja kansanvaltaisen yhteiskunnan
primus motor on eriarvoisuuden tavoittelu. Meritokraattinen yhteiskunta nojaa
mahdollisuuksien tasa-arvoon, jolloin tasa-arvo asetetaan
lähtökohdaksi mutta ei päämääräksi.
Meriläinen tekee monien vihervasemmistolaisten tavoin sen virheen, että hän mieltää tasa-arvon päämääräksi, jota pitää tavoitella. Tosiasiassa tasa-arvon pitää olla
lähtöviiva, jolta ihmiset alkavat kilpailla ja tavoitella erilaisia omia yksilöllisiä päämääriään. Muu johtaa tasapäistämisen ja yksiarvoistamisen tielle: tasa-arvolla tykittävään totalitarismiin.
Vaikka epätasa-arvo onkin hyväksyttävä yhteiskunnallisen todellisuuden
osana, sen ei tule johtaa
ihmisarvon kiistämiseen. Ihmisarvo ja
tasa-arvo ovatkin täysin eri asioita. Tasa-arvo on
suhteellinen (ei itseisarvo). Mutta
ihmisarvoa on pidettävä
ehdottomana, eikä sitä pidä keneltäkään riistää
pois. Kuitenkin myös ihmisarvon käsite on pulmallinen siksi, että se on
pelkästään muodollinen ja sisällöllisesti määrittelemätön ja jouduttu edellyttämään
järjen postulaattina, toisin sanoen vain siksi, että etiikka ylipäänsä olisi
mahdollista.
Suomalainen yhteiskunta on oikeudenmukainen siksi, että se on meritokraattinen. Meritokratiaan kuuluu, että jokainen yksilö voi edetä samalta lähtöviivalta kykyjensä mukaisesti yhteiskunnan tikapuilla, lähtökohdistaan riippumatta. Suomalainen koulutusjärjestelmä on asiasta maailmankuulu.
Samanlainen on myös Suomen Puolustusvoimat. Asevelvollisuus on monelle nuorelle viimeinen tilaisuus, jossa ihmiset asetetaan samalle lähtöviivalle, jolta voidaan tavoitella erilaisia asemia – kukin kykyjensä ja ominaisuuksiensa mukaan.
Joten missä oli epätasa-arvon ja epäoikeudenmukaisuuden ongelma? – Ei missään.
Meriläisen kolumni on yritys taivutella lukijoita hyväksymään näkemys, että vallitsevan todellisuuden olemuspiirteet ovat muka
jollakin tavoin virheelliset, väärät tai epäoikeudenmukaiset, kun ne
eivät suostu toimimaan punavihreästä ajatuskuplasta
esitettyjen haaveiden ja toiveiden mukaisesti.
Mitä Meriläisen kolumni sitten artikuloi? – Kun Helsingin Sanomat laittaa sivuilleen huonosti ajateltuja ja paikoin täysin perätöntä informaatiota sisältäviä kannanottoja ja tekee sen tiedotusvälineen asemassa, se ei jakele informaatiota vaan disinformaatiota. Kun epätieto esitetään tiedotusvälineen kautta, siitä väistämättä tulee – niin mitä? Vastaus: propagandaa. – Tai sitten pelkkää provokaatiota, jonka tarkoitus on kerätä huomiota lukijakadon kanssa kituvalle lehdelle.
Eikä tämä ollut suinkaan ensimmäinen kerta.
Julkaisin pari päivää sitten
kirjoituksen, jossa arvostelin Helsingin Sanomien kolumnistina toimivan Ronja Salmen
juttua ”käänteisen rasismin” suosimisesta. Kirjoitukseni meni ilmeisesti perille myös Helsingin Sanomien
toimitukseen, sillä lehti alkoi puolustella kolumnistiaan kaivamalla esiin yhdenvertaisuusvaltuutetun sekä häiritsemällä eläkkeellä olevaa Timo Airaksista,
joilta lehden toimittaja Juho Typpo kertoi ”kysyneensä” asiaa olettaen,
että totuus löytyy nimenomaan heiltä.
Jutussa ”
Käänteistä rasismia tai käänteistä syrjintää ei ole olemassa, filosofi ja yhdenvertaisuusvaltuutettu kertovat miksi”, Helsingin Sanomien toimittaja pyrki hakeutumaan keskustelua tuntemattomien tahojen selän taakse koettaen samalla vaieta siitä tosiasiasta, että asiastahan oli jo esitetty perusteellinen filosofinen analyysi!
Päiväuniensa keskeltä herätetty Timo Airaksinen puolestaan nieli Helsingin Sanomien syötin ja ryhtyi
arvostelemaan ”käänteisen syrjinnän” käsitettä. Käsite on omastakin
mielestäni paradoksi, mutta se kuvaa kuitenkin hyvin sitä,
millaisen
ristiriidan käsitteen kuvaama ilmiö sinänsä sisältää, kun tasa-arvoa
yritetään tuottaa etuoikeuttamalla.
Koska Airaksinen oli johdettu lehden toimesta harhaan, en voi pitää
perusteltuna hänen sitä kannanottoaan, jonka mukaan mielipiteeni olisivat ”rasistien vastaisku sille, että he kokevat asemaansa loukatun”. Helsingin Sanomat on kuitenkin valmis uhraamaan oman uskottavuutensa lavastaakseen filosofien välille auktoriteettikiistan.
Totuus on, että etuoikeuttaminen on, paitsi filosofisesti
epäoikeudenmukaista, myös sosiaalipoliittisesti huono ratkaisu, koska se tuottaa koettua vääryyttä sekä katkeruutta ja mahdollisesti lisää rasismia.
Myös yhdenvertaisuusvaltuutettu Kirsti Pimiän lihavoidulla painettu
kannanotto, jonka mukaan ”se, että kaikkia kohdellaan aina samalla
tavalla, ei riitä edistämään yhdenvertaisuuden toteutumista”, on aivan
pimeä. Jonkin erityisryhmän
suosiminen johtaa suoraa päätä kyseisen ryhmän yhteiskunnalliseen halveksumiseen, jolloin myös suosimispolitiikka menettää kaiken arvovaltansa ja oikeusperustuksensa.
Filosofiaa, yhteiskuntatieteitä ja ihmistieteitä tuntemattomien juristienkin pitäisi ymmärtää, että heidän kannattamansa ”positiivinen erityiskohtelu” voi olla perusteltua vaakakuppien tasapainottamiseksi vain silloin,
jos etuoikeutettavat ryhmät, kuten naiset, värilliset tai jotkin erityisryhmät
ovat kautta linjan
ansaitsemaansa huonommassa asemassa.
Kun tämä perusotaksuma ei pidä paikkaansa, etuoikeuttamiselta katoaa pohja.
Suomalaisessa yhdenvertaisuuspolitiikassa on lähdetty liian pitkälle siitä virheellisestä ja todeksi osoittamattomasta perusaksioomasta, että tietyt etuoikeutettavat ryhmät ovat automaattisesti huonommassa asemassa kuin paljon parjatut valkoiset miespuoliset ihmiset ja että kyseiset erityisryhminä pidetyt klusterit ylipäänsä ovat keskenäänkään samassa asemassa. Lisäksi on pyritty liiaksi etuoikeuttamaan vierasperäisten ihmisten asemaa kantaväestöjen ohi ja kustannuksella.
Tutkin asiaa aikoinani jo Suomen Akatemian ”Syrjäytyminen, eriarvoisuus ja etniset suhteet Suomessa” -ohjelmassa, jossa totesin, että pahin virhe, jonka kollegani saattoivat tehdä, oli juuri vähemmistöjen pitäminen yksiaineksisina ryhminä, joita pitää lähestyä stereotyyppisin oletuksin.
Erään ajankohtaisen esimerkin tällaisesta vähemmistöjä nolaavasta politikoinnista antaa vasemmistopuolueiden tapa ratsastaa sukupuolineutraalilla avioliitolla ja repiä ääniä homojen selkänahasta. Homoavioliittoasian
tuominen eduskunnan täysistuntoon vielä kerran äänestettäväksi ei tosiasiassa nolaa homoja lainkaan vaan ainoastaan vahvistaa kansavaltaisen menettelyn, joka minun näkökulmastani taipuu jo viihteeksi. Sen sijaan tiettyjen puolueiden tapa kalastella ääniä omalla suvaitsevuudellaan vaikuttaa halpahintaiselta poliittisen kaupan käynniltä, jossa homot lavastetaan surkeaksi valtion, kirkon ja piispojen, niin kommarien kuin kokkarienkin, armoilla eläväksi vaalikarjaksi.
Helsingin Sanomien tapa lavastaa käänteistä syrjintää vastustavat
argumentit ”populismiksi” on merkki samasta propagandasta ja
puolueellisesta kirjoittelusta, josta lehteä on arvosteltu laajalti
muutoinkin. Asiassa ei auta myöskään Timo Airaksiselta nyhdetty pönötys,
jonka mukaan syrjittyjen ryhmien ja vähemmistöjen ”on oikein tölviä muita ihmisiä”.
Juuri tuon tapainen asennoituminen vahvistaa ennakkoluuloja ja
jyrkentää asenteita tässä pitkälle tasapäistetyssä maassamme, jossa
mihinkään erityisryhmään kuuluminen ei sinänsä merkitse
syrjäytyneisyyttä.
Sen asemasta, että lehti kautta rantain
haastattelee asioista ulalla olevia lausuntoautomaatteja, lehden
kannattaisi kysyä asioita meiltä etiikan ja yhteiskuntafilosofian
todellisilta asiantuntijoilta.
Mutta niin Helsingin Sanomat ei tee – ehkä juuri käänteisen syrjinnän merkiksi!
Laadukkaaseen
journalismiin tähtäävän toiminnan sijasta Helsingin Sanomat onkii
kannanottoja kaiken maailman mekkoeinareilta, jotka ovat valmiita
kieltämään itsensä, kansakuntansa ja sukupuolensa sekä kannattamaan mitä
tahansa tasa-arvon, maahanmuuton, monikulttuurisuuden tai jonkin muun
kompleksisen ilmiön tueksi laadittuja poliittisesti korrekteja
periaatteita, kunhan he voivat sitä kautta varmistaa feministien
suosionosoitukset, välttyä vihervasemmiston taholta uhkaavilta
rasistileimoilta ja pitää pelosta täristen työpaikkansa.
Niitä öyhöttäjiä minä halveksun.