Persuformanssia

Perussuomalaisen puolueen halu vaikuttaa taiteen toimintaedellytyksiin on erittäin tervetullutta, sillä maatamme on vaivannut pitkään rehellisen ja vilpittömän komedian puute – ellei sitten ajatella, että uusvakavassa, uusvanhoillisessa ja uusahdasmielisessä yhteiskunnassamme todellisuus sinänsä on muuttunut komediaksi.

Jos maamme suurin päivälehti muistuttaakin nykyään Somalian Sanomia, Perussuomalainen puolue on Suomen History Channel. Nyky-Suomessa persuämmät ja Hesari-hienosto läimäyttelevät toisiaan käsilaukuilla. Persuäijät ja muslimit puolestaan pamauttelevat toisiaan päähän vuoroin Raamatulla tai Koraanilla.

Myös minua vihaavat nykyään sekä persut että mamut, ja muutkin puolueet tuntuvat olevan vaaliliitossa käsityksiäni vastaan, joten Krp:llä on moninkertainen työ selvittää, kuka minut on murhannut, jos niin sattuu käymään. Jo siinä olisi ainekset dekkariin.

Koska poliitikot haluavat vaikuttaa taiteeseen ja taiteilijat politiikkaan, myös minä katsoin asiakseni vaikuttaa sekä politiikkaan että taiteeseen. Niinpä kirjoitin kansallisten perusarvojen mukaisen näytelmän. Sen nimi on ytimekkäästi ”Persula”. Tässä se tulee.


PERSULA

Tapahtumapaikka: Persulan kylä.

Tapahtuma-aika: lähestyvät eduskuntavaalit.

Henkilöt:

Persuvaari, sotaveteraani
Persumummo, dementoitunut
Persuisä, taksiautoilija
Persuäiti, parturi-kampaaja
Persutytär, opiskelee lähihoitajaksi
Persupoika, opiskelee autonasentajaksi
Persupiika, kylän suosituin nainen, feministi
Persurenki, vapaa poikamies
Persukirkkoherra
Persupoliisi


Taustaa

Tapahtumapaikkana olevassa Persulan kylässä odotetaan Perussuomalaisen puolueen puheenjohtajaa tarkastuskäynnille, aivan niin kuin jo kymmenen vuoden ajan. Milloinkaan puolueen puheenjohtaja ei ole tullut tekemään luvattua yleisratsiaa, ja hän onkin läsnä ainoastaan näyttämön seinällä olevassa suurikokoisessa kuvassa. Tämä muodostaa paralleelin Samuel Beckettin näytelmään Godot – Huomenna hän tulee.

Perussuomalaisen puolueen puheenjohtaja antaa merkityksen kaikelle, mitä Persulassa tapahtuu. Hänen poissaolonsa on läsnä ihmisten ajatuksissa konditionaalisesti, sillä jokainen pohtii kaikkia tekojaan vain ja ainoastaan sen kautta, ’mitä Perussuomalaisen puolueen puheenjohtaja tekisi vastaavassa tilanteessa’. Lisäksi jokainen toivoo olevansa jonakin päivänä Perussuomalaisen puolueen puheenjohtaja. Niinpä näytelmässä kuullaan esimerkiksi sellaisia repliikkejä kuin ”Älä istu minun tuolilleni, sillä joskus vielä näet, kenestä tulee Perussuomalaisen puolueen puheenjohtaja!”.

Päivien kulkua jäsentää pihan perällä olevassa puuceessa käynti. Kukaan tosin ei asioi siellä ilman paikallisyhdistyksen puheenjohtajan lupaa. Puucee on näytelmän sydän. Ihmiset tilittävät ajatuksiaan katsojille ulkohuoneen oveen sahatun sydämen muotoisen ikkunan kautta.

Persulan kylää varjostaa liikenneministeriön suunnitelma rakentaa Persulan kuntaan ohikulkutie. Kunnanvaltuusto ei pysty pysäyttämään hanketta vaikka jarruttaakin asiaa kaikin keinoin. Persulassa jokainen asukas on persu, eli persujen kannatus on täydet sata prosenttia. Kansanedustajaehdokkaana toimii Persulan kirkkoherra.


Ensimmäinen näytös

Persuäiti mököttää ja arvelee avioliittonsa olevan lopussa persuisän ollessa aina tien päällä. Persupoika poistuu kotoa kiirehtiäkseen mopedilla Fasistifoorumiin. Persupoliisi kuitenkin nappaa persupojan ja irrottaa mopedista kilvet todettuaan tämän olevan viritetty. Virkavelvollisuutensa persupoliisi suorittaa pitkin hampain havaittuaan, että pojan tarkoitus oli hyvä. Persuvaari puolestaan havaitsee viinakaappinsa tyhjentyneen.

Persutytärtä ärsyttää, koska persupoika soittaa rokkia liian kovaa. Persupiika olisi kylän suosituin nainen, mutta häntä ei valita piirin kansanedustajaehdokkaaksi, vaan persukirkkoherra saa paikan. Persurenki katselee huoneessaan Suomi-verkkarit yllä Lasse Virénin juoksua videolta, mutta yksin ollessaan vaihtaa kanavan toiseksi. Persumummo on dementoituneena.


Toinen näytös

Persupoika varastaa naapurin pihasta Sierran harjoitellakseen Persulanseudun rallia. Persuvaari on lähtenyt Soliferillaan kirkonkylälle veroilmoitusta viemään. Väistäessään kaarteessa persuvaaria persupoika menettää ajoneuvonsa hallinnan ja päätyy persuvaarin huomaamatta ryteikköön, josta hänet toimitetaan Persulan aluesairaalaan. Persuvaari ei huomaa tapahtunutta myöskään paluumatkalla, ajaessaan kotiin kilisevät mopedin sarvessa, vaan vasta lukiessaan asiasta Persulan Sanomain sivuilta seuraavana päivänä.

Persuisää ahdistaa ohikulkutien rakentaminen, sillä pihan perällä oleva puucee on suunnitelman linjalla. Persurenki kulkee oudon kumarassa aina kävelemään noustessaan, minkä persumummo huomaa dementiastaan huolimatta. Persupiika ja persukirkkoherra katoavat aika ajoin yhdessä jonnekin.


Kolmas näytös

Persupiika pyytää persukirkkoherralta parempaa hintaa seksistä, sillä hän tietää tämän olevan ”erittäin varakas” ja nauttivan runsasta vaalirahoitusta. Persukirkkoherra ei suostu hinnankorotukseen, vaan vetoaa seksin ostokieltoon ja siihen, että nykyaikana kaikki kaupankäynti on muutenkin kielletty sosiaalisessa mediassa ja muussa itsensä myymisessä. Lisäksi hän väittää, että persupiika panttaa sulojaan vain kiristääkseen rahaa viattomilta miesuhreiltaan.

Samaan aikaan toisaalla persumummo tempaisee persurengin oven auki ja toteaa tämän katselevan peräkamarissaan homopornoa. Siten persumummo osoittaa vain teeskennelleensä dementoitunutta voidakseen tarkkailla persurenkiä huomaamattomammin. Persukirkkoherra puolestaan pitää saarnan, jossa hän tuomitsee homoseksuaalisuuden ja prostituution. Lisäksi hän vihjaa, että persupiian riemurasia kuohuu miesten spermoista kuin vapaa Vuotos.

Persupiika menettää hermonsa ja paljastaa persukirkkoherran irtosuhteet Persulan Sanomain ”Puheenvuoro”-palstalla, mikä johtaa skandaaliin. Persukirkkoherran kannatus ei kuitenkaan laske vaan gallupien mukaan nousee. Koska kotimaisissa näytelmissä täytyy olla yleisen erotiikan lisäksi aina myös raamatullista kielenkäyttöä, kaikki persut tuomitsevat moraalisen rappion ja sanovat sen johtuvan Kristuksen Perkeleestä.

Juuri silloin pihaan ajaa musta umpiauto. Kaikki ryntäävät pihalle arvellen Perussuomalaisen puolueen puheenjohtajan vihdoinkin saapuneen. Alkaa yleinen hässäkkä skandaalien peittämiseksi ja punaisen maton levittämiseksi.

Autosta nousee kuitenkin mies, joka on yhtä musta kuin hänen ajoneuvonsa ja jota esittää Jani Toivola. Hän ilmoittaa olevansa liikenneministeriön virkamies, jonka tehtävänä on kartoittaa tien linjaus puuceen yli. Lopuksi puucee räjäytetään, Jani Toivola nousee autoonsa ja tarjoaa persurengille kyydin kaupunkiin.

Persukirkkoherraa ei valita kansanedustajaksi, vaan hänet tuomitaan omien poliittisten vaatimustensa mukaisesti seksin ostamisesta. Persupiian todetaan olevan raskaana persupojalle, jonka suisidaalisuus saa tällä tavoin selityksensä. Puucee korvataan sisävessalla, joka persuisän mielestä osoittaa yhtä huonoa makua kuin Marcel Duchampin tekotaide. Persulaan jääneet tulkitsevat kaikkien ongelmien johtuvan pääasiassa homoseksuaalisuudesta mutta jonkin verran myös neekereistä.

Väliajoilla tarjotaan kahvia ja pullaa.

”Rappiotaidetta” on rappeutuneessa politiikassa

Perussuomalaisen puolueen halu moternisoida taidekäsityksiä on herättänyt keskustelua myös filosofien piirissä, joten muutama ajatus aiheesta lienee vielä paikallaan. Sosiaalipsykologi Antti Eskola julkaisi vuonna 1963 teoksen Jäykkyys ja taidekäsitykset, jossa hän selvitti taidekäsitysten yhtymistä vanhakantaisina tai vapaamielisinä pidettyihin poliittisiin asenteisiin sekä poliittisten asenteiden heijastumista ihmisten taidekäsityksissä. Koska nyky-Suomessa lähestytään taas 1950-luvulle tyypillistä ahdasmielisyyttä, kyseinen kirja on osoittamassa klassikoille ominaisen ajankohtaisuutensa. Teoksen valossa taidekäsitykset sopivat yleisempienkin poliittisten mielipiteiden kuvastajiksi.

Ellei olisi koomista, olisi traagista huomata, kuinka vähän mielikuvitusta ja kyseenalaistamista kansan niin sanottu keskivertomaku sietää. Puolueissa, joissa takerrutaan historian kauhukahvaan, ei näköjään ymmärretä, että myös poliitikkojen itsensä peräänkuuluttama ”kansallinen taide” on läpikotaisin ulkomaisten vaikutteiden sävyttämää. Monet ”suurina suomalaisina taiteilijoina” tunnetut henkilöt ovat haistattaneet kotimaalleen pitkät.

Okei, pidän myös itse kliseisensä sitä, että omaa maata arvostellaan piirteistä, jotka löytyvät kaikkialta maailmasta. Mutta näin itse asia todellakin on: kansallisina sankareina arvostetut tyypit aina Edelfeltistä Mannerheimiin ovat olleet kosmopoliitteja. Eri asia sitten on se, kannattaako heitä tämän perusteella niin kovasti juhlia.

Poliittisten jääkausien merkiksi myös taide viedään usein kylmiöön. Filosofi Theodor W. Adornon mukaan natsismi koostui suureksi osaksi politiikan estetisoimisesta eli taiteellisten keinojen käyttämisestä politiikan lavasteina. Se oli ”poliitikkojen puuttumista taiteisiin” ja antoi näyttöä poliitikkojen kyvyistä hyödyntää ”taiteellisia menetelmiä”. Toisaalta natsismia voidaan tulkita osaseuraukseksi siitä, että taiteilijat ryhtyivät poliitikoiksi. Adolf Hitler tunnetaan epäonnistuneena taidemaalarina, ja myös hänen pääideologinaan esiintynyt Alfred Rosenberg oli alun perin tallinnalainen arkkitehti ja kuvaamataidonopettaja.

Niinpä olisi hyväksi, että poliitikot ja pensselisedät pysyisivät omilla alueillaan. Filosofisesti asian voi perustella sillä, että taide vetoaa etupäässä aisteihin, filosofia järkeen. Poliitikkojen olisi parempi tukeutua järkeen, ja siksi myös Platon ajatteli, että valtiossa joko filosofien pitää tulla hallitsijoiksi tai hallitsijoiden pitää alkaa toden teolla harjoittaa filosofiaa.

Nykypolitiikan keskeinen ongelma on, että politiikka mielletään etukäräjöinniksi eikä yhteistä etua vaivauduta ajattelemaan. Katsokaa nyt, mistä puolueet alkavat vaalien lähestyessä länkyttää: hallitseviksi nousevat lapsiperheiden, työssä käyvien, työttömien, eläkeläisten, palkansaajien, yrittäjien ja muiden eturyhmien edut. Ja kukapa ei johonkin eturyhmään kuuluisi? Pelkkiä etuja saalistettaessa narun pää tulee kuitenkin vetäjien käteen.

Nykydemokratiassa poliitikoiksi valitaan etujen edistäjiä. Heillä kaikilla on vahvoja taloudellisia intressejä. Sen sijaan Platon ajatteli, että poliitikkojen pitäisi olla vapaita kaikesta omistamisesta, vaimoista ja myös lapsiperheestä, jotta he voisivat keskittyä siihen, mikä on valtiolle yleisesti hyväksi. Vain näin poliitikot voisivat toimia hyveellisesti, mikä puolestaan on eettisen yhteiskunnan syntyehto. Tämä oli myös Platonin peruste siihen, miksi homoseksuaalisesti toimivien miesten pitäisi hallita valtiota. Kuinka kaukana tämä ihanne onkaan nykypolitiikan tilasta!

Nyt saa olla avoimesti kreisi

Puolueet ovat avaamassa vaalikampanjoitaan. Hulluuttaan ei siis tarvitse enää peitellä, vaan nyt voi olla avoimesti kreisi. Niinpä raitiovaunujen kylkeen ja ruotsinkielisen pääoman omistamaan Forumin ostoskeskukseen on ilmestynyt suurikokoisia banderolleja, joissa päivälehti Hufvudstadsbladet mainostaa itseään sloganilla ”Hurahda”.

Tämä on ymmärrettävästi ruotsalaisen kansanpuolueen piilomainontaa, aivan kuten taannoinen ”Ota riski – Rakastu suomenruotsalaiseen” -kampanjakin. Suomenruotsalaiseen voi tietenkin loistavasti rakastua, niin kuin kaksikieliseenkin. Politiikassa taas olisi hyvä pitää järki hatussa ja hatusta kiinni. Kyllä se aikamoinen hurahdus on, jos joku menee antamaan äänensä Astrid Thorsille ja hänen puolueelleen kaiken maahanmuuttopoliittisen toilailun jälkeen!


Kaksinaismoralismin kukkanen

Karl Marx katsoi, että uskonnollinen propaganda on oopiumia kansalle. Tästä olen hänen kanssaan samaa mieltä. Tosin 1800-luvulla oopiumivalmisteet miellettiin miedoiksi huumeiksi, ja niitä käytettiin muun muassa kipulääkkeinä.

Nykyään huumeita tarjotaan myös poliitikoille. Eduskuntaan on pyrkimässä pari sataa huumehemmoa, jotka myöntävät avoimesti huumekokeilunsa.

Mitäpä muutakaan he voisivat tehdä, sillä valehtelemista pidettäisiin suurempana paheena kuin taannoisten pössyttelyjen avointa myöntämistä? Ja mikä antaakaan poliitikosta rehellisemmän kuvan kuin huumekokeilujen avoin tilittäminen ja kertominen? Style over substance. Toivottavasti muistavat pidättäytyä kaksinaismoralismista myös mahdollisessa kansanedustajan toimessaan.


Kohti oikeaa taidetta ja vääriä mielipiteitä

Myös perussuomalaiset koukistavat pikkusormeaan ja haluavat tehdä trippejä taiteen puolelle. Puolue haluaa nyt vaikuttaa siihen, mitä taide saa olla. Kiinnostusta on tervehdittävä iloiten, sillä täytyyhän poliitikkojenkin tehdä omat performanssinsa. Ainoastaan rajoittamisen halu arveluttaa.

Taiteen poliittista kontrollia ehdottanut Veli-Matti Saarakkala on sanonut, että poliitikkojen pitäisi puuttua taiteeseen, koska taiteilijat puuttuvat politiikkaan. Todellisuudessa tasapainotus jäisi näennäiseksi ja johtaisi käytännössä epätasapainoon. Taiteilijoiden oikeuden arvostella poliitikkoja pitää olla laajempi ja käytännössä rajoittamaton, sillä poliitikot käyttävät muodollista valtaa toisin kuin taiteilijat.

Entisinä aikoina taiteilijoiden tekemät poliittiset parodiat miellettiin narrien töiksi. Puuttumalla taiteeseen poliitikot haluavat näköjään itse narreiksi. Poliittisen manipulaation kautta syntyy sitten ”hyväksyttävä taide”, ”hyväksyttävä tiede”, ”hyväksyttävät kirjat”, ”hyväksyttävät ajatukset” ja ”hyväksyttävä seksuaalisuus”, ilmeisesti myös ”hyväksyttävät ihmiset” ja ”hyväksyttävät äänestäjät”.

Poliitikkojen halu rajoittaa taiteen vapautta on ollut tyypillistä kaikille totalitarismeille. Taiteen vapaus taas on osa sananvapautta. Siihenkö se loppui persujen sananvapauden puolustus? Olisi kieltämättä hauska nähdä, millaista on aito perussuomalainen taide.

Puolueen kannanoton mukaan valtionapujen ulkopuolelle pitäisi rajata muun muassa ”postmoderni tekotaide”. Tosin Timo Soinikaan ei pystynyt vastaamaan Ruben Stillerin Pressiklubissa esittämään kysymykseen, millä perustella jokin määritellään ”postmoderniksi tekotaiteeksi”. Tämä ei ole ihme, sillä yleispätevien taiteellisten kriteerien määrittely on vaikeaa viisaammillekin. Persujen toivomaa suomalaista, naturalistista ja kansallisia arvoja edustavaa taidetta edustaisivat ehkä Tom of Finlandin piirrokset savotalla olevista tukkijätkistä.


Teillä on oikeus mielipiteisiini

Poliitikot eivät ole nykyisin paljoakaan ”puuttuneet taiteisiin”, mutta heitä on kylläkin puuttunut taiteista. Postmodernismiin sisältyy näkemys, että yleisö tai taideteoksen esittämä todellisen maailman kohde voivat puuttua teokseen tai tulla osaksi sitä. Niinpä perussuomalaiset itse toimivat aidon postmodernin tekotaiteilijan tavoin ryhtymällä osaksi taidemaailmaa ja puuttumalla siihen.

Kuoliaaksi naurattavaa näyttöä poliitikkojen puuttumisesta taiteilijoiden vapauteen saatiin myös Matti Vanhasen valtiosihteerin, Risto Volasen, kommentoidessa Kristian Smedsin Kansallisteatterille ohjaamaa Tuntemattoman sotilaan versiota esitystä näkemättä. Poliitikkojen halu ohjata taidetta täydentää tietysti heidän omaa poliittista teatteriaan vuorovaikutuksellisesti. Mutta pahemmin poliitikot eivät voisi itseään nolata.

Tiedän kyllä, että filosofi Platon ei halunnut ainoastaan rajoittaa taiteilijoiden vapautta vaan ajaa taiteilijat kokonaan pois valtiosta. Tämä ei kuitenkaan anna sen enempää perussuomalaisille kuin kepulaisillekaan Platonin viisautta. Eräiden tulkintojen mukaan Platon ei halunnut karkottaa taiteilijoita valtiosta siksi, että hän olisi vastustanut taiteilijoiden pyrkimyksiä. Sen sijaan hän halusi turvata molemmille omat tonttinsa.

Taiteen olemukseen liittyy valheiden osoittaminen ja vallankäytön vastustaminen. Poliitikkojen asenteiden kannalta paljastavaa on heidän rajoittamisen halunsa, jota he kohdistavat ylipäänsä kaikkeen muuhun paitsi itseensä. Taloudellisen tuen ansaitsisivat tässä yhden totuuden maassa nimenomaan diverssit ja kaiken kyseenalaistavat työt. Sillä merkityksellisintä ja koskettavinta on juuri yksityisen kokemusmaailman piirissä tuotettu aines.

Lapsi – aikamme Mohammed

Ensin kukkahattumammat säätivät eduskunnassa lain, jolla lapsiporno piti riipiä pois nettikaapeleista. Mutta epäillyksi joutuikin kukkahattumamma, kun keskusrikospoliisin Dupontit kävivät takavarikoimassa taiteilija Ulla Karttusen (joka varmasti on ihmisenä yksi nuhteettomimmista) näyttelytyön ja ratsasivat hänen kotinsa. Toinen poliisin kuuluisteluista kärsinyt on kansalainen Matti Nikki (nimi ei ole nicki), joka julkaisi poliisin salaisen sensuurilistan kotisivuillaan huomauttaen valtaosan sensuroiduista sivuista olevan täysin laillisia!

Luulin, että legenda poliisien tyhmyydestä ei pitäisi paikkaansa. En voi vieläkään uskoa poliisien olevan noin typeriä, vaan kyseessä täytyy olla peiteoperaatio, jonka tarkoitus on huomion siirtäminen viattomiin sillä aikaa, kun poliisi jahtaa todellisia rikollisia taustalla.

Lapsi näyttää olevan meidän yhteiskuntamme Mohammed, josta ei saa tehdä kuvaa. Tätä menoa roviolle ovat vaarassa päätyä myös Magnus Enckellin Tampereen tuomiokirkkoon maalaamat freskot, joissa on alastonkuvia munakarvattomista pojista. Ainoastaan äärimmäiset puusilmät eivät erota taiteellista kontekstia pornografisesta.

Ja voi tätä yksimielisyyden ja hyvyyden määrää! Kaikki tuomitsevat itkuisesti lapsipornon mutta eivät aikuispornoa, jonka poliittisesti korrekti nimitys on ”aikuisviihde”. Porno sinänsä näyttää olevan ihmisille rakasta. Jos tämä ihmisten hyvyys jatkuisi aina, meillä olisi joka päivä joulu. Vain ”keskustelua” näyttää puuttuvan, kun ihmiset kanavoivat oman kaksinaismoralisminsa toteamukseen siitä, että ”asiasta pitäisi keskustella”. Sekin lienee merkki halusta sanoa, ettei asia olekaan moralistisen lynkkausmielialan arvoinen.

Poliisin ja muiden viranomaisten harjoittamilla vainoilla alkaa olla vaarallisen paljon jalansijaa tässä uusmccarthylaisessa yhteiskunnassa. Esimerkkejä perättömien huhujen nostamista ajojahdeista tarjoavat pedofiilijahdin lisäksi maahanmuuttajakritiikkiä esittäneiden blogikirjoittajien ahdistelu ja tuomitseminen, Bodominjärven murhista epäillyn Nils Gustafssonin syyttäminen, Alpo Rusin kuulustelu sekä kaikuna jatkosodan ajalta myös salaisen kenttäoikeuden etsiminen.

Vaikuttaa aivan kuin kollektiivisessa piilotajunnassa olisi jotain, minkä ihmiset haluavat kätkeä itseltään. Salaisuuksien käsitelogiikka on sellainen, että jos salaisuuksia on, niiden olemassaoloa paheksutaan, mutta jos ne kerrotaan avoimesti, silloinkin niitä paheksutaan. Kumpi lopulta vaivaa ihmisiä enemmän, se, että salaisuuksia on, vai se, että niitä ei ole ja kaikki on päivänselvää? Edelliseen vaihtoehtoon liittyy normittaminen ja tuomitseminen – jälkimmäiseen filosofinen ajattelu.

Estoiset seksuaalit

Kukkahatut tempaisivat taas ja ahdistelivat seksuaalisia ihmisiä omalla seksinvastaisuudellaan, kun homoseksuaalisuutta esittävien taidevalokuvien näytteillepano tamperelaisen gallerian ikkunassa johti rikosilmoitukseen lapsiarvojen nojalla. Ilta-Sanomien mukaan kyytiä saivat enolaisen Reima Hirvosen taidevalokuvat, jotka vedettiin pois Galleria Rajatilan ikkunoista.

On kielteistä, että heteroseksuaalisten lapsiarvojen kautta tukahdutetaan yhteiskunnassa esiintyvää luonnollista seksuaalisuutta. Mikä oikeus yhdelläkään tuomioistuimella, syyttäjällä, poliisilla tai kenelläkään muulla taholla olisi asettaa omaa seksuaalisuus- tai kauneuskäsitystään normiksi toisille ihmisille? Yksilöillä ei ole sopimusta yhteiskunnan kanssa mistään seksuaalimoraaliin liittyvästä asiasta, eikä kukaan ole voinut äänestää siitä, minkälaisia sääntöjä tai normeja yhteiskuntaan luodaan. Kun vaaleissa saa äänestää pelkkiä ehdokkaita eikä niissä päätetä asiakysymyksistä, vastaus on: kyseisenlaiseen kuohimiseen ei ole tietenkään mitään oikeutusta.

Lapsiarvojen varjolla harjoitettavan fasismin takaa kajastaakin heteroseksuaalisten äitien ja isien aavistus siitä, että heidän oma pikku-Damianinsa on seksuaalinen ja esittää vanhemmilleen ennen pitkää kiusallisia kysymyksiä, joihin he ovat aivan liian ahdistuneita vastaamaan. Taustalla vaikuttanee myös homoseksuaalisuuteen yleisesti kohdistettava vihamielisyys. Homoseksuaalisuus arvotetaan kielteiseksi ilmiöksi, jota ei sovi esittää eikä sallia missään, vaikka heteroseksuaalisuuden esillepanoon ei puuttuisi kukaan. Käytäntö jatkaa samaa linjaa kuin europarlamentaarikko Pertti Paasion taannoinen kannanotto, jolla hän sai homo-Kristusta esittävät Elisabeth Ohlsonin taidevalokuvat katoamaan Euroopan unionin näyttelytiloista.


Lapsiarvojen virheellinen hyväksikäyttö

Kuten edellisistä esimerkeistä käy ilmi, lapsiarvoja ja homovastaisuutta käytetään yhteiskunnassa silloin tällöin paitsi ihmisten vapaan seksuaalisuuden, myös mielipiteiden ja ilmaisunvapauden kieltämiseen. Varsinkin lapsiarvojen käyttäminen ärsyttää monia ihmisiä, sillä aina, kun tuota perustelua käytetään sananvapauden rajoittamiseen, syyllistytään pahaan virhepäätelmään. Esimerkkinä voi olla vaikkapa seuraavanlainen huudahdus:

”Ajaako muka sananvapaus lasten etujen edelle? Ajatelkaa nyt vähän!”

Hyvä on, ajatellaan. Filosofisesti katsoen lapsiarvoilla politikoiminen noudattelee seuraavaa virheellistä ajatuskulkua:

1. X on hyvää lapsille.
2. Kaikki sellainen, mikä on hyvää lapsille, on yleisesti hyvää.
3. Siis X on yleisesti hyvää.

Jos X:n paikalle sijoitetaan esimerkiksi ”sananvapauden rajoittaminen”, päättely etenee seuraavasti:

1. Sananvapauden rajoittaminen on hyvää lapsille.
2. Kaikki sellainen, mikä on hyvää lapsille, on yleisesti hyvää.
3. Siis sananvapauden rajoittaminen on yleisesti hyvää.

Todellisuudessa johtopäätös ei pidä paikkaansa. Jos ihmisen pitää olla viestintäministeri ollakseen ymmärtämättä, mikä kyseistä päättelyä vaivaa, siinä on oivallinen syy ministerin eroon. Kysymykseen, ”ajaako sananvapaus muka lapsen etujen edelle?”, voidaankin vastata: totta kai! Ei nettiä, taidetta, tiedettä tai arkielämää pidä säädellä sen mukaan, mikä on lapsille sopivaa, toimii heidän ehdoillaan tai vastaa vain heidän tarpeitaan ja etujaan.

Pitkällä tähtäimellä on myös kaikkien lasten etu kasvaa yhteiskunnassa, jossa vapaa pornografinen esittäminen on sallittua ja jossa on oikeus myös joidenkin toisten ihmisten mielestä epäsopiviin ilmaisuihin. Jokaisella vanhemmalla on mahdollisuus ja velvollisuuskin selittää lapselle, että kaikki todellisuudessa havaittavat ilmiöt todellakin sisältyvät maailmaan ja että niihin voidaan suhtautua eri tavoin: esimerkiksi hyväksyvästi, kriittisesti tai epäillen. Näin on ainakin, jos vanhemmat ihmiset haluavat näyttää hyvää esimerkkiä ja olla vastuullisia kasvattajia. Järkevä kasvatus ei ole asioiden piilottelua vaan niistä kertomista.


Seksuaalista häirintää - Eduskunnassa!

Kansanedustajien seksuaalisuus on tietysti hyvin kipeä asia. Kun politiikan olemukseen kuuluu sovinnaisuus ja kaikkien asioiden sovittelu, on kenties vaikea hyväksyä, että kansanedustajillakin voi olla intohimoja. Niiden peittely näyttää kuitenkin karkottavan äänestäjiä, kun taas oman inhimillisyytensä myöntävä ihminen saisi kaikki äänet.

Ehkä seksuaalisuuden peittelyssä onkin kyse poliittisten motiivien laajemmasta salaamisyrityksestä: ihmiset tietävät, että tärkeitä poliittisia päätöksiä ei tehdä julkisuudessa vaan salassa: subterrestiaalisella eli maanalaisella tasolla, esimerkiksi lakanoiden välissä. Siksi poliitikot yrittävät kätkeä myös seksuaalisuutensa. Asiaan liittyvä kaksinaismoralismi tekee tuosta touhusta naurettavaa, ja seksuaalisissa suhteissa epäonnistumisen peittely-yritykset vain pahentavat asiaa.

Nyt naiset paheksuvat julkisesti sitä, että he kokevat itsensä ahdistelluiksi eduskunnassa. Talossa tehty tutkimus kertoo, että ”tasa-arvokyselyn häirintäosioon” vastanneista naisista joka viidennelle oli esitetty ”vartaloon tai seksuaalisuuteen kohdistuvia huomautuksia”, 15:ta prosenttia oli ”lähennelty tai kosketeltu epämiellyttävästi”, ja 12 prosentille oli lähetetty ”epäasiallista postia, sähköpostia tai soiteltu ahdistavalla tavalla”. Aivan hirveää on, että ”seksuaalista häirintää” koskeviin kysymyksiin vastanneista naisista kolmannes oli kokenut ”kaksimielisiä puheita tai härskejä juttuja”, joten ei ihme, että puhemiestäkin tämä tieto on alkanut kangertaa.

Ja keitäpä muita nuo seksin kurimuksessa kamppailevat törkimykset voivat olla kuin miespuolisia kansanedustajia, sillä ”miehet eivät juuri olleet kokeneet häirintää”? Mistähän tämä jatkuva epäsymmetria naisten ja miesten välillä johtuu?

Kansanedustajat ovat halunneet paimentaa toisia ihmisiä ja meidän seksuaalista käyttäytymistämme, mutta nyt he haluavat ilmeisesti rajoja myös itselleen oman seksuaalisuutensa kieltämiseksi. Paljon puhuvaa on, että seksuaalista ahdistelua koskevan väitteen esittäjinä ovat taaskin vain naiset. Syyllisiksi nimetään miehet. Kenties onkin niin, että mies on seksuaalinen mutta nainen ei ole. Jos nainen on seksuaalinen, hän on sitä perin juurin eri tavalla kuin mies, mikä kertoo sukupuolten yhteensopimattomuudesta heteroseksuaalisessa valtakulttuurissa. Kyse on siis heteroiden omista ongelmista. Jos meillä homoilla olisi oma valtio ja parlamentti, uskon että väitettä ”seksuaalisesta ahdistelusta” ei esittäisi siellä kukaan.


Defensiohoitoa poliitikoille

Monet muistavat Jouko Turkan ohjaaman tv-sarjan nimeltä Kiimaiset poliisit 1980-luvun lopulta. Ohjelmassa toilailivat seksuaalisista intohimoistaan kärsivät (ja nautiskelevat) poliisihenkilöt, joiden seksuaalinen energia purkautui kaikista pidäkkeistä huolimatta heidän kurinalaisuutta vaativan ulkokuorensa läpi. Tuloksena oli virka-autoissaan paneskelevia poliisimiehiä ja -naisia, kalsareissaan hilluvia oikeudenpalvelijoita ja yleisen tasa-arvon vuoksi vaatteensa repiviä ylikonstaapeleita.

Samanlaisen performanssin voisi nykyään laatia poliitikkojen toiminnasta – eihän ”poliisia” ja ”poliitikkoa” erotakaan kuin muutama kirjain, ja kumpikin käsite juontaa juurensa kreikan kielen sanasta polis, joka tarkoittaa ’kaupunkivaltiota’. Mutta myös arkitodellisuudessa poliitikot alkavat mieltää asemansa turhan usein poliiseiksi.

Muutamia ihmisiä saattaa kiihottaa poliittinen valta sinänsä. Jos poliittisen vallan kahvassa eroottisesti vietteleviksi koettuja ihmisiä, sitä runsaampia ovat intohimot. Samalla kasvavat myös mahdollisuudet poliittisen vallan käyttämiseen. Uskon, että monet poliittisessa vallassa olevat naiset käyttävätkin hyväkseen omaa ”eroottisesti viettelevänä” pidetyn henkilön rooliaan pyrkimällä säännöstelemään ja pidättämään eroottisia nautintoja heteroseksuaalisilta mieskansanedustajilta. Kyse on siis eräänlaisesta kiusanteosta ja kaupankäynnistä.

Olisi mielenkiintoista tutkailla kärpäsenä katossa, millaista noiden ”kansan edustajien” seksuaalinen käyttäytyminen todellisuudessa on. Sen sijaan julkinen sana on unohtanut psykoanalyyttisen asiantuntemuksen kokonaan. Torjunnan takana asuneekin yleensä seksuaalinen tyydyttymättömyys ja piilotajuinen toive saada sekä harjoittaa seksiä. Seksinvastaisia ihmisiä varten ei ole kerta kaikkiaan muuta hoitomuotoa kuin se, että kielletään heiltä kaikenlainen seksi, jolloin heidän intohimojensa rippeiden voidaan toivoa heräävän esiin.

En kuitenkaan halua, että yhteiskuntamme ”kieltää vähäisetkin viittaukset seksuaalisuuteen” työpaikoilla ja muissa julkisissa yhteyksissä tai ”ottaa yhteyttä poliisiin havaitessaan lievääkin seksuaalista häirintää”, kuten feministit ovat vaatineet. Varmimman vastareaktion aikaansaamiseksi eduskunnan pitäisi kieltää kaikilta ihmisiltä kaikki viittaukset kaikkeen ja ylipäänsä mihinkään ja sulkea jokainen ihminen kertakaikkiseen vankeuteen nyt ja iankaikkisesti.