31. elokuuta 2010

Rassismista


Jos suomalaisesta mediasta etsitään vertailukohtaa kaksinaismoralismille, on vaikea löytää City-lehteä edustavampaa esimerkkiä. Lehti tulee toimeen ravintolamainostajien rahoilla ja on saatavillakin lähinnä ravintoloiden ilmaisjakelupisteistä.

City-lehti pyrkii siis edistämään nuorison juopoksi tekemistä ja maleksimista juuri sillä tavoin tyhjän panttina ja mahdollisesti huumeiden uhrina kuin ravintolaelämään kuuluu. Niinpä lehden linjana on jo pitkään ollut, että toimitus kiillottaa kilpeään kehumalla työnteon tärkeyttä ja ohjaamalla ihmiskuntaa oikeaan, vaikka toinen käsi onkin kyynärpäätä myöten mämmissä.

No eipä siinä mitään, myönteistä tarkoitusperää siinä kai edistetään. Mutta jos luterilainen työmoraali onkin lehdelle tärkeää sen oman syyllisyydentunteen parantamiseksi, niin miten lehti tuota korkeinta tavoitettaan, keskiluokan ja työväenluokan työmoraalia, edistää?

Numerossa 15/2010 lehti latasi toimittaja Ari Peltosen kynällä suomalaisia ihmisiä syyllistävän ja maahanmuuttomyönteisen truuttauksen, jonka tehtävänä oli todistella, että suomalainen työtön on työttömänä ollessaan moraaliton ja että ulkomaalainen Suomessa oleskelija on joka tapauksessa säntillinen, tunnollinen ja ahkera, paitsi ollessaan toimeton, jolloin hän on yksiselitteisesti ”rasismin” ja työsyrjinnän uhri.

Lehti siteerasi Helsingin Itäkeskuksesta haastateltavaksi poimimiaan maahanmuuttajia ja laittoi lainauksen myös löppiinsä: ”Ei meidän sukulaisilla ole mitään ongelmia saada töitä. Ja kaikki meistä tekee tulevaisuudessa mieluummin vaikka jotain paskaduuneja kuin nostelee työkkäreitä!”

Tämä tarkoitushakuinen uutisointi saattoi jonkin verran koetella ilman omaa syytään työttömiksi joutuneiden suomalaisten oikeustajua. Totuushan on, että ulkomaalaiset myyvät työvoimansa Suomessa kantaväestöä edullisemmin tai jopa pimeästi, ja siten he vahingoittavat suomalaisten ihmisten ansionhankintaa. Ennen kaikkea he vievät suomalaisten työpaikat.

Työvoiman hintoja polkemalla maahanmuuttajat huonontavat myös laajemmin suomalaisen työnteon edellytyksiä. Ihmisten työidentiteetti ja pitkäaikaiset työsuhteet kärsivät, kun markkinoille tulee henkensä hädässä kamppailevaa työvoimaa, joka suostuu hyppimään ja pomppimaan paikasta toiseen. Työn hintakilpailun kautta tämä globaali hätätila leviää myös osaksi suomalaisten ihmisten elämää pilaten niin alaltaan rajatun työsopimuksen periaatteen kuin suomalaisen oman tuvan ja luvan oikeuden, jonka puitteissa työsuoritukset on vaihdettu reilusti rahaan ja raha edelleen omaan asuntoon.

Halvemmasta työvoimasta ei ole hyötyä myöskään työnantajille, sillä samalla kasvaa suomalaisten työttömyys, ja työttömyyden hoitomenot kiertyvät maksettaviksi korkeampina veroina. Tämä taas heikentää työnantajien ja yritysten toimintaedellytyksiä.

Ongelma on yhtä kaikki liikaväestö: Suomessa ei tarvita lisää väkeä, jota tänne tulvii varsinkin humanitaarisen maahanmuuton myötä ulkomailta. Asiaan voi perehtyä esimerkiksi teokseni Työttömän kuolema uudistetun laitoksen (2010) sivuilta 236–254.

City-lehden toimittaja Peltonen puolestaan rikkoo pähkinän seuraavasti: ”Rasisteille ei kelpaa mikään. Jos ulkomaalaiset tekevät töitä, valitetaan että he vievät suomalaisten työpaikat ja jos eivät tee, niin valitetaan etteivät tee töitä.”

Entä sitten? Juuri näinhän asia on: ulkomaalaiset ovat täällä joko paiskimassa töitä alihintaan tai maleksimassa tyhjän pantiksi. Työmarkkinat eivät väestönlisäystä kaipaa. Jos tämän ymmärtäminen johtaa leimaamiseen ”rasistiksi”, on ilmeisestikin erinomaisen johdonmukaista olla ”rasisti”.

Kun kehutaan maahanmuuttajien yritteliäisyyttä, tuskin muistetaan, kuinka pahasti (ja perustuslaillisen yhdenvertaisuuden vastaisesti) Suomen verolait kohtelevat kantaväestöön kuuluvia suomalaisia. Esimerkiksi vuonna 2003 tuli voimaan laki maahanmuuttajien erityistuesta (1192/2002), jolla maahanmuuttajien yritykset vapautettiin veroista ensimmäisten toimintavuosien ajalta. Tämän lain mukainen erityistuki on ollut tuloverolain 92 §:n 9 kohdan (1360/2002) mukaan saajilleen verotonta tuloa, mikä on asettanut kantaväestöön kuuluvat suomalaiset eriarvoiseen asemaan viranomaisten edessä. Näiden tukien hyväksikäyttö ei siis ole kuvastanut välttämättä maahanmuuttajien yrittäjähalukkuutta vaan yksinkertaisesti halukkuutta käyttää tukia hyväksi.

Mikäli suomalaisia jonakin päivänä on työttöminä suhteellisesti enemmän kuin maahanmuuttajia, syy on maahanmuuton, sillä ilman maahanmuuttoa yksikään maahanmuuttaja ei voisi viedä työpaikkoja suomalaisilta eikä toisaalta olla itsekään työttömänä Suomessa. Niinpä kaikkien ongelmien alku ja juuri on maahanmuutto sinänsä. Osittain syyllisiä ovat myös toimittaja Ari Peltosen kaltaiset länsimaiden haudankaivajat, jotka aiheuttavat vääristelevällä journalismillaan kansalliselle edulle pelkkää vahinkoa.

Varmimmaksi vakuudeksi toimittaja Peltonen jatkaa semanttisista hiuksenhalkomistaan ”ulkomaalaisuuden” ja ”ulkomaalaistaustaisuuden” välillä ja ehdottaa, että ”eiköhän suurin osa esimerkiksi Suomen somaleista ole suomalaisia”. On kieltämättä harmillista, jos näin on päässyt käymään, ja kansalaisuuksia jaetaan kuin tehtaanmyymälästä. Suomen kansalaisen ulkomaalaisesta voi muodollisesti saada antamalla hänelle passin, mutta eri kysymys on, saadaanko hänestä koskaan suomalaista, joka kokee yhteisen kansallisen edun omakseen ja näkee maamme muunakin kuin pelkkänä henkilökohtaisen hyötymisen, sosiaalitukien ja yritystukien lähteenä.

Myös Seura-lehdessä julkaistiin hiljattain maahanmuuttoa puolusteleva juttu, jossa syyt ja seuraukset olivat vinksallaan kuin Pippi Långstrumpan legginsit. Numeron 32/2010 kannessa oli kirjailija Leena Lehtolaisen suurikokoinen kuva ja teksti: ”Muslimityttöjä puolustava Leena Lehtolainen – Ihmisten viha vei yöunet”.

Siitä, että muslimitytöillä menee huonosti, pyritään taaskin syyllistämään suomalaisia ihmisiä, vaikka syypää kurjiin oloihin on islamilainen kulttuuri itse. Kun somalitytöltä silvotaan sukupuolielimet uskonnollisen mielivallan merkiksi, syyllisenä pidetään automaattisesti suomalaista keskiverto mieshenkilöä, joka on ”rasistinen” ja sen vuoksi paha. Kuinka Lehtolaiselta on voinut jäädä huomaamatta, että kaapu musliminaisella on sama asia kuin kahleet mustalla orjalla?

Samaan aikaan lehtitelineisiin ilmestyneen Anna-lehden 32–33/2010 kannessa olikin sitten otsikko, joka sopisi kuin vastaukseksi Seura-lehden otsikkoon ja miksipä ei kommentiksi myös Anna-lehdessä haastatellulle Lehtolaiselle itselleen: ”Leena Lehtolainen – Haavemaailmoihin on helppo eksyä”.

Yksi syy lehdistön epä-älyllisyyteen maahanmuuttokysymyksissä on varmastikin se, että tiedotusvälineet ovat akkavallan hallussa. Se puolestaan estää älyllisen journalismin lehdissä ja intellektuaalisen sanankäytön kustantamoissa. Olen jo aiemmin arvostellut tapaa, jolla varsinkin naiskirjailijat saavat moninkertaista julkisuutta naistenlehdissä ja naisille suunnatussa mediassa. Tällä menolla maamme aikakauslehdistö kilpailee ainoastaan parodiahorisontin ylittämisessä. Harvemmin tosin mikään lehtien sivuille painettu on jäänyt elämään paria päivää pitemmäksi ajaksi, joten mitään, mitä he sanovat, ei kannata tietenkään ottaa turhan vakavasti.

28. elokuuta 2010

Älä auta Pakistania


Kerjääminen on helpompaa, kun tekee kerjäläisyydestä roolin. Niinpä järjestöjen rahankerääjät tukkivat ne tiet, jotka Helsingin kaduilla ovat vielä kaivaustöiden jäljiltä vapaina.

Tänään Suomen Punaisen Ristin rahankerääjä yritti riisua minut irtokolikoista Pakistanin tulvauhrien auttamiseksi. Tämän uutisen mukaan monsuunitulvista kärsii Pakistanissa 15 miljoonaa ihmistä.

Heidän kärsimyksensä on tietenkin valitettava asia. Mutta vielä kurjempaa on, että Pakistanin hallitus ja maassa oleskelevat terroristit käyttävät kansalaisiaan länsimaiden kiristämiseen, toisin sanoen pelinappuloina sodassa, jota käydään terrorismin puolesta ja sitä vastaan.

Kiintoisaa onkin, että esimerkiksi tämän uutisen mukaan yhdysvaltalainen demokraattisenaattori John Kerry haluaa nopeuttaa tulva-avun antamista, ”jotta terroristit eivät pääsisi hyötymään epävakaasta tilanteesta” eivätkä ”militantit voisi käyttää hyväkseen ihmisten tyytymättömyyttä”. Eikö tässä olekin kiristyksen maku? Maahan halutaan avustuksia sillä verukkeella, että muuten terrorismi ryöstäytyy käsistä eikä viranomaisvalta voi mukamas asioille mitään. Vaikuttaa kuin terrorismin uhkaa käytettäisiin Yhdysvaltain kansan kiskomiseen.

Toisaalta Pakistanin kansan keskuudessa on haluttomuutta ottaa vastaan mitään avustuksia, sillä kansalaiset elävät jatkuvasti sen uhan alaisina, että Taliban tulee ja polttaa länsimaista apua ottaneiden ihmisten talot. Tällainen tilanne on tietenkin mahdollinen vain, jos maassa ei ole luotettavaa siviili- eikä sotilashallintoa. Ja juuri näin asia on: Pakistan on terroristien pelikenttää, koska maan siviili- ja sotilashallinto katselevat väkivaltaa läpi sormien ja sitoutuvat siihen myös itse yhteisen islamilaisen ideologian kautta.


Ydinpommi kanakopissa

Mietitäänpä siis hetken, mistä avun kiirehtimisessä tai sen epäämisessä on kyse. Mikä oikeastaan on Pakistan? Pakistan on islamilainen tasavalta ja väkiluvultaan maailman kuudenneksi suurin valtio. Maa uhkaa muuta maailmaa ydinsodalla, sillä Pakistanilla on hallussaan ydinase, jonka se hankki ydinsulkusopimusta rikkoen. Vuonna 1998 Pakistan rikkoi ydinkoekieltoa ja julistettiin sen vuoksi kauppasaartoon sekä aseidenvientikieltoon. Pakistan on siis sangen epäluotettava poliittinen toimija myös virallis-formaalisti.

Pakistan on pakotteista huolimatta vienyt ulkomaille ydinasetietämystään. Esimerkiksi vuonna 2004 Pakistanin ydinpommiohjelman johtajan Abdul Qadeer Khanin paljastettiin välittäneen ydinteknologiaa Iraniin, Pohjois-Koreaan ja Libyaan, jotka on luokiteltu terroristisiksi maiksi.

Suomessa ja länsimaissa muutamat asioista tietämättömät kyynelehtivät Iranin ydinaseohjelman ja ydinaseiden leviämisen vuoksi. Totuus on kuitenkin paljon synkempi: todellisuudessahan Iranilla on jo ydinase, samoin esimerkiksi Saudi-Arabialla, Kuwaitilla, Malesialla ja Egyptillä. Se vain sijaitsee Pakistanissa. Pakistanin ydinase on nimittäin muslimimaailman yhteinen. Se rakennettiin muiden arabimaiden öljymiljoonilla, ja sitä käytetään kollektiivisesti vääräuskoisten pelotteluun.

Näin selittynee myös se, miksi muslimimaailman ydinase on Lähi-idän maista takapajuisimmalla: Pakistan toimii laukaisualustana, josta on hyvä kantama niin Eurooppaan, Venäjälle, Intiaan ja Kaukoitään kuin pohjoisnavan ylitse Amerikkaan. Ydinpommi ei ole Pakistanin poliittisen omavaltaisuuden merkki, kuten usein väitetään, vaan se on osoitus muslimimaiden yksituumaisuudesta ja suunnitelmallisesta asettumisesta ydinaseriisuntaa vastaan.

Eivät pakistanilaiset tietenkään itse kyhänneet ydinpommiaan, vaan ydinaseen valmistamisessa Pakistania auttoi ystävä, joka aina ilmaantuu kaikkialle, missä on jotain rehellistä ja vilpitöntä tekeillä, toisin sanoen ryssä. Myös tämän uutisen mukaan Iranin vastavalmistuneen ydinvoimalan rakentamisessa maata auttoi nimenomaan Venäjä, joka luo alueelle vakautta toimittamalla plutoniumtehtaan avaimet käteen. Entisessä Neuvostoliitossa kannattaisi ehkä miettiä, onko järkevää jakaa taivaallista tulta ihan kaikkien kansakuntien asekaappeihin pelkän vaikutusvallan osoittamiseksi. Siinä leikissä saattaa parta palaa myös noilta teknologisen sivistyksen levittäjiltä itseltään.

Venäläisten unohtamilla aseilla varusteltiin myös Talibanien (eli ”opiskelijoiden”) terroristiarmeija Afganistanin sodan jälkeen 1990-luvulla. Nyt järjestö pitää majaansa Pakistanin ja Afganistanin rajan tuntumassa noin 40 kilometrin levyisellä kaistaleella, jonka Pakistanin armeija on käytännössä sulkenut muulta maailmalta ”turvallisuuden nimissä”. Tällä turvallisuuden varjelullaan Pakistan tulee kuin vahingossa suojelleeksi kansainvälistä muslimiterrorismia.

Poliittisesti Pakistanissa ovat vaihdelleet siviili- ja sotilashallinnon kaudet, mutta käytännössä maa on edelleen sotilasdiktatuuri. Vuonna 1999 vallan kaappasi armeijan komentaja Pervez Musharraf, joka valitutti itsensä presidentiksi ja tasapainoili muslimiryhmittymien ja kansainvälisen painostuksen välillä vannoen luottamusta Yhdysvalloille, kunnes joutui eroamaan 2008. Käytännössä myös Pakistanin liittyminen terrorismin vastaiseen sotaan on toiminut pelkkänä kulissina terrorismin suojelulle, jonka takeena toimii ydinasepelote.

Pakistan käyttää armeijan kuluihin peräti kolmanneksen budjetistaan, ja maa pitää jatkuvasti aseissa 1,5 miljoonan sotilaan armeijaa. Useimpien olkavarteen on armeijan paidan ja sotilasarvomerkintöjen alle tatuoitu Osama bin Ladenin pää. Kurjista oloista huolimatta köyhyysrajan alapuolella elää enää vain noin 13 prosenttia kansalaisista, eli pienempi osuus kuin esimerkiksi Romaniassa ja yhtä suuri kuin Helsingissä.

Kannattaa siis miettiä tarkkaan, kenelle ne vähät almunsa antaa. Tukemalla Pakistanin tulvien uhreja helpotat Pakistanin sotilasdiktatuurin asemaa ja tuet hallitusta, joka levittää ydinaseita ja tukee epäsuorasti terrorismia.


Maailmansotaa kehitysapukolikoilla

Viipurin pamauksesta asti hallitusten ongelmana on ollut se, mihin suuria pommeja voisi käyttää. Ne tuhoavat sotasaaliin, jäävät ihmisten mieleen ja ansaitsevat moraalisen närkästyksen. Joukkotuhoaseiden käyttäminen voikin näyttää järkevältä lähinnä epätoivoisten tahojen, kuten uskonnollisten fundamentalistien, terroristien ja kehitysmaiden näkökulmasta.

Yhdysvaltain, Venäjän ja muiden länsimaiden ydinpelote ei ole tietenkään Pakistanin pommia ystävällisempi. Mutta ydinaseiden käytön kynnys on kylmän sodan vuosista laskenut, sillä helvetinkone on karannut valtioiden kansainvälisestä kontrollista. Onkin todennäköistä, että ydinasetta käytetään jossakin muodossa lähimpien 20 vuoden kuluessa.

Myös kehitysapukolikoilla käydään kolmatta maailmansotaa, sillä niillä helpotetaan terrorististen hallitusten asemaa. Niinpä Pakistanin tulvissa kuolleet ovat uhreja ideologisessa sodassa.

Mieleen tulee kalastaja Pentti Linkolan lausahdus Irakin vuoden 1991 sodan alkutunnelmissa, toteamus, joka päätyi myös erään iltapäivälehden lööppiin: ”Saddam, tapa miljardi!” Todellakin: maailman suurin ekologinen, poliittinen, taloudellinen, sosiaalinen, terveydellinen ja ravitsemusongelma on liiallinen väestönkasvu. Tarkemmin sanottuna se, että väestö kasvaa väärässä paikassa: kehitysmaissa ja niin sanotussa kolmannessa maailmassa. On kokonaan näiden valtioiden omaa syytä, jos ne eivät saa tai halua väestöräjähdystään kuriin.

25. elokuuta 2010

Repikää siitä


Ihmisten viestintä voidaan jakaa siihen, mistä tietty henkilö puhuu, mitä hän sanoo, mitä hän tarkoittaa ja mitä hänen sanomansa merkitsee. Tätä tulkitsevaa linjaa noudattaen maailmalla ovat yleistyneet erilaiset ”Mitä Lenin todella sanoi?”, ”Mitä Nietzsche oikeastaan tarkoitti?” ja ”Mitä Gandhi varsinaisesti opetti?” -teokset.

Yksimielisyyteen pääseminen siitä, mitä puhe koskee, on usein vaikeaa. Sen kuuleminen, mitä puhuja sanoo, näyttää olevan jo ylivoimaista. Tarkoitusten selittäminen puolestaan on sanojen laittamista toisen suuhun, ja useimmiten erilaisissa mielipiteissä onkin kyse erilaisista tulkinnoista: sen pohtimisesta, mitä mikäkin merkitsee.

Merkitysten analysoiminen on filosofian ominta aluetta. Äskettäin painosta tuli Savukeitaan kustannuspäällikön, Ville Hytösen, toimittama teos Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?

Myös minulta pyydettiin juttua kokoelmaan, ja suostuinkin kirjoittamaan teokseen mielelläni, sillä olen käsitellyt maahanmuuttoa ja Halla-ahoa jo blogikirjoituksissani. Oli väliyhteenvedon paikka.

Koska Halla-ahosta on tullut ilmiö, sen merkitystä voidaan pohtia jo itsenäisenä. Mainitsin jutussani, etten halua selitellä, mitä kukaan tarkoittaa. Sitä olisi parasta tiedustella ihmiseltä itseltään. Sitä paitsi Halla-aho on ollut kohtalaisen selkeä, joten teoksen nimi lienee ironinen ja viittaa kriitikoiden haluun selittää kohdettaan. Koetinkin syventyä kysymykseen, mitä maahanmuutosta käyty keskustelu on merkinnyt ja miten tätä laajaa poliittista asiaa on vatvottu Jussi Halla-ahon kautta.

Teoksen muut kirjoittajat ovat Arja Alho, Timo Hännikäinen, Jukka Mallinen, Husein Muhammed, Katja Kettu, Jussi K. Niemelä, Sirpa Pietikäinen ja Mike Pohjola. Heistä Niemelä oli se, joka ei kirjoittanut aiheesta lainkaan vaan keskittyi huitelemaan toisista kirjoittajista, muiden muassa minusta, rakentamiaan olkiukkoja. Olen sanankäytön suhteen sen verran liberaali, etten halua siivota myöskään Niemelän minua kohtaan osoittamia solvauksia pois vaan jätän niistä maininnan myös tähän. – Minä tiedän tämän, Jussi K. Niemelä: sinä olet pieni, mutta kuulen sinut silti! Jatka vain samaan tapaan, niin saat muut vaikuttamaan viisailta.

Sen voin kyllä sanoa, että tämän kirjan teko onnistui minun ja toimituksen välillä ongelmattomammin kuin yhdenkään muun teoksen koskaan. Olen joskus aiemmin saanut huonoja kokemuksia esimerkiksi Gaudeamuksen tavasta ripittää kirjoittajiaan ja painostaa heitä tiettyihin mielipiteisiin. Kokoelmateosten kirjoituksia on joskus luetettu kirjoittajien kesken ristiin ja pakotettu heitä sopeuttamaan näkemyksiä toisiinsa, mikä on johtanut ajatusten sensuroimiseen eri mieltä olevien henkilöiden välillä. Sen sijaan Savukeitaan tapauksessa kirja saatiin kokoon tyylikkäästi, vaikka useimmat kirjoittajista ovatkin aika eri linjoilla kuin itse olen tai on teoksen kohdehenkilö.

Eniten pidin Timo Hännikäisen kirjoituksesta. Hän on julkaissut myös käytännöllisen etiikan oppikirjan nimeltä Ilman – Esseitä seksuaalisesta syrjäytymisestä, josta valkenee, että ihmisarvoon liittyy oikeus saada seksiä. Halla-aho-interpretaation kirjoituksista suurin osa oli puolestaan arvattavissa. Sirpa Pietikäinen pääsi asiaan vasta artikkelinsa toiseksi viimeisellä sivulla, ja Arja Alho teki merkittävimmät paljastuksensa jo lipsauttaessaan markan ERM-kytkentätavoitteet neuvottelujen vastapuolelle.

Räikeimmät valheet tässä teoksessa esittää Katja Kettu, jonka pelastanee vain se, ettei hänellä ole mitään tieteellistä asiantuntemusta eikä häntä voida sen vuoksi ottaa vakavasti. Olisi ollut kuitenkin suotavaa, että kirjoittaja olisi istunut opintonsa loppuun ennen kuin meni arvostelemaan kenenkään tutkimuksellisia näyttöjä pelkillä moitiskelevilla mielipiteillään esimerkiksi näin:

”Yksi osoitus taitavasta mediatoiminnasta on Hommafoorumin 2010 teettämä mielipidetutkimus, joka mittaa kansalaisten asenteita maahanmuuttoa kohtaan. Valtamedian hyvin sisäistämän teesin mukaan kyse oli puolueettomasta tutkimuksesta. Todellisuudessa kysely tehtiin Homma-sivuston käyttäjille ja täten jo valmiiksi valikoituneelle kansanosalle. [...] Valtamedia tarttui asiaan hanakasti ja Homma-sivuston jäsenet ilakoivat. Verkkosivujen keskustelijoiden maksama, Taloustutkimuksella teetetty kysely oli taitavaa julkisuuteen vaikuttamista. Spektaakkelin luonteeseen kuuluu, että tämän pseudotutkimuksen tuloksia reposteltiin valtamediassa laajasti.

Totuus asiasta on seuraava: tutkimuksen kohdejoukkona olivat 18 vuotta täyttäneet suomalaiset Ahvenanmaan maakuntaa lukuun ottamatta. Otos muodostettiin Taloustutkimuksen internetpaneelin jäsenten keskuudesta siten, että se vastaa Suomen aikuisväestöä iän, sukupuolen ja asuinpaikan mukaan. Internetpaneelin rekrytointi tapahtui kokonaisuudessaan Taloustutkimuksen valtakunnallisesti edustavien tutkimusten yhteydessä tai erillisen Väestörekisterikeskuksen satunnaisotokseen perustuvan rekrytointiprosessin kautta, mikä takasi tutkimusten edustavuuden, luotettavuuden ja korkean vastausprosentin. Internetpaneelissa on tällä hetkellä reilut 34 000 jäsentä. Tutkimuksen otos painotettiin puoluekannatuksen mukaan väestöä edustavaksi.

Kaikki tulokset voidaan lisäksi ristiintaulukoida sukupuolen, iän, ammatin, asuinkunnan ja -läänin, koulutuksen, talouden tulojen ja rakenteen sekä puoluekannatuksen perusteella. Tutkimus oli ideoitu internetissä Hommaforumilla ja sen tilasi Homma ry. Taloustutkimuksessa tutkimuksesta vastasi yhteiskuntatieteiden tohtori Juho Rahkonen.

Pidän erittäin vaarallisena, että läpi päästetään myös sellaisia julkaisuja kuin Kaisa Ketun kirjoitus, toisin sanoen tekstejä, joissa tieteellisesti tuotettua tietoa yritetään vääristellä pelkältä asenteelliselta pohjalta. Paperille painettuina sen kaltaiset jutut luovat harhaanjohtavan kuvan, että kyseessä on todeksi osoitettua tietoa. Miten tämä ei ollutkaan minulle mikään yllätys?

24. elokuuta 2010

Netti luo demokratiaa


Helsingin Sanomat nosti viime viikon numerossaan esille hämärätutkija Jason Lanierin äskettäin ilmestyneen teoksen Et ole koje (Terra Cognita, 2010). Lehti koetti tiivistää kirjan sisällön otsikkoon, joka ilmeisestikin edustaa toimituksen kantaa: ”Tutkija varoittaa: Nimetön internet vie totalitarismiin.”

Oman käsitykseni mukaan tämä ei ole Lanierin kirjan pääviesti. Etupäässä hän vastustelee tietotekniikan välineellistävää vaikutusta ihmisiin: sitä, että kaupallisin tai teknisin motiivein toimiva internet yhdenmukaistaa kulttuuria, lisää joukkokäyttäytymistä ja vahvistaa massakulttuuria, jolloin erilaisuus ja monimuotoisuuskin helposti typistyvät.

Ihme muuten, että tästä yhdenmukaistumisesta moititaan internetin mahdollistamaa sananvapauden laajentumista. Yleensä Hesarin toimittajat ja lehden suosimat kriitikot jakavat pelkkää kiitosta aina kun huomaavat, että kulttuurimme yhdenmukaistuu esimerkiksi monikulttuurisuuden ideologian tuloksena. Joten mikä siinä nyt on niin huonoa? Yhdenmukaistaminen näyttää kelpaavan lehdelle, kun se on tulos maahanmuutosta, mutta arvotetaan kielteisesti, mikäli sitä täytyykin pitää tuloksena sananvapauden kasvusta.

Olen sitä paitsi eri mieltä itse ilmiön olemuksesta: internet ei suinkaan yhdenmukaista kulttuureita ainakaan missään kielteisessä merkityksessä. Miten sananvapaus voisikaan edistää muuta kuin moniäänisyyttä? Kyse on joka tapauksessa vain viestinnästä. Sen sijaan maahanmuutto ja monikulttuurisuuden ideologia aiheuttavat suuria yhteiskunnallisia, taloudellisia ja sosiaalisia mullistuksia siinä yhteiskunnallisessa todellisuudessa, jossa me elämme: esimerkiksi kouluissa, asuntopolitiikassa ja työpaikoilla, joilla joudutaan sovittamaan erilaisuutta yhteen ja kärsimään sopeuttamisesta. Lanierin kysymys ”entä jos ihmiset ovat todellisia, mutta informaatio ei?” voidaankin kääntää hänelle takaisin. Atk-nörtin olisi ehkä kannattanut miettiä, millaista on todellinen elämä tässä maailmassa, ja mikä lopulta tuottaa myös ne yhteiskunnalliset konfliktit.


Internet ei vie totalitarismiin

Ei ole mitään syytä nähdä internetiä mörkönä kuten Lanier. Koska Lanierin mielipiteet perustuvat väärään käsitykseen internetin luonteesta, myös hänen johtopäätöksensä ovat virheellisiä. Internet ei suinkaan vie mihinkään totalitarismiin. Anonyymistä nettiviestinnästä on saatu paljon hyviä kokemuksia, jotka ovat laajentaneet ihmisten sananvapautta ja kansanvaltaa. Yhden esimerkin tarjoaa Wikileaks-sivusto, jolla on paljastettu poliittisia valheita.

Toisaalta on huomattava, että Lanier on vastustellut nimetöntä esiintymistä internetissä etupäässä tekijänoikeudellisista syistä, toisin sanoen siksi, ettei esimerkiksi taiteen tai tieteen teoksia irrotettaisi asiayhteyksistään ja jaettaisi eteenpäin satunnaisesti tai vastikkeettomasti. Näin ollen Helsingin Sanomien jutun otsikko antaa harhaanjohtavan kuvan kirjoittajan ajatuksista. Helsingin Sanomat referoi Lanieria niin, että hänen mukaansa ”nimettömyyden ideologia perustuu ajatukselle, jonka mukaan verkko ja joukko ovat yksilöä arvokkaampia”. Lehden johtopäätös on, että ”mitään materiaalia ei hänen mielestään pitäisi julkaista verkossa nimettömänä, ellei aineiston julkaisija ole suorassa vaarassa”.

Mikäli tämä edustaa totuutta Lanierin mielipiteistä, hänen täytyy olla joko poikkeuksellisen huumorintajuinen tai poikkeuksellisen typerä. Miten Lanier muka lopettaisi esimerkiksi anonyymit seuranhakupalstat, joilla esiinnytään salanimellä, vai kuvitteleeko hän, että chattipalstoille pullahtaa internetin läpinäkyväksi muuttamisen jälkeen esimerkiksi liuta Matti Vanhasia tai Pekka Hyvärisiä hänen itsensä seuraksi?

Oman käsitykseni mukaan myös tekijänoikeudellisissa kysymyksissä internet on auttanut kumoamaan totalitarismeja, esimerkiksi tuotantoportaan ja suurten tietokoneohjelmistoja valmistavien yritysten vallankäyttöä. En kannata piratismia siinä muodossa kuin se on varastamista yksilötekijöiden taskuista. Mutta kannatan esimerkiksi Microsoftin vallan kumoamista, sananvapautta ja myös omien teosten vapaaehtoista jakelua, koska se tukee kulttuurin aitoa monipuolistumista ja runsastumista. Teosten monistuminen puolestaan vahvistaa niiden säilymistä. Tältäkin kannalta internet on tukenut yksityisiä kansalaisia ja tekijöitä itseään ja nostanut heidät samalle viivalle tuotantoyhtiöiden kanssa. Tulos on siis ollut kulttuuria rikastava eikä köyhdyttävä.


Miten netti pienentää tai suurentaa?

Anonymiteetti on myös poliittista. Mitäpä väliä tekijän nimellä oikeastaan on, jos kyseessä ei ole kukaan kuuluisuus, paitsi edesvastuuseen saattamisen kannalta? Jo poststrukturalistit iloitsivat aikoinaan ”tekijän kuolemasta”, toisin sanoen subjektin arvon alentamisesta, jonka he itse katsoivat saaneensa aikaan. Nyt nuo samat henkilöt kiljuvat tekijöiden esiin saamisen ja päiden katkomisen puolesta! Eivät ole tainneet uudet ajatukset ihan miellyttää?

Anonyymiä esiintymistä vastaan rimpuillaankin käsitykseni mukaan vain kurinpidollisista syistä, kun sovinnaiselle valtamedialle ei kelpaa poliittisesti epäkorrekti puhe. Tämä elämäntapakontrolli on osa poliittisen vallan ja mediatalojen välistä vispilänkauppaa, jolla koetetaan syrjäyttää kansalaisten mielipiteet.

Nimettömänä esiintyminen olisi tietysti viisasta, mutta se on myös opportunistista ja merkitsee vastuun pakoilua. Siinä on sen merkittävin moraalinen heikkous. Esimerkiksi minä julkaisen kaiken omalla nimelläni, jolloin tuttavani varoittavat minua ”marttyyrisoimasta” itseäni. Vastaan heille, että marttyyriksi ei suinkaan ryhdytä vaan tuomitaan. Koska nimeni on joka tapauksessa niin pieni ja tuntematon, ettei sitä voida erottaa salanimestä, kirkastuu myös anonyymin viestinnän olemus: mitä merkitystä sillä oikeastaan on, kuka jotakin sanoo? Olennaista on, että ylipäänsä joku sanoo: että tämä tai tuokin asia lausutaan julki.

Mikäli väitetään, kuten Lanier, että internetiin sisältyy kollektivismin uhka, on muistettava, että kieli ja ajatuksetkin muodostetaan usein kollektiivisesti, osana jotakin yhteisöä, ja kollektivismi on myös tieteen (usein kirottu) olemus.


Nimien häivyttäminen ja vaatiminen kertovat valtapolitiikasta

Mitä anonyymiin viestintään tulee, se on osa internetin olemusta. Nimetön kirjoittaminen tuo esille paljon sellaista, mitä ihmiset eivät koe voivansa sanoa työpaikkojensa tai henkensä menettämisen pelossa, vaikka se mitä he sanovatkin, on usein totta.

Vaikka anonyymi kirjoittaminen voi johtaa kulissien takaa tapahtuvaan läimäyttelyyn, myönteiset puolet ovat merkittävämpiä kuin mahdolliset haitat. Internetin palstoilla voidaan vaihtaa mielipiteitä yhtä hyvin poliitikkojen väärinkäytöksistä kuin huonolaatuisista tuotteista tai palveluista tavalla, joka edistää demokratiaa. Se taas on totalitarismin vastakohta.

Käsitykseni mukaan Lanier sen enempää kuin kirjan arvioinut Jussi Ahlrothkaan eivät ymmärrä totalitarismien poliittisesta olemuksesta mitään. Ehkä he työskentelevät itse jonkinlaisen totalitarismin sisällä. Kympin kysymys on, miksi nollatutkijan älyllinen pieru esitellään nimenomaan Helsingin Sanomissa.

Juttu on lehdessä, koska kirjoittajan mielipide sopii lehden tarkoitusperiin. Helsingin Sanomat on kamppaillut internetsensuurin puolesta ja pyrkinyt puhumaan myös anonyymia esiintymistä vastaan. Tämä on ymmärrettävää, sillä lehti ei ole itse nimettömästä viestinnästä riippuvainen eikä myöskään hyödy siitä millään tavalla. Tiedotusvälineissä kun kaikki olennainen sanotaan yleensä omalla nimellä. Pääkirjoitukset eivät ole kovin luettuja eivätkä vaikutusvaltaisia, mutta kenties lehden pitäisi alkaa vaatia omalla nimellään esiintymistä myös pääkirjoitustoimittajiltaan.

Helsingin Sanomat voi tietenkin käyttää omaa sananvapauttaan tavoitteidensa edistämiseen, kuten maahanmuuton lisäämiseen, Suomen liittämiseen Natoon tai Euroopan unionin laajentamiseen. Mutta muiden tahojen sananvapaudesta lehti alkaa kantaa huolta vasta sitten, kun myös sen oma sananvapaus (eli käytännössä omalla nimellä kirjoittaminen) on uhattuna. Ja omalla nimellä kirjoittaminen on Suomessa uhattuna vasta, kun kansalaisten omat mielipiteet eivät ole samat kuin Euroopan unionin komission ja Helsingin Sanomien toimituksen mielipiteet.

Kiintoisaa avoimessa ja anonyymissä viestinnässä onkin niiden välinen rajapinta ja määrittyminen toistensa kautta. Sanankäyttö on vallankäyttöä. Ne jotka käyttävät sanaa eli valtaa avoimesti, ovat luonnollisestikin vallan kahvassa. Oppositiovoimien ominaisuus puolestaan on se, että ne pyrkivät käyttämään sananvaltaa suojatummin tai anonyymisti. Nähdäkseni tämän ilmiön ei pitäisi olla tylsämielisen tuomitsemisen arvoinen asia (kuten Lanierin kirjassa) vaan filosofisen ymmärtämisen kysymys.

Ennen vanhaan vitsailtiin, ettei totuus tule kovissa kansissa. Nykyään voisi sanoa, ettei totuus tule omalla nimellä. Lanierin lietsoma juorujen irti riistäytymisen pelko on täysin turha sikäli kuin lukijoilla on arvostelukyky ja aivot.

Teos: Jason Lanier, Et ole koje: Manifesti. Suom. Kimmo Pietiläinen, alkut. You are not a gadget: A manifesto. Helsinki: Terra Cognita, 2010.

23. elokuuta 2010

Totuus suomalaisista


Siinä, missä Bruce Springsteenin kähisevä ja syyläraspilla silotettu laulunääni paljastaa hänen yökastelutaipumuksensa, siinä U2:n Bonon tapa roikkua mikrofonista sikiöasennossa kertoo hänen tavoittelevan syntymän ja elämän rajatilaan liittyvää transsendentaalista elämystä.

Tarkoin suunniteltua ohjelmistoa kiintoisampi esitys nähtiin kuitenkin konserttilavan ulkopuolella, keikan jälkitunnelmissa. Bonon suusta saimme kuulla rehellisen mielipiteen suomalaisista. Maailmaa nähneen artistin mielestä suomalaiset ovat hieno kansakunta, joka ainoana pohjoismaalaisista ei purjehtinut ryöstelemään irlantilaisia. Lisäksi hän kiitteli ”tapaa, jolla Suomi on kohdellut kaukaisia kansoja”.

Kas niin! Lähimmäisiään ja naapurikansojaan kohtaan suomalainen ihminen on tietenkin vain se Mimosoiden ylistämä väkivaltainen mieshirviö.

Bono oli myös briiffattu hyvin, sillä hän tunsi Aleksis Kiven seitsemän veljestä ja etsi suomalaisille vertailukohtaa heistä. Tämä kyseenalainen imartelu tarkoittaa ehkä vain sitä, että ulkomailla suomalaisia pidetään koivuhalolla päähän löydyn näköisinä hyväuskoisina hölmöinä, joiden lapsellisuutta kovia kokeneet kansakunnat käyttävät hyväkseen.

Helsingin Sanomien asennemuokkauksen mukaan U2:n keikka oli ”juuri oikeassa suhteessa julistusta ja täydellistä viihdettä”. Omasta mielestäni propaganda menettää tehonsa heti kun sen alkaa tunnistaa aivopesuksi, mutta Hesarin mielestä lehden lukijoille kyseinen mokutus ilmeisesti sopii.

Bonoa on jo aiemminkin sanottu Helsingin Sanomissa ”hyvänpuhujaksi” (kuinka vaarallinen tällainen uuskielinen nimitys onkaan; se kun leimaa ihmisen ja hänen asiansa orwellilaisesti joko hyväksi tai pahaksi mitään kyseenalaistamatta).

On syytä muistaa, että alternatiivirokkareita ei voi imarrella vastaimartelulla. Vaihtoehtomuusikkoja paremmin miellyttävän totuuden voi lukea jopa tästä.

20. elokuuta 2010

Maailmanlopun ensisäveliä


Tuttavani ovat ihmetelleet, leikinkö Jumalaa, kun en ole vastannut puhelimeen moneen viikkoon. - En. Olen vain ollut lomalla.

Käen kukunta, katiskan pudotus järvenrannan kaislikkoon, airojen kolina veneen kylkeä vasten ja löylyn sihinä kiukaalta: siinä kesän parhaat luontoäänet. Eikä yhtään feissaria lähimailla, ei meluisaa naapuria, ei ulkomaanelävää eikä ahdistelevaa professoria, ei toiseutta, vierautta eikä etnisyyden väristyksiä vaan suomalainen elämäntapa! Ihanaa!

Mutta kaikki päättyy aikanaan, ja on palattava vallan ja viisauden keskukseen, Helsinkiin, jossa etukäräjöinti, ahneus, kansainvälinen tunkeilevuus, rähjäisyys ja tinkimisen ilmapiiri johdattavat myös politiikantekoa juntturalle: juuri siihen sievisteltyyn ja pyöristeltyyn solisalirattiin, josta kärsii koko Suomi.

Päästyäni kaupunkiin ja käytyäni uimastadionilla pulikoimassa havaitsin, että Olympiastadionin on ottanut haltuunsa universaali kosmopoliittinen suurmokuttaja U2. Bono esikuntineen on aivan samanlainen kuin monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa edistämään pyrkivä vihervasemmisto yleensäkin: asuu loistohotelleissa, kiertää maailmaa yleisöltä keräämillään rahoilla sekä nautiskelee, elostelee ja lavastaa bisneksensä hyväntekeväisyydeksi. Erona on vain se, että tasa-arvo- ja maahanmuuttoviranomaiset ottavat kansalaisilta rahat pois pakolla (toisin sanoen verottamalla) antaakseen ne ulkomaalaisille. Bonolle taas ihmiset antavat rahansa vapaaehtoisesti, sillä he saavat vastineeksi viihdettä.

U2:n konsertit ovat eräänlaisia katumusmessuja. Kyse on samasta anekaupasta kuin vihreiden äänestämisessä. Ikävä sanoa, mutta U2:n kokonaisviesti on sekava. Se oli sitä jo vuonna 1992, Zoo TV -kiertueen aikana, jolloin lavasteina ilmassa lensi muun muassa Trabant-autoja. Kauppaketju Wal-Martia parodioiva Pop-Mart-kiertue vuonna 1997 vain pahensi asiaa. Itseironia on vaikea laji, sillä se jättää tulkinnan avaimet yleisön käsiin. U2:n itseironia on ollut vaikeasti tunnistettavaa, sillä bändi on syyllistynyt kaikkeen, mistä se itseään arvostelee, kuten kommunismisympatioihin ja kaupallistumiseen. Yhtyeen merkittävimmäksi ja uskottavimmaksi levyksi taisi jäädä vuonna 1991 julkaistu Achtung Baby, joka on monta kertaa äänestetty myös vuosikymmenen parhaaksi rocklevyksi.

Rahanhimosta ja kaksinaismoralismista kertoo se, että U2 ei konsertoi yhdessäkään Afrikan eikä Aasian maassa saati islamilaisessa Lähi-idässä, mutta sille kelpaavat rotusyrjinnästä ja riistoimperialismista syyttämiensä eurooppalaisten ja amerikkalaisten rahat. Selitys ei voi olla pelkästään se, että yhtye on esiintymiskiellossa muutamissa maissa.

Ja kyllähän bändille mammonaa valuukin. Viime vuoden yhteenlasketut konserttitulot olivat 311 miljoonaa dollaria, ja yli sadan miljoonan nettotuotoilla kassamagneetti kirjautti itsensä maailmantähtien tulokärkeen.

Vähennyskelpoisia menotositteita riitti lähetettäväksi myös verotoimistolle. U2:n 360° Touria varten rakennetut viisikymmentä metriä korkeat esiintymislavat maksoivat noin 20 miljoonaa euroa kukin, ja kolmen yksikön roudaamiseen tarvitaan jatkuvasti 120 rekkaa operatiivisten kokonaiskulujen ollessa noin puoli miljoonaa euroa päivässä. Bändin vihreitä faneja kenties kiinnostaa, että yhtye suoltaa ilmoille 65 000 tonnia hiilidioksidia rundinsa aikana.

Peri-irlantilaisena Bono on syyllistynyt myös synneistä pahimpana pidettyyn eli kansallismielisyyteen. Sitä hän edistää täysin johdonmukaisesti maahanmuuton ja monikulttuurisuuden varjolla. Irlantilaiset ovat itse olleet aktiivisia siirtolaisia ja valloittajia jopa niin, että arviolta 12 prosenttia Yhdysvaltain kansalaisista on tätä nykyä irlantilaisten jälkeläisiä. Heidän musiikkinsa soi kaikessa rock and rollissa, joka alun perin syntyikin neekerimusiikin yhdistyessä muun muassa irlantilaisperäiseen kansanmusiikkiin. U2:n suosio, sen mystisyys ja ekstaattisuus, saattaa perustua juuri siihen, että rockin musiikilliset ydinainekset kytkeytyvät bändissä saarnamieheen, joka omalla kapinahenkisyydellään pitää huolen yleisönsä työväenluokkaisen motivaatiorakenteen puhuttelusta.

Toisaalta tämä irlantilaisyhtye ei ole tehnyt tietääkseni yhtään laulua oman maansa kielellä (eli iiriksi), vaikka Irlannissa on pahoinpidelty ja tapettu tuhansia ihmisiä vain siksi, että nämä ovat halunneet asua omassa maassaan ja puhua omaa kieltään. Sen sijaan Bono esikuntineen on rikastunut ottamalla käyttöön brittimiehittäjien kielen ja hankkimalla maineen rauhaa rakastavana bändinä.

Huvittavimpia Bonon hankkeita on hänen One-niminen kansalaisjärjestönsä, joka ”pyrkii edistämään kehitysmaiden velkojen anteeksiantoa”. Sillä tavalla Suomelle ja Irlannillekin tarjoutuu vihdoin viimein mahdollisuus selviytyä jättiläismäisistä valtionveloistaan.

Kunpa U2 olisikin rehellisesti kaupallinen eikä pyrkisi pehmittämään bisneksentekoaan kehitysavun, rauhanliikkeen ja ituhippien ideologioilla. Nykyaikana on vaikea syyttää Yhdysvaltoja kaikesta, kun maa tekee koko ajan hyvää levittämällä rauhaa, demokratiaa, humanitaarista apua ja länsimaista hyvinvointia kuin apupaskaa pitkin maapallon takapihoja.

Valitettavasti Amerikka on tällä hetkellä heikko. Mikäli maailmanpoliisi puuttuu, elämä planeetallamme ajautuu entistäkin kurjempaan tilaan. USA saattaa vielä hetkeksi pystyä nousemaan Kiinan ja Intian talouskasvun tasolle, mutta sen jälkeen tulee maailmanloppu, kun Aasian ja Afrikan väestömassat lähtevät vyörymään pyyteellisinä, ahneina ja valloituksenhaluisina yli koko Zooropan aina Irlantiin ja Pohjois-Amerikkaan asti.

Etnisyyden, vierauden, toiseuden ja erilaisuuden hehkuttamisessa ei ole tietenkään mitään pahaa. Tärkeää olisikin, että kaikkea tätä ihanuutta pääsisi nauttimaan omilla ehdoillaan. Sen sijaan nyt niitä kaupataan meille EU:sta pakottamalla, ja U2 vain voitelee tätä toimintaa. Ehkä pitäisikin perustaa kokonaan uudenlainen EU2.

Mutta kipittäkää nyt viemään ne killinkinne Bonolle ja kuuntelemaan maailmanlopun ensisäveliä. ”Bonumia” (lat. ’hyvää’) U2:ssa ei ole politiikka vaan tunteelliset laulut ja musiikki.

1. elokuuta 2010

Myös lähtöön liittyi koplaus


Matti Vanhasen seitsemän vuotta onneen on nyt täynnä, kun hänelle koittaa ensimmäinen päivä politiikasta luopuneena. Eero Heinäluoma tuossa jo surikin sarkastisissa jälkisanoissaan Vanhasen vetäytymistä eduskunnasta. Hänen asiantuntemukselleen kun olisi kuulemma ollut käyttöä myös politiikan piirissä...

Pitkiksi venyivät jo nämäkin jäähyväiset, ja eron aika olisi ollut vaalirahoitusskandaalin paljastuessa. Parasta Vanhasessa on ollut se, että hän on suomalaisille poliitikoille harvinaiseen tapaan raivoraitis, ja se, että hän selviytyi ehjin nahoin ex-heilansa kirjallisesta persoonanraiskauksesta.

Kehnoa sen sijaan on melkein kaikki muu. Aina kun joku poliitikko joutuu Suomessa putoamiskurssille, tiedotusvälineet aloittavat rituaalisen karnevaalin sen johdosta, kuka hänet pelastaa. Lopulta pelastaja myös löytyy. Niin kävi esimerkiksi Mikael Jungnerille viimekeväisten potkujen jälkeen. Hänet veti kuiville Suomen Sosialidemokraattinen Puolue.

Muilla ihmisillä tällaisia pelastusrenkaita ei ole tai niitä ei ojenneta. Mielestäni myös yhteiskunnan johtopaikoilta pudonneille tekisi hyvää olla hetki vaikka työttöminä ja mennä ilmoittautumaan ”työttömiksi työnhakijoiksi työvoimatoimistoon”. Se sopeuttaisi mukavasti yhteiskuntaan.

Eduskunta pelasti Sitran kautta Esko Ahon. (Melkoinen puliveivaus tosin pääsi käymään tässä Suomen itsenäisyydelle pyhitetyssä rahastossakin.) Paavo Lipposelle puolestaan avattiin ovi Nord Streamin lobbarina. Kuka tai mikä tarjoaa auttavan käden Matti Vanhaselle? Vastaus on sympaattiselta kuulostava Perheyritysten liitto.

Mikä oikeastaan on Perheyritysten liitto? Koostuuko se pieniä putiikkeja ylläpitävistä kommandiittiyrittäjistä, joilla on koko omaisuutensa pelissä ja jotka hädin tuskin tulevat toimeen? Osittain ehkä niinkin, mutta valtaa Perheyritysten liitossa käyttävät kapitalistisin periaattein toimivat teollisuussuvut. Perheyritysten liitto, joka pelastaa Vanhasen, on yrittäjille ja maatilataloudenharjoittajille aiotun perintöverohelpotuksen keskeinen intressiryhmä.

Jo varallisuusveron poistaminen edisti rahakkaiden asemaa. Matti Vanhasen toisen hallituksen aikomus poistaa sukupolvenvaihdoksiin liittyvä perintövero yrittäjiltä ja maatilatalouden harjoittajilta olisi loukannut perustuslaillista yhdenvertaisuutta, ja siksi hallitus uskalsi lopulta esittää eduskunnalle vain kevennettyä versiota, jolla perintöveroa ainoastaan huojennetaan.

Perintövero on täysin ideologinen vero, jonka kohteet on jo kertaalleen verotettu, ja se olisi käsitykseni mukaan pitänyt poistaa kaikilta tai ainakin lähisukulaisilta. Oman veropoliittisen ohjelmani voi lukea tästä.

Vanhanen saa yrittäjien ja maanviljelijöiden lobbauksesta palkan ajallaan, sillä Perheyritysten liitosta hänelle maksetaan lehtitietojen mukaan kolme tuhatta euroa enemmän kuin pääministerin virasta. Moraalisesti kyseenalaista perheyrittäjien kenkiin hyppäämisessä on takautuva lahjontaluonne, kun poliitikko palkitaan ministerinvirassa tekemistään aloitteista. Joka tapauksessa Vanhanen tuo Perheyritysten liittoon tuliaisina myös kaikki tietonsa valtio-osapuolen neuvottelutavoitteita myöten.

Lobbaus näyttääkin olevan parempi bisnes kuin politiikka. Se on sitä luonnollisesti myös Paavo Lipposelle. Hänen puolustuksekseen voidaan kuitenkin sanoa, että pääministerin viran hoitamisen ja lobbariksi ryhtymisen välillä oli useita vuosia aikaa, eikä siirtyminen yksityisen intressitahon edustajaksi vie mennessään kaikkea sitä ajankohtaista asiantuntemusta, josta Heinäluomakin Vanhasta kiitti.