Ohjeita orwellilaiselle oikeuslaitokselle

Viime viikkoina kansalaisia ovat jälleen kiinnostaneet poliisin ja oikeuslaitoksen ”vihapuhujia” kohtaan suuntaamat sananvapauden rikkomukset, poliittiset oikeudenkäynnit ja makutuomiot. Olen kirjoittanut aiheesta yleisellä tasolla jo aiemmin, ja niin kirjoitan nytkin.

Aiheen tämänkertaiseen kirjoitukseeni antavat Sebastian Tynkkystä (ps.) ja Päivi Räsästä (kd.) vastaan suunnatut ajojahdit. En ole erityisen innostunut mutta en myöskään huolissani Räsäsen kannanotoista. Sen sijaan huoleen antaa aihetta oikeusviranomaisten, etenkin valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaisen, virkaintoisuus hänen päätettyään tänään 4.11.2019 aloittaa esitutkinnan Räsäsen poliitikkona vuosikausia sitten esittämistä mielipiteistä. Toiviaisen menettely rikkoo selvästkin niin sanottua taannehtivan oikeuden kieltoa (ex post facto), eikä syyttäjän asemaa paranna vetoaminen ”jatkettuun rikokseen”, sillä roviolle menisi sitä kautta suuri osa kaikesta kulttuuripääomasta, joka ei miellytä joitakin ammatikseen loukkaantujia.

Jo pelkällä syyteharkinnalla ja sen lietsomalla pelolla on seurausvaikutuksia, jotka banalisoivat yhteiskuntaa ja syövät poliittisen toiminnan vapautta. Kansalaisia uhkaa nyt syyttäjälaitoksen toimesta tilanne, että Päivi Räsäsen puheet homoseksuaalisuuden synnillisyydestä aletaan ottaa todesta! Mitäpä muutakaan Päivin joutumisesta poliisikuulusteluun voisi seurata kansanedustajan itsensä arvioidessa tilannetta hämmentyneen kiitollisena huomiosta?

Yksi selitys Päiville jaeltuun ilmaismainokseen voi löytyä viranomaisten pyrkimyksestä säilyttää mielikuva puolueettomuudesta. Olihan oikeuslaitos virallisen syyttäjän vaatimuksesta tuominnut äskettäin myös perussuomalaisen ja homona julkisesti esiintyvän kansanedustajan, Sebastian Tynkkysen, hänen esittämästään uskontokritiikistä, joka tosin kohdistui islamilaiseen yhdyskuntaan.

Kyseessä lieneekin viranomaisten kömpelö tasapainotusyritys. Kun ensin on oikeuden jumalattaren eteen saatettu islamia arvostellut perussuomalainen homo, niin kasvonsa säilyttääkseen viranomainen epäilee nyt myös eri puoluetta edustavaa kristillistä kansanedustajaa homofoobisista puheista. Näyttää näppärältä ja luo uskottavuutta, muttei sitä ole. – Miksi? Selviää ihan kohta.


Miksi Päivi Räsäsen kurittaminen ei toimi?

Viranomaistutkinnan ulkopuolelle näyttävät jääneen muslimien maassamme harjoittamat vihapuheet ja -teot. Niistä esimerkkeinä ovat SDP:n kansanedustajaksi valitun Hussein al-Taeen herjat ja haukkumiset homoja ja juutalaisia kohtaan. Niiden levittelijää ei haastettu käräjille, eikä myöskään puolueensa ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin al-Taeen suhteen, paitsi tietysti puolusteluun ja asian painamiseen villaisella. Myöskään Yleisradion toimittajana toimineen Abdirahim ”Husu” Husseinin homofoobisiin puheisiin ei puuttunut sen enempää Yleisradio, poliisiviranomainen kuin hänen puolueensa SDP:kään. Kirjoitin aiheesta tarkemmin täällä.

Mitä yleistä merkitystä kyseisellä nahistelulla sitten on? Vielä 1970-luvulla homoseksuaalista käyttäytymistä pidettiin rikoksena ja sairautena, ja homoja uhkailivat niin poliisit, papit kuin lääkäritkin, jotka ylpeilivät halullaan auttaa muita. Kyseinen laupeus kertoo omaa kyynistä kieltään ”puuttumiseen” ja ”väliintuloon” perustuvan viranomaisavun olemuksesta. Nykyisin tuo avun annon suhde vain vaikuttaa olevan päinvastoin, kun homoseksuaalien arvostelua yritetään pitää jonkinlaisena rikoksena.

Istuva pääministeri Antti Rinne (sd.) puolestaan teki kaikkien aikojen rimanalituksen alentuessaan leimaamaan Perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon kirjassaan ”sairaaksi” – ja kaikki tämä ilman, että kustantamot olisivat pois editoineet Rinteen tölväisyä vihapuheena! Ei mitään kaksoisstandardia havaittavissa?

Valtamedian vihreät mimosat ja muut kulttuurimme lumihiutaleet läpsyttivät tietysti käsiään lääkäri Rinteen diagnoosille innoissaan. Kun intellektuellien epäsovinnaiset kannanotot ja poliittinen kulttuurikritiikki aletaan leimata ”sairaudeksi”, siihen ”sairaiden” riviin astun ja kuulun oikein mielelläni. ”Rikollisiksi” Halla-ahon mielipiteet olikin leimattu jo aiemmin.

En suinkaan tarkoita, että jotakuta ihmistä tai ryhmää pitäisi tai saisi haukkua sairaaksi tai lavastaa rikolliseksi. Mutta väitteeni on, että syyttelevä lähestymistapa ei ole missään tapauksessa oikea. Nykyiset vihapuhepoliisit eivät ole eetokseltaan yhtään paremmassa asemassa kuin menneen maailman patakonservatiivit. Väittäessään toista osapuolta ääriajattelijaksi itse asiassa kumpikin osapuoli on yhtä kaukana toisesta ja siten omalla tavallaan ääriajattelija.

Politiikka ei tarvitse sensuuria, tuomioita eikä lailla kurittamista vaan asioiden ymmärtämistä. Kun homoseksuaalisuudesta tehdään Päivi Räsäsen tapauksessa jälleen poliisiasia, lähestymistapa toistaa juridista ja normatiivista diskurssia. Siten se vain uusintaa kurinpidollista asennetta, jossa homoseksuaalisuus nähdään erityistoimenpiteiden ja nykyisin myös hyysäämisen kohteena. Sellaista lähestymistapaa sanon filosofian ja sosiologian näkökulmasta typeräksi, sillä se nostaa tietyn vähemmistön jalustalle ilman, että sitä kukaan pyytäisi. Tuloksena on epäluulojen voimistumista.

Mikäli poliisin motiivina on jonkinlainen hyvityksen kerjuu vähemmistön aiemmin kokemista vääryyksistä, ei sisäministeri Ohisalon (vihr.) käsikassarana toimivien viranomaisten hyveellisyys taatusti toimi. Koston logiikka on sellainen, että se tekee kaikki sokeiksi.

Jos Suomessa ei ollut enää homovastaisuutta ennen Päivi Räsäsen homopuheiden nostamista valokeilaan, sitä pian taas varmaan on, kun ihmiset kyllästyvät kansan valitseman edustajan kurittamiseen. Nämä ovat keskustelun avoimuutta vahingoittavia vetoja sosialistiselta syyttäjälaitokselta ja vihervasemmiston vihapuhepoliisilta, kun taas Päivillä on kaikki syyt ottaa kritiikki kiitoksena vastaan.

Mellunmäen imaamina toimineen Abbas Bahmanpourin vuonna 2013 julistamasta kuolemantuomiosta homoille ei muistaakseni järjestetty poliisitutkintaa eikä nostettu syytettä. Mutta sen muistan kyllä, että eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan puheenjohtajana toiminut demarikansanedustaja Tarja Filatov nauroi asialle Yleisradion TV-lähetyksessä.


Mistä Sebastian Tynkkysen tapauksessa on kyse?

Entä sitten Tynkkynen? Valtiopäivämies, Big Brother -tähti ja tubettaja Sebastian Tynkkystä vietiin jälleen syyttäjien toimesta, ja tuomiota pätkähti 4050 euroa kuvasta, jossa todettiin islamistiterroristien olevan muslimeja. Ei siis ihme, että lievästi sanoen ”oikeuslaitoksen uskottavuus” on kärsinyt.

Syyttäjät ja tuomarit ovat nähtävästi ottaneet silmätikukseen tuon julkihomon tai vähintäänkin biseksuaalin perussuomalaisen, joka vaalivalvojaisissa oli median huomion kohteena yhdessä mustan poikuliystävänsä kanssa niin, että muut ympärillä olleet kalpenivat ja väri-TV:n kontrasti parani. Tynkkystä tökitään silmään mukavaarallisena ”rasistina”, sillä hän ei noudata punavihreää agendaa eikä käsityksiä siitä, miten homon pitää ajatella ja toimia. Vaarassa on siis vihervasemmiston koko arvokonstituutio, ja siksi monelta vihervassarilta on mennyt polla sekaisin.

Ilmeisesti Tynkkynen muodostaa painajaisen punavihreille Demla-juristeille. Hän osoittaa, että seksuaalivähemmistöön kuuluvan ihmisen ei ole järkevää samastua poliittisen vihervasemmiston harjoittamaan politikointiin, jolla vihervasemmisto on yrittänyt naruttaa kannattajikseen kaikki vähemmistöihin kuuluvat ihmiset.

Kyseinen kompensoiva suvaitsevuus onkin ollut huonoa kauppaa. Siinä kansallinen seksuaalivähemmistö on vaihtanut kannatuksensa vihervasemmiston julistaman yleispolitiikan, kuten maahanmuuton, puolesta liputtamiseen, vaikka islamin leviäminen on seksuaalivähemmistöjen etujen vastaista. Myös minä arvioin Tynkkysen tavoin politiikan oikeutusta aina asia kerrallaan, enkä ole koskaan äänestänyt, kannattanut enkä edustanut yhtään mitään johonkin viiteryhmään kuulumiseni perusteella. Moinen identiteettipolitikointi ja klusteroituminen eivät ole muuta kuin vanhaa eturyhmäpolitiikkaa, jonka malli on vasemmiston taistolaisuudessa.

Asia ei varsinaisesti minua koske, mutta tietyllä tavalla se koskee minuun. Väitteeni on, että oikeuslaitos ahdistelee Tynkkystä siksi, että häneen kohdistamallaan raivolla vihervasemmisto ja huvitteluliberaali porvaristo katsovat voivansa purkaa homoja kohtaan tuntemaansa omaa salattua vihamielisyyttään, joka johtunee siitä, että homo ei olekaan täysin alistuva ja tottelevainen – eikä varsinkaan sellainen kuin nuo monikulttuurisuusmyönteiset länsimaiden bastardisoijat toivoisivat. Alitajuista aggressiota vihervasemmistolta ja porvaristolta siis. Sen sijaan Perussuomalaisissa rakkauden määrä on ollut suuri, ja sen sain huomata muun muassa keväisen vaalikampanjani aikana.

Tynkkysen kautta valottuu, että homokin voi olla niin järkevä, että kannattaa perussuomalaisia. Siksi hän on myrkkyä vihervasemmistolaisille. Hänen kauttaan realisoituu, että perussuomalaisuudessa on totuuden jyviä. Kentältä saamieni kokemusten mukaan monet homot sovittavat nykyisin intersektionaaliset ristiriidat (eli monen ryhmän jäsenyydestä johtuvan väliinputoajan asemansa) liittymällä Perussuomalaisiin. Kansakunnan yhteinen etu on aina isompi asia kuin sen jonkin sisäisen vähemmistön etu. Ja kansallisen vähemmistön etu toteutuu osana kansakuntamme etua. Asia on siis poliittisesti ratkaistu – Voilà!


Onko vihapuhetta sanoa ystävää pupuksi?

Vihervasemmiston kiemurtelu oman ongelmansa ympärillä on huvittavaa. Uusi Suomi teki hiljattain jutun demarien hovijuristin, professori Jukka Kekkosen, tviittauksesta, jossa hän kiirehti julistamaan, että ”tulkinnallisuutta ei saa käyttää tekosyynä epäkunnioittavaan käytökseen saati vihapuheeseen”.

Filosofian näkökulmasta asia on täsmälleen päinvastoin: Väitettä ”vihapuheesta” ei saa käyttää tekosyynä tulkinnallisuuden rajoittamiseen saati kieltämiseen.

Meillä täällä filosofisen logiikan piirissä on tapana ajatella niin, että jos joku taho – kuten nyt vaikkapa oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Kekkonen – ottaa oikeudekseen määritellä, mikä on vihapuhetta tai epäkunnioittavaa käytöstä, hän siinä tapauksessa jo esittää tietyn oman tulkintansa sekä pyrkii sulkemaan muut tulkinnat ”sallitun” ulkopuolelle.

Jos olisi viranomaisten tai SDP:n vallassa päättää, mikä voidaan hyväksyä ”soveliaana” tulkintana, seurauksena olisi, että tulkinnallisuus kiellettäisiin yhtä luotisuoraa linjanvetoa lukuunottamatta kokonaan. Tulkinnallisuuden olemus on nimenomaan rajoittamattomuus eli se, ettei tunnusteta mitään oikeaa eikä väärää tulkintaa. Mikäli ”oikeaa” ja ”väärää” tulkintaa alettaisiin etsiä tai osoittaa ojentamalla tai normittamalla, ajauduttaisiin väistämättä vallan käyttöön, joka kuolettaisi pois sekä sananvapauden että vertauskuvallisen kielen.

Olisiko vihapuhetta sanoa rakasta ystävää söpöksi pupuksi, jos se vastaanottajan mielestä on ”väkivaltaista eläimellistämistä”? Tai olisiko ”rasismia” olettaa toisen ihmisen sukupuoli, kuten muutamat vihreät mimosat väittävät? Käsittääkseni sukupuolen olettaminen on välttämätöntä yhteiskunnassa, jossa kuljetaan vaatteisiin verhoutuneina ja myös julkisesta alastomana esiintymisestä voidaan rangaista. Sukupuolta kuvaavat käsitteet ovat usein jo sinänsä vertauskuvallisia.

On hämmästyttävää huomata, kuinka vähän professorin asemassa oleva henkilö ymmärtää hermeneutiikasta, oikeusfilosofiasta ja tieteenfilosofiasta. Niin ei saisi olla, sillä jo juridiseen perustutkintoon sisältyy pakollisena yksi kurssi filosofiaa, ja myös vaaliehdokkaille pitäisi jatkossa järjestää pääsykoe.

Eduskunnan varapuhemiehen nuijaa käyttävä demarien Tuula Haatainen puolestaan paheksui Helsingin Sanomien hänelle petaamassa suuressa jutussa saaneensa tarpeekseen ”mölinästä” ja että ”puhe eduskunnassa on jo perustuslain vastaista”. Hänen kannanottoaan jakoi eteenpäin Kekkosen kollega Liisa Nieminen, joka vaati kansanedustajien eristämistä pariksi viikoksi pois täysistunnoista!

Hullunkurisinta tässä kansanvallan tallomisessa ei ole vain vasemmistopoliitikkojen omaksi oikeudekseen sosialisoima yritys päättää siitä, mitä kansan valitsemat edustajat saavat tai voivat ajatella ja sanoa. Kyseessä on viranomaisvallan, tuomiovallan ja niin sanottujen ”asiantuntijoiden” rikkomus Montesquieulta tunnettua vallan kolmijako-oppia vastaan. Sen mukaan pitää olla erikseen poliittinen valta, toimeenpanovalta ja tuomiovalta. Vaatia jotakin ”kurinpalautusta” kansan valitsemille poliitikoille on eduskuntalaitoksen ja demokratian ylenkatsomista ja rätin viskaamista kansalaisten silmille.

Mikäli Haatainen, Kekkonen ja Nieminen ovat saaneet tarpeekseen ”mölinästä”, sittenpä olisi demareilla syytä tukkia omien kellokkaidensa, al-Taeen ja Husu Husseinin, suut. Sitä taas en voi missään tapauksessa vaatia, sillä haluan kaikkien kansalaisten tietävän, mitä he oikeasti ajattelevat. Eli enemmänkin saavat minun puolestani mölistä.


Arvaukset, oletukset ja tulkinnat kuuluvat demokratiaan ja tieteeseen

Edellä oleva päivänpolitiikan kommentointi oli tietenkin vain traileria oikeusfilosofisiin johtopäätöksiin, joihin tulen aivan pian käsiteltyäni Sebastian Tynkkysen tapausta tarkemmin.

Mitä oikein oli tapahtunut? Tuomio langetettiin Tynkkysen vuonna 2017 julkaisemasta kasvogalleriakuvasta ja tekstistä ”Terrorismi ei tunne uskontoa. Jos islamia ei lasketa.” Syytetty siis esitti kuvauksen, joka perustuu islamin ja terrorismin korkeaan korrelaatioon. Ei mitään erikoista uutta. Kyseessä oli väite, joka voidaan todeta tutkimuksistakin. Korrelaatio on todellakin vahvaa. Otetaanpa muutama fakta.

Yhdysvaltojen ulkoministeriön raportin Annex of Statistical Information – Country Reports on Terrorism 2016 mukaan vuonna 2016 maailmassa tapahtui 11 702 terrori-iskua, joissa kuoli 25 621, loukkaantui 33 814 ja siepattiin 15 543 ihmistä (s. 4) Suurin osa iskuista oli muslimien tekemiä ja toteutettiin islamistisissa tai muslimienemmistöisissä maissa.

Europolin vuonna 2017 julkaiseman terrorismiraportin mukaan jihadistit murhasivat EU:ssa 135 ihmistä vuonna 2016, ja islamistisesta terrorista epäiltyjä otettiin kiinni 718 (s. 22–23).

Jos nämä tosiasiat eivät tuomioistuimia miellytä, vika ei ole viestintuojissa. Vika on niissä poliitikoissa ja virkamiehissä, jotka ovat sallineet tämän hirveän ongelman leviämisen Eurooppaan. Ja mitä sanotaankaan viestintuojien tulittamisesta?

Tynkkysen arviossa oli kyse tulkinnasta, joka koski islamin ja rikollisuuden välistä yhteyttä. Tulkintoja puolestaan ei voida koskaan osoittaa ehdottomasti oikeiksi mutta ei myöskään ehdottomasti vääriksi. Silti niitä pitää voida esittää, sillä ilman tulkintoja ei ole yhteiskunnallista ymmärrystä eikä myöskään tiedettä.

Näin on tultu jälleen siihen jo edellä selittämääni tosiasiaan, että erilaiset tulkinnat ovat välttämättömiä kansanvaltaiselle yhteiskunnalle ja totuuden tavoittelulle. Ilman rajoittamatonta kriittisyyttä ei ole myöskään yhteiskunnallista totuutta. Sitä puolestaan ei voida löytää oikeussaleissa, joissa totuuden etsintää varjostaa rangaistusten uhka.

Ilmeisesti juuri tätä nuo tuomioita jakelevat juristit eivät dynamiittityhmyydessään ole yltäneet käsittämään. Tuskin ovat ymmärtäneet sitäkään, että ei ole erikseen myöskään ääri-islamia eikä islamia, kuten Terhi Kiemunkia (ps.) vaadittiin selventämään Tampereen käräjäoikeudessa. Islamin opin mukaan on vain yksi islam. Ja sen islamin vaikutusvaltaa myös jihadistinen terrori lisää. Käsittääkseni tuomitsemisen paikka olisi siinä: suoran väkivallan lietsonnassa.

Entä sitten spekulaatiot ja arvailut? Kuuluvatko ne sananvapauden piiriin? Totta kai kuuluvat, vaikka osuisivat väärinkin tai loukkaisivat jotakuta.

On mahdotonta ajatella, että esimerkiksi talouden piirissä ei saisi rankaisematta esittää arvailuja siitä, mikä yritys menee seuraavaksi konkurssiin. Arvailut, jotka koskevat pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden motiiveja sekä rikoksia tehneitä henkilöitä ja heidän taustojaan, ovat samassa asemassa: täysin välttämättömiä poliittisten päätösten tekemiselle.

Myös oletuksia pitää voida esittää, sillä ilman hypoteeseja ei ole sen enempää tiedon kuin totuudenkaan tavoittelua. Nimenomaan Demla-juristien voisi odottaa ymmärtävän, että arvailut ja spekulaatiot kuuluvat demokratiaan, eikä ilman oletuksia ja hypoteeseja sekä niiden testaamista ole todellista tutkimusta.

”Vihapuheeksi” pyritään nykyisin määrittelemään viestien lähettäjien aikomuksista riippumatta kaikki sellainen, mikä herättää vihaa vastaanottajien omassa päädyssä. Tämä on hullua, sillä viestien merkityksen kannalta ratkaisevia ovat lähettäjien intentiot eli aikomukset ja tarkoitukset. Samasta syystä myös tekojen juridista tuomittavuutta pitää tarkastella oikeusprosesseissa tekijöiden näkökulmasta ilman, että uhreina pidettyjen sallittaisiin päättää siitä, mitä tekijä aikoi. (Tätä asiaa on tosin yritetty kumota muun muassa ”Suostumus2018”-hankkeessa, jossa ei ole ymmärretty tekojen tulkinnanvaraisuutta, ja kirjoitin aiheesta täällä.)

Edellä esittämäni valossa ei perusuomalaisia vastaan nostetulla syyttelyllä ja laajalti levinneellä tuomitsemisella ei ole vähäisintäkään logiikan eikä järjellisen ajattelun suojaa. Kyseessä ovat pelkät poliittiset oikeudenkäynnit, joilla tavoitellaan sinänsä järkevien ja moraalisesti perusteltujen poliittisten vaihtoehtojen poistamista markkinoilta.


Kansanryhmää vastaan kiihottamisen teonteoreettiset edellytykset

Pohditaanpa sitten myös tuota ”kansanryhmää vastaan kiihottamista”. Jonossa on nimittäin ainakin neljä perussuomalaista ihmistä, joita raahataan käräjille poliittisista mielipiteistään. (Tanskassa eduskuntalaitoksen nimi on muuten ”kansankäräjät”, mikä vihjaa, että käräjöiminen pitäisi käydä oikealla foorumilla, eli politiikassa itsessään.)

”Kansanryhmää vastaan kiihotttamista” koskeva lainkohta (13.5.2011/511) lisättiin Suomen rikoslakiin vasta alle kymmenen vuotta sitten Euroopan ihmisoikeussopimuksen innoittamana. Laki on osoittautunut koeaikana huonoksi, sillä määritelmäkysymykset jätettiin avoimiksi, lähinnä kahdesta syystä. Demla-juristit halusivat laista löysän, jotta sitä voitaisiin käyttää poliittisiin oikeudenkäynteihin, kuten Neuvostoliitossa. Toiseksi, lain mielivaltaisuus johtuu siitä, ettei lain sisällöstä ja sen käyttämisestä instrumenttina syntynyt minkäänlaista yksimielisyyttä lakia valmisteltaessa.

Niinpä koko lain voisi kumota. Mikäli kumoaminen on EU:n ja (sinänsä harmillisten) kansainvälisten sopimusten puitteissa vaikeaa, myös soveltamisperiaatteiden tarkka määritteleminen voisi auttaa.

Keskeinen oikeusfilosofinen kysymys on, millä edellytyksillä epäilyn tai syytteen alainen teko voitaisiin tulkita rikoslaissa määritellyn kuvauksen täyttäväksi. Toisin sanoen, mikä liittäisi teon rikoslaissa tarkoitettuun tekoon?

Jo pelkkä kiihottamisen käsite kuuluu enemmänkin seksuaaliseen viitekehykseen ja antaa harhaanjohtavan sävyn poliittisen aiheen lähestymistavalle. Yleensä kyse on politiikan olemukseen kuuluvasta mielipiteiden kertomisesta ja kannatuksen tavoittelusta. Mutta en mene nyt laajemmalti siihen.

Ensinnäkin, teonteoreettisesti tärkeintä rikoksen tunnusmerkistön täyttymiselle olisi, että syytteenalaisessa teonaktissa ilmaistaisiin jokin imperatiivi (käsky, kehotus, yllyttäminen tai suostuttelu) kansanryhmän vastaiseen rikolliseen tekoon.

Toinen tärkeä edellytys on, että teolla olisi selvästi rajattu ja osoitettu kohde. Mikä tahansa kohde ei ole kansanryhmä.

Kolmas tärkeä asia on, että teolla olisi vaikutusta ja uhri, jonka voitaisiin osoittaa kärsineen teosta.

Neljäs (edellisestä seuraava) seikka on, että asia pitäisi nähdä asianomistajarikoksena, jota se ei nyt ole. Juuri tämä, eli uhrin puuttuminen ja vaikutuksia koskevan näytön poissaolo, ovat tehneet syyttelystä mielivaltaista. Relaatioloogisesti ajatellen teolle pitäisi aina osoittaa uhri, sillä kiihottaminen (käsky, kehottaminen, yllyttäminen, suostuttelu) on relaatio eli suhde, josta pitäisi osoittaa vähintään kaksi osapuolta.

Jo edellä esittämistäni kolmesta ensimmäisestä seikasta johtuu, että niiden puuttuminen on tehnyt käydyistä prosesseista poliittisia oikeudenkäyntejä ja annetuista tuomiosta makutuomioita.


Kansanryhmää vastaan kiihottamisesta tuomitsemisen edellytykset

Entä mitä syyttäjän pitäisi osoittaa saadakseen aikaan rangaistuksen? Millä tavoin moitteen alainen teko tai epäilty rikkomus voitaisiin yhdistää kansanryhmää vastaan kiihottamiseen? Olen laatinut oheen listan tunnusmerkeistä, joiden tulisi täyttyä.

Kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevan lainkohdan soveltaminen pitäisi rajata siihen, että sen perusteella voidaan tuomita vain, jos

1) on osoitettavissa selvä käsky tai kehotus kansanryhmän vastaiseen rikolliseen tekoon,

2) kyse ei ole vain omien mielipiteiden ilmaisemisesta vaan toisten ihmisten taivuttelusta kyseiselle kannalle,

3) teolla on uhri tai asianomistaja, joka vaatii rangaistusta, korvausta tai hyvitystä, eli kyse on asianomistajarikoksesta,

4) teolla on toteennäytettäviä seurauksia,

5) kyse ei ole pelkästä aikomuksesta, kansanryhmän kuvaamisesta kiusalliseksi koetulla tavalla, kansanvaltaisen poliittisen kannatuksen tavoittelusta tai retoriikasta vaan järjestyneestä ja toteutuneesta teosta vihamielisen kampanjan käymiseksi,

6) kyse ei ole pelkästä huumorista tai subjektiivisesti koetusta loukkaantumisesta,

7) kyse ei ole siteeraamisesta, esimerkkilauseen esittämisestä tai muussa yhteydessä esitetyn aineiston toistamisesta tiedonvälityksessä,

8) kyse ei ole tutkimuksen tekemisestä tai tutkimustuloksesta,

9) kyse ei ole näkemysten esittämisestä tieteellisessä, taiteellisessa tai poliittisessa yhteydessä, ja

10) kiusalliseksi, halventavaksi tai loukkaavaksi koetulla esityksellä ei ole ollut perusteluja.

Ilman näiden tunnusmerkkien toteutumista ei tekoa pitäisi voida yhdistää rikoslaissa tarkoitettuun ’kansanryhmän kiihottamiseen’ tavalla, joka tekisi tuomitsemisen mahdolliseksi. Olen esittänyt asiakohdat ja niitä koskevat perusteluni myös verkkokirjassani Kuinka Suomi korjataan? Arvopohja ja kokonaisvaltainen ratkaisu (2019, s. 127–128).


Kansanryhmien kielteinen kuvaaminen pakko sallia

Kohta 7 on tärkeä, sillä ainakin Jussi Halla-aho (ps.) on tuomittu pelkän esimerkkilauseen esittämisestä hänen havainnollistaessaan poliittisen korrektiuden tavoitteluun liittyvää kaksinaismoralismia. Teemu Lahtinen (ps.) puolestaan on tuomittu tuon aineiston toistamisesta tiedonvälitystarkoituksessa. Kohtien 5–6 ja 8–10 ehdot puolestaan ovat tärkeitä, jotta mitään tiedettä tai taidetta voidaan ylipäänsä tehdä.

Perusteluehdon (10) ohella on luettelossa mainittu kohta 5 erittäin tärkeä. Sen mukaan pelkkä kuvaaminen kiusallisella tavalla ei riitä kansanryhmää vastaan kiihottamisen tunnusmerkiksi. Se koskee kaikkia kansalaisia ja edellä käsittelemääni oikeutta vertauskuvalliseen kielenkäyttöön. Avoimeksi kaiken määrittelemisen jälkeen jää aina se, mitä esimerkiksi ”vihapuheeksi” väitetty argumentaatio on ja kenen mielestä.

Sebastian Tynkkynen on ilmeisen kiihottava, sillä häntä epäillään nyt kansanryhmää vastaan kiihottamisesta kolmannessakin tapauksessa, jossa hän tuli kuvanneeksi jotakin asiaa jonkun mielestä epäsopivalla tavalla!

On mahdotonta ajatella, että ihmiset eivät saisi tai voisi lausua toisistaan epämiellyttävinä pidettyjä mielipiteitä. Vastaamatta jäisi tällöin kysymys, millä perusteella minkään tuomioistuimen tai toisten ihmisten pitäisi päättää siitä, mitä kansalaiset toisistaan ajattelevat tai sanovat.

Sananvapaus on säädetty Magna Cartasta asti nimenomaan kansalaisen suojaksi esivaltaa vastaan. Sen olemus on vertikaalinen, eli suojata hallintoalamaisia viranomaisvallalta ja poliittiselta vallalta. Perustuslaillinen sananvapaus ei ole viranomaisten oikeutta rajoittaa kansalaisten keskinäistä viestintää, eikä rikoslaki puolestaan ole sellainen kilpi, joka olisi tarkoitettu suojaamaan kansalaisia toisiltaan heidän keskinäisissä horisontaalisissa suhteissaan tai kiistoissaan.

Nyt oikeuslaitos interventoituu yksilöiden välisiin kiistoihin ja suhteisiin. Se käyttää valtaa eräiden tiettyjen, lähinnä ulkomaalaisryhmien, puolesta sekä ottaa voimakkaasti kantaa heidän hyväkseen omia kansalaisiamme vastaan. Tämä saattaa kyseenalaiseksi oikeuslaitoksemme ainoan toimintaresurssin, jonka varassa se lepää: arvovallan, joka perustuu kansalaisten kunnioitukseen.

Kansanryhmien kuvaaminen negatiivisessa sävyssä on sallittava jo siksikin, että kukaan ei voi sitä kieltää, valvoa eikä estää. Vain ihmisjoukkojen sosio- ja psykodynamiikkaa täysin tuntematon henkilö voisi ajatella, että jotkin mielipiteet olisivat tukahdutettuina vaarattomampia kuin julki lausuttuina.

Historia osoittaa, että kielletyt mielipiteet tulevat yleensä julki moninkertaisella voimalla, ja niitä leimaa alusta asti kielletyn hedelmän houkutus. Sensuuri ei siis toimi etenkään sensuurin vaatijoiden omalta kannalta. Viestinnällistä Streisand-ilmiötä en käy tässä laajemmin selittämään.


Uskonrauhan rikkomista koskeva rikoslain säädös kumottava

Sen ohella, että kansaryhmää vastaan kiihottamisen tunnusmerkit olisi määriteltävä nykyistä tarkemmin, poliittinen tavoitteeni on kokonaan kumota uskonrauhan rikkomista koskeva rikoslain säädös vanhentuneena ja vahingollisena.

Perustuslaillinen uskonnonvapaus ei edellytä uskonrauhan rikkomisesta rankaisemista. Uskonnonvapauteen sisältyy oikeus olla kuulumatta uskonnollisiin yhdyskuntiin. Koska uskonnot ovat rajuja vallankäyttäjiä, asia olisi nähtävä niin päin, että uskonnonvapaus kattaa nimenomaan oikeuden esittää vapaasti käsityksensä uskonnoista ja niihin kuuluvista. Kriittisyys voi olla myös uskontojen uhreille itselleen hyväksi.

Vääristynyttä on, että islamin arvostelu ja siinä piilevien väkivaltaisuuksien arvosteleminen tuomitaan Suomen oikeuslaitoksessa.

Myös uskonnonvapauden pitäisi koskea rajoituksetta vain sellaisia uskontoja, jotka itse hyväksyvät toisten ihmisten uskonnot, uskonnottomuuden ja muut elämäntavat. Koska islam ei sitä tee vaan ripustaa muun muassa homot hirteen islamistisissa maissa sharian perusteella, ei uskonnonvapaus voi koskea rajoituksetta islamia itseään. Tämä perustuu sekä kantilaiseen etiikkaan että kultaisen säännön etiikkaan, jonka mukaan ihmiset voivat vaatia toisiltaan vain sellaista, mihin itse ovat valmiit.

Vaikka uskonnot muodostavat omat tonttinsa, nuo tontit ovat kuitenkin meidän kaikkien yhteisessä valtiossa, ja siksi uskontojen piirissä harjoitettava mielivalta on torjuttava valtiomme lainkäytössä.

Oikeuslaitoksen ei tulisi missään tapauksessa puuttua filosofien, tieteenharjoittajien eikä myöskään poliitikkojen yhteiskunnasta ja sen rakennetekijöistä esittämiin tulkintoihin eikä arvioihin. Muussa tapauksessa sellainen oikeuslaitos tekee itsestään kansalaisten silmissä hullun narrin, ja sama koskee myös sensuuria harjoittavaa valtamediaa.


Positiivista erityiskohtelua koskeva säädös kumottava

Uskonrauhan rikkomista koskevan pykälän poistamisen ohella ehdotan ja suunnittelen myös monia muita lainuudistushankkeita. Sitä mukaa kun vihervasemmisto onnistuu Demla-juristiensa avulla säätelemään orwellilaisia lakeja, sen tulee vastaisuudessa tottua myös lakien kumoamishankkeisiin.

Olen ehdottanut sananvapauden suojaksi perustuslaillista sananvapauttamme täsmentävää lakia kansalaisten viestinällisistä oikeuksista, jossa kiellettäisiin verkkoympäristössä toimivia palveluntarjoajia ja sosiaalisen median ylläpitäjiä rajoittamasta kansalaisten sananvapautta, vapaata keskustelua ja uutisointia ”yhteisönormeihin” vedoten (aiheesta kirjassani Kuinka Suomi korjataan? (2019, s. 124).

Samoin lehtiä ja kustantamoita estettäisiin painostamasta tai sensuroimasta kirjailijoita ja toimittajia, kuten nyt tapahtuu. Esimerkiksi syrjinnästä kirjamessuilla tai kaupan alalla rangaistaisiin niitä, jotka diskriminoivat perussuomalaisia pitäen toimintaansa vieläpä jonkinlaisena hyveenä.

Vuonna 2014 säädetyn yhdenvertaisuuslain 9 § puolestaan antaa mahdollisuuden niin sanottuun positiiviseen erityiskohteluun, joka todellisuudessa johtaa käänteiseen syrjintään, epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin ja katkeruuteen sekä kaunaan. Se on tasa-arvon periaatteiden ja perustuslaillisen yhdenvertaisuuden vastainen, ja siinä on käännetty kumoon myös moraalifilosofinen ansaintaperiaate, jonka mukaan perusoikeudet kuuluvat ensisijassa ne tuottaneille kansalaisille itselleen sekä poliittisen vallanperimyksen kautta heidän jälkeläisilleen. Tällä vasemmistojuristien puliveivauksella on pyritty murentamaan poliittisen vallanperimyksen periaate, jonka mukaan poliittinen valta kuuluu jokaisessa maassa sen kantaväestölle.

Yhdenvertaisuuslain 9 § perustuu EU:n antamaan direktiiviin 2000/43/EY, joka mahdollistaa positiivisen erityiskohtelun mutta ei edellytä sitä. EU:kaan ei siis ole katsonut voivansa syyllistyä sellaiseen epäloogisuuteen, että se olisi vaatinut kyseisen säädöksen voimaansaattamista. Tämän estää useimmissa maissa yhdenvertaisen kohtelun periaate, myös Suomessa, jossa perustuslaki ja yhdenvertaisuuslaki ovatkin nyt ristiriidassa, ja konflikti pitäisi ratkaista perusoikeusmyönteisesti perustuslakia seuraten.

Nähdäkseni yhdenvertaisuuslain 9 § olisi kumottava yhdenvertaisuutta loukkaavana.

Edellä kuvatut ongelmat juontavat suureksi osaksi juurensa maamme EU-jäsenyydestä. Tämän toteaminen on tietysti tuskallista, sillä EU:n syyttäminen kansalaisten keskuuteen syntyneestä eripurasta saattaa vaikuttaa kliseiseltä.

EU on kuitenkin syypää lähes kaikkiin Suomen ja suomalaisten kärsimiin ongelmiin: maahanmuutto-ongelmiin, sananvapauden rikkomuksiin, viranomaisten mielivaltaan ja etääntymiseen kansasta, elitismiin, euron valuvioista johtuvaan julkisen talouden rahoituskriisiin, taloudellisen ja poliittisen itsemääräämisoikeuden menetyksiin, väestöpohjamme etnografiseen bastardisoimiseen, yksityistalouksien velkaantumiseen, ilmastonsuojeluahdistuksella kiusaamiseen, kantaväestön eripuraan ja eriarvoistumiseen, tuloerojen kasvuun, politiikan legitimaatiokriisiin, Afrikan ja Aasian väestöräjähdyksestä johtuvan ekokatastrofin maksattamiseen eurooppalaisilla, maataloutemme alasajoon, omavaraisuutemme heikentymiseen, kansainvälisen riippuvuuden kasvuun, ”uusliberalismiin”, globaalin ja ylirajaisen vallankäytön kasvuun, internatsismiin, alueelliseen eriarvoistumiseen, maaseudun autioitumiseen, keskittämispolitiikkaan, sosiaaliturvan koettuun ja väitettyyn heikentymiseen, viranomaisvallan kunnioituksen, arvovallan ja oikeusperustuksen luhistumiseen sekä siihen, että me suomalaiset joudumme anomaan EU-jäsenmaksuina maksamamme verovarat sentti kerrallaan takaisin EU:sta kuin rikkinäisestä pajatsosta.

Kun Suomen vuoden 1999 perustuslaissa kansalaisen perusoikeudet ulotettiin EU:hun liittymisen hurmoksessa koskemaan kaikkia maassa oleskelevia, tämä on nykytilanteessa osoittautunut suureksi virheeksi. Juuri siksi nyt sanotaan, että Suomi ei voi olla koko maailman sosiaalitoimisto. Ei voikaan, eikä myöskään pidä olla. Niinpä kyseinen lainkohta olisi viipymättä korjattava ja saatettava perusoikeudet (etenkin oikeus sosiaaliturvaan) koskemaan vain Suomen kansalaisia. Mikäli näin ei tehdä, joutuvat kansallinen etu ja perustuslakimme ristiriitaan, jonka tuloksena on poliittista vallankäyttöä koskeva sovittamaton ja perinpohjainen kriisi.

Oikeustieteen opiskelija Eva Biaudet sanoi radion vaalikeskustelussamme keväällä, että persut romuttavat Suomen oikeusvaltion. Asia on täysin päinvastoin. Biaudet’n kaltaiset paperipainot itse murentavat yhteiskuntamme oikeusperustuksen saatuaan ohituskaistan muun muassa vähemmistövaltuutetun virkaan ilman laissa määriteltyä muodollista kelpoisuutta, pelkän poliittisen erivapauden turvin. Siinä näyttöä ”positiivisesta erityiskohtelusta”.

Kyseessä on kuitenkin vielä paljon enemmän. Vaakalaudalla on koko maamme tulevaisuus. Oikeusvaltio ja yhteiskuntamme oikeusperustus hajoavat nimenomaan silloin, kun valtio ja oikeuslaitos kohtelevat kaltoin sekä syrjivästi omaa kantaväestöämme, jolta valtiomme legitimaation pitäisi olla lähtöisin.


Lähteet

Annex of Statistical Information – Country Reports on Terrorism 2016. Published by National Consortium for the Study of Terrorism and Responses to Terrorism. Baltimore: A Department of Homeland Security Science and Technology Center of Excellence Based at the University of Maryland, 2017.

European Union Terrorism Situation and Trend Report 2017. The Hague: European Union Agency for Law Enforcement Cooperation, 2017.

---

Päivitys 7.11.2019

Perussuomalaisten eduskuntaryhmä jätti tänään lakialoitteen kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevan lainkohdan muokkaamiseksi siten, että rangaistaviksi jäisivät vain rikoksella uhkaaminen ja rikokseen yllyttäminen. Tiedon ja mielipiteiden julkaiseminen ja esilläpito eivät olisi lakiesityksen mukaan rangaistavia. Tätä vaativat tiedon ja mielipiteiden tulkinnanvaraisuus sekä niiden yleinen määrittelemättömyys.

HS osoitti jälleen tuhovoimansa

Valhemedian agendatoimittaja Anna-Stina Nykänen teki jälleen kaikkensa suoltaakseen selvän valeen, tällä kertaa maahanmuuttajien seksuaalirikollisuuden taustoista. Helsingin Sanomien kirjoituksessaan 24.2.2019 hän väitti valikoituihin ”asiantuntijamielipiteisiin” valikoidusti tukeutuen, että maahanmuuttajien seksuaalirikollisuutta ei muka voida selittää kulttuurieroilla eikä uskonnolla. Sen sijaan hän syytti ”heikkoa koulutusta” ja ”miehisyyden pönkittämistä”.

Nykäsen juttu on yhtä valheellinen kuin hänen taannoin tekaisemansa toinen propagandakirjoitus, jossa hän väitti, että satakaan tuhatta uutta pakolaista ja turvapaikanhakijaa eivät ”väräyttäisi” Suomen sosiaaliturvajärjestelmää mitenkään (kumosin tämän alun perin köyhyystutkija Juho Saarelta lähtöisin olevan väitteen aiemmassa kirjoituksessani).

Tosiasiassa uskonto ja kulttuurierot ovat merkittäviä selittäjiä, kun etsitään syitä muslimien muita laajempaan seksuaalirikollisuuteen. Profeetta Mohammadin lapsivaimollaan antama malli on yhtä esikuvallinen muslimille kuin Jeesuksen lähimmäisenrakkaus on kristitylle.

Jos muslimimaahanmuuttajien seksuaalirikoksia ei selitä heidän kulttuurieronsa tai uskontonsa, vaan ”heikko koulutus” ja ”miehisyyden pönkittäminen”, herää kysymys, eivätkö heikko koulutus ja miehisyyden korostaminen olekaan kulttuuri-ilmiöitä tai seurauksia uskonnosta. Ja vastaus on: totta kai ne ovat.

Mitään uutta Helsingin Sanomien tendenssijournalismissa ei ole. Lähes aina kun on huomautettu, että seksuaalirikosten tekijöistä suuri osa on lähtöisin muslimivaltaisista maista, tai kun on kysytty, millä tavoin heidän keskuudessaan yleinen islam liittyy asiaan, on vahva korrelaatio heidän islamilaisen ajatusmaailmansa ja toimintansa välillä pyritty kiistämään täysin, tosin vailla näyttöä siitä, ettei yhteyttä olisi.

Islamin julistaminen kritiikin ulkopuolella olevaksi on vaikuttanut tehokkaalta keinolta vastalauseiden tukahduttamiseen, sillä islamin syy–seuraus-vaikutuksia kannattajiensa käyttäytymiseen on vaikea osoittaa ehdottomasti. Niitä on toisaalta myös vaikea kiistää ehdottomasti, niin kuin ajatusten yhteyttä tekoihin yleensäkin. Juuri siksi väite islamin ja rikollisuuden yhteydestä voidaan ongelmattomasti esittää yhteiskunnallisena tulkintana.

Yleistyksiä puolestaan pitää tehdä, sillä ilman niitä ei ole ymmärrystä eikä merkitysten arviointia. Islamia yritetään kuitenkin pitää kaiken arvostelun ulkopuolella arvostelijoihin suunnattujen rangaistusten uhalla.

Varteenotettava ehdokas selitykseksi muslimitaustaisten rikollisuuteen on tulomaiden oikeuskäytäntöä edustava sharia-laki, joka poikkeaa omastamme ja perustuu islamiin. Sharia puolestaan ohjaa politiikkaa islamiin sisältyvän din wa-dawlah -periaatteen (”islamin pitää ohjata myös politiikkaa”) mukaisesti, joten islam vaikuttaa käyttäytymiseen, oikeudenmukaisuuskäsityksiin ja rikollisuuteen.

Islamissa on kyse poliittisesta toiminnasta, jota ei pidä suojella ”uskonrauhan” verukkeella vaan jota pitää myös vastustaa poliittisesti. Perustuslaillinen uskonnonvapaus kattaa nimenomaan oikeuden olla kuulumatta uskonnollisiin yhdyskuntiin ja oikeuden esittää uskontokritiikkiä vapaasti. Sitä täydentää länsimainen sananvapaus, jota burkan alla ei ole.

Keskeinen kysymys on, miksi monet ihmiset pitävät kiinni alkeellisesta uskonnollisesta ajattelustaan siinäkin tapauksessa, että heillä olisi vaihtoehtoja. Miksi lähi-itäläiset ylipäänsä ilmaisevat itseään aggressiivisesti, kuumenevat, kiihtyvät ja hermostuvat helposti, ja miksi Lähi-idän maissa käydään loputonta sotaa? Miksi ihmiset valitsevat huonot uskontonsa tavan takaa? Selitystä tiettyjen kulttuurien muotoutumiseen ja jatkuvaan uusintamiseen pitää etsiä ihmisten geneettisistä ominaisuuksista ja luonteenpiirteistä, joista niitä voidaan myös löytää.

Ilman biologisia ja synnynnäisiä ominaisuuksia ei nimittäin olisi ihmisiä ollenkaan, aivan niin kuin ei voi olla irvistystä ilman kissaa (paitsi Liisan Ihmemaassa). Tieteenfilosofisesti arvioiden lopulliset selitykset ihmisten käyttäytymisvalintoihin löytyvät aina yksilö- ja ryhmäkohtaisista ominaisuuksista, kuten älykkyystasosta, joka luo ja uusintaa kulttuurit.

Tätä perimmäistä seikkaa Hesarin toimittelijat ja monet tieteilijöinä esiintyvät eivät pohdi. Selityksiä etsitään laveasti kulttuurista, uskonnosta, koulutuksesta ja patriarkaalisuudesta, kuten oikeauskoisten feministien pitääkin. Mutta perimmäiset selitykset löytyvät aina yksilöiden tai ryhmien ikiomista ominaisuuksista, joiden vuoksi he tuottavat tietyt kulttuurit, valitsevat tietyt uskonnot tai kasvattavat itsensä ja toisensa.

Miksi sitten vieraiden kulttuurien ja erityisesti islamin puolustelua esitetään länsimaissa? Islamia puolustavilla kinkereillä ja vääräuskoisten jahtaamisella ei pyritä turvaamaan uskonnonvapautta eikä myöskään torjumaan uskonrauhan rikkomuksia. Islamkritiikin kieltämisellä on pyritty löytämään ideologinen peruste muslimivaltaisista maista virtaavien ihmisten maahanmuutolle. 

Kyseessä on tietoinen länsimaisen oikeuskäsityksen, väestön ja kulttuurin bastardisointi. Israelilaisen konfliktintutkimuslaitoksen tutkija Shmuel Bar arvostelee kärkevästi din wa-dawlah -periaatetta teoksessaan Warrant for Terror – The Fatwas of Radical Islam, and The Duty of Jihad. Filosofian näkökulmasta on selvää, että islam ohjaa politiikkaa, sillä islamhan on ideologia ja jo sinänsä politiikkaa.

Islamkritiikin torjumispyrkimykset ovat toimineet aseina uskonnon levittämisen puolesta, vaikka sen enempää sensuurilla kuin muuttohankkeellakaan ei ole demokraattisessa prosessissa punnittua pohjaa. Esimerkki: islamistisissa maissa homoseksuaalisuudesta tuomitaan kuolemaan islamilaisen lainsäädännön perusteella, mikä osoittaa, että sharia-lailla poljetaan ihmisoikeuksia jyrkästi. Niinpä ”uskonnonvapauden” näennäisoikeutuksella ei voida puolustaa ihmisoikeusrikoksia. ”Vihapuhetta” ei ole ollut tässä yhteydessä islamin kritisoiminen vaan sen julistaminen.

Valheellista Helsingin Sanomien vänkäämisestä tekee se, että ihmisen käyttäytymisen selittäminen on joka tapauksessa tulkinnanvaraista, eikä asiasta voida saada Sanomien tai jonkun Nykäsen markkinoimaa ehdotonta väitetietoa. Tämä johtuu siitä, että ideologisen ajatusmaailman vaikutus ihmisten käyttäytymiseen on joka tapauksessa ei-todistuvaa. Ihmisen käyttäytymisen motiiveja tai kausaaliketjuja ei voida ylipäätään läpivalaista niin, että ehdottoman oikeaa tai väärää tietoa voitaisiin tavoittaa.

Silti Helsingin Sanomat pyrkii esittämään asiasta mielipiteitä manipuloivan ja asenteita muokkaavan näkemyksen. Ja tuolla näkemyksellä puolustellaan aikuisten ihmisten tietoisesti ja tarkoituksellisesti tekemiä väkivaltarikoksia.

Helsingin Sanomien käyttämät asiantuntijat joko eivät ymmärrä tieteellisen tiedon olemusta ja tulkinnanvaraisuutta, ovat kävelleet vahingossa lehden virittämään ansaan tai ovat tahallaan asettuneet tukemaan lehden maahanmuuttomyönteistä ja välinpitämätöntä tendenssijournalismia, joka koostuu vihervasemmistolaisesta ja löperöliberaalista öyhöttämisestä ja oman pimeän maailmakuvan tuputtamisesta.

Lisää islamista ja rikollisuudesta voi lukea esimerkiksi kirjoituksestani ”Tuomiotaiteilujen taikaa” tai kirjani Kuinka Suomi korjataan? Arvopohja ja kokonaisvaltainen ratkaisu luvusta 16 (s. 135–141).


Lähde

Bar, Shmuel, Warrant for Terror – The Fatwas of Radical Islam, and The Duty of Jihad. Lanham: Rowman & Littlefield, 2006.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Filosofi, sosiaalipsykologi
Mediatutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

Kuinka perussuomalaisten hyvät hankkeet muilutetaan?

Kun Perussuomalaisten varapuheenjohtaja Laura Huhtasaari vaati eduskuntaryhmänsä kanssa burkakieltoa pikkutytöille, sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Tuomo Puumala (kesk.) teki kaikkensa torjuakseen hankkeen, joka ei hänen mielestään ole ”millään tavalla tarpeellinen” eikä valiokunnassa olisi ”aikaakaan perussuomalaisten aloitteelle”.

Näin siitä huolimatta, että moinen kielto on ollut mahdollista ja syytäkin laittaa voimaan Alankomaiden, Belgian, Itävallan ja Ranskan tapaisissa maissa, joissa islamisoituminen on pitkällä ja muslimien vaikutusvalta on suuri. Tällä tavoin kamppaillaan esimerkiksi sitä vastaan, että Belgiassa Islam-puolue on asettanut tavoitteekseen tehdä Belgiasta islamilaisen valtion vuoteen 2030 mennessä.

Vähemmistöpoliitikassa on kolme tietä: assimiloiva (eli yhdenmukaistava), integroiva (eli sopeuttava) ja eriyttävä politiikka.

Sekä assimiloivassa, integroivassa että eriyttävässä politiikassa on myönteiset ja kielteiset puolensa jokaisessa. Valtakulttuureihin samastuminen saattaa helpottaa elämää, mutta epäonnistuessaan, eli jakaessaan ihmisiä onnistuneisiin ja epäonnistuneisiin, se sisältää suuren syrjäytymisriskin, aivan kuten eriyttämisen tuloksena oleva omalle saarelleen linnoittautuminenkin.

Omaa kulttuuria korostavan eriytymisen subjektiivisena etuna voidaan pitää yksilöiden itsemääräämisoikeuden vahvistumista, mutta heikkoutena ovat arkitodellisuudesta vieraantuminen ja mahdollisuus ajautua tai itse asettua yhteiskunnan ulkopuolelle. Niin on käymässä muslimien Eurooppaan perustamissa minivaltioissa.

Miten sitten on tässä tapauksessa? Voidaanko neitien burkapakkoa perustella heidän itsemääräämisoikeudellaan, joka johtaa helposti ristiriitaan yhteiskuntaan sopeuttamisen kanssa? Sekä pedagogisesti, filosofisesti että arkijärjellä ajatellen vastaus on: ”ei voida”.

Burkapakko on lapsille ja nuorille asetettava sosiaalinen stigma ja velvoite, joka eriyttää heitä omasta lasten viiteryhmästään, ja lapset ovat usein erilaisuutta kohtaan julmia. Niinpä tällaista stigmatisaatiota ei tule tavoitteellisesti tuottaa eikä sallia varsinkaan, kun se on heille ulkoapäin asetettu vaatimus eikä oma valinta.
 
On ihmeteltävää, miksi poliittinen vihervasemmisto ei ole nyt huutamassa muslimien burkapakon olevan ”vihapuhetta”, joka leimaa, maalittaa ja uhriuttaa kohteensa. Sen sijaan vihervasemmisto vastustaa perussuomalaisten hyvää hanketta vain siksi, että sen takana on perussuomalainen puolue.

Aivan samalla tavalla kävi 2015, kun perussuomalaisten Nuutti Hyttinen esitti Helsingin valtuustossa, että Tom of Finlandille pystytettäisiin patsas sananvapauden aukiolle keskustakirjasto Oodin eteen. Vihervasemmisto aloitti hanketta vastaan vyörytyksen vain siksi, että sen teki perussuomalainen edustaja ja vaikka vihervasemmisto perinteisesti on esittänyt itsensä homojen asioiden ajajana Suomessa.

Yle iloitsi tuolloin, että Touko Laaksonen ei saa patsasta Helsingin keskustaan, ja Helsingin Sanomat julkaisi aloitteen tehneestä KTM ja OTK Hyttisestä kiroilevan jutun Nyt-liitteessään. Valtamedia meni vihervasemmiston ja porvaripuolueiden puolelle sekä aloitti henkilökohtaisen lokaamisen, kun ei muuta osannut, ja kaikki vain siksi, että ehdotuksen teki perussuomalainen taho. Tätä osoittaa myös Paavo Arhinmäen (vas.) pidättäytyminen äänestämästä ”kyllä” tai ”ei” ja hänen kannanottonsa, että ”aloite oli tehty vääristä motiiveista”. Kuinka tekopyhä saa olla?

Mielestäni Tom of Finlandin patsas keskeisellä paikalla toimisi oikein hyvin sananvapauden argumenttina ja mittaisi myös muslimiväestön ja muiden kiihkouskovaisten suvaitsevuutta ja sietokykyä. Aivan surkea oli Seppo Kanervan (sin.) homolehteenkin tiensä löytänyt kannanotto, että patsas ”antaisi vääränlaisia vaikutteita lapsille” ja Ritva Viljasen (sd.) intopinkeä näkemys, että ”Helsinki ei kustanna henkilömuistomerkkejä”.

Mitä lastensuojelua se sellainen on, että alle kouluikäiset hunnutetaan päätä myöten penskoina? Ja onhan Helsinki perustanut kokonaisia puistoja tietyille henkilöille, kuten V. I. Leninille ja Tarja Haloselle, vaikka ”henkilöpalvontaa” ei tietenkään sisälly Sosialistiseen Internationaaliin edelleenkin kuuluvaan Sdp:hen, joka pystyttää rauhanpatsaita vain ihmistä isommille aatteille.

Otan vielä kolmannen esimerkin Perussuomalaisten tekemästä hyvästä hankkeesta, jota haudataan kilpailevien puolueiden ja median harmonisella yhteistyöllä.

Samalla kun Turussa istuttiin kurjaa ja pitkään jatkuvaa terrorismioikeudenkäyntiä, Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho esitti, että teko olisi voitu estää, mikäli syytteessä oleva Abderrahman Bouanane olisi otettu säilöön kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeen. Kansanedustaja Sami Savio (ps.) vaati säilöönottoa myös eduskunnan kyselytunnilla, ja Perussuomalaisten eduskuntaryhmä on jättänyt lakialoitteen käännytettäviksi määrättyjen säilöön ottamiseksi turvallisuussyistä.

Asiahan on niin, että sisäministerien Orpo, Risikko ja Mykkänen (kaikki kokoomuslaisia) olisi alun perin pitänyt kokonaan estää laittomien pyrkijöiden maahantulo. Muutoin heidän voidaan katsoa olevan kausaalisessa vastuussa maahanmuuttajien täällä tekemistä rikoksista.

Mitä vastaa Kai Mykkänen? Samalla kun Ranska laajentaa laittomien maahanmuuttajien talteenottoa, Mykkänen vähättelee ongelmaa ja kääntää huomiota toiseen suuntaan väittäen, että ”yleisin syy terrorismin juuriin Suomessa on nimenomaan äärioikeistolainen liikehdintä ja kotimainen syrjäytyminen”. Mikä vale sisäministeriltä!

Europolin tilastot osoittavat, että äärioikeistolaiksi sanottujen rikollisuus muodostaa vain murto-osan siitä väkivaltarikollisuudesta, jota äärivasemmisto harjoittaa Euroopan unionissa. Iltalehti puolestaan raportoi äskettäin, että tammikuuhun 2018 mennessä oli terrorismiin liittyviä henkilöitä vankiloissa yhteensä 112. Näistä 76 liittyi radikaaliin islamismiin, 28 äärioikeistoon ja kahdeksan johonkin muuhun aatteeseen. Näiden numeroiden valossa Mykkänen ei ole tehtäviensä tasalla.

Tänne on hyökätty, eivätkä tulijat suostu poistumaan. Mykkänen tunnustaakin Uuden Suomen jutussa, että vastaanottokeskuksissa on tällä hetkellä ”noin 10 000 kielteisen päätöksen saanutta henkilöä, joista noin 95 prosenttia on valittanut tai jättänyt uusintahakemuksen”.

Oikeassa Mykkänen on vain toteamuksessaan, että säilöön ottaminen olisi ”veronmaksajien rahan tuhlausta”. Sitä se kyllä on, ja syy on kokoomuslaisten sisäministerien, jotka ovat tehneet virheen päästäessään maahan kymmeniä tuhansia laittomia tulijoita. Syy verovarojen tuhlaukseen on heidän itsensä.

Eliitti rappeutunut – Rappio elitisoitunut

Kaikkien kulttuurien lopunaikoja on leimannut eliitin viehtymys mässäyksiin. Lehdet juorusivat juuri, että Helsingin piispa, kasvatustieteen tohtori Teemu Laajasalo on maksanut kirkon kortilla samppanjaa, flow-lippuja ja vierailuja kuningassviiteissä.

Ei ole pitkäkään aika, kun hänen edeltäjänsä, teologian maisteri Irja Askola narahti vieraidensa juottamisesta ja viinojen hankkimisesta kirkon piikkiin. Epäiltiin piispojen lotraavan alkoholilla kirkollisveronmaksajien varoin.

Mitään ihmeellistä asiassa ei tietenkään ole. Kun kauppatavarana on valhe, niin täytyyhän sitä juoda. Se lievittää. Sitä kautta Kallion entinen kirkkoherra on pian tokkurassa kuin Karhupuiston Sanna.

Sitä paitsi papithan synnin ovat ihmisille opettaneet. Joten piispojen on tärkeää olla siellä, missä muutkin syntiset ovat, kuten rokkifestareilla. Niin voi parhaiten vastustaa paholaista, mikä on piispojen ensisijainen tehtävä. Se on pedagogista ja tuo kannatusta.

Spiritualiteetin eli hengenelämän tilalla on aitoa spriitä eli viinaa. Sanoihan jo eräs jämeräpartainen protesifilosofikin, että uskonto on oopiumia kansalle. Tosin oopiumi oli tuohon aikaan rohtona käytetty lääkeyrtti, ja sitä käytettiin muun muassa tainnutukseen. Nykyään sitä käytetään pelkkään tainnutukseen, kuten niin montaa uskonnollista hapatustakin.

Lehdet tiesivät myös, että vihreiden biohajoava presidenttiehdokas Pekka Haavisto osti Kulosaaren-talonsa USA:lta. Tämä ei ole paha, sillä USA on hyvä. Mutta onko se tarpeeksi hyvä tehdäkseen myös Pekasta hyveellisen.

Hyve polttaa taskun pohjilla, sillä dosentti Mikko Paunio paljasti viimekesäisissä kirjoituksissaan laajasti sen, miten Pekka Haavisto on hankkinut suuret tulonsa ja varallisuutensa valehtelemalla akateemisen asemansa ja ansionsa sekä koettamalla väitellä tohtoriksi ilman perustutkintoa ja muita opintoja.

Yhdessä nämä kaikki antavat näyttöä eliitin rappiosta ja rakkaudesta huvitteluliberaaliin porsasteluun. Mitä huonommin yhteiskunnallamme menee, sitä enemmän poliittinen ja ideologinen eliitti työntää päätään puskiin ja sitä valheellisemmaksi yhteiskunnallinen leadership käy. Ja mitä valheellisempaa eliitin hegemonia on, sitä suurempiin ongelmiin ajautuu yhteiskunta.

Tämä on tulos, kun ansiottomille ihmisille annetaan valtaa. Heidän etukenonsa on niin kovassa kulmassa, että he tukehtuisivat suihkuun, elleivät laskisi leukaansa vähän.

Suurmoskeija olisi muslimien pienoisparlamentti

Suurmoskeijan rakentamisesta keskustellaan jälleen, kun Helsingin Sanomat otsikoi kaupungin virkamiestyöryhmän kannanotosta sanoin ”Helsingin suurmoskeijahanke nytkähti eteenpäin”. Yleisradio puolestaan totuttaa yleisöjään hyväksymään ajatuksen otsikoimalla, että ”Helsingin suurmoskeija lähempänä kuin ennen”.

Helsingin kaupunkiympäristön toimialaa johtaa Mikko Aho, ja kyseinen toimiala raportoi vihreiden apulaiskaupunginjohtaja Anni Sinnemäelle, joten ei ole ihme, että kaupunkiympäristön suunnittelussa pyritään edistämään punavihreää agendaa itsevaltaisesti ja turvallisuusnäkökohdista piittaamatta. Kokoomuslainen kaupunginvaltuutettu Wille Rydman kirjoittikin perustellusti, että kyseessä on pelkkä virkamieskannanotto, jonka media pyrkii esittämään jonkinlaisena luonnonlakina sivuuttaakseen poliittisen toimielimen päätösvallan asiassa.

Olisi virhe kuvitella, että Bahrainin ja Saudi-Arabian öljymiljoonat tulisivat moskeijan seiniin ilmaiseksi, ilman sosiaaliseen vaihtoon perustuvaa kaupankäyntiä. Kaupunginvaltuutettu, kapteeni evp. Atte Kaleva totesi jo viime keväänä, että ”[r]ahan mukana levitetään väistämättä myös ideologiaa, joka äärikonservatiivisen salafilaisen islamintulkinnan ollessa kyseessä on myös mitä suurimmassa määrin poliittinen kysymys.”

Samoilla linjoilla on Yleisradion sensuroima ja Maanpuolustuskorkeakoulussa toiminut tutkija Alan Salehzadeh, joka sanoo puolustavansa uskonnonvapautta mutta vastustaa suurmoskeijaa, koska: ”Suomessa on jo nyt paljon moskeijoita. Näistä valtaosalla on suorat kytkökset tiettyyn islamilaiseen maahan tai poliittiseen järjestöön, ja niissä saarnatut opit ovat paikoin ristiriidassa tasa-arvon normien kanssa. Tämä estää muslimiväestön integraation sekä lisäksi antaa jalansijaa ulkopuolisten valtioiden ja järjestöjen vaikutusyrityksille.”

Hän jatkaa, että ”siellä missä poliittinen islam kukoistaa, siellä ei ole demokratiaa eikä yksilönvapauksia. Siksi valtion on toimittava ennaltaehkäistäkseen tasa-arvolle haitallisen ideologian leviäminen.”

Salehzadeh on varmasti oikeassa näkemyksessään poliittisen islamin leviämisestä suurmoskeijahankkeen mukana. Filosofisesti katsoen ei ole erikseen uskontoa ja poliittista ideologiaa, vaan jokainen uskonto on myös poliittinen ideologia, koska sen kautta hallitaan ihmisiä ja harjoitetaan vallankäyttöä. Mitä tiukemmin vallankäyttäjät kiistävät valtapoliittiset tavoitteensa, sitä ilmeisempää ja vaikuttavampaa vallankäytön ideologisuus on. 

Islam ei ole hyväksi muslimeille itselleen

Olennaista onkin, millaista valtaa islamin kautta käytetään ja levitetään. Islam ei ole kokenut valistuksen ajan sekularisoitumista ja uskonpuhdistuksen reformaatiota kristinuskon tapaan, ja siksi sen moraalikäsitykset ovat kuin keskiajalta.

Tässä mielessä uskonnot eivät ole samalla viivalla, eikä niitä pitäisi arvioida vain uskonnonvapauden pohjalta. Sellainen uskonnonvapauden toteuttaminen, joka merkitsee ihmisten sulkemista vankiloihin, joka ripustaa tietyt vähemmistöt hirteen ja joka kaataa erimielisten päälle kivimuurin, ei ole perusteltua minkään vapausihanteen valossa – ei myöskään lännessä pyhänä pidetyn uskonnonvapauden.

Uskonnonvapaus onkin käsitteellinen oksymoroni, vähän niin kuin pyöreä neliö, sillä uskonto merkitsee monille ihmisille henkistä vankilaa. Uskonnonvapaus kattaa myös vapauden olla uskomatta, mutta silti keskusteluissa painotetaan oikeutta lukkiutua uskontojen kahleisiin oman vapauden hinnalla. – Aika omituinen käsitys vapaudesta.

Siinä, missä kristinusko korostaa yksilönvapautta, islam merkitsee nimestään alkaen alistumista auktoriteetille. Siinä, missä kristinusko korostaa armoa ja vapahdusta, islam on ankara uskonto, jossa ihminen tuomitaan tekojensa mukaan.

Sosiaalipsykologisesti arvioiden islam perustuu joukkosuggestioon ja hyödyntää massakulttuuria, persoonasta luopumista ja heittäytymistä fatalistiseen kohtalouskoon, joka tekee myös terroristisen värväyksen mahdolliseksi. Suomessa ei tarvita suurmoskeijaa, vaan pitäisi perustaa uskonnosta vieroittamisen keskuksia, joissa ihmiset demanipuloitaisiin ja antisuggeroitaisiin järkiperäisesti toimivan yhteiskunnan jäseniksi – pois uskonnon lietsomasta hypnoosista.

Islamista luopuminen voisi olla muslimeille itselleen hyväksi, sillä myös ”maltilliset muslimit ovat poliittisen islamin uhreja”. Se, että moskeijan pitää olla suuri – eikä pieni rukoushuone riitä – on jo sinänsä näyttö uskonnon vallantavoittelusta. Nöyryys näyttää puuttuvan kokonaan, vaikka luulisi, että hartautta voisi parhaiten harjoittaa askeettisissa oloissa.

Suurmoskeijahankkeessa ulkovaltojen vaikutuspyrkimyksiä

On epäiltävä, että Helsingin Hanasaareen kaavailtu suurmoskeija on muslimiveljeskunnan junailema hanke. Muslimiveljeskunta on maailmanlaajuinen poliittista islamia ajava verkosto, joka sortaa naisia ja seksuaalivähemmistöjä ja polkee ihmisten tasa-arvoa ja yksilönvapautta.

Nykyisiä moskeijoita ovat tukeneet Iranin, Turkin, Qatarin ja Saudi-Arabian kaltaiset maat, ja moskeijoiden uskonnolliset johtajat ovat ilmaisseet kantansa, kenen he toivoisivat voittavan Syyrian sisällissodan. Huonoa näyttöä on saatu Ranskasta, Hollannista, Britanniasta, Ruotsista, Saksasta ja Tanskasta, ja terroristiverkostojen on katsottu levinneen myös Suomeen Lähi-idästä tulleen maahanmuuttotsunamin mukana. Myös nykyiset moskeijat toimivat Lähi-idän maiden silminä ja korvina Euroopassa.

Vedenpitäviä todisteita muslimiveljeskunnan osallisuudesta on vaikea osoittaa, sillä järjestö ei jaa jäsenkortteja, mutta Salehzadehin mukaan ”moskeijaa rahoittavat tahot osaavat kyllä kierrättää rahat sellaisten välikäsien kautta (paikallisjärjestöt, kulttuurikeskukset yms), jotta sen yhteydet poliittiseen islamiin hämärtyvät. Näin on toimittu satojen eurooppalaisten moskeijoiden yhteydessä.”

Rahoitussotkuista on saatu näyttöä jo nyt, kun Ilta-Sanomat uutisoi Muslimiliiton ja Suomen islamilaisen neuvoston rahoitussotkuista, veroveloista ja ulosotoista. Opetus- ja kulttuuriministeriö on tukenut neuvostoa yhteensä 456 000 euron avustuksilla vuosina 2007–2014.

Käytännössä suurmoskeija olisi muslimien pienoisparlamentti, jossa säädetään sharia-lakia ja edistetään sen vaikutusvaltaa. Sellaisena se olisi kaksoisstandardien generaattori ja vallankumoushanke.

Suurmoskeijan vaikutukset muslimiyhteisöille kielteisiä

Myös helsinkiläinen kuntavaaliehdokas Binar Mustafa on kirjoittanut, että ”[s]uurmoskeija on poliittinen hanke, jossa päällimmäisenä tavoitteena on tukea yhtä poliittisen islamin tavoitteista: pyrkimystä tuoda uskonnon symboleja näkyvämmin Eurooppaan. Juuri tämän vuoksi harvemmin kuullaan muslimien suurin joukoin tukevan hanketta. Kaikki suurmoskeijan puolustajat eivät tietenkään tue poliittista islamia ja saattavat vilpittömästi vastustaa sitä, mutta hankkeen onnistuessa voittaja on silti poliittinen islam.”

Tässä valossa olisi väärin kuvitella, että suurmoskeija olisi kaikkien muslimien yhteinen hanke. Kentän pirstoutuneisuuden vuoksi tietyn suuntauksen tukeminen johtaisi vain eripuraan ja estäisi muslimien integroitumisen yhteiskuntaan.

Sisäministeriö korosti 2015 antamassaan lausunnossa, että ”suurmoskeijassa pitäisi olla kaikkien muslimiyhteisöjen mukana”, ja Suomen islamilainen yhdyskunta on muodollisesti katsonut, että ”kyseessä olisi sunnimoskeija, josta ei ketään käännytetä pois”.

Anonyymi suomalainen muslimi kuitenkin toteaa, että ”vaikka suurmoskeijaa halutaan [...] markkinoida kaikkien Suomen muslimien moskeijana, se ei todellisuudessa tulisi olemaan sitä.” [...] ”Pahimmillaan Bahrainin tai Saudi-Arabian rahoittama suurmoskeija voi hänen mukaansa johtaa muslimien eristäytymiseen, radikalisoitumiseen ja jopa terrori-iskuihin. Pahimmillaan Suomesta tulee uusi Ranska, ja meillä tapahtuu vastaavanlaisia iskuja.”

Suurmoskeija myös kellauttaisi kumolleen suomalaisten muslimiyhteisöjen keskinäiset suhteet. Äärikonservatiivinen salafistisuuntaus saisi valta-aseman ja aiheuttaisi ristiriitoja muslimien välille, sillä Persianlahden maiden rahoittama sunni-haaran moskeija ei palvelisi tasapuolisesti kaikkia Suomen muslimeja.

Suurmoskeijalle ei edes ole tarvetta, sillä hartaita muslimeja on Suomessa yhtä vähän kuin kirkkomummoja, ja kristillisillä pyhäköilläkin on vaikeuksia saada tupansa täyteen muulloin kuin jouluna. Suurmoskeija palvelisi ikään kuin automaattisesti vain radikaalia islamia ja äärisuuntauksia. Riitelyn dispositio piilee siinä, että islamin uskonolemuksen mukaan on vain yksi oikea islam, vaikka onkin monenlaisia muslimeja.

Islamilaisessa ajatteluperinteessä rakennus on maailmankuvan manifestaatio. Niinpä olennaista ei ole vain se, mitä moskeijoissa tarkalleen ottaen saarnataan, vaan se, että moskeijan olemassaolo sinänsä ilmaisee islamin suurta valtaa. Näin ollen suurmoskeija johtaisi muslimien identiteetin korostumiseen integraation kustannuksella.

Suurmoskeijaa koskeva keskustelu vääristynyttä

On perin vääristynyttä, että kansallismielinen järjestö ei saa toimia Suomessa yhdistymis- ja kokoontumisvapauden sekä sananvapauden turvin, vaan se kiellettiin käräjäoikeuden päätöksellä, mutta islamistien suurmoskeijahanketta pyritään edistämään uskonnonvapauden perusteella, vaikka se voi edistää terrorismin leviämistä ja kyseenalaistaa valtiomme poliittiset perusrakenteet sekä voimassa olevat lait shariaan vedoten.

Yhtä vääristynyttä on, että Suomen ja Ruotsin viranomaiset pyrkivät yhteistyössä estämään Pohjoismaisen vastarintaliikkeen jäsenten laillisen tulon Ruotsista Suomen itsenäisyyspäiväjuhliin mutta antoivat laittomille maahantunkeutujille ja mahdollisille muslimiterroristeille matkaliput ja kyydin rajan yli Suomeen Tornion raja-aseman kautta. PVL:n jäsenet eivät aiheuttaneet Suomessa vähäisintäkään häiriötä, mutta laittomasti maassa olevat pakolaiset ja turvapaikanhakijat ovat tehneet useita rikoksia ja yhden terrori-iskun.

Tämä ei ole toisaalta mikään yllätys, sillä tällaista jälkeä syntyy kaikkialla, missä vihervasemmistolaiset poliitikot ja Demla-juristit päästetään päättämään asioista: toisin sanoen tuhoa isänmaallemme.

Vihervasemmistolaisten tuki suurmoskeijalle ei johdu mistään muusta kuin opportunistisesta halusta saalistaa muslimien ja islamilaisten maahanmuuttajien äänet itselleen vaaleissa. Piilotavoite voi olla tahallinen destruktiivisuus: halu mädättää länsimaista yhteiskuntaa ja juurruttaa demokratian, liberalismin, valistusihanteiden, monipuoluejärjestelmän ja vapaan markkinatalouden vastaista järjestelmää Eurooppaan. Islamisaatiota harjoitetaan Berliinin muslimighetoissa rakentamalla lapsille minimoskeijoita minareetteineen ja puolikuineen.

Oireellista on, että Hanasaaren hiilivoimalan paikalle Kalasataman kupeeseen suunniteltua suurmoskeijaa on arvioitu koko ajan vain muslimiyhteisön näkökulmasta, mutta suomalaisten ihmisten asemaa ei ole ajateltu lainkaan.

Tältä kannalta suurmoskeijaa voitaneen vastustaa vain yhdellä argumentilla. Mikäli paikalle perustetaan suurmoskeija, joutuu hamppukasseineen paikalle valuva flow-väki perääntymään, sillä hengellisellä alueella ei meluisaa festivaalia voida silloin enää pitää.

Miten kävisi Suvilahden seinissä olevien arvokkaiden graffitien ja vihervasemmistolaisen vinkuheinäpolitiikan?! Niinpä ehdotan, että suurmoskeijan sijasta paikalle rakennetaan Tarzan-huvipuisto. Sen ympäristövaikutus lähialueelle kantautuvine huutoineen ja liaanin jatkoksi ripustettuine homoineen lienee sama.

Onko terrorismi miestapaista?

New Yorkissa tapahtui jälleen yhteiskunnallinen yksittäistapaus. Niiden sarjaa ei ilmeisesti voida liittää toisiinsa edes Kantin kategoriaopin kaappikelloesimerkillä. Tiedettehän: tietoisuutemme yhdistää yksittäiset kumahdukset monen lyönnin sarjaksi, minkä johdosta tajuissaan oleva ihminen ei kuule kellon lyövän kolme kertaa yksi vaan yhden kerran kolme.

Julkisella sanalla on ollut vaikeuksia yhdistää terroriteot toisiinsa niin, että niiden jatkumosta voitaisiin hahmottaa yhteiskunnallinen trendi, vaikka sellainen on selvästi olemassa. Toisaalta media työskentelee hellittämättömästi kytkeäkseen yhteen sellaisetkin tapahtumat, jotka eivät yhteen kuulu.

Iltalehti kirjoitti tiistaina tapahtuneesta ja kahdeksan kuolonuhria vaatineesta terrori-iskusta jutussa ”New Yorkin yliajaja syytteeseen terroriteosta: ’Tuntui hyvältä tappaa’”. Helsingin Sanomat puolestaan julkaisi kiireesti vastauutisen ”Taksi törmäsi jalankulkijoihin Lontoossa – poliisin mukaan kyse ei ole terrorismista”.

Lontoon yliajo ei olisi ylittänyt uutiskynnystä Suomessa muutoin kuin siksi, että Helsingin Sanomat halusi lavastaa vahingossa sattuneen yliajon muka arkipäiväiseksi ja tavanomaiseksi osaksi elämää ja selittää siten pois muslimin toisaalla tekemää tahallista ja vihamielistä terrori-iskua. Tämä asian mediakritiikistä ja metatason tapahtumista.

Miksi muslimimilitantit ovat miehiä?

Kun terroriteon tekijä oli taaskin mies, tämä herättää sen suuren kysymyksen, jota juuri kukaan ei ole huomannut kysyä: onko terrorismi vain miestapainen ominaisuus? Naisia terroritekojen viimeaikaisista tekijöistä on ollut vain äärimmäisen harva.

Vaikka lähes kaikki viimeaikaiset terroristit ovat olleet miehiä, feministit eivät ole nostaneet miehiin kohdistuvan haukkumisensa motiiviksi terrorismia, koska silloin paljastuisi helposti, että terroristien miesvaltaisuus ei johdukaan välttämättä miesten ominaisuuksista vaan islamista. Tämän ei haluta paljastuvan, koska feministit ovat militanttimuslimien puolella ja haluavat välttää islamin ja terrorismin yhteyksien esille tuloa.

Kaikkina aikoina terroristit eivät ole olleet vain miehiä. Esimerkiksi 1970-luvulla, jolloin marxilaiset kauhistuttivat Eurooppaa terrorijärjestöillään, niissä toimi myös paljon naisia.

Kukapa ei voisi muistaa esimerkiksi Punaiseen Armeijakuntaan kuuluneita Ulrike Meinhofia ja Gudrun Enssliniä, joka ulkonäöltään muistutti Lady Dianaa ja joka sai aikaan melko samanlaista jälkeä Saksassa kuin maatiaistyttö Britannian hovissa?

Terrorismia ei voida selittää vain miesten runsaalla testosteronin erityksellä tai nuorten miesten elämänongelmilla, jotka tottahan toki kohtelevat nuoria miehiä kaltoin tässä täysfeminiinisoidussa yhteiskunnassamme. Mutta terrorismia ja sen nykyistä miesvaltaisuutta voidaan selittää islamilla, joka määrää kodin, perheen, työn ja vapaa-ajan suhteita partiarkaalisella tavalla muslimien usein niin pittoreskeissa elämäntilanteissa.

Islam laittaa naiset nyrkin ja hellan väliin ja päälle kaavun, jonka alta naisia yhdistää tähän maailmaan vain silmien tasolla oleva postiluukku. Mies puolestaan hoitaa politiikan ja käy kodin ulkopuolella tekemässä profeetan vaatimia terroritekoja. Islamin kautta selittyy myös se, miksi terroritöiden tekijät ovat olleet viime aikoina valtaosin miehiä. Voi olla, että muslimimiehiä ajaa raivoihinsa myös islamin vaatima seksuaalinen puritaanisuus, joka aiheuttaa painetta sekä palleihin että päänuppiin, ja aggressiivisuus selittyy osittain uskonnon vaatimalla seksuaalisuuden tukahduttamisella.

Vasemmistoterrori ja islamistinen terrori liittyvät yhteen

Jos kysytään, minne vasemmistolainen terrori katosi, voidaan vastata, että nykyisin vasemmistolainen terrori esiintyy islamistisena terrorina, kun anarkistinen vihervasemmisto käyttää äärimuslimien pyhää sotaa oman terrorinsa välineenä epäsuorasti. Väitteeni on, että vasemmistoterrori ja muslimiterrorismi eivät ole irrallisia eivätkä toisistaan riippumattomia ilmiöitä, vaan ne liittyvät yhteen.

Islamistinen terrori on historiallisen vasemmistoterrorin jatke, jota Euroopan vihervasemmistolaiset politikot toivovat edistäessään islamin leviämistä sekä aiheuttaakseen tuhoa länsimaiselle yhteiskunnalle. Islamisaatio on radikalisoitunut, niin kuin radikalismi on islamisoitunut. Muslimit tekevät nykyisin äärivasemmiston puolesta samat terrorityöt, jotka Punainen Armeijakunta ja Baader & Meinhof tekivät ennen.

Juuri siksi vihervasemmisto haluaa lisää maahanmuuttoa: se tavoittelee yhteiskunnallista kaaosta ja kansan jakautumista omaa agendaansa ajavaan laitavasemmistoon ja kansallisvaltioita puolustaviin nationalisteihin. Ilman natsismin alati pelottavaa uhkakuvaa ei poliittisella vihervasemmistolla olisi juurikaan kannatusta, vaan sen on luotava ja lohdittava ”vihollinen” vaikka väkisin. Siinä muslimiterrorismi on oivallinen apu.

Ihmiset eivät ole tasa-arvoisia islamin edessä. Niin uhrit kuin tekijätkin saavat marttyyrinkuoleman – toiset jumalan, toiset ihmisten edessä.

Tšetšenian homokaustin todellinen syy: islam

Lehtitietojen mukaan homoja viedään Venäjän federaatioon kuuluvassa Tšetšenian tasavallassa kuin sikaa korvasta keskitysleireille. Esimerkiksi QX-verkkolehti on raportoinut asiasta useassa jutussaan mainitsematta kuitenkaan sanallakaan maassa jatkuvien homovainojen todellisista syistä. Myös Suomen viranomaiset ovat pysyneet vaiti niin itse tapahtumista kuin niiden taustoistakin.

Totuus on, että seksuaalivähemmistöjen kaltoin kohtelu Tšetšeniassa ei johdu vain Venäjän homosensuurilaeista, vaan se johtuu eritoten islamista. Tšetšenia on erittäin muslimivaltainen maa, ja suurin osa tšetšeeneistä on profeetta Muhammadin traditiota palvovia sunnimuslimeja. Maassa on tämän merkiksi myös yksi Euroopan mahtavimmista suurmoskeijoista, joka toimii paikallisena eduskuntana ja sharia-lain päätäntäelimenä.

Länsimaisen median tavassa uutisoida Tšetšenian homovainoista on epätasapainoista ollut se, että pahoinpitelyistä syytetään ensisijaisesti Venäjän hallintoa. Näin on toiminut Suomessa Yleisradio, joka kertoi homojen joukkopidätyksistä ja kolmen ihmisen kuolemasta jo tämän kuun alkupuolella julkaisemassaan jutussa.

Sen sijaan islamin osuudesta asiaan on oltu hipi hiljaa, vaikka islamin rooli homojen pidätyksissä ja pahoinpitelyissä on aivan keskeinen. Myös seksuaalivähemmistöjen järjestöt ovat osoittaneet vastalauseitaan Venäjän lähetystöjen edessä, vaikka vika ei ole vain Venäjässä vaan islamissa, jonka vuoksi Venäjän homovastaiset lait ovat johtaneet ylilyönteihin ja kärjistymisiin Tšetšenian alueella.

Luotettavin tieto tapahtumista on tullut venäläisestä Novaja Gazeta -lehdestä, joka on paljastanut saaneensa tietoonsa kaksi leiriä ”Argun” ja ”Tsotsi-Yourt” -nimisissä kylissä. Tällä viikolla lehdessä kerrottiin myös neljästä muusta leiristä. Tuoreimmassa artikkelissa osoitetaan, että Tšetšenian kidutuskeskuksissa pidätettyjä on hakattu ja korvennettu sähkötuoleissa tavalla, joka tuo mieleen demokratian ja kansandemokratian välisen eron (erohan on sama kuin tuolilla ja sähkötuolilla).

Novaja Gazetan jutun mukaan Tšetšenian hallitus on kiskonut pidätettyjen sukulaisilta lunnasrahoja vapauttamisen vastineeksi. Jos lunnailta ei ole ilmaantunut kukaan maksamaan, ei leireiltä ole päästetty pois. Homoja on pakotettu ”tunnustamaan” homoseksuaalisuutensa suuremman joukon läsnä ollessa, ja parlamentin puhemies, ”Venäjän sankarin” arvonimellä palkittu Magomed Daudov on käynyt paikan päällä pitämässä puheita, joiden mukaan homoille ”ei ole sijaa Tšetšeniassa”.

Tämä kaikki on tietysti paheksuttavaa, mutta myös uutisoinnin kannalta kovin yksipuolista, salailevaa ja jopa valheellista, sillä homovainojen kärjistymisen keskeistä tekijää, islamia, ei ole mainittu.

Miten homoista tehdään syntipukkeja?

Merkille pantavaa on, että myöskään Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry ei ole koonnut mielenosoitusjoukkoja islamististen maiden lähetystöjen eteen, vaikka esimerkiksi Saudi-Arabiassa ja Iranissa homoja teloitetaan sharia-lain tuomioilla kirkkaassa päivänvalossa aivan jatkuvasti. Syynä länsimaiden kaksinaismoralistiseen asennoitumiseen voidaan pitää poliittisen korrektiuden varjelua. Pelätään terroria ja öljyhanojen kiinni menoa, vaikka Suomi ei ole tuonut vuosikausiin pisaraakaan öljyä Persianlahdelta.

Itse en toivo, että homoja aletaan käyttää poliittisena verukkeena minkään yhteiskunnallisen agendan ajamiseen. Niin tapahtuu kuitenkin monessa yhteydessä ja monella tavalla. Totalitaristisissa maissa, kuten Venäjällä, islamistisissa valtioissa, Kiinassa ja aikoinaan tietysti myös natsi-Saksassa homovihasta tehtiin kansakunnan yhtenäisyyttä pönkittävä generaattori, jonka tarkoitus oli luoda sosiaalista koheesiota, eli kiinteyttää kansakuntaa.

Samaa voi kohdata myös urheilun maailmassa, kun joukkueisiin koetetaan puhaltaa yhteishenkeä kitkemällä pois kaikenlaiset miesten väliset sympatian ilmaisut, jotka voitaisiin tulkita homoerotiikaksi tai homososiaalisuudeksi.

Tavallaan tämä on ymmärrettävää, sillä urheilujoukkueiden tehtävä ei ole fiilistellä vaan voittaa otteluita. Homokammolla koetetaan luoda aggressiota, jota epäilemättä syntyykin, kun ihmiset pakotetaan torjumaan myös omat homoseksuaaliset yllykkeensä tällä tavoin muodostettavassa ahdasmielisessä yhteisössä.

Samaan toimintalogiikkaan nojaa myös aggressiivista ulkopolitiikkaa harjoittavien valtioiden toiminta. Islamististen valtioiden homofobia juontaa juurensa islamin laajenemismotiiveista. Kun uskontojen oma sisäinen homososiaalisuus, homoeroottisuus ja homoseksuaalisuus sublimoidaan rakkaudeksi samaa sukupuolta olevaan patriarkaaliseen Jumalaan ja kun lihalliseen homoseksuaalisuuden toteuttamiseen puolestaan suhtaudutaan äärimmäisen torjuvasti, luodaan eräs voimatekijä uskontojen omalle yllä pysymiselle.

Teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena todistelin, että homoseksuaalisuutta torjumalla niin kristinusko kuin islamkin pyrkivät kiistämään omat homoseksuaaliset ja Jumalan rakastamisesta juurensa juontavat alkuehtonsa. Ne haluavat estää omaa homoerotiikkaansa näkymästä ja siten tekevät homovastaisuudesta oman jatkuvuutensa erään ylläpitäjän.

Homovastaisuus saa vahvistusta näiden alun perin vähemmistöasemassa olleiden uskontojen luontoperäisestä lajinsäilytysstrategiasta eli lisääntymisen ihanteesta. Se on kirjoitettu kyseisiin uskontoihin perimmältään epähengellisistä ja naturalistisista syistä. Maallistunutta kristinuskoa ei tosin homofobia paljon enää vaivaa – ehkä juuri siksi, että nykyinen kristillisyys ei rakennu aggressiolle, jonka käyttövoima ammennettaisiin jonkin yhden totuuden varjelusta tai naisten, homojen ja ”vääräuskoisina” pidettyjen ihmisten syrjinnästä, kuten islamissa.

Asummeko Absurdiassa?

Länsimaiden pitäisi oppia kohdistamaan arvostelunsa oikein. Esimerkiksi Tšetšenian tapauksessa vikaa pitäisi etsiä maan valtauskonnosta ja kritisoida sitä.

Nyt vaarana on, että arvosteltaessa Venäjää tullaan myös länsimaiden homoista lavastaneiksi ulkopoliittisesti arveluttavia idiootteja, jotka vaarantavat valtioiden idänsuhteet. Homojen kelju kohtelu Tšetšeniassa on tietysti tuomittavaa moraalisesti. Mutta paheksuntaa ei pitäisi esittää sellaisella tavalla, jolla homoja aletaan kohta vihata länsimaissakin vain siksi, että vaatimustemme katsotaan pilaavan valtioiden väliset suhteet.

Niinpä suositeltavaksi toimintamuodoksi jää vaikuttaminen EU:n tai oman valtionpolitiikan kautta, kunhan asiat otettaisiin esille diplomaattisella toimintatasolla eikä niitä käännettäisi näyttämään vaikeuksilta, joita ”ongelmallisiksi” lavastetut vähemmistöt tuottavat yksilö- ja pienryhmätasolla valtioiden välille.

Avainasemassa on islamin tunnustaminen ongelmien ytimeksi ja ideologiseksi syyksi. Totalitarismien rakentelun peruslähtökohtahan on joka tapauksessa virheellinen, jos luullaan, että kansallista yhtenäisyyttä voidaan luoda homovainojen kautta. Myös minä kannatan kansallismielistä ajattelua ja käsitystä, että kansallisvaltio on järjen instrumentti, jonka kautta hyvinvointiyhteiskunnat luodaan ja ylläpidetään.

Mutta hyvän kansallisvaltion ylläpitoa eivät homovainot edistä lainkaan, joten sellaiseen oletukseen nojaava sosiodynamiikka on täysin ennakkoluuloista, taikauskon varaista, järjen vastaista ja harhaista. Tokihan myös urheilujoukkueissa esiintyvä avoin homoseksuaalisuus voisi hitsata joukkueita paremmin toimiviksi, kun ihmiset voisivat olla omia itsejään. Sen sijaan aiheen välttely ohjaa epäluottamukseen ja kyräilyyn.

Asia on juurikin niin päin, että maissa, joissa homovastaisuuden käyrä nousee, kansanvalta, vapaudet, ihmisoikeudet ja hyvinvointi putoavat jyrkästi. Yhdessä homofobian kanssa kohoaa ja korreloi vain totalitarismin aste. Niinpä yhteiskunnassa vallitseva homovastaisuus onkin kelpo indikaattori sen arvioimiseen, millainen poliittisen totalitarismin taso kyseisessä maassa vallitsee.

”Tämä terrori-iskusta tiedetään”

Maahanmuuttoon kannustava, monikulttuurisuutta suosiva ja islamin leviämistä edistävä valtamedia aloittaa yleensä terrori-iskuista raportoivat uutisensa muotoilulla ”tämä terrori-iskusta tiedetään”. Näin on etenkin siinä tapauksessa, että terrorin sikiäminen islamista on ilmiselvää.

Media, joka on itse pyrkinyt edistämään islamin ja (puolihuomaamattaan myös) ääri-islamismin leviämistä, koettaa tietenkin peitellä omaa osuuttaan terrori-iskujen arkipäiväistymiseen. Niinpä tiedotus- ja toitotusvälineissä odotellaan viimeiseen asti ehdottoman varmoja tietoja iskujen tekijöistä, heidän taustoistaan ja motiiveistaan. Toimittajat haluavat ikään kuin säilyttää toivon kipinän elättääkseen mahdollisuutta, että terrori-iskun tekijä olisi joku muu kuin muslimi, jotta poliittinen vihervasemmisto pääsisi sillä tavoin juhlimaan pakolaispolitiikan onnistumista.

Esimerkiksi Yleisradio kertoi eilen Dortmundissa tehdystä terrori-iskusta jutussaan ”Tämän tiedämme Dortmundin räjähdeiskusta: Poliisi tutkii henkirikoksen yrityksenä”. Tapahtumaa ei kuvailla terrori-iskuksi vaan ”räjähdeiskuksi”. Korostamalla tietämisen tarpeellisuutta ilmaistaan, että aiheesta ei saisi esittää epäilyksiä, vaikka media muutoin esittääkin epäilyksiä ja spekulaatioita kymmenissä toisissa asiakysymyksissä.

Terrorismi on kuitenkin medialle sellainen pyhä aihe, josta vähäisimpienkin aavistusten esittäminen on lähes jumalallisella tuomiolla pois suljettu asia niin pitkäksi ajaksi, kunnes on aivan ehdottoman varmaa, että asialla on ollut ääri-islamistinen terroristi ja media joutuu pakon edessä kertomaan, kuinka asia on.

Esimerkkejä varman tiedon kaipuusta löytyy useita. Tukholman terrori-iskusta Yleisradio kertoi varovasti jutussaan ”Tämä tiedetään Tukholman iskusta – Neljä kuollut, loukkaantuneiden joukossa kaksi lasta”. Helsingin Sanomat otsikoi aiheesta kirjoituksessa ”Tämä Tukholman tapahtumista tiedetään: Kaksi loukkaantuneista lapsia, uhreissa ei tiettävästi suomalaisia”. Ilmiötaso ja seuraukset raportoidaan kylmän viileään tapaan, mutta ei esitetä aavistustakaan tapahtumien mahdollisista taustoista saati että ne tuomittaisiin moraalisella yleislauselmalla.

Ilta-Sanomat laittoi otsikoksi ”Tämä kaikki Tukholman iskusta tiedetään nyt: näin kaikki tapahtui, tällainen on iskusta pidätetty...” ja Iltalehti ”Tämä Tukholman iskusta tiedetään – pidätetty on 39-vuotias neljän lapsen isä”.

Suomenmaa otsikoi juttunsa sanoin ”Tukholman kuorma-autoisku: Mitä iskusta tiedetään nyt?”, ja Suomen Kuvalehti puolestaan ehti kirjoittaa Nizzan terrori-iskusta jutussaan ”Nizzan terrori-isku: Tämä tiedetään toistaiseksi”, kunnes koko totuus tuli juurta jaksaen ilmi.

Myös maakuntamediassa osataan. Kymen Sanomat kirjoitti aiheesta jutussa ”Nizzan terrori-isku tiiviisti: nämä asiat iskusta tiedetään” ja Savon Sanomat otsikolla ”Tämä Berliinin iskusta tiedetään nyt”. Savolaishuumoria taisi olla Keskisuomalaisen jutussa ”Tämä tiedetään ja tätä ei tiedetä Lontoon hyökkäyksestä”, sillä siinä ikään kuin myönnettiin tiedossa olevan myös jotakin sellaista, jota ei muka tiedetä. Esimerkiksi sitä ei tiedetty, että asialla oli muslimi, kunnes asia tiedettiin.

Terrorismista uutisoimisen sitominen varmaan tietoon on sikäli onnetonta pieteettisyyden varjelua, että olennaista ei ole enää pitkään aikaan ollut yksittäisten tapausten tarkka motiivi. Terrorismista on nimittäin tullut ilmiö. Vaikka Dortmundin iskun tekijäksi paljastuisikin jokin muu kuin islamistinen taho, islamilla on joka tapauksessa yhteys iskuun siksi, että muslimien harjoittama terrori antaa myös muille ryhmille toimintamallin.

Terrorismissa niin kuin muussakin rikollisuudessa voidaan erottaa motiivi, malli ja mahdollisuus. Olennaista on, että islamilainen terrorismi on antamassa toimintamallin myös muulle väkivaltaiselle toiminnalle. Esimerkiksi nuorisokulttuureissa kyseinen ideologia leviää rap-musiikin, graffitien, vandalismin ja yleisen epäjärjestyksen palvonnan kautta.

Niinpä islamistista terrorismia voidaan epäillä ja syyttää mallien antamisesta siinäkin tapauksessa, että terrori-iskun tekijänä olisi joku muukin kuin muslimi. Tavasta on tullut trendi.

Oikea Media liippasi aiheen läheltä mustaa huumoria viljelevässä jutussaan ”Terroritekojen uutisointi alkaa muistuttaa tavanomaista sään kertomista”. Ehkä uutisstruktuurien rituaaleihin kannattaisi liittää ”päivän terrori-iskutiedote” jonnekin sääennusteen ja urheiluruudun väliin. Sitä kautta kansalaiset ottaisivat vastaan tietoja kuolonuhreista ja haavoittuneista kuin urheilutuloksia.

Voitaisiin antaa myös lähipäivien terrori-iskuennuste: ”Odotettavissa huomisiltaan asti. Pohjois-Skandinaviassa oleva monikulttuurisen yhteiskunnan alennustila syvenee, ja sen seurauksena terrori-iskun mahdollisuus kasvaa. Terroripaine liikkuu maamme yli koilliseen, ja väkivallan mahdollisuus lisääntyy etelä- ja länsirannikolta alkaen. Iskun mahdollisuus pääsiäisen lähestyessä kasvaa mutta ramadania kohden hälvenee, ja aurinkokin saattaa jälleen pilkahdella, ainakin sikäli kuin asiasta mitään tiedetään. Huomenna tiedetään sekin, mitä tänään ei tiedetä, ja varoitukset näkyvät kartalla.”

Terrori-iskuja tapahtuu niin tiheään, ettei tiedekään pysy perässä. Mutta englanninkielinen Wikipedia pitää melko luotettavaa ajantasaista kirjaa vuosittain tapahtuvista iskuista. Siitä jokainen voi itse laskea, miten suuri osuus länsimaissa tehdyistä terroriteoista on muslimien tekemiä. Osuus on niin suuri, että terroristien paljastuminen muslimeiksi ei ole mikään erityinen uutinen.

Perinteisen median haluttomuus uutisoida terrorismin kytköksistä islamiin on tunnettua. Totuuden sijasta kerrotaan iskun tekijän olevan ”perheenisä”, ”afgaani”, ”tunisialainen” tai ”uzbekki” mutta ei muslimi, vaikka islam on juuri se yhteinen tekijä, joka yhdistää terroristien valtaosaa. Yhteys salafismiin salataan, ja näin on saatu uusi määritelmä sille, mitä on salafismi.

Jussi Halla-aho on oikeassa vaatiessaan, että kaikki kielteisen päätöksen saaneet turvapaikanhakijat olisi otettava säilöön aina palautuksen toimeenpanoon asti, ja esitin samaa jo Rautatientorin mielenosoitusta koskevassa kirjoituksessani.

On muistettava, että Tukholman, Berliinin ja Ikean taannoisen terroriteon tekijät olivat käännytyspäätöksen saaneita turvapaikanhakijoita. Tämä helpostikin ohjaa lukemaan tilannetta niin, että turvapaikanhakijat yrittävät pakottaa länsimaita myöntämään oleskelulupia väkivallan uhalla. Logiikka on: ”hyväksykää turvapaikkahakemuksemme, tai tapamme teidät”. Tämä on pyhän sodan metodi, sen, jonka vihervasemmiston ja löperöliberaalin oikeiston harjoittama vastaanottopolitiikka on tuonut länsimaiden kaduille ja kujille ja arkipäivämme osaksi. Ja kansa kiitti vaaleissa.

Terrorismin vakiot: islam ja etninen tausta

Muslimiterroristien pinna oli kireällä kuin pingviineillä, kun he eivät päässeet vähään aikaan julistamaan rauhan sanomaansa terrorin keinoin. Syynä poikkeukselliseen itsehillintään saattoivat olla Hollannin parlamenttivaalit, joiden tulosta muslimiväestö odotteli henkeään pidätellen yhdessä eurooppalaisen suvaitsevaiston kanssa.

Hollannin vaaleissa tarjolla olleen natsismin uhan (tai toivon) väistyttyä muslimiterrorin ruletti lähti jälleen pyörimään, ja onnenpyörä pysähtyi tällä kertaa Lontoossa. Viime keskiviikkona muslimimies Khalid Masood ajoi Nizzan terrori-iskun metodologiaa puhdasoppisesti noudattaen autolla väkijoukkoon Westminsterin sillalla, haavoitti neljääkymmentä ja tappoi viisi, mukaan lukien yhden poliisin, jonka virkaveli tästä kaikesta närkästyneenä ampui hyökkääjän asianmukaisesti hengiltä.

Kotvan kuluttua kuvaruutuun ilmestyi pääministeri Theresa May, joka puheessaan parlamentin alahuoneelle alleviivasi, että terroristi oli syntynyt Britanniassa ja Britannian kansalainen. Yleisradion toimittaja Petri Burtsov suodatti Mayn puheesta esiin erityisesti sen, ”että olisi väärin kutsua iskua islamilaiseksi terrorismiksi. Hän kuitenkin luonnehti hyökkäystä terrori-iskuksi.”

Sarkastista on, että kun Lontoossa viimeksi tapahtui merkittävä muslimien tekemä terrori-isku keväällä 2013, Theresa May toimi sisäministerinä ja kuvasi tekoa ”sairaaksi ja barbaariseksi”. Myös tuolloin asialla olivat muslimit. Ja kukapa ei muistaisi Lontoossa vuonna 2005 tehtyjä terrori-iskuja, joissa pakistanilaistaustaiset muslimit murhasivat yhteensä 52 viatonta ihmistä? Nämäkin terroristit olivat kansalaisuudeltaan brittejä.

Tästä opimme, että terrorismin luonnetta ja olemusta selitettäessä kansalaisuus ei ole keskeinen muuttuja eikä selitystekijä. Kansalaisuus on pelkästään muodollinen ja asiakirjoihin liittyvä seikka, ei ominaisuus ensinkään. Syitä ja selityksiä pitää etsiä muualta, esimerkiksi kansaan tai kansanryhmään kuulumisesta tai uskonnosta. Muslimimaahanmuuttajat rakentavat identiteettinsä niiden varaan eivätkä integroidu kansalaisuuteen.

Ellei olisi koomista, olisi traagista, että viimeviikkoisen terroriteon tapahduttua itseään kunnioittava valtamedia varoi lipsauttamasta totuutta turhan aikaisin (ikään kuin uutisella olisi koskaan kiire). Sen sijaan media hiljentyi odottamaan varmistusta terroristin henkilöllisyydestä, taustasta ja motiiveista, kunnes se tuli, ja terrorijärjestö ISIS ilmoittautui ottamaan ”vastuun” iskusta. Syyllistä ei siis tohdittu osoittaa syyllistämisen kautta, koska se olisi voitu kokea ”loukkaavana”, vaan vasta syyllisen itse tunnustaessa ja juhliessa tekoaan veriroiskeiden hurmiossa.

Sherlock Holmes sanoi, että kun kaikki vaihtoehdot on suljettu pois, täytyy jäljelle jäävän olla oikea, onpa se kuinka epätodennäköinen tahansa. Syiden kaivelu on muodostunut terrori-iskujen jälkimainingeissa entistä turhemmaksi, kun syyt ovat kaikkien edessä. Vain idioottien arvostuksen saa toistamalla sitä, minkä kaikki muutenkin tietävät.

Länsimaista yhteiskuntaa, elämäntapaa ja demokratiaa vastaan suunnattuja terroritekoja yhdistävät kaksi asiaa: islam ja tekijöiden etninen tausta, siis kuuluminen tiettyyn kansanryhmään, jonka lähtökohdat ovat poikkeuksetta kehitysmaissa. Nämä eivät ole Sherlock Holmesin tarkoittamia ”epätodennäköisiä” tai ”yllättäviä” tekijöitä, joita pitäisi etsiä suurennuslaseilla tai joiden paljastuminen olisi vastoin kaikkia odotuksia. Minä yllättyisin, jos terrori-iskun tekijä ei olisi muslimi ja etniseltä taustaltaan kehitysmaalainen.

Juuri nämä ovat ne vakiot, jotka liittyvät aikamme poliittiseen terrorismiin. Islaminuskoa ja tiettyjen etnisten kansanryhmien valtapyrkimyksiä edustamaan ilmoittautuneet tahot yrittävät tuhota, hajottaa ja pilata valistusfilosofialle ja vapausihanteille rakentuvan rationaalisen yhteiskuntaamme. Sen vuoksi islamia ja kehitysmaalaisten väkivaltaisia pyrkimyksiä on kaikin voimin vastustettava torjumalla niiden vaikutusvallan lisääntyminen sivistysmaissamme.

Muutamat ovat kirjoittaneet internetiin, että ”ei saa antaa pelolle valtaa” ja että ”vihapuheet ja rasistiset ennakkoluulot satuttavat enemmän kuin puukko ja luodit yhteensä”. Minä en löydä kyseisenlaiselle terrorin puolustelulle kerta kaikkiaan mitään perusteita.

Jokaisen pitäisi ymmärtää, että terrorin vastustamisessa ei ole kyse mistään rasismista vaan kehitysmaalaisten ja muslimien meitä kohtaan osoittaman rasistisen vihan ja väkivallan torjumisesta. Maahanmuuton vastustamisessa ei ole myöskään kyse pelosta eikä ennakkoluuloista vaan ennakkotiedoista sekä kokemuksiin perustuvasta järkiperäisestä politiikasta.

Anekdoottimaisesti voidaan palauttaa mieleen, mitä Britannian entinen pääministeri ja Nobel-palkittu kirjailija Winston Churchill ajatteli islamista ja muslimeista. Teoksessaan The River War – An Historical Account of the Reconquest of the Soudan (1899, vol. II, pp. 248–250) hän sanoi näin (sitaatti on sensuroitu vuoden 1902 yksiosaisesta laitoksesta):

”Kuinka kauhistuttavia ovatkaan kiroukset, jotka muhamettilaisuus langettaa kannattajilleen! Ei ole ainoastaan fanaattista kiihkoa, joka ihmisessä on yhtä vaarallista kuin vesikauhu koirassa, vaan myös tämä hirveä fatalistinen apatia. Vaikutukset ovat ilmiselviä monissa maissa. Ajattelemattomia tapoja, huolimattomia maanviljelysjärjestelmiä, laiskoja kaupankäyntimenetelmiä ja omaisuuden turvattomuutta tapaa kaikkialla, missä profeetan seuraajat hallitsevat tai asuvat. Alhainen sensualismi riistää tältä elämältä sen viehkeyden ja sivistyneisyyden; tulevalta sen arvokkuuden ja pyhyyden. Se tosiasia, että muhamettilaisen lain mukaan jokaisen naisen on kuuluttava jollakin miehelle tämän absoluuttisena omaisuutena, joko lapsena, vaimona tai jalkavaimona, viivästyttää väistämättä orjuuden lopullista häviämistä aina siihen asti, kunnes islamin usko on lakannut olemasta suuri voima ihmisten keskuudessa.
Yksittäiset muslimit saattavat toki osoittaa loistavia ominaisuuksia, mutta tämän uskonnon vaikutus halvaannuttaa sen seuraajien sosiaalisen kehityksen. Maailmassa ei ole voimakkaampaa taannuttavaa voimaa. Muhamettilaisuus on taistelunhaluinen ja käännytystä harjoittava uskonto, joka on kaikkea muuta kuin kuolemaisillaan. Se on jo levinnyt kautta Keski-Afrikan tuottaen pelottomia taistelijoita joka askelmallaan. Ja jos kristinuskoa eivät suojelisi tieteen vahvat käsivarret – tieteen, jota vastaan se oli turhaan taistellut – modernin Euroopan sivilisaatio saattaisi romahtaa, samoin kuin romahti muinaisen Rooman sivilisaatio.”

Vaikka nämä sanat ovat yli sadan vuoden takaa, asia on selvä, ajankohtainen ja yksinkertainen, sillä islam ei ole muuttunut. Jos terrori-iskuja halutaan lisää, on pidettävä rajoja auki ja otettava lisää muslimeja ja kehitysmaalaisia kuormittamaan hyvinvointivaltioitamme. Jos taas terrorismia halutaan vähentää, muslimien vaikutusvaltaa on vähennettävä, pyrittävä vähentämään myös muslimiväestöä länsimaissa ja etenkin käännettävä pakolaisista ja turvapaikanhakijoista koostuva tulijoiden virta takaisin tulosuuntaan.

”Keep calm and carry on” ei nyt auta, paitsi ehkä palautusautomaatin pitämiseksi jatkuvassa toiminnassa. Kyseiselle porukalle ei pidä sanoa ”tervetuloa” vaan ”tervemenoa”. Huonolaatuisille ideologioille, kehnoille yhteiskuntajärjestelmille ja yhteiskuntakelvottomille etnisille ryhmille on sanottava ”kiitos, mutta ei kiitos”.