Maastamuuton ongelma

Voi maahanmuutto! Asiasta on tullut monien ihmisten mielessä kirosana. Mutta myös maastamuutto on nyky-Suomessa melkoinen ongelma. Tilastokeskuksen mukaan Suomeen muutti viime vuonna 25 650 henkilöä, kun taas maasta muutti yhteensä 11 900 henkeä. Nettolisäyksen kautta väestö kasvoi yhteensä 13 750 asukkaalla. Määrä paisuu, muttei välttämättä laatu.

Maahanmuuton keskeisenä ongelmana on pidetty etupäässä humanitaarista maahanmuuttoa, mutta myös työperäisen maahanmuuton on arveltu johtavan kilpailuun ja huonontavan sitä kautta kantaväestön mahdollisuuksia työnsaantiin. Kansalaisten oikeuden työhön ja toimeentuloon taas pitäisi olla hallitusvallan perustuslaillisessa suojeluksessa.

Myös maastamuuton ongelma liittyy työelämän ilmiöihin: siihen, ettei se ole toivotulla tavalla työperäistä. Vielä 1970- ja 1980-luvulla Suomesta lähdettiin siirtolaiseksi parempien työskentelymahdollisuuksien ja ansioiden perään. Nykyisin Suomesta eivät karkaa ensisijaisesti työttömät vaan koulutettu väki, nuoret ja asiantuntijat, lyhyesti sanoen yhteiskuntamme parhaimmisto.

Ulkomaille suuntaudutaan lisäksi kouluttautumaan, ja monet jäävät sille tielleen omaksuttuaan uuden identiteetin. Jos taas koulutus on hankittu jo Suomessa, se viedään mennessään. Vastaavasti Suomeen saapuu kyllä siirtolaisia väestökatoa paikkaamaan, mutta suurin osa heistä on vailla työelämän taitoja ja kulttuurin tuntemusta. Ja kukapa järkevä ihminen tänne Euroopan umpisuoleen tulisikaan pitkästä kaamoksesta nauttimaan – ainakaan selvin päin?

Maahanmuuton ohella on puututtava kriittisesti myös suomalaisten omaan maastamuuttoon. Se on merkki globalisaation vaikutuksista ihmisten arkitodellisuuteen. Seurauksista ei voida arvostella ketään yksittäistä ihmistä, sillä he ovat pelkkiä reagoijia yhteiskunnallisten ehtojen kaavoissa. Jokainen Suomesta pakeneva ottaa henkilökohtaisen riskin, joka voi johtaa onnistumiseen tai epäonnistumiseen. Tavallaan sympatiani ovat heidän puolellaan, ja toivon kaikille samaa onnea kuin niille, jotka muutama vuosikymmen sitten lähtivät Ruotsiin ollen paremman elintason saavuttamisesta lopulta ylpeitä.

Olen myös usein itse pohtinut pakolaiseksi lähtemistä, ja juuri tänä syksynä haluni on jostakin syystä poikkeuksellisen suuri. Selvää on, että tällä koulutuksella, maineella ja väitöskirjassani Rakkauden välittäjä (1997) aloittamallani vihapuheella ei voi tietenkään saavuttaa mitään asemaa suomalaisessa työelämässä eikä akateemisessa virkarakenteessa – tuskin missään muuallakaan. Olen käyttänyt mahdollisuuteni loppuun. Ehkä voisin hakea vielä Ranskan muukalaislegioonaan, joka on ollut epäsuosioon ajettujen viimeinen oljenkorsi jo vuosikymmenien ajan, mutta näyttävät ottavan sinnekin vain alle 40-vuotiaita.

Lukaisin muuten tuossa kesän lopuksi Jean-Jacques Rousseaun (1712-1778) omaelämäkerrallisen teoksen Yksinäisen kulkijan mietteitä, joka ilmestyi äskettäin ansiokkaana suomennoksena ja joka täydentää valistusfilosofista aiemman tuotannon perusteella syntynyttä kokonaiskuvaa. Rousseaun ura alkoi, kun hän voitti vuonna 1750 Dijonin akatemian kirjoituskilpailun esseellään siitä, miten sivistyksen saavutusten tuloksena yleinen moraali ei suinkaan parantunut vaan huonontui. Hän oli oman aikansa epäsovinnainen filosofi ja poliittisen korrektiuden rikkoja, joka tunnettiin myös valistuksen kriitikkona.

Teoksessaan Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista vuodelta 1755 Rousseau suhtautui erittäin kriittisesti valistukseen ja katsoi, että luonto ja luonnontila ovat ihmisille hyväksi, kun taas sivistys, kulttuuri ja yhteiskunta ovat rappeuttaneet ihmiset. Tiedon lisääntyminen on tehnyt ihmisistä ylpeitä ja turhamaisia ja hallituksista vahvoja, mikä puolestaan on murskannut ihmisten vapauden. Aito ystävyys on korvautunut pelolla, kateudella ja epäilyllä. Taannuttuaan moderniksi yhteiskunnaksi luonnontila rappeutuu lopulta epäinhimilliseksi tilaksi, jossa ei ole lakeja eikä moraalia lainkaan, ja ihmisten tulee joko perustaa laillisia instituutiota tai tuhoutua.

Rousseaun mukaan ihmiset voivat säilyttää itsensä ja vapautensa yhteiskuntasopimuksella ja hylkäämällä vaateensa luonnonoikeudesta. Valtio ja yhteiskuntajärjestys siis tarvitaan, mutta sen tulisi nojata kansalaisten yhteiseen yleistahtoon ja kansan suvereniteettiin, jota tulisi toteuttaa suoraan: edustajainkokouksesta ja hallitusvallasta riippumattomasti. Ei olekaan ihme, että Rousseauta on pidetty paitsi sosialistien ja kommunistien edelläkävijänä, myös nykyajan demokratialiikkeiden keulakuvana.

Kun liberaalina alkanut Ranskan suuri vallankumous päättyi Robespierren vuonna 1793 aloittamaan tyranniaan, Rousseauta syytettiin kasvualustan tarjoamisesta terrorille ja liberaalien vallankumousjohtajien teloituksille. Tosiasiassa Rousseau oli katsonut, että terrorilta olisi vältytty, jos päätöksiä olisi tehty suoran demokratian avulla edustuksellisen sijasta.

Rousseau ei väittänyt enemmistöjen tai yleistahdon olevan aina oikeassa, mutta hän kannatti vapautta, tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta, mikä riitti tekemään hänestä eräiden silmissä vallankumousfilosofin. Tässä viimeiseksi jääneessä teoksessaan Les rêveries du promeneur solitaire (julk. 1782) alun perin suosiota nauttinut filosofi tilittää, kuinka hänelle kävikään juuri niin, että erilaisten skandaalien tuloksena hänen teoksiaan poltettiin ja niiden kirjoittaja joutui viettämään aikaa jo ihan omasta halustaankin kotimaansa ulkopuolella. Sveitsissä hänen asuintaloaan kivitettiin, ja kasvatusfilosofinen teos Émile (1762) kiellettiin siinä olevan uskontokritiikin vuoksi. Myös samana vuonna ilmestynyt Yhteiskuntasopimuksesta tuomittiin sekä Genevessä että Pariisissa, sillä Rousseau oli muun muassa antautunut väittämään, etteivät Jeesuksen seuraajat olisi hyviä kansalaisia. (Voitte omalta osaltanne pohtia, missä määrin väite ulottuu nykypäivään.)

Oleskeltuaan puolentoista vuoden ajan David Humen luona maanpaossa Britanniassa Rousseau päätyi takaisin Pariisiin, tekemään lähinnä kävelyretkiä kaupungin ympäristöön, sillä paluun ehtona oli alistuminen julkaisukieltoon. Myös Nietzsche totesi aikoinaan, että vain kävellen hankituilla ajatuksilla on arvoa. Hän kuului Henry David Thoreaun tavoin maailmanhistorian suuriin kävelijöihin. Syksyn tullen tekee usein mieli lähteä jonnekin päin kuljeskelemaan. Taiteiden yön kynnyksellä taidan itsekin lähteä vaeltelemaan kaupungille.

Kaukokaipuusta

”Viisaan lepo” on olotila, johon kannattaa hakeutua, kun kamppailu ei johda tulokseen. Vuoden ollessa lopuillaan voisin viheltää pelin omalta osaltani poikki. Mikä on tilanteeni ja missä elän? Ei sitoumuksia, ei ystäviä, ei tuttavia, ei tukijoita, ei kannattajia, ei juuri omaisia (paitsi viranomaisia), ei jälkeläisiä, ei varallisuutta eikä velkaa. – Mikä vapaus! Tämän maan perivät joka tapauksessa minulle vieraat ihmiset, eikä kukaan voi vaikuttaa myöskään siihen, mitä hänestä itsestään ajatellaan tai sanotaan. – Ei jaa. Lopetan. Kenellekään ei tule ikävä, paitsi ehkä niille, jotka menettävät elämänsä tarkoituksen vihan kohteen poistuessa.

Parasta on keskittyä nautiskelemaan ja ottamaan aurinkoa, sillä ennemmin tai myöhemmin me kaikki kasvamme kuitenkin koiranputkea. Elämä on lyhyt, hauras ja kohtalon oikkuja täynnä. Kun tuuli käy ihmisen yli, ei häntä enää ole.

Sitä voisi lähteä vaikka maastamuuttajaksi ja päätyä Afrikkaan, jossa valkoihoista siirtolaista kenties palvottaisiin kuin turvapaikanhakijoita Suomessa. Ehkäpä juuri eurooppalaisilta imperialisteilta afrikkalaiset ovat oppineet, että siirtolaisia pitää kohdella kuninkaina, joita ruokitaan ja joille tuodaan lahjoja.

Tässä suhteessa astuisin August Nordenskjöldin (1754–1792) jalanjäljille. Nordenskjöld, jonka pojanpoikaa Adolfia pidetään niin sanotun Koillisväylän löytäjänä, oli suomalainen alkemisti. Hänet tunnettiin ruotsalaisen filosofin, tiedemiehen ja henkiennäkijän Emanuel Swedenborgin oppien seuraajana – ja lopulta myös vallankumouksellisesta halustaan valmistaa alkemian keinoin niin paljon kultaa, että se saisi rahan arvon romahtamaan. (Nykyään vastaavanlainen taikuus taitaa toteutua ilman alkemiaakin.)

Sitä mukaa kun August Nordenskjöldin hanke oli osoittanut oman luonnontieteellisen mahdottomuutensa, hän ihanteellisena ihmisenä pakkasi tavaransa ja matkusti Länsi-Afrikassa sijaitsevaan Sierra Leoneen tavoitteenaan perustaa sinne suomalainen utopiayhteiskunta nimeltä Uusi Jerusalem.

Suomalaiset ovat toki myös 1800- ja 1900-luvuilla perustaneet erilaisia utopiayhteisöjä eri puolille maailmaa, muun muassa Australiaan, Kanadaan, Kuubaan, Brasiliaan, Dominikaaniseen tasavaltaan, Paraguayhin ja Israeliin, mutta Nordenskjöldin hanke oli lajissaan ensimmäinen. Erään luettelon suomalaisista siirtokunnista löytää tästä, ja olen itsekin muotoillut eräänlaisen valtioutopian - toteutus vain puuttuu...

Ongelmaksi siinä voisi tulla sama, mikä kariutti Nordenskjöldin hankkeen. Paikalliset asukkaat eivät ihastuneet hänen oppeihinsa eivätkä orjuuden lakkauttamiseen, vaan hänet pahoinpideltiin hengiltä. Toisen kertomuksen mukaan hän kuoli kulkutautiin. Näin ollen Uusi Jerusalem jäi perustamatta. Miksi siis paeta Kohtaloa ja Vääjäämätöntä sekä kaikota tapparansa haudaten kotiseuduilta. Paras on kai luottaa siihen, että Jerusalem tuleekin meille Suomeen – tai Beirut – tai Bagdad – tai Jordanin Länsiranta.