28. tammikuuta 2012

Miksi äänestän?


Päätin sittenkin äänestää, sillä näistä vaaleista ei tullutkaan presidentinvaalit vaan homovaalit. Monien mielestä merkittävin erottava tekijä ehdokkaiden välillä on Haaviston homoseksuaalisuus. Niinpä media teki siitä vaaliaseen, ja kaikenlaiset homojenvihaajat ovat jälleen mobilisoituneet.

Haavisto on erotisoitunut kakkosellaan ja Niinistö numerolla 6, jonka merkityksen ruotsinkieliset tietävät paremmin. Läpikotaisin seksuaalipoliittinen vaali tästä joka tapauksessa tuli. On kieltämättä mukavaa, että homot voivat nauttia niinkin korkeaa kannatusta, kuin Haaviston toiselle kierrokselle selviytymisestä voi päätellä, eivätkä ihan kaikki kansalaiset ole valmiita mukiloimaan homoja kappaleiksi kuten eräät US-natsit Puheenvuoro-palstan kirjoituksissa.

Näissä vaaleissa äänestetään siis lähinnä homoseksuaalisuuden kannatuksesta. Eihän homo voi tietenkään valituksi tulla (koskaan mihinkään), ei edes Johanna Korhoseksi. Mutta eri puolilla harjoitettu homoja vastaan rääkyminen toi minunkin mieleeni sellaisen sympatia-ajatuksen, että täytyy nyt mennä antamaan se myötätuntoääni Haavistolle.

Niinistöä on valittu presidentiksi jo vuoden 2006 vaaleista asti, ja kampanja on alkanut hyytyä. Monikaan kannattajista tuskin on huomannut, että Niinistö on itsekkäiden pääomapiirien ehdokas. Hän on kuulunut vararikkoon johtavan euroalueen puolestapuhujiin jo ennen Euroopan investointipankin varapääjohtajana toimimistaan, sen aikana ja jälkeen. Luultavasti myös monet vailla omaa ehdokasta olevat persut ja kepulaiset aikovat äänestää Niinistöä vain estääkseen ketään homoa tulemasta valituksi. Pelkillä yleispoliittisilla perusteilla heillä ei olisi mitään syytä linnoittautua kapitalismin asianajajan riveihin.

Käyn siis äänestämässä Haavistoa, mikäli kukaan ei tapa minua ovelle. Haavisto sai paljon paremmat koulutodistuksetkin kuin Niinistö. Myös hänen ecuadorilainen hissipoikansa näyttää ihan hyvältä, eikä edustustehtävissä juuri muuta tarvitsekaan tehdä.

27. tammikuuta 2012

Miksi en äänestä?


Joskus ihmetellään, miksi 25–35 prosenttia ihmisistä ei äänestä. Suuri osa heistä on todennäköisesti oivaltanut demokratian olemuksen ja sen kymmenen kirousta, joista kirjoitin tässä.

Joidenkin poliitikkojen murehtima ”parlamentarismin halveksunta” lieneekin seurausta heidän omasta toiminnastaan. Tai se seuraa vain siitä, että ihmiset ovat oivaltaneet edustuksellisen demokratian luonteen. Se on vallan pidättämistä puolueiden, ministereiden ja muiden vähäosaisten haltuun.

Mutta käytännöllisempiäkin syitä varmaan on. Monet eivät kerta kaikkiaan löydä sopivaa ehdokasta tai puoluetta. Silloin voisi ehkä äänestää vähiten huonoa.

Mikäli nyt katsotaan vaikkapa meneillään olevan henkilövaalin tilannetta, en voi kuitenkaan äänestää kumpaakaan. Niinistö olisi ehkä vähemmän huono, sillä hän on sentään jollakin tavoin eurokriittinen. Mutta hän näyttää olevan periaatteellisen homovastainenkin.

Haavisto taas vaikuttaa mukavan homomyönteiseltä, mutta hän väärensi ansioluettelonsa selviten valehtelusta liian pienillä naarmuilla verrattuna asian merkitykseen. Lisäksi en kannata vihreiden edustamaa kehitysapu-, maahanmuutto-, maanheikennys-, kasvisruoka-, sertifikaatti-, ydinvoimattomuus-, ympäristömaksu-, autoilijavihamielisyys-, sanankahlitsemis- enkä feminististä miestensyyllistämispolitiikkaa.

Ensimmäisessä vaalissa tilanne ei ollut yhtään parempi. Ehdokkaina oli näitä Bidéen tapaisia virkoihinsa rikoksella kiilattuja puoluemaskotteja. Heidät on juntattu myös nykyisiin tehtäviinsä vain siksi, että jokin puolue suosii heitä ja suo heille ehdokkuuden julisteessaan.

Kunnallis- ja parlamenttivaaleissa tilanne on aivan samanlainen. Puolue, jossa on jotakin hyvää, on yleensä myös paljon huonoa. Ihan jokaisessa. Yhdenkään puolueen asiat eivät ole kannaltani linjassa. Linjassa ne ovat tässä.

Vähiten huonon sijasta on siis syytä olla äänestämättä lainkaan. Näin kukaan ei pääse selittämään, että ääniä saanutta puoluetta muka kannatetaan (kun äänestämisessä on yleensäkin kyse vain sen ratkaisemista, mitä puoluetta vastustetaan vähiten).

Valta ja vastuu kuuluvat kansalle, mutta kansa sen kun äänestää. Kuolemaantuomittujen ääni kuuluisi kuitenkin paremmin muualla kuin vaalikoppeihin ummistettuna.

Yhteiskunta on kieltänyt muun muassa minulta kaikki virat, varat, poliittiset toimintamahdollisuudet ja julkisuuden tiedotusvälineissä sekä julistanut olemassaoloni yliopistolla kielletyksi, joten itse en aio äänestää myöskään näitä paskiaisia. Kun en äänestä, kukaan ei pääse vahingossakaan ajattelemaan, että poliitikoilla ja virkaportaalla olisi kannaltani katsellen legitimiteetti.

Eräs poliittiseen käyttäytymiseen liittyvä irrationaalinen elementti on muuten se, että jonkun yksittäisen satunnaishenkilön oletetaan olevan kerta kaikkiaan niin ylivertainen tai etevä, että juuri hänestä täytyy tehdä suurikin johtaja. Ihmiskunnan tapa organisoida vallankäyttö tuolla tavoin hierarkkisesti on järjettömyydessään naurettava, ja lähinnä internetiä voi kiittää siitä, että on muitakin tapoja vaikuttaa.

Kertokaa, miksi joku pykäläkoreografioilla varustettu kikkarapää tai CV:nsä väärentänyt puolikoulutettu ansaitsisi sen enempää minun kuin sinunkaan äänesi. Vai äänestättekö vain toista vastaan: jotta ainakaan huonompi ei tulisi valituksi? Entä mihin ehdokkaat mahtavat niin ahneesti tarvita äänesi; eivät kai vain vallan anastamiseen omiin käsiinsä?

25. tammikuuta 2012

”Avioliitto on Matin ja Mervin”


Tämän päivän (25.1.2012) Iltalehti kuulutti lööpissään ja sivuillaan (2–3), että Niinistön ja Haaviston välille on kehkeytymässä erimielisyyttä homoavioliitoista. No niistähän presidentin pitääkin päättää, aivan niin kuin kansanedustajat määräävät, kuinka kansalaisten täytyy elää ja vanhemmat sen, mitä heidän jälkeläisensä puuhaavat.

Jutussa haastateltiin enemmän Niinistöä, joten teema saattaa olla enemmänkin hänen leiristään lähtöisin. Niinistön mukaan homojen ei pitäisi tunkeutua heteroiden arvoalueelle. Hänessä onkin nyt tyrkyllä juuri sellainen arvojohtaja kuin tässä kirjoituksessani kuvasin.

Minusta tuntuu, että heterot ovat itse riistäneet avioliiton omaksi omaisuudekseen panttaamalla sen pelkästään itselleen. Jos niin on, kyseessä on historiallinen kalkkeutuma ja virhe, joka pitää korjata. Samaan tapaan muitakin virheitä korjataan, jotta yhteiskunta kehittyisi. Toisinaan vähemmistöjen hyväksi on tehtävä enemmistömielipiteiden vastaisia päätöksiä, sillä jos enemmistöt saisivat päättää vähemmistöjen asemasta, vähemmistöillä ei olisi oikeuksia lainkaan. Oikeuden toteutumiseksi on tehtävä oikeudenmukaisuuteen tähtäävän filosofian mukaan eikä kansalaisten mielipiteiden mukaan.

Niinistö koettaa nyt käyttää homoja vipuvartena, jolla hän yrittää erottautua Haaviston mielipiteistä ja luoda ehdokkaiden välille eripuraa. Tämä on sangen huonoa politiikkaa.

Sinänsä ei ole mitenkään ihmeellistä, että joidenkin ihmisten mielestä avioliitto ei voi olla mitään muuta kuin Matin ja Mervin välinen suhde. Heidän mielestään tätä kuvaa ei mikään myöskään saa turmella.

Tämänpäiväisten mielipidetiedustelujen mukaan kaksi kolmesta äänestä näyttää olevan menossa Niinistölle ja yksi kolmannes Haavistolle. Homoavioliittojen kannatus on kuitenkin kansan keskuudessa Haaviston lukemia korkeampi. Uuden Suomen jutun mukaan noin puolet suomalaisista kannattaa samaa sukupuolta olevien avioliittoja. On siis mahdollista, että Niinistön ilmoitus homoavioliittojen vastustuksesta nostaa Haaviston kannatusta, mikäli tästä kysymyksestä tulee ratkaiseva äänestyskäyttäytymisen kannalta.

Niinistö tuskin tulee ajatelleeksi, että hän saattaa loukata monia heteroita määrittelemällä avioliiton vain heteroiden omaisuudeksi. Monet heterot eivät nimittäin halua, että avioliittoinstituutiota käytetään keppihevosena avio-onnen poissulkemiseen muilta. Sillä he tietävät, että onnellisuus lisääntyy jakamalla eikä sulkeutumalla.

Toinen seikka, jonka vuoksi Niinistö saattaa kannanotollaan vahingoittaa heteroiden käsitystä omasta itsestään ja avioliitoistaan, on se, että hän tulee määritelleeksi avioliittokäsityksen melko ahtaaseen umpioon. Monikaan kansalainen tuskin pitää siitä, että he ovat sellaisen pakkoinstituution ja yhteiskunnallisen kontrollivälineen vankeja, jolle ei ole vaihtoehtoja ja joka ei salli mitään muita variaatioita kuin yhden perinteisen. Vai harrastavatko heterot seksiäkin vain yhdessä asennossa?

23. tammikuuta 2012

Vihreä vastajytky ja riemukuplavoitto


Aivan niin kuin eduskuntavaaleissa päätetään siitä, keistä tulee Rkp:n hallituskumppaneita, niin myös näissä presidentinvaaleissa päätettiin siitä, kenestä tulee Sauli Niinistön kilpakumppani toiselle kierrokselle. Pekka Haavisto on tehnyt itsestään aivan uskomattoman ilmiön, jonka johdosta lähtee hattu päästä myös tällaiselta toiselta keski-ikäiseltä setaveteraanilta.

Ne kollegani, jotka selittävät oikeisto–vasemmisto-asetelman väistymistä ”henkilövaalilla”, uskoakseni erehtyvät tai näkevät asian yksipuolisesti. Perinteisen oikeiston ja vasemmiston vastakkainasettelun tilalla on nyt kaksi tuoreempaa vastakkainasettelua. Ensinnäkin (1) vastakkain ovat ne, jotka pyrkivät edustamaan kansallista etua, ja toisaalta ne, jotka tuntuvat asettavan kansainvälisyysnäkökohdat Suomen kansalaisten edun edelle. Toinen (2) vastakkainasettelu vallitsee hyväosaisten ja huono-osaisten välillä. Tämä jakolinja ei kuitenkaan välity enää oikeisto–vasemmisto-asetelman kautta eikä vastaa sitä.

Sen sijaan hyväosaisten ja huono-osaisten vastakkainasettelu korreloi tuon joko kansainvälisyyttä tai kansallista etua painottavan asetelman kanssa. Koska vasemmistopuolueet ovat hoilanneet aktiivisesti kansainvälisyyden puolesta ja monet syrjäytyneet puolestaan haluaisivat pitää etusijalla kansallista etua, vähäosaisten ja syrjäytyneiden äänet eivät kanavoidu Vasemmistoliiton ja demareiden kautta. Viime eduskuntavaaleissa ne menivät Perussuomalaisille – näissä presidentinvaaleissa todennäköisesti vihreiden ehdokkaalle.


Millaisen kansainvälisyyden puolustajat voittivat?

Kyseenalaista on tietenkin se, miksi kansallinen etu pitäisi nähdä kansainvälisyyden vastakohtana. Monet ehdokkaat ovat painottaneet, että kansallista etua edustetaan parhaiten toimimalla aktiivisesti kansainvälisessä politiikassa. Tämä läksy ei mene läpi, sillä euroalueen nykytilanteessa liian voimakas kansainvälisyyden nimissä esiintyminen koetaan allekirjoitukseksi Suomen valtiontalouden konkurssihakemukseen.

Väyrynen ja Soini liputtivat kyllä kansallisen edun ja eurokritiikin puolesta, mutta heidän persoonansa koettiin ehkä liian konservatiiviseksi. Kolmas (3) edelleen vallitseva vastakkainasettelu onkin sitten edistyksellisyyden ja taantumuksellisuuden vastakkainasettelu.

On hyvä, että jatkoon selvisivät edistykselliset ehdokkaat, sillä nyt täytyy suunnistaa pitkillä valoilla eteenpäin. Kehnoa taas on, että kumpikaan heistä ei suhtaudu kovin kriittisesti EU-maiden letkuruokintaan. Tämän vaalin voittivat ne edistykselliset, jotka katsovat, että kansallista etua ajetaan maltillisen ja pidättyvän kansainvälisyyden (Niinistö) tai aktiivisen ja aloitteellisen kansainvälisen toiminnan (Haavisto) kautta.


Tekeekö Haavisto ihmeen?

Niinistöllä on presidentiksi enää lyhyt matka, sillä suurin osa Väyrystä, Soinia ja Essayahia äänestäneistä siirtynee hänen taakseen. Se jo takaakin runsaan 50 prosentin äänisaaliin. Voi olla, että myös Haaviston kannattajista osa siirtyy Niinistön taakse. On oletettavaa, että muutamat Niinistön kannattajat äänestivät ensimmäisellä kierroksella taktisesti Haavistoa pelkästään pudottaakseen Väyrysen, joka olisi ollut Niinistölle vaikea haastaja oman erimielisyytensä vuoksi.

Sen sijaan Arhinmäen, Lipposen ja Biaudet’n kannattajista valtaosa siirtyy varmasti äänestämään Haavistoa niin, että loppulukemat voivat olla 65 % Niinistölle, 35 % Haavistolle. Parhaimmillaan Haavisto voi puristaa lukemat 60 ja 40:een prosenttiyksikköön. Voittoon johtaa ihme, mutta niidenkään aika ei ole ohi.

Kivuttomasti presidentinvaihto joka tapauksessa käy, sillä pääehdokkaiden välillä ei ole suuria periaatteellisia kiistoja. Suurin tappio tämä oli ehkä Perussuomalaisille, jotka odottivat eduskuntavaalien pohjalta huomattavasti parempaa tulosta. En väitä, että tappio johtuisi siitä, ettei perussuomalaisilla ollut homoa ehdokkaana. Mutta aika kiusallista oli varmaan hävitä homolle, kun Soini oli määritellyt juuri Haaviston pääkilpailijakseen. Yksi syy Soinin odotuksia vähäisempään kannatukseen voi olla äänestäjien tahto nähdä hänet mieluummin nykyisessä roolissaan oppositiopuolueen johtajana.

Selvä vastajytky tämä oli, ja samalla tietynlainen riemukuplavoitto. Vastajytky sikäli, että kansa on kyllästynyt myös muutamille perussuomalaisille tyypilliseen purnaamiseen ja haluaa potkia räppänöitä jälleen auki. Kupla sikäli, että presidentin virka on Haavistolta vielä kaukana. Mutta mukavaa sinänsä, että joku ei-heterokin voi yltää suureen kansansuosioon, eikä ketään katsota karsaasti karvoihin. Myös arvoliberalismista voi olla silloin tällöin apua.


Vakauttava vaali

Poliittisen johtajien valinta on persoonallisuuspsykologisesti kiintoisa asia. Puolueideologiat personifioituvat henkilövaalissa vahvasti. Ehdokkaista tulee puoleensa näköisiä, ja he tekevät puolueista itsensä näköisiä. Kannatuslukemissa näkyvät ihmisten sympatiat, vihat ja rakkaus.

Niinistöä rakastettiin näissä vaaleissa 37,0-prosenttisesti, Haavistoa 18,8-prosenttisesti, Väyrystä 17,5-prosenttisesti, Soinia 9,4-prosenttisesti, Lipposta 6,7-prosenttisesti, Arhinmäkeä 5,5-prosenttisesti, Biaudet’a 2,7-prosenttisesti ja Essayahia 2,5-prosenttisesti.

Mua taas rakastettiin tänä viikonloppuna 100-prosenttisesti, vaikka äänestäjiä ei ollutkaan viittä miljoonaa. Turha vaali. Hävinneille koko rumba ei kannattanut, ja vain nuorimmat heistä saavat prestiisiä uralleen. Vallanvaihto jatkuu samaa rataa. Mikään ei muuttunut, ei myöskään hyvä huumorintajuni. Hävinneille voin nähkääs nauraa ja voittajien puolesta olla iloinen. Päättäkää ihte kumpia olette siellä kotikatsomoissanne. Kuvaruutukuulemiin.

17. tammikuuta 2012

Arvojohtaminen on vaarallista


Presidentinvaalien myötä Suomeen etsitään taas arvojohtajaa. Käsite on tullut esiin näidenkin presidentinvaalien alla toistuvasti, vaikka kukaan ei ole määritellyt, mitä sillä tarkoitetaan.

”Arvojohtamisella” tarkoitetaan yleensä ’johtamista arvojen avulla’, aivan niin kuin ”tulosjohtamisella” voidaan tarkoittaa ’johtamista tulosten avulla’. Tulosjohtaminen olikin oman aikakautensa muotitermi. Sen tilalle on nyt vaarassa astua arvojohtaminen. Mikä siinä sitten mättää?

Filosofisesti katsoen koko arvojohtamisen käsite on täysin harhaanjohtava. Arvojohtaminen ei ole arvojen avulla johtamista lainkaan. Varsinaisia arvoja ovat esimerkiksi hyvyys, totuus ja kauneus. Ensin mainittu on etiikan, toinen tieteen ja kolmas estetiikan peruskäsite. Nämä arvot voidaan nähdä objektiivisina. Ne on edellytettävä peruskäsitteinä, jotta filosofista keskustelua voidaan ylipäänsä käydä.

Arvoista erillään ovat arvoarvostelmat eli arvostukset, jotka ovat henkilökohtaisia. Ne lausutaan usein väitteiden muodossa, kuten ”Auringonpaiste on kaunista” tai ”Viinimarjamehu on hyvää”. Niinpä myös arvojohtaminen on tosiasiassa arvostusjohtamista. Sen keskiössä eivät ole yleiset arvot vaan subjektiiviset arvostukset, jotka ovat täysin mielipiteidenvaraisia.

Tästä puolestaan johtuu, että niin sanottu ”arvojohtaminen” (tosiasiassa arvostusjohtaminen) on erittäin ideologista. Mikäli arvostuksia sanotaan arvoiksi ja niillä pyritään määräämään muiden ihmisten käyttäytymistä, arvojohtaminen on suorastaan vaarallista, koska arvot sekoitetaan silloin arvostuksiin, joiden kautta käytetään valtaa. Tosiasiassa arvojohtajana toimiminen onkin poliittisena mielipide-Führerinä toimimista. Tuloksena on komentelua, painostusta ja elämäntapojen tarkkailua.

On selvää, että arvojen sisällön määrittely on hankalaa. Niinpä filosofiassa on päädytty pitämään hyvyyttä, totuutta ja kauneutta pelkkinä sisällöttöminä yleiskäsitteinä, joita ei voida eikä pitäisi määritellä yleispätevästi. Arvoja lähellä ovat

- hyveet, kuten rehellisyys ja nöyryys,
- ihanteet, kuten tasavertaisuus ja demokratia,
- arvostettavat elämänilmiöt, kuten terveys ja oppineisuus, sekä
- arvokkaiksi koettavat asiat, kuten rakkaus, turvallisuus ja omakulttuurisuus.

Näitä kaikkia on tullut tavaksi nimittää arvoiksi.

Kun ihminen pohtii arvojen ja niitä lähellä olevien hyveiden, ihanteiden ynnä muiden merkitystä, kyse on ensimmäisen asteen arvorefleksiosta. Tällöin ihminen miettii, mitä arvoja hän valitsee omikseen.

Kun ihminen sitten etenee pohtimaan, minkä sisällön ja merkityksen hän antaa omiksi arvoikseen valitsemilleen arvoille (esimerkiksi kauneudelle tai omakulttuurisuudelle) elämässään, kyse on toisen asteen arvorefleksiosta. Juuri silloin hän astuu arvostusten piiriin ja alkaa muodostaa arvoarvostelmia. Ne eivät kuitenkaan ole enää yleisiä arvoja.

Arvot on usein jaettu itseisarvoihin (esimerkiksi totuus) ja välinearvoihin (kuten hyötyä tuottaviin asioihin), mutta tämä jako on keinotekoinen, sillä monet välinearvotkin voidaan nähdä itseisarvoina ja päämäärinä sinänsä.

Paljon suurempi ongelma on, että eri ihmiset voivat päätyä täysin samoista arvolähtökohdista (esimerkiksi turvallisuuden edistämisestä) keskenään täysin ristiriitaisiin arvostelmiin, kuten siihen, että ”Turvallisuutta edistää Natoon liittyminen” tai siihen, että ”Turvallisuutta edistää liittoutumattomana pysyminen”. Molempien takana voi olla hyvä tahto ja pyrkimys moraaliseen hyvään.

Vastaavasti esimerkiksi onnellisuutta edistävänä asiana useat pitävät sitä, että samaa sukupuolta olevat vihitään kirkossa, kun taas joidenkin toisen mielestä onnellisuutta edistää se, että samaa sukupuolta olevia ei vihitä kirkossa.

Arvoarvostelmia koskevat mielipide-erot ovat usein syinä syviin konflikteihin, vihaan ja jopa sotiin. Traagista on, että erilaisten arvoarvostelmien takana voivat olla perimmältään samat arvot, mutta niiden toteutumista halutaan edistää eri tavalla. Riitojen taustalla on usein jommankumman osapuolen tietämättömyys arvoista ja siitä, miten niiden erilaiset edistämispyrkimykset vaikuttavat.

Käsitystä, että arvostusristiriitoja ei voida koskaan ratkaista, sanotaan moraalirelativismiksi. Olen itse moraalirelativismin kannalla, koska ratkaisuyritykset johtavat yleensä pakottamiseen ja poliittiseen painostukseen. Subjektiivisten arvostusten pukeminen arvojohtamisen kaapuun johtaisi tiettyjen moraaliarvostusten pitämiseen ainoina hyväksyttävinä arvoina, niin kuin uskonnollisten yhdyskuntien ja eräiden poliittisten puolueiden piirissä on tavattu tehdä. Siksi poistan varmistimen aseestani aina kuullessani sanan ”arvojohtaminen”.

Sen sijaan edustan ja suositan arvovapautta ja itsemääräämisoikeutta, jonka mukaisesti yksilöiden tulee voida mahdollisimman pitkälle itse päättää omaa elämäänsä koskevista asioista. Yhteiskunnan ei tule rajoittaa tai heikentää vaan tukea yksilöiden itsemääräämisoikeutta mahdollisimman monissa asioissa, kunhan samalla ei poljeta toisten ihmisten vastaavia oikeuksia.

Tältä kannalta presidentissä ei ole tärkeää niinkään hänen kykynsä johtaa muita ihmisiä omilla arvostuksillaan kuin hänen halunsa toimia sovittelijana. Siksi presidenttiä valittaessa on hyvä pohtia, mikä tämän tai tuonkin ehdokkaan kyky ymmärtää erilaisia näkemyksiä loppujen lopuksi on.

Ristiriitatilanteen sattuessa on pohdittava, rajoittaisiko tai rasittaisiko itsemääräämisoikeuden edistäminen toisen ryhmän asemaa enemmän kuin sen kiistäminen, ja tässä valossa eri ihmisryhmät ovat velvollisia myös jonkin verran tinkimään eduistaan muiden hyväksi. Klassisesti asetelmaa voidaan luonnehtia yhteiskuntasopimuksen syntymiseksi. Hyvänä esimerkkinä voi mainita vaikkapa homoavioliittojen hyväksymisen, joka luo yhdelle ryhmälle oikeuksia mutta ei vähennä muiden oikeuksia lainkaan.

Lopuksi voidaan pohtia kysymystä, joka usein on esitetty presidenttiehdokkaille vaalitenteissä, toisin sanoen, ”mikä on elämän tarkoitus”. Naturalistisesti katsoen elämällä ei ole muuta tarkoitusta kuin pitää itseään yllä. Esimerkiksi romanttinen runoilija Johann Wolfgang von Goethe totesi aikoinaan, että ”elämän tarkoitus on elämä itse”.

Elämällä on itseisarvo. Lisäksi elämällä voi olla pelkän tarkoituksen ylittävä filosofinen merkitys. Se puolestaan jokaisen on itse löydettävä, tiedostettava ja määriteltävä. Esimerkiksi itsen ja toisten onnellisuus voi olla tällainen merkityksen tuottava arvo.

15. tammikuuta 2012

Guggenheim-museo tyrmättävä


Todellisuuden parodioiminen on vaikeaa silloin kun todellisuus itsessään on muuttunut parodiaksi. Helsingin kaupunginvaltuusto riiteli vuonna 2010 tuen myöntämisestä Seksuaalinen tasavertaisuus ry:n Pride-tapahtumalle, vaikka kyseessä oli shakkiseura-avustusten kokoinen asia. Nyt Helsingin valtuustoa painostetaan hyväksymään vähintään 150 miljoonan hintainen homohanke, vaikka siitä ei ole homoille kerrassaan mitään hyötyä!

Julkisuuteen pullahtaa silloin tällöin perin hulluja esityksiä, jotka perustuvat joidenkin täysin puolueellisten näennäisasiantuntijoiden selvityksiin. Juuri sellainen oli raportti, jossa suositettiin Guggenheim-museon rakentamista Katajanokalle.

Pelkät selvityskulut olivat 2 miljoonaa euroa. Lähes vastaavan summan kaupunki tuhlasi, kun Jussi Pajusen aloitteesta pohdittiin, voitaisiinko Suomenlahden alitse rakentaa Helsingin ja Tallinnan yhdistävä rautatie – tilanteessa, jossa sen enempää Helsingillä kuin Tallinnallakaan ei ole varaa edes yhteen ylimääräiseen raitiotievuoroon!

Nämä selvityksiin tuhlatut rahat ovat kuluneet täysin hukkaan. Jos museo rakennettaisiin, ainoa hyötyjä olisi taloudellisissa vaikeuksissa oleva Guggenheim-säätiö, joka perisi nimensä käytöstä 30 miljoonan dollarin korvauksen. Rakentamis-, käyttö- ja pääomakustannukset kantaisi kaupunki yksin.

Jussi Pajusen mukaan museo rakennettaisiin kokonaan velkarahalla, ja pelkät lainanhoitokulut olisivat 8 miljoonaa euroa vuodessa. Helsingin lainakanta on talousarviokauden lopussa eli vuonna 2013 ennusteen mukaan 2000 miljoonaa euroa, josta Guggenheim-museon osuus olisi lähes 10 prosenttia. Kaupunki ei pysty koskaan maksamaan edes tähänastisia velkojaan, paitsi omaisuutta ja liikelaitoksiaan myymällä. Se taas johtaa tuloutusten vähenemiseen ja köyhtymiskierteeseen. (Tietoa kaupungin köyhtymisestä tässä.)

Vuonna 2011 kaupunki nosti veroäyriä yhdellä prosenttiyksiköllä. Guggenheim-museon tapaiset jättiläisinvestoinnit ovat pähkähulluja riskiprojekteja, joista ei ole odotettavissa mitään taloudellista tuottoa. Ne ovat helmikanojen hienosteluhankkeita, joilla tuetaan esineellistettyä design-taidetta mutta ei todellista luovaa toimintaa. Kukaan oikea taiteilija ei luullakseni Guggenheim-museota kaipaa mutta olisi varmaan tyytyväinen, jos kaupungilla olisi roiskaista 150 miljoonaa suomalaisten taiteilijoiden työn tukemiseen.

Hienoin rakennus, jonka valtio ja kunnat nykypolitiikalla saavat aikaan, on luksusluokan velkavankila. Olen vastustanut systemaattisesti monumentaaliarkkitehtuurin tuottamista Suomeen ja vaatinut julkisen rahoituksen suuntaamista poliittisilla päätöksillä kotien tuottamiseen ihmisille. Sillä niistä on huutava pula varsinkin pääkaupunkiseudulla. Kritisoin jo Musiikkitalon rakentamista ja vastustin Katajanokan hotellin rakentamista. Olin tyytyväinen, kun valtuusto päätti tyrmätä hankkeen.

Ongelmana näyttääkin olevan Katajanokalla tyhjänä oleva tontti. Miksi Katajanokalle pitää ylipäänsä rakentaa jotakin suurta ja mahtavaa: rakennuskomplekseja, joita ihmiset uskaltavat lähestyä vain, jos heillä on suuri määrä rahaa mukanaan? Paikkahan on poliittisestikin merkittävä, sillä se sijaitsee Presidentinlinnan ja Senaatintorin lähettyvillä.

Rakentakaamme Katajanokan rantaan viihtyisä kesäterassi, jolla kansalaiset voivat oleskella ja nautiskella kauniin kaupunkimme maisemista ja katsella ohikulkijoita. Se sopii läheiseen arkkitehtuuriin ja osoittaa myös turisteille, että meillä on ihmisten mittakaavalla rakennettu pääkaupunki.

Terassi toimisi paikalla hyvin myös siksi, että tässä maassa ravintola-ala tuottaa aina, ryhtyipä sillä mihin tahansa. Toivon, että valtuusto torjuu Guggenheim-museon taloudellisesti mahdottomana konkurssihankkeena. Toivoa antaa se, että tänä vuonna ovat jälleen kunnallisvaalit, eikä moniakaan kuntalaisia varmaan miellytä se, että verovaroja upotetaan kukkahattutätien eliittihankkeisiin samalla, kun kaupunki, kansalaiset ja toimeentulotukiasiakkaat elävät syömävelan varassa, kirjastoja suljetaan ja terveyskeskusmaksuja nostetaan.

13. tammikuuta 2012

Prosidentti ja prefessori


Aivan niin kuin aasin ja hevosen risteytys on muuli, voisi presidentin ja professorin yhdistelmä olla prosidentti – tai prefessori.

Olin vähällä korvamerkitä raihnaisen ääneni Pekka Haavistolle, sillä hän vaikuttaa edustavalta ja järkevältä. Lisäksi hänen selviytymisensä presidentinvaalin toiselle kierrokselle varmistaisi Sauli Niinistön valinnan, eikä ole huono hänkään. Toisella kierroksella kun Haavisto ei kuitenkaan pystyisi lyömään Niinistöä, mutta vaalien mielenkiinnon säilymisen kannalta olisi kenties hyväksi, että Niinistö saisi finaaliin sanavalmiin haastajan.

Näin ajattelin, kunnes Haavisto lausui ratkaisevat sanat: ”Olen professori.”

Totuus on, että ulkomaisessa yliopistossa kutsuvierasluentoja pitänyt poliitikko ei ole professori. Professori on sellainen, joka on asiantuntijamenettelyssä todettu tieteellisesti (tai taiteellisesti) päteväksi ja nimitetty virkaan. Suomalaisen käytännön mukaan professorilla pitää olla laaja ja syvällinen tuotanto sekä vähintään hyväksi todettu opetustaito, jonka tulee perustua tieteeseen (tai taiteiden aloilla taiteeseen). Yliopistolain 33 § mukaan toistaiseksi tai vähintään kahden vuoden virkasuhteeseen valittavien pätevyydestä on pyydettävä lausunto vähintään kahdelta asiantuntijalta, joiden esteellisyydestä on säädetty hallintolaissa. Vastaavia säädöksiä sovelletaan myös ulkomaiden yliopistoissa.

Ylioppilas Pekka Haavisto ei ole professori. Sen sijaan hän on vihreä poliitikko ja kansanedustaja. Kuitenkin hän on virallisen ansioluettelonsa mukaan antanut tiedon, että hän olisi toiminut vierailevana professorina (visiting professor) Bristolin yliopistossa (University of Bristol) vuonna 2002. Bristolin yliopistosta puolestaan on vastattu Suomen Kuvalehden tekemiin tiedusteluihin, ettei Haavistoa ole koskaan nimitetty kyseiseen yliopistoon vierailevaksi professoriksi.


Kampanjat tehosekoittimessa

Akateemista maailmaa leimaavan kansainvälisyysvouhotuksen vuoksi asiat on kieltämättä helppo sotkea poliittisessa retoriikassa.

Sekoittamisen helpottamiseksi esimerkiksi ranskan kielessä sana ”professeur” merkitsee, paitsi ’professoria’, myös ’opettajaa’, ja nimitystä käytetään yleisesti koulujen aineenopettajista. Anglosaksisten maiden korkeakoulut ovat puolestaan täynnä kaikenlaisia ”assistant professoreja”, jotka ovat suomalaisen mittapuun mukaan assistentteja tai yliassistentteja. Niinpä ulkomaisessa yliopistossa kahvilla poikennut poliitikko voi yrittää hämätä suomalaisia äänestäjiä korskeilta kalskahtavilla titteleillä.

Ulkomaisessa yliopistossa luennoivaa poliitikkoa sanotaan yleensä vierailevaksi luennoitsijaksi, ja sitä on myös Pekka Haavisto. Muun muassa tämän esittelyn mukaan Haavisto on toiminut nimenomaan luennoitsijana (lecturer).

Haavisto voi yrittää suojautua sen ajatuslenkuran taakse, että hän ei ole tiennyt, missä tehtävässä hän on toiminut. Tai sitten hän voi vedota sanan ”professori” moniselitteisyyteen. Todellisuudessa hän lienee sekoittanut statuksensa tahallisesti ”professuuriin”, aivan niin kuin suomalaiset ammattikorkeakoulutkin yrittävät sekoittaa itsensä yliopistoihin käyttämällä harhaanjohtavaa englanninkielistä nimitystä ”university of applied sciences” (suom. ”soveltavien tieteiden yliopisto”).


Professorina oleminen: aina vastoin lakia, hyviä tapoja tai tervettä järkeä

Haaviston virhettä korostaa, että hän teki sen kahdesti. (Ihmiset yleensäkin toistavat virheitään; muutenhan he eivät tekisi niitä edes ensimmäistä kertaa.)

Ensimmäisen kerran hän julisti itsensä professoriksi TV1:n tentissä, jolloin yllätyksestä sekaisin mennyt toimittaja tituleerasi häntä ”tuollaiseksi toisen luokan professoriksi”. Toisen kerran Haavisto erehtyi MTV3:n tentissä, jolloin hän nimitti itsensä jälleen professoriksi. Vesa Kallionpää keksi häkeltyneenäkin tiedustella, ”eikö tutkinnon puuttuminen lainkaan haittaa Teitä”.

Minä sanon teille: Mikäli Pekka Haavisto todellakin olisi professori, sen pahempi yliopistolaitokselle. Tätä kautta nimittäin paljastuisi, millainen tiedeyhteisö maailmanlaajuisesti on. Nimityksen ”professoriksi” saa pelkältä ylioppilaspohjalta, kunhan on ”ne oikeat mielipiteet”, toisin sanoen punavihreää softaa sisällä. Ihminen puliveivataan professoriksi usein myös Suomessa, koska professorilta ei lain mukaan vaadita tieteellistä tutkintoa ollenkaan.

Jos taas tieteellisesti pätevä ja tutkintonsa suorittanut esittää perusteltua kritiikkiä kansainvälistämisestä, Euroopan unionista, feminismistä, monikulttuurisuudesta, maahanmuutosta tai esimerkiksi eurotalouden konkurssipesästä, yliopiston internatsit ajavat harhaoppiseksi julistamansa tohtorin palavalla seipäällä kauas pois. Tämä puolueellisuus ei ole vain epäoikeudenmukaista, vaan se on myös vahingollista tieteen oman kriittisyyden ja vapauden kannalta.

Myös virkaan nimittäminen on usein hoidettu juoksemalla riman alta. En malta olla mainitsematta, kuinka esimerkiksi Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professoriksi nimitettiin jo vuosikymmeniä sitten Jaakko Hintikan oppilas Juha Manninen pelkillä maisterinpapereilla, mistä eräs dosentin pätevyydellä varustettu kilpahakija kävi oikeutta tuloksetta. Manninen itse onnistui väittelemään tohtoriksi vasta virassa ollessaan eläkeiän kynnyksellä.


Musta Pekka käteen

Kutsumismenettely on yksi keino sluibailla tietty henkilö virkaan ja sulkea se muilta, sillä virkaa ei julisteta tällöin haettavaksi. Kutsumismenettelyä voidaan kuitenkin käyttää vain nimitettäessä professori määräajaksi tai kun tehtävään voidaan saada ”ansioitunut henkilö”. Myös silloin kun yliopistoissa käytetään DDR:läistä kutsumismenettelyä kilpahaun sijasta, kutsuttavan tieteellinen pätevyys pitää osoittaa vähintään kahdelta asiantuntijalta saaduilla lausunnoilla, ja pätevyyden tulee olla kiistatonta.

Todellisuudessa nimitysprosessit ovat pelkkää mielipidevallan käyttöä, sillä lausunnot tilataan ja sorvataan tiedepoliittisin perustein. Ehdolla olevien ansiot ovat käännettävissä epämeriiteiksi ja meriitit epäansioiksi varsin kevyillä kynänkäänteillä, joten prosessien muodollinen korrektius ja ”virallisuus” eivät takaa oikeudenmukaisia nimityspäätöksiä, niin kuin ei mikään muukaan. Myös viran tehtäväalueen määrittelyä käytetään ei-toivottujen hakijoiden poisrajaamiseksi. Ja valitusoikeuttahan yliopistojen päätöksistä ei yleensä ole, eli myös oikeussuoja puuttuu.

Mutta olennaista on, että edellä selitetyssäkään valossa Pekka Haavisto ei voi olla professori. Hän ei voi olla professori edes sen vertaa kuin eräs toinen kovan onnen Pekka, tohtori Pekka Himanen, joka Mattiesko Hytösen selvitysten mukaan niin ikään valehteli professuurinsa. Ei Himanenkaan mikään oikea professori ollut vaan tilapäinen ja vieraileva luennoitsija.

En halua kuitenkaan moittia näitä sinänsä hyväntahtoisia ja lahjakkaita ihmisiä kunnianhimosta tai liioittelusta. Ne ovat tavanomaisia inhimillisiä paheita. Sen sijaan paheksun yliopistolaitosta, äänestäjiä ja julkista sanaa, mikäli ne antavat sahata itseään silmään.


Harpuin, huiluin, kiväärein

”Kivääriyhdistys NRA:n” Haavistosta äskettäin tekemä tutkintapyyntö on sikäli kohtuuton, että vaalipropagandassahan melkein kaikki ehdokkaat pyrkivät antamaan itsestään todellisuutta paremman kuvan, eikä Haaviston toimissa ole mitään uutta tai outoa. Kivääriyhdistyksen harjoittama vänkääminen kertoneekin vain natsien halusta ampua homoja.

Luulen kuitenkin, ettei laki auta kansallisia kiväärimiehiä, sillä laissa ei ole säädetty presidenttiehdokkaiden pätevyydestä eikä tietojen antamisesta. Lisäksi kiväärimiehet ovat myöhässä, sillä Väyrynen ja Lipponen ovat palanneet kehiin kilpailemaan paikasta vaalin toiselle kierrokselle.

Mitä omaan statukseeni tulee, korostettakoon, että itse en ole koskaan edes hakenut professorinvirkaa, johtuen ehkä siitä, ettei minulla ole vaimoa eikä lapsia, jotka kiljuisivat, että ”Jugeli hei, etsäviitsis ryhtyä proffaks, tai muuten me kuollaan nälkään”. Kun professoriksi valituilta puolestaan kysellään, ”mikä on Teille tärkeintä tieteessä”, nämä vastaavat, että ”vaimoni ja viisi lasta”. Kyseisten nimitettyjen tieteellinen pätevyys on siis varmasti myös kiväärimiesten mielestä kiistatonta, kun heteroiden tietä virkoihin on tasoiteltu Suomen Akatemian perustamilla työn ja perheen yhdistämisohjelmilla, jotka ovat tietysti täysin ideologisia ja tieteellisen ajattelun vastaisia.


Presidenttiehdokkaiden akateeminen pätevyys

Pohditaanpa lopuksi, millainen ehdokkaiden akateeminen asiantuntemus oikeastaan on.

Ehdolla olevista presidenttiehdokkaista ylivoimaisesti pätevin on Paavo Väyrynen, joka on porukan ainoa tohtori (VTT) ja pitää hallussaan dosentuuria Lapin yliopistossa. Dosentiksihan voi pätevöityä, jos on julkaissut väitöskirjan lisäksi toisen mokoman tieteellisesti relevanttia tutkimusta ja osaa todistetusti opettaa yliopistossa. Tosin Väyrynenkin joutui kiertelemään tiettyjä poliittisia miinoja väitöskirjansa kanssa, ja lopulta hänen väittelynsä tapahtui ruotsin kielellä Åbo Akademissa vuonna 1988.

Keskenään samalla viivalla ovat ehdokkaat Sauli Niinistö (OTK), Paavo Lipponen (VTK), Timo Soini (VTM) ja Sari Essayah (KTM), jotka ovat maisterin- tai (ylemmän) kandidaatintutkinnon suorittaneita.

Paavo Arhinmäellä, Eva Biaudet’lla ja Pekka Haavistolla on oman ilmoituksensa mukaan takanaan opintoja yliopistossa. Opintojen kesken jättäminen antaa näyttöä siitä, että he eivät ole olleet kovin pitkäjänteisiä hoitaakseen ne loppuun.

Akateeminen tutkinto ei tietenkään takaa ihmisen poliittista toimintakykyä. Mutta se varmistaa tietyn minimitason, jonka puuttuminen ei luo missään tapauksessa parempaa pätevyyttä kuin tutkinnon olemassaolo.

Nähdäkseni presidentiksi valittavan olisi hyvä olla koulutustasoltaan tohtori. Urho Kekkonen oli lakitieteen tohtori, ja siksi hän yleensä tiesi mitä teki. Tohtorintutkinnon suorittaneita olivat myös Paasikivi ja Relander, kun taas Kallio on ainoa, jolla ei ollut lainkaan akateemista tutkintoa.

Filosofian tohtori Mauno Koivisto puolestaan tuli tunnetuksi filosofoinneistaan. Häneltä kuultiin usein intellektuaalisia kannanottoja, joissa yhteiskuntaa ymmärrettiin syvemmältä eikä vain poliitikoille tyypillisen tuomiomielen, kiittelyn tai muun taivastelun valossa. Koivistohan oli tehnyt sosiologian alaan kuuluvan väitöskirjansa Turun sataman sosiaalisista suhteista. Tosin Sdp käänsi tämän ”piällysmiehistä” muistuttavan imagohaitan parhain päin maalaamalla Koivistosta kuvan tavallisena ”satamajätkänä”, johon oli ehkä helpompi samastua kuin akateemiseen kirjatoukkaan.

Mikäli nykyisiä ehdokkaita arvioidaan puhtaasti akateemisin perustein, pätevimmäksi nousee Väyrynen, jolla on mittavan kirjallisen tuotannon lisäksi myös vertaansa vailla oleva poliittinen kokemus. Siitä kertoo selvästi myös hänen älyllinen itsenäisyytensä ja EU-kriittisyytensä. Niinistö, Lipponen ja Soini tulevat hänen jälkeensä.

Eri asia sitten on, mitä kansa ajattelee Väyrysen ja muiden sopivuudesta. Tässähän valitaan presidenttiä eikä professoria. Yhteistä sekä presidentin että professorin valinnalle on, että myös yliopistoissa tiedekunnan kollegio voi nostaa (ja usein nostaakin) jonkun keltanokan virkaan kaikkien oikeasti pätevien ohi. Aivan samalla tavalla hallitus kampesi erivapauspykälää käyttämällä vähemmistövaltuutetun virkaan Eva Biaudet’n, jolla ei ollut edes laissa määriteltyä kelpoisuutta, ja myös pätevyys on kyseenalainen.

Ehkä myös Haavisto saa virheensä anteeksi. Anteeksiantamista puoltaa se, että Haaviston ilmoittama toiminta Bristolin yliopistossa oli niin lyhytaikaista, ettei kukaan voi luulla hänen olleen oikea professori. Toiseksi Haaviston ansiona voidaan pitää sitä, että hän on selviytynyt akateemisesta tehtävästä kokonaan ilman akateemista tutkintoa. Muutamat kun eivät pärjäisi tutkinnollakaan. Myös viroissa toimii nimitettyjä professoreja, joista eräät ovat niin huonoja, että Haavisto suorastaan alensi itsensä luonnehtimalla itseään professoriksi.

Mikäli Haavisto tarvitsee tohtorintutkintoa johonkin, tulkoon minulta pyytämään. Omastaan pitää myös jakaa, ja heikkoja pitää tukea eikä aina olla itsekäs ja ahne.

9. tammikuuta 2012

Pekka, Pakken


”Pekka” ei ole suinkaan ruotsiksi ”Pakken”. Mutta hollannin kielessä sana ”pakken” merkitsee ’tarttua, tavoittaa, ottaa kiinni, pyydystää, saada’. Ja näitä kaikkia Pekka Haavisto on nyt tekemässä tavoittaessaan muiden kärkiehdokkaiden etumatkaa, pyydystäessään kannattajia ja tarttuessaan presidentinvirkaan kiinni. Viimeisimpien mielipidemittausten mukaan Haavisto on noussut kisan toiseksi.

Olen usein kiitellyt perussuomalaisia näkemyksistä, joissa he ovat olleet mielestäni oikeassa (esimerkiksi eurotalouden ja maahanmuuton arvostelu). Joten miksipä en puolustaisi myös vihreitä silloin, kun heidän näkemyksensä ja edustajansa osuvat oikeaan?

Pekka Haavisto olisi mielestäni erittäin sopiva Suomen tasavallan presidentiksi, kun taas esimerkiksi Timo Soini on parhaimmillaan ollessaan oppositiossa ja päästessään sitä kautta ottamaan kantaa asioihin, joihin presidentti ei voi puuttua.


Maahanmuutto ja Hakkarainen

Haavisto esitti muun muassa maahanmuuttoa koskevan järkikannan jo vuoden 2010 syksyllä vaatiessaan tulijamäärien rajoittamista ja katsoessaan, että parhaiten somaleja autettaisiin paikan päällä. Hän muun muassa totesi, että ”[p]akolaisten keskuudesta pitäisi karsia sellainen ajattelu, että etsitään maa, jossa saadaan potentiaalisesti parhaat edut.” Toinen järkivihreä oli eduskuntaan sittemmin palannut Osama Soinin-vaara (miten se nimi nyt kirjoitettiinkaan?).

Joidenkin mielestä Pekka Haaviston kaveruus Teuvo Hakkaraisen kanssa on saattanut pudottaa pari prosenttia Haaviston kannatuksesta (aiheesta sananen edellisessä kirjoituksessani). Itse arvelen, että Haaviston tempaus on saattanut lisätä hänen kannatustaan pari prosenttiyksikköä. Hän onnistui luomaan kuvan, ettei hän ole ahdasmielinen mokuttaja, mutta samalla hän osoitti myös kaapin paikan niille seksuaalisesti ahdasmielisille, joille tällä tavoin lankesi pienen ja pelokkaan lapsen rooli.

Kiintoisaa on, että kun itse joskus lausahdin jotakin myönteistä Jussi Halla-ahon näkemysten puolesta, media ei suinkaan suitsuttanut minua tästä vaan kumosi törkytynnyrin niskaani. Tämä osoittaa, että homous ei riitä median kiitosten saamiseen, vaan vihreä olla pitää.

Joka tapauksessa on pantava merkille, ettei Haavisto ole koskaan ollut mikään sellerit korvissa esiintyvä tingeltangel-tyyppi vaan pikemminkin juuri sen tapainen klassikkohomo, jota jäyhä jököttäjä Juha Föhr on edustanut ilmatilanhallinnan alueella. Tämä siis vastauksena niille, jotka epäilevät, onko Haavisto muuta kuin Eva Biaudet toisessa sukupuolessa. Myös Haaviston halusta luovuttaa vihreiden jäsenkirjansa pois olen ollut havaitsevinani merkkejä Mimosa-puolueen osoittauduttua liian ahtaaksi miesjäsenilleen.


Onko Haavisto tarpeeksi gay?

Barack Obamasta kysyttiin aikoinaan, onko hän tarpeeksi musta. Haavistosta voisi nyt kysyä, onko hän tarpeeksi homo (puhun aiheesta edelleenkin avoimesti, sillä Haavisto on avoimesti elävä homoseksuaali, ja minun avoimuuttanihan ei ole kukaan koskaan kiistänytkään).

Mielestäni Pekka Haavisto ei ole tarpeeksi homo, sillä hän sanoo tulleensa kaapista lähinnä parisuhteensa virallistamisen myötä. Aidon poliitikon tavoin hän siis alistaa yksityiselämänsä viralliselle kontrollille ollen homo virallisen instituution kautta. TV1:n tentissä hän myös rajasi seurustelu- ja sukupuoliasiat ”yksityisasiaksi”, vaikka hänenkin täytyy toki tietää, ettei mikään ole niin julkista kuin yksityinen.

Koska seksuaalisuus on suhde ihmisten välillä, sitä ei pidä rajata yksityiselämän piiriin, vaan kyllä se pitää tunnustaa mitä syvimmin yhteiskunnalliseksi ja poliittiseksi asiaksi, johon liittyvät arvomaailmojen erot vain ovat jääneet muutamilta huomaamatta. Haavisto luullakseni vähättelee seksuaalisuutensa merkitystä taktisista syistä: suojellakseen itseään ja miellyttääkseen enemmistöjä. (Pahoittelen, mikäli tämän sanominen pudottaa jälleen hänen kannatustaan, mutta kirjoitukseni ei ole retorinen vaalipuhe.)

Jos asiaa arvioidaan kokonaisuutena, Timo Soinin valinta hyödyttäisi seksuaalivähemmistöliikettä enemmän kuin Haaviston valituksi tuleminen. Perussuomalaisten ohjelmaan on aina kuulunut homokiiman lisääminen homoutta vastustamalla. Minkälaisen jäsenvyöryn Seta saisikaan, jos persujen homovainot lähtisivät lentoon ja kaikkien työpaikkojen sekä presidentinlinnan ovet suljettaisiin seksuaalivähemmistöiltä lopullisesti? Tämä se vasta olisi nukahtaneiden vähemmistöjen aktivoitumiselle hyväksi!


Miksi Haaviston kannatus on erektiossa?

Haavisto on nousussa siksi, että herravihaa potevat suomalaiset eivät koskaan äänestä Suomen presidentiksi ihmistä, joka osoittaa vähänkin koppavia asenteita. Suomalaiset äänestävät presidentiksi kansanomaisimman, onpa hän kuka tahansa. Juuri näin harmittomasta kansakouluopettaja Martti Ahtisaaresta tuli presidentti. Vuonna 1994 toiselle kierrokselle edennyt Elisabeth Rehn vaikutti ylimieliseltä ja rojalistiselta riikinkanalta, joka oli pantava kuriin.

Kun Tarja Halonen 1970-luvulla osallistui mielenosoituksiin ja toimi Setan puheenjohtajana, kukaan ei olisi uskonut, että siinä käyskentelee Suomen tuleva presidentti. Sen verran vahvaa konservatiivisuus oli myös kumouksen vuosikymmenillä, ehkäpä juuri tietyn voimien ja vastavoimien lain mukaisesti. Mutta tavis-Tarjasta tuli kuitenkin presidentti, sillä vuosituhannen vaihtuessa hänellä oli vastaehdokkaana sormeaan heristelevä pääministeri Esko Aho, jonka valinnan suuri osa kansasta halusi estää hänen toruvan puhetyylinsä ja yhdessä Iiro Viinasen kanssa vetämänsä leikkurilinjan vuoksi.

Ja Sauli Niinistö puolestaan hävisi vuoden 2006 presidentinvaalit, koska hän toi ja tuo edelleen monille mieleen kokoomuksen salonkikelpoiset mallinuket, joista eduskunta-avustajina toimiessaan käytetään barbie-lelujen elämänkumppaneihin viittaavaa nimitystä ”Ken”.

Tämä Ken vain paljastaa asenteensa turhan helposti. Nimismiehenkiharoiden alta kuullaan silloin tällöin merkittävää jupinaa ja ärähdyksiä, kun Niinistö kiehahtaa vastaehdokkailleen. Presidentin pitäisi olla toisten ihmisten ymmärtäjä eikä herra ollenkaan, ja siksi ärähtely ei takaa parasta mahdollista asemaa, kun kannatusta lähdetään tavoittelemaan. Myös saavutettu kannatus voi sulaa pois, mistä on nähty merkkejä.

Työmies Niinistön porvarillisuus pilkahtaa esiin liian helposti. Monille hän on amerikkalais-oikeistolainen kulissi, vähän niin kuin Raimo Hämäläinen aikoinaan, ehdokas, joka vaihtoi nimekseen Ilaskivi. Kokoomuksen kannattaisi unohtaa kampanjastaan pahvi-Saulit, sillä niitä ei välttämättä tunnisteta parodioiksi.

Lyhyesti sanoen Pekka Haaviston kannatus on nousukiidossa, koska hänet mielletään elämänmyönteisimmäksi ja kansanomaisimmaksi, ihmiseksi, joka paljastaa myös virheensä ja heikkoutensa eikä rakenna tai välttele mitään mielikuvaa. Tässä tilanteessa homoseksuaalisuus ei ole sitten mikään iso juttu sen enempää asian vastustajille kuin puolustajillekaan. Omana itsenään esiintyminen kertoo ihmisen rehellisyydestä ja vilpittömyydestä, jotka ovat poliittisia hyveitä.

Presidentiksi halutaan yleensä nöyrältä vaikuttava ihminen, josta toivotaan moraalista toimijaa perinteisten vallankäyttäjien yläpuolelle. Parhaimmillaan hänen eronsa tavalliseen taksinkäyttäjään on vain se, että hän ajaa paremmalla Mersulla.


Politiikkaa spektrin kaikilla taajuusalueilla?

Markkinoilla olevien presidenttiehdokkaiden yleinen heikkous on heidän elämännäkemyksensä kapeus. He ovat syntyneet mustiin pikkukenkiin. He ovat puolueuran loogisia lopputuloksia. Heidän itseilmaisunsa ja tunnerekisterinsä värähtelee kapealla frekvenssillä. Erityisesti tämä pätee kärkiehdokkaina pidettyihin Lipposeen (artikulaation peruspulttaus) ja Väyryseen (”Minä tahdon”). Ja silloin kun Niinistö vapautuu (yleensä hermostuessaan) sekä antautuu puhumaan käsillään, hän useimmiten havainnollistaa jotakin hierarkiaa, torjuntaa tai kieltoa.

Haaviston kannatusta nostanee myös se, että suuret puolueet ovat sisäisen kilpailunsa vuoksi asettaneet ehdokkaikseen pelkkiä veteraanipoliitikkoja. Niissä katsotaan, että presidentin pintakuoren täytyy olla tehty norsunnahasta.

Mutta kansa voi ajatella asioista toisin. Luulen, että minua nuoremmat Alexander Stubb tai Jyrki Katainen saisivat kokoomuksen ehdokkaina ihan yhtä paljon ääniä kuin Niinistökin. Samoin nuorempi maahanmuuttokriitikko Jussi Halla-aho voisi kerätä Soinia isomman äänisaaliin puoluerajojen yli. Ja juuri niin Pekka Haavisto on nyt tekemässä, sillä hänelläkin on takanaan kansanliike. Pelkän puolueen ehdokkaaksi Haavisto ei edes suostunut. Tämä olikin viisasta, sillä vaaleja ei kannata lähteä häviämään, ja tullakseen valituksi pitää saavuttaa puoluerajat ylittävä kannatus.

Niinistö on iältään 63, Väyrynen 65 ja Lipponen 70: eläkeiässä kaikki. Ikä voi tuoda eräänlaista uskottavuutta, sillä monet eivät olleet syntyneetkään, kun Väyrystä jo vietiin Kremlin mustilla autoilla. Uskon kuitenkin, että näistä ja vastaavista syistä suhteellinen nuoremmuus voi myös olla Haaviston etu.


Mielikuvaterroria? – Elämä on

Kaikki edellä lausutut kannatuksen menestys- ja menetystekijät perustuvat tietysti pelkkiin mielikuviin. Mutta juuri mielikuvien perusteella ihmiset tekevät valintansa. En olekaan arvioinut tässä kirjoituksessani ehdokkaiden pätevyyttä sinänsä vaan heidän kannatuksensa muodostumista.

Luulen, että vaalien toiselle kierrokselle selviävät Niinistö (vahvan peruskannatuksensa turvin) ja Haavisto (vasemmiston ja oikeistolaisten arvoliberaalien tuella). Koska Haavisto on tarpeeksi epätodennäköinen tullakseen valituksi, hän on pystynyt luomaan ympärilleen ilmiön ja tekemään itsestään tyylin.

Eri asia on, onko kummastakaan ohjaamaan Suomea ulos eurotalouden labyrintista tai ratkomaan niitä hirmuisia ongelmia, joita EU:n mahdollinen repeytyminen tuo. Moosesta jälleen tarvittaisiin, mutta siihen ei Lipposesta ole. Myös Niinistö tuntee tien vain yhteen suuntaan. Ja Väyrysen olisi kannattanut esittää jälkiviisautensa etukäteen.

Kaikki presidentiksi pyrkijät haluavat epäilemättä olla Merkittäviä Ihmisiä, ehkä jopa filosofeja. Ja onhan heissä toki ainesta. Mikäli taitavalta poliitikolta kysyttäisiin, mitä aikoisit tehdä, mikäli olisit syyllistynyt vakavaan taloudelliseen katastrofiin, vastaus olisi varmasti: ”Pyrkisin presidentiksi!”

Sitä, ketä itse aion äänestää vai äänestänkö ollenkaan, en kuitenkaan kerro. Sen sijaan siteeraan lopuksi, mitä Platon sanoi filosofikuninkaiksi pyrkijöille:

”[T]otuus on, että sairaan on mentävä lääkärin ovelle, olipa hän rikas tai köyhä, ja että jokaisen, joka tarvitsee hallitsijaa, on mentävä sen ovelle, joka pystyy hallitsemaan – ei että hallitsijan, joka ylipäänsä johonkin pysyy, pitäisi anella alamaisia hallittavikseen.” (Platon, ”Valtio”, Teokset, osa 4, 489c, suom. Marja Itkonen-Kaila, Helsinki: Otava, 1981).

Koska Suomessa ja kaikkialla muuallakin poliitikot tekevät juuri noin – toisin sanoen kerjäävät kannatusta ja pelkäävät sanomasta mitään sellaista, mikä voisi viedä ääniä – he ovat sellaisia kuin ovat. Ja politiikka on, mitä on.

5. tammikuuta 2012

Paras presidentti


Kaikki presidenttiehdokkaat nähtyäni jouduin turhautuneena toteamaan, että ei näistä ole kyllä presidenteiksi. Ehdokaskavalkadi on yhtä tuore kuin suoraan hapattamosta pöytään kannettu kutunjuusto.

Ehdokasvalikoima on puoluevallan tulos ja muistuttaa vahakabinettia siksi, että puolueissa ei hallita markkinointia vaan ehdokkaiksi juntataan pelkän saavutetun (ja usein jo menetetyn) valta-aseman sekä poliittisen uran perusteella. Virhe toistetaan oppimatta mitään siitä, että molemmat viimeksi valitut presidentit ovat olleet vaalien eräänlaisia yllättäjiä – ja monien mielestä mitä epätodennäköisimpiä tullakseen koskaan valituiksi presidentiksi.

Myös media pitää ”kärkiehdokkaina” eläkeiässä olevia veteraanipoliitikkoja pelkän tottumuksen perusteella: koska toimittajat ovat juuttuneet haastattelemaan heitä. Niinpä näissäkin vaaleissa voiton saattaa viedä joku historiallisten valta-asetelmien ulkopuolelta tuleva ja ”epäpoliittisimmaksi” mielletty henkilö, joka vähiten muistuttaa noita tiedotusvälineiden maskotteina kulahtaneita neandertalilaisia.

Parempi etten mainitsekaan, mitä heikkoja puolia kullakin ehdokkaalla on. Mutta jokaisella presidenttiehdokkaalla on myös muutamia myönteisiä puolia, joita yhdistelemällä kelpo presidentti voitaisiin ehkä kursia kokoon. Paras presidentti olisi siis sellainen, jolla olisi valittuja ominaisuuksia kaikista.

Parhaalla presidentillä olisi ensinnäkin unelmavävy Pekka Haaviston ulkonäkö (ja toisaalta myös eräs tietty ominaisuus, joka ei näy röntgenissä). Vielä häntä itseäänkin edustavamman näköisen poikulivaimonsa kanssa hänet kehtaisi kyllä lähettää valtiovierailulle minne tahansa; saisipahan kerrankin Suomi-neito huomiota suuremmalla kauhalla kuin sillä, millä sitä on jaettu meille ja muille pimeän Afrikan tasavalloille.

Sovittelevuutta Pekka Haavistossa edustaa flirttailu Teuvo Hakkaraisen kanssa. Joko jompikumpi heistä on erittäin älykäs tai molempien pururata on kerrassaan yhtä lyhyt. Toivottavasti ei kuitenkaan putoa sirkkeliin tehdessään kekkosvierailun sinne Hakkaraisen sahalle.

Parhaalla presidentillä olisi tietenkin ominaisuuksia myös muilta ehdokkailta. Hänellä olisi Sauli Niinistön talousaivot ja Paavo I:n (Lipposen) laupeus, toisin sanoen leivänpaahdin aivojen ja taskunauris sydämen paikalla. Hänellä olisi Timo Soinin EU-rakkaus ja yhden lauseen totuusgeneraattori. (Juuri siksi en voikaan nyt äänestää Soinia, koska hän on paljon hyödyllisempi reuhaamassa oppositiossa kuin protokollan vankina Linnassa.)

Parhaalla presidentillä olisi Paavo ”ikuisen kakkosen” Kreml-kokemus ja hellittämätön halu päästä presidentiksi. Jos Väyrysestä tulisi presidentti, hänen valtansa kestäisi kauemmin kuin Neuvostoliitto. Lisäksi uudella presidentillä olisi Paavo III:n eli anarkisti-Arhinmäen ilmiömäinen kyky sopeutua mustan auton takapenkille. Myös Sari Essayahin kyky vemputtaa kävellen perille tekisi edustus-Mersun hajotessa hyvää.

Eva Biaudet’lta unelmapresidentillä olisi se ominaisuus, että hänet valittaisiin virkaan kaikkien muiden ohi, vaikka hänellä ei ole mitään pätevyyttä. Biaudet lieneekin mukana vain siksi, että hän on huomannut vähemmistövaltuutetun viran olevan tie aina vain parempiin palkintovirkoihin.

Nämä vaalit ratkaistaan selvästikin ylioppilas Pekka Haaviston ja ylioppilas Eva Biaudet’n kesken.

Koska presidentin valtaoikeudet on kavennettu niin vähiin, ettei jäljellä ole muuta kuin mahdollisuus järjestää homotanssit, suosittelen virkaan Pekka Haavistoa, jotta tehtävään saataisiin mahdollisimman pätevä henkilö.

Mikäli Haavisto ei selviä toiselle kierrokselle, minun täytyy kai antaa kannatukseni tuolle iiihanalle ja lumoavalle Eva Biaudet’lle. Selitys siihen, miksi kaikilla veehooämmillä on syytä tykätä Biaudet’sta, löytyy tämän linkin takaa.