30. syyskuuta 2006

Huonoja uutisia


Viime päivinä maailmalta on kantautunut pelkästään huonoja uutisia. Monien mielestä ne ovat aivan tavallisia, mutta minua ne masentavat, sillä kyseisiin juttuihin liittyy paljon epä-älyllistä normittamista ja elämäntapakontrollia, eikä kriittistä ajattelua esitetä juuri missään. Taustalla vaikuttaa poliittinen samankaltaistamisen ja massakulttuurin ihanne.

Huono uutinen numero yksi oli se, että Berliinissä toimiva ooppera perui näytöksensä ja veti esityksen pois ohjelmistosta. Joku katsoja oli soittanut oopperan hallintoon todeten, että Mozartin oopperan loppukohtaus voi ”loukata muslimeja”. Saksalainen älymystö puolestaan kiirehti oikeutetusti toteamaan, että sensuurin tavoin toimittaessa ovat vaarassa taiteen vapaus ja sananvapaus. Myös Saksan turkkilaisväestöä edustavan järjestön johtaja katsoi, että oopperaesityksen ”rasistisuudesta” kanteleminen merkitsee vain voittoa terroristeille ja äärimuslimeille, joita muslimien enemmistö karttaa.

Toinen huono uutinen oli se, että Suomen hallitus linjasi taas ”tasa-arvon” puolesta ja koettaa omien sanojensa mukaan torjua rasismia. Mitähän joku psykoanalyysista perillä oleva henkilö voisi ajatella kyseisen torjunnan defensiivisyydestä ja puolustuksellisuuden houkuttelevuudesta vastalauseisiin? Tendenssinomainen ja yksiselitteinen torjunta herättää yleensä mielipiteitä torjutun asian puolesta ja toimii siten itseään vastaan.

Kolmas huono uutinen oli, että nestemäisten aineiden kuljettaminen lentokoneissa rajoitetaan terrorismin pelossa yhdeksäänkymmeneen millilitraan. Halpalennoille ei siis saa ottaa omia Grandi-purkkeja mukaan vaan myös raittiit matkustajat joutuvat juomaan koneen viinoja. Tax-free-alkoholia saa tietenkin lastata entiseen tapaan, sillä mikä onkaan tärkeämpää kuin kansalaisten juopoiksi tekeminen.

Neljäs huono uutinen oli se, että media moralisoi jälleen kerran Nürnbergin oikeudenkäynnissä tuomittujen ihmisten pahuutta. Kun sotarikolliset tuomitaan julkisuudessa yhä uudelleen, vaikka alkuperäisten tuomioiden lukemisesta on jo kuusikymmentä vuotta aikaa, oikeudenkäynnistä tehdään poliittinen ja tuomituista marttyyreita. Sodan voittaneiden valtioiden kirjoittama historia ja niiden julistamat tuomiot kääntyvät ennen pitkää omia tarkoituksiaan vastaan. Ihmiset oivaltavat tuomiomielen puolueellisuuden ja sen, kuinka sodan voittaneet Neuvostoliitto, Yhdysvallat, Britannia ja Ranska ovat itse uhanneet koko maailmaa ydintuholla.

Kuten huomaatte, minulla ei ole muita kuin poliittisesti epäkorrekteja mielipiteitä. Muuta ei puuttuisikaan, kuin Helsingin Totuussanomien sisältämä paperimäärä ja oma televisiokanava näkemysteni julkaisemiseen.

29. syyskuuta 2006

Sananvapaudesta


Suomalaiset, jotka karttavat sensuuria ja rakastavat sananvapautta, arvostavat myös iltapäivälehtiä, mikä näkyy niiden laajassa levikissä. Keltaisen lehdistön arvellaan kertovan totuuden tässä peittelyyn ja salailuun taipuvaisessa maailmassa. Mutta uutispulan keskellä media voi tehdä lööpin myös iltapäivälehden päätoimittajan erosta. Markkinointi & Mainonta -lehden mukaan Ilta-Sanomien päätoimittajan Antti-Pekka Pietilän tehtävistään erottamisen syynä eivät olleet suinkaan konsernin ilmoittamat levikkiongelmat vaan huonot puolue- ja henkilökemiat, ja eroa olisivat vaatineet lehdelle kirjelmöineet keskustapoliitikot. Pietilän syntilistalle luettiin muun muassa Matti Vanhasen tekstiviestiepisodi ja Tanja Saarelan vastoinkäymiset mediassa.

Päätoimittajan lähtö näyttää aina olevan kova paikka, sillä se kyseenalaistaa lehden uskottavuuden. Kun kovia talousjuttuja Suomen Kuvalehteen tehnyt Harri Saukkomaa joutui väistymään päätoimittajan paikalta, huhuttiin, että taustalla olisi ollut Meritan johtajan Vesa Vainion painostus Yhtyneiden Kuvalehtien pääomistajaksi noussutta Otavaa ja kyseistä konsernia hallitsevia Reenpäitä kohtaan. Otava puolestaan oli joutunut turvautumaan pankin pääoma-apuun lunastaessaan SanomaWSOY:n pois Yhtyneistä, minkä taustalla oli kilpailuviranomaisen ratkaisu. Niinpä Meritan ja Nordbankenin yhdistymistä ennustanut Saukkomaa siirrettiin muihin tehtäviin, ja hänen tilalleen pantiin pappina ja pankkimiehenä tunnettu Tapani Ruokanen. Näin mediat, politiikka ja talouselämä pelaavat krikettiä.

Kepulle julkisuus on aina ollut ongelma. Jo Kekkonen myllytti mediaa kirjeillään, ja Paavo Väyrynen syytti tiedotusvälineitä mediapelistä. Keskustan hampaissa on ollut myös Uutisvuodon kaltainen sanomalehtihupailu, jota kutsutaan ”ajankohtaisviihteeksi”. On vaikea kuvitella, että SanomaWSOY:n kaltainen talo olisi ohjailtavissa poliittisella painostuksella, mutta toimittajien painostuksesta on myös selvää näyttöä, kun Aarno Laitiselle, Ruben Stillerille, Harri Nykäselle ja monille muille skandaalinkäryisille sanankäyttäjille on pantu kansi päälle eräissä viestimissä. Niin on joskus koetettu tehdä muutamilla tahoilla myös minulle.

Pieteetin vaatimisessa saattaa kuulua alkusointuja odotettavissa olevista vaaleista. Joka tapauksessa Vanhasen pääministerikaudella Suomi on ollut muuttumassa eräänlaiseksi Pohjois-Koreaksi, jossa sananvapaus ja muu henkinen ulkona liikkuminen ovat jatkuvasti uhattuina. Sananvapauden suitsiminen tuskin nostaa ainakaan sellaisen puolueen kannatusta, joka ryhtyy sitä harjoittamaan.

Yksi syypää niin sanottuun ”todelliseen syyhyn” eli iltapäivälehtien levikin laskuun olen tällä kertaa varmasti minä, joka en osta iltapäivälehtiä. Myös kirjojen kustantaminen on jatkuvassa myllerryksen tilassa, kun markkinointiporras pyrkii entistä enemmän vaikuttamaan kustannuspäätöksiin ja toimituspolitiikkaan. On tieteelle, kirjallisuudelle tai taiteelle haitaksi, jos julkaisupolitiikkaa harjoitetaan muilla kuin sisällöllisillä kriteereillä. Se johtaa kirjoittajien aliarvioimiseen. Se johtaa myös ylenkatseellisuuteen lukijoita kohtaan. Kustantamot eivät enää julkaise yhteiskunta- eivätkä kulttuurikriittisiä teoksia vaan ainoastaan mukavina pidettyjä, viihdyttäviä ja ongelmattomia Minttu-kirjoja, viinikirjoja, hyötykirjoja, käyttökirjoja, keittokirjoja, korjaus- ja huolto-oppaita, vauvakirjoja, kuningatarten elämäkertoja, Matti Nykäsen elämänviisauksia, karttoja tai sinänsä mukiinmeneviä hauskoja kirjoja, kuten Hotakaisia ja Tervoja. Mutta esseitä, filosofiaa, yhteiskuntakritiikkiä tai pamfletteja ei juuri kukaan uskalla painaa.

Se, miksi kustantamokenttä alkaa muistuttaa naistenlehtiä, johtuu myös siitä, että julkaisupäätökset tehdään Martta-kerhoissa. Toimittajien ja kirjoittajien painostaminen on yleistä, eikä olekaan ihme, että niin sanottu ”liikkuvuus” on suurta. Image-lehdessä uransa aloittanut ja vuosia Tammessa toiminut Jaakko Tapaninen sanoutui hiljattain syytä ilmoittamatta irti Bonnierin omistuksessa olevasta kustantamosta ja siirtyi pitkäaikaiselle vapaalle rekrytoituakseen lopulta toiseen kustannusyhtiöön. SanomaWSOY puolestaan nimitti erään liiketoimintaryhmänsä johtoon hollantilaisen Jacques Eijkensin. Hänen haittapuolensa on se, että hän ei tunne suomalaista kirjallisuutta eikä kulttuurielämää. Hänen etunsa puolestaan on se, että hän ei tunne suomalaista kirjallisuutta eikä kulttuurielämää.

23. syyskuuta 2006

Armeijan anarkiaa


Thaimaan armeija näytti, kuinka harjoitetaan poliittisesti korrektia anarkiaa eli kaapataan valta vaaleilla valitulta pääministeriltä hänen ollessaan ulkomaanmatkalla. Kaikkien hämmästykseksi elämä jatkui Thaimaan kuningaskunnassa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hallitsija vahvisti tapahtuneen, ja kansa antoi sille tukensa mielipidetiedusteluissa. Turismi ja lentoliikenne pyörivät normaaliin tapaan, vaikka panssarit olivat kaduilla. Näin demokratiaa toteutetaan banaanivaltioissa.

Trooppisilla leveysasteilla vallankeikaukset ovat arkipäiväisiä. Tässä maassa kaaoksen saakin näköjään aikaan vain jokin konkreettinen ulkoinen tapahtuma tai uhka, kuten tsunami. Suuria luonnonkatastrofeja seuraa usein eräänlainen maansuru ja henkinen krapula. Ehkä myös populistisen pääministerin valtaannousu ja vallasta syökseminen olivat jälkikaikuja siitä katharsiksesta, jota hyökyaallosta kärsinyt maa on joutunut kokemaan toipuessaan menetystensä alta. Luultavasti kyseinen kansakunta ei kuitenkaan ottanut hyökyaallon tuhovaikutuksia yhtä vakavasti kuin länsimaiset ihmiset tai piispa Eero Huovinen, joka paljasti oman epäuskoisuutensa siunailemalla, kuinka taivaallinen herra voi sallia sellaista. Sielunvaellukseen ja elämän jatkuvaan kiertokulkuun uskovassa maassa asioihin osataan suhtautua joviaalin luontevasti.


Poliittista populismia

Myös Suomessa politiikkaa tehdään yhä enemmän populistisen julkisuuden ja maineen tuella. Keskusta houkutteli eduskuntavaaliehdokkaakseen olympiahopeamitalisti Markku Uusipaavalniemen ja pitää kymmenentuhannen lisä-äänen saalista varmana. Minusta tämä on äänestäjien pilkkaa. Puolue valitsee listalleen henkilön, jonka poliittisista mielipiteistä tai toimintakyvystä ei ole näyttöä. Suomen curling-maajoukkueen kapteeni ei ole myöskään Jörn Donnerin tai Veltto-Virtasen kaltainen intellektuelli, jolla olisi kirjallista tuotantoa tai joka olisi esittänyt näkemyksiään julkisuudessa. Se, että osaa viskata kiveä pitkin jäätä, saattaa puhutella Suomen kansaa, mutta tärkeimmät yhtäläisyydet politiikkaan rajoittunevat yhdennäköisyyteen pääministerin kanssa.

Pitääkö myös poliitikkojen olla klooneja? Luottamusta politiikantekoon olisi syytä kalastella kokonaan muualta kuin aina niin rehellisten ja puhtoisten urheilijoiden, missien ja lavalaulajien taholta.


Astraalista tasa-arvoa

Tänään on syyspäiväntasaus, eli päivä ja yö ovat kaikkialla maapallolla yhtä pitkiä. Pohjoisnavalla alkaa puoli vuotta kestävä yö ja Etelämantereella päivä. Lapintiira on siitä hullu lintu, että se muuttaa talveksi pohjoiselta kalottialueelta eteläiselle ja saapuu takaisin kesäksi. Se ei tee matkaansa välttämättä suoraan pituuspiiriä pitkin Etelä-Afrikkaan tai Etelämantereelle vaan saattaa lentää esimerkiksi Australiaan, jolloin sille kertyy muuttomatkaa jopa 36 000 kilometriä. Tällainen on biologisten viettiensä varassa toimiva luonto, ja siksi Pentti Saarikoskikin kirjoitti aikoinaan: ”Linnuista olisimme voineet oppia, että vapautta ei ole.” Onneksi ihminen ei ole lintu.

19. syyskuuta 2006

Vaalien vaalimista


Ruotsin vaalit olivat ja menivät. Oikeiston voitto kertoo siitä, mitä tapahtuu myös Suomessa. Talouskasvu on jatkunut pitkään monen prosentin vuositasolla, ja sen merkiksi Suomen hallitus poisti jopa asumiskustannusten seitsemän prosentin omavastuuosuuden toimeentulotuen perusosasta. Se toi köyhälle muutaman kympin käteen. Hyvinvointi on parantunut liikaa, joten pian varmaan palautetaan kipeät leikkaukset takaisin.

Politiikka on vähän typerää ja tylsää. Kun yksi kehityssuunta on jatkunut tarpeeksi kauan, ihmiset laidan vasemmalla puolella kyllästyvät ja ryntäävät oikealle. Kun pettymys kohtaa myös siellä ja vene kallistuu tyyrpuuriin, kaikki ryntäävät takaisin paapuurin puolelle. Näin laiva menee keikkuen eteenpäin.

Politiikan ongelma on, että ihmiset eivät löydä poliittista kotiaan oikeisto–vasemmisto-viuhkan viipaleista. Ennen vanhaan vasemmalla istuivat köyhät kollektivistit ja oikealla rikkaat individualistit. Minne tällä kartalla sijoittuisi köyhä individualisti, jollaisia suuri osa ihmisistä on? Eivätkä kaikki ole myöskään kukkarollaan äänestäjiä, joille tärkeää olisi vain raha. Monet äänestävät myös arvoja, joiden pohjalta taloudellisia kysymyksiä pitäisi ratkoa.

Ruotsissa äänesti peräti 82 prosenttia kansasta, mutta silti väitän, että kyseessä oli vain protesti, ja nykypolitiikan puoluerakenne ei vastaa ihmisten toiveita. Ajatusta voi havainnollistaa kaupan markkinointiketjuun liittyvällä esimerkillä. Ammattipoliitikot ovat tällöin teollisuus. Puolueet edustavat tukkukauppaa ja kansalainen on kuluttaja. Ketjusta puuttuu kokonaan vähittäiskauppaporras, jossa teollisuus, tukkukauppa ja kuluttaja voisivat kohdata ja harjoittaa vaihtoa.

Nykyajan politiikka on samanlaista kuin huonosti toimiva markkinointi: se perustuu teollisuuden pyrkimykseen manipuloida kansaa niin, että ihmiset hamstraisivat tukuittain heidän valmistamaansa tuotetta vaaleissa mutta eivät pitäisi kauppiaaseen kontaktia vaalien välillä. Ihmisten ääni ei tällä hetkellä kantaudu puolueiden kautta poliittisiin päätöksentekoelimiin, vaan puoluevalta on teollisuudelle vain väline kansalaisten ohjailuun ja kurittamiseen. Vähittäiskaupan foorumi puuttuu.

Monen asian korjaamiseksi riittäisi, että tutkittaisiin minkälainen organisaation rakenne hierarkkisesti on. Sitten vain käännettäisiin se ylösalaisin kuin tiimalasi, ja hiekka alkaisi valua päinvastaiseen suuntaan. Näin pitäisi tehdä myös politiikassa, jotta ihmisten ääni saataisiin jälleen kulkeutumaan poliittisen vallan piiriin eikä elävä politiikanteko jäisi vain äänestäjien omaehtoiseksi toiminnaksi kansalaisyhteiskunnassa. Siten vaalittaisiin parhaiten myös vaaleja ja kansanvaltaa.

18. syyskuuta 2006

Poliittinen paavi


Samalla kun islamilaisen maailman ja länsimaiden välinen sananvaihto on kärjistynyt, katolisen kirkon paavin vaihtoarvo on noussut politiikan markkinoilla. Nykyisen paavin Benedictus XVI:n edeltäjä Johannes Paavali II valittiin aikoinaan paaviksi osana kylmän sodan aikaista ideologista kamppailua. Tuolloin ajateltiin, että nimittämällä virkaan puolalaissyntyinen kardinaali voitaisiin lisätä katolisen kirkon painoarvoa vahvasti katolisissa mutta sosialismin alaisuuteen joutuneissa Itä-Euroopan maissa.

Viime viikonlopun puheenaihe oli islamistien hermostuminen paavin esittämien ja profeetta Muhammedia koskevien kannanottojen vuoksi. Pitäessään esitelmää Regensburgin yliopistossa Saksassa Benedictus XVI meni lausahtamaan muutamia kriittisiä kantoja islamiin liittyvästä väkivallasta. Paavi viittasi siinä yhteydessä Bysantin keisarin, Manuel II Palaiologosin, 1300-luvulta peräisin olevaan väittelyyn, jota tämä kävi persialaisen oppineen kanssa. Vaikka puhe pyrkikin paavin itsensä mukaan edistämään kristinuskon ja arabimaailman välistä vuoropuhelua, se ymmärrettiin arabimaissa tavalla, jonka tuloksena muutamat uskonoppineet antoivat jäsenilleen käskyn, että paavin saa tappaa.


Sanan- ja uskonnonvapauden tärkeys

Katolisen kirkon paavi on syyllistynyt moniin järkiperäisen ajattelun vastaisuuksiin, kuten kondomin käytön kieltämiseen ja homojen tuomitsemiseen, mutta hänen pohdintansa kristinuskon ja länsimaisen teologian suhteesta tieteelliseen tietoon olivat tällä kertaa perusteltuja. Luonnontieteen metodein ei voida perustella sen enempää etiikkaa, hyvää elämää kuin elämän tarkoitusta tai merkitystäkään. Toisaalta näitä asioita koskeviin kysymyksiin ei voida saada varmoja vastauksia myöskään uskonnoista, sillä vastauksia ei voida niiden oman luonteen vuoksi todistaa sen enempää oikeiksi kuin vääriksikään.

Muslimit ärsyyntyivät paavin esittämästä lainauksesta, jossa väitettiin, että islamin varjolla on usein käytetty väkivaltaa. He kysyivät, eivätkö kristityt ole syyllistyneet ristiretkiin ja uskonnollisiin pakkokäännytyksiin. Jos reaktiot olisivat jääneet tähän, ne olisivat olleet ymmärrettäviä. Mutta Taleban-liikkeen mukaan paavin kommentit osoittivat, että kristityt länsimaat ”käyvät sotaa” muslimeja vastaan. Samoin ajateltiin arvovaltaisina pidetyillä viranomaistahoilla. Esimerkiksi Malesian pääministeri Abdullah Ahmad Badawi, joka johtaa 57 islamilaisesta maasta koostuvaa järjestöä, vaati paavia perumaan puheensa. Sunnimuslimien merkittävä edustaja, Kairon Al-Azhar-yliopiston johtaja Muhammad Sayyed, puolestaan totesi paavin osoittaneen islamia koskevaa ”tietämättömyyttä” ja katsoi, ettei puhe ainakaan paranna uskontojen välistä vuoropuhelua.

Mistä islamistien reaktiot kertovat? Muslimit ovat tulleet viime aikoina huolestuttavan herkkäkuuloisiksi kaikelle kritiikille, ja se heijastuu myös terrorismissa. Valitettavasti muslimiyhteisö tulee omilla aggressiivisilla reaktioillaan todistaneeksi oikeaksi juuri sen saman uskontokritiikin, joka sisältyi viime keväänä kohua nostaneisiin Muhammed-pilakuviin. Keskusteleva ja epäilevä tarkastelu näyttää olevan islamilaisille fundamentalisteille kauhistus, ja ainoa heidän hyväksymänsä suhtautumistapa islamiin vaikuttaa olevan palvonta. Sellainen uskonnollinen käsityskanta, joka uhkaa mielipiteiden esittäjiä kuolemalla, ei voi olla hyväksyttävä.

Mikäli arabimaailman vaatimukset puheiden perumisesta ja sananvapauden rajoittamisesta hyväksyttäisiin, menisi ennen pitkää pohja myös tieteelliseltä uskontokritiikiltä. Länsimaiseen oikeuskäsitykseen kuuluu uskonnonvapaus, joka kattaa sekä vapauden kuulua uskontokuntiin että oikeuden olla kuulumatta. Varsinkin jälkimmäinen vaihtoehto on tärkeä. Länsimaat eivät voi sallia nykyisen kaltaista ”vääräuskoisten” ja uskonnottomien rationalistien vainoamista. Emme voi hyväksyä myöskään muiden uskontojen tai ajattelutapojen kieltämistä muslimimaissa emmekä islamiin kytköksissä olevan ahdasmielisyyden leviämistä kulttuuriimme.


Elämää vapauden kynnyksellä

Paavin viittausta islamia keskiajalla kritisoineeseen tekstiin voidaan pitää provokatorisena, mutta myös muslimien vastavuoroinen viittaus ristiretkiin tulee myöhässä. Mitäpä muuta kilpailuasemassa olevan firman toimitusjohtaja voi nykyaikana tehdä, kuin markkinoida omaa tuotettaan käytössä olevin retorisin keinoin. Sen sijaan miekkalähetyksen katsotaan päättyneen jo Augsburgin uskonrauhassa vuonna 1555 periaatteeseen cuius regio, eius religio (kenen valtakunta, sen uskonto). Tämän mukaan myös uskonnolliset aluekoodit ovat tärkeitä, jotta voidaan välttyä valtakuntien sisäisiltä konflikteilta ja kiistoilta. Toinen mahdollisuus olisi, että uskonnoille ei myönnettäisi sellaista valtionuskonnon asemaa kuin kristinuskolle ja islamille, joiden kautta on aina käytetty myös poliittista valtaa.

Sen tapainen politiikka, jonka edustajat ovat ilmoittaneet halustaan työntää Israelissa asuva juutalaisväestö mereen, ei voi olla perusteltua. Islamin varjolla tehtäisiin silloin samoja asioita kuin natsismin varjolla ennen. Kaikki muslimit eivät ole tietenkään terroristeja, mutta suurin osa aikamme terroristeista on valitettavasti muslimeja. Monet ääri-islamilaisten liikkeiden kannattajat ja rivijäsenet puolestaan eivät ole edes lukutaitoisia, joten heillä ei pitäisi olla mielipidettä myöskään paavin puheista.

Arabimaailma näyttääkin olevan juuri siinä psykoanalyytikko Erich Frommin kuvailemassa tilanteessa, jossa se on vapautumassa uskonnollisista kahleistaan maailman muuttumisen myötä. Mutta se ei ole vielä valmis elämään oman vapautensa kanssa. Tästä ristiriidasta syntyvät sitten nuo hermostuneet mielipiteiden ilmaisut ja halu turvautua auktoriteetteihin. Vastaavaan psykodynamiikkaan viitaten Fromm on selittänyt myös eurooppalaisen ihmisen alttiutta autoritaariselle johtajuudelle, kun ihmiset olivat vapautuneet katolisen kirkon alaisuudesta yhdeksännellätoista vuosisadalla.


Absolutismin diktatuuria

Rauhanuskonto islam elää tulta syöksevällä savurajalla, mikäli se ei kestä siteeraamista. Muslimit siteeraavat toki itsekin ja esittävät kärkeviä arvioita länsimaista. Ongelmana monissa arabimaissa on se, että media vääristelee totuutta ja antaa todellisuudesta sensuroidun tai yksipuolisen kuvan. Toisaalta myös länsimaissa media manipuloi julkisia keskusteluja. Esimerkiksi Muhammedin ympärille syntynyt pilakuvarieha oli alun perin provosoitu, ja se käynnistyi vasta median ärsytyskynnyksen kautta, kun lehtien toimittajat kyselivät mullaheilta heidän mielipiteitään pilakuvista. Suurin osa tavallisista muslimeista ei muistanut kyseisen konfliktin perusteista parin kuukauden kuluttua enää mitään.

Muslimien reaktioista on syytelty myös ”fundamentalismia”. Keskeinen kysymys on tällöin se, kuinka tärkeää on, että ihmiset pitävät jotain asiaa pyhänä ja kyseenalaistamattomana. Onko kiveen kirjoitettu usko hyväksi vai pahaksi, tai tuottaako se ihmisille joitain sellaisia arvoja, joita ei muuten saavutettaisi? Merkitsisikö fundamentalismin kiistäminen ja sen mukainen perustojen kieltäminen olennaista heikennystä ihmisten kykyyn saavuttaa onnellisuus tai totuus? Katolisen kirkon paavi on arvostellut käsitystä kaiken suhteellisuudesta ”relativismin diktatuuriksi”, jossa mitään kiinnekohtia ei tunnusteta. Tällöin paavi ei ole itse huomannut olevansa eräänlainen ”absolutismin diktatuuria” edustava vallankäyttäjä. Fundamentalismi on uskontojen yleinen ominaisuus.

Myös rationaalisena pidetyssä tieteessä on omat fundamenttinsa, kuten asiantuntijavalta, joka onkin yliopistolaitoksen Allah. Menepä ja kyseenalaista jonkun akateemisen asiantuntijan pätevyys tai tieteen itseään korjaavuuden periaate, niin tiedeyhteisö langettaa sinulle nopeasti fatwan! Halu tukeutua absoluuttisiin totuuksiin liittyy tiedostamattomana ideologiana myös relatiivisena pidettyyn tieteeseen. Pyrkimys oikeassa olemiseen saattaa olla yleisinhimillinen piirre, joka juontaa juurensa ihmisen halusta torjua omasta epävarmuudestaan johtuvaa ahdistusta. Joka tapauksessa oikeassa olijoita on meidänkin kulttuurissamme riittänyt, ja myös Vatikaanissa istuu tätä nykyä entistä poliittisempi paavi.

14. syyskuuta 2006

Pahaatekevää hyväntekeväisyyttä


Tänään järjestettiin jokasyksyinen ”Elämä lapselle” -konsertti. Suomalaisten anteliaisuus on ihailtavaa. Mutta lähemmin tarkasteltuna kyse ei ole niinkään hyvän tahdon kuin jonkin muun asian ilmaisusta. Lasten sairastuminen ja kuolema ovat tragedioista surullisimpia. Pienet lapset eivät aina ymmärrä omaa kuolevaisuuttaan, eivätkä monet nuoretkaan tajua, mitä se merkitsee. Nuoren tai lapsen vakava sairastuminen ja kuolema ovat elämän murheellisimpia asioita, sillä nuori on tullut murrosiässä tietoiseksi omasta kuolevaisuudestaan mutta ei ole ehtinyt kokea elämää eikä liioin elää sitä. Myös minä olen menettänyt kavereita nuoruudessani. Yksi menehtyi lukioikäisenä leukemiaan ja pari muuta tapaturmaisesti. Nuoren ihmisen sairastuminen ja kuolema koskettavat yleensä pahiten meitä vanhempia ihmisiä, jotka jo ymmärrämme asian merkityksen.

Minun mielestäni ”Elämä lapselle” -tyyppisen hyväntekeväisyyskonsertin järjestäminen on kuitenkin makaaberia. On mautonta yhdistää musiikkiesitys, jonka tarkoitus on tuottaa nautintoa, välineeksi toisten ihmisten kärsimyksen pois lunastamiseen. Ajatuskulku, jota kyseinen toiminta hyödyntää, on toive, että yleisöt tukisivat muita ihmisiä heidän vastoinkäymisissään, kunhan he itse saavat viihdytystä. Koska hyväntekeväisyyden ei ajatella toteutuvan spontaanisti vaan tietynlaisen kaupan tai vaihtosuhteen kautta, tulee armeliaisuudestakin julmaa.

Toinen syy siihen, miksi alan kokea pahoinvointia amerikkalaistyylisen hyväntekeväisyyden edessä, on peittelemätön suhtautuminen rahaan. Hyvyyden jakamisen välineeksi asetetaan se, että pätäkkää on ja sitä jaetaan muille. Ihmiset, jotka kokevat huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä toisten ihmisten kärsimyksistä, alkavat ostaa omaa ahdistustaan pois rahalla. Ja mitäpä vikaa asiassa sinänsä onkaan; onhan totta kai parempi olla rikas ja kipeä kuin köyhä ja kipeä, niin kuin kai on parempi olla rikas ja rakastunut kuin köyhä ja rakastunut.

Mutta tämäkin riepoo minua. Ensinnäkin sen takaa paljastuu yleisössä herätetyn syyllisyydentunteen ja ahdistuksen kompensaatio: pelkän armeliaisuuden osoittamisen sijasta lahjoittajat tosiasiassa haluavatkin peittää silmänsä toisten ihmisten epätoivolta. He ikään kuin laittavat laput silmilleen ja lunastavat itsensä pois jakamasta kärsivien ihmisten tuntemuksia. Rahalla se käy helposti. Toiseksi, minne varat lopulta päätyvät? Ehkä niillä ostetaan yliopistolliseen sairaalaan jokin erikoiskoje. Kenties niillä palkataan laitokseen jokin tutkija. Mutta mitä saavat hätää kärsivät ihmiset itse? Useimmiten he kaipaisivat eniten myötätuntoa ja kykyä jakaa heidän taakkojaan. Niiden asemasta he saavat välineitä ja tieteellisen tutkimuksen antamia toivon kipinöitä, joilla voidaan kenties kirkastaa potilaan tulevaisuudenkuvaa. Omantunnon aukkoja, joita ihmisten kohtaamiskyvyttömyys aiheuttaa, ei voida kuitenkaan paikata rahalla.

Sinänsä toivottu taloudellinen tuki kääntyykin symbolisena myötätunnon osoituksena haluksi puskuroida lahjoittajien omaa turvallisuuden tunnetta. Se on pikemminkin kieltäytymistä toisten asemaan asettumisesta kuin tunnepohjaista halua osallistua. Eräänä kriittisenä näkökohtana voi mainita vielä sen, että myös hyväosaisia savustetaan usein liikaa pyrkimällä herättelemään heissä syyllisyydentunteita, narsismia ja muita anteliaisuuden motiiveja. Useimmiten vastoinkäymisten keskellä elävät ihmiset eivät kaipaisi lähimmäisiltään muuta kuin myötäelämistä ja kykyä ymmärtää toisen ihmisen asemaa, ja se on pohjimmiltaan ilmaista. Vai onko? Ehkä se onkin kaikkein vaativin asia.

11. syyskuuta 2006

Bloggaus: humaani täsmäase


Tänään tulee kuluneeksi viisi vuotta syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskusta. Nyt on luonteva hetki aloittaa internetpohjaisen blogin pitäminen. Aion kommentoida tällä palstallani keskeisiä ja tärkeitä poliittisia ilmiöitä, joten päivä sopii aloittamiseen hyvin.

Historiallisten tapahtumien vuosipäivinä kysytään usein, missä sinä olit silloin, kun jotain sattui. Minä olin netissä. Tieto New Yorkin terrori-iskuista tavoitti minut lähes reaaliaikaisesti tietoverkon välityksellä, josta saatoin seurata tapahtumien kulkua niiden ollessa dramaattisesti kesken.

Median puheenaiheet ovat mittakaavaltaan usein varsin mahtavia, mutta tällä palstallani koetan löytää niihin inhimillisen, yksittäisten ihmisten kokemusmaailmasta avautuvan näkökulman. Sanonkin suoraan, että tarkasteluni pyrkivät olemaan aina pienen ihmisen puolella. Arki-ilmiöiden filosofinen havainnoiminen on minulle tärkeässä asemassa, ja tämä on myös osa järjestelmäkriittistä ja ihmisläheiseen politiikkakäsitykseen perustuvaa filosofianäkemystäni.

Keskeisimmät tieteelliset analyysini ja filosofiset näkemykseni esitän jatkossakin kirjoissani. Painettuun sanaan perustuva viipyminen pohjustaa tilaa laajakantoiselle merkitysten arvioimiselle paremmin kuin sähköinen viestintä. Mutta on myös asioita, joita pitää kommentoida silloin, kun ne tapahtuvat ja ovat tuoreita. Siihen kirjojen kirjoittaminen on hidasta. Toivon, että ne lukijani, jotka ovat kiinnostuneita ajankohtaisia asioita koskevista näkemyksistäni, saisivat kuvaa mielipiteistäni tältä foorumilta, sillä ajattelen työkseni joka päivä.


Turvalliset käräjät

Samalla kun Yhdysvalloissa surraan mahtivaltion sydämeen lyötyä haavaa, eräiden Aasian maiden edustajat kokoontuvat Helsinkiin pohtimaan, mitkä valtiot voidaan seuraavaksi kelpuuttaa itäisen maanosan talousvetureista koostuvaan kerhoon: Pakistan, Mongolia, Intia? Samalla, kun avataan rajoja, pystytetään toisia rajoja. Rajat kulkevat elintasokuiluja pitkin. Eräiltä osin ne ovat välttämättömiä. Mutta myös terrorismi on ilmaus siitä, että rajojen eri puolilla vallitsevat erilaiset olot, ja ne puolestaan pohjustavat eriarvoisuutta. Se taas lietsoo väkivaltaa ja terroria.

Ihmisoikeuksia Kiinaan ja Myanmariin vaativat Smash Asem -liikkeen kansalaisaktivistit yrittivät pienehköä mielenilmausta postitalon edessä Helsingissä viime viikonloppuna. Virkavalta piiritti heidät heti sankalla mellakkapoliisien parvella. Suomi on tylsä maa juuri siksi, että täällä ei saa tapahtua mitään. Mielenilmaukset tukahdutetaan ennen kuin on kuultu, mitä asiaa protestoijilla on. Pääministeri Matti Vanhanen kiirehti jälleen tuomitsemaan kansalaisaktivistien toimet, aivan niin kuin Marskin kasarmien roihutessa taivaan tuuliin viime kesänä. Onneksi Tarja Haloselta löytyi luonnetta ja persoonaa todeta, että mielenilmaukset kuuluvat demokratiaan ja ovat olennainen osa keskustelevaa kansalaiskulttuuria. Moralisoiminen ja kansalaisten toiminnan tuomitseminen yleensä vain murentavat luottamusta poliittiselta vallalta itseltään. Kun kansa kapinoi, poliitikkojen kannattaisi myöntää, että he itse ovat tehneet virheitä.

Korostettu turvallisuusajattelu saattaa johtua siitä, että Suomi ei ole koskaan ollut turvallinen maa, kuten väitetään. Sen sijaan maamme on ollut erittäin epäturvallinen. Meitä ovat uhanneet halki vuosisatojen hurrit, halla ja ryssä. Suomalaiset saattavat rimpuilla ennen pitkää toistensa tukassa ja kurkussa kiinni myös sen vuoksi, että valtakunnan sisäinen eriarvoistuminen kasvaa tuloerojen, sukupolvien kuilun ja työllisyysongelmien myötä. Asem-kokouksesta koituvat 16 miljoonan euron kustannukset ovat suuri summa pelkistä ryhmävalokuvista ja lausunnoista, joissa ”asiat vain korostuvat voimakkaasti”.


Tiedeloton kehitysapu

Suomen pyrkimys kansainvälistyä ja vetää roolia myös EU-puheenjohtajamaana on yhtä kosiskelevaa kuin halu kilpailla Millennium-palkinnolla ruotsalaisen Nobel-palkinnon kanssa. Nyt se myönnettiin japanilaiselle professori Shuji Nakamuralle led-lamppujen kehittämisestä. (Minulla muuten on hänen nimisensä maantiepyörä, jolla ajoin viime kesänä 3000 kilometriä, ja suomeksi nimi tarkoittaa ”kotikylää”.) Nakamuran kotikylä tosin on vielä tuotakin välimatkaa kauempana, tällä hetkellä Kaliforniassa.

Valaistukseen käytettyinä led-lamput säästävät sähköä, ja Nakamuran kehittämät siniset laserit viihdyttävät meitä blue-ray-soittimissa. Maailman avokätisin teknologia-palkinto meni oikeaan osoitteeseen, kuten myös ensimmäistä kertaa jaossa ollessaan kaksi vuotta sitten. Tuolloin palkinnon sai world wide webin kehittäjänä tunnettu Tim Berners-Lee.

Mutta kannattaako tekniikkaa erityisesti palkita ja tukea? Se kun näyttää itse palkitsevan itsensä taloudellisesti? Suomen Akatemia, Tekes ja yliopistot ovat investoineet pelkästään uusien valonlähteiden tutkimukseen 100 miljoonaa euroa 2000-luvulla. Suomen asemaa kulttuurielämän takapajulana kuvaa se, että ruhtinaallisella rahapalkinnolla kruunataan vilkkuvien valojen ja piipittimien kehittäjiä, mutta mikään taho ei tue kirjallisuutta eikä poliittis-intellektuaalista toimintaa yhtä voimakkaalla satsauksella. Yhteiskuntakriittisen kirjallisuuden ja toiminnan tukeminen saattaisi tuoda Suomelle paljon enemmän kansainvälistä huomiota kuin teknologiapalkinto, joka hautautuu alan erikoislehtien tapahtumaluetteloihin.

Myönteistä Millennium-palkintosäätiön jakamassa kunnianosoituksessa on se, että kyseessä on innovaatiopalkinto, joka annetaan ihmisten elämänlaatua edistävästä ja kehittelyn kohteena olevasta keksinnöstä – toisin kuin Nobel-palkinto, jolla laakeroidaan valmiita tuloksia. Tietysti Millennium-palkintoon liittyy riski, että tulokset jäävätkin tuottamatta.

Joka tapauksessa palkitseminen sinänsä on epäterve ilmiö tieteessä. Tiedettä pitäisi tehdä tietämisen itseisarvoon liittyvistä sisäisistä motiiveista, eikä sen rahoitusta pitäisi järjestää sen enempää kaupallisiksi hyötymis- tai riippuvuussuhteiksi kuin pelkäksi satunnaiseksi palkitsemiseksikaan. Palkitseminen saattaa kylvää katkeruutta, eivätkä tieteen tulosten arvomerkitykset ole useinkaan mitattavissa saati keskenään vertailtavissa. Myös markkinoinnillisesti Millennium-palkinto on kyseenalainen. Se ei henkilöidy keneenkään ihmiseen, kuten Nobel-palkinto dynamiitin keksijään. Lisäksi palkinnon nimi saapui myöhässä kuin joulupukki vappujuhliin. Millennium oli ja meni jo kauan sitten, ja seuraavaan on vielä aikaa. Mutta ymmärrän: kyse on rahamiljoonasta, ei tuhatluvun vaihtumisesta, mihin latinan kielen ”tuhatta” tarkoittava sana mille myös viittaa.


Maranellonpunaista

Lopuksi urheilua: viime viikonlopun keskeinen ”urheiluun” liittyvä uutinen oli se, että Kimi Räikkönen sai uuden työpaikan. Hän ajaa sitten Ferrarilla, josta Mika Salo antautui kehumaan, että kun Ferrari-kuski menee Milanossa kauppaan, hänen ei tarvitse maksaa. Kun hän menee baariin, hänen ei tarvitse maksaa, ja kun hän menee torille, hänen ei tarvitse sielläkään maksaa. Ferrarilaiset ovat kuulemma kuin yhtä perhettä ja muodostavat uskonnon tapaisen yhteisön. Herää kysymys, mitä ihmeen toteemiheimoa nämä hevoshahmon ympärille kokoontuneet henkilöt oikein edustavat.

Fani-ilmiöiden kautta ilmaistaan ritualisoitunutta aggressiota. Kun yhteiskunta ei luo turhautuneelle työväenluokalle muita järjestymisen mahdollisuuksia, ihmiset koettavat asettaa arvojärjestyksiä itse, kuten myös brittiläisessä jalkapallohuliganismissa. Urheilu ei siis ole formuloidenkaan yhteydessä vain ”kuntoa ja terveyttä edistävää” vaan syvästi ideologista toimintaa, jonka kautta kansaa höynäytetään. Kilpa-ajot tarjoavat mahdollisuuden purkaa aggressioita ja luoda symbolisia arvojärjestyksiä, tosin samalla käy vierailija myös kuluttajan kukkarolla. Autoilu on teollista bisnestä ja suunnattomien taloudellisten uhrausten kohde, mutta tuotetaanko sen kautta muita kuin epäarvoja, kuten lihan silpomista, luonnonvarojen tuhlausta, saastumista ja onnettomuuksia? Haitat ovat suuremmat kuin autoiluun perustuvan elämäntavan edut. Luulisi ainakin, että 42 miljoonan vuosituloista nauttivilla kuskeilla olisi varaa omiin drinkkeihin.