30. toukokuuta 2020

Viimeinen sammuttaa valot – Koronakriisi on nyt EU-liittovaltiopolitiikan kulissi


Koronakriisin aiheuttama kansantalouksien taantuminen on nostanut euroalueen kriisin jälleen pintaan. Tämä näkyy Italian ja muiden välimerenmaiden hoippumisena kuilun partaalla ja niiden valtiontalouksien loppumattomana pyrkimyksenä päästä kuiville muiden euromaiden avustuksia hyväkseen käyttäen.

Kyseisen politiikan merkiksi Suomikin hyväksyi valtiovarainministeri Katri Kulmunin (kesk.) johdolla Euroopan vakausmekanismista poikkeamisen ja 540 miljardin euron hätäpaketin, josta Suomen osuus on noin 8,5 miljardia, siis lähes yhden hävittäjäkaupan verran. Jättiläismäisen lainan ongelma ei ole vain muotoseikka, eli sen perustuslainvastaisuus – lainojen kun pitäisi olla tiukan ehdollisia – vaan sen myöntäminen sinänsä.

Kun Euroopan komissio valmistelee lisäksi noin 1500 miljardin euron elvytysrahastoa, kyse ei ole vain koronan aiheuttaman taloustaantuman paikkailusta vaan euroalueen pysyvien valuvikojen epätoivoisesta korjailusta, joka on jo aiemmin tuomittu epäonnistumaan. Mikäli rahasto perustettaisiin, olisi 1,5 biljoonan tuki vasta alkusoittoa. Rahastoa voitaisiin jatkossa kasvattaa tavalla, joka voisi nostaa Suomen osuuden kymmeniin miljardeihin euroihin.

Olen jo aiemmin kirjoittanut Kreikan tukipaketteihin liittyen, että rahan lapioiminen tukien muodossa ei korjaa perusongelmaa. Euroalueella saman rahapolitiikan sisään suljettiin kansantalouksia, jotka ovat väestölliseltä, tuotannolliselta ja teolliselta rakenteeltaan sekä luonnonoloiltaan täysin erilaisia. Koronakriisi siis vain aktualisoi euroalueen pysyvän ongelman, jota mikään puskurirahasto ei riitä korjaamaan.


Miksi koronarahastoon osallistuminen ei kannata?

Pahinta asiassa on sen poliittinen epäoikeudenmukaisuus. Myös Suomelta vaadittavat tuet ovat perimmältään valtava tulonsiirtojen muoto välimerenmaiden hyväksi.

Esimerkiksi Italia on Suomea alemmin verotettu maa, joten italialaiset hyötyvät rahojen äyskäröinnistä selkeästi, eikä avustamista voida siten perustella käsityksellä ”tilanteen aritmeettisuudesta”: että ”Suomikin voi joskus tarvita apua”. Puolin ja toisin tapahtuva avustaminen maksaisi italialaisille joka tapauksessa vähemmän kuin suomalaisille. Varat ovat jo pitkään valuneet pohjoisesta etelään, eikä tilanne ole muuttumassa.

Italian avustamista ei voida toisaalta perustella myöskään sillä, että vientimme Italiaan vetäisi paremmin. Suomen vienti Italiaan oli vuonna 2019 vain 2,4 miljardia ja kaikkiin välimerenmaihin (Ranska mukaan lukien) ainoastaan 5,8 miljardia, eli 9 prosenttia kaikesta viennistämme. Sen sijaan pelkästään Ruotsiin vientimme oli enemmän: 6,7 miljardia euroa.

Ruotsi taas kuuluu EU:n niin sanottuihin kitsaisiin maihin yhdessä Hollannin, Tanskan ja Itävallan kanssa. Koronatukia, jotka käytännössä ovat euroalueen pysyvistä valuvioista johtuvia tukia, voidaan kenties perustella ”yhteisvastuulla”, ”solidaarisuudella” tai ”vastuullisuudella”, kuten Suomen nykyinen hallitus, mutta millään järjellisellä argumentilla niitä ei voida puoltaa. Kyseinen politiikka ei ole yhteisvastuullista, solidaarista eikä vastuullista Suomen kansalaisia ja verojen maksajia kohtaan.

Hyväntekeväisyys vieraiden kansakuntien eduksi on poliittinen kupla, niin kuin vastavuoroisuuden odottaminen italialaisilta tai kreikkalaisilta on tyhjä oletustenvarainen kortti.


Euroalue polkee sekä kansallisia perusoikeuksia että EU:n periaatteita

Miksi sitten näin tehdään? Suomi seuraa asiassa orjallisesti Saksaa ja Ranskaa, joiden pankeilla on satojen miljardien saatavat välimerenmaista. Myös Saksan ja Ranskan valtiot ovat halukkaita pelastamaan pahimmin kriisiytyneiden valtioiden taloudet vain yhdestä syystä: muutoin Merkelin ja Macronin pitäisi pelastaa omat pankkinsa saksalaisten ja ranskalaisten veronmaksajien kukkaroille kääntyvillä pankkituilla.

Siksi mukaan halutaan nyörittää mahdollisimman monta muuta maata. Ja Suomi tottelee laittamalla muiden tekemät laskut omaan julkiseen velkaansa.

Kansantaloudellisesti julkinen velka on kuitenkin vain eteenpäin siirrettyä verotusta tai inflaatiota.

Suomalaisten kannalta tällaisella politiikalla ei ole oikeutusta, sillä verovarat tarvittaisiin omien kansalaistemme ja hädänalaistemme auttamiseen eikä roiskittaviksi ulkomaille – sen enempää koronatukien kuin myöskään EU-jäsenmaksujen tai ilmastopoliittisten aneiden muodossa. Kaiken verottamisen oikeutus on siinä, että verovarat kiertyvät niiden maksajien omaksi hyväksi, vuotavalla sangolla, mutta kuitenkin. Tämän moraalisen näkökohdan lisäksi kyseessä on myös perustuslaillinen ongelma.

Kyseisellä politiikalla ei ole oikeutusta myöskään EU:n lainsäädännön ja periaatteiden näkökulmasta. EU:n talous- ja rahaliiton no bail out -sääntö merkitsee, että toiset jäsenvaltiot eivät saa auttaa julkisyhteisöjen rahoitusasemansa kanssa vaikeuksiin joutuvaa jäsenvaltiota. Tätä sääntöä on kuitenkin rikottu järjestelmällisesti jo vuosien ajan, kun EKP alkoi ostaa valtioiden joukkovelkakirjoja jälkimarkkinoilta ja sittemmin myös suoraan anneista. Sääntöä alettiin kiertää myös parkkeeraamalla valtioiden velkakirjat jälkimarkkinoille luotuihin tilapäisiin salkkuihin, joista ne päätyivät EKP:n holveihin.

Kun Saksan perustuslakituomioistuin totesi menettelyn laittomaksi, alettiin euron pelastamiseksi puuhata valtavaa jälleenrakennusrahastoa. Tehtävä koetetaan tällä tavoin siirtää EKP:ltä EU:n jäsenmaiden vastuulle. Tällä tavoin taloutta ei enää elvytettäisi EKP:n myöntämillä roskalainoilla, vaan jäsenvaltioiden piikkiin siirrettävillä lainoilla, mikä tarkoittaisi siirtymistä yhteiseen verotukseen.


Liittovaltioon johtava juna on jo perillä

EKP on ehtinyt jo tähän mennessä rahoittaa valtioita tähtitieteellisillä summilla. Tavallaan politiikka on ollut neuvokasta, sillä keskuspankkilainat, joita Suomen valtiollakin on noin yksi kolmasosa kaikista valtionveloista, ovat ikuisia luottoja, joita ei aiotakaan maksaa takaisin. Ne ovat lähinnä kirjanpidollisia bluffeja.

Mutta toisin on liikepankeista saatujen lainojen laita. Ne täytyy maksaa, tai pankit menevät nurin, ellei sitten ajatella, että valtiot sosialisoivat pankit, kuten vasemmistossa saatetaan toivoa.

Italiaa ja muita välimerenmaita pelastettaessa pelastetaan siis käytännössä saksalaisia ja ranskalaisia sekä muita yksityisiä pankkeja.

Asian poliittinen ongelmallisuus on – paitsi tulonsiirtojen moraalisessa ongelmallisuudessa – erityisesti EU:n omien periaatteiden kumoutumisessa.

Kun valtiot ovat ikuisessa velassa Euroopan keskuspankille, EKP käyttää niihin nähden huomattavaa poliittista valtaa. Ja EKP:stä piti tulla sitä perustettaessa rakenne, jolla ei ole lainkaan poliittista valtaa.

Kun muiden maiden velkoja siirretään toisten kansalaisten maksettaviksi, ollaan tämän ohelle luomassa myös fiskaalista eli verotuksellista unionia. Se taas on liittovaltiopolitiikan ydin ja tarkoittaa taloudellisen itsemäärämisoikeutemme ja itsenäisyytemme menetystä liittovaltiolle.

Kenenkään on siis turha murehtia enää EU-junan kulkua kohti liittovaltiota, sillä liittovaltioon johtava juna on jo perillä.

Hullunkurista asiassa on erityisesti seuraava. No bail out -säädöksen, Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksen sekä monien poliittisten periaatteiden, kuten Dublin II -asetuksen, yli käveleminen on merkinnyt EU:n poliittisen liiton hylkäämistä.

Taloudellisen yhteen pakottamisen seurauksena on luotu taloudellinen liittovaltio, jota johdetaan Brysselistä, Strasbourgista ja Frankfurtista. Poliittinen unioni on murtunut, ja jäljellä on vain talouden rautanyrkki.


Koronakriisi liittovaltiopolitiikan kulissina

Pahimmin kriisiytyneiden maiden jatkuva pelastelu on johtanut käytännössä kansallisen itsenäisyytemme menetykseen. Samalla nykyinen punavihreä hallitus on uhraamassa suomalaisten avustamiseen ja elvyttämiseen tarvittavat varat yleiseurooppalaisten rahastojen hyväksi.

Välimerenmaiden elvyttäminen ei elvytä Suomea, sillä taloudellinen kanssakäymisemme niiden kanssa on vähäistä, ja siksi Suomen ei tule nyt tekeillä olevaan elvytysrahastoon osallistua.

Koronakriisi toimii nyt kulissina EU:n ajamiseen liittovaltioksi. Valtavirtamedia raportoi kiitettävästi kuolleiden ja sairastuneiden määrät, mikä antaa valtamedialle tilaisuuden poseerata ”faktajournalisteina”. Mutta samalla se lähes vaikenee meneillään olevasta kansakuntien välisestä tulojensiirrosta. Median päänsilitys eurososialismia ajavalle sosialistihallitukselle on valtava systeemivale, jonka tuloksena maamme menee kuin vene ilman tappia kohti pohjaa.

Taloustieteen kielellä tämä tarkoittaa, että Suomi on juuri ylittänyt velkaantumisen suhdeluvun, jonka jälkeen talouskasvu ei riitä valtionvelkojen korkojen maksuun edes siinä tapauksessa, että talouskasvun prosentti olisi velkojen korkoa suurempi, vaan velkojen lyhentämiseen ja korkojen maksuun tarvitaan lisää velkapääomaa. Myöskään inflaatio ei valtiontalouttamme pelasta, sillä inflaatio ei toimi ceteris paribus -periaatteella, vaan inflaatiolla on velkapääoman syövyttämisen ohella aina myös muita vaikutuksia taloudessa.


Euron pelastustoimet vaarantavat kansalaisten perusoikeudet

Kaiken tämän tapahtuessa tänään – koulujen päättäjäispäivänä – kouluissa soitetaan Beethovenin 9. sinfonian finaalia ikään kuin sen todistelemiseksi, että tulevien sukupolvien loputon velkaannuttaminen on muka oikein ja tapahtuu harmonian havinan siivillä. Näistä sävelistä saattaa aikaa myöten tulla yhtä fataaleja ja kiellettyjä kuin Horst Wessel -liedistä, kun ihmisille selviää, millaiseen hirttosilmukkaan kansakunnat on yleiseurooppalaisella politiikanteolla ripustettu.

Samanaikaisesti kansalaisille teroitetaan Yleisradion kanavilla, miten kansallisten etujen ajaminen on muka pahaa ”fasismia” tai ”natsismia”, joka on torjuttava maltillisuuden magialla. Me emme kuulu nykyään Euroopan unioniin vaan Sosialistiseen internationaaliin.

Samalla kun Suomen eduskunnan käyttämät perustuslain asiantuntijat pitävät tärkeänä harmonisoida koulujen opetusta yhdenvertaisuusnäkökohtien tuella, sivuutetaan valtava perusoikeudellinen ongelma, kun hallitus muiden maiden pelastamiseen osallistuessaan heikentää Suomen kykyä turvata omien kansalaistemme perustuslailliset oikeudet, kuten oikeuden sosiaaliturvaan ja terveydenhuoltoon.

Beethovenin yhdeksännen sijasta kannattaisikin soittaa viidettä, eli kohtalon sinfoniaa, sillä maamme talouspolitiikka on ajautunut perin taitamattomiin käsiin. Kriisien ollessa pahimmillaan ovat johdossa poliitikot, joiden taloudellinen ja valtiofilosofinen asiantuntemus on taitamattominta ja kokemus kaikkein kehnointa. Valtiontaloutta on jo pitkään hoidettu kuin juopon torppaa.


Euroalue on yksissä tuumin lopetettava

En halua olla suhteessa tulevaisuuteen täysin pessimistinen. Olen jo useasti aiemmin esittänyt, että Euroopalla on edessään neljä vaihtoehtoista tietä, joista yksi (1) on meneillään oleva liittovaltiopolitiikan tie. Se johtaa reuna-alueiden, kuten Suomen, taantumiseen, kurjistumiseen ja muuttumiseen EU-näkökulmasta vähäpätöiseksi luonnonsuojelualueeksi ja riiston kohteeksi.

Toinen (2) on universaalin sosialismin tie, joka seuraa, jos pankkien ja valtioiden keskinäinen symbioosi (pankithan toimivat valtioiden ehdoilla) johtaa pankkien käytännölliseen haltuunottoon. Kolmas (3) on kansallismielisten kansannousujen tie, joka johtaa helposti väkivallan aineellistumiseen kaduilla.

Neljäs (4) tie – ja samalla tie jota itse kannatan – on paluutie, jota kuljettaessa euroalue ja vapaan liikkuvuuden sopimus puretaan ja unioni palautetaan pelkäksi vapaakauppa-alueeksi, jolla ei ole yhteistä parlamenttia, komissiota eikä budjettia.

Miten tämä sitten on mahdollista? Olisiko Suomen tai jonkin eniten kriisiytyneen maan, kuten Kreikan tai Italian, mahdollista irtautua eurosta? Vastaus kysymykseen on ikävä: ei ole. – Miksi ei?

Jos Suomi tai jokin muu maa ottaisi euron rinnalla käyttöön oman valuutan, tämä ei takaisi, että kansalaiset siirtyisivät käyttämään oman maan valuuttaa. Mikäli euro jää olemaan, ihmiset voivat jatkaa euron käyttämistä, niin kuin venäläiset käyttivät dollaria neuvostoaikana.

Jos taas eurosta siirryttäisiin takaisin omaan valuuttaan ”yhdessä yössä”, päätös pitäisi valmistella salassa. Sitten kävisi kuten Chilessä, jossa dollaritalletukset muunnettiin pikavauhtia pesoiksi, ja ihmisten talletusten arvosta paloi pois suuri osa. – Hyväksyisivätkö kansalaiset sen?

Mikäli oman maan valuutta päästettäisiin kellumaan, velkojen ja talletusten arvoissa tapahtuvat muutokset olisivat arvaamattomia, ja ne koskisivat sekä yritysten, yksityishenkilöiden että Suomen Pankin luottoja ja talletuksia.

Ainoa mahdollisuus eurosta irtautumiseksi on, että euroalue puretaan valtioiden kesken yksissä tuumin ja EKP:lle tapahtuu sama kuin SKOP:ille aikoinaan. Siitä tulee jättiläismäinen roskapankki.


Kuka sytyttää valot Euroopassa?

Ymmärrän toki poliitikkojen intoa rahoittaa valtioita ja elvyttää Euroopan taloutta EKP:n roskalainoilla, sillä markkinoilta kaikki maat eivät enää lainaa saa. Kun myöntäjänä on keskuspankki, kyseessä on puhdas leluraha, jota ei tarvitse koskaan maksaa takaisin. Paljon pahempi on, mikäli taakka siirretään suoraan jäsenmaiden piikkiin, kuten jälleenrakennusrahaston kautta on käymässä.

Kansallisfilosofimme.
Jos EKP euron lakkauttamisen myötä lopetettaisiin, myös velka raukeaisi velkojan kuollessa, ellei sitten velkojalle ilmaannu perillisiä. Saattaa olla, että esimerkiksi Suomen Pankin taseista EKP-saatavia löytyisi muutaman kymmenen miljardin verran, joiden periminen on toivotonta, mutta tämäkin vaihtoehto ja paluu omiin valuuttoihin olisi kuitenkin parempi vaihtoehto kuin loputtomasti jatkuva kriisirahoitus toisten maiden hyväksi.

Maailmantalouden globalisoituminen ja siihen liittyvä työn sekä tavaravirtojen keskittyminen Kaukoitään ovat johtaneet Yhdysvaltojen ja EU-maiden julkiset taloudet (kuntien taloudet mukaan lukien) pysyvään kriisitilaan. Aikana, jolloin kultakannan sekä Bretton Woodsin tapaisista järjestelyistä on luovuttu, on myös valuuttojen takeena vain istuvien hallitusten nauttima luottamus.

Se ei ole missään länsimaassa kovin korkea, ja tyhjän päällä lennetään jo kuin Maantiekiitäjien juostua kanjonin reunan yli. Velat ovat jossakin määrin kansainvälispoliittisesti hallittavissa, mikäli luotot ovat kotimaisia tai Euroopassa edes euroalueen keskinäisiä. Mutta esimerkiksi Yhdysvallat on korviaan myöten veloissa pahimmalle teolliselle kilpailijalleen, Kiinalle.

Kyynisenä loppuhuomautuksena muistutan, että sekä rahan että hallitusten uskottavuuden vakuutena ovat viime kädessä aseet. Tämä on mahdollinen vaikkakin kohtalokas vaihtoehto, joka toteutuu siinä tapauksessa, että velkojat lähtevät hakemaan saataviaan.

Ensimmäinen, joka voisi sytyttää Eurooppaan valot esimerkillään, voisi olla jokin Norjan kaltainen valtio, jolla ei ole lainkaan valtionvelkaa. Eikä maa kuulu myöskään Euroopan unioniin eikä euroalueeseen.

26. toukokuuta 2020

Presidentillistä ruutia? Kultaranta-keskustelujen jatkot ja konsensuksen vaarat

Kultaranta-keskusteluissa kansalaisiin ehkä eniten vedonnutta ainesta oli Niinistön jo aiemmin esittämä toisistaan välittämisen kehotus ja samasta asiasta esittämä kiitos. Ilta-Sanomien mukaan presidentti ”kertoi poikkeusaikana tekemästään myönteisestä havainnosta”.

Onhan se mainiota, jos näin on. Siis että suomalaiset jaksavat piitata toisistaan eivätkä toimi pelkästään koronkiskureina, välistä vetäjinä ja muina yhteiskunnan piinaajina, jotka nauttivat toisten ihmisten orvaskettä ravinnokseen.

Suomalaisten ryhmäkoheesio on huomattavaa, ja talvisodan henki kaivautuu helposti esiin. Tässä mielessä presidentti tuli keksineeksi ruudin uudestaan.

Tieteellisesti voidaan sanoa, että kyseessä oli esiteoreettinen pohdinta, joka paljasti jotakin suomalaisten taipumuksesta konformismiin. Se on ominaista monille vähemmistöille. Me suomalaisethan muodostamme maailman kansojen keskuudessa vähemmistön, joka on oppinut pitämään puoliaan myös ulkoisten uhkien vuoksi.

Koronakriisin poikkeusoloissa tämä piirre putkahtaa jälleen edustavasti esiin. Niinpä kriisioloissa saadaan taas edustavaa näyttöä – ei vain kansalaisten keskinäisestä konsensuksesta – vaan myös suomalaisten tottelevaisuudesta ja kuuliaisuudesta esivaltaa kohtaan.

Se ei ole aina vain myönteinen asia.

Ihmiset ovat noudattaneet niin sanottuja rajoituksia esimerkillisesti. Sosiologi Max Weber kirjoitti aikoinaan vallasta, jonka kansalaiset ovat sisäistäneet niin, että ulkoista pakotusta ei tarvita. Myös filosofi Michel Foucault uhrasi paljon sivutilaa samalle ilmiölle. Valta ei perustu vain joihinkin rajoituksiin, pakkoihin, määräyksiin tai uhkauksiin, vaan valta on mennyt ihmisten ihon alle, ja se ilmenee erilaisina ”käytännön välttämättömyyksiksi” miellettyinä suhteina, joiden mukaisesti ihmiset suorastaan pyytävät tulla hallituiksi.

Valta on siis pragmatisoitunut ja rationalisoitunut. Tämä merkitsee, että käytännön kannalta pidetään tarpeellisena, hyödyllisenä tai järkevänä toimia tietyllä tavalla. Piirre ilmenee vaikkapa tavassa, jolla ihmiset asettuvat bussiin: missä on järkevää istua, jotta välttyy koronavirukselta sekä pääsee syöksähtämään nopeasti pois, jos bussi uhkaa syöksyä rotkoon?

Ulkoista pakotusta ja vallankäyttöä ei tarvita, kun ihmiset on opetettu itse tarkkailemaan itseään ja tähdennetty sen olevan ”järkevää”. Hyödyllistä terveyden kannalta? – Totta kai. Mutta ei välttämättä ihan kaikelta kannalta.

Nimittäin tottelevaisuus tekee ihmisistä helposti hiiriä. Kiltit kansalaiset saadaan helposti noudattamaan mitä vain. Suomalaisille on ollut helppo syöttää esimerkiksi sananvapauden rajoitukset niin, että kaikkien muiden puolueiden paitsi Perussuomalaisten ehdokkaista enemmistö kannattaa vihapuheen sisällyttämistä rikoslakiin. Kirjoitan asian älyttömyydestä pian ilmestyvässä mediatutkimuksessani.

Keijo Kaarisadettakaan ei kohta tarvita, sillä pieni Keijo piilee tätä nykyä jokaisessa, ja paikkaansa pitää vanha totuus: Kun tarpeeksi kauan katselet Keijoon, ennen pitkää Keijo katsoo sinuun!

Tottelevaisuudesta sikiää myös paljon muuta arveluttavaa. Esimerkiksi EU:n kaupittelemat satojen miljardien koronalunnaat on helppo kaupata kuuliaisille kansakunnille, jotka suostuvat lammasmaisesti mihin vain. Britit puolestaan eivät suostuneet enää pysyttelemään Euroopan unionissa, joka on pyörtänyt lähes kaikki keskeiset säädöksensä: Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimusta ei noudata enää kukaan, no bail out -pykälä on sivuutettu, eikä ole toivoakaan, että Dublin II -asetusta noudatettaisiin sisärajoilla; päinvastoin sitäkin kammetaan tietoisesti ja tarkoituksellisesti nurin. Tällainen unioni on oikeasti hajonnut, vaikka sitä edelleen pidetään hengityskoneessa.

Taloustieteilijä Tuomas Malinen perusteli hiljattain, miten suomalaisiltakin vaadittava avoin koronashekki johtaa käytännössä liittovaltioon ja epäili sen olevan perustuslain vastaista. Hän myös ehdotti eurosta eroamista. Kansantaloustieteilijät oikealta vasemmalle – Vesa Kanniaisesta ja Sixten Korkmanista Pertti Haaparantaan ja Markus Jänttiin – ovat katsoneet, että euroalueen jäsenyydestä on koitunut Suomelle merkittävät hyvinvointitappiot ja että jäsenyyttä eurossa ei voida perustella enää taloudellisesti.

Toivoin 1990-luvulla itse, että olisin ollut (tavoilleni epätyypillisesti) väärässä, kun vastustin euroon liittymistä silloin kun kytkös demaripääministeri Lipposen ilmoituksella tehtiin. Jo arkipäättelyllä olisi pitänyt ymmärtää, että keskenään täysin erilaiset kansantaloudet eivät voi toimia saman rahapolitiikan vallassa.

Mitä merkitystä edellä sanotulla sitten on kansalaistemme tottelevaisuuden näkökulmasta? Paljonkin.

Suomalaisten merkittävimmäksi paheeksi on viime vuosina paljastunut herkkäuskoisuus. Tämä näkyy myös vastaanottavaisuudessa maahanmuutolle, josta on todettu olevan selvää haittaa myös työperäisen maahanmuuton muodossa. Mutta suomalaisille tämä kaikki on voitu syöttää kuin pienille lapsille.

Usein sanotaan, että Suomen pahimpia turvallisuusuhkia ovat eriarvoisuus, köyhyys ja syrjäytyminen. – Eivät ole. Tämän kolmiyhteyden tutkimiseen kipataan valtion toimesta suurin määrin rahaa, sillä valtiolla on intressi osoittaa toimivansa ”tehokkaasti”. Tämä kuitenkin rikastuttaa lähinnä Maria Ohisalon ja Juho Saaren tapaisia köyhyystutkijoita. He puolestaan pohtivat, mistähän se maahanmuuton ja EU:n harjoittaman keskittämispolitiikan mukainen kurjuus oikein johtuu, eivätkä ymmärrä vastausten sisältyvän kysymykseen.

Tutkimuksena esiintyvässä ruikutuksessa on kyse sadetanssista, jonka tehtävänä on uskotella, että Suomen Akatemian strategisesta neuvostosta johdettu tiedepolitiikka taistelee ihmisten puolesta, vaikka se tosiasiassa toimii hyvinvointiyhteiskuntaa vastaan. Hyvinvointiyhteiskunta kun on mahdollinen vain vahvan kansallisvaltion sisällä.

Identiteettipolitiikasta, intersektionaalisuudesta ja ”minätekniikoista” kiinnostuneet postmodernistit, jälkistrukturalistit ja sosiaaliset konstruktionistit eivät juuri koskaan ole kiinnostuneita siitä, kuinka kansallista identiteettiä voitaisiin vahvistaa. He ovat kiinnostuneita aina vain kansallisten identiteettien purkamisesta, hajottamisesta ja repimisestä erilaisten vähemmistöidentiteettien hyväksi. Tämä osoittaa kyseisten lähestymistapojen (tai niiden soveltamisen) puolueellisuuden.

Suomalaisten taipumus konsensukseen voisi olla myönteinenkin asia, kuten presidentin havainnoista nähdään. Mutta nykyisin ihmisten tottelevaisuutta käytetään hyväksi läpipolitisoituneiden kansainvälisten tarkoitusperien ajamiseen ja usein täysin vieraiden kansakuntien hyväksi: yleensä tänne muualta tulleiden eduksi. Tai sitten avokätisyyttä osoitetaan taloudellisina tukina vieraille maille, ilmastopoliittisina kolehteina ja EU-jäsenmaksun muodossa pulitettavina nettomaksuina.

Suomi on siitä omintakeinen maa, että täällä politiikka on erittäin keskustahakuista, sovinnaista, konsensushenkistä ja sovittelevaa kansalaisten omassa keskuudessa – ja toisaalta politiikkaa johtaa hyvin pieni eliitti.

Kierointa on, että kansalaiset menevät tuon poliittisen eliitin taakse ja tueksi tavalla, jolla he ovat ryhmittyneet nyt kriisioloissa SDP:n tueksi: siis puolueen, jonka samppanjasosialistit ovat käyttäneet korporatiivista ja korruptoitunutta valtaa järjestelmäpolitiikan hyväksi jo vuosikymmenten ajan. Kansanvallan nukkemestarien selässä ajetaan nyt henkilötunnusten poistamista, Suostumus2018-aloitetta ja useaa muuta uudistusta kansalaisten tappioksi. SDP:n elitisoitumisesta myös EU:n liittovaltiopolitiikan asianajajaksi kertovat Sanna Marinin kauhistelut eurosta eroamista koskevien esitysten johdosta.

Näyttönä kansalaisten yhteen muottiin puristumisesta on sananvapautta vastaan esitetty pieteettinen ankaruus ja pyrkimys kuohia pois erilaiset äänenpainot, jotka tosiasiassa voisivat olla koko poliittisen järjestelmämme ja järjestelmäpolitiikan pelastus.

Konsensus voi olla – kuten tässä kirjoituksessa kuvasin – myönteistä. Mutta siinä piilevät myös hirvittävät riskinsä, jos yksimielisyyttä ei vallitse omien etujemme ajamisesta vaan vieraiden kansakuntien hyväksi uhrautumisesta, ja vieläpä omaksi velaksi.

Myönteistä yksimielisyydessä on voima vihollisia ja vastustajia kohtaan, mutta kielteistä yhteisömme oman erimielisyyden tukahduttaminen. Vaara rivien ampumisesta suoriksi on suuri tällaisena kriisiaikana. Todellisuudessa demokratia voi perustua vain erimielisten näkemysten vapaaseen esittämiseen ja julkiseen kilpailuttamiseen.

17. toukokuuta 2020

Koronaviruksen lentoon lähtö: näyttö vihervasemmiston viisaudesta


Eipä siinä kauaa mennyt, kun porvoolaisessa koulussa koronavirus lähti lentoon. Hallitus päätti avata koulut viikon lopulla, ja jo nyt 17 oppilasta sekä 4 opettajaa ovat altistuneet tartunnalle. Naapurikunta puolestaan vetää koulujen ovia oma-aloitteisesti kiinni.

Vaikuttaa, kuin tämä olisi ollut hallituksen tarkoituskin. Näin sitä laumaimmuniteettia luodaan. Ikävänä puolena tässä politiikassa on se, että kaikki eristämispolitiikan aikana tehty työ menee tällä tavoin hukkaan!

Kansalaiset saivat rajoitustoimia tottelemalla tartunnat ajetuiksi nurkkaan. Hallitus kuitenkin nollaa kaiken vaivan vetämällä maton alta ja tuhoamalla suurella pieteetillä tehdyn työn.

On helppo arvata, mitä turhautumisesta seuraa. Jatkossa kansalaiset eivät ehkä piittaa hallituksen määräyksistä mitään, sillä niitä leimaa täydellinen linjattomuus. Luottamus kriisin hoitoon horjuu.

Kirjoitin jo tämän kuun alussa seuraavasti:

”Ei ole pystytty päättämään, halutaanko aikaan se paljon vatvottu laumaimmuniteetti vai tukahdutetaanko virus eristämällä ja tartuttavuuslukua alentamalla. Olisi pitänyt valita jompi kumpi eikä molempia, sillä siten molempien edut menetetään ja valitaan kummankin varjopuolet.”

Jatkoin myös: ”Koronakriisistä vielä sen verran, että siinä on koko ajan ollut vain kaksi vaihtoehtoa: joko ajaa virus pitkäaikaisella eristämisellä täysin nurkkaan, jolloin laumaimmuniteettia ei tarvita, tai hyväksyä niin sanottu Ruotsin malli, jossa hallitulla jojoilulla saadaan kansa sairastamaan itselleen asianmukaisen vastustuskyvyn. Molemmilla on hintansa, joka ensimmäisessä tapauksessa mitataan rahalla ja jälkimmäisessä ruumiilla.”

Nyt kun vasemmistoliittolainen Heikki Patomäki laittoi samat näkökohdat omaan kolumniinsa, juttu löysi heti tiensä Uuden Suomen toimituksen poimintoihin, jotta kävisi ilmi, kuinka viisasta vasemmistolainen politikointi muka on. Tämä nimittäin kiillottaa vasemmiston kilpeä, sillä kritiikki ei tulekaan nyt esimerkiksi minulta tai perussuomalaisilta vaan hopeinen sädekehä päänsä päällä poseeraavan vasemmiston sisäpuolelta: fiksuna itsekriittisyytenä.

Eräät toiset Uuden Suomen Puheenvuorossa ovat huolissaan siitä, ”eikö pääministeri saa puhua asioista niiden oikeilla nimillä”, kun eräs oppositiopoliitikko epäili Marinin epäselviä lausuntoja koronavirusasiassa. Marin puolestaan pyrki puolustautumaan syyttämällä oppositioedustajaa valehtelusta, ikään kuin mielipideasiassa olisi mitään ehdotonta totuutta.

Taas lähti mopo Sannan käsistä, ihan niin kuin ”eikö teitä hävetä” -huudahduksessa pääministerikautensa alussa.

Koronatartunnoilla se hallituksen politiikan järjettömyys oikeasti mitataan. Ja edelleen: yhtään suojamaskia en ole havainnut kansalaisille vieläkään toimitetun. Miten kyseinen kökköily voi olla edes mahdollista?

Vihervasemmistolaisen hallituksen ylivoimaisesti typerin päätös koko koronakriisin hoitamisessa on ollut koulujen avaaminen kahdeksi viikoksi. Siitä ei ole kerrassaan mitään hyötyä mutta saattaa olla huomattavaa vahinkoa, kuten emeritusprofessori Pekka Pihlanto perusteli Iltalehteenkin tiensä löytäneessä kolumnissaan.

Lapset, leikkikää nyt, että on ilmastolakko ja lintsatkaa! Tässä asiassa se kannattaa.

14. toukokuuta 2020

Pidä varasi kansalainen, tai muuten henkilöpaperisi revitään

Haluatko Sinä, hyvä kansalainen, että nykyinen henkilötunnuksesi mitätöidään, paperisi revitään eikä aiempia asiakirjojasi voida enää yhdistää sinuun itseesi niissä olevan henkilötunnuksen perusteella? Tätä tarkoittaisi hallituksen ehdotus uusimuotoisista henkilötunnuksista, joista ei kävisi enää ilmi henkilön ikä, syntymäaika eikä sukupuoli.

Passit, todistukset, Kela-kortit, ajokortit ja kaikki muut viralliset paperit menisivät siis roskiin. Valtava mullistus odottaisi myös tietojärjestelmiä.

Keiden etua uudistuksella sitten ajetaan? Mikrobitti-lehti kirjoittaa, että ”[n]kyinen 1960-luvulta peräisin oleva henkilötunnusmalli aiheuttaa vaikeuksia esimerkiksi ulkomaalaisille, joiden on vaikea käyttää monia palveluita, joissa henkilötunnusta käytetään henkilön tunnistamiseen.”

Ahaa. – Pitihän se arvata. Mikään ei näytä olevan vihervasemmistolaiselle hallitukselle niin tärkeää kuin ajaa ulkomaalaisten etua Suomessa ja tehdä tämä suomalaisten haitaksi ja suomalaisten kustannuksella.

Toinen ryhmä, joka on ajanut henkilötunnusten uudistamista ponnekkaasti, ovat transsukupuoliset. Heidän mukaansa nykyinen kaksiarvoiseen biologiseen sukupuolieroon perustuva henkilötunnusjärjestelmä loukkaa niin sanottuja sukupuolettomia tai muunsukupuolisia.

Tästä on olemassa Setan kannanotto, jossa vedotaan Saksan korkeimman oikeuden linjaukseen, että kolmatta sukupuolta osoittava sukupuolimerkintä olisi jollakin tavoin Saksan perustuslain vastainen. Setan politikointi on sekavaa, sillä monissa muissa maissa kyseisen merkinnän on nähty varmistavan vähemmistön oikeudet eikä suinkaan kumoavan niitä. Setan toiminta antaa omahyväisen ja vaateliaan kuvan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä, joiden nimissä se pyrkii toimimaan, vaikka suuri osa kyseisistä vähemmistöistä ajatteleekin asioista täysin toisin.

Se, että valtaväestöä pakotettaisiin luopumaan nykyisestä järjestelmästä, olisi vähemmistödespotiaa. Se olisi samanlaista kuin kirjoituskoneiden näppäinjärjestystä vaihdettaisiin vain siksi, että yksikätisten olisi helpompaa kirjoittaa. – Ei näin.

Suomalaisten ihmisten identifikaatiotodistusten repiminen ja henkilötunnusten vaihtaminen on pakotusta, jolla kävellään suomalaisten oman edun yli sekä ajatellaan taaskin lähinnä vierasperäisten asemaa Suomessa. Heillä pitäisi olla omat henkilöpaperinsa, vaikka ilman niitä olisivat tänne tulleetkin.

Henkilötunnuksia repivällä eleellä on kenties tarkoitus osoittaa sitä vihervasemmistolaisen yleispolitiikan asennetta, jolla henkilötunnusten ja -paperien symbolista arvoa yritetään mitätöidä. Kun hallitus on puhunut Suomessa olevista laittomista maahanmuuttajista ”paperittomien” nimellä, on sillä tavoin pyritty relativoimaan kansalaisuuden merkitystä ja sen liittymistä virallisiin henkilötunnuksiin ja -todistuksiin.

Tärkein tekosyy luopumiseen syntymäajan sisältävistä tunnuksista taitaakin olla siinä, että niin sanottujen partavauvojen iän selvittäminen on osoittautunut vaikeasti dokumentoitavaksi jo raja-asemilla. Mistä myöskään tapahtumajärjestäjät ja portsarit voisivat tarkistaa sisään pyrkijöiden iän, mikäli se ei käy ilmi henkilötunnuksesta, kuten nyt? Vakuutusyhtiöt puolestaan tarvitsevat tietoonsa sukupuolen, koska sillä on merkitystä vakuutusmaksuihin.

Finanssiala arvioi uudistuksen hinnaksi noin miljardi euroa, eli noin kaksi kertaa Yleisradion vuosibudjetin verran. Henkilötunnukset ovat kansalaisille tietenkin tärkeämpiä kuin Ylen monikulttuuripropaganda, mutta itse pistäisin molempiin aiotut rahat tärkeämpiin kohteisiin. Kaikkien käytännön ongelmien lisäksi henkilötunnusten uudistamisesta koituisi törkeä lasku, ja kansalaisaloitteessa sitä vastustetaankin ensisijaisesti taloudellisin perustein.

Neuvostodialektiikan mukaan jalkapuoli lakkaa ontumasta, kun katkaistaan toinenkin jalka. Samaan tapaan myös Suomen kansalaisen ja täällä oleskelevan paperittoman asema tasa-arvoistuu, kun otetaan suomalaisiltakin pois heidän henkilötunnuksensa ja identifikaatiotodistuksensa! Näin kaikki saatetaan silmänkääntötempun kautta samalle viivalle. Kätevää kenties, mutta ei mene läpi ainakaan minun tahollani.

Myöskään henkilötunnusten väitetty ”loppuminen” ei ole ollut mikään oikea ongelma. Tunnuksia on nyt varattu noin 900 jokaista päivää varten, ja niin paljon uusia kansalaisia tuskin syntyy tai virtaa rajan yli. Ei varmaan mikään muukaan maa vaihtaisi omaa henkilötunnusjärjestelmäänsä vain siksi, että se helpottaisi suomalaisten tai toisessa maassa asioivien muiden ulkomaalaisten asemaa kyseisessä maassa.

Lähes jokaisella maalla on oma henkilötunnusjärjestelmänsä, eikä järjestelmien väitetty ”yhteensopimattomuuskaan” ole ongelma. Päinvastoin: se helpottaa erojen tunnistamista, mikä puolestaan on pelkästään myönteinen asia esimerkiksi rajatarkastuksissa. Tämän vihervasemmistolainen hallitus haluaisi tietenkin kumota helpottaakseen yhden asian liikkeenä toimimistaan sekä sen pääasiallista agendaa: maahanmuuttoa.

Suomen henkilötunnukset ovat nykyisellään hyviä, sillä ne ovat informatiivisia kertoessaan myös haltijoidensa iän. Tätä tietoa tarvitaan kaikkialla. Vai halutaanko iästäkin tehdä muuntojoustava transikä?

Uudistus on hallituksen aloitteesta valmisteilla muun muassa valtiovarainministeriön työryhmässä, joka ehdottaa muutoksen voimaan astumista asteittain vuodesta 2023 alkaen ja uudistuksen loppuunsaattamista vuonna 2027. Muutos koskiksi jokaista suomalaista ja aiheuttaisi hirveän rumban, ja lisäksi kulut olisivat valtavat. Myös vahva verkkopankkitunnistautuminen hyödyntää nykyistä henkilötunnusjärjestelmää, eli roskiin menisivät pankkien avaimetkin.

Hallitus ajaa asiaa läpi hipihiljaa, mikä on helppoa, sillä valmistelusta kertovat jutut ja vastustus peittyvät koronajuttujen uutisvirtaan. Hallituksen tavoite nykyisen henkilötunnusjärjestelmän romuttamiseksi on yksi niistä vihervasemmistolaisen hallituksen hulluista ehdotuksista, jotka pitää ampua ensimmäisten joukossa alas.

Yksi osa uudistusta on translain uudistaminen sinänsä, jolla juridisen sukupuolen vaihtamisesta on tarkoitus tehdä ilmoitusasia. Ei siis enää lääketieteellistä tutkimusta, vaan suoraan rasti toiseen ruutuun. Tällainen sukupuolen vaihtaminen on kuitenkin ristiriidassa biologisten ja kehollisten tosiasioiden kanssa ja perustuu siihen, että yksilö kuvittelee olevansa muuta kuin on.

Harhaluulot puolestaan ovat useiden psykopatologoiden tunnusmerkkejä. Juridisen sukupuolinimikkeen vaihtamisella saatetaan pyrkiä myös välttelemään asevelvollisuutta. Sen tasoisten vaateiden varassa ei pidä lähteä muokkaamaan sen enempää sukupuolta kuin henkilötunnuksikaan.

Kansalaisaloitteen uudistusta vastaan voi allekirjoittaa täällä

---

Päivitys 10.10.2020: 

Kansalaisaloite saavutti 50 000 allekirjoittajan rajan määräaikaan mennessä.

6. toukokuuta 2020

Mitä kaikkea ilman tullaankaan toimeen


Otsikostani ei puutu kysymysmerkkiä, sillä kyseessä on toteamus. Koronakriisin rajoitustoimia tulee suorastaan ikävä, niin kuin kommunisteilla Neuvostoliittoa. Nostalgia ei kuitenkaan auta, sillä lopultakin Suomi avautuu!

Minä en kärsinyt rajoitustoimista lainkaan. Pikemminkin nautin siitä, että huvitteluliberaalit porvarit eivät päässeetkään Balille osoittamaan elintasoaan eivätkä kateelliset proletaaritoverit kapakkaan huuhtomaan pois katkeruuttaan. Matkailutoimi ja hotelli- sekä ravintola-ala ovat jotakin, mitä en itse juuri käytä enkä tarvitse, joten tämä ei ole minulta myöskään kateellisen ketun jorinaa.

Nyt on vain niin, että koronarajoitusten pitkäaikaisin vaikutus on ekologinen opetus. Vihervasemmistolainen hallitus sai aikaan performanssin siitä, millainen on vihreä ja reaalisosialistinen yhteiskunta. Ei lentomatkustelua, ei ulkomaanmatkailua, ei tuhlailevaa elämäntapaa, ihmiset kotiarestissa ja niin edelleen. Koronarajoitukset antoivat ja antavat edelleen näytön siitä, millaista on elämä viherkommunismin esikartanossa ja retrososialismissa.

No, minä en halua mihinkään kartanoon, päinvastoin: kavahdan paikkoja, joiden julkisivuissa on paljon pylväitä, niin kuin vankiloissa on kaltereita. Haluan vain kiittää hallitusta mukavasta ekososialistisesta representaatiosta. Näin tiedämme, mitä kaikkea ilman tullaan hyvin toimeen. Asialla voi olla myös pitkäaikaisia vaikutuksia, kun ihmiset tottuvat olemaan ilman baarijuopottelua ja raitistuvat ihan oma-aloitteisesti.

Muutamien elämänlaatu saattoi jopa nousta, kun oli aikaa jollekin tärkeälle kotioloissa. Oma mottoni koronan mahdollistamalle laatuajalle onkin: Panosta ihmissuhteisiin!

Koulujen avaaminen kahdeksi viikoksi on kyllä perin ajattelematon päätös. Pekka Pihlanto perusteli Uuden Suomen blogissaan ja eilisen Iltalehden (5.5.2020) pääkirjoitussivulle päätyneessä kirjoituksessaan, miksi tartunnat saattavat lähteä lentoon kyseisen päätöksen vuoksi.

Tiede antaa koulujen avaamisesta kielteistä näyttöä, lapset eivät ehkä ole sisäistäneet hygienianormeja, tartunnat leviävät koulumatkoilla ja mikä tärkeintä: oppilaiden keräämisestä yhteen vain lukukauden päättämiseksi ei ole kerta kaikkiaan mitään hyötyä. Huono päätös. Lapsikin sen tajuaa. Siis: lapset, lintsatkaa!

Iltalehti myös iloitsi Vapun päivänä, että SDP:n kannatus on noussut ”jo” yli 24 prosenttiin ja Perussuomalaisten kannatus on pudonnut. Sana ”jo” viitannee otsikossa median omaan odotukseen tai toiveeseen, että demarien kannatus kohoaisi edelleen.

Se, joka vapun aikana seilasi pitkin katuja ja ravintoloiden lattioita, ei tänä vuonna ollut vailla päämäärää tyhjin katsein harhaileva ylioppilasnuori, vaan demarien kannattajakansa. SDP:n kannatuksen nousut ja laskut ovat muistuttaneet hallituksen jojoilupolitiikkaa koronakriisiä hoidettaessa.

On ensiarvoisen tärkeää ja tieteellisesti arvioiden välttämätöntä todeta, että SDP:n kannatusnousu ei ole seuraus puolueen harjoittamasta politiikasta. Nimittäin koronakriisin aikana ei ole tehty juuri lainkaan sellaista yleispolitiikkaa, joka voisi olla arvioiden kohteena, eikä puolueen toiminta siten anna näyttöä politiikan onnistumisesta.

Sen sijaan SDP:n kannatuskasvu on todennäköisesti seuraus kansalaisten pyrkimyksestä ryhmittyä valtaapitävien taakse ja siten luoda itselleen turvallisuuden tunnetta. Toiseksi demarien kannatusnousu on seuraus median hallitukselle antamasta huomiosta. Poliittinen viestintä on ollut viime aikoina lähes pelkkää viranomaistiedotteiden tapaista kriisiviestintää, jossa pääministeristä on tehty auton navigaattorin tapainen puheartikulaattori.

Kolmanneksi: politiikan varsinaiset kysymyksenaiheet ovat hautautuneet tämän poikkeustilan aikana kaikenlaisten hätäviestien ja signaalien suohon. Ja neljänneksi: lähes kaikki normaali poliittinen toiminta on kokoontumiskieltojen takia peruttu, joten oppositio ei ole päässyt esittämään näkemyksiään juuri missään.

Näin ollen SDP:n kannatuksen nousu ei ole merkki asiaonnistumisesta, sillä politiikan keskeisistä asioista ei puhuttu pitkään aikaan mitään. Myös pandemiaa koskevat ratkaisut ovat olleet pitkälti asiantuntijavallan valmistelemia, ja hallitus on toiminut vain niiden megafonina.

Puolueiden kannatussuhteet normalisoituvat vasta kun päästään puhumaan taas politiikan asiakysymyksistä. Nyt ei ole oltu asiassa lainkaan. Tilannetta voi kuvata myös niin, että SDP näyttää saavuttavan kannatusta vain poikkeusoloissa, kun puolueen yleispoliittiset ohjelmavirheet on haudattu ja puolue voi hallita maata pakkotoimin, mikä on reaalisosialismin mukaista. En siis ihmettele, vaikka demarileirissä suorastaan toivottaisiin poikkeustilan jäämistä pysyväksi, ja juuri siihen myös flunssan kanssa jojoilu on johtamassa.

Hullunkurista hallituksen politiikassa on linjattomuus. Ei ole pystytty päättämään, halutaanko aikaan se paljon vatvottu ”laumaimmuniteetti” vai tukahdutetaanko virus eristämällä ja tartuttavuuslukua alentamalla. Olisi pitänyt valita jompi kumpi eikä molempia, sillä siten molempien edut menetetään ja valitaan kummankin varjopuolet.

Olen varma, että 0,8 ei riitä. Nyt kun tartuttavuusluku saatiin alenemaan alle yhden, tuokin työ menee hukkaan, jos koulut avataan toisen strategian hyväksi. Se, mikä äsken oli kiellettyä (joukkokokoontuminen), onkin nyt hallituksen suositusten mukaista. Lapset ja opettajat hallituksen pelastusveneeseen ensin!

Todellisen politiikanteon paikka avautuu vasta, kun nähdään kriisin jälkilasku ja pohditaan esimerkiksi kansainvälisyyden varaan rakennettujen talousketjujen kestävyyttä ja internationalismin periaatteellista epäonnistumista. On mielenkiintoista, miten hallitus korjaa kriisin talouskolhut: kiristämällä polttoaineiden verotusta, lisäämällä ympäristömaksuja, korottamalla asumisen energialaskuja, jakamalla kehitysapua ja ilmastoaneita taivaan tuuliin sekä kieltämällä liharuoan ja yksityisautoilun kai. Ja sekin on kuin Orwellin ohjekirjasta.

Vasemmistopopulistiselle valtamedialle koronakriisi on ollut todellinen herkkupala, sillä se on mahdollistanut SDP:n kilven kiillottamisen, mikä on tapahtunut käyttämällä hyväksi Sanna Marinin uutistenlukijamaista ja ilmeisen esiintymiskurssitettua näyttelijäntyötä. Puhegeneraattorien generaattori on ollut epäkriittisyydellään hämmästyttävä valtavirtamedia, joka on fläptopannut demarien mielikuvaviestinnän kansalaisten tajuntaan ja kiiltolaminoinut pääministeripuolueen julkisuuskuvan nuhteettomaksi ja mestarilliseksi, niin kuin sota-ajan kriisiviestintään kuuluu.

Tämä on ollut medialle helppoa, sillä SDP:llä on populistipuolueiden tapaan tehokas puoluekoneisto, joka ottaa nopeasti haltuunsa politiikan nousevat tähdet ja valjastaa lupaavista demarinuorista puolueideologiansa symbolisia kuvia, eikä median tarvitse muuta kuin työntää mikrofoni demarihunajalla marinoiduille nousukkaille.

Koronakriisistä vielä sen verran, että siinä on koko ajan ollut vain kaksi vaihtoehtoa: joko ajaa virus pitkäaikaisella eristämisellä täysin nurkkaan, jolloin laumaimmuniteettia ei tarvita, tai hyväksyä niin sanottu Ruotsin malli, jossa hallitulla soutamisella ja huopaamisella saadaan kansa sairastamaan itselleen asianmukaisen vastustuskyvyn.

Molemmilla on hintansa, joka ensimmäisessä tapauksessa mitataan rahalla ja jälkimmäisessä ruumiilla. Kiintoisaa on havaita ja todistaa, montako ihmistä kyseisellä jojoilulla vedetään lopulta jojoon. Yhtään suojamaskia en ole hallituksen kriisinhallinnan jäljiltä saatavilla nähnyt, joten se kriisin ”hyvästä hoidosta”.

4. toukokuuta 2020

”Kaikki tulee nykyään Kiinasta” – Joukkotuhoaseiden kehittely tuomittava ennakolta


Rauhanpuheiden aika ei ole ohi myöskään Vapun päivän jälkeen. Nyt kun koronavirus on tappanut Yhdysvalloissa yli 63 000 ihmistä, Donald Trump lausahti, että virus on peräisin kiinalaisesta laboratoriosta ja että Kiina on ”antanut sen levitä”. Kotimaisen median mukaan hän on nähnyt asiasta myös keskustiedustelupalvelunsa hankkimia todisteita.

CIA lienee yksi maailman tehokkaimpia urkintakoneistoja, joten olisi omituista, jos siellä ei mitään tiedettäisi. – Eikä väitteissä mitään uutta olekaan. Jo maaliskuussa Scientific American -lehden artikkelissa todettiin, että epäilyjen kohteena olevassa Wuhanin virologian instituutissa on tutkittu lepakoita; tosin niistä saadut virusnäytteet eivät vastaa täysin SARS-CoV-2-virusta.

Joka tapauksessa viruksen alkuperästä levisi salaliittoteorian kaltainen tarina, jonka uskottavuutta parantaa asioiden lomittuminen toisiinsa. Brittilehti Daily Mailin mukaan wuhanilainen instituutti on todellakin suorittanut kokeita lepakoilla SARS-viruksen tutkimiseksi ja saanut hanketta varten Yhdysvaltain hallitukselta 3,7 miljoonan dollarin apurahan! Ei siis olisi ihme, vaikka viruksen alkuperästä tiedettäisiin Yhdysvaltain ulkoasianhallintoa myöten.

Daily Mailin mukaan todennäköisintä on, että virus ei ole kulkeutunut ihmiseen laboratorion läheisyydessä sijaitsevalta kalatorilta vaan se on siirtynyt ihmiseen jo laboratoriossa, jossa tutkija on saanut tartunnan ja levittänyt sitä sitten eteenpäin muihin ihmisiin.

Tätä mieltä on myös yhdysvaltalainen mikrobiologi ja bioturva-asiantuntija Richard Ebright, jonka mukaan kiinalaisessa laboratoriossa noudatettiin vain kakkostason turvavaatimuksia (neljän portaan asteikolla), ja suojautuminen on ollut epäasianmukaista ja holtitonta. Aiheesta kirjoitti muiden muassa The Washington Post, jota lukemalla Aarne Tanninen tunsi aikoinaan Yhdysvaltain hallituksen juonet yhtä hyvin kuin Suomen hallitusohjelma tunnetaan nykyisin Helsingin Sanomissa.

Ebright luonnehtii viruksen karkuun pääsyä vahingoksi eikä tahalliseksi teoksi, mutta vakavuudeltaan se on Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden luokkaa. Kiinalaisten tutkijoiden esittämän raportin mukaan wuhanilaisesta laboratoriosta on karannut aiemminkin vaarallisia patogeenejä. Vaikka tutkijat peruivatkin lausuntonsa, voidaan heidän katumustaan pitää enemmänkin merkkinä sensuurista kuin huonosta omastatunnosta tai väärässä olemisesta (aiheesta täällä).

On selvää, että kysymykseen, johon automaattisesti liittyy salailua, halua kiistää syyllisyys sekä mahdollisesti biologisen sodankäynnin suunnittelua, liittyy väistämättä myös huhupuheita, eikä asiasta voida saada varmaa tietoa. Itse asia ei ole ehkä lainkaan aukottomasti todistuva, joten arvaustenvaraisuus on hyväksyttävä ja valittava oletuksista vähiten epätodennäköinen ja eniten todennäköinen. Mikäli kaikki todennäköiset arvaukset osoittautuvat vääriksi, on epätodennäköinen tosi, kuten Sherlock Holmes ajatteli.

Varmasti tiedämme, että virus on kehittynyt lepakoissa ja se on kiinalainen sekä tulee sieltä. Myös Kiinan viranomaisten defensiivisyys voi olla paljastavaa. Kiinan ulkoministeriön tiedottaja väitti Twitterissä jo maaliskuussa, että koronaviruksen toivat Wuhaniin Yhdysvaltalaiset sotilaat, jotka osallistuivat sotilasurheilukilpailuihin syksyllä 2019. Tu quoque -argumentti lienee kuitenkin luotettavuudeltaan heikoin.

Toinen tiedonlaji kokeellisen synteettis-aposterisen tiedon ohella on analyyttis-apriorinen tieto, joka on puhtaasti käsitteellistä. Filosofinen ja eettinen asiantuntemus on yleensä juuri sellaista. Moraaliset johtopäätökset voidaan tehdä käsitteellisinä ajatuskulkuina, ja ne voidaan antaa ehdollisina.

Mikäli virus on peräisin laboratoriosta, on kuoleman lähettilään lentoon päästäminen moraaliselta tuomittavuudeltaan juutalaisten massamurhan, Hiroshiman ja Nagasakin ydinpommien tai Dresdenin siviilipommitusten luokkaa.

Koronakriisin kautta opimme, että joukkotuhoaseiden kehittely ja niillä uhkaaminen ovat ihmisoikeusrikoksia, joihin verrattuina rajakäännytysten koreografiat ovat pelkkiä kuuran huurtamia lillukanvarsia ja lumihiutalepoliitikkojen huolenaiheita, joihin ei kannata kiinnittää liiaksi huomiota.

Totuus on, että biologiseen sodankäyntiin soveltuvia viruksia sekä kemiallisia ja fysikaalisia joukkotuhoaseita suunnitellaan laboratorioissa järjestelmällisesti. Moisten aseiden kehittelijät tulisi saattaa edesvastuuseen jo preventiivisesti eli ennaltaeliminoivasti sekä antaa massatuhojen suunnittelijoille runsaasti penalttia! Siinä olisi rehellistä työtä myös Rauhanpuolustajille.

1. toukokuuta 2020

Jälleenrakentaminen ja loputtomien kriisien aika


Eurooppalaisessa filosofiassa on puhuttu toisen maailmansodan ajoista asti paljon kriiseistä ja riskeistä. Kriisikeskustelun aloitti Edmund Husserl Die Krisis der europäischen Wissenschaften und die transzentale Phänomenologie -teoksellaan vuonna 1936. Hänen mielestään saksalainen idealismi oli kriisissä, niin kuin olikin.

Toinen suosittu yhteiskuntafilosofian käsite on ollut ’riski’. Ulrich Beck julkaisi vuonna 1986 teoksen riskiyhteiskunnasta (Risikogesellschaft). Hänen mielestään ei ole enää selvää tietoa eikä epätietoa vaan todennäköisyyksiä ja ennusteita, esimerkiksi ydinvoimaa koskien.

Ydinvoimaloiden turvallisuudesta ei voida saada tietoa kuin kokeilemalla ja ajan kanssa. Tekniikan kehitys on tehnyt maailmasta itsestään jättiläismäisen koelaboratorion, jossa tietoa voidaan saada vasta, kun koe on pantu toimeen, siis useasti aivan liian myöhään. Kirjoitin kysymyksestä jo teoksissani vuosilta 1994 ja 1995.

Monien toimittajien ja viestintätutkijoiden huutelu ”faktajournalismin” perään on siis kymmeniä vuosia jäljessä siitä, mistä tieteenfilosofit ovat keskustelleet jo vuosikaudet todennäköisyyksistä ja tulkinnoista puhuessaan. Postmodernistien, jälkistrukturalistien, sosiaalisten konstruktionistien ja monien muiden uusmarxilaisten edustama tosiasioiden kaipuu on ristiriitaista siksikin, että samalla he ovat tavoitelleet takaisin positivismia, joka kielsi tiedon subjektiivisuuden ja tulkinnanvaraisuuden sekä edusti objektivistista ja universaalia tiedonihannetta.

Miten aiheet liittyvät nykypäivään? Koronakriisi on osoittanut talouden, ihmisten ja koko yhteiskuntamme haavoittuvuuden. Olemme siirtyneet jatkuvien ja loppumattomien kriisien aikakauteen. On julkisen talouden rahoitus- ja velkakriisi. On euron kriisi. On pakolaiskriisi, jolle ei näy loppua niin kauan kun väestö kehitysmaissa paisuu. Ja on tällaisia ohimeneviksi oletettuja kriisejä, kuten nyt tämä koronakriisi.

Vuonna 1936 eurooppalaisen tieteen kriisi enteili sotaa. Kun kriisit syvenevät, alkaa esiintyä periaatteellista erimielisyyyttä, joka helposti eskaloituu väkivaltaisiksi konflikteiksi. Tämä on tärkeää pitää näköpiirissä myös nyt.

Kun euroalueen maat perustivat ”väliaikaisen vakausvälineen” tilalle pysyvän, ei käynyt, niin kuin Alexander Stubb vakuutti ja toivoi. Kriisi ei ratkennut, vaan se siirtyi. Jokaisen olisi pitänyt tuolloin ymmärtää, että euromaiden ”pysyvä vakausväline” tarkoitti myös rahoituskriisin muuttumista pysyväksi, aivan niin kuin väliaikainen vakausväline on muuttunut pysyväksi herra Tappuraisen kädessä puistonpenkillä.

Ajankohtaiset puheet Euroopan jälleenrakentamisesta etelän maiden yhteisvastuullisella hätärahoituksella ovat sekä eurooppalaisten oikeuskäsitysten että Suomen perustuslain vastaisia. En ainakaan minä hyväksy pahiten kriisiytyneiden Etelä-Euroopan maiden onkimista kuiville loputtomilla muiden maiden budjeteista kiskotuilla avustuksilla tai takauksilla.

Kansalainen Veikko Huuska osoitti jokin aika sitten blogissaan todennäköisen syyn siihen, miksi Saksa ja Ranska ovat auliisti tarjoamassa valtion apua Italian, Kreikan, Portugalin ja monen muun oliiviöljymaan pelastamiseen. Kas: lainoja noille maille ovat sadoin miljardein jaelleet ranskalaiset ja saksalaiset pankit. Suomalaisilla pankeilla tällaisia saatavia ei ole, ei ainakaan samassa mitassa.

Kun Suomi päätti liittyä kansanäänestyksellä 1994 Euroopan unioniin ja myöhemmin pääministeri Lipposen (sd.) omavaltaisella ilmoituksella euroalueeseen, olin varma, että kyseinen yhteenliittymä ei voisi toimia sen enempää poliittisesti kuin taloudellisestikaan. Euroalue koostuu maista, joiden taloudellinen, kulttuurinen, teollinen, tuotannollinen ja väestörakenne ovat täysin erilaisia.

Internationalismiin, paneurooppalaisuuteen ja globaaliin väestöjen, pääomien ja tavaravirtojen vellontaan perustuva maailma ei kerta kaikkiaan toimi, vaan se on osoittanut oman tuhoisuutensa nyt myös biologisessa merkityksessä. Sen takaajiksi ovat valitettavasti menneet kapitalistien lisäksi myös vasemmiston jälkimarxilaiset ja sosiaalidemokraattiset poliitikot omalla universalististen ihanteiden syleilyllään. Tuloksena on ollut loputonta riippuvuutta, epävapautta, kansallisen itsemäärämisoikeuden menetystä ja taloudellisen liikkumatilan ahtautta.

EU:n ja sen euroalueen loivat toisesta maailmansodasta traumatisoituneet poliitikot välttääkseen kriisejä. Kun narun pää on nyt tullut vetäjien käteen, on toteutunut tragedia: sen olemus on, että kohtalon välttely toteuttaa itsensä. Kriisien pakoileminen on tuonut kriisit lähemmäksi, eikä valuvikoja voida korjata, vaan ne täytyy kumota.

Olen sittemmin esittänyt neljä tietä, joita pitkin Euroopan maat voivat palata vapauteen sekä saattaa taloutensa tervehtymisen tielle. Olen esittänyt ne edellä linkkaamassani kolumnissa. Paras niistä on hallitun paluun tie, joka tarkoittaa valtiollisen itsemääräämisoikeuden palauttamista, yhteisvaluutasta luopumista ja EU:n alasajoa takaisin pelkäksi vapaakauppaliitoksi. Tämä on itsenäisen politiikan tie ja samalla eurooppalaisten vapausihanteiden, tieteellisen sivistyksen ja arvostamamme omakulttuurisuuden pelastus.

Myös kansallisvaltioiden on luonnollisesti ratkaistava omat ongelmansa. Mutta niitä ei pidä tuottaa lisää. Suomen ei pidä missään tapauksessa mennä rahoittamaan Etelä-Euroopan maita, vaan tarvittaessa on lähdettävä Euroopan unionista. Verottamisen oikeutus perustuu siihen, että veroina kannetut varat päätyvät niiden maksajien omaksi hyväksi, vuotavalla sangolla, mutta kuitenkin.

Tätä periaatetta ei voida rikkoa ilman, että rikkojat menettävät legitimiteettinsä eli oikeusperustuksensa. Perustuslakimme kirjoittamaton sääntö on, että valtion kaiken toiminnan on tuettava sen omia kansalaisia eikä avustettava vieraita. Muussa tapauksessa kansallisvaltioita ei ole.

Britit tekivät oikein erotessaan Euroopan unionista, joka ei ole enää pitkään aikaan ollut sellainen, joksi se aiottiin. Samoin Donald Trump on oikeassa korostaessaan kansallista itsemääräämisoikeutta ylikansallista vallankäyttöä ja internationalismia vastaan.

Toinen toisensa perään toistuvat kriisit ovat osoittaneet, kuinka epäonnistunut luomus globaali talous pitkine tavara- ja alihankintaketjuineen on. On osoittautunut, että internationalistinen kansainvälinen talous johtaa suureen riippuvuuteen ja epävapauteen, joka on filosofian vihollinen.

Alihankintaketjujen purkaminen, maasta toiseen virtaavan tavara- ja väestöliikehdinnän vähentäminen ja omavaraisuuden tavoittelu vaativat ajattelutavan muutosta kaikilta ihmisiltä. Olemme nyt tämän periaatteellisen muutoksen kynnyksellä. Olen varma, että Euroopan taloudellinen umpikuja ja ahdinkoa syventävä koronakriisi vaikuttavat syvällekäyvästi siihen, millaisia linjauksia jatkossa tehdään.

Matkustelu ja huvitteluliberalismi tulevat kokemaan kolauksen. Velkaantuneet länsimaat huomaavat, että ne eivät olekaan mitään kehittyneitä teollisuusmaita, joiden pitää mukamas auttaa muita omaksi velakseen. Tehdyt tilannearviot tunnustetaan vihdoinkin vääriksi, kehitysmaiden hyysääminen lopetetaan, ja opitaan näkemään oma tulevaisuutemme kehitysmaana, jos kurssia ei käännetä.

Länsimaat joutuvat lopettamaan myös typerän ilmastopoliittisen anekauppansa, jonka tuloksena ympäristotehokasta teollisuuttamme siirtyy koko ajan ilmastopoliittisina vapaamatkustajina esiintyviin kehitysmaihin. Kansainvälisyyteen pakottaminen opitaan näkemään epäarvona ja kansallinen etu itseisarvona.

Koronakriisistä toipumisen ensimmäiset killingit pitää säästää kehitysavusta ja ilmastopoliittisesti tehottomasta vihervasemmistolaisesta rahan roiskimisesta. On pakotettava kehitysmaat parantamaan itse teollisuutensa ympäristösuhdetta, ja länsimaiden on erottava Pariisin epäoikeudenmukaisesta ilmastosopimuksesta, jossa Kiinalle annettiin oikeus jatkaa hiilidioksidipäästöjään vuoteen 2030 asti. Tämän edun maa on näköjään päättänyt käyttää täysimääräisesti hyväkseen.

Kun Kiina lisäksi tuottaa suuren määrän maailmaa uhkaavia viruksia (lintuinfluenssa, Sars jne.), on väärin pitää yllä tiiviitä yhteyksiä kaukoitään päin, jossa syödään lepakoita ja kaikenlaisia matokeittoja ja joista voi siirtyä mitä tahansa mutageenejä ihmisiin. Länsimaiset elämäntavat ja tottumukset on palautettava kunniaan ja elettävä ihmisiksi eikä rakastettava kaiken maailman rätei ja lumpui, tai muuten täälläkin vallitsee ennen pitkää Khaoottinen Laki ja saatamme Kualla Lumpuissa.