Laivanupotusta eurooppalaisittain

Euroopan pankkiirit pelaavat laivanupotusta yhdessä poliitikkojen kanssa. Tässä pelissä pohjaan pulahtaa neljän ruudun taistelulaivoja, kolmen ruudun risteilijöitä, kahden ruudun hävittäjiä ja yhden ruudun pienempiä purkkeja.

Poliitikot todennäköisesti häviävät tämän pelin, sillä se on heidän tehtävänsä. Muutenhan koko laskulle ei löytyisi maksajaa. Ja maksaja on kansa.

Tänään upposi vähintään risteilijä, kun seuraava laina-annos humahti Kreikan kansantalouden pohjattomaan kuiluun. EU:n talouskomissaari Olli Rehn puolestaan kiitteli sekä Kreikan parlamenttia säästöihin sitoutumisesta että EU:n valtionvarattomuusministereitä takaajiksi ryhtymisestä. Pehmeä on Rehnin pamppu.

Koomista on, että aina kun euroskeptikot arvostelevat tukipaketteja ja niiden tehottomuutta, puolustajat sanovat, että ”tilanne saattaisi olla vielä pahempi ilman”. Argumenttiin sisältyy perusvirhe, jonka mukaan historian katsotaan todistaneen jonkin menettelyn oikeaksi, vaikka todisteet ovat kadonneet menneisyyden pyörteisiin. Myös minä saattaisin hypätä yhdellä jalalla kuuhun, jos en olisi hengittänyt maan ilmaa, mutta sitä ei voida todistaa, koska ilmaa tuli jo hengitettyä.

”Oikeassa oleminen” onkin nyt helppoa mutta oikein toimiminen vaikeaa. ”Väärässä olijoiden” asema taas näyttää vaikealta, kun taas väärin toimiminen on helppoa. Oikeassa olisi pitänyt olla oikeaan aikaan, kuten Vennamo sanoi. Kreikan valtio velkaantui jo sosialistihallitusten aikana parinkymmenen prosentin vuosivauhdilla, euroehdot väärennettiin, ja harmaan talouden osuus on 40 prosenttia. Luulen, ettei Kreikan valtiota voi pelastaa enää mikään, niin kuin ei yhteisvaluutta-aluettakaan.

Euron kriisin Suomen kansantalous kyllä kestää, mutta ei miljardien eurojen kriisiä. Toivottavasti Suomen ja Kreikan välinen vakuussopimus vaatii myös muita maita penäämään Kreikalta vakuuksia tai ohjaa Suomen kokonaan ulos takausten antamisesta siinä tapauksessa, että käytäntö ei sovi toisille euromaille.

Vakuuksien vaatimisesta ei pidä tinkiä, sillä siitä on sovittu Suomen hallitusohjelmassa. Taloustieteilijöiden valitusvirret vakuussopimusten ”luottamusta heikentävistä vaikutuksista” pitäisi repiä kappaleiksi, sillä ne perustuvat pelkkään illuusiotalouteen, siihen, ettei velkojen katteeksi ole pitkään aikaan vaadittu mitään konkreettista, kuten maata, kiinteistöjä, kultaa tai teollisuuslaitoksia. Selvähän se, että tämäkin kasinotalous aikaa myöten räjähtää, ja tuloksena on jättiläismäinen Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankki.

Kun Maastrichtin sopimusta ja sen EMU-ehtoja sorvattiin vuonna 1992, peräti 62 saksalaista professoria laativat poliitikoille kirjelmän, jonka mukaan yhteisvaluutta ei tulisi toimimaan. Heidän mielestään ehdot olivat kyllä välttämättömät mutta mahdottomat toteuttaa. Samaa sanoivat useat amerikkalaiset taloustieteilijät pitäen eurooppalaista yhteisvaluuttaa ”romattisena haaveena”.

Julistukset kaikuivat kuuroille korville, sillä Helmut Kohlin ja Gerhard Schröderin tapaiset natsismin pelossa kasvaneet poliitikot halusivat luoda yhteisen valuutta-alueen oman maailmaa syleilevän rauhanrakkautensa merkiksi. Maastrichtin sopimuksen eräs tarkoitus oli ”estää sodat Euroopassa”. Nyt kun euromaat ovat ajautumassa erimielisyyksiin yhteisvaluutan vuoksi, tuo naiivin sinisilmäinen lauselma näyttää entistäkin surkuhupaisammalta.

Suomessa monet poliitikot, kärjessä Jyrki Katainen, ovat korostaneet, että euroon kuulumisesta on maallemme enemmän hyötyä kuin haittaa. – Ai, ai! Kukas on antanut ministerille luvan ajatella oman maamme etua? Eurohan luotiin yhteisvaltuutta-alueeksi tarkoituksena pitää silmällä nimenomaan koko Euroopan yhteistä etua. Kun kansallista etua kuitenkin kaikesta huolimatta (ja kaikkien valheiden vastaisesti) ajatellaan, huomion arvoista on seuraava: euro on pysynyt koossa vain siksi, että yhteisvaluuttaan kuulumisesta on ollut enemmän hyötyä kuin haittaa tärkeimmille ja suurimmille eurovaltioille.

Euro on tähänkin mennessä pysynyt koossa vain voimalla ja vallalla, kun siitä on ollut nettohyötyä rikkaimmille ja parhaiten menestyville maille. Mutta nyt euroon kuulumisesta on niillekin jo selvästi enemmän haittaa kuin hyötyä. Esimerkiksi Suomelle koituvat haitat ovat tätä nykyä suuremmat kuin hyödyt, ja myös yhteiset hyötynäkökohdat ovat kuihtuneet olemattomiin verrattuina niihin suuriin ongelmiin, joita yhteisestä valuutasta seuraa myös tulevaisuudessa.

Käykää nyt antamassa se äänenne

Jokainen kunnon kristitty, muslimi ja uskontokuntiin kuulumaton menee tänään päiväkävelylle piirtämään kirkkoveneen äänestyslippuun. Olen joskus ihmetellyt, mistä hylättyjen äänien suuri määrä johtuu. Eräs selitys on, että vaalikarja kerääntyy äänestyspaikalle kuin Nooan arkkiin, pareittain. Joukossa on paljon niitä, joista vain toinen haluaa äänestää. Toinen taas ei kehtaa olla käymättä kopissa täyttämässä kansalaisvelvollisuuttaan. Niinpä äänestyslippuihin kertyy pukinsarvia ja keskisormia, joita tuskin kukaan lähtisi vain huvin vuoksi vaalilippuihin piirtämään.

Se, että parikymmentä prosenttia ihmisistä ylenkatsoo äänioikeuttaan, on tietenkin ymmärrettävää, sillä edustuksellinen demokratia ylenkatsoo heitä. Tai sitten he ovat niin tyytyväisiä, että eivät halua puuttua asioiden hyvään hoitoon.

Neljän vuoden välein tapahtuva äänestäminen on joka tapauksessa surkeaa ihmisten pilkkaa. Vaalit ovat demokratian minimimuoto. Sen vähempää ei voisi asioihin vaikuttaa kuin käydä antamassa äänensä vaaleissa. Ja sekin on poliittisen vallan luovuttamista pois: poliitikoille. Tilalle astuu enemmistöjen diktatuuri, jossa poliitikot tavoittelevat kansansuosiota ja ajavat omaa tai taustaryhmiensä etua. Yhteistä hyvää ja oikeudenmukaisuutta ei ajattele kukaan, mikä näkyy kansallisen edun laiminlyömisenä.

Tavallaan edustuksellinen demokratia on myös pienen vähemmistön eli poliittisen eliitin despotiaa, kun puolueet ja ammattipoliitikot katsovat oikeudekseen hallita, rajoittaa sekä määrätä laeilla muiden ihmisten käyttäytymistä, toisin sanoen päättää siitä, miten meidän pitää elää. Erityisesti tämä näkyy arvo- ja elämäntapakysymyksissä. Myös minulla on mielipiteitä monista asioista, mutta en tohtisi vaatia, että niistä pitäisi tehdä muita ihmisiä kahlehtivia lakeja.

Poliitikot kuitenkin katsovat oikeudekseen menetellä juuri noin, mikä minun mielestäni on sangen ajattelematonta. Edustuksellisen demokratian arroganssi on juuri siitä, että poliitikot tekevät tämän kaiken avoimesti ja häikäilemättä.

Vaaleissa äänestäminen on kansalaisille opetettu käyttäytymismuoto, jolla heiltä otetaan valta kirkkaassa päivänvalossa pois. Sitten se siirretään muutaman johtavan poliitikon tai puolueen haltuun. Puolueissa taas ei voi juuri mihinkään vaikuttaa.

Kuten monet varmasti tietävätkin, omalta osaltani vaalit on jo käyty. Aion silti äänestää. Kaiken edellä sanotun jälkeen tämä johtopäätös vaatii tietenkin vahvoja perusteluja.

Aion alistua äänestämään vain siksi, että kaikki ei ole vielä menetetty, täydellinen tuho ei ole päässyt tapahtumaan, ja tämä maa on vielä jotenkin pelastettavissa.

Toivon, että näissä vaaleissa nekin, jotka eivät yleensä äänestä, näkisivät toivon kipinän ja kävisivät antamassa äänensä. Jokaisella ihmisellä on vaaleissa vain yksi ääni, niin kuin kullakin ihmisellä on vain yksi henki. Se on vähän, mutta harvinaisuudessaan paljon.

Aion itse äänestää sellaista puoluetta ja henkilöä, jonka kautta uskon saavani korjausta kolmeen asiaan:


1) Suomen valtion pitää kieltäytyä euromaiden velkatakaussitoumuksista.

Kieltäytymiseen on hyvät mahdollisuudet, sillä Suomella on merkittävä neuvotteluvaltti kädessään. Suomi on Luxemburgin ohella ainoa maa, joka on pitänyt kiinni Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksessa mainitusta ehdosta, jonka mukaan valtionvelka ei saa ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta. Suomen neuvottelijat voivat aivan hyvin lausua Frankfurtin pankkiherroille, että Suomi on mukana sitten, kun muut lainoittavat maat täyttävät kasvu- ja vakaussopimuksessa mainitun ehdon. Juuri tätä todellinen yhteisvastuu merkitsee. Suomi tulee puoliväliin vastaan, mutta vain puoliväliin. Loput muiden maiden pitää tehdä itse.


2) Humanitaarinen maahanmuutto ja turvapaikanhakijoiden määrän kasvu on pysäytettävä.

Ratkaisu tähän suureen ja paljon puhuttuun ongelmaan on yksinkertainen: turvapaikan hakijoina hyväksyttäville on laitettava määrällinen katto, joka vastaa pakolaisilla jo olevaa vuosikiintiötä.


3) On säilytettävä valistusfilosofian perinteeseen perustuva arvo- ja sosiaaliliberaalinen yhteiskunta.

Tämä tarkoittaa muun muassa maahanmuuton, globalisaation ja etnisen monikulttuurisuuden rajoittamista, jotta kansakuntien intressikonfliktit voidaan välttää ja sitä kautta vähentää julkisen vallan väliintulon tarvetta sekä tarkkailuyhteiskunnan luomista. Kansalaisten on oltava vapaampia kuin valtio määrää.


Lopuksi vaalikoneeseen. Äänestämään lähtiessään jokaisen kannattaa miettiä, missä hänen todellinen ystävänsä tässä maailmassa on. Sen saa kylläkin selville varsin helposti. Yksi mahdollisuus on pohtia, kuka ehdokkaiden joukosta olisi sellainen, joka voisi äänestää sinua itseäsi.

Minä tosin en paljon politiikkaa kaipaa. Poliitikot ovat ammattivalehtelijoita, jotka joutuvat työkseen selittelemään asioita parhain päin. Onnellisuuden edellytys on totuudellisuus, sanoi Sokrates. Itse olenkin mieluummin onnellinen kuin poliitikko.

Suomi ei saa vajota Euroopan velkasuohon

Vaadin edellisessä kolumnissani, että Suomi ei suostuisi takaamaan muiden maiden velkoja. Miksi näin on? Mikä on syynä siihen, että näennäisesti vauraan ja vähän velkaantuneena pidetyn maamme ei pitäisi ottaa enää yhtään lisää valtionvelkaa saati haalia kantaakseen muiden maiden lainoja.

Vastasin kysymyksiin jo edellisessä kirjoituksessani näkökulmasta, joka koskee asian poliittista oikeutusta. Mutta luodaanpa asialle myös talouspoliittista taustaa.

Suomi on ottanut kahtena edellisenä vuotena enemmän lainaa vuodessa kuin se pystyi maksamaan koko noususuhdanteen aikana takaisin. Laman päättyessä 1995 Suomen valtionvelka oli noin 60 miljardia euroa. Lipposen ja Vanhasen hallitusten aikana velkoja lyhennettiin vain noin 6 miljardilla. Samalla veroprosentit pidettiin alhaisina ennätysmäisen talouskasvun ruokkimiseksi. Tosiasiassa meille olisi riittänyt parin prosentin kasvu neljän prosentin sijasta, ja lainoja olisi pitänyt lyhentää runsaamman verotuksen avulla.

Koska hyvätuloisia ei verotettu tarpeeksi, rikkaat rikastuivat, ja valtionvelkojen hoitomenot siirrettiin köyhien ja keskituloisten suomalaisten maksettaviksi korotettuina arvonlisäveroina, jotka ovat tasaveroluonteisia ja kohtelevat kovalla kädellä myös pienyrittäjiä.

Lisäksi valtionomaisuutta myytiin noususuhdanteen aikana, vaikka osinkotulot huomioiden valtion olisi kannattanut pitää omaisuutensa hallussaan. Omaisuuden myynneillä ei lyhennetty velkoja kuin kuuden miljardin arvosta siitä huolimatta, että myyntitulot olivat noin 16 miljardia. Erotus käytettiin kulutukseen ja sosiaalimenoihin, vaikka satunnaisten tulojen varaan ei voida rakentaa pysyviä menoja.

Vuonna 2008 alkaneen laman seurauksena valtio velkaantuu yli kymmenellä miljardilla vuodessa. Pelkät koronhoitokustannukset vastaavat Puolustusvoimien budjettia. Pahinta on, ettei velkaantumista voida katkaista enää veroja korottamalla. Jos lisänvelan otto haluttaisiin korvata esimerkiksi arvonlisäverolla, alv-prosentti pitäisi nostaa noin 45:een.

Valtionvelka ei katoa myöskään inflaation myötä, sillä maailmanlaajuisen negatiivisen talouskasvun aikakaudella saattaa seurata velkadeflaatio, jolloin velkojen arvo vain nousee. Myöskään Suomen bruttokansantuotteen kasvu ei ole ikuisesti mahdollista, eivätkä velat tule kuitattua tuotannon tehostumisen, työn tuottavuuden tai työllisyystilanteen paranemisen kautta. Esimerkiksi eläkkeiden maksun mahdollisuus perustuu oletukseen, että reaalipalkat ja talous kasvavat katkeamattomasti 1,75 prosentin vuosivauhdilla. Tämä tarkoittaisi, että myös kulutuksen pitäisi kolminkertaistua noin puolessa vuosisadassa.

Suomesta ei kuitenkaan löydy vastaavaa määrää kuluttajia eikä kulutusresursseja, sillä maassamme tehtyjen työtuntien määrä on vähentynyt. Jopa metsäteollisuus on siirtänyt suuren osan työpaikoista ulkomaille, ja viennin määräkin on laskenut.

Olisi kerrassaan absurdia sitoutua EU:n takausvastuisiin tilanteessa, jossa Suomen lakisääteisen eläkejärjestelmän eläkevastuuvelka on runsaat 500 miljardia euroa ja rahastoidut eläkevarat kattavat vain noin sata miljardia euroa. Valtion verotulot ja veroluonteisten maksujen tuotot ovat vuodessa vain vaivaiset 30 miljardia, ja muutoin Suomi syö tätä nykyä velaksi.

Suomella oli helmikuun lopussa valtionvelkaa 73 miljardia, mikä on noin 50 prosenttia bruttokansantuotteesta. EU:n valioluokkaan kuuluva maa lähestyy nopeasti Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksessa mainittua rajaa, jonka mukaan valtionvelka ei saisi ylittää 60 prosenttia BKT:stä. Vertailun vuoksi esimerkiksi Italialla on valtionvelkaa lähes 120 prosenttia BKT:stä, ja eurokelpoisuuden rajaksi asetettu ehto on ylitetty myös monissa muissa euroalueen maissa. Suomessa se ylittyy heti kun kansantuote alkaa tyrehtyä.


Köyttä riittää

Virallisesti Suomen osuus eurovaltioiden velkakriisin ratkomiseksi tähän mennessä sovituista hätäluotoista ja -sitoumuksista on noin kymmenen miljardia euroa, mikä vastaa Suomen valtion noin yhden vuoden tämänhetkistä velanottoa. Sekin nostaa hien Valtiokonttorin virkamiesten otsalle ja kansalaisten ihon kananlihalle.

Portugalille annettujen 1,2 miljardin takausvastuiden lisäksi Suomen osuus Kreikalle annetuista suorista hätäluotoista oli 1,5 miljardia euroa. Suomi on antanut rahaa ja takauksia myös Irlannille ja Islannille. Jos Suomi nyt sitoutuu Euroopan takausvastuisiin, maamme joutuu täyttämään ne jonakin päivänä.

Euroopan väliaikaiselle rahoitusvakausvälineelle (European Financial Stability Facility) luvatuista yhteensä 440 miljardin euron pääomista ja takauksista Suomen osuuden on tarkoitus olla runsaat 8 miljardia euroa, ja EU:n komission 60 miljardin euron kriisirahastosta (European Financial Stability Mechanism) Suomen osuus on noin miljardi euroa. Euroopan pysyvästä vakausmekanismista (European Stability Mechanism), jonka suuruudeksi on kaavailtu noin 700 miljardia euroa, Suomen osuus olisi suunnilleen 13 miljardia.

Lisäksi päälle tulee Suomen Pankin noin 10 miljardin osuus Euroopan keskuspankin EKP:n kriisimaihin liittyvistä noin 500 miljardin riskeistä, ja Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n uusista 400 miljardin valmiusluotoista Suomen osuus on noin 2,5 miljardia.

Tämä merkitsee, että Suomen takausvastuut eivät rajoitu suinkaan suorina luottoina pois annettuihin muutamaan miljardiin eivätkä edes Kataisen ja Kiviniemen määrittelemiin takauksiin. Euromaat ja EU eivät ole kertoneet esimerkiksi sitä, miten väliaikaisen rahaston luotonantovara kasvatetaan 440 miljardiin, vaan asiasta päättäminen on siirretty Suomen vaalien yli kesäkuuhun. Käytännössä rahaston maksukyky voitaneen taata vain jäsenmaiden takausvastuita kasvattamalla.

Kaikki edellä mainitut tekijät huomioon ottaen Suomen yhteenlasketut takausvastuut kasvavat vähintään 30 miljardiin euroon. Mikäli myös Espanja, Italia ja Belgia suistuvat hätärahoituksen hakuun, Suomen yhteenlasketut rahoitus- ja takausvastuut kasvaisivat yli 50 miljardin euron, lähelle Suomen koko tämänhetkistä valtionvelkaa.

Tämä selittyy muun muassa sillä, että Espanja, Italia ja Belgia muodostavat yhdessä noin kolmanneksen eurotaloudesta, ja ne vastaavat noin kolmasosasta euroalueen kriisirahastojen ja -toimien kustannuksista. Jos nämä maat katoaisivat Kreikan, Irlannin ja Portugalin lainojen takaajien joukosta ja päätyisivät itse tuen hakijoiksi, samalla katoaisi myös rahoituksesta yksi kolmasosa. Tällöin Suomen pitäisi taata muiden maiden lainoja peräti kahden vuoden valtionbudjettinsa edestä, eli lähes 80 miljardilla eurolla!

Euroopan takausvastuut ovat hirvittävä taloudellinen aikapommi. Suomen pitäisi ehdottomasti kieltäytyä niistä. Tämä vaihtoehto voidaan todistaa oikeaksi ja jopa välttämättömäksi jo yhdellä argumentilla. Kyseessä ovat pelkät suuret lupaukset, eikä hätärahastoihin kaavailtuja rahasummia ole Suomella (sen enempää kuin muillakaan euromailla) missään olemassa, vaan rahat pitäisi haalia kokoon kansainvälisiltä rahoitusmarkkinoilta. Luuletteko pankkien puolestaan olevan niin tyhmiä, että ne tuollaisessa tilanteessa lainaisivat lanttiakaan maksukyvyttömille maille saati ostaisivat konkurssitilassa olevien valtioiden velkakirjoja tai muita roskalainoja?

Koko kriisirahastot ovat siis suuri kupla, jota puhalletaan setelirahoituksen keinoin, toisin sanoen pumppaamalla markkinoille keskuspankkien myöntämää rahaa. Sitä syntyy, kun keskuspankit ostavat ongelmamaiden velkakirjoja ja päästävät siten markkinoille suuria määriä tyhjästä luotua rahaa. Tämä puolestaan johtaa inflaatioon ja pitkällä tähtäimellä rahan arvon mitätöitymiseen. Hirttoköyttä tulee tällöin niin paljon, että jalat ulottuvat maahan, mutta lynkattava saattaa kuolla kovaan pudotukseen.

Suurinflaatio onkin verotuksen ohella toinen tapa hoitaa valtioiden velat. Inflaatio on eräänlainen tasavero, joka syö sekä rikkaan että köyhän tuloista ja talletuksista inflaatioprosentin suuruisen osan. Se on vain sikäli erikoinen vero, että sillä verolla ei ole saajaa ollenkaan.


Narun pää vetäjien käteen

Totuus on, että Suomella ei ole mitään mahdollisuuksia maksaa edes tähänastisia lainojaan, ja samassa tilanteessa ovat muutkin niin sanotut länsimaat. Käytännössä velat jätetään maksamatta, ja rahoittajat jäävät vaille saataviaan. Koska suuri osa lainoista on otettu muista maista, syntyy valtioiden välisiä konflikteja ja sodat lisääntyvät.

Asioiden ratkaiseminen edellyttäisi koko maailman talousjärjestelmän uudistamista. Verotuksen yhdenmukaistaminen, yhteiset joukkovelkakirjat ja poliittinen integraatio eivät kuitenkaan vastaisi ongelmiin oikeudenmukaisesti, sillä niiden kautta taloudellista vastuuta siirrettäisiin huonosti taloutensa hoitaneista maista paremmin pärjääville. Globalisaatiosta siirryttäneenkin vähitellen kansallisen edun puolustamiseen, kun eri kansakunnat alkavat valvoa taloudellisia, työvoimapoliittisia ja sosiaalipoliittisia etujaan tämän hullun eurooppalaisen universaalipolitiikan ja globalisaation vastapainoksi.

Mikäli suomalaiset suostuvat takaamaan muiden euromaiden lainoja, maallemme tulee kaksoisrooli sekä velallisena ja velkojana. Tällaisessa tilanteessa Suomi ei voisi muuta kuin riitautua itsensä kanssa. Siksi olisi parasta käsitellä tämäkin ristiriita etukäteen, jotta kurja kohtalo voitaisiin välttää.

Kansallisfilosofi J. V. Snellmanin patsaalle kiiveten huudan vastuussa oleville poliitikoille: Kansantaloutemme pelastamiseksi olisi nyt tehtävä kaikki mahdollinen! Suomalaiset voivat vielä välttää panemasta päätään hirttosilmukkaan. EU:n takausvastuista kieltäytyminen on pieni hienovarainen teko, jonka historia kyllä muistaa. Viisaus ei ole nyt vaikeaa. Parhaiten se tapahtuu kevyellä kynänkäänteellä äänestyskopissa.

Turmiolliset takausvastuut

Nyt kun maahanmuutosta näyttää vallitsevan puolueiden keskuudessa täydellinen yksimielisyys, erääksi tärkeimmistä vaaliteemoista on noussut poliitikkojen suhtautuminen Euroopan unionin finanssikriisiin.

Väliaikaista vakausrahastoa on jo kasvatettu 750 miljardiin euroon, ja sieltä on tarkoitus taata Kreikan ja Portugalinkin lainat. Logiikka on seuraava. Rahoittajista riippuvaiset Euroopan valtiot huolehtivat ensin siitä, että pankit saavat romahduksen partaalla oleville maille myöntämänsä rahat takaisin. Sen jälkeen kyseiset maat saatetaan velkasaneeraukseen vuonna 2013 voimaan astuvan pysyvän vakausmekanismin turvin. Näin myös suomalaiset pakotetaan maksamaan muiden maiden velat suurille kansainvälisille pankeille ja muille pääomalähteille.

Vain hullu maksaa naapurin velkoja, vaikka se näyttäisikin kokonaisuuden kannalta perustellulta. On väitetty, että Suomen valtionvelan vuotuiset korot nousisivat 2 miljardista eurosta 4 miljardiin, jos Portugalin ja Kreikan valtiontalouksien annettaisiin suistua konkurssiin. Totuus on kuitenkin se, että pääongelma olisi tällaisessa tilanteessa Suomen valtionvelan olemassaolo sinänsä. Velkaa ollaan nostamassa ensi vuonna yli 80 miljardin euron. Missään tapauksessa sitä ei pitäisi kasvattaa riski-investoinneilla maksukyvyttömiin kansantalouksiin. Korkojen loppusumma nousee myös lainapääoman paisuessa.

EU:n takausvastuut ovat keskeinen kysymys koko Suomen tulevaisuuden kannalta. Mikäli seuraava eduskunta hyväksyy Suomen takausvastuiden noston hallituksen ajamaan 12,5 miljardiin euroon, niin samalla sitoudutaan maamme historian suurimpaan taloudelliseen aikapommiin.

Jyrki Katainen on määritellyt Portugalia koskevien takausvastuiden osuudeksi 1,2 miljardia, ja Mari Kiviniemi puolestaan on siirtänyt asian seuraavalle eduskunnalle. Pois annettujen rahojen pohjalla ovat Suomen antamat miljardiluotot muiden muassa Kreikalle ja Islannille.

Hallituspuolueet ovat nyt tilanteessa, jossa niiden on erittäin vaikea peräytyä ajamistaan takausvastuista, ja niinpä pääoppositiopuolueet tulevat korjaamaan asiassa poliittisen voiton. Timo Soini on tietenkin oikeassa tyrmätessään Suomen tuet Etelä-Euroopan maille, ja samoin Jutta Urpilainen on oikeilla linjoilla katsoessaan, että pankit kantakoot vastuun tuottoisista riskiluotoistaan itse. Kuten huomaatte, ei tarvitse olla minkään puolueen puheenjohtaja ymmärtääkseen asian. Samaa olen ajanut poliittisessa ohjelmassani. Sen sijaan hämmästyttävää on, miksi useimpien hallituspuolueiden puheenjohtajat eivät ole suostuneet käsittämään tätä.

Myös poliittisen taktikoinnin kannalta Suomen kannattaa sanoutua irti takausvastuista. Mikäli Suomi jättäytyisi pois takausten antajien joukosta, Euroopan talous ei suinkaan kaatuisi siihen, sillä Suomen osuus on enimmilläänkin vain muutaman prosentin luokkaa. Jos taas kaikki maat menettelisivät samoin ja pari Euroopan valtiota menisi nurin, sekään ei vaikuttaisi Suomen talouteen juuri mitään mutta voisi olla kokonaisuudelle hyväksi, sillä silloin ongelmamaat saataisiin velkasaneeraukseen ja kurssille kohti parempaa tulevaisuutta. Myös peruskirjan avaaminen ja eräiden maiden irrottaminen eurosta olisi pelkästään hyväksi, sillä se merkitsisi tosiasioiden tunnustamista: euron kautta on saatettu keskenään vertailukelvottomia maita keinotekoisesti samalle viivalle.

Huomattava on, etteivät Suomen valtiontalouden omat mahdollisuudet saada lainaa kansainvälisiltä markkinoilta riipu mitenkään siitä, suostuuko Suomi takaamaan muiden maiden velkoja. Valtiokonttorin velka-anomukset käsitellään ulkomaisissa pankeissa omina asiakysymyksinään. Maamme ei ole myöskään niin huonossa tilassa, että joutuisimme tai pääsisimme itse turvautumaan EU:n apuun. Meistä on tulossa nyt pelkästään maksajia ilman, että järjestelmästä on meille itsellemme mitään hyötyä.

Jos joku väittää, että kieltäytyminen takaajaksi ryhtymisestä on ”välistä vetämistä” tai jonkinlaista vastuuttomuutta, kyseessä on suuri erehdys. Jo takausvastuun käsite on virheellinen, sillä se antaa olettaa, että suomalaiset olisivat vastuussa muiden maiden virheistä ja talousahdingosta. Vastuuta voi olla vain, jos on syyllisyyttä. Suomalaiset eivät ole syyllisiä muiden maiden konkurssitilaan, ja niinpä moraalifilosofinen johtopäätös on, ettei myöskään vastuita pidä siirtää meille. Euroopan maiden keskinäiset taloudelliset suhteet eivät ole ihmisoikeuskysymyksiä, paitsi ehkä suomalaisten ihmisten itsemääräämisoikeuden kannalta.

Suomalaisilla on nyt erinomainen tilaisuus pelastaa itsensä ja äänestää valtaan eduskunta, joka ei takausvastuita hyväksy. Tällaisessa tilanteessa Britannia, Ranska ja Saksa varmasti kasvattaisivat tukeaan, sillä niillä on omat pankkinsa pelissä ja runsaasti hävittävää. Nyt on siis otollinen hetki laittaa esimerkiksi britit maksumiehiksi, sillä he eivät ole maksaneet edes EU-jäsenmaksujaan.

Sen sijaan Suomella ei ole pelissä muuta kuin Kataisen ja Kiviniemen hinku miellyttää meitä rikkaampia EU-maita käyttämällä suomalaisten veronmaksajien rahoja kansainvälisten suurpankkien luottotappioiden paikkaamiseen. Europorvarien ei pitäisi ahmia valtionvelkaa kuin täytekakkua, sillä tulokset putoilevat kuitenkin heidän omienkin jälkeläistensä lautaselle lemuamaan.

Suomen eduskunta ei Kataista, Stubbia ja muita EU-intoilijoita kaipaa. Suomalaisilla on tilaisuus äänestää kansantaloutemme tuhoajat pois vallasta ja järkeä tilalle. Myös tältä suunnalta tukea tarjotaan.

Kun euro repeää

Suomalaiset vaiennusvälineet ovat olleet melko hiljaa Espanjan ja Portugalin kehnosta taloustilanteesta, jotta ihmiset ja markkinat eivät hermostuisi. Jos syö enemmän kuin tienaa, soppa joka tapauksessa loppuu lautaselta. Kreikkaa seuraavien dominopalikoiden kaatuminen on varmasti edessä, ja kyse on vain siitä, milloin euron repeytyminen tapahtuu.

Euron piiristä ei voida potkaista ketään pois rikkomatta EU:n peruskirjaa. Euroopan unioni perustettiin tavoitteena estää uudet sodat Euroopassa. On kuitenkin kysyttävä, kuinka tehokasta tällainen sotien torjuminen on. Se on tynnyrin laitojen sahaamista niin, että jyvät valuvat naapurin puolelle. Tällaisella konfliktien hallinnalla vain estetään kansakuntia rikastumasta omalla työllään. Nyt, kun EU on täynnä kulkureita ja kerjäläisiä, Saksa ja Suomi voivat auttaa muita kansoja niin paljon kuin sielu sietää. Mutta kauanko sitä kestää kansalaisten kärsivällisyys? Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että EU pelkästään edistää riitojen syntymistä ja väkivaltaisuuksien leimahtamista. Rauhaa ei ylläpidetä hokemalla rauhaa, vaan luomalla oikeudenmukaisuutta.

Jos konkurssimaita ei pudoteta kyydistä, seuraa kansalaisten ja poliittisen hallinnon välisiä ristiriitoja, kansalliskiihkoisuus lisääntyy ja ihmiset ajautuvat mellakoihin valtiovallan kanssa. Kansalaisten halukkuus maksaa muiden maiden velkoja on Suomessakin minimaalinen. Jos taas euro repeää, pudokasmaiden asema ei silloinkaan välttämättä parane, ja seuraa valtioiden välisiä konflikteja. Molemmissa tapauksissa syynä on EU.

Juuri tämän aavistaen hangoittelin Euroopan unioniin liittymistä vastaan ja panin kielteisen puumerkkini äänestyslippuun jo vuonna 1994. Aivan vastaavalla tavoin suomalaisia viisaammat, itsenäisemmät ja omapäisemmät kansakunnat ovat kieltäytyneet liittymästä euroalueeseen.

Ruotsalaisten ja brittien on tulevaisuudessa helpompi irrottautua kytköksistään Euroopan rahaunioniin, sillä kansalaisilla ovat jo kruunut ja punnat käsissä. Erinomaista onkin, että vaikka eurosta ei voidakaan irtisanoa, siitä voi kukin valtio halutessaan irtisanoutua itse. Viimeiseksi euroon kiirehtii Viro, joka ehtinee euroliigaan juuri ennen lopun alkua. Noin viiden vuoden kuluttua myös suomalaisilla on todennäköisesti taas markan rahat kourassa.

Euroopan unioni on onnistunut luomaan Euroopan ylle suuren mustan pilven. Kokemuksesta tiedämme, että olot voivat olla aurinkoiset juuri ennen ukkosmyrskyn alkua. Talouskriisit kanavoituvat poliittisiksi kriiseiksi ja jopa sodiksi, sillä mikään kansakunta ei kestä kauaa tilannetta, jossa toinen elättää toista ja yhteisenä pidetty talous muodostuu kunkin maan taloudellisen itsemääräämisen ja toimeliaisuuden esteeksi.


Missä union, siellä uni on

Entä miten käy Suomen? Myös oman valtiomme velkaisuudella on merkitystä euron repeämistä seuraavan aikakauden kannalta.

Maastrichtin vakaus- ja kasvusopimuksen mukaan EU-valtio on ylivelkainen, jos valtiontalouden alijäämä on suurempi kuin 3 prosenttia maan vuotuisesta bruttokansantuotteesta. Suomi oli pitkään niitä harvoja maita, jotka pysyivät tämän rajan alapuolella. Nyt se on selvästi ylitetty, ja kyseinen asiakirja on osoittautunut naurettavaksi vitsiksi.

Ja miten muutoin voisi ollakaan, sillä myös Suomen sisäänkäynti euroon kävi kuin kamelilta, jonka reitti kulkee neulansilmän läpi? Myös Suomi kammettiin väkisin yhteisvaluuttaan, vaikka jäsenyysehdot eivät vuonna 1998 täyttyneet suuren valtionvelan vuoksi, jota oli tuolloin jopa 63 prosenttia bruttokansantuotteesta.

Niinpä Suomen valtion etevät virkamiehet saivat EU:n komission hyväksymään maamme koko eläkejärjestelmän suurine rahastoineen osaksi julkista taloutta. Valehtelu kävi yhtä sujuvasti sekä suomalaisilta että EU:n virkamiehiltä, jotka mielellään uskoivat suomalaisten temppuun saadakseen Suomen mukaan: näyttämään esimerkkiä Etelä-Euroopan maille euroon liittymisen puolesta. Valtion ja kuntien eläkerahastojen lisäksi myös yksityisten alojen työeläkerahastot laskettiin osaksi julkista taloutta, vaikka niillä ei ole kerrassaan mitään velvollisuutta edes sijoittaa Suomeen saati Suomen valtioon. Monet ovatkin päätyneet levittelemään rahojaan ulkomaille, muun muassa huono-onniseen Kreikkaan, josta tappioita on tullut suomalaisille eläkekassoille kosolti.

Valtiontalouden alijäämää koskevan ehdon ohella toinen ylivelkaisuuden mitta täyttyy juuri silloin, jos valtion velka ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta. Suomen valtiolla oli vuosi sitten velkaa hieman yli 40 prosenttia BKT:sta. Koska budjetissa on joka vuosi noin 10 miljardin aukko, lähestymme taas tuota 60 prosentin rajaa.

On hyvä muistaa, että siirtolaisuudesta paljon kärsineen Kreikankin valtionvelka on tähän ehtoon verrattuna vain noin kaksinkertainen eli 120 prosenttia BKT:sta, mutta maa oli jo vuosi sitten konkurssikypsässä tilassa. Myös Italian valtiolla oli tuolloin velkaa noin 119 prosenttia maan BKT:stä, ja siitä tullee seuraava jäsen romahtavien maiden kerhoon.

Julkisessa sanassa on varottu lausumasta, että Italian valtion huono tila johtuu suureksi osaksi runsaasta maahanmuutosta, jota Berlusconin hallitukset ovat yrittäneet hyvää hyvyyttään vähentää. Yhdenkään Etelä-Euroopan valtion tilanne ei ole viime vuoden aikana parantunut Euroopan keskuspankin Kreikalle myöntämästä tuesta huolimatta. Tätä menoa myös EKP:stä tulee ennen pitkää maailman suurin roskapankki, jonka arkistoista löytyy pelkkiä maksukyvyttömien maiden velkakirjoja.


Tervemenoa, euro!

Suomen asema ei ole hyvä edes suhteellisesti tarkasteltuna. Vaikka rahoittajat ovatkin kohdelleet Suomea lellikkimäisesti ja pitäneet lainojen korot alhaalla, tilanne voi muuttua, kun niin sanottu kestävyysvaje realisoituu. Suomen mahdollisuudet selvitä veloistaan ovat nimittäin paljon huonommat kuin meitä suurempien teollisuusmaiden.

Suomen lakisääteisessä eläkejärjestelmässä ja sosiaali- ja terveyspalvelujen rahoituksessa piilee mittavia kattamattomia vastuita. Työvoiman määrä vähenee suhteessa eläkeläisiin, mutta sitä ei voida paikata maahanmuutolla, koska kotimaisia työpaikkoja ei ole olemassa. Tämä johtuu siitä, että tuotanto on siirretty ulkomaille, eikä Suomessa ole enää entistä määrää työpaikkoja. Eläkeläisten määrä on silti erittäin suuri verrattuna työllisten määrään, mikä heikentää huoltosuhdetta ja ajaa maamme tilanteeseen, jossa emme selviä valtionvelan takaisinmaksusta.

Eläkeläiset eivät toisaalta kuluta yhtä paljon kuin työikäiset, eli kysyntä ei välttämättä pysy korkealla tasolla lisäten työvoiman tarvetta. Talous siis näivettyy, vaikka työssä olijoiden pitäisi maksaa eläkkeitä entiseen tapaan.

Näen ratkaisuna vain korkeiden eläkkeiden leikkaamisen ja valtion menojen vähentämisen. Suomen valtion ei pidä rahoittaa kaatuvia EU-talouksia lainoilla, joiden vastuut jätetään kansalaisille ja siirretään verorasitukseen. Pyramidihuijausta muistuttava kauttakulkulainoitus on lopetettava.

Mitä pikemmin euro repeää, sitä parempi. Seurauksena voi olla valuuttojen välinen devalvaatiokilpailu, velkojen leikkaus ja ongelmamaiden saneeraus IMF:n valvonnassa, mutta se on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin jättiläisinflaatio, joka seuraa, jos EKP joutuu ostamaan varattomien maiden luottoja sadoilla miljardeilla euroaluetta pelastaessaan.

Eurosta luopuminen avaa tien terveeseen protektionismiin, kansallisen edun edistämiseen ja itsenäiseen talouspolitiikkaan, joka vastaa kunkin kansankunnan omia tarpeita, kykyjä ja tahtoa. Euron virhe oli siinä, että se pakotti keskenään erilaiset kansantaloudet keinotekoisesti samaan muottiin.