Tehokkuuden tavoittelu kumoaa itsensä yliopistoissa

Yliopistojen pylväskaltereiden takaa maailmaa katselevat ovat saaneet tuntea kriitikoiden vihan viime aikoina karvaasti, kun pääministeri Juha Sipilä murjoi heitä maininnalla ”kaiken maailman dosenteista” (hänen lausuntonsa on tosin linjassa dosenttien muuallakin saaman palautteen kanssa). Alexander Stubb puolestaan kadehti professorien pitkiä kesälomia (todellisuudessa professoreilla ei ollut entisten virkaehtosopimusten mukaan kesälomia lainkaan).

Työelämäprofessoriksi tituleerattu Pekka Mattila Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulusta töräytti nyt, että ”[e]n ole nähnyt eläessäni niin tehottomia työpaikkoja kuin yliopistot”. Tavallaan toteamus on oikeutettu, mutta sen muotoilu on viallinen. Mattilalla ja Stubbilla on yhteistä paitsi hammastahnan mainostamiseen soveltuva säihkyhymy, myös se, että he molemmat ovat juppeja ja uranousukkaita.

Filosofina minun on pakko puuttua muutamaan kurvien suoristeluun, mikä Mattilan mielestä osoittaa tietenkin taantumuksellisuutta ja epätrendikkyyttä ja toimii jarruna tehokkaamman työskentelyn tiellä. On kysyttävä ja vastattava siihen, mitä tuo Mattilan peräämä tehokkuus oikeastaan on. Tehokkuus ilmaisee hyötysuhteen, jonka mukaisesti tavoitteeksi asetetut päämäärät saavutetaan. Se on liikkeenjohdollinen käsite siinä missä ’strategia’ ja ’tulosjohtaminenkin’.

Jotta tehokkuutta voitaisiin tavoitella, pitäisi vallita yksimielisyys siitä, mitä nuo päämäärät ovat. Yliopisto ja tiede ovat kuitenkin organisaatioita, joissa päämääristä ei vallitse yksimielisyyttä. Yksimielisyyttä päämääristä ei pidäkään vallita, sillä niiden selvittäminen on kunkin tutkimuksen tai hankkeen prosessissa selvitettävä asia eikä etukäteen asetettavissa oleva tavoite.

Niinpä ”tehokkuuden tavoittelu” on itseään vastustava paradoksi, ainakin yliopistoissa harjoitettavan toiminnan kannalta. Joskus on jopa toivottavaa, ettei työskennellä liian tehokkaasti, sillä tehottomuudessa luodaan ja ylläpidetään ajattelutilaa. Sitä vaativat myös kriittisyys ja luovan sekä kekseliään olotilan ja vaihtoehtojen tavoittelu.

Tehokkuus voi olla johdettua, kun taas todellisessa tieteessä tieteenharjoittajat löytävät ja asettavat päämääränsä itse aina sen mukaan, mitä pitävät totena, hyvänä ja oikeana. Kun ihmisillä on koulumaailmassa myös joutilasta aikaa (kreikan kielen sana skholee merkitsi alun perin ’joutilasta aikaa’), he pohtivat mahdollisuuksia tehdä toisin. Tuloksena voi olla hyödyllisiä keksintöjä tai jopa suuryrityksiä.

Valitettavasti yliopistoissa puhutaan entistä enemmän Pekka Mattilan ja muiden puupäiden opettamaa kieltä, jonka mukaisesti päämääriä ja strategioita hiotaan ”tiedepoliittisten linjausten” tekemiseksi, ”painopistealueiden” määrittelemiseksi ja ”huippuyksiköiden” nimeämiseksi.

Tiedättekö mitä se on? Se on vallan käyttöä. Vallan käyttäminen puolestaan on metodi, jonka ei lainkaan pitäisi kuulua tieteeseen.

Ymmärrän toki nuoren tutkijan Pekka Mattilan turhautumista, kun yliopistolla ei tunnu saavan aikaan mitään, ilmeisesti myöskään hän itse. Olen kuitenkin sitä mieltä, että oikea käsite kuvaamaan kurjaa tilaa ei ole ’tehottomuus’ vaan ’sairaus’.

Myös omasta mielestäni yliopisto on kipeimpiä työyhteisöjä, joita maa päällään kantaa. Mutta syy ei ole tieteilijöiden eikä tutkijoiden, vaan hiostajien, piinaajien, taloudellisella hirttosilmukalla uhkaajien ja muiden sormenkatkojien, sekä erityisesti kansainvälisyyteen pakottajien, joiden vuoksi yliopistoissa tehtävällä tutkimuksella ei ole ollut enää kosketuspintaa suomalaiseen yhteiskuntaan lainkaan.

Huomautan vielä lopuksi kuriositeetista, joka liittyy Pekka Mattilan titteliin. Suomen Professoriliitto mainitsee sivuillaan, että ”[y]liopistot ovat ottaneet käyttöön myös muita professorijohdannaisia nimikkeitä, joiden haltijat eivät ole yliopistolain mukaisia professoreja. Nämä henkilöt eivät saisi esiintyä professori-nimikkeellä, vaan heidän olisi aina käytettävä koko nimikettään. Tällaisia nimikkeitä ovat mm. Professor of Practice (työelämäprofessori tms.) ja assistant/associate professor (usein suomennettuna apulaisprofessori).”

Tie Suomen talouden pelastamiseksi

Hallituksen yhteinen etu koossa pysymiseksi on käymässä vähiin, ja sen merkiksi päähallituspuolueet kiistelevät ”sopeuttamisesta” ja ”rakennemuutoksesta”. Tämä ei johtune vain lähestyvistä europarlamenttivaaleista vaan juontaa juurensa vaikeasta tilanteesta.

Ikuisuusaihe nimeltä talouskriisi onkin jälleen ajankohtainen, sillä valtion velkakuorman kasvu on heijastumassa reaalitalouteen ja koettelee julkisen talouden selviytymistä. Niin sanottu hyvinvointiyhteiskunta on vaarassa konkreettisesti, kun jatkossa uhkaa vuosikymmenen pituinen nollakasvun aika, ja valtionvelka lähestyy sataa miljardia.

”Sopeuttaminen” ja ”rakennemuutos” ovat yhtä heiveröisiä keinoja ongelmien ratkaisemiseksi kuin keskinäisinä vaihtoehtoina nähdyt verotuksen kasvattaminen ja julkisten menojen leikkaaminen. Ei löydy ratkaisua sen enempää eläkeiän nostosta kuin julkisten palvelujen huononnuksista tai sosiaaliturvan jäädyttämisestäkään. Ne merkitsevät lähinnä hölmöläisten viltinlyhennystä.

Suomen talouden voi pelastaa vain entistä tehokkaampi lisäarvon tuottaminen. Tämä merkitsee, että työ- ja tuotantoelämän olisi tuotettava entistä tehokkaammin arvoja.

Luettelen seuraavassa tärkeimmät keinot.

1) On panostettava valmiiden innovaatioiden ja keksintöjen soveltamiseen ja hyödyntämiseen sekä tuotantoon saattamiseen. Vain entistä tehokkaampi teollinen tuotantoelämä luo sekä lisäarvoa että työpaikkoja ja sitä kautta varallisuutta kansantalouteen.

2) On tehostettava työvoiman käyttöä ja saatava samanaikaisesti työttömyys laskemaan. Tämä tapahtuu korjaamalla työttömyysturva- ja sosiaalietuusjärjestelmä perustulomaiseen muotoon, jossa ihminen voi pitää myös tilapäistyöllä ja osa-aikaisella työllä hankkimansa ansion (suhteellisen suurella veroprosentilla vähennettynä). Ihmisen saavuttaessa elämiseen riittävän ansiotulotason on veroprosenttia jälleen alennettava tasolle, josta se alkaa nousta progressiivisesti tulojen kasvaessa. Näin luodaan kannuste myös tilapäistöiden tekoon, saadaan työttömyysmenoja alennettua ja työttömiä maksamaan itse osa sosiaalikuluista työn kautta. (Lisää tässä teoksessani.)

3) On tehostettava energiankäyttöä ja luotava Suomeen sekä ydin-, tuuli- että uusia vaihtoehtoisia energiantuotannon muotoja.

4) On vältettävä perusturvan leikkauksia, sillä sosiaaliturvaan sijoitetut varat päätyvät perushyödykkeisiin ja kotimaiseen kulutukseen, joka pitää yllä kysyntää ja työllisyyttä Suomessa.

5) On siirryttävä suorien yritystukien jakamisesta verotuksen kautta tapahtuvaan yritysten tukemiseen. Tämä tapahtuu myöntämällä työttömyyskunnissa toimiville yrityksille verohelpotuksia, jotka houkuttelevat yrityksiä siirtämään tuotantoaan ruuhka-Suomesta ongelmakuntiin. Verohelpotus on kannustavampi yritystuen muoto kuin suora tukiainen, koska yritys voi hyödyntää sen vasta voittoa ja arvonlisää tuottaessaan. Suorina avustuksina olisi säilytettävä lähinnä yritystoiminnan käynnistämiseen suunnatut tuet.

6) On panostettava rakentamiseen ja asuntotuotantoon kasvukeskuksissa. Asuntopolitiikka on työpolitiikan keskeinen osa, sillä asuminen työssäkäyntialueella on työ- ja tuotantoelämään osallistumisen ehto. On tuotettava sekä omistusasuntoja, joiden hankinta mahdollistaa työntekijöiden oman varallisuuden kartuttamisen, että vuokra-asuntoja, jotka vastaavat asumisen perustarpeeseen. Asuntotuotannon lisäämiseen pitää tähdätä poistamalla turhia ja hintaa nostavia rakentamis- ja energiamääräyksiä, kaavoittamalla maa-alueita nimenomaan asuntotuotantoon sekä perustamalla julkisen vallan koordinoimia rakentamisohjelmia. Asuntopulaa ei voida poistaa pelkästään markkinaehtoisesti, sillä markkinoiden kannalta jokainen tuotettu lisäasunto vähentää kysyntää, laskee hintoja ja leikkaa tuotantovoittoja ja siten heikentää markkinaehtoisen rakentamisen edellytyksiä jatkossa. Asuminen on perustarve, ja siksi valtion ja kuntien tulee ottaa asiasta vahvempi vastuu perustamalla ja lisäämällä omaa rakennuttamistoimintaa. Erityisesti pitäisi rakentaa pienasuntoja, joista riittää kysyntää, eikä niitä viiden huoneen lukaaleja, jotka eivät mene sen enempää kaupaksi kuin vuokrallekaan.

On selvää, että Suomen talouden ongelmia ei voida korjata nykyisenlaisella tekemättömyydellä vaan ainoastaan arvotuotannolla. Siksi toiminnan esteitä olisi raivattava, ja sinänsä toimintakykyinen tuotantoelämämme olisi saatava toimimaan tulevaisuudenuskoisesti lähtien siitä perusedellytyksestä, että mihin ihminen tässä maassa ryhtyykin, se aina kannattaa eikä johda nujertamiseen julkisen vallan, byrokratian tai säädösviidakon toimesta.

Pitemmällä tähtäimellä olisi pyrittävä palauttamaan kansallisvaltioiden taloudellinen itsemääräämisoikeus ja rahapolitiikka sekä erottava eurosta, joka on talouden globalisoitumisen ohella pääsyy Suomenkin valtiontalouden ongelmiin. Nykyisin edes keynesiläinen elvytyspolitiikka ei johtaisi tuloksiin, sillä julkisen talouden investointitoiminta ei johda kysynnän lisääntymiseen oman kansantalouden tai talousjärjestelmän (kuten euroalueen) piirissä, vaan voi pääomien helpon siirreltävyyden ja kilpailuttamisperiaatteiden vuoksi päätyä kulutus- ja investointitoimintaan missä tahansa päin maailmaa. Tällöin myöskään inflaatioon ei liity taloudellista aktiivisuutta, vaan saattaa seurata stagnaatio.

On syytä muistaa, että Suomen puunjalostusteollisuudenkin ongelmat ja tehtaiden siirtely ulkomaille ovat suoraa seurausta euron jäsenyydestä, kun korkea euron kurssi on murentanut hintakilpailukykyämme euroalueen ulkopuolella, Amerikassa ja Kaukoidässä. Vahinko vain, että poliittisessa elämässämme ei näytä edelleenkään olevan (edes europarlamenttivaalien lähestyessä) selkeää, uskottavaa ja perusteltua talousohjelmaa nykypolitiikan virheiden korjaamiseksi. Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin muun muassa tässä, tässä  ja tässä.