Euroopan valtioiden itsenäistyminen etenee

Brittien pääministerin Theresa Mayn siirrettyä brexit-neuvottelutuloksen parlamenttiäänestyksen hamaan tulevaisuuteen Suomen valtamedia uutisoi Ison-Britannian EU-erosta aivan kuin kyseessä olisi jälleen eroa koskeva periaatepäätös: että taaskin muka tapahtuu jotain aivan dramaattista.

Lykätessään parlamenttikäsittelyä May näköjään ymmärsi, että tuloksen selvä hylkääminen olisi johtanut ongelmiin tai hallituskriisiin. Toimittajat varmaan toivoivat pääministerin vaihtamista, hallituksen kaatumista, uusia vaaleja ja uutta kansanäänestystä.

Sopimuksettoman tilan kääntäminen mutatis mutandis sovinnoksi on sekä Britannian että EU:n etu, sillä kansan jatkuva äänestyttäminen veisi pohjan politiikan uskottavuudelta. Heinäsirkoilla ja vedenpaisumuksella uhkaileminen on turhaa tilanteessa, jossa myös eropäätöksen periaatteellisten vastustajien kannattaa sopia kaupan, lentoliikenteen, turismin ja työn sekä opiskelun jatkumisesta, kun ero astuu voimaan 29. maaliskuuta 2019.

Tällä tavoin eroa ei juuri huomaa. Vai voitteko väittää, että Norjan kanssa on jotenkin vaikeaa, kun maa ei ole EU:n jäsen?

Samalla kun Ison-Britannian itsenäistyminen etenee, on federalismi edennyt finaaliinsa myös Ranskassa, jossa Emmanuel Macronin regime kamppailee kuolinkouristuksissaan. Neljä viikkoa jatkuneet mellakat laukaisi keskiluokan näkökulmasta hyvin konkreettinen toimenpide: polttoaineveron korotus.

Asumistuen leikkausten, eläkkeiden pienentämisen ja verojen yleisen korottelun kanssa ne ohjasivat alempaan keskiluokkaan kuuluvia (eli niin sanottuja työläisiä) vetämään päälleen kellertävät turvaliivit ja lähtemään kaduille keskustelemaan. Tästä puhe keltaliiveistä (gilets jaunes). Kuka sanoikaan, että mellakat ovat vaiettujen puhetta?

Valtamediassa on esitetty epäilyjä, että ne toista sataa tuhatta mellakoitsijaa, jotka ovat rähinöineet ympäri Ranskaa, olisivat Venäjän innostamia agentteja. Oletus johtunee huomiosta, että keltapaitojen Twitter-kannanottoja on jaeltu aktiivisesti venäläisillä tileillä.

Euroopan ongelmat ovat ehkä Venäjän valtapoliittisten etujen mukaisia, mutta ne kiinnostavat myös muista syistä. Venäläisessä sosiaalisessa mediassa länsimaiset poliitikot esiintyvät luultavasti vain siksi, että Länsi-Euroopan sosiaalisessa mediassa heidän viestejään sensuroidaan ja valtamediassa viestit tukahdutetaan ja esiintymiset kielletään.

Ranskan sisäpoliittisten ongelmien syvenemiseen ei tarvita Venäjän toimia. Macronin hallinto on saanut ongelmansa aikaan ihan itse. Suomalaisen iltapäivälehdistön tapa nähdä asia niin, että Macronilta odotetaan nyt tehokkaita toimia (Ilta-Sanomat 10.12.2018), on surkuhupaisa. Itse en odottaisi häneltä yhtään mitään. Nykytila on nimenomaan hänen tehokkaiden toimiensa syytä.

Kirjoitin jo Macronin tultua valituksi presidentinvirkaan, että tämän pankkiirin ja pörssikeinottelijan valinnasta poliittiseen tehtävään ei hyvää seuraa. Päätin analyysini vähemmän mairittelevaan ennusteeseen, jonka mukaan ”tulos merkitsi tappiota Ranskan kansalle. Viiden vuoden kuluttua Ranskan valtio ja Euroopan unioni ovat niin kurjassa tilassa, ettei länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän pelastamiseksi voida todennäköisesti tehdä enää mitään muuta kuin turvautua avoimeen väkivaltaan.”

Juuri niin on käynyt. Ainoa hyvä puoli, joka Macronin toiminnasta voidaan osoittaa, on kansalaisten protesteina ilmenevä järkiinsä tuleminen. Kansa on nimittäin oivaltamassa, että kantaväestön selkänahkaan kohdistuva kuppaus on maahanmuuttokulujen syytä ja seuraus dynamiittityhmästä avoimesta rajapolitiikasta. Kun Iso-Britannia nyt asettelee passi- ja viisumikäytäntöään kohdalleen, on tarkoitus tehdä tiukkaa maahantulopolitiikkaa.

Kun viimeksi käsittelin Macronin Eurooppa-poliittisia näkemyksiä elokuussa, pidin hänen jakoaan ”reaktorin ytimeen” ja Euroopan ”visiokehiin” EU:n jakamisena Itä-Roomaan ja Länsi-Roomaan. Realistinen vaihtoehto on totaalinen hajoaminen, sillä korttitalot eivät koskaan lakoa puoliksi.

Mikäli Espanjan talous kellahtaa ja pitkään horjunut Italia kaatuu IMF:n syliin, ei Euroopan unionista jää jäljelle kuin savuavat rauniot. Euroopan oliiviöljymaat Kreikka ja Portugali ovat olleet jo kauan kaikkien pelastusrenkaiden tavoittamattomissa, ja Itä-Euroopan maat ovat kypsiä lähtemään, sillä niille riittää Nato. Saksan Merkel on rampa ankka, eikä kunnon johtajaa ole näköpiirissä.

Hajaannus on harmillista sikäli, että pelkkänä vapaakauppaliittona unioni voisi toimia, mutta ei väestöjen vapaaseen liikkuvuuteen eikä yhteiseen rahaan perustuvana valtioliittona.

Ensi kesän europarlamenttivaaleista tulee kuumottavat, sillä niissä EU kokee U-käännöksen. Uskon vaikutuksen säteilevän Suomeen niin, että ainoa liittovaltiopolitiikkaa aidosti vastustava vaihtoehto, eli Perussuomalaiset, voi saada yleistä EU-kriittisyyttä vastaavan kannatuksen, joka saattaa yltää 30 prosentin tasolle.

Hyvää suunnanmuutoksessa on, että itävaltalais-japanilaisen kreivin ja vapaamuurarin Richard Coudenhove-Kalergin märkä uni väestöjen etniseen sekoittamiseen ja rajattomaan Eurooppaan perustuvasta liittovaltiosta siirretään silloin lopullisesti historiaan.

Tapahtuneiden tosiasioiden edessä

Sisäministeri Kai Mykkänen on matkustanut Marokon Marrakechiin hyväksymään YK:n siirtolaissopimusta. Samaan tapaan Kekkonen oli ”matkalla Moskovaan” ja Juha Sipilä Kultarantaan.

Perussuomalaisten kansanedustaja Ville Tavio teki oikeuskanslerille kantelun eduskunnan sivuuttamisesta, kun valtioneuvosto ei perustuslain 94 § vastaisesti hankkinut Yhdistyneiden kansakuntien GCM-siirtolaissopimukselle eduskunnan hyväksyntää.

Perustuslain mukaan merkitykseltään huomattava sopimus vaatii eduskunnan hyväksynnän, ja niinpä hallituksen arvio sopimuksen ”vähäisestä merkityksestä” on ollut virheellinen. Asiakirjan huomattava merkitys perustuu vähintäänkin tuomioistuinkäytännöistä saataviin ketjuuntumisvaikutuksiin.

Sopimuksella on sen muodosta tai nimestä riippumatta suuri merkitys, jos ja kun tuomioistuimet alkavat käyttää sitä ohjenuoranaan maahanmuuttoa koskevien ratkaisujen tekemisessä. Silloin kompaktin suuntaviivamaiset julistukset aktualisoituvat ja realisoituvat sekä muuttuvat velvoitteiksi. Kirjoitin aiheesta kolumnissani ”Miksi GCM pitää hylätä? ”

Oikeuskanslerinvirasto ei ole antanut asiassa minkäänlaista ratkaisua, vaikka sitä pyydettiin kiireellisenä. Siten OKa halunnee väistää oikeudellisen arvioinnin vedoten ”tapahtuneisiin tosiasioihin”. Siitä puolestaan alkaa ministerin juridinen vastuu.


GCM vaarantaa myös sananvapauden

Yhdistyneiden kansakuntien Global Compact for Migration -asiakirjan merkitystä on vähätelty mediassa ja hallinnossa koettamalla lavastaa sopimus vaikutuksettomaksi. Tosiasiassa Suomella ei ole ollut yhtä tärkeää ulkopoliittista asiakirjaa edessään pitkään aikaan. 

Muiden muassa Fox News ja Express ovat olleet huolissaan siitä, että GCM-sopimuksen sananvapauskohta voi kriminalisoida maahanmuuttokritiikin, ja Svenska Dagbladetin mukaan myös Ruotsin journalistiliitto vastustaa sopimusta siksi.

Sopimuksen mukaan viranomaisten tulisi kiistää  taloudellinen tuki ”suvaitsemattomasti” tai ”epäasiallisesti” siirtolaisiin suhtautuvilta medioilta. Liiton puheenjohtajan Jonas Nordlingin mukaan tämä johtaa ”makutuomioistuimiin”, jotka päättävät mitkä mediat toimivat hyväksyttävästi.

Norjalainen Journalisten puolestaan kirjoittaa, että YK:n siirtolaissopimuksen mukaan viranomaisten pitää ohjata mediaa ja toimittajia ”oikeanlaiseen” raportointiin ja journalismiin. Norjan toimittajaliiton Reidun K. Nybøn mukaan liitto pitää siirtolaissopimusta vapaan lehdistön vastaisena ja vastustaa sopimuksen hyväksymistä siksi.

Sananvapaus alkaa kuumottaa maahanmuuttoon liberaalisti suhtautuneita viestimiä vasta, kun liberaali maahanmuuttopolitiikka vie niiltä liberaalin sananvapauden, joka sulaa suvaitsevaisten käsiin kuin saippua.

Suomen Journalistiliitto ei ole ottanut asiaan mitään kantaa, sillä valtamedian asenteet ovat jo valmiiksi maahanmuuttovyöryä puolustavassa asennossa, eikä ristiriitaa sananvapauden ja agendajournalismin välillä havaita.

GCM on aiheuttanut muutamien poliitikkojen ja tieteenharjoittajien kirjoitusten sensurointia valtamediasta, mikä antaa huonon kuvan medioiden kyvystä välittää tietoa yhteiskunnassa vallitsevista näkemyksistä.

Niinpä toivoisin lehdiltä pidättyvyyttä ja itsehillintää poliittisten ehdokkaiden sananvapauden rajoittamisessa etenkin vaalien nyt käynnissä olevana kampanja-aikana. Mitään otteluja ei pidä ratkaista tuomaripeleillä, ja jos joku niin tekee, sitä kurjempi juttu sensoreille itselleen.


Sivistyneet vastustavat

Parlamentin äänestykseen GCM saatettiin Saksassa, Virossa ja Latviassa, ja siitä ovat irtisanoutuneet monet länsimaat, kuten Yhdysvallat, Itävalta, Unkari, Puola, Tshekki, Kroatia ja Bulgaria. Muun muassa USA katsoi expressis verbis sopimuksen vaarantavan maan suvereniteetin maahanmuuttopolitiikassa.

Suomessa Perussuomalainen puolueemme on ainoa, jolla on sopimuksen hyväksymiseen kielteinen (ja suomalaisten kannalta myönteinen) kanta. Mikään ei vaatisi Suomea sitoutumaan asiakirjaan, josta ei ole odotettavissa mitään hyötyä vaan pelkästään potentiaalisia velvoitteita. Se ei ole siis Suomen etujen mukainen ja on siksi hylättävä.

Usein sanotaan, että Perussuomalaiset asettuvat kaikkia vastaan. Asia näyttää kuitenkin olevan niin, että muut puolueet asettuvat Perussuomalaisia ja samalla myös Suomen kansallista etua vastaan. Maahanmuuttokritiikittömän moraaliposeerauksen, vieraskoreuden ja näennäisesti hyveellisen roolipelaamisen hintana on vaipuminen aina vain syvemmälle ja syvemmälle siirtolaisongelmien suohon, jonka ratkaisuna nähdään pakolaisten ja turvapaikkaturistien loppumaton vastaanotto.

Sen sijaan kukaan ei puhu pakolaisuuden todellisen juurisyyn ratkaisemisesta mitään. Sellaisena voisi toimia esimerkiksi kehitysavun tekeminen maailmanlaajuisesti ehdolliseksi. Ehtona tulisi olla väestöräjähdyksestä kärsivien maiden poliittinen sitouttaminen rauhantilaan ja yhden lapsen politiikkaan.

Sellainen voisi olla nimeltään vaikkapa GALB-sopimus eli Global Agreement to Limit Births (Maailmanlaajuinen Sopimus Syntyvyyden Rajoittamiseksi). Mitäpä siis, jos YK saisi aikaan tällaisen oikeasti vaikuttavan ja oloja parantavan asiakirjan?


Miksi YK ei ole auktoriteetti vaan ihmisoikeuksien amatööri?

Yhdistyneiden kansakuntien leväperäisyys johtuu liian monen sopan kertymisestä samaan lusikkaan. Islamilaisilla kehitysmailla on YK:ssa niin paljon valtaa, että ne saivat muun muassa homoseksuaalisuuden poistetuksi syrjintäsuojan piiristä vuoden 2010 marraskuussa.

YK:n yleiskokous päätti tuolloin poistaa seksuaalisen suuntautumisen päätöslauselmasta, jonka tarkoitus on suojella ihmisiä kuolemanrangaistuksilta. Tämä tarkoittaa, että yleiskokouksen mielestä homoseksuaalisuuden perusteella saa tuomita kuolemaan.

Kuolemantuomioita homoille, lesboille, biseksuaaleille ja transseksuaaleille langetetaan edelleen monissa islamistisissa maissa, joten YK:n päätös merkitsi myönnytystä muslimien harjoittamalle mielivallalle. Valtamedia on ollut asiasta hipi hiljaa.

Toisaalta YK on määritellyt uskontojen arvostelemisen ”viharikokseksi” suojellakseen islamia. Tämä osoittaa, että monet YK:n kaltaiset viranomaistahot ovat tasa-arvopolitiikan amatöörejä ja kaksinaismoralismin ylläpitäjiä, eikä niitä siksi pidä ottaa vakavasti muissakaan asioissa.

Näyttöä antaa se, että islamilaiset maat ottivat valtaansa myös Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuskomission, joka joutui kieltämään sharia-lain arvostelun ja islamilaisten maiden ihmisoikeustilanteen moittimisen. Jokaisen ihmisen universaali ihmisoikeus on nyt se, ettei hänen islaminuskoaan saa kritisoida millään tavalla!

Käytännössä islamistiset maat soveltavat päätöstä sensuurin välineenä estääkseen ihmisoikeusrikosten, kuten homoille langettamiensa kuolemantuomioiden, arvostelun. Tuomioita toteutetaan keskellä kirkasta päivää julkisten hirttäjäisten muodossa.

Juuri tämän vuoksi vihapuhetta ei ole islamin kritisoiminen vaan sen julistaminen.

YK on antanut myös monia muita päättömiä julistuksia, joista yksi on taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus. Se velvoittaa maita tavoittelemaan täystyöllisyyttä, joka on kansantaloustieteellinen mahdottomuus eikä edes välttämättä mikään ihanne. Kuitenkin sopimus sitoo myös Suomea.

Hulluinta on, että sosiaalisen korruption ja mädättämisen kapellimestarina toimivat Euroopan unioni ja sen uuskommunistiset tarkoitusperät, joihin kuuluu liittovaltioihanne, väestöjen sotkeminen, islamisoiminen, kansallisvaltioiden mitätöiminen ja kulttuurien yhdenmukaistaminen.

Niille täysin välttämätöntä on myös GCM-sopimuksen läpiajaminen ilman käsittelyä eduskunnan täysistunnossa ilman, että asiaan olisi saatu eduskunnan virallista kantaa sekä avointa argumentaatiota kaiken kansan edessä. Afrikan viidakoissa kansansa pettäneet sidotaan toteemiin tai laitetaan bataatti suussa pataan paistumaan.

---

Päivitys: Oikeuskansleri Tuomas Pöysti antoi tämän kirjoituksen julkaisemisen jälkeen ratkaisun, jonka mukaan GCM on ”ennemminkin oikeudellisesti sitomattomiin yhteistyöpöytäkirjoihin rinnastuva eikä perustuslain 93 ja 94 §:ssä tarkoitettu valtiosopimus tai muu kansainvälinen velvoite”, eikä kantelu siten anna aihetta toimenpiteisiin.
Oikeuskanslerin ratkaisu toisaalta varmentaa sen, että GCM ei sido Suomea eikä hallituksen ole pakko laittaa sitä täytäntöön miltään osin. GCM:ään ei voida vedota lainsäädännöllisiä velvoitteita Suomelle asettavana asiakirjana, ja Suomen hallitus voi myös irtautua koko asiakirjasta.

Yksittäisistä yleiseen: mikä on tarpeeksi?

Kokeellisen tieteen menetelmä on induktio, eli eteneminen yksittäisistä havainnoista yleiseen johtopäätökseen. Sen eräs sovellutus on tilastolliseen yhteisesiintymiseen liittyvä päätelmä, jonka mukaisesti yhdessä esiintyvien asioiden välillä vallitsee myös syyn ja seurauksen välinen kausaaliyhteys.

Jos kysytään, miksi avaruusaluksia suunnittelevat ihmiset ovat lähes kaikki lähtöisin yliopistoista ja miten rationaalinen maailmankuva liittyy asiaan, voidaan vastata, että vahva korrelaatio heidän toimintansa ja taustansa välillä selittyy juuri heidän rationaalisella maailmankuvallaan.

Ja jos kysytään, miksi zande-magiaa harjoittaneet ihmiset olivat lähes kaikki lähtöisin viidakoista ja miten heidän irrationaalinen maailmankuvansa liittyy asiaan, voidaan vastata, että vahva korrelaatio heidän toimintansa ja taustansa välillä selittyy nimenomaan heidän alkukantaisella maailmankuvallaan, joka on linkki ajattelun ja toiminnan välillä.

Mutta entäpä, jos kysytään, miksi alaikäisiin kohdistuneista seksuaalirikosten tekijöistä suuri osa on lähtöisin alueelta A ja millä tavoin heidän keskuudessaan yleinen uskonto X liittyy asiaan, miksi ei enää saisikaan vastata, että vahva korrelaatio heidän ajattelunsa ja toimintansa välillä selittyy heidän uskonnollaan X?

Tiettyjen ideologioiden ja uskomusjärjestelmien syy–seuraus-vaikutuksia kannattajiensa käyttäytymiseen on vaikea osoittaa ehdottomasti. Niitä on toisaalta myös vaikea kiistää ehdottomasti, niin kuin ajatusten yhteyttä tekoihin yleensäkin. Juuri siksi väite voidaan ongelmattomasti esittää yhteiskunnallisena tulkintana.

Ajatukset vaikuttavat ideologioina uskontojen kannattajien maailmankuvassa, kulttuurissa, ajatuksissa ja teoissa, usein vieläpä alitajuisesti. Väitteet siitä, kuinka tuo vaikutus täsmällisesti tapahtuu, eivät ole ehdottomasti oikeiksi eivätkä vääriksi todistuvia, mutta molemmat ovat arvioitavissa sekä tieteellisen että poliittisen ideologiakritiikin näkökulmasta.

Juuri siksi yleistyksiä pitää tehdä. Ilman niitä ei nimittäin ole ymmärrystä eikä merkitysten arviointia ja tulkintaa. Erästä uskontoa pidetään kuitenkin tyrmistyttävästi kaiken arvostelun ulkopuolella, vieläpä arvostelijoihin suunnattujen rangaistusten uhalla.

Mikä sitten syiden ja motiivien vapautuneessa pohdinnassa voisi olla niin vaarallista? Syynä lienee kyseisen uskonnon aiheuttama terrorin uhka, jonka vuoksi myös suomalaisen tuomiovallan sapelit ovat kääntyneet uhreja ja uhattuja vastaan ja sulattaneet pois sananvapauden. Sillä tavoin toimivasta tuomiovallasta itsestään on tullut osa viidakoista tuttua magiaa.

Entä tuo zande-magia? Mitä se on? Pohjois-Afrikassa asuneet azande-kansan edustajat uskoivat Mboli-nimiseen jumalaan. Uskontoon kuului käsitys, että noidat voidaan tunnistaa myrkyttämällä kanan nokka ja kysymällä siltä syyllisen nimeä. Jos kana kuoli, epäilty oli syyllinen.

Rangaistuksena oli yleensä vain kehotus lopettaa noituminen, sillä noidan katsottiin voivan aiheuttaa sairauksia ja sadon menetyksiä myös tiedostamattaan ja tarkoittamattaan. Huomion takaa kajasteli tuomarien oma alitajuinen oivallus, että vitsaukset eivät oikeasti johdukaan noitumisesta vaan todellisuudesta itsestään. Tehokkaampaa sanktiota ei ollut myöskään jaettavissa, sillä heimon jäsenet saattoivat jatkaa noitumista salassa, joka tapauksessa. Näin toimii Suomen oikeuslaitos, joka tuomitsee kansalaisia ”uskonrauhan rikkomisesta” ja ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta”.


Mennään sitten aivan toiseen aiheeseen

Maamme oikeuslaitos ja media ovat sairaassa tilassa, kun maahamme tuotettu primitiivinen uskonto saa edetä vihapuheineen, ja ”turvapaikanhakijoina” tänne virtaavat joukkiot raiskaavat naisia ja lapsia, eikä tästä kaikesta saisi edes puhua julkisesti. Esimerkkinä nyt vaikkapa tapa, jolla Uusi Suomi lopetti oikeuteni kirjoittaa Puheenvuoro-blogiinsa. Erinomainen esseisti ja puolueen puheenjohtaja Jussi Halla-aho kirjoitti 7.12.2018 Twitterissä, että

”[...] maassa on kasvava joukko miehiä, jotka ovat kiinnostuneita hyvin nuorista tytöistä. En lähde ääneen arvelemaan, johtuuko tämä kulttuurista vai uskonnosta, koska sellaisista arveluista päätyy käräjille, mutta tekijöiden selittäminen häiriintyneiksi yksilöiksi on tapausten määrä huomioiden naiivia ja älyllisesti epärehellistä. [...]
Suurten kaupunkien kauppakeskuksissa voidaan joka ilta nähdä maahanmuuttajamiesten laumoja, jotka piirittävät hyväksyntää ja ihailua kaipaavia pimuja. Miehillä on pahat mielessä, ja on väistämätöntä, että ikäviä uutisia tulee. Ja tulee. Ja tulee. [...]
Näitä tyttöjä uhrataan ’vastuullisuuden’ alttarille. Presidentti on hiljaa. Ministerit ovat hiljaa. Feministit ja lapsivaltuutettu ovat hiljaa.”

Tietyt ulkomaalaislaumat ovatkin voineet polkea suomalaisia neitoja kuin tulpattomia mopoja, mistä kertoivat hiljattain julki tulleet seitsemän pakolaisen törkeät lapsiin kohdistetut seksuaalirikokset Oulussa. Asiaan ei tietenkään liity joulukuun alussa lehdissä raportoitu ja poliisin tutkima tapaus, jossa ulkomaalaistaustaisen mieshenkilön epäillään raiskanneen kaksi 14-vuotiasta nuorta. Aiheeseen liittymättömästi kuin ohimennen tuli viime viikolla esille myös oikeuden päätös, jossa alaikäisen raiskauksesta tuomittiin nuorehko afganistanilainen mies.

Ei ilmiötä, ei mitään ihmeteltävää. Hajaantukaa!

Tapauksia on tullut esille ketjussa ympäri Eurooppaa niin, että voisi jo alkaa epäillä, että käyttäytymisen ja taustan välinen korrelaatio kertoo jotakin myös takana vaikuttavasta kulttuurista, johon sisältyvät tietenkin myös uskonnot ja ideologiat.

Voidaankin kysyä, mikä on tarpeeksi, Kai Mykkänen ja Petteri Orpo, jotta ovi turvattomuutta tuovilta turvapaikanhakijoilta voidaan laittaa kiinni. Mikä on tarpeeksi, jotta johtopäätös tietyn uskonnon tai tietyn kulttuurin vaikutuksesta tiettyjen kansanryhmien tiettyihin käyttäytymistaipumuksiin voidaan tai pitää tehdä?

Tietyn uskonnon arvostelemiseksi ei tarvitse olla myöskään ilmiötä sisältäpäin tarkasteleva ”asiantuntija”, sillä parhaan asiantuntijaposition tarjovat ulkopuolisen havainnoitsijan asema ja filosofian yleinen menetelmäkalusto. Eihän kenenkään tarvitse olla myöskään lehmä tietääkseen, että maito on hapanta.


Mitä pitäisi tehdä?

Eilen tuli uskomaton truuttaus Tarja Haloselta, jolta satoi empatiaa ja ymmärtämystä rikosten tekijöille. Yleisradion haastattelussa hän katsoi, että raiskausten syy on pakolaisina maahamme tulleilta puuttuva läheiskontrolli. Sitten hän vaati, että tämän vuoksi heidän perheensä pitäisi saada kiireesti tänne.

Helsingin Sanomat kirjoitti: ”Halosen mukaan perheitä suosiva pakolaispolitiikka olisi turvallisempaa. ’Siksi pitäisi aina perheitä yhdistää, jotta olisi oman yhteisön lähikontrolli’.”

Voi elämän käsi, onko armeliaisuudella ja toisen posken etiikalla mitään rajaa? Demaripresidentti halusi käyttää pakolaisten tekemiä rikoksia verukkeena myös heidän perheidensä saamiseksi tänne olojamme rikastuttamaan, ja lehti mainosti päähän pälkähdystä ”voimakkaana kannanottona”.

Halosen älynväläys perustuu oletukseen, että perheiden tätiarmeijat muka pidättelevät pallit pinkeinä kaduilla juoksevia keskiyön kulkijoita, jotka kokevat valloittamansa valtion jonkinlaisena vapauden Eldoradona. Mikäli kuvaan muistetaan tuo alussa mainitsemani kulttuuri, huomataan, että juuri heidän kulttuurissaan naisilla ja mummoilla ei ole mitään vaikutusvaltaa miesten käyttäytymiseen, jota leimaavat naisten alistaminen ja patriarkaalisuus. Pitävätpä monia vaimojakin heidän sukkiensa väristä riippumatta.

Omasta mielestäni perheet pitäisi yhdistää takaisin lähtömaihin niin pian kuin mahdollista ja sotilaskarkurit sekä muut taistelijat lähettää käymään oma sotansa kotimaassaan. Ankkurilasten lähtö Välimerelle seilaamaan pitäisi estää. Vastuu vieraiden kansankuntien jälkeläisistä kuuluu heidän vanhemmilleen itselleen. Moraalitonta on, että he lähettelevät jälkikasvuaan merelle kuolemaan perheiden yhdistämisen toivossa. Siksi myös Harja Talosen heittämältä syötiltä pitäisi katkaista siima.

Miksi kenenkään muiden kuin meidän perussuomalaisten mieleen ei tule Tanskan pääministeripuolueen Venstren mieleen juolahtanut ajatus, jonka mukaisesti käännytettäviä rikollisia aletaan lähettää autiolle saarelle?

Olemme vaatineet jo pitkään maahan pääsyn torppaamista rajoille, palautettavien säilöön ottamista sekä pikaista toimittamista takaisin lähtömaihinsa. Matkaan lähdön estäminen olisi tietenkin tehokkaampaa, sillä varjopuolena tässä kierrätyksessä ovat lentomatkoista ja kahden saattajan mukanaolosta koituvat suuret kulut, jotka tosin jäävät kotouttamis- ja muita kuluja pienemmiksi. Milloin sinä, hyvä veronmaksaja, olet saanut valtiolta lahjaksi kolmen hengen lentoliput Lähi-itään?

Kun Petteri Orpo, Kai Mykkänen, Juha Sipilä ja Antti Rinne puhuvat nyt ennen vaaleja maahanmuuton hallintaan saamisesta, ”oikeusvarmuudesta” ja ”turvapaikkaprosessin laadunarvioinnista”, kenenkään ei kannata hurahtaa tuohon tuulesta turvoksissa olevaan vouhotukseen mukaan.

He, samoin kuin vihervasemmiston viidakkokuumeiset ääriliikkeet, pulputtavat vain siksi, että tulossa ovat vaalit. Gallupit puolestaan ovat luvanneet demareille menestystä vain siksi, että kansalta on päässyt unohtumaan, mitä he tekivät viimeksi hallituksessa ollessaan.


Jukka Hankamäki

FT, VTT
Filosofi, sosiaalipsykologi

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

Avoin kirje Uuden Suomen Markku Huuskolle ja Alma Medialle

Päätoimittaja Markku Huusko,

Uuden Suomen puheenvuoropalvelu poisti 7.12.2018 kirjoitukseni ”Analyysia seksuaalirikollisuudesta” (6.12.2018) lähettäen minulle ”varoituksen asiattomasta sisällöstä”.

Anonyymisti esitetyssä viestissä viitattiin sensuroinnin perusteena kirjoitukseni kohtaan:

1) ”Muslimitaustaisten turvapaikanhakijoiden todennäköisyys syyllistyä raiskaukseen oli Keskusrikospoliisin vuodelta 2016 olevan tilaston mukaan paikkakunnasta riippuen 10–30-kertainen verrattuna suomalaistaustaisiin.”

Tämä asiakohta perustuu kirjoituksessani lähteistettyyn tutkimustulokseen, josta sitä paitsi uutisoi oman konserninne Iltalehti.

Toisena poistamisen perusteena viestissänne viitattiin kohtaan, jossa olin arvostellut ministeri Mykkäsen vetoamista pelkkään rangaistusasteikkojen kiristämiseen seksuaalirikosten hillitsemiseksi:

2) ”Näin hän peittää ongelmien todellisen juurisyyn, joka on muslimikulttuurin leviäminen Eurooppaan ja Suomeen. Ilman sitä pedofilian esiintyminen olisi todennäköisesti edelleen melko harvinaista.”

Molemmat toteamukseni perustuvat asiantuntijatietoon ja asiantuntija-arvioon asioiden tilasta, eikä niissä ole mitään sellaista, mitä ei saisi, voisi ja pitäisi lausua. Myöskään muslimikulttuurin ei pidä olla arvostelun ulkopuolella, kuten vaikutatte ajattelevan.

Totesin jälkimmäisen asiakohdan jatkoksi selvästi myös, että ”[k]ulttuuriristiriitojen toteaminen ei ole kansanryhmien leimaamista, niin kuin ei epä- ja sosiaalietuusperäisen haittamaahanmuuton valikoitu vastustaminenkaan.”

Niinpä pidän poistoa ja siihen liitettyä kirjoituskieltoa perusteettomana.

Uusi Suomi poisti myös kirjoitusoikeuteni kahden aiemman poiston perusteella, jotka oli niin ikään tehty perusteettomasti ja mielipiteidenvaraisesti.

Valikoimalla tai sensuroimalla asiantuntijoiden mielipiteitä tulette luoneeksi valheellisen ja vääristyneen kuvan maassamme vallitsevasta mielipideympäristöstä.

Poistelemalla akateemisesti etabloituneiden ja kvalifioituneiden henkilöiden tai poliittisten ehdokkaiden (kuten viime viikolla dosentti Arto Luukkasen) tekstejä, pyritte määrittelemään yhteiskunnallisen totuuden omalla tuomaripelillänne, mikä luo huonon kuvan harjoittamastanne journalismista.

Totesin poistetun kirjoitukseni lopulla expressis verbis, että ”[k]ehotan myös valtamediaa uutisoimaan tapauksista avoimesti ja olemaan sensuroimatta aihetta koskevaa poliittista, juridista, filosofista, sosiaalitieteellistä, psykologista ja muuta asiantuntija-argumentaatiota.”

Niinpä esitän, että palauttaisitte sekä kirjoitukseni että kirjoitusoikeuteni Puheenvuoroon.

Minulla on parhaillaan tekeillä median totuuskriisiä koskeva laaja tutkimus, ja toimintanne otetaan siinä joka tapauksessa huomioon.

Olen huolestuneena pannut merkille, että Uuden Suomen puheenvuoropalstalta poistetaan perusteettomasti kirjoituksia ja että kirjoittajia asetetaan julkaisukieltoon heidän esittäessään varsinkin poliittiseen vihervasemmistoon, liberaaliin porvaristoon, EU-eliittiin, islamiin tai maahanmuuttoon liittyvää arvostelua.

Sananvapaus ei ole oikeutta valikoivaan journalismiin, vaan sananvapaus on myös lukijoiden oikeutta tietää näkemyksistämme. Se on yksilöiden vapausoikeus, ei valtiovallan rajoitusoikeus, jota median pitää suojella.

Uusi Suomi kysyi ehdotuksia puheenvuoropalstan uudistamiseksi tänä syksynä. Ehdotan, että lehti lopettaisi aiheettoman sensuroinnin, jonka vuoksi palstan käyttö on pitkälti kuivunut.

Mitään ”keskusteluohjeita” tai ”yhteisönormeja” ei pidä asettaa eikä tulkita siten, että ne palvelevat vain niitä poliittisen vihervasemmiston edustajia, jotka ovat jääneet palstoillenne rähinöimään, reuhaamaan ja kavaltelemaan ilmiannoillaan toisia ihmisiä asiallisten kirjoittajien joutuessa väistymään.


Jukka Hankamäki

FT, VTT
Filosofi, sosiaalipsykologi

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

Kirjoituksesta on lähetetty kopio myös uutispäällikkö Teppo Ovaskaiselle ja konserninne toimitusjohtajalle Juha-Petri Loimovuorelle.

Itsenäisyyden mediaesitys ja kahtiajakojen syyt

Itsenäisyyspäivän vietto on suurimmaksi osaksi median luoma tarina, vaikka itsenäisyys sinänsä ei pelkkää tarinaa olekaan. Kaikki tietävät, että kerrottuina asiat ovat joka tapauksessa erilaisia kuin todellisuudessa.

Koska 6.12. oli aurinkoinen päivä, kävelin pitkin ja poikin Helsingin katuja ja havaitsin kaupunkikuvassa myöhemmin iltapäivällä useaa erilaista marssijaa, kulkuetta ja juhlijaa. Katutapahtumiin kokoontuneiden käsityksillä itsenäisyyden merkityksestä on nähdäkseni yhtä paljon eroa kuin median itsenäisyydestä luomalla kuvalla ja tavallisen keskivertokansalaisen kokemalla itsenäisyyden vietolla.

Kuva eroista ja repeämistä vahvistui, kun tulin kotiin televisioruudun ääreen. Tein poikkeuksen ja katselin ystäväni kanssa Linnan juhlien kättelyseremonian alusta loppuun asti. Ihan vain analyysia tehdäkseni.

Valtamedian esittämä kuva itsenäisyydestä on todellakin hyvin erilainen kuin katukuvassa näkyvä itsenäisyyden vietto. Elitisoitumisteorioita hyödyntävä puhe talouseliitistä, EU-eliitistä ja hegemonisesta mediaeliitistä ei ole palturia.

Suomen itsenäisyyspäivän vietto on vahvasti ritualisoitunut. Yksi itsenäisyyden merkitystä eniten jäykistäviä tapahtumia on tiedostavaisten moittiman ”äijäölähtelyn” ohella juuri tuo itsenäisyyspäivän juhlavastaanotto. Sartrelainen jono sopii ehkä kuvaamaan nyky-Suomea, mutta sen vaikutukset kansakunnan kollektiiviseen alitajuntaan voivat olla traumatisoivia. Jonossa oli aika paljon myös niin sanotun valtamedian patruunoita ja akatemioiden sekä muun niin sanotun älymystön paimenia.

Olen aiemmin väittänyt, että kansanryhmien kahtiajaot heijastelevat halkeamaa, jonka mukaisesti on syntynyt kaksi erilaista todellisuuden tulkintaa: (1) yhtäältä tunteenomainen ja ihanteellinen ja toisaalta (2) järkiperäinen ja todellisuudentajuinen. Monetkin suomalaiset ovat yksimielisiä siitä, että pitäisi säilyttää vapaamielinen hyvinvointiyhteiskunta, mutta käsitys oikeista menetelmistä vaihtelee.

Idealistit ja emotionaaliset ovat sitä mieltä, että hyvä yhteiskunta toteutuu, kun sovelletaan monikulttuurisuuden ideologiaa, otetaan vastaan loputtomasti väkeä kehitysmaista ja esitetään ongelmien syntyessä suvaitsevuuden vaatimuksia. Realistit ja rationalistit puolestaan haluavat säilyttää oman kulttuurimme, väestöpohjamme ja kansallisen itsemääräämisoikeutemme sekä vahvistaa niitä itseisarvoina.

Tämä kahtiajako on heijastunut myös itsenäisyyden esittämistä koskevalle tasolle eli mediaan tavalla, jolla media on haljennut kahtia: yhtäältä idealistista ja ritualisoitunutta itsenäisyyskäsitystä toistavaan valtamediaan ja toisaalta vaihtoehtoiseen tapaan esittää itsenäisyyden merkitystä korostamalla jokapäiväisyyttä, realismia ja arkirationalismia.

Yhteiskunnallisia kahtiajakoja päivittelevä moralisointi on tyhjänpäiväistä siksi, että sen yhteydessä ei yleensä selitetä jakolinjojen juurisyitä. Huonoksi esimerkiksi käykööt nyt vaikkapa näyttelijä Jasper Pääkkönen, jolta Yleisradion TV-toimittaja sai lypsetyksi ne aivan välttämättömät valittelut ”vastakkainasetteluista” ja ”vihapuheesta”.

Pääkkönen oli saanut valmiiksi Hollywood-elokuvansa BlacKkKlansman, joka sijoittuu historiaan mutta jonka motiivina on esiintyjän mukaan arvostella historiallisen tendenssielokuvan kautta eräitä nykyajassa vallitsevia virtauksia, kuten juuri tuota vihapuheeksi sanottua yhteiskuntakritiikkiä.

Kliseitä on tietenkin käytettävä, sillä muutoin ne eivät pysy elinvoimaisina. Jos haluaa kuitenkin ymmärtää jotakin siitä, miksi suomalaisten rivit ovat halki pahemmin kuin koskaan kansalaissodan jälkeen, on myönnettävä, että siihen ovat johtaneet maahanmuutosta johtuva erimielisyys, globalisaatiosta seurannut työmarkkinoiden hajoaminen ja taloudellinen eriarvoisuus sekä keskittämispolitiikkaan perustuva alueellinen eripura.

Jos haluaa tajuta, miksi saman päivän uutisissa näytettiin kuvia Ranskassa mellakoivista keltapaidoista ja Britanniassa EU-eroa juhlivista ihmisistä, on ymmärrettävä, että nimenomaan EU:n harjoittama löyhä maahanmuuttopolitiikka, taloudellisen itsemääräämisoikeuden riisto ja pyrkimykset kursia megalomaanista liittovaltioajatusta kokoon väkipakolla ovat johtaneet Euroopan kansat pitämään asemistaan ja oikeuksiensa repaleista kiinni.

Juuri näin ovat syntyneet nuo niin sanotut kahtiajaot ja vastakkainasettelut, jotka heijastuvat myös median kahdessa erilaisessa todellisuuden tulkinnassa. Mikäli niitä halutaan jotenkin sovittaa tai lieventää, olisi valittava vaihtoehto numero 2, eli palattava samoja jälkiä lähtökohtaan: kansallisvaltioiden Eurooppaan, jossa toteutetaan omakulttuurisuutta, rajakontrollia ja kansallista itsemääräämisoikeutta.

Myös Yleisradion kannattaisi kuunnella tarkasti, mitä sanottavaa kansallismielisillä oikeastaan on, eikä kiertää kameran kanssa mainostamassa ”Helsinki ilman natseja” -mielenosoituksia. Miten olisi ”Helsinki ilman Antifaa, Varista ja Takku.netiä”?

Sillä paikkaansa pitävät Nietzschen viisaat sanat: ”Joka taistelee hirviöitä vastaan, katsokoon, ettei hän itse muutu siinä hirviöksi. Ja kun katsot kauan pimeyteen, katselee myös pimeys sinuun.” Jos nimittäin taistelee fasismia vastaan fasistisilla keinoilla, kuten sananvapauden rajoituksilla ja leimakirveillä, ei ole enää antifasisti vaan pelkkä fasisti.

Mutta on itsenäisyyspäivä kovaa ja tuskallista työtä myös muille kuin meille filosofeille, esimerkiksi sotilaille. ”Yleisen asevelvollisuuden korostamista” ei tosin nykymaailmassa enää tarvita, sillä sen tarpeellisuus korostuu jo muutenkin. Suvaitsevuuden vaatimukset ja niiden takana olevat konfliktit eivät ole saaneet aseita kukkimaan vaan kääntymään ne toisiaan vastaan.

Linnan juhlissa nuoret olivat jälleen kerran sartrelaisittain poissaolevina paikalla. En tarkoita, että valtiollisessa protokollassa pitäisi suosia sivilisoitumattomia henkilöitä, sillä nuorehkoista henkilöistä on kertynyt huonoa näyttöä muun muassa ministerinviroissa. Myös Platon oli sitä mieltä, että ei filosofikuninkaiksi alle 50-vuotiaina (vrt. Mykkänen & Macron).

Mutta yleiskuva näistä kansanvallan karnevaaleista on raihnainen, eikä sitä saa kuntoon blingillä eikä pukuloistolla. Yleisradion haastattelupoimintojen mukaan ansiokas nuori suomalainen näyttää olevan jokin pelikoodaaja, e-urheilija, itsensä sosialisoinut nuorisopoliitikko tai muu satunnaismenestyjä.

Sen sijaan oma käsitykseni Suomen tulevaisuuden toivoista myötäilee niiden nuorten ponnistuksia, jotka opiskelevat, duunaavat tai kamppailevat toimeentulo-ongelmien kanssa ja kokevat samanaikaisesti huolta sekä vastuuta tämän maan taloudesta ja tulevaisuudesta. Vaikka ihmisten näkemykset maailmanparannuksen keinoista voivatkin olla kaukana toisistaan, heitä pitäisi yhdistää yhteinen intressi: Suomen etu, jota ilman yksilöiden edut eivät toteudu.

Mikäli minusta sattuu tulemaan jonakin päivänä tasavallan presidentti (MTV3:lta tuli samaan aikaan Uuno Turhapuro, Suomen tasavallan herra presidentti), lupaan kutsua paikalle enemmän nuorta porukkaa. Ei minulla ole mitään myöskään Paavo Lipposen, Esko Ahon, Matti Ahteen, Eero Heinäluoman, Ilkka Kanervan, Seppo Kääriäisen tai muidenkaan veteraanipoliitikkojen kuvaruudussa kierrättämistä vastaan. Mutta mikäli itse päädyn joskus parkkiintuneeksi poliitikoksi tai saan muun rituaalikutsun kipsiin, annan pilettini kernaasti jollekin toiselle ja sanon, ”mee sä, mä en enää kehtaa”.

Analyysia seksuaalirikollisuudesta

Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö oli vielä kymmenisen vuotta sitten verraten harvinainen rikos. Tämä selviää Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen vuonna 2009 julkaisemasta tutkimuksesta (s. 88).

Asiat muuttuivat, kun afrikkalaiset ja lähi-itäläiset muslimimaahanmuuttajat tulivat. Heistä valta-osa on ollut seksuaalisesti aktiivisia miehiä.

Uutena piirteenä lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja seksuaalirikoksiin yleensä ovat ilmaantuneet joukkoraiskaukset sekä pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden miesjoukolla tekemät seksuaaliset ahdistelut, joista on saatu näyttöä erilaisina karnevaaliaikoina.

Joukkoraiskaukset eivät ole tyypillinen länsimainen piirre, mutta Gatestone-instituutin asiantuntijan Raymond Ibrahimin Middle East Forumilla julkaistun tulkinnan mukaan ne ovat valitettavan tuttuja muhamettilaisesta perinteestä, jossa myös raiskausten rangaistuskäytännöt ovat täysin erilaisia sharia-laista johtuen.

Yleinen seksuaalirikollisuus on ollut jatkuvassa kasvussa muslimimaista virtaavan maahanmuuton ja islamilaisen perinteen vaikutusvallan leviämisen myötä. Tämä voidaan päätellä raiskauksia koskevista moraalisista asennoitumiseroista, jotka vallitsevat muslimikulttuurien ja länsimaisten oikeudenmukaisuuskäsitysten välillä, ja sama voidaan lukea myös empiirisen näytön tuottamista korrelaatioista.

Poliisiammattikorkeakoulussa 2015 valmistuneen tilastotutkimuksen mukaan irakilaisten todennäköisyys syyllistyä väkivaltarikokseen nimeltä raiskaus oli vuonna 2013 suomalaistaustaisiin verrattuna 19,4-kertainen. Muslimitaustaisten turvapaikanhakijoiden todennäköisyys syyllistyä raiskaukseen oli Keskusrikospoliisin vuodelta 2016 olevan tilaston mukaan paikkakunnasta riippuen 10–30-kertainen verrattuna suomalaistaustaisiin. Tämä puolestaan on nostanut ulkomaalaisten tekemien raiskausten määrän 13-kertaiseksi kantaväestöön verrattuna.

Tilanne on samanlainen myös muissa oloihimme verrattuna samanlaisissa maissa. Ruotsin yleisradio selvitti raiskausten tekijöiden alkuperää ja päätyi tulokseen, jonka mukaan raiskaustuomioista 58 % langetettiin ulkomailla syntyneille. Kun luku suhteutetaan väestösektioihin, selviää, että seksuaalirikollisuus on ulkomaalaistaustaisten uusruotsalaisten keskuudessa huomattavasti yleisempää kuin kantaväestön keskuudessa.

Tämän havaitakseen ei tosin tarvitse olla arkistotutkija eikä tilastotieteellinen mittarimato. Seksuaalisten väkivaltarikosten nousu ja maahanmuuttajien suuri suhteellinen osuus eivät selity millään ”ilmoituskynnyksen alhaisuudella” eivätkä myöskään sattumalla, yksittäistapauksilla tai oman maamme muka-väkivaltaisella mieskulttuurilla. Erilaisten asenteiden merkitystä ei voida kiistää väittämällä, ettei seksuaalikulttuureilla ole eroa tai vetoamalla muihin tekosyihin, joita eräs kirjoittajakouluttaja toi ansiokkaasti esille blogikirjoituksessaan ”Miten argumentoidaan seksuaalirikoksista oikeaoppisesti”.

Olisi myös täysin väärin syytellä suomalaisia ongelmien osoittajia vastakkainasettelujen luomisesta, sillä eivät nuo kahtiajaot synny mistään kansankiihottajien taikasanoista, vaan kyllä ne ovat niiden aiheuttamia, jotka ovat kyseiset ongelmat tänne tuoneet.


Mitä pitäisi tehdä?

Pari päivää sitten maatamme kuohutti hirveä raiskausvyyhti, jonka uhrit olivat suomalaisia lapsia ja tekijät Iltalehden mukaan pakolaistaustaisia miehiä. Sellaiset teot ovat, paitsi tuskallisia uhreille, myös haistauksia koko meidän arvomaailmallemme, kulttuurillemme ja elämäntavallemme. Niitä voidaan pitää yrityksinä osoittaa, että suomalaismiehet eivät pysty suojelemaan edes naisia tai lapsia vaan että seksuaalista hallintaa tässä maassa harjoittavat jotkut muut.

Julkisuudessa on esitetty vaatimuksia tekijöiden heittämisestä mahdollisimman pian maasta ulos. Omasta mielestäni kyseisenlaisen häikäilemättömän ja pöyristyttävän rikollisuuden leviäminen Suomeen olisi pitänyt estää torppaamalla tekijöiden maahanpääsy alkuunsa.

On täysin harhaanjohtavaa moittia Suomen viranomaisia tai syyttää ”hallituksen hitautta”, kuten kokoomuslainen Muhiz Azizi Uuden Suomen toimituksen esille poimimassa blogikirjoituksessa ”Hallituksen hitaus tuo liikaa uhreja”. Syyllisyys rikoksesta kuuluu aiheuttamisperiaatteen mukaan tekijöille itselleen eikä viranomaisvallalle, joka ei ehdi tai pysty rikollisia pidättelemään.

Hallitus olisi voinut tietenkin estää tämänkaltaisen rikollisuuden leviämistä Suomeen ottamalla käyttöön sisärajavalvonnan, jolloin pakolaisia ei olisi päässyt Tornion rajan yli myöskään Ouluun. Koska hallitus kuitenkin kaipasi (kokoomuslaisen sisäministeri Petteri Orpon sanoin) ”värinää” kaduille ja kujille, osasyyllisyys kuuluu hallitukselle.

Nykyisen sisäministeri Kai Mykkäsen (kok.) tapa reagoida on jälleen väärä. Kokoomuksen puoluemediassa Verkkouutisissa hän vaatii ankarampia rangaistuksia lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista. Niin hän peittää ongelmien todellisen juurisyyn, joka on muslimikulttuurin leviäminen Eurooppaan ja Suomeen. Ilman sitä pedofilian esiintyminen olisi todennäköisesti edelleen melko harvinaista.

Tutkimuksissa on todettu, että intohimorikoksissa ei rangaistusasteikon kiristämisellä ole juuri mitään vaikutusta rikollisuuden yleisyyteen, sillä seksuaalirikoksia tehdään intohimosta eikä harkinnan perusteella, kuten esimerkiksi omaisuusrikoksia. Ihmiset tekevät seksuaalirikoksia muun kuin rationaalisen päättelyn perusteella, joten rangaistusten pelotepreventio ei toimi. Muutenhan rikoksia ei myöskään uusittaisi.

Rangaistusten kiristämisen tehottomuutta indikoi myös se, että niissä kehitysmaissa, joissa käytetään kovia rangaistuksia, rikollisuusaste ei ole alhainen vaan korkea. Rankaiseminen ei myöskään tuo uhreille hyvitysvaikutusta, vaikka oikeus usein kostoa onkin.

Tässä mielessä Mykkäsen resepti rangaistusten kiristämisestä on taaskin täysin väärä ja perustuu joko täydelliseen tietämättömyyteen, silmien sulkemiseen tai välinpitämättömyyteen. Paremman esityksen teki Perussuomalaisten kansanedustaja Ville Tavio, joka jätti jo 10.11.2015 lakialoitteen ulkomaalaisten rikollisten karkottamiseksi. Kannatan myös itse tätä aloitetta, sillä oikeusseuraamuksen pitää olla sellainen, joka estää tekemistä rikoksia jatkossa. Pelkkä inkapasitaatio, eli rikollisen sulkeminen hetkeksi pois kansalaisyhteiskunnasta, ei tuo toivottua vaikutusta.

Niinpä pelkkä rangaistusten kiristäminen ei poista pääongelmaa, joka on rikollispotentiaalin virtaaminen maahamme. Sitä pitäisi estää torjumalla täysin erilaisista seksuaalikulttuureista tulevien, taustaltaan epäperäisten ja aikeiltaan tuntemattomien sekä vailla henkilötodistuksia olevien ihmisten maahantulo.

Myös kielteisen päätöksen saaneet pitäisi ottaa säilöön heidän pikaiseen palauttamiseensa asti, jotta voitaisiin estää katoaminen teille tietymättömille. Laittomien maassaolijoiden suojelua koskevaa kriminalisointia pitäisi alkaa soveltaa.

Pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden tekemät seksuaalirikokset kertovat, että he eivät ole vain paenneet vainoa tai väkivaltaa vaan tuoneet ne tänne. Perussuomalaisten kansanedustajaehdokkaana vaadin tehokkaiden keinojen käyttöönottoa maahamme tulevien pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden pysäyttämiseksi rajoille, heidän käännyttämisekseen, palauttamisekseen ja karkottamisekseen.


On puututtava juurisyyhyn

Pelkkä seksuaalirikoksia koskevien rangaistusten kiristäminen on vaarassa vetää yleisen ja sinänsä terveellä tavalla vapaamielisen oman seksuaalikulttuurimme huurteeseen viestittämällä, että seksissä itsessään on muka jotakin pahaa. Kaikkea normaalia, ei-kriminaalia ja epäpatologista seksuaalisuutta koskevan ahdasmielisyyden leviämisestä on jo saatu kielteistä näyttöä esimerkiksi #metoo ja #suostumus2018 -hankkeiden yhteydessä.

Suomi ei tarvitse lisää kieltoja eikä seksuaalielämän jäädyttämistä vaan tehokkaita keinoja sellaisten kulttuurien ja väestöryhmien leviämisen estämiseksi, jotka muodostavat väkivaltaisen uhan jopa 10-vuotiaille koululaisille. Myös vihervasemmistolaiset, liberaalit ja feministit voisivat viimenkin kohdistaa kritiikkinsä adekvaatisti ja oikein sekä ohjata poliittisen kannatuksensa vaikutusvaltaisia kanavia myöten. Kyttäilymielialan ja ahdasmielisyyden lietsominen ei kannata, sillä silloin ajadutaan siihen ansaan, että aletaan kiristää köyttä suomalaisten ihmisten oman kaulan ympärillä.

Lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevan kriminalisoinnin pitää kohdistua torjumaan pedofiliaa – ei keskittyä valvomaan esimerkiksi nuorten omia seksuaalisten rajojen ylityksiä tai kokeiluja. Sellaisina ne vain traumatisoisivat tarpeettomasti nuoria itseään. Seksin yleinen rikollistaminen, vaarallistaminen ja rangaistusten kiristäminen osuvat vain suomalaisten ihmisten omaan nilkkaan tehden aikuisten ihmisten kanssakäymisestä entistä vaikeampaa.

Kehotan myös valtamediaa uutisoimaan tapauksista avoimesti ja olemaan sensuroimatta aihetta koskevaa poliittista, juridista, filosofista, sosiaalitieteellistä, psykologista ja muuta asiantuntija-argumentaatiota.

Median ei pitäisi rajoittua vain siihen yleisesti suosimaansa muotoiluun, ”mitä asiasta tiedetään nyt”, jota valtamedia käyttää terrori-iskujen, raiskausten ja muiden vakavien rikosten yhteydessä keskittääkseen huomiota positivismin mukaiseen yksityiskohdilla näpertelyyn sekä hillitäkseen kansalaisten tekemiä johtopäätöksiä tai merkitysten analyysia.

Politiikassa on kyse tiedon lisäksi aina myös tahdosta, siitä, millaisen yhteiskunnan me haluamme tai emme halua – aivan niin kuin filosofiassa on kyse siitä, mikä on oikeudenmukaista tai hyväksi elämällemme ja mikä ei.

Isänmaan puolustaminen näin itsenäisyyspäivänä ei ole taakse päin katselemista vaan konkreettista elämäntapamme ja kulttuurimme puolustamista.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Filosofi, sosiaalipsykologi

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

Oodi-kirjaston tarkoitus

Helsingin uusi keskustakirjasto Oodi avasi tänä aamuna ovensa. Tapaus on arvokas, sillä paikalle on kutsuttu tasavallan presidenttikin.

Kävin itse tavallisena kansalaisena katsomassa, miltä rakennus näyttää. Ulkopuoli on vielä kurjassa kunnossa, ja alueen rakentaminen kestää pitkälle ensi vuoden puolelle.

Niinpä on aikaa pohtia vaikkapa Tom of Finlandin muistomerkin pystyttämistä kirjaston pihalle. Idean toteuttamiseen pitäisi löytyä syvä suvaitsevainen yksimielisyys, vaikka aloitteen tekikin muiden puolueiden mielestä väärä taho, eli eräs perussuomalainen kaupunginvaltuustossa.

Mutta asiaan, nimittäin kirjastoon. Kirjasto oli minulle juuri sellainen pettymys kuin olin osannut odottaakin. Se on täynnä erilaisia sosiaalitiloja, mutta ei juuri kirjoja.

Ensimmäisestä kerroksesta löytyvät palautuspiste ja EU-tiedotuspiste sekä tiloja tapaamisia ja tapahtumia varten. On erilaisia toreja ja monitoimisaleja, ja kaupunkitietoa tuputetaan kaavoituksesta, asumisesta ja ympäristöasioista. On elokuvateatteria ja leikkipistettä.

Toisesta kerroksesta löytyy studiotilaa, ryhmätiloja, tutkijanhuoneita ja äänitysstudioita. Ylen uutiset iloitsee, että talossa voi soittaa rumpuja ja juoda viiniä.

Mutta missä ovat kirjat? Minusta tämä ei ole kirjasto.


Espoon epäilyttävä esimerkki

Kun Espoon kauppakeskus Ison Omenan kirjasto siirrettiin pohjoispäädystä eteläiseen, johon sille rakennettiin uudet tilat, huononnus oli häkellyttävä. Kirjoitin jo tuolloin aiheesta kolumnin, jossa paheksuin kirjallisuuden suuren osan hävittämistä jonnekin. Esimerkiksi filosofian osastolle ei jäänyt ennen niin runsaan hyllyn jäljiltä juuri mitään: vain yksi parimetrinen hylly ja sekin matala.

Huomasin myös, että Ison Omenan kirjaston aiemmin hankkimat omat teokseni olivat kadonneet tai hävitetyt johonkin. Ilmeisesti ne oli sensuroitu tai viety rouhimoon samaan tapaan kuin eräs turkulainen kirjastovirkailija Ville Sirkiä heitti iloiten poistokoriin Henry Laasasen erinomaisen ja aina ajankohtaisen teoksen Naisten seksuaalinen valta (aiheesta täällä ja täällä).

Vuosi sitten kirjoitin, että Helsingin keskustakirjastosta ei pidä tehdä samanlaista sosiaalivirastoa kuin Ison Omenan kirjastosta, johon on sijoitettu myös Kela ja työnhakupalvelut, terveysasema, neuvola, nuorisopalvelut, markettitaso sekä HUS:in laboratorio- ja kuvantamispalvelut. Kirjastosta pitää löytyä kirjoja.

Arvostelin tuolloin myös Espoon kirjaston johtajaa Sunniva Drakea, joka junaili Afganistanin suurlähetystön toimimaan kirjaston tiloissa ulko- ja sisäministeriön tietämättä. Kirjaston suunnitteleminen ”maahanmuuttajien olohuoneeksi” oli Helsingin Uutisten mukaan hänen nimenomainen tavoitteensa.

Kirjastojen ja informaatiopalvelualan mullistukset antavat näyttöä siitä, miten monikulttuurisuuden ideologia on soluttautunut asiaan liittymättömille kunnallisille toimialoille ja kuinka maahanmuutolla on huononnettu suomalaisten ihmisten asemaa ja palveluja.

Espoon kirjastojen saneeraaminen sosiaalivirastoiksi kertoi mielestäni tavasta, jolla kirjastojen johtajat ja lautakuntien jäsenet ovat käyttäneet julkisia resursseja väärin. He ovat ylittäneet toimivaltansa ja tehneet kirjastoista sirkustelttoja omien mieltymystensä performoimiseen.


Politiikatonta politiikkaa

Näkemykseni ilmeisesti otettiin huomioon, sillä varsin lähelle on päästy kirjallisuuden poistamisessa ja erilaisten monipalvelutilojen lisäämisessä myös Helsingissä.

Sosiaali- ja terveyshallinnon asiointipisteitä ei Helsingin kirjastosta sentään löydy, kuten Isosta Omenasta. Mutta muutoin Oodia johtava Osmo Soininvaaran (vihr.) puoliso Anna-Maria Soinivaara ja Helsingin apulaispormestari Nasima Razmyar (sd.) lähtivät näköjään samoille linjoille, joiden mukaisesti on rakennettu sosiaalista arkkitehtuuria: tiloja kaikenlaiseen kahvitteluun, kohtaamiseen, kalabalaakkeihin ja hälinään.

Oodin filosofiahylly on häpeällisen köyhä.

En tietenkään uskalla vastustaa ihmiskasvoista sosialismia enkä olla neuvostojen vastainen, mutta pitääkö kaiken olla vain sitä? Silmät ja korvat täyttyvät aisteihin vetovasta affektiivisesta ja esteettisestä esittämisestä nykyisin muutenkin, joten kirjastojen pitäisi olla intellektuaalista ja käsitteellistä kulttuuria varten. Kirjastoista ei pitäisi tehdä daideellisuuden teemapuistoja eikä henkisiä pikaruokaloita pomppulinnoineen.

Soininvaara ja Razmyar lienevät yhtä mieltä myös aineiston valikoimisesta, tarpeettomien kirjojen poistamisesta ja kirjaston saattamisesta ideologisia ”yhteisönormeja” ja ”speech codeja” myötäillen ”turvalliseksi tilaksi”. (Kirjoitin syrjimällä tuotetuista syrjinnän vastaisista alueista muun muassa täällä.)

Tähän viittaa Razmyarin kannanotto, että ”[k]irjasto kertoo meille tärkeistä arvoista”. Todellisuudessa ”arvoihin” vetoamisesta on tullut kiertoilmaus omiin subjektiivisiin arvostuksiin eli ideologiaan panssaroitumiselle.

Hänen mukaansa maahanmuuttajan ensimmäinen kontakti suomalaiseen yhteiskuntaan on kirjastokortti, mikä herättää kysymyksen, kirjastoilleko oleskelulupahakemusten käsittely pitäisi siirtää. Se herättää myös kysymyksen, täytyisikö kirjastojen kantaa vastuuta kotoutustyöstä ja minkä aineistohankintojen kustannuksella. Kotimaisten ja suomenkielisten kai.

Anna-Maria Soinivaaran Kirjastolehdelle antaman haastattelun mukaan Oodissa ei sallita poliittisia puheita, mikä kannanottona on tietenkin politiikkaa, ja kirjallisuus yleensä sisältää politiikkaa. Huolta herättää myös hänen huolensa ”turvallisuudesta”, sillä sellainen tila, jossa ei voi saada näkemyksiään julki, ei ole enää turvallinen vaan vaarallinen totuuden tavoittelulle. Se ei ole tiedon välittämistä vaan kulttuurivandalismia.

Kirjastopalkinnon Oodissa jakaa täysin puolueeton ja epäpoliittinen pianisti, vasemmistoliiton Claes Andersson. Jussi Halla-ahon teosta ei kirjastosta edelleenkään löydy, niin kuin ei montaa muutakaan äärimmäisen oikeaa ajattelua. Timo Hännikäisen tai minun kirjoja Oodi tuskin koskaan hankkii, ja historiallinen syvyys puuttuu hyllyistä täysin. Rekkalavoittain hankitaan Jari Tervon ja Kari Hotakaisen populistisia teoksia, joita löytyy supermarketeistakin. Nykyään, kun kirjastojen kirjoja ei enää muoviteta, pannaan ajattelu muoviin.


Kirjastojen tehtävä: dokumentointi ja omakulttuurisuuden sekä sananvapauden suojelu

Hyvä on, kirjoja löytyy Oodin kolmannesta kerroksesta edelleen, mutta niiden osuus on vähäinen verrattuna rakennuksen kokoon ja muiden toimintojen laajuuteen. Kirjojen osuus on vaatimaton myös verrattuna siihen, mitä löytyy Pasilan entisestä pääkirjastosta ja Rikhardinkadun kirjastosta.

Emeritusprofessori Timo Vihavainen julkaisi viime keväänä kannanoton painetun sanan puolesta ja informaation hävittämistä vastaan, tapahtuupa tuo valikointi millä perusteella tahansa. Hänen kirjoituksensa ”Kirjastojen tehtävä” on perehtymisen arvoinen, ja toivoisin kaikkien informaatioalalla toimivien lukevan sen. Nimittäin kaikella ilmaisulla, vanhentuneellakin, on informaatioarvoa sen selvittäjänä, mitä ihmiset ajattelevat ja mitä mieltä he ovat olleet.

Nykyisin kirjastot kunnostautuvat dokumenttien hävittämisessä kaikenlaisten uudistusten ja tilaratkaisujen verukkeilla. Digitaalisen informaation pysyvyys on heikkoa, sillä formaatit ja lukuohjelmat vanhenevat ja aineisto katoaa bittiavaruuteen palvelimien lopettaessa toimintansa.

Aikana, jolloin kirjat ja kirjahyllyt ovat menettämässä merkitystään sivistyksen ilmaisijoina ja sosiaalisen statuksen tunnusmerkkeinä pidetään TV-ruutuja ja cappucinokoneita, on entistä voimakkaammin puolustettava lukeneisuuden merkitystä ja omaa kieltämme sekä kulttuuriamme.

Näin siksi, että suuri osa sosiaalisessa mediassa nykyisin esiintyvästä raivokkuudesta ja valtamedian harjoittamasta sensuroinnista perustuu vain siihen, että kieltojen vaatijat eivät tiedä mitään, eivät ole malttaneet perehtyä mihinkään, eivät ole lukeneet mitään eivätkä myöskään välitä mistään mitään saati että ymmärtäisivät omaa parastaan. Myöskään sivistystoimen johdossa eivät ole koulutetuimmat eivätkä oppineisuutensa osoittaneimmat henkilöt vaan poliittisilla palkinnoilla virkoihin nostetut tyypit.

Sama ilmiö vaivaa myös yliopistoja, joissa ei enää syvennytä kirjoihin vaan googletetaan ja tuotetaan artikkeleita ja muuta irrallista kertakäyttötietoa vailla kokonaisymmärrystä ja vahvaa teoriaa.

Paperikirjoja voidaan lukea kynttilänvalossa senkin jälkeen, jos hallitus jonain päivänä päättää siirtyä sähköttömään yhteiskuntaan. Pelkän digi-informaation varassa toimiva yhteiskunta astuu silloin pimeälle keskiajalle.

Helsingin rahahorna Tallinna-tunneli kaatuu omaan mahdottomuuteensa

Lehdet uutisoivat viime viikolla, että miljoonaselvitysten kohteena ollut Helsinki–Tallinna-tunneli on saamassa rahoitusta ja että hanke ”etenee pian”.

Uuden Suomen jutussa asian rakentajaehdokkaat hehkuttivat pikaisen investoinnin puolesta ja maalasivat omalta kannaltaan optimistisen kuvan, jonka mukaan tunneli voisi olla valmis jo vuoden 2024 lopulla.

Länsimetron rakentamisaikatauluun verrattuna ennuste on täysin epärealistinen. Paljon lyhyemmän metroradan rakennustyöt alkoivat 2009, ja nykyisen arvion mukaan porkkanajuna kulkee Kivenlahteen vasta vuonna 2023 tai 2024.

Hanketta julkiselle vallalle tarjoilevan rakentamiskonsortion edustajat eivät jutun mukaan halua vielä puhua ”rahoituksen yksityiskohdista”. Mutta he eivät osoita myöskään sitä, mihin rahoituksen päälinjat perustuvat.

Poliittisesti arveluttavaa on, että rahahanojen sanotaan aukeavan Kiinasta ja muualta Aasiasta. Epämääräisyys on ymmärrettävää, sillä Euroopan unionin elvytystarkoituksessa harjoittama setelirahoitus on tyrehtymässä. Dubailaisten myöntämän 100 miljoonan varaan ei kannattaisi vielä matkalippukauppaa perustaa, ja rahoituksen lopullinen kohde lieneekin suurmoskeija.

Helsingin kaupunki selvitytti tunnelityötä jo huomattavalla summalla, ja yksityisin varoin voi haaveiden havinaa tietenkin elättää. Mutta itse olen varma siitä, että kahden kansainvälisesti pienehkön ja syrjäisen kaupungin välille ei koskaan rakenneta maailman pisintä rautatietunnelia. Uskon myös, että 15 miljardin kustannusarvio ylittyisi ja jopa kaksinkertaistuisi, niin kuin aina käy muutaman vuoden välein.

Täysin perustelematta on myös tunnelin tarve. Kiinan ja muun Kaukoidän sekä Manner-Euroopan välinen rautatieliikenne ei tee merenalaista lenkkiä Tallinnan, Helsingin ja Pietarin kautta. Niinpä EU:n ja Kiinan ei kannata hanketta tukea.

Helsingin ja Tallinnan yhdistäminen yhdeksi metropolialueeksi on megalomaaninen ajatus, josta ei ole mitään hyötyä. Globalisaatioon ja keskittämispolitiikkaan perustuva suurkaupungistuminen on kielteinen suuntaus, joka tekee kaupunkialueista ihmisten mittakaavassa entistä vaikeammin hallittavia.

Lopulta myös metropolialueet alkavat eriytyä, ja syntyy slummiutumista ja alueellista elitisoitumista. Jos metropolialue halutaan nähdä yhtenäisenä työssäkäyntialueena, työmatkat joudutaan näkemään entistä pitempinä. Lisäksi työmarkkinoiden yhtenäistyminen saattaa haavoittaa suomalaisten työntekijöiden asemaa Suomessa.

Suomenlahden ylitse pääsee sujuvasti usean varustamon lähdöillä, ja mukana kulkevat sekä matkustajat että rahti. Rautatietunneli veisi leivän varustamoilta ja heikentäisi laivojen tarjoamia muita palveluja, kauppaa sekä viihde- ja virkistymismahdollisuuksia.

Tunneli on merenkulkuun verrattuna tunkkaista ja epäturvallista. Meren pohjan alapuolelta on paha nousta ylös onnettomuuden tapahtuessa. Tunnelista tulisi vain oivallinen kohde kansainväliselle terrorismille.

Kun metron rakentaminen Kruunuvuoren alitse oli muka mahdotonta poistumiskäytävien vaikean rakennettavuuden vuoksi, kuinka paljon hankalampaa olisikaan järjestää kulku pois meren pohjan syvyyksistä keskellä Suomenlahtea?

Ainakaan julkisen vallan varoin ei Helsingin ja Tallinnan välille tunnelia pidä rakentaa tilanteessa, jossa toisella kaupungilla ei ole varaa edes yhteen uuteen raitiovaunuvuoroon. Sen sijaan Helsinki voisi yrittää oppia jotakin Tallinnan käyttöön ottamasta ilmaisesta joukkoliikenteestä.

Olisi varauduttava myös siihen, että metropolien paisuminen ei ole ikuista, ja ihmiset saattavat kääntyä etsimään elintasoa ja rauhaa maaseudulta. Esimerkiksi Helsingin ja Vantaan lentoasemalle rakennetaan jatkuvasti miljardiluokan terminaaleja, ja voidaan kysyä, kuka tätä jättiläismäistä infrastruktuuria tarvitsee, jos väestöjen vellominen vähenee tai sitä rajoitetaan energian ehtymisen, matkailun aiheuttaman eroosion tai poliittisten jännitteiden vuoksi.

Ylikapasiteetin rakentaminen on ajattelematonta ja tuo mieleen 1980-luvun juppivuodet, jolloin suunniteltiin suuria, mutta ilman mahdollisuuksia saattaa mitään kunnolla valmiiksi. Hanke on projektimiljonäärien egotrippi, joka tosin ei tee suunnittelijoistaan uusia Elon Muskeja eikä Richard Bransoneita. Menestymisen tae on nykymaailmassa realismi eikä innovaatioidealismi tai seikkailuromantiikka.

Myöskään suunnitteleminen ei ole ilmaista, ja pelkästään Helsingin kaupunki kaatoi jo rahaa tunneliin Jussi Pajusen myötävaikutuksella. Lähtökohtaisesti toteuttamiskelvottomat ja epärealistiset ideat kannattaisi ampua ajoissa alas, sillä niiden vatvominen vie aikaa ja varoja tärkeämmältä.

Mikäli jollain rahoittajataholla on 15 miljardia käytettäväksi kaupunkimme kehittämiseen, esitän sen suuntaamista kotien tuottamiseen ihmisille. Jos yhden asunnon valmiiksi saaminen maksaa keskimäärin 250 000 euroa, voitaisiin 15 miljardilla tuottaa 60 000 uutta asuntoa, eli kodit noin 120 000 uudelle asukkaalle.

Mikäli pääkaupunkiseudun väestöennusteet pitävät paikkaansa, juuri tähän asiaan panostusta tarvittaisiin. Kyseisellä investoinnilla voitaisiin poistaa todellinen ja tulevaisuudessa uhkaava asuntopula pk-seudulta ja hillitä kohtuutonta hintojen nousua. Joten miksi ei tehtäisi niin?

Kulissien takainen maahanmuutto ja Sdp:n keinot

Vaikka rajojemme yli ei tällä hetkellä virtaakaan suuria määriä laittomasti maahan pyrkiviä pakolaisia, jatkuu maahanmuutto muita kanavia myöten niin runsaana, että Maahanmuuttovirasto Migri on ilmoittanut joutuvansa palkkaamaan lähiaikoina 50 uutta työntekijää nykyisten noin 1000:n lisäksi.

Osa Migrin viranomaiskaaderin laajentamisesta perustuu tänä vuonna voimaan astuneeseen lakiin, jonka mukaan turvapaikkahakemukset on käsiteltävä kuudessa kuukaudessa.

Kuluja aiheuttavan toiminnan paisumista voidaan pitää oireena siitä, että itse perusongelmat – pakolaisuuden muodossa vellova maahanmuutto ja laajat väestöjensiirrot – ovat edelleen ratkaisematta.

Tämä ilmenee pakolaisuuden ja turvapaikan tavoittelun hakeutumisena muodollisesti hyväksytyille reiteille, vaikka demokraattisessa prosessissa osoitettu kantaväestöjen hyväksyntä suurille väestöpoliittisille mullistuksille puuttuukin.

Suuri osa tulijoista on myös ankkurilasten tai muiden Suomesta oleskeluluvan saaneiden vanavedessä seuranneita perheenjäseniä, vaikka toivottavana voisi pitää perheiden yhdistämistä takaisin turvallisena pidettyihin lähtömaihin sekä oleskeluluvan jo saaneiden palauttamista heti olojen rauhoituttua.

Koska oleskelulupahakemuksia on tullut Migriin tänä vuonna jo yli 56 000, ei maahanmuuttoa voida pitää väestöpoliittisesti merkityksettömänä ilmiönä, vaikka se onkin yritetty sellaiseksi lavastaa vasemmistopopulistisessa argumentaatiossa. Vertailun vuoksi Suomessa syntyi viime vuonna vain 50 858 lasta, ja heistäkin suuri osa maahanmuuttajille.

Huoli kantaväestön kadosta on kyllä aiheellinen, mutta sitä ei voida korjata maahanmuutolla, joka johtaa vain kantaväestön aseman suhteelliseen huonontumiseen. Käsittelin kysymystä tarkemmin täällä arvioidessani Tilastokeskuksen väestöennusteesta noussutta paniikkia.

Suhtautumisemme maahanmuuttoon on ratkaisevaa Suomen tulevaisuuden kannalta ja siltä kannalta, minkälainen kansa tai väestö tässä maassa tulevaisuudessa asuu.

Maahanmuutto ei ole mikään marginaaliteema vaan aivan keskeinen politiikan osa-alue, josta ratkeaa kansamme identiteetti ja poliittinen subjektiviteetti, se, kuka maassamme käyttää poliittista valtaa ja päättää asioista, sekä se, millainen kulttuuri täällä vallitsee.

Puolueemme puheenjohtaja Jussi Halla-aho on aivan oikein huomauttanut, että on väärin, kun maahanmuuttajat astelevat tänne kuin olohuoneeseemme ja alkavat siirrellä huonekaluja sekä esittää vaatimuksia, miten meidän tulisi elää.

Maahanmuuton jatkuessa vilkkaana on erikoista, että samanaikaisesti esitetään vaatimuksia yhtyä raja-aitoja entisestäänkin alentavaan GCM-sopimukseen, jota arvostelin täällä. Puolueemme Perussuomalaiset on ainoa eduskuntapuolue, joka vaatii GCM:n käsittelemistä kansanvaltaisesti ja avoimesti eduskunnan täysistunnossa.

Maahanmuutto ei kaipaa virtaviivaistuksia eikä sujuvampaa organisointia vaan kriteerien nostamista ja määrien jyrkkää vähentämistä. Työvoimapulaa näyttää esiintyvän Maahanmuuttovirastossa, mutta muutoin Suomessa ei esiinny sen enempää pulaa työvoiman määrästä kuin laadustakaan vaan lähinnä halvasta työvoimasta.

Siksi ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinnasta ei pidä luopua myöskään vaalien jälkeen, johon mennessä Sdp:n Antti Rinne ehtii tosin perua kriittiset puheensa.

Miten sitten maahanmuuttopolitiikka muuttuu, jos Sdp saa vaalivoiton ja siitä tulee hallitus- tai jopa pääministeripuolue?

Palautankin mieleen eduskunnan suuren valiokunnan sihteerinä toimivan Peter Saramon ja tasa-arvotutkija Marianne Laxénin Sdp:lle tänä vuonna laatiman salaisen muistion, jossa esitetään, millaista maahanmuuttopolitiikkaa demarit tekisivät, jos olisivat hallituksessa.

Suomen Uutisten käsiinsä saamassa ja julkaisemassa muistiossa Sdp tavoittelee pakolaiskiintiön nostamista ja tarveharkinnan korvaamista kotoutusedellytykset huomioon ottavalla järjestelmällä.

Muistossa vaaditaan turvapaikkapoliittisen päätösvallan siirtämistä entistä enemmän Suomelta Euroopan unionille, maasta poistamisen edellytysten arvioinnin siirtämistä pois tuomioistumilta virkamiesten itseoikaisutyöksi sekä avustajien palkkaamista pikkurötöstelijöille, jotta heille voitaisiin löytää jollakin perusteella oleskelulupa.

Muistion mukaan Sdp vaatii myös rikoksesta tuomittujen maahanmuuttajien karkotusten jäädyttämistä. Lusikallisen lisää demarihunajaa Sdp tarjoaa toteamalla veronmaksajille, että ”[s]elvitys- ja lainvalmistelutyön pohjalta tehtävien uudistusten hinta selviää osana selvitystyötä.”

Tämä merkinnee, ettei Sdp:ssä tiedetä kustannuksia ja että demarit tulisivat vaatimaan lisää rahaa maahanmuuttajien kotoutukseen ja muuhun toimintaan.

Meillä täällä Perussuomalaisissa taas ajatellaan niin, että kenenkään ei pidä maksattaa omaa hyvinvointiaan toisten kukkarosta ilman pakottavaa syytä ja että kauppaa ei pidä tehdä ensin ja pohtia sen jälkeen hintaa.

Mutta sillä tavoin ajattelevista demareista kokoomuksen Orpo, Mykkänen ja Häkkänen tulevat varmasti saamaan mieleisensä hallituskumppanin.

Euroopan epävakaus, kansallismielisyys ja Nato

Eurooppaa kuohuttavat tätä nykyä kaksi isoa asiaa: globaali maahanmuutto ja Venäjän aikaansaama Krimin miehitys sekä siihen liittyvä separatistijoukkojen tukeminen Itä-Ukrainassa. Niinpä myöskään Euroopassa heränneessä kansallismielisyydessä ei ole mitään ihmeellistä. Elämme epävarmoja aikoja, ja siksi kansallisen edun valvominen on erityisen tärkeää.

Myöskään Venäjän aseiden kalistelussa ei ole mitään uutta. Kun Venäjä otti viime sunnuntaina haltuunsa kolme Ukrainan laivaston alusta Mustanmeren Kertšinsalmessa, konfliktissa haavoittui (lähteestä riippuen) 3–6 miehistön jäsentä. Mediassa tapaus on nähty ensimmäisenä selkeänä yhteenottona Venäjän ja Ukrainan välillä.

Tunnuksettomia Venäjän joukkoja on tosin eksynyt Ukrainan alueelle jo aiemmin. Malesialainen matkustajakone puolestaan ammuttiin alas Venäjän valmistamalla ja toimittamalla ilmatorjuntaohjuksella, jolloin tapauksessa kuoli satoja useiden eri maiden kansalaisia.

Venäjällä olisi avaimet myös Syyrian kriisin ratkaisemiseen, kunhan maa lopettaisi Bašar al-Assadin tukemisen. Mutta venäläiset haluavat pitää kiinni Syyriasta, sillä Venäjä tavoittelee maasta tukikohtaa Välimerelle.

Venäjä pyrkii luomaan kriisipesäkkeiden ja valloittamiensa alueiden ympärille puskurivyöhykkeitä, joista löytyy useita kerroksia kuin karjalalaisista puumaatuskoista. Myös Itä-Ukraina on alue, jota Venäjä pitää hallussaan suoraan tai separatistien kautta suojatakseen miehittämäänsä Krimiä. Näin Venäjä pyrkii viemään huomion pois ongelmien ytimestä, siitä, että maa valloitti kansainvälisen oikeuden vastaisesti Krimin, kuten Saddam aikoinaan Kuwaitin.

Euroopan unionin pakotteet ovat jääneet melko merkityksettömiksi Venäjälle, ja tämä on voinut olla EU-maiden tarkoituskin. EU-maat ovat halunneet turvata energiansaantinsa Venäjältä. Eniten pakotteista ovat kärsineet Suomen kaltaiset maat, joiden kauppa Venäjälle on hyytynyt.

En usko Yhdysvaltain nykyisen presidentin olevan asiassa välinpitämätön, vaikka Trumpia putinismista epäilläänkin. Trump on tuominnut Krimin miehityksen monta kertaa, ja Venäjä on hänelle selvä vastustaja. USA ei vain paljoa voi ilman aseellista välintuloa, ja se taas tarkoittaisi sotaa. Venäjä on siitä kurja vastustaja, että jos sen joukkoja pääsee jollekin alueelle, niitä ei saa sieltä millään pois.

Tämä merkitsee, että meillä täällä Suomessa tarvitaan asiantuntevia ja harkintakykyisiä poliitikkoja, jotka osaavat ajatella kansallista etuamme. Suurvaltapoliittisen opportunismin välikappaleeksi joutuminen ei ole meille eduksi. Kansallisen edun valvominen on erityisen tärkeää ja ymmärrettävää epävarmoina aikoina.

Kansallista etuamme on suojeltava myös pidättyvällä maahanmuuttopolitiikalla, sillä väestömme hajautuminen ja erimielisyyden kasvu eivät ole sisäpoliittisesti hyväksi. Ne heikentävät yhteiskunnallista tehokkuutta ja keskinäistä luottamusta sekä maanpuolustustahtoa.

Politiikassa on varottava myös sisäisiä uhkia, kuten putinismin kasvua Suomessa sekä siihen liittyvää henkilökohtaisen edun tavoittelua. Krimin miehitystä ja Ukrainan kriisiä vähätteleviä trolleja esiintyy internetissä laajalti, ja heidän tavoitteenaan on saattaa Suomi Venäjän vaikutusvaltaan: juuri tuollaiseksi puskurivyöhykkeeksi. Palkkiotaan maansa myymisestä en voi edes arvata.

Omasta mielestäni Suomen olisi ollut viisainta liittyä Natoon yhdessä Baltian maiden kanssa 1990-luvun alussa, mutta sosialististen presidenttien ja ulkoministerien vuoksi niin ei tehty, mistä saattaa koitua heille historian raskas taakka. Nato-ovi on nyt kiinni muttei lukossa; tosin nykytilanteessa ovesta kulkeminen voisi olla epäviisasta, sillä järjestö on eripurainen muun muassa Turkin ja EU:n suhteen vuoksi sekä Kreikan ja muiden oliiviöljymaiden talousahdingon takia.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on esittänyt tukevansa Natoon hakemista lähinnä kahdessa tapauksessa: jos Ruotsi hakee tai jos Venäjän käytös pahenee. Kannanotto ei yllätä, sillä se on analyyttinen totuus, vähän niin kuin se, että possua voi rapsuttaa vasemmalla kädellä, oikealla kädellä tai molemmilla käsillä.

Johtopäätös ei ole siis merkittävä poliittinen linjanveto, vaan se on eräänlainen looginen välttämättömyys nykytilanteessa. Kurjaa asiassa on, että Suomen Nato-ratkaisu on jätetty Ruotsissa tehtäväksi, ja huumoria tavoitellen onkin sanottu (Jörn Donner), että Suomi on ainoa maa, johon Ruotsilla on vaikutusta.

Luen tilannetta niin, että Suomen ulkopoliittinen johto toivoo, ettei Ruotsi hakisi. Muutenhan Suomi olisi jo itse ollut asiassa aktiivinen. Näin toivotaan nykyisen hyväksi koetun tilanteen sekä tasapainon Pohjolassa jatkuvan.

Lupaukset ja toiveet kansanäänestyksestä Nato-asiassa ovat joka tapauksessa pelkkää palturia ja populismia. Ensinnäkin (1), äänestyttäminen avaisi tien suunnattomaan propagandasotaan ja uhkailuun, jotka voisivat heikentää turvallisuutta. Toiseksi (2), äänestyksen järjestäminen olisi valtiojohdon antama signaali, jonka mukaisesti liittymistä tavoitellaan. Jos kansa sanoisi tuossa tilanteessa ”ei”, se vetäisi hallitukselta ja presidentiltä housut kinttuihin, ja Venäjällä voitaisiin nauraa. Tällaista tilannetta tuskin kukaan haluaa.

Ja kolmanneksi (3), Natossa on vain muutama maa, jotka ovat kansanäänestyksen järjestäneet, esimerkiksi Unkari, tosin äänestyksen merkitys oli muodollinen, sillä tulos oli selvä valtaenemmistön vaatiessa kynsin hampain Natoon pääsyä. Espanja puolestaan järjesti kansanäänestyksen liittymispäätöksen jälkeen selvittääkseen kannatusta, ja Georgia järjesti hädissään kansanäänestyksen, vaikka maalla ei ollut edes Nato-kelpoisuutta. Niinpä maa ei ole tänäkään päivänä Naton jäsen.

Suomessa perustuslain säätäjä on ollut niin viisas, että se on jättänyt asian eduskunnan yksinkertaisella enemmistöllä ratkaistavaksi. Tämä mahdollistaa nopeat päätökset, mutta siirtää asian puolueissa harkittavaksi ja sovittavaksi. Niinpä puolueilta ja poliitikoilta vaaditaan erityistä asiantuntemusta ja viisautta.

Perussuomalaisena poliitikkona en ole putinisti. En ole myöskään Nato-trolli. Asiassa pitää kulkea isänmaan etu edellä. Kansallinen etu on unohdettu myös monissa muissa kysymyksissä, ja siksi tarvitaan maltillista ja järkevää harkintaa sekä kansallisen edun ajamista.

Äärimmäisten ja sitovien kantojen lukkoon lyöminen on epäviisasta myös muissa puolueissa, jotka ovat joko torjuneet Nato-jäsenyyden täysin tai ajavat sitä ohjelmassaan. Viimeksi mainittuja tosin ei taida olla kuin yksi.

Itse olen aina ollut Nato-jäsenyyden periaatteellinen kannattaja, enkä näe estettä liittymiselle, mikäli sopimus on hyvä ja tilanne liittymisen sallii. Mutta turvallisuutta ei kannata vaarantaa asialla, jonka tehtävä olisi taata turvallisuus.

Niinpä eipäs–juupas-väittely on turhaa, etenkin kun Nato-jäsenyyden tavoittelusta on tullut Suomen idänpolitiikan modus operandi, eräänlainen instrumentti, jolla ilmaistaan vertauskuvallista etääntymistä tai lähentymistä suhteessa Venäjään. Naton ohella on myös muita mahdollisuuksia järjestää puolustusyhteistyö.

Tulevaisuudessa entistä tärkeämpää on, että asioita hoitavat poliittiset edustajat, joiden toiminta on ennustettavaa ja luotettavaa ja joilta löytyy sekä analyysi- että toimintakykyä reagoida nopeasti eteen tuleviin haasteisiin.


Jukka Hankamäki
FT, VTT

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

Miksi GCM pitää hylätä?

 
Vaikka monet ovatkin jo kyllästyneet GCM-sopimuksesta keskustelemiseen ja virkamiesten harjoittama väsytys on sikäli onnistunut, on edelleen hyvä tilaisuus torjua kyseisen asiakirjan hyväksyminen. Prosessi on vasta meneillään ja hyväksymiskokous edessäpäin. Valaisen asiaa tässä kirjoituksessa sekä kansainvälisen politiikan, oikeusfilosofian että joukkotiedotuksen kannalta.

Ulkoministeri Timo Soinin ja hänen apulaistensa esivalmistelema GCM-sopimus eli ”Global Compact for Migration tai Global Compact for Safe, Orderly and Regular Migration” (suomeksi ”Globaali sopimus turvallisesta, järjestyneestä ja säännönmukaisesta muuttoliikkeestä”) on ulkopoliittinen asiakirja, jota olisi pitänyt ja pitäisi edelleenkin käsitellä eduskunnan täysistunnossa.

Näin voitaisiin avoimesti ja kaiken kansan edessä selvittää, ketkä sitä puoltavat ja ketkä eivät ja millaisilla syillä.

Sen sijaan ulkoministeriön byrokraatit tunnetusti hermostuivat perussuomalaisten Laura Huhtasaaren, Ville Tavion, Arto Luukkasen ja minun esittämästäni arvostelusta niin pahoin, että he alkoivat moittia meitä perussuomalaisia Ilta-Sanomissa ”väärien väitteiden levittämisestä”. Valtamedia ja ministeripoliitikot aloittivat informaatiosodankäynnillisen mustamaalauskampanjan, jossa poliittista arvostelua väitettiin ”valeuutiskampajoinniksi”.

Tämä näyttää olevan valtamedian tapa reagoida aina, kun vallanpitäjät kohtaavat vastaansanomatonta kritiikkiä ja hallituksen omalla keinottelulla ei ole rajaa. On alun alkaen väärin, että virkamiehet pyrkivät tekemään Eurooppa-politiikan ja ulkopolitiikan kokonaan. Eduskunnan kantaa GCM:ään ei nyt ole lainkaan, mutta Perussuomalaiset ovat tehneet toimenpidealoitteen asian tuomisesta kiireellisesti suureen saliin päätettäväksi.

Ministeriön puolustelun lapsekkuutta osoittaa esimerkiksi Ilta-Sanomien referaatti professori Matti Klingen pojan, maisteri Renne Klingen selittelystä: ”Asiakirjan perimmäinen tarkoitus on Klingen mukaan saada maat yhdessä vastaamaan maailmanlaajuiseen haasteeseen. GCM:n avulla jäsenvaltiot voivat yhtenäistää ja parantaa käytäntöjään, jotta päästään kohti turvallista, järjestelmällistä ja sääntöjen mukaista siirtolaisuutta.”

Tämä on tyhjää sanahelinää, joka käytännössä merkitsee vain länsimaiden sitouttamista maahanmuuttomyönteiseen tahtotilaan. Lauselmassa mainitut toiveet eivät varmasti ole tosiasioita.

Jo käsittelyn kiertelevästä muodosta on käynyt ilmi, että sopimus on aiottu viedä läpi hipi hiljaa ja kautta rantain, ilman allekirjoituksia ja ilman poliittisia päätöksiä eri maiden parlamenteissa, jotta sopimuksen velvoittava luonne ei paljastuisi kansalaisille ja siirtolaiskäytäntöön voitaisiin ujuttaa ”taakanjakosopimuksen” kaltaisia ja lakeihin perustumattomia raja-aitojen madalluksia. Kyse on globalistien ja avoimia rajoja vaativien pitkästä marssista halki valtioiden.

Ulkoministeriön maahanmuuttomainonnassa käytetty ”siirtolaisuuden hallintaan saaminen” merkitsee käytännössä kaiken, myös haittamaahanmuuton, näkemistä työperäisenä siirtolaisuutena (siirtolaisuuden nimitystä käytetään nimenomaan työperäisestä maahanmuutosta). Täten myös sosiaalietuusperäisen maahanmuuton päälle – joka on ongelmallisin ja laajin osa kaikesta – yritetään pirskottaa hyödyllisyyden esanssia.

Gatestone-instituutin asiantuntijan Judith Bergmanin mukaan GCM:n kautta aiotaan ajaa läpi sellainen näkemys, että maahanmuutto on ihmisoikeus tai niin sanottu subjektiivinen oikeus, johon kenellä tahansa olisi oikeus. Hänen mukaansa ”julkinen keskustelu voisi vaarantaa koko projektin”, ja kannanotto osui nappiin.

Iltalehti antoi menneellä viikolla lisää palstatilaa ulkoministeriön Renne Klingelle jutussa ”Tällainen on YK:n sopimus, jonka piilottelusta perussuomalaiset syyttävät hallitusta”, ja Helsingin Sanomat  selitteli asioita parhain päin jutussa ”Suomi on hyväksymässä YK:n siirtolaissopimukset, joka perussuomalaisten Huhtasaaren mukaan sitoo Suomen kädet”. Lehti vieläpä jatkoi loputonta vuodatustaan defensiivisessä otsikossa, jossa toimituksen ja ulkoministeriön mielipiteitä taiottiin taaskin ”tosiasioiksi”: ”Tosiasiassa kyseessä on löyhä sopimus, joka ei sido ketään”.


GCM johtaisi kahleisiin ja ketjureaktioon

Minäpä kerron teille, miten asia todellisuudessa on. Vaikka sopimus ei sitoisikaan maita juridisesti, se sisältää suuren määrän käytänteitä siirtolaisuuden suhteen. Keskeistä on, alkavatko tuomioistuimet käyttää sopimusta ohjenuoranaan, kuten pakolaisten oikeusasemaa koskevaa YK:n yleissopimusta. Jos niin käy, sopimus on pommi, joka laukeaa käsiin velvoitteiden muodossa.

Kerron teille myös, kuka on Helsingin Sanomien haastattelema Turun yliopiston kansainvälisen oikeuden professori Outi Korhonen. Muistan hänet entisenä filosofian opiskelijana Tampereen yliopistosta, josta hän valmistui kandidaatksi ja lisensiaatiksi filosofian alalta sekä matkusti sittemmin Yhdysvaltoihin, jossa hän väitteli tohtoriksi oikeustieteestä. Hänellä ei ole siis kotimaista oikeustieteellistä tutkintoa lainkaan. Sen sijaan minä opiskelin toisena pääaineeni (yhteensä minulla oli neljä pääainetta kahdessa eri yliopistossa) julkisoikeutta ja tiedän aiheesta sentään jotain.

Niinpä Outin selittelyt ovat kevyitä, aivan kuten myös hänen aiemmat käsityksensä, että taloudelliset kysymykset eivät kuulu turvapaikkapolitiikkaan lainkaan. Hän ymmärtää sopimusta lähinnä siltä pragmaattiselta pohjalta, että ”oikeudellisesti sitovaa kansainvälistä sopimusta ei ole ollut toivoa saada aikaan”. Hänkin tuntuu ajattelevan, että olisi pitänyt. Minä puolestani katson, että ei olisi. Taakanjakokin on totta kai epäoikeudenmukaista, mutta tilannetta ei taatusti paranneta GCM:llä.

Sillä sopimuksen teksti on sitovaa, ja sen pohjalta Suomen pitää alkaa ottaa tänne ihmisiä kuin he olisivat Karjalan evakkoja. Nimittäin Suomessa sopimuksiin suhtaudutaan orjallisesti, ja niitä noudatetaan kirjaimellisesti. Ja sanoakseni asian niin, että toimittajatkin ymmärtävät: GCM:n käytänteet ovat kuin JSN:n lausuntoja, joita tuomioistuimet kelpuuttavat todistusaineistoina ratkaisujensa perustaksi.

Sangen harhaanjohtava on myös Lapin yliopiston kansainvälisen oikeuden professorin Lotta Wiikarin Helsingin Sanomiin kirjoittama mielipide, jossa hän puolustelee sopimusta sillä, että se muka on puitesopimuksiakin löyhempi eikä takaa edes sen kannattajien oikeustilaa. Näin hän salaa taitavasti sopimuksen ketjuuntuvat seurausvaikutukset, jotka voivat olla kauaskantoisia.


Kansallinen väestöpolitiikka ei kuulu YK:n toimivaltaan

GCM voidaan nähdä osana ihmisoikeusteollista asennoitumistapaa, jossa universaalikommunistisista ihanteista johdellaan deduktiivisesti kansallisvaltioita velvoittavia ja itsemääräämisoikeuttamme, suvereeniuttamme sekä kansanvaltaamme kaventavia periaatteita. Sellaisiin ”supernormeihin” ja niiden takana oleviin moraaliperiaatteisiin vetoamista on professori Markku Helin kutsunut ”perusoikeusfundamentalismiksi” artikkelissaan ”Perusoikeuksilla argumentoinnista” (2012), ja myös oikeusfilosofi Aulis Aarnio on käyttänyt samaa sanaa teoksessaan Oikeutta etsimässä (2014).

Helin kirjoittaa: ”On suoranainen, joskin muodikas, itsepetos ajatella, että supernormistoille ja niiden ilmentämille perusarvoille on olemassa jokin objektiivinen sisältö. Ratkaisu jää riippumaan tulkitsijasta, ei laista. Tämä on kohtalokasta oikeudelle.”

Hän myös jatkaa: ”Mallin fundamentalistisuus puolestaan on siinä, että lainkäyttäjä asetetaan huonosti perustellun oikeusopillisen doktriinin antamalla valtuutuksella lainsäätäjän asemaan. Se johtaa konfliktiin valtiovallan kolmijaon periaatteen kanssa. Vielä oudompi mallista tulee, jos oikeustieteen harjoittaja, ja nimenomaan hän, saa doktriinin tarkoittaman vallan määritellä, miten perusoikeuksien ilmentämät arvot tulee ymmärtää. Niin tärkeitä kuin perus- ja ihmisoikeudet ovatkin demokraattisen oikeusvaltion kannalta, niille ei tule antaa perusoikeusfundamentalismin tarkoittamaa monopoliasemaa, tahtoipa jokin doktriini sitä tai ei.”

GCM on juuri sellainen doktriini, joka vaarantaa valtioiden itsemääräämisoikeuden ja mahdollisuuden päättää itse omasta väestö- ja rajapolitiikastaan. Se olisi jälleen yksi uusi korsi kansalliset perustuslait ylittävien ja täysin tulkinnanvaraisten asiakirjojen kekoon, johon vedotaan massamaahanmuuton puolustelemiseksi niin että korvat soivat.

Suomesta sopimusta on lähdössä läsnäolollaan hyväksymään sisäministeri Kai Mykkänen, jonka mielipiteet maahanmuuton lisäämiseksi ovat kaikkien tiedossa ja jonka toimia arvostelin myös täällä, täällä ja täällä. Hänen tarkoituksenaan on hyväksyä sopimus 10.–11. joulukuuta Marokon Marrakechissa. Avustajien kannattaisi pultata viidakkokuumeileva sisäministeri Kai Mykkänen kettingillä seinään kiinni estääkseen häntä lähtemästä Afrikkaan kokoomuslaista maahanmuuttopolitiikkaa tekemään, sillä sen enempää sisä- kuin ulkoministeriössäkään ei taaskaan yhtään ymmärretä, mitä ministerit ovat tekemässä.

Eduskunnan tultua sivuutetuksi kansalaisten kannattaa vedota tasavallan presidenttiin hankeen pysäyttämiseksi, sillä myöskään Yhdysvallat ja Unkari eivät sopimusta hyväksy.

Tällä tietoa Puola, Australia, Tshekki ja Kroatia ovat ilmaisseet aikeensa vetäytyä sopimuksesta. Tanska, Italia ja Slovenia ovat jättäytymässä pois sopimuksesta, ja Ruotsi ja Hollanti olisivat hyväksymässä sen vain tietyin muutoksin. Viron presidentti Kersti Kaljulaid ei ole lähdössä sopimusta allekirjoittamaan, ja EU:n ulkopuolisista maista pois jättäytymistä harkitsevat Norja ja Sveitsi. Kiina, Etelä-Korea ja Japani vetävät itsemääräämisoikeuttaan korostavaa linjaa, ja ainakin Saksassa, Suomessa ja Ruotsissa kerätään nimiä adressiin sopimuksen hylkäämiseksi. Se kannattaa allekirjoittaa tästä.

Virkamiehiltä ja valtamedialta ei ole reilua ryntäillä lavastamaan asioiden kansanvaltaisen ja avoimen käsittelyn vaatimista sekä perusteltua yhteiskuntafilosofiaa ”valeuutisoinniksi” tai ”populismiksi”. Paremminkin sen johdosta pitäisi potkaista Katajanokan byrokraatit pois nepotistisista palkintoviroistaan.

Liitän tähän loppuun oikeusfilosofisen referaattiartikkelini, joka perustuu ranskalaisessa laatulehti Le Figarossa julkaistuun korkean virkamiesryhmän (Le Gruppe Plessis) kirjoitukseen Ranskan irrottamiseksi Euroopan ihmisoikeussopimuksesta: ”Cous européenne des droits de l’homme: pourquoi ensortir est un impératif démocratique”. Vaikka kyse on eri sopimuksesta, kannanoton sisältö sopii myös tähän. Tekstilainaukset ovat nopeasti käännettyjä, joten älkää välittäkö nyansseista. Juttua kannataa lukea myös ulkoministeriössä ja tasavallan presidentin kansliassa.


MITEN IHMISOIKEUSTEOLLISUUDELLA KUMOTAAN DEMOKRATIAA? 

Siinä, missä Kai Mykkänen, Timo Soini, Juha Lavapuro, Tuomas Ojanen ja Martin Scheinin hehkuttavat kilpaa sosiaalietuusperäisen maahanmuuton ja halpatyövoiman maahan marssittamisen puolesta, Britanniassa ja Ranskassa esitetään vakuuttavia argumentteja maiden erottamiseksi myös Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksesta.

Ison-Britannian pääministeri David Cameron esitti vuonna 2015 konservatiivien vaaliohjelmassa ajatuksen, että britit eroaisivat Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksesta palauttaen lainkäytön kokonaan omaan hallintaansa, mutta pysyisivät EU:n jäseninä. Hänen toinen hallituksensa aikoi kumota maan oman ihmisoikeuslain, minkä jälkeen EIT:n päätökset eivät enää olisi sitoneet Britannian korkeinta oikeutta. Lainmuutoksen jälkeen britit olisivat edelleenkin voineet vedota EIT:hen, mutta tuomioistuimella ei olisi ollut enää oikeutta vaatia muutoksia Britannian lakeihin.

Koska Cameron vastusti brexitiä, hän piti Euroopan integraation ongelmana nimenomaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuinta ja sen maailmanparannustoimintaa eikä Euroopan unionia, joka voisi toimia vapaakauppa-alueena ilman ideologista lähetystehtävää. Sen sijaan EIT:stä on tullut muodollisesta erillisyydestään huolimatta keskeinen osa EU:n aatteellisia rakenteita.

Samansuuntaisen näkökulman tarjosi ranskalaiseen laatulehti Le Figaroon kirjoittava Ranskan ylempien virkamiesten ryhmä Le Gruppe Plessis. Brexitin aikaisessa kirjoituksessaan ”Miksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen jättäminen on välttämätöntä demokratialle” ryhmä katsoi, että samalla kun Euroopan ihmisoikeussopimuksen soveltamisessa on noudatettu entistä enemmän ”vapaata tulkintaa”, jota kutsutaan ”evolutiiviseksi” (interprétation évolutive), siitä on tullut ”outo lintu” (un objet étrange), jolla on enää vähän tekemistä alkuperäisen tehtävänsä eli totalitarismien torjunnan ja perusoikeuksien kanssa. Ryhmä kirjoittaa, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätöksissä voi

”[…] tunnistaa jälkiä sellaisesta oikeuskäsityksestä, joka suosii ’edistyksellistä’ yhteiskuntanäkemystä: rajojen kieltoa, koko valtion käsitettä kohtaan tunnettua epäluuloa, syrjimättömyyden kulttia, rikollisen edun suosimista uhrin kustannuksella, yhteisen edun alistamista yksilön vaatimuksille […], moraalista libertarismia… [(…) reconnaît leur marque dans une jurisprudence qui privilégie une vision ‘progressiste’ de la société: refus des frontières, défiance vis-à-vis des Etats, culte de la non-discrimination, primat de l’intérêt du délinquant sur celui de la victime, de la revendication individuelle sur l’intérêt collectif, de la procédure sur la décision et l’action, libertarisme moral…].”

Näin ollen Euroopan ihmisoikeussopimus ja EIT:n toiminta muistuttavat poliittisia määräyksiä. Niillä asetutaan poliittisen vallan yläpuolelle ja rikotaan Montesquieun konspioimaa vallan kolmijako-oppia, jonka mukaan lainsäädäntövallan, päätäntävallan ja tuomiovallan pitää olla eri ihmisten käsissä niin, että valtaa rajoittaa aina jokin toinen valta. Ryhmä jatkaa, että

”[d]emokratiassa on lainsäätäjän, ei tuomarin saati ulkomaisen tuomarin, tehtävä määritellä yhteinen intressi. Euroopan ihmisoikeussopimus, joka on nyt tunkeutunut poliittisen legitimaation ytimeen, muodostaa näin ollen demokratian todellisen ongelman. [Dans une démocratie, c’est en effet au législateur, et non au juge, a fortiori à un juge étranger, qu’il appartient de définir l’intérêt collectif. La CEDH, qui fait désormais intrusion au cœur même de la légitimité politique, pose donc un véritable problème démocratique.]”

Tätä kautta Euroopan ihmisoikeussopimuksesta on tullut keino kiertää lakia tai venyttää lain tulkintaa, ja siitä on tehty jonkinlainen uusi perustuslaki, josta soveltamista ja oikeuskäytäntöjä johdellaan. Ryhmä lähestyy aihettaan useilla käytännön esimerkeillä ja luettelee, miten

”[…] Euroopan ihmisoikeussopimus on pakottanut Ranskan harkitsemaan uudelleen sotilaallisen liittoutumisen kieltämistä. Se edellytti myös asianajajan läsnäoloa poliisipidätyksissä alusta alkaen, mikä teki poliisin työn erityisen vaikeaksi ja vahvisti näin ollen, että menettelytapa oli tärkeämpi kuin poliisin tehokkuus. Yleissopimuksen artiklaa 8 (yksityis- ja perhe-elämän kunnioittaminen) käytetään massiivisena ja erittäin tehokkaana keinona laittomien ulkomaalaisten karkottamista koskevan politiikan ja perheiden yhdistämisen helpottamiseksi. [(…) la CEDH a imposé à la France de revenir sur l’interdiction des syndicats dans les armées. Elle a également imposé la présence d'un avocat dès le début de la garde à vue, compliquant singulièrement le travail de la police et confirmant ainsi qu’elle estimait la procédure plus importante que l’efficacité policière. L’article 8 de la convention EDH (respect de la vie privée et familiale) est utilisé comme une arme massive, et très efficace, contre la politique d’expulsion des étrangers en situation irrégulière et pour faciliter le regroupement familial.”

Merkittävimmät ongelmat ovat kuitenkin periaatteellisia, ja ne ulottuvat kansanvallan olemukseen ja poliittiseen järjestelmään. Koska EIT:n kokoonpanoon kuuluu tuomareita ristiin rastiin sen jäsenmaista, menevät oikeudenmukaisuuskäsitykset, laillisuusnäkemykset ja oikeuskäytännöt sekaisin, ja kollegiot antavat päätöksiä kuin hedelmäpelit. Pahinta on, että ratkaisut velvoittavat kansallisvaltioita yhtä tiukasti kuin valtioiden lait, viimekätisinä ratkaisuina jopa enemmän. Ryhmä ironisoi, että EIT:ssä

”azerbaidžanilainen, albanialainen, moldovalainen, georgialainen tai turkkilainen tuomari – viitataksemme maihin, jotka ovat tunnettuja ihmisoikeuksien kunnioittamisesta – voivat vaikuttaa Ranskan lainsäädäntöön tavalla, josta monet parlamenttimme jäsenet olisivat kateellisia! [Un juge azerbaidjanais, albanais, moldave, géorgien ou turc, pour citer des ressortissants de pays réputés pour leur respect des droits de l’homme…, a ainsi une influence sur le droit français que pourraient leur envier bon nombre de nos parlementaires!]”

Koska EIT:stä on tullut käenpoika kansanvallan kotipesään, virkamiesryhmä pohtii lopuksi, miten ongelmaan pitäisi suhtautua. Kirjoittajien mukaan heidän kotimaallaan on kyllä tarvittavat keinot ihmisoikeuksien toteuttamiseen, ja nyt pitäisi vain löytyä voimia sen tunnustamiseksi, ettei Euroopan ihmisoikeussopimus palvele enää samaa tehtävää, johon Ranska aikoinaan liittyi. Sopimuksesta irtautumisen tulisi olla ensisijainen tavoite, mikäli halutaan löytää keinoja maahanmuuton ja terrorismin torjumiseksi ja oikeudellisen riippumattomuuden palauttamiseksi Ranskaan.

”Toisin kuin yleisesti ajatellaan, Euroopan ihmisoikeussopimuksen jättäminen on juridisesti täysin mahdollista: 58 artiklassa sallitaan Euroopan ihmisoikeussopimuksesta luopuminen ’kuuden kuukauden irtisanomisajalla Euroopan neuvoston pääsihteerille osoitetusta ilmoituksesta’. Kysymys ei kuitenkaan ole niinkään oikeudellinen kuin poliittinen. Todellinen tehtävä on löytää poliittinen tahto tästä pakkopaidasta vapautumiseksi […]. [Contrairement à certaines idées reçues, quitter la CEDH est juridiquement tout à fait possible: l’article 58 permet de dénoncer la convention EDH ’moyennant un préavis de six mois, donné par une notification adressée au Secrétaire Général du Conseil de l’Europe’. Mais la question n’est pas tant juridique que politique. Le vrai sujet, c’est de trouver la volonté politique de se libérer de ce carcan […].”

Irtautuminen on perusteltua siksi, että EIT:n länsieurooppalaiset tuomarit eivät pysty toteuttamaan ihmisoikeussopimuksen valvontatehtävää, sillä Venäjän ja Turkin tapaiset maat eivät ota EIT:n näkemyksiä huomioon, mutta toisaalta itäeurooppalaiset tuomarit pystyvät omasta puolestaan vaikuttamaan EIT:n päätöksillä kielteisesti läntisen Euroopan maiden lainsäädäntöön.

Brittien ja ranskalaisten viitatessa perustuslakeihinsa ja heidän pyrkiessään kumoamaan Euroopan ihmisoikeussopimukseen sisältyvää epädemokraattista pakkovaltaa, Suomen eduskunnan perustuslakivaliokunnan käyttämät asiantuntijat Lavapuro, Ojanen ja Scheinin puolestaan vetoavat Euroopan ihmisoikeussopimukseen marssittaakseen omaa vallankumousparaatiaan meidän parlamenttimme yli.

Samanlaisia ovat kokoomuslaiset, kepulaiset, sosiaalidemokraattiset, kommunistiset, vihreät, ruotsinkieliset, kristilliset, liberaalit ja aivan kaikki puoliksi oppineet patustelijapoliitikot, joita kiinnostaa moraaliposeeraus enemmän kuin oman kansansa etu ja joilla ei ole oikeusfilosofista asiantuntemusta eikä kansalliseen itsetuntoon liittyvää selkärankaa yhtään.

Kansallisten etujen ja vapauksien polkeminen kansainvälisillä sopimuksilla on hyvin tyypillistä internatsismin ideologialle, ja siinä tarkoituksessa käytetään myös Geneven pakolaissopimusta sekä YK:n ihmisoikeuksien julistusta, kun tuomioistuimet ovat hyväksyneet ne ohjenuorikseen.

Enkä tarkoita vain Haagissa toimivia Kansainvälistä rikostuomioistuinta, jossa tuomitaan sotarikollisia, tai YK:n alaista Kansainvälistä tuomioistuinta, jossa juristit ratkovat valtioiden välisiä kiistoja lampaannahkaperukki päälaellaan.

Sen sijaan tarkoitan tavallisia kansallisia käräjiä, jotka katsovat sopimusten, julistusten, asiakirjojen ja ”kompaktien” (aina tahdonilmaisulla ei ole edes selvää nimeä eikä hyväksyntää) sitovan päätöksentekoaan, kun tuomitaan kantaväestöihin kuuluvia ihmisiä heidän esittämästään yhteiskuntakritiikistä. Juuri siihen myös GCM:n tapaisten sitoumusten on tarkoitus johtaa, ja juuri siihen ne pahimmillaan kansallista lainkäyttöä johtavat.


LÄHTEET

Painetut

Aarnio, Aulis, Oikeutta etsimässä – Erään matkan kuvaus. Helsinki: Talentum, 2014.
Helin, Markku, ”Perusoikeuksilla argumentoinnista”. Teoksessa: Tero Iire ja Martti Kairinen (toim.), Varallisuus, vakuudet ja velkojat. – Juhlajulkaisu Jarmo Tuomisto 1952 – 9/6 – 2012, s. 11–30. Turku: Turun yliopisto, 2012.

Internet

Le Gruppe Plessis, Cous européenne des droits de l’homme: pourquoi ensortir est un impératif démocratique, Le Figaro 21.6.2016.
Helsingin Sanomien linkatut kirjoitukset.
Ilta-Sanomien linkatut kirjoitukset.
Iltalehden linkaut kirjoitukset.