17. marraskuuta 2017

Häirintäsyytökset ovat feministien vihapuhetta


Sanoma-lehtien feministit ovat ahdistelleet miehiä koko kuluneen syksyn ajan kansainvälisen ”Me too” -hankkeen nostamaa some-raivoa ja pöyristymisten aallonharjaa hyväkseen käyttäen. Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin muun muassa jutuissani ”Helsingin Sanomien kultaiset kuohitsijat vaarallistavat seksin”, ”Nollatoleranssi on suvaitsevaisten suvaitsemattomuutta” ja ”Media luo tekstuaalisella ahdistelulla elämäntapakontrollia”.

Sanoman medioiden ohella myös toinen keskeinen feministisen propagandan bunkkeri ja äänitorvi Yleisradio on lääppinyt aihetta pyrkimyksenään levittää yhteiskuntaan seksin vastaista ahdasmielisyyttä. Eilisessä A-teeman jaksossa ”Seksuaalinen häirintä” aihetta esiteltiin näin:

Ahdistelua, häirintää ja häpeää. Seksuaalinen häirintä on yleisempää kuin kukaan uskalsi arvata. Mistä ahdistelu johtuu? Miksi laki ei riitä suojelemaan meitä? Tunnistetaanko raja, jonka yli ei saa mennä?

Laki ei todellakaan riitä suojelemaan meitä moraalinvartijoiden ahdasmielisyydeltä. Niinpä Ylen toimittajien hengästyttävään taivasteluun voi pikaisesti vastata, että ”seksuaalinen häirintä on yleisempää kuin kukaan uskalsi arvata”, koska ihminen on olemukseltaan seksuaalinen. Ihmisten luonnollisten käyttäytymistaipumusten arvottaminen moraalittomaksi johtuu vain yhteiskunnan muuttumisesta aiempaa ahdasmielisemmäksi, puritaanisemmaksi ja uuskonservatiivisemmaksi, mikä puolestaan on feministisen liikkeen syytä.

Seksuaalisen kanssakäymisen kokeminen ”häirintänä” on siis relatiivista. Se on tulos feministisen ja seksiä vaarallistavan politikoinnin asettamisesta vuorovaikutuksen standardiksi.

Toimittaja Anne Savinin kirjoittamassa jutussa ”Miten seksuaalinen häirintä muuttui vakavaksi asiaksi?” tällä taantumuksella oikein ylpeillään, ja se esitetään nimenomaan feminismin aikaansaamana ”kehityksenä” ja ”saavutuksena”, vaikka tuosta seksuaalisuuden tukahduttamisesta kärsivät nykyisin kaikki.

Toimittaja Eero Mäntymaan kirjoittamassa jutussa ”’Seksuaalinen häirintä voi olla vahinko’ Näin ajattelee yli puolet suomalaisista” taas vedotaan Taloustutkimuksella teetettyyn kyselyyn, jonka pohjalta seksuaalisesta aloitteellisuudesta pidättäytyminen arvotetaan suositeltavaksi normatiiviksi.

Siihen nähden kaikenlainen katueroottisuus arvotetaan sitten ”tahattomaksi” tai ”vahingoksi”, ja ihmisiä opetetaan häpeämään omaa seksuaalista aktiivisuuttaan. Tavoitteena näyttää olevan seksuaalisten vihjeiden, katseiden ja eroottisten jännitteiden pois jynssääminen ihmisten arkipäiväisestä vuorovaikutuksesta.

Median asennoituminen ”seksuaaliseen häirintään” paljastavan puolueellista

Voidaan kysyä, mihin tällä kaikella oikeastaan pyritään. Ja vastata, että ilmeisestikin seksuaalisten ihmisten ja erityisesti miesten seksuaaliseen ahdisteluun, syyllistämiseen ja murjomiseen. Todellisuuden aseksualisoimista käytetään verukkeena myös poliittisten ajojahtien ja likasankojournalismin tekemiseen.

Esimerkkinä viimeksi mainitusta voin mainita tavan, jolla pöllölaakson entistä uutisankkuria Seppo Huhtaa syytetään nyt ”seksuaalisesta ahdistelusta”, vaikka hänellä ovat olleet koko ajan housut jalassaan. Ajojahdin syynä onkin vain hänen maahanmuuttokriittisyytensä, joka näyttää kelpaavan mitä häikäilemättömimpien ja katalimpien mustamaalauskampanjoiden perusteeksi vihervasemmistolaisessa mediassa. Kyse on juuri siitä leimaamisesta, josta käytetään vasemmiston puoluetoimistoissa taottua uuskielistä ilmaisua ”maalittaminen”.

Sen sijaan vihervasemmistolaista mediaa ja nuoria neitoja itseään ei näytä ahdistavan eikä häiritsevän lainkaan se, että he elävät niin sanotussa polyamorisessa suhteessa Helsingin Vihreiden Nuorten puheenjohtajan kanssa. Yleisradio julkaisi aiheesta kesän lopulla tekotrendikkään jutun, jossa toimittajakin toki ihmetteli, miten kyseiset identiteetiltään hontelot ja seksuaalisuudestaan täysin hakoteillä olevat nuoret pärjäävät tuossa ”monisuhteisessa”, pitkin ja poikin huoraavassa ja toinen toistaan hyväksikäyttävässä hampuusisuhteessaan ilman mustasukkaisuuden kokemuksia, jotka monien muiden ihmisten mielestä saattaisivat olla hyvinkin häiritseviä.

Nostan asian vertailukohdaksi vain osoittaakseni, kuinka puolueellista asioiden käsittely mediassa on. Ihmissuhteiden kalvaminen häirintäväitteillä on nimenomaan median luoma ilmiö, jota ei olisi lainkaan ilman tiedotus- ja toitotusvalineiden interventiota ja halua käyttää valtaa ihmisten välisten persoonallisten suhteiden järjestelemisessä.

Kyseessä on siis näyttö ei vain poliittisen vallan vaan myös henkilökohtaisten ihmissuhteiden medioitumisesta, jonka mukaisesti media pyrkii tunkeutumaan ihmisten makuuhuoneisiin ja arkipäivän vuorovaikutukseen omalla asennemuokkauksellaan, mielipiteiden manipuloinnillaan ja kansankiihotuskampanjoillaan sekä saattamaan henkilökohtaiset suhteet poliittisen paheksumisen, julkisen arvostelun ja juridisen tuomitsemisen kohteiksi.

Mikäli valtamedian toimittajat olisivat vähänkin sivistyneempiä, hienotunteisempia ja vähemmän pahanilkisiä kuin he ovat, heidän odottaisi häpeävän omaa nilkkimäisyyttään ja paheellista pyrkimystään lietsoa vihakampanjoita ihmisten välisiin suhteisiin ja sukupuolten välille.

Nollaselvitys seksuaalisesta häirinnästä

Myös Ylen ”seksuaalisesta häirinnästä” julkaisema ja internet-kyselyyn perustuva selvitys on omalla tavallaan paljastava. Gallupia laadittaessa ei ole otettu huomioon tutkimuksen taipumusta vaikuttaa haastateltujen asenteisiin.

Metodologinen tosiasia on, että asian tutkiminen ja vatvominen kyselyillä ja selvityksillä luo usein tutkittavan ilmiön. Eli kun seksuaalisesta häirinnästä jatkuvasti tivataan mielipiteitä ja ihmisille tarjotaan mahdollisuutta rastittaa ”seksuaalisen häirinnän” eri muotoja tutkijan tarjoamista omista vaihtoehdoista (”epäasiallinen katse”, ”tungetteleva kysymys”, ”seksuaalinen ehdottelu ja/tai vitsailu”, ”häiritsevä viestittely”, ”sopimaton koskettelu”), tutkimus tällöin itse luo koko ilmiön. Ilman selvitystä ei ilmiötä olisi mahdollisesti lainkaan, eivätkä ihmiset kokisi minkäänlaista seksuaalista häirintää arkielämässään.

Nyt feministit ovat asioita kaivelemalla luoneet hysterian, jonka vallitessa tutkittavat ihmiset menevät lankaan ja vastaavat kyselyn tarjoamia vaihtoehtoja myötäillen pelkän (näennäis)tieteellisen auktoriteetin lumoissa. Näin syntyy ”etsivä löytää” -harha.

Ihmisten todelliset asenteet paljastaa kuitenkin se, että miehistä vain 3448 prosenttia lankesivat siihen ansaan, että he suostuivat hyväksymään heille tarjotun väitteen ”seksuaalinen häirintä pitäisi kriminalisoida”. Koska tämä on ristiriidassa sen kanssa, että 73 prosenttia miehistä piti ”häiritsevää viestittelyä” seksuaalisena häirintänä, on osoitettu, että varsinkaan miehet eivät oikeasti pidä seksuaalista häirintää ongelmana  tai tutkimus on täysin epäluotettava nollatutkimus.

Minä uskon molempien vaihtoehtojen pitävän paikkaansa. Huomion arvoista on, että Ylen tilaamassa selvityksessä ei lainkaan kysytty, miten seksuaalisen häirinnän kokemukset jakautuvat sukupuolten kesken. Tämä voi johtua siitä, että transgenderististä queer-ideologiaa ajava Yle ei enää tunnusta kaksiarvoista sukupuolieroa. Muualta saadut havainnot kuitenkin osoittavat, että seksuaalisesta häirinnästä ja ahdistelusta kitisevät etupäässä ilkeät ja pahansisuiset ämmät, kun taas itsetunnoltaan terveet miehet eivät tunnista seksuaalista ahdistelua eivätkä häirintää.

Koska asiaa koskevan selvityksen tutkimusstatus on puolueellinen ja koska se mahdollisesti luo selvityksen kohteena olevan ilmiön itse sekä kaiken lisäksi kiihottaa vastaajia tutkijoiden heiltä hohtimilla kiskomiin mielipiteisiin, se jo itsessään on osa vihervasemmistolaiseen politikointiin liittyvää feminististä agendaa, tendenssiä ja mafiaa. Se on siis nollatutkimus, jolla ei reflektiivisten puutteiden vuoksi ole tieteellisen tutkimuksen arvoa.

Minä Freudina

Tahallisten ja tarkoitushakuisten tutkimusharhojen lisäksi seksuaalisuutta koskevan ahdasmielisyyden lietsominen pyrkii hyödyntämään myös kahta muuta harhaa: (1) psykologista projektiota ja (2) tutkittavan ilmiön olemuksen epäadekvaattia määrittelemistä.

Ad 1: Seksuaalisesti ahdasmieliset feministinaiset projisoivat omat seksuaaliset ahdistuksensa toisten ihmisten ominaisuuksiksi ja vihaavat niitä heissä. He siis kääntävät oman aseksuaalisuutensa tai antiseksuaalisuutensa väitteiksi, että seksuaalisesti aktiiviset ihmiset ”ahdistelevat” tai ”häiritsevät” heitä, vaikka tosiasiassa heitä ahdistaa ja häiritsee heidän oma torjuttu ja tukahdutettu seksuaalisuutensa. Sille puolestaan on ICD-10-sairausluokitus ”itseä häiritsevä sukupuolisuhteiden häiriö”, josta tunnetaan tasavertaisesti heteroseksuaalinen (F66.20) ja homoseksuaalinen (F66.21) muoto.

Sen sijaan jokaisen terveen aikuisen pitäisi ymmärtää, ettei ole hänen asiansa yksin päättää kanssakäymisen ehdoista, toisin sanoen siitä, mikä ihmisten vuorovaikutuksessa on ”sopivaa” tai ”epäsopivaa”, ”epäasiallista” tai ”häiritsevää” ainakaan sikäli kuin kyse on todellakin ihmisten välisistä suhteista. Feministit pyrkivät kuitenkin yksin määräämään kaiken seksuaalisen kanssakäymisen periaatteet, normit ja rajat, mikä osoittaa feministisen liikkeen totalitaarista vallanhalua.

Itsensä absolutisoiminen on toki viktoriaanisille rouville tyypillinen käyttäytymismuoto, mutta nykyaikana sitä voidaan pitää parodiahorisontin yli harppaavana taantumuksellisuutena, aivan niin kuin lännenelokuviin liittyvää naistenpalvontaakin.

Ad 2: Toinen aihetta koskevan keskustelun peruserehdys koskee puheena olevan ilmiön olemusta. Ei ole ymmärretty, mitä seksuaalisuus on ja merkitsee. Seksuaalisuushan pyrkii menemään kaiken sovinnaisuuden ja normatiivisesti hyväksytyn, kuten uskonnollisten periaatteiden, Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ohjelman ja muiden soveliaisuussääntöjen yli.

Koska seksuaalisuuden olemusta ei ole ymmärretty vaan siihen suhtaudutaan täysin infantiililla ja naiivilla tavalla, voidaan luonnolliset seksuaalisuuden ilmaukset katseista kosketteluun kokea sitten ”ahdisteluna” tai ”häirintänä”, mikä puolestaan johtaa vakaviin persoonaa ja ihmissuhteita koetteleviin ristiriitoihin.

Häirintäväitteet sikiävät naisten ja miesten ideologisista rooli- ja käytösvelvoitteista

Edellä sanotusta johtuu, että seksuaalista ”ahdistelua” ja ”häirintää” ei ole myöskään pystytty määrittelemään millään yleisesti hyväksyttävällä tavalla. Se on samanlainen vasemmiston ajatuspajoissa luotu propagandatermi kuin punavihreän median laajalti käyttämä ’rasismi’, ’vihapuhe’ ja ’totuuden jälkeinen aika’. Nämä ovat täysin avoimiksi jätettyjä käsitteitä, joita käytetään blanco-valtuutuksina kaikkien ei-sosialististen ja ei-feminististen ihmisten läimäyttelemiseen myös yliopistoissa ja muissa akateemisissa yhteyksissä.

Todellisen rimanalituksen Ylen TV-lähetyksessä esitti Turun yliopiston akatemiaprofessori Johanna Niemi, joka ehdotti sanallisenkin häirinnän saattamista lain piiriin. Vaatimus on kaikessa karkeudessaan älytön ja anteeksiantamattoman tyhmä, sillä normatiivinen eetos ei selitä mitään ja laeilla kurittaminen on yleensäkin matalamielinen lähestymistapa kaikkiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Feministien vaatiessa sanallista häirintää kriminalisoitavaksi uhataan rikollistaa loputkin rippeet siitä, mitä seksuaalisuuden olemuksesta vielä on jäljellä tuossa feministien hallitsemassa heteroseksuaalisessa ajatus- ja käytösvankilassa.

Feministien ihanteiden vallitessa joutuisivat tulilinjalle seksuaalinen kanssakäyminen, vuorovaikutus, lähestyminen, kohtaaminen, katsominen, vilkaiseminen, mainitseminen, lausahtaminen, ehdottaminen, kysyminen, tiedusteleminen, arvaaminen ja olettaminen puhumattakaan sellaisista kauhistuttavista rikoksista kuin suostuttelu, lahjominen ja tarjoaminen. Taivuttelu, maanittelu ja koskettaminen vievät ihmisen luultavasti tulevaisuudessa suoraan sähkötuoliin.

Hyväksyttävän seksin muodoksi tai taida jäädä kuin ostaminen, mutta sekin on osittain kriminalisoitu. Naishuoria mielistellen prostituution uhrina nähdään aina nainen, vaikka arvostettu sosiologi Henry Laasanen osoittikin laudaturilla palkitussa tutkimuksessaan Naisten seksuaalinen valta (2008), että tosiasiassa naiset pidättävät seksiä miehiltä voidakseen myydä sitä kalliilla hinnalla oman vallankäyttönsä merkiksi.

Aivan kuten Laasanen on todennut, naisten seksuaalinen häiritseminen ei ole merkki seksuaalisen vallan omistamisesta vaan sen puutteesta. Toisella tavalla sanottuna: toimittajat eivät ole ymmärtäneet, että heteromiesten harjoittama naisten jahtaaminen ei johdu miesten vallasta tai etuoikeudesta, vaan se on merkki miesten vallan puuttumisesta.

Vain sellaista ihmistä tavoitellaan, jolla on valtaa, ja valtaa hänellä on juuri tavoiteltavuutensa vuoksi. Häirityksi joutumisen kokemukset eivät siis ole oire miesten vallankäytöstä vaan seuraus naisten omasta seksin pidättämisestä. Naisten kokema pahoinvointi taas ei ole seuraus miesten harjoittamasta häirinnästä vaan syy siihen, miksi miehet ovat ymmällään naisten kanssa ja lähestyvät heitä toistuvasti ilman tuloksia.

Jos ”häirinnäksi” leimataan kaikki toistuva yrittäminen, pidätetään kanssakäymisen päätösvalta yksinomaan torjujien tai suostujien käsiin. Asiasta valittaminen on vastoin seksuaalisuuden olemusta, sillä heteromiehethän jatkavat yrittämistä sen seurauksena, että heihin suhtaudutaan täysin penseällä tavalla, joka on vastoin seksuaalisen kanssakäymisen olemusta.

Heteromiehet ovat myös tottuneet siihen, että naisia itseään rasittaa heille sosiaalisesti langetettu kieltäytymisvelvoite, jonka kautta naiset välttelevät leimautumista ”liian helpoiksi tapauksiksi” ja jonka vuoksi miehet puolestaan tietävät, että kun nainen sanoo ”ei” hän tarkoittaa ”kyllä”.

Vaikutelma miesten harjoittamasta seksuaalisesta häirinnästä perustuu siis siihen, että naisen nimi on ”En Anna!”, ja naisten jatkuva kieltäytyminen, torjunta ja punaisten valojen taakse linnoittautuminen on eräänlainen perustila, johon miehet joutuvat hakemaan muutosta omalla yritteliäisyydellään.

Vain todellinen idiootti voi kieltäytyä ymmärtämästä sitä tosiasiaa, että seksuaalisuuden olemukseen sisältyy myös intohimoisuus. Jos seksuaalisuudessa ei ole intohimoa, ei ole seksiäkään. Aloitteellisuudesta marisijoiden ja omassa narsistisessa omahyväisyydessään piehtaroivien feministien ei kannattaisikaan murjoa miessukupuolta, sillä aloitteellisia ja seksuaalisesti häiritseviä miehiä on kiittäminen siitä, että seksiä heteroseksuaalisissa yhteyksissä vielä on.

Psykologisissa kokeissa puolestaan on osoitettu, että jos ärsykkeeseen ei reagoi, ärsyke sammuu. Mikäli feministit eivät seksiä tavoita, syyllinen ei välttämättä löydy maailman heille tarjoaman kuvastimen pitelijöistä vaan peilin edessä olevista itsestään.

Mikäli asiat aloitteiden tuloksena joissakin harvinaisissa ja epätodennäköisissä tapauksissa kuitenkin etenevät seksiin asti ja seksuaalisessa kanssakäymisessä kohdataan epäonnistumisia tai pettymyksiä, ei asioista pidä syytellä miehiä, kuten feministinaiset pyrkivät tekemään, sillä kyse on ihmisten välisestä kanssakäymisestä ja viestinnästä, intersubjektiivisuudesta ja kommunikaatiosta.

Kanssakäymiseen myös ryhdytään aina tietyn hetkisen informaation perusteella, eikä lopputuloksesta voida saada tietoa, kunnes vasta kokeilun tuloksena. Niinpä seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyvistä yllättävistä tai epämiellyttävistä tuloksistakaan ei pitäisi olla mitään valitusoikeutta.

Heteroseksuaalisen kanssakäymisen ydinongelma

Eri asia on sitten se, jos naiset eivät kerta kaikkiaan halua seksiä. Tämä asiaan liittyvä epäsymmetria onkin heteroseksuaaliseen kanssakäymiseen liittyvän ahdistelu- ja häirintäongelman ydin. Nainen ja mies eivät tule tyydyttävästi toimeen, sillä naisen ja miehen mielihyvä- ja tyydytysrakenne ovat kokonaan erilaiset. Koska ongelma johtuu sukupuolten olemuserosta, se on fataali, siis kohtalokas ja korjaamaton.

Naisten haluttomuus seksuaaliseen kanssakäymiseen on minulle sinänsä mysteeri, mutta ilmiön olemassaolosta voi vakuuttua kirjautumalla johonkin seuranhakuchattiin miehen nimimerkillä ja hakemalla naisseuraa. Yhtään vastausta ei tule, ja jos tulee, vastaajana on niin sanottu feikki, jonka naisnimimerkin takana majailee joku vedättäjä, epätoivoinen transvestiitti tai bi-mies. Asiassa ei auta, vaikka omat ulkomuoto- ja henkiset parametrit säätäisi kuinka houkutteleviksi. Minkään ikäiset tai näköiset naiset eivät ota yhteyttä eivätkä vastaa mikään ikäisille tai näköisille miehille. Naisten seksuaalisuus on tapahtumataivaanrannan ylittävä musta aukko, josta mikään valo ei säteile ulos.

Mutta jos chatteihin kirjautuu lähes millä tahansa naisnimimerkillä tai millä tahansa ulkonäköparametreillä, on ruutu punaisena miesten yhteydenotoista. Tämä osoittaa, millainen tasehäiriö heteronaisten ja heteromiesten välisessä tyydytystilassa vallitsee. Naisten täydellisen aseksuaalisuuden, haluttomuuden ja seksuaalisilta foorumeilta vetäytymisen vuoksi heteromiehille näyttää kelpaavan vaikka kuinka vanha ja ruma läskiämmä, kunhan vain kyseessä on nainen!

Sosiaalisen vaihdon teorioihin nojaavan ajattelun näkökulmasta tarkasteltuna naiset pyrkivät luomaan tasehäiriön tahallaan, eli he pidättävät seksiä heteromiehiltä lavastaakseen itsensä seksuaalisesti tavoiteltaviksi. Sitä nuo pissisnaiset eivät olisi, paitsi juuri seksin säännöstelyn ja pihtaamisen kautta.

Mitäpä jos tehtäisiin kerrankin miesten toiveiden mukaan?

Mikä sitten neuvoksi naisten ja miesten suhteisiin? Koska ”Me too” -hankkeen ja sitä suosivien feministimedioiden harjoittamassa vyörytyksessä on kyse pelkästä ilkeydestä, kataluudesta, vihaan kiihottamisesta ja puolueellisuudesta naisten hyväksi, suosittelen kaikille heteromiehille seksilakkoa.

Kuvailin jo teokseni Enkelirakkaus (2008) loppupuolella valtioutopian, josta kaikki naisellisuus olisi karkotettu pois ja yhteiskunta koostuisi chauvinistista ja nationalistisista univormumiehistä. Tämä ihanteellinen maailma olisi minnihiirten hallitseman nyky-yhteiskunnan vastakohta, ja se ohjaa jo pelkkänä kuvitteellisena vertailukohtana tiedostamaan, kuinka nynnymäistä tämä millamallojen ja ninninellien pilalle mädättämä nykytodellisuus on.

CNN:n uutisen mukaan oikeat homomiehet eivät olekaan mitään vihervasemmistolaisia ituhippejä, vaan suurin osa kannattaa poliittista oikeistoa ja Alternativ für Deutchland -puoluetta Saksassa, jossa maahanmuuttajaislamistit ovat aloittaneet iskut homoja vastaan kaduilla.

Toivoisinkin kaikkien oikeiden miesten muodostavan oman ”Me too” -hankkeensa todellisen miesten valtion aikaansaamiseksi, siis sellaisen, josta naiseuden seksuaalisuutta tuhoava vaikutus olisi karsittu pois. Kun heteromiehet eivät näytä pääsevän naistensa kanssa toivottuihin tuloksiin, paitsi naisten sanelemilla ehdoilla ja tiukasti korkokengän alle kukistettuina, miksi heteromiehet eivät tavoittelisi seksiä toisilta miehiltä?

Keskeinen ongelma liittyy lajinsäilytykseen ja väestön uusintamiseen. Kuitenkin myös siinä asiassa naisasianaiset johtavat destruktiivista agendaa, ja miesten vetäytyminen perheistä ja seksuaalisilta areenoilta johtuu tylyjen ja koppaviksi ylpistyneiden naisten omasta pöyhkeydestä. Prosessin lopputulos on jakkupukuun sonnustautuva, neuvostokosmonautti Raisa Irina Gulagovaa muistuttava raaka ja itseään sekä lähimmäisiään julman sankarillisesti kohteleva ”itsellinen nainen”.

Feministit ovat ottaneet erääksi pääagendakseen myös kantaväestön kasvun lopettamisen ja täydellisen tyrehdyttämisen länsimaissa. He ovat pitäneet kymmenpennistä polviensa välissä mutta avanneet mielihyvin tulvaportit Afrikasta ja Lähi-idästä satelevalle maahanmuutolle ihan vain tukeakseen islamia, jossa naisen asema on heidän mielestään ilmeisesti oikeanlainen.

Tosiasiassa viidakkokuumeisten valkoisten naisten kiimaisuus mustaa rotua kohtaan paljastaa vain heidän torjutun seksuaalisuutensa, jonka nämä euripidiset naiset katsovat voivansa päästää ryöpsähtämään valloilleen ainoastaan vapautuessaan länsimaisen kulttuurin ahdistaviksi koetuista normeista omalla vulgaarilla ja alkukantaisella tavallaan. Vaikka tällä tavoin tuleekin todistetuksi, että maahanmuuton suosimisen ja feministisen seksuaalipolitiikan välillä on riippuvuus, tätä kautta syntyy kuitenkin myös illuusio, jonka mukaan islamin hunnun alle rajoitettuna naisten asema on strech-farkuissa pinnistelevien teinityttöjen roolia parempi.

Vapautuminen seksiobjektin asemasta islamin kaavun alle johtaa sekä naisten aseman mitätöimiseen että miesten seksuaalisten viettienergoiden entistäkin vahvempaan tukahduttamiseen. Sitä kautta puolestaan selityy länsimaihin tunkeutuneiden arabimiesten hyökkäävyys ja päällekäyvyys. Ne ovat suoria seurauksia islamin harjoittamasta seksuaalisesta vallankäytöstä, jolla ihmisten luontaisia biologisperäisiä taipumuksia yritetään suitsia ja laittaa kuriin.

Koska tummien miesten aiheuttamasta todellisesta ongelmasta, eli joukkoraiskauksista ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ei sovi puhua rasismisyytteiden pelossa, valhemedia koettaa kääntää keskustelun täysin marginaaliseen valkoisten miesten harjoittamaan ”seksuaaliseen häirintään”, jolla tarkoitetaan hyvän päivän toivotuksia ja ilmojen kehumisia väärille ihmisille. Tähän kulttuuritätien lietsomaan kampanjaan menevät naurettavalla tavalla mukaan myös omaa sukupuoltaan halveksuvat profeministimiehet, jotka toivovat, että palkkioksi ritarillisuudestaan naisilta herahtaisi jotakin myös heille.

Tilanne on sikäli nurinkurinen, että aiemmin naisen parhaaksi turvaksi miellettiin henkilökohtainen parittelukumppani tai aviomies, kun taas nyky-yhteiskunnassa miehiä kuritetaan heidän naisille aiheuttamistaan näennäisistä uhista, ja kurinpitotehtävä on siirretty julkisen vallan tehtäväksi, jota puolestaan edustaa itse itseään rajoittava feministinen kuohilasmies.

Feministien harjoittama seksuaalisuuden tuhoaminen on täydellistä

”Seksuaalista häirintää” koskevien väitteiden ohella feministit ovat hyökänneet seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden omaa olemusta vastaan myös monessa muussa asiakysymyksessä.

Feministisen liikkeen alennettua aborttien kynnystä suomalaiset naiset teurastavat omilla ”ratkaisuillaan” noin 10 000 sikiötä vuodessa vedoten käsitykseensä, että ”naisella on oikeus omaan kehoonsa”, mutta unohtaen aktiivisesti sen, että lapsi on yhtä paljon myös hänen isänsä. Lisäksi sikiö on aina oma yksilönsä, jonka ihmisarvo kielletään aborteissa täysin. Abortit ovat edelleen heteroseksuaalisen valtakulttuurin tabu, ja käsittelin aihetta perusteellisesti kirjoituksessani ”Et ehkä omista geenejäsi Asiaa abortista”.

Transsukupuoliset ja muutamat muut sukupuoliset poikkeamat puolestaan vaativat sukupuolensa vaihtamista tai ”korjaamista” toiseksi, ja perusteena vireillä olevalle translaille he sanovat sen, että nykyinen laki vaatii sukupuolensa korjaajilta ”pakkosterilisaatiota”. Väite on perätön, sillä sukupuoltaan korjauttavien sterilisoituminen ei johdu suinkaan lain vaatimuksista vaan lääketieteellisistä toimenpiteistä itsestään, eli hormonihoidoista ja siitä, että ihmisen sukupuolielimet runnellaan kirurgisesti toisenlaisiksi. Niinpä asiaa ei voida parantaa millään lain muutoksilla, aivan kuten ei ongelmastaan kärsivien tuskaakaan (käsittelin aihetta muun muassa kirjoituksessani ”Mies paksuna ja kuurupiiloa kuohitsijoiden kanssa”).

Juristien nuija on kuitenkin feministien ase, jolla he haluavat murjoa omaan kurjuuteensa syyttömiä ihmisiä kaikkialla. Yksi kaikkein epäloogisimpia hankkeita oli ”avioliitossa tapahtuvan raiskauksen” kriminalisoiminen ja saattaminen virallisen syytteen alaiseksi rikokseksi. Tulos oli vastoin avioliiton käsitteen käsitteellis-apriorista olemusta. Avioliittohan merkitsee suostumusta seksuaaliseen kanssakäymiseen, joten kriminalisoida olisi pitänyt seksistä kieltäytyminen avioliitossa. Joskus toivon paluuta Adlous Huxleyn ”Uuteen uljaaseen maailmaan”, jossa seksistä kieltäytyminen oli mitä ankarin rikos.

Juuri avioliiton olemuksen vastainen seksistä kieltäytyminen on avioliitossa tapahtuvan vastentahtoisen seksin edellytys, joten ”avioliitossa tapahtuva raiskaus” on ristiriitainen käsite. Se vaatii, että jompikumpi osapuoli yleisimmin nainen on rikkonut aviolupauksensa molemminpuoliseen seksiin antautumisesta. Naiset kuitenkin syyllistävät omasta kieltäymyksestään miehiä, mikä liittyy tämän kirjoitukseni alussa viittamaani projisoimiseen: naiset viskaavat syyn omasta kylmyydestään jäisesti toisen ihmisen niskaan. Reilua?

Feministien hulluus on mennyt liian pitkälle myös seksuaalivähemmistöliikkeessä, ja eniten vahinkoa naisasianaiset saavat aikaan valtionpolitiikassa, josta heidät pitäisi heittää välittömästi ulos. Näyttöä feministien vihapuheesta antavat heidän väitteensä, että ”naisten palkanmaksu loppui lokakuun lopulla”, vaikka tosiasiassa naiset saavat työtunteihinsa suhteutettuna täsmälleen samaa palkkaa kuin miehet. Asiasta kirjoitti ansiokkaasti tilastotutkija Pauli Sumanen teoksessaan ”Valhe, emävalhe, naisen euro on 80 senttiä” (2009).

Mitäpä muuta feminististen poliitikkojen ja heitä tukevan median vaahtoaminen muuta on kuin valheellisen disinformaation jakamista, juuri sitä, mikä tekee valtamediasta häpeämätöntä tendenssijournalismia suoltavan kollektiivisen valhemedian?

Homomiehiäkin ahdisteltiin häirintäsyytöksillä

Entä sitten seksuaalivähemmistöt, joiden enemmistön muodostavat homot ja lesbot? Asiaa sisältä päin arvioivana tiedän, että homot ovat joutuneet ylittämään seuraa hakiessaan kaikki rajat ja normit, eikä kukaan ole kitissyt onneksi siitä, vaikka vielä 1970-luvulla jokaista homoa ajettiin erilaisilla häirintäsyytteillä kuin sikaa teurasautoon.

Sellaisen yhteiskunnan feministit nyt ilmeisesti haluavat takaisin. Naurettavaa on, että samat vapaamielisyydellään kauhistuttaneet raivottaret, jotka vielä neljäkymmentä vuotta sitten polttivat pikkupöksynsä ”seksuaalista liberalismia” tavoitellessaan, ovat nyt valmiita puhaltamaan koko yhteiskunnan takaisin huurteeseen omilla drakonisilla tuomioillaan ja Lumikin-jäisillä hönkäyksillään.

Älköönkä kukaan tulko minulle sanomaan, etten muka tiedä asiaa. Homomiehenä tiedostan kyllä kaikki asiaan liittyvät piirteet, sillä noin 95–56 prosenttia miehistä ei halua seksiä toisilta miehiltä, joten kyky tunnistaa seksuaalisen häirinnän kokemukset ovat olemassa. Yleensä niistäkin on syytelty vain homomiehiä, kun taas heteromiehet ovat kärsineet häirintäväitteistä omissa naissuhteissaan. Asiaan liittyvä kognitiivinen moniselitteisyys on siis otettu myös tätä kirjoitettaessa huomioon. 

Antamisestakin voisi nauttia

Feministinen media kulottaa keskustelun kenttää ja linkoaa omaa tunteiden pintakuohuissa vellovaa agendaansa, mikä osoittaa älymystön täydellistä lamaannusta, miesliikkeen erektiohäiriötä, ammatikseen viisaiden palkkafilosofien munattomuutta ja feminismin omaa säälittävää rääpälemäisyyttä.

Feministiset normipartiot pyrkivät valjastamaan kaiken seksuaalisen kanssakäymisen demari-ideologian mukaiseksi liikennesääntöjen noudattamiseksi unohtaen lipsahdusmaisesti sen, että seksuaalisuutta koskevan kielteisyyden takana vaikuttaakin moralistien oma torjuttu seksuaalisuus!

Noiden pissisnaisten ja heitä suosivien cuck-miesten elämänkatsomus kiteytyy ”Tiktak”-nimisen populääribändin raihnaisessa iskelmässä ”Lopeta”, joka on julkaistu osana kustannus- ja viihdealaa varjostavaa feminismiä, siis sitä, jonka kautta naisille suodaan oikeus polkea miesten kulkusia, läimäytellä, nälviä ja panetella (kuuntele itse). Mutta minkälainen rääkyminen ja poliittisella korrektiudella pamputtaminen alkaisikaan, jos joku mies tekisi yhtä tympeän performanssin suhtautumisestaan naisiin?

Ihmisten olemusta ja ihmisarvoa loukkaavinta feministien harjoittamassa seksuaalisessa ahdistelussa on se, että feministit tekevät sukupuolesta ja seksuaalisuudesta poliittisen aseensa.

Siten he valjastavat ihmisessä piilevät, kauniisiin ja hyviin ihmissuhteisiin tähtäävät luonnonvoimat oman perverssin ja kulttuurin penetroiman ahdasmielisyytensä välikappaleiksi aivan niin kuin kirkossa, inkvisitiossa ja sairasta seksin vastaisuutta soveltaneessa luostarilaitoksessa aikoinaan.

Tällainen alkujuuriltaan teologinen, tötteröhattuisten ja pullonpohjat silmillään harhailevien sädekehänunnien, virkkuumummujen ja rukoilijasirkkojen opetus, julistus- ja myyräntyö puolestaan vaikuttaa epäkiihottavasti kaikkiin ihmisiin. Siksi feministi jää usein ilman seksiä, ja usein feministi myös ryhtyy feministiksi, koska hän on jo jäänyt ilman seksiä, eikä hän siis feministiksi ryhtyessään ole menettänyt aiempaan seksittömään tilanteeseensa verrattuna mitään.

Monet feministit myös projisoivat omat torjutuksi tulemisen kokemuksensa väitteisiin siitä, että muut ihmiset ovat kyllä lähestyneet häntä, mutta hän itse on antanut yrittäjille pakit. Tätä kautta ei-halutut naiset luovat itselleen itsetunnon kohennusta, kun he voivat kuvitella olevansa haluttuja ja käyttävänsä valtaa himoittuina mehiläiskuningattarina.

Kauniit ja halutut naiset harvoin ovat feministejä, paitsi korostaessaan omaa valta-asemaansa. Heidän ei kuitenkaan tarvitse liittyä seksin vastaisiin kampanjoihin, sillä he ovat aidosti tavoiteltuja, eikä heidän siis tarvitse uskotella itselleen olevansa mielitekojen kohteina pelkillä ahdisteluväitteillään.

Itsetunnoltaan terveet naiset eivät liity ”Me too” -kampanjoiden tapaisiin katkerien, hylättyjen ja nukkavierujen jakojäännösten nurkkakuntaisiin ryhmiin, sillä he voivat vakuuttua seksuaalisesta haluttavuudestaan syyttämättä miessukupuolta kuvitellusta tai todellisesta häirinnästä.

Olisi hyvin vaikea kuvitella, että kukaan missiksi valittu nainen tai naisten suosiosta nauttiva poptaivaan poikatähti valittaisi seksuaalisesta häirinnästä, sillä heillä on tavoiteltavuutteen liittyvää seksuaalista valtaa, mikä puolestaan paljastaa, että ”ahdistelu” ja ”häirintä” ovat oikeastaan haluttuja asiantiloja.

He osaavat nauttia seksistä, sillä he ymmärtävät seksuaalisuuden olemuksen eivätkä lavasta siitä vääristynyttä valtapoliittista mörssäriä, kuten rumat naiset omassa kompleksisuudessaan. On kuitenkin huomattava, että näin on kuitenkin vain selitetty seksuaalisissa vuorovaikutussuhteissa vahvempien osapuolten, eli kauniiden naisten ja joissakin tapauksissa myös omahyväisten alfa-urosten valta-asema, mutta sen ei tule antaa heille moraalista oikeutusta toisten ihmisten tölvimiseen, kuten yhteiskunnallisessa käytännössä usein erehdytään ajattelemaan.

Ahdistelusta kitisijät ovat joka tapauksessa niitä, jotka kaikissa yhteyksissä saavat huoneeseen astuessaan aikaan fiiliksen, että ”tunnelma parani heti”. Nämä kaikkien työpaikkojen ja yhteisöjen hapannaamaiset sitruunaihmiset eivät toden totta tiedä, mitä hauskan pito merkitsee.

Seksuaalisesti häiriintyneiden häirintähanke

Koko syksyn ajan valtamediassa vellonut ”Me too” -hanke on törkeän hyökkäävä ja destruktiivinen kanssakäymisen ja intersubjektiivisuuden tuhohanke, jonka tarkoitus on romuttaa seksuaalisen kohtaamisen edellytykset omalla kateudenvihreällä kaunaisuudellaan.

Sen tavoitteena on kiihottaa ihmisiä ilmiantoihin, kavalluksiin ja itseen sekä toisiin kohdistuvaan kyttäysmielialaan sekä sitä kautta pilata seksi kaikilta niitä, joilla sitä vielä on. Tähän mukaan houkutteluun, agitoimiseen ja asian ainoaan kiihottavaan tarkoitusperään viittaa myös suostutteleva nimi: ”me too”.

Näiden kastraatioleikkureita kilistelevien moraalikäärmeiden päämääränä on tehdä seksin eri muodoista nautiskelevista ihmisistä samanlaisia, ankeita ja elämänhalunsa menettäneitä surkioita, kuin he itse ovat: todellisia Juudasten ja omassa itse aiheutetussa marttyyrin kuolemassaan kituvien orjamoralistien yhdistelmiä, jotka kostoksi omasta seksittömyyteen vajoamisestaan pyrkivät kieltämään nautinnollisen seksin myös kaikilta humaaneilta ja rakastamiseen sekä välittämiseen kykeneviltä ihmisiltä omassa vainoharhaisuudessaan.

Väitteet seksuaalisesta häirinnästä ja ahdistelusta ovatkin useimmiten pelkkää sanallista piiloväkivaltaa, joka pitäisi pikaisesti kriminalisoida. Se, joka tässä seksittömäksi kuohitussa ja sähköpaimenilla varustetussa yhteiskunnassamme voi vielä kokea ”seksuaalista häirintää”, on ehdottoman varmasti seksuaalisesti häiriintynyt.

16. marraskuuta 2017

Länsimetro ja kehärata tulivat halvoiksi


Eräät lukijat ovat silloin tällöin kyselleet (esimerkiksi kirjoitukseni ”Maahanmuuttajien erityiskohtelu lopetettava” pohjalta) kuinka muutamat esille nostamani asiat, kuten maahanmuuttokulut ja tietyt julkiset menot, liittyvät yhteen.

Vastaukseni on, että se raha, jota erilaisiin yhteiskunnallisiin tarkoituksiin käytetään, on samaa veronmaksajilta kannettua rahaa. Toiseksi, vertailu on hyödyllistä, sillä se paljastaa, miten asiat ovat. Siksi vertailevaa tutkimustakin tehdään.

Tämänkertainen väitteeni on, että kalliiksi moititut länsimetro ja kehärata tulivat itse asiassa halvoiksi. Ensi lauantaina liikennöimisen aloittava länsimetro on maksanut tähän mennessä vain noin 1200 miljoonaa euroa. Kehärata puolestaan maksoi hieman alle 800 miljoonaa. Yhteensä kulut ovat olleet parin miljardin luokkaa.


Kuvassa Koivusaaren metroasema, joka lienee riittävän pramea pakolaiskeslukseksi tai moskeijaksi, mikäli liikenne ei käynnistykään.

Vertailun vuoksi voidaan todeta, että Suomelle vuonna 2015 koituneet maahanmuuttokulut nousivat maahan tunkeutuneiden lähi-itälaisten ja afrikkalaisten vuoksi 1500 miljoonalla eurolla. Siinä ovat pelkät vuosikulujen lisäykset. Tämän kaiken Suomen hallitus ja eduskunnan enemmistö hyväksyivät kyseenalaistamatta ja mukisematta. Muutamat vaativat vielä lisääkin.

Maahanmuuton myönteisistä vaikutuksista tai lisäarvosta kansantaloudellemme ei ole esitetty kerrassaan mitään näyttöä. Kuluja on sen sijaan kertynyt länsimetron ja kehäradan yhteenlasketun hinnan verran. Hinta on järjetön, ja kustannukset todennäköisesti myös nousevat sosiaalimenojen pysyvyyden, kotouttamiskulujen, perheiden yhdistämisten ja osassa tapauksista myös kalliiden palautuslentojen vuoksi. Milloin sinä, hyvä kansalainen, olet saanut valtiolta lahjaksi lentomatkan Lähi-itään?

Noh, aina voidaan väittää, että myöskään länsimetro ei ole tuottanut toistaiseksi liikevoittoa, eikä käyttäjäkunnasta ole saatu näyttöä vielä. Kehäratakaan ei ole kovin ahkerassa käytössä. Esimerkiksi Kivistön ja Vehkalan asemat ovat aina melko autioita. Ylikapasiteettia on rakennettu tulevaisuudenodotusten varaan paljon. Tuloksena on kuitenkin saatu käyttökelpoista infrastruktuuria, joka lisää asuinalueiden saavutettavuutta ja arvoa metropolialueella.

Johtopäätöksenäni esitän, että maahanmuuttokuluihin suunnattuun yhteiskunnalliseen haaskaukseen verrattuna länsimetro ja kehärata tulivat halvoiksi! Kehitysmaalaisten turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten maahanmuutosta on ollut loppujen lopuksi vain se hyöty, että maahanmuuttokulujen huikeuden rinnalla kaikki kotimaiset lehmänkaupat ovat alkaneet näyttää edullisilta. Ehkä tämä on myös yksi syy siihen, miksi hallitus on halunnut niin raivokkaasti edistää haittamaahanmuuttoa.

14. marraskuuta 2017

Miksi Pisan kalteva torni kaatuu?


Iltalehti julkaisi tänään huvittavan jutun koululaisten opintomenestyksen heikkenemisestä Suomessa. Eduskunnan sivistysvaliokunta oli tilannut muutamilta kasvatustieteilijöiltä arvion siitä, miksi oppiminen on repsahtanut.

Vastaukseksi kansanedustajat saivat pohdintoja, joissa PISA-tulosten ja muiden oppimistulosten huononemista selitettiin kouluhin syntyneellä ”epävirallisella tasokurssijärjestelmällä”. Siinä ”oppilaat ohjataan suoritustasonsa mukaisesti eritasoisiin rinnakkaisluokkiin”. Syyksi esitettiin myös, että ”koulumenestystä mittaavat järjestelmät ovat retuperällä” ja että ”opettajia kiusataan dokumentti-idiotismilla”.

Selitettiin, että oppilaiden arvioimiseksi ei ole oikeanlaisia kriteerejä ja perättiin ”luonnontieteen ja matematiikan kansallista kehittämisprojektia, jossa huomio keskitettäisiin oppilaiden opiskelumotivaatioon”. Etsittiinpä selitystä perinteisestä marxilaisesta luokkateoriasta ja väitettiin, että ”erikoisluokille valikoituu oppilaita ennen kaikkea ylemmän sosioekonomisen aseman perheistä”, jolloin kyseessä olisi ”oppilaiden sosioekonomisen taustan vaikutuksen nopea lisääntyminen”.

Sen sijaan siihen ei vastattu, miksi oppilaan perhetausta vaikuttaisi juuri nykyaikana oppilaan koulumenestykseen, kun vielä 1980-luvulla koulu takasi heikoistakin taloudellisista asemista tuleville lapsille ja nuorille mahdollisuuden menestymiseen ja luokkanousuun. Suomalainen koulujärjestelmähän on todellinen tasa-arvon kehto sikäli, että koulussa oppilaat ovat voineet edistyä täysin omien kykyjensä mukaan. Käsitykseni mukaan koulujärjestelmä on tässä suhteessa yhtä hyvä kuin aikaisemminkin.

Huomiota herättävää kasvatustieteilijöiden esittelemissä selityksissä on systeemikeskeinen demari-ideologia, jonka mukaan vikaa etsitään koulujärjestelmästä. Ongelman ympärillä kiertelevissä ja kaartelevissa selityksissä vältellään mahdollisuutta, että vikaa olisikin oppilasaineksessa.

Sherlock Holmes sanoi, että jos todennäköiset selitykset eivät tuo valoa mysteeriin, on jäljelle jäävä epätodennäköinen selitystekijä hyväksyttävä.

Entäpä, jos oikeassa ovatkin valtio-opin professori Tatu Vanhanen, psykologian professorit Richard Lynn ja Helmuth Nyborg sekä sosiaalipedagogiikan professori Gunnar Heinsohn, jotka ovat katsoneet, että tumma nekroidinen ihmisrotu on älyllisiltä edellytyksiltään keskimäärin heikompaa kuin länsimainen euripidinen ja orientaalinen, eli mongoloidinen, rotu?

Harhaanjohtavan samanlaisuusmagian lumoissa on julistettu ihmisrotujen välisten erojen mitätöintiä ja tuotettu Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan afrikkalaisperäisiä ja lähi-itäläisiä vieraspopulaatioita, joiden lisääntyminen saattaa olla yksi syy siihen, miksi koululaisten PISA-tulokset ovat laskeneet viime vuosina hälyttävästi myös Suomessa.

Ilmiön vakavuudesta kertoo se, että jopa kehitysmaalaisten maahanmuuttoa suosinut Helsingin Sanomat taipui kirjoittamaan tästä yhteiskunnallisesta tosiasiasta jutussaan ”Pisa-tutkimus: Maahanmuuttajien tulokset huolestuttavat Suomessa”. Saman ovat todenneet myös koulujen opettajat. Tulokset ovat laskeneet vuodesta 2006, jolloin maahanmuuttajien määrät alkoivat nousta peruskouluissa.

Myös Iltalehti tuo omalla tavallaan valoa asiaan. Olli Ainolan kirjoittamassa jutussa opetusneuvos Ulla Laine opetushallituksesta sanoo, että ”oppilaiden osaamiserot kasvavat äidinkielessä”. Yliopistonlehtori Venla Bernelius taas lausuu, että ”[u]usi huono-osaisuus puolestaan paikantuu kaupunkiseutujen heikkeneville alueille”. Hänen mukaansa ”hyväosaiset perheet hakeutuvat pois ongelmallisiksi leimautuneista naapurustoista ja kouluista”.

Nämä sosioekonomiset selitystekijät muistuttavat vahvasti maahanmuutosta johtuvista ongelmista, jotka helposti paljastuvat heikon opintomenestyksen syiksi ja ovat johtamassa koululaitoksen halkeamiseen. Silti selitystä ei löydetä eikä paikanneta oppilasaineksen muutokseen, vaan sitä haetaan jatkuvasti järjestelmästä, ja keskitytään osoittamaan vain maahanmuuttopolitiikan hallinnollisia seurauksia. Lehtori Berneliuksen mukaan

”[m]uuttoliike eriyttää naapurustoja, ja toisaalta vapaa kouluvalinta muuhun kuin omaan lähikouluun voi kiihdyttää koulujen välistä eriytymistä. Ratkaisu tilanteeseen ei ole yksiselitteinen. Kansainvälisesti on esimerkiksi osoitettu, että kouluvalintojen täydellinen kieltäminen ruokkii useissa tapauksissa asuinalueiden välistä eriytymistä, kun paikka halutusta koulusta – tai torjutun koulun välttely – varmistetaan muuttamalla.

Tämän mukaan syyt tiettyjen koulujen ja alueiden vajoamiseen johtuisivat tiettyjen asukkaiden pakenemisesta maahanmuuttajalähiöistä, jolloin syyllisinä tason laskuun esitetään ongelmalähiöistä kaikkovat parempitasoiset oppilaat. On muistettava, että kytkintään ovat nostaneet nimenomaan kantaväestöt, joten vikaa pitäisi hakea noihin ”torjuttuihin kouluhin” jääneestä vierasperäisestä oppilasaineksesta.

Koulujen eriytymiseen johtavaa spontaania segregaatiota ei voida keskeyttää, sillä vanhemmilla on oikeus ja käytännöllinen pakko valita asuinpaikkansa sekä koulut, joihin jälkikasvunsa laittavat. Ruotsin opetusministerin ehdottama keinotekoinen samalle viivalle pakottaminen ja ”kattavan yhteiskunnallisen koostumuksen” tavoittelu osoittavat, kuinka epäonnistunutta integraatiopolitiikka on ollut, ja tämän pakkorikastuttamisen tuloksena kaikista kouluista tulee todennäköisesti yhtä huonoja.

Mitä Suomen kouluissa sitten tehdään? Pari vuotta sitten Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat iloitsivat, että jokainen yhdeksäsluokkalainen saa Chimamanda Ngozi Adichien kirjoittaman feminismikirjan nimeltä ”Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä”.

Tämä niin sanottujen ruskeiden tyttöjen etuoikeuttamiseen ja kehumiseen tähtäävä kulttuurimädätys ei voi olla vaikuttamatta suomalaisten poikien koulunkäyntihalukkuuteen. Poikien heikommaksi väitettyä opintomenestystä voidaankin selittää koulumaailmaa leimaavalla täysfeminismillä, jonka tuloksena naisopettajattarien korkokenkä polkee miesten kulkusia.

Koska suuri osa koulujen opetuksesta on pelkkää feminististä aivopesua, jossa poliittinen korrektius, monikulttuurisuus ja maahanmuuton suosiminen on nostettu loogisen ajattelun edelle, ei tarvitse ihmetellä, miksi menestys älyä vaativissa oppiaineissa, kuten matematiikassa, fysiikassa ja muissa luonnontieteissä, floppaa.

Voidaankin kysyä, kuinka viisasta on ollut päästää feministiset naisasianaiset päättämään valtionpolitiikkaan liittyvistä asioista ja sitä kautta ratkaisemaan kansakuntamme kohtalonkysymyksiä, jotka riippuvat ennen muuta väestöpoliittisista valinnoista, maahanmuuttopolitiikasta ja kansakuntamme etnisestä rakenteesta.

Chimamanda Ngozi Adichien indoktrinaatio-oppaan sijasta opetus- ja kulttuuriministeriö, Jyväskylän yliopisto ja niiden kanssa kimpassa olevat tahot olisivat voineet jakaa peruskoulun yhdeksäsluokkalaisille 100 000 kappaletta kirjaani ”Kansallisfilosofinen manifesti – Tie tulevaisuuden Suomeen”.

Valkoisen väestön syrjäyttämiseen ja ghettouttamiseen johtava ongelma on globaali. Kyseessä ovat alkusoinnut politiikkaan, jonka tuloksena länsimaiden kantaväestöt suljetaan ennen pitkää omiin reservaatteihinsa entisissä kotimaissaan.

Samalla, kun Yleisradio viettää jatkuvaa Nenäpäivää, jossa tuskaillaan afrikkalaisten ja muiden kehitysmaalaisten auttamisen puolesta, Helsingin Sanomat julkaisee vitsikkään uutisen, jonka mukaan 15 000 tieteenharjoittajaa ovat huolissaan joukkotuhosta ja varoittavat, että ”pitkään jatkunut väestönkasvu on syy moniin ekologisiin ja yhteiskunnallisiin uhkiin”.

Minä olisin huolissani siitä, että vasta nyt niin sanottu tiedeyhteisö kakaisee kurkustaan tuollaisen itsestäänselvyyden, jonka kuka tahansa pulliainen on voinut todeta jo 1970-luvulta asti. 

Pitääkö siis noita väestönkasvustaan piittaamattomia Afrikan ja Kaukoidän kehitysmaita jatkuvasti ruokkia, kun syynä niissä asuvien perhepoliittiseen kurjuuteen ovat heidän omat välinpitämättömät valintansa? Tyhminkin ihminen varmasti tietää, millä tavoin jälkeläisiä tehdään tai ei tehdä, joten syy heidän tukalaan todellisuuteensa on heidän itsensä.

Idiootinkin luulisi ymmärtävän myös sen, millä tavoin jälkeläisiä pitää kohdella ja mitä vastuu merkitsee. Siitä Ranskan kansalaiseksi mainostetun Mathieu Cherchelin tekemä, omaan lapseensa kohdistunut murha, ei anna hyvää esimerkkiä – ei myöskään norsunluurannikkolaisen Seydoy Kouandan tapa kohdella tytärtään.

Asia ei tule paremmaksi, vaikka punavihreä mädättäjämedia kuinka yrittäisi vaieta myös Porvoon surmaajan etnisestä taustasta ja selittää hänen tekonsa ”huoltajuuskiistasta” johtuvaksi tai ”harvinaiseksi” tapaukseksi. Faktapohjainen tilastoinformaatio valaisee, että afrikkalaistaustaiset kehitysmaalaiset tekevät Suomessa moninkertaisesti väkivaltarikoksia kantaväestöön verrattuna (Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tilasto tässä, yliopiston tässä ja poliisin tässä), ja ilmiö on kansainvälinen. Ongelmia voitaisiin siis helposti torjua vähentämällä haittamaahanmuuttoa tai lopettamalla se mieluiten kokonaan.

9. marraskuuta 2017

Maahanmuuttajien erityiskohtelu lopetettava


Perussuomalaisten kansanedustaja Ville Tavio kirjoitti äskettäin blogissaan työministeri Jari Lindströmille (sin.) tekemästään kirjallisesta kysymyksestä, jossa hän tiedusteli, miksi Suomessa on työllistämisenedistämispalveluita, joihin kelpuutetaan vain maahanmuuttajia. Tavio kertoi esimerkkinä, että Espoossa tiettyyn työharjoitteluun kelpuutetaan vain maahanmuuttajia ja että kaikki harjoittelun läpäisseet saavat kokoaikaisen työpaikan, jossa palkka on 2 500 euroa kuukaudessa.

Koska Suomen valtio tukitoimineen on ensisijaisesti Suomen kansalaisia varten, maahanmuuttajia etuoikeuttamalla ja suosimalla tehdään epäoikeudenmukaista politiikkaa, joka herättää vihaa kantaväestössä. Se on vastoin kansallista etua, rapauttaa moraalia ja heikentää sosiaalista pääomaamme. ”Positiiviseksi syrjinnäksi” (ristiriitaisesti) sanottu kantaväestön polkeminen on myös vastoin perustuslaillista yhdenvertaisuutta. Asiassa ei olekaan mitään ”positiivista”, sillä etuoikeuttaminen ei luo legitimiteettiä vaan murentaa poliittisen toiminnan oikeusperustusta.

Sipilän hallituksen tapa suosia ulkomailta maahanmuuttajina tulevaa vierastyövoimaa on häikäilemätön läimäytys päin niiden kantaväestöön kuuluvien suomalaisten naamaa, jotka joutuvat olemaan työttöminä. Koska maahanmuuttajien keskimääräinen työttömyys on lähes 2,5-kertainen kantaväestöön verrattuna ja kehitysmaista tulleiden keskuudessa luku on vielä pahempi, hallitus yrittää kaunistella itse aiheuttamaansa ongelmaa tarjoamalla maahanmuuttajille ohituskaistan työpaikkoihin.

Hallitus on käyttänyt turvapaikkaprosessia työvoiman houkuttelemiseksi maahamme, vaikka Suomessa ei ole pulaa sen enempää työvoiman määrästä kuin laadustakaan. Enintään pulaa on halvasta työvoimasta. Näyttöä työvoiman ylitarjonnasta antaa työllistämistukitoimien tarve.

Tosiasiassa myöskään turvapaikkaprosessia ja siihen liittyvää humanitaarista maahanmuuttoa ei saisi käyttää työvoiman rekrytoimiseen. Sinipunainen työministeri Lindström onkin pyrkinyt kääntämään asetelman nurin ja peittelee pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden massavastaanotosta johtuvaa ongelmaa piilottelemalla heitä veronmaksajien varoilla tuotettuihin suojatyöpaikkoihin.

Työperäinen maahanmuutto, josta yleensä käytetään nimitystä ”siirtolaisuus”, on kokonaan toinen asia kuin hallituksen harjoittama turvapaikkapolitiikka, jonka välineeksi on nyt otettu suomalaisia syrjivä työllistäminen. Työperäinen maahanmuutto tarkoitaa, että Suomessa olevaa työpaikkaa ei saada täytetyksi, koska sopiva tekijä puuttuu, ja ulkomailta tulee joku suorittamaan työn. Työperäiseen maahanmuuttoon voidaan lukea sekin, että ulkomaalainen hakee Suomessa töitä samoin ehdoin kuin suomalainen. Syrjivää työllistämistä taas on se, että Suomesta löytyisi tekijöitä avoimeen työpaikkaan, mutta siitä huolimatta tehtävään palkataan tai koulutetaan joku ulkomaalainen ohituskaistaa myöten.

Suomalaisen työvoiman pitäisi olla hallituksen erityisessä suojeluksessa, mutta nykyisin myös punavihreä vasemmisto-oppositio haluaa romuttaa tämän periaatteen. Syyskuun alussa kansanedustajat Emma Kari (vihr.), Anna Kontula (vas.), Tytti Tuppurainen (sd.), Veronica Rehn-Kivi (r.) ja Juhana Vartiainen (kok.) jättivät lakialoitteen, jossa ehdotetaan työvoiman saatavuusharkinnasta luopumista. Saatavuusharkinnalla tarkoitetaan käytäntöä, jossa ”selvitetään ennen oleskeluluvan myöntämistä EU:n ulkopuolelta tulevalle työntekijälle, onko työmarkkinoilla jo saatavilla sopivaa työvoimaa”. Periaatteen tarkoitus on ollut suojata suomalaisen työvoiman ja yhteiskunnan edut.

Vihervasemmistolaisten feministien ja kokoomuslaisen punaporvarin aloitteella Suomeen yritetään tuoda maailmanlaajuiset halpatyömarkkinat, minkä tuloksena suomalaiset paperiduunarit, insinöörit, tutkijat ja rakennustyöläiset joutuvat turvautumaan veronmaksajien kustannuksella ylläpidettävään työttömyysturvaan ja sosiaalihuoltoon. Tapauksesta opitaan, kuinka paljon vihervasemmisto ja löperöliberaali oikeisto vihaavat suomalaisia ihmisiä.

Jopa Rakennusliiton toinen varapuheenjohtaja Kyösti Suokas antautui haukkumaan Vasemmistoliiton mädättäjäfeministin Anna Kontulan johtaman aloitteen Ylen jutussa, jonka mukaan ”Kontulan lakiehdotuksen tavoitteena on edesauttaa paperittomien työnsaantia, jotta heidän ei tarvitsisi lähteä maasta”. Aloitteen motiivi on siis puhtaasti maahanmuuttopoliittinen, ja sen tavoite on täyttää Suomi lähi-itäläisellä ja afrikkalaisella joutoväellä. Suokas toteaa, että myös heidän työllistyessään tilanne on paha: ”Me emme tarvitse kehitysmaista kuin 20 000–30 000 työntekijää, niin sen jälkeen suomalaiset eivät enää työskentele rakennustyömailla.” Lisäksi Suokas toteaa, että ”[i]kinä en enää äänestä Vasemmistoliittoa”.

Punaporvariston viha suomalaisia ihmisiä vastaan näkyy siinä, että yli puolet kansanedustajista on allekirjoittanut lakialoitteen, ja allekirjoittajia on kaikista muista paitsi perussuomalaisten ja sinisten ryhmästä. Kun kantaväestön työpoliittiset edut syrjäytetään maahanmuuton edistämiseksi, on poliittinen eliitti lähtenyt pelaamaan kasinoa, jossa oman maan kansalaisten inhimilliset resurssit tuhlataan merkityksettöminä hyödykkeinä ja suomalaiset paiskataan käyttökelvottomiksi esineiksi julistettuina katuojaan. Ei siis ihme, että Yle ei uutisoinut aiheesta, kun asiaa käsiteltiin eduskunnassa viime keskiviikkona, mutta Iltalehti raportoi asiasta ilman kritiikkiä, vasta-argumentaatiota ja pelkästään maininnanomaisesti.

Lopputulos kantaväestöä syrjivästä työllistämisestä on, että työttömyys Suomessa ei laske ja työttömyysmenot pysyvät jättiläismäisinä. Näin on osoitettu, että myöskään myytti maahanmuuttajien työllistymisestä ei oikeuta maahanmuuttoa. Poliittinen vihervasemmisto ja liberaalipopulistinen oikeisto katsovat kuitenkin maahanmuuton olevan oikeutettua, jos maahanmuuttaja työllistyy.

Nimenomaan tällöin oikeutus puuttuu, sillä yhteiskunnan tukityöpaikkoihin (esimerkiksi kulttuurikoordinaattorin tai tulkin tehtäviin) sijoittuessaan maahanmuuttaja aiheuttaa julkiselle taloudelle 3–5-kertaiset kulut verrattuna siihen, että hän on työttömänä ja sosiaalietuuksien varassa. Koska maahanmuuttaja yleensä vie työpaikan suomalaiselta ja estää suomalaisen ihmisen työllistymisen, ei maahanmuuttajan työllistyminen oikeuta hänen läsnäoloaan Suomessa. Työllistynyt maahanmuuttaja on kansantaloudellisesti kaikkein haitallisin.

Parempaa työpolitiikkaa tässä.

Perustuslain vastaista maahanmuuttajien suosintaa

Suomalaisten ihmisten syrjintä on jatkunut työpolitiikan ohella myös sosiaalitoimessa ja sosiaalipolitiikassa. Viime kesänä paheksuttiin sisäministeriön ehdotusta, jonka mukaan ISIS-taistelijoille luotaisiin ohituskaista sosiaalipalveluihin, ja vastustusta herätti myös Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveyslautakunnan esitys, että laittomasti maassa oleville perustettaisiin parempia palveluja.

Ensin mainittu tarkoittaisi periksi antamista väkivallalla uhkaamisen edessä, ja jälkimmäinen todennäköisesti houkuttelisi maahamme lisää turvapaikkaturismia. Maahanmuuttajien suosiminen suomalaisten veronmaksajien kustannuksella on jo sinänsä väärin, ja se myös loukkaisi perustuslaillista yhdenvertaisuutta. Kirjoitin aiheesta muun muassa tässä.

Harva sen sijaan muistaa, kuinka eriarvoistavasti Suomen verolait kohtelevat ulkomaalaisia ja suomalaisia. Esimerkiksi vuonna 2003 tuli voimaan laki maahanmuuttajien erityistuesta (1192/2002), jolla maahanmuuttajien yritykset vapautettiin veroista ensimmäisten toimintavuosien ajalta. Tämän lain mukainen erityistuki on ollut tuloverolain 92 §:n 9 kohdan (1360/2002) mukaan saajilleen verotonta tuloa, mikä on asettanut kantaväestöön kuuluvat suomalaiset eriarvoiseen asemaan viranomaisten edessä.

ALV-vapautus maahanmuuttajien yrityksille kestää maksimissaan kymmenen vuotta tai siihen asti, kunnes maahanmuuttaja saa Suomen kansalaisuuden. Starttirahaa he saavat enintään kolmeksi vuodeksi lähes sata euroa päivässä, ja se on veroton.

Maahanmuuttajille suunnattujen verohelpotusten ja yritystukien hyödyntäminen ei ole kuvastanut välttämättä maahanmuuttajien yrittäjähalukkuutta vaan yksinkertaisesti halukkuutta käyttää tukia hyväksi. Lehdistön ylistämässä seikassa, että kolmannes yrityksistä on maahanmuuttajataustaisten perustamia, ei olekaan mitään juhlimista. Päinvastoin: veroetu tarjoaa maahanmuuttajille hintakilpailuedun, jonka kautta maahanmuuttajat voivat syödä suomalaisten yritykset pois markkinoilta. Näyttöä löytyy sekä partureista, liikennöintitoimesta että ravitsemusalalta, joilla maahanmuuttajien firmat ovat tehneet myös verorikoksia.

Brysselin säikäyttämä eduskunta sääti jo toistakymmentä vuotta sitten veroedun myös Suomessa työskenteleville ulkomaalaisille ”avainhenkilöille”. Euroopan unionin virkamiehet, pankkiirit ja elektroniikkainsinöörit ovat saaneet Suomeen tullessaan veronkevennyksen, jonka raja kulkee 5 800 euron kuukausitulon tienoilla. Sitä enemmän ansaitsevia 35 prosentin lähdeveron soveltaminen heidän palkkatuloihinsa alkaa hyödyttää. Suomalaisten ihmisten perustuslaillista yhdenvertaisuutta loukkaa se, että valtio kohtelee ihmisiä verotuksellisesti eri tavalla. EU:n toiminta onkin tässä suhteessa sekä valtiota että sen kansalaisia vastaan suunnattua kiristystä.

Häikäilemätöntä suomalaisten ihmisten syrjintää

Maahanmuuttajien suosimista ja suomalaisten ihmisten syrjintää harjoitetaan työ-, finanssi- ja sosiaalipolitiikan lisäksi myös asuntopolitiikassa. Esimerkiksi Helsingin kaupunki on vaivihkaa ryhtynyt vuokraamaan asuntoja turvapaikan saaneille pakolaisille vapailta markkinoilta, sillä kaupungin omat asunnot ovat täynnä, ja tätä kautta verovaroja käytetään asuntotilanteen heikentämiseen myös niin sanotuilla vapailla markkinoilla. Yleisradion jutun mukaan kulut nousevat ”turvapaikkatilanteen” vuoksi noin kymmenellä miljoonalla eurolla vuodessa.

Helsingin kaupungin asunto-osaston päällikkö Markku Leijo arvioi jokin aika sitten, että ”[v]altaosa turvapaikan tai oleskeluluvan saaneista pakolaisista siirtyy oletettavasti pääkaupunkiseudulle ja etenkin Helsinkiin.” Hänen mukaansa ”Helsingin markkinoille tulee ensi vuoden aikana 25003000 uutta asunnon hakijaa. Asunnottomina he menevät asuntojonossa suoraan kärkeen.” Koska haittamaahanmuuttona tulleet laittomat maahantunkeutujat eivät voi sopia kunnallisiin vuokra-asuntoihin, Leijon johtopäätös on, että ”vapaat markkinat on se väylä, miten asuminen järjestetään”.

Kunpa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden asuttaminen jätettäisiinkin ”vapaiden markkinoiden” varaan, mutta nyt kaupunki alkaa hankkia vapailta markkinoilta vuokra-asuntoja ja maksattaa ne suomalaisilla veronmaksajilla. Röyhkeyden huippu on, että kaupungin asukasvalintaperiaatteiden mukaan turvapaikan saaneet asunnottomat ohjataan jonon ohi. Koska pakolaiset ja turvapaikanhakijat ovat yleensä asunnottomia, kaupungin asuntotoimi työskentelee heidän hyväkseen suomalaisia kuntaveron maksajia vastaan.

Tilanne on aivan samanlainen myös taloudellisen sosiaaliturvan alueella, jossa toimeentulotuki takaa varattomille pakolaisille ja turvapaikanhakijoille täyden ylläpidon, kun taas suomalaiselle ihmiselle toimeentulotuki ei myönnä mitään, mikäli hänellä on vähänkin säästöjä tai varallisuutta ja vaikka tulojen saanti päivittäiseen elämiseen olisi katkennut. Syynä tähän on omistamis-, sivistymis- ja yrittämisvihamielinen toimeentulotukilainsäädäntö, joka rankaisee kaikesta yritteliäisyydestä ja ohjaa hankkiutumaan mahdollisimman köyhäksi ja kurjaksi.

Kaupungin asuntotoimessa ongelmaan suhtaudutaan aivan niin kuin maahanmuutto olisi luonnonlaki, maanjäristys tai muu katastrofi, johon kantaväestön olisi alistuttava tuhoista huolimatta. Kaupungin asunto-osaston osastopäällikkö Markku Leijo toteaakin Yleisradion edellä viitatussa jutussa, että ”maahanmuuttajien virta on pysyvä”.

Kaupungin vuokra-asunnot puolestaan ovat pysyvänluonteisia, eikä vuokrasopimuksilla ole takarajaa. Kaupungin vuokra-asunnoissa asuminen ei ole sidottu myöskään tuloihin niin, että tulojen nouseminen johtaisi velvollisuuteen siirtyä muualle, joten maahanmuuttajat saavat helposti alleen kovaa maata. Koska maahanmuuttajat pakkautuvat kasvukeskuksiin, joissa heille tarjotaan kaupunkien tuella asuntoja, he voivat viedä suomalaisilta myös työpaikat.

Tästä kaikesta kärsivät suomalaiset ihmiset, jotka ovat työttöminä Suomen taantuvilla seuduilla mutta voisivat siirtyä työn perässä kasvukeskuksiin, mikäli niistä järjestettäisiin yhtä suopeasti julkisen vallan avulla asuntoja suomalaisille kuin järjestetään maahanmuuttajille. Maahanmuuttajien aiheuttama asuntopoliittinen ongelma on keskeinen myös siksi, että asunnon myöntäminen mahdollistaa muukalaisten läsnäolon, josta suomalaiset kärsivät. Siinä kiteytyy koko maahanmuuton ongelma, ja se on, että maahanmuuttajia ylipäänsä tunkee tänne ovista ja ikkunoista.

Jokin aika sitten raportoitiin perheestä, jonka vuokrasopimuksen Suomen Punainen Risti sanoi laittomasti irti valloittaakseen tilat maahantunkeutujien käyttöön. Vähän sen jälkeen paljastui, että Forssan kaupunki hätistelee vuokra-asunnoistaan pois niiden nykyisiä asukkaita pyhittääkseen asunnot maahantunkeutujille. Sama on nähty Kemijärvellä ja Rovaniemellä. Vuokratessaan asuntoja maahanmuuttajille SPR ei tee mitään järjestääkseen asuntoja Suomen noin 10 000 kokonaan asunnottomalle.

Yliopisto- ja koulutusjärjestelmästä tehty maahanmuuton kanava ja oheiskulu

Poliittinen vihervasemmisto ja sen kanssa yhteistyössä toimiva epäisänmaallinen porvaristo aikovat mädättää myös suomalaisen koulutusjärjestelmän. Yleisradion uutiset kertoivat kuukausi sitten, että ”[s]uomalainen koulutusvientiyritys Edunation aikoo tuoda suomalaisiin korkeakouluihin 150 000 ulkomaista tutkinto-opiskelijaa vuoteen 2020 mennessä”!

Ahneet firmat aikovat siis myydä suomalaisissa yliopistoissa annettavan koulutuksen ulkomaalaisille välityspalkkiota vastaan. Yliopistojen yksityistäminen on luonut tähän mahdollisuuden, sillä yliopistot voivat solmia sopimuksia melko vapaasti, mutta samalla on muistettava, että julkisoikeudellisissa yliopistoissa tulisi noudattaa hyvää hallintoa ja yhdenvertaisuusperiaatteita. 

Suomen yliopistoja pyöritetään joka tapauksessa lähes sataprosenttisesti suomalaisilta ihmisiltä ja yrityksiltä kannetuilla verovaroilla. Veronkannon oikeutus perustuu siihen, että varat aiotaan palauttaa takaisin maksajille, vuotavalla sangolla, mutta kuitenkin. Tätä periaatetta rikotaan räikeästi, kun verovaroin ylläpidettyihin yliopistoihin houkutellaan ulkomaalaisia opiskelijoita ja tutkijoita, jotka vievät opiskelu- ja työpaikat suomalaisilta.

Muutamat yliopistot ovat asettaneet oikein tavoitteekseen, että opiskelijoista ja tutkijoista tietty osuus, esimerkiksi 15–30 prosenttia, olisi ulkomaalaisia. Mikään itseisarvo ulkomaalaistuminen ei kuitenkaan ole, eikä siitä ole osoitettu olevan mitään sellaista hyödyllistä näyttöä, joka loisi sille poliittisen tai tieteellisen oikeutuksen.

Opiskelijaliike, joka on asettunut tukemaan ulkomalaisten rekrytointia, ei ymmärrä omaa parastaan eikä todennäköisesti tiedä sitä, kuinka vääristyneitä myös opiskelijoiden vaihtosuhteet ovat. Ulkomailta on tätä nykyä huomattavasti suurempi määrä opiskelemassa Suomessa kuin suomalaisia on ulkomailla, joten lisää tänne ei tarvita eikä voida ottaa myöskään vaihdon verukkeella.

Yliopistot puolestaan muuttuvat sulaksi vahaksi ja hallintovirastojen byrokraatit menevät tainnoksiin, kun sanotaan sana kansainvälisyys. Niissä kansainvälisyyteen pakottamisesta ja ohjaamisesta on tehty ideologinen normatiivi, joka vaurioittaa kotimaista kulttuurielämää ja kotimaisten kielten asemaa ja pyrkii vetämään maton suomen kielellä esitettävän tieteen ja yhteiskuntakritiikin alta. Kirjoitin aiheesta muun muassa jutussani Internatsismia yliopistoissa”. On muistettava, että kansainvälisyys ei edellytä maahanmuuttoa eikä koulutuksen jakamista lahjaksi.

On rikos suomalaisia ihmisiä vastaan, että verovaroilla tarjoillaan ilmainen tai puoli-ilmainen yliopistokoulutus muualta tuleville, jotka pääsevät sitä kautta hyödyntämään lähes maksuttoman ja korkealaatuisen koulutusjärjestelmämme edut suomalaisten ihmisten maksaessa kaiken ja jäädessä tulijoiden vuoksi vaille omaa opiskelu- tai työpaikkaa. Käsittelin kysymystä muun muassa kirjoituksessani Ulkomaalaisten lukukausimaksuista”.

Koska valtio välittää suomalaisten verovarat ulkomaalaisille ja maksaa lähes kokonaan yliopistojen viulut, olisi tehtävä poliittinen päätös, että yliopistoilta otetaan valtion rahoitus kokonaan pois, mikäli ne valuttavat verovarat ulkomaalaisten kouluttamiseen tai palkkaamiseen.

Sama pätee koulutusjärjestelmään myös laajemmin. Maahanmuuttajien lisääntymisen myötä koko koululaitoksesta, aina alkaen peruskoulujärjestelmästä ja päätyen korkeakouluihin asti, on tullut kehitysavun muoto, jossa koulutetaan vierasperäisiä tyttöjä ja poikia yhteiskunnan verovaroilla. Suuri osa valtion velan kasvua aiheuttavista kustannuksista onkin käytännössä pelkkiä maahanmuutosta johtuvia kuluja.

8. marraskuuta 2017

Media luo tekstuaalisella ahdistelulla elämäntapakontrollia


Tiedotus- ja toitotusvälineet mekastivat alkuviikosta, että Kallion lukion teatteri-ilmaisun opettaja on hyllytetty virastaan ”seksuaalisen ahdistelun” vuoksi. Lehtien mukaan hän oli käyttänyt opetusmetodinaan muun muassa demonstroitua raiskausta ja laittanut vähäpukeisia likkoja näyttämölle.

Kun itse olin teini, olin sitä mieltä, että kouluun ei kannata edes mennä, jos siellä ei voi harrastaa seksiä muiden oppilaiden tai opettajien kanssa.

Kävin kylläkin eri kouluja, opintomenestykseni oli keskinkertaista ja älyni pääsi loistamaan vasta yliopistoissa, joissa minua tosin ahdistelivat monet vihervasemmistolaiset Mimosat poliittisesti.

Koska Kallion lukiolaisten koettu seksuaalinen ahdistuneisuus oli lehtijuttujen mukaan jatkunut ”vuosia”, päättelen, että vasta nyt media on saanut nuorison manipuloitua seksuaalisuuden vaarallistamiseen tähtäävällä feminismillään ja seksuaalisella ahdasmielisyydellään niin, että aihe voitiin ”löytää” ja mäkätys asiasta aloittaa.

Paljastavaa on, että pojat eivät valita, vaan kaikki kurssinsa keskeyttäneet olivat tyttöjä. Kitisijöiden kärjessä ovat eräs kyseistä lukiota käynyt pahamaineinen feministikirjailija ja poplaulaja, jotka käyttävät ajojahtia kouluaikaisen mieskaunansa ja narsistisen kostonhimonsa välineenä, niin kuin todennäköisesti suurin osa muistakin valittajista.

Ahdistelusta epäilty ja minulle henkilökohtaisesti tuntematon Hannu Tuisku on tehnyt väitöskirjansa Teatterikorkeakoulussa liittyen Jouko Turkan opetusmetodeihin. Vaikka hänen opetusmenetelmänsä eivät olisi lähtöisin Turkalta, on joka tapauksessa hyvä, että turkkalaisuuden jälki teatteri-ilmaisun opetuksessa näkyy.

Teatteri-ilmaisua voi oppia vain epämukavuusalueella

Täysin hakoteillä ovat ne Helsingin Sanomien naistoimittajan haastattelemat teatterialan naistoimijat, joilta lehti on lypsänyt kannanoton, että ”raiskausharjoitteet eivät ole tätä päivää”. Miten niin eivät ole? Kyllä ne ovat, sillä inhimillisillä peruskokemuksilla ei ole viimeistä myyntipäivää. Aihe on ajankohtainen ja liittyy monella tavalla ihmisten arkielämään, joten teatteri-ilmaisun alalla on voitava harjoitella eläytymistä myös seksuaalisiin extreme-kokemuksiin.

Teatteriopetuksen maailma taantuu, mikäli oppilaita liikutetaan pelkästään heidän omalla mukavuusalueellaan. Ihmisiltä on riisuttava naamiot samaan tapaan kuin Stanley Kubrikin elokuvassa Full Metal Jacket, jossa alokkailta vietiin alun alkajaisiksi ”ilme”. Vasta riisumisen jälkeen on mahdollista rakentaa jotakin.

On muistettava, että opetuksen kannalta voi olla välttämätöntä kokea kokemuksia, jotka ovat epämiellyttäviä. Arvostelijat ovat nyt tehneet oppilaiden epämiellyttävistä kokemuksista johtopäätöksen, että niitä ei olisi saanut tuottaa. Tämä on väärä johtopäätös, sillä jos ihminen ei koe myös vastenmielisiä kokemuksia, hän ei koskaan opi mitään.

Levittämällä poliittista korrektiutta esittävien taiteiden maailmaan tehdään teatterista nössöä: feminismin, sovinnaisuuden ja seksin pelon sekä kukkahattutätien, sädekehänunnien, virkkumummujen ja rukoilijasirkkojen mautonta ja mitäänsanomatonta nynnyviihdettä, joka aliarvioi katsojia omalla mielistelevyydellään ja kosiskelevuudellaan.

Turkkalaisuus on postuuminakin teatterihistoriamme antoisinta osaa

Kunnioitin Jouko Turkkaa siksi, että hänelle mikään ei ollut pyhää. Hänen työnsä hedelmänä voidaan edelleenkin nauttia esimerkiksi TV-draamasarjasta ”Kiimaiset poliisit”, joka hyödyntää nerokkaasti suomalaisten ihmisen ahdistusten, syyllisyyden, häpeän, ujoden ja kaikenlaisten katumusten aiheita. Siis juuri niitä, jotka pahimmillaan tekevät ihmisistä hiiriä.

Suomalaisessa metafysiikassa pyhiä asioita ovat naiset ja naisten oikeus nolata ja syyllistää miehiä sekä naulita heidät ristille milloin ”seksuaalisesta ahdistelusta”, milloin siitä, että mies on ilman lupaa naista parempi. Kirottuja näyttävät puolestaan olevan perussuomalaiset ja yleensäkin suomalaisten ihmisten ja erityisesti miesten halu nauttia hyvästä kansallisesta itsetunnosta, joka automaattisesti leimataan ”sovinismiksi” tai häpeän ja katumuksen aiheeksi.

Kun Taideyliopistossa on nykyisin otettu käyttöön jopa ”epäasiallisen kohtelun opas”, on Turkan hieno työ tuhottu täysin. Juuri epäasiallisen kohtelun opasta kannattaisi pitää opetuksen ohjenuorana ja pohtia siltä pohjalta, kuinka normeja voitaisiin paljastaa, kyseenalaistaa ja saattaa esiin vaikkapa Harold Garfinkelin kuuluisalla tavaratalometodilla, toisin sanoen rikkomalla niitä. Kukaan ei nimittäin saa tietää, millaisia yhteiskunnan normit ovat, jos kukaan ei niitä kyseenalaista ja koettele. On rikkomus tutkimusetiikaa vastaan, että tämäntapaiset älylliset kokeilut torjutaan ”epäeettisinä”.

Yliopistoälymystö poliittisen korrektiuden tyhmistämää

Feministien jatkaessa elämäntapakontrolliaan tieteenharjoittajat eivät vaivaudu kysymään, millaista ahdistelua jatkuva normien vartiointi yhteiskuntaan tuottaa. Väitteeni on, että ”seksuaalisena ahdisteluna” pidetty rajojen koettelu ei ensisijaisesti aiheuta konflikteja vaan laukaisee niitä, kun taas feministien harjoittama sovinnaisuuden partioiminen on loukkauksista pahin, sillä se koettaa kuohia yhteiskunnasta pois seksuaalisuuden, jonka olemus on se, että se menee soveliaisuusrajojen yli.

Seksuaalisuus on eettistä, sillä se paljastaa ihmisestä hänen hyvyytensä ja lempeän eläimellisyytensä sekä vastustaa teennäisyyttä ja valheellisuutta. Myös ”raiskausten” demonstroiminen on moraalisesti hyväksi ja oikeudenmukaista, sillä se valottaa, että seksuaalisuus perustuu vietteihin, kun taas seksuaalisen kanssakäymisen torjuminen ja tukahduttaminen ovat luonnonvastaisia ja ihmisarvoa kaltoin kohtelevia käyttäytymismuotoja.

Imaginäärisistä raiskauksista vaahtoaminen on tekopyhää ja moralistista, sillä väkisinmakauksen käsitteen intentionaalisesta rakenteesta johtuen koko ilmiö on mahdollinen vain kieltäymyksen ja seksuaalisuuden pois pidättämisen kautta. Kukaan ei ole kuitenkaan pystynyt perustelemaan, miksi seksin kieltäminen olisi moraalisesti oikeutetumpaa kuin seksin tavoittelu.

Naiset pyrkivätkin säännöstelemään ja pidättämään seksiä miehiltä heterosuhteissa, sillä se tuo heille valtaa: valtaa, jonka turvin naiset alistavat heteromiehiä ja nujertavat heidät korkokenkiensä alle. Yksi syy nykykulttuurin banalisoitumiseen ja irrationalismiin politiikassa ja tieteessä on feminismi, jonka vaatimuksia toteutettaessa on survottu munien lisäksi myös aivot.

Yliopistoihin palkatussa nykyhenkilökunnassa on vikana ennen muuta se, että se on tavattoman tylsämielistä, epä-älyllistä, yksitotista ja tyhmää. Jouko Turkan ”Kiimaiset poliisit” on pysyvästi ajankohtainen, sillä se muistuttaa, miksi jokaisessa suomalaisessa piilee poliisi: tosikkomainen, itse itseään ja toinen toistaan rajoittava moraalinvartija, joka kiusaa lähimmäisiään pelosta joutua muuten itse kiusatuksi.

Seksuaalisuuden – jota yleensä pidetään parhaana piirteenä ihmisessä – feminismi määrää peittämään limppulapiomaiseen yksi-ilmeisyyteen, joka tuo mieleen sosialismin ajan sankarinaiset. Pahinta on, että nykyisin tuohon ryhmäkuvaan pyrkii nimenomaan älymystönä esiintyvä yliopistoväki – ei tavallinen rahvas, jolla on päässään vielä jonkin verran järkeä, ironiantajua ja kapinamieltä, joita puolestaan voidaan pitää henkisen kypsyyden merkkeinä. Sen sijaan niin sanottu kulttuuriväki ei ymmärrä enää symboliikkaa, psykodynamiikkaa eikä mitään muuta kuin Tuntematonta sotilasta, joka säilyttää suosionsa ilmeisesti siksi, että yleisölle ei ole vielä valjennut, kuka hän on.

Miten valtamedian feministimafia harjoittaa tekstuaalista häirintää?

Helsingin Sanomat on yhdessä muun valtavirtamedian kanssa vääntänyt yhden lukio-opettajan taiteellisiin opetusmetodeihin liittyvistä subjektiivista arvioista huikean seksuaalisuutta vaarallistavan ajojahdin muistamatta, mitä varten koulu on olemassa. Kouluahan käydään ja läksyjä kasataan oppilaille siksi, ettei nuorisolla olisi aikaa tehdä sitä, mitä he muutoin luonnostaan tekisivät, eli nussisivat.

Seksuaalisuuden pois suodattaminen on koulun ideologinen piilo-opetussunnitelma, jolla ihmisiä hallitaan ja jolla pyritään redusoimaan seksuaalisuuden rippeet pois todellisuudesta. Feministien defensiivisyys paljastaa tietysti enemmän kuin heidän vaatteensa ja kertoo freudilaisesta torjunnasta sekä naisten peitellyistä inhohimoista – siis myös tavasta, jolla ”kulttuuri vaatii panemaan kuriin seksuaalisuutta ja aggressioita” (Toteemi ja tabu, 1913).

Jos kysytään, minkä verran mediamafian ”liberaaleina” esiintyviltä feministeiltä ja vihervasemmistolaisilta löytyy sitä itse mainostamaansa toleranssia, suvaitsevaisuutta ja vapaamielisyyttä, vastaus on: ”ei yhtään”! Kaikenlaisten nollatoleranssien ulottaminen taiteiden ja tieteiden piiriin on pohjimmiltaan täydellistä suvaitsemattomuutta ja sitä kautta totalitarismia, kuten totesin kirjoituksessani ”Nollatoleranssi on suvaitsevaisten suvaitsemattomuutta”.

Median uusmoralismi, puritaanisuus ja seksuaalisuutta koskeva uuskonservatiivisuus on tekstuaalista ahdistelua, josta kärsivät kaikki ihmiset. Median kylvämä seksuaalisuuden vaarallistaminen johtaa kaiken kanssakäymisen huurteeseen. Kirjoituksessani ”Helsingin Sanomien kultaiset kuohitsijat vaarallistavat seksin” arvostelin jo Helsingin Sanomien tapaa keuhkota täysin palkein ”naisten seksuaalisesta häiritsemisestä” valittavan ”Me too” -hankkeen puolesta.

Myös Kallion lukion tapaus on hyvin todennäköisesti ”Me too” -hankkeen hedelmä, ja asia onkin kommentoimisen ja tieteellisen mielenkiinnon arvoinen vain median intervention vuoksi, toisin sanoen sen selvittämiseksi, millä tavoin tiedotus- ja toitotusvälineiden naisvaltaiset ja cuck-miehistä koostuvat toimitukset teurastavat todellisuuden antiseksualisoimiseen alistumattomista yksilöistä varoitussignaaleja oman seksuaalisuutta tuhoavan ja yhteiskuntaa epäerotisoivan narraationsa tilkkeiksi.

Seksuaalisuuden vaarallistamista ja miesten demonisoimista harjoittava hanke kannustaa, rohkaisee ja kiihottaa naisia ilmiantamaan ja ahdistelemaan seksuaalisesti aloitteellisia miehiä koetusta tai kuvitellusta seksuaalisesta aktiivisuudesta, joka ”Me too” -hankkeen mukaan on aina väistämättä ”ahdistelua” tai ”häirintää”. Eräs blogia pitävä professoriherra tuossa jo ihmettelikin, suoraanko seksuaaliseen kanssakäymiseen pitäisi ryhtyä, jos sitä ei saa ensin ehdottaa!

Se, että itse jatkan aiheen käsittelyä, johtuu median ja etenkin Sanomien lehtien sitkeydestä, jonka mukaisesti ne levittävät seksuaalista ahdasmielisyttä pahentavaa propagandaansa ja syyllistävät miehiä sinänsä viattomasta ja luonnollisesta käyttäytymisestään.

Miesvastaisen agendan takominen on nimittäin jatkuvaa ja määrätietoista, mitä osoittaa myös Helsingin Sanomien tämänpäiväinen juttu ”Jätä rauhaan, vaati Iida”, joka käy esimerkiksi pissismäisestä naisrauhalla ratsastamisesta. Lisää löylyä uusmoralismin kiukaalle Helsingin Sanomat heitti jutussa, jossa selitettiin, että käynnissä olevilla helsinkiläisillä Baltic Circle -teatterifestivaaleilla ”ei tiedä, onko kyse teatterista vai prostituutiosta”, ja ratkaisijan rooliin lehti korotti jonkun oikeusoppineen mikkihiirimäisen mielipiteen, jonka mukaan moinen paheellisuus ”ei ole missään tapauksessa riskitöntä toimintaa”! – Kyseenalaista taidetta siis, voi voi.

Lisää näyttöä Sanomien tänään harjoittamasta seksuaalisuuden vaarallistamisesta, feminismistä ja poliittisen korrektiuden vaalimisesta löytyy tästä, tästä, tästä ja tästä, joten Stevie Wonderkin näkee, millä tavoin lehti on taantunut valtakunnallisesta päivälehdestä matalamielistä punavihreää tendenssijournalismia suoltavaksi aviisiksi.

Kallion lukion jupakassa puolestaan Helsingin Sanomien cuck-toimittaja pyrki selittämään ”seksuaalista ahdistelua” viittaamalla telaketjufeministiseen pseudotutkimukseen, jossa miesten kiinnostus naisiin tulkittiin – ei suinkaan niin, että nainen olisi jonkun heteromiehen mielestä viehättävä – vaan niin, että miehet kehittävät ”harhaluuloja”, joiden pohjalta he kuvittelevat naisten olevan kiinnostuneita heistä! Mikko Puttosen kirjoittamassa jutussa asiaa valaistiin seuraavasti:

Seksuaaliseen ahdisteluun on monia syitä, mutta yksi näyttää olevan se, että miehet luulevat liikoja naisten kiinnostuksesta itseään kohtaan. Virheellisen kuvitelmansa nojalla miehet sitten oikeuttavat kutsumattoman lähentelyn tai ahdistelun, väittää seksuaalista häirintää tekijän näkökulmasta selvittänyt tutkimus.

Selitys on jo sinänsä tragikoomisuudessaan naurettava, ja sen tiedonhankintamenetelmä perustuu miesten jälkikäteiseen ripittämiseen tieteen auktoriteetilla, jolla ”seksuaalista häirintää tekijän näkökulmasta” arvioineet oli saatu kääntymään feministien puolelle. Mikäli nainen näyttää olevan kiinnostunut miehestä, sen täytyy tämän mukaan johtua ”miehen harhaluulosta”. Koska suuri osa naisista käyttäytyy kuin onnenpyörä, eli lupaa paljon mutta ei anna mitään, on helppoa uskoa naisten olevan täysin aseksuaalisia, mihin nähden miesten ilmaisema vähäinenkin kiinnostus tuomitaan sitten ”seksuaaliseksi ahdisteluksi” näissä miehiä traumatisoivissa tendenssitutkimuksissa.

Tutkija Teresa Treatin tekaisema selitys on ironisella tavallaan linjassa oman näkemykseni kanssa. Kyse on eleiden ja viestien tulkinnasta. Ikävää, epätasapainoista ja tutkimuksellisesti oikeuttamatonta kuitenkin on, että naiset pidättävät ”oikean käytöksen” ja ”oikeiden tulkintojen” määrittelemisen yksipuolisesti omaan haltuunsa samaan tapaan kuin Helsingin Sanomien profeministiset miestoimittelijat, jotka murjovat jo omatkin munansa muusiksi miesten olemassaoloa pahoitellessaan ja naisia mielistellessään. Miksi juuri heidän pitäisi päättää vuorovaikutuksen ja kanssakäymisen ehdoista?
 
Valhemedia peittelee fiktiivisen ahdistelun panikoimisellaan todellista väkivaltaa

Nostan lopuksi esille muutaman vertailukohdan, sillä vertailujen kautta käy ilmi, kuinka asiat ovat. Samalla kun valtamedia lavastaa ilmaisutaidon lukiossa vaikuttavasta pervo-opettajasta olkiukkoa, jonka kohtaloksi jäänee hukuttautuminen hänelle käsikirjoitettuun kylähullun rooliin, yksikään media ei kirjoita paheksuvaan sävyyn puheenjohtaja Jussi Halla-ahon kärsimästä poliittisesta ahdistelusta, jota hän koki viikonloppuna Turussa.

Vain ex-kansanedustaja Reijo Tossavainen puolusti Halla-ahoa urheasti blogissaan, jossa hän tilitti, kuinka lauma Antifa-järjestön punakaartilaisia oli uhkaillut puheenjohtajaparkaa kadulla ja hotellin ovella, jonka taakse uhri pääsi pelastautumaan. Halla-aho itse kysyy, millainen poru olisi alkanut, jos niin sanotut vastarintaliikkeen miehet olisivat lähestyneet samoissa aikeissa vaikkapa Vasemmistoliiton Li Anderssonia.

Paljastavaa noiden väitettyjen, kuviteltujen, koettujen ja todellisten ahdistelujen tapauksissa on median suhtautuminen, toisin sanoen tiedotus- ja toitotusvälineiden tapa tehdä tai olla tekemättä ihmisten subjektiivisista tuntemuksista suuria juttuja omien yhteiskunnallisten tarkoitusperiensä ajamiseen.

Feministien hallitsema valtamedia vaahtoaa, myrskyää ja moraalipanikoi seksuaalisuutta tihkuvista koulunäytelmistä ja pelkästään fiktion maailmaan sijoittuvista eroottisista esityksistä kiihottaen suomalaisia ”some-pöyristymisiin” ja ”some-raivoon” toisiaan vastaan.

Mutta media ei tee etusivun yli vedettyjä otsikoita eikä lööppijuttuja kehitysmaalaisten Suomessa tekemistä oikeista raiskauksista, joiden hyödyllistä demonstraatiota ja vertauskuvaa myös kouluissa annettava opetus on. Juuri se valaisee ilmaisutyöhön aikoville feministeille, mitä heidän tulee tietää.

7. marraskuuta 2017

Suomen Nato-juna meni jo


Todetessaan pari päivää sitten, että Suomen Nato-kanta pitäisi ratkaista kansanäänestyksessä, Sauli Niinistö johti toisella kädellään ulkopolitiikkaa ja pyöritti toisella vaalikampanjaa. Kun Helsingin Sanomat julkaisi samaan aikaan gallup-kyselyn, jossa 59 % kansalaisista tyrmäsi Nato-jäsenyyden vain 22 %:n kannattaessa, voidaan päätellä, että Niinistön todennäköisellä jatkokaudella sotaa ei syty ainakaan Nato-hakemuksen tekemisestä.

Presidentin kannanotto oli joka tapauksessa ainoa hänelle itselleen mahdollinen, sillä toista kautta tavoitteleva Niinistö tietää, että kansanäänestyksen sivuttaminen ylenkatsoisi pahoin demokratiaa, mikä ei ole ennen vaaleja viisasta.

Toisaalta Niinistö ei halunne ulkopoliittista konfliktia itse aiheesta, eli Natoon liittymisestä, ja siksi hän tietoisesti ja tarkoituksellisesti lukkii oman kantansa kansalaismielipiteen taakse. Koska kansasta suurin osa vastustaa Natoon liittymistä, presidentti antoi tätä kautta rauhoittavan, lepyyttävän ja jopa liennyttävän viestin myös Moskovaan.

Suomen liittyminen Natoon sopii koulukirjaesimerkiksi siitä, mitä merkitsee käsite ’jahkailu’. Kyseessä on ikuisuusaihe, jonka kanssa lohta on loimutettu vuosikymmenet ilman tuloksia. ”Natoon liittymisestä” on tullut modus operandi, jossa olennaista ei ole enää sisältö vaan se, mitä Naton lähentymisellä tai siitä etääntymisellä halutaan viestittää ulko- ja turvallisuuspoliittisissa keskusteluissa.

Tätä kautta asian substanssi – hakeutuako Natoon vai ei – on kadonnut kauas tapahtumahoristontin taakse, mustille aukoille ominaiseen singulariteettiin, josta mikään valo ei tule ulos.

Natoon liittyminen ei ole ollut pitkään aikaan myöskään kaksiarvoinen tilanne, jonka mukaan Suomi joko haluaa Natoon tai ei siihen hakeudu. Lisäksi Nato, josta puhutaan, muuttuu koko ajan salamanterin tavoin.

Me olemme siis de facto sillä harmaalla vyöhykkeellä, jolle ajautumisen suurlähettiläs Hannu Himanen olisi halunnut uuden kirjansa Länttä vai itää – Suomi ja Geopolitiikan paluu (Docendo 2017) mukaan välttää, tosin omasta mielestäni jälkiviisaasti, sillä EU-integraation perässä edenneen länsiliittoutumisen ote on lipsunut jo pitkään ja lipsuu koko ajan ”geopoliittisten muutosten” vuoksi.

Timo Vihavainen on varmaankin oikeassa arviossaan, että geopolitiikan käsitteen pullauttivat nykyiseen diskurssiin ”venäläiset friikit”, jotka ”kaivoivat sen naftaliinista” muistuttamaan valtioiden etujen valvonnasta ja reaalipolitiikasta. Itse tosin sanoisin, että käsitteen lanseerasivat venäläiset strategit muistuttamaan maan valtapolitiikasta.

Olen toki myös itse kannattanut Natoon liittymistä aikana, jolloin se oli mahdollista ilman suuria ja haitallisia seurauksia. Nato-junan jätettyä ja oven mentyä käytännössä kiinni on koko Natoon hakeutumisen ajatusmalli vanhentunut. Omasta mielestäni olisi luonnollisesti parempi, että olisimme Natossa jäseninä, mutta Ukrainan vuoden 2014 tapahtumien jälkeen on tällä maailmankolkalla tyydyttävä elämään siinä ”toiseksi parhaassa mahdollisessa maailmassa”.

Myös Nato-jäsenyyden autuuttavuus an sich on kyseenalaistunut kovasti. On huomattava, että Suomi on luonut puolustusasioissa täysin oman linjansa, minkä vuoksi meille on hahmottunut poikkeusasema niin EU:ssa kuin laajemminkin.

Tilanteessa, jossa Nato-maiden yksimielisyys rakoilee, voisi olla epäviisasta tukeutua organisaatioon, johon kuuluvien maiden toimintavalmiudesta ja osallistumishalukkuudesta ei ole täyttä varmuutta. Mitä suuremmiksi organisaatiot kasvavat, sitä toimintakyvyttömämmiksi ne tulevat. Turhaan ei sanota, että ainoa maa, joka kykenisi ja voisi antaa apujaan Suomelle kriisitilanteessa, on Yhdysvallat. Toisaalta Yhdysvaltain läsnäolo Suomen kamaralla voisi myös luoda kriisejä.

Nato-keskustelun jahkaileva luonne on johtunut koko ajan siitä, että on järjen vastaista tavoitella turvallisuutta tavalla, joka voisi sen vaarantaa. Ja toiseksi kumpaankin vaihtoehtoon liittyy yhtä merkittävästi kielteisiä kuin myönteisiäkin puolia. Nykytilanteessa uhkia on yksi suuri, mutta Nato-jäsenyys toisi pintaan monta pientä. Logiikka puolestaan sanoo, että tällaisessa tilanteessa johdonmukaisinta on välttää muutoksia, jotka tuottavat riskejä. Ja siksi olemme tilanteessa, jossa olemme.

Toisaalta se ei ole huono. Olisi silkkaa lapsellisuutta kuvitella, ettei Nato-maiden joukossa olisi valtioita, jotka tavoittelevat ahneesti omia etujaan tai jotka toimisivat pyyteettömästi, ilman Suomelle langetettavaa laskua. Monet Kaakkois-Euroopan Nato-maat saattavat jopa toivoa Suomen ja Venäjän suhteiden heikkenemistä Natoon liittymisen myötä, jotta Venäjä joutuisi siirtämään voimia lounaisrajoiltaan pohjoisemmaksi.

Toiseksi, monet Nato-maat, kuten Espanja ja Kreikka voisivat estää Suomen liittymisen Natoon kostoksi Suomen penseydestä tukea niitä velkatakuilla ja luotoilla. Jäsenyyden voisi estää yksikin maa, kuten Turkki, sillä uudet jäsenmaat pitää hyväksyä jokaisen vanhan jäsenvaltion parlamentissa. Näin ollen Nato-jäsenyyden esteet eivät ole kansakuntamme sisäisiä, jos ovat koskaan olleetkaan.

Venäjällä puolestaan saatetaan toivoa, että Suomi hakeutuisi Natoon, jotta itäinen imperiumi saisi aiheen syyttää suomalaisia provokaatiosta, tietyin seurauksin.

Suomen strateginen puolustus ei kiteydy kysymykseen, kuulummeko Natoon vai emme, vaan siihen, millä tavoin tehokkaimmin hoidamme asiat niin, ettei maamme joudu konfliktien osapuoleksi ja meillä pysyy samanaikaisesti mahdollisimman suuri toimintavara joka suuntaan.

Tämä tarkoittaa, että Suomen ei ole enää järkevää pyrkiä kytkeytymään Natoon, joka koostuu poliittisesti hyvin suureen eripuraan ajautuneiden Euroopan valtioiden ja Pohjois-Amerikan konglomeraatista. Käsittääkseni luen nykytilannetta oikein, kun katson, että nykyisin viisainta on pyrkiä rakentamaan toimintakykyistä puolustusta esimerkiksi brittijohteisen JEF:n (Joint Expeditionary Force) varaan tai suoraan Yhdysvaltojen kanssa.

Lännessä asia ilmeisesti ymmärretään, ainakin päätellen Suomessa vierailulla käyneen Yhdysvaltain puolustusministerin lausunnosta ja pohjoismaiden sekä Baltian maiden puolustusministereiden kokoustuloksesta, jolla sovittiin ilmavalvonnan tietojenvaihdosta maiden kesken.

Suomelle ajan myötä langennut rooli pysytellä Naton ulkopuolella voi olla loppujen lopuksi maallemme onneksi, sillä se on ohjannut keräilemään etuja poimintamenetelmällä koko ulko- ja turvallisuuspoliittisesta ympäristöstämme ja välttämään heittäytymistä maailmanluokan ristiriitojen pieksettäväksi. Suuriin organisaatioihin kun pätee sanonta ”mitä useampi kokki, sitä sekavampi soppa”.

6. marraskuuta 2017

Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet


Tänään ruotsalaisuuden päivänä on jälleen hyvä nostaa esiin muutamia kaksikielisyyteen liittyviä omintakeisuuksia. Kulttuurisesti melko pitkälle Suomea vastaavissa maissa, kuten Sveitsissä ja Kanadassa, ei ole moninkertaista yliopistojärjestelmää, jossa kielierot määräisivät tekemään saman työn useaan kertaan.

Sveitsi on nelikielinen maa, jonka viralliset kielet ovat saksa, ranska, italia ja retromaani. Kanadan viralliset kielet ovat puolestaan englanti ja ranska. Kummassakaan maassa ei ole monikielisyydestä huolimatta sellaista yliopistojärjestelmää, jossa yliopistojen tehtävät ja toimet täytettäisiin kielipoliittisin perustein ja joissa opetus-, opiskelu- ja työkieli olisi määrätty valtion kielipolitiikkaa silmällä pitäen.

Suomalaisen yliopistopolitiikan kaksikielisyys on eräänlaista apartheidia, joka juontaa juurensa yliopistojen valtiollisuuden aikakaudelta. Valtion virastoissa puhuttiin ja oli oikeus käyttää molempia virallisia kieliä. Perustuslaki sekä valtion kielilaki velvoittivat antamaan opetusta ja mahdollistamaan asioidensa hoitamisen molemmilla kotimaisilla kielillä myös yliopistoissa. Perustuslaki – vaikkakaan ei kielilaki – velvoittaa edelleen julkisoikeudellisia yliopistoja.

Kaksikielisyyden taustalla oli estää maatamme suomenkielistymästä ja taata oma koulutie ruotsinkielisille hinnasta välittämättä. Tiede pyrkii kuitenkin olemaan universaalia. Tutkimusta ei edistä se, että työ tehdään kahteen kertaan: suomeksi ja ruotsiksi.

Kun valtion rahoittamissa yliopistoissa on jouduttu etsimään säästöjä, tässä olisi hyvät mahdollisuudet säästää, mutta aihe koetaan pyhäksi, eikä siitä edes puhuta.

Muutamissa maissa, kuten Egyptissä, toimii toki yliopistoja, joissa puhutaan pääasiallisena työ-, opetus- ja julkaisukielenä eri kieliä kuin asemamaassa. Eräs esimerkki on Kairon amerikkalainen yliopisto. Mutta tällöin syy erikielisyyteen on yliopiston alkuperä, ei valtion kielipolitiikka, joka Suomessa heikentää tieteen hyötysuhdetta, vähentää tehokkuutta ja luo kitkoja päällekkäisyyden vuoksi.

Ruotsinkielisyys ei ole yliopistoissa vain symboli vaan vallan merkki

Helsingin yliopiston ja Aalto-yliopiston kaksikielisyys sekä ruotsinkieliset yksiköt, kuten Åbo Akademi ja Svenska handelshögskolan, vääristävät myös yliopistojen nimityskäytäntöjä.

Ruotsinkielisistä tehtävistä ja toimista on tullut bunkkereita, joilla taataan ruotsia ensimmäisenä kotikielenään käyttäville paremmat mahdollisuudet päätyä oppituoleille, kuin suomenkielisille. Tämä johtuu siitä, että sujuvaa ruotsia puhuvia hakijoita on tarjolla yleensä suhteellisesti vähemmän kuin suomenkielisiin tehtäviin, joita suomea hyvin osaavat ruotsinkieliset myös hakevat ahkerasti.

Ruotsinkielisten yksiköiden tehtävä on ollut varmistaa ruotsia äidinkielenään puhuville suomenkielisiä parempi kohtelu ja edustus tieteessä. Esimerkiksi omissa oppiaineissani filosofiassa ja sosiaalipsykologiassa on ruotsinkielisillä professorin vakansseilla ja muilla tehtävillä yliedustus ruotsinkielisten väestölliseen edustukseen verrattuna.

Joillakin tietyillä tieteenaloilla, kuten kasvatustieteissä, on kenties perusteltua, että järjestetään myös ruotsinkielistä opettajankoulutusta. Mutta minkä vuoksi ruotsinkielisille on pyhitetty kokonainen oma kauppakorkeakoulu, kun taloustieteiden kieli on muutenkin valtaosin englanti?  – Ei ilmeisesti minkään muun kuin sen, että omaa koulutusreittiä pitkin ruotsinkielisen porvariston halutaan uusintavan itsensä talouselämän ja rahavallan asemissa.

Myös uudessa yliopistolaissa (2009) turvattiin ruotsinkielisten etuoikeutettu asema. Lähes kaikilla yliopistoilla on lain sekä suomen- että ruotsinkielisessä versiossa luonteva suomen- ja ruotsinkielinen nimi. Poikkeuksen tekevät kuitenkin Åbo Akademi ja Svenska handelshögskolan, joille ei ole laissa määritelty suomenkielistä nimeä.

On mahdotonta kuvitella, ettei suomenkielisiä käännösvastineita olisi voitu löytää, kun molemmat ovat suostuneet kääntämään nimensä englannin kielelle internetsivuillaan. (Åbo Akademi on ”Åbo Akademi University” ja Svenska handelshögskolan on ”Hanken School of Economics”.)

Kiintoisaa suomenkielisten nimien puuttuminen on, sillä yliopistolain 76 pykälässä vaaditaan, että ”Åbo Akademin, jäljempänä akatemia, tulee erityisesti [...] ottaa huomioon maan kaksikielisyys”.

Ensin lainsäätäjä on jättänyt ilmeisen tahallisesti pois ruotsinkielisten yliopistojen suomenkieliset nimet 1 pykälästä, mutta lain loppupuolella vaaditaan kaksikielisyyden huomioon ottamista. Miten tämä voidaan ymmärtää?

Asiaa on tarpeetonta pohtia järkiperäisesti, sillä Suomen ruotsinkielisten kielipolitiikassa ei yleensäkään ole järkeä. Sitä ei voida ymmärtää minkään logiikan vaan historian pohjalta. Kyseessä on eliitiksi itsensä mieltävän suomenruotsalaisen vähemmistön ylenkatseellisuus ja mielenosoitus suomenkieliselle rahvaalle.

Sen tarkoituksena puolestaan on ylläpitää kahdensadan vuoden takaista muistikuvaa ajasta, jolloin suomenkielisten tie yliopistoihin ja muihin kulttuuri-instituutioihin tukittiin sillä, etteivät he osanneet ruotsia, maan ainoaa virallista kieltä. Voimassa oleva uusi yliopistolaki puolestaan meni valiokuntien, lautakuntien ja komiteoiden läpi poliittisen korrektiuden vuoksi ilman, että kukaan uskalsi siihen puuttua – aivan niin kuin läpi menevät ”kaksikielistä Suomea” tukemaan tarkoitetun säätiön rahamassat Suomen ainoalle yksikieliselle puolueelle, Svenska Folkpartietille.

Suomenkielisten nimien puuttuminen on kuitenkin pelkkä symbolinen kuriositeetti. Omat instituutionsa Suomen ruotsinkielisillä ovat edelleenkin. Koska ruotsinkielisille nuorille riittää suhteellisesti enemmän yliopistopaikkoja kuin suomenkielisille, on ruotsia puhuvien matka maisteriksi edelleenkin helpompi ja lyhyempi kuin suomenkielisten. Ja Helsingin yliopiston kolmesta rehtoraatin jäsenestä yhden pitää jatkuvasti tulla ruotsinkielisten professorien riveistä (74 §), vaikka ruotsinkielisiksi rekisteröityjen osuus kansasta sen enempää kuin opiskelijoistakaan ei ole kolmannes vaan 5,5 prosenttia.

Svenska kulturfunden pelaa tieteen raharuletin pelimerkit puolueellisesti

Myös tieteen tukeminen on kielipoliittisesti vääristynyttä. Svenska kulturfonden on Svenska litteratursällskapetin omistama ja hallinnoima säätiö, jonka tehtävänä on ”tukea ruotsinkielistä kulttuuria ja koulutusta, ruotsin kieltä ja suomenruotsalaista toimintaa Suomessa” (lainaus säätiön internetsivuilta). Rahaston tuoton jakavat kulturfondenin luottamuselimet, jotka nimeää Svenska Folkpartiet i Finland, siis poliittinen puolue.

Svenska kulturfonden eroaa Suomen Kulttuurirahastosta siinä, että Suomen Kulttuurirahasto jakaa anteliaasti ja ystävällisesti stipendejä sekä suomenkielisille että ruotsinkielisille tieteilijöille ja taiteilijoille – riippumatta millä kielellä työskentely tapahtuu. Sen sijaan Svenska kulturfonden ei myönnä avustuksia suomenkielisille vaan rajaa suomen kielen tylysti pois jo omissa säännöissään ja hakuehdoissaan. Siten se tukee ”kaksikielistä Suomea” aivan samalla tavoin kuin Stiftelsen för det tvåspråkiga Finland, joka tukee vain Suomen ainoaa yksikielistä puoluetta, Svenska Folkpartietia.

Raharallin keskellä on syytä muistaa, että suomalainen Svenska kulturfonden on Nobel-säätiötäkin vauraampi rahasto, joten napeilla tätä kielipolitiikkaa ei pelata. Takanaan sillä on useiden ruotsinkielisten pörssiyhtiöiden tuotto.

Koska Svenska kulturfonden ei tue suomenkielistä kulttuuritoimintaa, kehotan Suomen Kulttuurirahastoa olemaan tukematta ruotsinkielistä kulttuuritoimintaa siihen asti, kunnes Svenska kulturfonden muuttaa sääntöjään ja käytäntöjään niin, että se myöntää avustuksia tasavertaisesti myös suomenkielisille ja suomen kielellä tapahtuvaan työskentelyyn.

En tarkoita, että suomen kieli ja ruotsin kieli pitäisi uhrata angloamerikkalaiselle kieli-imperalismille ja mitätöidä kotikieltemme asema tieteessä. Päinvastoin: olen aina puolustanut kotimaisilla kiellä tapahtuvaa tutkimusta, opetusta ja julkaisutoimintaa. Esimerkiksi kiitin apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalaista pari vuotta sitten siitä, että hän legitimoi opiskelijoiden oikeuden tuottaa opinnäyttensä suomenkielisinä ja siten varmisti oikeuden käyttää yliopistoissa molempia kotimaisia kieliä, myös suomen kieltä. Tämän hän taisi tosin tehdä ruotsinkielisiä peläten.

Nähdäkseni tutkimusta tulisi tukea riippumatta siitä, tehdäänkö sitä suomen, ruotsin, englannin tai vaikkapa saksan tai ranskan kielellä. Nyt suomen ja ruotsin kieltä poljetaan kansainvälisissä yhteyksissä, ja Suomessa puolustetaan ruotsin kielen asemaa suhteellisesti paremmin kuin suomen kieltä. Niinpä tilanne pitäisi tasapainottaa poistamalla ruotsinkielisiä suosiva erityiskohtelu yliopistoissa ja tutkimusrahoituksen käytännöissä.

Mitä Kasnäsin manifesti paljasti Sfp:n tavoitteista?

Lopuksi on syytä valaista myös sitä, millaisin motiivein ja keinoin ruotsinkielisten edunvalvojaksi ilmoittautunut Svenska Folkpartiet i Finland tavoitteitaan edistää. Suomen ruotsinkieliset ja Sfp ovat toimineet kaikkialla kieliryhmänsä omaksi eduksi, ja kyseessä on edunvalvonta, joka pyritään naamioimaan liberaaliksi hyväntekeväisyydeksi, vaikka kyse on ahneesta omien etujen tavoittelusta.

Esimerkin tästä kaksinaismoralismista tarjosi Sfp:n 10.10.2009 hyväksymä Kasnäsin manifesti, jonka puolue sorvasi Kemiönsaarella pitämässään tulevaisuuskonferenssissa. Manifestin kahdeksannessa kohdassa sanotaan, että ”Sfp on uussuomalaisten puolue ja se houkuttelee ja integroi maahanmuuttajat puoluetoimintaan, myös johtotehtäviin, ja vaikuttaa niin, että joka neljäs maahanmuuttaja valitsee ruotsin kielen ensimmäiseksi vieraaksi kielekseen”. Manifesti päättyi huudahdukseen: ”Jos Sfp pystyy toteuttamaan nämä kymmenen teesiä, meistä tulee kymmenen prosentin puolue. Kasnäs oli vasta toiminnan alku. Todellinen työ alkaa nyt!

Alun perin vain ruotsiksi julkaistu manifesti herätti sen verran arvostelua mediassa, että puolue päätti vetää sen pois netistä ja korvata uudella (käännös alkuperäisestä on ilmestynyt täällä). Puolueen tavoitteet olisivat kuitenkin tulleet selviksi vähemmälläkin salailulla.

Sfp on pyrkinyt edistämään maahanmuuttoa hankkiakseen potentiaalisia kannattajia, jotka eivät ole lähtökohdiltaan suomenkielisiä ja joiden puolue toivoo ”valitsevan” ruotsin kielen sekä äänestävän tämän kielipoliittisen ratkaisunsa tuloksena automaattisesti ruotsinkielisten edunvalvojaa, kielipuolueena esiintyvää Sfp:tä.

Todellisuudessa Sfp ei ole ensisijaisesti kielipuolue vaan ruotsinkielisen varakkaan porvariston etujen edistäjä, jota ruotsinkielisistäkin kannattaa vain osa. Esimerkiksi Sdp:llä ja Vasemmistoliitolla on omat ruotsinkieliset äänestäjänsä molempien vasemmistopuolueiden sisällä.

Tulkintamahdollisuuksia jää oikeastaan vain yksi. Sfp tekee maahanmuuttopolitiikallaan kielipolitiikkaa, jonka tuloksena se toivoo kannatuksensa kasvavan. Kielipolitiikalla hankittua kannatuksen nousua puolue taas haluaisi käyttää ruotsinkielisen porvariston sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten etujen edistämiseen.

Yhtälö ei kuitenkaan toimi, sillä maahanmuuttajat eivät mielellään valitse sen enempää suomen kuin ruotsin kieltäkään vaan puhuvat omaansa. Niinpä puolueen perusaksiooma ei päde, ja siksi maa katoaa sen jalkojen alta, kun ruotsin kielen suhteellinen osuus vähemmistökielenä heikkenee.

Maahanmuuton lisäämisessä puolue on kyllä onnistunut Astrid Thorsin ministeriajoilta lähtien. Esimerkiksi Vantaalla venäjän kieli ohitti jo ruotsin kielen. Niinpä myös Sfp:n kannattaisi tavoitella päämääriään puolustamalla Suomea ja suomalaista kulttuuria haittamaahanmuuttoa vastaan, jolloin se tulisi edistäneeksi suomalaisten ihmisten yhteistä etua.


Kirjoituksiani yliopistojen kielipolitiikasta

Yliopistojen kuolinnaamio
Kulttuurikanoja
Yliopistoissamme saa ja pitää käyttää suomea