Jos Prideen haluat mennä nyt...

...niin takuulla yllätyt. Helsingin seudun Seta ry tempaisee ja järjestää gay pride -festivaalinsa tänä vuonna Suomi-teeman ympärille. Niin sanotut vapautuspäivät alkavat heti juhannuksen jälkeisenä maanantaina ja kestävät koko viikon päättyen lauantaina järjestettävään kulkueeseen, puistojuhlaan ja pääjuhlaan. Tapahtuman internet-sivut löytyvät tästä. Tapahtumissa ja tilaisuuksissa voi tavata hyvinkin erilaisia homoja, lesboja ja muita seksuaalivähemmistöihin kuuluvia.

Entä minkä vuoksi teemaksi valittiin suomalaisuus? Järjestelytoimikunta kirjoittaa tapahtuman kotisivuilla muun muassa seuraavasti: ”Voiko hlbt-väki olla ylpeä suomalaisuudestaan, jos kerta toisensa jälkeen annetaan ymmärtää, etteivät suomalaisuus ja heteronormista poikkeava identiteetti yksinkertaisesti sovi yhteen?”

Suomi-teemalla koetetaan siis hälventää niitä ennakkoluuloja, joiden mukaan homot eivät ole isänmaallisia ihmisiä. Esimerkiksi Mannerheimia koskien on ollut ”mahdoton yhtälö, jos suurimmaksi suomalaiseksi julistettu kansallinen sankari olisi ollut homoseksuaali. [...] Kuitenkin univormuja kantavat, miesporukoissa viihtyvät, korostetun maskuliiniset miehet eivät voi olla viemättä ajatuksia Tom of Finlandin maailmaan.”

Näillä asioilla onkin itse asiassa paljon yhteistä, aivan kuten olen analysoinut teoksessani *mainostusta* Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena. Kirjaa on edelleen saatavana esimerkiksi tästä. Vapautuspäivillä pääsee näkemään gay-kulttuuria laidasta laitaan: harmittomista, marjoja poimivista homokarhuista fairy tale -pissiksiin. Tapahtuman käyttäytymisetiketissä todetaan, että ”jokaisessa matkakohteessa on syytä käyttäytyä kohdekulttuuria kunnioittavin tavoin” (keitään muitakaan dissaamatta).

Suomi-teeman valinnalla vapautuspäivien aiheeksi haluttaneen kertoa myös siitä, että seksuaalivähemmistöt ovat kyllästyneet a) itkupillimäiseen valitteluun, b) ”ulkopuolisuuden” tuottamiin väristyksiin ja c) viranomaistahojen luomiin syrjintähierarkioihin, joiden puitteissa etnisten vähemmistöjen asiat tunnustetaan tärkeiksi mutta joilla sorretaan monia kantaväestöön kuuluvia. Tarkoitus ei ole toisaalta korostaa kansallismielisyyttä, eivätkä nämä ole mitkään poikkeukselliset vapautuspäivät. Sen sijaan kyseessä ovat aivan tavalliset vapautuspäivät. Pois, pois siis Pariisit; nyt on eleganttia olla suomalainen. Koodi on seuraava:

Kulkueessa

Suomalainen sisu – Anna sen näkyä!
Ole ylpeä itsestäsi ja juuristasi.
Homo-Suomi kuuluu kaikille - Pidä hauskaa!
Etiketinmukainen selviytymispakkaus
Pullo kirkasta VETTÄ
Sateenvarjo tai Reima-sadetakki
Pieni viltti
Naposteltavaa kuten karjalanpiirakoita ja mansikoita
Aurinkorasvaa tai peittävä Jussi-paita
Suomi-lippalakki tai aurinkolasit
Mukavat kengät kuten Reinot, Karhu-lenkkarit tai aidot Nokian Kontiot
Tyylikkyydestään huolimatta emme suosittele tuohivirsuja.

Aloitteen tekeminen

Homo-Suomessa voi turvautua seuraaviin iskurepliikkeihin.

”Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi, lähtetkö kanssani laulamahan?”
”Saanko maistaa piirakkaasi?”
”Leivotaanko yhdessä pipareita ensi jouluna?”
”Hienot Reinot sulla?”
”Pistetäänkö meidän Ainot vierekkäin mun eteiseen?”
”Saanko kantaa sua sunnuntaina homokannossa?”

Ohjelmassa on muun muassa suomalaiskansallista makkaranpaistoa ja saunomista, ja sään salliessa voi ottaa aurinkoa esimerkiksi perintöraanun päällä – ilman parodian häivää. Kaupunkikulkue lähtee kello 12 Senaatintorilta kohti Hakasalmen puistoa. Pääjuhlan pääesiintyjiin kuuluu muiden muassa lihaksillaan häikäisevä Kike Elomaa!

Nyt vain rauhallista juhannusta, jotta jaksatte juhlia vielä seuraavankin viikon. Vetäydyn täten kesän viettoon, ja asioihin palaan vain satunnaisesti.

Kuivaa kesää.

Homon ampumisesta

Ne joilla on vielä televisio, saattoivat eilen katsella Theo van Goghin elokuvan hollantilaisen poliitikon ja professorin, Pim Fortuynin, murhasta. TV1:n yöohjelmistoonsa sijoittama 6. toukokuuta (2004) ei ollut suinkaan parhaalla lähetyspaikalla, mutta kesäyössä valvomisen arvoinen se kyllä on.

Amsterdam tunnettiin vielä parikymmentä vuotta sitten vapaamielisyyden Mekkana, ja sitä pidettiin homoseksuaalien eräänlaisena pääkaupunkina – täysin rauhanomaisesti, häiriöttä ja kenenkään piittaamatta. Kuuluvathan homoseksuaalit olennaisesti eurooppalaiseen yhteiskuntaan, ja liberaali hollantilaisväestö tämän myönsi monivuosisataisen perinteensä pohjalta.

Kolmannesta maailmasta virtaava maahanmuutto oli 2000-luvun taitteeseen tultaessa johtanut koko hollantilaisen yhteiskunnan suuriin ongelmiin, kun suvaitsevaisuuden kautta valta-asemiin noussut islam alkoi vaatia liberaalin yhteiskunnan päätä vadille. Eurooppalaisen elämänmuodon rajoittamispyrkimyksiä vastaan nousi tällöin useita poliittisia liikkeitä. Myös Fortuyn, joka oli toiminut sosiologian professorina Rotterdamin Erasmus-yliopistossa, hakeutui niistä yhden – Leefbaar Nederlandin – jäseneksi ja sittemmin ehdokkaaksi.

Vapaamielisyyden puolustus

Ehkä ammatillisista syistä, ehkä omaa homoseksuaalisuuttaan ilmentäen, Fortuyn vaati ja lupasi Hollantiin tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa. Hän korosti erityisesti, että maahanmuuttajien tulisi sopeutua yhteiskuntaan ja että länsimaisen elämäntavan tulisi korvata muslimien vanhakantaiset näkemykset ihmisoikeuksista.

Pimin mielestä jatkuva muslimien virtaaminen maahan uhkasi hollantilaisen yhteiskunnan vapaamielisyyttä, eikä muslimien omassa kulttuurissa ollut hänen mukaansa tapahtunut minkäänlaista uudistumista eikä nykyaikaistumista esimerkiksi näkemyksissä naisten ja seksuaalisten vähemmistöjen asemasta. Hän pelkäsi, että hollantilainen lainsäädäntö korvautuisi viimein islamilaisella sharia-lailla, jossa homoseksuaalien päälle kaadettaisiin kivimuuri ja varkailta katkottaisiin kädet.

Elokuussa 2001 ilmestyneen Rotterdams Dagblad -sanomalehden sivuilla Fortuyn puhui ”kylmästä sodasta” islamia vastaan. Erityistä huomiota herätti hänen 9. helmikuuta 2002 Volkstrant-sanomalehdessä antamansa lausunto, jonka mukaan 16 miljoonan asukkaan Alankomaissa on jo tarpeeksi ihmisiä, ja 40 000 turvapaikanhakijan ottaminen joka vuosi tulisi lopettaa. Hänen kerrotaan myös todenneen: ”Jos olisi laillisesti mahdollista, sanoisin ettei tähän maahan tule enää yhtään muslimia.”

Media ja hallitus, joita Fortuyn piti ”siamilaisina kaksosina”, yritti tietysti lyödä populistin leimaa Fortuynin otsaan – siinä kuitenkaan onnistumatta. Partiopoikamainen professori sai kansalaisilta myönteisen, jopa hurmioituneen vastaanoton. Eräät pitivät häntä Hollannin seuraavana pääministerinä, mikä sai kädet tärisemään vanhojen puolueiden, kuten oikeistolaisen VVD:n ja sosiaalidemokraattisen PvdA:n johtajilta. Fortuyn ei omien sanojensa mukaan ollut sen enempää oikeistolainen kuin vasemmistolainenkaan, mutta hän toivoi politiikkaan enemmän avoimuutta ja ilmaisi vastenmielisyytensä sosialistijohtoista byrokratiaa kohtaan.

Menestys ja murha

Helmikuussa 2002 Fortuyn esitti hollantilaisen Volkskrant-sanomalehden haastattelussa niin kiistanalaisina pidettyjä näkemyksiä, että hänet pudotettiin pois Leefbaar Nederlandin ehdokaslistalta heti seuraavana päivänä. Haastattelussa Fortuyn oli kertonut muun muassa toivovansa loppua muslimien maahanmuutolle. Kaksi päivää myöhemmin Fortuyn perusti oman puolueen, LPF:n (Lijst Pim Fortuyn), ja monet entiset Leefbaar Nederlandin kannattajat seurasivat perässä.

Fortuynin poliittisena virheenä pidetään sitä, että hän ehdotti maa- ja ilmavoimien yhdistämistä taloudellisista syistä ja kannatti siviilipalvelusta asepalveluksen sijaan. Maaliskuussa 2002 järjestetyt alueelliset vaalit lupasivat kuitenkin Fortuynille hyvää. Hän oli edelleen Leefbaarin paikallisosaston ehdokkaana Rotterdamin alueellisissa vaaleissa, ja uusi puolue sai huikeat 36 prosenttia kaikista paikoista nousten näin suurimmaksi ryhmittymäksi koko valtuustossa.

Homma jatkuikin suotuisasti, kunnes tapahtui jotakin, jolla oli käänteentekevä vaikutus koko Hollannin poliittiseen elämään. 6. toukokuuta vuonna 2002, vain yhdeksän päivää ennen parlamentin alahuoneen vaaleja, 32-vuotias ympäristöaktivisti Volkert van der Graaf ampui laittomalla pistoolilla 54-vuotiaan Pim Fortuynin hilversumilaisen radioaseman edustalla, jossa Fortuyn oli juuri ollut haastateltavana. Poliisi sai Graafin nopeasti kiinni ja pidätti hänet. Myöhemmin Volkert van der Graaf tuomittiin ensimmäisestä poliittisesta murhasta Alankomaissa sitten toisen maailmansodan. Oikeudessa ”eläintensuojelijana” esiintynyt rikollinen kertoi murhanneensa Fortuynin ”puolustaakseen hollantilaisia muslimeja ahdistelulta”, ja elinkautisen sijasta hänet määrättiin vain 18 vuoden vankeusrangaistukseen.

Alankomaiden lakien mukaan ehdokaslistojen muuttaminen ei enää tullut kyseeseen, ja Fortuyn osallistui vaaleihin kuolleena ehdokkaana. LPF sai vaaleissa parlamentin alahuoneen 150 paikasta 26 eli 17 prosentin osuuden. On vaikea sanoa, nostiko vai laskiko pääehdokkaan kuolema listan kannatusta, mutta kansan asettumisesta Pimin taakse suuri vaalivoitto joka tapauksessa kertoi. Katolilainen Pim Fortuyn siunattiin valtiomiesluokkaa olevin menoin, ja hänen hautajaisensa keräsivät katujien reunoille sadoin tuhansin hollantilaisia surijoita, jotka ilmaisivat mielipiteensä Fortuynin puolesta. Pim Fortuyn haudattiin 20. heinäkuuta Provesano di San Giorgio della Richinveldaan, Pordenonen maakuntaan, Italiaan, jossa hänellä oli talo.

Työn tulokset

Pimin listan vaalivoitto oli johtanut sosiaalidemokraattien kannatuksen puoliintumiseen. Se myös pakotti PvdA:n väistymään hallituksesta ensi kertaa toisen maailmansodan jälkeen. Vaikka poliittinen vasemmisto halusikin kaikin keinoin estää kulttimaineen syntymisen hänen ympärilleen, Pim Fortuyn valittiin vuonna 2004 television katsojaäänestyksessä kaikkien aikojen suurimmaksi alankomaalaiseksi.

Aivan kuten kaikilla marttyyrikuolemaan tuomituilla, myös Fortuynilla oli edelläkävijän ja tervehdyttäjän rooli. Hänen televisioesiintymisensä ja älyllinen rohkeutensa pakottivat poliittisesta korrektiudesta kärsivät poliittiset johtajat häpeämään, ja hän pystyi osoittamaan, kuinka älyllisesti halvaantunutta Hollannin poliittinen elämä oli. Tässä valossa ei ollut ihme, että Fortuynille tarjottiin eräänlaista pelastajan viittaa, ja häntä pidettiin lahjana Hollannin poliittiselle todellisuudelle. Pim itse ei saanut työstään muuta palkkaa kuin marttyyrikuoleman, mutta tapaus osoittaa, että merkittäviin tekoihin ei tarvita erikoista poliittista johtajuutta, mikäli vertailukohta – eli muiden poliitikkojen toiminta – on tarpeeksi huonoa.

On selvää, että henkilön mukaan nimetyn puolueen kannatus vajosi Pimin tultua murhatuksi, mutta vielä seuraavissakin vaaleissa ryhmittymä sai kuusi paikkaa parlamenttiin. Pimin kannattajat ovat sittemmin hakeutuneet lähinnä Geert Wildersin perustamaan Partij voor de Vrijheid -puolueeseen, jolla on Hollannin parlamentissa tällä hetkellä yhdeksän edustajaa.

Pimin vaikutus säteili myös muihin puolueisiin, ja maahanmuuttokritiikistä tuli alkukangertelun jälkeen hollantilaisen politiikan keskeinen vaalivaltti. Kaikki suuret puolueet ovat Fortuynin jälkeen esittäneet tiukempia näkemyksiä koskien maahanmuuttoa ja maahanmuuttajien sopeuttamista yhteiskuntaan, ja tätä nykyä Alankomaiden maahanmuuttopolitiikka on yksi EU:n tiukimpia. Fortuynin toiminnan tuloksena poliittinen ilmapiiri on vapautunut, ja aiemmin tabuina pidetyt asiat ovat nousseet puheenaiheiksi niin poliitikkojen keskuudessa kuin tavallisten ihmisten kahvipöydissä. Yleisesti keskustelukulttuuri on irtautunut poliittisen korrektiuden kahleista, poliitikot ovat alkaneet kuunnella äänestäjiä, hallinnosta on tullut avoimempi, ja poliittinen puhetyyli on muuttunut kansanomaisemmaksi. Tästä kaikesta professori-Pim (kuten häntä kutsuttiin) pakotettiin maksamaan hengellään.

He ampuivat meitä

Monet vaativat Pimin murhan jälkeen, ettei tapaus saa olla alku, vaan sen täytyy olla loppu. Raaka murha sai jatkoa kuitenkin pian, kun marokkolaissyntyinen äärimuslimi tappoi erään hänen ystävänsä, Pimistä elokuvan tehneen Theo van Goghin, amsterdamilaisella kadulla.

Pim Fortuynin murhaa oli tutkittu pelkästään yksittäistapauksena, jonka toimeenpanijan väitettiin toimineen yksin. Jälkikäteen tehty tutkimus kertoi kuitenkin toista. Suurta kohua herätti Tomas Rossin romaani De Zesde Mei (”Kuudes toukokuuta”), joka maalasi vaihtoehtoisen totuuden Pimin murhan taustoista sekä todisteli, että surmateon takana oli laajempi salaliitto.

Theo van Goghin elokuva 06/05 perustuu Rossin teoksen pohjalta sovitettuun käsikirjoitukseen, ja se valmistui hieman yli kaksi vuotta Pimin murhan jälkeen. Vaikka teos onkin fiktiivinen, se hyödyntää tutkimusten yhteydessä esille tulleita dokumentteja, jotka viittaavat siihen, että Pimin murhan taustalla vaikutti eräitä ulkomaalaistahoja hyväkseen käyttävä poliittisten juonittelijoiden salaliitto, toisin sanoen Fortuynin pasifismia vastusteleva aseteollisuus sekä kilpailevien puolueiden poliitikot, jotka hyödynsivät ulkomaalaisväestön vihaa Pimiä kohtaan ja antoivat kaiken tapahtua.

Viranomaisvallan välinpitämättömyyttä kuvaa sekin, ettei Pimin omia henkilökohtaisen suojelun tarpeita otettu vakavasti, ja hänen omat kantelunsa kunnianloukkauksista jätettiin tutkimatta tai painettiin villaisella. Hänet pyrittiin lavastamaan väkivallan ja ”rasismin” edustajaksi tiedotusvälineissä, vaikka todellisuus osoitti asioiden päinvastaisen laidan.

Van Goghin elokuva 06/05 sai ansioihinsa nähden vaatimattoman julkisuuden, eikä sitä ole esitetty muun muassa Suomen elokuvateattereissa (tunnettehan Elokuvatarkastamon ennakkosensuurin). Myös hänen aiemmin samana vuonna julkaisemansa elokuva Submission kärsi samantyyppisestä sensuurista. Somalialaissyntyisen parlamentaarikon, Ayaan Hirsi Alin, käsikirjoittama elokuva käsitteli naisten asemaa islamilaisessa kulttuurissa sekä kritisoi uskonnon käyttämistä sukupuolisorron verukkeena. Jos Fortuynia vihattiinkin hänen älyllisen etevyytensä johdosta, van Goghia vastaan raivottiin muslimipiireissä jo Submissionin takia. Niinpä molempien intellektuellien kohtalot leikkautuivat yhteen sellaisella vääjäämättömyydellä, jonka vain uskonnollinen mielipuolisuus suo.

Pimistä kertova elokuva tuskin oli ehtinyt valmistua, kun surmanlaukaukset kaikuivat 2. marraskuuta 2004 Hollannin kaduilla, ja äärimuslimi Mohammed Boyeri ampui kahdeksan surmanluotia työmatkalla olleeseen ohjaajaan. Verityönsä määrätietoisuutta osoittaen hän viilsi uhrinsa kurkun auki sekä kiinnitti vainajan ruumiiseen lapun, jossa oli viesti Ayaan Hirsi Alille: ”Sinä olet seuraava.”

Vaikka poliisi pidätti Bouyerin pian van Goghin murhan jälkeen ja hänet tuomittiin 26. heinäkuuta 2005 elinkautiseen vankeuteen ilman mahdollisuutta ehdonalaiseen, se ei tuo kuitenkaan sen enempää murhattuja ihmisiä kuin yhteiskunnallista luottamusta ja avoimuutta takaisin. Syyllisiä poliittisiin murhiin ja rituaaliteurastuksiin ovat yksiselitteisesti väkivallan harjoittajat itse.

Rajat luovat vapautta

Fortuynin, van Goghin ja Hirsi Alin menettelytavat ovat olleet poliittisia. Varsinkin Fortuyn uskoi koko ikänsä keskustelun ja politiikan voimaan ja pidättäytyi väkivallasta. Heidän tapauksensa osoittavat, kuinka häikäilemättömästi, raa’asti ja sairaan röyhkeällä tavalla muutamat uskonnolliset fundamentalistit ja ulkomaalaiset fanaatikot ovat ottaneet oikeudekseen hävittää ja tuhota länsimaista kulttuuria, keskustelunvapautta ja turvallisuutta. Sellaiseen fasismiin ei länsimaiden tule koskaan suostua, vaan haasteeseen on vastattava järjestäytyneen ja laillisen pakkovallan keinoin.

Myös Suomessa on saatu varoittavaa näyttöä viranomaisten piittaamattomuudesta sekä väärien tahojen syyttelystä. Esimerkiksi Kari S. Tikan murhaa käsiteltiin julkisessa sanassa ainoastaan hämärissä oloissa sattuneena ”homomurhana”, joka tyypiteltiin alakulttuurina pidetylle vähemmistölle ominaiseksi. Se, että surmatyön tekijät olivat venäläisperäisiä maahanmuuttajia, haudattiin uhrin mukana. Samaan tapaan on yritetty vaientaa ulkomaalaisten rikollisuudesta huolestuneita hälytyskellojen soittelijoita vetämällä heitä käräjille ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta”, vaikka huoleen on täysi syy.

Todellisuudessa jokainen valtio on sen kantaväestöön kuuluvien kansalaisten omaisuutta, ja ulkomaalaisille myönnettyä maassa oleskelun oikeutta on pidettävä erityisen suopeuden osoituksena. Sen sijaan muslimit ovat tulleet länsimaihin esittääkseen vaatimuksia, jotka ovat merkinneet ylimääräisiä rasitteita länsimaille. Palkaksi länsimaiden hyväntahtoisuudesta he ovat tehneet rikoksia ja murhanneet kansalaisiamme.

Pelkään pahoin, että länsimaissa yleistynyt maahanmuutto sotii kansakuntien luonnollisen itsejärjestymisen periaatteita vastaan. Kulttuurisesti yhtenäiset kansakunnat ovat syntyneet siksi, että niissä esiintyy vähiten konflikteja, jolloin yhteiskunnallinen tehokkuus on huipussaan. Sen sijaan monikulttuuristuminen merkitsee tehokkuuden vähenemistä, kun aikaa ja resursseja kuluu konfliktien sovitteluun. Siksi jokainen maahanmuuttohanke on pohjimmiltaan valloitusretki.

Onkin kummallista, että maahanmuuttokriitikot pyritään leimaamaan ”rasisteiksi” tai ”äärioikeistolaisiksi”, mutta kenenkään ei sallittaisi arvostelevan yhteiskuntiamme vahingoittavaa maahanmuuttotoimintaa terroriksi tai äärivasemmistolaisuudeksi. Ja ainakaan äärivasemmistolaisuutta ei suostuta tunnustamaan poliittisesti vaaralliseksi, vaikka se sitä kaikkien kokemusten valossa onkin.

Kun kansalaiset innostuvat Pim Fortuynin kaltaisista totuudenpuhujista, tämä lähinnä osoittaa, kuinka luonnollista ja laajalti hyväksyttyä maahanmuuton rajoittaminen, kansallisen itsemääräämisoikeuden puolustaminen sekä etnisen yhtenäisyyden säilyttäminen ovat. Niillä on perustansa kansakuntien itsemääräämisoikeudessa, jonka alkuperä on lockelaiseen valistusfilosofiaan nojaavassa luonnonoikeudessa. Myös klassiseen liberalismiin perustuva vapauden ihanne sisältää utilitarismin eli kansallisen edun ja hyödyn tavoittelun, eikä se siten tarkoita vapaamatkustuksen oikeutta vaan kansakuntien vapautta itse päättää, keitä se päästää rajojensa sisäpuolelle oman itsemääräämisoikeutensa puitteissa.

Homoseksuaalisuus vs. islam

Kiintoisaa eri tapauksissa on ollut homoseksuaalisuuden ja ulkomaalaiskritiikin suhde. Valtaväestön ulkopuolisina ihmisinä homot näkevät usein puolueettomasti sen, millainen yhteiskunta on. Homoseksuaalisuuden ja islamin leikkauspisteessä kulttuurien törmäys kärjistyy. Me elämme länsimaisen rationalismin ja liberalismin varassa ja uskonnollisesta fundamentalismista piittaamatta, kun taas uskonnollinen fundamentalismi haluaisi syödä niin järkiperäisyyden kuin vapaamielisyydenkin pois. Siksi pöytä konflikteille on katettu, eikä ollut sattuma, että myös islamkriitikon asemaan noussut Fortuyn oli seksuaaliselta suuntautumiseltaan gay.

Hänen homoseksuaalisuuttaan yritettiin käyttää myös häntä itseään vastaan Hollannin salaisen poliisin kaivellessa hänen taustoistaan syyttämisen aiheita, siinä kuitenkaan onnistumatta. Homoseksuaalisuutta on koetettu käyttää verukkeena muidenkin ihmisten vaientamiseen, tai sitten meidän näkemyksistämme on vain yksinkertaisesti vaiettu.

Tämä on ymmärrettävää, sillä vähemmistökansalaisen osoittama monikulttuurisuuden kritiikki olisi liian kova pala vihervasemmistolaisille viranomaisille, jotka eivät suostu ymmärtämään, että suvaitsemisen pitää aina olla valikoivaa (jotta moraalia voisi ylipäätään olla olemassa) ja että kaiken suvaitseminen johtaisi ristiriitaan ja välinpitämättömyyteen. Suvaitsevaisuus ei olekaan järkiperäistä hyväksymistä, vaan se on sietämistä vastoin todellisia asenteita, ja siten se pakottaa ihmiset valheellisuuteen. Esimerkiksi homoseksuaali ei voi kannattaa islamia, joka uhkaa takavarikoida homojen kansalaisvapaudet. Ja kansalaisvapauksiin myös muslimit pyrkivät itse vetoamaan vapauksien vähentämiseksi.

Homoseksuaalisuudella on tässä yhteydessä merkitystä, sillä kyseessä on asiayhteys, jossa valtaväestön ja eri vähemmistöjen kortit paljastuvat. Vedenjakajan roolissa eivät ole kuitenkaan homot itse vaan valtaväestö, jonka on ratkaistava, kenen puolelle se asettaa pelimerkkinsä.

Van Goghin elokuvassa asiaa lähestytään vertauskuvallisesti. Pimin surmatyön taustoja salaileva poliisietsivä saa hukkaamansa dokumenttiaineiston sijasta käsiinsä CD-levyn, joka sisältääkin rap-artistin viestin kuulijoille. Siinä Pimin murhasta iloitaan ja ”hintit laitetaan hirteen roikkumaan”. Tämä on läimäytys kohti liberaalin ja suvaitsevaisen yhteiskunnan naamaa, juuri sellainen, jonka moni vihervasemmistolainen ituhippi tarvitsee herätäkseen Ruususen unestaan.

Vika ei ole liberaalissa yhteiskunnassa vaan niissä tahoissa, jotka käyttävät länsimaiden vapaamielisyyttä hyväkseen repiäkseen tuon vapauden kappaleiksi. Homoseksuaalisuus ja islam eroavat siinä tärkeässä suhteessa, että homoseksuaalisuus on tieteellisesti perusteltu mutta islam ei ole, ja siksi muslimit ja heidän agenttinsa eivät hyväksy sensuurista vapaata järkiperäistä keskustelua.

Parempi katsoa kuin katua

Pim Fortuynin saama kohtelu ja hänen murhansa loukkaavat minua ja kaikkia maailman homoja henkilökohtaisesti. Asiaa pahentaa, että Suomen poliitikot ja viranomaiset eivät tuominneet Pim Fortuynin ja Theo van Goghin teloituksia läheskään yhtä äänekkäästi kuin vasemmistolaisina tunnettujen Anna Lindhin ja Anna Politkovskajan murhia, joita pilliteltiin mediassa monta päivää.

Myös Suomessa maahanmuuttokriitikoiden on syytä pitää huolta henkilökohtaisesta turvallisuudestaan. On todennäköistä ja täysin ilmeistä, että maahanmuuttokriitikoita vastaan ei Suomessakaan juonitella vain poliittisella tasolla, vaan sekä viranomaisilla että Suomessa asuvilla ulkomaalaisilla on omat salaiset suunnitelmansa ja mustat listansa.

Etnistä alkuperää olevilla muukalaisilla on tunnetusti omat internetiin levitetyt verkostonsa, jotka toimivat kansainvälisesti ja joilla esitellään myös suomalaisten maahanmuuttokriitikoiden kuvia, jotta heidät voitaisiin tunnistaa kaduilla. Panssariliivit ja kaasuase eivät taida riittää oman hengen suojelemiseksi, kun yhteiskuntakäytäntömme alkavat muistuttaa Beirutia, ja Palestiina vaanii nurkan takana.

Laitan tähän loppuun linkin erääseen keskusteluohjelmaan, jossa Theo van Gogh haastatteli Pim Fortuynia hänen kirjastaan Zielloos Europa (”Sieluton Eurooppa”, 1997).

Kirjoituksen lähtökohtana käsitelty elokuva: 6. toukokuuta, ohj. Theo van Gogh, alkut. 05/06, tuott. Column Productions, Alankomaat 2004.

Kiinalaista viisautta

Ihmiskunta on halki aikojen nähnyt vieraat kulttuurit uhkina ja omat kulttuurinsa suojelemisen arvoisina. Tämä perustuu kansakuntien itsejärjestymisen periaatteeseen, jonka pohjalta ne tavoittelevat suurinta mahdollista tehokkuutta. Elämä toimii parhaiten, kun kansakunta on yksimielinen ja konflikteja esiintyy mahdollisimman vähän. Riidat on haluttu sen vuoksi eristää kansakuntien raja-alueille, joilla niitä voidaan parhaiten hallita. Näin ovat syntyneet kansakuntien rajat.

Rajat eivät siis pelkästään erota vaan myös yhdistävät. Kehnossa avioliitossa olleet tietävät, että ero on parempi kuin huono liitto. Myös ystävyys on mahdollista pikemminkin etäisyyden kuin läheisyyden kautta. Erot siis luovat vapautta ja parantavat ihmisten itsemääräämisoikeutta ja sosiaalista toimintakykyä. Näin myös sopu on mahdollista löytää ja pitää yllä.

Sama pätee valtioiden suhteisiin. Jo Nietzsche puhui mieluummin ”kauimmaisenrakkaudesta” kuin lähimmäisenrakkaudesta. Kaukaista ihmistä ja etäisyyksiä on helpompi rakastaa, sillä ihmiset voivat tällöin pitää omat persoonalliset ominaispiirteensä ja pysyä omina itsenään. Itsemäärääminen, etäisyydet ja erot ovat niin ihmissuhteiden kuin valtiofilosofiankin mitä parhaita lähtökohtia.

Kun ihmiset innostuvat

Valtiot ovat rakentaneet rajoja ja pitäneet etäisyyttä naapureihinsa kahdesta syystä: oman kulttuurinsa suojelemiseksi ja vieraiden kulttuurien valtapyrkimysten estämiseksi. Valtioita voidaan pitää patriarkaalisina luomuksina, mutta tällainen tulkitseminen ei kuitenkaan kumoa valtioiden käytännöllistä tarkoitusta. Voidaanhan lakienkin väittää olevan pelkkiä normeja, mutta se ei merkitse, että kyseiset normit lakkaisivat olemasta voimassa. Samaan tapaan armeijoitakin voidaan kuvailla kurjiksi yhteiskuntaelämän varjopuoliksi, mutta se ei kumoa niiden tarkoitusta.

Myös valtioiden pyrkimyksillä eristäytyä ja eristää muut kulttuurit ulkopuolelleen on tärkeä tehtävä: kansallisen edun turvaaminen. Jos tuo tehtävä kiistettäisiin, ei valtioille jäisi kerrassaan mitään tehtävää. Valtiot ovat kuitenkin olemassa luonnonoikeudellisen itsejärjestymisen perustella. Ne ovat perimmältään syntyneet vastustamaan kulttuurista hajanaisuutta ja yhteiskuntaelämän pirstoutumista sekä kansakuntien sekoittumista ja siitä mahdollisesti seuraavaa eripuraa.

Vertauskuvallista on, että tämän toiminnan näkyvin luomus – Kiinan muuri – on edelleenkin suurin ihmiskunnan milloinkaan valmistama rakennus. Antiikin Kiinassa monikulttuurinen yhteiskunta koettiin niin kielteiseksi asiaksi, että oman kulttuurinsa turvaamiseksi kansakunta rakensi 6 352 kilometriä pitkän muurin, jonka tehtävä oli suojella kiinalaisia barbaarien hyökkäyksiltä.

Muurin rakentaminen ensinnäkin yhdisti keskenään taistelevia läänitysvaltioita ja kokosi niiden kansalaisia yhteisen hankkeen piiriin. Toisaalta se toteutti alkuperäistä sotilaallista tehtävää vihollisen poissa pitämiseksi ja suotuisan yhteiskuntakehityksen jatkamiseksi. Ei olekaan ihme, että ensimmäisen eli noin 200-luvulla eaa. hallinneen Qin-dynastian aikana muuria pukattiin valmiiksi peräti 4 500 kilometriä. Kun rakentaminen kesti arviolta kymmenen vuotta, rakennelmaa muurattiin valmiiksi peräti yhden kilometrin päivävauhtia. Osa rakennustyöstä oli tosin aiemmin valmistuneiden osien yhdistämistä, mutta tieto rakentamisnopeudesta sopisi tätä nykyä minkä tahansa ammattikoulun tai arkkitehtiosaston huoneentauluksi.

Samaan päivävauhtiin päästiin Ming-dynastian aikana, jota jatkui Euroopan myöhäiskeskiajalta uuden ajan alkuun. Muuria venytettiin tällöin vielä kahdella tuhannella kilometrillä, jolloin sitä rakentamassa toimi noin 300 000 hengen joukko. Vaikka Egyptin suurten pyramidien aikainen valtio tunnetaankin historian ensimmäisenä kansallisvaltiona, vie kiinalaisten rakennusurakka myös pyramideista kirkkaan voiton. Tiilien ja laastin kasaaminen muuriksi osoittaa, millaisiin ponnistuksiin ihmiset ovat valmiit, kun he kunnolla innostuvat monikulttuurisen yhteiskunnan vastustamisesta sekä kansallisen itsemääräämisoikeuden ja etnisen yhtenäisyyden säilyttämisestä.

Kukoistus muurin suojissa

Muurin rakentamiselle oli myös vankka motiivi. Ming-dynastian alkuvaiheiden aikaista Kiinaa pidettiin maailman edistyneimpänä valtiona: kirjapainot suolsivat suuria määriä kirjallisuutta, taiteet kukoistivat, posliiniesineiden teko saatettiin ennennäkemättömälle tasolle, rautaa tuotettiin yli 100 000 tonnia vuodessa, ja rakennettiin nelimastoisista monikansialuksista koostuva laivasto, jonka alukset ylittivät moninkertaisesti Kolumbuksen laivojen koon.

Ming-dynastian loppuvaiheessa vuosina 1405–1433 keisarit päättivät murtaa siihen asti jatkuneen eristäytyneisyyden ja varustivat matkaan seitsemän löytöretken laivueet, jotka purjehtivat Intian valtameren yli. Matkoilla oli ehkä poliittisia ja sotilaallisiakin syitä, mutta päätavoite oli Kiinan taloudellisen ja kulttuurisen mahdin osoittaminen - ei vieraiden maiden valloittaminen.

Oppineet virkamiehet vastustelivat matkoja konfutselaisen konservatiivisuutensa pohjalta, eikä näistä kiinalaisen kulttuurin promootiomatkoista koitunut Kiinalle loppujen lopuksi mitään taloudellista eikä kulttuurista hyötyä. Päinvastoin kävi niin, että kiinalaisten vaikutteiden levittyä länteen Euroopan kansat kiinnostuivat Kaukoidän mahdollisuuksista, ja kauppayhteydet siirtyivät pian eurooppalaisten, ensi vaiheessa portugalilaisten, käsiin. Tuolta ajalta juontaa juurensa myös Kaukoidän siirtomaaimperialismi.

Kiinalaisten hyväntahtoinen avautumispyrkimys aidon kulttuurisen vuorovaikutuksen tavoittelemiseksi kääntyi siis heitä itseään vastaan. Tämä johti osaltaan Ming-dynastian väistymiseen, ja lopulta virkamiehet häpesivät Kiinan naiiveja avautumispyrkimyksiä niin, että he yrittivät piilottaa löytöretket Kiinan historiankirjoituksesta ja kielsivät sekä laivanrakennuksen että maasta poistumisen sadaksiviideksikymmeneksi vuodeksi 1400-luvun lopulla.

Takaisin kuoreen

Kulttuurien epäonnistuneita vuorovaikutusyrityksiä seurasi pitkän eristäytyneisyyden ja vaikenemisen kausi. Kiinan muurilla oli tällöin tehtävänsä pohjoisessa, jossa Mantsuria suoritti hyökkäyksiä Kiinan pohjoisrajaa vastaan. Mantsuja pidettiin pitkään pelkästään ulkomaalaisina, sillä he eivät olleet virallisesti enemmistöön kuuluvia han-kiinalaisia vaan islaminuskoisten hui-kiinalaisten tavoin poikkesivat vuosien 200 eaa. ja 200 jaa. välisenä aikana enemmistöksi muodostuneesta yhtenäisestä kansakunnasta.

Mantsujen valtaannousu onnistui kuitenkin 1600-luvun puolivälissä, jolloin kapinallisten käsiin joutunut Peking antautui viholliselle ja Ming-hallinnon viimeiset edustajat joko hirttäytyivät keisarinsa tavoin tai teloitettiin kiinni saatuina verisesti. Mantsujen voimaan saattama Qing-dynastia ei koskaan saavuttanut sellaista valta-asemaa kuin aiemmat dynastiat, ja sen hallintakautta jäivät sävyttämään feodaalikapinat sekä 1800-luvulla käydyt oopiumsodat, jotka käynnistyivät Kiinan kiellettyä oopiuminkäytön.

Qing-dynastian kautta kesti 1600-luvulta aina vuoteen 1911 sekä seuraavana vuonna perustetun Kiinan tasavallan syntyyn asti. Kiinalaisen kulttuurin murentuminen oli kuitenkin alkanut jo vieraan hallitsijan marssittua rauhanomaisesti Kiinan muurin porteista. Vielä suuremman ongelman aiheuttivat kuitenkin länsimaat, kuten Ranska, Venäjä ja Britannia, joka vaati kiinalaisten moraalia rapauttavan oopiumkaupan laillistamista ja omien diplomaattiensa sijoittamista Pekingiin. Vuodelta 1842 on peräisin myös Hong Kongin luovutus myönnytyksenä Britannialle. Riitojen keskellä virkamieskunta korruptoitui, ja ulkomaisten vaikutteiden levitessä syntyi useita kapinoita. Aivan vuosisadan lopussa käytiin Kiinan ja Japanin sota 1894–1895.

Kiinalaisen kulttuurin paluu?

Historian opetus on tietenkin se, ettei kulttuuria voida suojella muureilla, jos kansakunta sen sisällä ei jostakin syystä halua, osaa, ymmärrä tai pysty pitämään kulttuuriaan arvossa. Henkiset muurit ovat tällöin aineellisia muureja tärkeämpiä. Kiinalaisten oman kulttuurin kehitys on ollut Qing-dynastian ajalta yhtä alamäkeä. Vuonna 1912 perustettua tasavaltaa leimasivat konservatiivien ja uudistusmielisten ristiriidat, keisari-instituution ylläpito tekohengityksen keinoin sekä poliittinen ja valtiollinen hajaannus. Parhaan yleiskuvan asioihin tarjoaa kenties Bernardo Bertoluccin elokuva Viimeinen keisari.

Samaan tapaan kuin jääkiekkomaalien teko alkaa Juhani Tammisen analyysien mukaan jostakin oman maalin takaa, omasta mielestäni tie kiinalaisen kulttuurin tuhoon alkoi jo Ming-dynastian väistyessä ja vieraiden kansakuntien ottaessa hallintaansa valta-Kiinan alueet ja väestöt. Tie kommunistiseen Kiinaan ja aidon kiinalaisen kulttuuriomaisuuden totaaliseen hävitykseen katettiin lopullisesti tasavallan ajan hajaannuksen kaudella. Pakkovallalla ylläpidetty kommunismi merkitsi käytännössä samaa sisäänpäin käpertymistä, johon Kiinassa oli totuttu jo tuhatvuotisen perinteen nojalla. Itse kommunismin ideologia on pelkkä kuori, jonka tehtävänä on toteuttaa samaa eristäytymispolitiikkaa kuin ennenkin – nyt vain sellaisen modernin ideologian turvin, jonka sisällä ei ole mitään.

En siis pidä eristäytymistä sinänsä itseisarvona, mutta väitän, että Kiina ja kiinalaiset kärsivät edelleen kansallisen itsemääräämisoikeutensa menetyksestä. Muuri ei ollut tarpeeksi vahva suojelemaan ideologisilta vaikutuksilta. En väitä henkisten muurienkaan olevan kenellekään hyväksi. Mutta yhteiskunnallinen kurjuus pesiytyy yleensä juuri sinne, missä monikulttuurinen yhteiskunta tai muut ristiriidat pääsevät valloilleen, ja konfliktien estämiseksi joudutaan pystyttämään Berliinin muurin tai Jerusalemin betoniaidan kaltaisia rakennelmia.

Jotkut saattavat ihmetellä kiinnostustani Kiinaan. Kirjoitin aiheesta viimeksi pariin otteeseen olympialaisten aikaan. Kiina on nyt eräänlainen kulttuurievolutiivinen laboratorio, josta nähdään, miten pitkälle kansakuntien juuret ulottuvat. Kommunismi on pyrkinyt kitkemään kiinalaisesta taiteesta, kulttuurista ja kirjallisuudesta kaiken, mikä siinä on kiinalaista. Kuitenkaan se ei ole pystynyt tuhoamaan kansakunnan historiallista tietovarallisuutta, joka on säilynyt länsimaisissa kirjastoissa ja tutkimuslaitoksissa. Kiintoisaa on, herääkö kiinalainen kulttuuri vielä henkiin, ja kauanko maata hallitseva kommunistinen nukkehallitus pitää pintansa.

Itse pidän aitokiinalaisen kulttuurin nousua ja valtaan paluuta todennäköisenä. Jo nyt on merkkejä siitä, että kahdenkymmenen vuoden kuluttua kiinalaiset tuotteet ovat jälleen maailman laadukkaimpia, kommunistinen hallinto kumotaan, ja on mahdollista, että maa palauttaa hallitusmuodokseen keisarikunnan. Ruotsalainen laatutuote Volvo tuossa jo ostettiinkin Kiinaan. Tätä menoa kiinalaisperäinen viisaus kehottaa länsimaita pitämään kiinni omasta vapaudestaan, kulttuuristaan ja itsemääräämisoikeudestaan.

Eftervärd, stå här på egen botn...

...och lita icke på främmande hielp.

Olin tänään retkellä Suomenlinnassa. Linnoitussaarelle 1800-luvun lopulla rakennetut ja ruostumaan jätetyt kanuunat kertovat, ettei suuria valtiollisia muutoksia ole yleensä tuotettu aseilla vaan väestöllisillä ja poliittisilla muutoksilla. Esimerkiksi Suomi itsenäistyi Venäjän vallan alaisuudesta poliittisen prosessin tuloksena, ja Ruotsi puolestaan menetti Suomen Venäjälle vuonna 1809, jolloin Suomenlinna antautui laukaustakaan ampumatta. Juuri se ratkaisi Ruotsin tappion sodassa. Ja tämän esimerkin vuoksi pitää varoa poliittisia käänteitä ja muutoksia.

Minun tuumaillessani Suomenlinnassa Ruotsin parlamentti teki dynamiittityhmän ratkaisun ja päätti luopua yleisestä asevelvollisuudesta vuoteen 2014 mennessä. Päätöksen täpäryyttä kuvaa se, että ratkaisu syntyi niukasti äänin 153–150.

Maa on ynnyköinyt armeijan supistamishankkeidensa kanssa jo pitkään, eikä ole kauaakaan, kun ruotsalaiset päättivät siirtää puolustuspolitiikkansa painopisteen ulkomailla tapahtuvaan toimintaan. Georgian kriisi pysäytti heidät ajattelemaan, mutta vain hetkeksi. Päättäväinen Ruotsi on ollut vain tehdessään huonoja päätöksiä. Eräs niistä oli päätös luopua ydinvoimasta, ja myös sen maa joutunee pyörtämään kalliisti.

Noin 50 000 taistelijan ammattiarmeija ei riitä korvaamaan asevelvollisuusarmeijaa, ellei se ole rappeutunut jo niin heikoksi, ettei siitä ole enää edes vertailukohdaksi. Kuvaa tästä antaa se, että vaikka Ruotsilla on ollut asevelvollisuusarmeija vuodesta 1901, vain 12 prosenttia asevelvollisuusikäisistä on käynyt armeijan, ja loput on vapautettu samantyyppisillä verukkeilla, jotka ovat yleistyneet myös Suomessa säästötoimien poliittisesti korrekteina jatkeina.

Pohjolaan syntyvä sotilaallinen tyhjiö on yhtä älytön kuin se vakuumi, jonka ruotsalaiset ovat imeneet omaan päähänsä. Päätös on suomalaiskenraalien kauhu, sillä se luo Suomelle paineen vahvistaa omaa puolustustaan sekä Venäjää että Natoa vastaan. Ei ollut avuksi Ruotsista tälläkään kertaa. He teettävät likaisen työn meillä eli ulkoistavat oman puolustuksensa suomalaisten rasitteeksi.

Mikäli Ruotsi päättäisi liittyä lisäksi Natoon, se jättäisi Suomen pahan kerran yksin. Mikäli taas Suomi hakeutuisi epävarmuuden kasvaessa itse Natoon, silloin myös Nato-maat voisivat jättää omat sotansa suomalaisten harmiksi sekä käyttää suomalaisia omien sotiensa työvoimana.

Me emme ole Natossa, sillä rauhan ajan tilanne on meille edullinen. Nykyinen tilanne ei tuo velvoitteita mutta antaa jonkinmoiset takuut EU:n puolesta. Toisaalta Suomen joutuessa konfliktiin tai kriisiin tietyn naapurinsa kanssa tilanne olisi meille äärimmäisen huono ilman liittolaissopimusta. Mikäli taas konflikti sattuisi esimerkiksi Virolle, Naton jäsenyys vetäisi Suomen siihen mukaan, jolloin tilanne olisi silloinkin paha. Venäjä on karhu, jonka kääntyillessä sen naapureilla ei ole hyvä olla, ja tästä muistuttavat niin Georgia, Tshetshenia, Unkari ja Tshekkoslovakia kuin Afganistankin.

Ruotsin tämänpäiväinen päätös heikentää Pohjolan tilannetta ja lisää spekulaatioiden mahdollisuuksia. Tässä valossa olisi kenties parempi olla Naton jäsen kuin olla olematta. Ainakin historia osoittaa, että Nato-maita vastaan Venäjä ei ole ryhtynyt mihinkään voimatoimiin.

Ruotsalaiset eivät ymmärrä, että yleisestä asevelvollisuudesta luopuessaan he luopuvat mahdollisesti kaikesta muustakin: kansallisesta varallisuudesta, omasta kulttuuristaan, aineellisesta omaisuudesta ja koko elämästään.

Joo, revitään vaan armeijat palasiksi. Turvallisuushan ei ole aidan rakentamista vaan oven avaamista. Kukaan tuskin pystyy ajattelemaan noin liennyttävällä ja kekkosmaisella tavalla, paitsi jos housut on vedetty niin perusteellisesti kinttuihin, että mitään hävittävää ei enää ole.

Ruotsin päätös tuo Natoon liittymisen sekä Suomelle että Ruotsille entistäkin läheisemmäksi. Perusturvallisuus ei silti löydy Natosta vaan oman armeijan ja puolustuksen ylläpidosta ja vahvistamisesta.

Metafyysisiä moottoripyöriä

Kesä on Suomessa lyhyt kuin lapsella paita. Sen vuoksi kesän viettoon suhtaudutaan vakavasti. Ja mitä olisikaan kesä ilman kesätapahtumia? Varsinaisen ohjelman järjestää kuitenkin usein yleisö. Siksi ne ovat tylsiä. Julisteissa kaikki näyttää kyllä mielenkiintoiselta, mutta paikalle päästyä huomaa, että ohjelma onkin kaikkialla sama: ulkoilmafestareilla örveltävät kurahousuiset teinit, ja varttuneemman väen tapahtumissa tädit kiljuvat jälkikasvunsa perään: ”heti tänne”, ”äkkiä nyt”, ”älä juokse!”. – Eivät ole minun juttujani.

Kesätapahtumien joukosta voi kuitenkin löytää myös miellyttävän erilaisia happeningeja. Osallistuin eilen Muunneltujen Moottoripyörien Yhdistyksen järjestämään ajoneuvonäyttelyyn Helsingin Kaivopuistossa. MMAF eli Modified Motorcycles Association of Finland on ottanut tavakseen järjestää pyöränäyttelyn ja kokoontumisajon joka kesäkuun alussa. Rakentajat tuovat tällöin talven aikana tuunaamansa pyörät yleisön katseltaviksi ja arvosteltaviksi. Tilaisuus on vuotuisia moottoripyörämessuja kiintoisampi, sillä pyörät ovat täysin ainutlaatuisia käsityön mestariteoksia. Siksi tapahtuma ansaitsisi saamaansa huomiota laajemmankin julkisuuden.

Näyttelyssä yleisö saa myös äänestää. Kilpailua loistavimman pyörän palkinnoista käydään useassa eri sarjassa. Koska talvi on Suomessa pitkä, suomalaisten muuntelemat pyörät ovat niittäneet palkintoja kansainvälisiä näyttelyjä myöten. Kertoneeko Suomen amerikkalaistumisesta se, että rakentelijoiden suosiossa ovat erityisesti jenkkityyliset chopper-pyörät? Joka tapauksessa tilaisuudessa voi bongata mielenkiintoisia henkilöitä intiaaniksi pukeutuneista todellisiin Missisippi-voodoo-miehiin (muistattehan Kari Peitsamon laulun), ja kaiken asian laillisuudesta huolta kantavassa lojaalisuudessaan yhdistys on varmasti yksi luotettavimpia...

Ohessa kuvia näyttelypyöristä.






Moottoripyörien muuntelussa voi nähdä teknologista fetisismiä sekä vauhdin ja vapauden estetisointia. Olen kirjoittanut aiheesta muun muassa kirjassani Filosofiset viuhahdukset (2007). Saattavatpa jotkut nähdä toiminnan yhteisöllisyydessä myös tiettyjä valtionvastaisia piirteitä. Tai sitten valtio toimii yksilöiden vastaisesti pyrkien laittamaan juuri tuon vapauden tavoittelun kuriin. Tämän merkiksi harrastajien yhteistoiminta onkin ritualisoitunut tiettyjen purnaamisenaiheiden, kuten 50 vuotta täyttäneen ”tilapäisen ajoneuvoveron”, kritisoimiseen.

Kuvaa rajojen koettelusta antaa se, että tuomariston suosikiksi nousi tänä vuonna chopper, jossa ”ei ole etujarrua, pitkiä valoja eikä jarruvaloa ollenkaan, mutta joka silti on täysin laillinen”. Tämä on mahdollista, sillä kyseinen moottoripyörä on pantu rekisteriin vuonna 1938. Eli vaikka koko komeus näyttääkin tuoreelta luomukselta, vanhan rekisteriotteen kautta on voitu kiertää muutamia nykyaikaisen lainsäädännön määräyksiä. (Se juridiikan ja pykäläkoreografian logiikasta.)

Ideologisia piirteitä voi nähdä myös motoristeja vastaan puskevan ajoviiman voittamisessa. Mikäli tuo symbolinen luonnonvoimia vastaan taisteleminen ei ole tahattoman alitajuista tai pelkästään vertauskuvallista, siitä voi tulla tiedostettu filosofia.

Itseäni joka tapauksessa kiehtoo asian ympärillä leiskuva vapauden kaiho. Kansallismielisenä libertaristina pidän asennetta terveenä. Yhteiskunta ripustelee kahleitaan kaikkialle niin, että mikä tahansa vastarinnan muoto mitä tahansa byrokraattista pakkovaltaa kohtaan on oikeutettua.

Myös rakentelulla on tietty perusfilosofiansa, aivan niin kuin Robert Pirsigin teoksella Zen ja moottoripyörän kunnossapito. Nämä kulkuneuvot ovat vahvasti metafyysisiä: ne viittaavat aineellisen olemassaolonsa lisäksi johonkin silmille näkymättömään, unelmiin, intohimoihin ja tuonpuoleiseen, kosmiseen transsendenttiin. Juuri siitä muistuttaen latinan kielen sana transcendo tarkoittaa ”kuljettaa, siirtää, viedä rajan yli”.

Meno näillä pyörillä on vakaata, sillä etuhaarukan ja maantien välinen kohtauskulma on erittäin terävä, ja siksi pyörät ovat kulkusuunnastaan vaikeasti poikkeutettavissa. Ne ovat siis suoran tien ja preerioiden kulkureita. Autiomaihin puolestaan liittyy mietiskely, ja niin Jeesus kuin Saatanakin poistuivat välillä autiomaahan ajattelemaan. Samoin Laotse vetäytyi autiomaahan kuolemaan. Moottoripyörille on ominaista myös tasapainon varassa eteneminen. Tasapainoa puolestaan pitävät yllä pyörivien kappaleiden hyrrävoimat, jotka pyrkivät jatkamaan kappaleen liiketilaa massan hitauden lain mukaisesti: mahdollisimman vähällä energialla, toisin sanoen säilyttäen pyörimisakselin suunnan. Tämä newtonilaisen fysiikan tukema tasapainotila, jonka vain suhteellisuusteoria murtaa, on puolestaan herkkä ja sielukas asia.

Siksi en ihmettele, miksi moni haluaa vääntää kahvasta, laittaa ZZ Topia soimaan, cruisailla pitkäkeulaisilla classic-choppereilla aurinkoisia bulevardeja myöten ja kadota highwayta pitkin horisonttiin.

Oikeassa uskossa?

Iltalehti kertoi tänään paperiversiossaan, että venäläiset mellakoivat Helsingin kaduilla. Vaikka kyseessä ei ollutkaan ensisijaisesti poliittinen mellakka vaan jonkun jalkapallohuligaanin tekemästä myymälävarkaudesta alkanut rähinä Stockmannin edustalla, tapauksella on joka tapauksessa poliittista merkitystä. Juuri näistä syistä en kannata jatkuvaa maahanmuuttoa. Ulkomaalaisväestöjen saapuessa Suomeen riehumaan vieraat valtiot saavat maassa oleskelevasta väestönosastaan painostuskeinon valtiotamme vastaan – täsmälleen Viron malliin.

Merkille pantavaa oli tapauksen uutisointi. Iltapäivälehdet kirkuivat lööpeissään, että myös rauhan ja harmonian enkeli Isä Mitro hillui mellakan keskellä tarjoten tulkin taitojaan avuksi. Kuinka neutralisoivaa onkaan, kun konfliktin keskukseksi asemoidaan ihminen, jonka nimessäkin perhekäsite yhdistyy uskontoon?

Sen lisäksi, että tällaisella henkilöinnillä peitellään ja pehmennellään tapauksen aggressiivista luonnetta, se luo kohteelleen kyseenalaista julkisuutta. Media poimii konfliktin keskushenkilöksi tavan takaa jonkun pintajulkkiksen estääkseen maahanmuuttokriittisten ihmisten mielipiteiden välittymisen.

Ortodoksinen kirkko on tietysti vedenjakajan roolissa suomalaisten ja venäläisten välillä. Ortodokseilla on syytä venäläiskriittisyyteen, sillä monien ortodoksien perintömaat ovat edelleen miehittäjän hallussa. Toisaalta Suomen ortodoksisen kirkon jäsenmäärä kasvaa venäläisten maahanmuuttajien myötä. Tämä johtaa ortodoksisen kirkon juuri sellaiseen välikäteen, jonka symbolisena merkkinä Isä Mitro nyt riehui konfliktin keskellä. Kirkko kannattaa maahanmuuttoa saadakseen verotuloja ja vahvistaakseen rivejään, mutta kirkon suomalaisjäsenillä on kana kynimättä Karjala-kysymyksessä, ja monikulttuuristuminen sotkee kirkon myös moniin yhteiskunnallisiin riitoihin.

Mitro sinänsä on mielenkiintoinen mediailmiö. Poppipapin omat tunnustukset voi lukea esimerkiksi tästä. City-lehden jutussa isovatsainen pastori kertoo olevansa gastronomi ja kulinaristi sekä halunneensa siunata erään vuorineuvoksettaren tiibetinspanielin. Ortodoksinen kirkkohan siunaa kaikenlaista autoista tehtaisiin, joten mukana menisivät varmasti homoseksuaalitkin. Mitrolla tuskin olisi mitään sitä vastaan.

Ortodoksisessa kirkossa on kieltämättä paljon hyvää, kuten se, ettei kirkko suosi polttohautausta, joka halventaa vainajaa kohtelemalla ihmisruumista jätteenä (olen käsitellyt aihetta esimerkiksi tässä). Jotain mätää on kuitenkin siinä, että sinkkuna elävä Mitro asuu lehden tietojen mukaan äitinsä kanssa syntymäpappilassaan Kruununhaassa sekä pitää ”kokemattomuutta kokemuksena”.

Iltalehden mukaan kolmetoistalapsisen perheen kasvatti riitelee lisäksi perinnöstä veljensä kanssa ja on hakenut tälle lähestymiskieltoa. Mitron Kirkkonummelle (minnekäs muualle) rakennuttama huvila ei mahdu enää omalle tontille vaan on osaksi kunnan maalla vahvistaen Sdp:n Forssan kokouksen julkilausuman, jonka mukaan ”se mikä on sinun on myös minun, mutta se mikä on minun ei ole sinun”.

Kun on ”hengellinen” ja erikoinen, saa julkisuutta, jota ei järkiperäisellä politiikalla saisi. Mutta monien fani-ilmiöiden tavoin myös tämän kuumakallen messukasukan alta löytynee kompleksinen ihminen, joka on monella tapaa työnantajansa tai läheisriippuvuutensa vanki: juuri sellainen, joka saattaa näennäisesti antaa kuvan elämää ymmärtävästä, miellyttävästä ja inhimillisestä ihmisestä, mutta jota vaivaavat henkinen epävapaus ja epäitsenäisyys.

Nitro-Mitron vaalimagnetismi, joka pudotti vasemmiston (SDP ja Vasemmistoliitto) puolue-edustajien määrän europarlamentissa kahteen, todistaa että mikä tahansa aate on myynnissä. Ketunhäntä kainalossa liikkuvalla Revolla se on vain halvempi kuin monella muulla.

Rasismista

Maahanmuuttajia ja muita etnisiä vähemmistöjä hyysätään Suomessa vaikka kuinka paljon, mutta kantaväestöön kuuluvilla homoilla ja muilla seksuaalivähemmistöillä ei ole kerrassaan mitään oikeusturvaa. Homo tai lesbo kelpuutetaan puotipuksuksi tai köksäapulaiseksi, mutta meidät pidetään poissa sellaisista tehtävistä, joihin liittyy poliittisen vallan käyttöä.

Tämän osoittaa elävällä tavalla se, miten Helsingin käräjäoikeus hylkäsi Johanna Korhosen vaatimukset Alma Media -konserniin kuuluvaa Pohjois-Suomen Media Oy:tä vastaan. Korhonenhan potkaistiin tunnetusti pois Lapin Kansan päätoimittajan pallilta, kun firman johto sai tietää hänen seurustelevan naispuolison kanssa.

Korhosen mielestä potkujen syy oli se, että hänen puolisonsa on nainen. Alma Median mukaan potkut johtuivat ”luottamuspulasta”, joka syntyi ”epärehellisyydestä”. Myös käräjäoikeuden päätöksen mukaan päätoimittajan tehtävässä ”luottamuksella on keskeinen merkitys”.

Mutta mitä tarkoitetaan ”luottamuksella”? Alma Median ja käräjäoikeuden mukaan samaa sukupuolta olevan kanssa seurusteleminen on siis epäluottamuksen aihe. Luottamus olisi tämän mukaan heteroseksuaalista kanssakäymistä. Mitään epäluottamustahan ei voisi syntyä, jos mediakonserni ei arvottaisi homoseksuaalisuutta kielteisesti ja pitäisi sitä tai siihen liittyvää yksityisyyttä ”valehtelun” ja ”epäluottamuksen” aiheena. Kyse on ollut yksiselitteisesti lehtikonsernin harjoittamasta rasismista.

Tämä näkyy työelämässä myös yleisesti. Jos ihminen vaikenee homoseksuaalisuudestaan, sitä pidetään ”epäluottamuksen” osoituksena, ja jos hän mainitsee siitä, hänelle osoitetaan heti ovea. Aika vittumaista.

Sekä Alma Median että käräjäoikeuden päätökset ilmentävät rasismia seksuaalisia vähemmistöjä kohtaan. Tapaus antaa näyttöä siitä, kuinka seksuaalivähemmistöön kuuluva ihminen joko (1) pakotetaan vaikenemaan, (2) ehdollistetaan valehtelemaan tai (3) olemaan hakeutumatta tärkeisiin tehtäviin.

Ja neljänneksi (4): käräjäoikeuden tuomiolla toimittajakunta sidotaan nyt entistä tiukemmin tiedotusvälineiden omistajien ja hallinnon käsityksiin. Journalistinen vapaus ajetaan ahtaalle, kun toimittajat pakotetaan noudattamaan lehden hallinnon ”luottamusta” joka todellisuudessa on pelkkää painostusta. Eikö lukijoiden ja lehden välisellä luottamussuhteella ole mitään väliä? Entä sillä, mitä todellisuudesta kerrotaan ja kuinka sitä luodaan?

Itse olen menettänyt luottamukseni niin Alma Median kuin Sanoman lehtiin jo ajat sitten. Tämäntapaisilla päätöksillä julkinen tuomiovalta vain pahentaa median tämänhetkistä epä-älyllisyyttä ja umpikujaa. Hallinnon ja toimituksen välinen ”luottamus” onkin synonyymi lehtikonsernin harjoittamalle salailulle, valehtelulle ja lukijoiden tyhmänä pitämiselle.

En ole samaa mieltä Korhosen kanssa monestakaan hänen poliittisesta käsityksestään. Mutta katson, että häntä on syrjitty seksuaalisuutensa perusteella. Sen vuoksi en koskaan enää osta enkä tilaa myöskään Alma Median julkaisuja enkä käytä konsernin muitakaan palveluja. Toivottavasti Korhonen saa vaatimuksensa läpi hovioikeudessa tai vaikka Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa.

Tämänpäiväinen tuomio antaa huonon näytön siitä, kuinka tuomioistuimet Suomessa pahoinpitelevät vapaata sanankäyttöä ja sanankäyttäjiä mutta silittelevät mediakonsernien päätä. Giljotiinin alle kuuluisivat sekä homofoobiset tuomarit että lehtien hallituksissa istuvat pikkubyrokraatit, joilta yleensä puuttuu journalistinen asiantuntemus ja ammattitaito kokonaan.

Diskriminaatio on ollut yhtä häikäilemätöntä myös muita ihmisiä kohtaan, kuten voitte lukea tästä. Siitä vain ei puhuta yhtä paljon. Homojen pulmat ovat yleensä meille itsellemme pieniä mutta muille suuria. Omatkin epäilykseni heräsivät vasta, kun he heittivät minut laidan yli. Hyvää kesän jatkoa.

Markkavaalien tuloksesta

Jos nautitte lukiessanne kahvia, sen on syytä olla pikakahvia, sillä tämä on eilisten europarlamenttivaalien pika-analyysi. Mitään yllättäväähän vaaleissa ei ollut.

Perussuomalaisten vaalivoitto on ollut selvä jo monen kuukauden ajan. Äänestäjät ovat saaneet tarpeekseen hallituksen ajamasta Eurooppa-politiikasta, jonka tuloksena maahanmuuttoa on ajettu kuin käärmettä pyssyyn ja sananvapauden käyttäjiä sekä muita EU-kriitikoita on talutettu oikeuksien eteen kuin sikaa teurasautoon.

Puolueiden kannatuksesta

Se, että Tupun, Hupun ja Lupun prosentuaalisesta kannatuksesta katosi yhteensä 8,6 prosenttiyksikköä ja että niin sanotut suuret puolueet menettivät kukin yhden paikan, kertoo EU-kriittisyyden kasvusta siinä missä perussuomalaisten oma vaalivoittokin. Eurovaalit näyttivät nimenomaan Suomen politiikan suunnan, kuten vaalien kuuluu.

Tämä oli vaalien ensimmäinen (1) ominaispiirre: kokoomuksen ja keskustan kannatuksen lasku kielii hallituspolitiikan epäonnistumisesta. Sitä on vaivannut juuri sen tyyppinen poliittisen korrektiuden vaaliminen, johon perussuomalaisten lääkkeiden arvellaan purevan.

Perussuomalaisten rökälevoitto panee puoluekenttää kokonaisuudessaan uusiksi. Suomeen jäi nyt vain yksi yli kahdenkymmenen kannatusprosentin puolue (kokoomus 23,2 prosentin ääniosuudella), kun taas keskusta (19 %) ja demarit (17,5 %) putosivat tuon haamurajan alapuolelle. Ja vastaavasti Perussuomalaiset (9,8 %) nousi samaan keskisarjaan vihreiden (12,4 %) kanssa. Jostainhan perussuomalaisten kannatuksen täytyy tulla. Kun kokoomuslaiset eivät tunnetusti käänny perussuomalaisten puoleen ja vihreät taas ovat perussuomalaisten päävastustajia, on selvää että perussuomalaisten kannatuksen kaksikymmentäkertaistuminen (vuoden 2004 eurovaaleihin verrattuna) tuli kaikkien muiden puolueiden riveistä.

Toinen vaaleja leimaava (2) seikka oli vasemmistopuolueiden kannatuksen lasku. Sdp:n ja Vasemmistoliiton kannatus on vajonnut jo vuosia kuin lehmän häntä. Nyt demarit joutuivat tyytymään kahteen paikkaan (johon myös vihreät ylsivät viisi prosenttiyksikköä pienemmällä kannatuksella). Kun entinen neljäs suuri puolue Vasemmistoliitto puolestaan upposi 3,2 prosenttiyksikköä 5,9 prosentin tasolle, se putosi pienten puolueiden sarjaan.

Kyse ei ollut vain EU-kriitikko Esko Seppäsen äänien kanavoitumisesta perussuomalaisille. Vasemmiston kannatuskato on yleiseurooppalainen ja yleispoliittinen ilmiö. Vasemmistopuolueet ovat pettäneet äänestäjänsä eivätkä edusta sen perinteisen kannattajakunnan, eli työväenluokan ja keskiluokan, etuja. Äänestäjät ovat kenties oivaltaneet, etteivät vasemmistolaisperäinen mariseminen ja ”Kansainvälisyyden” hoilaaminen auta, vaan globalisaation varjopuolia vastaan voidaan taistella vain jos sekä työntekijät että työnantajat löytävät ahtaita ryhmäkohtaisia etujaan korkeamman arvon: yhteisen kansallisen edun. (Aiheesta tarkemmin tässä). Eräs syy vasemmiston kannatuskatoon Suomessa on varmasti maahanmuuton lietsominen yhdessä hallituksen kanssa, vaikka molemmat vasemmistopuolueet ovat oppositiossa.

Seuraava Vasemmistoliiton vaalimökin seinästä bongaamani slogan havainnollistaa puolueen näkemyksiä maahanmuutosta. Vasemmistoliitto: ”Me ajattelemme kuten sinun omatuntosi.” Itse vastaan tähän: ”Me toimimme kuten teidän omatuntonne ajattelee.”

Ja kolmas (3) seikka oli tietysti Perussuomalaisten murskavoitto, joka nostaa puolueen kannatusta edellisistä kunnallisvaaleista (5,4 %) ja eduskuntavaaleista (4,1 %). Vaalitavasta johtuva epäoikeudenmukaisuus on, että perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien vaaliliiton (yhteiskannatus 14,1 %) sisällä toisen paikan vei kristillisdemokraattien edustaja, sillä perussuomalaiset ylsivät yksinään 9,8 prosenttiin kristillisten jäädessä 4,2:een. Perussuomalaiset olisivat saaneet yhden paikan pelkällä omalla puoluekannatuksellaankin, joten vaaliliitto hyödytti vain kristillisiä, kuten ennustin jo tässä.

Omalla kannatuslukemallaan perussuomalaiset olivat lähellä toista paikkaa, mutta tuuliapuja ei tullut tälläkään kertaa yhtään, toisin kuin vihreille, jotka poliittisen kentän Hannu Hanhina saivat jälleen europarlamenttiin yhden ilmaispaikan ääntenlaskennan loppusuoralla. Neljäs (4) vaaleja leimaava piirre olikin vihreiden (12,4 %) kannatuksen kasvu kahdella prosenttiyksiköllä. Myös se selittynee perussuomalaisen voitolla: kun kannatus kasvaa, niin vastustuskin kasvaa, eli kiihkeimpien persukriitikoiden äänet kanavoituivat feministipuolue vihreiden riveihin.

Henkilövalinnoista

Olin aistivinani Timo Soinin kasvoilta paitsi voitonriemua, myös huolta tulevaisuudesta. Puoluelaivaa ei ole helppo jättää toisiin käsiin ja itse kadota Brysseliin kahdeksi vuodeksi. Ääniharava Soinin valinta ei ole välttämättä puolueelle hyväksi. Toisaalta puheenjohtajan takaa tulee varmasti uusiakin kykyjä.

Huomattava oli Sampo Terhon nousu Soinin varamieheksi ja sitä kautta europarlamenttiin. Asiassa auttoivat tutkijan omastakin mielestä ne kuuluisat Jussi Halla-ahon äänet. Halla-ahohan testamenttasi äänensä nimenomaan Terholle mainiten äänestävänsä häntä, kun ei itse päässyt ehdolle. Terho nauttii kannatusta nimenomaan maahanmuuttokriitikoiden keskuudessa, ja nettipohjaisella kampanjalla pystyttiin näyttämään, mistä suuri osa perussuomalaisen kannatuksesta tulee. Onnea hänelle! Silti tapaus sinänsä on häpeäksi suomalaiselle demokratialle, kun kaikki tietävät, kenelle paikka oikeasti kuuluisi.

Merkittävää on, että lehdistön ohjeistuksen vastaisesti EU-parlamenttiin ei valittukaan asiantuntijoita. Melkein kaikki ekspertteinä pidetyt jäivät rannalle, kuten kalliin ja näyttävän kampanjan vetänyt Ukko Metsola, taitavana neuvottelijana tunnettu Esa Härmälä ja lähellä läpimenoa ollut Risto E. J. Penttilä. Suomalaiset luottavat enemmän yleispoliitikkoihin, mikä on nähdäkseni terveen kansanvallan merkki.

Sen sijaan hämmästyttävää on, kuinka monta sellaista ehdokasta meni läpi, joiden kaapeissa kolisevat luurangot. Nyt valittujen joukosta kokoomuksen Sirpa Pietikäinen joutui aikoinaan vetäytymään eräistä vaaleista rattijuopumuksen takia. Keskustan Hannu Takkula puolestaan joutui eroamaan puolueensa varapuheenjohtajan paikalta Irakgaten vuoksi, ja Korkein hallinto-oikeus totesi Takkulan vaalikelvottomaksi vuoden 2008 kunnallisvaaleissa pitäen Lapista pyrkivää ehdokasta turkulaisena. Ja Irak-skandaalin repimä kantoaalto näyttää pitävän myös jupakan äidin, Anneli Jäätteenmäen, europarlamentissa.

En tarkoita, että Jäätteenmäen toiminnassa mitään pahaa olisi ollut. (Syyllinenhän oli itse asiassa Paavo Lipponen, kuten analysoin jo tässä.) Skandaaliehdokkaiden valinta ei siis kerro politiikanvastaisuudesta vaan politiikkamyönteisyydestä sekä eräänlaisesta viranomaisvallan vastaisuudesta. Myös henkilövalinnoissa näkyy tietty protestoimisen halu, joka saattaa olla EU-kriittistä alkuperää.

Samasta kertoo myös se, että demarien ääniharavaksi nousi ortodoksisen kirkon Isä Camillo, pastori Mitro Repo, joka jätti taakseen monta järjestöjyrää ja ammattipoliitikkoa. Tämä pudottaa vasemmiston puolue-edustajien määrän europarlamentissa käytännössä kahteen. Sdp on kerännyt riveihinsä useita pappismiehiä, kuten kansanedustajana toimivan Ilkka Kantolan. Vanha klisee Jumalasta sosiaalidemokraattina on viestinyt, että puolue on luterilaisten arvojen, kuten protestanttisen työmoraalin ja perhearvojen kannattaja, mutta saman katon alle menee messukasukka hulmuten nyt ortodoksikin. Myös Mitroa auttoi hänen konfliktinsa kirkon kanssa. Suomalaisten oikeustaju pääsi jälleen ratkaisemaan, eivätkä pastorin pöydästä pääse pullat loppumaan myöskään kirkon asettaman virantoimituskiellon aikana.

Politiikan transsendentalisoituminen kuvaa kenties tiettyä epäluottamusta politiikkaa kohtaan. Kun ministerit eivät tee muuta kuin viettävät roomalaisia orgioitaan, todesta otettavuutta haetaan uskontojen suunnasta. Niinpä asiat ovat vaarassa lähteä lentoon. Melkoinen kirjo uskiksia EU-parlamenttiin joka tapauksessa livahti: perinteisten luterilaisten sekä katolilaisen Soinin ja ortodoksisen Revon lisäksi samaan ekumeeniseen laivaan astui Sari Essayah, joka on toiminut muun muassa helluntaiherätyksessä ja joka tunnetaan homovastaisista kommenteistaan. Vaihtoehtoa politiikan järjettömyydelle pitäisi kuitenkin hakea rationalismin eikä uskontojen suunnalta.

Varsin nössöjä poliitikkoja EU:n parlamentti joka tapauksessa Suomesta sai. Lohduttavaa on, että useimmista heistä on vähemmän haittaa ulkomailla kuin Suomessa. Europarlamentin pitäisi kuitenkin olla jotakin muuta kuin epäonnistuneiden poliitikkojen roskapankki.

Monille valitsematta jääneille eurovaalit olivat pelkkä mainostustilaisuus, jolla he keräävät julkisuutta seuraavia eduskuntavaaleja varten. Juuri niiden merkitys on oman maamme politiikan kannalta paljon suurempi, vaikka lait säädetäänkin vanhan perinteen mukaan Brysselissä. Suomalaisten edustajien ääni ei siellä riitä mihinkään, joten muut maat niistä asioista päättävät. – Valitettavasti.

Johtopäätös

Tämän aamun valtamediassa Perussuomalaisten vaalivoitto ja vasemmiston sekä keskustan tappio on otettu vastaan nihkeästi. Esimerkiksi Yleisradion nettisivujen pääaiheeksi on nostettu tietty varjovoitto eli se, että naiset saivat suomalaisten enemmistön EU-parlamenttiin. Eikö sukupuolella hehkuttaminen ole käänteistä rasismia?! Helsingin Sanomien pääideologi Unto Hämäläinen puolestaan taivastelee vaalien mullistuksia kolumnissaan ”Kuinka tässä näin kävi?”.

No niin. Ansioita on Hesarilla itsellään. Demokratia on itseään korjaava järjestelmä. Ihmiset ovat antaneet äänensä vapauden, itsenäisyyden, kansallisen itsemääräämisoikeuden sekä kansanvallan puolesta. Tulos on vastalause Suomen hallituksen vetämälle maahanmuuton lietsomiselle ja internetin sensuroimiselle.

On kuitenkin huomattava, että kritiikki kanavoitui nyt oikeistolaisiksi luonnehdittavien puolueiden kautta. Ne voittivat myös muissa maissa. Oikeisto taas ei ole ainoastaan puolustanut yksilönvapautta ja kansallisia arvoja, vaan se on myös pyrkinyt kiristelemään normiruuveja, lisäämään valvontaa, kaventamaan kansalaisoikeuksia, jäykistelemään yleistä elämää ja ennen kaikkea lisäämään sensuuria. Siksi on oltava tarkkana, kuinka vaaleissa menestyneet puolueet vapautta ja kansanvaltaa edistävät.

En tietenkään voi vaatia, mutta toivon, että kaikilta edustajilta löytyisi viisautta välttää sellaiset virheet, jotka saattaisivat ennen pitkää koitua koko Euroopan painajaiseksi. Joka tapauksessa Irlanti ei ole se viimeinen ”gallialainen kylä”, joka laittaa hanttiin laajentumiselle ja pelastaa Euroopan yhteisen perustuslain hullutuksilta. Ratkaiseva on EU-vaalien kokonaistulos. Sen valossa näyttää, että ainakaan laajeneminen ei enää etene. Laajentumisesta päättää nimittäin Euroopan parlamentti, jossa EU-kriitikoilla alkaa olla huomattava kannatus. Edelleenkään se ei muodollisesti riitä, mutta liittovaltion edistäminen ja laajentaminen ovat vaalitulosten valossa moraalisia mahdottomuuksia.

Mediat voivat nyt rääkyä koko viikon, kuinka väärin vaalitulos oli. Tuntekaamme iloa omasta voitostamme ja vahingoniloa kilpailijan tappiosta.

Käännekohtavaalit

Hyvää vaalisunnuntain aamua kaikille, ja muistakaa käydä äänestämässä. Itse kävin jo ensimmäisenä ennakkoäänestyspäivänä. Yksinhän Suomi ei voi europarlamentin laivaa kääntää, mutta olen melko varma siitä, että näistä tulee eräänlaiset käännekohtavaalit.

Ihmiset niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa ovat saaneet tarpeekseen jatkuvasta maahanmuutosta, kansallisvaltioiden halveksumisesta, demokraattisten kansalaisvapauksien kuten sananvapauden kaventamisesta ja kansallisten etujen polkemisesta. Edellisissä vaaleissa vuonna 2004 ilmiö ei ollut vielä kovin selvästi näkyvissä, vaikka silloinkin EU-kriittiset ryhmät keräsivät melkoisen voiton. Sen sijaan viimeksi kuluneiden viiden vuoden aikana ovat vuoden 2001 tapahtumien hedelmät kypsyneet, ja tulos näkyy kaikissa EU-maissa.

Euroopan unioni on kohdannut rajansa. Tulevien europarlamenttien tehtävä on estää suuremmat vahingot ja typistää EU:n vaikutusvalta talousliitto EEC:n tasolle, toisin sanoen kovaan talousunioniin.

Oodi ihmisvihalle

Tänään, puolustusvoimien lippujuhlapäivänä, urheat taistelijat saavat värjötellä joulukuisessa sateessa, sillä ulkona on 6 astetta lämmintä ja viivasuora sade piiskaa ikkunani puhtaiksi. Viime viikonlopun pari hellepäivää taitavat jäädä kesän ainoiksi.

Vihamielinen ilmasto ja voittamattomat viholliset ovat varmasti syy siihen, miksi Suomessa väitetään esiintyvän ihmisvihaa. Niin sanottu edistyksellinen yhteiskuntatiede piti ilmastoon viittaavia poliittisia selitystekijöitä yksinkertaistavina ja haki poliittisen käyttäytymisen syitä mieluummin ihmisten vuorovaikutuksesta. Itse kuitenkin uskon, että ankara ilmasto ja muut luonnontekijät ovat tärkeimpiä syitä suomalaisten ihmisten varautuneisuuteen ja jopa väitettyyn vihamielisyyteen.

Myös muiden kansakuntien sosiaalisilla kohtaamisilla (sodissa) on varmasti ollut vaikutuksensa, samoin geeniperinnöllä. Meissä jokaisessa asuu pieni byrokraattinen ryssä, joka tulee esiin bysanttilais-kryptisen virkavallan käänteissä.

Ihmisviha tulee näkyviin myös eurooppalaistuvan Suomen europarlamenttivaaleissa. Eniten julkisuutta ja ehkä myös kannatusta tuovia vaaliteemoja ovat olleet katkerat oikeudenkäynnit, seksuaalinen syrjintä ja viranomaisvallan puristukseen joutuminen. Näissä yhteyksissä esiintyy ihmisvihaa, mutta ne myös hyödyntävät ihmisvihaa.

Suomen johtavat poliitikot ovat lausahtaneet, että he eivät ”salli Suomessa ihmisvihaa”. Katsotaanpa, kuinka tehokkaasti he itse hillitsevät vihaa sekä ilmaisevat rakkautta.

Esimerkiksi pääministeri Matti Vanhanen käräjöi tunnetusti yksityisyydensuojastaan hovioikeudessa Susan Ruususen ehdittyä julkaista hänen kovan onnen tekstiviestinsä. Se toi molemmille julkisuutta. Oikeudenmukaisuutta osoittaakseen Vanhanen tarjosi turvapaikan seksuaalisesta syrjinnästä valittavalle Johanna Korhoselle (vaikka hänen puolisonsa kuuluu Vasemmistoliittoon). Pastori Mitro Repoa puolestaan ahdistelee ortodoksisen kirkon lähettämä haastemies, ja siksi hänenkin kansansuosionsa kasvaa. Ja entistä europarlamentaarikkoa, Marjo Matikainen-Kallströmia, kiusataan kahdeksan vuoden takaisella doping-skandaalilla. Kolme kovaa vaaliteemaa, joilla saa sympatiaa, ovat siis oikeudenkäynti, seksuaalisen tai rasistisen syrjinnän kohteeksi joutuminen ja julkisen vallan harjoittama ahdistelu.

Eniten kannatusta näyttää tuovan se, että yksilö joutuu napit vastakkain jonkin viranomaistahon kanssa. Tämä todistaa, kuinka epäoikeudenmukaisena ihmiset kokevat vallankäytön Suomessa. Jos maassamme esiintyvän ihmisvihan voisi generoida sähköksi, meille ei tulisi koskaan pimeä eikä kylmä.

Ihmisviha on tietenkin poliittisesti kielletty. Mutta kuinka johdonmukaista tämä korrektiuden valvonta loppujen lopuksi on?

Perusoletuksena näyttää olevan, että ihmisyys on jotakin hyvää ja että sen vuoksi ihmisyyttä tai ihmistä ei saisi vihata. Entäpä, jos ihmisyyteen sisältyykin jotain pahaa? Eikö silloin olisi oikein vihata ihmisyyttä tai ihmistä? – Kyllä.

Esimerkiksi kirkko on opettanut, että ihminen on syntinen ja paha, mutta toisaalta se on julistanut, ettei ihmistä saisi vihata. Johdonmukainen ihminen puolestaan vihaisi sopivasti kaikkia ihmisyyden varjopuolia aivan riippumatta siitä, nähdäänkö ihmisen pahuus hänen ominaisuutenaan vai onko kyseessä pelkkä vaikutelma, joka johtuu esimerkiksi ihmisten välisestä kilpailusta. Joka tapauksessa ihmisvihan kieltäminen tekisi mahdottomaksi myös itsekritiikin, sillä ihmiset eivät voisi suhtautua vihamielisesti itsessään oleviin heikkouksiin, varjopuoliin tai omaan pahuuteensa.

Juuri siksi ihmisviha pitää sallia. Se pitää sallia myös niille, jotka sen haluaisivat kieltää, sillä juuri he ovat vaarassa torjua oman pahuutensa ja julistautua pyhimyksiksi. Ja kuinka paljon pahaa onkaan tehty hyvyyden nimissä!

Ihmisviha ei ole humaania, mutta se on inhimillistä, ehkä jopa liian inhimillistä. Ihmisten pitää vihata ihmisyyttä itsessään myös siksi, että ihmisyyden olemus on pyyteellinen. Kyse ei ole siitä, että pahuus olisi erillinen asia ihmisessä, vaan ihminen on oman elonkamppailunsa vuoksi välttämättä paha. Ihmisten ahneuden vuoksi todellisuuden olemukseksi puolestaan muodostuu kurjuus. Siksi ihmisviha on perin ymmärrettävää. Sen vastakohta on sääli eli myötätunto, joka voisi laajentua yleismaailmalliseksi.

Ihmisten pitää vihata ihmisyyttä itsessään, jotta he voisivat vapautua siitä pahasta, jota ihmisyys sinänsä edustaa. Ihmisviha on siis yksi jaloimmista asioista, ja vain harvat kykenevät siihen, saati että hekään yltäisivät näkemään, kuinka juuri viha vapauttaa ihmisyyteen liittyvästä painolastista ja edistää kohoamista korkealle eettiselle tasolle. Omaan ihmisyyteen kohdistuva ihmisviha polttaa pois oman itsesäilytyspyrkimyksen ja sitä kautta vapauttaa meidät todellisiin laupeudentekoihin. Aito eettisyys on vapautta ihmisyydestä ja pyyteellisyydestä.

Kun vihaa ihmisyyttä, ei ole pyyteellisyyden vanki vaan voi tarkastella asioita puolueettomasti ja yleispätevästi. Tämä on myös filosofian ihanne. Se on vapautta intresseistä ja nymfopossumaisesta oman edun tavoittelusta sekä sielun ostamisesta työnantajien, asiakkaiden, poliittisten kannattajien tai muiden helppoheikkien palvelukseen. Ihmisviha on siis pohjimmiltaan eettinen asia. Ja aidoin rakkaus on sitä, että vihaa samoja asioita yhdessä toisen ihmisen kanssa.

Sekopäisiä uutisia

Poliittisen korrektiuden hedelmäpuu on puhkeamassa kukkaan. Lehtien ja muiden medioiden tiedostavat toimitukset eivät jätä ihmisparkoja rauhaan edes kesällä vaan jatkavat omien asenteidensa ja arvojensa tuputtamista lähes yhtä tiedostaviksi opiskelleiden kesätoimittajiensa voimin aina mökkien kuisteille.

Sen sijaan ihmiset voisivat laittaa viestimet omalta osaltaan kiinni. Pieni katsaus tämän päivän sekopäisiin uutisiin on kuitenkin sadepäivän kunniaksi paikallaan.

Putin laittaa kaasuputkeen tutin?

Tarja Halosen hyvien idänsuhteiden ansiosta venäläinen suurvaltajohtaja paukuttelee jälleen henkseleitään Suomessa. Vladimir Putinin edellisistä moottoripyöräsaattueista ei ole kulunut kauaakaan, ja vain runsas kuukausi sitten Venäjän nykyinen presidentti Dmitri Medvedev kävi pörräyttämässä helikoptereita Helsingin yllä.

Diplomatian kielessä lupaus voi olla uhkaus. Tämän todistaa Helsingin Sanomien ja (yllätyksellisesti samaan konserniin kuuluvan) Taloussanomien ristikuulustelu. Siinä missä Taloussanomat otsikoi, että ”Venäjä ei sulje Suomen energiahanoja”, Helsingin Sanomat puolestaan kirjoittaa, että ”Putin tuli Suomeen ja lupasi energiaa”.

Konsernin sisäinen, uutisten johdonmukaisuutta valvova tasavirtageneraattori on ilmeisesti mennyt epäkuntoon, tai poikkeavalla otsikoinnilla halutaan todistaa lehtien itsenäisyydestä. Kaksiarvoisessa on/off-tilanteessa se, että en mene ulos, tarkoittaa tietenkin samaa kuin se, että pysyn sisällä. Mutta asiaa kuvaavien lauseiden merkitys on silti erilainen. Väliin jää paljon tulkinnanvaraa. Juuri sitä hyödynnetään politiikassa ja vallankäytössä.

Kaikki tietävät, että Lenin-setä asuu Venäjällä. Ja sieltä hän näyttää edelleenkin tulevan naapuriinsa käymään. Lupaus kaasu- ja öljyhanojen sekä sähköjohtojen auki pitämisestä – tai siitä, että toimittaja ei sulje niitä – sisältää vihjauksen, että toimitusten katkaisemista ikään kuin harkitaan tai että sitä on pidetty jostakin syystä mahdollisena. Tämä jokin syy voi olla esimerkiksi lapsikaappaus, venäläisen toisinajattelijan turvapaikanhaku Suomesta tai Suomen hakeutuminen turvaan Natoon. Niistä kaikista on saatu näyttöä, kun Putin haukkui Anton-pojan Suomeen toimittaneen suomalaisdiplomaatin, venäläinen toisinajattelija mellakoi turvapaikkahakemus kädessään Helsingin kaduilla ja kiristyksen edessä myös suomalaisten Nato-myönteisyys kasvaa.

Lupaus voi olla myös käsky. Niinpä mahtimies Putinin energialupauksen takana on isompi kala: se sisälsi kannanoton, että maakaasuputken rakentamiselle Venäjältä Suomen kautta Saksaan ei ole hänen mukaansa esteitä. Suomea vaaditaan nyt antamaan Nord Stream -putkea varten tarvittavat kolme lupaa nopeasti, eli päätökset vaaditaan ympäristöviranomaisilta, valtioneuvostolta ja putken tiellä olevien vanhojen miinojen raivauksesta.

Juuri energiavirtojen kauttakulkuasiat voivat johtaa Suomen konfliktiin sekä muiden EU-maiden että Venäjän kanssa. Gazprom on siirtynyt etukäteislaskuttamaan Ukrainalle toimittamansa kaasun, ja maksajaa haetaan EU:n suunnasta. Vain lama-Euroopan rahavaroista on kiinni, maksaako se kaasun Venäjälle vai ei. Muutoin Venäjä voi laittaa Ukrainan kautta Eurooppaan johtavat maakaasuhanansa kiinni.

Huoltovarmuudesta

En malta olla huomauttamatta, että Suomi ostaa nyt noin 75 prosenttia raakaöljystään Venäjältä. Suomeen tuodaan myös yhden reaktorillisen verran ydinsähköä Suomenlahden eteläpuolella olevasta Tshernobyl-tyyppisestä atomimiilusta. Jos kyseinen aromipesä räjähtää, syytän siitä vihreitä, jotka jarruttavat turvallisten ydinvoimalaitosten rakentamista Suomeen.

Suomen huoltovarmuuden kannalta olisi tärkeää panostaa ydinvoimaan. Ydinsähkö elää maailmalla renessanssia, ja monet ydinvoimasta luopuvat valtiot joutuvat pyörtämään päätöksensä. Uraania tuotetaan muuallakin kuin Venäjällä, esimerkiksi Australiassa ja Kanadassa sekä monessa Afrikan maassa. Uraania voidaan myös helposti varastoida useaksi vuodeksi toisin kuin monia muita energianlähteitä. Suomen olisi kaiken kaikkiaan hyvä päästä eroon itänaapuriin sitovasta energiariippuvuudesta.

Ydinvoiman lisäämistä puoltaa sekin, että tulevaisuuden raskasvesireaktoreissa voidaan käyttää polttoaineena nykyisin syntyvää ydinjätettä. Tällöin uraanin radioaktiivisten isotooppien vaarallisuus vähenee sadastatuhannesta vuodesta noin viiteensataan. Fuusioenergian hyötykäytön onnistuminen puolestaan on niin suuri kala, että sen pyydystämistä kannattaa jatkaa eikä laittaa ydintekniikan kehittämishankkeita jäihin.

Suurvallan lupaus energiahanojen auki pitämisestä on tietenkin suvereeni. Sen kautta tavoitellaan vaikutusvaltaa. Voisiko Matti Vanhanen kävellä Kremliin ja sanoa, että Suomi ei laitakaan Stockmannin turkistavarakuljetuksia jäihin, jatkaa Nokian mölykapuloiden toimituksia aiotusti sekä puolittaa Vaalimaan rekkajonot viisivuotissuunnitelman mukaisesti? The Moscow Times ja The St. Peterburg Times ottaisivat uutisen vastaan iloiten.

Triumfisaattueiden tarkoitus on tietysti tukea poliitikkojen henkilökohtaista arvovaltaa. Tällöin myös vallankäyttö keskittyy. Putin on ollut vallankahvassa liian pitkään: ensin pääministerinä, sitten täydet kaksi kautta presidenttinä ja nyt jälleen pääministerinä. Toisaalta ilmiö on yleismaailmallinen. Myös Yhdysvalloissa Bill Clinton tuli valtaan ikään kuin uudestaan vaimonsa kautta ja kurkistaa hallituksen hoviin Hillary Clintonin selän takaa. Samoin Tarja Halonenkin voisi jatkaa kahden lautasen politiikkaansa pyrkimällä pääministeriksi. Tai SDP voisi asettaa presidenttiehdokkaaksi Pentti Arajärven, jolloin myös Tarjan jatko Kultarannan, Mäntyniemen ja Presidentinlinnan asuntoloukussa olisi turvattu.

Asuntojen hinnat eivät taaskaan laske

Tiedeyhteisössä arvostetaan kansainvälistä tutkimusta, sillä se ei ole kuulemma yhtä puolueellista kuin hyväveliverkostoille altis kotimainen tutkimus, jonka tulokset päätetään saunaseuroissa. (Filosofiassa kansainvälisyydellä tai kotimaisuudella ei ole tosin merkitystä luotettavuuden kannalta, sillä kaikki oikeat filosofit ovat riidoissa toistensa kanssa.) Maallisemmissa asiayhteyksissä kansainvälinen tutkimus voi kuitenkin antaa puolueettomamman kuvan asioista kuin kotimainen.

Markkinatutkimusyhtiö Global Property Guide seuraa asunto- ja kiinteistömarkkinoiden kehitystä kautta maailman. Sen mukaan asuntojen reaaliset eli inflaatiosta puhdistetut hinnat ovat pudonneet Suomessa 10,6 prosenttia ja nimellishinnat 9,2 prosenttia maaliskuun lopussa viime vuoden vastaavaan aikaan verrattuna.

Aivan yhtä ennustettavaa kuin tämä pudotus, on myös se, että Sanoma-konserniin kuuluva Taloussanomat ei hyväksy sinänsä tervettä kehitystä, vaan pitää sitä ”uskomattomana” laittaen Tilastokeskuksen tutkijan länkyttämään pudotusta vastaan. Tutkija Pekka Lehtisen mukaan tulokset ”eivät perustu Tilastokeskuksen lukuihin”. Eivät tietenkään. Myös Työministeriön tilastot antavat työllisyydestä erilaisen kuvan kuin Tilastokeskuksen tutkimukset. Joka tapauksessa Taloussanomille näyttää olevan tärkeää todistella, että kiinteistöjen hinnat eivät Suomessa koskaan laske. Olisihan se kauheaa, jos Sanoma-lehtien levikkikadon ja tuloksen huononemisen lisäksi tilannetta pahentaisi vielä konsernin kiinteistömassojen arvonlasku. Olen kritisoinut Sanoma-lehtien halua pysyttää korkeita kiinteistöjen hintoja muun muassa tässä.

Poliittisen korrektiuden pyhä kolmiyhteys

Jokaisen päivän Helsingin Sanomiin sisältyy poliittisen korrektiuden pyhä kolmiyhteys, jonka mukaisesti lehti puolustaa käänteiseksi syrjinnäksi muodostunutta feminismiä, maahanmuuttoa ja poliittisen vasemmiston etevyyttä. Tämänpäiväisen lehden mukaan ”poliisikoulutuksen seksuaalinen häirintä on tarkkailussa”, ”nettirasismista valittavat useimmiten ulkopuoliset” ja ”SKP:n Hakanen vaatii selvitystä sosiaalijohtajan kohukalusteista”. Katsotaanpa uutisia tarkemmin.

1) Jokin aika sitten Hesari otsikoi, kuinka kokonainen varusmiesjengi oli ahdistellut tyttöjä varuskunnassa. Onko ihmeellistä, että miesvaltaisessa organisaatiossa tapahtuu tällaista? Uutinen viisastaa ihmiskuntaa enintään sikäli, että heteronaiset ja -miehet pitäisi karsinoida erilleen, tai sitten niin, että seksuaalinen käyttäytyminen on jumalallisen ilmoituksen kaltainen luonnonlaki, josta ei ole valitusoikeutta tuomioistuimiin. Mikäli naiset haluavat osallistua poliisin ja armeijan toimintaan, heidän täytyy hyväksyä jopa mahdollisuus, että he saattavat joutua vihollisen raiskaamiksi. Se ikään kuin sisältyy ammattiin luontaisetuna.

Heteromiesten ja naisten suhtautuminen seksuaalisuuteen on huvittavan erilaista. Eräs nuori homomies kertoi minulle juuri, miten heteromiehet asennoituivat täysin myönteisesti hänen armeijatuvassa osoittamiinsa seksuaalisiin flirtteihin - eivät suinkaan kiusaantuneet tai kiusanneet niistä. Jotkut jopa lankesivat hänen viettelyihinsä, täysin valittamatta seksuaalisesta ahdistelusta. Miksi nainen näkee sukupuolisuuden pahana?

Kun nyt esimerkiksi poliisikoulun ”seksuaalinen häirintä” laitetaan ”erityiseen tarkkailuun”, mitä julkinen valta oikeastaan tekee? Vastaus: se epäerotisoi yhteiskuntaa, vaarallistaa seksuaalisuutta ja tuottaa ahdistusta myös seksuaalivähemmistöille. Samalla se pyyhkii pois heteronaisten mahdollisuudet nautinnollisen seksiin ja osoittaa, millä tavoin seksuaalisuusvihamielinen feministiliike käyttää valtaa. Toistaessaan poliittisen korrektiuden ilosanomaa kritiikitön päivälehdistö puolestaan asettuu tämän propagandan taakse.

2) Entä sitten ”nettirasismi”? Se, että (oletetusta) nettirasismista kantelevatkin muut kuin asianosaiset itse, osoittaa, että syrjityiksi väitetyt ryhmät (kuten maahanmuuttajat) eivät itse koe rasismia lainkaan, vaan vainoharhainen kuva rasismista syntyy suomalaisten omassa tajunnassa. Siten uutisen kohteena oleva tutkimustulos todistaa omalta osaltaan, että maahanmuuttokritiikkiin kohdistuvat ajojahdit ja rasismiväitteet ovat seuranneet etupäässä poliittisen korrektiuden tavoittelusta. Niinpä jutun aiheen ei pitäisi antaa syytä ”rasisminvastaiseen” poruun ja paheksuntaan.

3) Ja vielä sananen poliittisen vasemmiston valppaudesta. Kun protestipuolue SKP:n Yrjö Hakanen nyt turahtaa, että tuoreen sosiaalijohtaja Paavo Voutilaisen sisustuspuuhat pitäisi repiä auki, hän on oikealla asialla. Teologi Voutilainen nimitettiin sosiaaliviraston rahahanojen voudiksi ilman sosiaalitieteissä suoritettua korkeinta yliopistoarvosanaa, joten häntä pidettiin alun perinkin epäpätevänä tehtävään. Asiaa puitiin Korkeimmassa hallinto-oikeudessa, kunnes KHO vahvisti nimityksen omassa herravaltaisuudessaan. On irvokasta, että Helsingin sosiaalijohtaja sisustaa nyt omiin työtiloihinsa jonkinlaista pappilaa peräti 71 900 euron kalustehankinnoilla samalla, kun hänen asiakkaansa tulevat toimeen köyhyysrajan alittavilla tuloilla.

Tästä kaupunginvaltuuston yksikään suuri poliittinen ryhmä ei ole huolissaan, ja myös lehdistö hymisee asialle hiljaista hyväksyntäänsä. Vertailun vuoksi voidaan pohtia, kuinka sosiaaliviraston keskikerroksessa toimivaa viranhaltijaa pamputettiin ja uhattiin irtisanomisella muutaman maahanmuuttokriittisen sähköpostiviestin lähettämisestä, vaikka asiasta ei ollut edes pitäviä todisteita. Olen kirjoittanut tapauksesta esimerkiksi tässä.

En tarkoita, ettei sosiaalivirastossa pitäisi olla oikeudenmukainen. Juuri sitä minä tarkoitan. Viranhaltijoiden omiin rikkomuksiin suhtautuminen sen sijaan on täysin mielivaltaista. Rehdit työläiset voivat rakentaa vaikka kuinka hyvin toimivan laivan, mutta päällystö pitää oikeutenaan ajaa sen jäävuoreen ja selviää rangaistuksetta.

Pahinta on, ettei vika ole vain tiedotusvälineissä, jotka kertovat uutisia meille, vaan todellisuudessa. Omalla puolueellisuudellaan ja puuttumattomuudellaan ne joka tapauksessa tukevat juuri sitä politiikkaa, jonka tuloksena virkavallan käyttökin on täyttä tuubaa. Siksi toivoisi, että johtavat viranhaltijat laitettaisiin laiminlyönneistään ja toimivallan ylityksistään yhtä kovaan vastuuseen kuin aiheettomasti syyllistetyt alempien virkaportaiden syntipukit.

”Think the children”

Feminismin, maahanmuuton ja virkamiesten loukkaamattomuuden ohella eräs tapa tuottaa poliittista korrektiutta on vielä niin sanotun lapsiargumentin käyttö. Tämän päivän Helsingin Sanomat kertoo tyytyväisenä, että ”lastensuojelu on suomalaisille tärkein arvo”. Amerikkalaistyyliset ”Think the children” ja ”Family first” -ideologiat ovat rantautuneet huolestuttavalla tavalla Suomeen.

Ajattelutavan vika on siinä, että lastensuojelulla kolhitaan monia muita vapauksia ja arvoja. Niin sanotun lapsiargumentin käyttö perustuu seuraavanlaiseen virheelliseen ajatuskulkuun:

Premissi 1: Kaikki sellainen, mikä on hyväksi lapsille, on hyväksi kaikille.
Premissi 2: X on hyväksi lapsille.
Johtopäätös: Siis X on hyväksi kaikille.

Tällainen päätelmä on tietenkin virheellinen, sillä premissi 1 on virheellinen. Niinpä lastensuojelun varjolla tapahtuva normien vartiointi ei sovi yhteiskuntamoraalin lähtökohdaksi. Siihen kuitenkin syyllistytään usein. Lastensuojelulla sensuroidaan internetiä, elokuvia ja kirjoja, ja lapsiargumenttiin vedotaan aina kun halutaan kuohia seksuaalisuuden esittämistä. Näyttöä asiasta löytyy paljon, ja olen analysoinut sitä tässä blogissani.

On myös lasten etu kasvaa yhteiskunnassa, jossa lastensuojelulla ei tuhota sen enempää julkisen esittämisen vapautta kuin seksuaalista vapauttakaan. Lapset eivät ole myöskään sellaisia pieniä idiootteja, joille ei voisi asiallisesti selittää, mitä kaikkea maailmaan mahtuu ja miten erilaisiin ilmiöihin voi suhtautua. Itse asiassa vastuullisten vanhempien velvollisuus olisi kertoa lapsille, että väkivaltaelokuvat eivät ole totta, internetistä löytyy pahoja setiä ja tätejä ja että todellisuudessa esiintyy esimerkiksi sinänsä viatonta homoseksuaalisuutta. Sen sijaan lastensuojelun varjolla todellisuutta yritetään nyt piilotella ja peittää sekä vedellä verhoja niin tämän kuin tuonkin asian eteen. Jos sellainen lastensuojelu on suomalaisten tärkein arvo, on lapsilla syytä pelätä.

Kun verotuspäätöskin loukkaa

Loukkaantumisesta on tullut suomalaisten kansanhuvi. Olen joskus ihmetellyt, mistä tämä itkuinen pillittely oikein johtuu. Pitelevätkö tai muutoin kohtelevatko suomalaiset toisiaan pahoin? Ovatko ihmiset herkkähipiäisempiä kuin ennen? Onko valituskynnys alentunut, vai kiusaavatko ihmiset toisiaan loukkaantumalla?

Itse uskon viimeksi mainittuun. Loukkaantumisen lanseerasi poliittiseen diskurssiin Euroopan unioni. Kun EY:n tuomioistuimesta alkoi sadella ratkaisuja, joiden mukaan kartellit ja verotuspäätökset ”loukkasivat” joidenkin oikeuksia tai etuja, loukkaantumisen käsite levisi lehtikieleen. Poliittisten oikeuksien loukkaukset taas sotkettiin julkisessa sanassa henkilökohtaisiin loukkauksiin. Kun perusoikeuksia, ihmisoikeuksia ja muita utooppisia ihanteita todisteltiin loukatun kaupallisissa yhteyksissä, ihmiset – nuo pikku hobitit – oppivat pian kyseisen kielen ja alkoivat syyttää toisiaan henkilökohtaisista loukkauksista.

Matka poliittisia oikeuksia koskevasta kielestä henkilökohtaisten loukkauksien kieleen ei ole pitkä. Esimerkiksi Taloussanomien äskettäisen uutisen mukaan EY oikoo taas Suomen autoverolakia, koska se loukkaa niin pahasti tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja niin edelleen. Eikö kuulostakin Amnesty Internationalin puheelta?

Jokaisen pitäisi kuitenkin ymmärtää, ettei elämästä selviä hengissä ja että kaikella on hintansa – myös autoilulla ja avioeroilla – sikäli kuin elämää on.

Lehdistön epä-älyllisyydestä

Olen aiemmin arvostellut muun muassa Helsingin Sanomia tarkoitushakuisesta ja lukijoita aliarvioivasta viestinnästä. En halua toisaalta syyllistyä propagandasodan ykkösvirheeseen ja pitää taistelukenttää syyllisenä. Sen vuoksi en oikeastaan moiti mediaa; lehdet ovat itse saattaneet maineensa kuralle.

Myöskään Aamulehti ei ole Hesaria parempi. Aamulehti tunnettiin ennen vanhaan kokoomuksen pää-äänenkannattajana. Siksi onkin kiintoisaa todeta, mihin lehti on ajautunut nykyisen päätoimittajansa kaudella. Lehden vastaava päätoimittaja Matti Apunen on tamperelaisen demariprofessorin, Osmo Apusen poika, ja lehteä näyttää vaivaavan sama vihervasemmistolaisuus kuin Hyysäriäkin.

Tämän päivän Aamulehti otsikoi etusivullaan, että ”Puolueet ovat vastuussa siitä, minkälaisia ajattelijoita ne listoilleen haalivat”. Ahaa, nyt ei siis enää arvostella sitä, miten puolueet toimivat, mitä etuja ne edistävät tai miten ne käyttävät valtaa. Nyt ajatteleminenkin yritetään kieltää.

Pääkirjoitussivulta löytyy kahden palstan juttu, jonka on kirjoittanut minulle tuntematon ja vailla akateemista kvalifikaatiota oleva Riitta Järventie. Suomalaista älymystöä siis. Kirjoituksen nimenä on aavistuksen verran vihamielinen ”Tikulla pihalle”. Kirjoitus henkii aitoa feminististä aggressiota.

Kun Maaseudun Tulevaisuuden julkaisema eurovaaliennuste lupaa nyt voittoa kokoomukselle sekä perussuomalaisten ja kristillisten vaaliliitolle, on Riitta-paralle tullut hätä käteen. Niinpä hän haukkuu varmuuden vuoksi ensin kokoomuksen:

”Jonkin aikaa näytti siltä, että kokoomuslaiset seuraavat lähinnä huvittuneina sivusta, kun perussuomalaisten räyhäkäs meno sai keskustalaisten ja demarien veret hyytymään. Vaan eipä näytä kokoomuskaan täysin immuuni perussuomalaisten vaikutteille olevan. Kun puoluejohto äkkäsi, mistä kenkä näissä vaaleissa puristaa, se otti kiireesti maahanmuuttoasiat näyttävästi myös omalle asialistalleen.”

Riitan mukaan perussuomalaisten politiikka on ollut ”räyhähenkistä”, vaikka ainakin minusta näyttää siltä, että puolue on pitänyt maahanmuuttokeskustelun asialinjalla - ainoana tässä maassa. Sen sijaan rähinöintiin ovat syyllistyneet vihreät, jotka aloittivat mudanheittokampanjan maahanmuuttoon järkiperäisesti suhtautuvia tahoja vastaan. Se, että myös kokoomus kääntyi kritisoimaan avointa maahanmuuttoa, ei ole pelkkää suosion kalastelua, vaan sen takana on laaja kansalaismielipide. Juuri se näkyy puolueiden kannatuksen nousussa. Poliittisen puolueen tehtävä on välittää kansalaisten spontaanit näkemykset poliittisiin päätöksentekoelimiin.

Ja Riitta jatkaa:

”Virallisesti virustartunta puettiin muotoon maahanmuuttopolitiikan kriittinen arviointi ei ole rasismia. Sitä se ei tietenkään ole, mutta populismissa ei pitäisi lähteä kilpailemaan perussuomalaisten kanssa. Kokoomukseen samaistuvat äänestäjät kun odottavat siltä huomattavasti laadukkaampaa populismia kuin mihin puolueen lapualaisehdokkaan Kai Pöntisen tyylitaju riitti hänen julistaessaan ’stopin sosiaalipummimaahanmuutajille’.”

En tiedä kokoomuksen tai perussuomalaisten missään virallisesti esittäneen Riitan kuvailemaa näkökantaa, joten kyse lienee harhaanjohtavasta viestinnästä. Populismia on kirjoittajan oma kielenkäyttö, jossa perussuomalaisten vastuullinen toiminta yritetään lavastaa ”virustartunnaksi” ja ”populismiksi”. Populismi kun on kansan suosion kerjuuta ja taivuttelua hinnalla millä hyvänsä. Sen sijaan kokoomus ja perussuomalaiset nojaavat vahvoihin arvoihin eivätkä sen tapaiseen löperöön reuhaamiseen kuin Aamulehden kirjoittaja itse. On myös kyseenalaista tehdä vertailua kahden eri populismin välillä, toisin sanoen arvottaa kokoomuksen (oletettu) populismi jotenkin perussuomalaisten (oletettua) populismia ”laadukkaammaksi”. Kirjoittaja tuntuukin siis pitävän populismia ylipäänsä suotavana asiana, mikä on ristiriidassa kirjoituksen yleissanoman kanssa.

Näitä lehtijutun virheitä voisi vielä katsoa läpi sormien, mutta kirjoituksen lopussa Riitta Järventie nolaa itsensä lopullisesti aloittamalla ihmisiä pamputtavan ohjeistamisen:

”Kokoomuksen johto ei tietenkään voi kontrolloida jokaisen ehdokkaansa ulostuloja eikä ole niistä vastuissa. Sen sijaan niin kokoomus kuin muutkin puolueet ovat vastuussa siitä, millaisia ajattelijoita ne listoilleen päästävät.”

Tämä on todellinen poliittisen korrektiuden hedelmä. Aitojen mielipiteiden ja poliittisten tavoitteiden lausumista kuvaillaan ”ulostuloksi”, ikään kuin kansalaiset olisi pakotettu mielipiteineen kaappiin. Ehkä juuri sen tapaisesta valheellisuudesta maahanmuuttopolitiikassa onkin ollut kyse, ja nyt tarvitaan tuuletusta.

Jos puolueiden pitäisi ryhtyä kieltämään poliittisten mielipiteiden kanavoiminen, mitä tehtävää puolueille demokratiassa jäisi? Puoluelakiin pitäisi saada kirjaus, että kansanvallan nimissä puolueen kuin puolueen on päästettävä ehdokkaiksi kaikki ehdokkaiksi haluavat puolueen jäsenet. Oikeus asettua ehdolle vaaleissa on myös perustuslaillisesti turvattu, eikä alemmanasteinen säädös saisi syrjäyttää sitä, vaan lakia on sovellettava perusoikeusmyönteisesti.

Riitta Järventien kynästä lähtenyt läimäytys on tyypillinen feministikannanotto, jonka logiikka horjuu pahasti. Kun Jussi Halla-aho on painostettu paitsioon, vihan kohteeksi on valittu pönäköiden arvojen edustajana tunnettu Kai Pöntinen, ja lopuksi Järventie haukkuu myös autoilija Ari Vatasen.

Pitäisikö meidän noudattaa Riitan poliittisia käsityksiä? Muuten hän tulee ja kieltää vapaan poliittisen osallistumisen? Nähdäkseni jokaisen sanomalehden pitäisi ottaa vastuu siitä, minkälaista älyllistä piereskelyä ne sivuillaan sallivat.

Riitta Järventien sikatimanttisen idean vallassa puolueiden ehdokkaaksi ei saisi valita ketään järkevää ihmistä, olkoonpa hän vaikka itse Aristoteles. Sen sijaan ehdokkaaksi kelpuutetaan naapurin Mansikki.

Lost

Minua pelottaa. Olen silloin tällöin nähnyt eräänlaisia ennuskuvia ja aavistellut onnettomuuksia. Enteeni eivät tosin ole olleet kovin selkeitä, vaan ne ovat liittyneet asioihin, joille pian tapahtuu jotakin.

Tämän päivän iltana nettisivuille ilmestyi uutisia Atlantia ylittämässä olleen matkustajalentokoneen mahdollisesta putoamisesta. Rio de Janeirosta Pariisiin matkalla ollut Air Francen kone katosi tutkasta mantereiden välillä. Päivitetty uutinen paljastaa, että kone lienee tipahtanut mereen rajuilmassa.

Ei ole pitkäkään aika, kun kirjoitin tässä blogissani (29. maaliskuuta 2009, lopussa) ihan sivumennen Finnairin hankkimasta uudesta jumbokonetyypistä. Totesin tuolloin, että ”kaksimoottorisena se kuitenkin putoaa kolmimoottorisia MD-11-koneita helpommin”. Valitan, mutta minä en keksi tätä. En siis ole lisännyt huomautusta kirjoitukseeni jälkikäteen, ja Finnairin hankkima uusi kone on todellakin juuri pudonnutta Airbus 330 -tyyppiä. Yli kymmenvuotisen käytössä olonsa aikana konetyyppi on pysynyt hyvin ilmassa.

Putoamiselle sinänsä löytyy tietysti tieteellinen selitys, vaikka koneesta ei ole jäljellä juuri muuta kuin sähköviasta kertova automaattiviesti. Kevyet komposiittimateriaalit eivät johda sähköä metallien veroisesti, ja siksi salamat eivät kulje tällaisten koneiden läpi yhtä helposti kuin alumiinista valmistettujen runkojen vaan saattavat rikkoa osia. Ukkosmyrskyssä syntyy myös rakeita, jotka hajottavat koneen moottorit. Ja kaksimoottorisina nämä linnut eivät pysy ilmassa, kuten entiset Atlantin ylittäjät, joilta vaadittiin kolmea tai neljää voimanlähdettä.

Kaksimoottoriset ilmojen Titanicit kuluttavat tietysti vähemmän polttoainetta. Ne ovat kevyempiä ja sitä kautta ympäristöystävällisempiä. Mutta ennusteeni on, että varsinkin vanhetessaan niistä tulee todellisia surmanloukkuja. Säästäminen ja ahneus eivät siis kannata. Joka tapauksessa pahan onnen vaistoni näyttää pitävän kutinsa.

Transatlantisten suhteiden kannalta on parempi, että Suomineidon fallossymbolit ovat kunnossa. Niinpä olen myös sitä mieltä, että eurooppalaisten A 330 ja A 350 -koneiden sijasta Finnairin olisi kannattanut ostaa amerikkalaisia Boeing 787 Dreamlinereita, jotka ovat tekniseltä kehitykseltään 20 vuotta eurooppalaisten koneiden edellä – kiitos yhdysvaltalaisen sotilasteknologian. Ne olisivat olleet halvempiakin. Tai sitten Finskin olisi kannattanut pitää luotettaviksi osoittautuneet MD-11-koneet, joiden rahdinkuljetuskyky on vailla vertaa ja joissa on konetehoakin 35 prosenttia enemmän kuin samankokoisissa nelimoottorisissa A 340 -malleissa tai kaksimoottorisissa A 330 ja A 350 -versioissa.

Piratismia vai sähköisiä oikeuksia?

Lehdet ovat kertoneet tänään Piraattipuolueen perustamisesta Suomeen. Aktivistit ovat keränneet tarvittavat 5 000 kannattajakorttia, joten puolue saa rekisteröidyn puolueen aseman heti, kun oikeusministeriö on käsitellyt hakemuksen. Tekijänoikeus-, yksityisyys- ja sananvapauskysymyksiin keskittyvä Piraattipuolue voi rekisteröitynä puolueena asettaa ehdokkaita tulevissa vaaleissa.

Mielestäni on huolestuttavaa, että tällaista puoluetta tarvitaan. Olen kirjoittanut aiheesta muun muassa tässä. On kehnoa, että poliittinen valta ja virkavalta kahlitsevat ihmisten sananvapautta ja että suuret puolueet eivät halua sisällyttää sananvapautta asialistalleen enää lainkaan. Huonoa näyttöä antavat kaikkien eduskuntapuolueiden pyrkimykset varsinkin internetin sensuroimiseen.

Harmillista tämä on, sillä Piraattipuolue ajaa myös tekijänoikeuksien rikkomuksia. Kohtuullisessa mitassa kopiointi on suotavaa, kuten olen perustellut tässä, mutta ammatiksi siitä ei ole. Ruotsin mallin mukaisen piraattipuolueen sijasta Suomessa olisi tarvittu Tietoyhteiskuntapuolue, joka keskittyisi ensisijaisesti sananvapauden edistämiseen ja kansalaisten sähköisiin oikeuksiin. Piratismi on rosvousta, jota en itse kannata.

Puoluekentän sirpaloituminen erilaisiin etujärjestöihin ja yhden asian liikkeisiin on epäsuotavaa myös siksi, ettei pienillä puolueilla ole yleensä voimaa. Lisäksi ilmiö kertoo parlamentaaristen puolueiden sairastumisesta ja kyvyttömyydestä ajamaan ihmisille tärkeitä asioita.

Riita ulkoministeriössä

Ulkomaankauppaministeri Paavo Väyrynen ja eurooppaministeri Astrid Thors ovat tunnetusti eri linjoilla maahanmuuttopolitiikasta. Nyt Väyrysen kanssa tulilinjalle on joutunut myös ministeriön toinen ruåtsalainen, Alexander Stubb. Molemmat ensimmäisen virkakauden ministerit ovat antaneet toiminnallaan huonoa näyttöä hallituksen virkaiältään vanhimpaan ministeriin verrattuna.

Väyrysen ja Stubbin kiista koskee Stubbin päätöstä luovuttaa suomalaisten suurlähettiläiden raportteja Helsingin Sanomien julkaistaviksi. Väyrysen mukaan lähettiläiden ”vastaukset eivät anna oikeaa kokonaiskuvaa ulkoministeriön virkamiesten ajattelusta” – aivan niin kuin virkamieskannanotot eivät koskaan anna. Väyrynen arvostelee myös Stubbin Nato-myönteisyyttä ja hänen käsityksiään, joiden mukaan Georgian sota oli Suomen Nato-politiikan käännekohta. Omasta mielestäni se ei ollut käännekohta. Silmät olisi voinut avata jo aiemmin.

Olen siis diplomaattinen enkä asetu kummankaan puolelle Nato-kysymyksessä. Sen sijaan pidän Väyrysen niitä kommentteja oikeina, joilla hän on kritisoinut ulkoministeriössä meneillään olevaa ”Afrikka-trendiä”, toisin sanoen halua siirtää ulkopoliittisen toiminnan painopistettä Afrikan suuntaan. Kuinka lapsellinen ministerin virassa saa olla?

Jonotus on maksuton

Koulut päättyivät eilen, mutta monien nuorten valintakoe-Angst jatkuu yhä. Vielä parikymmentä vuotta sitten yliopistojen pääsykokeet pidettiin molemmin puolin juhannusta nuorison raittiuden varmistamiseksi. Olikin mukavaa, että kokeisiin ehti valmistautua kunnolla eikä niitä järjestetty toukokuun ja kesäkuun vaihteessa, kuten nykyisin.

Pääsykokeiden järjestelmää voidaan pitää yhtenä pahimmista selektion eli luonnonvalinnan järjestelmistä. Kidutus on eläimellistä. Pyrkijää lohduttaa kenties tieto, että kyseessä on koko opiskelu-uran hiostavin tentti: pänttäämistä se vaatii, mutta ei aivoja. Yliopistot nimittävät inkvisitiojärjestelmäänsä giljotiinin lonksahdusta muistuttavalla sanaparilla numerus clausus. Latinan lätiseminen on tavanomaista aina, kun jokin järjettömältä näyttävä toiminta halutaan naamioida tieteelliseen asuun.

Valintakokeita perustellaan tietysti välttämättömyydellä. Kun kaikkia ei voida ottaa sisään, täytyy karsia. Ongelma onkin, kuinka tuo karsiminen suoritetaan. Opiskelija valitsee tietysti itse, minne pyrkii, ja yliopistot sen, keitä se huolii sisään. Eksistentiaalisen Angstin lähde on tässäkin tapauksessa tilanne itse: vaikka kaikki voivat ”valita”, monikaan ei tiedä, halutaanko tuota valinnan ikävää tilannetta. Lisäksi tulos voi olla epäoikeudenmukainen. Opiskelijat valitaan vääristynein kriteerein, tai tiputtaminen ajautuu pisteiden osiin tuijottavaksi hiustenhalkomiseksi.

Ongelmien ongelma on pääsykokeiden oma luonne. Nykyisenkaltaiset valintatentit eivät anna adekvaattia tietoa hakijoiden ominaisuuksista. Niiden avulla voidaan arvioida lähinnä papukaijamaista pänttäämisen taitoa ja tyttömäistä alistumiskykyä. Henkilöstövalintoihin keskittyneitä ammattilaisia yliopistojen valintakokeet (ja myös virantäyttöprosessit) saattaisivat kauhistuttaa. Kokelasta arvioidaan sen perusteella, kuinka hänen onnistuu täyttää ruudullinen paperi, aivan niin kuin viranhakijan kelpoisuutta pohditaan vain hänen kirjallisten esitystensä perusteella. Yliopistot eivät ole kehittäneet valintamenetelmiään järkevämmiksi, ja syynä siihen on akateemisten tahojen välinpitämättömyys, sadistisuus tai laiskuus.

Omasta mielestäni kokelaat voisi majoittaa muutamaksi päiväksi suljettuun huoneeseen ja katsoa, mitä heille tapahtuu – Big Brother -ohjelman tavoin. Se antaisi näyttöä hakijoiden persoonallisista ominaisuuksista. Eräillä tieteenaloilla, kuten kasvatustieteissä, joiden piirissä ihmisiltä vaaditaan myös sosiaalisia taitoja, kokelaita sentään haastatellaan henkilökohtaisesti. Sen sijaan monille teoreettisemmille aloille, kuten luonnontieteisiin, humanistisiin tieteisiin ja perusyhteiskuntatieteisiin, voi päätyä vaikka kuinka persoonallisuushäiriöisiä tyyppejä.

Yliopistot massakulttuurin kurimuksessa

Pelkkä valintakokeiden kehittäminen ei kuitenkaan riitä. Korkeakoulujen ja varsinkin yliopistojen aloituspaikkoja olisi vähennettävä tuntuvasti, ja yliopistoista olisi siirrettävä opiskelupaikkoja ammattikorkeakouluihin. Yliopistoissa tuotetaan nykyään liikaa tutkintoja, aivan kuten olen todennut jo aiemmassa kirjoituksessani.

Ennen vanhaan ylioppilaita valmistui saman verran kuin nykyään maistereita. Tohtoreita puolestaan leivotaan nykyään yhtä avokätisesti kuin ennen seppelöitiin perustutkinnon suorittaneita. Onko tässä järkeä vai ei?

Ei tietenkään. 2000-luvulla väitellyt tohtori vastaa entistä lisensiaattia, kun tutkintojen taso on sosiaalidemokraattisen tiedepolitiikan vuoksi romahtanut. Määrällisiin kriteereihin perustuva tulosohjausmalli on kiihdyttänyt tutkintotehtailun sellaisille ylikerroksille, joiden vuoksi muutamat tiedekunnat eivät enää kehtaa arvostella väitöskirjoja arvolausein. Tästä kaikesta on kiittäminen tietysti opetusministeriötä, joka patistelee yliopistoja, mutta kiitos kuuluu myös ynnykkämäisille yliopistoille, joiden professionaaliset viranhaltijat eivät uskalla tai halua laittaa vastaan.

Massayliopisto tuottaa tietenkin massakulttuuria. Massakulttuuri puolestaan on sekä tyylillisen että älyllisen rappion muoto. Kulttuurin massaluonteen hillitseminen puolestaan johtaa normittamiseen ja rajoittamiseen, jotka entisestään pahentavat yliopistopolitiikan epä-älyllisyyttä. Ja jos mitään ei tehdä, myös yliopistoista tulee työväenopistojen ja kansalaisopistojen kaltaisia kurssilaitoksia, joissa jo sanalla ”sivistys” on tietty ideologinen, folkloristiseen ”kansansivistykseen” liittyvä poliittinen sisältö. Syytä hakijatulvaan sekä valintojen ja valmistumisten siirtymiseen aina vain ”myöhempään vaiheeseen” voi etsiä myös alemmalta koulutusasteelta.

Lukiokoulutuksen liukumäki

Vuotoa on turha yrittää tukkia komentosillalla, jos laivan pohja on auki ja vesi lainehtii kajuutassa. Myös lukiokoulutus on menettänyt yliopisto-opintoihin valmentavan luonteensa, ja siitä on tullut aidosti yleissivistävää: eräänlaista kansanopistoa, joka suoritetaan lusmuillen tai luntaten. Lukiossa oppilaita ei trimmata entiseen tapaan.

Kun puolet ikäluokasta käy lukion, voisi kuvitella, että älykkyyden jakautumista kuvaavan Gaussin käyrän alamäki alkaisi kumpaankin suuntaan lukiolaisia ja ammattikoululaisia erottavan rajalinjan kohdalta. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Kun lukioihin ei valita enää terävintä kärkeä, mahtuu lukioihin valittavan ikäluokan puolikkaaseen sekä enemmän että vähemmän lahjakkaita oppilaita. Voidaankin hyvin olettaa, että ammattikoulutukseen ja lukioon valikoituvien valintaperusteena ei ole niinkään lahjakkuus, kyvykkyys, kypsyys tai taito vaan pelkkä kiinnostus, toisin sanoen se, haluaako sisä- vai ulkotöihin. Ja poikkeuksellisen älykkäitä ihmisiä tavataan tunnetusti mitä erilaisimmista hommista.

Todellinen ero ei vallitse nykyään lukiolaisten ja ammattikoululaisten välillä vaan yliopistoissa opiskelevien ja ammattikorkeakouluja käyvien välillä. Lukio ei karsi oikeastaan ketään, kun ovet aukeavat 6,5:n keskiarvolla, ja karsinta siirtyy yliopistojen oville. Myös ylioppilastutkintoa on kehitetty suuntaan, joka helpottaa sen suorittamista. Reputtaminen ei ole enää sosiaalisen häpeän aihe, mikä mahdollistaa kunniallisen ylioppilaaksi luikertelun esimerkiksi neljässä tai viidessä vuodessa. Painetta lieventää, että tutkinnon voi suorittaa kuten inhimillisen kulutusluoton, osamaksukaupan tai vastuuta vaatimattoman työn: pätkissä.

Tällä tavoin päätä silittämällä meille kasvaa suvaitseva, moniarvoinen, rauhaa puolustava ja monimuotoisuuden arvon ymmärtävä nuoriso, joka polttaa pilveä, vetää viinaa, suorittaa siviilipalveluksen sekä tuhlaa rahansa tupakkaan ja pornolehtiin ellei onnistu sujauttamaan niitä hamppukassiinsa kioskissa. Rappeutuneen habituksen kehittyminen on tärkeää voidakseen osoittaa olevansa uskottavasti intellektuelli. Kenties tämä on yksi syy, jolla voidaan perustella kirjallisia ja tarkoin pisteytettäviä valintakokeita. Yliopistojen kommunistiprofessorit valitsisivat muutoin sisään vain ne, jotka ovat samanlaisia kuin he itse.

Lukioiden mustat lampaat?

Kun sotilasarvot poistettiin aikoinaan Kiinan kansanarmeijasta tasa-arvoisuuden merkiksi, alettiin hierarkkiset komentosuhteet esittää varjojärjestelmän avulla: paidan taskussa olevien kuulakärkikynien määrällä. Vastaavanlaisia vaihtoehtoisia arvojärjestyksiä rakennetaan kaikkialla, missä valheellisuus on kyninyt kanat paljaiksi.

Suomen lukiot eivät ole poikkeus. Niinpä Helsingin Sanomat on julkaissut keväisin oman listansa ylioppilaskirjoituksissa parhaiten menestyneistä lukioista. Koska lehti on sitoutunut hallituksen linjaan ja hallitus lehden linjaan, Helsingin Sanomat perustelee menettelyään pääministeri Matti Vanhasen mielipiteellä, jonka mukaan ”lukioita kannattaa laittaa riviin”.

Tavallaan se näyttää myös omasta mielestäni välttämättömältä. Mutta se, että asialle on poliittinen tai sosiaalinen tarve, ei merkitse, että lukioita voisi asettaa tällä tavoin paremmuusjärjestykseen. Opetusministeri Henna Virkkunen onkin vastustellut ylioppilastutkintotulosten mukaan tapahtuvaa lukioiden vertailua.

Katsotaanpa, miten asiat ovat. Tieteellisesti perustellut kannanottoni maisteri Vanhasen ja lisensiaatti Virkkusen sananvaihtoon ovat seuraavat.

Lukioiden kärkeen ovat kirineet erityisesti suurten kaupunkien perinteikkäät lukiot. Miksi näin on? Ensinnäkin (1): Koska isoissa kaupungeissa lukiot jakautuvat hyvinä ja huonoina pidettyihin, oppilaat valikoidaan eri lukioihin jo peruskoulumenestyksen pohjalta. Näin ollen myöskään ylioppilaskirjoitusten tulokset eivät anna kuvaa lukioiden opetuksen tasosta vaan hakijoiden ja oppilaiden omasta tasosta. Lukioita sinänsä ei voisi arvioida ”hyviksi” tai ”huonoiksi”, sillä yo-kirjoitusten keskimääräiset koulukohtaiset tulokset eivät kerro lukioiden omista ominaisuuksista, kuten opettajien ja opetuksen laadusta, vaan menestys on seurannut siitä, miten oppilaat ovat karsiutuneet lukioihin jo niiden omassa valintamenettelyssä.

Toinen (2) syy siihen, miksi ylioppilaskirjoitusten tulokset eivät kerro lukioiden omasta tasosta, johtuu niin ikään tavasta, jolla hakijat priorisoivat niitä hakuvaiheessa. Korkeatasoisina pidettyihin lukioihin hakevat parhaiten motivoituneet ja peruskoulussa suoriutuneet oppilaat pelkkien koulua koskevien historiallisten oletusten pohjalta. Ne puolestaan ovat vahvistaneet kehämäisesti itseään, jolloin tiettyihin lukioihin hakee ja valitaan aina vain peruskouluoppilaiden parhaimmisto. Näin ollen tiettyjen lukioiden päätyminen listan kärkeen ei ole seuraus opetuksen paremmuudesta vaan itseään vahvistavasta maineilmiöstä. Kysymys on siis kehämäisestä suosiosta, joka elättää itseään.

Entä mistä tuo hakijoiden suosioon päätyminen sitten seuraa? Laadukas opetus voi tietenkin vaikuttaa asiaan, mutta senkin perustana ovat usein pelkät mainetekijät. Joidenkin lukioiden päätyminen ”hyvätasoisiksi” on seuraus pikemminkin olettamuksiin perustuvista subjektiivisista mielipiteistä eikä objektiivisesti arvioitavissa olevasta opetuksen paremmuudesta. Tästä puolestaan seuraa johtopäätös (3), joka saattaa parantaa heikkoina tai keskinkertaisina pidettyjen lukioiden asemaa. Esimerkiksi pienten paikkakuntien lukioissa ei ole lukioiden välistä kilpailua lainkaan, ja kaikki lukioon menevät käyvät samaa koulua. Niinpä lukion pääsyraja asettuu yleensä suhteellisen alas, kun taas oppilaiden laaja lahjakkuuskirjo heikentää ylioppilaskirjoitusten keskimääräistä tulosta. Pääsyraja ei tällöinkään kerro opetuksen laadusta. Myös helppopääsyisissä lukioissa voidaan saavuttaa valittuun ainekseen nähden hyviä tuloksia, eli kurjastakin oppilaasta saadaan kohtalainen.

Neljänneksi (4) voidaan kritisoida lukioista saatavan tilastollisen otoksen luotettavuutta. Ylioppilaaksi kirjoittavien määrä vaihtelee lukioissa noin sadasta oppilaasta muutamaan kymmeneen. Otokset eivät ole tilastollisesti luotettavia eivätkä riitä yleistyksiin. Noihin määriin voi lukiokohtaisesti sisältyä satunnaisesti sekä erittäin hyvin että huonosti pärjääviä oppilaita. Koulukohtaiset tulokset eivät kerro lukion tai sen opetuksen laadusta, kun muutama musta lammas voi pilata koulun kokonaistuloksen.

Johtopäätös

En tietenkään tarkoita, ettei menestys olisi suotavaa. On kenties hyvä, että on eliittilukioita, joihin valikoituvat parhaat oppilaat. Niissä keskitytään koulunkäyntiin, ja oppilailla on yhteisiä tavoitteita sekä kiinnostuksen kohteita. Useasti menestys on kuitenkin seuraus – paitsi oppilaiden lahjakkuudesta ja opettajien kärsivällisyydestä – myös opetusryhmien koosta ja siitä, minkä verran opettajilla on aikaa henkilökohtaiseen ohjaukseen.

En tarkoita sitäkään, että reippaat ja kovaääniset oppilaat eivät olisi älykkäitä. Tyttöistetyssä ja kiltteyttä suosivassa lukiolaitoksessa koulunvastaisuus ilmentää usein henkistä kypsyyttä ja aloitekykyä, ja tekevä lapsi on taivaan lahja.

Sen sijaan olen halunnut osoittaa (A), kuinka näköalatonta koko koulutuspolitiikka Suomessa on ja kuinka koko kasvatuspolitiikka pitäisi ajatella uusiksi – korkeakoulujärjestelmä mukaan lukien. Toiseksi (B) olen halunnut osoittaa, miten harhaanjohtavaa pelkkä poliittisesti motivoitunut arviointi ja sen perustalle rakennettu viestintä pohjimmiltaan on. Kannattaisi ajatella, paitsi lukioita, myös lukijoita.

Jo joutui armas aika

Suvivirsi on aina yhtä ihana kuulla joka kevät, vaikka en olekaan erityisen uskonnollinen ihminen. Kenties olen ehdollistunut siihen, että koulujen kevätjuhlien jälkeen alkaa jokin mukavampi aika.

Suvivirrestä on tullut yleispätevä kulttuurinen rituaali: instituutio, jonka alkuperäinen uskonnollinen funktio on kadonnut tai ainakin vähentynyt mutta joka edelleen liittää ihmisiä yhteen. Ainakin se lopettaa lukuvuoden tavalla, joka kertoo, mikä lukuvuosi oikeastaan on. Jos lukuvuotta ei lopetettaisi entiseen tapaan, mistäpä oikeastaan tiedettäisiin, että kesäloma alkaa?

”Jo joutui armas aika” liittyy myös ihmisten aikakokemukseen ja sitä kautta filosofiaan. Ajallisuuteen puolestaan kuuluvat syntymän, elämän ja kuoleman kokemukset. Institutionalisoituneiden aikamerkkien, kuten suvivirren, kautta voimme ymmärtää, että kuulumme johonkin meitä suurempaan elämisen kokonaisuuteen. Minun mielestäni on aina yhtä hellyttävää nähdä lasten ja nuorten toistavan tietyt tavoiksi tulleet perinteet niin kouluissa kuin myöhemmin esimerkiksi yliopistojen promootioissakin.

Juuri tällaisten institutionalisoituneiden perinteiden kautta ihminen voi ymmärtää myös vanhenemisen merkityksen. - No, en halua suhtautua konservatiivisesti myöskään uudistuksiin, ja olen ollut penäämässä niitä joskus myös itse. Mutta ilman perinteitä ei ole myöskään muita kuin satunnaisilta ja irrallisilta vaikuttavia ilmiöitä. Ilman yhteisiä tapahtumia ei ole historiaa, josta kerrotaan tarinoita. Myöskään ajallisuuden henkilökohtaista merkitystä ei ole yhtä helppo tunnistaa.

On kaunista liittyä ihmisten yhteisöön ja tuntea saavansa paikkansa siinä. Ylioppilaaksi kirjoittaminen on juuri sellainen initiaatioriitti. Yhteiskuntamme ei näytä käytännössä tulevan toimeen ilman sitä, sillä täytyyhän ihmisiä pisteyttää. Punnitaanhan ja mitataanhan vauvojakin, eikä tuo pisteyttäminen ihan heti lopu...

Vaatetusliikkeiden miestenosastolla on keväisin hauska katsella, kun miehentaimille haetaan sopivaa kostyymia. Tänä lauantaina ylioppilaslakin saa monta minulle tuttua gay-poikaa. Toivotan onnea tietysti kaikille valmistuneille, mutta erityisesti heille. Ja myötätuntoni ja tukeni on kaikkien niiden puolella, jotka reputtivat ja ehkä onnistuvat paremmin tulevaisuudessa. Avointen gay-nuorten määrä on joka tapauksessa viime vuosina ilahduttavasti kasvanut, mistä kiitos kaikille avarakatseisille ihmisille. Se on varmasti kaikkien ilo ja onni.

”Hiuli hei, huolta nyt ei”

Hiv-virus on ollut varjona kaikenlaisen seksuaalisen kanssakäymisen seinällä jo kolmekymmentä vuotta. Kun aids tuli Suomeen vuonna 1982, se aiheutti melkoisen shokin erityisesti homomiesten keskuudessa. Mystiseltä vaikuttavaa tautia kuvailtiin tuolloin homosyöväksi, joka tarttuu vain homoseksuaalisiin miehiin ja tekee luonnottomaksi parjatusta homoseksuaalisuudesta lopun. Vaikka kyseessä ei ilmeisesti ollutkaan suurvaltojen laboratorioista karkuun päässyt biologinen ase, se tarjosi joka tapauksessa aseita käteen niille, jotka halusivat eroon homoista.

Hiv-viruksen rantautuessa Suomeen olin itse 16-17-vuotias, siis herkässä iässä. Pelästyin enemmän sitä, että virus paljastaisi homoseksuaalisuuteni, kuin itse tautia ja sen mukanaan tuomaa kuolemaa. Kenties tämä shokki oli yksi syy siihen, miksi olen itse pysynyt viruksen ulottumattomissa, samoin kuin suurin osa muistakin omaan sukupolveeni kuuluvista homomiehistä.

On eri asia syntyä todellisuuteen, jossa hiv on jo valmiina, kuin kokea sen ilmestyminen keskelle vapaasta seksistä nauttivaa maailmaa. Nykynuoret ovat syntyneet maailmaan, jossa hiv jo on, ja siksi he eivät piittaa koko asiasta vaan pitävät sitä luonnollisena todellisuuden osana. Tämä voi olla eräs syy siihen, miksi nuoret suhtautuvat asiaan tavalla, jota sanotaan luontevaksi mutta joka tosiasiassa on välinpitämätöntä. Muutamat eivät näytä piittaavan asiasta lainkaan, ja toiset taas saattavat jäädyttää koko seksuaalisen käyttäytymisensä.

Joka tapauksessa uusien hiv-tartuntojen määrät ovat lähteneet lentoon. Tämä kertoo, että niin sanottua valistusta kaivataan. Ellei sitten ole niin, että varoittelu vain lisää kielletyn hedelmän houkuttavuutta.

”Oi voi voi, Peikko”

Kampin aukiolla eilen järjestetyssä radiokanava NRJ:n konsertissa laitoin merkille, kuinka kolmetoistavuotiaille jaeltiin kondomipakkauksia. Se onkin perusteltua. Jos tuon ikäiseltä kehtaisi kysyä, ”Oletko sinä jo saanut seksiä?”, olisi vastaus luultavasti seuraava: ”Ai tänään vai?”

Myös YleX-kanavan kesäkumikampanja käynnistyy viikonloppuna samoilla kulmilla, ja muotivaateketju Hennes & Mauritz puolestaan järjesti eilen oman Fashion Against Aids -päivänsä, jolloin kassakuitin kylkiäisenä sai mukaansa aikuisten makeisia.

Tämän moraalisesti ihailtavan toiminnan luonne on myös semioottisesti kiinnostava. Paitsi että H&M:n punainen logo muistuttaa jo sinänsä hiv-nauhaa, muotivaateliikkeen ja aidsin ehkäisyn moraaliset motiivit kääntyvät monenlaisiin ajatussolmuihin.

Muodin tehtävänä on erotisoida ihminen, toisin sanoen houkutella seksuaaliseen kanssakäymiseen, vaikka toisesta suupielestään tavarataloketju ikään kuin tunnustaa syyllisyyttä ja varoittaa hivin vaaroista. Aivan samaan tapaan tanssimusiikkia soittavien radiokanavien toiminta rohkaisee eroottiseen käyttäytymiseen, vaikka toisaalta ne näyttävät kantavan huolta ihmisten seksuaalisesta käyttäytymisestä. Samanlaista on myös alkoholiliikkeen valistus alkoholin vaaroista ja savukkeita valmistavan teollisuuden toistelut tupakoinnin tappavuudesta.

Me ymmärrämme yskän. Kyse on tietenkin kaksinaismoralismista. Valistajan on ehkä perusteltua olla siellä, missä ihmisetkin ovat. Onhan kirkkokin syntisten paras ystävä (haluten ehkä myös itse osallistua joihinkin mielitekojensa kohteena oleviin synteihin).

Voinko saada lahjan?

Kaksinaismoralismin veitsenterällä tasapainoilu on tyylillisesti vaikeaa. Se tuottaa helposti vaikutelman huonosta mausta ja dekadenssista, ehkä jopa perverssiydestä. Herää kysymys, olisiko valistukseen ja vastuuseen muita keinoja kuin tuo kuolon karnevaaleille tyypillinen ja pääkallohymy huulilla kareileva hauskanpito.

Muutamissa maissa valistus on saanut aikaan vastareaktioita. Esimerkiksi angloamerikkalaisessa kulttuurissa hivistä on tullut eräänlainen muoti. H&M-tavarataloketjun lanseeraamat kampanjat eivät välitykään enää varoitusmerkkeinä, vaan niistä tulee muodin osa: ”On mageeta olla poz, vaikka onkin epistä, että itse oon niin noob, ettei mulla vielä oo. Mut oon sit ernu, lol.” [Sanastoa: poz = positiivinen, epistä = epäoikeudenmukaista, noob = aloittelija, ernu = erilainen nuori, lol = laughing out loud.]

Hiv tuhoaa ihmisen biologisen vastustuskyvyn, mutta se on saanut aikaan sosiaalisen vastareaktion. Tämän merkiksi seksuaalisiin kulttuureihin on kehittynyt lahkoja, jotka tahallisesti tavoittelevat hiv-tartuntaa. Sen kannattajia kutsutaan nimellä bug chaser, kun taas asiassa auttavia hiv-positiivisia sanotaan ”lahjan antajiksi” (gift gaver). Hiv-tartunnan voi siis saada kuin mainoslahjan.

Se on jänskää. Psykologit selittävät ilmiötä ihmisten turhautumisella valistukseen ja heidän halullaan vapautua seksiin kätkeytyvästä uhasta. Nautinnon tavoittelu siis voittaisi pelon. Toisaalta tämäntapainen pelon torjunta on samanlaista kuin se, että ihminen ajaisi liikennekolarin, jotta ei tarvitse pelätä pyörätuoliin joutumista. Logiikka siis ontuu, aivan kuten jo häpeän kääntämisessä ylpeyden aiheeksi.

Logiikka on hyytävää myös monessa muussa yhteydessä. Muodin ja musiikin siivillä tapahtuva hiv-valistus ei paljonkaan poikkea siitä julistuksesta, jonka mukaan on oikein juoda viinaa, kunhan ei päihdy – on oikein polttaa tupakkaa, kunhan ei sairastu keuhkosyöpään – tai on oikein polttaa itsensä auringossa, kunhan ei hanki melanoomaa.

Nautintojen vaarallistaminen

Sen jälkeen, kun hiv muutti maamme rajojen sisäpuolelle, se on muuttanut myös monien ihmisten kehon sisään asumaan. Joka tapauksessa hiv on vieras, joka ei lähde pois. Ihminen lähtee sitä ennen. Ja se laittaa ihmisen lähtemään. Hiv itse elää kliinisen kuoleman jälkeen kehossa vielä muutaman tunnin ikään kuin kaikkivaltiutensa merkiksi.

Harmi, kuinka sinänsä inhimilliset nautinnot onkaan onnistuttu vaarallistamaan joko luonnon puolesta tai ihmisten omasta toimesta. Mistään ei voi enää nauttia ilman kammottavaa kuoleman uhkaa. Juuri tämä tekee järkiperäisesti asennoituvien ihmisten elämästä vaikeaa. Toisaalta järki voi myös helpottaa asioihin suhtautumista, mutta silloinkin se painottaa asian kuin asian riskin- ja kurinalaisuutta. Ja pohtiessaan tämän tai tuonkin ilmiön valo- ja varjopuolia voi nautintoon heittäytyminen jäädä puolitiehen. Siksi en lainkaan ihmettele muutamien ihmisten väitettyä välinpitämättömyyttä.

Suomessa on viitisentoista hellepäivää vuodessa. Niistä yksi on tänään. Pitäisikö minunkin levittää tätä äsken ostamaani kahdenkymmenen suojakertoimen aurinkovoidetta karppuiselle nahalleni lähtiessäni ulos auringonpaisteesta nauttimaan, päättäisinkö pysyä valkoihoisena, istuisinko varjossa vai ottaisinko kesästä kaiken irti?

Vaalimainosta kriittisille

Alaikäisten turvapaikanhakijoiden määrä on ollut kasvussa, sillä alle 18-vuotiaille turvapaikka poikkeuksetta myönnetään. Perheenyhdistämisohjelmia hyväkseen käyttäen koko suku on voinut sen jälkeen heilahtaa Suomen sosiaaliturvajärjestelmän rasitteeksi. Näin on syntynyt ankkurilasten ongelma.

Koska intressi maahan pyrkimiseen on vahva, suuri osa nuorista maahan pyrkijöistä on valehdellut ikänsä. Esimerkiksi Parikkalaan avatussa alaikäisille tarkoitetussa vastaanottokeskuksessa jopa kolmannes asukkaista on jo arvioiden mukaan täysi-ikäisiä. Tästä johtuu, että viranomaiset ovat koettaneet säädellä holtitonta maahanmuuttoa ikätesteillä. Vaikka jatkuva maahanmuutto ei olisikaan suotavaa, se on yritetty saada laillisille linjoille.

Eduskunnan apulaisoikeusasiamies Jukka Lindstedt on Yleisradion uutisen mukaan tehnyt päätöksen, jonka mukaan alaikäisille tehtävät ikätestit saattavat olla perusoikeuksien vastaisia. Testaaminen onkin laitettu heti miten jäihin, vaikka tulijatulva on jatkunut.

Mitään hyväksyttäviä perusteluja apulaisoikeusasiamies ei kuitenkaan ratkaisulleen esitä. Hänen mukaansa ”testejä ei pitäisi tehdä, koska niitä ei säädellä lailla lainkaan”. Ja: ”Testillä puututaan henkilön koskemattomuuteen ja yksityisyyteen”, vaikka ”ei ole mitenkään säännelty, kuka näitä testejä voi tehdä ja millaisilla menetelmillä”. Lopuksi Lindstedt lataa raudanlujan oivalluksen, jolla hakijatulvan viimeinenkin kontrollimuoto lopetetaan loogisen aukottomasti: ”Eli sääntelyn tarvetta on paljon.”

Siis jos sääntelyn tarvetta on paljon, oikeusasiamiehen mielestä on oikein lopettaa edes se testaamisen muoto, joka ylipäänsä on käytettävissä. Paikallinen poliisisetä Henry Reponen puolestaan tilittää aivan kuin häneltä olisi vedetty kalsongit jalasta: ”On toki ikävä tilanne selvittää turvapaikanhakijoiden henkilöllisyyttä, jos siihen ei ole lakiin perustuvaa toimivaltaa.” Tuolla tavalla lausuttaessa tuskin taaskaan ajatellaan, onko maahanmuuttajilla itsellään maahan saapumiseen oikeuttavaa toimivaltaa. Kun viranomaiset jäävät nyt ”odottamaan” asiasta mahdollisesti säädettävää uutta lakia, se on sama kuin palokunta lopettaisi tulipalojen sammuttamisen siihen asti, kunnes saadaan uusi laki voimaan.

Asiasta voidaan esittää muutamia vertailuja. Mikäli iän testaamisen katsotaan rikkovan perusoikeuksia, pitäisi iän tiedusteleminen kieltää kaikissa niissä yhteyksissä, joissa todistelu ei ole ehdottoman luotettavaa: esimerkiksi tupakkaa ostettaessa, rahapelejä pelattaessa, alkoholiliikkeessä tai seksuaalisessa kanssakäymisessä. Myös henkilöllisyystodistukset ovat väärennettävissä, joten ne ja niiden käyttö ovat epäluotettavampia kuin maahanmuuttajille tehtävät lääketieteelliset ikätestit, joissa tutkittavan ikä päätellään hampaista ja luuston rakenteesta.

On ristiriitaista, että viranomaiset lepsuilevat ikää koskevien selvitysten kanssa, kun kyse on maahanmuuttajista, mutta toisaalta viranomaisvalta vahtii ikärajojen noudattamista kellontarkasti esimerkiksi seksuaalista kanssakäymistä koskevissa asioissa toimittaen jokaisen, joka vilkaiseekin alaikäisen pornokuvaa, suoraa päätä linnaan. Jos esimerkiksi 17,99-vuotias alaikäinen julkaisee itsestään alastonkuvan, häntä voidaan syyttää lapsipornon valmistamisesta, hallussapidosta ja levittämisestä. Jos taas kyseessä on laiton maahanmuutto, eli turvapaikanhakija valehtelee olevansa alaikäinen, viranomaiset katsovat asiaa läpi sormien.

Suomen laki on tietenkin eri asia kuin logiikan laki. Niillä ei näytä olevan juuri mitään tekemistä keskenään, minkä melkein kaikki kansalaiset ovat huomanneet. Apulaisoikeusasiamies on tehnyt taaskin täysin pöllön päätöksen. Olisi järkevämpää valvoa maahanmuuttoa edes sellaisin keinoin, jotka ovat käytettävissä, kuin ilman mitään keinoja.

Perusoikeus?

Asiaa voidaan lähestyä vielä perusoikeuskäsitteen näkökulmasta. Poliisi tai vartijahan voi nykyoloissakin ratsata ihmisen sen kummempia kyselemättä esimerkiksi turvatoimialueella, eikä kukaan voi syyttää viranomaista yksilön koskemattomuuteen puuttumisesta. Libertaarifilosofina olen sitä mieltä, että julkisen vallan ei pitäisi puuttua ihmisten yksityisyyteen ja koskemattomuuteen niinkään paljon kuin nykyisin, vaan valtion interventiota kansalaisten integriteettiin tulisi vähentää.

Jos viranomainen ei kuitenkaan selvitä ihmisen ikää ja henkilöllisyyttä edes silloin kun hänen epäillään pyrkivän maahan laittomasti, ei kyse ole perusoikeuksien rikkomisesta. Ensinnäkin (1) oikeusasiamies on sekoittanut ihmisoikeudet ja perusoikeudet. Turvapaikkaa haetaan kansainvälisiin sopimuksiin perustuviin ihmisoikeuksiin vedoten. Perustuslailliset perusoikeudet puolestaan koskevat Suomen kansalaisia ja muita maassa jo vakituisesti oleskelevia. Maahan pyrkijällä ei sen sijaan ole kohdemaan kansalaisuutta eikä yleensä myöskään oleskelulupaa. Koska maahanmuuttaja ei ole maahan saapuessaan edes tavoitteenaan olevassa maassa vaan vastaanottokeskukseksi sanotulla ei-kenenkään maalla, josta hänet voidaan vielä käännyttää, eivät myöskään perustuslailliset perusoikeudet voi sellaisinaan koskea arvioinnin alaisena olevaa maahanmuuttajaa.

Toiseksi (2) todellisen iän selvittämispyrkimykset eivät riko perusoikeuksia, sillä paremman selvityksen puuttuessa ne antavat kuitenkin parhaan näytön, joka asiasta on ylipäänsä saatavissa. Lisäksi olisi mahdotonta, ettei asiaa selvitettäisi mitenkään.

Kolmanneksi (3) viranomaisen tehtävä on valvoa valtion ja kansalaisten edun sekä yleisen oikeudenmukaisuuden ja laillisuuden toteutumista. Suhteellisuusperiaatteen valossa ei ole oikein, että mahdollisen rikoksen (eli laittoman maahanmuuton) torjumiseen ei käytettäisi minkäänlaisia keinoja, vaikka siten voitaisiin estää laiton maahanmuutto ja siitä seuraavat mahdolliset muut turvallisuusongelmat.

Neljänneksi (4) jos turvapaikanhakijoiden vastaanottamista jatketaan, vaikka ikätestejä ei käytetäkään, se polkee kantaväestöön kuuluvien ihmisten perusoikeuksia. Yhtäältä ihmiset saatetaan eriarvoiseen asemaan, sillä ikää selvitetään esimerkiksi ravintoloiden ovilla. Toisaalta humanitaarinen maahanmuutto loukkaa kantaväestöön kuuluvien ihmisten perusoikeuksia, sillä se luo Suomeen työttömyyttä, jonka kulut lankeavat suomalaisten ihmisten maksettaviksi, vaikka lain mukaan kansalaisten työvoima on valtiovallan erityisessä suojeluksessa.

Viidenneksi (5) iän ja henkilöllisyyden selvittäminen on myös turvapaikanhakijan oma etu, sillä myöhemmin selvitessään se voi johtaa kansalaisuuden perumiseen. Niin kävi esimerkiksi Hollannista tunnetussa Ayaan Hirsi Alin tapauksessa. Hän joutui eroamaan paikallisen parlamentin jäsenyydestä, kun kävi ilmi, että kansalaisuus oli aikoinaan myönnetty väärin ilmoitetun iän perusteella.

Johtopäätöksiä

Tämänpäiväinen uutinen antaa jälleen kerran huonon näytön siitä, kuinka maahanmuuttopolitiikkaa Suomessa hoidetaan. Vihervasemmistolaisessa poliittisessa kirjallisuudessa on pitkään haukuttu länsimaisia ihmisiä ja lääketieteellistä kliinistä anatomiaa lavastaen anatomian professoreista ”kallonmittaajia ja skinejä”, kuten Pekka Isakssonin toimittamassa samannimisessä teoksessa. Todellisuus kuitenkin osoittaa, ettei tulijatulvan seulomiseen ole kovin monia keinoja. Eli jos maahanmuuttoa ylipäänsä on, pitää hyväksyä myös turvapaikanhakijoiden valikointi. Joko nykyistä käytäntöä olisi jatkettava tai laitettava rajat kiinni siksi kunnes ongelma on ratkaistu.

Eduskunnan oikeusasiamiehen päätöksestä paistaa päälle lähinnä se, että viranomaisvalta tukee maahanmuuttajien etuja suomalaisten ihmisten omien perusoikeuksien ohi. Ihmisten reaktioista puolestaan voi lukea, ettei poliittisen vallan ja viranomaisvallan harjoittamalla maahanmuuttopolitiikalla ole kansalaisten valtaenemmistön luottamusta.

Suomalaiset voivat sanoa mielipiteensä näistä asioista harvoin. Jos sen sanoo tieteessä, politiikassa tai julkisessa sanassa, sitä ei oteta huomioon, ja kriitikot toimitetaan pahimmissa tapauksissa oikeuden tuomittaviksi. Jos taas asian sanoo vaaleissa, se on poliittisen vallan käyttämistä. Taas ovat pitkästä aikaa vaalit. Käykää nyt äänestämässä – edes niitä maahanmuuttokriittisiä ehdokkaita, jotka vielä saavat toteuttaa perustuslaillista oikeuttaan asettua ehdokkaiksi vaaleissa.

Missä ongelma?

Ihmisen olemassaoloa tarkastelevassa eksistenssifilosofiassa on usein pohdittu, millä eri tavoilla ihminen voi olla läsnä toisille ihmisille. Kokemuksesta tiedämme, että läsnäolo toisten ihmisten seurassa voi olla esimerkiksi innokasta, välinpitämätöntä tai poissaolevaa. Jean-Paul Sartre kehitteli erityisesti poissaolon teemaa. Poissaololla voidaan tarkoittaa vertauskuvallisen poissaolon lisäksi myös todellista poissaoloa. Sarten mukaan poissaolon ilmiöllä itsellään voi olla oma läsnäolonsa. Silloin tuntuu, kuin ihmisen poissaolo sinänsä olisi paikalla. Esimerkiksi joku ihminen saattaa olla väkevästi läsnä juuri sitä kautta, että hän on aineellisesti poissa. Ihmiset tunnistavat tällöin hänen poissaolonsa ja muodostavat tajunnassaan mielikuvan, joka vaikuttaa konkreettistakin läsnäoloa vahvemmin.

Kyse ei ole vain tuntemuksesta. Sartren ajatus perustui Immanuel Kantin kategoriaoppiin, eli teoriaan ihmisen tajunnan rakenteesta. Hänen mukaansa ihmisen tietoisuudessa on pysyvä ominaisuus, jonka vuoksi tunnistamme, että jotakin puuttuu: negaatio. Se on yksi tajuntamme apriorisista eli kokemusta edeltävistä havaitsemisen periaatteista. Koska kaikki havainnot syntyvät tajunnassa, myös poissaolo ilmenee sille yhtä vahvasti kuin aineellinen olemassaolokin.

Euroopassa luotu filosofia on kenties maailman syvällisintä ja yhteiskuntamme kehitykseen eniten vaikuttanutta filosofiaa. Suomalaiset valitsevat pian omat edustajansa Euroopan parlamenttiin, jonka tehtävänä on toteuttaa beethovenilaisen harmonian haaveita. En kuitenkaan havise niistä tässä yhteydessä enempää, koska olen esittänyt tarkemmat analyysini jo kirjoissani.

Poissaolon teema aineellistuu nyt Suomen europarlamenttivaaleissa, kun eräs ehdokassuosikki ei ole mukana. Tarkemmin sanottuna häntä ei päästetty ehdokkaaksi. Vanhaa sanontaa mukaillen vain ”yksi on joukosta poissa”. On nähdäkseni poliittinen virhe karkottaa maahanmuuttokriitikot parlamentaarisen järjestelmän piiristä. Ja on tietysti tarpeetonta sanoa poispyyhityn nimeä, koska kaikki tietävät muutenkin, kenestä puhun. Juuri tässä poissaolon vahvuus näkyy, vaikka itse asiaa ”ei ääneen lausuta”. Vaietut puheenaiheet ja ihmiset voivat kuitenkin olla paikalla myös tukahdutettuina: kuin tuttu hahmo piilokuvassa.

EU-asiantuntijat pillipiipareina

Olen pohtinut, ketä äänestäisin tulevissa vaaleissa. Tottelisinko Helsingin Sanomien kirjoittajan määräystä, jonka mukaan ”europarlamenttiin olisi valittava ehdokkaista kyvykkäimmät”.

Tämänhän me tiedämme. Ei siellä ilman akateemista tutkintoa ja kielitaitoa pärjää. Ja muutakin osaamista kaivataan. Mutta tärkeintä olisi kansalaisten luottamus ja kyky välittää ihmisten tahto EU:n toimielimiin. Toisaalta edustajan pitäisi vastavuoroisesti selittää oman maan kansalaisille, mitä unionissa on tekeillä. Poliittisen vallan käyttöön ei kuitenkaan riitä pelkkä ukkosenjohdatin eikä palovaroitin, vaan tarvittaisiin salama.

Pitäisikö minun äänestää Helsingin Sanomien ohjeiden mukaisesti asiantuntijaa? Pitäisikö hyväksyä käsitys, että politiikanteko on taitavaa lobbausta ja verkostoitumista, joka on yksi henkisen korruptoituneisuuden muoto? – Mielestäni ei. Se, että parlamenttiin valittaisiin ”kyvykkäimmät”, tarkoittaisi että parlamentti koostuisi ennen pitkää EU-virkamiehistä. Tällöin ei keskusteltaisi poliittisista periaatteista, vaan kaikki muuttuisi pelkäksi käytännön näpertelyksi ja pikkubyrokraattien puuhasteluksi. EU:n päämääriä ei voitaisi tällöin kyseenalaistaa.

Jos virkamiehistä tehdään poliitikkoja, heiltä puuttuu kansalaisten luottamus. Ihmiset äänestävät peloissaan asiantuntijaa luovuttaen poliittisen päätösvaltansa asiantuntijavallaksi naamioidun virkamiesvallan käsiin. Eräs esimerkki virkamiehestä, joka valittiin europarlamentaarikoksi ja viimein myös ministeriksi, on Alexander Stubb. Hänellä on omien sanojensa mukaan ruusunpunainen käsitys Turkin EU-jäsenyydestä, ja hän oli valmis poistamaan viisumikäytännön Suomen ja Venäjän väliltä. Tämä on juuri sellaista idealismia, joka kertoo, kuinka pää pilvissä EU:n virkamiespoliitikot elävät.

Voisinko siis äänestää esimerkiksi kokoomuksen asiantuntijaehdokasta, Ukko Metsolaa, joka työskentelee EU-virkamiehenä ja jonka flaijerin sain käteeni Kolmella Sepällä? Metsola on innokas kansainvälisyyden ja rajattoman Euroopan kannattaja, sillä hänen vaimonsakin pyrkii EU-parlamenttiin Maltalta. Myös Stubb on naimisissa britin kanssa, ja siksipä herää epäilys, voivatko nämä edusmiehet työskennellä rehellisesti Suomen hyväksi, vai näkevätkö he EU:n vain naimakauppojen laitumena. Tätä menoa europarlamentista tulee virkamiestyöskentelyn areena, joka on olemassa lähinnä virkamiesten omaa edunkerjuuta varten. Kaikilla heillä on lisäksi ”myönteinen” EU-kuva, johon sisältyy EU:n kritiikitön laajentaminen sekä pyrkimys liittovaltioon ja yhteiseen perustuslakiin.

Poliittisten tehtävien täyttäminen virkamiehillä lisää byrokraattisuutta. Lehdistön harjoittama mielipiteiden muokkaus puolestaan on keskeinen syy siihen, miksi ihmiset ovat saaneet tarpeekseen myös median manipulaatiosta. Se on samanlaista kuin EU:n oma keskusjohtoisuus, jossa aloitteetkin tekee komissio ja päätökset tehdään ministerineuvostossa.

Laajenemisesta, perustuslaista ja maahanmuutosta

Kannattaako europarlamenttivaaleissa lainkaan äänestää, kun EU:n parlamentilla ei ole muuta kuin puhe- ja mielipidevaltaa. Vastaus kysymykseen on ”kyllä”. Nimenomaan parlamentin kautta voi ilmaista omat asenteensa. Minulla ei ole mitään EU:ta vastaan sinänsä. Tärkeintä olisikin korjata talteen EU:n myönteiset puolet ja sanoa ”kiitos, mutta ei kiitos” kielteisille. Äänestäminen on nyt erittäin tärkeää, sillä Euroopan parlamentti päättää muun muassa uusien jäsenien hyväksymisestä. Näissä vaaleissa sinä päätät siis siitä, hyväksytäänkö esimerkiksi Turkki EU:n jäseneksi.

Mitä enemmän jäseniä organisaatioihin kertyy, sitä vaikutusvallattomammiksi ne tulevat. Tämä näkyy sekä EU:ssa että Natossa. Tätä nykyä Euroopan unioni on jo täysin eripurainen. Sitä taas on yritetty korjata voimapolitiikalla, toisin sanoen pakottamalla kansalaisia hyväksymään ”Lissabonin sopimukseksi” nimetty yhteinen perustuslaki, jolla käveltäisiin kansallisten perustuslakien yli. Omasta mielestäni EU:n perustuslaki on huono hanke, jolla koetetaan korjata laajenemisesta johtuvia ongelmia. Siksi se olisi estettävä. Demokratian nimissä olisi asiasta järjestettävä kansanäänestys jokaisessa EU-maassa.

EU:n laajeneminen puolestaan on tärkeää pysäyttää kasvavan erimielisyyden välttämiseksi. EU-maat ovat jo nyt sitoutuneet niin moneen kansainväliseen sopimukseen, ettei niiden kielteisistä tuloksista ole ehditty nähdä puoliakaan. Esimerkiksi Romania hyväksyttiin EU:n jäseneksi, vaikka se ei selvästikään täytä jäsenyysehtoja, jotka koskevat taloutta ja kulttuuria: kansalaisista kolmannes elää köyhyysrajan alapuolella, ja sen vuoksi osa romanialaista kerjää nyt meidän kaduillamme ja kujillamme. Turkin EU-jäsenyys puolestaan on estettävä siksi, että Turkki on uskonnollisesti, etnisesti, kulttuurisesti ja maantieteellisesti Euroopasta erillinen alue.

EU:n sisäinen maahanmuutto on merkinnyt työpaikkojen ja työntekijöiden pakkosiirtoja. Ulkoa tuleva maahanmuutto puolestaan on johtanut halpatyövoiman käyttöön (ollessaan työperäistä) tai sosiaaliturvan kuormittumiseen (ollessaan niin sanotusti humanitaarista). Maahanmuutosta ei ole osoitettu olevan mitään hyötyä Suomen kansalaisille itselleen, ja sen vuoksi varsinkin turvapaikanhakijoina tulevien maahanmuuttoa on vähennettävä, ja kansallisten parlamenttien pitää panna maahanmuutto omin toimin kuriin.

Myöskään EU:n ulkorajojen valvontaan ei tarvita EU:n perustuslakia. Kansallisten parlamenttien oikeutta itse päättää pakolais- ja turvapaikkapolitiikasta tulisi lisätä eikä alistaa asiaa ”EU:n yhtenäiselle käytännölle”, sillä muiden maiden käsitykset eivät vastaa sitä, mitä me täällä Suomessa asioista ajattelemme. Yhtenäinen maahanmuuttopolitiikka rikkoisi pahoin kaikkien valtioiden kansallista itsemääräämisoikeutta suhteessa demografisiin kysymyksiin. Eri valtiot ovat etnografisesti, työvoimapoliittisesti ja kielipoliittisesti erilaisia, eikä maahanmuutosta voida sen vuoksi päättää EU:n yhteisillä sopimuksilla. Yhteisen maahanmuuttolainsäädännön vallitessa suomalaisia voitaisiin pakottaa ottamaan vastaan enemmän tulijoita kuin voimme tai haluamme.

Suosin suomalaista

Ukko-ylijumalien asemasta olen päättänyt kääntyä jonkin kotimaisemman masiinan puoleen. En aio tosin kertoa, kenelle annan ääneni tulevissa vaaleissa, sillä tehtäväni ei ole manipuloida omien rivieni kannatusta mihinkään suuntaan. Perussuomalaiset näyttää kuitenkin olevan tällä hetkellä ainoa puolue, jossa pystytään tekemään rakentavaa mutta terveen kriittistä EU-politiikkaa. Suurten puolueiden argumentaatio hautautuu niiden omien virheiden peittelyyn, ja ne kannattavat lähes yksimielisesti EU:n laajentamista. Sen sijaan Perussuomalaiset on varmasti tulevaisuudessakin se ryhmä, jonka kautta voidaan toteuttaa kansallisen edun valvontaa ja vastuullista yhteiskuntapolitiikkaa. Tämän olemme nähneet esimerkiksi maahanmuuttokeskustelussa.

Ongelmana on perussuomalaisten homovastaisuus, jota esiintyy lähinnä ikääntyneimpien puoluejäsenten keskuudessa. Lisäksi on mahdollista, että perussuomalaisille annetut äänet menevät kristillisen ehdokkaan hyväksi vaaliliiton sisällä, elleivät kannattajat keskitä ääniään kristillisiä tehokkaammin. Sen sijaan penkki, jolle perussuomalainen EU-parlamentissa istuisi, ei ole huonompi. Itsenäisyyttä ja vapautta tavoitteleva Libertás edustaa juuri sitä kansallisdemokraattista puoluekuvaa, joka vastaa myös omaani.

Kenties minun olisi taaskin pitänyt itse pyrkiä ehdokkaaksi. Joka tapauksessa perussuomalaisten painetussa vaalijulisteessa näyttää jääneen ikään kuin pari paikkaa tyhjäksi. Laitan tähän loppuun oman listani siitä, mitä kannatan ja vastustan Euroopan unionissa.

Ei:

– Jatkuvalle maahanmuutolle ja maahanmuuton lisäämiselle.
– Nettisensuurille ja sananvapauden näpistelylle.
– Euroopan unionin perustuslaille, joka ohittaisi kansallisen lainsäädännön.
– Kansallisvaltioiden ja kansallisten parlamenttien vaikutusvallan heikennyksille.
– Kansallisen edun sivuuttamisyrityksille.
– Euroopan unionin laajenemiselle ja uusien jäsenmaiden houkuttelulle.
– Yritystemme päätymiselle ulkomaalaisomistukseen.
– Suomalaisen pääoman karkaamiselle ulkomaisiin sijoituskohteisiin.
– Työvoiman orjuuttamiselle ja pakkosiirroille maasta toiseen.
– Suomen virallisten kielten korvaamiselle vierailla.
– Vieraiden kielten käyttövaatimuksille.
– Suomalaisten verovarojen kierrätykselle EU:n omiin propagandaprojekteihin.
– Julkisten varojen tuhlaukselle mitättömiin monikulttuurisuushankkeisiin.
– Kalliille julkisille rakennushankkeille, jotka ovat ihmisten onnesta pois.
– Opiskelupaikkojen ja korkeakouluvirkojen jakamiselle ulkomaalaisille.
– Yli- ja liikakouluttamiselle sekä tittelitaudille, joka muistuttaa Neuvostoliitosta.
– Byrokratiakeskeisyydelle ja poliittisille virkanimityksille.
– EU:ssa koulutettujen poliitikkojen omavaltaisuudelle Suomen ministerinviroissa.
– Ulkomaalaisten nimittämiselle julkisiin virkoihin Suomessa.
– Ulkomaalaisten suosimiselle työhönotossa ja suomalaisten syrjinnälle.
– Maatalouden paragrafipainajaiselle.
– Geenimuunnellulle ruoalle.
– Elintarvikkeiden laadun heikennyksille.
– Omavaraisuuden ja kotimaisen huoltovarmuuden heikennyksille.
– Ydinsähkön ostamiselle ulkomailta ja ydinsaasteiden tuomiselle Suomeen.
– Suomen Puolustusvoimien supistamiselle.
– Rajatarkastusten karsimiselle.
– Suurten EU-maiden vallankäytölle, vaikka esimerkiksi Britannia ei maksa jäsenmaksujaan.
– EU:n poliittisille pakotteille omia jäsenmaitaan (esimerkiksi Itävaltaa) vastaan.
– EU:n puuttumiselle kansallisvaltioiden politiikkaan tavalla, joka johti suurimmaksi kohonneen puolueen kieltämiseen Belgiassa.
– Korruptiolle, jonka tuloksena Euroopan unionin tilintarkastajat eivät ole hyväksyneet EU:n rahankäyttöä enää neljääntoista vuoteen.

Kyllä:

+ Rajoittamattomalle sananvapaudelle.
+ Kansalaisvapauksille ja -oikeuksille kansallisvaltioissa.
+ Yhteiselle rahalle ja yhteismarkkina-alueelle.
+ EU:n niin sanotulle kovalle ytimelle, jonka ympärillä talous toimii.
+ Autoverotuksen tason yhdenmukaistamiselle.
+ Euroopan unionin myönteisten puolien turvaamiselle ja kehittämiselle.
+ Laajenemisen pysäyttämiselle.
+ Kansanäänestyksen järjestämiselle EU:n perustuslaista kaikissa jäsenmaissa.
+ Keskittymiselle korjaamaan edut nykymuotoisesta EU:sta.
+ Natoon liittymiselle ja Georgian tilanteen välttämiselle.
+ Suomalaisten oikeudelle käyttää Suomessa vain virallisia kieliään.
+ Suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin säilyttämiselle ja tukemiselle.
+ Kansallisen edun tunnustamiselle työn ja talouden kysymyksissä.
+ Varovaisuudelle eli Euroopan unionista johtuvien turvallisuusriskien torjunnalle.
+ Energian säästämiselle.
+ Hehkulamppujen korvaamiselle energiansäästölampuilla.
+ Liettuan jäsenyysehtona olleelle Ignalinan ydinvoimalan sulkemiselle.
+ Uusien turvallisten ydinvoimaloiden rakentamiselle Eurooppaan.
+ Venäjän tekemien ympäristörikkomusten kuriin laittamiselle.
+ Hallinto- ja edustusmenojen vähentämiselle.
+ Kaikenlaisten eurooppalaisten perheiden sekä lasten hyvinvoinnille.
+ Yksilöllisten elämäntapojen hyväksymiselle ja länsimaiselle elämäntavalle.
+ Miesten ja naisten kohtelulle yksilöinä eikä sukupuolirooliensa mukaan.
+ Seksuaalivähemmistöjen hyväksymiselle myös Itä-Euroopassa.
+ Edustuskulujen verovähennysoikeuksien poistamiselle.
+ Turhien virka- ja huvimatkojen vähentämiselle.
+ Lentomatkustuksen rajoituksille ja henkilökohtaisten hiilidioksidipassien käyttöönotolle.
+ Protektionismille, sillä kilpailijamaatkin harjoittavat sitä ja koska kansallisen edun kiistäminen on joka tapauksessa valheellista.

Tärkeintä olisi nähdä EU organisaationa, jossa kukin maa voi edustaa mahdollisimman hyvin omia etujaan, eikä sellaisena liittomuodostelmana, jossa päätökset tehdään tavoitelleen jotakin kuviteltua yhteistä etua. Muutamissa asioissa, kuten ympäristönsuojelussa, yhteisen edun myöntäminen voi olla paikallaan, mutta ei kaikissa.

Hallitus lopettaa viikkojärjestelmän

Hallitus on sallimassa kauppojen ympärivuotisen aukiolon. Esityksen mukaan sunnuntaikauppa sallittaisiin kello 12-18 ja joulun alla 12-21, ja lisäksi tietyt pienemmät puodit saisivat pitää uksensa auki kellon ympäri. Kriitikot puolestaan ovat todenneet, että varsinkin kauppakeskuksissa toimivien putiikkien sunnuntaiaukiolo syö niiden erikoisliikkeiden asiakaskuntaa, joiden resurssit eivät jatkuvaan aukioloon riitä.

Ongelma ei ole kuitenkaan vain kaupallinen tai kilpailullinen. Sunnuntaikaupan vapauttaminen huonontaa työntekijöiden asemaa. Yhteistä vapaa-aikaa muiden ihmisten kanssa löytyy entistä vaikeammin, jos pyhät täytyy kuhkia töissä. Toisaalta sunnuntaiaukiolosta ei ole monillekaan suurta hyötyä. Ihminen kestää yhden päivän mainiosti pääsemättä kauppapuoteihin kukkaroitaan kuluttamaan.

Sunnuntaiaukiolojen vapauttaminen vaikuttaa eniten ihmisten elämäntapaan. Vaikutus on vahvin niiden ihmisten todellisuuteen, jotka mieltävät sunnuntain uskonnolliseksi pyhäpäiväksi. Mutta asialla on merkitystä myös muille. Mitä eroa arjella ja pyhällä enää on, jos kaikki päivät ovat myös kuluttamisen ja markkinoiden vainioilla aivan samanlaisia?

Näin voidaan sanoa, että hallitus on kumoamassa viikkojärjestelmän, ja päivistä jää jäljelle niiden numerot. Sunnuntaita ei voida erottaa maanantaista. Samalla kumoutuu myös ihmisten viikkorytmi. Se ei ehkä lisää ihmisten onnellisuutta, sillä ajattelemiseen, rauhoittumiseen ja rentoutumiseen varatut olotilat vähenevät, ja koko olemassaolo uhrataan työlle ja tuoksinalle.

Surkeinta esimerkkiä näyttää kauppojen yöaukiolo, ikään kuin lähikaupoissakin tarvittaisiin ympärivuorokautista päivystystä. Nämä ajankohdat pitäisi varata filosofialle tai lemmiskelyyn. Sen sijaan ensi vuoden alusta voimaan tuleva uudistus vain lisäisi levottomuutta.

Uudistus on esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun työ sinänsä koetaan niin pyhäksi, että sitä pitää paiskoa kellon ympäri. Jos työ on pyhää, mikään muu ei ole enää pyhää.

Toisaalta asiassa on tietysti puolensa. Ammattiliitot vetävät sunnuntaityöstä kaksinkertaista liksaa, ja formulakuskit millin pari per kisa.

Hyvää sunnuntaipäivää kaikille. Tänä aurinkoisena kevätpäivänä en halua kauppaan.

Viipyvä vedenpaisumus ja ahdistuksen anekauppa

Ei ole pitkäkään aika, kun Helsingin Sanomat raportoi jutussaan, että merenpinnan nousu voi jäädä ennustettua vähäisemmäksi. Lehti siteerasi tapansa mukaan tieteellistä Nature-lehteä, jonka kirjoittaja, professori Jonathan Bamber, ilmeisesti halusi tyynnytellä odotettavissa olevan vedenpaisumuksen tuottamaa ahdistusta.

Perusteena hänellä oli ”uusi tieto”, jota on saatu jäätiköiden alla olevan maankamaran rakenteesta sekä jäätiköiden todellisesta tilavuudesta. Myös maan painovoima on eri puolilla maapalloa erilainen, joten merenpinta ei ehkä nousisikaan mannerjäätiköiden sulamisen myötä 7–10 metriä vaan kenties vain 3 metriä (joka sekin riittäisi siirtämään parhaiden merinäköalatonttien paikkaa syvemmälle sisämaahan). Jäänmuodostus on viime vuosina myös objektiivisesti ottaen kasvanut, kuten havaitaan tästä National Snow and Ice Data Centerin raportista.

Asiasta saadaan jatkuvasti täysin ristiriitaista tietoa. Esimerkiksi tämänviikkoisen Helsingin Sanomien uutisen mukaan maapallon keskilämpötila nouseekin vuosisadan loppuun mennessä yli 5 astetta, mikä sulattaisi ainakin Grönlannin jäätiköt nopeassa ajassa.

En tietenkään edellytä, että minkään päivälehden pitäisi pyrkiä ristiriidattoman tiedon välittämiseen, sillä sanomalehtien tehtävä ei ole laatia tutkimuksia vaan raportoida tuloksista. Joskus tulokset sinänsä ovat ristiriitaisia. Mutta johtopäätösten tekemisessä lehtien tulisi olla maltillisia. Niiltä voisi toivoa ainakin jonkinlaista lähdekritiikkiä ja analyyttisyyttä. Viimeksi mainittua olen itse harjoittanut tässä. Myös tuolloisen kirjoitukseni lähtökohtana oli eräs Helsingin Sanomien uutinen.

Ehkä Helsingin Sanomissa ei ole vielä löydetty vedenpaisumusta koskevaa toimituspoliittista linjaa, mikä on kenties ymmärrettävää. Toisaalta lehden täytyy suosia esimerkiksi yksityisautoilua, sillä onhan autoteollisuus merkittävä ilmoitustulojen tuoja. Mutta toisaalta lehdessä on päätetty hyysätä vihreitä. Ja mistäpä muusta tämä kertoisi kuin ahdistuksen anekaupasta? Synnintuntoa lietsotaan maailmanlopun uhalla, ja kosmeettista pelastusta tavoitellaan ideologisella sitoutumisella vihreään liikkeeseen.

Naturalistinen ekoajattelu on kuitenkin myös sinänsä ristiriitaista. Luontoliikkeen keskeisin paradoksi on siinä, että jos ihminen on osa luontoa – kuten naturalistit katsovat – silloin myös ihmisen toiminnasta johtuva luonnon tuhoutuminen on vain osa evoluutiota. Se taas pitää hyväksyä, koska naturalistisen perususkomuksen mukaisesti luonnon laki on korkein laki.

Todellista luonnonsuojelua voisikin edustaa sellainen filosofia, joka erottaa ihmisen toiminnan luonnon ilmiöistä omaksi kulttuuri-ilmiökseen. Ekologista politiikkaa voitaisiin siten tehdä esimerkiksi hegeliläisen idealismin kautta, koska siinä ihmisen aktiivinen vaikutusvalta todellisuuteen myönnetään. Sen sijaan linkolalaisessa risuparta- & kumisaapasjalkajournalismissa ei liene kyse muusta kuin ripittäytymisen muodosta.