”Vale, emävale, tilasto”

En juurikaan rakasta spektaakkeleita, sillä omassa yliampuvassa sisällöttömyydessään ne ovat filosofian vastaisia. Olympialaiset päättyivät tänään Pekingissä. Kaikki kiittelivät kiinalaisia ”hyvin järjestetyistä kisoista”, mikä ei ole ihme, sillä ongelmat oli lakaistu maton alle. No, jokaisella suurvallalla on tietysti ongelmia, sillä vallan käyttö yleensäkin tuo ongelmia. Minkähän puolueen jäsenkirjan Pekingin pormestari ja järjestelytoimikunnan puheenjohtaja muuten olivat valinneet taskuunsa?

Minulle valtiojohtoisesta urheilukoneistosta tulee mieleen lähinnä sotakoneisto. Varsin tehokkaasti isäntämaa voittoja keräsikin, kaikkiaan 51. Uimahypyistä Kiinalle karttuneen kultamitalisuoran mursi viimeisessä kilpailussa 20-vuotias australialainen Matthew Mitcham, josta tuli myös kisojen tunnetuin homoseksuaaliksi tunnustautunut urheilija. Onnea hänelle.

Kiintoisa ilmiö urheilun piirissä on hakeutuminen kohti täydellistä suoritusta ja suorittajaa. Michael Phelpsin yksistä olympialaisista keräämät kahdeksan uintikultaa ei ole suorituksena ylitettävissä, sillä enempää jaettavaa ei ole. Todennäköisyys sille, että joku lyö Michael Schumacherin nimissä olevan kahdeksan maailmanmestaruuden sarjan F1-kilpailuissa, on äärimmäisen pieni. Roger Federerin ykkössija ATP-listojen huipulla kesti yhtäjaksoisesti neljä ja puoli vuotta, mikä on lajin peliluonteen, haastajien tasaisuuden ja sään vaihtelut sekä loukkaantumisriskin huomioon ottaen äärimmäinen suoritus. Täydellisen olennon ideaa lähestyttäessä kiinnostavaa on, milloin sellainen ilmestyy maan päälle.

Liittovaltioiden piirinmestaruudet

Suomalaisten urheiluselostajien tapa hehkuttaa myös sellaisten olympialajien seurantaa, joissa ei ollut lainkaan suomalaiskilpailijoita, herätti omassa mielessäni tietysti sympatiaa mutta myös sääliä. Se asetti kovia paineita selostamiselle!

Olympiaennätyksiä ja maailmanennätyksiä meni rikki useita kymmeniä. Esimerkiksi sadan metrin juoksussa kymmenen sekunnin alitusta pidettiin vielä Carl Lewisin aikana haamurajana, mutta nyt juostaan 9,7 pintaan, vaikka ihmisen evoluutiossa ei ole tapahtunut vastaavaa kehitystä, eikä kyseessä ole tekniikkalaji! Isäntämaa korjasi ennätysmäisesti joka kuudennen olympiavoiton, sillä sosialismissahan lyödään perinteisesti kaikki ennätykset. Tulos jää kuitenkin tilastoennusteesta, sillä 1,3-miljardinen kansa muodostaa suuremman suhteellisen osuuden maapallon koko väestöstä, eli yhden viidesosan. Näin ollen tulos ei ollut kovin hyvä. Pekingin olympialaisten mitalitilastot kertovat, että Kiina nousi Suomen ohi sijalle 12. Viisimiljoonainen Suomi on silti edelleen tilalla 13, vaikka näiden kisojen tilastoissa sijoitus oli 44.

Se, että niin sanotut suurvallat johtavat tätäkin taistoa, johtuu tietysti siitä, että kärkisijoja pitävissä Kiinassa, Yhdysvalloissa ja Venäjällä – aivan niin kuin monessa muussakin suuressa maassa – ei asu vain yhtä kansaa vaan monta kansaa. Esimerkiksi Yhdysvallat koostuu 52 eri valtiosta, ja siellä asuu afrikkalaisten ja aasialaisten kansojen jälkeläisiä, aivan kuten viidenneksi tulleessa Saksassa sekä neljänneksi sijoittuneessa ”Iso Britannian ja Pohjois-Irlannin Kuningaskunnassakin” (kuten virallinen termi kuuluu). Kuudenneksi tullut Australia koostuu sekin useista osavaltioista mutta ravistelee tilastoja sikäli, sillä Australiassa on vain 20 miljoonaa asukasta.

Olen kuitenkin mieluummin suomalainen, sillä Suomi on yhtenä kansakuntana omalla sijoituksellaan, toisin kuin edellä mainitut. Tilastoja tehtäessä harvoin kysytään, millä perusteilla tilastot oikeastaan pannaan kokoon tai minkälaisia luokitteluperiaatteita on niiden takana – tämä ihan vain huomautukseksi kvantitatiivisten arviointiperusteiden luotettavuudesta yleensä.

Erilaisena olemisen ihanuus

Universaalit urheilukisat ovat eräänlainen todiste ihmisrotujen erilaisista taipumuksista, sanottakoon tästä johtopäätöksestä sitten mitä tahansa. Itäafrikkalaiset näyttävät pärjäävän muita paremmin kestävyysjuoksussa, kiinalaiset uimahypyissä, ja keihäsfinaaleihin muilla kuin eurooppalaisilla ei näytä olevan asiaa. On tärkeää, että jokainen saa olla omaa rotuaan, mikä rasismin vastaisena toteamuksena mainittakoon.

Urheilu sisältää aina myös politiikkaa. Niitä edeltää ja seuraa usein dramatiikkaa (vrt. esim. Hitlerin ja N-liiton olympialaiset). Maailman huomion kohteena oleminen saa monet liitokset natisemaan, ja siksi myös Kiinan tapauksessa puhuttiin paljon ”avautumisesta”. Kuka olisi myöskään uskonut, että vain muutama vuosi Sarajevon talviolympialaisten jälkeen kaupunki oli tulessa. Ja Venäjälläkin on enää kaksi vuotta aikaa tilata kisaboikotteja omiin vuoden 2010 olympialaisiinsa. Lontoossa taasen nähtäneen todelliset terrorismin vastaiset olympialaiset vuonna 2012. Siihen asti kuvaruutukuulemiin.

Natoon auringonpaisteessa

Kokoomuksen taholta on esitetty viikon sisällä kaksi järkevää kannanottoa, joista ensimmäinen oli Pertti Salolaisen toteamus, että Naton jäsenyyttä olisi kannattanut hakea auringonpaisteessa, kun taas viime aikoina jäsenyys on muuttunut mutkikkaammaksi. Itse en tosin ymmärrä, mitä mutkallista Naton jäsenyyden hakemisessa olisi myöskään lievässä suojasäässä, paitsi että jäsenyyttä ei silloin ole ehkä tarjolla.

Toisen järkevän kannanoton esitti Jyrki Katainen, jonka mukaan Gruusian tapahtumat vaikuttavat suoraan Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Ja miten ne voisivatkaan olla siihen vaikuttamatta? Kaikki muut väitteet ovat pelkkää lyriikkaa. Erittäin huomionarvoinen on Kataisen toteamus, että ”Venäjän perustelut oikeudestaan puolustaa kansalaisiaan myös sotilaallisella voimalla toisen valtion alueella kylmäävät. Aika monessa Venäjän naapurimaassa on suuri venäjänkielinen vähemmistö.”

Toivoisi, että tämä mielipide näkyisi myös Kokoomuksen ja koko hallituksen suhtautumisessa niin työperäiseen maahanmuuttoon kuin maahanmuuttoon yleisesti. En voi tosin ymmärtää, miksi Venäjän täytyisi puolustaa Suomessa olevia kansalaisiaan sotilaallisella voimalla, kun kerran venäläisillä on meidän maassamme parempi olla kuin omassa maassaan, ja juuri siksihän he ovatkin täällä.

Tähän asti Kokoomuksesta on kuulunut lähinnä sen tapaista älyllistä piereskelyä, jota oivallisesti edusti Alexander Stubbin viimekeväinen toteamus, että Suomen ja Venäjän välille pitäisi saada viisumivapaus ja vieläpä kiireesti. Stubb on kieltämättä liikkunut Gruusian kriisin selvittelyssä kuin kala vedessä, mutta eipä noita maahanmuutosta johtuvia kansainvälisiä konflikteja kannattaisi ryhtyä aiheuttamaan vain siksi, että ulkoministerillemme riittäisi kriisinhallintaan liittyviä töitä tai että edam-miehet saisivat hymyillä seminaareissa.

Stubbin aiemmin edustama idealismi on juuri sellaista poliittista hyväuskoisuutta, joka panee aikaa myöten monen kansainvälisyydestä innostuneen haihattelijan maailmankuvan uusiksi ja pakottaa ihanteellisimmatkin monikulttuurisuuden lietsojat takaisin reaalipolitiikan tielle. Mutta miksi se pitäisi valita vasta erehdysten kautta, kun asiasta on myös kokemusperäistä tietoa ja hyvät vaihtoehdot voidaan valita heti? Ihmisen poliittinen muisti on noin kolme kuukautta, ja ilmeisesti siksi monikulttuurisuuteen ja maahanmuuttoon liittyvät poliittiset virheet pitää tehdä riittävän usein ja yleiseurooppalaisella tasolla. Näin löydetään jälleen riittävät syyt sodankäynnille ja lähes valmiiksi rakennetun Euroopan panemiseen pirstaleiksi.

Pessimistin elämänviisautta

Pessimistille pahin pettymys on se, jos ei petykään. Eli jos pessimisti yllättyy myönteisesti, hänen koko maailmankuvansa on vaarassa. Toisaalta tässäkin pettymyksen lajissa on ikään kuin epätoivon kipinä, sillä se vain osoittaa pessimistin elämänasenteen oikeaksi. Ja koska pessimistillä tällä tavoin on jälleen toivoa, se antaa helposti näytön pessimismin perusteettomuudesta sekä optimismin voitosta. Se taas syventää pessimistin epätoivoa ja niin edelleen. Tätä voidaan sanoa pessimistin paradoksiksi tai noidankehäksi.

Jos optimistit ovatkin ihanteineen naurettavia, sitä ovat varmasti myös pessimistit. En aina ymmärrä, miksi ihmiset ovat niin tavattoman pessimistisiä, paitsi laiskuuttaan. Viime keväänä murheen aiheena pidettiin Kemijärven sellutehtaan lakkauttamista ja Porschen ilmoitusta lopettaa autojen valmistuttaminen Uudessakaupungissa Valmet Automotiven tehtaalla. Poru oli valtavaa.

On kulunut puolisen vuotta tapahtumista, kun Kemijärvellä purettavan tehtaan paikalle nousee uusi, ja kaupunkiin ennustetaan syntyvän työvoimapulaa! Samanlainen tilanne on Uudessakaupungissa, jossa tehdas ilmoitti sopineensa amerikkalaisen luksusauton valmistamisesta Suomessa. Kärry on ekologisuuden ja ympäristöystävällisyyden taidonnäyte, todellinen hi-tech-tuote, joka antaa näytön teknisestä kehityksestä. Pessimismille ei siis ollut perusteita, ja enemmän voisikin luottaa siihen, että työ ja paikat löytävät toisensa osana taloudellista ja teknistä evoluutiota, jonka takana on vapaa liberaali kehitys ja poliittinen järjestelmä.

Se, miksi esimerkiksi Kemijärven sellutehtaan lopettamista niin paljon kurjisteltiin, johtui tietysti siitä, että paikalle tulevassa puunjalostusyrityksessä palkat ovat paljon paperiteollisuuden palkkoja alemmat. Mutta paperiteollisuuden työntekijät olivatkin käytännössä hinnoitelleet itsensä ulos eurooppalaisen teollisuuden kustannustasolta, joten korjaus tähän asiaan voisi pitää myös paperin tekemisen paremmin Suomessa.

Poliittisista virkanimityksistä

No niin. Tarja Halonen nimitti sisäasiainministeriön kansliapäällikön virkaan viran määräaikaisen hoitajan Ritva Viljasen (sd.) valtioneuvoston yksimielisen esityksen vastaisesti ja ehdolla olleen kenraali Ilkka Laitisen sijaan. Tämä osoittaa, että valtionhallinnossa mikään ei ole niin pysyvää kuin väliaikainen. Matti Vanhasen kommentoidessa, ettei päätös ”yllättänyt” häntä, asian voi ymmärtää lähinnä siltä pohjalta, että presidentti on käyttänyt nimitysvaltaansa ennenkin valtioneuvoston esityksen vastaisesti: esimerkiksi nimittäessään Suomen Pankin johtajaksi Sinikka Salon (Esko Ahon tai Ilkka Kanervan asemasta) vuonna 2000.

Älkäämme unohtako sitäkään, että Halonen nimitti myös korkeimman oikeuden presidentiksi oikeustieteen kandidaatti Pauliine Koskelon kahden tohtorihakijan ohi, joista molemmat olivat professoreja ja miehiä. Korkeimman oikeuden presidentiltä on aina aiemmin vaadittu korkein akateeminen tutkinto ja pätevyys. Ja vaikka virkaan nimitettiinkin nyt ensimmäistä kertaa nainen, todellinen tasa-arvo edellyttäisi sitä, että samaa akateemista pätevyyttä vaadittaisiin myös naiselta, mikäli hänet nimitetään virkaan. Yhteistä tapauksissa on se, että ehdolla ollut mieshakija ohitettiin naisella. Voi siis sanoa suoraan, että presidentti on puolueellinen naishakijoiden ja omien puoluetoveriensa hyväksi. Siihen, että myös tuomioistuinten toiminta on menossa pelkäksi politiikaksi, viittaa se, että Pauliine Koskelo nimitettiin viime vuonna vielä Vuoden Naiseksikin.

Puliveivausta

Ministeriöiden toiminnassa ongelmallista on usein se, että hallituksen vaihtuessa oppositiopuolueisiin kuuluvat jäsenkirjavirkamiehet lakkaavat nauttimasta poliitikkojen luottamusta. Heistä ei siis ole edistämään ministeriössä toteutettavaa poliittista tahtoa. Niinpä heidät siirretään muihin tehtäviin tai pannaan pakastimeen. Tästä voimme päätellä, että sopivin ja pätevin virkamies ei olekaan yleensä jäsenkirjavirkamies vaan puolueeton virkamies. Puolueettomia ihmisiä harvoin kuitenkaan nimitetään valtionhallinnon johtaviksi virkamiehiksi, vaan heidän pitää nauttia ”poliittista luottamusta” eli olla jonkin puolueen talutusnuorassa. Muutoin on kai vaara, että he tulevat omavaltaisiksi, sillä he tietävät muutenkin monet asiat poliitikkoja paremmin. Harva myöskään uskoo kenenkään puolueettomuuteen (edes yliopistoissa) saati valtionhallinnossa, joten virat jaettaneen tulevaisuudessakin jäsenkirjojen perusteella, mikä on harmi koko hallinnon toimivuuden kannalta.

Olen myös itse kärsinyt puolueellisista virkanimityksistä. Tosin kyse ei ole ollut puoluepolitiikasta vaan tiedepolitiikasta, jossa jyräävät paradigmat, eräiden professorien harjoittama omien oppilaiden suosiminen ja nepotismi. Ohitseni on akateemisissa virantäytöissä nimitetty useita sellaisia henkilöitä, jotka eivät ole suorittaneet edes tohtorintutkintoa saati esittäneet muuta näyttöä julkaisu- tai opetustoiminnastaan. Yhteistä yliopistomaailmalle ja politiikalle näyttää olevan naisten suosiminen.

Tupu, Hupu ja Lupu

En ota kantaa siihen, oliko Tarja Halosen päätös sinänsä oikeudenmukainen vai ei, sillä en tunne kumpaakaan hakijaa. Mutta päätöksenteon muoto vaikuttaa epäluottamusta lisäävästi. Samaan tapaanhan esimerkiksi Helsingin yliopiston kansleri Kari Raivio teki kekkoset ja nimitti viime keväänä erääseen professorinvirkaan vasta toiselle ehdokassijalle asetetun naishakijan tiedekunnan esittämän mieshakijan ohi.

Viimeisellä virkakaudellaan olevat päättäjät tulevat helposti rohkeiksi. Päätöksentekijä ottaa silloin suuren vastuun ja tekee sen yksin, mikäli asiantuntijamenettely tai esittelevä toimielin on asiasta toista mieltä. Tämä saattaa johtaa siihen, että nimittäjä laittaa niin oman päänsä kuin nimittämänsä henkilönkin alttiiksi giljotiinin terälle. Jos virkaan päätyy suopeuden tai suosimisen tuloksena, se legitimoi nimitettävän asemaa huonommin kuin se, että asialla on laajemman yhteisön tuki.

Hallituksen tulisi puhaltaa yhteen hiileen. Muussa tapauksessa on vaara, että toiminta jämähtää paikoilleen ja ihmiset kieltäytyvät hiljaisesti yhteistyöstä, kuten hallinnossa usein käy. Ja juuri siitä seuraa valtiobyrokratian halvaantuneisuus. Uskon tämän prosessin päättyneen eräänlaiseen tasapeliin, sillä myös sivuutettu hakija jatkaa korkeassa virassa, mutta prosessi oli kiinnostava perustuslakiuudistuksen sekä presidentin valtaoikeuksien kannalta. Minulle on tietenkin samantekevää, kuka mihinkin virkaan nimitetään (paitsi jos itseni nimitettäisiin), mutta täytyykö nimitettävän olla aina joku Tupu, Hupu tai Lupu?

Natoon siis

Tarja Haloselta toivoisin aktiivisuutta pikemminkin kansainvälisissä asioissa kuin kotimaan virkanimityksissä, sillä Gruusian tapahtumiin nähden hän on ollut tätä kommenttia lukuun ottamatta aivan liian hiljainen. En myöskään usko, etteivät Etelä-Ossetian tapahtumat vaikuttaisi Suomen ulkopolitiikkaan tai turvallisuuspoliittisiin linjauksiin, kuten Halonen väittää. Hän puhuu ilmeisesti omista näkemyksistään.

Tosiasiassa jokainen Venäjän rajoilla koettu konflikti tai sota lisää Nato-myönteisyyttä Suomessa – ja syystä. Presidentin kannanotto ei ole mielestäni tosi, vaan se on osa Nato-kielteistä jarrutuspolitiikkaa. Nato on ainoa organisaatio, joka kykenee auttamaan Gruusiaa, ja sen uskottavuuden takeena on ensisijaisesti Yhdysvallat. Toiseksi tulee Suomen tällä hetkellä johtama Etyj, joka koostuu yhteensä 56 eri valtiosta, mutta sillä ei ole voimankäyttömahdollisuutta, sitä sitoo yksimielisyysvaatimus, eikä päätöksillä ole myöskään juridista sitovuutta vaan ainoastaan poliittinen ”velvoittavuus”. YK:n turvallisuusneuvoston toiminnan pysyväisjäsen Venäjä taas voi pysäyttää omalla kannanotollaan, aivan kuten Etyjinkin.

Gruusialaisten vetoaminen Suomen talvisotaan ja Suomeen (joka on Etyjin puheenjohtajamaa) antavat näytön myös siitä, miten helposti Suomen kaltainen maa tulee vedetyksi kansainvälisiin konflikteihin toimiessamme kansainvälisissä organisaatiossa, vaikka se ei ole aina suinkaan meidän etujemme mukaista.

Kullan kiilto silmissä

Michael Phelpsin ilmiömäinen tapa pyyhkiä olympiakultamitalit pöydästä herättää filosofin tajunnassa kysymyksen voittamisen mielekkyydestä ja merkityksestä. Mitä järkeä on olla maailman nopein uimari eli tehdä jotain niin alkeellista ja sinänsä merkityksetöntä kuin siirtyä pulikoimalla paikasta toiseen, vaikka sitä varten on rakennettu laivoja, veneitä ja vaikka mitä? Tämän mukaan on kai tärkeää todistella jotain ja olla maailman huippu jossain sinänsä turhanpäiväisessä asiassa. Merkityksen täytyy siis löytyä tuosta todistelemisesta itsestään, ei suorituksen kohteena olevassa asiasta.

Se taas paljastaa, että urheilijat janoavat kunniaa. He haluavat nimensä historiaan. Mutta mitä historiaan oikeastaan kirjoitetaan? Pelkkä nimikö? Urheilijoiden kohdalla asia on useimmiten näin. Historiaan eivät kanavoidu heidän persoonansa eivätkä ajatuksensa, ellei sellaisina pidetä kilpailujen jälkeisiä tunnelmaväläyksiä tai heidän elämändraamaansa.

Entä maailman huomio? Miksi ihmiset haluavat nähdä voittajia ja glorifioivat heitä? Varmaankin siksi, että katsojat ikään kuin elävät urheilijoiden tuntemuksissa mukana. He voivat siis pohtia, miltä tuntuisi tai mitä merkitsisi, jos itse olisi tuossa asemassa. Minusta tuntuisi ontolta – juuri edellä mainitsemistani syistä. Filosofina olekin mieluummin olemassa vaikka kuinka pienelle piirille, kunhan tulen ymmärretyksi omana itsenäni enkä jonkin ulkoisen tai konkreettisen suorituksen kautta. Tässä syy urheilua ja kilpailuideologiaa yleisestikin koskevaan antipatiaani.

Seis! Tai mamma ampuu!

Tässä maailmassa käydään kilpailua mitä merkillisimmistä asioista, kuten esimerkiksi savikiekkojen haulikolla ampumisen naisten olympiakultamitalista. Sellainen pamahti nyt suomalaiselle, aivan kuten myös miesten ilmakiväärin olympiapronssi. Onnea.

Ampuminen Suomessa näköjään osataan. Mainiota muuten, että Matti Vanhanen jaksoi Yleisradion haastattelussa tunnustaa, ettei hänellä ollut olympiamitalien osumiseen suomalaisille osaa eikä arpaa! Asiaa tiedustelleella toimittajalla lienevätkin olleet mielessään urheilun sijasta kulttuurin areenat, toisin sanoen viimetalvinen kiista siitä, saako teattereissa paukutella pössykkää.

Tasa-arvolla politikointia – Urheilussa nyt

Sen sijaan en ymmärrä Vanhasen mielipidettä enkä toivetta siitä, että tulevaisuuden urheilukisoissa pitäisi olla tasamäärä suomalaisia nais- ja miesvoittajia. Urheilu on alue, jolla vapaa ja rehti kilpailu sekä todelliset kyvyt ratkaisevat. Lausunto antoi jälleen näytön siitä, miten sukupuolten tasa-arvoa koskevalla argumentilla koetetaan sivuuttaa todellisia ja tärkeämpiä kvalifioitumisperusteita.

Samanlainen hölmöys vallitsee Suomen Akatemiassa ja maan hallituksessa, jonka tuolit jaetaan naisten ja miesten kesken keinotekoisesti tasan, vaikka jakoperusteena pitäisi käyttää tieteellisiä ansioita tai kykyä hoitaa ministerinvirkaa. Ja koulujen alkaessa en malta olla muistuttamatta siitäkään, että juuri niillä aloilla, joilla miessukupuoli on vähemmistönä, kukaan ei tunnu olevan huolissaan miesten edustuksesta. Esimerkiksi Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksen sisäänotosta vain 15 % oli miehiä vuonna 1993, jolloin mieskiintiöt vähin äänin poistettiin. Ja lukemat ovat madelleet siitä asti alhaisella tasolla. Tässä olisi oikea korjaamisen paikka, sillä kasvatusasioissa sukupuolella on todellista merkitystä. Sen sijaan muualla tasa-arvon takeena pitäisi olla periaate: ansiot ratkaiskoot – sukupuoli älköön vaikuttako.

Maailmassa menevät turhan usein sekaisin ne kuuluisat puurot ja vellit: suunnittelemisen katsotaan olevan osa tekemistä, poliitikko katsoo olevansa laillisuutta valvova poliisi, poliisi tekee politiikkaa ylittämällä valtuutensa sekä katsomalla saavansa kaiken anteeksi, kunhan ”tarkoitus on hyvä”. Eikä kukaan näytä osaavan erottaa edes arvoja ja normeja toisistaan.

Absurdiassa

Yle esitti eilen mainion dokumentin siitä, kuinka Unkarin ja Neuvostoliiton vesipallojoukkueet kohtasivat vuoden 1956 Melbournen olympialaisissa ja mihin se johti. Neuvostoliitto oli olympiakisojen aikaan miehittänyt väkivaltaisesti Unkarin siellä tapahtuneen vastavallankumousyrityksen vuoksi. Niinpä urheilu muuttui sodaksi myös vesipalloaltaassa, jossa Neuvostoliiton ja Unkarin joukkueet pelasivat vastakkain semifinaalissa. Neuvostoliittolainen urheilija mukiloi tuolloin Unkarin parhaana pidetyn hyökkääjän altaassa niin pahoin, että uhri joutui poistumaan paikalta verissä päin, ja ottelu keskeytettiin Unkarin johtaessa Unkarin voittoon. Kansannousun tielle lähtenyt maa voitti lopulta olympiakullan, mutta puolet joukkueesta tarttui sille tarjottuun tilaisuuteen loikata maasta, ja joukkue hajosi.

Myös Pekingin olympialaisilla on poliittinen luonne, sillä ne pidetään rautaesiripun takana, ja jo pelkkiin avajaisiin liittyi peittelyä ja valheellisuutta, kuten TV-kuvan mallintamista. Edelleen on syytä paheksua myös Kiinan miehitystä Tiibetissä sekä Kiinan Sudanille antamaa aseapua mutta samalla toivoa Kiinalle hyvää jatkoa tiellä liberaaliin demokratiaan ja vapaaseen markkinatalouteen. Sellaista anarkokapitalismia, joka on käynnissä Venäjällä, kukaan tuskin Kiinaan haluaa.

Monella urheilijalla on vuoden 2008 olympialaisissa aivan samanlainen tilanne kuin unkarilaisilla vuonna 1956. Myös naapurimaamme Venäjän reunoilla tapahtuu, kuten aina: Georgiassa tukahdutetaan separatismia, mutta Venäjä on ryhtynyt tukemaan Georgiasta itsenäistymään pyrkivää Etelä-Ossetiaa sodalla, ja tietäähän sen, kenen syliin pieni maakunta ajautuu, jos se itsenäiseksi pyrkii. Alue kiinnostaa suurvaltoja, koska siellä kulkee öljy- ja maakaasujohtoja (joita meidän maassamme ei onneksi paljon ole), ja niinpä myös Yhdysvaltojen ja EU:n kiinnostus kohdistuu juuri tuolle alueelle – Georgian onneksi. Muutoin saattaisi olla, että Georgiasta ei puhuttaisi paljon mitään, ja nimen puolesta tavallinen amerikkalainen voisikin olettaa, että Georgia on jokin Yhdysvaltojen osavaltio, joka on saanut nimensä George Washingtonin mukaan. Suomeksihan maan nimi on Gruusia.

En voi taaskaan ymmärtää Matti Vanhasen lausuntoa siitä, että Suomi pyrkii pysymään tasapuolisena ja konfliktin ulkopuolella. Siinä, missä Gruusian presidentti Mihail Saakašvili sanoi CNN:n haastattelussa maansa olevan nyt samassa tilanteessa kuin Suomi talvisodassa 1939, Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov puolestaan antoi tv-haastattelussa ymmärtää, että Suomi olisi tukenut Venäjän toimia. Ja varsin lähellä totuutta hän omassa valheellisuudessaan olikin, ainakin sikäli, että maamme johdon asettuminen vastustamaan Venäjän hyökkäystä on jäänyt täysin mitättömäksi. Vai mitä tuumitte Vanhasen sanoista: ”En lähde luonnehtimaan tämän konfliktin syitä tai syyllisiä. Eikä myöskään pitäisi tässä suhteessa tehdä vertailuja ainakaan Suomen puolelta. Jokainen tilanne on aina erilainen.” Toivoisi, että Tarja Halonen suomisi nyt Venäjää yhtä ankarasti kuin Yhdysvaltoja sen hyökättyä Irakiin, mutta ei: kyse onkin suomettumisesta.

Reaalipolitiikkaa

Me suomalaiset elämme onnen sydämessä ja olemme ainoa Venäjän naapurimaa, jossa on näin korkea elintaso. Ei ole itsestään selvää, että kun Sony tai Samsung esittelee jonkin uutuusmallinsa, sitä saa seuraavana päivänä suomalaisista kaupoista. Monessa Itä-Euroopan maassa ei tarvitse edes haaveilla litteistä televisioista tai iPodeista, sillä kaupasta saa korkeintaan Turkissa valmistettua Beko-kuvaputkitelevisiota, joka maksaa paikallisen työmiehen vuosipalkan. Kanat juoksevat pihamaalla, kuttu syö ruohoa, joku eukko yrittää kasvattaa keräkaalia, ja lämmitykseen käytetään kuivattua lehmänlantaa. Tällainen pienoishelvetti meidän maassammekin vallitsisi, jos suomalaiset eivät olisi laittaneet päättäväisesti hanttiin Talvi- ja Jatkosodassa. Arvostatko siis Sinä laajakuvatelevisiotasi ja 3G-kännykkääsi, vai katsotko maailman tapahtumia mieluummin Beko-televisiosta jossakin paskaisessa vajassa, joka on kyhätty kokoon aaltopellin kappaleista?

Gruusiassa meneillään olevat tapahtumat pakottavat myös kaikkein ihanteellisimpia monikulttuurisuuden puolestapuhujia takaisin niin sanotun reaalipolitiikan tielle, joka tunnustaa lähinnä valtapolitiikan ja kansalliset edut. Niinpä todellisuus panee monen idealistin maailmankuvan terveellä tavalla uusiksi.

Gruusian tapauksesta opimme, miten tärkeää pienen kansan on puhaltaa yhteen hiileen ja kuinka tärkeää yksituumainen kansallismielisyys on näissä asioissa. Myös Suomen venäläistäminen on lopettava, ennen kuin joku Lavrovin tapainen saa päähänsä, että Suomessa asuvat 50 000 (ennusteen mukaan pian 100 000) venäläistä on vapautettava vieraista vaikutteista ja koko Kymi saatettava rauhanturvatoimena Venäjän haltuun. Sitten saatetaan saada ampuma-aseille käyttöä muuallakin kuin olympialaisissa.

Hölynpölympialaiset

Kerroin eilen uudesta teoksestani Enkelirakkaus, jossa tarkastelen muun muassa olympialaista uimastadionia ”heteroseksuaalisena pienoisyhteiskuntana”. Koska kahdeksikkoa pidetään Kaukoidässä onnennumerona, eiliselle päivälle (8.8.2008) ajoitettiin myös Pekingin olympialaisten avajaiset.

Omien tarkastelujeni kohteena olivat tosin Helsingin vuoden 1952 olympialaisten näyttämöt, jotka ovat edelleen aktiivisessa käytössä, ja Helsingin olympialaisia onkin usein luonnehdittu ”viimeisiksi oikeiksi olympiakisoiksi” – siinä määrin vieraantuneeseen kehollisuuskäsitykseen kyseinen kilpailuideologia on noita antiikin ajoilta tunnettuja tapahtumia ohjannut. Mutta dopingin kaltaisissa vääristymissä ei ole suinkaan asian ydin. Se piilee myös siinä, miten heteroseksistinen koko urheilun välittämä suhde ihmisen kehollisuuteen on. Ja lisää asiasta voitte lukea kirjastani.

Urheilu on politiikkaa

Pekingissä järjestettävät olympialaiset ovat pitkälti irtautuneet alkuperäisestä olympia-aatteesta. Esimerkiksi eiliset avajaiset sisälsivät myös poliittista propagandaa. Varsinaisiksi propagandakisoiksi näitä kisoja tuskin voisi kuitenkaan sanoa, sillä Kiina pyrkii aktiivisesti eroon ongelmistaan, joista keskeisin on kommunismi. Monet pulmat varjostivat kisoja jo etukäteen. Eniten huomiota sai tietysti soihtukulkue, jota vastaan suunnattiin ihmisoikeusjärjestöjen kampanjoita. Erään merkin maailman reaktioista muodostivat boikottiuhat. Nicolas Sarkozy uhkasi jättäytyä yleisöaitiosta pois, kun taas Matti Vanhanen kiirehti lupautumaan kisoihin ennen kuin kukaan muu ehti ottaa koko asiaan kantaa. Molemmat päätyivät lopulta paikalle, ja boikotit kuivuivat kasaan, kun niiden ennakolta vaikuttava protestiefekti oli saavutettu.

Kiinalla on edessään monia ongelmia. Yhden muodostaa Tiibet, jolle tosin Kiina itse on vielä suurempi ongelma – ja käytännössä koko kiistan ainoa trouble maker. Kiina haluaisi irrottautua kommunismista liberaalin ja demokraattisen valtiojärjestelmän hyväksi, mistä kertoo Kiinan päämiehen luonnehdinta, että tavoitteena on ”harmoninen” yhteiskunta. Mutta kommunismin kaltaisesta totalitarismista voi olla vaikea hankkiutua eroon nyt, kun se näyttää toimivan kohtalaisen hyvin väestöjen hallitsemisen välineenä. Kiinan elintarvikehuollolle välttämätöntä syntyvyyden säännöstelyä tuskin olisi mahdollista toteuttaa vapaassa demokratiassa, vaan se vaatii jonkinlaista pakkovaltaisuutta.

Väestönkasvu onkin Kiinan merkittävimpiä ongelmia, ja siitä sikiää myös suuri ympäristöongelma. Kiina luokitellaan edelleen kehitysmaaksi, ja maaseudulla eletään agraarisissa ja kurjissa oloissa. Jos Kiina siirtyisi vapaaseen markkinatalouteen, se ajautuisi vielä suurempiin ongelmiin kuin Venäjä, jossa kukoistavat samat ongelmat. Venäjän ongelmista suurin on demokratian puuttuminen, mutta Kiinassa vallitsevat lisäksi vielä suuremmat ihmisoikeus- ja saasteongelmat, demografiset ongelmat ja ulkopoliittiset pulmat.

Yhtäällä on Tiibet ja toisaalla pieni Taiwan, joka saattaa kommunismin kaatuessa voittaa ideologisen kiistan, ja syytä on muistaa myös se, että Kiina toimittaa aseita Sudaniin, jossa käydään veristä sotaa. Niinpä Yhdysvallat katsoi asiakseen näpäyttää Kiinaa avajaisissa laittamalla jonkun sudanilaisen pakolaisen kantamaan USA:n lippua. Kuten sanottua: avajaisille ominainen pullistelu on propagandaa suuntaan tai toiseen, ja Kiinassa asiat kuin asiat saavat poliittisen luonteen. Yleisö lienee määrätty taputtamaan erityisesti Kiinan ideologisiksi vihollisiksi tai nimenomaisiksi ystäviksi määritellyille valtioille, sillä niin alleviivatun kohteliasta oli eräiden joukkueiden vastaanotto.

Mielestäni Suomen keihästoivot tekivät ajattelemattomasti menemällä sanoutumaan irti Tiibetin puolesta esitetystä ihmisoikeuksien manifestista. Siihen olisi kannattanut ottaa myönteinen kanta, tosin vasta mitali kaulassa, jolloin huomio olisi suurempi ja ajoitus oikea.

Hitlerin vuoden 1936 olympialaisista kului alle vuosikymmen perinpohjaisiin ”uudistuksiin”, ja Moskovan vuoden 1980 olympiakisoista kesti runsaan vuosikymmenen mittainen aika kommunistisen järjestelmän kaatumiseen. Olympialaisilla näyttää olevan enteellistä merkitystä. Saa nähdä, miten Kiinassa käy.

Kiinalainen juttu

Kiinalla on tietysti takanaan loistava kulttuuri. Avajaisissa useasti viitatun Konfutsen sijasta olisi siteeraamisen kohteeksi mielestäni paremmin sopinut toinen kiinalainen filosofi, Laotse. Antiikin Kiinassa nämä kaksi kilpailivat keskenään 600 luvulla ennen ajanlaskumme alkua. Konfutse tunnettiin laillisuutta edustavan koulukunnan puhemiehenä, ja hän ajoi lähinnä ylimystön arvoja, kun taas Laotse tunnettiin maanläheisestä ajattelustaan. Häntä pidetään myös kaikkien aikojen ensimmäisensä anarkistifilosofina. Hänkään ei Sokrateen tavoin kirjoittanut mitään, vaan kirjuri seurasi häntä aina autiomaahan asti, jonne hän vetäytyi kuolemaan.

Tunnetuimpia Laotsen lauseista on ajatelma, joka sanoo, että ”älykäs hallitseminen näyttää hallitsemattomuudelta eli vapaudelta”. Sen jatkoksi voi liittää lainauksen maailman ensimmäisenä pidetystä ”anarkistisesta manifestista”, joka sekin on lähtöisin Laotselta:

”Mitä enemmän maailmassa on lakeja ja rajoituksia,
sitä köyhemmiksi ihmiset tulevat.
Mitä julmempia ovat ihmisten aseet,
sitä enemmän on pulmia maassa.
Mitä terävämpiä ja juonittelevampia ihmiset ovat,
sitä enemmän tapahtuu outoja asioita.
Mitä enemmän sääntöjä ja ohjeita,
sitä enemmän varkaita ja rosvoja.”

Yllä mainittujen havaintojen vuoksi Laotse suosittaa, että hallitsijat omaksuisivat seuraavat oppilauseet omiksi toimintaperiaatteikseen:

”Siis luovun vallasta, ja kansani kokee uudistumisen.
Nautin rauhasta, ja kansasta tulee rehellistä.
En tee mitään, ja kansakunta rikastuu.
Luovun pyyteistäni, ja kansa palaa hyvän ja yksinkertaisen elämän pariin.”

Eikö tämä sopisi ohjeeksi myös Kiinan nykyjohdolle?

Sateenkaariolympialaiset?

Itse seuraan mieluiten vain Gay Gameseja eli gay-olympialaisia, joille Kansainvälinen olympiakomitea ei ole tosin myöntänyt olympialaisten statusta eikä oikeutta käyttää olympiarenkaita. Sen sijaan se on ominut koko aatteen ja symbolit itselleen. Gay-olympialaisista mustasukkaisena KOK:n puheenjohtaja Jacques Rogge mainitsi avajaispuheessaan kyllä olympia-aatteen riippumattomuuden rodusta, sukupuolesta, ihonväristä ja monista muista seikoista, mutta ei seksuaalisesta suuntautumisesta.

Tämä on ironista, sillä näyttämönä toimineen stadionin reunukset oli koristeltu sateenkaaren värisin grafiikoin, eli seksuaalivähemmistöliikkeen tunnuksena toimiva sateenkaarilippu oli sittenkin paikalla. Olympialaiset sinänsä ovat eräänlainen homoliike. Olympialaisilla on homoeroottinen taustansa antiikin Kreikassa ja miesten keskinäisessä alastonurheilussa. Sen sijaan meillä homoilla ei taida olla paljoakaan tekemistä nykyisen kilpailuideologian eikä kilpaurheilun vaatiman välineellisen kehollisuuskäsityksen kanssa.

Neljän vuoden välein järjestettävissä gay-olympialaisissa vallitsee mielestäni paremmin tuo antiikin kisoista tuttu olympiahenki. Gay Gamesit eivät kiellä olympialiikettä ottamasta mallia meiltä, ja antiikin Kreikassa aseetkin laskettiin kisojen ajaksi. Seuraavat Gay Gamesit järjestetään vuonna 2010 Colognessa.

Enkelirakkaus

Kuten jo aiemmin lupasin, olen julkaissut jälleen uuden kirjan: Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena. Kirja on pääteokseni, ja sen esittely löytyy tästä.

Teoksen julkaisija, Books on Demand GmbH, toimii Saksassa, jossa kirja painetaan, ja sitä jakelevat lähes kaikki Suomessa toimivat kirjakaupat, kuten adlibris.com, akateeminenkirjakauppa.com, bookplus.fi, suomalainen.com ja suurikuu.fi. Teosta välittävät kirjastoille BTJ Finland Oy ja kirjakaupoille Kirjavälitys Oy. Kirjan ilmestymispäivä on Taiteiden yönä 22.8., mutta se näyttää olevan jo saatavissa ainakin nettikirjakaupoista.

Ai niin. Mitä kirja käsittelee? Tällä kertaa tarkastelen filosofian, tieteen, uskonnon ja erotiikan yhteyksiä. Tulkitsen asioita niin, että tiede ja filosofia ovat suureksi osaksi sublimoitua seksuaalisuutta. Sen, millaisesta seksuaalisuudesta eri yhteyksissä on kyse, voitte lukea 574-sivuisesta kirjastani.

Mikäli seuraavat kysymykset kiinnostavat, kannattaa ehkä lukea kyseinen teos:

– Filosofian ensimmäinen homomurha: oliko uhrina Sokrates vai Jeesus?

– Millä tavoin kristinuskon ja islamin kahtiajaot seuraavat heteromiesten oidipuskompleksista ja miksi homovastaisuutta ei tavata hindulaisessa eikä buddhalaisessa perinteessä?

– Ovatko kristillinen ja kartesiolainen dualismi vain saman asian käänteispuolia – entä uskonnot ja tiede?

– Miten homoseksuaalien poliittinen identiteetti ja arvomaailma poikkeavat heteroseksuaalisen arvomaailman ympärille rakentuvasta poliittisesta järjestelmästä?

– Kuinka olympialainen uimastadion kuvaa heteroseksuaalista valtakulttuuria pienoisyhteiskuntana?

– Mitä eroa on direktiivisellä ja reflektiivisellä ajattelulla, ja miten ne liittyvät homoseksuaalien ja heteroseksuaalien asenteisiin sekä persoonallisuuteen?

– Kuinka naturalismi, egoismi ja utilitarismi seuraavat heteroseksuaalisesta valtakulttuurista?

– Millaisia ristiriitoja luonto- ja ympäristöliikkeisiin sisältyy, ja mitä ne mahdollisesti salaavat?

– Mitä tarkoitetaan ekokatastrofin intimiteetillä?

– Sisältävätkö tiede ja uskonnot torjuttua homoseksuaalisuutta tai homoseksuaalisuuden torjumista ja miksi?

– Millä tavoin Hitlerin homoseksuaalisuudesta ja homoseksuaalien joukkotuhosta vaikeneminen muodostavat avaimen koko holokaustin ymmärtämiseen?

– Mikä asema feminismillä on seksuaalivähemmistöjä koskevan filosofian osana?

– Millä eri tavoilla seksuaalisuus on vaarallistettu yhteiskunnassa, ja missä yhteyksissä tuo vaarallistaminen näkyy?

– Miksi se, jonka mielestä myös Pihtiputaalla voi tulevaisuudessa elää avoimena homoseksuaalina, on epärealistinen, kun taas se, joka luottaa kansainvälisen homovaltion toteutumiseen, on todellisuudentajuinen?

Vastaan muun muassa näihin ja moniin muihin kysymyksiin psykoanalyyttisesti painottunutta filosofian tutkimusta soveltaen: tuloksena uudenlainen kokonaistulkinta filosofian historian seksuaalisista jännitteistä.

Kirjan ohjehinta on 39,90 euroa, mutta yllä mainitut nettikirjakaupat näyttävät välittävän sitä jopa runsaan kolmen kympin hintaan, mikä alittaa teoksen tuotantokulut! Koska kirjani painos jää joka tapauksessa pieneksi, sen hinta ei tulevaisuudessa laske, sillä demand-julkaisuna se ei tule alennusmyynteihin. Joten kannattaisiko hankkia tämä keräilyharvinaisuus?

Mannerheim ihmisten edessä

Seta palkitsi vapautuspäivillään Jenni Vartiaisen tämän laulusta ”Ihmisten edessä” ja jakoi niin sanotun kunniarotan Raimo Ilaskiven ja Gustav Hägglundin kesken. ”Ihmisten edessä” onkin kaunis biisi, mutta sen ilosanoman soisi toteutuvan myös todellisuudessa. Nykyisessä arkitodellisuudessa on harvinaista, että homoja tai lesboja kävelee käsi kädessä yhtään missään.

Luulen myös, että ”Ihmisten edessä” ei olisi mennyt läpi levy-yhtiöissä eikä radiokanavilla, jos siinä olisi puhuttu miesten välisestä rakkaudesta. Biisi soineekin radioissa vain siksi, että laulaja on nainen. Siten sen voi mieltää kertovan lähinnä naisten rakkaussuhteesta, jonka myös homoihin vihamielisesti suhtautuvat heteromiehet voivat hyväksyä ja kokea jopa kiihottavana. Niinpä katson, että todellinen vapautuminen ei ole vielä edes puolitiessään.

Ja Ilaskiven ja Hägglundin Mannerheim-mielipiteistä olen lausunut käsitykseni jo aiemmassa blogissani, joten oikeaan osoitteeseen menivät rotat ja myrkyt.

Jos kunniamainintoja on tapana antaa nimenomaan heteroille, minun mielestäni kunniarotan olisi voinut myöntää niille feministeille, jotka ovat saaneet aikaan sen, ettei miehillä ole enää juuri mitään oikeuksia sen enempää viranomaismenettelyissä kuin ihmisten edessäkään. Esimerkiksi tässä eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisussa selostetaan, miten eräs Helsingin yliopiston miespuolinen sosiaalipolitiikan professori oli mennyt virka-asemaansa, sähköpostiaan ja titteliään käyttäen nuhtelemaan erästä kaupungin sosiaalityöntekijää (nainen) siitä, että tämä oli ollut puolueellinen tehdessään huoltajuutta koskevia ratkaisuja eronneen naisen hyväksi ja tämän entistä miestä vastaan. Nähdäkseni professori oli tehnyt rohkeasti ja aivan oikein, mutta eduskunnan oikeusasiamies antoi hänelle siitä huolimatta huomautuksen.

Naisten vallankäyttö onkin merkittävä osa viranomaistoiminnan yleistä olemusta. Milloin olette nähneet naisten viimeksi kärsivän viranomaisten kohtelusta? He pikemminkin näyttävät nauttivan byrokratiasta, kun taas miehiä kohdellaan viranomaiskäytännöissä usein huonosti. Niinpä olisin itse mielelläni antanut asiallisen tiedon omenan jyväskyläläiselle miestutkijalle, Henry Laasaselle, joka kirjassaan Naisten seksuaalinen valta (Multikustannus, 2008) osoitti, että naiset tukevat toisiaan erilaisissa hyväsisarverkostoissa, toimivat toistensa eduksi viranomaismenettelyissä ja siirtävät haltuunsa varallisuutta ja tuloja perheissä.

Aikana, jolloin Judith Butleria jumalanaan palvova feministinen liike katsoo, että sukupuolikin on vain ”neuvottelua, politiikkaa ja siteeraamista”, on hyvä palauttaa mieleen J. F. Kennedyn virkaanastujaispuheessaan esittämä lause: ”Meidän ei pidä pelätä neuvotteluja mutta ei myöskään neuvotella pelosta.” Tämä siis kommenttina niille feministeille, jotka moittivat jatkuvasti miehiä mutta itse suhtautuvat kaikkiin miesten esittämiin rakkauden- ja huomionosoituksiin lähinnä seuraavankaltaisin repliikein, joista täyttyvät niin internetin chat-huoneet kuin työpaikatkin: ”En anna!”, ”En eti mitään!”, ”Varo, jos yritätkin miellyttää!” ja niin edelleen.

Ei vara venettä kaada...

... jos on varaa veneeseen. Mutta joskus vene voi kaataa varallisuuden. Kimi ja Tarja kilpailevat nyt muskeliveneillään, kun tasavallan presidenttiä kuljettamaan rakennettu Kultaranta VIII otettiin käyttöön. Yhdeksäntoistametrinen jahti on vain kymmenisen jalkaa lyhyempi kuin Räikkösen 72-jalkainen paatti, mutta se maksoi 1,9 miljoonan euron loppusummallaan ainoastaan runsaan puolet formulatähteä kyyditsevän venhon hinnasta. Hyvä kauppa?

Kun maassa oli lamaa ja kurjuutta 1970-luvulla, Kekkonen teki symbolisen eleen ja vaihtoi Cadillacinsa Saabiin. Se antoi kansakunnalle viestin, että poliittinen johtaja tietää, missä mennään. Nytkin Eurooppa elää Yhdysvalloista leviävän laman kynnyksellä, ja ajan kysymys on, milloin 1990-luvun alkupuolen romahdus toistuu. Myös parikymmentä vuotta sitten Suomen kansa ja poliittinen sekä taloudellinen johto elivät yli varojensa roiskien rahaa muun muassa luksusveneisiin, joissa pääoma ei tuottanut juurikaan lisäarvoa.

Moralisointia voidaan tietenkin pitää tylsänä, ja onhan valtiovieraiden kyyditsemisessä oltava jokin taso. Tätä osoittaa esimerkiksi ruotsalaisen museoaluksen äskettäinen vierailu Helsingissä. Mutta maassamme on myös ihmisiä, jotka asuvat pysyvästi veneiden alla. Todellisen poliittisen suuruuden ja kansansuosion voisi saavuttaa vain vaatimattomuudella, ja siksi suosittelen sitä kaikille.

Nyt, kun Finnjetkin menee rautanauloiksi, kukaan tuskin kaipaa 1970-lukua takaisin. Mutta selvää on, että Suomi ei pärjää myöskään muskeliveneiden sarjassa, sillä suurvaltojen johtajat voivat aina tuoda paikalle lentotukialuksensa. Elegantimpaa voisikin olla valtiovieraiden kuljettaminen jollain puuveneellä, johon liittyy romantiikkaa, ja siihen Suomen kaltaisella maalla on aina sekä varaa että mahdollisuus.

Sarkastista on, että samalla, kun Helsingissä kärsitään asuntopulasta, kaupungissa on puutetta purjevene- ja muista satamista. Katajanokan laiturissa nuo suomalaisten raharikkaiden suurveneet vievät sadoin metrein tilaa, eivätkä niitä tunnu edes käyttävän muut kuin kannella liikkuvat puunaajat. Liian suuret veneet ovat Suomen vesillä epäkäytännöllisiä, ja se on nähty useasti. On tietysti vaikea sanoa, millä paatilla presidenttiä ja presidentti-instituution arvovieraita pitäisi kuskata, kun Suomen merivoimatkin ovat lähinnä nimelliset. Joka tapauksessa Yhdysvallat on luopunut presidentin veneestä kokonaan, ja sen viimeiseksi käyttäjäksi jäi Jimmy Carter.

En tiedä, olenko täysin mielikuvitukseton ihminen, mutta itse en ole oikein koskaan osannut orientoitua sen enempää muskeliveneiden kuin -autojenkaan maailmaan, saati niiden havittelijaksi. Sen sijaan lähtiessäni loppuviikosta Juhannuksen viettoon mieleeni tulee jotain aivan muuta, kuten Pave Maijasen ”Lähtisitkö”-laulun säkeet: ”Lähtisitkö silloin kanssani järvelle / sulle sukeltaisin helmen valkean / istuisitko kanssani keskipenkille / vastaisitko hellään suudelmaan.” Hyvää Juhannusta kaikille!