22. helmikuuta 2019

Perussuomalaisten maahanmuuttopoliittinen ohjelma julkaistu


Perussuomalaiset julkaisivat tänään maahanmuuttoa käsittelevän vaaliohjelman. Maahanmuutosta on tullut politiikan keskeinen aihe, sillä maahanmuuttoa koskevista nykyratkaisuista riippuu, millaisessa Suomessa eletään 10, 20, 30 tai 40 vuoden kuluttua. Mikään maa ei ole entisensä, jos sen kansakunta vaihdetaan tai väestön koostumusta suuresti muutetaan.

Jussi Halla-aho kiinnitti avauspuheenvuorossaan huomiota siihen, että kansalaisten enemmistön mielipiteet ovat selvästi linjassa puolueemme kantojen kanssa koskien esimerkiksi maahanmuuttoa, ilmastonmuutosta ja taloutta, mutta suuri osa heistä äänestää muita puolueita, joilla on asioista aivan toisenlainen näkemys. Puolueemme tänään julkaisema tutkimus perustuu TNS-gallupilla tehtyyn kyselyyn, jossa otos oli hieman alle 1300.

Omasta mielestäni muiden puolueiden olisi nyt vaalien alla rehellistä kertoa, mistä rahat kaikkeen hyväntekeväisyyteen ja moraaliposeeraukseen otetaan, tai sitten sanoa suoraan, että niiden ohjelmat ovat pelkkää hämäystä. Unelma ei voi olla poliittinen ohjelma. Ristiriitaista poliittista viestintää on tapana sanoa poliittiseksi propagandaksi ja sen takana olevaa aatetta ideologiaksi.

Työmies Putkonen nosti esiin, että Helsingin Sanomien toimittajan Jukka-Pekka Raesteen mukaan Perussuomalaisten pitäisi saada yli 100 kansanedustajaa toteuttaakseen omat tavoitteensa. Tämä näyttää toteutuvan, jos suomalaiset äänestäisivät todellisten arvokantojensa ja tilaisuudessa esiteltyjen gallup-tutkimusten mukaisesti.

Puolueemme kannatus on joka tapauksessa nousussa, mitä osoittaa Helsingin Sanomien tällä viikolla julkaisema tutkimus. Lehti tulkitsee nousun johtuvan ”vihasta” ja otsikoi, että ”tavalliset keski-ikäiset ihmiset ovat nyt vihaisia”.

Mutta eivät ihmiset vihaisia pelkästään ole, vaan järkeviä. Suuntaus on ymmärrettävä. Mitä lähemmäksi vaaleja tullaan, sitä selvemmäksi kansalaisille käy, mitkä ne todelliset vaihtoehdot ovat, kun vastuullista politikkaa kaivataan, ja ketkä ovat tarjolla tämän maan asioita hoitamaan.

Yleisradion Ari Hakahuhta otsikoi maahanmuutto-ohjelman julkaisemista koskevan juttunsa sanoin ”Perussuomalaisten vaaliohjelmassa maahanmuuttovastaisuus on pääteema”. Tämä on Yleltä silkka vale, sillä Perussuomalaiset eivät vastusta maahanmuuttoa kokonaisuutena. Asia piti tulla selväksi Riikka Purran esitelmästä, jossa hän selvästi alleviivasi, että puolueemme vastustaa sosiaalietuusperäistä haittamaahanmuuttoa. Ylen uutisointia voi kuvata niin, että Ylen vaaliohjelmassa perussuomalaisten vastaisuus on pääteema.

Sitä, mitä asioille voisi tehdä, olen käsitellyt omassa poliittisessa ohjelmakirjassani ”Kuinka Suomi korjataan? Arvopohja ja kokonaisvaltainen ratkaisu” (2019), jonka voi ladata PDF:nä täältä, täältä tai täältä.

Maahanmuuttoa käsittelen kirjani neljännessä luvussa. Maahanmuutto on teemana myös ensi tiistain ”Koko kansan politiikkamessut” -ohjelmassa Radio Vapaassa Helsingissä klo 17. Aiempia lähetyksiä voi katsella täältä.

Puolueen tämänpäiväisen julkaisutilaisuuden voi katsella kokonaisuudessaan tästä.




Jukka Hankamäki
FT, VTT
Tutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

14. helmikuuta 2019

Ystävänpäivän tietovuoto: Vaalikirja





Ystävänpäivän megapaljastuksena ilmoitan tietovuodosta.

Olen julkaissut vaalikirjan nimeltä Kuinka Suomi korjataan – Arvopohja ja kokonaisvaltainen ratkaisu.

Voitte ladata teoksen kampanjasivuiltani PDF:nä. Lataaminen on ilmaista, ja verkkokirjaa voi kopioida ja jakaa niin paljon kuin bittiavaruutta riittää Creative Commons 4.0 -lisenssin mukaisesti (nimeä, ei-kaupallinen, ei-muutoksia, kansainvälinen).

Otan kantaa lähes kaikkiin politiikan osa-alueisiin ja osoitan, että me perussuomalaiset emme ole mikään yhden asian liike. Katson ajavani kaikkien suomalaisten etuja ja asioita sekä tilitän, mikä se suomalainen arvopohja oikein on.

Miksi sitten kirja? Siksi, että minulla on tapana perustella näkemykseni. Argumentaatio on kaiken poliittisen vaikuttamisen käytäntö. Politiikkaa tehdään nimenomaan sanan voimalla.

Eräs tunnettu poliitikko sanoi aikoinaan, että samaa mieltä olevalle perusteleminen ei kannata, sillä hän on jo samaa mieltä, ja erimielisen kanssa siitä ei ole hyötyä, koska hän jää erimieliseksi kuitenkin. Osoittakaamme tämä epätodeksi.

Kirjassa infoa siitä, miten aion toimia politiikassa suomalaisten hyväksi. Tasa-arvoa suomalaisille!

13. helmikuuta 2019

Uusi ratio-ohjelma: Koko Kansan Politiikkamessut


Aloitimme Radio Vapaassa Helsingissä uuden ohjelmasarjan ”Koko Kansan Politiikkamessut”.

Ensimmäisessä lähetyksessä 12.2. puhuimme valtamedian puolueellisuudesta ja siitä, mihin vaihtoehtoista uusmediaa tarvitaan.

Kanssani studiossa on Marko Ekqvist. Lähetyksen voi jälkikäteen kuunnella YouTubesta. Radio kuuluu Helsingissä ja Uudellamaalla taajuudella 97,1 MHz ja Internetissä kaikkialla, minne nettilangat kantavat. Olemme linjoilla tiistaisin ja torstaisin noin klo 17–18, ja jatkossa lähetykseemme voi myös soittaa. Radiobuffi tässä. Jos oheinen video ei avaudu blogissa, voit klikata YouTubeen ja katsella sen siellä. Kyseessä on siis näköradio.


11. helmikuuta 2019

Kaikesta riittää pulaa, paitsi unelmahötöstä


Olen alkuvuoden aikana kierrellyt kutsuttuna kansanedustajaehdokkaana eri korporaatioiden lobbaustilaisuuksissa. Viime viikolla oli vuorossa EK:n, Keskuskauppakamarin, Perheyritysten liiton ja Suomen Yrittäjien järjestämä ”Maalikone 2042” -tapahtuma, joka pidettiin Musiikkitalossa.

Puhujiksi oli kutsuttu Risto ”EK” Penttilä, Päivi Räsäsen löytö Päivi Nerg ja kansanedustajan työn vapaaehoisesti jättävä vihreiden Antero Vartia.

Risto Penttilä Maalikone-tapahtumassa 5.2.2019 ”Steve Jobsina”.

Nergin esitelmän sisällöksi taisi jäädä, että byrokratiaa on karsittava, kun muualta ei voida enää ottaa. Virkamiesparkojen kannalta kova päätös johtuu huoltosuhteen, työllisyysasteen ja työn tuottavuuden lohduttomuudesta tilanteessa, jossa verotus on jo optimoimoitu tuottavimmilleen, velanotto on tapissaan ja leikkauslista on loppunut leikatessa.

Tulevaisuuden visioiminen kuumottaa monia, sillä tulevaisuus näyttää synkältä eikä myönteistä jaettavaa ole. Tämä johtuu tietenkin maailman väestönkasvusta, joka on juurisyy kaiken asian riittämättömyyteen ja aikamme Angstin keskeiseen koettuun uhkatekijään: ilmastonmuutokseen.

Kukaan ei kuitenkaan ottanut kantaa tähän Suomen vaikutusvallan ulottumattomissa olevaan väestöpoliittiseen perusongelmaan eikä sen seurausilmiöön, eli hallitsemattomaan siirtolaisuuteen, joten tilaisuus sai jatkua harmonisen haaveilun hyminässä.

Tämä oli väärin, sillä juuri ennen vaaleja olisi aika purkaa kaikki se hyvä, jota maahanmuuttoon todella liittyy. Nyt olisi nimenomaan aika paljastaa, mitä myönteistä eri puolueet näkevät maahanmuutossa, eikä salailla asioita! (Aiheesta tarkemmin täällä.)

Sen sijaan Antero Vartia (vihr.) messusi arvojen muutoksesta ja päätti puheensa huikeisiin julistuksiin, joiden mukaan maailma on aivan fantastinen verrattuna siihen, mitä se oli ennen. Hänen mukaansa maailma voisi olla vieläkin parempi, kunhan päästäisiin eteenpäin ”ylimenokaudesta”, jonka kuluessa uhkatekijän paremmalle huomenelle aiheuttavat ”trumpit ja orbánit”. Vartian mukaan vain mielikuvitus on muutoin rajana tulevaisuudelle...

Hän ei (monien muiden tavoin) näytä ymmärtäneen, että ”trumpit ja orbánit” ovat merkki kulkemisesta väärään suuntaan ja halusta kääntää kurssi. Kansallismielisyys ja protektionismi kertovat vain länsimaisen keskiluokan halusta pitää elämäntavastaan ja kulttuuristaan kiinni. Siinä ei ole mitään vikaa, väärää eikä tuomitsemista, paremminkin ymmärtämistä.

Sen sijaan pyhimysmaisia julistuksia tahtoo vaivata se yhteinen piirre, että ne sisältävät moraaliposeerusta ja hyvesignalointia, joiden tuloksena maa katoaa monien alta.

Kunnianhimoisissa väitteissä, että Suomen pitää olla ”ilmastonmuutoksen torjunnan kärkimaa” ja esimerkki koko muulle maailmalle, voi nähdä perusteetonta sublimaatiota ja narsismia, jotka kertovat väärästä itsensä ja asemansa ymmärtämisestä, niin kuin nyt sekin, että Suomen pitäisi kulkea eturintamassa hiilen käytöstä luopumisessa.

Palautettakoon mieleen muutama fakta. Suomen kasvihuonepäästöt olivat Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2017 vain 0,175 prosenttia maailman kokonaispäästöistä, joten sillä ei maailmaa pelasteta, vaikka suomalaiset lopettaisivat hengittämisen kokonaan.

Suomen vaikutus maailman ilmaston tilaan katoaa jo mittausvirheeseen tai tilastovaihteluun. Niinpä Suomen ei pitäisi hirttää myöskään talouttaan eikä teollisuuttaan ilmastodirektiivien eikä ympäristösertifikaattien noudattamiseen, saati tavoitella ympäristönsuojeluorgasmeja kantamalla almuja ilmastopoliittisiin synninpäästörahastoihin, jotka muistuttavat kierosta rangaistusfetisismistä.

Hiilestä luopumiseksi on kiirehditty myös Helsingissä aivan turhaan, sillä Helsingissä toimivat Euroopan ympäristöystävällisimmät hiilivoimat, ja Itä-Euroopan hiili kannattaisi käyttää niissä eikä esimerkiksi Puolan paljon saastuttavissa voimaloissa.

Entä sitten nokivasaroita ja painekattiloita muodikkaammaat ”biotalous” ja ”kiertotalous”? Nekin edustavat niin sanottua kallista säästämistä.

Kallis säästäminen johtuu muun muassa EU:n kurjasta jätedirektiivistä (2018/851), jonka mukaan yhdyskuntajätteistä pitää kierrättää 55 prosenttia vuonna 2025 ja 65 prosenttia vuonna 2035. Taaskin sinivihreän politiikan punainen hedelmä.

Kierrätyksen pitäisi kuitenkin tuottaa enemmän kuin se kuluttaa ollakseen taloudellisesti ja ekologisesti kannattavaa. Samoin tuulivoiman pitäisi tuottaa vähintään omat alkuehtonsa, niin kuin kaiken energiantuotannon. Energiantuotanto on nimittäin alkutuotantoa, jonka pitäisi ylläpitää vähintään itsensä, jotta siitä voisi olla pohjaksi muulle tuotantoelämälle.

Sen sijaan subventioiden Suomessa toimitaan kuten DDR:ssä, jossa syötettiin hevosille leipää, koska se oli rehuviljaa halvempaa valtion avustustoiminnan vuoksi.

Ei siis tarvitse kiitellä myöskään vihreiden Krista Mikkosen innostusta siitä, että sijoittajatkin ovat lähteneet ”vihreän talouden” perään. Se, että pankkiiriliikkeet ovat perustaneet tuulivoimarahastoja, ei ole seuraus mistään eettisyydestä vaan siitä, että setelinvihreät sijoittajat ovat eurojen kuvat silmissään lähteneet tavoittelemaan valtion tuulivoimaan tuhlaamia tukia. Ne puolestaan karkaavat pasaatituulten paratiisisaarille.

Jos taas tuulivoima tuottaa oman itsensä, sen tukeminen on mieltöntä. Tätä nykyä Suomen valtio tukee tuulivoimaa noin kahdella miljardilla, joka vastaa valtiovarainministeriön virkamiesryhmän vaatimusta seuraavan vaalikauden taloudellisesta sopeuttamistarpeesta. Myös maahanmuuttoon budjetoidut suorat kulut ovat noin 1,4 miljardia vuodessa, eikä kestävyysvaje totisesti katoa sillä, että huoltosuhdettamme rasittavien vähäosaisten lisäksi otetaan maahamme lisää vähäosaisia.

Suomen ei pidä suhtautua EU:n määräyksiin orjallisesti, vaan kaikessa energiantuotannossa ja kierrätyksessä olisi ehdoksi asetettava se, että toiminta on taloudellisesti mahdollista.

Vain mielikuvitus näyttää olevan todellakin rajana sille, kuinka hyveellinen saa olla.

”Suomi vuonna 2042” -paneeli.
Harmonian hyminässä näkyi taaskin se, kuinka helppoa on olla samaa mieltä arvoista, mutta eri mieltä keinoista, joilla niitä voidaan tavoitella. Niinpä ei pidä paikkaansa se anteliaan Anteron ja erilaisten Niinistöjen laajalti viljelemä näkemys, että arvoista vallitsisi suuri erimielisyys. Oikeasti eripura leimahtaa keinoista sekä siitä, kenen tai keiden aarrearkusta tuo poliitikkojen tavoittelema moraalikarisma pitäisi maksaa.

Kuinka helppoa onkaan olla samaa mieltä esimerkiksi kokoomusta edustaneen Antti Häkkäsen näkemyksestä, että kaikki jaettava yhteiskuntaamme tuotetaan yrityksissä ja että siksi sinivalkoista omistajuutta pitäisi tukea?

Samaan aikaan kokoomus kuitenkin ajaa yhdessä keskustan ja sinisten kanssa läpi sote-uudistusta, jonka tuloksena julkisen terveydenhuollon palveluita yksityistettäisiin yrityksille, joiden omistajuus puolestaan on ulkomaista, ja verovaroja karkaisi muiden kansantalouksien tilinpäätöksiin, juuri niille paratiisisaarille, joiden vihreitä rantoja tuuli alati hyväilee.

Näin käy ennen pitkää myös alan kotimaisille firmoille, kun Suomessa haudotut kultamunat fuusioidaan yksi toisensa jälkeen ulkomaisiin suuryrityksiin, ja taaskin ovat ”arvot” ja keinot ristissä.

Maalikone-tapahtuma oli talouden ja teollisuuden organisaatioiden yritys kanavoida ääniä kokoomukselle ja vihreille tekemällä vaaleista ilmastovaalit (”Suomi ilmastopolitiikan ykkösmaaksi”).

Tämä näkyi korporaatioiden luomassa vaalikoneessa, jonka kysymykset ehdokkaille oli aseteltu niin, että parasta prestiisiä suodattuisi kokoomuslaisille ja vihreille.

Käytin tilaisuudessa tallennetun puheenvuoron, kun pohdittiin, missä Suomi on seuraavan kvartaalin jälkeen, vuonna 2042. Vastaukseni oheisella videolla.

.

9. helmikuuta 2019

Mitä ajattelen perustulosta?


Olen seurannut huvittuneena perustulosta käytyä keskustelua. Taannoin se oli punainen vaate kaikille muille puolueille, paitsi Vihreille. Perustulo miellettiin vastikkeettomaksi ja oleiluun kannustavaksi patjoille ruokinnaksi.

Sitten kävi ilmi, että itse asiassa nykyinen työttömyysturva- ja sosiaalietuusjärjestelmä sisältää niin paljon kannusteloukkuja, että juuri se ohjaa vastikkeettomaan oleiluun ja passiivisuuteen.

Pahin osatekijä nykysysteemissä on toimeentulotuki, joka leikkautuu lähes heti, jos ihmisparka saa vähäistäkin tuloa tai hänellä on ”helposti rahaksi vaihdettavaa omaisuutta”.

Tämä ohjaa ihmisiä hankkiutumaan varattomiksi kuin fakiirit ihan vain saadakseen toimeentuloa jokapäiväisiin juokseviin menoihinsa. Järjestelmä, joka kannustaa köyhyyteen ja kurjuuteen, ei tue toimeentuloa vaan haittaa sitä.

Esittelin jo teoksessani Työttömän kuolema Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan mallin, joka perustuu Milton Friedmanin teoksessaan Free to Choose esittelemään negatiiviseen perustulojärjestelmään.

Sen idea on, että perustulo, joka vapauttaa ihmiset arvotuotantoon (työn lisäksi myös muuhun toimintaan ja esimerkiksi opiskeluun) aktivoi ihmisiä eikä passivoi nykyjärjestelmän tavoin.

Tässä muodossa perustulo ei olisi mikään vastikkeettomuuteen ohjaava järjestelmä vaan järjestelmä, joka vapauttaisi ihmiset tuottamaan hyötyä itselleen ja vastiketta yhteiskunnalle.

Nyt, kun perustulokokeilu on maalissa ja Kelan sosiaalipoliitikot ovat saaneet haudotuksi tulokset, on kiintoisaa, että tutkimusprofessori Olli Kangas pitää mahdollisena nimenomaan negatiiviseen tuloveroon perustuvaa järjestelmää!

Se on perusidealtaan samanlainen kuin malli, jonka suuntaviivat esittelin jo vuonna 2005 Yliopistopainon julkaisemassa kirjassani ja jota olen edelleen täsmentänyt kolmanteen painokseen 2015 mennessä.

Ennen hätäisten johtopäätösten tekoa suosittelen perehtymään ehdotukseeni yksityiskohtaisesti; se sisältää nimittäin progressiivisen veromallin, jossa tarkoin asemoidut leikkurit takaavat, ettei perustuloa päätyisi vuorineuvoksille eikä Westendin kotirouville, jotka olisivat oikeutettuja perustuloon Osmo Soinivaaran (vihr.) nyt jo historiallisen kuuluisassa mallissa.

Oman mallini kautta ei kylvettäisi rahaa entistä enempää, mutta rahan kohde vaihtuisi. Ansiosidonnaista päivärahaa saavan hammaslääkärin toimettomuus ei ole yhteiskunnalle sen arvokkaampaa kuin työmarkkinatuella sinnittelevän työttömän. Myös ansiosidonnaisista etuuksista suurimman osan maksaa valtio. Perustulolla korvattaisiin korkeat työttömyysetuudet.

En kannata töiden teettämistä työttömyysetuuksilla, mutta minimipalkkasäädösten vuoksi se ei olisi mahdollistakaan. Toisaalta en myöskään tue järjestelmää, joka estää kaiken toiminnan ja velvoittaa olemaan passiivisena palkkioksi sosiaaliturvasta. Niinpä toimintaan kannustava ideani on perusteltu.

Perussuomalaiset väläyttivät yleistuloa uudessa talous- ja sosiaalipoliittisessa ohjelmassaan. Tämäkin idea on perimmältään samanlainen kuin sosiaalietuuksien tilkkutäkin korvaava järjestelmä, jonka esittelin kirjassani.

Useiden medioiden ehdokkaille suuntaamissa vaalikonekyselyissä on tiedusteltu harhaanjohtavasti ”vastikkeettoman kansalaispalkan” kannatusta. Kysymys sisältää ennakko-oletuksen, että jokin muu kuin nykyinen perusturvajärjestelmä olisi vastikkeeton. Kuten jo totesin, nykyinen perusturvajärjestelmä on taatusti vastikkeeton, sillä se suorastaan kieltää kaiken toiminnan ja rankaisee siitä.

Yhteiskuntatieteilijänä teenkin tarkan eron sen välillä, milloin perusturvajärjestelmä olisi ”kansalaispalkka”, suora perustulo, käänteisen tuloveron kaltainen perustulo tai sitä vastaava ”yleistulo”. Myös muiden olisi syytä nämä erot huomata, sillä kyse on usein jopa vastakohdista.

Keneltäkään tuskin on voinut jäädä huomaamatta, että kuilun reunalla sinnittelevä Keskusta koettaa kohottaa kannatustaan nostamalla takuueläkettä ja puhumalla perustulon puolesta. Vaikuttaa siltä, että kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tulossa peruskiveksi.

Ideani suosion kasvuun on myös syy: negatiivinen tulovero on mahdollista toteuttaa reaaliaikaisen tulorekisterin ansiosta.

Pari huomautusta loppuun.

Ensinnäkin, olisi tavattoman helppoa nostaa takuueläkettä satasella, koska se ei toisi mitään lovea valtion menoihin. Tätä kannatan perussuomalaisena voimakkaasti. Nykyisinhän pientä eläkettä saavat joutuvat turvautumaan asumistukeen ja toimeentulotukeen, eli menot valtiolle ovat lähes samat mutta byrokratia moninkertaista.

Toiseksi, usein valitetaan asumistukien korkeutta ja väitetään, että asumistuet ohjaavat vuokria nousuun. Fakta: asumistukia ei ole koskaan nostettu etupainotteisesti, vaan vuokria on korotettu edellä, jolloin asumisen tukia on jouduttu nostamaan parin vuoden viiveellä perässä. Syy: vuokrien hintasääntely puuttuu, ja neuvotteluvaraa tason alentamiseksi ei ole. Näin ollen ainoa keino alentaa asumistukimenoja olisi vuokrien hintasääntelyn palauttaminen. Sen sijaan asumistukia alennettaessa ongelmaa purettaisiin väärästä päästä.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Filosofi, sosiaalipsykologi
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki


Kirjallisuus

Friedman, Milton ja Rose Friedman, Free to Choose – A Personal Statement. New York: Harcourt, 1980.
Hankamäki, Jukka, Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan. 3. painos, alkut. 2005, Yliopistopaino. Norderstedt: Books on Demand, 2015.
Soininvaara, Osmo, Hyvinvointivaltion eloonjäämisoppi. Helsinki: WSOY, 1994. 

8. helmikuuta 2019

Miksi Perussuomalaisten kannatus nousee?


Kuten monet ovat huomanneet, kannatuksemme on nousukiidossa. Ylen eilen julkaiseman gallupin mukaan Perussuomalaisten puoluekannatus on nyt 12 prosenttia. Viime kuussa Ylen kannatusmittaus antoi tulokseksi 10 prosenttia, jossa siinäkin oli nousua.

Ylen joulukuun ja tammikuun gallupeissa kannatuksemme nousi yhteensä 4,9 prosenttiyksikköä. Kannatuksemme on siis nousujohteista. Myös Helsingin Sanomien teettämä tutkimus on antanut samansuuntaisia tuloksia.

Nousujohteisuutta kuvaa se, että Ylen tutkimusperiodin viimeisten kahden viikon luvut osoittavat yli 13 prosentin ja viimeinen viikko lähes 14 prosentin kannatusta. Vielä runsaat 36 prosenttia meille edellisissä eduskuntavaaleissa äänensä antaneista pohtii kantaansa, joten gallupkannatukseksi muunnettuna potentiaalinen kannatuksemme voi saada vielä 6,5 prosenttiyksikön lisäyksen. Tätä kautta on mahdollista saavuttaa 18,5 prosentin kannatus ja pääministeripuolueen asema.

Näin selittyy vaalimatemaattisesti se, mistä ne jytkyt tehdään. Mutta peruskysymys: miksi kannatuksemme ylipäänsä nousee? Selityksiä on vähintään 5, joista käytän nimitystä kirkastuminen.

1. kirkastuminen: Vaalien lähestyessä huomio alkaa kiinnittyä politiikan sisältöihin. Kansalaisille ei riitä pelkkä sanahelinä ”arvopohjasta”, vaan ihmiset haluavat politiikalta myös konkretiaa. Suomalaiset eivät halua, että heidän työllään ansaitsemasta palkasta kannetuilla tulo-, perintö-, auto-, energia- ja monilla muilla veroilla elätetään suurta joukkoa sosiaalietuusperäisiä maahanmuuttajia. Suomalaiset eivät hyväksy myöskään talouttamme ja teollisuuttamme kuristavaa ilmastopolitiikkaa, joka on maailman mittakaavassa ympäristötehotonta mutta vaarantaa tehokkaasti työpaikat.

2. kirkastuminen: Kansalaisille on käymässä selväksi, että jos haluaa vastustaa maahanmuuttoa, rangaistusfetisististä ilmastopolitiikkaa ja siihen liittyvien synninpäästörahastojen keruuta sekä puolustaa suomalaisten itsemäärämisoikeutta, sananvapautta ja mahdollisuuksiamme käyttää poliittista valtaa omassa maassamme, me olemme siihen ainoa toimiva mahdollisuus. Muut puolueet ovat alistuneet orjallisesti Brysselin komentoon ja toteuttaneet muun muassa ympäristödirektiivit ja sertifikaatit fundamentalistisesti välittämättä siitä, että kaiken toiminnan täytyy elättää vähintään itsensä ollakseen sekä ekologisesti että taloudellisesti mahdollista. Myöskään maahanmuutto ei sitä tee.

3. kirkastuminen: Ministeriryhmän eroaminen puolueesta kesällä 2017 ei enää aiheuta hämmennystä. Kansalaisille on tässäkin suhteessa selviämässä, mitkä ne todelliset vaihtoehdot ovat. Eduskuntaryhmän keinotekoinen jakautuminen on osoittautunut muutaman aktiivipoliitikon lähdöksi omille teilleen. Nykyisestä näkökulmasta tapaus saattoi vahvistaa luottamusta meihin, sillä pysyimme linjoillamme, vaikka muut puolueet vaativat meiltä jotain aivan muuta kuin hallitusohjelmaa tehtäessä oli sovittu. Pysyimme uskollisina äänestäjillemme, ja tulos näkyy.

4. kirkastuminen: Puolueemme kannatuksen perusmotiivit eivät ole mihinkään kadonneet. Ne pysyvät voimassa niin kauan kuin EU:n ongelmat, Schengenin läpikulkusopimus, liittovaltiopolitiikan junttaaminen, kansallisen itsemäärämisoikeuden murentaminen, EU-jäsenmaksujen kiskonta, byrokratian kasvattaminen, maahanmuuton ja monikulttuurisuuden lietsominen sekä kotimaahamme köyhyytenä ja velkaantumisena heijastuvat ongelmat jatkuvat. Koska näille ongelmille ei näy loppua, meitä tarvitaan. Tätä osoittaa kansallista etua puolustamaan syntyneiden puolueiden kasvu kaikkialla muuallakin Euroopassa. Toukokuussa käytävien europarlamenttivaalien vaikutuksesta nämä asiat kirkastuvat entisestäänkin.

5. kirkastuminen: Luotettavia gallup-tuloksia aletaan saada vasta kun tiedetään, ketkä ovat puolueiden ehdokkaina. Tästä on saatu tietoa vasta viime aikoina. Koska Perussuomalaiset ei ole populistipuolue vaan asiantuntemukseen perustuva järkipuolue, on kansalaisten mahdollista valita listoiltamme juuri niitä henkilöitä, joilla on todellista pätevyyttä politiikassa toimimiseen. Vaikeina aikoina ei tarvita lavalaulajia, missejä, urheilusankareita, TV-kuuluttajia eikä muitakaan poppareita, joiden (omalla tavallaan ansiokas) julkisuus on pelkästään populistista. Nyt tarvitaan poliitikkoja, joilla on tietoa ja ymmärrystä yhteiskunnan perusrakenteesta ja siitä, kuinka asioita hoidetaan ja miten maailma oikeasti toimii. Niinpä me emme tarjoa Danny-show’ta vaan vastuullista politiikkaa. Jotakin voi lukea myös täältä.

Mihinkään henkselien paukutteluun ei ole kannatusvärähdyksestä huolimatta kuitenkaan aihetta, vaan lähestymme jatkuvasti kansalaisia hattu kourassa.

Yhteisiä asioita tässä ajetaan, vaikka muut puolueet ovat pyrkineet meidät eristämään.

Aatetta jaloa ja alhaista mieltä!


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas Helsingissä

7. helmikuuta 2019

Perussuomalaisten talous- ja sosiaalipoliittinen ohjelma julkaistu


Perussuomalaiset julkaisivat tänään talous- ja sosiaalipoliittisen ohjelmansa ”Työmiehen tuumaustunnilla”. Matti Putkonen toi aluksi esiin, että valtiontalouden seuraavan vaalikauden ”sopeuttamistarve”, eli kestävyysvajeesta johtuva leikkaustarve, on noin 2 miljardia euroa. Summa on kuin sattumalta sama, jonka valtiovarainministeriön virkamiesryhmä esitti tavoitteeksi alkuviikosta (noin 500 miljoonaa vuodessa).

Putkonen muistutti, että Suomen valtion tuulivoimaan puhaltamat tuet ovat myös noin 2 miljardia. Mikäli tuulivoima tuottaa itsensä, sitä ei tarvitse tukea. Edelleen jatkuvat tuet ovat merkki siitä, että tuulivoima joko ei kannata tai valtio syytää rahaa tuulimyllyjen pyörittämiseen turhaan.

Omasta puolestani tiedän, että kaiken energiantuotannon pitää tuottaa vähintään itsensä voidakseen toimia pohjana muulle tuotannolle. Tuulivoima ei ilmeisesti niin tee, sillä sitä tuetaan koko ajan, ja ”käynnistysavustuksiksi” tarkoitetut tuet ovat muuttuneet pysyviksi. Myös muissa yritystuissa on karsimisen ja uuden kohdentamisen varaa.


Puheenjohtajan tervehdys

Puheenjohtaja Jussi Halla-aho piti mahdottomana sosiaalidemokraattien esittämää yhtälöä, jossa lisättäisiin vanhusten hoivatukea ja jatkettaisiin samanaikaisesti sellaista maahanmuuttoa, joka tuo maahamme vähäosaisten lisäksi lisää vähäosaisia.

Myöskään omasta mielestäni näistä vaaleista ei voi tehdä hoivavaaleja ratsastamalla ”minimihoitajamitoituksella” eikä eläkeläisten köyhyysloukulla.

Meidän perussuomalaisten mielestä on tärkeää asettaa etusijalle Suomen huono-osaiset, kun pohditaan sosiaaliturvan jakamista. Ja sellaistahan ei voida jakaa, mitä ei ole ensin tuotettu. Sosiaaliturvaan tarkoitetut varat pitää kohdentaa jatkossa niille kansalaisille, jotka ovat suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tuottaneet.

Filosofian kielellä sanottuna tämä on meritokraattisen, eli ansioon perustuvan, oikeudenmukaisuuskäsityksen mukaista. Kannatan esimerkiksi itse takuueläkkeiden nostamista tasolle, jolla eläkeläisten ei tarvitsisi enää turvautua asumistukeen eikä toimeentulotukeen. Valtiolle tämä olisi lähes nollasummapeli, sillä nykyisin valtio maksaa eläkeläisille aivan saman rahamäärän, mutta byrokratia on kolminkertaista.

Halla-aho muistutti myös lapsiraiskauksista ja Juha Sipilän ”vaihtoehtoisesta historiasta”, jolla hän on selitellyt asiaa poliittisessa retoriikassa. Puheenjohtaja Halla-ahon mielestä myöskään sote-uudistus ei menisi nappiin, sillä yksityisten yritysten tavoite on tuottaa liikevoittoa.

Myöskään minun pieneen päähäni ei mahdu, kuinka palvelujen yksityistäminen voisi tulla ostopalveluina edullisemmaksi kuin se, että julkinen valta itse tuottaa palvelut. Sitä paitsi sosiaali- ja terveyspalveluja tarjoavien yritysten johtoon ja hallintoon on ilmaantunut huomattava määrä kokoomuksen, kepun, demarien ja vihreiden poliittisia edustajia...

Mikäli rahaa ei ole jaettavaksi liike-elämän periaattein toimiville sote-palveluille entistä enempää, se mikä joustaa, on henkilökunnan palkka. Tai sitten suomalaiset sairaanhoitajat ja terveydenhoitajat vaihdetaan ulkomaiseen halpatyövoimaan. Tässä valossa sote-uudistuksen kannattajien lausunnot terveydenhoitohenkilökunnan asioiden ajamisesta ay-tasolla vaikuttavat tekopyhiltä.

Halla-ahon mukaan myös sosiaalidemokraatit, jotka nyt ratsastavat vanhustenhoidon ahdingolla, olivat jo viime hallituksessa leikkaamassa kuntien valtionosuuksia ja siten pahentamassa tilannetta.

Hoitajamitoituksen nostaminen 0,7:ään maksaisi noin 225 miljoonaa, mutta Suomi käyttää tänäkin vuonna huomattavasti suuremman summan maahanmuuttajien vastaanottoon ja kotouttamiseen.


Politiikka on onneksi valintoja

Poliittinen suunnittelija Riikka Purra korosti puolueen sosiaalipoliittista ohjelmaa esitellessään, että sosiaalipalveluja, tukia ja yhteiskunnan resursseja jaettaessa on etusijalle asetettava suomalaiset. Hänen mukaansa hyvinvointiyhteiskunta ei ole sellainen, jossa kaikki ihmiset työskentelevät julkisella sektorilla, syövät maksalaatikkoa ja äänestävät demareita.

Muotoilu on melko samanlainen kuin oma formulointini, jonka mukaan hyvinvointiyhteiskunta ei ole sellainen, jossa kaikki suomalaiset asuvat hoivakodissa ja ovat täysin retardeja tai köppelehtivät työpaikoille rollaattorien tai kainalosauvojen turvin, mikäli muistin tueksi ottamiensa pillerien turvin jaksavat.

Suomalaisen yhteiskunnan ei pidä olla sellainen, jossa pulassa oleva 95-vuotias joutuu odottamaan palveluintegraatiota, palveluseteliä, kielitaidotonta lääkäriä tai verkkoyhteyttä asioidakseen digitaalisesti diabeteksen tai diastolisen ongelmansa mittaamiseksi jonkun halpatyömarkkinoilta palkatun diakonissan kanssa.

Perussuomalaisessa unelmayhteiskunnassa opettajan ei tarvitse olla sosiaalityöntekijä, poliisi eikä tulkki vaan opettaja, eikä vammaisia myydä parhaan tarjouksen tekeville firmoille. Minusta tuntuu, että hyvinvointiyhteiskunta meillä oli jo, mutta sitä kohti on laukaistu matkalla virittyvä yksityistämistorpedo.

Maahanmuutto on heikentänyt suomalaisen yhteiskunnan hyvinvointisektoria, eikä se ole suinkaan mikään ”yksi asia”, vaan asia, joka säteilee vaikutuksiaan talous-, koulutus-, kulttuuri- ja turvallisuuspolitiikkaan. Mitä enemmän maahanmuuttoa on, sitä mahdottomammaksi käy hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitäminen.

Purran mukaan maahanmuuttajien elinkaaren yli ulottuvat kustannukset eivät ole vain VATT:in arvioimat noin 150 000 euroa henkilöä kohti, vaan paljon enemmän. Suomen Perustassa on tekeillä tutkimus, joka julkaistaan lähiaikoina ja jossa osoitetaan, että yhden maahanmuuttajan julkiselle taloudelle aiheuttama yli koko elinkaaren ulottuva kokonaiskustannus on satoja tuhansia euroja.

Arvopohjan pohtimiseen on todellakin aihetta, ja perussuomalaiset haastavatkin kansalaiset ajattelemaan sitä, mikä heidän arvopohjansa lopultakin on. Meidän arvopohjamme perustuu suomalaisten ihmisten puolustamiseen, joka on per definitionem kansallisvaltioiden tehtävä.

Emme vastusta myöskään yritysten toimintaa, mutta Purra nosti esille mielenkiintoisena seikkana sen, että kun kuntien lastensuojelun hankinnoista on kiinnostunut toista sataa lastensuojelubisnekseen keskittyvää firmaa, jokin on pielessä. Voiton tekeminen ongelmilla ei ole sinänsä uutta eikä outoa, mutta jos tuloksetkin ovat kehnoja ja kurjia, pitäisi voitot kerätä takaisin ja määrätä tilalle sanktioita.


Perusturva: perustuloa vai yleistukea?

Purra ilmoitti vastustavansa perustuloa, mutta hänen kaavailemansa yleistukimalli vastaa hyvin myös teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (3. p. 2015, 9. luku) kaavailemaani perusturvamallia, joka nojaa negatiiviseen tuloveroon.

Tämä korvaisi sosiaalietuuksien tilkkutäkin, mutta sen kautta ei jaettaisi entistä enempää rahaa. Rahan kohde vain vaihtuisi kannustavaksi, kun suuret työttömyysetuudet leikkautuisivat.

Perustuloa on arvosteltu sen näennäisen vastikkeettomuuden vuoksi. Itse asiassa nykyinen kannusteloukuista koostuva malli on passivoiva. Sen sijaan esittämäni perusturvamalli tukisi myös vastikkeellisuuden synnyttämistä, sillä se vapauttaisi ihmiset arvotuotantoon, jota ovat työ, toiminta ja opiskelu.

Palkkojen maksattamista sosiaaliturvalla emme sen sijaan kannata. Kun kansallinen tulorekisteri toimisi yleistuen rinnalla, se mahdollistaisi negatiivisen tuloverojärjestelmän reaaliaikaisen soveltamisen.

Ongelmien ratkaiseminen on parhaallakin sosiaaliturvamallilla mahdotonta, mikäli taloudenpidon yleislinjat johtavat huoltosuhteen, työllisyysasteen ja työn tuottavuuden huononemiseen. Ei ole pitkäkään aika, kun Samuli Salminen osoitti Suomen Perustalle laatimassaan tutkimuksessa, että maahanmuuton nettovaikutukset julkiselle taloudelle ovat saksalaisia maahanmuuttajia lukuunottamatta olleet negatiivisia (aiheesta täällä).

Maahanmuuton suosimisen ohella myös ilmastohysteria on vallannut kaikki muut puolueet. Se on kiristämässä ja kuristamassa taloutemme ja teollisuutemme toimintaedellytyksiä tavalla, jolla työn tuottavuus huononee. Kuitenkin vain työn tuottavuutta lisäämällä voitaisiin kompensoida huoltosuhteen, huonon työllisyysasteen ja kestävyysvajeen tappiollisuutta.

Poliittinen suunnittelija Sakari Puisto esittelikin lopuksi taloudenpidon ja verotuksen tavoitteita, ja koko esitelmätilaisuuden voi katsoa täältä.




Esitelmien jälkeen eräs toimittaja kysyi Jussi Halla-aholta, miten ja millaisten miljoonien tarkkuudella leikkaisitte esimerkiksi sellaisia menoja, jotka ovat EU:n piirissä säädellyt tiettyjen tavoitestandardien mukaisesti (tuulivoiman investointituet ja EU:n nettomaksut), joita ”ei ole helppo poistaa”.

Halla-aho vastaisi kysymykseen, että mikään ei ole helppoa, mutta ensin onkin osoitettava poliittista tahtoa nykykäytännön muuttamiseksi, jotta päämääriin voidaan päästä.

Koska EU on kokemassa lähiaikoina merkittäviä muutoksia, jotka toivottavasti saavat alkunsa seuraavista europarlamenttivaaleista, on tällaiseen uuteen poliittiseen linjanvetoon omasta mielestäni hyvät mahdollisuudet nyt myös kansalaisilla.

Sama toimittaja kysyi myös sitä, miten ulkomaalaisille maksettava pienempi sosiaaliturva kestäisi ”kansainvälisen oikeuden velvoitteet”.

Vastaan asiaan omasta puolestani. Viime aikojen kansainvälisessä oikeudenkäytössä on ollut se suuri ongelma, että kansainvälisillä sopimuksilla, julistuksilla ja EIT:n päätöksillä yritetään ohittaa kansallisvaltioiden poliittinen suvereniteetti.

Kaksi merkittävää oikeustieteilijää, professorit Aulis Aarnio (2014, s. 258–265) ja Markku Helin (2012) ovat todenneet jyrkkään sävyyn, että niin sanotuilla ”supernormeilla” ei pitäisi ohitella kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta, sillä se johtaisi vallan kolmijako-opin mitätöimiseen.

Tällöin esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen juristit toimisivat lain tulkitsijoina tai säätäjinä tavalla, jolla tuomiovaltaa edustava taho ohittaisi kansallisten parlamenttien lainsääädäntövallan ja hallinnon toimeenpanovallan.

On myös logiikan kannalta kestämätöntä, että kansainvälisiin sopimuksiin tai kansainväliseen lakiin viittaamalla koetetaan velvoittaa itsenäisiä kansallisvaltioita elättämään vieraita kansakuntia. Etiikan universalisoitavuuslausekkeen mukaan tämä tarkoittaisi, että jos esimerkiksi satatuhatta venäläistä tai miljoona kiinalaista päättäisivät muuttaa Suomeen, meillä olisi velvoite tarjota heille ylläpito.

Koska näin ei voi olla, ei myöskään kantilaista universalisoitavuuslauseketta voida soveltaa kansainvälisessä oikeudessa. Tätä kutsutaan kansainvälisen oikeuden yhteydessä perustattomuuden ongelmaksi (international law’s fundamental indeterminancy).

Sellaisia lakeja ei pitäisi alkuunkaan laatia, joita ei voida noudattaa. Tässä asiassa kansainvälinen ja EU-lainsäädäntö ovat olleet pitkään täysin hakoteillä. Logiikan lain ja lakien logiikan joutuessa ristiriitaan on lakien logiikalla taipumus pitkässä juoksussa hävitä.

Vaikka Suomen nykyistä perustuslakia säädettäessä luovuttiinkin eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta (vaalioikeudet ja oikeus oleskella maassa) perusoikeuksien kytkemisestä Suomen kansalaisuuteen ja esitys vietiin voimassa olevaan perustuslakiin, on globaaleista väestöjensiirroista kärsivässä nykytilanteessa käynyt selväksi, että muotoilu on aivan liian löyhä. Sen vuoksi Suomen nykyistä perustuslakia pitäisi selventää niin, että perusoikeudet koskisivat vain Suomen kansalaisia.

Mikäli minut valitaan kansanedustajaksi, koskee toinen lakialoitteeni perustuslain muuttamista siten, että perusoikeudet palautetaan koskemaan vain Suomen kansalaisia.

Ja se ensimmäinenhän koski kansalaisten viestinnällisten perusoikeuksien täsmentämistä erityislailla niin, että sensuroimaton sananvapaus turvataan myös Internetissä, eikä ketään uhkailla, painosteta eikä syrjitä joidenkin lakiin perustumattomien ja mielipiteidenvaraisten ”yhteisönormien” perusteella.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki


Kirjallisuus

Aarnio, Aulis, Oikeutta etsimässä – Erään matkan kuvaus. Helsinki: Talentum, 2014.
Hankamäki, Jukka, Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan. 3. painos, alkut. 2005, Yliopistopaino. Norderstedt: Books on Demand, 2015.
Helin, Markku, ”Perusoikeuksilla argumentoinnista”. Teoksessa: Tero Iire ja Martti Kairinen (toim.), Varallisuus, vakuudet ja velkojat. – Juhlajulkaisu Jarmo Tuomisto 1952 –9/6 –2012, s.11–30. Turku: Turun yliopisto, 2012.

6. helmikuuta 2019

Ilmastointiteippiä ihmisille


Viranomaisvalta pyrkii jatkuvalla ja säännöllisellä asenteiden muokkauksella ja mielipiteiden manipulaatiolla kertomaan kansalaisille, mitä ihmiset saavat ajatella ja sanoa. Erityisen innostuneina byrokraatit ovat ripittäneet kansalaisia selittelemällä, mitä ei saisi sanoa.

Meneillään olevalla ”mediataitoviikolla” poliittisen manipulaation mankelia pyörittää oikeusministeriö, joka käynnisti ”Against hate” -propagandakampanjan. Vuonna 2017 opetus- ja kulttuuriministeriö puolestaan aloitti ”Sitoudun torjumaan vihapuhetta” -haastekampanjan.

Sellaisen asian puolesta ei tarvitsisi kampanjoida, jota ihmiset muutoinkin noudattavat. Mutta oman tai toisten suun laastaroiminen ei taida olla kansalaisille mieleen, vaan sanottavaa tahtoo kertyä enemmän kuin totuusministeriöt sietävät.

”Against hate” -sivustolla valehdellaan kirkkain silmin, että ”vihapuhe voi olla rikos”, että ”osa vihapuheesta on rangaistavaa” ja että ”Suomen rikoslaki kieltää sen”. Ja uhkaus: ”Vihapuheesta voi saada rangaistukseksi sakkoa tai vankeutta.

Tosiasiassa vihapuhetta ei ole mainittu rikoslaissa, eikä sitä pidä koskaan lakiin kirjata.

Aivan kuten jo ”Against hate” -kampanjan vieraskielinen nimikin vihjaa, vihapuheen (hate speech) käsite on lähtöisin vasemmiston pohjoisamerikkalaisista ajatuspajoista. Suomessa muutamat vihervasemmistolaiset koettavat käyttää sitä kuvailemaan lain sisältöä, vaikka se ei lakia vastaakaan.

Käsite on aivan liian löyhä tarkoittamaan yhtään mitään täsmällistä, ja juuri siksi se sopiikin vasemmistolaisen propagandan levittämiseen, jolla koetetaan tukahduttaa maahanmuuton, internatsismin ja EU-kritiikin arvostelua.

”Against hate” -kampanjan tarkoituksena on valtavirtaistaa vihapuheen käsite osaksi juridista diskurssia ja naulita käsitteelle ”määritelmä”, joka on ministeriöiden vihervasemmistolaisten ja liberaaleina esiintyvien virkanaisten mielen mukainen.


Ihmisoikeusfundamentalismilla rikotaan vallan kolmijako-oppia

Oikeusfilosofi Aulis Aarnio on ottanut yksiselitteisen tyrmäävän kannan yrityksiin johdella lain soveltamisperiaatteita ihmisoikeusjulistusten tapaisista ”supernormeista” teoksessaan Oikeutta etsimässä (2014, s. 258–265). Hänen mukaansa se johtaa ”ihmisoikeusfundamentalismiin”, jolla lain tulkitsija yrittää esiintyä lain säätäjänä. Samalla rikotaan myös vallan kolmijako-oppia.

Juuri niin oikeusministeriön poliittiset viranhaltijat koettavat nyt tehdä ymmärtämättä, ettei ole heidän eikä muidenkaan viranomaisten vallassa päättää siitä, mitä kansalaiset ajattelevat tai sanovat. Nykyajan suvaitsevaisto ei suvaitse muita kuin omia mielipiteitään, mikä on johtanut eri mieltä olevien sensurointiin – ja nyt siis myös rikollisiksi syyttämiseen.

Sivustolla yritetään kieltää myös linkittäminen joidenkin mielestä sopimattomaan aineistoon, vaikka sen pitäisi olla mahdollista vapaan tiedonvälityksen nimissä, totuudenmukaisen viestinnän takaamiseksi, todenperäisen kuvan saamiseksi siitä, millaisia näkemyksiä todellisuudessa esiintyy ja vähintääkin tutkimuksellisista syistä. Sen sijaan vihapuhesivusto ohjaa kansalaisia ilmiantamaan toisensa viranomaisille!

Sivustolla koetetaan kriminalisoida lähes kaikki kriittinen ajattelu, jonka kohteina ovat ulkomaalaiset, ulkomaalaistuminen, ulkomaalaistaminen, erilaisuus tai melkein mikä tahansa ominaisuus, erityisesti ihon väri ja jopa sukupuoli. Tämän mukaan mikä tahansa arvosteleminen tai vastustaminen voitaisiin tuomita vihapuheena riippumatta, onko siihen aihetta vai ei. Tosiasiassa jokaisen ihmisen tai ihmisryhmän pitäisi ottaa kriittinen palaute huomioon ja korjata käytöstään, jos se ei tarkastelua kestä, eikä valittaa ”vihapuheesta”.

”Against hate” -kampanjalla kiihotetaan ihmisiä pelkästään affektiiviseen ja tunteenomaiseen kavalteluun vaikutelmien perusteella, mikä on johtamassa heppatyttömäiseen peukuttamiseen tai pois sulkemiseen pelkästään reaktiomaisesti, ilman mitään järjellistä harkintaa.


Paljastavat rahareitit

Ministeriön hankkeessa on kyseessä rationaalisen yhteiskuntakritiikin ja vastarinnan tukahduttamisyritys, joka sivumennen sanottuna on saanut rahoitusta Euroopan unionilta.

Hankkeen kokonaisbudjetti on 338 417,72 euroa, josta EU-komissiolta palautettua Suomen jäsenmaksurahaa on 197 262,00 euroa. Hankkeen asettaja-allekirjoittaja on vasemmistolainen Demla-virkamies Johanna Suurpää, joka toimii oikeusministeriön demokratia-, kieli- ja perusoikeusasioiden yksikön johdossa. Nämä kaikki rahat menevät virkamiesten palkat mukaan lukien kansanvallan kannalta vahingolliseen toimintaan, sillä niitä käytetään suomalaisten ihmisten ja demokratian vastustamiseen, joten säästämistä byrokratiamenoista todellakin löytyy.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuka nämä sadat tuhannet eurot lopulta saa, sillä hankkeen byrokraatithan nauttivat joka tapauksessa pulleaa kuukausipalkkaa. Voin joka tapauksessa taata, että olisin itse tuottanut murto-osalla tuosta summasta lakialoitteen kansalaisten viestinnällisten oikeuksien turvaamiseksi. Nyt olen tehnyt sen ilmaiseksi (kirjoitukseni lopussa).

Paljastavaa on, että hankkeen kumppaneina toimivat kroatialaiset pakolaistoiminnan aktivistijärjestöt, kuten Centre for Peace Studies, Human Right House Zagreb sekä CONG, joista kaksi ovat Soros-rahoitteisia ja kolmas niiden katto-organisaatio. Ne kampanjoivat aktiivisesti muun muassa Unkarin pääministeriä Viktor Orbánia vastaan, joten Suomen hallituksen ei pitäisi osallistua ministeriönsä kautta toimintaan, jolla yritetään häiritä toisen maan laillista hallitusta.

Sananvapauden vastaiseen ”Against hate” -kiihotuskampanjaan on saatu mukaan Suomen sisäministeriö, opetus- ja kulttuuriministeriö ja liikenne- ja viestintäministeriö. Lisäksi verkostoon kuuluvat muiden muassa tasa-arvovaltuutettu, yhdenvertaisuusvaltuutettu, Valtakunnansyyttäjänvirasto, Poliisihallitus, Poliisiammattikorkeakoulu, Euroopan Kriminaalipolitiikan Instituutti HEUNI, Rikosuhripäivystys, Suomen Nuorisoyhteistyö Allianssi ja Kansallinen audiovisuaalinen instituutti KAVI.

Hullunkurista asiassa on näiden valtiollista rahoitusta nauttivien organisaatioiden asettuminen Suomen syntyperäisiä kansalaisia vastaan. Tosiasiassa kaikki mainitut organisaatiot voivat toimia vain ja ainoastaan veronmaksajien suopeuden varassa ja kansalaistemme myöntämän luottamuksen legitimoimana. Nyt niin ei ole, vaan hankkeen tarkoitusperät sotivat kansalaisten perusoikeuksia vastaan ja sulattavat luottamuksen pois.

Tulisi huomattavasti halvemmaksi maksaa hankkeesta vastaaville virkanaisille työttömyysetuutta tai sosiaaliturvaa kuin pitää heitä korkeasti palkatuissa viroissa. Nämä liberaalit ovat tosiasiassa diktatuurisia sananvapauden syövyttäjiä, jotka tulevat mädättäneiksi sananvapauden ohella myös yhteiskunnallisen vapauden esittäessään ”suvaitsevuuden” nimissä vaatimuksia siitä, mitä kaikkea kantaväestöjen pitäisi sietää, kuinka käyttäytyä ja mistä kieltäytyä. 

Kielteisiä, pahoja, huonoja ja väkivaltaisia asioita pitääkin voida vastustaa, vihata ja torjua. Se on nimittäin kaiken etiikan ja moraalin idea!


Sananvapauden rajoittaminen on ympyrän neliöimistä

Oikeasti mitään mielipiderikoksia ei ole tietenkään olemassa. On vain ihmisten ilmaisemia poliittisia näkemyksiä, jotka pitää sallia vapauden ja kansanvallan nimissä. Toki myös tähän näkemykseen liittyy paradoksi, joka seuraa sananvapauden alistamisesta ylipäänsä normatiiviselle ajattelulle.

Kielifilosofi Noam Chomsky kirjoitti teoksessaan The Common Good (1998, s. 43), että ”[ä]lykkäin tapa pitää ihmiset hiljaisina ja tottelevaisina on rajoittaa hyväksyttyjen mielipiteiden skaala, mutta sallia laaja keskustelu noiden sallittujen rajojen sisällä.”

Tästä myös viranomaisvallan harjoittamassa sananvapauden peukaloinnissa on kyse. Filosofisesti katsoen sananvapauden olemus on sellainen, että se ei ole periaatteellisesti kenenkään määriteltävissä eikä rajoitettavissa. Sananvapauden idea voidaan johdella ihmisen subjektiviteetista, mielipiteiden ilmaisemisen itseisarvoisuudesta ja viestinnän olemuksesta sinänsä.

’Vihapuhe’ puolestaan on poliittisen retoriikan puhtaasti demagoginen ja propagandistinen käsite, jota poliittinen vihervasemmisto yrittää ujuttaa pitkällä marssillaan hallintodiskurssiin ja sitä kautta myös lainsäädäntöön. Tavoitteena on tuottaa lakiin ja hallintokäytäntöön kulttuurimarxilaisia ja universaalikommunistisia muutoksia, jotka tekevät isänmaamme poliittisen puolustamisen vaikeaksi tai rangaistavaksi sananvapauden oikeudettomilla rajoituksilla. ’Vihapuhe’ kuuluu muoviankkana kelluvien merkitsijöiden lampeen.

On muistettava, että sananvapaus on Magna Cartan ajoista asti säädetty suojaamaan yksityisiä kansalaisia hallinnon mielivaltaa vastaan.

’Sananvapauden rajoittaminen’ puolestaan on oksymoron ja merkitsee ympyrän neliöimistä. Jos sananvapautta aletaan vähänkin rajoittaa, esiin nousee kysymys, millä perustella tuo rajaus voitaisiin tehdä. Koska kaikkien hyväksymiä yleispäteviä kriteerejä ei ole, vain valta voi määritellä sananvapauden rajat, jolloin sananvapaus valtapolitisoituu orwellilaisen, sosiaalidemokraattisen ja kommunistisen ihanteen mukaisesti, aivan niin kuin on käymässä.

Sananvapauden rajoittelu on myös psykologisesti tyhmää, sillä torjuttuja ja tukahdutettuja asioita alkaa leimata kielletyn hedelmän houkutus. Rajoittaminen on joukkokäyttäytymisen psykodynamiikkaa ymmärtämätöntä politiikkaa.

Filosofi Adam Smithin mukaan jokainen ihminen on ajatustensa ja sanomistensa ehdoton valtias, eikä julkinen valta voi, eikä sen pidä, pyrkiä kontrolloimaan asiaa millään tavalla.

Koska sananvapauden kahlitseminen on periaatteessa ja käytännössä mahdotonta, juuri siksi myös vallanpitäjät ovat joutuneet säätämään sen ennakolta rajoittamattomaksi. Jälkikäteissensuuri puolestaan kiertyisi ennakkosensuuriksi, kun ihmiset pelästyvät ja alkavat valikoida sanomisiaan peloteprevention vuoksi, joten myös rikoslaillinen jälkikäteissensuuri on vastoin sananvapauden ideaa.

Rikollisuus lisääntyy kriminalisoimalla, eikä sellaisia lakeja ei pitäisi säätää, joita ei voitaisi valvoa ja joita ei noudatettaisi. Niin toimittaessa vallanpitäjillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin hävitä, ja sen osoittaa DDR. Edellä esille tuomastani seuraa, että aivan kaikki pitää voida ilmaista ja viestiä kaikkien kanavien kautta.

Jokaisen ihmisen poliittisiin oikeuksiin ja ihmisoikeuksiin kuuluu siis vastustaa esimerkiksi maahanmuuttoa sellaisella tavalla ja sellaisin perustein kuin hyväksi katsoo. Toivon, ettei kukaan suomalainen seuraavissa vaaleissa äänestäisi yhtäkään sellaista puoluetta, joka (Kokoomus ja oikeusministeri Häkkänen mukaan lukien) on asettunut sananvapautta kahlitsevien vihakampanjoiden taakse tai tueksi, vaan antaisi äänensä Suomen kansalaisten poliittisten oikeuksien puolustajille.


Ongelma ei ole vihan ilmaiseminen vaan sen synnyttäminen

Myös vuoden 2017 ”Sitoudun torjuman vihapuhetta” -hankkeesta kertyi kosolti huonoa näyttöä. Sen tavoite oli ”kasvatuksellinen”, ja siksi ohjeistus laadittiin toruen ja teroittaen, kuin lapsille. Hankkeeseen liittyi myös yritys leimata valtavirtamedialle vaihtoehtoinen kansalaisjournalismi valheelliseksi, vaikka valhe on nimenomaan vallankäytön ja sikäli siis valtamedian ikioma ominaisuus.

Ministeriön varta vasten julkaisemalla internetsivustolla valistettiin, että ”vaikka jokin loukkaava ilmaisu olisikin laillinen, se ei tarkoita, että se on eettisesti hyväksyttävä.” Tämä laittoi myös valppaimmilla politiikan tutkijoilla hälytyskellot soimaan. Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja Markku Jokisipilä huolestui ”sananvapauden väärinkäyttöä” koskevasta paimennuksesta niin, että hän päätyi arvostelemaan hanketta Turun Sanomien kolumnissaan.

”Demokraattisessa valtiossa viranomaisten tehtäviin ei todellakaan kuulu kertoa kansalaisille, mitkä mielipiteet ovat ’eettisesti hyväksyttäviä’”, Jokisipilä sanoi.

Uuden Suomen päätoimittaja Markku Huusko puolestaan paheksui jutussaan ”Vihapuhe on totta, Markku Jokisipilä”, ”miksi politiikan tutkija tekee tällaisen ulostulon ministeriön kampanjaa vastaan”. Hän luetteli ministeriöiden määritelmiä vihapuheen käsitteelle katsoen kaiken olevan kunnossa ja lausuen, että tällaista avautumista ”en arvostetulta tutkijalta odottaisi”.

Hieman huvittava oli päätoimittajan lipsautus, jossa hän tuli tunnustaneeksi, että ”vihapuhe on totta”. Vapautta varjeleva media on kampanjoinnissa vahvasti mukana. Sen mukaan ministeriössä päätetään sanomisten ja puhumisten ehdot. Todellisuudessa asia on päinvastoin. Kaiken yläpuolella on kansa, jolle hallinnon legitimaation pitäisi olla alisteista.

Filosofina katson, että mikään tiede ei ole ansiokasta siksi, että se mukautuu hallinnon tarkoitusperiin, vaan siksi, että se kyseenalaistaa ne.

Maailmassa ei ole myöskään vihaa siksi, että on vihapuhetta, vaan vihapuhetta on, koska ihmiset ovat tulleet vihaisiksi. Niinpä asioiden ydin ei ole ympyröiden piirtelemisessä vihapuheen käsitteelle eikä määritelmien saamisessa sananvapaudelle.

Keskeinen kysymys on, miksi maailmassa esiintyy vihaa. Tätä ei ole kuitenkaan kysytty sen enempää ministeriöiden papereissa kuin kommentaattorien puheenvuoroissakaan. Itse asiassa vihapuheen käsite on vaarallinen, sillä se vie huomion pois itse asiasta – vihan olemassaolosta ja syistä – ja ongelmasta, johon kuuluu myös vihan torjunta sinänsä.


”Vihapuheen” kieltämisellä torjutaan mädän maahanmuuttopolitiikan arvostelua

Vihaa esiintyy entistä enemmän, koska Euroopan unionissa on tehty politiikkaa, jonka kansalaiset kokevat oikeuksiensa ja poliittisen tahtonsa vastaiseksi.

EU on puuttunut liiaksi kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin. Maahanmuuttokritiikkiäkään tuskin esiintyisi ilman holtitonta maahanmuuttopolitiikkaa, aivan niin kuin ”rasismia” ei olisi ilman, että kansanryhmien konfliktit on siirretty valtakuntien rajoilta keskelle kansalaisyhteiskuntia.

Vihapuhetta koskeva valitus osuu väärään maaliin sikäli, että vihapuheesta syytellään jatkuvasti poliittista oikeistoa, joka vastustaa haitalliseksi osoittautunutta ja koko kulttuuriamme, talouttamme ja elämäntapaamme uhkaavaa maahanmuuttoa.

Tosiasiassa viha on intentionaalinen tila, joka jo sinänsä edellyttää jonkin syyn tai kohteen. Kansanryhmää vastaiseksi kiihotukseksi sanottu ”vihapuhe” onkin ollut yleensä vain reaktiota ensimmäisen kiven heittäjän ilmaisemaan vihaan. Se puolestaan on koostunut maahamme laittomasti saapuneiden muukalaisten tekemistä rikoksista ja poliittisen vihervasemmiston pyrkimyksestä täyttää maamme afrikkalaisilla ja lähi-itäläisillä turvapaikkaturisteilla suomalaisten ihmisten haitaksi ja laskuun.

Kun vihapuheen käsite ja vihan suunta on jätetty kokonaan määrittelemättä punavihreän median ja Demla-juristien harjoittamassa väestö- ja kulttuuripolitiikassa, on selvää, että näkemykset vihan uhreista ja syyllisistä ovat kääntyneet nurin.

Moraalifilosofian näkökulmasta ei ole mitään moitittavaa siinä, että kantaväestö alkaa tuntea vastavihaa sellaista vihaa kohtaan, joka asettaa oman kansakuntamme hyökkäyksen tai uhkien kohteeksi. Tällaista vihapuhetta on edeltänyt usein jokin valtapuhe, jolla kansalaisten tahdonilmauksia ja sananvapautta on rajoitettu julkisen vallan toimesta.

Vihapuheen käsite on vaarallinen myös siksi, että siihen liittyy tunteiden tukahduttamista. Jos ihmiset pakotetaan kääntämään epäoikeudenmukaisen politiikan tuloksena heränneet aggressionsa sisäänpäin, tulokset ovat paljon tuhoisampia kuin siinä tapauksessa, että ihmisten pahoinvointi ja viha puretaan ulos.

Näin on siitä huolimatta, että poliittisiin ongelmiin ei ole suotavaa suhtautua emotinaalisesti vaan intellektuaalisesti. Tunteet kuuluvat kuitenkin todellisuuteen ja ovat siten oikeutettuja. Sellainen ihminen, joka ei suuttuisi havaitessaan maailmassa vääryyttä, kuten terrori-iskuja, raiskauksia tai meritokraattista oikeudenmukaisuuskäsitystämme rikkovaa länsimaisen suopeuden hyväksikäyttöä, olisi nähdäkseni joko apaattisen välinpitämätön tai psyykkisesti sairas.

Poliittisen hallinnon pyrkimykset torjua vihapuhetta ovat yhtä paljastavia kuin median luonnehdinnat ihmisten ulostuloista. Ongelmien ongelma on, että poliitikot, media ja julkinen hallinto eivät tunnusta, mikä kansalaisissa herättää vihaa. Vaikuttaa todellakin olevan jotakin, mitä ei saisi sanoa. Maahanmuuton arvostelijoiden ja kansallista etua puolustamaan pyrkivien EU-kriitikoiden kohtelusta ja tuomitsemisesta sen voi vaivatta päätellä.


”Vihapuheen” kielto estää kriittisen keskustelun ja edistää valheellisuutta

Vihan takaa kajastaakin usein jokin valhe. Vihapuheesta valittajat ovat usein pitäneet ”vihapuheena” filosofiaa, jota he eivät ole pystyneet ymmärtämään ja joka on sen vuoksi herättänyt vihaa vastaanottajissa itsessään. Julkisen vallan perustamat vihapuheen torjuntahankkeet saattavat tarkoittaa hyvää, mutta ne ovat strategioiltaan täysin epäonnistuneita ja naiiveja perustuessaan oletukseen, että ihmisten mielipiteiden ja tuntemusten ilmaisuja pitää kieltää.

Kyseessä on poliittisen hallinnon raihnainen yritys tukahduttaa poliitikkojen itse ansaitsemaa kritiikkiä ja peitellä ihmisten kokemaa pahoinvointia kieltämällä sen ilmaisut mutta jättämällä syyt voimaan.

Voidaan helposti kysyä, millä tavoin ”sitoutuminen torjumaan vihapuhetta” tapahtuu, ellei se ole vain puhujan omaa itsesensuuria. Vastaus on, että tukkimalla muiden ihmisten suita pakkovallalla, jolloin kyse on myös mediaan kohdistetusta vaientamisvaatimuksesta.

Entä sitoutuvatko viranomaiset itse torjumaan myös sitä vihapuhetta, jota he kohdistavat syyttäjäviranomaisten ja tuomioistuinten voimalla perussuomalaisia totuuden puhujia vastaan? Tähän asti heidän oma vihapuheen torjuntansa on pyrkinyt kieltämään vain maahanmuuton, islamin ja siihen liittyvän terrorismin arvostelun. Todellista vihaahan on se jatkuva henkinen väkivalta, jonka tuloksena maahanmuuton vastustajia viedään käräjäoikeuksiin kuin sikaa teurasautoon.

Ongelma ei ole vihapuheen käsitteen määrittelemättömyys vaan määrittely-yritysten kautta paljastuva halu estää kansalaisia artikuloimasta yhteiskuntakritiikkiä, vaikka se on todellista. Koillis-Yhdysvaltojen koripalloyliopistojen liigasta lähtöisin oleva vihapuheen käsite (hate speech) ei sovi meidän oloihimme Pohjolaan, koska sillä on Amerikan omaan rotupoliittiseen historiaan liittyvä moralistinen ja valkoisen miehen pahuutta alleviivaava asema, jolla ei ole relevanssia Suomessa.

Vihapuheesta ja sensuroimisesta ollaan hyvin erimielisiä myös käsitteen synnyinseuduilla, Yhdysvalloissa. Vihapuheen kieltäminen on vastoin perustuslain ensimmäistä lisäystä, jossa kongressia kielletään säätämästä lakia, joka kieltää sanan ja kokoontumisvapauden rajoittamisen. Vihapuheen kieltäminen on myös vastoin sensuuria vaatineiden liberaalien yleispoliittisia päämääriä.

Käytännöllisistä syistä vihapuheen kieltämistä eivät ole pitäneet perusteltuina sen enempää Noam Chomskyn kaltaiset rasismin vastustajat (esimerkiksi Robert Faurissonin tapauksessa) kuin sananvapauden puolustajatkaan. Jos esimerkiksi keskitysleirien julkinen kieltäminen kriminalisoitaisiin, voisivat holokaustin kiistäjät väittää, että heidän totuutensa on niin arvokas tai suuri uhka joillekin, että se täytyy kieltää, kuten maan kiertäminen auringon ympäri.


Miksi ”vihapuheen” julkista esittämistä voidaan jopa vaatia?

Konsekventuaalisen ja pragmaattisen seurausharkinnan näkökulmasta valhetta ei voida vastustaa kriminalisoimalla sen esittäminen. Itse asiassa sitä voitaisiin tehokkaimmin arvostella vaatimalla sen esittämistä, jolloin sitä voitaisiin pyrkiä tarkastelemaan kriittisesti popperilaisen kumoamisajatuksen mukaisesti. Näin voitaisiin tavoitella myös ontologista totuutta erotuksena pragmaattisesta harkinnasta, joka määrittää totuudeksi sellaisen, mikä vain ”toimii käytännössä”.

Vihapuhetta koskeva torjunta on pitkälti samanlaista kuin pornografiaa koskevat sensuroinnin pyrkimykset. On kaksinaismoralistista ja valheellista kieltää julkaisutoimintaa, joka perustuu ihmisten luonnollisiin vietteihin ja tarpeisiin.

Vihapuheen käsite on liudentunut tarkoittamaan melkein mitä tahansa puhetta, joka ei sovi vastaanottajan näkemyksiin tai herättää kielteisiä tunteita vastaanottajassa. On kuitenkin suuri erehdys projisoida omia kognitiivisia tai ymmärtämiseen liittyviä heikkouksiaan mielipiteiden esittäjien ominaisuuksiksi.

Epäpedagoginen on myös opetus- ja kulttuuriministeriössä toimivien virkamiesten asenne heidän yrittäessään pakottaa ihmiset pitämään kielteiset tunteensa sisällään ja salaamaan erimielisyytensä. Ei ole ihme, että ihmiset parkaisevat joka kerta, kun heidän suitaan kapuloidaan, ja koetaan ”syväpöyristymisiä” tai vallitsee ”some-raivo”.

Ne ovat merkkejä mikrotason ja makrotason sekoittumisesta mediassa, jossa mikrotason kasvokkaiseen vuorovaikutukseen perustuvilla alustoilla – kuten Facebookissa, Twitterissä ja monissa muissa laareissa – käydään makrotason poliittisia kiistoja. Poliittinen personifioituu ja persoonallinen politisoituu, ja seuraa yhteenottoja. Sen juurisyy on epäoikeudenmukaiseksi koettu maahanmuuttopolitiikka, joka on repinyt kansallisen konsensuksen halki, heikentänyt yhteiskunnallista tehokkuutta ja vähentänyt sosiaalista luottamuspääomaa.


Ehdotukseni: laki kansalaisten viestinnällisistä oikeuksista

Jotta vihatotuuksien ja vastuuvalheiden kaksinaismoralismista päästäisiin eroon, on taattava vapaa viestintä. Tämä vaatii, että perustuslaillisen sananvapauden tueksi ja täsmentämiseksi maahamme säädetään laki kansalaisten viestinnällisistä oikeuksista.

Erityislailla taattaisiin täysi ennakkosensuroimaton sananvapaus sosiaalisessa ja muussa mediassa sekä velvoitettaisiin Internet-toimijoita laajentamaan kansalaisten mahdollisuuksia saada näkemyksensä esitetyiksi sosiaalisen median palveluissa, keskustelupalstoilla ja mediajulkisuudessa ilman suodatusta tai muita viestien lähettämistä, vastaanottamista tai mielipiteidensä muodostamista tai pitämistä koskevia rajoituksia.

Lailla myös kiellettäisiin palveluntarjoajia tai sosiaalisen median ylläpitäjiä ja muita yksityisiä toimijoita rajoittamasta kansalaisten sananvapautta, vapaata keskustelua ja uutisointia ”yhteisönormien” varjolla. Tämä on ensimmäinen lakialoitteeni, mikäli minut valitaan kansanedustajaksi seuraavalle eduskuntakaudelle. Kirjoitin aiheesta aiemmin täällä.



Jukka Hankamäki
FT, VTT
Filosofi, sosiaalipsykologi
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki


Kirjallisuus

Aarnio, Aulis, Oikeutta etsimässä – Erään matkan kuvaus. Helsinki: Talentum, 2014.
Chomsky, Noam, The Common Good. Berkeley, CA: Odonian Press, 1998.

---

Päivitys 7.2.2019: Mielenkiintoista on, että oikeusministeriön vihakampanjan Internet-sivuilta alkoi katoilla tietoja hankkeen ulkomaisista yhteistyökumppaneista tämän tekstin julkaisemisen jälkeen, ja katosi myös väite siitä, että ulkomaalaisiin ylipäänsä kohdistuva arvostelu olisi viharikos.
Nähdäkseni ministeriön Internet-sivujen muokkaaminen salailutarkoituksessa on asiakirjojen väärentämistä. Otin menettelystä talteen ministeriön omien ohjeiden mukaisen ”kuvakaappauksen”.



5. helmikuuta 2019

Ideologinen kuilu oikeiston ja vasemmiston välille voi revetä talouspolitiikasta

 
Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK ilmoitti verotavoitteistaan tällä viikolla medialle. Olin itse jo viime viikon torstaina SAK:ssa kuulemassa kansanedustajaehdokkaana ekonomisti Ilkka Kaukorannan esitelmää SAK:n verolinjasta, jota hän esittelee myös blogissaan.

Varallisuusveron ja perintöveron korotusaikeet eivät yllättäneet, sillä vasemmistolaistaustainen järjestö on ajanut niitä iät ajat.

Ilkka Kaukoranta luennoi SAK:n veropolitiikasta 31.1.2019 (kuva J.H.).
Myöskään se ei yllätä, että Kokoomus ja kokoomukselle myötämielinen media ovat olleet kauhuissaan varallisuusverosta.

Muistutan, että Kokoomus ei ole suinkaan ainoa puolue, joka vastustaa perintöjen verottamista. Myös Perussuomalaiset esittivät jo vaihtoehtobudjetissaan vuodelle 2019 kevennyksiä perintöveroon, sillä perintöjen verottaminen johtaa usein kohtuuttomiin tilanteisiin. Perussuomalainen puolue esittelee ensi torstaina oman talous- ja sosiaalipoliittisen ohjelmansa, jossa on monta hyvää kohtaa.

Ajattelen veropolitiikasta melko eri tavalla kuin SAK. SAK:n mukaan työn verotuksen kiristämistä olisi vältettävä ja pieni- ja keskituloisten ostovoiman turvaamiseksi tulisi tarvittaessa harkita veronkevennyksiä palkkatuloihin.

Tosiasiassa pieni- ja keskituloisten veroja ei voida enää keventää, sillä pohja näkyy jo, ja nettoveronmaksajia ihmisistä tuleekin vasta keskituloluokissa. Ansiotuloverojen kevennykset kohdistuisivat automaattisesti hyvätuloisiin, joten ihmeteltävä on, ajaako SAK kovapalkkaisten asioita.

Olen itse sitä mieltä, että ansiotulojen ja jatkuvien pääomatulojen verottaminen on oikeudenmukaista, sillä nämä verot kohdistuvat tuloihin, joista veroja voidaan kantaa. Kukaan ei myöskään kieltäydy työstä eikä hakeudu töihin vain siksi, että ansiotulovero on prosenttia paria alempi tai korkeampi. Työhön kannustaa jo se, että työ vapauttaa tukiviidakosta.

Sen sijaan en kannata kiinteistöveroja, perintöveroja enkä myöskään autoveroa, koska ne kohdistuvat varallisuuteen riippumatta siitä, onko niiden haltijalla tuloja vai ei. Nämä verot edustavat sosialismia ja omaisuuden pois verottamista.

Omasta mielestäni perintövero olisi poistettava lähisukulaisilta ja pieniltä perinnöiltä sekä yhteisiltä asunnoilta. Näin taataan, että asuntoa ei tarvitse myydä veron maksamiseksi.

On kohtuutonta, että myös lapset ovat joutuneet maksamaan veroa sellaisesta omaisuudesta, jota eivät todellisuudessa saa haltuunsa esimerkiksi lesken hallintaoikeuden vuoksi.

Perintöveroprosentteja tulisi kautta linjan alentaa kaksinkertaisen verottamisen välttämiseksi, sillä perintöveron kohteista on verot maksettu jo niitä hankittaessa tai tuotettaessa. Perintövero on ideologinen vero, joka pitäisi ajan myötä kokonaan poistaa. Myös Ruotsi ja Norja ovat luopuneet perintöjen verottamisesta.

Jos muuta eroa ei oikeiston ja vasemmiston välille saada kokoomuksen ja demarien viritellessä viulujaan yhteisen hallituksen ja yhteisen maahanmuuttopolitiikan sorvaamiseksi, voi ideologinen kuilu revetä vero-, talous- ja sosiaalipolitiikasta.

Tämä osoittaa, kuinka väkinäistä vasemmiston ja perinteisen oikeiston yhteistyö on. Sitä se on ollut myös Ruotsissa. Kantona kaskessa on pyrkimys pitää yksi puolue keinotekoisesti hallitusyhteistyön ulkopuolella.

4. helmikuuta 2019

Vaalit: Soten loppusota vai uusi lähtölaukaus?


Helpompi on tehdä akvaariosta kalakeitto kuin saattaa kalakeitto takaisin akvaarioksi. Tämä pätee myös sote-uudistukseen ja maakuntahallinnon räätälöintiin.

Murheellista sote-uudistuksessa on, että suuri mullistus käynnistettiin etupainotteisesti, ennen päätöksentekoa. Asiassa on käynyt niin kuin aina käy, kun suunnitellaan ja tehdään yhtä aikaa.

Kun erikoissairaanhoidon keskustalainen keskittämisasetus annettiin elokuussa 2017, aluesairaalat ja kaupunkisairaaloiden erikoissairaanhoito ajettiin käytännössä alas ja siirrettiin viiteen yliopistosairaalaan sekä niin sanottuihin laajan päivystyksen sairaaloihin.

Tämän hallitus teki olettaen, että sote-uudistus saa eduskunnan hyväksynnän ja että yksityiset sairaalat tukkivat erikoissairaanhoidon vajeen. Tästä ei ole kuitenkaan näyttöä, ja parempi olisikin taata julkinen erikoissairaanhoito, joka on tähän asti toiminut erinomaisella hyötysuhteella, kuten The Lancet-tiedelehdessä julkaisut tutkimukset osoittavat.


Yksityistämistendenssin hapan hedelmä

Puretusta ei kuitenkaan saa ehjää, sillä organisaatiot ovat hajautuneet. Niinpä tulos on se, että sote-uudistusta ei voida perua.

Hallitus tuli siis kaivaneeksi itselleen kuopan, jonka partaalta se ei voi peräytyä. On tehty ensin kauppa, ja vasta nyt pohditaan hintaa. Yleensä kannattaisi ensin pohtia hintaa ja tehdä vasta sitten kauppa.

Ajattelumallissa näkyy Juha Sipilän hallituksen yleisasenne, joka on leimannut koko politiikkaa: ryhdytään suuriin periaatteellisiin muutoksiin pelkästään julistusmaisesti, ajattelematta käytännöllisiä seurauksia ja toteuttamismahdollisuuksia. Tästä kertoivat myös ”digiloikka”, ”kilpailukykyloikka” ja ”yhteiskuntasopimus”, joka oli kai omaksuttu Jean-Jacques Rousseaulta tiedostamatta käsitteen valtio-oikeudellista ja filosofista merkitystä.

Sipilän hallituksen toimintamalli on kotoisin liike-elämästä, jossa joku konsultti tai lobbari laitetaan edistämään jotakin tavoitetta hieman samaan tapaan, kuin Matti Vanhasen pelastusrenkaana toimineen Perheyritysten liiton puheenjohtajasta ja hallitusammattilaisesta Anne Berneristä tehtiin pikavauhtia ministeri ja eräänlainen yksityistämistorpedo, joka laukaistiin sitten kohti valtionomaisuutta ja julkisia palveluja.


Sote on hallituspelin Musta Pekka

Huvittavaa onkin, kuinka käy nyt sote-uudistukselle, jota ei käy peruminen, mutta jonka läpi ajaminen saattaa osoittautua mahdottomaksi, jos hallitusvastuuseen nousee yksityistämisestä täysin eri linjoilla oleva Sdp.

Ongelman aiheuttavat vaalit, joissa kansakin voi päästä sanomaan sanottavansa. Kympin kysymys on, mitä tapahtuu, jos Sdp:stä tulee hallituspuolue. Politiikka on taktiikkapeli, joten valaistaan asetelmaa hieman.

Kepu ja Kokoomus riitautuivat sote-uudistuksesta jo syksyllä 2015. Marraskuussa puolueiden kesken käydyissä neuvotteluissa Kepu sai hyväksytyksi maakuntahallinnon, kun se suostui Kokoomuksen vaatimaan ajatukseen sote-palvelujen yksityistämisestä.

Tässä sosiaalistrategisessa siltarumpupelissä Perussuomalaiset ja sittemmin Siniset jäivät pelkiksi statisteiksi, jotka olivat shokissa maahanmuuttotulvasta. Sinisten poliittisesti taitamattomat ministerit menettivät pelimerkkinsä myös sote-uudistuksessa.

Hallitusvaltaan janoavalle Sdp:lle olisi eduksi, jos sote olisi hyväksytty tai hyväksyttäisiin vielä tällä hallituskaudella. Sdp:n olisi paljon helpompi arvostella uudella hallituskaudella päätöstä, jota se ei ole ollut itse tekemässä.

Jos demarit ovat seuraavassa hallituksessa ja uudistuksesta päättäminen siirtyy uuden hallituksen kontolle, puolueelle lankeaa vastuu kurjan uudistuksen päätökseen viemisestä, vaikka se ei ole ollut sitä suunnittelemassa eikä junailemassa.

Ongelman ytimen muodostaa se, että uudistus sinänsä on vain vaikeasti peruttavissa. Sote-uudistus on siis Musta Pekka, joka voi jäädä minkä tahansa hallitukseen änkeävän puolueen käteen.

Tämä on merkittävä ongelma hallitusneuvotteluissa kaikkien ideologisten kiistojen lisäksi. Mikäli hallituksen muodostavat Kokoomus ja Sdp, kumpikin saa hoitaakseen asian, joka ei ole niille mieleinen vaan joka on peräisin oppositioon jäävän Keskustan kynästä.

Toki muutkin hallituspohjat ovat mahdollisia. Esimerkiksi Perussuomalaisten ja Sdp:n olisi luullakseni helppo päästä yksimielisyyteen sote-uudistuksen tarpeettomuudesta, ellei Sdp:tä vaivaisi puolueemme maahanmuuttolinjaan liittyvä ennakkoluuloisuus.


Miksi sote- ja maakuntauudistus kannattaisi hylätä?

Miten sitten itse suhtaudun sote-uudistukseen Perussuomalaisten ehdokkaana? Olen alun perinkin vastustanut sotea ja maakuntauudistusta. Katson, että Sote-himmeli kannattaisi edelleen mieluummin hylätä kuin hyväksyä, sillä vauriot jäisivät sillä tavoin pienemmiksi.

Sote- ja maakuntauudistukseen kuuluu, että vuodesta 2021 maakunnat vastaisivat kansalaisten sosiaali- ja terveyspalvelujen saannista, mutta palvelut voisi järjestää entistä useammin yksityinen toimija. THL:n ja sosiaali- ja terveysministeriön vuosina 2017–2018 eri puolilla Suomea toteuttaman valinnanvapauskokeilun mukaan se ei toisi merkittäviä etuja suhteessa nykymalliin.

Kesällä 2018 The Lancetissa julkaistujen tutkimusten mukaan Suomen nykyisen terveydenhuollon laatu ja tulokset ovat maailman parhaat mutta kustannukset selvästi vertailumaita pienemmät, joten sote-uudistusta ei tarvita toiminnan parantamiseen.

Väite uuden maakuntahallinnon suoraan vaalin perustuvasta ”demokraattisuudesta” puolestaan kumoutuu mallin rahoituslähteen vuoksi, joka olisi kuntien sijasta valtio. Koska rahoitus tulisi uudessa mallissa ylhäältä eikä alhaalta, päätöksenteko etääntyisi kuntalaisista.

Tämä olisi vastoin hallinnon subsidiariteettiperiaatetta, jonka mukaan julkisen vallan päätökset tulisi tehdä mahdollisimman lähellä ihmisiä ja käsitellä alhaisimmalla mahdollisella tasolla. Uudistus olisi myös vastoin niin sanottua hajautetun ja hiljaisen tiedon ideaa, jonka mukaan parasta tietoa on paikallistasolla; siellä kun voidaan perehtyä asioihin lähietäisyydeltä.

Uuden mallin kansanvaltaisuutta heikentäisi sekin, että nykymallissa kunnat voivat itse sopia yhteistyöelintensä edustussuhteista, mikä mahdollistaa pienten kuntien paremman huomioon ottamisen, kun taas uuden mallin vaarana on, että pienet kunnat syrjäytyvät päätöksenteosta.
Suurten uudistusten riskinä on, että syntyy väliinputoajaryhmiä, jotka tipahtavat turvaverkoista läpi, ja kestäisi kauan, ennen kuin virheet saadaan korjattua.

Uusi sote-malli vahvistaisi sosiaali- ja terveyspalveluiden yksityistämistä ja merkitsisi verovarojen päätymistä nykyistä enemmän ulkomaisessa omistuksessa oleville yhtiöille, jotka maksavat veronsa Suomen ulkopuolelle.

Uusi maakuntahallinto, jonka järjestettäviksi sosiaali- ja terveyspalvelut siirrettäisiin, ainoastaan palauttaisi väliportaan hallinnon, josta päästiin vuosikymmenten työllä eroon. Se olisi tarpeeton byrokraattinen porras, ja joutaa liitelemään silkkiuikun tavoin historian iltaruskoon.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki


Lähteet 

“Trends in future health financing and coverage: future health spending and universal health coverage in 188 countries, 2016–40”. The Lancet, vol. 391, issue 10132, pp. 1783–1798, May 05, 2018.

“Measure performance on the Healthcare Access and Quality Index for 195 countries and territories and selected subnational locations: a systematic analysis from the Globen Burden of Disease Study 2016. The Lancet, vol. 391, issue 10136, pp. 2236–2271, June 02, 2018.

3. helmikuuta 2019

Tuomiotaiteilujen taikaa


Palaan tässä kirjoituksessani kansalaisiamme kohahduttaneisiin rikoksiin, jotka ovat olleet toistuvia ja turruttavia ja herättäneet myös laajaa paheksuntaa.

Moniakin ihmisiä on saattanut hämmästyttää, miksi pakolaisina ja turvapaikanhakijoina maahamme saapuneet miehet ovat tehneet Suomessa seksuaalirikoksia niin laajalti, että se on nostanut heidän rikoksentekoalttiutensa pahimmillaan 40-kertaiseksi kantaväestöön verrattuna. Tämä sinänsä erikoinen käytös, jota ei esiinny heidän lähtömaissaan yhtä laajasti, on nimittäin selitystä vailla.

Sen sijaan numerot ja näyttö ovat selvät. Tilastokeskuksen ja Poliisin selvityksen mukaan suomalaiset ovat syyllistyneet seksuaalirikoksiin vain 3,33 tapauksessa 10 000 kansalaista kohti, kun afganistanilaisten kohdalla luku on 138,12, irakilaisten kohdalla 133,86 ja syyrialaisten kohdalla 41,59.

Muiden muassa Suomen Kuvalehti 3/2019 valitteli asiaa kannessaan siteeraten Helsingin Sanomien juttua ”Sarjaraiskaaja vaati tuomion lieventämistä kulttuuritaustansa takia”. Raed al Mustafa -nimisen syyrialaisen esittämän vaatimuksen takaa kajastaa tunnustus, että tuomitun kulttuurilla on tekemistä hänen käytöksensä kanssa.

Kulttuuri siis selittää asiasta osan, mutta vain osan. Ja miten muutoin voisi ollakaan? Islamin vaikutus muslimien käyttäytymiseen on yhtä ilmeistä kuin kristinuskon vaikutus kristittyjen käyttäytymiseen. Mohammadin lapsivaimollaan antamaa mallia voidaan pitää yhtä esikuvallisena muslimille kuin Jeesuksen lähimmäisenrakkaus on hurskaalle kristitylle.

Kumpaakaan vaikutusyhteyttä ei voida todistaa ehdottomasti, mutta sitä ei voida myöskään kumota ehdottomasti varsinkaan, kun suuri osa ihmisen käyttäytymisestä on alitajuista tai tiedostumatonta. Asiaa koskevissa arvioissa puolestaan on kyse ihmisten käyttäytymisen tulkinnasta, ja tulkintoja puolestaan pitää tehdä, sillä ilman niitä ei ole yhteiskunnallista ymmärrystä lainkaan.

Islamissa ei ole varsinaista dogmatiikkaa, vaan uskonoppi koostuu Koraanin kertomuksista ja profeetan esimerkistä, jolle uskonoppineet antavat fatwoina tunnettuja merkityksiä. Siksi toivoisi, että muslimiyhdyskunnan johtajat kieltäisivät seksuaalirikokset moraalittomina.

Kulttuurin ja siihen liittyvän islamin ohjaaman sharia-perinteen vaikutus jatkuu kaikessa seksuaalisuutta koskevassa asennoitumisessa. Muutamissa arabimaissa, kuten Irakissa, on seksuaalirikoksista säädetty ankarat rangaistukset. Niiden tuloksena hirtetään muiden muassa homoja, mikä on YK:n ihmisoikeuksien julistuksen vastaista.

Paha kyllä, 57 arabimaata laativat vuonna 1990 ”Kairon julistuksen ihmisoikeuksista islamissa”, jonka ne asettivat kilpailemaan YK:n ihmisoikeuksien julistuksen kanssa. Vuoden 2010 marraskuussa islamilaiset maat äänestivät homoseksuaalisuuden pois syrjintäsuojan piiristä YK:ssa. Tämän tuloksena yleiskokous päätti poistaa seksuaalisen suuntautumisen päätöslauselmasta, jonka on tarkoitus suojella ihmisiä kuolemanrangaistuksilta. Tulos merkitsee, että islamin mukaan homoseksuaalisuuden perusteella saa tuomita kuolemaan!

Miten nämä drakoniset tuomiot liittyvät muslimien tekemiin rikoksiin länsimaissa? Heidän kotikonnuillaan tuomitaan ankarasti homoseksuaalisuudesta, mutta myös raiskauksista ja lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä, joita pidetään rikoksina länsimaissa.

Paradoksaalista ja samalla erittäin valaisevaa on, että selitys arabimaista tulleiden seksuaalirikollisuuteen löytyy juuri heidän kotimaidensa hurjista tuomioista. Kun palauttamisen partaalla oleva irakilainen turvapaikanhakija tekee raiskausrikoksen, poistuu mahdollisuus lähettää irakilaista takaisin Irakiin tuomion suorittamisen jälkeen.

Lapsen raiskaus on Irakissa rikos, josta voidaan tuomita kuolemaan. Suomesta puolestaan ei saa lähettää ketään minnekään, missä kuolemanvaara on olemassa. Loogisesti ajatellen Suomen valtio ei voisi ottaa vastuuta kenenkään hengissä pysymisestä ulkomailla, mutta säädökset saavat aikaan hullunkurisen tilanteen.

Sen mukaisesti irakilaisten suorastaan kannattaa raiskata lapsia ja ilmiantaa itsensä viranomaisille, sillä siten he välttävät palautuksen kotikonnuilleen.

Kärsittyään Suomessa vankilatuomion he voivat hakea turvapaikkaa heitä uhkaavaan kuolemantuomioon vedoten. Todisteet kuolemanuhan olemassaolosta ovat objektiivisesti olemassa, kun ne on antanut suomalainen tuomioistuin itse syyllisyyden todetessaan, eikä Maahanmuuttovirasto voi kuin levitellä käsiään, ja turvapaikkahakemus on pakko hyväksyä.

Lähtömaissa uhkavaat kuolemanrangaistukset ovat vahvoja ehdokkaita perusteluiksi myös silloin, kun pakolaiset ja turvapaikanhakijat ovat sankoin joukoin julistautuneet ”homoseksuaaleiksi” tai ”vainotuiksi kristityiksi”.

Näihin perusteisiin viitaten turvapaikka Suomesta myönnetään kuin manulle illallinen, ja arabimaissa vallitseva ankara rankaiseminen ohjaa tekemään vakavia rikoksia täällä, jotta välttäisi palautuksen sinne.

Tämä on tuomiotaiteilujen taikaa, joka herättää kysymyksen, pitäiskö epäillyt suoraan lähettää syytetyiksi ja tuomittaviksi Suomessa tehdyistä rikoksista kotimaidensa lainsäädännön mukaan. Myös ulkomailla rikoksen tehnyt suomalainen voidaan nimittäin haastaa ja tuomita Suomessa Suomen lainsäädännön mukaan.

Mikä tämän kaiken keskellä kiinnostaa kokoomusta, keskustaa, kristillisiä, sinisiä, vihreitä, demareita ja vasemmistoliittoa? Oikeuskäytäntömme ja maahanmuuttopolitiikkamme porsaanreiät ja suomalaisten ihmisten turvallisuusko?

Eivät, vaan ”vihapuhe” ja ”arvopohja”. Ne kun ovat kelluvia merkitsijöitä, tyhjiä vaatehenkareita, joihin kukin voi ripustaa mitä vain.

On myös syytä muistuttaa, että ei Irakin lainsäädäntö taida oikeasti kovin ankara olla, kunhan vain shariaan liittyvää suvaitsevuutta löytyy. Vastuullinen totuusmedia Helsingin Sanomat otsikoi vuonna 2014, että ”Irak suunnittelee sallivansa 9-vuotiaiden avioliitot”! Vai ei Mohammadin esimerkki vaikuta?


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

30. tammikuuta 2019

Stanfordin vankilakoe käynnissä sossumediassa


”Stanfordin vankilakokeena” tunnetaan psykologi Philip G. Zimbardon toimeenpanema koejärjestely, jossa muutamia tavallisia yliopisto-opiskelijoita koottiin suljettuun tilaan, ja heidät jaettiin kahteen ryhmään.

Molemmille annettiin tietyt roolit. Toiset laitettiin vangin asemaan ja toisille annettiin tehtäväksi vartioida toista ryhmää. Molempien yhteisenä tehtävänä oli pysytellä näissä rooleissaan kahden viikon ajan. Sääntönä oli vain se, että väkivaltaa ei saa käyttää, mutta muutoin vankien pitää totella vartijoita. Palkinnoksi luvattiin huomattava summa rahaa.

Koe jatkuikin jonkin aikaa melko ongelmattomasti, ja osapuolet suhtautuivat toisiinsa kärsivällisesti, mutta jo parin päivän kuluttua erimielisyyksistä oli tullut vahvoja auktoriteetti- ja arvovaltakiistoja.

Vaikka osapuolet tiedostivatkin asemiensa olevan vain tilapäisiä, ennen pitkää vangit alkoivat ottaa vartijoiden ylenkatseellisuuden todesta. Jo kuudentena päivänä riidat olivat niin pitkällä, että osapuolet olivat käsirysyssä, ja koe täytyi keskeyttää avoimeksi riistäytyneen väkivallan vuoksi sillä seurauksella, että koehenkilöt menettivät taloudellisen palkkionsa.

Koehenkilöt kokivat asioiden ratkaisemisen tappelulla niin tärkeäksi, että he sen vuoksi luopuivat jopa rahallisesta palkinnosta. Aiheesta on valmistunut pari enemmän tai vähemmän havainnollista elokuvaa, Oliver Hirschbiegelin Das Experiment (2001) ja Kyle Patrick Alverezin The Stanford Prison Experiment (2015).

Kokeesta voidaan johdella kevyttä moralismia, joka koskee sitä, kuinka tyhmiä tai viisaita osapuolet olivat. Mutta keskeinen johtopäätös koskee ihmisten taipumusta muodostaa ryhmiä ja tehdä asiakiistoista syviä auktoriteettikysymyksiä.

Kokeeseen valitut 24 opiskelijaa olivat aivan tavallisia idealistisia puunhalaajia, joita nykyään voitaisiin sanoa yhtä hyvin huvitteluliberaaleiksi kuin vihervasemmistolaisiksikin. Heitä yhdisti tavaton optimismi, ehdottomat käsitykset siitä, mikä oikein tai väärin, ihanteellisuus, hyveen tavoittelu sekä (paha sanoa) myös naiivius. Kuitenkin näistä moraaliposeeraajista ja hyvesignaloijista kuoriutui nopeasti esiin julmia autoritaarisia despootteja ja väkivaltaisia kapinallisia, jotka kohtelivat ystävinään tuntemiaan läheisiä tyrannien lailla.


Sosiaalisen median alustat koettavat vaikuttaa vaaleihin

Stanfordin vankilakoe tuo minulle elävästi esiin sen, mitä nykyisin tapahtuu Internetissä. Kun asioitaan ei saa sanotuksi niin sanotussa mediajulkisuudessa, eli valtamediassa, niitä sanotaan sitten sosiaalisessa mediassa. Mutta sielläkään ei voi sanoa enää juuri mitään, vaikka asian perustelisi itsellään Aristoteleella.

Sen sijaan käynnistyy raivo, jonka kohteena ovat olleet etupäässä perussuomalaiset ja muut maahanmuuttoa ja monikulttuuri-ideologiaa arvostelevat tai vastustavat tahot.

En ole koskaan huomannut perussuomalaisten tekevän perättömiä ilmiantoja tai kokoavan tuhonapin painajia väärinkäyttääkseen automatisoitua sensuuria tai poistaakseen epämieluisiksi kokemiaan näkemyksiä ja henkilöitä sosiaalisesta mediasta. Sen sijaan nykyajan uustaistolaisuutta ja alt-leftiä edustavat varisverkostolaiset ja antifat ovat saaneet perussuomalaisten näkemykset katoamaan sossumediasta nopeammin kuin talkkarin jäiseltä peltikatolta.

Viimeisimpänä tapauksena taitaa olla perussuomalaisten puheenjohtajalle Jussi Halla-aholle langetettu käyttökatko Twitteriin, vaikka näkemyksensä ovat olleet huomattavan varovaisia ja julkaisemisen arvoisia, niin kuin laajaa kannatusta nauttivan puolueen johdolle kuuluukin. On kansanvallan kannalta kestämätöntä, että parlamentaarisen puolueen puheenjohtajan Twitter-tili lukitaan poliittisten mielipiteiden tai joidenkin tekaistujen ja ideologisten ”yhteisönormien” vuoksi.

Myös Facebookissa ovat avoimen röyhkeä sensurointi ja käyttäjille langetetut kiellot johtaneet siihen, että sosiaalinen media pyrkii vaikuttamaan vaaleihin ja estämään muun kuin monikulttuurisuusmyönteisen ja maahanmuuttoa suosivan informaation esittämisen.

Vaaleihin vaikuttamisesta ei siis sovi epäillä vain Venäjää vaan myös sosiaalisen median omistajia ja ylläpitäjiä – ja tietenkin sitä valtamediaa, joka myöntää auliisti ilmaismainosta vihervasemmiston ja huvitteluliberaalin porvariston kellokkaille, mutta kieltää julkisuuden maahanmuuttokriitikoilta, paitsi silloin kun se on kielteistä.


Facebook’s hate look

Perussuomalaisten Riikka Purra pyysi jokin aika sitten Facebookin käyttäjiltä ilmoituksia siitä, millaisten väärinkäytösten, kaltoin kohtelun, sensuurin tai syrjinnän kohteeksi perussuomalaiset ovat joutuneet Facebookissa. Hänen saamiensa tietojen mukaan useita perussuomalaisia oli bännitty, sensuroitu, ghostattu tai feidattu Facebookissa mitä erikoisimmista syistä.

Omien havaintojeni mukaan kaikki tapaukset olivat täysin perusteettomia drakonisten tuomioiden pohjaksi. Purra esitteli asiaa myös Yleisradion toimittajalle, joka antautui kuuntelemaan, ilmeisesti puhdistaakseen Ylen mainetta valikoivan journalismin tekijänä.

Stanfordin vankilakoe on siis käynnissä netissä, jossa läski tummuu ainakin symbolisessa mielessä. Mutta sama idealistien ja realistien välinen kiista on kärjistymässä myös kaduilla, kujilla ja yhteiskunnassa. Kun Saksassa pahoinpideltiin AfD-puolueen kansanedustaja Frank Magnitz, muuan Antifa-järjestöläinen kirjoitti hänen saaneensa ansionsa mukaan. Se ei ollut Facebookin sensorien mielestä vihapuhetta, vaikka olikin.

Sensorien ja kavaltajien harjoittaessa omaa poliittisten oikeuksien takavarikointiaan institutionaalisesti, anonyymisti ja puskista huudellen, voisi odottaa, että he raukkamaisuuttaan ja nilkkimäisyyttään häveten tulisivat ulos kuorestaan ja lopettaisivat edes tieteellisten asiantuntijatahojen ripittämisen sekä ilmestyisivät ulos keskustelemaan rehellisesti ja ainakin esittämään näkemyksensä omalla nimellään.

Facebookissa on käyttökieltoon julistettu myös akateemisia tieteilijöitä, esimerkiksi dosentti Arto Luukkanen, joka juontaa lisäksi omaa TV-ohjelmaa. Salliessaan sananvapauden loukkaukset tai jopa vaatiessaan niitä viranomaisvalta puolestaan luovuttaa tuomioistuinten tehtävät firmojen deletointikeskuksissa työskenteleville nettinörteille, minkä ei pitäisi olla mahdollista. Perustuslakimme yksiselitteisesti kieltää kaiken ennakkosensuurin.

Myös syyttäjälaitoksen arvostelukyky floppaa. Espoon perussuomalaisten valtuustoryhmän puheenjohtajaa vastaan nostettiin juuri äsken syyte kansanryhmää vastaan kiihottamisesta hänen toistettuaan Twitterissä paavin tuomitsemat Jussi Halla-ahon lauseet. Eikö oikeuden päätöksen perustelut ja tuomitut asiat olekaan julkisia ja eikö niitä saisi toistaa?


Luonnokseni lakialoitteeksi: laki viestinnällisistä oikeuksista  

Rikosoikeudellinen jälkikäteissensuuri on kiertymässä ennakkosensuuriksi pelotevaikutuksensa kautta. Julkaisenkin tässä ensimmäisen lakialoitteeni. Perustuslaillisen sananvapauden turvaamiseksi ja selventämiseksi tähän maahan pitäisi säätää laki viestinnällisistä oikeuksista, jolla taattaisiin täysi ennakkosensuroimaton sananvapaus sosiaalisessa ja muussa mediassa.

Uudessa laissa määrättäisiin erityisesti verkkoympäristössä tapahtuvaan kommunikointiin osallistuvien henkilöiden ja Internet-palvelutarjoajien oikeuksista ja velvollisuuksista.

Tiedotusvälineitä ja Internet-toimijoita velvoitettaisiin laajentamaan kansalaisten mahdollisuuksia saada näkemyksensä esitetyiksi sosiaalisen median palveluissa, keskustelupalstoilla ja mediajulkisuudessa ilman suodatusta tai muita viestien lähettämistä, vastaanottamista tai mielipiteidensä muodostamista tai pitämistä koskevia rajoituksia.

Lailla kiellettäisiin palveluntarjoajia tai sosiaalisen median ylläpitäjiä ja muita yksityisiä toimijoita rajoittamasta kansalaisten sananvapautta, vapaata keskustelua ja uutisointia ”yhteisönormien” varjolla tapauksissa, joissa mitään näyttöä lainvastaisesta toiminnasta ei ole. Laki velvoittaisi sosiaalisen median toimijoita sallimaan palveluissaan ja yhteisöissään kaiken sellaisen julkaisemisen ja ilmaisun, jota ei ole todettu rikosoikeudellisesti rangaistavaksi oikeudenkäynneissä.

Perustuslakimme mukaan maassamme ei ole ennakkosensuuria, ja vapaa tiedonvälitys on turvattu myös YK:n yleismaailmallisessa ihmisoikeuksien julistuksessa sekä Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksessa. Lailla tulisi turvata täysi vapaus ei-laissa rangaistavalle viestinnälle. Siten Suomi voisi toimia esikuvana muille Euroopan unionin maille, joissa sananvapautta on alettu kahlita jyrkillä uhkauksilla ja totuuden tavoittelua vaarantavilla ehdoilla.

Myös rikoslailliseen jälkikäteissensuuriin tulisi puuttua. Uskonrauhan rikkomista koskeva rikoslain kohta tulisi poistaa ideologisena, ja ’kansanryhmää vastaan kiihottamisen’ tunnusmerkistöä pitäisi selventää niin, että teko voitaisiin yhdistää rikoslain kohtaan vain, jos

(1) on osoitettavissa selvä käsky tai kehotus syrjivään tekoon,
(2) kyse ei ole vain omien mielipiteiden ilmaisemisesta vaan toisten ihmisten taivuttelusta kyseiselle kannalle,
(3) teolla on uhri tai asianomistaja, joka vaatii rangaistusta, korvausta tai hyvitystä, eli kyse on asianomistajarikoksesta,
(4) teolla on toteennäytettäviä seurauksia,
(5) kyse ei ole pelkästä aikomuksesta, kansanryhmän kuvaamisesta kiusalliseksi koetulla tavalla, kansanvaltaisen poliittisen kannatuksen tavoittelusta tai retoriikasta vaan järjestyneestä ja toteutuneesta teosta vihamielisen kampanjan käymiseksi,
(6) kyse ei ole pelkästä huumorista tai subjektiivisesti koetusta loukkaantumisesta,
(7) kyse ei ole siteeraamisesta, esimerkkilauseen esittämisestä tai muussa yhteydessä esitetyn aineiston toistamisesta tiedonvälityksessä,
(8) kyse ei ole tutkimuksen tekemisestä tai tutkimustuloksesta,
(9) kyse ei ole näkemysten esittämisestä tieteellisessä, taiteellisessa tai poliittisessa yhteydessä, ja
(10) kiusalliseksi, halventavaksi tai loukkaavaksi koetulla esityksellä ei ole ollut perusteluja.

Ilman näiden tunnusmerkkien toteutumista ei tekoa pitäisi voida yhdistää rikoslaissa tarkoitettuun ’kansanryhmän kiihottamiseen’ tavalla, joka tekisi tuomitsemisen mahdolliseksi.


Vaaleista ilmiantokisa, käräjistä kansanhuvi?

Tuomituksi tuleminen voidaan nykyään lukea jopa ansioksi tai kansalaiskuntoisuuden merkiksi, kun poliittisten oikeudenkäyntien yhteydessä epäillään, syytetään ja rangaistaan vain erään tietyn puolueen edustajia. Tämä sulattaa pois oikeuslaitoksen uskottavuuden erään savijalan: arvovallan ja kunnioituksen. Se toinen on pelkkä rankaiseminen, jonka merkitys on nyt kääntymässä mainokseksi.

Professori Timo Vihavainen kirjoitti jokin aika sitten ironisesti: ”Juuri nyt olen huomannut netissä paljonkin sitä mielipidettä, että on hienoa, kun globalisaation ja kulttuurivallankumouksen epäilijät, heikkouskoiset ja väärien yleistysten levittelijät saavat ankaran rangaistuksen. Se, jos mikä lisää uskoa totuuden voimaan!

Minä luen tämän asenteen takaa, että monikulttuuri-ideologia ei oikeastaan ole mitään muuta kuin vanhaa taistolaisuutta uudella nimellä. Sosiaalisesta mediasta ja lähestyvistä vaaleista on tulossa vihervasemmistolaisten ilmiantokisa, jossa ristiretkeläiset kilpailevat pimittämisen taidossa.

Valtamedia puolestaan on ominut itselleen tuomioistuinlaitoksen tehtäviä pyrkiessään päättämään siitä, mikä on soveliasta ja mikä ei. Harjoittaessaan sensuuria omilla palstoillaan se menettelee aidon orwellilaisen totalitarismin tavoin.

Vaikuttaa siltä, että niin valtamedia kuin mediakapitalistien käsissä oleva sosiaalinenkin media käyvät jatkuvaa informaatiosotaa  perussuomalaisia vastaan. Sellainen tiedonvälitys, joka pyrkii poistamaan tietyt ajatukset julkisuudesta, antaa vääristyneen kuvan siitä, millaisia tieteellisiä ja poliittisia näkemyksiä todellisuudessa esiintyy. Siten se toimii aidon valemedian tavoin.

Sananvapaus on joko kaikilla tai ei kenelläkään.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten eduskuntavaaliehdokas, Helsinki