Maailma olisi parempi ilman mediaa

Julkisen sanan neuvosto on toimittajien etujärjestö, joka ei arvostele mediaa, vaan se arvostelee niitä ihmisiä, jotka arvostelevat mediaa.

Samanlainen on Päätoimittajien Yhdistys. Noin vuosi sitten se julkaisi kannanoton, jonka mukaan ”uutisoimatta jättäminen ei rajoita sananvapautta” ja ”toimittajat käyttävät työssään työnantajansa sananvapautta mutta eivät omaa sananvapauttaan kansalaisina”. Ylen jutussa PTY:n ensimmäinen varapuheenjohtaja, MTV3:n uutisten vastaava päätoimittaja ja nyttemmin myös Yleisradion toimitusjohtajaksi nimitetty ylioppilas Merja Ylä-Anttila puolusti päätoimittajien oikeuksia toimittajien sananvapautta vastaan.

Viime viikolla Päätoimittajien Yhdistys ja päätoimittajat yli 80 mediasta julkaisivat vaatimuksen, että myös toimittajilla pitäisi olla laajempi sananvapaus ja suurempi lainsuoja kuin muilla ihmisillä:

”Vetoamme kansanedustajiin ja virkamiehiin, jotka työkseen ajantasaistavat lainsäädäntöä, vastaamaan uudenlaisiin ongelmiin. Lakiin muutama vuosi sitten tuotu vainon käsite oli askel oikeaan suuntaan, mutta hybridivaikuttamisen ja informaatiosodan keinojen kovetessa se ei kata kaikkia tilanteita.”

Valtamedian sananvapaus ja toimittajien sananvalta ovat jo nyt de facto tavallisia kansalaisia huomattavasti suurempia. Päätoimittajat olivat kaiketi innostuneet Uuden Suomen toimittajaa Linda Pelkosta arvostelleen kansalaisen tuomitsemisesta käräjäoikeudessa, vaikka tuomio sinänsä olikin perusteeton. Tuotakaan tuomiota ei voitu antaa Julkisen sanan neuvoston toiveen mukaisesti ”sananvapauden” tueksi vaan ainoastaan henkilökohtaiseen loukkaantumiseen nojaten, mikä perusteluna oli täysin subjektiivinen ja on rajattu myös rikoslain kirjaimen ulkopuolelle laajakantoisten aiheiden kyseessä ollessa (arvostelin tuomiota yksityiskohtaisesti täällä).

Yllä siteeratussa kannanotossaan PTY pyrkii rutiinisoimaan ihmisten perusoikeuksiin kohdistuvat heikennykset maininnalla, jonka mukaisesti lainsäädännön ”ajantasaistamista” toivotaan ”työkseen” toimivien poliitikkojen ja viranomaisten myötävaikutuksella. Työ kun tuntuu oikeuttavan kaiken, yhtä hyvin maahanmuuton kuin prostituutionkin, vaikka oikeasti se ei niin teekään. Se ainoastaan todistaa valtamedian ja poliitikkojen vispilänkaupasta: vallan medioitumisesta.

Kovin arveluttavaa on myös erityisoikeuksien vaatiminen ja yhdenvertaisuudesta poikkeamisen tavoittelu jonkin koetun ”vainon” perusteella tai hybridi- ja infosotaan viitaten. Se on yhtä kieroa kuin hovioikeuden hiljattainen päätös korottaa niin sanotusta Asemaukion tapauksesta syytetyn Jesse Torniaisen vankeustuomiota kolmella kuukaudella ”rasistisen” motiivin vuoksi. Tuomittu oli uhri itsekin, hänen toimintansa oli reagointia väkivaltaan, ja osapuolet kuuluivat rodullisesti ja etnisesti samaan viiteryhmään.

Tuomitsijoiden ajatuskulku on näköjään ollut se, että koska uhri vastusti ”rasismia”, täytyi uhrin potkaisemisen siis olla rasismia. Tuomio oli selkeästi epälooginen, sillä lisäkakku tarjoiltiin syytetyn oletetusta poliittisesta mielipiteestä, joka ei edes koskenut uhria. Mikäli tuomioita korotellaan vain syytettyjen poliittisten näkemysten tai maailmankatsomusten vuoksi, se johtaa viranomaisten mielivaltaan.

En puolusta minkäänlaista väkivaltaa, mutta olennainen onkin yleispäätelmä. Myös muiden ideologisten tuomitsemisperusteiden sisällyttäminen lakiin tai lain käyttöön on ollut yhtä epäoikeudenmukaista. Enää ei riitä, että laissa on ideologisia kohtia, jotka mahdollistavat ”uskonrauhan rikkomisesta” tai ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” tuomitsemisen vain siksi, että joku ilmaisee epäsympatiaa tiettyjä näkemyksiä tai henkilöitä kohtaan (kaikestahan ei tarvitse pitää).

Vasemmistolaisten Demla-juristien myötävaikutuksella lakiin ollaan ujuttamassa ”vainon” rinnalle myös muita subjektiivisia tai universaalikommunistisia tuomitsemisperusteita, kuten ”vihapuhe”, joka on peräisin kansainvälisestä yhteisöstä eikä kuuluisi pohjoismaiseen oikeuskäytäntöön. Poliittiset tuomiot ihmisten mielipiteistä kuuluvat Kiinan kansantasavaltaan, jossa ihmisiä laitetaan katumaan sanojaan toreilla ennen heidän julkista teloittamistaan, joka seuraa, mikäli itsekritiikkitilaisuuksissa esitetty anteeksipyyteleminen ei ole aitoa.

Myös Suomessa tasavallan presidentti katsoi, että erään puolueen puheenjohtaja ei ollut osoittanut ”tehokasta katumista”. Muun muassa siksi puolue syöstiin pois hallitusyhteistyöstä. Avatessaan vihapuhekeskustelun osana vaalikampanjaansa Sauli Niinistö otti lähtökohdakseen Saksan vihapuhelainsäädännön, jossa verkkopalvelun ylläpitäjiä velvoitetaan poistamaan ”vihapuheeksi” väitetty argumentaatio vuorokauden sisällä miljoonien eurojen sakon uhalla.

Niinistö oli huolissaan siitä, että ”median Suomessa sananvapauden kautta harjoittama kontrolli vaarantuu”, ja ehdotti, että meilläkin ”alettaisiin pohtia sosiaalisen median alustojen omaa kontrollia mahdollisten valeuutisten levittämisestä”. Presidentti ilmeisesti haluaisi Suomeen samanlaisen lainsäädännön kuin natsitraumasta kärsivässä Saksassa ymmärtämättä, että sananvapauden tukahduttamisesta se fasismin lohikäärme vasta lentoon lähtee. Voidaan kysyä, mihin jatkokaudelle valitun presidentin kansansuosio oikestaan perustui. Ilmeisesti Suomen liittämiseen euroalueeseen, josta voi videon katsella edelleen täältä. Sen johdosta Niinistö ei ole tosin itse esittänyt ”aktiivista katumista”.

Mediassa vaaditun hyvesignaloinnin tulos on kansalaisten ja heidän sosiaalisten potentiaaliensa pisteyttäminen suotaviin ja epäsuotaviin, hieman niin kuin farssiksi ajautuneessa sote-uudistuksessa. Ilman mediaa ja valtavirtapoliitikkoja miellyttäviä näkemyksiä ei voi kohta ostaa edes koirankeksejä, mikäli se on ”yhteisönormien” tai ”yritysperiaatteiden” vastaista.

”Yhteisönormit” ovat pelkkää punavihreiden kirjastotätien harjoittamaa piilosensuuria ja ”yritysperiaatteet” liiketaloudellisia hyötynäkökohtia, jotka ohjaavat karsimaan pois kaiken kaikkia miellyttämättömän aineksen Stockmannin tiernapoikagulagin tavoin. Kuinka moraalitonta kyseinen moraaliposeeraus onkaan, se kun tapahtuu pelkästään välineellisten ja kasvottomien taloudellisten motiivien vuoksi! Työpaikkaahan kenellekään ei ole myönnetty enää pitkään aikaan sen enempää yliopistoista kuin puhtaanapitolaitokseltakaan ilman itsesensuuria ja suun kapulointia.

Erityisoikeuksien jakeleminen EU-myönteisille poliitikoille ja heitä tukevalle medialle osoittaa, että suvaitsevuuden hintana on samanlainen kansalaisvapauksien pois korventaminen, joka yleensäkin on seurauksena monikulttuurisuuden tuhoisasta ja ristiriitoja yhteiskuntaan kylvävästä ideologiasta.

Päivän Byrokraatti -sivusto kirjoitti päätoimittajien viime viikolla esittämästä vaatimuksesta ja sen leväperäisyydestä tarkkanäköisesti:

”Mitään konkreettista lainsäädäntöä päätoimittajat eivät ehdota, vaan heidän asiansa on yleisellä tasolla. Vaatimustaan päätoimittajat perustelevat sillä, että heidän mukaansa journalisteja painostetaan ja jopa uhkaillaan.
Niin ehkä painostetaankin ja jopa uhkaillaankin, mutta niin painostetaan ja uhkaillaan myös muita vapaata sanaa käyttäviä henkilöitä. Toisinaan journalistien toimesta. Näyttääkin olevan niin, että jos arvostelu kohdistuu toimittajaan, kyse on ’maalituksesta’, mutta jos se on toimittajan tekemää, silloin taas ei.
Huomio kiinnittyy vetoomuksessa olevaan sanaan ’masinoitu’. Kuulostaa siltä, että päätoimittajien todellisena tarkoituksena on löytää aseita niiden, esimerkiksi perussuomalaisten poliitikkojen rankaisemiseen, jotka naljaisevat toimittajan tarkoitusperistä jotain niin osuvaa, että tuhannet ihmiset haluavat jakaa kommentin eteenpäin.”

Päätoimittajien yhdistyksen vetoomuksessa mainittiin kaksi median ammattimaista itkijänaista, Yleisradion toimittaja Jessikka Aro ja Turun Sanomien oikeustoimittaja Rebekka Härkönen, joka toimii toimittajakunnan asianajajana ja huomiota kerjäävänä trollina. Oikeasti kumpikin on varsin keskinkertainen toimittaja ja tieteellisesti katsoen mitättömyys, joista kenenkään ei tarvitsisi piitata yhtään mitään, mutta media pitää heidän uhriutumistaan palstamillimetreissä mitattuna kansallisesti merkittävänä tapahtumana. Tiedeyhteisö puolestaan vaihtaa heidän julkisuuspääomansa rahaksi, kuten kävi Koneen Säätiön myöntäessä ylioppilas Arolle professoritason apurahan (35 000 €).

Huomiota herättävää toimittajien asennoitumisessa onkin heidän narsisminsa, johon liittyen he katsovat olevansa niin paljon meitä muita etevämpiä ihmisiä, että he ansaitsevat sananvapautensa tueksi erityisoikeuksia ja muista poikkeavia puolustautumiskeinoja. Kun valtamedia on saanut osakseen tendenssijournalismia arvostelevan ryöpytyksen yleisöiltä, sillä ei pitäisi olla kerta kaikkiaan minkäänlaista otsaa vaatia julkiselta vallalta mitään vaan huomata, mistä siihen kohdistetut hyökkäykset johtuvat.

Vasemmistolaisen maailmankuvan markkinointi, monikulttuurisuuden julistaminen, maahanmuuton lietsominen, miesten syyllistäminen ja nälviminen erilasilla telaketjufeministien kampanjoilla ovat nostaneet lukijoilta hiukset pystyyn niin, että kritiikki on ollut ansaittua eikä mitään ”hybridivaikuttamista” tai ”informaatiosotaa”.

Koska julkinen valta käy tuota valtamedian kanssa sytyttämäänsä sotaa kansalaismielipiteiden ilmaisemista vastaan erilaisilla sosiaalista mediaa rajoittavilla sopimuksilla, joilla Internet-toimijoita kiristetään entistä ahtaammalle, myöskään sosiaalinen media ei voi enää tuoda parannusta sananvapauden huononevaan tilaan.

Sosiaalisen median keskittyminen vain muutamien maailmanlaajuisten toimijoiden hallintaan on tehnyt sensuroinnin ylivoimaisen helpoksi. Esimerkiksi Facebook on perustanut Saksaan jättiläismäisen deletointikeskuksen, jonka 10 000 neliömetrin tiloissa ahkeroi noin puolen tuhatta orwellilaista Winston Smithiä käyttäjien viestien sensuroimiseksi vihapuhelainsäädännön nojalla.

Vastaanottajien tahoilla heränneiden nanoaggressioiden takia harjoitettava sensuuri tapahtuu erilaisten kavaltajien, ilmiantajien ja muiden katalien Juudasten toimesta, täysin ilman julkisia perusteluja, ilman oikeutusta, anonyymisti ja ilman valitusmahdollisuutta.

Professori Timo Vihavainen kirjoitti aiheesta blogikirjoituksessaan ”Kirjojen ja ajatusten kieltämisestä” ansiokkaasti:

”Kyse on niin sanotusta poliittisesta korrektiudesta. Tarkoitan myös sitä sensuuria, jonka tapaamme Facebookista. Bannaus on siellä jo tuiki tavallinen ilmiö. Näyttää ilmeiseltä, ettei sen harjoittajien mieleenkään juolahtaisi pitää toimintaansa halveksuttavana. Ehkäpä asia on jopa päinvastoin. Jokin sana, lause tai ajatus kun näet saattaa sotia joitakin yhteisönormeja vastaan. Niiden ylläpitäjä voi kaiketi tuntea vaikkapa ylpeyttä toimistaan.
Pidän ennenkuulumattomana häpeänä sitä, että joidenkin, nimettömien sensorien annetaan terrorisoida mielivaltaisesti sananvapautta maailmanlaajuisessa sosiaalisessa mediassa. Vähin, mitä voidaan vaatia on, että jokainen sensori ilmoittaa reilusti nimensä ja esittää perustelunsa sille, miksi hän on uskaltautunut rikkomaan yhtä ihmisen sosiaalista perusoikeutta eli sananvapautta vastaan.
Toinen hyvin arveluttava ilmiö on nettipoliisi. Pitääkö todella paikkansa, että pelkästään Suomessa on kaksisataa nettipoliisia tai ylikin? Tämä ei ole enää mikään pikkujuttu missään mielessä. Millaiset ovat heidän valtuutensa ja millaisia ovat heidän käytäntönsä? Miten on edes mahdollista, että nettipoliisi saattaisi itsenäisesti tehdä ratkaisuja esimerkiksi jonkin aineiston sensuroinnista? Eikö ainoa laillinen tapa reagoida rikolliseksi katsottuun puheeseen ole rikosilmoituksen tekeminen ja aineiston valmistelu syyttäjäviranomaiselle? [...] 
Kaikki kielletyt kirjat eivät ole kiinnostavia, mutta yleisesti ottaen kielto on aina jonkinlainen laadun tae. Kiellossa on kyseessä yritys hallita ajattelua ja samalla tunnustus siitä, etteivät kiellon perustana olevat järjen argumentit ole riittäviä.”

Aikana, jolloin valtamedia on menettänyt kaiken kunnioituksen yleisöjen silmissä, sille ei ole jäänyt muuta keinoa maineensa parantelemiseen kuin Pressiklubin ja Pyöreän pöydän kaltaiset ohjelmat, joissa toimittajat haastattelevat toimittajia, ja heitä puolustaa tietty yliopistokommunisten joukko. Niinpä kenenkään ei pitäisi asennoitua mediaan ylipäänsä vakavasti. Jokaisen filosofisella asenteella varustetun ihmisen pitäisi huomata, että median toiminta on pelkkää yleisöjen hallintaa ja manipulaatiota alusta loppuun asti.

Ehkä onnellisin olisi sellainen maailma, jossa tuota välittävää porrasta, mediaa, ei olisi lainkaan olemassa, ja ihmiset hankkisivat tietonsa alkuperäislähteistä ja toinen toisiltaan.

Amerikkalainen intellektuelli, lehtimies ja politiikan kommentaattori Walter Lippman esitti pessimistisessä teoksessaan Public Opinion jo vuonna 1922, että median manipuloimat kansalaiset eivät kontrolloi poliittista valtaa, vaan kansalaiset ainoastaan toistavat median ja valtaa pitävien poliitikkojen heille opettamia näkemyksiä. Kaikki on siis suodatettua ja sumennettua.

Niin sanottu sosiaalinen media ja blogosfääri olivat murtamassa tämän umpion, mutta vain hetkeksi. Olemme jälleen kulkemassa kohti aikaa, jolloin rippikoulusta päässeet Janica-Emiliat pyrkivät toimittajina päättämään valtiofilosofiasta ja kertomaan, kuinka meidän täytyy ajatella ja elää.

Tehdään siis maailmasta parempi paikka: pannaan media kokonaan pois ja esitetään ajatuksemme suoraan toisillemme, tai kerrotaan niistä yhteiskunnallisessa todellisuudessa, kaduilla, kujilla ja poliittisessa osallistumisessa.

Islamkirja loppui kaupasta kuin hehkulamput sosialismista

Evp-kapteenin ja Helsingin nykyisen kaupunginvaltuutetun Atte Kalevan kovin tapaus lienee se, kun hän joutui vaimonsa kanssa al-Qaidan panttivangiksi Jemenissä tultuaan siepatuksi Sanassa. Hänen pelottomasta vaaran vyöhykkeelle hakeutumisestaan voisi kuka tahansa pinssieversti lausahtaa, että ”Te olette rohkea mies”.

Jostakin syystä Kalevan sotilasura ei jatkunut. Hän pääsi kuitenkin kokeilemaan, miltä sharia-lain alaiseen muslimivaltaan sopeutuminen vaikuttaa länsimaalaisen koe-eläimen näkökulmasta.

Kulkiessani Kampin Suomalaisen Kirjakaupan ohitse huomasin, että Otava on julkaissut Atte Kalevan teoksen Jihad ja terrori, ja kirja oli kohonnut myytyjen teosten listalla toiseksi. Kun olin seuraavana päivänä menossa raha kädessä kirjaa ostamaan, se oli viimeistä nidettä myöten kadonnut hyllyistä ja ilmeisesti myyty loppuun.

Niinpä en voi nyt arvioida teosta. Joudun tyytymään vain aiemmin lukaisemaani takakannen tekstiin, joka löytyy myös kustantajan esittelystä täältä. Sen mukaan ”Jihad ja terrori tarjoaa maltillisen, kiihkottoman ja asiantuntevan yleiskatsauksen jihadismin historiaan ja terrorististen organisaatioiden kehitykseen”.

Minun silmääni pisti turvasana ”maltillinen”. Se toi mieleen sosialismin ajan sanankäytössä suositun käsitteen ”uudistusmielinen” tai ”reformistinen”. Niihinkin liittyi, että kannanottaja ei sanonut oikeaa mielipidettään sosialismista eikä varsinkaan tunnustanut haluavansa kumota järjestelmää kokonaan vaan vain hillitysti uudistaa sitä. Hän oli siis maltillinen, mutta uskollinen järjestelmälle kuitenkin.

Kun kustantajan täytyy korostaa teoksen olevan ”maltillinen”, se kertoo, että kirjoittaja joutuu rajoittamaan itseään tai että häntä pidätellään. Minulle sanan ”maltillinen” käyttö vihjaa, että kaikki sanottu ei taida edustaa kirjoittajan näkemyksiä ihan sellaisina kuin ne ovat.

Nykyisin ei riitä, että muslimin toivotaan olevan maltillinen, vaan myös islamkriitikon toivotaan olevan maltillinen välttääkseen kiusalliset kinkerit, joissa ihmiseltä tivataan, ”oletko islamin asiantuntija” (todellinen asiantuntija katselee asioita aina kriittisesti ulkoapäin eikä siten voi koskaan olla himokkaimpien islamofiilien tarkoittamalla tavalla asiantuntija).

Huomiot ohjaavat myös laajempiin ajatuskulkuihin. On tietysti hyvä, että kustantajat julkaisevat islamin väkivaltaisuutta käsitteleviä kirjoja. ”Maltillisuuden” korostaminen antaa kuitenkin näyttöä kaksinaamaisesta suhteesta monikulttuurisuuden ideologiaan ja islamiin. Olisiko mikään kustantaja julkaissut täsmälleen samaa tekstiä, jos sen kirjoittaja olisi Jussi Halla-aho, Olli Immonen, Laura Huhtasaari tai vaikkapa minä? Ei varmasti (korjatkaa, jos olen väärässä).

Sillä julkaisupolitiikassa on kyse ihmisten karsinoimisesta ”maltillisiin” ja muka-radikaaleihin, joista lavastetaan olkiukkoja kaiken pahan töhrimiseksi heihin.

Kokoomus on Suomessakin nykyisin ”maltillinen”, ei kansallinen, kuten ennen. Henkisiksi ruotsalaisiksi taannuttuaan on kokoomuslaisten enemmistö mennyt pysyvään vikasietotilaan ja pyrkii näyttäytymään näennäisen kansallismielisenä, vaikka puolueessa ei ole pitkään aikaan ollut merkkiäkään isänmaallisuudesta tai siitä, että puolue ajaisi Suomen etuja, jotka on uhrattu globalisaatiolle, monikulttuurisuudelle, EU-federalismille ja maahanmuutolle, eikä puolueen linjaa voi erottaa vasemmistosta.

Jotta liberaalina esiintyvä oikeisto olisi voinut säilyttää toimintakelpoisuutensa vasemmiston sanelemien ehtojen pelissä, sen on täytynyt irtisanoutua kaikesta kansallismielisyydestä ja julistaa olevansa vasemmiston ihanteiden kannalla. Juuri siitä sikiää ”maltillisuuden” korostaminen.

Leimautumista pelkäävät porvaripuolueet tuomitsevat ankarasti aidon kansallismielisen oikeiston vain yhdestä syystä: vasemmiston harjoittama pitkäjänteinen propagandatyö on saanut näyttämään kaiken isänmaallisuuden ja maahanmuuttovastaisuuden äärioikeistolaisuudelta tai jopa fasismilta, joka on torjuttava maltillisuuden magialla.

Juuri tästä syystä trumpilainen oppositio, la nouvelle droite ja alt right ‑ajatuspajat alkoivat kutsua oikeistoliberaaleja poliitikkoja vasemmistoa nuoleskeleviksi kukservatiiveiksi (engl. cucservatives) eli näennäiskonservatiiveiksi. Sana on johdeltu englannin kielen sanasta ”cuckold” (aisankannattaja), ja Suomessa sillä voidaan viitata nimenomaan keskustaan ja kokoomukseen, joiden puheenjohtajat ovat rähisseet voimakkaasti kaiken kansallismielisyyden pois kitkemiseksi ja kukkuneet, kuten Petteri Orpo, ettei kansallismielisyydestä ”voi seurata mitään hyvää”.

Strutsinmunan kokoinen vale kokoomuksen puheenjohtajan suusta ottaen huomioon, että koko hyvinvointiyhteiskuntamme on luotu kansallisen edun ja konsensuksen takaavan kansallisvaltioaatteen kautta.

Vihervasemmiston sertifioimiin oikeistopuolueisiin on sitten jäänyt vain muutama Atte Kalevan ja Wille Rydmanin tapainen erimielinen, jotka ovat pyrkineet kosiskelemaan maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja EU-politiikasta toisin ajattelevien ääniä. Politiikkaan heillä ei ole kuitenkaan ollut juuri mitään vaikutusta, ellei nyt ajatella suurmoskeijan torppaamista Helsingin valtuustossa. Ja sekin tehtiin vain Jan Vapaavuoren imagon irrottamiseksi vihreiden tavoitteista ja pahimman vaihtoehdon eli Anni Sinnemäen kiilaamiseksi sivuun pormestaripoloneesissa.

Valtakunnanpolitiikassa kokoomuksen kellokkaat ovat joka tapauksessa painaneet kuuliaisesti nappia puoluejohdon ja ryhmäkurin mukaan, mikä on tehnyt vanhojen oikeistopuolueiden esiintymisestä kansallismielisinä puhdasta populismia. Vasemmiston taakse kokoomus ja kepu hiipivät aina, kun on tarkoitus sulkea perussuomalaiset kaiken poliittisen vaikutusvallan ulkopuolelle filosofisesti dynamiittityhmällä cordon sainitairella ja eristämispolitiikalla.

Koska media ja kustantajat vaikenevat kaikesta oikeasti kriittisestä ja analyyttisestä tutkimuksesta, jota on luonnollisesti vaikea saada myös kirjakaupoista, suositan tässä yhteydessä luettavaksi YTM, HuK Tapio Holopaisen kirjaa Islam ja Suomi – Huomioita 2000-luvun maahanmuutosta ja sen seurauksista. Vallitsevan sensuurin merkiksi kirjoittaja on joutunut julkaisemaan sen omakustanteena, mikä nykyisin toimii asian kuin asian totuusvakuutuksena. Kun jakelee teoksensa netissä, ne eivät pääse myöskään heti loppumaan, ja muutamia voi ladata täältä.

---

Päivitys 18.4.2018: Saatuani Kalevan kirjan käsiini totesin sen olevan historiavoittoinen. Kaleva kiinnittää huomiota lähinnä väkivaltaiseen jihadismiin mutta sivuuttaa islamin ja länsimaisten yhteiskuntien yhteensopivuusongelmat ja väittää, ettei islam sinänsä ole uhka. Jos islamin uhka määritellään vain radikaalin vähemmistön kautta, sivuutetaan kokonaan se, että muslimien massamaahanmuutto muodostaa jo sinänsä uhan länsimaisten kansakuntien olemassaololle. Sulkiessaan silmät islamin etnonationalistiselta valloitustyöltä Kaleva osoittaa, ettei hänellä ole tutkimustoiminnalleen yhteiskuntateoreettista perustaa.

Paremmin aihetta käsittelevät Hege Storhaug teoksessaan Islam – Yhdestoista vitsaus ja Ilmari Hiidenlehto kirjassaan Profeetta Muhammedin haamu, jossa kerrotaan, miksi islam ei ole koskaan sallinut kriittistä itseensä kohdistuvaa tutkimusta. Muhamettilaisuus on pysäyttänyt kokonaisen kulttuurin keskiaikaiselle tasolle, eikä uskonnon ornamenteissa ole kehumista.

Viimeksi mainitun teoksen kirjoittaja on suomalainen professori, mutta hän on julkaissut kirjansa salanimellä pyrkien siten suojelemaan asemaansa yliopistoyhteisössä ja vältellen vihervasemmistolaisten kollegojensa kaunaa, sabotaasia ja vihaa. On hirveä tappio tieteelle itselleen, että edes virkoihinsa vakituisesti köytetyt professorit eivät uskalla sanoa näkemyksiään omalla nimellään, vaan heidän täytyy paeta nimimerkkien taakse median, muslimien ja tieteenharjoittajina esiintyvien katalien punakaartilaisten kostoa peläten.

Valtamedia vaikenee terrori-iskun suomalaisuhreista

Kun Turun terrori-iskusta syytetty Aberrahman Bouanane astui äskettäin oikeuden eteen, hän kertoi halunneensa leikata irti ihmisten päitä. Kun Helsingin yliopiston dosentti ja Eurooppa-tutkimusverkostoon palkattu asiantuntija Leena Malkki puolestaan arvioi tapahtumia viime syksynä, hänellä oli suuria vaikeuksia myöntää, että kyse olisi ylipäänsä ollut terrorismista.

Sen sijaan hän ohjasi kansalaisia olemaan ”pelkäämättä” ja kieltäytymään seuraamasta maailman tapahtumia: ”Jos terrorismi alkaa liiaksi ahdistaa, kannattaa sulkea tietokone ja televisio sekä suunnata huomio välillä muihin asioihin. Useat tutkimukset viittaavat siihen, että terrorismi pelottaa enemmän niitä, jotka seuraavat tiiviisti iskuja koskevaa uutisointia.” Oikeassa hän tuli olleeksi lähinnä siinä tunnustuksessaan, että ”me emme vielä tiedä mitään”.

Kirjoitin jo tuolloin median tavasta nyplätä sankaritarinaa iskusta epäiltyjen kanssa samaan etniseen viiteryhmään kuuluville ja jättää suomalaisuhrien ja heidän avukseen rientäneiden suomalaisten sivullisten osuus huomiotta. Sama järjestelmällinen mielipiteiden muokkaus näyttää jatkuvan yhä.

Sekä Iltalehti että Ilta-Sanomat kirjoittivat eilisissä paperinumeroissaan vain iskussa haavoittuneen Britannian kansalaisen ja Ruotsissa asuvan Hassan Zubierin kärsimyksistä. Syytetty, joka on oikeudenkäynnissä paljastanut haluavansa tehdä Suomesta islamilaisen valtion, sanoi nähneensä Zubierin ”toisen uskontokunnan edustajana”. Tämä ikään kuin selittää kaiken.

Vaikka muiden uhrien poissaoloa oikeudenkäynnistä perusteltiinkin sillä, että he eivät halunneet tulla paikalle, on median vaikeneminen heidän roolistaan omituista. Erikoista yleensäkin on, minne terrorismin länsimaalaiset uhrit ja heidän omaisensa ja läheisensä katoavat mediasta.

Kun pelkästään Ranskassa on surmattu tai haavoitettu viime vuosina useita satoja länsimaalaisia ihmisiä, on hämmentävää, että mikään valtavirran tiedotus- tai toitotusväline ei seuraa heidän verivanojaan ja tee heistä todellisuutta läpivalaisevia juttuja. Luulisi, että vähintään Alibin ja Seiskan tapaiset julkaisut olisivat kiinnostuneita asioista ja tekisivät suomalaisten uhrien elämästä raportteja tyyliin ”mitä heille kuuluu tänään”. Heitä eivät kuitenkaan seuraa paparazzit heidän käydessään noutamassa laatikolta postia. Median vaikeneminen on systemaattista ja arvatenkin tarkoituksellista.

Asiasta jää peittelyn, salailun ja sensuurin vaikutelma. Tulkintoja on kaksi. Valtamedia nostaa terroristien kanssa samaan etniseen viiteryhmään kuuluvat uhrit esille, koska se auttaa mediaa pehmentämään ja peittelemään sitä muutoin jyrkkää ja todellisuudessa itsessään vallitsevaa seikkaa, että muslimiterroristit suuntaavat iskunsa länsimaita ja niiden ei-islamilaista kantaväestöä vastaan. Toiseksi on mahdollista, että tekijöiden kanssa samantaustaisia uhreja korostetaan siksi, että se auttaa mediaa sen omassa terrorisminvastaisessa informaatiosodassa, kun iskujen suunnittelijoille voidaan tätä kautta viestittää, että uhriksi voi osua myös joku hurskas hengenveli.

Olipa viestinnän tarkoitusperän kanssa niin tai näin, uutisointia leimaa joka tapauksessa ”yhteiskuntavastuullisen”, ”sananvastuullisen” ja jopa ”vastuuvalheellisen” journalismin sävy.


Aiheesta aiemmin:

Terrori-iskun jälki-impact
Mitä iloa iskuista? – Terrorismi ja ”positive thinking”
Valhemedian likaiset legendat
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Me emme tarvitse sharia-murhaajia

Onneen ei ole oikotietä

Sanoma-yhtiöiden Oikotie-palvelu tunnetaan ”Kun aika on” -televisiomainoksistaan. Aina, kun nuo ajan Angstilla ahdistelevat mainokset alkavat soimaan TV:ssä, minulle tulee samanlainen tunnelma kuin Katri Helenan laulaessa iskelmän ”Ei kauniimpaa” vuonna 1969. Tämä ei liene poikkeuksellista, sillä onhan myös mainoksen pohjana toimiva Seija Simolan ”Kun aika on” samalta aikakaudelta ja vain pari vuotta tuoreempi.

Ajan nopsaan rientämiseen viitaten Oikotien mainokset muistuttavat ikävällä tavalla kaiken kansan vanhenemisesta ja luovat katsojille ankean tunnelman, että he ovat joka tapauksessa ikäloppuja luusereita.

Konserni toikin pelastuksekseen ruutuun pirteän ja tulevaisuudentoivoa täynnä olevan mainoksen nimeltä ”Nyrkkeilijä”, jossa nyrkkeilyä harrastava musta mies hakkaa vihamielisesti nyrkkeilysäkkiä, muhinoi blondin naisen kanssa ja etsii tämän kännykällä työpaikkaa Oikotien ilmoituksista.

Mainoksen tarina ei paljasta, löytyykö paikkaa loppujen lopuksi vai ei, mutta teksti väittää, että ”elämän tärkeimmät taistelut käydään kehän ulkopuolella”. Hämäräksi jää, mihin ”kehällä” ja sen ulkopuolisilla kamppailuilla viitataan. Ilmeisesti syrjintään. Joka tapauksessa väite pyrkii luomaan uhripääomaa värilliselle väestölle samalla, kun semioottiset metaviestit yrittävät oikeuttaa etnisen vähemmistön harjoittamaa epävirallista voiman käyttöä. Mainokselle on myös jatko-osa ”Takaisin kehään”, jossa sama pariskunta kärvistelee puoli vuosisataa vanhempina. Molemmat mainokset on tehnyt suunnittelutoimisto Cassius.

On tietenkin puhdasta sattumaa, että tarina ja näyttelijöiden casting menivät näin. Henkilöt valittiin varmaankin satunnaisotoksella, ja tahattomana sivuvaikutuksena mainoksessa tultiin propagoineeksi ylirajaisten pariutumisten yhteiskunnallista suositeltavuutta. Tästä suomalainen valkoinen heteromies ihastuu ikihyviksi, mikä selvästi on Helsingin Sanomien tarkoitus. Esitykset toimivat varmasti nimenomaan mainoksina. Yllätyksetöntä ja suorastaan konsevatiivista Helsingin Sanomilta tyyliin ”tähän olemme tottuneet”.

Myönteistä noissa lähes puolen vuosisadan takaisissa iskelmissä on, että maailma oli tuolloin vielä mallillaan, mutta sekin lähinnä herättää nostalgisen menetettyjen aikojen kaipuun.

Miten tendenssijournalismi tuhoaa median uskottavuuden? – Uusia kirjoja

Kuten muutamat ovat ehkä huomanneet, olen pitänyt tieteen, median ja politiikan tutkimusblogiani vuodesta 2006, ja kirjoituksiani on kertynyt runsaat 1300. Ilman lukijoita se ei olisi ollut mahdollista, joten kiitokset kaikille kiinnostuneille.

Tämä blogini on osa vaihtoehtoista mediaa. Valtamedia on itse luonut vaihtoehtoisen median omalla sensuurinhalullaan ja yrityksellään lavastaa omasta agendajournalismistaan poikkeava ajattelu valheelliseksi. Arvostella ei olisi saanut sen enempää maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta, Euroopan unionin liittovaltiopolitiikkaa, yhteispäätösmenettelyä, euroaluetta kuin feminismiäkään. Ei, vaikka rajoittamaton kriittisyys on totuudellisen viestinnän ehdoton edellytys.

Tieteenharjoittajan tavoilleni uskollisesti minä en ole ollut tottelevainen. Olen pyrkinyt toteuttamaan filosofian parhaita perinteitä murtamalla tabuja ja käymällä käsiksi poliittisen korrektiuden taakse verhottuihin ongelmiin. Tieteessä ei pitäisi olla asioita, joista ei saa puhua. Oletuksia, luuloja ja huhuja on nimenomaan silloin, kun asioista ei voida argumentoida avoimesti ja kriittisesti.

Olen arvostellut kirjoituksissani myös yhteiskunta-, oikeus- ja humanistisia tieteitä leimaavaa uuspolitisoituneisuutta. Kommunistista maailmankuvaa propagoidaan yliopistoissa nykyisin monikulttuurisuuden uustaistolaiseen ideologiaan paketoituna. Siihen liittyy maahanmuuton vaatimuksia, paremman sosiaaliturvan tavoittelua, valituksia valtiontalouden huonosta tilasta ja ihmisoikeusteollisia utopioita, jotka yhtä aikaa esitettyinä ovat perin hullunkurisia.

Okei, tiedän. Yllä esitetyt väitteet edellyttävät laajan ja perusteellisen perustelun. Perustelut on kuitenkin jo esitetty. Niinpä julkaisen nyt kaikki blogikirjoitukseni vuosilta 2011–2017 yhtenäisinä verkkokirjoina, jotka voi imuroida ja tallentaa seuraavien linkkien takaa:

Vastahankaan: Punavihreän kuplan puhkaisuja – Blogikirjoituksia 2017 (ISBN 978-952-68942-5-6),

Sanaakaan en vaihtaisi pois: Kirjoituksia maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kansainvälisyydestä – Blogikirjoituksia 2015–2016 (ISBN 978-952-68942-4-9),

Minuutti on mennyt: Synkkää yksinpuhelua vieraantuneesta valtakunnasta – Blogikirjoituksia 2011–2014 (ISBN 978-952-68942-3-2).

Nämä kokoelmat ovat ennen julkaisemattomia. Olen pyrkinyt dokumentoimaan ja perustelemaan argumenttini vahvasti; esimerkiksi viimeisimmässä teoksessani on toista tuhatta viitettä. Kirjat voi tallentaa ja niitä voi edelleen jakaa ja esittää PDF-dokumentteina Creative Commons 4.0 -lisenssin mukaisesti, joten lataa ja jakele ilmaiseksi! Muistutan joka tapauksessa kaikille, että en ole filosofi miellyttääkseni ketään vaan sanoakseni sen, minkä katson hyväksi.

Mikäli ei muuta viitsi tai jaksa lukea, voi perehtyä teokseni Vastahankaan: Punavihreän kuplan puhkaisuja johdantolukuun ja sivulta 632 alkavaan päätöslukuun ”Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä?”. Niissä kerrotaankin tavallaan kaikki.

Teokset ovat jatkoa aiemmin painettuina kirjoina julkaisemilleni blogikirjoituskokoelmille Sensuurin Suomi: Filosofisesti korrekteja kolumneja arkipäivän ajatusrikoksista (2006–2008), Kansanvallan varkaat: Kirjoituksia demokratian kaventamisesta Suomessa (2009) ja Valhe kaatuu: Fatwoja ja jeremiadeja eripuraisesta Euroopasta (2010–2011).

Keväisen romanttinen yksittäistapaus

Ilta-Sanomat otsikoi pitkästä aikaa ilokseen terrori-iskusta: ”Ranskan terrori-iskussa menehtynyt sankaripoliisi avioitui vain tunteja ennen kuolemaansa”.

Voidaan ehkä huomauttaa, että uhri ei kuollut omia aikojaan, kuten maininta ”menehtynyt” vihjaa, vaan hänet tapettiin verisellä tavalla iskussa, jonka teki äärijärjestö Isisin kannattajaksi ilmoittautunut marokkolainen muslimi viime perjantaina. Siinä asioiden ydin.

Terroristin kunniaa ei kirkasta edes se, että murhattu poliisi päätyi ”sankariksi” tarjouduttuaan yhden panttivangin tilalle.

Paria astetta objektiivisemmin olisi voinut kirjoittaa: ”Pariisin terrori-iskun pääepäiltyä vapaaksi vaatinut muslimiterroristi murhasi panttivankien vaihdokiksi suostuneen poliisin lounaisranskalaisessa Trebesin kaupungissa”.

Sen sijaan eurooppalainen valtamedia kirjoitti tapauksesta kuin pyhimyslegendasta. Emmanuel Macronin ja Edouard Philippen puheissa islamistinen terrori nähtiin länsimaalaisten viranomaisten mahdollisuutena osoittaa sankaruutta, ja muuan vasemmistolaisaktivisti pääsi juhlimaan poliisin kuolemaa.

Hengestään taistelevan poliisimiehen pika-avioituminen ennen kuolemaansa puolestaan höysti tapauksen ajasta ikuisuuteen liihottelevalla dekadentilla romantiikalla. Onhan ikuinen rakkaus toki mahdollinen vain katoavana pisteenä, jota ei koskaan saavuteta. Mikä onni kaipaamaan jääneille!

Varsinaisen nyrkiniskun päin maahanmuuttoa suosivan sateenkaariliikkeen naamaa tarjosi puolestaan se ikävä tosiasia, että myös Pariisin terrori-iskussa 2015 murhatulla poliisilla oli meneillään romanttinen rakkaussuhde. Hän toimi aktiivisesti HLBTIQ-järjestössä, ja häntä jäi kaipaamaan miespuoliso, joka tuhersi tapauksen jälkeen, että ”vihaamaan ette minua saa”.

Tapaus todistaa vasemmistolaisen identiteettipolitiikan tuhoisuudesta. Kun monet seksuaalivähemmistöjen järjestöt on nyöritetty poliittiseen vihervasemmistoon, ei ideologinen klusteroituminen ole johtanut minkäänlaiseen yksimielisyyteen saati joukkovoiman kasvuun vaan eripuraan ja riitoihin. Tämä todistaa islamin ja homoseksuaalisuuden olevan toisilleen kuin tuli ja vesi.

Vasemmiston käyttöön ottama identiteettipolitiikka on merkinnyt kannatuksen tukemista vanhan sosialistisen ajattelun sijasta erilaisten vähemmistöjen varaan, mutta käytännössä kyseinen taktiikka on johtanut vain hajaannukseen, kun vähemmistöt ovat alkaneet kiistellä keskenään. Esimerkiksi pyrkimys osoittaa seksuaalivähemmistöjen ja muslimien edut yhteisiksi on johtanut suureen ristiriitaan.

Siksi poliittinen vasemmisto on halunnut kaikin voimin kieltää ideologisesti kahlehtimiaan vähemmistöjä kiistelemästä keskenään ja ohjannut alistumaan sen omaan keskusjohtoisuuteen väittäen, että suvaitsevuus ei voi olla valikoivaa. Tosiasiassa kaiken moraalifilosofian ydin on kykymme ja velvollisuutemme erottaa hyvä pahasta ja tehdä valintoja.

Tämänkin kurjan yksittäistapauksen kautta paljastuu muutama opetus. Ensinnäkin, vasemmistolaisten ja huvitteluliberaalien porvarien retoriikassa väitteet ”rasismista” on käännetty päälaelleen heidän katsoessaan, että rasismi on lisääntynyt kantaväestön keskuudessa maahanmuuton vuoksi. Todellisuudessa ainoita vaikuttavia rasismin muotoja ovat olleet ulkomaalaisten laiton maahanmuutto ja heidän länsimaalaisia ihmisiä kohtaan osoittamansa terrori ja viha.

Toiseksi, näin syntyy oikeutus ja toivon kipinä kansallismieliselle identiteettipolitiikalle. Sillä on mahdollisuus onnistua, koska se ei johda hajaannukseen, kuten vasemmiston ristiriitainen politikointi, vaan nojaa oman kansan etniseen yhtenäisyyteen ja yhteisiin kansallisiin etuihin, joiden motiivit ovat taloudellisia, turvallisuuspoliittisia ja yhteiseen kulttuuriin liittyviä.

Ymmärrän hyvin valtamedian ja sen kanssa ideologisessa liitossa olevien kulttuurimädättäjien tuskaa. Jos muslimiterrorismia ei olisi, ei valtamedialla olisi mitään salattavaa, ja se joutuisi toimettomaksi. Nyt kun terrori ja maahanmuutto kevään edetessä vilkastuvat, peiteltävää onneksi taas riittää.

Bonnierin kukkahatturaati palkitsi seksuaalisesta ahdasmielisyydestä

Feministinen valtamedia iloitsi seksuaalisen ahdasmielisyyden lisääntymisestä, kun Bonnierin nimeämä raati luovutti Suuren Journalistipalkinnon STT:n toimittajatyöryhmälle, joka kertoi Kallion lukion opettajan eroottisista opetusmenetelmistä. Hänen väitettiin valmentaneen oppilaitaan seksuaaliseen kohtaamiseen muun muassa raiskausdemonstraatioilla.

Miesopettajaa syytettiin jutussa vuosien takaisista lähentelyistä ja piinaamisesta perusteilla, jotka olivat täysin subjektiivisia. Kirjoitin aiheesta aiemmin tässä jutussani todeten, että näyttelijäntyön oppimiseksi on tärkeää liikkua myös tilanteissa, jotka oppilas kokee epämukavuusalueekseen. Siksi myös raiskausharjoitukset voivat olla tärkeitä, kun taas Minni Hiirten maailmassa liikuttaessa oppilaat eivät opi mitään.

Jutun tehneet STT:n toimittajat Tuuli Oikarinen, Olli-Pekka Paajanen, Jecaterina Mantsinen sekä uutispäätoimittaja Minna Holopainen ja uutispäällikkö Janne Huuskonen ovat varmaan nyt tyytyväisiä, kun saivat julkisuudessa tuomitsemansa opettajan irtisanotuksi toimestaan. Tosiasiassa jutusta ei aloitettu edes esitutkintaa, sillä poliisiin yhteyttä ottaneiden kokemukset sijoittuvat aikaan ennen sitä, kun seksuaalinen ahdistelu kriminalisoitiin vuonna 2014.

Koska asiasta ei ollut rikosnäyttöä, opettajaan kohdistettu epäily oli perusteeton ja sen pohjalta aikaan saatu seuraus vahingollinen tavalla, joka voi täyttää kunnianloukkauksen tunnusmerkit. Palkinto lieneekin nyt myönnetty torjumaan sitä mahdollisuutta, että irtisanottu opettaja kantelisi jutusta Julkisen sanan neuvostolle tai ryhtyisi oikeustoimiin asemansa puolustamiseksi.

STT:n aloittama ja muun valtamedian levittämä henkilökohtainen hyökkäys antaa näyttöä feministisen ja seksinvastaisen median vihasta, joka muistuttaa fasistista ajojahtia. Näyttöä tapaus antaa myös siitä, kuinka vaarallista on, että median langettamia seksuaalimoraalisia tuomioita aletaan käyttää seksuaalisesti aloitteellisten ihmisten lynkkaamiseen lakiin ujutettujen täysin mielipiteidenvaraisten, määrittelemättä jätettyjen ja subjektiivisia kokemuksia ilmentävien luonnehdintojen, kuten ”seksuaalisen ahdistelun”, perusteella.

Väitteet ”seksuaalisesta ahdistelusta”, jonka feministinen osapuoli määrittelee, ovat pelkkää suvaitsevaisten mielivaltaa, aivan niin kuin nollatoleranssi on täydellistä totalitarismia. ”Me too”- ja ”Suostumus 2018” -hankkeiden pissikset näyttävät ratsastavan ja kiihottavan kansaa myös ”pedofiliaa” koskevan moraalipaniikin aallonharjalla odottaen saavansa aikaan sähköiskujen tapaisia reaktioita yleisöissään, vaikka heidän omat lapsensa tietävät navanaluset paremmin kuin he itse.

Omasta mielestäni olisi hyväksi, että yhteiskuntamme vapautuisi seksuaalisesti ja että seksuaalisuus liittyisi entistä selvemmin ihmisten arkipäivään niin työpaikoilla, kouluissa kuin vapaa-aikanakin. Kaikille ihmisille olisi hyväksi kasvaa yhteiskunnassa, joka suhtautuu seksuaaliseen aloitteellisuuteen rohkaisevasti. Sen sijaan media levittää yhteiskuntaan seksuaalista ahdasmielisyyttä ja seksin vastaista vihaa, joka leiskuu feministien ja heitä tukevien miespuolisten mekkoeinarien jutuista.

Miehiä vihaava ja feminismin edessä kontalleen heittäytynyt valtamedia teurastaa luonnollisten seksuaalisten yllykkeidensä mukaisesti toimivat miehet ajojahdeillaan ja valittaa mikroskooppisen pienistä tasa-arvo-ongelmista, ystävällisistä katseista tai hyvän päivän toivotuksista. Mutta valtamedia ei tee lynkkausjuttuja afrikkalaisten ja lähi-itäläisten maahanmuuttajien tekemistä hurjista joukkoraiskauksista, joissa jotakuta blondibimboa poljetaan kuin tulpatonta mopoa.

Kun jokin vaihtoehtojulkaisuksi (nykyajan valtavirtamediaksi) sanottu totuusaviisi puhuu nämä asiat halki ja osoittaa syylliset värikuvin varustettuissa jutuissaan, valtamedian toimittajista kokoonpantu raati ei suinkaan palkitse vaan väittää tosiasioita valheiksi ja vaatii vaihtoehtomedioille rangaistusta. – Reilua?

Aiheesta lisää:

Seksin #Saastutus2018
Häirintäsyytökset ovat feministien vihapuhetta
Media luo tekstuaalisella ahdistelulla elämäntapakontrollia
Helsingin Sanomien kultaiset kuohitsijat vaarallistavat seksin

Roomassakin havahduttiin EU:n perikatoon

Neuvostoliittoa ei voitu ”pelastaa”, sillä yksipuoluejärjestelmässä ei ollut oikeaa demokratiaa. EU:ssa demokratia vielä on, vaikka EU-eliitti rajoittaakin sitä ylikansallisella vallankäytöllä ja puuttumalla jäsenmaiden hallitusratkaisuihin. Boikoteilla EU ahdisteli jo Itävaltaa Jörg Haiderin puolueen noustua hallitukseen 2008. Tuosta pitäen federalistit ovat uhanneet unionin jäsenmaita ja muiden muassa Sveitsiä, joka päätti rajoittaa maahanmuuttoa kansanäänestyksellä 2014.

Ei tullut EU:sta uutta Rooman valtakuntaa, ja myös sen tulevaisuus näyttää jäävän lyhyeksi. Kun Italian viime sunnuntainen parlamenttivaalitulos toi suuren voiton kansallismieliselle oikeistokoalitolle, signaali EU:n suuntaan oli sama kuin Itävallan viime vaaleissa.

Pohjoisen asioita ajavasta ryhmittymästä valtakunnan tason EU-kriittiseksi puolueeksi noussut Liiga sai edustajainhuoneeseen 17 prosentin, Silvio Berlusconin johtama Forza Italia 14 prosentin ja korruption vastainen keskusta-vasemmistolainen Viiden tähden liike 33 prosentin kannatuksen. Italiassa perinteisesti vahvat kommunistit saivat ainoastaan 0,32 prosentin kannatuksen, ja vasemmistososialistinen sosiaalidemokraattinen puolue romahti odotetusti 19 prosenttiin.

Hallitusneuvotteluista ei välttämättä tule lehdistön kuvailemalla ja toivomalla tavalla ”vaikeat”, sillä oikeistokoalitiolla ja Viiden tähden liikkeellä on paljon yhteisiä etuja ajettavinaan. Liiga-puolueen Matteo Salvini on luvannut poistaa Italian romanileirit ja karkottaa satoja tuhansia turvapaikanhakijoita, kun taas Viiden tähden liike on tarttumassa talousrikollisuuteen ja korruptioon, joka Italiassa muodostaa keskeisen esteen talouskasvulle ja finanssipolitiikalle. Nämä kaikki ovat tärkeitä ongelmia, joiden ratkaisemiseksi vasemmisto ei ole halunnut tehdä mitään.

Suomalainen valtamedia koetti haudata Italian vaalituloksen kansalaispuolueen sotkuihin, ja Yleisradio kiirehti esittämään Ulkolinjan dokumentin Köyhä Eurooppa, jossa syitä Italian 11 prosentin työttömyysasteeseen ja Sisilian 57 prosentin nuorisotyöttömyyteen kaiveltiin kaikesta muusta paitsi maahanmuutosta, joka syö maan sosiaaliresurssit ja heikentää yhteiskunnallista tehokkuutta. Paikkaansa tässä dokumentissa piti yleishavainto: Euroopan väestöstä neljännes elää köyhyydessä. Siitä ei tehdä kuitenkaan oikeaa johtopäätöstä. Tilannearvio Euroopasta ”rikkaana maanosana” on perin juurin väärä, eikä eurooppalaisilla ole mitään syytä ruokkia vierasperäisiä kansakuntia omaksi velaksi.

Etelä-Eurooppaan tulvinut haittamaahanmuutto on pilannut paikallisia oloja niin, että se on synnyttänyt Eurooppaan myös sisäisen siirtolaisuuden ongelman. Italian, Portugalin ja Kreikan tapaisista maista lähtee kantaväestö, joka siirtyy Schengenin sopimusta hyväkseen käyttäen pohjoisempana odottavien lihapatojen ääreen. Työkykyisen väestön kato synkistää tilannetta etelässä ja pahentaa kilpailua työpaikoista pohjoisessa.

Italian puolesta on turha itkeä ja Suomen puolesta iloita. Vaikka Italia onkin Suomea syvemmällä julkistalouden veloissa, sen taloudellinen suoriutumiskyky on teollisen rakenteen ansiosta parempi. Ajatelkaa, mitä kaikkea valmistetaan Italiassa, ja paljonko turistit kantavat sinne killinkejään!

Sitä mukaa kuin rationaalinen politiikan teko alkaa voittaa tunneperäisen EU-fiilistelyn Euroopan kansallisvaltioissa, valheellinen valtamedia yrittää lavastaa kansanvallan ilmaukset ”populismiksi”. Näyttöä antoi Ylen Ulkolinjan ohjelma Oikea Eurooppa, jossa murehdittiin, ”jatkuuko oikeistopopulistien voittokulku Euroopan tulevissa vaaleissa”. Todellisuudessa Itävallan, Italian, Unkarin ja muiden Visegrád-maiden vaalitulokset eivät ole mitään populismia vaan kansanvaltaa. Siitä, mitä populismi on, voitte lukea tästä.

Populismin käsitteestä on tehty lyömäase öykkärimäisen liittovaltiopolitiikan, vihervasemmistolaisen politiikanteon ja valhemedian piirissä. Käsitettä käytetään pyrkimyksenä eristää liittovaltiopolitiikan vastaiset äänenpainot politiikan ulkopuolelle EU:ssa. Laittoman maahanmuuton lopettamisesta ja kansakuntien itsemäärämisoikeuteen perustuvasta väestöpolitiikasta puhutaan kommunistisessa Yleisradiossa jonakin erikoisena ”muukalaisvihana”, vaikka ihmisoikeuksien verukkeilla rajojen yli tapahtuva pellehyppely ei ole koskaan ollut minkään kansakunnan subjektiivinen oikeus. Se ei voi luonnollistikaan jatkua pitkään ilman, että maahanpyrkijät joutuvat aikaa myöten katselemaan kiväärinpiippuihin.

Kansallismielisiä vaalituloksia on pidetty katastrofaalisina EU:lle, mutta tosiasiassa ne voivat olla valtioliitolle taivaan lahja ja pelastus. Kun federalisteilta ei näytä löytyvän järkeä kääntyä pois liittovaltioon johtavalta tieltä, on kansanvaltaisen prosessin mukaista, että EU palautetaan takaisin pelkäksi vapaakauppaliitoksi kansallisten vaalitulosten avulla.

Seksin #Saastutus2018

Seksinvastaista vihaa leiskuvat feministit ovat jälleen keksineet keinon ahdistella heteromiehiä ja lavastaa heikosti tavoitelluista naisista nykyistä haluttavampia. Mikäpä sopisi siihen paremmin, kuin kriminalisoida kaikki sellainen seksi, johon ei ole nimenomaista suostumusta? Pihtaus auttaa korottamaan epäeroottistenkin ihmisten arvoa seksuaalisilla markkinoilla, joten kannattaa näytellä vaikeasti tavoiteltavaa. Rikoslaillista pohjaa asialle ajaa nyt #MeToo-hankkeen vanavedessä syntynyt #Suostumus2018-kampanja.

”Naisten itsemääräämisoikeuteen” vetoavan hankkeen takana ovat naisjärjestöt, kuten Naisasialiitto Unioni ja Monika-Naiset-liitto, sekä vihervasemmiston poliittiset järjestöt, kuten Vasemmistonuoret ja Keskustanuoret. ”Kampanja halutaan kuitenkin pitää poliittisesti sitoutumattomana”, valaisee suunnitteluryhmään kuuluva Hanna-Marilla Zidan, mikä taitaa olla melko vaikeaa perin juurin poliittisessa hankkeessa. Mukaan yritetään hänen mukaansa sotkea vielä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen pride-tapahtumiakin.

Eräs ristiriita piilee ”itsemääräämisoikeuden” näkemisessä seksuaalisen kanssakäymisen perustana. Tyhmimmänkin ihmisen luulisi ymmärtävän, että seksuaalisessa kanssakäymisessä ei ole kyse kehollisten potentiaalien pidättämisestä itsemääräämisoikeuden piiriin vaan niiden luovuttamisesta sen ulkopuolelle: toisen ihmisen hyväksi ja käyttöön.

Toinen hullunkurinen piirre hanketta ajavien raivotarten ajatussolmuissa on heidän yrityksensä kaupitella seksuaalista ahdasmielisyyttään seksuaalisen vapaamielisyyden kaavussa. Tosiasiassa kyse ei ole oikeuksien lisäämisestä vaan velvollisuuksien ja normiruuvien kiristelystä, josta ei seuraa tunneperäiselle kanssakäymiselle mitään hyvää.

Kolmanneksi: aktiivisen suostumuksen ilmaiseminen on eri asia kuin nimenomaisen kieltäytymisen puuttuminen. ”Raiskaukseksi” voidaan nykyisen lain valossa katsoa tahdon vastainen sukupuoliaktiin pakottaminen. Suostumus 2018 -hanke ehdottaa lain muuttamista niin, että seksuaaliseen kanssakäymiseen tarvittaisiin aktiivinen tahdon ilmaus, eivätkä kieltäytymisen puuttuminen ja pakottamisen esiintyminen riittäisi raiskauksen määritelmäksi. Lain uudistaminen feministien toiveiden mukaiseksi johtaisi ratkaisemattomaan todisteluongelmaan ja kanssakäymisen muuttamiseen luvan sekä dokumentaation varaiseksi.

Dynamiittityhmimmän erehdyksen Suostumus 2018 -hankkeen kannattajat tekevät eksyessään harhapoluille seksuaalisen kanssakäymisen olemuksesta. Eroottiseen jännitteeseen kuuluu aloitteiden teon ja niihin vastaamisen välinen dialektiikka, jossa osapuolet reagoivat ja stimuloivat toisiaan kielletyn ja sallitun jännitteessä. Ilman kielletyn ja epäsopivan rajan ylittämistä ei ole seksiä lainkaan, sillä sovitteluun perustuva demariajattelu kuolettaa tunteet ja tappaa seksin. Seksuaalisen kanssakäymisen olemus ja idea on, että se ylittää sovinnaisuuden ja poliittisen korrektiuden rajat.

Järkyttävällä tavalla paljastavaa on, että hankkeen kannattajat asettuvat defensiiviseen asemaan, jossa he katsovat roolikseen olla tavoittelun kohteena sekä karsia, valikoida, torjua tai hyväksyä heille muka itsestään selvästi ja automaattisesti suunnattuja ehdotuksia. Koska hanke on feministien masinoima, se antaa näyttöä naisten pyrkimyksestä asettua tavoittelun kohteeksi sekä pidättämällä ja sääntelemällä seksuaalista kanssakäymistä tehostaa omaa valta-asemaansa, jonka tunnusmerkki on itsensä näkeminen tavoittelun kohteena ja ratkaisijan roolissa. Tällöin sivuutetaan se olennainen kysymys, miksi juuri naisten ja feministien pitäisi päättää siitä, mitä ihmiset tekevät yhdessä tai ylipäänsä.

Kyttävallesmannit seksiterapeutteina

Asiakirjapohjainen ja käräjäoikeuden lupamenettelyyn perustuva seksi voi ehkä olla juridisesti legitiimiä ja laillisesti moitteetonta, mutta se ei ole enää nautittavaa, ja kipinä on poissa. Hanke antaa jälleen näyttöä siitä, mitä tapahtuu, kun ihmissuhteita koskeva diskurssi oikeustieteellistetään ja kysymyksiä ratkovat juristien nuijat, jotka eivät ymmärrä ihmisten psykodynamiikasta mitään.

Jo ”avioliitossa tapahtuvan raiskauksen” kodifioiminen lakiin oli ympyrän neliöimistä. Avioliittohan on suostumus seksuaaliseen kanssakäymiseen, joten kriminalisoida olisi pitänyt seksistä kieltäytyminen avioliitossa. Ja entäpä, jos muutamat ihmiset nauttivat raiskausfantasioista monien masokistinaisten tapaan? Eikö raiskausten arvottaminen kielteisesti ole silloin seksuaalista syrjintää?!

Kun raiskauksesta tehtiin virallisen syytteen alainen rikos vuonna 2014, tuotiin virallinen syyttäjä ihmisten makuuhuoneisiin. Yhteiskunnan interventiota perusteltiin sillä, ettei tekijä voisi painostaa uhria luopumaan syytteistä. Toisaalta vietiin osapuolilta mahdollisuus katua ja sopia, mikä asetti yhteiskunnan ratkaisuvallan yksilöiden edelle henkilökohtaisessa asiassa. Tämä ajattelutapa edustaa tyypillistä vasemmistoideologiaa: valtio tietää yksilöitä paremmin, mikä on heille hyväksi.

Suostumus 2018 -hanke saa varmasti paljon kannatusta omasta kehollisuudestaan ja seksuaalisuudestaan vieraantuneilta ihmisiltä, joita tästä maasta löytyy pilvin pimein. Viime aikoina on julkaistu parikin tutkimusta, joiden mukaan suurella osalla suomalaisista ei ole kerta kaikkiaan minkäänlaista seksuaalielämää. Tilannetta pahentaa, että Yleisradion feministitoimittajan kirjoittaman ”analyysin” lopussa alettiin #MeToo-hankkeen tapaan kerjätä lukijoilta kokemuksia ”epäselvästä suostumuksesta”, jotta ihmiset saataisiin ajattelemaan ja pitämään mielessään seksin kauhistuttavuutta.

Jutun kirjoittanut toimittaja Heli Suominen on kaivanut tuekseen kaksi feminististä oikeustieteen naisprofessoria, Terttu Utriaisen ja Suomen Akatemian rahoittaman Johanna Niemen, joka tunnetaan käsityksistään, että lailla pamputtaminen ratkaisee kaikki puutteet ja ongelmat. Millaiset soihdut vihervasemmistolaisen feminismin pää-äänenkannattaja Helsingin Sanomat sytyttääkään alkaessaan keuhkota täysin palkein Suostumus 2018 -hankkeen puolesta?

Yleisradion jutussa paheksutaan, että vielä vuonna 2012 lain tiukentamista pidettiin oikeusministeriön arviomuistiossa ”elämälle vieraana”. Toisaalta iloitaan siitä, että Antti Häkkäsen (kok.) johtamasta oikeusministeriöstä kuuluu jo ”pehmeämpiä vastauksia” ”asenneilmaston muutoksen” ja ”keskustelun laajuuden” vuoksi. Tosiasiassa ihmisten seksuaalinen käyttäytyminen ei perustu asenneilmaston muutokseen eikä keskustelun laajuuteen vaan biologisperäisiin viettiyllykkeisiin, jotka ovat ajasta aikaan samat aivan riippumatta siitä, että kulttuurissa niitä yritetään panna kuriin.

Seksin feministinen vaarallistaminen

Raiskaussyytteillä uhkaaminen tuskin parantaa seksin kurjuudella säikäytettyjen neitojen mieltä tai niiden nuorten miesten kroonisia pelkotiloja, jotka istuvat pipo silmillään baarien takanurkissa peläten joutuvansa valtiattarina esiintyvien mehiläiskuningatarten ankarien rangaistusten uhreiksi, mikäli ilmaisevat vähäistäkin halua johonkin seksuaaliseen tekoon. Sillä ”elämä on julmaa”.

Tragikoomisinta onkin, kun cuck-miehiksi sanotut nössöpojat menevät innosta kiljuen feministien seksinvastaisten ja suostumusta panttaavien hankkeiden tueksi luullen, että vastalahjaksi naisilta herahtaisi jotakin heille. Taktiikka ei kuitenkaan toimi, vaan miesten nöyristelyn tuloksena naisten pilkallinen ja ivallinen ylenkatseellisuus vain vahvistuu, ja tuloksena on miesten itsesyyllistämistä, aseksualisointia, itsensä kuohintaa ja jopa itsensä kriminalisointia, jonka tuloksena miesten seksuaaliset potentiaalit invalidisoidaan.

Myöskään vapaamielisyyden paratiiseina mainostetut homoyhteisöt eivät ole jääneet altistumatta sähköpaimenille, joita seksuaalisen nautiskelun viholliset ripustelevat nettilangoille. Myös seksuaalivähemmistöt ovat nykyisin täynnä persoonallisuushäiriöisiä pissiksiä, jotka pitävät kymmenpennistä polviensa välissä ymmärtämättä, että pihtaus on pois vain pihtareilta itseltään, ja jotka omahyväisesti hakeutuvat cock blockausta harjoittavien fag hagien hameenhelmojen alle.

Me too- ja Suostumus 2018 -hankkeiden vahingollisin puoli piilee seksuaalisuuden vaarallistamisessa, jonka tuloksena hyvää sanotaan pahaksi. Riippumatta, eteneekö lain muutosesitys vai ei, hankkeiden sisältämä propagandapuhe ohjaa ihmisiä tarkkailemaan käyttäytymistään. Kurjin henkisen valvonnan muoto on juuri itsekontrolli. Normit ovat silloin menneet ihon alle, ja niistä on tullut ideologista valvontaa, jolla ihmiset kurittavat itseään. Mutta toimihan myös Orwellin romaanissa 1984 Seksinvastainen Liitto, joten dystopia toteutuu, kunhan malttia riittää ja kiire ei olisi liian kova.

Seksin kriminalisoiminen todisteellisten suostumusten ehdoilla tapahtuvaksi luo kyttäysmielialaa, jonka yleistymisestä sietäisi olla huolissaan. Se voi nimittäin loukata tiettyjä seksuaalisesti aktiivisiksi osoittautuneita kansanryhmiä sekä aiheuttaa tiettyihin uskontoihin liittyvien seksuaalisuuskäsitysten kyseenalaistamista ja uskonrauhan rikkomista.

Kuriositeettina voidaankin huomauttaa, että rasistit, fasistit, natsisiat ja kaljupäiset nahkahomot ovat tämän ikävän tilanteen aiheuttaneet, sillä he ovat aina olleet suomalaisnaisten etujen ja koskemattomuuden kannalla! Tämä on hyvä jokaisen Suostumus 2018 -hankkeeseen osallistuvan muistaa, myös suunnitteluryhmään kuuluvan Hanna-Marilla Zidanin.

Olen edelleenkin sitä mieltä, että suomalaista miestä kehutaan liian vähän, kun taas feministisissä seksinvastaisuudella ahdistelijoissa kiteytyy kaikki se, mikä sosiaalisessa mediassa on vikana. Vihervasemmistolaisten feministien vihakampanjoilla ja heidän patologista narsismia edustavalla uhriutumisellaan yritetään normalisoida seksuaalisuuskielteistä kulttuuria kaikkialla.

Ei pitäisi myöskään jatkuvasti länkyttää seksuaalisten aloitteiden tekijöitä vastaan, sillä aloitteellisia ihmisiä on kiittäminen siitä, että seksiä on. Psykologisissa kokeissa on havaittu, että myönteisten reaktioiden jäädessä puuttumaan ihmisten aloitteet sammuvat nopeasti pois. Heterosuhteissa fysiologisesti ja biologisesti aloitteellisemman rooliosapuolen, eli miesten, kannattaisi perustaa vapaata seksuaalista kohtaamista puolustava #FuckYou-hanke ja levittää sitä maapallon ympäri.

Kirjoituksiani seksuaalisuuden vaarallistamista vastaan:

Häirintäsyytökset ovat feministien vihapuhetta
Media luo tekstuaalisella ahdistelulla elämäntapakontrollia
Helsingin Sanomien kultaiset kuohitsijat vaarallistavat seksin

Merkelin ja Macronin viimeinen taisto

Saksan vaalikautta ehti kulua melkoinen tovi pelkkään neuvotteluun, ennen kuin Angela Merkelin johtamat kristillisdemarit saivat baijerilaisen sisarpuolueensa CSU:n ja SPD:n kanssa aikaan yhteishallituksen. Hallituksen kokoon saantia voidaan pitää hallitusyhteistyön ensimmäisenä hedelmänä. Kun tuloksen saavuttaminen kestää yli puoli vuotta, ei jatkolta sovi paljoa odottaa.

Ranskalaisen naivismin lehtolapsi Emmanuel Macron on iloinnut Merkel-mummun jatkosta Saksan hallituksessa, sillä hänellä itsellään on suuria suunnitelmia. Mikäli Macron saa sairaat ideansa läpi, EU-mailla on muutaman vuoden kuluttua yhteinen puolustusbudjetti, ja maahanmuuttoa Välimeren eteläpuolelta yritetään hillitä rahoituksella, joka kerätään ”uudella eurooppalaisella verolla”.

Euromaat menettävät oikeuden omaan talouspolitiikkaan, sillä jäsenmaille luodaan yhteinen budjetti, joka varmistaa, ”ettei minkään maan tarvitse kohdata talousvaikeuksia yksin”. Maksajien roolin ihanuutta ei ajatella lainkaan.

Onneksi Macron on lipsauttanut leguaanin leveistä leuoistaan myös ohjeet tämän politiikan vastustamiseen: ”Teidän on tehtävä yksinkertainen valinta. Joko jätätte vaali vaalilta enemmän tilaa nationalisteille, heille jotka vihaavat EU:ta, ja 5–10–15 vuoden kuluttua he ovat vallassa.”

Natsikammon lietsominen ei auta silloin, kun kansallismielisyydessä on Euroopan kansallisvaltioiden, demokratian, itsemääräämioikeuden, talouden ja hyvinvointiyhteiskuntien pelastus. Macronille suosittelen eurooppalaisen maailmankuvan laajentamiseksi Erasmus Rotterdamilaisen teosta Tyhmyyden ylistys.

Merkelin onnistuminen hallituksen kasaamisessa ilman AfD:tä takaa, että kristillisdemarien ja varsinaisten demarien kannatus alenee jatkuvasti. Merkelillä ja Macronilla on edessään viimeinen taisto EU-liittovaltion luomiseksi.

Eräiden ”asiantuntijoiden” arviot, joiden mukaan federalismi on jäissä ja integraatio hyytyy, ovat vuosien päässä siitä tosiasiasta, että liittovaltiopolitiikan tiellä on jo tehty 180 asteen käännös kohti EU:n palauttamista takaisin pelkäksi vapaakauppaliitoksi. Sen tärkeimmäksi tehtäväksi jää protektionismi ja oman väestön, tuotannon sekä työvoiman suojelu rajavalvonnan keinoin.

EU-liittovaltion luominen on niin infantiili tavoite, että se ei yllä edes isokorvaisten 10-vuotiaiden arvostelukyvyn tasolle, ja siksi kehotan Macronia ja Merkeliä hakeutumaan pois politiikasta, itselleen sopivien harrastusten, esimerkiksi postimerkkeilyn, pariin.

Se, että entisenlaisen hallituksen kyhääminen kesti loputtoman kauan, antaa näyttöä kurjasta tosiasiasta. Euroopan kansallisvaltioissa ei voida saada edes kansallisia hallituksia kokoon ilman, että koalitioiden muodostaminen riippuu Eurooppa-politiikasta ja federalistien tahdosta, jolla määrätään valtioiden sisäpolitiikkaa.

Näin ollut myös Suomessa, kun Perussuomalaiset savustettiin pois hallitusyhteistyöstä EU-peräisellä ripityksellä ja kesäteatterilavastuksella. Soraäänten sordiinovaimennus ei kuitenkaan tepsi, sillä puolifasistisilla eristämispyrkimyksillään federalistit tulevat sulkeneiksi politiikan ulkopuolelle itsensä. Sellaisella EU:lla ei tee mitään, joka polkee kansallisvaltioissa elävien ihmisten omaa tahtoa ja sotii kansanvaltaa vastaan.

Kepu, kapu ja käkien munat

Puoluetoiminnassa on yleistynyt piirre, jonka mukaisesti puolueet monottavat puheenjohtajiaan ja antavat fudut perustajilleen. Perussuomalaisia Timo Soinin omatoiminen kytkimen nosto ehkä yhdisti. Kokoomuksen palatsivallankumous ja Alexander Stubbin korvaaminen Petteri Orpolla puolestaan johti vain EU-kritiikittömän ja maahanmuuttomyönteisen linjan jatkumiseen.

Keskustassa maitoa meni hellalle, kun Paavo Väyrynen ilmoitti haastavansa Juha Sipilän seuraavassa puheenjohtajavaalissa. Väyrysläisten paluu eduskuntaan joko keskustan tai kansalaispuolueen kautta näytti leikkaavan riittävän osan kannatuksesta keskustan EU-federalisteilta, kunnes Väyrysen vipu kansalaispuolueessa katkesi jäsenyyden irtisanomiseen.

Niccolò Macchiavelli neuvoi poliitikkoja teoksessaan Ruhtinas niin, että jos aikoo loukata jotakuta, on se tehtävä tavalla, jolla ei ole pelkoa kostosta. Kansalaispuolueen ”kolmen koplan” Kattelus, Kilpeläinen ja Komsi poliittinen kokemattomuus näkyy siinä, että he eivät osanneet toimia tämän ohjeen mukaisesti.

Väyrynen tulee nähtävästi voittamaan moitekanteensa, jotka koskevat puoluetoiminnan käytäntöjä ja hänen irtisanomistaan laittomissa kokoontumisissa sekä ilman kuulemista. Eri asia on, miten suhtaudutaan Väyrysen tapaan pitää kansalaispuoluetta omana säästöpossunaan. Sekä Väyrynen että Komsi ovat antaneet asiasta julkiset lausuntonsa.

Väyrysen omaan pesäänsä munima pienimuotoinen vaalirahaskandaali on kaatumassa lahjana keskustan syliin. Olisi kiintoisaa tietää, mikä rooli keskustalla loppujen lopuksi on kansalaispuolueen sisäisessä kähinässä. En hämmästyisi, vaikka jotkut keskustavaikuttajat olisivat agitoineet kansalaispuolueen jäsenet vetämään maton Väyrysen alta ja polttamaan varakortit hänen hihastaan.

Kahden tulen väliin jääminen on politiikassa pahasta. Väyrynen on putoamassa mustaan aukkoon, ja jatkamisen mahdollisuudet näyttävät huonoilta sekä kansalaispuolueessa että kepussa. Hänet voi pelastaa lähinnä pykäläkoreografia, mikäli erottamisen estäviä perusteita löytyy koskien jompaa kumpaa tai molempia puolueita. Mikäli Väyrysen sallitaan pysyä keskustassa ja hän selviää keskustan puheenjohtajaehdokkaaksi, hänen jatkonsa politiikassa varmistuu. Keskustassa on riittävästi kannatusta hallituksen nykylinjaa vastustavalle politiikanteolle. Siitä syystä en toisaalta usko Väyrysen ja keskustan nykyjohdon minkäänlaiseen sopuun.

Jos taas käy niin, että puolueet katoavat Väyrysen alta, hän voi pudota pois politiikasta. Omat listat eivät kauaksi kanna. Tällaisessa tapauksessa on mahdollista, että Väyrynen ottaa suunnakseen perussuomalaisen puolueen. Hänen linjansa on ollut jo pitkään perussuomalainen, mutta lähestymistä on estänyt kunnianhimo. Hän ei olisi koskaan saavuttanut omasta mielestään tarpeeksi merkittävää roolia puolueessa, ja uskon monien perussuomalaisten vastustavan Väyrystä, vaikka näkemyksissä yhteistä onkin.

Perussuomalaiselle puolueelle keskustassa ja kansalaispuolueessa vallitseva sekaannus voi olla hyväksi, sillä kansalaispuolueen poistuessa markkinoilta osoittautuu jälleen se tosiasia, että EU- ja maahanmuuttokritiikkiä ei kannata jaella moneen laariin. Mikäli Väyrynen epäonnistuu keskustassa ja puolue pysyy federalistisilla linjoilla, perussuomalaisten erot keskustaan pysyvät terävinä, mikä on etu perussuomalaisille.

Joka tapauksessa kansalaispuolueen ja sen riveihin hairahtuneiden amatööripoliitikkojen kohtalo on sinetöity, kuten niin sanottujen sinistenkin. Sen sijaan Väyrysen uskon putoavan tapansa mukaisesti jaloilleen, käypä puolueiden kanssa miten tahansa. Väyryselle sopii parhaiten sellainen puolue, jonka koko jäsenkunnan muodostaa hän itse, eikä kansalaispuolueessa alun perin muita jäseniä ollutkaan.

Sote-sopasta tulisi hallintohimmeli

Kun kokoomuksen aitoliberaali piiloperussuomalainen Elina Lepomäki avautui sote-kannastaan ja vaati hallituksen esityksen hylkäämistä, valtamedia teki aiheesta ison jutun. Kun eräät perussuomalaiset ovat jo aiemmin esittäneet samat argumentit sote-uudistusta vastaan, valtavirran mediat ovat olleet asiasta hiljaa.

Asennoitumisero ei voi johtua vain siitä, että kokoomuslaiset voivat jakautuessaan kaataa hallituksen. Olisivathan perussuomalaisetkin voineet tehdä saman, ja vieläpä ajoissa, mutta puolueelle ei ole kivetty sellaista kuningastietä ratkaisijanrooliin, joka kokoomukselle on mediassa tehty. Sen sijaan kokoomus ja kepu keplottelivat perussuomalaisten eduskuntaryhmän kahtia.

Mutta itse uudistuksesta, joka alkaa jo ajatuksenakin olla vanhentunut. Suomi ei kaipaa sosiaali- ja terveysuudistusta, jolla luotaisiin uusi väliportaan hallinto etäälle kuntatason ihmisistä. Näyttö siitä, että ”sosiaali- ja terveydenhuollon valinnanvapauslaiksi” nimetty säädös todella lisäisi vapautta valita eri palvelujen välillä maamme kaikissa osissa, puuttuu. Puuttuu myös osoitus siitä, että vapaus parantaa palveluja ja elintasoa tai tuo säästöjä.

Vaikka kansanedustajat edustavatkin vaalipiirejään, valtakunnantason poliitikkojen pitäisi kyetä vastaamaan myös siitä, että yhdenvertaisuus toteutuu Hangosta Utsjoelle ja Vaasasta Ilomantsiin. Pienissä kunnissa kilpailua ei synny; hyvä, jos tavoitettavissa on edes yhtä alan yksityistä toimijaa.

Suurten kuntien asukkaita uudistus voisi hyödyttää. Mutta sosiaali- ja terveyspalvelujen yksityistäminen todennäköisesti johtaisi verovarojen kiertymiseen ulkomaisessa omistuksessa oleville terveysalan jättiläisille, jotka maksavat veronsa paratiiseihin. Ei pidä lainkaan paikkaansa Matti Torvisen (sin.) näkemys, että sote-uudistuksen kumoajat olisivat ajamassa isojen terveystalojen asioita eivätkä sallisi yksityisen sosiaali- ja terveystoimen syntymistä maakunnallisille markkinoille.

Lepomäkikin toteaa asian olevan toisin päin: ”Uudistus ajaa nyt yrittäjänä toimivia lääkäreitä ja muita ammatinharjoittajia yhä enemmän terveysyritysten palvelukseen. Pienillä toimijoilla ei uudessa sote-ratkaisussa ole edellytyksiä itsenäiselle toiminnalle.” Samaan tapaan ajattelen asiasta itse.

Uudistus on suurin, joka suomalaisessa sosiaalipolitiikassa on koskaan aiottu toteutettavaksi näin lyhyellä aikataululla. Hallitus on tilanteessa ”now or never”. Kolmas vaihtoehto on kaatua.

Käsitykseni mukaan uudistus ei loisi aitoa kilpailua eikä vähentäisi julkiselle taloudelle koituvia kustannuksia. Lisäksi uudistus voi aiheuttaa työttömyyttä kymmenille tuhansille suomalaisille. Sisällön epäonnistuttua siitä jäisi vain hallintohimmeli, jonka purkutyö kestäisi vuosia. Suurten sosiaali- ja terveysuudistusten riskinä yleensäkin on, että joku tai jotkut yksilöt putoavat yhteiskunnan viimeisistä turvaverkoista läpi.

Meidän asiantuntijoiden tehtävä on huolehtia, että niin ei käy, toisin sanoen, että kukaan ei joutuisi kärsimään sellaisesta uudistuksesta, jonka hyötyjä ja oikeudenmukaisuutta ei ole osoitettu.

Kun pelkkä työttömyysturvan uudistaminen niin, että työttömyysetuuksiin tehtiin noin neljän ja puolen prosentin leikkaus ihmisten patistelemiseksi, johti suureen epävarmuuteen aktivoimismallin oikeudenmukaisuudesta ja toimivuudesta, kuinka paljon enemmän metsään voikaan sote-uudistus mennä, kun siinä vastaavanlaisia sudenkuoppia on monta kertaa enemmän? Myös toimeentulotuen siirtämisestä Kelaan koitui suunnaton hässäkkä, ja yhteiskunnalliset vaikutukset ovat näkemättä.

Vihdoinkin kaksi oikeaa äitiä

Eduskunta hyväksyi kansalaisaloitteena alulle pannun äitiyslain helmikuun lopulla äänin 122–42. Suomesta tuli siten ensimmäinen maa, jossa äidin naispuolinen kumppani voidaan vahvistaa lapsen toiseksi äidiksi jo raskauden aikana eikä lapselle voida koskaan tunnustaa hänen biologista isäänsä.

Helsingin Sanomat ylistää edellä viitatussa jutussa, että ”[ä]itiyslain perusteella kahden naisen perhe voisi tunnustaa molempien vanhemmuuden jo ennen lapsen syntymää neuvolakäynnillä. Näin lapsella olisi kaksi äitiä heti syntymästä lähtien ja hänen oikeudellinen asemansa olisi nykyistä selvempi.” Sama linja lain edistäjillä on ollut lehden mukaan alusta asti.

Kuinka onnellinen nyt onkaan se pihalla yksinään leikkivä pikku Pekka, kun hänellä lopultakin on kaksi oikeaa äitiä?

On kurjaa, että lapsen elämän täytyy alkaa tavalla, jolla vanhemmat ensi töikseen katkaisevat lapsen suhteet hänen toiseen todelliseen vanhempaansa, eli biologiseen isäänsä. Millä perusteilla voidaan sanoa ”rakastaviksi” sellaisia vanhempia tai ”oikeudenmukaisiksi” tämän kaiken vahvistavia poliitikkoja ja viranomaisia?

Isättömyyslaiksi sanottu uusi säädös polkee miesten kulkusia ja lasten oikeuksia. Päätöstä on perusteltu usein sillä, että osa lapsista syntyy kurjiin olosuhteisiin muutenkin. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että yhteiskunnan tulisi kannustaa tai tukea kyseisenlaisen kurjuuden yleistymistä.

On väärin kuvitella, että homomiehet kannattaisivat laajalla rintamalla isättömyyslakia. Laki antaa näyttöä lesbofeministien ahneudesta, itsekkyydestä ja omahyväisyydestä sekä lobbauksesta, jota he ajavat poliittisen vihervasemmiston, löperöliberaalin porvariston ja feministien valtaan kaapatun seksuaalivähemmistöjärjestön kautta.

Kierointa on, että isättömyyslain taakse ovat menneet myös lastensuojelutyötä tekevät järjestöt, kuten Mannerheimin Lastensuojeluliitto, Pelastakaa Lapset, Unicef, Lastensuojelun Keskusliitto ja Väestöliitto. Tämä antaa näyttöä siitä, että lastensuojelutyö on karulla tavalla feministen ja naismafian hallussa.

Lain tuloksena lesbo- ja binaiset voivat käyttää miehiä spermakoneina ja tuottaa satunnaisten tai suunniteltujen seksuaalisten kanssakäymistensä tuloksena isättömiä jälkeläisiä. Se, että huoraäidit voivat pullauttaa itselleen lapsia leluiksi, ei ole lasten eikä yhteiskunnan etu.

Psykiatrian erikoislääkäri Liisa Kemppainen osoitti väitöskirjassaan, että isättä kasvanut poika syyllistyy aikuisena kahdeksan kertaa todennäköisemmin vankeusrangaistuksen tuottavaan väkivallantekoon kuin poikalapsi, jonka kasvatuksessa isä on ollut mukana, ja vankeuteen ajautuvan naisen merkittävin käyttäytymistä selittävä tekijä on lapsuudesta puuttuva isä. Kattavassa pitkittäistutkimuksessa oli seurattu 11 000 henkilöä 32 ensimmäisen ikävuoden ajalta.

Voidaan tietenkin kysyä, miten hyvin rikollisuuteen ajautuminen sopii elämän kurjuuden tai hyvinvoinnin mittariksi, mutta yhden olennaisen ja paljon puhuvan kriteerin se joka tapauksessa tarjoaa.

Naisten maailmassa kasvaneet pojat eivät ymmärrä mitään autoista, moottoripyöristä, metsästyksestä, kalastuksesta, maanpuolustuksesta, fysiikasta, historiasta, politiikasta, taloudesta eivätkä yhteiskunnan kausaalisuhteista, vaan he ovat munilla varustettuja eurovisiotyttöjä. Kun tämän perhepolitiikan päälle lisätään vielä täysnaiseutetun opettajakunnan harjoittamaa feminististä manipulaatiota kouluissa, on tuloksena todellisia cuck-miehiä, juuri sellaisia, joiden kasvattamiseen myös telaketjufeminismin propagandatuutti Helsingin Sanomat kannustaa miehille tyypillistä seksuaalisuutta vaarallistavissa jutuissaan.

Mikäli isättömyyslaki olisi niin vahvalla pohjalla moraalisesti, kuin lainvalmistelun puolueelliset näennäisasiantuntijat ovat uskotelleet, kaikkien hyvissä perheissä kasvaneiden lasten kannattaisi kokoontua mielenosoitukseen vaatien oikeutta kasvaa lemmikkeinä kahden äidin lesboperheissä. Tässä tapauksessa yhteiskunnastamme paljastuisikin – demarikieltä käyttääkseni – todellinen mukavuusaluetta koetteleva tasa-arvovaje.

Kansalaisaloitteen mukaista lakiesitystä vastustivat kristillisten lisäksi vain 10 perussuomalaista, 10 sinistä, 15 kepulaista ja kaksi kokoomuslaista, mikä antaa näyttöä järjen ja vastuun vähyydestä kansanedustuslaitoksessa.

Mainittakoon, että vastustin myös hedelmöityshoitolakia kirjoituksessani ”Hedelmöityshoitolaki on susi” 2006  ja adoptiolakia kirjoituksessani ”Lesboparien adoptio-oikeudesta” 2008.

Ylelle arkkipiispa ja kirkolle toimitusjohtaja

Yleisradio ja kirkko muistuttavat pitkälti toisiaan – niin myös niiden johtamiskäytännöt. Molemmat ovat hierarkkisia ja byrokraattisia laitoksia, joilla on ”informaatiopalvelutehtävä”. Molemmat levittävät valikoitua totuutta, ja kummatkin ovat jatkuvasti kansalaisten taholta pursuilevan arvostelun sekä naureskelun kohteina.

Suomen evankelisluterilaiselle kirkolle valitaan tänään uusi arkkipiispa. Ehdokkailla ei ole juuri eroa. Björn Vikström on vanhaa piispa- ja pappissukua ja varmaan sen takia uudistusmielisemmäksi mainittu. Tapio Luoma taas pyrki miellyttämään suhtautumalla varovaisemmin ja välttämällä kannanottoja. Kirkko sentään ilmoittaa, ketkä virkaa ovat hakeneet.

Sen sijaan Yleisradio on tehnyt kaikkien 25 toimitusjohtajan tehtävää hakeneiden kanssa sopimuksen, että heidän nimiään ei julkisteta. Hakeneiden salaaminen on osa valtamedian totuuskriisiä. Yleisradio ei pysty kertomaan korkeinta operatiivista johtamistehtäväänsä hakeneiden henkilöllisyyttä, jotta ei paljastuisi, kuinka monta pätevämpää ihmistä tehtävään valittavalla lopulta sivuutetaan.

Juuri tämäntapainen märän rätin viskominen yleisöjen silmille on tehnyt Ylen toiminnasta kansan näkökulmasta halveksuttavaa – kansan, joka maksaa veroina Yleisradion toiminnasta aiheutuvat puolen miljardin kulut. Miten Yleisradio voi hoitaa joukkotiedotustehtäväänsä moraalisesti kestävällä tavalla, kun se mokaa alkeellisesti jopa johtajiensa valintaa koskevassa tiedottamisessa? Harmi, etten tullut hakeneeksi tehtävään; olisi ollut paljon annettavaa.

Käsitykseni mukaan Ylen menettely on, paitsi julkisuusperiaatteiden kannalta sopimaton, myös Suomen hallintolain vastainen. Apulaisoikeuskanslerin ratkaisun (Dnro 200/1/07) mukaan Yleisradioa säätelee hallintolaki siitä ilmenevine hyvän hallinnon periaatteineen.

Perustuslakimme kansanvaltaisuus- ja oikeusvaltioperiaatteen (2 §) mukaan julkisen vallan tehtävänä on edistää yksilön mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan ja vaikuttaa häntä itseään koskevaan päätöksentekoon. Ylellä olisi tärkeä tehtävä vallan vahtikoirana, joten kansalle on merkitystä sillä, kuinka sen johtajat nimitetään ja että henkilöstökäytäntöjä noudatetaan hyvän hallintotavan mukaisesti. Tätä vaatii myös laki Yleisradiosta. Sen mukaan yhtiön on toiminnallaan edistettävä sananvapautta, korkeatasoista journalismia ja median monimuotoisuutta.

Asia on kipeä ennen muuta poliittisesti. Tehtävää hakeneiden salaaminen luo kuvan kähminnästä ja sosiaalisesta korruptiosta, eikä ankaran kritiikin kohteeksi joutuneella Ylellä pitäisi olla sellaiseen varaa. Verokertymänsä rohkaisemana Yle onkin tullut entistä omavaltaisemmaksi.

Yle muodostaa tässä suhteessa samanlaisen mätäpaiseen kuin yliopistot. Yksityistämisestä kiitollisina niiden vallasta pöhottyneet hallinnot (joiden johtoon kuuluvat nykyisin demarivaikuttajat Tarja Halonen ja Ritva Viljanen) vetivät nimitysasiat pois avoimesta internetistä, jotta niihin ei voisi perehtyä kontrollin muodoista korjaavin, eli julkinen sana. Yleisradion hallituksen puheenjohtajana toimii yliopiston kansleri Thomas Wilhelmsson, joka tilasi Ylen sisäisen selvityksen tiedekuntakollegaltaan Olli Mäenpäältä tyyliin manus manum lavat.

Yle on pyrkinyt näyttäytymään sananvapauden linnakkeena, joka hurskaasti ja puhtain purjein puolustaa toimittajiensa luomaa punavihreää todellisuuskuvaa kaikkia ulkoisia vaikuttamisyrityksiä ja haastajia vastaan. Samanaikaisesti se rikkoo omia viestinnällisiä periaatteitaan, joiden mukaan ”Ylen toiminta on julkista ja kiinnostaa suomalaisia. Kerromme toiminnastamme avoimesti ja mielellämme. Perustelemme päätöksemme hyvin.”

Ari Salmisen ja Rinna Ikola-Norrbackan teoksen Kuullaanko meitä – Eettinen hallinto ja kansalaiset (2009, s. 113–115) mukaan eettisen arvoperustan Suomessa muodostavat muun muassa toiminnan tuloksellisuus (toiminta taloudellisesti ja vaikuttavasti) ja avoimuus (toiminta läpinäkyvästi ilman salailua).

Tässä valossa Ylen päätös salata toimitusjohtajan tehtävään hakeneiden nimet sopimuksella saattaa sen toiminnan surkuhupaisaan valoon. Yksityiset sopimukset eivät saisi olla lakien kanssa ristiriidassa. Riippumatta siitä, onko salaamista ehdottanut työpaikkaa hakeva vai työnantajaosapuoli, nimet pitäisi julkisen edun näkökulmasta kertoa.

Tästäkö siis uusi ”Tiitisen lista”, jota kansanedustaja Olli Immonen vaati juuri äsken julkistettavaksi kirjallisessa kysymyksessään? – Ja täydestä syystä. DDR:n malli ei saisi jatkua täällä Suomessa. Organisaatio, joka tiedottaa, että se ei tiedota, tuo mieleen Brezhnevin ajat.

Kyseessä taitaakin olla eräiden tahojen vaatima ”anonyymi työpaikan täyttö”. Kiintoisaa nähdä, mitä tästä kultamunasta kuoriutuu. Muutoin on alkeellista typistää pelkäksi ”tiedottamiskriisiksi” sellainen konflikti, joka vallitsee yhteiskunnan perusstruktuurissa ja jota diskurssien ja todellisuuskäsitysten kahtiajakautuminen vain heijastelee.

Kirkon miesten kortit puolestaan katsotaan ekumeenisissa yhteyksissä, jotka ovat ”kirkon ulkopolitiikkaa”. Valtamedia on punninnut piispojen uudistusmielisyyden asteita esittelemällä laajasti heidän homokantojaan, mutta se ei ole pukahtanut juuri mitään heidän suhtautumisestaan maahanmuuttoon, eriuskoisten pakolaisten laittomaan suojeluun eikä vieraiden uskontojen rantautumiseen Suomeen.

Niihin piispat ovatkin viime aikoina suhtautuneet kuin laupiaat lampaat, jotka tainnuttuvat erään profeetan nimen kuullessaan. Uskontokuntien väliset ideologiset ja teologiset kysymykset mielletään pesujauhemerkkien oikeudeksi kilpailla liberaalissa markkinataloudessa, jossa hengelliset liiderit johtavat toimituksia.

Olympialaiset ohi – Alkaako sota?

Vain muutaman vuoden kuluttua Saksassa 1936 järjestetyistä kesä- ja talviolympialaisista oli Euroopassa täysi rähinä päällä. Sarajevon vuoden 1984 talviolympialaisia puolestaan seurasi verinen Bosnian-Hertsegovinan sota, jota käytiin Jugoslavian entisen liittovaltion alueella ja jossa nähtiin keskitysleirejä sekä kansanmurha. Lähes välittömästi Sotšin talviolympialaisten jälkeen vuonna 2014 Venäjä puolestaan miehitti Krimin alueen ja aloitti sotatoimet Itä-Ukrainan alueella.

Ovatko siis rauhaa ja harmoniaa symboloivat olympialaiset savuverho, jonka takana valmistellaan väkivallantekoja ja sotaa? Pyeongchangin talviolympialaisia pidettiin rehdin urheilumielen voittona politiikasta, mutta tosiasiassa olympialaiset ovat aina olleet kansainvälisen politiikan näyttämö tai sivulava, jolla urheilusta on tehty politiikan väline.

Ja miten muutoin voisi ollakaan? Myös antiikin Kreikan riitaisat kaupunkivaltiot Sparta ja Ateena vaativat sotilaitaan hautaamaan aseensa hiekkaan olympialaisten ajaksi, mutta vain siksi ajaksi. Urheilu sinänsä on valtasuhteiden performoimista. Sota on aseellista urheilua, niin kuin urheilu on aseetonta sotaa.

Urheilu on myös aggressioiden sublimaatiota: ylevöittämistä näennäisesti jalojen ihanteiden hyväksi. Takana kytevät ahneus, voitonpyynti ja saalistuksenhalu, yleensä myös kansojen ja kansakuntien eripura, jota säädellään ja hallitaan kanavoimalla vihamielisyys kilpailuun tai peleihin.

Myös Koreoiden yhteisesiintyminen Pyeongchangin kisoissa voidaan nähdä puhtaana propagandana, joka johtui isäntämaan vieraskoreudesta ja Pohjois-Korean häveliäisyydestä.

Maailman katseet pakottivat maiden joukkueet esiintymään yhdessä, sillä muu olisi pistänyt tikkuna ulkovaltojen silmään. Kun Etelä-Korean Soulissa järjestettiin kesäolympialaiset 1988, kilpailijat, yleisö ja järjestäjät pelkäsivät Pohjois-Korean terrori-iskua, samantapaista, jonka muslimiterroristit tekivät Münchenin olympiakylään vuonna 1972 murhaten 10 panttivangeiksi ottamaansa israelilaista.

Kommunistisen terrorin ollessa vielä kylmän sodan aikakaudella voimissaan Pohjois-Korean agentit onnistuivat räjäyttämään matkustajalentokoneen vuonna 1987 toivoen sen johtavan Soulin olympialaisten peruuttamiseen. Tässä valossa Pohjois-Korean kädenojennus oli nyt infosodankäynnillinen yllätysisku.

Sekä etelä että pohjoinen katsoivat saavansa sympatiaa omalle puolelleen esiintymällä yhteistyökykyisinä ja kilpailemalla valheen eräässä muodossa, eli vastentahtoisessa sietämisessä, suvaitsevuudessa. Sillä tehtiin parempaa politiikkaa kuin USA:n boikotoidessa Moskovan olympialaisia 1980 tai Neuvostoliiton boikotoidessa Los Angelesin kisoja 1984.

Koreat paiskasivat kättä maailman huomion vuoksi, mutta kisojen jälkeen solidaarisuus sulaa todennäköisesti pois. Kiintoisaa onkin, kuinka käy. Pamahtaako painekattilan kansi auki, kun maailman huomio siirtyy muualle?

Urheilu ei ole vain keino luoda jännitteitä vaan myös purkaa niitä. Nykyisin on myöhäistä lopettaa Pohjois-Korean ydinohjelmaa mutta ei lopettaa Pohjois-Koreaa itseään entisen DDR:n tapaan. Itse lyön Jinin ja Jangin kunniaksi vetoa lavallisesta Pepsi-Colaa sen puolesta, että the choice of a new generation ohjaa pohjoisen suurta liideriä kiemurtelemaan irti sosialismin painolastista kohti Koreoiden yhdistymistä.

Pohjois-Korean pullistelu on strategista uhoa Yhdysvaltoja kohtaan, ja maa onkin pelannut kelvottomat korttinsa taitavasti. Maailman ainoa kommunistinen dynastia on aidosti riippumaton ja itsenäinen, sillä sitä ei tunnu tukevan oikein kukaan, ja julkisuus on maan kokoon nähden huippuluokkaa.

Myös rauhanharjoitusten jatkumisen todennäköisyyttä vastaan voidaan väittää. Vanha sanonta kuuluu, että sota alkaa, kun kamera käy. Se koskee kuitenkin info-, kyber- ja hybridisotaa. Aseelliset selkkaukset alkavat useasti silloin, kun yleisöä ei ole paikalla. Esimerkiksi Spetznas-joukot liikkuvat tunnuksettomasti, huomaamattomasti ja vähin äänin.

Ydinpommia ei voi kuitenkaan räjäyttää vaivihkaa tai hipihiljaa. Joukkotuhoaseista tekeekin käyttökelvottomia tai ainakin kertakäyttöisiä se, että ne jäävät maailman mieleen ja ansaitsevat moraalisen närkästyksen. Korean niemimaalla ei ydinsotaa tule, mutta voi tulla jotakin muuta.

Olympiakomitea toimii maailmanpoliittisten pelimerkkien mukaan samoin kuin Nobel-komitea. Se myöntää kisat aina niihin maailmankolkkiin, joiden se katsoo olevan tarkkailun tarpeessa.

Ehkä Tokion vuoden 2020 kesäkisojen nauttima huomio riittää pitämään Koreat kiltteinä. Olympiavuoden 1940 edellä se ei tosin riittänyt, vaan kisat annettiin Helsingin järjestettäviksi, kunnes asiaan päästiin vasta 12 vuoden viiveellä.

Viidakkokuumetta kaislikossa

Mikko Mäkelän ohjaama A Moment in the Reeds (”Tämä hetki kaislikossa”) on merkitysten kääntöön perustuva jäljitelmä Nils-Erik Ekblomin ja Tom Norrgrannin elokuvasta Screwed (”Pihalla”). Molemmissa tarinoidaan kahden nuoren miehen ihastumisesta suomalaisessa maalaismaisemassa, ja kehuin Ekblomin keväällä 2017 valmistunutta ”Pihalla”-elokuvaa tässä.

Mäkelä puolestaan on pyyhältänyt kuvaajansa ja käsikirjoittajansa kanssa samanlaisessa viitekehyksessä, tarkemmin sanottuna erään suomalaisen pikkupaikkakunnan luonnonkauniissa mökkeilykesässä, mutta vaihtanut homomiesten pariutumisdraaman toiseen rooliin lähi-itäläisen maahanmuuttajan!

Nyt kaikki on ilmeisesti monikultturistien mielestä oikein. Mäkelän viime syksynä julkaisema elokuva kertoo ”Pariisiin muuttaneen” suomalaisen Leevin (Janne Puustinen) ja Tareq-nimisen syyrialaisen turvapaikanhakijan (Booni Kabbani) yllättävästä kohtaamisesta Leevin perheen kesämökillä, jota ”molemmat ovat päätyneet kunnostamaan Leevin isän johdolla”.

Tiedotteen mukaan ”elokuvan on tarkoitus hälventää pakolaiskriisin myötä kärjistyneitä ennakkoluuloja turvapaikanhakijoista” (elokuvan virallinen sivusto tässä).

Puhdasta propagandaa siis, jossa aseeksi on otettu homot. Ajatus on, että kotimaisen seksuaalivähemmistön selässä ratsastaen voitaisiin edistää väestöpoliittista mullistusta, vierasperäisen väestön invaasiota länsimaihin sekä islamin leviämistä, vaikka minkään näistä ei ole osoitettu olevan kotimaisille seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille hyväksi.

Elokuva hyödyntää ja kaupittelee virhepäätelmää, jonka mukaisesti mikrotason kanssakäymisissä saavutetuilla tai lavastetuilla ”onnistumisilla” koetetaan oikeuttaa valtionpoliittista makrotason johtopäätöstä, että rajat on avattava, tai muuten seuraa holokausti. Lyhyesti sanottuna: kansalliset vähemmistöt yritetään valjastaa ajamaan vierasperäisten ja eritaustaisten sekä erityisesti pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden etuja ja asioita.

Tosiasiassa homoväestö on kyllästynyt maahanmuuttoagendan, islamisaation, feminismin ja monikulttuurisuuden rummuttamiseen. Gay-klubien omistajia on aiheettomasti syyllistetty rasismiväitteillä heidän vaadittuaan ravintoloidensa ovilla henkilöpapereita myös ulkomaalaisilta.

Väitteet perustuvat vihervasemmistolaisten aktivistien sosiaalisessa mediassa aloittamaan vihapuheeseen. Orlandon terrori-iskusta tiedämme, että kontrolli on tarpeen eikä edusta rasismia. Tämän kontrollin tulisi toimia valtioiden rajoilla eikä levitä keskelle kansalaisyhteiskuntia, sillä turvapaikanhakijat eivät ole vain hakeneet turvapaikkoja vaan luoneet murhapaikkoja sekä tuoneet sodan ja väkivallan mukanaan.

Eurooppalaiset gay-klubit on nyt pakotettu ottamaan ohjelmistoonsa lähi-itäläisille suunnattuja illanviettoja, joilla homojen play groundit on modifioitu partavauvojen kilikali- ja pilipalitapahtumiksi. Niissä soitetaan vaivaannuttavaa epälänsimaista musiikkia, eikä intohimoja herätä edes myyttinen big black co...ffee.

On kieltämättä hieno juttu, että suomalaisia gay-leffoja viedään Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan ja että ne on otettu siellä kiitollisesti vastaan, kuten Dome Karukosken Tom of Finland -elokuvan ja Nils-Erik Ekblomin Pihalla-elokuvan reseptio osoittavat. Mutta maahanmuuttomyönteisen propagandan leviäminen antaa väärän kuvan maassamme vallitsevasta mielipideympäristöstä islamin miekkalähettiläinä tänne pyrkiville.

Savitaipaleella viime kesänä kuvattu ja viidakkokuumetta henkivä ”Tämä hetki kaislikossa” on ohjaajansa ensimmäinen kokoillan elokuva. Se on suomalais-brittiläistä yhteistuotantoa, ja tuottajina ovat toimineet ohjaajan lisäksi englantilainen James Robert Watson ja minulle niin ikään tuntematon Jarno Pimperi. Se ehkä selittääkin – jos ei aivan kaikkea – niin ainakin pikaisen valinnan Lontoon elokuvajuhlille.

Ikävä kyllä, tendenssielokuva ei sytytä vaan luo vaikutelman poliittisen agendan tuputtamisesta sekä laittaa jarruvalot loistamaan maahanmuuttoa vastaan. Poliittinen tarkoitushakuisuus peittää esteettiset arvot, eikä elokuva pääse lähellekään sellaista klassisen kauneuden esittämistä, joka on ominaista Suomen elokuvateattereissa parhaillaan pyörivälle ja Pohjois-Italiaan sijoittuvalle Oscar-ehdokkaalle nimeltä Call Me by Your Name.

Ylen puolueellista pakolaisjournalismia

Kun irakilaiset jihadistit Ali Qasim Hammood Beni Zaid ja Ahmed Hussein Ali Ali surmasivat hitaasti kuristamalla ja kiduttamalla kajaanilaisen työmiehen Arto Mikkosen vuonna 2016, Yleisradio ei tehnyt tapauksesta juttua, vaikka tuomiolla oli mittaa 26 sivua. Valtakunnan ylin johto vaikeni asiasta, ja tapauksesta kerrottiin vain niin sanotun vaihtoehtomedian sivuilla.

Nyt Yleisradio lähetti Irakiin persuvihaajana tunnetun toimittajansa Eero Mäntymaan selvittelemään Suomesta palautettujen turvapaikanhakijoiden kohtaloita. – Ja kuin taikaiskusta heti löytyi kerrottavaa, vieläpä täsmälleen samasta pakolaisesta, josta Yle oli sattunut aloittamaan turvapaikanhakijoista kertovan narratiivinsa haastattelemalla häntä viime elokuussa.

Mäntymaa etsi käsiinsä jutussa tarkemmin identifioimattoman ”Alin” (eri Ali kuin edellä mainitut murhaajat) kuolintodistuksen, josta hän on peittänyt nimen, henkilötunnuksen ja omaiset. Sitten Mäntymaa väitti, että tuntemattomat miehet ampuivat poliisin ammattia harjoittaneen Alin joulukuussa heti hänen Bagdadiin saavuttuaan, merkkinä Alia kohtaan jatketusta ”vainosta”.

Mäntymaan todistelu ei kuitenkaan riitä, sillä dokumentaatio on aukollista ja anonyymia, viranomaistodistuksia väärennetään Irakissa ja murhan motiivilta puuttuvat todisteet ja todistajat. Lisäksi syytetyt, epäillyt ja oikeuden tuomio loistavat poissaolollaan. Todistusaineistona Mäntymaa esittää vain oletetun uhrin Suomessa asuvan tyttären kertomuksen (sukulaisuusjäävi) ja oman mielipiteensä.

Muutenkin jutussa haisee mätä koira. Bagdadissa asuu 6,7 miljoonaa ihmistä, ja sen kaupunkialue on 30 kilometriä leveä. On erittäin epäuskottavaa, että Alin vainoajat olisivat löytäneet tai edes muistaneet hänet kahden ja puolen vuoden poissaolon jälkeen ”parissa päivässä”, kuten Mäntymaa väittää, ja sitten noin vain ampuneet hänet kadulle. Mäntymaan mukaan kuitenkin ”[n]eljä laukausta kajahtaa Bagdadissa”, kuten kelpo dekkarissa. Miten ne osuivat Aliin, jonka maahantulosta ei kerrottu kenellekään, joka jo lähtiessään oli paikallinen nobody ja jonka hakeminen on kuin etsisi heinää neulasuovasta?

Vertailun vuoksi todettakoon, että Yleisradio ei sepittänyt systemaattisesti käsikirjoitettuja itkuvirsiä Arto Mikkosen omaisten tuntemuksista, ei esitellyt hänen sukutauluaan eikä ylistänyt hänen nuhteettomuuttaan tai työuraansa suomalaisen yhteiskunnan rakentajana – ei, koska tämä kaikki on varmasti totta. Syy: tapaus ei sopinut turvapaikanhakijoiden väkivaltaisuutta peittelevään narratiiviin.

Sen sijaan Yle tuotti Docstop-sarjaan ohjelman, jossa surtiin murhasta tuomittujen irakilaisten kovaa kohtaloa (aiheesta tässä). Ja nyt Yle lähetti veronmaksajien rahoilla toimittajan Irakiin tekemään junttaavaa juttusarjaa, jossa suomalaisia pelotellaan palautettujen takaisintulolla, ja käännytysten kumoamista perustellaan pakolaisia muutoin uhkaavalla ”vainoajien kostolla”.

Ylen maahanmuuttopropaganda uppoaa ituhippeihin ja demarieläkeläisiin. Vihreiden Emma Kari kyynelehti, että me lähetämme pakolaisten lapset ”maahan, joka juuri tappoi heidän isoisänsä” (myös Arto Mikkonen oli kunnianarvoisa ja varmaankin kaivattu isoisä). Sosiaalidemokraatteja edustavan Viljo Heinosen puolestaan sallittiin väittää Uudessa Suomessa, että ”[m]aahanmuuttovirasto jakaa jo kuolemantuomioita”.

Tällä tavoin todistamaton muuttuu valheeksi valhemediassa. Tosiasiassa ”Alia” ei tappanut hänen kotimaansa eikä Suomen maahanmuuttovirasto, vaan hänen väitetään joutuneen tavoittamattomien rikollisten uhriksi.

Mutta eivätköhän pakolaisten vastaanottamista vaadi vielä pari sataa tieteen punakaartilaistakin saadakseen lisää rahaa yliopistoille ja estääkseen muutoin uhkaavan opetuksen loppumisen.

Asian ydin on tässä: jos jossakin kaukaisessa maassa käydään jengisotaa, ei ole oikein, että sieltä kansakunta hyökkää pakolaisina tai sotilaskarkureina tänne. Siinä tapauksessa heidän pitää paeta myös meitä ja selvittää välinsä paikan päällä. Jos Ali on toiminut poliisiviranomaisena, sitä suuremmalla syyllä hänen olisi alun perinkin pitänyt jäädä puolustamaan lakia ja oikeutta Irakiin eikä luikerrella luopiomaisesti tänne.

Totuus on, että Suomi ei voi, eikä Suomen pidäkään, taata kuolemattomuutta Lähi-idässä asuville vieraiden maiden kansalaisille, ei myöskään niille, jotka käyvät kääntymässä täällä. Sen sijaan Suomen viranomaisten pitäisi suojella suomalaisia ihmisiä Suomessa ja maailmalla, niin kuin Euroopan valtioidenkin pitäisi suojella niiden omien kansalaisten turvallisuutta kaikkialla.

Mutta jostakin syystä vihervasemmistolaisen ja huvitteluliberaalin sumutuksen vallassa olevat poliitikot, viranomaiset ja media eivät niin tee, vaan päästävät Eurooppaan turvapaikanhakijoina esiintyviä sosiaalietuusperäisiä haittamaahanmuuttajia, jotka ovat tappaneet ja pahoinpidelleet eurooppalaisia ihmisiä.

Koska minä olen hyvä, toivon, että Eero Mäntymaa jää toimittajakollegansa Jessica Stoltzmanin kanssa pysyvästi Irakiin, aivan niin kuin toivon pastori-sabotööri Marjaana Toiviaisen toteuttavan toiveensa ja muuttavan pysyvästi Tansaniaan. Sillä täytyyhän jokaisen saada elää haluamissaan oloissa ja parhaiden ystäviensä parissa.

Samoin toivon, että Eero Mäntymaa olisi tehnyt rikosjutun toimittajakollegastaan Juhani Kenttämaasta, joka kannusti heittämään erästä autokuskia kivellä nokkaan tämän kiinnitettyä autonsa takaikkunaan tarran ”refugees not welcome”. Mäntymaa ja Kenttämaa ovat aivan toistensa näköisiäkin: Ylen selvää parhaimmistoa, elegantteja ja hienostuneita molemmat, aivan niin kuin ihastuttavan karkea Riku Rantalakin, jonka marinoille Helsingin Sanomissa ja Yleisradiossa riittää aina julkaisutilaa.

Todellisuudessa asiat ovat sosiaalietuusperäisten maahan pyrkijöiden kotimaissa paljon paremmin kuin valheellinen propagandamedia uskottelee. Sotatoimet ovat paikantuneet vain pienille ja rajatuille alueille, niin kuin sotatoimet yleensäkin. Muissa osissa maita mahdollisuudet sisäisten pakolaisten ylläpitämiseen ovat hyvät.

Asiasta kertovat norjalaisen omatoimimatkailijan Chris Lindgrenin valokuvareportaasit, joita hän on tehnyt muun muassa Syyriasta: lähdettyään paikan päälle katsomaan, miten asiat oikeasti ovat. Niitä hän esittelee Unusual Traveller -sivustollaan. Nämä kotimaisen vaihtoehtomedian uutisoimat jutut voi laittaa kilpailemaan valtamedian valheellisen tendenssijournalismin kanssa.