Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan

Eduskunnan kanslia ja tarkastusvaliokunta aikovat teettää hallituksen maahanmuuttopolitiikasta selvityksen, jonka tekijäksi se haki pätevää tieteenharjoittajaa viime keväänä. Niinpä eduskunnan kanslia julisti toukokuussa 2017 haettavaksi vastuullisen tutkijan toimen, jonka haltijalta edellytetään maahanmuuttoa koskevien asioiden tuntemusta ja tutkimustaitoa.

Koska viisaus lisääntyy jakamalla, tarjosin myös omaa asiantuntemustani eduskunnan käyttöön. Arvelin tuota tietoa ja taitoa itseltäni löytyvän, koska olen väitellyt kaksi kertaa Helsingin yliopistossa tohtoriksi, ensimmäisen kerran filosofiasta ja toisen kerran sosiaalipsykologiasta. Filosofian tuntemus takaa metodologisen pätevyyden ja sosiaalipsykologinen koulutus sisällöllisen. Siksi jätin hakemukseni kyseiseen tehtävään. Toivoin voivani edistää asiaa koskevaa kriittistä ja tieteellistä tiedonmuodostusta.

Valiokunnan hallinto ilmoitti elokuussa, että tehtävään tuli 65 hakemusta ja että sitä varten haastateltiin neljä henkilöä. Viime viikolla kanslia ilmoitti lopulta tehtävän täytöstä:

”Hyvä Jukka Sakari Hankamäki,
Olette hakenut avoinna ollutta tehtäväämme Tutkija (tarkastusvaliokunta) ((21-25-2017). Hakemuksia tehtävään saapui 65 kpl. Valitettavasti tällä kertaa valintamme ei kohdistunut teihin. Tehtävään valittiin yhteiskuntatieteiden tohtori Arno Tanner.
Kiitämme mielenkiinnostanne avoinna ollutta tehtävää kohtaan.
Ystävällisin terveisin,
Emmi Pöntinen
Henkilöstöasiantuntija.”

Entistäkin ystävällisemmin terveisin minä puolestani ilmoitan, että valitusosoitus, joka myös tämän liverryksen lopussa olisi pitänyt olla, puuttui.

Huomionarvoista on myös seuraava: koska olen niin sanottu tuplatohtori ja tiedän maahanmuuttoasiat vuosien perehtymisen tuloksena paremmin kuin kukaan muu, minua ei edes vaivauduttu kuulemaan asiassa. Näin halutaan salata kaikki se arvostelu, johon tämän ja edellisten hallitusten maahanmuuttopolitiikka antaa aiheen.

Sitä, keitä muita päteviä henkilöitä virkaa haki, keitä kaikkia nimityspäätöksellä murjottiin ja keitä toisia tutkijoita tehtävää varten haastateltiin, ei kerrottu. Ei kerrottu myöskään sitä, miksi tehtävään nimitettiin Arno Tanner, jonka panos maahanmuuttoa koskevaan tutkimukseen ja keskusteluun on ollut laihaa. Hän on kirjoittanut vain yhden aihetta koskevan blogikirjoituksen ja piipittänyt Twitterissään, mutta kyky käsitellä laajakantoista poliittista ongelmakokonaisuutta ja tehdä johtopäätöksiä on osoittamatta.

Maahanmuuttoviraston tutkijana hän tarkastelee maahanmuuttokysymystä systeemin sisältä päin, hallintodiskursiivisesti ja byrokratian retorisena osapuolena eikä puolueettomasti. Tieteellisesti vakuuttavaa hänessä on entisen demaripääministerin kanssa yhteinen sukunimi. Koska tutkimuksen suorittaja valittiin valtionhallinnon sisältä, kyseessä ei ole mikään oikea tutkimus vaan sisäinen selvitys, jonka luotettavuus on soikeaa nollaa.

Miksi nimitettiin mitään sanomaton henkilö?

Tarkastusvaliokunta haluaa ilmeisesti teettää poliittisen näennäistutkimuksen, jonka tarkoituksena on kaunistella maahanmuuton ongelmia. Eräältä valiokunnan kansanedustajajäseneltä kuulin, että tutkimuksen ala on tarkoitus rajata koskemaan kysymystä, miten maahanmuuttajien kotouttaminen on onnistunut.

Hakujulisteen mukaan tehtävään haluttiin henkilö, joka tuntee ”Euroopan unionin tilinpitoa” ja ”hallitsee kirjanpitotaitoja”. Asian tarkastelu halutaan siis typistää pelkälle immanentille tasolle, jota voidaan arvioida euroina ja sentteinä, kun taas mitattavaksi soveltumattomat seikat jäävät tällöin ulkopuolelle. Niitä ovat esimerkiksi kulttuuriarvot, Suomen kansalaisten poliittiset arvostukset ja kansakuntamme omat, rahassa mitattavaksi soveltumattomat, arvot sekä meidän ja vierasperäisten välille syntyvät arvoristiriidat.

Tosiasiassa myös määrällisen tutkimuksen tuloksia ja johtopäätöksiä voitaisiin tehdä ja arvioida vain laadullisin arviointiperustein, jotka vaativat filosofista analyysia. Tämä haluttiin kuitenkin sulkea pois ja typistää tutkimustoiminta pelkäksi laskukoneen kilinäksi, jotta periaatteellinen harkinta jäisi ideologisin perustein toimiville poliitikoille.

Tarkoitus lienee fokusoida tutkimus nimenomaan hallituksen toimenpiteiden onnistumiseen ja tulijoiden kotoutumiseen – ei siihen, mitä vaikutuksia maahanmuutolla on ollut ja on koko yhteiskunnalle ja kantaväestöön kuuluville suomalaisille.

Rajaus myös kääntää huomion etupäässä sosiologiselle mikrotasolle, eli yksilöiden olosuhteisiin, mutta sulkee ulkopuolelleen makrososiologisen näkökulman eli sen, mitä maahanmuuton kokonaisilmiö merkitsee valtionpoliittisella tasolla.

Keskitettäessä huomio pelkkään pragmatiikkaan on vaara, että näköpiiristä häivytetään se periaatteellinen kysymys, mikä on yhteiskunnillemme hyväksi ja mikä haitaksi. Asioita ei siis haluta nähdä yleispoliittisesta tai kantaväestön näkökulmasta vaan maahanmuuttajien omasta näkökulmasta.

Huomio kiinnittyy tällöin helposti vain maahanmuuttajien etujen toteutumiseen kotoutumisen mikrotasolla (esimerkiksi ihmisoikeuksiin ja humanitaariseen toimintaan), mutta makrotason väestöpoliittinen, taloudellinen, työvoimapoliittinen ja turvallisuuspoliittinen näkökulma jätetään taka-alalle jo tehtävänannossa.

Tällöin unohtuu muun muassa se, että Suomeen muuttaminen ei ole ihmisoikeus. Ei voida myöskään pohtia sitä oikeusfilosofista kysymystä, onko maahanmuutto sinänsä sellainen subjektiivinen oikeus, joka antaisi oikeutuksen täyteen sosiaaliturvaan, työpaikkoihin, oleskelulupaan, ilmaiseen koulutukseen ja kansalaisuuteen.

Tämän peittäminen ilmeisesti on tarkoituskin, ja todennäköistä on, että maahanmuuttoa käsitellään jälleen yhtenäisenä kokonaisilmiönä tekemättä eroa suomalaisten ihmisten paluumuuton, länsimaista tulevan työperäisen siirtolaisuuden ja kehitysmaista tulvivan pakolaisuuden välille. Tällä tavoin haittamaahanmuuton ongelmat on helppo yrittää häivyttää muusta maahanmuutosta mahdollisesti koituviin pienhyötyihin.

Demarit kaivelevat omaa napaansa

Tarkastusvaliokunnan puheenjohtajana toimii sosiaalidemokraattien Eero Heinäluoma, joten tutkimustehtävä on läänitetty vihervasemmistolle. Tällöin se ei voi edustaa todellista kriittistä akateemista tutkimusta vaan hallinnollisesti tai poliittisesti motivoitua tendenssitutkimusta, jollaisia hallinnon sisäiset selvitykset aina ovat. Tehtävä täytettiin ja haastattelut suoritettiin eduskunnan kesäloman aikana, jotta kansanedustajat ja julkinen sana eivät huomaisi puuttua asiaan.

Koska tehtävän täytöllä ja tutkimuksen etenemisellä on laajaa poliittista merkitystä ja koska tulokset kiinnostavat minua, raportoin nimitysasiasta julkisesti. Asetan tarkkailun alle myös sen, miten tuota tehtävää hoidetaan. Tarvittaessa julkaisen aiheesta oman vastatutkimukseni, jossa selvitän asioiden todellisen tilan.

Julkista käsittelyä puoltaa sekin, ettei asiasta ole missään uutisoitu, kun Yleisradio ja Helsingin Sanomat eivät ole vielä ehtineet julkaista tutkimuksen tekijäksi valitusta henkilöstä valintaa puolustelevaa kiiltokuvaa.

Kuten kaikki varmasti tietävät, maahanmuuttoa koskevia ongelmia on pimitetty mediassa ja tutkimuksissa, ja myös akateemiseen toimintaan on syntynyt kokonainen vääristelevän ja puolueellisen toiminnan laji, jossa maahanmuuton ja siihen liittyvän monikulttuurisuuden ideologian tuottamista vaikeuksista vaietaan tai annetaan kaunisteltu kuva.

Asiat käännetään kieroon jo käsitteiden määrittelyssä tai määrittelemättömyydessä ja keskitytään tuottamaan tilastodataa ilman kykyä vetää jo olemassa olevasta tiedosta johtopäätöksiä.

Omasta mielestäni aiheen tutkiminen maahanmuuttajien kotoutumisesta sopisi aloittaa vaikkapa siitä, kuinka suuri osa kehitysmaista tulleista maahanmuuttajista on joko kokonaan toimettomina tai jossakin yhteiskunnan rahoittamassa suojatyöpaikassa, kurssilla tai koulutuksessa. Ja millaisen tutkimusbisneksen maahanmuutto-ongelmien märehtiminen on luonut vihervasemmistoa kannattaville tieteen politrukeille jo ennestään olevan turvapaikkabisneksen rinnalle?

Myös muita kiinnostavia tutkimuskysymyksiä olisi. Lääketieteen dosentti ja viime vuosina järkiinsä tullut syntymädemari Mikko Paunio esitti Oikean Median blogissaan, että Kelan pitäisi kertoa kansalaisille niiden 50 000 kotitalouden etniset taustat, jotka Suomessa ovat kokonaan tulottomia.

On tärkeää, että maahanmuuttajien asemaa verrataan kantaväestöön ja kantaväestön tilanteiden valossa, koska vasta vertailun kautta paljastuu, miten asiat ovat. Siksi vertailevaa tutkimusta yleensäkin tehdään. Näin voidaan paljastaa myös viime aikoina yleistyneet, raakuutta ja häikäilemättömyyttä edustaneet yritykset suosia maahanmuuttajia kantaväestöön kuuluvien suomalaisten kustannuksella viranomaiskäytännöissä. Vaadin siis myös vertailevan tutkimusotteen soveltamista tilintarkastaja-kamreerien linjoilla liikuttaessa.

Persut, siniset ja sinivuokot

Näyttöjä hallitukseen jääneiden uuvattiministerien ja hallitusyhteistyöstä pois potkittujen perussuomalaisten eroista alkaa kertyä. Uusi Suomi kirjoitti viime viikolla, että perussuomalaisten kansanedustaja Ville Tavio vaatii irakilaisille ehdotonta maahantulokieltoa ja vastustaa 2500 euron paluurahan myöntämistä Irakiin kotoutettaville. Samaan aikaan lehti otsikoi, että Timo Soinin mukaan ”Suomi ei ole maksanut lunnaita eikä maksa”.

Mitä nyt? Liittyvätkö nämä toisiinsa? Ovatko Tavio ja Soini löytäneet yhteisen sävelen?

Klikkijuttujen tarkempi tarkastelu paljasti, että Soini puhui lunnaiden maksamisesta Afganistanissa kaapatun suomalaisnaisen takaisin saamiseksi. Ero oli järkyttävä: ulkoministeri Soini ei halunnut Suomen maksavan lunnaita kidnapatun Suomen kansalaisen ostamiseksi kotiin (lopulta hänet vapautettiin), mutta yhdessä muiden ministerien kanssa Soini tukee paluurahan maksamista irakilaisille!

Perusteluksi lunnaiden maksamatta jättämiseksi suomalaisesta ei kelpaa Soinin taholta se, että kaappaajien vaatimuksiin taipuminen ”kannustaisi uusiin rikoksiin”. Miten hän voi samanaikaisesti tukea turvapaikkaturistien elintason parannusyrityksiä meidän kustannuksellamme, kun pikkusormen antaminen Pirulle voi ohjata tässäkin tapauksessa uusiin yrityksiin ja rikoksiin?

Poliisien some-kohusta

Sinisten lisäksi myös sinivuokoilla on oma lehmänsä ojassa. Rivit ovat rakoilleet poliisikunnan keskuudessa tavalla, joka tuo vastinetta verovaroille – tällä kertaa tahattoman komiikan muodossa.

Sosiaalisen median laareissa kohistiin viime viikolla Poliisiammattikorkeakoulun ylikomisario Jari Taposen ja Helsingin poliisin johtokeskuksen johtaja Jussi Huhtelan kannanotoista, joilla he puolustivat turvattomuutta aiheuttaneiden turvapaikanhakijoiden oikeutta muun muassa koulunkäyntiin.

Kohu käynnistyi, kun kävi ilmi, että Turun marokkolainen terroristi oli viettänyt vuoden eräässä Turun kaupungin yläasteen koulussa. Perussuomalaisten Suomen Uutiset julkaisi aiheesta käydyn twiittiketjun, ja asia sai myös kansainvälistä huomiota hollantilaisen Metro-lehden kommentoidessa sosiaalisessa mediassa loikkimaan lähteneitä sammakoita.

Eniten kansalaisia kuohutti Taposen Twitter-viesti, jonka mukaan ”hyvää se koulunkäynti tekee terroristillekin”, minkä johdosta kansanedustaja Mikko Kärnä (kesk.) hermostui ja lupasi viedä asian poliisijohdolle tutkittavaksi.

Demarivetoinen poliisijohto puolestaan kävi alaistensa kanssa ”rakentavan keskustelun”, mikä yleensä tarkoittaa joko ripitystä tai päänsilitystä – tässä tapauksessa hyväksyntää hallituspolitiikan mukaiselle maahanmuuttolinjalle. Tämä ei siis merkitse, että ”uudella some-linjauksella” poliiseja neuvottaisiin pidättäytymään poliittisista kannanotoista vaan sitä, että ne hyväksytään, kunhan ne ovat myötämielisiä hallituksen ajamalle haittamaahanmuuton haalinnalle.

Hyväntahtoisesti ajatellen Jari Taposen kannanotot voidaan ymmärtää yritykseksi harjoittaa älyllistä jongleerausta ja olla intellektuaalinen. Hänen kriitikoidensa näkemyksiä taas voidaan helposti pitää vain tyypillisenä some-pöyristymisenä.

Taponen voi oppia tapauksesta sen, kuinka pieni tuo sanailun liikkumavara on vakavissa asioissa. Hänen arvostelijoitaan puolestaan voidaan ymmärtää sikäli, että ylikomisario Taposen näkemykset eivät olleet irrallisia vaan jatkoa hänen yleisasenteelleen: hänellähän oli keskeinen rooli myös purettaessa Rautatientorin ”Suomi Ensin” -leiriä, minkä yhteydessä muutamia suomalaisia kohdeltiin kaltoin.

Ilmeisesti poliisit tykkäävät haittamaahanmuutosta ja turvapaikkaturismista, sillä ne työllistävät heitä, aivan kuten on nähty torjuttaessa laittomia rajanylityksiä ja hajotettaessa käännytettyjen palautuksia vastustamaan kokoontuneiden punakaartilaisten mielenosoituksia.

Oikeammilla linjoilla oli poliisin neuvottelukunnan puheenjohtaja, entinen armeijan kapteeni, Helsingin kaupunginvaltuutettu ja itsekin kaapattuna ollut Atte Kaleva (kok.), joka piti poliisien kannanottoja asiattomina.

Olennaista tapauksessa ei ole kuitenkaan some-kohun silmässä olleiden poliisihenkilöiden toiminta vaan se, millä tavoin poliisi instituutiona kiristää henkistä kuristussilmukkaa suomalaisten ihmisten ympärillä ja asettuu puolustelemaan todellisia uhkatekijöitä. Näyttöä tästä antaa ”Polpoksi” sanotun poliittisen poliisin syntyminen nettiin ja kansalaisten puheisiin kohdistuva kyttäys, joka tuo mieleen totalitarististen kommunistidiktatuurien mielipidekontrollin.

Ongelmana ei ole vain viranomaisten harjoittama kiusaaminen vaan se, miten erottaa parodiatarkoituksessa someen luotu ”vihapuhepoliisi” aidosta. Myöskään kyseinen nälviminen ei ole enää vain lämminhenkistä naljailua vaan ilkeämielistä satiiria, joka on tyypillistä tossun alla oleville yhteiskunnille. Parodioinnista poliisit pitävät itse huolen, mutta itseironiaksi sitä ei voi sanoa, sillä se ei näytä olevan tietoista.

Pohjat argumentaatiossa veti Uuden Suomen toimittaja Minna Karkkola, jonka mielestä poliisit vain provosoituivat ja menivät maahanmuuttokriitikon ansaan Turun terroritapauksen herättämässä kuohunnassa. Mallin asiaan puuttumiseen hän lienee saanut Helsingin Sanomilta, joka vasemmistolaisen politiikan tutkijan, Erkka Railon, tuella syytti Jussi Halla-ahoa ”maalittamisesta” Halla-ahon puututtua Jussi Huhtelan twiittailuun.

Sellainen vainoharhainen tulkitseminen, jossa myös poliisien terrorismia suosivat virhekommentit luetaan maahanmuuttokriitikoiden syyksi, on seinähullua panettelua.

Elämmekö poliksessa?

Tiedotus- ja toitotusvälineet ovat laajalti mukana myös muussa totuudenvastaisessa kampanjoinnissa. Yle kertoi viikonloppuna kaikkien poliisien ylipaimenena toimineen ex-sisäministeri Petteri Orpon (kok.) Facebook-viestistä, jonka mukaan hänen vaimoaan Niina Kanniainen-Orpoa on ”häiriköity” pitkään internetissä. Kirjoituksessa ei kuitenkaan sanottu, mistä kansalaiskritiikki johtuu.

Ilta-Sanomien jutun mukaan Petteri Orpon juristipuoliso on työskennellyt Maahanmuuttovirastossa, ja lisäksi hän on osakkaana ja toimitusjohtajana lakiasiaintoimisto Lakiverstas Oy:ssä, joka kotisivujensa mukaan keskittyy erityisesti viranomaisvalituksiin. Sivuilla sanotaan muun muassa seuraavasti:

”Lakimiehen apu voi olla tarpeen myös viranomaisasioissa, jolloin omaa oikeutta haetaan esimerkiksi oikaisupyynnöllä tai valituksella. [...] Esimerkiksi hyvän hallinnon perusteet ja hallinnon oikeusperiaatteet ohjaavat viranomaisia päätöksenteossa ja turvaavat yksittäisen kansalaisen asemaa kaikissa viranomaisasioissa. Koska elämme globaalissa maailmassa, Suomen oikeusjärjestyksen tunteminen ei välttämättä enää riitä oikeuksien turvaamiseksi. Tukea oikeuksilleen voi kansallisen sääntelyn lisäksi hakea myös Suomea sitovasta Euroopan ihmisoikeussopimuksesta.”

Vaikuttaa vahvasti siltä, kuin rivien välissä sanottaisiin, että kyseinen 2015 perustettu toimisto olisi perustettu käsittelemään pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden muutoksenhakuasioita sekä antamaan maksullista oikeusapua.

Vaikka Petteri Orpo onkin kieltänyt tiedon perättömänä ja väittänyt, että hänen vaimonsa tai toimistonsa ei ole ajanut ”yhdenkään kansainvälistä suojelua hakeneen ihmisen asiaa”, tämä ei merkitse, ettei liiketoimintaa olisi alun perin aiottu tai suunniteltu tätä tarkoitusta varten, vaikka se ei olekaan jostakin syystä käynnistynyt. Toimiston liikevaihto oli julkisten tilinpäätöstietojen mukaan vuonna 2015 vain 3000 euroa ja vuonna 2016 vaivaiset 1000 euroa, joten toimisto ei ole ajellut juuri muitakaan asioita.

Tapaus muistuttaa hieman entisen sisäministeri Anne Holmlundin veljen yritystoimintaa, jolla hän osallistui pakolaisbisnekseen saneeraamalla Satalinnan kiinteistöä vastaanottokeskukseksi ja josta MTV3:n 45 minuuttia teki jutun ”Holmlundit ja bisnestä pakolaisuudella” vuonna 2009 (linkki tässä).

Ohjelman mukaan ”porilainen kiinteistösijoittaja ja isännöitsijä Ilkka Holmlund on napannut kiinni ministeriön visiosta”, sillä ”valtio korvaa tulijoiden vastaanotosta koituvat kustannukset täysimääräisesti aina asuintilojen saneerauksesta ja vuokrista tulijoiden taskurahoihin saakka”. Ei siis ihme, että myös Anne Holmlund puolusti voimakkaasti pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottoa ja oli ”huolissaan nuorista maahanmuuttajista” suomalaisten jäädessä heitteille (kirjoitin aiheesta muun muassa jutuissani ”Päivän Holmlund” ja ”Maahanmuutossa kobravaikutus”).

On joka tapauksessa selvää, että kansalaisilla on syytä huolestua ja epäillä myös Orpojen toiminnan puhtoisuutta. Ihmisille syntyy hyvin helposti vaikutelma, että asiat ovat kiertyneet kehälle jääviydenomaisesti. Näin voi käydä, jos ykkössyöttäjä toimii pelipaikalla: ministerin puuhatessa toimistolle lisää asiakkaita omalla maahanmuuttomyönteisyydellään ja heidän valituksiaan käsittelevän toimiston osakkaan työskennellessä saman ongelmakokonaisuuden kanssa Maahanmuuttovirastossa tai oikeuslaitoksessa. Myös ylitarkastajan viralla palkitseminen vaikuttaa nepotismilta.

Selvää on myös se, että virkamiehen asemassa olevan Kanniainen-Orpon sen enempää kuin ministeripuolisonsakaan ei tulisi reagoida heränneeseen arvosteluun juridisilla keinoilla, niin kuin Kannainen-Orpo on toiminut tekemällä rikosilmoituksen erästä asiasta uutisoinutta tahoa vastaan. Länsimaiseen yhteiskuntanäkemykseen sisältyy, että viranomaisten tai poliitikkojen ei tulisi käyttää ensisijaisesti pakottavia tai rangaistuksen uhan sisältäviä keinoja poliittiseen kritiikkiin vastaamiseen, ja se, joka kiistää kaiken, myöntää kaiken.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ottanut selvän kannan, jonka mukaan julkisella vallalla on velvollisuus pidättäytyä rikosoikeudellisiin keinoihin turvautumisesta varsinkin silloin, kun käytettävissä on muita keinoja vastata perusteettomaankin arvosteluun.

Petteri Orpon, jonka mukaan ”pakolaisten motiivien epäileminen on rasismia”, kannattaisi oppia jotakin itseltään ja myöskin siitä, että epäileminen yleensä tuottaa tietoa ja tervehdyttää tilannetta. Epäileminen on kansanvaltaisen yhteiskunnan elintärkeä edellytys, jota ilman oikeudenmukaista yhteiskuntaa ei ole.

Kansakunnan peilin syyttäminen on häikäilemätöntä myös aiheeseen tarttuneilta muilta poliitikoilta. Esimerkiksi Ville Niinistön (vihr.) tapa hehkuttaa ”vihapuheen” käsitteellä edustaa likaista valtapolitikointia. Ylen jutun mukaan hän kiitteli Petteri Orpoa siitä, että ”häiriköinti nousi taas julkiseen keskusteluun” ja sössötti näin:

”On tärkeää, että ei anneta tuumaakaan periksi. Vihapuheella ja rasistisella tai ihmisvihamielisellä kirjoittelulla ei pysty vaientamaan ihmisiä. Se on kaikkein tärkein asia, että jatkamme elämää juuri niin kuin sitä elämme ja puolustamme ihmisoikeuksia.”

Ville Niinistö itse pyrkii vaientamaan ihmisiä kannanotollaan, joka ilmentää syvää halveksuntaa, vihapuhetta ja ylenkatsetta suomalaisuutta, kansanvaltaa ja sananvapautta kohtaan. Hänen tieteellisesti todentamaton väitteensä, että ”vihapuhe kohdistuu paljon kovemmin naisiin kuin miehiin”, edustaa säälittävää yritystä laittautua ritarilliseksi uusherrasmieheksi ja hyödyntää viidakkokuumeisten naisten uhriutumispääomaa.

Yhtä inhottava oli myös Tampereen kommunistiyliopistossa työskentelevän tutkijan Pentti Raittilan samassa Ylen jutussa esittämä marmatus, että kriittisten kansalaisten suita olisi jo pitänyt tukkia jo aiemmin ja että poliittisen järjestelmän olisi pitänyt harjoittaa tiukempaa sensuuria: ”vaikutusta olisi ollut sillä, jos perussuomalaiset olisivat puuttuneet kannattajakunnassaan rehottavaan puhetyyliin ja hallituskumppanit eivät olisivat katsoneet kielenkäyttöä läpi sormien”. Ylen jutun mukaan ”Raittila uskoo, että vihapuhetta olisi voitu myös suitsia nettivalvonnan ja lainsäädännön keinoin”.

Sellainen yhteiskunnallinen valtarakenne, jossa poliitikot, viranomaiset, media ja tieteen kaavussa esiintyvät vasemmiston agitaattorit sekä muut tyhjää käyvät suut pyrkivät yksissä tuumin suitsimaan kansalaisten taholta pursuilevaa kritiikkiä sensuurin ja kurinpitotoimien avulla, on läpikotaisin sairas. Se takaa vain, että nyky-Suomessa ei eletä ainakaan Platonin filosofisesti perustetussa valtiossa, jonka nimi on kirjoitettu poliisin ajoneuvon toiseen kylkeen (polis), vaan joudumme elämään Demla-kraattisessa poliisivaltiossa, jota hallitsee valtion poliisi.

National Action vs. Hope not Hate

Samasta kertoo myös Britanniassa käytävä ajojahti, jossa erästä Suomen kansalaisuuden omaavaa miestä koetetaan lavastaa terroristiksi. Ylen uutisen mukaan brittiarmeijan sotilaana toimiva Britannian ja Suomen kaksoiskansalainen on kahden muun henkilön ohella syytteessä sisäministeriön määräyksellä kiellettyyn National Action -järjestöön kuulumisesta.

Näin on lopultakin löydetty suomalainen nationalisti-fasisti-rasisti punavihreän suvaitsevaiston mudanheiton kohteeksi: korottamaan omahyväisyydessä rypevien moraaliposeeraajien jalustaa, jolta he lukevat tuulesta turvoksissa olevia moraalituomioitaan kunnon ihmisten pään menoksi.

Guilt by association -syyllistäminen on mielikuvaterroria, jolla ensin leimataan jokin kansallismielisenä esiintyvä ja tarralappujen liimailulla kauhistuttava brittiläinen kuppikunta ”vaaralliseksi terroristijärjestöksi” ja sitten syytetään suomalaista ihmistä sen jäsenyydestä.

Tällaista assosiaatioharhaa hyödynnetään tietenkin vain syyllistettäessä Euroopan kantaväestöjä, aivan kuten Yleisradion uutinen osoittaa. Sen mukaan myös pelkkä sosiaalisessa mediassa jakaminen ja tykkääminen voi olla rikos.

Maassa, jossa poliittisia järjestöjä kielletään sisäministeriön määräyksillä ja ihmisille luetaan kymmenen vuoden vankeudella uhkaavia syytteitä pippurisumutteiden hallussapidosta, ovat kansalaisten perusoikeudet suuressa vaarassa. Mikäli some-meemien jakaminen tai johonkin järjestöön kuuluminen aletaan nähdä rikoksena ja syyllistämistä perustellaan ”länsimaisten arvojen” turvaamisella, on länsimaisen oikeuskäsityksen periaatteet on heitetty nurkkaan.

Britannian terrorismilakeja sovelletaan etupäässä valkoisiin britteihin, totuuspuhujiin ja maansa miehitystä vastustaviin, kun taas Euroopan mädättäjät, valheelliset panettelijat ja todelliset terroristit päästetään kuin koirat veräjästä. Tästä kertoo Suomen Uutisten juttu ”Vihapuhepoliisi ei osaa arabiaa tai somalia – saavatko radikaalitahot vapaasti mellastaa Suomessa?” – Ilmeisesti saavat, sillä MTV3 kirjoitti Turun terrori-iskun aikoihin, että Supon vastatiedustelupäällikön Seppo Ruotsalaisen mielestä ”terrorijärjestön ihannoiminen ei ole rikos”. Näin siis on, jos on kyse jihadistisesta militanttijärjestöstä.

Samoin asia näyttää olevan Britanniassa. Ylen toimittaja Teemu Juhola kirjoittaa, mistä National Action -järjestön kieltäminen puolestaan sai alkunsa: ”Äärijärjestöjä vastustavan Hope not Hate -järjestön mukaan National Action olisi värvännyt toimintaansa lisää jäseniä ja kouluttanut heitä.” Ja: ”Hope not Haten mukaan toiminta on jatkunut aktviivisena National Actionin toiminnan kieltämisen jälkeenkin.” Toimittaja ei yhtään peittele eikä salaa, mitä järjestöä hän ihannoi.

Mikä sitten on tuo asiasta kannellut Hope not Hate? – Hope not Hate on Suomen Vares-järjestön kaltainen maahanmuuttoa suosiva äärijärjestö, joka tukee terrorismin yleistymistä Britanniassa, maassa, jossa asiasta saatiin jälleen viime perjantaina näyttöä pommi-iskun muodossa. Hope not Hate on myös rähjäistä anarkismia edustava vasemmistorabulistien mellakointiporukka, jonka tavoitteena on kriminalisoida eurooppalaisten kansallismielisyys ja jota internationalistisen globaalikapitalistin, George Sorosin, ylikansallinen Open Society Foundation tukee rahalahjoituksilla.

On selvää, että rikollisuus lisääntyy rikollistamalla, mutta minulla täällä filosofian piirissä menee läpi vain sellainen, missä on järkeä. Moraalin ja etiikan kannalta mikään sellainen ei voi olla tuomittavaa, mistä ei ole mitään haittaa tai mikä ei ole sinänsä pahaa. Ja vaikka jotakin haittaa tai pahuutta ilmenisi, sekään ei tee teoista tuomittavia, sillä maailmassa ei ole juurikaan asioita, joista hyötyjen lisäksi ei olisi myös jotakin haittaa tai jotka eivät olisi joltakin kannalta arviotavissa pahoiksi.

Informaation jakaminen maahanmuuton ongelmista ja sen torjuntavaihtoehdoista on kansalaisten perusoikeus, kun taas viranomaisten suhtautumistapa antaa näyttöä mielikuvaterrorin varassa tapahtuvasta kansalaisvapauksien torpedoimisesta, jolla tuetaan länsimaiden haudankaivajien toimintaa.

Kiimaiset poliisit

Kaiken tämän tapahtuessa on vakavasti kiinnitettävä huomiota poliisiviranomaisten, syyttäjälaitoksen ja tuomioistuinten kaksinaismoralismiin ja omaan korruptoituneisuuteen. Rikostoimittaja Rami Mäkinen kirjoitti viime perjantain Ilta-Sanomiin mehevän jutun, jossa tilitettiin entisen huumekomisarion, sittemmin myös huumepomona tunnetun Jari Aarnion oikeudenkäynnin aloituksesta Helsingin hovioikeudessa (verkkoversioita tässä, tässä ja tässä).

Lehden mukaan Aarnio yrittää saada kumotuksi 10 vuoden tuomionsa, joka langetettiin huumerikoksista ja muun muassa prostituoidun kanssa tehdyistä virkarikoksista. Lehti kertoi, että ”syytteiden mukaan Aarnio harrasti Saaran kanssa seksiä virka-aikoina ja edesauttoi tämän prostituutiota asiakasvalintoihin puuttumalla”. Työnsä yhteydessä prostituoituun tutustunut Aarnio myös antoi prostituoidulle vinkkejä siitä, paljoko palveluista kannattaisi pyytää ja miten hoitaa maksuliikennettä.

Voimme jättää Aarnio-vyyhdin hovioikeuden huoleksi, sillä istuntopäiviä on varattu suomalaisen vapautuneisuuden juhlapäivään, ensi juhannukseen, asti.

Huolestuttavaa viranomaisten toiminnassa on heidän pyrkimyksensä ulottaa toimivaltaansa perinteisen toimeenpanovaltansa ulkopuolelle. Sellainen vallanahne byrokratian paisuttaminen on merkki omavaltaisuudesta, itseriittoisuudesta ja sosiaalisesta korruptoituneisuudesta.

Yle kertoi viime kuun lopulla, että Aarnio-vyyhdin yhteydessä alkaneen esitutkinnan perusteella ”[...] useampaa entistä ja nykyistä korkea-arvoista poliisia epäillään virkavelvollisuuden rikkomisesta. Heidän joukossaan ovat Poliisihallituksen entinen poliisiylijohtaja Mikko Paatero, Helsingin poliisilaitoksen entinen komentaja Jukka Riikonen sekä entinen apulaispoliisipäällikkö, nykyinen komentaja Lasse Aapio. [...] Esitutkinnan perusteella on mm. syytä epäillä, että Helsingin poliisilaitoksessa on vuosien 2008–2013 aikana laiminlyöty tietolähteinä toimineiden henkilöiden asianmukainen rekisteröinti poliisin ylläpitämään henkilörekisteriin.”

He siis yrittivät pimittää Aarnion paljastaneet vasikat. Mainitsin jo eräässä puolen vuoden takaisessa tekstissäni valtakunnansyyttäjä Matti Nissisen joutumisesta rikostutkimuksen kohteeksi ostettuaan syyttäjille koulutusta sukulaisensa firmalta. Kun Nissinenkin on nyt parin viikon takaisen uutisen mukaan pidätetty virasta, voidaan kysyä, kuten Ylen oikeustoimittaja Päivi Happonen, ”kuka luottaa enää poliisiin ja syyttäjään”.

Kysymykseen voi vastata, ”ei kukaan”, ja kurjaa virasta pidättämisessä on vain se, että Nissisen sijaiseksi nousee apulaisvaltakunnansyyttäjä Raija Toiviainen, joka tällä tavalla palkitaan siitä, että hän on nostellut syytteitä isänmaataan puolustavia Suomen kansalaisia vastaan vielä Nissistäkin innokkaammin. Myös Nissinen oli valmis vainoamaan omia kansalaisiaan ja vaati vankeutta erimielisille samalla, kun hän junaili rahakkaan tilauksen veljensä yritykselle. Kirjoitin syyttäjien toiminnasta aiemmin tässä, tässä, tässä ja tässä.

Kaikille kansalaisille on alkanut vähitellen valjeta, mistä normienvalvontaa varten perustettujen organisaatioiden – poliisin ja syyttäjälaitoksen – ongelmat oirehtivat. Ne kertovat kansallisten toimeenpanoviranomaistemme olevan meille suomalaisille vieraiden tarkoitusperien ja Euroopan unionista satelevan poliittisen ripityksen kuristusotteessa. Yhtäältä se ilmenee virkamieskunnan vallan- ja rahanahneutena ja toisaalta kansalaisiin kohdistuvana kyttäysmielialana ja hyökkäyksinä totuuspuhujia vastaan.

Kyse ei ole siis vain siitä inhimillisestä kaksinaismoralismista, joka identifioituu osaksi normienvalvojien persoonaa heidän kurjan työnsä vuoksi ja jota edesmennyt teatteriohjaaja Jouko Turkka kuvasi nerokkaassa suomalaista metafysiikkaa läpivalaisevassa TV-draamassaan ”Kiimaiset poliisit”.

Omalle ajallemme tyypilliset kaksinaismoralismin ongelmat eivät poistu, ennen kuin nykyisen valheellisuuden pääsyyllinen, Euroopan unioni, ja sen pakottavat valtarakenteet paiskataan historian romukoppaan.

Kiitos muuten Yleisradiolle ”Kiimaisten poliisien” tuomisesta Ylen Areenaan. Tietyistä syistä tuo vuonna 1993 valmistunut ohjaustyö on entistäkin realistisempi ja puoltaa esittämistä 24 vuoden tauon jälkeen, jonka ajan kyseinen produktio oli lukkojen takana tekijänoikeudellisista syistä.

Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?

Tieteessä on jälleen viime päivinä puhuttu maailman väestöjen älykkyydestä ja älykkyyden sekä kulttuurierojen suhteista. Suomessa Talouselämä-lehti kysyi 12.9.2017 ”tyhmeneekö maailman väestö”, kun ”älykkyystestien tulokset ovat laskussa”. Juttu sopi talousalan lehteen, sillä se liippasi läheltä myös Tatu Vanhasen ja Richard Lynnin tutkimuksia älykkyyden ja taloudellisen menestyksen suhteista.

Toimittaja Kari Kortelaisen laatima kirjoitus oli käytännössä referaatti New Scientist -lehden jutusta ”We seem to be getting stupider and population ageing may be why”, jossa koetettiin selittää maailmalla havaittua älykkyyden laskua väestön ikääntymisellä.

Koska uusi selitys usein on vaihtoehtoisen selityksensä pois sulkeva antiteesi, ei tarvitse olla Edison oivaltaakseen, että uudella hypoteesilla (väestön ikääntyminen) koetettiin jynssätä pois jotakin aiemmin esitettyä selitystä väestön älykkyyden laskuun. Mikähän tuo kierretty puurolautanen mahtaa tässä tapauksessa olla?

Johtuuko älykkyyden lasku vanhenemisesta tai uranaisten valinnoista?

Kupletin lähtökohdan muodostaa se, että keskimääräiset älykkyystestien tulokset olivat nousseet hyvinvoivissa länsimaissa kolmisen pistettä vuosikymmenessä noin vuosisadan ajan. Tätä 1940-luvulla havaittua trendiä alettiin kutsua löytäjänsä mukaan Flynnin ilmiöksi. Se todettiin muun muassa Hollannissa ja Japanissa, kunnes tutkijat vuonna 2004 huomasivat kehityksen kääntyneen päinvastaiseksi.

Tulokset kääntyivät laskuun jo 1975, mutta viime vuosina alamäki on ollut niin hurjaa, että Brysselin vapaan yliopiston tutkijan Michael Woodleyn mukaan keskimääräisen älykkyyden heikentymistahti enteilee nyt 7–10 pisteen laskuvauhtia vuosisadassa.

Ilmiötä voidaan selittää naisten hakeutumisella työelämään ja sillä, että koulutetuimmat (ja siis todennäköisesti älykkäimmät) naiset eivät hanki jälkeläisiä yhtä ahkerasti kuin vähemmän etevät. Tulevaisuuden kannalta olennaista ihmisrotujen väliselle vertailulle ei puolestaan olisi niinkään se, kuinka älykkäitä ihmisrodut ovat lähtökohdiltaan, vaan se, missä sosiaaliluokissa, varakkuusasemissa, kouluttautumisen kerroksissa ja niitä vastaavissa älykkyyssekvensseissä väestöt lisääntyvät eniten kunkin rodun sisällä.

Kohtalokasta ihmiskunnalle on, että kaikissa roturyhmittymissä väestöt näyttävät lisääntyvän eniten nimenomaan niissä kansan kerroksissa, jotka ovat heikoimmin menestyviä – ja taloudellisen menestyksen sekä älykkyyden välisen korrelaation vallitessa todennäköisesti myös heikkoälyisimpiä.

New Scientistin raportoima tutkimus ei kuitenkaan etsi selitystä tästä eroavuudesta, joka vallitsee yhteiskuntaluokkien lisääntymisessä, vaan väestöjen ikääntymisestä. Robin G. Morris työryhmineen Lontoon Kings Collegesta on siis löytänyt vielä ainakin yhden selitystekijän, jolla voidaan kiertää eräs muutoin helposti tarjolla oleva selitys länsimaissa laskuliukuun lähteneelle älykkyydelle.

Morris työryhmineen on pyrkinyt selittämään länsimaalaisten rappeutuvaa keskimääräistä älykkyyttä sillä, että ihmiset elävät nykyisin entistä vanhemmiksi, ja hänen mukaansa ikääntyneiden suorituskyky ei pysy entisellä tasolla, jolloin myös tilastojen keskiarvot putoavat.

Tavallaan selitys on uskottava, sillä ikäihmisten ratkoessa älykkyystestejä voidaan kohdata samoja ongelmia kuin heidän taistellessaan nykyelektroniikan kanssa. Tämä sotii kuitenkin aiemmin saatuja tuloksia vastaan, ja kyseessä lieneekin jonkinlainen mielikuvaharha. Älykkyys on nimittäin todettu yksilöillä hyvin pysyväksi ominaisuudeksi, eikä ikä tee ihmisestä älyllisesti retardia, vaan ihmiset säilyttävät älylliset ominaisuutensa läpi elämän. Tästä johtuu, että 80-vuotiaat kirjailijat ja ydinfyysikot säilyttävät neroutensa.

Morris onkin pyrkinyt käyttämään älykkyyden arvioimiseen muistin ominaisuuksia ja verrannut lyhytkestoista muistia ja työmuistia, jonka hän toteaa olevan heikompi yli 60-vuotiailla – samassa aikasarjassa, joka on kasvanut älykkyystesteissä.

Morrisin tutkimusta voidaan kritisoida siitä, että (A) tutkimuksessa on selvitetty tutkittavan ilmiön (älykkyys) sijasta siihen liittyvää oheisilmiötä (muistia) ja että (B) vertailu perustuu vain ikääntyneiden ryhmissä tapahtuneiden muutosten keskinäiseen korrelaatioon, eikä nuorison piirissä tapahtuneita muutoksia väestön keskimääräiseen älykkyyteen ole otettu huomioon.

Tällä tavoin on tuotettu pelkkiä aihetodisteita älykkyydessä tapahtuneen tason laskun selityksille, ja tutkimus onkin ehtinyt herättää vastalauseita kriitikoiden piirissä. Lisäksi muisti on muuttuvampi ja olosuhteista riippuvaisempi ominaisuus kuin geneettispohjaisena pidetty älykkyys.

Älykkyyden geneettisestä perustasta

Älykkyyden geneettisestä määräytymisestä esitettiin hiljattain Nature Genetics -lehdessä runsaan 78 000 ihmisen aineistoon perustuva meta-analyysi, jossa löydettiin 48 älykkyyteen liittyvää geeniä. Älykkyydellä on tämän mukaan geneettinen perusta, vaikka tutkijat pystyivätkin selittämään geneettisen muuntelun pohjalta vain 4,8 prosenttia ihmisten älykkyyden vaihtelusta. Joka tapauksessa tutkimus vahvisti sen, että älykkyys on samantyyppinen polygeeninen ominaisuus kuin ihmisen pituus ja että tämän vuoksi ihmisryhmien välillä vallitsee myös älykkyyteen liittyviä perinnöllisiä eroja.

Vaikuttaa vahvasti siltä, että pohdittaessa syitä länsimaisten ihmisten keskimääräisen älykkyyden laskuun koetetaan kiertää jotakin ilmeistä ja helposti tarjolla olevaa selitystekijää. Tuntuu ikään kuin tiedeyhteisössä pyrittäisiin salaamaan tai suojelemaan jotakin totuutta – joko haluten säilyttää tiettyjen tutkijoiden aikaan saama oma totuus ja haluten haudata heidän kanssaan kilpailevien tutkijoiden saavuttama totuus. – Mikä se voisi olla? Olisiko aika nostaa vati pöytään?

Occamin partaveistä käyttäen yksinkertainen selitys on paras, ja tarpeettomat epifyytit voidaan karsia pois. Sherlock Holmesia mukaillen: jos epätodennäköiset selitykset eivät päde, on todennäköinen hyväksyttävä.

Professorien Tatu Vanhasen, Richard Lynnin, Helmuth Nyborgin ja Gunnar Heinsohnin tutkimukset antavat näyttöä siitä, että älykkyys on muiden piirteidensä ohella ominaisuus, joka liittyy myös ja erityisesti rotuun.

On syytä huomauttaa, että rotunäkökohdan esille nostaminen tässä yhteydessä ei ole rasismia eli rotusortoa. Rotuajattelu tai rotuoppi (racialism) merkitsee vain ihmisrotujen myöntämistä objektiivisiksi biologisiksi tosiasioiksi eikä tarkoita moraalista arvottamista suuntaan tai toiseen. Rotuerottelu (racial categorization) puolestaan on käsityskanta, jonka mukaan roduilla on eroja, jotka voivat olla yhteiskunnallisen eriytymisen perusteena. Niistä molemmista poikkeava rotusorto tai rotusyrjintä eli rasismi (racism) puolestaan tarkoittaisi ihmisarvon kiistämistä rotuun viitaten.

Voidaan huomauttaa siitäkin, että rotuajattelusta on kiistelty toisen maailmansodan jälkeen paljon, mutta esimerkiksi Otavan Suuren Ensyklopedian hakusanassa ”Rodut” kansainvälinen professorityöryhmä selittää ihmiskunnan jakautuvan euripidiseen, mongoloidiseen ja nekroidiseen rotuun. Vaikka kulttuuriantropologit ja sosiologit väittävätkin usein rotuoppia kumotuksi, noin puolet tiedeyhteisön tohtoriksi väitelleistä jäsenistä on kannattanut sitä meidän päiviimme asti.

Asiasta on järjestetty jopa mielipidetiedusteluja tieteenharjoittajien keskuudessa. Liebermanin (et al.) suorittaman tutkimuksen (n = 1200) mukaan väitteen  ”lajin homo sapiens sisällä on biologisia rotuja” kanssa oli eri mieltä kulttuuriantropologeista 53 %, fyysisistä antropologeista 41 %, kehityspsykologeista 36 % ja biologeista vain 16 %. Tohtorintutkinnon suorittaneiden antropologien keskuudessa väitteen kanssa samaa mieltä oli 50 % ja eri mieltä 42 % (lisätietoa tässä ja tämän kirjoitukseni luvussa ”Onko kansallismielisyys rasistista?”).

Mikäli Vanhasen, Lynnin, Nyborgin ja Heinsohnin perusaksiooma rotujen olemassaolosta hyväksytään tutkimuksen pohjaksi, voidaan nopeasti löytää valoa kysymykseen, miksi väestön keskimääräinen älykkyys on vierinyt alamäkeä länsimaissa viimeksi kuluneiden 40 vuoden ajan.

1970-luvulla länsimaissa nimittäin alkoi niiden väestöryhmien vastaanottaminen, jotka Vanhasen ja Lynnin tutkimuksissa ja heidän metatutkimustensa pohjana olleissa tutkimuksissa on arvioitu muita heikompiälyisiksi.

Länsimaissa asuvan väestön älyllinen rappeutuminen ei ole alkanut välttämättä väestöpyramidin vanhenevasta yläpäästä, vaan keskimääräisen älykkyyden heikentyminen on voinut alkaa diagrammin alapäästä, kun Afrikasta ja Lähi-idän arabimaista saapuneet nuoret ja tutkimuksissa heikompiälyisiksi todetut ryhmittymät ovat lisääntyneet länsimaissa muodostaen uusia sukupolvia.

Samalla selitysperusteella voitaisiin lähestyä myös sitä suurta arvoitusta, miksi Suomen sijoitus 15-vuotiaiden älyllistä suoriutumiskykyä mittaavassa PISA-testissä (Programme for International Student Assessment) on heikentynyt. Vuonna 2000 Suomi oli 32 maan joukossa ykkönen lukutaidossa, kolmonen luonnontieteissä ja nelonen matematiikassa, mutta 2012 Suomi ei ollut enää OECD:n ykkösmaa yhdelläkään osa-alueella.

Kaikkiaan 65 maan joukossa Suomi oli luonnontieteissä 5:s, lukutaidossa 6:s, ongelmaratkaisussa 9:s ja matematiikassa 12:s, ja nousevia maita ovat olleet ne Kaukoidän maat, joiden kantaväestöt on mitattu alun perin korkeasti älykkäiksi. Niiden suhteellisen aseman paranemista voi selittää se, että nouseviin maihin ei ole kohdistunut suurta siirtolaisten virtaa Afrikasta eikä Lähi-idästä. (Kirjoitin aiheesta jo vuonna 2007 otsikolla ”Pisan kalteva torni”).

Antautuipa Tatu Vanhanen vielä vuonna 2012 selittämään myös euron kriisiä kansojen älykkyyseroilla. Hänen mukaansa Etelä-Euroopan taloudet floppaavat, sillä Välimeren kuuden maan kansallisten älykkyysosamäärien keskiarvo on 94,6 indeksipistettä, ja 11 muun euromaan keskimäärin 98,3 pistettä, kun taas Suomi on euromaiden huipulla 100,9 pisteellä. Ei siis ihme, että kukkarollemme riittää tulijoita.

Älykkyyden geneettinen tausta vapauttaa luokkarakenteesta mutta sitoo biologiaan

Minä en ihmettelisi enkä järkyttyisi, vaikka asiat olisivat Vanhasen ja Lynnin selitysmallin kuvaamalla tavalla. Mutta paheksun sitä tapaa, jolla niin sanottu tiedeyhteisö on halunnut diskvalifioida kansakuntien ja rotujen älykkyydessä vallitsevia eroja koskevat selitysperusteet. Mikäli ne alkavat paljastua paikkaansa pitäviksi käytännön havaintojen ja kokemusten myötä, sitä vaarallisempaa tutkimustulosten torjuminen on selitysmallien kieltäjille.

Monet kulttuuriteoreetikot, yhteiskuntatieteilijät ja etenkin vihervasemmistolaiset ovat valitelleet, että älykkyyden biologiseen määrittelemiseen liittyy luokka- tai rotudeterminismiä. Asia on kuitenkin aivan päinvastoin. Koska yksilöiden väliset erot ovat suuremmat kuin ryhmien väliset erot, yksilöille on tullut entistä helpommaksi irtautua viiteryhmistään älynsä avulla – siis tietenkin, mikäli sitä on.

Libertaristinen yhteiskuntatieteilijä Charles Murray ja psykologi Richard J. Herrnstein julkaisivat jo vuonna 1994 teoksen The Bell Curve – Intelligence and Class Structure in American Life, jossa he argumentoivat, että älykkyys ennustaa paremmin yksilöiden koulu-, ammatti- ja taloudellista menestystä kuin sosiologien suosimat tulotason tapaiset selitystekijät. He myös katsoivat, että älykkäimmät ihmiset (niin sanottu kognitiivinen eliitti) on eriytymässä muusta yhteiskunnasta ja muodostaa ennen pitkää oman sosiaaliluokkansa.

Jos menestys johtuu älykkyydestä ja älykkyys on biologisesti periytyvää, tämä merkitsee, että entistä useammilla on mahdollisuus luokkanousuun pelkästään omilla kyvyillään, eikä ihmisten tarvitse jäädä voivottelemaan asemaansa kurjien sosiaalisten rakenteiden vangiksi!

Älykkyyden biologisen määrittelyn voisi siis odottaa herättävän toivoa sitkeimmissäkin marxilaisissa, jotka tämän materialistis-biologisen selityksen kautta voisivat löytää pohjaa luokkanousun pyrkimyksilleen. Ja niin asia olisikin, ellei Murrayn ja Herrnsteinin teoksen luvussa 13 olisi lausuttu jotakin, mikä teki postmodernisteille, luokkateoreetikoille ja muille vakaumuksellisille kommunisteille mahdottomaksi ottaa vastaan kirjan läksyä.

Teoksen loppupuolella nimittäin todettiin, että biologian kautta älykkyys liittyy myös rotuun ja että rodut on todettu tutkimuksissa eri tavoin älykkäiksi. Rotu puolestaan on materialistinen kategoria, jota marxilainen ei jostain käsittämättömästä syystä hyväksy, vaikka hän hyväksyy selittäväksi kategoriaksi sosiaaliluokan.

Koska musta väestö on kirjan mukaan olennaisesti vähemmän älykästä kuin valkoiset ja aasialaiset ja koska älykkyydessä vallitsevia eroja ei voida poistaa koulutuksella, älykkyyserot selittävät eri rotujen välillä sosioekonomisessa asemassa vallitsevia eroja. Vaikka maailma onkin juuri tämän seikan vuoksi luokkayhteiskunta, lohtuna on, että jokaisella yksilöllä on kuitenkin mahdollisuus pötkiä omien kykyjensä mukaan paremmille päiville riippuen sijoittumisestaan normaalijakaumalla.

Vaikka Murrayn ja Herrnsteinin kirjaa vastaan hyökättiinkin sen ilmestyessä paljon, tekijöiden palkinnoksi jää, että The Wall Street Journal julkaisi lopulta 52 älykkyystutkijan kannanoton, jossa kirjan väitteitä luonnehdittiin älykkyystutkimuksessa yleisesti vallitsevien näkemysten mukaisiksi.

Miksi älykkyyttä ei voida määritellä kulttuuriteoreettisesti?

Älykkyyden ja yhteiskuntien menestyksen välinen korrelaatio on pyritty kyseenalaistamaan määritelmistä asti, puuttumalla älykkyystutkimuksen menetelmiin. Muutamat ovat väittäneet älykkyystestejä epäluotettaviksi ja katsoneet, että älykkyyttä pitäisi arvioida kulttuuriteoreettisesti: määrittelemällä älykkyys pikemminkin menestymiseksi kulttuurioloissa tai sosiaalisissa oloissa kuin älykkyystesteissä.

Kulttuuriteoreettinen älykkyyden määritteleminen on kuitenkin sangen ongelmallista. Katsotaanpa, mistä syistä. Uskon, että kyllästyneimpienkin kannattaa jatkaa lukemista, sillä esimerkki on rutikuivuudestaan huolimatta eräällä tavalla hauska.

Oletetaan ihminen, jonka mitattu älykkyysosamäärä on 85, eli melko alhainen. Mikäli tämä yksilö suoriutuu hyvin kulttuurissa, hänet pitäisi luokitella kulttuuriteoreettisen ajattelutavan mukaan huomattavan älykkääksi. Tämä puolestaan olisi mittauksen vastainen tulos.

Ajatellaanpa sitten ihmistä, jonka älykkyysosamääräksi saadaan mittauksessa 115 ja joka on selvästi keskimääräistä älykkäämpi. Mikäli tämä yksilö menestyy huonosti kulttuurissa, hänet pitäisi määritellä kulttuuriteoreettisen arviointitavan mukaan heikkoälyiseksi, mikä olisi sekin vastoin mittaustulosta.

Johtopäätös on: kulttuuriteoreettisen älykkyyden arvioimisen mukaan älykkäimmäksi osoittautuisi sellainen yksilö, joka heikoimmalla mitatulla älykkyydellä menestyisi parhaiten kulttuurioloissa. Ja heikoimmaksi osoittautuisi älykkyydeltään se, jonka mitattu älykkyys on korkein mutta joka korkeimmasta älykkyydestään huolimatta pärjää huonoiten kulttuurissa.

Kulttuuriteoreettisen arviointitavan mukaan älykkäin on sellainen yksilö, joka heikollakin älykkyysosamäärällä menestyy käytännön elämässä, ja vähä-älyisin on sellainen, joka ei korkeallakaan älykkyysosamäärää pärjää käytännön olosuhteissa!

Tämän mukaan yksilö on sitä älykkäämpi, mitä vähäisemmällä testatulla älykkyydellä hän menestyy kulttuurioloissa, mikä puolestaan johtaa ristiriitaan arvioitavan ominaisuuden tai ilmiön olemuksen, älykkyyden, kanssa.

Tästä ristiriidasta seuraa, että älykkyyttä ei voida määritellä kulttuurirelatiivisesti: suhteessa ympäröiviin oloihin. Älykkyyden määrittely onkin mahdollista vain suhteessa testiin. Testatun älykkyyden pitää olla vertailun pohjana silloinkin, kun älykkyyttä arvioidaan menestymiseksi kulttuurissa, sillä muussa tapauksessa mikä tahansa menestys (esimerkiksi näppäryys tai sosiaalinen lahjakkuus), voitaisiin tulkita älykkyydeksi.

Kulttuuriteoreettiset lähestymistavat eivät arvioi älykkyyttä vaan suoriutumiskykyä

Kulttuuriteoreettisen älykkyyden arvioinnin mukaan kaikki menestyvät luonnonoliot olisivat hyvin älykkäitä, ja niiden arvioinnin perustana pidettäisiin vain selviytymis- tai suoriutumiskykyä. Tämän mukaan apina on ihmistä älykkäämpi, mikäli se menestyy ihmistä paremmin viidakossa.

Kulttuuriteoreettinen älykkyyden määritteleminen on tietenkin hyvin neuvokasta postmodernistien, konstruktionistien ja jälkistrukturalistien mielestä, sillä se sivuuttaa heidän kiusalliseksi kokemansa mittaavan tutkimuksen ja sen mukaisen pahan positivismin, joka usein on ikävän paljastavaa. Kulttuuriteoreettisessa ajattelutavassa on kulttuurirelativistien omalta kannalta onnekasta kaiketi juuri se, että sen mukaan heikkoälyinen osoittautuu älyllisesti lahjakkaaksi, sillä hän pärjää kulttuurissa vähälläkin älyllä, joka voidaan aina kompensoida eleganteilla selityksillä.

Tällöin ei kuitenkaan ole enää kyse älykkyyden arvioimisesta. Kulttuuriteoreettinen arviointitapa ei paljasta älykkyyttä, vaan sen kautta valottuu lähinnä survival-strateginen menestyksellisyys, pärjääminen, kyvykkyys tai voitokkuus. Häivyttääkseen tämän ongelman kulttuuriteoreetikot puhuvatkin mielellään ”yleisen lahjakkuuden” arvioimisesta eivätkä älykkyyden mittaamisesta.

Ongelmana on, että tällä tavoin ajateltaessa luovutaan älykkyyden tutkimisesta, ja koko aihe liudennetaan perimmältään muiden ilmiöiden selvittelemiseen. Tosiasiassa älykkyys on tutkimusilmiö, joka voidaan tavoittaa vain testien avulla, sillä voidaan katsoa, että älykkyyden testaaminen sinänsä luo tutkittavan ilmiön. Älykkyysosamäärää ei ole ilman älykkyystestiä, mittaamista ja tilastoimista. Tästä johtuu, että älykkyyttä voidaan arvioida vain testin avulla, kokeellisesti, suhteessa koetehtäviin ja tilastosuhteutuksen avulla.

Älykkyyden positivistisesta mittaamisesta

Tieteenfilosofisesti katsoen kyse on tällöin instrumentalismista, jossa tutkimusilmiö konstruoidaan metodin kautta. Mikäli niin ei tehtäisi, ei olisi koko tutkimusaihetta tai ilmiötä. Ei ole kuitenkaan mitään pätevää syytä, miksi tällaista tutkimusta ei saisi tai pitäisi tehdä. Vain sen kautta voidaan paljastaa ihmisten välillä vallitsevia ja psykologisesti arvioitavissa olevia eroja ihmisten kyvykkyydessä.

Asian voi sanoa myös niin, että ainoa tieteellinen tapa arvioida ihmisten älykkyyttä on mittaava ja kokeellinen tutkimus. Olen toki myös itse arvostellut positivistista tutkimusotetta siitä, että se tuottaa ja luo tutkittavan ilmiön itse, rajaa sen melko ahtaasti eikä aina ota huomioon muita asioihin vaikuttavia seikkoja. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että tällaista tutkimusta ei tarvitsisi tehdä tiedonmuodostuksen pohjaksi.

Kokeellisten älykkyystutkimuksen puolesta voidaankin todeta Tatu Vanhasen tapaan, että vaikka saadut tutkimusnäytöt eivät olisikaan täydellisiä, on tällä tavoin saatu tieto kuitenkin parasta, mitä aiheesta voidaan saada.

Vanhasen ja Lynnin tutkimukset olivat metatutkimuksia, eli niissä käytettiin useiden empiiristen tutkimustulosten tuottamaa tietoa, jonka pohjalta kirjoittajat tekivät laajoja vertailuja kansakuntien älykkyyden ja taloudellisen menestyksen korrelaatioista.

Pitää ehkä paikkaansa, että muutamat vertailujen pohjana olleet tutkimukset teoksessa IQ and Wealth of Nations (2002) eivät olleet kovin tasokkaita, mutta niiden heikkouksilla ei ollut kuitenkaan merkitystä metatutkimuksen kokonaisuuteen, joka oli aineistoltaan hyvin laaja ja kattava. Vanhasen ja Lynnin julkaisema seuraava yhteisteos IQ and Global Inequality (2006) olikin jo huomattavasti paremmin puskuroitu myös kritiikkiä vastaan, minkä professori Jeja-Pekka Roos myönsi kiittävässä kirja-arviossaan.

Tutkimukset osoittivat selvästi, että älykkyys ja rotu korreloivat siten, että euripidinen ja mongoloidinen rotu osoittautuivat nekroidista rotua älykkäämmäksi ja että erot kansanryhmien älykkyydessä voitiin tulkita kansakuntien taloudellisia menetyseroja selittäviksi tekijöiksi.

Tutkimuksia arvosteltiin paljon, mutta kritisoinnin pääasiallinen syy oli se, että ne eivät tuottaneet kriitikoiden haluamia tuloksia, jotka olisivat olleet poliittisesti korrekteja ja pitäneet yllä näkemystä ihmisrotujen ja kansakuntien yhdenveroisuudesta älykkyyttä koskien.

Tällainen vastaanotto oli kuitenkin perin ennakkoluuloista. Metodia moitittiin siksi, että se ei tuottanut poliittisesti toivottuja tuloksia. Tieteellisen asenteen mukaista on ensin valita menetelmä, joka vastaa tutkittavan ilmiön olemusta. Sitten menetelmää sovelletaan ja analysoidaan tulokset. Tuloksista puolestaan tehdään johtopäätöksiä, jotka hyväksytään arviointiprosessissa, ja niiden mukaan pitää orientoitua elämään.

Tiede voi antaa tulosten pohjalta myös toimintasuosituksia, jotka perustuvat kausaaliyhteyksiin ja todennäköisyyksiin. Tieteilijöiden eettisesti velvoittava tehtävä onkin kertoa tiedeyleisölle, mitä mistäkin vaihtoehdosta voi seurata.

Rotujen olemassaolon myöntäminen vapauttaa kunnioittamaan luonnon itseisarvoja

Poliittisen päätöksenteon asia on puolestaan ratkaista, mitä päämääriä ja tuloksia kansalaiset haluavat edistää, ja tämä kuuluu kansallisvaltioissa noudatettavan demokratian piiriin. Kun kansalaisten arvostukset ja päämäärät ovat tiedossa, voidaan tieteen löytämien kausaalisuhteiden ja todennäköisyyksien pohjalta ratkaista, kuinka pitää toimia.

Jos esimerkiksi toivotaan keskimääräisen älykkyyden alenemista länsimaissa, on syytä lisätä maahanmuuttoa ja rotujen välistä pariutumista, kun taas päinvastaisessa tapauksessa olisi toimittava päinvastaisesti. Mikäli taas toivotaan yhteiskunnallisen tehokkuuden laskua ja konfliktien lisääntymistä, on edistettävä monikulttuurisen yhteiskunnan syntymistä, sillä monikulttuurisessa yhteiskunnassa konflikteja esiintyy enemmän ja eskaloitumisen herkkyys kasvaa. Jos tätä ei haluta, on meneteltävä päinvastaisesti.

Yksi vaihtoehto on jättää asia ihmisen aktiivisen puuttumisen ulottumattomiin ja antaa luonnon tai yhteiskunnallisen sattuman hoitaa asian. Geeneissä olevaa luontoa voidaan myös suojella sen itseisarvon vuoksi. Luonnostaan olevassa monipuolisuudessa voidaan nähdä selviytymisen voimavara sikäli, että mitä monipuolisempi ihmiskunnan perimä on, sitä paremmin ihminen pystyy lajina mukautumaan maapallon uusiin olosuhteisiin, joissa valintaetua voivat antaa erilaiset tekijät kuin nykyoloissa.

Oikeus olla omaa rotuaan on siis nähtävissä itseisarvoisena, eikä rotuopista ole tätä kautta johdeltavissa sortoa vaan sen vastakohtaa: moraalin sydänverta ja puhtain purjein kukoistavaa etiikkaa!

Toisaalta ihmisrodut eivät ole koskaan tulleet kovin hyvin toimeen keskenään, ja onkin väärin paheksua rotujen myötäsyntyistä itsesuojelupyrkimystä. Naturalistisesti ajatellen luonnossa mikään ei ole oikein eikä väärin, joten olisi virheellistä sanoa, että luonnonvalinta johtaisi progressiiviseen evoluutioon (eli kehitykseen) tai taantumiseen. Inhimillisestä näkökulmasta voidaan kuitenkin sanoa, että muutokset voivat mennä lajin kannalta kielteiseen suuntaan.

Näin käy varsinkin, jos muutokset kulttuuriolosuhteissa kääntyvät kielteisellä tavoin takaisin biologiselle tasolle, jolta kulttuuri on emergoitunut. Esimerkkinä voivat olla lajien tai rotujen konfliktit, jotka johtavat geneettiseen taantumiseen ja korkeasti kehittyneiden ominaisuuksien tuhoon massakulttuurin, voiman, vallan tai enemmistöpäätösten vuoksi, eikä jalostuneita ominaisuuksia ja niiden mukaisia korkeakulttuureita suojella.

Monikulttuurisen mallin epäonnistumisesta antaa näyttöä se, että Yhdysvalloissakin rotulevottomuudet on voitettu vain vaivoin, ja haavat ovat yhä auki. Ei siis tarvitse ihmetellä, mistä esimerkiksi Yleisradio saa aiheen ”monikulttuurisuuden uhkia” valitteleviin ohjelmiinsa, joista yksi on eilen TV1:n Ulkolinjassa esitetty ”USA ja rotusodan uhka”. Pahin uhka monikulttuurisuudelle on monikulttuurisuus itse.

Rotukategoriaa lähtökohtana pitävää tutkimusta ovat tehneet Vanhasen ja Lynnin lisäksi muiden muassa tanskalaisprofessori Helmuth Nyborg ja saksalaisprofessori Gunnar Heinsohn, jonka visio länsimaiden tilanteesta on synkkä. Hänen mukaansa maahanmuuttajien vyöry lopettaa nykymuodossa tunnetun Euroopan vuoteen 2050 mennessä.

Suomessa Vanhasen ja Lynnin lähestymistapaa on arvostanut yhteiskuntapolitiikan emeritusprofessori Roosin lisäksi yhteiskuntatieteiden metodologian professori Pertti Töttö, jonka luentoja minulla oli ilo seurata opiskellessani Tampereen yliopistossa 1980- ja 1990-luvuilla, kuten myös Tatu Vanhasen valtio-opin opetusta.

Älykkyys ja poliittisten olojen selittäminen

Monet kulttuuriteoreetikot sanovat, että Lähi-idästä ja Afrikan kehitysmaista tulleiden harjoittamaa terrorismia, länsimaisen yhteiskunnan vastaisuutta ja takapajuista omiin oloihinsa linnoittautumista ei voida tai ei pitäisi selittää heidän islaminuskoisuudellaan, toisin sanoen kulttuuriteoreettisella perusteella.

Toisaalta näitä kielteisiä ilmiöitä ei saisi kulttuuriteoreetikoiden mielestä selittää myöskään viittaamalla tutkimusten paljastamaan heikompaan keskimääräiseen älykkyyteen.

Olen itse katsonut, että kehitysmaista virranneen väestön konfliktia länsimaiden kantaväestön ja elämäntavan kanssa voidaan selittää molemmilla: sekä kulttuurierolla, joka vallitsee länsimaisen rationalismin ja islamin välillä, että väestöjen keskimääräisessä älykkyydessä vallitsevilla eroilla.

Yksilöiden älykkyydellä ei ole tällöin paljoa merkitystä, sillä kulttuurien kokonaisuudet ovat seurauksia väestön keskimääräisestä älykkyydestä. Kulttuurien normit ovat syntyneet väestöjen kokonaisälykkyyden perusteella ja edustavat niitä.

Kulttuureissa vallitsevat normit ja käytännöt, kuten alttius selittää asioita joko taikauskoisesti tai tieteellisesti, perustuvat kansanryhmien kykyyn ymmärtää asioita ja käsitellä kognitiivista moniselitteisyyttä. Niinpä kulttuuriteoreettiset selitykset palautuvat aina biologisiin selitysperusteisiin ja ovat johdeltavissa viime kädessä kansanryhmien välisistä biologisperäisistä eroista, joista yhden muodostavat älykkyydessä vallitsevat erot.

Tämä ohjaa kysymään, voitaisiinko kehitysmaalaisten ylläpitämää väkivaltakulttuuria selittää nimenomaan kyseisissä maissa asuvien ihmisten länsimaalaisia heikommalla älykkyydellä. Älykkyys on luonnollisesti ohjannut pohjoisia kansoja keksimään kauhistuttavia aseita, mutta niiden keskuudessa älykkyys on johtanut myös minimiväkivallan periaatteeseen ja sopimaan asioista.

Sen sijaan Lähi-idän arabimaissa ja Afrikassa konfliktit näyttävät jatkuvan ajasta aikaan. Syy ei ole välttämättä vain ideologinen ja uskontojen välinen, sillä keskeistä on, miksi ihmiset noilla maailmankolkilla sitkeästi uskovat joihinkin opinkappaleisiin järkiperäisen ajattelun ja politiikanteon asemasta. Eräs ilmeinen syy tällaiseen laajaan poliittiseen käyttäytymiseen on tutkimusten perusteella keskimääräistä muita heikompi älykkyystaso.

Vastaavasti voidaan vertailla Afrikan maiden ja Kiinan välillä vallitsevaa eroa. Afrikan mailla on ollut itsenäistymisensä jälkeen viitisenkymmentä vuotta aikaa luoda länsimainen teollinen kulttuuri, mutta nämä maat eivät ole onnistuneet pyrkimyksissään lukuun ottamatta Egyptin ja Etelä-Afrikan tapaisia valtioita, joissa länsimaiden vaikutus on ollut runsainta. Sen sijaan Kiina on noussut alkeellisesta kehitysmaasta noin kahdessakymmenessäviidessä vuodessa nykyaikaiseksi teollisuusvaltioksi lunastaen paikan USA:n ja Japanin välissä bruttokansantuotteessa mitattuna.

Vaikka historiallisilla ja kulttuurisilla taustoilla voikin olla supportiivista tai preventiivistä merkitystä valtioiden kehitykseen, pitkällä aikavälillä erottuvat trendit eivät voi selittyä pelkillä kannustavilla olosuhteilla tai jarrutustekijöillä. Ne eivät nimittäin ole kokoaikaisia ja jatkuvakestoisia niin kuin eivät koulutusolotkaan, mutta ihmisten geneettiset ominaisuudet ovat. Niinpä biologisperäiset erot älykkyydessä ovat vahvoja ehdokkaita, kun pohditaan syitä Afrikan maiden muita kurjempaan tilaan. Euroopan ja Pohjois-Amerikan väestön täydentyminen Afrikasta ja Lähi-idän arabimaista voi selittää myös sen, miksi keskimääräinen älykkyys länsimaissa nyt laskee.


Lähteet

Adee, Sally, ”We seem to be getting stupider and population ageing may be why”,  New Scientist, Daily news, 8. September, 2017.

Heinesohn, Gunnar, Söhne und Weltmacht – Terror im Aufstieg und Fall der Nationen. Zürich: Orell Füssli Verlag, 2003.

Lieberman, Leonard (et al.), ”Race in biology and anthropology: A study of college texts and professors”, Journal of Research in Science Teaching, March 1992,  vol. 29, issue 3, pp. 301–321.

Lynn, Richard and Tatu Vanhanen, IQ and Wealth of Nations. Westport, CT: Praeger, 2002.
---, IQ and Global Inequality. Agusta, GA: Washington Summit Publishers, 2006
---, Intelligence – A Unifying Construct for the Social Sciences. London: Ulster Institute for Social Research, 2012.

Lynn, Richard, Race Differences in Intelligence – An Evolutionary Analysis. Agusta GA: Washington Summit Publishers, 2015.

Morris, Robin G. (et al.), ”The Flynn effect for verbal and visuospatial short-term and working memory: A cross-temporal meta-analysis”. Intelligence, vol. 64, September 2017, pp. 71–80.

Murray, Charles and Richard J. Herrnstein, The Bell Curve – Intelligence and Class Structure in American Life. New York: Free Press, 1994.

Nyborg, Helmuth, ”The Decay of Western civilization – Double relaxed Darwinian selection”, Personality and Individual Differences, 2012, 53:2, pp. 118–125.
---, ”The intelligence-religiosity nexus – A representative study of white adolescent Americans”, Intelligence 2009, 37:81, pp. 81–93.

Nyborg, Helmuth and A. R. Jensen, ”Black-white differences on various psychometric tests – Spearman’s hypothesis tested on American armed services veterans”, Personality and Individual Differences, 2000, 28:3, pp. 593–599.

Sniekers, Suzanne (et. al), ”Genome-wide association meta-analysis of 78,308 individuals identifies new loci and genes influencing human intelligence”, Nature Genetics, 2017, 49, pp. 1107–1112.

Vanhanen, Tatu, Global Inequality as a Consequence of Human Diversity – A New Theory Tested by Empirical Evidence. London: Ulster Institute for Social research, 2014.
---, The Limits of Democratization – Climate, Intelligence, and Resource Distribution. Agusta, GA: Washington Summit Publishers, 2009.

9/11 toteutuu Euroopassa koko ajan

Televisiossa mässäillään jälleen syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskulla ja tehdään se tavalla, josta joku newyorkilainen kosher-McDonald’sissa murkinoiva yliopistointellektuelli voisi sanoa, että tapahtuma on ritualisoitunut ja karnevalisoitunut: sen toistaminen auttaa hallitsemaan jälkitraumaattista stressioireyhtymää. Tässä näsäviisaassa huomiossa ei ole kuitenkaan asian ydin.

Asian ydin on siinä, että TV-performanssien fokus on koko ajan uhrien kurjassa kohtalossa. Näkökulmaa voidaan ehkä puolustaa säälin ja empatian jakamisella, koska se on kaunista ja halpaa. Mutta tällöin tehdään kaksi suurta virhettä. Ensimmäinen on terrori-iskun todellisten syyllisten peittäminen. Ja toinen on huomion siirtäminen pois poliittisen makrotason ongelmista henkilökohtaiselle mikrotasolle, joka helposti vie ihmisten mielenkiinnon.

Pyörittämällä inhimillisesti liikuttavia 9/11-dokumentteja televisiossa yritetään lakaista näkyvistä se ikävä tosiasia, että lähes 3000 välitöntä kuolonuhria ja yli 6000 haavoittunutta vaatineen terrori-iskun syypäitä olivat aivan tavallisista muslimeista radikalisoituneet ääri-islamistit. Heitä tunnetusti johti käärmeensilmäinen arkkitehti Mohammed Atta, jonka kuolinilmoitus julkaistiin suomalaisiin ihmisiin vihamielisesti suhtautuvassa vihervasemmiston äänitorvessa nimeltä Helsingin Sanomat.

Olennaista on, että terrorismin kouriin joutuneiden länsimaiden tilanne ei tule paremmaksi osallistumalla rauhankulkueisiin tai harjoittamalla fiilistelyä sytkäri kädessä loimuten. Tilanne ei korjaannu, vaikka haavoitetut länsimaiset ihmiset kyynelehtisivät muslimien tekemien veriteurastusten vuoksi saavillisen saunavettä terrori-iskuille pystytetyillä itkumuureilla. Kaikki viittaa vain yhteen ongelmaan, jonka Yleisradion, Foxin, National Geographyn ja monien muiden TV-kanavien lähettämät dokumentit koettavat peittää kierittämällä katsojia säälissä ja itsesäälissä. Ja se on islam.

Mikäli islamia on antauduttu käsittelemään terrorismidokumenttien yhteydessä, on argumentaatio ollut poikkeuksetta länsimaita ja länsimaalaisia syyllistävää, eikä ongelmien syyksi ole myönnetty islamin ideologista julistusta. Tosiasiassa islamilaista terrorismia ei olisi ilman islamia, niin kuin länsimaissa ei olisi muslimien harjoittamaa terrorismia lainkaan ilman muslimien läsnäoloa ja muuttamista tänne.

Sen sijaan television propagandaohjelmat opettavat meille, että syy terroriin on väistämättä meissä länsimaisissa ihmisissä, jotka emme ole oppineet palvelemaan muualta tulleita tarpeeksi hyvin. Ja sen vuoksi meidän pitää muka piehtaroida maan tomussa katumuksen kalkkia niellen. Tosiasiassa islam on keskeinen ideologinen tekijä, joka estää muslimien mukautumisen länsimaiseen elämäntapaan, sulkee heidät no-go-vyöhykkeille ja toimii laukaisevana tekijänä, joka katalysoi alistamiensa ihmisten katkeruuden vihateoiksi toisia ihmisiä vastaan.

Totuusministeriön rakkauspuhe

Islam on jättiläismäinen ongelma, joka jätetään suhteettoman vähälle käsittelylle terrorismia koskevissa TV-vuodatuksissa, ja sama näkyy myös poliittisessa todellisuudessa. Viime viikolla kohistiin pääministeri Juha Sipilän koolle kutsumasta lähes neljätuntisesta kokouksesta, jossa kaikkien eduskuntapuolueiden puheenjohtajia vaadittiin allekirjoittamaan yhteinen vetoomus niin sanotun ”vihapuheen” kitkemiseksi.

Ylen uutisen mukaan ”[p]ääministeri Juha Sipilä (kesk.) ja muut eduskuntapuolueet ovat julkaisseet yhteisen vetoomuksen, jolla pyritään hillitsemään kiihtynyttä keskustelua Suomen sisäisestä turvallisuudesta ja muun muassa turvapaikanhakijoiden palautuksista.”

Kesärannan oven avauduttua ja käen tultua ulos kellosta sanottiin paperille päätyneessä julkilausumassa muun muassa seuraavaa:

”Esitämme vetoomuksen rauhallisen, tosiasioihin perustuvan ja kunnioittavan keskustelun puolesta. Syyttömiä ei saa syyllistää. [...] Tuomitsemme jyrkästi terrorismin kaikissa muodoissaan sekä kaikenlaisen väkivallan ja vihapuheen.”

Alalaidassa komeilivat eduskuntapuolueiden puheenjohtajien tai heidän vikarianttiensa harakanvarpaat.

Paha sanoa, mutta minä en olisi laittanut tähän paperiin nimeäni. En olisi, koska (1) siinä ei ole mitenkään määritelty puheena olevia ”tosiasioita” eikä sitä, miten niihin päädytään, koska (2) väite ”syyttömien syyllistämisestä” on jo sinänsä paradoksi ja koska (3) kaikki-kvanttorilla varustettu lause voidaan nähdä blanco-valtuutuksena minkä tahansa teon määrittelemiseksi ”väkivallaksi” tai ”vihapuheeksi”.

Ei ole ihme, että Sipilä kitisi perussuomalaisten Laura Huhtasaarta vastaan eduskunnassa varapuheenjohtajan ilmoitettua pian, että ”Perussuomalaiset tuomitsevat terroristien vihapuheen suomalaisia kohtaan ja länsimaisia arvoja kohtaan”!

Kaiken kaikkiaan Huhtasaari sanoi:

”Radikaalin islamistisen terrorismin uhka Suomessa on kohonnut ja samalla sisäinen turvallisuus on heikentynyt. Käynnissä oleva islamisaatioilmiö etenee koko ajan. Koska islamin normit poikkeavat länsimaisen yhteiskunnan normeista, laajamittainen muslimien maahanmuutto johtaa muslimien eriytymiseen isäntäyhteiskunnasta ja muslimiväestön kasautumiseen omille alueilleen, jossa vallitsevat islamilaiset arvot. Eurooppalaiset johtajat ja poliitikot vain katselevat, kun Euroopan kaupunkien kokonaisia alueita muutetaan ulkomaisiksi vyöhykkeiksi.”

Valtaapitävien pyrkimys sitouttaa oppositiota omiin näkemyksiinsä ei ole tietenkään tuntematonta, ja eduskunnassa on aiemminkin vaadittu puoluejohtajia sitoutumaan eri näköisiin ”rasismin vastaisiin julkilausumiin”. Käytännössä ne ovat olleet oikeutetun maahanmuuttokritiikin vaientamisyrityksiä ja islamisaation vastustamisen tukahduttamispyrkimyksiä, jotka ovat onneksi kaikuneet kuuroille korville.

Järjen vastaista näissä poliitikkojen itselleen, toisilleen tai kansalaisille laatimissa vetoomuksissa, mietinnöissä ja muissa ripityksissä on yritys tuomita yhtä aikaa sekä terrorismi että sen vastustaminen. Se on yhtä epäloogista ja turhaa kuin tuomita syyttömien syyllistäminen, jota ei käsittääkseni tarvitse tuomita, jos johdonmukaisesti ajatellaan.

Toistaessaan mantraansa, jonka mukaan ”me tuomitsemme kaikenlaisen vihapuheen” pääministeri Juha Sipilä näyttää ajattelevan, että viattomien ihmisten murhaaminen olisi yhteismitallinen, vertailukelpoinen ja vakavuudeltaan samanlainen asia kuin sen arvostelu. Tällä tavoin pääministeri on tullut päästäneeksi valtioneuvoston kansliassa raikuvan pierun, jonka luulisi kuuluvan viereisiinkin pytinkeihin.

Kieroa pääministerin paperissa oli pyrkimys ohjata keskustelua väärälle raiteelle. Siinä puututtiin taaskin vain suomalaisten reaktioihin mutta ei terrorismin ja vihan juurisyyhyn, joka on kehitysmaista tulviva haittamaahanmuutto, terrorismi ja islamisaatio – siis juuri ne ongelmat, joiden syntymistä pääministeri ja hänen esikuntansa on kaikin voimin edistänyt.

Tapaus antaa näytön siitä, miten poliittinen valta puuttuu halukkaasti suomalaisten ihmisten sanankäyttöön ja käyttäytymiseen ja määrittelee ne ”vihan” leimaamiksi, vaikka tosiasiassa suomalaisten pyrkimys vastustaa hallituksen lepsua maahanmuuttopolitiikkaa on ollut maltillista, pidättyvää, perusteltua ja oikeutettua.

”Vihapuheeksi” sanottua oman kulttuurin ja turvallisuuden suojelua ei olisi lainkaan olemassa ilman ulkoa tänne pursuilevaa todellista vihaa ja muslimiterrorismia, joten syytä suomalaisten ihmisten nyrkki taskussa latelemiin jupinoihin sopii etsiä tästä ilmiön alkusyystä eikä ihmisten reaktioista. Sellainen ihminen, joka ei suuttuisi tai vihastuisi kohdatessaan islamilaisen terrorismin muodossa esiintyvää vääryyttä, epäoikeudenmukaisuutta ja raakuutta, olisi oman käsitykseni mukaan kylmä, tunteeton ja henkisesti tasapainoton. – Sellainenko pääministeri meillä on?

Hävinneet liittyvät vihollisiin

Yritys tuomita samassa lauseessa viattomien siviilien murhaaminen ja toisaalta kansalaisten sitä vastaan nostama pulina on niin älytöntä, että ajatuskulku helpostikin tyrmää ihmiset omalla kognitiivisella vaateliaisuudellaan. Poliitikkojen menettely joka tapauksessa indikoi kahta asiaa.

Ensinnäkin (1) vallassa olevat poliitikot ovat oman syyllisyytensä tiedostaen menettäneet kykynsä kontrolloida kiistojen osapuolia ja sen vuoksi turvautuvat hätäkeinona keskustelun liennyttelyyn ja laannutteluun. Toiseksi (2) poliittisen eliitin yritys hillitä kansalaisten mielenilmaisuja osoittaa, että he eivät välitä oman kansamme asioista yhtään mitään vaan menevät kriisitilanteessa luopiomaisesti ja maanpetturimaisesti vihollisen puolelle.

Tämä näkyy siinä, että länsimaalaisten ihmisten jouduttua hyökkäysten kohteiksi nämä nilkkipoliitikot eivät suinkaan asetu selvästi puolustamaan omia kansalaisiaan. Sen sijaan he kohdistavat syyttävän sormensa niitä ihmisiä vastaan, joita heidät on valittu puolustamaan mutta jotka joutuvat nyt puolustamaan itse itseään ja tekevät sen paremmin.

Sama linja koskee tietenkin myös useaa muuta kysymystä, jossa oma maamme on ollut eri tyyppisen terrorin kohteena. Kun Euroopan valtioiden varallisuus ja kansallinen omaisuus on valtioita velkaannuttamalla riistetty pois ja EU-federalistit pyrkivät rimpuilemaan kiristyvästä hirttosilmukasta irti ”yhteisvastuuta” lisäämällä, he toimivat näiden ongelmien edessä saman logiikan mukaisesti.

Olisi virhe kuvitella, että poliitikot, jotka länsimaisiin ihmisiin kohdistuvan kansanmurhan keskellä asettuvat vierasperäisten puolelle, olisivat valmiit puolustamaan omia kansalaisiaan myöskään taloudellisissa taisteluissa.

Päinvastoin: nämä Brysselin enkelit tulevat romuttamaan kansallisvaltioiden toimintakyvyn omalla EU-federalismillaan, maahanmuutolla, kulttuurien ja väestöjen sulauttamisella toisiinsa ja velkojen sekä varojen kuittaamisella yhteisiksi.

Monikulttuurisuuden tuhoisuudesta

Vallassa olevat ministerit eivät ole tietenkään niin älykkäitä, että he olisivat itse keksineet kaiken tämän. Myös he ovat harhaan johdettuja uhreja, mikä muodostanee heille aikaa myöten turvallisen selkänojan, johon vetoamalla he pyrkivät vapautumaan heitä kohtaavista maanpetossyytteistä.

On hyvä muistaa, että Saksan liittokansleri Angela Merkeliä vastaan on nostettu jo yli 1000 maanpetoskannetta hänen kätilöityään maahan noin miljoona turvapaikkaturistia vuodesta 2015 alkaen – seikka, josta valtamedia ei ole pitänyt suurta meteliä, ilmeisestikin toivoen jatkoa Merkel-mummun etnomasokistiselle kansojenvaihto-ohjelmalle.

Pääsyynä poliitikkojen välinpitämättömyyteen eivät ole kuitenkaan heidän taustansa, jotka ovat kristillisdemokraattisessa, sosiaalidemokraattisessa tai jossakin muussa porvarillisessa tai liberaalissa liikkeessä.

Pääsyy on, että heidät on indoktrinoitu uskomaan marxilaisperäiseen monikulttuurisuuden ideologiaan, joka on sukua eskatologisille paratiisivisioille, progressiivisille lopun ajan narraatioille ja päämäärien valtakunnan odotukselle.

Suuressa Unelmassa ja kristillisessä messianismissa kylpevät länsimaiden poliitikot eivät loppujen lopuksi poikkea pyhää sotaansa käyvistä ääri-islamistisista uskonsotureista. Kristityt vain käyvät tätä sotaa hävitäkseen tahallisesti ja kärsiäkseen oman tympeän sosialistisen solidaarisuutensa merkiksi, kun taas muslimit taistelevat voittaakseen.

Tämän kaiken yläpuolella leijailee kommunismin aave, jonka monet luulivat jo kömpineen takaisin historian tunkkaiseen komeroon, mutta josta se on jälleen levittäytynyt yli Euroopan 1960-lukulaisten ja ”edistyksellisinä” pidettyjen rappiopoliitikkojen mukana.

Heidän ja EU:n yhteisvaikutuksella on länsimaiden lainsäädäntöön kärsivällisesti ja vähin äänin ujutettu universaalikommunistisia pykäliä ja periaatteita, jotka toimivat kantaväestöjen etuja ja ansaittuja oikeuksia vastaan ja joilla vieraiden kansojen rajanylitykset on tehty mahdollisiksi oman kansan tahdon vastaisesti. Kommunistisilla tasa-arvon ja samanlaisuuden julistuksilla on kriminalisoitu väestöjen vaihdon sanallinenkin vastustaminen, ja resistenssi on määritelty ”rasismiksi”, josta langetetaan vuosi vuodelta ankarampia rangaistuksia.

Mikäli joku 1960-luvulla vaikuttanut Marx-peikon perillinen herätettäisiin syväjäädytyksestä keskelle nykyistä arkitodellisuutta, hänkin varmaan hieraisisi silmiään, kuinka hulluksi meno on yltynyt. Edes Neuvostoliiton harjoittaman painostuksen vuosina rajojen yli harppomiseen ei suhtauduttu kiitollisen vastaanottavaisesti, puolueet eivät vaatineet kansalaisia pidättäytymään kannanotoistaan kirjallisilla vetoomuksilla, eikä poliittisten mielipiteiden sanomisesta kirjoiteltu rapsuja, ainakaan lännessä. Arvostelukyvyn säilyminen johtui siitä, että oli selvä viholliskuva, jota vastustaa, mutta nyt viholliskuvan määritteleminen on kielletty.

Välinpitämättömyyden leviämisestä voi perimmältään syyttää sosialismin, marxismin ja feminismin myötä lisääntynyttä älyllistä veltostumista ja EU-indoktrinaation opettamaa henkistä laiskuutta, joiden vuoksi myös liberalismin hedelmät ovat tulleet syödyiksi pois omahyväisen, vastuuntunnottoman ja syy- ja seuraussuhteita ymmärtämättömän pullamössöpoliitikkosukupolven hopeavadilta.

Länsimaisten poliitikkojen raukkamaisuus ja heidän taipumisensa puolustamaan omia vihollisiaan tässä kansakuntien välisessä sodassa ei ole tietenkään pelkkä tyyliseikka. Se on merkki samasta laissez-fairesta, jonka mukaisesti kaikkialla yhteiskunnassa soi taustamusiikkina flow ja jossa pienimunaiset johtamiseen kykenemättömät nössöpoliitikot suhtautuvat käsistä karkaaviin ongelmiin löysin rantein: rauhoitellen, tyynnytellen, hilliten ja keskittyen opportunistiseen oman selustansa varjeluun EU-kollegojensa silmissä.

Hillitöntä peppukipuilua potien ja alistuvasti hymyillen nämä punapersepaviaanit perääntyvät lopulta omiin piiloihinsa, sillä sosiobiologisten havaintojen mukaan hymyilyyn tarvittavan zygomatigus major -lihaksen kiristyminen kertoo kädellisillä nimenomaan alistumisesta. Alfaurokset puolestaan hyppivät apinanleipäpuissa kuukusiaan kaivellen ja rintoihinsa lyöden.

Sakkoa yhteiskunnallisen hyvän puolustamisesta

Kuten jo aiemmissa kirjoituksissani totesin, vaarallisinta tässä länsimaista yhteiskuntaa murentavassa kurjistamiskehityksessä on yhteiskunnan vetäytyminen huurteeseen, minkä uhrina puolestaan on järki.

On syytä palauttaa mieleen, että hallitusohjelmassa muhii jo vuonna 2015 tehty ehdotus, jonka mukaan tuomioistuinten työtaakkaa kevennettäisiin pudottamalla alioikeuksista rangaistusmääräysmenettelyn piiriin sellaiset rikosasiat, joista voi saada sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta. Tämä tarkoittaa, että hallitus aikoo alentaa rankaisemisen kynnystä antamalla poliisille oikeuden sakottaa kansalaisia sellaisissa asioissa, jotka vielä nykyään käsitellään puolustuksen paikalla ollessa tuomioistuimissa.

Jatkossa poliisi voisi kirjoittaa sakon esimerkiksi ”sopimattomina” pitämistään sanoista. Korkeiden kustannusten vuoksi monikaan ei vaivautuisi kävelemään sakkolappu kädessään oikeuteen apua hakemaan, joten on todennäköistä, että suuri osa rangaistuksista jäisi voimaan. Koska rangaistusmenettelyä ei voi vastustaa eikä omaa kantaansa puolustaa sakkoa langetettaessa, tämä puolestaan avaisi tien viranomaisten mielivallalle. Juuri sitä pohjustaakseen valtiovalta perusti 200 uutta ajatusrikospoliisin virkaa kansalaisten nettikäyttäytymistä kyttäämään.

Sakkomenettelyn laajentamisen perusteeksi ei kuitenkaan kelpaa se, että alioikeudet ovat ruuhkautuneet. Nehän ovat ruuhkautuneet juuri siksi, että myös niihin on kaiken järjen vastaisesti viety mielipiteidenvaraisia juttuja, ja on käyty poliittisia näytösoikeudenkäyntejä sekä vietetty kunnianloukkausten kansanhuveja, joista on tullut yksi uhripääomaa ja itsen marttyyrisointia hyödyntävä vihervasemmistolaisen ilkeilyn ja kiusanteon muoto.

Myös tämän peittelemättömän narsismin ja nymfopossumaisuuden kautta on syntynyt huonoa näyttöä tavasta, jolla länsimaista oikeusvaltiota nakerretaan vähä vähältä palasiksi, ja syyn tähän mädätykseen on luonut maahanmuuton ja monikulttuurisuuden mukana lentoon lähtenyt konfliktien kasvu sekä siitä johtuva kansakuntien jakautuminen. Olisi kuitenkin suuri virhe kuvitella, että rankaisemalla mielipiteiden ilmaisuista voitaisiin estää niitä syntymästä tai ylipäänsä vaikuttaa kansalaisten tahdonmuodostukseen.

Jo filosofi Adam Smith julisti aikoinaan, että suhteessa ajatuksiinsa ja sanomisiinsa jokainen ihminen on oman itsensä täydellinen valtias, eikä kenelläkään ulkopuolisella ole oikeutta siihen puuttua. Tämä on nimittäin kaiken sanomisen oma idea, ja myös kantilaisen etiikan mukaan ihmisten tahdonmuodostus on itseisarvoinen ja henkilökohtainen asia, jonka tulee olla hallitusvallan ja tuomiovallan ulottumattomissa. Ihmisten tahtohan on poliittisen vallan suvereeni subjekti eikä sen objekti, niin kuin kommunismissa ajatellaan, eikö vain?

Myös minulla on mielipiteitä monista asioista, mutta en tohtisi väittää, että juuri minun mielipiteideni tai vaatimusteni vuoksi pitäisi rangaista muiden mielipiteistä. Vastaavalla tavoin muutamat juristienplantut ja puoliksi oppineet tieteen politrukit vaikuttavat kuitenkin ajattelevan omassa roolissaan.

Täällä Pariisi

Samanaikaisesti kun viranomaisvalta vie suurta osaa kansasta kuin sikaa korvasta, Pariisin yliopiston professori Guy Millière paheksuu, miksi ”Länsi-Euroopan maiden johtajat vaativat islamilaiseen terrorismiin tottumista”. Gateston-instituutille laatimassaan artikkelissa (julkaistu 5.9.2017) hän tilittää laajasti, miten länsimaiden poliitikot ja mediat ovat menneet muslimien puolelle terrori-iskuja käsitellessään ja hylänneet länsimaiden kantaväestön näkökulman kokonaan (referaatin kirjoituksesta voi lukea tästä).

Professori Millière painottaa, että kaikkialla Euroopassa suuttumuksen ilmaisut on tunnollisesti syrjäytetty. Kehotukset liikekannallepanoon ja ylipäätään mihinkään vakavaan muutokseen maahanmuuttopolitiikassa tulevat vain niiltä poliitikoilta, joita ylimielisesti ja pilkallisesti luonnehditaan ”populisteiksi”. Jopa vähäisinkin islamin arvostelu herättää välittömästi lähes yksimielisen suuttumuksen ja närkästymisen valtapoliitikkojen ja median riveissä, jatkaa hän.

Erityisen raivokasta on länsimaalaisten itsepuolustusta vastaan hyökkääminen ollut muslimien keskuudessa. He ovat järjestäneet mielenosoituksia islamin puolustamiseksi ja vaativat Barcelonan terrori-iskun jälkeen tiukempia toimia kasvavaa islamin vastustusta kohtaan.

Näissä tilaisuuksissa he ovat väittäneet olevansa terrori-iskujen ”pääuhreja” mutta eivät ole selvästi julistaneet tuomioita militanttimuslimeille tai sanoutuneet irti terroristisesta ääri-islamismista. Tavallaan tämä on ymmärrettävää, sillä islamin mukaan ei ole erikseen ääri-islamia ja muuta islamia, vaan on yksi islam.

Nähdäkseni länsimaiden hyväuskoiset hölmöt tekevät itselleen karhunpalveluksen kiljumalla ”me emme pelkää” tilanteessa, jossa muslimien pitäisi huutaa suureen ääneen ”me emme radikalisoidu”! Muslimit ovat tämän ongelman länsimaihin tuoneet, joten heidän pitäisi se omasta piiristään korventaa pois.

Lohduton on professori Milliéren analyysin tulos. Hänen mukaansa Euroopan johtajat ovat luopuneet oman kulttuurinsa puolustamisesta. Euroopan nykyisten johtajien mukaan kaikkia kulttuureja on pidettävä samanarvoisina tilanteessa, jossa ääri-islamistiset muslimisaarnaajat ovat saapuneet Eurooppaan vahvistamaan muslimien vihaa.

Millièren mielestä Euroopan johtajat kyllä näkevät ja ymmärtävät, että väestörakenteellinen katastrofi on tapahtumassa, ja he tietävät, että kahdessa tai kolmessa vuosikymmenessä islam hallitsee Eurooppaa. Muslimeille he esittävät toiveita kaikesta muusta islamista poikkeavan ”eurooppalaisen islamin” synnyttämiseksi tietämättä, että oikeauskoisuudesta ei ole poikkeuksia. Kantaväestöille he sanovat, että eurooppalaisten pitää oppia elämään terrorismin kanssa.

Islamin ja terrorismin yhteyksistä

Guy Millièren on nähdäkseni toivotonta ja turhaa taivastella, miksi terrori-iskuja ei pystytä estämään. Myös Millière toki tietää, miksi länsimaiden johtajat eivät syytä islamia terrorismin leviämisestä: hänen mukaansa poliitikkojen itse säätämät lait ovat tehneet terrorismin leviämisen mahdolliseksi!

Milliéren tekemät havainnot ovat varmasti oikeita, mutta niitä leimaa samanlainen sivustakatsojan rooli kuin terrorismia kuvailevia TV-dokumenttejakin. Osoittelemalla yksipuolisesti taaskin vain länsimaisia poliitikkoja ajaudutaan helposti ajattelemaan, että vikaa on vain länsimaalaisissa poliitikoissa ja turvallisuusviranomaisissa. Oikea kysymys olisi: miksi muslimit käyttäytyvät kuin vesikauhuiset eläimet?

Palaan jälleen lähtökohtaan: islamilaista terrorismia ei olisi ilman islamia. Juuri islam on se tekijä, joka yhdistää noin 98 prosenttia maailman terroriteoista (Wikipedian ajantasainen luettelo tässä). Terrorismin syy on länsimaissa leviävä syöpäkasvain, islam, joka myrkyttää nuorison mielen. Se kääntää myös länsimaiden kantaväestön vihaamaan toinen toistaan tavalla, jolla väkivaltaan perustuva terrori muuttuu poliittiseksi terrorismiksi.

Tavallaan olen samaa mieltä siitä, että ”ei pitäisi antaa pelolle valtaa”. Ei todellakaan pitäisi. Ei pitäisi antautua ajattelemaan, että islamin tuottama hirmuinen ongelma ja länsimaisiin ihmisiin kohdistuva kansanmurha olisi estettävissä tai hillittävissä nostamalla kädet ylös ja varomalla artikuloimasta ongelmien alkujuurta rehellisesti. Sen sijasta olisi taisteltava yhteiskunnallisen totuuden ja länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen puolesta.

Ranskassa tehtiin vuoden 2015 terrori-iskujen jälkeen tutkimus, jossa todettiin, että nuori muslimi omaksuu radikaaleja uskomuksia neljä kertaa todennäköisemmin kuin kristitty nuori. Lukiolaisista muslimeista 33 prosenttia piti ”hyväksyttävänä” ”osallistua väkivaltaisiin toimiin ajatustensa edistämiseksi”, toisin sanoen kolmannes heistä piti terrori-iskuja hyväksyttävinä iskujen tapahduttua.

Lukiolaisista muslimeista 20 prosenttia oli samaa mieltä väitteestä, että on ”hyväksyttävää kannattaa omaa uskontoaan myös asein”. Kyselyyn osallistuneista 6824 lukio-opiskelijasta 24 prosenttia kieltäytyi tuomitsemasta jyrkästi Charlie Hebdon iskussa tehtyjä murhia. Kyselyyn osallistuneista 21 prosenttia kieltäytyi tuomitsemasta jyrkästi myös Bataclanin teatterissa 13.11.2015 tapahtunutta verilöylyä, jossa teurastettiin 89 ihmistä osana 130 ihmishenkeä vaatineita Pariisin terrori-iskuja.

Koska viimeksi mainitut prosenttiosuudet ovat lasketut kaikista kyselyyn vastanneista, on syytä olettaa, että muslimien keskuudessa terrorismin kannatus on vielä paljon korkeampaa. Periaatteessa se voi lähestyä jopa sataa prosenttia, sillä muslimeja kaikista vastaajista oli 25 prosenttia. (Oikean Median raportti aiheesta tässä.)

Tutkimuksen tulos on yhdensuuntainen vuonna 2006 tehdyn Pew Global Attitudes -tutkimuksen kanssa, jonka mukaan 42 prosenttia Ranskassa asuvista 18–29-vuotiaista muslimeista piti itsemurhaiskuja toisinaan oikeutettuina. Britanniassa lukema oli 35 %, Saksassa 22 %, Espanjassa 29 % ja Yhdysvalloissa 26 %.

Tämä kaikki viittaa siihen, että islamisaation ja terrorismin lisääntymisen välillä on selvä yhteys ja että maltillisten muslimien yhteisö tarjoaa joka tapauksessa terroristiselle islamille jalansijan länsimaissa. Esimerkiksi Gateston-instituutin tutkija Soern Kern raportoi 3.9.2017, että Euroopan muslimien joukossa lymyilee tätä nykyä peräti 50 000 jihadistia.

Niinpä ei tarvitse ihmetellä Royal Institute of International Affairs -tutkimuslaitoksen saamaa tulosta, jonka mukaan eurooppalaisten ihmisten enemmistö haluaisi kokonaan lopettaa maahanmuuton islamilaisista maista. Miten siis olisi nollatoleranssi islamille ja muslimien maahanmuutolle, jota muiden muassa Angela Merkel jatkaa ”perheenyhdistämisten” suojissa: yön pimeydessä lentokentillemme laskeutuvilla ihmissalakuljetuksilla?

On vaikea sanoa, kuinka oikeaksi osoittautuu Laura Huhtasaaren blogikirjoituksessaan mainitsema teesi ”Otetaan Suomi takaisin” maailmassa, jossa mitään ei yleensä takaisin saa. Voisi olla viisaampaa pitää jotakin alun perin itse.

9/11, nyt!

Väitteeni on, että syyskuun yhdennentoista päivän terrori-isku on käynnissä Euroopassa koko ajan. Hallitukset puolestaan reagoivat patriot acteilla, jotka kiristävät kontrollia ja johtavat kansalaisvapauksien nipistelyyn ja näpistelyyn islamin aiheuttaman uhan vuoksi tai sen tuella.

Poliitikkojen pyrkimyksillä tukkia islamisaatiota, terrorismia ja haittamaahanmuuttoa vastustavien suita ei ole kerta kaikkiaan mitään perustetta. Ei ole myöskään oikeutusta yrityksillä lavastaa valtakunnassa leviävää totuuspuhetta ”vihapuheeksi”.

Yhtä perättömiä ja perusteettomia ovat olleet syyttäjäviranomaisten yritykset pelotella kansalaisia rikoslain ideologisilla lainkohdilla, poliittisilla oikeudenkäynneillä ja käsissään heiluttelemillaan syytekirjelmillä. Niiden takana asuu eräs valtava ajatusvirhe, jota ei ole sen koon vuoksi ehkä huomattu.

On erehdytty ajattelemaan, että yhteiskunnallisesta todellisuudesta ja ihmisten poliittisista kannanotoista pitää tuomioistuinten päättää. Ei ole ymmärretty, ettei asiassa vallitse mitään sellaista yhtä totuutta, johon ihmiset pitäisi tai voitaisiin pakottaa sen enempää juristien nuijilla kuin poliitikkojen vetoomuksillakaan.

Näyttää siltä, että tällä hetkellä yhteiskunnassamme vallitsee kaksi todellisuuden tulkintalinjaa, joista toisen muodostaa kantaväestön kokema todellisuus, ja toisen maahanmuuttajamuslimien sekä punavihreässä kuplassaan elävien poliitikkojen todellisuus.

Näiden kahden yhteiskunnallisen todellisuuden tulkintalinjan tai rinnakkaisen näkökannan oikeutuksesta eivät voi viimeksikään päättää sellaiset viranomaiset, jotka ovat aina kuin automaattisesti valtiovallan puolella ja käyttävät ”totuuden” esiin saamiseen rangaistuksen uhkaa.

Pyrkimys oikeuden tuomioiden vaatimaan mielipidekonformismiin viittaa haluun omistaa totuus. Siten se kertoo juuri sellaisesta totalitarismista, jota myös islamin totuus edustaa, toisin sanoen kurinpidollista ja normatiivista pakottamista vallankäytöllisen ideologian alaisuuteen.

Poliitikkojen ja intellektuelleina itseään pitävien täytyisi ymmärtää, että jokainen uskontokunta saa sellaista palautetta, jota sen edustama brändi yhteiskunnassa ansaitsee, ja mikäli ei sitä kestä, pitää parantaa omaa käytöstään eikä olla raakkumassa mielipidepoliiseja apuun.

Sillä tavalla toimiessaan länsimaiden idealistiset poliitikot ja heidän suojelemansa kiilusilmäiset terroristit tulevat ilmentäneiksi pelkkää fanaattisuutta. Ja fanaatikko on Winston Churchillin mukaan ”ihminen, joka ei pysty muuttamaan mieltään ja kieltäytyy vaihtamasta aihetta”.