16. maaliskuuta 2017

Vasemmistopopulistit hävisivät, realismi voitti


Hollannin parlamenttivaalit tarjosivat kylmää kyytiä vasemmistopopulistiselle työväenpuolueelle, jonka kannatus romahti peräti 20 prosenttiyksikköä. Sijoitus putosi kakkospaikalta seitsemänneksi! Aivan kuten vasemmistopopulistisen Yleisradion populistitoimittaja Sampo Vaarakalliokin joutuu myöntämään populistisessa analyysissään: ”Vastaavaa täystyrmäystä saa Euroopan poliittisesta lähihistoriasta hakea.”

Tuloksessa näkyy hollantilaisten kyllästyminen vasemmiston lietsomaan populistiseen maahanmuuttoon. Muslimien populistinen mielisteleminen merkitsikin populistisille demareille ”kuoleman suudelmaa”.

Toisaalta vasemmistossa näkyi populistisille virtauksille tyypillistä populistista jakautumista ja radikalisoitumista, sillä osa sosiaalidemokraattisten populistien äänestäjistä lähti feministisellä populismilla ja tasa-arvopopulismilla ratsastavan äärivasemmistolaispopulistisen vihreän vasemmistopopulismin kelkkaan.

On kuitenkin selvää, ettei populistisesta kannatuksen lisäyksestä ole hyötyä populistisen vihreän äärivasemmiston populistijohtajana tunnetulle Jesse Klaverille, sillä populistisen pääministeri Mark Rutten johtama liberaalipopulistinen populistipuolue säilyi maan suurimpana puolueena, vaikka se hävisikin populistisen hallituspolitiikkansa vuoksi rutkasti populistisia paikkoja, kaiken kaikkiaan lähes neljänneksen populistisesta paikkaluvustaan!

Populistidemarien ja populistiliberaalien yhteistappio merkitsee, että populismin leviäminen on nyt padottu. Vasemmistopopulistinen media ei onnistunut manipuloimaan hollantilaisia sosialistipopulistien ja liberaalipopulistien taakse. Mikään populistinen yllätys tulos ei ollut, sillä suuret kannatuksen vaihtelut ovat ominaisia nimenomaan populistipuolueille.

Sosialistipopulistit ja liberaalipopulistit säilyivät silti pelotteena Hollannin ja Euroopan populistisessa politiikassa. Molemmat populistiryhmittymät varmasti oppivat, että Donald Trumpin realismin mustamaalaaminen ei taida sittenkään olla viisasta säikäyteltäessä epävakaisiin maahanmuutto-oloihin ja islamistiseen terroriin väsyneitä Benelux-maiden asukkaita.

Realismin voitto populismista

Vaalien selvä voittaja on oikeistorealistinen ja maltilliseen keskustaan lukeutuva Vapauspuolue, joka kasvatti edustustaan peräti 33 % ja voitti viisi lisäpaikkaa parlamenttiin. Islamistiterroristien henkipatoksi ajaman Geert Wildersin voitto oli pettymys sekä liberaalipopulisteille että vasemmistopopulistisille, joten monessa Euroopan pääkaupungissa huokaistiin illalla helpotuksesta.

Realistista maahanmuuttopolitiikkaa, realistista EU-politiikkaa ja realistista kansallisen edun edistämistä ajavalle Vapauspuolueelle tulos ei ollut vain torjuntavoitto vaan selvä poliittisen kannatuksen lisäys millä tahansa mittarilla arvioituna.

Populistisessa mediassa vaalien odotettiin aloittavan populistisen dominoefektin, jossa vasemmistopopulistinen ja äärivasemmistolainen, EU-populistinen ja populistisen palvovasti islamiin suhtautuva populistinen politiikka jatkaa viruksen tavoin leviämistään Ranskaan ja Saksaan, joissa myös äänestetään tänä vuonna populistisissa vaaleissa.

Hollannin vaalit tarjoavat näyttöä siitä, että Yhdysvalloista alkanut realismin aalto onnistuu kiistämään Euroopassa syvään juurtunutta liittovaltiopopulismia, federalistista populismia, vapaakauppapopulismia, vapaan liikkuvuuden populismia, Schengenin sopimukseen liittyvää populismia, ihmisoikeuspopulismia, tasa-arvopopulismia, perusoikeuspopulismia, kehitysapupopulismia, velkakuplapopulismia, luotonlaajenemispopulismia ja rahaunionipopulismia.

Brexitille ja Trumpille ominaista realismia vastustava integraatiopopulismi tulee uhkaamaan Wildersin nousua hallitusvaltaan, sillä Hollannin poliittinen kenttä on populistisille järjestelmille tyypilliseen tapaan pirstoutunut useisiin populistisiin puolueisiin, joista on vaikea saada kokoon hallituskoalitiota ilman realistisen Vapauspuolueen mukana oloa.

Vapauspuolue on kasvattanut kannatuksensa sen kynnyksen yli, jolloin sen harjoittama realismi olisi otettava todesta myös populistisessa oikeistossa ja populistisessa vasemmistossa. Populistisen cordon sanitaire -politiikan vuoksi populistiset puolueet mieluummin kuitenkin torppaavat realistisen Wildersin haaveet hallitusvaltaan nousemisesta kuin ryhtyvät tekemään yhteistyötä perusoikeusrealismia, kansallista realismia, etnistä realismia ja uskonnollista realismia harjoittavan realistijohtajan kanssa.

Poliittista realismia olisi tunnustaa myös suomalaisessa populistimediassa, että luukku oppositioaitioon on auki Hollannin populistisille demareille, jotka ”lähtevät nyt etsimään itseään, aatettaan ja tulevaisuuttaan”, kuten Yleisradion Eurooppa-kirjeenvaihtaja Sampo Vaarakallio runoilee populistisessa analyysissään. Hän tosin naulitsee vasemmistopopulismin kovan kohtalon realismia huokuvalla sinetillään ”haavat nuollaan oppositiossa”.

Mainittakoon, että Yleisradion populistitoimittaja Sampo Vaarakallion jutusta intertekstuaalisesti lainatut ja kontekstistaan irrotetut retoriset muotoilut on merkitty tähän kirjoitukseen mustalla alleviivattuina ja päälaelleen käännettyinä, jolloin ne voivat olla tosia. 

Kohti poliittista realismia

Suomalainen populistinen media on pitänyt itsestään selvänä, että Wildersin johtaman realistisen Vapauspuolueen oppositiotaival jatkuu. Esimerkiksi Yleisradion haastattelema Pasi Saukkonen katsoo, että hallitustunnusteluista tulee ”vaikeat”.

Tällainen populistissävyinen tulkinta on mahdollinen vain jos poliittinen realismi sinänsä nähdään ongelmana. Tosiasiassa liberaalipopulistinen oikeistopuolue VVD tuli varsin lähelle keskustarealistisen Vapauspuolueen teemoja jo vaalikampanjan aikana asettuessaan vastustamaan populistista haittamaahanmuuttoa. Juuri tätä kautta selittyy, miksi VVD kykeni rajoittamaan kannatuksen laskunsa vain kahdeksaan paikkaan. Samasta syystä Vapauspuolueen paikkojen lisäys jäi vain viiteen paikkaan.

Realismi leviää Euroopassa juuri siten, että oikeistopopulistiset puolueet joutuvat ottamaan huomioon Wildersin Vapauspuolueen tapaisten realististen ryhmien realistiset tavoitteet. Näin on mahdollista, että hallituksia kokoon pannaan jatkossa oikeistopopulististen ja keskustapopulististen puolueiden rippeistä täydentämällä kokoonpanoa maltillista realismia mukaan tuovilla kansallismielisillä realistipuolueilla.

Vapauden ja Demokratian Kansanpuolueessa VVD:ssä joudutaan nyt miettimään, mikä todella edistää vapauden ja demokratian toteutumista Hollannissa. Kaiken realismin valossa on ilmeistä, että VVD on hakeutumassa Vapauspuolueen linjoille, jossa on aina katsottu, että Hollannissa perusarvoina pidettyjä vapauden ja kansanvallan ihanteita edistää parhaiten oman kulttuurin realistinen säilyttäminen ja despoottimaista islamia edustavan maahanmuuttopopulismin realistinen torjuminen. En ihmettelisi, vaikka Geert Wildersin realistinen Vapauspuolue löytäisi vihdoin tiensä myös realistiseen hallitusvaltaan.

Tällöin on luonnollisesti varoitettava populismin vaarasta. Valtaan nousu nimittäin tekee realistisista puolueista usein populistisia, aivan kuten niin sanotun valtamediankin pöhöttyneisyys on tehnyt niistä populistisesti valheellisia. Valhe on nimittäin kaiken populistisen vallan käytön olennainen ominaisuus ja instrumentti, joten kaikki valtamediassa esitetty hyödyntää ja toteuttaa perimmältään valheellisuutta; muutoinhan nykyinen valtaa käyttävä populistimedia ei olisi valtaa käyttävä media.

Myös realismi sulautuessaan osaksi valtavirtaa muuttuu usein populistiseksi. Populismi sinänsä taas ei voi muuttua populistiseksi muuttumatta tunnistamattomaksi, sillä tällöin jouduttaisiin puhumaan popularisointihoristontin populistisesta ylittymisestä.

Populismi muuttuessaan populistiseksi muodostaisi itsestään populistisen parodian, jota ei voitaisi enää tunnistaa parodiaksi. Populismia ei siis voida asettaa toisen asteisen populismin kohteeksi, toisin sanoen popularisoida populismin keinoin, vaan populismiin on aina suhtauduttava äärimmäisen realistisesti.

Pohjimmiltaan tässä populismin tulkinnassa näkyvät postmoderni populismi ja jälkistrukturalistinen populismi, jonka eräs muoto on populistista mediaa ja sen populistisia parafraaseja hyödyntävä ja lainaileva sosiaalis-konstruktionistinen päälle kirjoittamisen dekonstruktiopopulismi. 

15. maaliskuuta 2017

Hallitukselle orpo olo ilman Perussuomalaisia


Vihervasemmisto ja punaporvaristo ovat olleet alkuviikon paniikissa pelätessään, että Perussuomalaiset lopettavat sylikoiran roolinsa ja ryhtyvät todelliseksi kansallista etua edistäväksi ja haittamaahanmuuttoa vastustavaksi puolueeksi. Sen merkiksi Vasemmistoliitto, vihreät ja Rkp julistivat jo viime viikolla, etteivät tee yhteistyötä Perussuomalaisten kanssa, mikäli puheenjohtajaksi valitaan Jussi Halla-aho.

Cordon sanitaireen eli käytännölliseen toimintasaartoon asettaminen on tietenkin tavattoman lapsellista. Se vastaa pikkulasten tapaa paeta hiekkalaatikolta, vetää lelukuormurinsa perässään ja sanoa: ”mä en leiki teidän kaa”. Henkilökohtainen ajojahti on myös naurettavaa sikäli, että Halla-ahohan on maltillinen,  ja olemukseltaan hän on lauhkea kuin lammas (minkä susilauma näyttää nyt huomanneen).

Käytännössä Vasemmistoliitto, vihreät ja Rkp sulkevat itsensä pois politiikanteon piiristä. Asia on tietenkin sinänsä merkityksetön, sillä kyseiset populistipuolueet eivät olisi kärjessä myöskään Perussuomalaisten valitessa yhteistyökumppaneita omalle listalleen. Mutta itseään diskvalifioimalla vasemmistopuolueet osoittavat, että yhteistyökyvyttömyys ja -haluttomuus ovat sangen huonoa politiikkaa.

Hieman säälittävää on kilpailevien puolueiden yritys painostaa Perussuomalaisia ja vaikuttaa ulkopuolelta puheenjohtajavalintaan, joka tietysti saa myös lisävirtaa tästä noitavainon virittelystä.

Palavilla seipäillä on alkanut sohia myös oikeisto. Täällä viikolla kokoomuksen Tiddelidom ja Tiddelidyy, Petteri Orpo ja Jan Vapaavuori, liittyivät vasemmiston kuoroon ja antoivat tukensa oppositiolle. Vapaavuori julisti Twitterissä expressis verbis, ettei kokoomus voi olla hallituksessa Jussi Halla-ahon johtaman PS:n kanssa.

Tähän asti Perussuomaiset ovatkin olleet hallituksessa lähinnä vihervasemmiston iloksi: ostettuina pois aiheuttamasta häiriöitä monikulttuuriseen yhteiskuntaan ja EU-liittovaltioon tähtäävälle mädätystyölle. Perussuomalaiset ovat keränneet kriittisten äänet ja katalysoineet ne osaksi poliittista konsensusta, jolloin Perussuomalaisista on tullut kompromissipuolueeksi kesytetty valeoppositio.

Ei siis ihme, että sekä vasemmalla että oikealla ollaan hädissään nyt, kun Jussi Halla-ahon mahdollisen puheenjohtajaksi valitsemisen myötä äänestäjillä olisi taas jokin todellinen vaihtoehto. Orpon ja Vapaavuoren hihat tärisevät ennen muuta siksi, että he eivät ole kovin päteviä. He pelkäävät, että Halla-ahon myötä kuvaan ilmestyisi taas jokin todellinen poliittinen johtaja, jolla on asennetta, linja ja kyky sanoa ”ei” myös Brysselin suuntaan. Sitä paitsi Halla-aho on sentään tohtori, mitä kokoomuksen pojat eivät ole.

Media on katsellut läpi sormien pormestariksi pyrkivän Vapaavuoren kolmea tuomiota, joista ensimmäinen langetettiin väkivaltarikoksesta ja viimeisin rattijuopumuksesta 2001. Aikojen aamuna tehdyt nuoruudensynnit voidaan ehkä mitätöidä niin kauan, kun rikosrekisterillä ei ole pituutta kuin elokuvan lopputeksteillä. Mutta siihen nähden kieroa on, että media läimäyttelee Halla-ahoa hänelle poliittisissa oikeudenkäynneissä lätkäistyistä sananvapaustuomioista, joiden takana oli vain kirjoittajan tietoinen halu selvittää, vallitseeko Suomessa kaksoisstandardi sen suhteen, miten eri kansanryhmistä saa puhua.

Itse tervehdin iloiten tällaisia kokeiluja, sillä ne osoittavat älyllisyyttä, jota poliitikoilta sen enempää kuin juristeiltakaan on yleensä turha toivoa. Annan Jussi Halla-aholle myös tukeni hänen tavoitellessaan Perussuomalaisen puolueen puheenjohtajuutta. Toivon, että puolueen linja kääntyy piirun pari enemmän kansallista etua ajavaan suuntaan varsinkin Eurooppa-politiikkaa koskevissa asioissa ja pakolais- sekä turvapaikkakysymyksissä.

En löydä mitään perusteita Petteri Orpon kannanotolle, jonka mukaan ”on vaikea nähdä, että maahanmuuttopolitiikkaa kiristettäisiin”. Pidän myöskin hänen näkemystään, että kansallismielisyyttä korostavasta liikehdinnästä ja protektionismista ”ei ole koskaan seurannut mitään hyvää”, täysin virheellisenä ja historiallisesti valheellisena.

Lähes kaikki myönteinen, mikä Suomeen on onnistuttu tuottamaan, on seurausta kansallisen konsensuksen ja taloutemme sekä teollisuutemme suojeluun tähtäävän utilitarismin myötä saavutetusta hyvästä. Erinomaisen oppitunnin Petteri Orpolle antoi kansanedustaja Olli Immonen, jonka blogissaan esittämät analyysit kansallismielisen filosofian historiasta voin varmistaa paikkaansa pitäviksi.

14. maaliskuuta 2017

Suomalaisuuden saattokeikka


Elokuvateattereihin ilmestyi viime perjantaina Samuli Valkaman ohjaama elokuva Saattokeikka, joka kertoo nuoren kenialaisjuurisen pojan ja suomalaisen ikäihmisen kohtaamisesta. Elokuvan näennäisesti kauniin mutta tendenssimäisyydessään peittelemättömän elokuvan viesti katsojille on selvä ja suora.

Elokuvan pinnalle erottuva tarkoitus on se, jota Helsingin Sanomien kriitikko Pertti Avola kiittelee arviossaan ”Suvaitsevuuden ja ymmärryksen lisääminen on Samuli Valkaman ohjaaman Saattokeikan sanoma”. Hän kirjoittaa näin: ”Mukavaa tarinassa on se, että siinä pyritään näkemään maahanmuuttajat ja heidän täällä syntyneet lapsensa olennaisena osana suomalaista yhteiskuntaa.

Yleisradion verkkosivuille kirjoittava toimittaja Päivi Puukka puolestaan avaa elokuvan juonta jutussaan ”Elokuvien Suomi on kokovalkoinen” näin: ”Saattokeikan Kamal on 17-vuotias maahanmuuttajataustainen poika Helsingin Mellunmäestä. Hän joutuu sattuman kautta kuskiksi Veikolle, vanhemmalle kantasuomalaiselle miehelle. Matkalla halki kesäisen Suomen auotaan molempien miesten elämän ja ihmissuhteiden solmuja. Kamalia esittää rap-muusikkona paremmin tunnettu Noah Kin, nigerialaisen isän ja suomalaisen äidin poika. Veikon roolissa nähdään Heikki Nousiainen.

Lisään vielä kuin TV-kuuluttaja: Elokuvan on käsikirjoittanut somalialaistaustainen Khadar Ahmed. En voi kuitenkaan toivottaa hyvää elokuvailtaa, sillä elokuvan metaviesti on kamala, aivan pöyristyttävä.

Suomalaiset raatoina hautaan

En voi parhaalla tahdollanikaan pitää elokuvan tarinaa ”hyväntahtoisena”, kuten edellä mainitut arvostelijat. Symbolisella ja metaforallisella tasolla elokuvassa kannetaan hautaan suomalaista kantaväestöä.

Meidän tilallemme pyritään juurruttamaan taustaltaan vierasperäistä maahanmuuttajaväestöä edustavaa tulevaisuuden ja toivon vertauskuvaa, jonka tehtävä on korvata Eloveena-mainoksista ja Spes patriae -kokoelmista tutut kuvalliset esitykset.

Tuotantoyhtiö Solar Filmin sivuilla elokuvaa esitellään näin: ”Kamalin salainen haave on muuttaa isänsä luokse, koska Suomessa mikään ei tunnu oikein sujuvan. Ei edes kesäduunin löytäminen, jotta hän voisi kerätä rahaa matkustamista varten. Kamal tutustuu sattumalta lähiössä asuvaan vanhaan (70 v.) vähän rasistiseen mutta ennen kaikkea elämäänsä pettyneeseen kiukkuiseen valkoiseen mieheen Veikkoon. Tämä luulee Kamalia täysi-ikäiseksi ja lupaa maksaa tälle hyvät rahat, jos Kamal ajaa hänet juhannukseksi mökille. Matkaan pitää vaan lähteä heti. Kamal näkee tilaisuutensa tulleen ja ottaa kaikki säästämänsä rahat ja passinsa mukaan aikeenaan matkustaa pois heti, kun ukko on heitetty perille mökilleen. Matkan aikana Kamal ja vanha Veikko muuttuvat kuitenkin vähitellen vihamiehistä melkein ystäviksi ja Kamal päätyy auttamaan Veikkoa hänen ongelmissaan poikansa kanssa.

Juonen kulku nojaa kliseiseen road movie -muunnelmaan, jossa ajellaan läpi Suomen kahden hieman vieraantuneen ja itsensä ulkopuoliseksi tuntevan henkilön kesken. Klassikolle tyypillinen keskisormen heristely Corollan ikkunasta on nyt vain korvattu pappaa kyyditsevän ajokortittoman mutta moraaliltaan nuhteettoman uutta sukupolvea edustavan rap-artistin kruisailukeikalla, joka näyttää kansainväliset käsimerkit katsojille!

Tarkoituksena on esittää, että vanhan ja äreän miehen pahantuulisuus ja yksinäisyydestä johtuva epäluuloisuus sulavat pois, kun hän tutustuu omien, tosin toisenlaisten, ongelmiensa keskellä painiskelevaan etnistaustaiseen nuoreen.

Vasta mikrotason kasvokkaisessa kanssakäymisessä ihmiset ovat pakotettuja oivaltamaan, kuinka tärkeää on avata maahanmuuton tulvaportit valtionpoliittisella makrotasolla. Sillä ainoastaan maahanmuuttajataustaisen ihmisen pyyteetön ja suomalaiselle tyhmälle vanhukselle antama terapeuttinen tuki riittää paljastamaan, että äijän sydänhän on puhdasta kultaa juuri ennen kuin hän viimeisten kuolinkouristustensa keskellä murtuu ja antaa tukensa maahanmuuton ja monikulttuurisuuden agendalle ennen kaatumistaan hautaan.

Saattokeikka ei ole hyväntahtoinen vaan pahantahtoinen elokuva, sillä se arvottaa suomalaiset valkoiset kantaväestöön kuuluvat mieshenkilöt väistyväksi kansanryhmäksi, jota elokuvan myötä hinataan hautaan multakokkareiden kopistessa arkun kanteen.

Tämän suomalaisten ihmisten kansanmurhaa etevästi kuvaavan produktion tuottamiseen on myönnetty 750 000 euroa Suomen Elokuvasäätiön tukea, joka kattaa tuotantokustannuksista lähes 60 prosenttia. Tuki on ollut luonnollisesti tarpeen, sillä elokuvan omilla ansioilla sitä olisi mahdotonta myydä yleisöille, ja yleensäkin poliittiset propagandaelokuvat on tuotettu veronmaksajilta pakko-otetuilla varoilla.

Lisäksi tekijät aliarvioivat katsojia uskomalla, että monikulttuurisuusagendaa voidaan tyrkyttää katsojille huumorin varjolla (elokuva pyrkii olemaan ”draamakomedia”). Käytännössä kyseinen raina närkästyttää ja jopa loukkaa katsojia sekä pystyttää seinän myös asenteiden muokkaukselle.

Yleisradion Päivi Puukka ei kuitenkaan peittele agendaansa. Hän hakee vertailukohtaa Hollywoodista ja kirjoittaa edellä mainitussa jutussaan: ”Tämän vuoden Oscar-gaalassa kävi lopulta hyvin. Palkituksi tuli useita tummapintaisia näyttelijöitä ja parhaan elokuvan Oscar-palkinto luovutettiin kokomustalle” Moonlight-leffalle. Tätä pidetäänkin jonkinlaisena käännekohtana alalla.

En tosin tiedä, mihin käännekohtaa tarvitaan, koska elokuvia tehdään yleisöjen ehdoilla erilaisille yleisöille, ja varsinkin Yhdysvalloissa sekä elokuva- että musiikkituotanto on etnisesti erittäin jakautunutta. Nähdäkseni ei ole myöskään mikään itseisarvo nähdä valkokankaalla lisää mustaa väriä, sillä olen havainnut, että ainakin minun televisiossani puhuu entistä harvemmin kalpeanaamainen pohjoismainen ihminen.

Myös kansainvälisten lähetysten juontajakunta täyttyy näistä muutamista elvistelijöistä, jotka keekoilevat aikansa korskeissa vaatteissaan, kultakoruissaan ja mauttomilla kromivanteilla varustetuissa japanilaisissa driftaus-autoissaan, kunnes joku saa tarpeekseen heidän kotkotuksistaan ja pudottaa heidät lähemmäksi reaalitodellisuutta.

Kun kaikki on päinvastoin

Mutta etsitäänpä lopuksi toisenlainen vertailukohta ja siirretään Saattokeikan tarina erilaiseen merkitysyhteyteen. Mietitään, mitä tapahtuisi, jos katsojat vietäisiin keskelle tilannetta, jossa nuori amerikkalainen valkoisen väestön edustaja kohtaisi sattumalta vanhan, väsyneen ja väistymässä olevan australialaisen aboriginaalin. Erilaiset tekisivät hetken tuttavuutta, minkä jälkeen aboriginaali humahtaisi luut kolisten hautaan, ja elokuvantekijät hyppisivät ja pomppisivat riemusta kiljuen hautakummun päällä juhlien uuden sukupolven esiinmarssia ja valkoisen enemmistökulttuurin voittoa.

Kyllä olisivat puhelimet kuumina vähemmistövaltuutetun toimistossa, kun kaikenlaiset moraali-Minnit soittelisivat rasismista, ja läski tummuisi Facebookissa.

Kaikkien maailmanhalauskokemusten keskellä on hyvä muistaa, että suomalaiseksi ei tulla ilmoittautumalla suomalaiseksi, sillä kansaan kuuluminen ei ole sosiaalinen konstruktio. Kansakunta ja kansalaisuus ovat poliittisia käsitteitä, ja niitä voidaan kieltämättä vaihtaa kuin tuote-etikettejä. Mutta kansaan kuuluminen on etnis-biologinen ja sellaisena pysyvä ilmiö.

Kansalle ominaiset piirteet ovat suureksi osaksi geneettisiä, kuten suomalaisille ominainen sovittelevuus ja yhteistyöhalukkuus, jotka perustuvat näiden ominaispiirteiden valikoitumiseen vallitseviksi kamppailussa yhteiseksi vastustajaksi osoittautuneita kovia luonnonoloja vastaan. Tämän populaatiota sisältä päin yhteen sitovan kulttuurikokonaisuuden jäseneksi ei voida integroitua pelkän juridisen passinmyöntämisen perusteella.

Miten tämä liittyy elokuvan viestiin tai sanomaan? Suomalaisten ihmisten alitajuinen yhteenkuuluvuuden tunne on lähes maagista, ja sen pohjalta suomalaiset voivat tunnistaa toisensa myös ulkomailla ollessaan. Tämän yhteisyyden pohjalta on syntynyt ainutlaatuinen samaan perheeseen kuulumisen elämys, joka on näihin päiviin asti saanut ilmaisunsa suomalaisten ystävällisessä suhtautumisessa toisiinsa, ihmisten katsekontakteissa, epäfanaattisuudessa, hallinnon luotettavuudessa, talvisodan hengessä, alhaisessa korruptiossa (jonka vaikea havaittavuus toisaalta johtuu kaiken yhteistyön täydellisestä harmonisuudesta) sekä avokätisessä sosiaaliturvassa ja hotellimaisissa vankilaoloissa. Kaikki nämä asiat ovat Suomessa hyvin.

Vasta maahanmuuttotulva on rikkonut tämän suomalaisen konsensuksen ilmapiirin. Niinpä on hyvin vaikea löytää perusteita elokuvan tarjoamalle metaviestille, että suomalaiset ovat kyräilevää, pahansisuista ja omiin myrkkyihinsä kuolemassa olevaa kansaa, jonka vasta kontakti maahanmuuttajien kanssa tekee muka oikeasti hyväksi ja toimintakykyiseksi.

Näyttää nimittäin siltä, että yhteiskuntarauha ja yhteiskunnallinen tehokkuus eivät ole suinkaan parantuneet vaan romuttuneet tämän kontakti- eli läheisyyshypoteesiksi sanotun olettamuksen kautta, jonka alun perin esitteli Gordon W. Allport paljon kritiikkiä saaneessa kirjassaan The Nature of Prejudice vuodelta 1954. Kehitysmaalaisten oma kopeus, uho, epäreiluus ja opportunistinen kiipijyys ovat saaneet myös suomalaiset olemaan luottamatta toisiinsa, missä toistuu Robert D. Putnamin teoksessaan Bowling Alone (2000) esittämä ajatuskulku epäluottamuksen leviämisestä yhteiskunnassa.

Näyttö eritaustaisten yhteisestä matkasta suomalaiseen kesämökki-idylliin puuttuu, ja sen paikalla on kantaväestöä jakava ja vastakkainasettelua lietsova maahanmuutto-ongelma, jonka tuloksena on lyöty lasit mäsäksi niin lähiöissä kuin kesämökeilläkin. Saattokeikka on itse oma saattokeikkansa ja kuuluu arkitodellisuudesta vieraantuneeseen Suureen Unelmaan.

13. maaliskuuta 2017

Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus


Kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden mielenosoitus jatkuu Helsingin Rautatientorilla kuin suositun teatteriesityksen viides kausi, sillä yleisöt ja tuottajat ovat joutuneet loogiseen luuppiin. Näyttää olevan nimittäin kaikkien etu, että paikalla vallitsee rähjäinen härdelli jakamassa mielipiteitä ja kansaa.

Ritualisoitunut mielenilmaus muistuttaa maahanmuutto-ongelman jatkuvasta ajankohtaisuudesta ja toimii vaalimainoksena sekä ongelmista tykkääville suvaitsevaisille että yhteiskunnallista hyvää rakastaville maahanmuuton vastustajille. Molemmat saavat hyötyä tästä roskalaatikoiden takaa nousevasta anarkistisesta monikulttuurisen yhteiskunnan manifestaatiosta, jonka myötä Petteri Orpon sisäministeriaikoinaan lupaamien kulttuurivärinöiden ihanuus paljastuu ohikulkijoille kuin kevätauringon kinoksista esiin sulattama koiranpaska.

No, tämä oli tietenkin vain satiirinen kuva siitä pirullisesta pelistä, jota poliittinen vihervasemmisto pelaa suomalaisten kanssa. Viranomaiset ovat vastanneet mielenosoittajille, että heidän näkemyksensä on jo kuultu ja otettu huomioon. Koska Suomi on oikeusvaltio, päätöksiin voi hakea muutosta, ja valitukset käsitellään asianmukaisesti, nopeasti ja tietysti myös kalliisti. Vain viitisen prosenttia käännytysvalituksista on johtanut päätösten pyörtämiseen.

Mikäli hallitus, Migri ja oikeusviranomaiset taipuisivat turvapaikanhakijoiden vaatimuksiin ja myöntäisivät valittajille oleskeluluvan, ratkaisu muodostaisi viranomaiskäytäntöä sitovan ennakkotapauksen, merkitsisi oleskeluluvan myöntämistä kaikille halukkaille ja veisi pohjan sekä turvapaikkapäätösten tarkoituksenmukaisuusharkinnalta että tutkinnalta. Yksinkertaisimpienkin pitäisi ymmärtää, että näin ei voida eikä pidä tehdä.

Turvapaikkashoppailijat lisäalennuksia tinkimässä

Kansainvälisen politiikan tutkija Riikka Purra osoitti viime vuonna julkaistussa tutkimuksessaan ”Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet Imagon suojelusta rajojen suojeluun”, että Suomen turvapaikkapolitiikka voisi olla paljon nykyistä tiukempaa. Niinpä mielenosoituksen jatkaminen ”kansainvälisiin säädöksiin ja sopimuksiin” vetoamalla on perusteetonta ja turhaa.

Protestoimisen tavoite ei voi enää voi olla löyhennysten aikaansaamisessa Suomen turvapaikkapolitiikkaan. Mielenilmauksen jatkumisella ovatkin kokonaan toisenlaiset syyt. Kallion seurakunnan varmaankin hyvin älykäs punatukkainen pastori Marjaana Toiviainen, joka on vastuussa mielenosoituslupien hankkimisesta ja jatkamisesta pitkälle tulevaisuuteen, ei voi olla ymmärtämättä toimintansa mahdollisia seurauksia ja sitä vastuuta, joka hänelle lankeaa, mikäli jotakin ikävää sattuu.

Paha sanoa, mutta hänen tavoitteenaan näyttää olevan kylvää riitaa eri osapuolten välille. Tuloksettomaksi tuomitun mielenilmauksen jatkaminen on omiaan luomaan vihaa sekä pakolaisten että suomalaisten keskuuteen, kun turhautuminen molemmissa ryhmissä lisääntyy.

Turhautumisen vastareaktio on aggressio, joka voi tietenkin kohdistua myös sisäänpäin. Tästä nähtiin merkkejä erään pakolaisen yrittäessä ripustaa itsensä Ateneumin edustalla kasvavan puun oksaan. Yritys epäonnistui, joten demonstraatio onnistui. Näytelmän osaksi se lienee tarkoitettukin, ainakin päätellen mediahuomion keruuseen tähtäävästä läpinäkyvyydestä.

Poliittista kokemusta ja johtamiskokemusta vailla olevan nuoren pastorin olisi korkea aika ymmärtää pyörittämänsä show’n epäviisaus ja sen kääntyminen tavoitteitaan vastaan. Turhautuneilla väenkokouksilla on taipumus ajautua aikaa myöten konflikteihin ympäröivän yhteiskunnan kanssa.

Siksi katson, että viranomaislupaa mielenosoitukselle ei pidä jatkaa. Mikäli väenkokous jatkuu laittomana, kokoontuminen on hajotettava ja kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet toimitettava valvottuihin tiloihin odottamaan palautustoimen täytäntöönpanoa.

Taideväki valheen verkoissa ja kudelmissa

Urbaanien kaviaarikommunistien kaupunkilegendoja levittävä äänitorvi Image-lehti julkaisi viime viikolla ”taide- ja kulttuurialan ammattilaisten” kannanoton, jossa vaaditaan jälleen ”muutosta Suomen maahanmuuttopolitiikkaan”. Myös minä vaadin siihen muutosta: kireämpään ja suomalaisten omat edut paremmin huomioon ottavaan suuntaan.

Huvittavaa on, että toissa viikolla julkaistuun yliopistotoimijoiden listaan verrattuna manifestin vaatimusluettelo oli lyhentynyt puoleen. Allekirjoittajien lista taas oli pidentynyt, sillä jokaisen on helppo hyväksyä kevyellä kynän käänteellä vaatimus, että turvapaikanhakijoille taataan lainmukainen ja ihmisoikeuksia kunnioittava oikeusturva.

Suomalaisen yhteiskunnan suopeus maahanmuuttajia kohtaan ei ehkä ole ollut täydellistä, mutta se on kuitenkin ollut minun tietojeni mukaan parasta, mitä maahanmuuttajille on ollut tässä maailmankaikkeudessa tarjolla.

Huomiota ”taide- ja kulttuurialan ammattilaisten” vetoomuksessa herättää, ettei allekirjoittajalistalla ole yhtään taiteen ja kulttuurielämän todella isoa nimeä. Ehkä he haistavat tällaisten listojen poliittisen tulenarkuuden ja epäviisauden. Jos joku sitten raapaisee tulitikun, tuloksesta syytetään leimahdusta eikä sitä, että räjähdyksen sattuessa kaasu oli jo keittiössä.

Kulttuuriväen lista koostuu B-tasolta Ö-tasolle ulottuvista tanssipedagogeista ja kulttuurikoordinaattoreista, jotka elävät maahanmuutosta johtuvien ongelmien liennyttelyyn suunnatuilla julkisilla tuilla. Koska suuri osa Suomen taidekurjalistosta tulee toimeen verovaroilla rahoitettujen avustusten varassa aivan niin kuin pakolaiset ja turvapaikanhakijatkin, houkutus identifioitua samaan paariaan on suuri.

Suomalaisten taiteilijoiden ja tieteilijöiden samastuminen pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin vain sillä perusteella, että suuri osa heistä syö verovaroin katetusta pöydästä, on kuitenkin onneton virhepäätelmä. Laittaessaan nimensä tällaisille listoille taide- ja tiedeväki purkaa sitä raivoa, jota se potee hallituksen tekemiä taiteen ja tieteen määrärahaleikkauksia kohtaan. Samanaikaisesti taiteilijat ja tieteilijät sulkevat silmänsä kahdelta tosiasialta.

Ensinnäkin (1): suomalaisen taiteen ja tieteen rahoitusta on jouduttu leikkaamaan nimenomaan maahanmuuttokulujen kasvun vuoksi.

Toiseksi (2): kun Sdp, Vasemmistoliitto, vihreät ja Rkp olivat viime hallituksessa, hallitus leikkasi perusopetuksesta ja ammatillisesta koulutuksesta enemmän kuin nykyinen oikeistohallitus on vähentänyt yliopistoilta.

Silti poliittinen vasemmisto rääkyy oppositiossa hallituksen pahuutta ja usuttaa taiteilijoita ja tieteilijöitä hallituksen tekemiä turvapaikkapolitiikan kiristyksiä vastaan käyttäen verukkeena sitä vihaa, jota valtiontalouden jatkuvat säästötoimet luonnollisesti tuottavat. Imagen kumpikin lista on vihervasemmistolaisten ituhippien, viherpeippojen ja heinäsirkkojen voimatonta itkupotkuraivaria ilmentävä tuskainen parahdus, jonka tuloksena he tulevat vain syventäneiksi omaa ahdinkoaan.

Johdonmukaisesti ajatellen hallituksen pitäisi leikata taiteilijoilta ja tieteilijöiltä entistä enemmän, jotta heidän vaatimuksensa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden täysihoidosta saataisiin toteutumaan. Tällä tavoin julkiselle taloudelle kohdistuva rasitus kohdistuisi aiheuttamisperiaatteen mukaisesti oikein.

Kun on luova, ei tarvitse olla looginen, ja juuri siksi kirjoitinkin taannoin artikkelin aiheesta, miksi taiteilijat eivät sovi poliitikoiksi. Pahinta on, että omassa moraalipaniikissaan pullikoiva vihervasemmisto koettaa asettaa meidät oikeasti pätevät tieteenharjoittajat ja akateemiset resurssimme riippuvaisiksi siitä, hyväksymmekö me varauksettomasti heidän mielipuoliset aikeensa, joilla halutaan oikeuttaa periaatteessa kenen tahansa laittoman maahan tulijan ylläpito omassa maassamme veronmaksajien kustannuksella.

Moraalialarmismia ja hyveellisyyden signalointia

Mistä puoliksi oppineen taide- ja tiedeväen myllytyksessä ja poliittisen vihervasemmiston harjoittamassa vyörytyksessä sitten on perimmältään kysymys? Kyse on moraaliposeerauksesta ja nonkonformismista, joiden tavoitteena on osoittaa omaa eettisyyttä, tuottaa henkilökohtaista prestiisiä omalle persoonalle ja erottautua suomalaisen yhteiskunnan yhteiseen hyvään pyrkivästä vastuusta.

Taiteilijat ja tieteilijät ajattelevat, että heidän maineelleen on eduksi antaa näennäiseettisiä julistuksia ja saarnata yleispätevää ihmisoikeusjulistusten tasolla liitelevää unelmayhteiskunnan perustuslakia kuin posliiniastiastonsa tahriintumista varjeleva kirkkotäti, vaikka tosiasiassa arvottava eetos on kaikkien surkein ja ohuin. Se ei ratkaise mitään, ei tarjoa metodeja ja jää vaikutuksiltaan mitättömäksi.

Tosiasiassa taiteilijat ja tieteilijät ajautuvat vasemmistolaisen median ja puolueiden hyväksikäytettäviksi, sillä heistä pyritään lavastamaan kannatusmagneetteja poliittisten agendojen edistämiseen. Taiteilijat ja tieteilijät puolestaan astuvat heille viritettyihin miinoihin oman narsisminsa houkuttelemina, sillä itseihailunsa vuoksi he luulevat olevansa niin viisaita, että heiltä perätään moraalisia kannanottoja siksi.

Todellisuudessa vasemmistopuolueet koettavat lavastaa heistä keulakuvia omien yleisöjensä ja suosijoidensa mielipiteiden muokkaamiseen. Koska myös taiteilijat joutuvat kamppailemaan kansanjoukkojen suosiosta, heille ei jää muuta mahdollisuutta kuin koettaa säilyttää viihteellisyyden ja ”kivan fiiliksen” ilmapiiri sekä ummistaa silmänsä ja korvansa konfliktilta, joka kytee jo siinä, että maahanmuuttajat nakertavat taiteen ja tieteen resursseja popsiessaan samassa ruokapöydässä.

Vihervasemmistolaiset hallitukset ovat koettaneet sovittaa tämän konfliktin jakamalla taiteen ja tieteen määrärahat niin, että juuri muuhun toiminta-avustuksia ei enää saa kuin maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta edistävään tendenssitoimintaan, jonka puolueellisuus on yliopistoissa naamioitu ja suojeltu käsitteellä cultural studies.

Tiedän kyllä, että myös kristinusko on anarkistista alkuperää ja syntynyt valtionvastaisena luomuksena. Tiedän myös sen, että kristilliseen kompleksisuuteen sisältyy olennaisena osana ideologia, jonka mukaan ”kurjuus on todellista onnea”, ”rumuus varsinaista kauneutta”, ”köyhyys rikkautta”, ”tyhmyys viisautta” ja ”kärsimys kirkastaa sielun”. Tästä mustavalkoisesta vastakohdilla operoimisesta ei ole itsensä Perkeleen sormenjälki kaukana, ja juuri sen kirkko onkin ihmiskunnalle opettanut.

Mutta olisi silti mielenkiintoista tietää, milloin kristilliset seurakunnat alkavat kantaa yhtä paljon huolta suomalaisten ihmisten asemasta, toimeentulosta ja hyvinvoinnista kuin ne nyt potevat vierasperäisistä ja perimmältään aivan eri uskontojen edustajista, jotka halveksuvat kristittyjä ”vääräuskoisina” ja pitävät uskonnottomia rationalisteja henkipattoina, joiden on parasta olla puhumatta mitään ateismistaan tai agnostismistaan varsinkaan arabimaissa liikkuessaan.

10. maaliskuuta 2017

Geert Wilders ja Euroopan tulevaisuus


Yleisradion sosialistisilla politrukkitoimituksilla on tänä keväänä kädet täynnä työnnä työtä. Hollannin parlamenttivaalien ja Ranskan presidentinvaalien tuloksessa mahdollisesti odottava järkytys aiheuttaa toimittajille jo nyt niin paljon jännityksestä johtuvaa kipuilua, että päänsärkypillereitä ja närästystabletteja pitäisi kantaa laatikoittain Yle-verolla ylläpidettyyn Pasilan propagandabunkkeriin.

Vaivan näkeminen on tosin sikäli turhaa, että Yle ei yrityksistään huolimatta yllä vaikuttamaan kyseisiin äänestystapahtumiin omalla mielipiteiden muokkauksellaan. Lisäksi Ylen uutis- ja ajankohtaistoimitusten pitäisi ehtiä jyräämään tasaiseksi Perussuomalaisten ehdokkaita, äänestäjiä ja kannatusta.

Juuri tässä tehtävässä Yleisradion esittämät dokumentit ovat tarkoitettuja toimimaan. Niiden viittauspiste on suomalaisessa poliittisessa todellisuudessa, jota Yleisradio yrittää suojella kansallisen tietoisuuden nousulta ja ihmisten heräämiseltä tajuamaan, että Suomen kansalla on vielä jäljellä jotakin sellaista pelastettavaa, jota monilla muilla Euroopan kansakunnilla ei enää ole.

Ylen TV1 esitti keskiviikkona 8.3.2017 Ulkolinjassa Yleisradion omaa tuotantoa olevan uusinnan nimeltä ”Oikea Eurooppa”, jossa kysyttiin henkeä haukkoen kuin kala kuivalla maalla: ”Jatkuuko oikeistopopulistien voittokulku Euroopan tulevissa vaaleissa Trumpin, Brexitin ja Unkarin vauhdittamana?

”Populismia” koskeva jankutus jatkui torstai-iltana 9.3.2017 niin ikään Ulkolinjassa esitetyllä ohjelmalla ”Kuka on Geert Wilders?”. Sitä esiteltäessä jo kolmen rivin tekstiin oli saatu mahtumaan kaikki keskeiset ennakkoluulojen levittämisessä tarvittavat ja asennemuokkaukselle välttämättömät käsitteet, kuten ’äärioikeisto’, ’viha’ ja ’itsevaltius’:

Mittausten mukaan äärioikeistolainen Vapauspuolue voittaa Hollannin vaalit. Puoluetta johtaa itsevaltiaan ottein Geert Wilders. Hän pitää islamia päävihollisenaan, ja häntä sanotaan Hollannin Trumpiksi. Mihin hän pyrkii?”, ohjelma kysyi, mutta kuten jatkossa huomaatte, se ei vastannut keskeisiin kysymyksiin lainkaan. Näyttää myös vahvasti siltä, että islamistinen terrori pitää Wildersiä päävihollisenaan, sillä häntä joudutaan suojelemaan läpi pääsemättömällä turvamiesten muurilla ympäri vuorokauden.

Miksi vasemmisto pelkää kansanvaltaa?

Ohjelmaa edelsi katsojia suggeroiva ja vastaanottoon valmistava A-talkin studiokeskustelu ”Kestääkö EU populismin nousun?”, johon oli kutsuttu sosialistien vanhan demarijyrän, Liisa Jaakonsaaren, lisäksi perussuomalaisten nuori kansanedustaja Ville Tavio sekä yliopistolta haalitut puolueelliset ”asiantuntijat” Juhana Aunesluoma ja Emilia Palonen, joita kehdattiin kutsua tutkijoiksi.

Kun vielä toimittaja Sari Huovinen pyrki asettumaan lähetyksessä niin sanottuun Robin Hood -asemaan, toisin sanoen puolustamaan sankarillisesti ”populismin”, kansallismielisyyden, demokratian ja länsimaisten kansalaisvapauksien vastaista öyhötystä, tilanne studiossa oli Ville Taviota vastaan 41.

Tästä ohjelmasta opimme, että europarlamentin palkkalistoilla pullikoivan sossutäti Jaakonsaaren mielestä Suomen EU-jäsenyydestä ei tulisi järjestää kansanäänestystä, ikään kuin hänen puolueensa tietäisi paremmin, mikä on kansalaisten omalle elämälle hyväksi. Niin paljon liitoksissaan natisevaa EU:ta ja sen takaajana toimivaa demarivaltaa siis pelottaa se, mistä he ilkkuen käyttävät pilkkanimeä ”populismi”, eli kansanvalta.

Juuri tässä näkyy filosofinen perusero, joka jakaa kansakuntia kahtia halki koko Euroopan. Vanhan demari- ja kommunismi-ideologian mukaan on systeemiteknokraattisen pakkovallan ja järjestelmän asia päättää, mitä ihmiset saavat ja voivat tehdä. Sen sijaan meillä täällä kansallismielisessä oikeistossa katsotaan, että oikeudenmukaisuuden ja hyvinvoinnin paras tae on se, että yksilöt voivat itse päättää asioistaan ja että kansallisista asioista päättävät kansakunnat suvereenin itsemääräämisoikeutensa perustalta. Tämä on nähdäkseni samalla myös seikka, joka jakaa ihmiset tyhmiin ja viisaisiin Euroopassa. Mutta ei siitä kuitenkaan enempää.

Omat koirat purevat

Geert Wildersiä käsittelevä dokumentti ei ollut aivan huono, sillä hollantilainen yhteiskunta on ajautunut maahanmuuton ja islamisaation vuoksi niin kurjaan tilaan, ettei Hollannissa voida enää tehdä täysin valheellista TV-ohjelmaa. Totuus tulee omalla voimallaan läpi toimittajien pitelemistä suitsista riippumatta, ja se voidaan myöntää jopa Wildersin vastustajien taholla.

Mutta sananvapauden parantumisesta johtuvaa iloa hillitsevä kurja käänteispuoli on, että vapaamielinen hollantilainen yhteiskunta sellaisena, kuin sen vielä kolmekymmentä vuotta sitten tunsimme, on tuhoutunut. Sitä ei enää ole. Syy on islamisaatiossa ja maahanmuutossa. Oli säälittävää nähdä ja todistaa, että myös dokumentissa haastatellut Wildersin vastustajat joutuivat häpeillen ja punastellen myöntämään kuin talonsa juoneet, että ”paluuta entiseen ei enää ole”.

Selvimmän näytön siirtolaislähiöiden vandalismista ja maahanmuuttajien harjoittaman katuterrorin jokapäiväisyydestä tarjosi dokumentin alkupuolella esitetty kohtaus. Kuvausryhmän liikkuessa Geert Wildersin entisillä kotiseuduilla Kanaleneilandissa, lähiötä nykyisin hallitsevat ulkomaalaisnuoret kävivät rikkomassa toimittajien auton ikkunat huomattuaan, että työryhmä oli kuvaamassa siellä (dokumentin kohta 12:45). Toimittajat pelastautuivat paikalliselle poliisiasemalle, eikä asiasta pidetty sen kummempaa meteliä, sillä ajoneuvo oli kai firman. Oppivat ilmeisesti jotain.

Kun yhteiskuntaa mädättävien ja lahottavien rikosten tekijöinä ovat toisen tai kolmannen polven maahanmuuttajat, vika ei voi olla Hollannin koululaitoksessa, sosiaaliturvassa eikä yhteiskuntajärjestelmässä, joka on tehnyt kaikkensa näiden kehitysmaista tulleiden maahanmuuttajien kotouttamiseksi, vaan vika on siirtolaisissa itsessään. Parhaiten tätä eroa Euroopan kantaväestön ja kehitysmaista tulleiden siirtolaisten välillä selittävät professorien Tatu Vanhasen, Richard Lynnin, Gunnar Heinsohnin ja Helmuth Nyborgin tutkimukset, joiden arvo kirkastuu sitä mukaa, kun länsimaihin Lähi-idästä ja Afrikasta vyöryvän väestön yhteiskunnillemme aiheuttama väestöpommi laukeaa kaikkine ikävine seurauksineen.

”Islam ei sovi tänne”

Monilta muilta osin dokumentin lähestymistapa oli kiero. Wildersin poliittista asemaa ja merkitystä yritettiin tulkita pseudopsykologisesti hänen lapsuudenkokemustensa vaikutukseksi. ”Äärioikeistolaiseksi” sanotun Wildersin kotitausta oli työväenluokkainen, eikä hänen poliittista asennoitumistaan voida selittää freudilaisen kuperkeikan tai kapinan tulokseksi, sillä näkemyksiltään hän edustaa liberaalia arvomaailmaa esimerkiksi suhtautumisessaan homoseksuaaleihin ja juutalaisiin.

Wilders ei ehkä ole aatteellinen edelläkävijä, mutta hän on poikennut valtavirran poliitikoista sikäli, että hän on sanonut avoimesti julki sen, minkä kaikki muutkin ovat toki huomanneet mutta pyrkineet salaamaan, aivan niin kuin kusihätäänsä pidättelevät yrittävät peittää etumuksilleen ilmestyvän lammikon.

Wilders on sanonut, että ”islam ei sovi tänne”. Tästä syystä hänet on pakotettu elämään vuorokauden ympäri vartijoiden, poliisien ja turvamiesten suojelemana. Geert Wilders ei voi viettää kahta yötä peräkkäin samassa paikassa islamistien ja heidän suosijoidensa taholta pursuilevan vihan ja terroriuhan vuoksi. Hän asuu varuskunnissa ja työskentelee salusiinien takana olevissa toimistoissa, ja media piikittelee häntä ja yleisöään Wildersin ”vaikean tavoitettavuuden” vuoksi.

Mikäli vasemmiston penetroima sosialistimedia ei olisi niin tyhmä, uppiniskainen ja kovakalloinen kuin se on, se voisi ymmärtää, että Vapauspuoluetta edustavalta Wildersiltä on riistetty kaikki hänen omat vapautensa pelkän islamin aiheuttaman uhan vuoksi. Lisäksi Hollannin syyttäjälaitos muistaa ristille naulittua Wildersiä silloin tällöin sinänsä naurettavilla syytekirjelmillä, jotka jokainen eurooppalainen ihminen alkaa jo tajuta työntää sinne, minne valo ei paista.

Uhreina länsimaat

Tilanne on ollut samanlainen 2000-luvun alusta, jolloin Hollannissa murhattiin kaksi maahanmuuttoa vastustanutta julkisuuden henkilöä, parlamenttiehdokkaana ollut professori Pim Fortuyn ja elokuvaohjaaja Theo van Gogh, molemmat islamin nimissä ja islamin puolustamiseksi. Myös van Goghin ohjaaman elokuvan Submission (”Alistuminen”) käsikirjoittaja, islamin uskon jättänyt somalinainen Ayaan Hirsi Ali on joutunut jatkamaan pakolaisena alkanutta matkaansa paeten myös islamistien häntä kohtaan suuntaamia uhkauksia aina Yhdysvaltoihin asti, jossa hän toimii Washingtonin neuvonantajana.

Wilders kuului Ayaan Hirsi Alin tavoin Theo van Goghin vuonna 2004 surmanneen murhaajan jäämistöstä löydetyille tappolistoille, joten tuosta asti Wildersiä on jouduttu kuljettamaan poliisisaattueissa paikasta toiseen, jottei sama voisi toistua enää hänen kohdallaan. Kauhea kohtalo länsimaalaiselle poliitikolle, joka ei voi enää ilmaista poliittisia mielipiteitä omassa maassaan.

Tätä eivät narsismissaan ja todellisuudesta vieraantuneessa kuplassaan piehtaroivat uhritieteilijät tietenkään muista murehtia lainkaan keskittyessään selvittelemään ”populismin” ja ”EU-vastaisuuden ongelmaa”, vaikka tutkittavaa löytyisi EU:n hämäristä katakombeista, maahanmuuttajien tekemistä rikoksista ja siitä, miksi länsimaissa sallitaan toteuttaa kantaväestöön kohdistuvaa kansanmurhaa.

Tämä on irvokas seuraus siitä maahanmuuton ja islamisaation aiheuttamasta kulttuurin taantumisesta ja länsimaisten vapauksien sekä poliittisen järjestelmämme tuhoamisesta, joka johtuu naiivin vihervasemmiston ja löperöliberaalin punaporvariston aikaan saamasta välinpitämättömyydestä ja ovien avaamisesta muukalaisinvaasiolle. Sitä symboloimaan on institutionalisoitunut raihnainen ja kuolinkouristuksissaan parahteleva Euroopan unioni, dinosaurus, joka hamuaa suuhunsa puiden lehviä samaan aikaan, kun meteoriitti lähestyy taivaalta.

Aave vaeltaa Euroopassa – islamin aave

Wilders-dokumentin esittämiseen Yleisradiossa voi olla kaksi syytä. Ensinnäkin toimittajat toivovat, että Wildersin varustaminen ”äärioikeistolaisuuden” ja ”populismin” nimileimoilla säikäyttäisi katsojia kavahtamaan maahanmuutto- ja EU-kriittisiä puolueita, jotka oikeasti ovat tietenkin vain kansanvaltaisia, vapausoikeuksia, demokratiaa ja kansallista itsemääräämisoikeutta puolustavia aatteellisia organisaatioita.

Tosiasiassa islamtietoisuuden kasvu näyttää pikemminkin lisäävän kuin vähentävän länsimaisten ihmisten kansallismielisyyttä. Länsimaiden kantaväestöt oppivat karttamaan islamia, aivan niin kuin yksinkertainen laboratoriohamsterikin oppii ajan myötä välttämään labyrintin niitä käytäviä, joissa toistuvasti saa sähköiskun.

Toiseksi, toimittajat toivovat, että ”populismilla” pelottelu onnistuisi aivan kuten näkymättömällä aaveella säikäyttely. Koska ”populismiksi” sanottu on tosiasiassa kansanvaltaa, pelon syy ei ole ihmisten ulkopuolella vaan heissä itsessään, niin kuin poliittisen vallan lähdekin on populismiksi sanotussa ilmiössä itsessään, tosin sanoen kansanvallassa ja ihmisten sisällä.

Tähän asti ihmiset ovat pelänneet itsessään olevaa poliittista valtaa, sillä heille on opetettu, että mörkö on sohvan takana ja että mörön nimen sanominen tuo mörön paikalle. Tosiasiassa mörkö on jo Euroopassa, ja viranomaiset koettavat varjella tämän aaveen kohtaamista ja avointa poliittista konfliktia, joka syntyy, kun kantaväestöt löytävät vapauden itsestään ja alkavat taistella yhteiskuntiemme jatkuvaa mädätystä vastaan.

Kansalaisten tahtotilasta ei päätetä juristien nuijilla

Sairasta on, että julkista poliittista valtaa käyttävät toimielimet ja viranomaiset eivät tee ongelmien pysäyttämiseksi mitään, lukuun ottamatta niitä oikeusviranomaisia, jotka viimeisillä voimillaan haastavat omia kotimaitaan puolustavat kansalaiset oikeuteen ”ihmisoikeuksien” puolustamiseksi, ikään kuin kantaväestöjen oikeus ajatella, ilmaista mielipiteensä ja toimia poliittisen tahtonsa mukaisesti ei olisikaan ihmisoikeus.

”Rasismista”, ”vihapuheesta”, ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta”, ”uskonrauhan rikkomisesta”, ”syrjinnästä” ja monesta muusta perimmältään filosofisesta ajatusrikoksesta syytteitä nostavat perusoikeusfundamentalistit ja ihmisoikeuslegalistit eivät näytä lainkaan ymmärtävän, että ei ole tuomarien asia päättää, mitä ihmiset saavat ja voivat ajatella tai sanoa, ja miten heidän pitää toimia.

Siitä pitää päättää poliittisessa prosessissa, jolloin asia kuuluu kansalaisyhteiskunnassa ratkaistavaksi, niin kuin dokumentissa haastateltu ja Wildersin puolustajaksi ryhtynyt Leidenin yliopiston oikeustieteen professori Paul Cliteur totesi. Hän sanoi näin (dokumentin kohta 36:00):

Kun poliitikkoja tuomitaan julkisesti esitettyjen mielipiteiden takia, on vaarana, että julkisesta keskustelusta tulee mahdotonta. Poliitikkojen ei pitäisi joutua miettimään kaikkea sanomaansa etukäteen oikeustoimien varalta. Loppujen lopuksi äänestäjät arvioivat poliitikkojen näkökulmien ja mielipiteiden oikeellisuuden. Jos mielipiteet eivät miellytä, ääniä ei tule. Se on normaali toimintatapa demokratiassa. Se on muuttumassa tällaisten tuomioiden takia.

On selvää, ettei yhteiskunnallista totuutta voida saavuttaa oikeussaleissa, joita varjostaa rangaistusten uhka, joten Cliteurin toteamuksessa ei ole tietenkään mitään uutta, paitsi että sen sanoi professori. Vastaava ei olisi mahdollista Suomessa,vaan sitä pidettäisiin ”tieteellisesti perustelemattomana populismina”, sillä tämän maan yliopistojen oppituolit on täytetty viimeistä virkaistuinta myöten vihervasemmistolaisten puolueiden etäispäätteillä, jotka käyttävät asemaansa häikäilemättömästi punavihreän agendan juurruttamiseen myös opiskelijoiden tajuntaan. Esimerkkeinä heistä ovat Demla-juristit ja sossutiedekuntien tendenssitutkijat.

Väestöpolitiikasta pitää päättää kansanvaltaisesti

Keskeinen kysymys on, onnistuuko Eurooppa väistämään islamin mukanaan tuoman aaveen ja torjumaan kulttuurimme taannuttamisen keskiaikaiselle tasolle. Entä pystymmekö lamauttamaan historian noitavainoista esiin kaivetun pelottelun, jonka olennaisen osan muodostavat tuomioistuinten langettamat poliittiset sananvapaustuomiot?

On muistettava, että väestöpoliittiset kannanotot, joilla joidenkin muiden kansakuntien läsnäoloa tai liittämistä omaan kansakuntaan pidetään epäsuotavana, eivät ole mitään ”rasismia” vaan kansan suvereniteettiin perustuvan politiikanteon keskeinen osa. Siirtolaisuutta on tähän asti edistetty pitämällä kantaväestön väestöpoliittisia vastalauseita täysin poliittisen prosessin ulkopuolella. Missään EU-maassa ei ole tehty kansanvaltaista päätöstä laajojen siirtolaisjoukkojen ottamisesta kansallisvaltioihin asumaan.

Geert Wildersin puolueelle on nyt tarjolla pääministerin paikka maaliskuun viidentenätoista päivänä pidettävissä parlamenttivaaleissa. Asiaa kuitenkin mutkistavat muiden puolueiden syrjivät asenteet, jotka muistuttavat fasismia. Euroopan puolueiden tapa kieltäytyä yhteistyöstä Geert Wildersin ja Marine Le Penin johtamien puolueiden kanssa on häpeällistä ja säälittävää demokratian halveksuntaa ja loukkaa kaikkia niitä äänestäjiä, joita muut puolueet ylenkatsovat toiminnallisessa impotenssissaan.

Ennen pitkää kansalaisilla ei ole muuta mahdollisuutta, kuin äänestää jokaisessa Euroopan maassa valtaan kansallismieliset puolueet saadakseen edes jonkinlaisen järkevän muutoksen niin EU-politiikkaan kuin maahanmuuttopolitiikkaankin. Silloin niitä tietenkin aletaan syyttää kaiken vallan varastamisesta, itsevaltaisuudesta ja diktatorisista otteista. Juuri sitä kansallismielisten sulkeminen poliittisen toiminnan ulkopuolelle tuottaa. Merkittävänä erona maahan pyrkivien pois käännyttämiseen verrattuna on, että kansallismieliset pyritään sulkemaan ulkopuolisiksi heidän omissa kotimaissaan.

EU kaatuu kansattomuuteen

Itse uskon, että Euroopan unionin kuolinkellot ovat jo soineet. Hollannin ja Ranskan irtautuminen EU:sta on enää vähästä kiinni. Jos molemmat perustajajäsenet lähtevät, on hyvin todennäköistä, että EU:sta kaikkoavat nopeassa tahdissa myös monet maahanmuutosta tarpeekseen saaneet Itä-Euroopan maat, kuten Unkari, ja koko konglomeraatti hajoaa alkutekijöihinsä.

Syy EU:n hajoamiseen on ajattelematon maahanmuuttopolitiikka ja islamin levittäytyminen, jotka ovat kärjistäneet myös kantaväestöjen mielipiteet ja jakaneet kansalaiset vastuullisiin ihmisiin ja ”hyväuskoisiin hölmöihin” (joka muuten on myös Hollannissa julkaistun, nyt jo klassisen, islamisaatiokritiikin nimi).

Mikäli maahanmuuttoa ja islamisaatiota ei pysäytetä viimeistään nyt ja ellei väestövirtoja käännetä kulkemaan toiseen suuntaan, on todennäköistä, että yhteiskuntamme nykymuodossaan tuhoutuu peruuttamattomasti. Hollannin muslimit elävät omassa moskeijajohteisessa todellisuudessaan, jolla ei ole juurikaan tekemistä länsimaisen arkipäivän kanssa, ja kosketuskohdat länsimaiseen elämänmenoon rajataan muslimiyhteisön sisältä päin niin vähäisiksi kuin mahdollista. He eivät edes pyri integroitumaan vaan haluavat tuoda tänne oman yhteiskuntajärjestyksensä sharia-lakeineen.

Hollannin ja Ruotsin ongelmalähiöiden ja kaupunkien, kuten Malmön, katastrofi ei saa koskaan tapahtua Suomessa, vaan meidän on pelastettava maamme islamin väestöpoliittiselta ekspansiolta; meidän on suojeltava yhteiskuntamme kulttuuripoliittiselta rappiolta ja säilytettävä myös kansakuntamme poliittinen yhtenäisyys, joka nojaa kansamme etniseen yhtenäisyyteen.

Sillä valtio rakentuu yhteiskunnan varaan, yhteiskunta perustuu kansakuntaan ja kansakunta kansaan. Kansa on perimmältään etninen ilmiö ja esiintyy biologisperäisellä tasolla, kun taas kansakunta on poliittinen käsite ja ilmiö. Kansakunnan perustalle rakentuu yhteiskunta, jonka järjestynyt muodostelma on valtio. Hyvinvointivaltiota ei ole ilman järjestynyttä yhteiskuntaa, ja tehokkaimmin yhteiskunta järjestyy sellaisen kansakunnan varaan, joka muodostaa etnisesti yhtenäisen kansan.

Kansa > Kansakunta > Yhteiskunta > Valtio

Sosialistinen yhteiskuntateoria on aina yrittänyt tuhota valtion, tarkemmin sanoen kansallisvaltion, jota se on pitänyt pelkkänä luokkastrategisena muodosteena tunnustamatta valtion yhteyttä siellä asuvaan kansaan. Koska sosialistit ja kommunistit ovat nähneet valtion aatteellisena vihollisenaan ja esteenä kaiken maailman työläisten solidaariselle yhtymiselle rajojen yli, he ovat pyrkineet hyökkäämään kansallisvaltioita vastaan ja leimaamaan kansallisvaltioiden puolustajat ja tukipilarit ”rasisteiksi”, ”fasisteiksi” ja ”natseiksi” toivoen, että nämä nimileimat herättäisivät refleksien kaltaisia torjuntareaktioita ihmisissä.

Sitten he ovat taivastelleet, ”miksi rasistit kiistävät olevansa rasisteja”, niin kuin Helsingin yliopiston leivissä pitämä apulaisprofessori Lena Näre korvat halkaisevissa aivopieruissaan. Tämä johtuu yksinomaan sosialistien ja kommunistien harjoittamasta ideologisten leimojen jakelusta. Ei kai kukaan palomieskään tunnusta olevansa palomies, jos tulipaloa seuraavalle yleisölle on opetettu, että palon riehuminen runsaana johtuu palomiesten paikalla olosta?

Länsimaiden poliittinen vihervasemmisto on jatkanut kansallisvaltioiden vastaista propagandatyötään tukeutumalla jälkimarxilaiseen postmoderniin ja jälkistrukturalistiseen yhteiskuntateoriaan, joka ihannoi kaiken hajoamista, pirstaloitumista ja sirpaloitumista ja palvoo arabimaista kopioitua nomadismia, vaikka yhteiskunnan kiertolaiseksi ajautuminen ei ole myöskään työväenluokan oman edun mukaista.

He ovat tukeutuneet myös feminismiin, jolla ei ole mitään tekemistä naisten aseman ja oikeuksien kanssa vaan joka on kansallisvaltioiden kumoamiseen pyrkivä piilokommunismin muoto. Nykyiselle feminismille näyttää kelpaavan mikä tahansa, kunhan se nakertaa patrioottiseksi leimatun kansallisvaltion valtarakenteita. Tällöin ei näytä olevan väliä sillä, että musliminaisten suut tukitaan hunnulla, kunhan se vain johtaa länsimaisen demokraattisen ja ihmisoikeuksia puolustavan valtarakenteen, porvarillis-hegemonisen kansallisvaltion, horjuttamiseen.

Euroopan unionin valtakaudella sosialistit ja kommunistit ovat jatkaneet kansallisvaltioiden mädättämistä maahanmuuton ja monikulttuurisuuden ideologian kautta, sillä niiden on oivallettu johtavan etnisesti yhtenäisten kansojen, poliittisesta harmoniasta nauttivien kansakuntien ja sitä kautta myös yhteiskuntien sekä valtioiden vähittäiseen tuhoutumiseen. Tavoitteena on ollut luoda universaali ja globaali maailmankyläpainajainen, juuri sellainen, josta Neuvostoliitto antoi alkusointuja. Hajotustyötä on tehostanut, että kansallisvaltioiden rajojen hämärtyminen on ollut myös globaalien kapitalististen toimijoiden, kuten suuryritysten, lyhytnäköisten etujen mukaista.

Niin sanotun yliopistoälymystön ajautuminen kannattamaan punavihreän agendan mukaista hajotustyötä ei ole ihme, sillä suuri osa akateemisesta väestä on joutunut poliittisen propagandan uhriksi jo opiskellessaan yliopistoissa, joiden opetus on pitkään ollut vasemmistolaisen ideologian mukaista. Lisäksi heitä vaivaavat poliittispainotteisista opiskelijavalinnoista johtuva heikkolahjaisuus ja ajattelukyvyttömyys, joiden vuoksi nyky-yliopistojen nappitatterot ja tattilallerot jatkavat omaa henkistä masturbaatiotaan akateemisten turvamuurien sisäpuolella ymmärtämättä mitään sen enempää valtion filosofisista perusteista kuin siitäkään, minkälainen on todellinen yhteiskunta.

Etnisesti yhtenäisen kansan ja poliittisesti yksiaineksisen kansakunnan halveksuminen yhteiskunnan ja valtion perustana on poliittiselta vasemmistolta täysin ristiriitaista. Sosialistien ja kommunistien suosiman materialistisen ajattelutavan mukaista olisi myöntää sekä yksilöiden että etnisten ryhmäjäsennysten tasolla vallitsevat biologisperäiset eroavuudet ja niiden sosiaaliset vaikutukset, jotka väistämättä emergoituvat myös yhteiskunnan ja valtion tasoille.

Olen käytännön politiikasta pitkälti samaa mieltä kuin Geert Wilders, Jussi Halla-aho, Olli Immonen, Sebastian Tynkkynen ja monet muut kansankynttilöinä esiintyvät poliittisen taivaan kiintotähdet. Ajattelen asioista myös pääpiirteissään samoin kuin Pim Fortuyn, joka viimeisten sanojensa joukossa lausui: ”Jos olisi laillisesti mahdollista, sanoisin ettei tähän maahan tule enää yhtään muslimia.

9. maaliskuuta 2017

Pormestarimalli ei ole kansanvaltaisin


Vuonna 2006 kuntalakiin tehdyn muutoksen seurauksena kunnilla on mahdollisuus valita kahden johtajamallin välillä: kunnanjohtaja toimii virkasuhteessa, kun taas pormestari on luottamushenkilö.

Pormestari valitaan valtuuston vaalilla, valtuutettujen joukosta ja valtuuston toimikaudeksi, eli neljäksi vuodeksi kerrallaan. Pormestarimallissa valitaan myös toimialakohtaiset apulaispormestarit, jotka puolestaan toimivat lautakuntien puheenjohtajina. Niiden alaisuudessa toimivat virka-asemassa olevat toimialajohtajat sekä jaostot ja johtokunnat.

Pormestari toimii kunnanhallituksen puheenjohtajana, vaikkakin sen alaisuudessa. Kun Helsinki päätti siirtyä pormestarimalliin, perusteluna käytettiin oletusta, että kaupunginhallituksen työskentely helpottuisi, kun hallituksen ja sen puheenjohtajan toimikausi on yhteinen.

Aiemmin, jolloin kaupungin johtajisto valittiin yli vaalien kestävään virkasuhteeseen, esittelijöinä toimineiden kaupunginjohtajan ja apulaiskaupunginjohtajien toimikausi kesti seitsemän vuotta. Tässä ajassa valtuuston voimasuhteet ehtivät useinkin muuttua, eivätkä kaupungin johtajiston määrälliset edustussuhteet vastanneet enää kaupunkilaisten keskuudessa vallitsevia poliittisia kannatussuhteita. Erityisesti tämä näkyy Perussuomalaisten asemassa. Puolueella ei ole edustusta kaupungin johtajistossa, vaikka puolue on kasvanut.

Kuntatason ”pääministerivaali”

Pormestarimalliin liittyy myös heikkouksia. Virkamiehistö erotetaan nyt selvästi poliitikoista, mitä on perusteltu poliittisen vallankäytön tekemisellä ”läpinäkyvämmäksi”. Myös aiemmin kaupunginjohtajat on valittu tehtäviinsä poliittisin perustein, mutta nyt vallan käytön värit aiotaan kirkastaa.

Ongelmana on, että jatkossa kaupungin johto vaihtuu usein, toiminta ei muodostu pitkäjänteiseksi, ja pormestarin asemaa voidaan käyttää äänten ostamiseen jatkokautta varten. Niinpä Jussi Pajunen sekä edeltäjänsä Eeva-Riitta Siitonen ja Raimo Ilaskivi ovat arvostelleet pormestarimalliin siirtymistä.

Varteenotettavimmat ongelmat liittyvät tehtävien täyttöön: kun puolueet nimeävät ehdokkaansa ennen kuntavaaleja ”läpinäkyvyyden lisäämiseksi”, ne samalla kalastelevat ääniä käyttäen pormestariehdokkaita täkyinä, estävät tehtävien täytön puolueettomilla asiantuntijahenkilöillä ja siirtävät valinnan valtuuston sumplittavaksi, vähän niin kuin entisissä presidentin valitsijamiesvaaleissa.

Suurin ongelma poliittisen järjestelmän näkökulmasta on, että pormestarimalli muodostaa myös ”kuntatason pääministerivaalin”. Tämä ohjaa kuntalaisia keskittämään äänensä niille pääpuolueille, jotka kamppailevat pormestarin paikasta.

Pormestarivaali sotkee puolueiden tuloksen kuntavaalissa

Helsingissä on kuntavaalien yhteydessä käynnissä pormestarivaali. Tuleva pormestari ratkaistaan käytännössä siinä, mikä puolue vaaleissa kirii suurimmaksi. Mallin heikkous on se, että henkilövaali vääristää puoluevaalin tulosta. Ja tässä kaikessa on tietenkin gallup-kyselyillä asemansa itseään toteuttavina tai kumoamaan pyrkivinä ennusteina.

Helsingissä pormestarin paikasta ovat mielipidetiedustelujen mukaan kamppailemassa kokoomus ja vihreät. Kuntavaalien yhteydessä käytävä pormestaritaisto onkin yksi keskeinen selitys siihen, miksi vihreiden kannatus on noussut. Vasemmisto suuntaa kuntavaalien ääniään vasemmistolaista politiikkaa tekevälle Vihreälle liitolle nostaakseen Helsinkiin ensimmäistä kertaa ei-oikeistolaisen liiderin.

Perussuomalaisten kannatusta puolestaan syö oikeistolaisesti ajattelevien paine suunnata ääniään porvarileiriä ja konservatiiveja edustavalle kokoomukselle. Vastaava tilanne vallitsee myös muissa valtuuston pienemmissä ryhmissä, kuten kepussa.

Läpinäkyvyyttä ei paranna eikä kansanvaltaa lisää se, että kaupungin johtavia tehtäviä eivät voi enää kansalaiset vapaasti hakea. Näin johtotehtäviin ei ehkä saada pätevimpiä henkilöitä. Kun vallankäytöstä tehdään läpinäkyvämpää, se on vain kiertoilmaus sille, että valtapolitiikasta tulee räikeämpää ja jopa röyhkeämpää.

Tahto valtaan

Pormestarivaalin kampanjat käynnistyivät tänään, kun Ilta-Sanomat järjesti väittelyn vihreiden Anni Sinnemäen ja kokoomuksen Jan Vapaavuoren kesken. Heistä ylivoimaisesti paremman asialistan esitti Vapaavuori, joka ilmoitti kannattavansa Kruunuvuoren sillan rakentamista myös autoilukäyttöön (aloite, jota Sinnemäki sinnikkäästi vastustaa).

Olen Vapaavuoren kanssa samoilla linjoilla myös siitä, että Helsinkiin ei pidä rakentaa suurmoskeijaa, joka voisi pahimmillaan lisätä jännitteitä, aiheuttaa vastakkain asetelmia, luoda tarpeetonta oman identiteetin korostusta, toimia yhteiskuntarauhan kannalta kyseenalaisen aineiston levityskeskuksina sekä asettaa esteitä muslimien integroitumiselle suomalaiseen yhteiskuntaan.

On myös asioita, joista olen molempien ehdokkaiden kanssa eri mieltä. Sekä Sinnemäki että Vapaavuori vastustavat Malmin lentoaseman suojelua. Vastauksistaan päätellen Vapaavuori on kuitenkin taipuvaisempi ratkaisuun, jossa alue luovutettaisiin takaisin valtiolle aseman säilyttämiseksi nykytarkoituksessaan.

Molemmat pormestarivaalin pääehdokkaiksi nousseet ovat esimerkkejä siitä, miten valta-asemaan voi nousta puoluetoiminnan kautta, puolueen tuella ja etupäässä siksi, että selkänojana toimii joka asiassa poliittinen puolue.

Anni Sinnemäki on taistolaisperheen kasvatti, jonka isoisä tosin kannatti Lapuan liikettä. Sinnemäki tuli tunnetuksi popartistina ja retrospektiivisten protestilaulujen sanoittajana, kunnes hänet valittiin populistisen hurmoksen saattelemana eduskuntaan. Häneltä puuttuu ylempi korkeakoulututkinto, joka on ollut (yhtä lukuun ottamatta) jokaisella tähänastisella Helsingin kaupunginjohtajalla ja ylipormestarin arvon saaneella. Tohtoreita ovat olleet Raimo Ilaskivi ja yliopiston rehtorinakin toiminut Antti Tulenheimo.

Jan Vapaavuoren taustaa rasittavat kolme rikostuomiota, joista yksi on väkivaltarikoksesta ja viimeisin vuonna 2001 rattijuopumuksesta, joten kovin helppo valinta ei ole näiden pääehdokkaina pidettyjen kesken. Mutta minkäpä teet, kun puolueet päättävät asiasta etukäteen, eivätkä tehtäviä voi enää nuhteettomat ja ansioituneet muut henkilöt edes hakea.

8. maaliskuuta 2017

Yleisradio ostaa mielipidetiedustelut kokoomuksen kansanedustajalta


Moniakin on saattanut kiinnostaa, miksi hallituksen kannatuksen lasku ei koettele yhtä kovakouraisesti kokoomusta kuin perussuomalaisia, vaikka vastuu jakautuu puolueiden kesken melko tasan. Eräs selitys voi löytyä siitä, että valtiontalouden leikkaukset eivät koettele yhtä rajusti kokoomuksen kannattajia, jotka yleensä ovat parempituloisia kuin perussuomalaiset.

Mutta myös tutkimuksia voidaan epäillä puolueellisuudesta. Yleisradio, jonka tavantakaisiin mielipidemittauksiin mediassa viitataan, teettää tutkimuksensa Taloustutkimus Oy:llä (tässä tammikuun, tässä helmikuun ja tässä eilisen lukemia). Taloustutkimuksen puolestaan omistaa kokoomuksen kansanedustaja Eero Lehti, joka toimii firmansa hallituksen puheenjohtajana ja on istunut vuodesta 2015 asti myös Yleisradion hallintoneuvostossa!

On epäreilua, suorastaan korruptiomaista, että Yle tilaa jatkuvasti, yksipuolisesti ja kilpailuttamatta kaikki mielipidetiedustelunsa hallintoneuvostonsa jäsenen firmalta. Olisi mielenkiintoista tietää, millä tavoin Yle selittää tämän. Vai menikö taas poistoraastetta tuulettimeen?

Tutkijana tiedän oikein hyvin, kuinka helposti survey-tyyppisten kyselytutkimusten tulokset ovat manipuloitavissa kohdistamalla kyselyt tietyllä tavoin, kysymällä tiettyjä asioita sekä tekemällä kyselyjä tiettyinä päivinä ja tiettyihin kellonaikoihin. Kun tutkimuslaitoksella on poliittisesti sitoutunut omistaja, joka vaikuttaa tilaajatahon päättävässä toimielimessä, on selvää, että tutkimuksen puolueettomuus, luotettavuus ja tutkimusetiikka vaarantuvat.

Kiusaus tehdä puolueellista tutkimusta on suuri, vaikka sitä ei eri erityisesti pyydettäisikään, sillä tutkimuslaitoksen henkilökunnan riippuvuus työn- ja toimeksiantajastaan on ilmeinen.

Siinä olisi märehdittävää Ylen korkeasti palkatulle etiikkajohtajalle, jolla oman käsitykseni mukaan ei ole tieteellistä eikä tutkimuksellista kompetenssia. ”Journalististen standardien ja etiikan päällikkö” Riitta Pihlajamäki on ollut naimisissa kepulaisten kiintiössä Yleisradioon nimitetyn Hannu Lehtilän kanssa, mikä sekin tuottaa mahdollisuuden, jossa neliapilan muotoista flooraa humahtaa poistoraasteen keskipakoissuuttimeen.

Taloustutkimus on alun perin perustettu immanentteja kysymyksiä, kuten kuluttajatutkimuksia ja markkinatutkimuksia varten, eikä kyseinen laitos ole menestynyt älyllisesti motivoitujen ja tieteellisesti kiinnostavien tutkimusasetelmien rakentelussa. Sama pätee luonnollisesti myös Suomen Gallupiin ja moniin muihin haastattelututkimuksia tekeviin.

Huomiota Taloustutkimuksen mielipidetiedusteluissa herättää kantansa kertovien vähäinen määrä, joka on kieppunut 50 ja 60 prosentin välillä. Taloustutkimus on koettanut kiskoa vastauksia hohtimilla kysymällä vastaamattomilta myös jatkokysymyksen, mikä puolue kiinnostaa eniten. Vaikka myös tähän kysymykseen on saatu suoraan vastanneiden puoluevalintoja vastaavia tuloksia, huomiota herättää edelleen vastaamattomien suuri määrä: yli puolet puoluekantaansa määrittelemättömistä.

Itse otaksun, että empivien ja vastaamattomien suuri määrä ei kerro vain siitä, ettei politiikka kiinnostaisi, vaan se kertoo samasta, mikä on nähty muutamissa Keski-Euroopan yllätysvaaleissa: maahanmuuttokriittiset eivät kerro kantaansa puhelimessa eivätkä lomakekyselyissä kenellekään, koska haluavat pitää näkemyksensä omana tietonaan peläten julkisen sanan ja oikeuslaitoksen tuomioita. He paljastavat ratkaisunsa vasta äänestyskopissa. Voi olla, että Perussuomalaisten alle 9 prosentin gallup-kannatuksen takana muhii jälleen jatkojytky.

6. maaliskuuta 2017

Miten Perussuomalaisten puheenjohtaja valitaan?


Timo Soinin päätös luopua Perussuomalaisten puheenjohtajuudesta osoittaa hyvää harkintaa. On viisasta pyrkiä uudistamaan puoluetta tilanteessa, jossa puolue on joutunut ottamaan vastaan hallitusvastuusta johtuvat raskaimmat iskut.

Kepun ja kokoomuksen kannatus on pysynyt lähes ennallaan, koska valtiontalouden välttämättömät leikkaukset eivät ole koetelleet niiden kannattajakuntaa yhtä voimakkaasti kuin perussuomalaisten. Oppositiopuolueet eivät olisi kuitenkaan pystyneet hoitamaan taloutta ja maahanmuuttokriisiä yhtään perussuomalaisia paremmin, mikäli ne olisivat olleet hallituksessa.

Puheenjohtajanvaihdos ei ole vain imagokysymys, vaan siinä vedetään linjaa. Todellisia vaihtoehtoja on kolme: Halla-aho, Niinistö ja Terho. Heidän välillään asia ratkotaan. Muiden aika tulee myöhemmin, ja voi olla, että joku naisehdokaskin ilmoittautuu mukaan.

Media on jo aloittanut vyörytyksen Halla-ahoa vastaan, kun taas Niinistön sekä Terhon puolesta mediassa puhutaan vain ”pienemmän pahan” puolustamiseksi. Esimeriksi eilisissä MTV3:n Kymmenen uutisissa toimittaja Jussi Kärki pyöritteli asioita niin, että Halla-ahon valinta merkitsisi muka Perussuomalaisten lähtöä hallituksesta. Samoin hän katsoi, että puolueessa vallitsee jokin jakolinja ”halla-aholaisten maahanmuuttokriitikoiden” ja muiden kesken.

Todellisuudessa tällaisesta jakolinjasta ei ole näyttöä. Ei ole olemassa mitään ”maahanmuuttokriittistä siipeä”. Kansallisen edun puolustaminen maahanmuuttokriittisin ja sikäli vastuullisin metodein on puolueen yleislinjan mukaista. Myös EU-kriittisyys yhdistää yhteisenä nimittäjinä puolueen kannattajakuntaa. Kriittisyyden aste vain vaihtelee.

Rkp, vihreät ja Vasemmistoliitto ovat ilmoittaneet etukäteen, että ne eivät tee yhteistyötä perussuomalaisten kanssa, mikäli Halla-aho toimii puheenjohtajana. ”Me emme tee” on tyypillinen kannanotto vasemmistopuolueilta muutenkin, mutta tässä yhteydessä se osoittaa härskiä pyrkimystä ohjailla muiden puolueiden valintoja. Puolueiden puheenjohtajia ei kuitenkaan valita median lausunnoilla eikä toisten puolueiden kannanotoilla.

Yhteistoiminnasta kieltäytyminen on huonoa politiikkaa. Se muistuttaa EU-yhteyksistä tunnettua cordon sainitairea, jonka mukaisesti maahanmuuttokritiikkiä esittäneet ja kansallismieliset henkilöt on julistettu kättely- ja toimintakieltoon. Samasta kertoo Ruotsin valtapuolueiden pyrkimys kieltäytyä hallitusyhteistyöstä ruotsidemokraattien kanssa.

Näyttää kuitenkin siltä, että saarroksiin asettaminen pelkästään lisää ehdokkaan kannatusta, joka kaikeksi onneksi punnitaan demokraattisessa prosessissa.

Mitään suurempaa Perussuomalaisten linjassa tuskin tapahtuu, onpa puheenjohtajana kuka tahansa. Uskon puolueen pysyvän hallituksessa vuoden 2019 eduskuntavaaleihin asti, ellei se sitten tee Vasemmistoliiton ja vihreiden tavoin, eli viskaa pyyhettä kehään juuri ennen vaaleja vain kannatuksen nostamiseksi. Moiseen populismiin Perussuomalaiset tuskin heittäytyvät. Parin vuoden päästä myös hallituspolitiikan myönteiset tulokset voivat näkyä jo kannatuksessakin.
---
Päivitys kello 12:26: Jussi Niinistö ei ole mukana kisassa vaan antaa kannatuksensa Terholle, joka tavoittelee puheenjohtajuutta. Toivottavasti puheenjohtajavaaliin kuitenkin ilmaantuu äänestettävää.

4. maaliskuuta 2017

Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys


Helsingin Rautatientorilla on ollut jo kolmen viikon ajan käynnissä pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden mielenosoitus, jossa he protestoivat itselleen kielteisiä turvapaikkapäätöksiä vastaan. Kulkiessani paikan ohitse kuulin, kun eräs suomalaisnuori totesi kaverilleen meluisan mielenosoituksen jatkuessa, ”mitä me ollaan tehty väärin?”

Toteamus oli ironinen. Suomalaiset eivät ole tehneet mitään laitonta eivätkä väärää evätessään laittomilta siirtolaisilta turvapaikan. Hallitus, ministeriöt ja Maahanmuuttovirasto ovat toimineet oikein kiristäessään turvapaikan myöntöperusteita ja palauttaessaan pakolaisia heidän taustansa tutkittuaan.

Mielenosoitus ei poikkea paljoa tilanteesta, joka vallitsee asema-aukiolla nykyään jatkuvasti muutenkin, valitettavasti.

Viranomaisten suhtautuminen mielenosoitukseen on kuitenkin kieroutunut. Paikalle ilmaantui myös Suomi Ensin -järjestön vastamielenosoitus, jota viranomaisvalta on pyrkinyt kurittamaan poliisin ottein. Toisaalta poliisi ei ole pyrkinyt hajottamaan siirtolaismielenosoitusta, joka on ongelmien ydin.

Miksi pakolaisten mielenosoitus jatkuu?

Myöskään Helsingin kaupunki ei tee asialle mitään. Vihreitä edustava apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri ilmeisesti katsoo mielenosoituksen palvelevan puolueensa tarkoitusperiä. Mielenosoitus lietsoo konflikteja, joita Vihreä liitto tarvitsee vaaliaseeksi todistaakseen, kuinka tärkeää ”suvaitsevuus” ja ”rasismin vastustaminen” nyt ovat.

Myöskään kokoomuslaisen sisäministeri Paula Risikon hyväksyvä asennoituminen mielenosoitukseen ei ole yllätys, vaan se vastaa turvapaikkabisneksestä hyötyjien tavoitteita. Näin voidaan kauhistella, mitä olisikaan tapahtunut, mikäli kansalaisten varoja ei olisi kulutettu vastaanottokeskuksiin! Mielenosoituksesta voivat hyötyä myös maahanmuuttokriittiset puolueet, sillä ohikulkijat sivuuttavat paikan nokka nurin päin ja nyrkki taskussa matkallaan äänestyskoppiin.

Tilanne siis pysyy yllä rakenteellisista syistä: se on suomalaisten poliitikkojen opportunististen etujen mukainen. Toisaalta ongelmien aiheuttaja jatkuva muukalaisinvaasio ja sodan julistaminen suomalaisuudelle on suomalaisten ihmisten etujen vastainen ja kuvastaa siirtolaisten vihamielisyyttä ja periksi antamattomuutta.

Laittomuus kasvaa eksponentiaalisesti

Mielenosoituksen annetaan jatkua, sillä se palvelee maahanmuuttoa vaativan vihervasemmiston ja löperöliberaalin porvariston vaalimainoksena. Jokainen kadulla kulkija voi tällä tavoin todeta, kuinka ajankohtainen pakolaisongelma on ja että sen ratkaisemiseen pitää suunnata entistä enemmän varoja.

Tämä ei ole kuvitelmaa eikä mielipide, eikä kenenkään tarvitse nipistää sen vuoksi itseään. Johtopäätökselle on nyt tieteellinen todistus, sillä sen tekivät toista sataa yliopistotoimijaa.

Mielenosoituksen nähtyään he nimittäin allekirjoittivat Suomen hallitukselle ja virkamiehille suunnatun vetoomuksen, jossa moititaan Suomen turvapaikkapolitiikan kiristämistä ja vaaditaan puhumaan laittomien maahanmuuttajien sijaan ”paperittomista”.

Allekirjoittajat arvostelevat maahanmuuttopolitiikan kiristämistä laittomaksi, vaikka itse he pyrkivät kiertämään laillisuusnäkökohdat kokonaan. Erityisesti he vastustavat toukokuussa 2016 voimaan tullutta lainmuutosta, jolla Suomi luopui mahdollisuudesta myöntää kansainvälistä suojelua humanitäärisin perustein.

Totuus asiassa on, että pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden oleskelu Suomessa on seuraus Euroopan unionin ministerikokoontumisissa tehdystä taakanjakolupauksesta, joka ei perustu sopimukseen eikä lakiin. Kaikki alkavat jo tietää myös sen, että Dublinin sopimuksen perusteella pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden valtaosa olisi pitänyt ja pitäisi edelleenkin palauttaa ensimmäiseen turvalliseen maahan ja sieltä kotikonnuilleen heti kun tilanne sallii.

Myös Geneven pakolaissopimus on tarkoitettu suojelemaan yksittäisiä poliittisia pakolaisia eikä pysyväksi kanavaksi massamaahanmuutolle tai laajalle siirtolaisuudelle. Ihmisoikeuksiin ja humanitaariseen suojeluun vetoaminen on väärin silloin, kun kyseessä on elintasosiirtolaisuus.

Niinpä myöskään palautuksissa ei ole mitään laitonta eikä moraalisesti väärää. Vetoomuksen allekirjoittajien pitäisi itse olla vaatimusten kohteina. Heiltä tulisi tivata todistustaakkaan vedoten, millä verukkeella he katsovat suomalaisten ihmisten olevan velvoitettuja kustantamaan pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden ylläpidon Suomessa nyt ja tulevaisuudessa.

Pöllöpolitrukkien oksennuspallo

Yliopistotoimijoiden vetoomuksen julkaisi punavihreästä agendastaan tunnettu Image-lehti. Sen allekirjoittajalista on Suomen yliopistoissa työskentelevien kommunistien, sosialistien, vihreiden ja rkp:läisten politrukkien luettelo. Se myös paljastaa, ketkä käyttävät tiedepoliittista valtaa maamme yliopistoissa. Koska lista on julkinen, toistan nimet tässä.

Sinikka Aapola-Kari Tutkimusjohtaja, Nuorisotutkimusseura
Jutta Ahlbeck Projektitutkija, Åbo Akademi
Risto Alapuro Professori emeritus, Helsingin yliopisto
Maarit Alasuutari Professori, Jyväskylän yliopisto
Pertti Alasuutari Akatemiaprofessori, Tampereen yliopisto
Rolle Alho Tutkijatohtori, Jyväskylän yliopisto
Anu Hanna-Anttila Tutkimuspäällikkö, Metalliliitto
Anneli Anttonen Professori, Tampereen yliopisto
Ilkka Arminen Professori, Helsingin yliopisto
Paul Van Aerschot Dosentti, Helsingin yliopisto
Tiina Arppe Dosentti, Helsingin yliopisto
Klas Backholm Apulaisprofessori, Helsingin yliopisto
Riikka Bado Tutkiva teatterintekijä
Gwenaëlle Bauvois Lehtori, Helsingin yliopisto
Erna Bodström Tutkija, Helsingin yliopisto
Georg Boldt Tutkija, Tampereen yliopisto
Kristiina Brunila Apulaisprofessori, Helsingin yliopisto
Linda Bäckman Tutkija, Åbo Akademi
Karin Creutz Tutkija, Helsingin yliopisto
Veikko Eranti Tutkija, Tampereen yliopisto
Jani Erola Professori, Turun yliopisto
Matti Eräsaari Tutkija, Helsingin yliopisto
Camilla Granholm Lehtori, Helsingin yliopisto
Linda Haapajärvi Tutkija, EHESS
Ilka Haarni Dosentti, Helsingin yliopisto
Camilla Haavisto Tutkijatohtori, Åbo Akademi
Nelli Hankonen Akatemiatutkija, Tampereen yliopisto
Hannele Harjunen Yliopistonlehtori, Jyväskylän yliopisto
Johanna Hiitola Lehtori, Jyväskylän yliopisto
Markus Himanen Tutkija, Tampereen yliopisto
Peter Holley Tutkija, Helsingin yliopisto
Päivi Honkatukia Professori, Tampereen yliopisto
Marja-Liisa Honkasalo Professori, Turun yliopisto
Karina Horsti Akatemiatutkija, Jyväskylän yliopisto
Ida Hummelstedt-Diedou Tutkija, Helsingin yliopisto
Aleksi Huhta Tutkija, Turun yliopisto
Elsi Hyttinen Tutkija, Turun yliopisto
Juho Härkönen Professori, Stockholms universitet
Eila Isotalus Tutkija, University College London
Marjaana Jauhola Akatemiatutkija, Helsingin yliopisto
Maija Jokela Tutkija, Tampereen yliopisto
Eeva Jokinen Professori, Itä-Suomen yliopisto
Ilse Julkunen Professori, Helsingin yliopisto
Katarina Jungar Lehtori, Helsingin yliopisto
Markus Jäntti Professori, Helsingin yliopisto, VATT
Mirjam Kalland Rehtori, Svenska social- och kommunalhögskolan, Helsingin yliopisto
Annastiina Kallius Tutkija, Helsingin yliopisto
Johannes Kananen Yliopistolehtori, Helsingin yliopisto
Anu Kantola Professori, Helsingin Yliopisto
Johanna Kantola Akatemiatutkija, Helsingin yliopisto
Anu Katainen Lehtori, Tampereen yliopisto
Marja Katisko Tutkija, DIAK
Suvi Keskinen Akatemiatutkija, Turun yliopisto
Ullamaija Kivikuru Professori emerita, Helsingin yliopisto
Lotta Koistinen Tutkija, Turun yliopisto
Anu Koivunen Professori, Stockholms universitet
Kalle Korhonen Dosentti, Helsingin yliopisto
Aino Korvensyrjä Tutkija, Helsingin yliopisto
Hanna Kuusi Yliopistonlehtori, Helsingin yliopisto
Anitta Kynsilehto Tutkijatohtori, Tampereen yliopisto
Aappo Kähönen Dosentti, Helsingin yliopisto
Jukka Könönen Tutkija, Helsingin yliopisto
Liisa Laakso Rehtori, Tampereen yliopisto
Sofia Laine Dosentti, Helsingin yliopisto
Mikko Lagerspetz Professori, Åbo Akademi
Tuomas M.S. Lehtonen Pääsihteeri, SKS
Markus Leikola Kirjailija
Johanna Leinonen Dosentti, Siirtolaisuusinstituutti
Kirsti Lempiäinen Lehtori, Lapin yliopisto
Annika Lillrank Lehtori, Helsingin yliopisto
Carl-Gustav Lindén Tutkijatohtori, Helsingin ylipisto
Eeva Luhtakallio Lehtori, Tampereen yliopisto
Mari Maasilta Lehtori, Lapin yliopisto
Mianna Meskus Akatemiatutkija, Helsingin yliopisto
Kaarina Nikunen Professori, Tampereen yliopisto
Camilla Nordberg Akatemiatutkija, Helsingin yliopisto
Lena Näre Apulaisprofessori, Helsingin yliopisto
Sari Näre Dosentti, Helsingin yliopisto
Elina Oinas Professori, Helsingin yliopisto
Antero Olakivi Tutkija, helsingin yliopisto
Emilia Palonen Lehtori, Helsingin yliopisto
Saara Pellander Tutkijatohtori, Helsingin yliopisto
Maija Peltola Tutkija, Nuorisotutkimusseura
Virve Peteri Tutkija, Tampereen yliopisto
Vesa Puuronen Professori, Lapin yliopisto
Niko Pyrhönen Tutkija, Helsingin yliopisto
Tobias Pötzsch Tutkija, Helsingin yliopisto
Susanne Österlund- Pötzsch Dosentti, Åbo Akademi
Anssi Peräkylä Professori, Helsingin yliopisto
Päivi Pirkkalainen Tutkija, Jyväskylän yliopisto
Panu Raatikainen Dosentti, Tampereen yliopisto
Anna Rastas Akatemiatutkija, Tampereen yliopisto
Marjaana Rautalin Tutkijatohtori, Tampereen yliopisto
Hanna Repo Tutkija, Turun yliopisto
Leena-Maija Rossi Tutkija, Helsingin yliopisto
Maria Ruotsala Elokuvaohjaaja
Pajari Räsänen Tutkija, Helsingin yliopisto
Syksy Räsänen Yliopistotutkija, Helsingin yliopisto
Kirsi Saarikangas Professori, Helsingin yliopisto
Eija Saarikivi Kulttuurituottaja
Arttu Saarinen Dosentti, Turun yliopisto
Kirsti Salmi-Niklander Tutkijatohtori, Helsingin ylipisto
Tom Sandlund Professori emeritus, Helsingin yliopisto
Beata Segerkrantz Lehtori, Helsingin yliopisto
Minna Seikkula Tutkija, Turun yliopisto
Matti Similä Professori emeritus, Helsingin yliopisto
Harriet Silius Professori emerita Åbo Akademi
Oula Silvennoinen Dosentti, Helsingin yliopisto
Stefan Sjöblom Professori, Helsingin yliopisto
Pamela Slotte Apulaisprofessori, Åbo Akademi
Jan Sundberg Professori, Helsingin yliopisto
Jukka Syväterä Tutkijatohtori, Tampereen yliopisto
Liina Sointu Tutkija, Tampereen yliopisto
Tiina Sotkasiira Tutkija, Itä-Suomen yliopisto
Johanna Sumiala Lehtori, Helsingin yliopisto
Juha Suoranta Professori, Tampereen yliopisto
Teivo Teivainen Professori, Helsingin yliopisto
Tuula Teräväinen de Litardo Tutkija, Itä-Suomen yliopisto
Miika Tervonen Dosentti, Helsingin yliopisto
Salla Tuori Apulaisprofessori, Åbo Akademi
Marja Tiilikainen Akatemiatutkija, Helsingin yliopisto
Reetta Toivanen Dosentti, Helsingin yliopisto
Sanna Valtonen Tutkija, Helsingin yliopisto
Tiina Vaittinen Tutkija, Tampereen yliopisto
Sirkku Varjonen Tutkija, Helsingin yliopisto
Soile Veijola Professori, Lapin yliopisto
Liisa Voutilainen Tutkija, Helsingin yliopisto
Esa Väliverronen Professori, Helsingin yliopisto
Östen Wahlbeck Lehtori, Helsingin yliopisto
Anu Wartiovaara Akatemiaprofessori, Helsingin yliopisto
Marjukka Weide Tutkija, Jyväskylän yliopisto
Rita Wickholm Hallintopäällikkö, Svenska social- och kommunalhögskolan, Helsingin yliopisto
Sirpa Wrede Lehtori, Helsingin yliopisto
Tuomas Ylä-Anttila Dosentti, Helsingin yliopisto
Hanna Ylöstalo Tutkijatohtori, Tampereen yliopisto
Minna Zechner Tutkintopäällikkö, Seinäjokki AMK
Henrika Zilliacus-Tikkanen Lehtori, Helsingin yliopisto
Kim Zilliacus Lehtori, Helsingin yliopisto

Listalla olijoiden omahyväinen paremmin tietäjäksi asettuminen osoittaa, että myös yliopiston seinien sisäpuolelle on leiriytynyt maahanmuuttopropagandaa tieteen kaavussa harjoittava näennäistieteilijöiden kerho, joka ansaitsisi rinnalleen vastamielenosoituksen. Rahoissaan kieriskelevien akateemisten punaporvarien asenne ei ilmaise suvaitsevuutta eikä humanismia, vaan se osoittaa omia kansalaisiamme kohtaan suunnattua passiivis-aggressiivisuutta ja arkaistista persuvihaa, jota motivoi yliopistojen määrärahaleikkauksista johtuva kaunainen kosto.

Tikapuuhermostollakin varustettujen öyhöttäjien pitäisi ymmärtää, että tieteilijöiden oma taloudellinen asema on synkistynyt nimenomaan maahanmuuttokulujen kasvun vuoksi. Niinpä heidän valitustaan resurssien riittämättömyydestä pakolaisille on mahdotonta ymmärtää muuksi kuin haluksi romuttaa suomalainen hyvinvointiyhteiskunta ja viedä suomalaisilta veronmaksajilta heidän vaivalla kokoon keräämänsä killingit tässä kalliiksi käyvässä ja epätasapainoisessa vaihtosuhteessa.

Luettelo on surullista luettavaa, sillä se paljastaa maahanmuuttoa koskevan tutkimuksen puolueellisuuden ja tarkoitushakuisuuden.

Moisen vetoomuslistan laatiminen ei ole tieteellisen eikä tutkimuksellisen asenteen mukaista, vaan se on suora poliittinen kannanotto, jolla kyseiset henkilöt tulevat osoittaneeksi epä-älyllisyytensä ja diskvalifioineeksi itsensä kriittisen ajattelun piiristä. Samalla he polttavat poroksi akateemisen luottamuksensa, jota he eivät tosin ole minun taholtani koskaan nauttineet.

Listan pituus osoittaa vallankäytön räikeyden ja totalitaarisuuden. Se myös paljastaa punavihreän politikoinnin takana vallitsevan värisuoran, josta johtuen tutkimusresurssit ja toimintaedellytykset pyritään kiistämään meiltä kriittisiltä tieteenharjoittajilta kokonaan. Sosialistiseen yhteiskuntateoriaan sitoutuminen on ollut heille itselleen hyvä sijoitus, sillä he ovat akateemisissa asemissaan vain poliittisen puliveivauksen merkiksi.

Suurin osa heistä on läpikotaisin naiseutettujen ja sosialistisella ideologialla kyllästettyjen yhteiskuntatieteiden edustajia, ja huomiota herättävää on mediatieteiden laaja edustus. Heidän ansioillaan voi olla arvoa yliopistojen kommunistissa bunkkereissa, Yleisradiossa, valtion virastoissa ja Sanoma-yhtiöiden medioissa, mutta ei missään muualla.

Yliopistojen nimissä, yliopistojen haitaksi

Vetoomuksen vaikuttavin kohta akateemisten aasien mylvinnässä on toivoakseni seuraava: ”Annamme tukemme mieltään osoittaville turvapaikanhakijoille heidän vaatimuksissaan saada oikeudenmukaista ja ihmisarvoista kohtelua.”

On helppoa moraaliposeerata ja vaatia. Mutta maksajia etsittäessä toivon tämän tarkoittavan, että allekirjoittaneet ovat valmiita luopumaan omista palkoistaan ja siirtämään näin säästyneet yliopiston varat pakolaisten ja turvapaikan hakijoiden hyväksi.

Vetoankin maan hallitukseen, että se ottaisi vielä toisen mokoman rahaa pois yliopistoissa politikoivien resursseista, jotta vaatijalistalla olevien toiveet voitaisiin täyttää leikkaamatta Suomen kansalaisten opintotukea, eläkkeitä, terveyspalveluja ja sosiaaliturvaa.

Aivan niin kuin vetoomuksen laatijat itsekin sanovat: ”Demokratia edellyttää, että päätöksentekijät kantavat vastuun päätöstensä seurauksista.” Tämä koskee myös tuulesta turvoksissa olevia tieteen politrukkeja.

3. maaliskuuta 2017

”Maksullinen Voima-lehti” solvaa suomalaisia


Voima-lehden maksullinen versio Helsingin Sanomat hehkuttaa tänään Elisa Rimailan kirjoittaman jutun raflaavassa otsikossa, että ”’Puhukaa suomea, saatanat!’ lukijat kertovat kokemuksistaan häirinnästä Helsingin joukkoliikennevälineissä”. Tämä irrallisiin yksittäistapauksiin perustuva yleistys ja sen mukainen kirjoittelu, jossa moititaan suomalaisia ihmisiä, sattuu syvälle suomalaisten ihmisten sydämiin.

Toisaalta lehti valittelee suomalaisten asemaa Annamari Sipilän kirjoittamassa jutussaHuorittelua, nimittelyä ja kylmää tuijotusta: Suomen passi ei auta brexit-Britanniassa, eikä oikeudesta jäädä maahan ole takeita”.

Viikon alussa Helsingin Sanomat pyrki lietsomaan eripuraa ihmisten välille myös Kaisu Moilasen kirjoittamassa ja kaiken selittävässä jutussa’Painu neekeri takaisin sinne mistä tulit’ Michaela Moua kertoo, millaista on syrjintä Helsingin joukkoliikenteessä”.

Rimailan, Sipilän ja Moilasen parahdukset ovat todellisia rimanalituksia. Viimeksi mainittu kirjoitus sai ilmeisesti niin paljon vihaista lukijapalautetta suomalaisilta, että lehti päätti jatkaa lukijoiden haalintaa kahdella tämänpäiväisellä kirjoituksella, jotka edustavat pelkkää pahamaineista pseudojournalismia.

Kyseiset suomalaisiin ihmisiin kohdistuvat läimäytykset ovat kuin suoraan feministisen puolueen ohjelmasta. Katukäytökseen liittyvällä moralisoinnillaan Helsingin Sanomat pyrkii kylvämään vihaa ihmisten välille, ikään kuin sitä ei muuten olisi tarpeeksi.

Syyttäessään suomalaisia ihmisiä ”häirinnästä” joukkoliikennevälineissä lehti vaikenee kaikesta siitä valtavan suuresta häirinnän muodosta, jota kehitysmaista tulleet siirtolaiset saavat aikaan niin joukkoliikenteessä kuin julkisilla paikoillakin. Jos joku suomalainen vaatii näitä etnisesti erilaisia siirtolaisia käyttäytymään hillitymmin, se koetaan sitten ”häirintänä”, ja Helsingin Sanomat syyttää suomalaisia ”rasismista”. Yleensäkin lehti kuulee ja esittelee vain maahanmuuttajanäkökulmaa ongelmista otsikoidessaan.

Ulkomaalainen rumpuryhmä melusi voimakkaasti Esplanadinpuistossa viime kesänä. Kuva J. Hankamäki.
Suomalaisten asemaan EU:sta eroavassa Britanniassa Helsingin Sanomat viittasi vain arvostellakseen eurooppalaista kansallismielisyyttä ja oman kulttuurinsa puolustajia. Lehti yrittää lavastaa suomalaisista ”uhreja”, kun Britannia on jättäytymässä EU:n ulkopuolelle.

Mitään konkreettista muutosta suomalaisten asemassa tuskin tapahtuu, eikä Britannian EU-ero ole mikään todellinen ongelma. Passit Britanniaan matkustavilta on kysytty vuosien ajan jo senkin vuoksi, ettei Britannia ole kuulunut Schengenin sekavaan sopimukseen. On myönteistä, että kansallistietoisuus kasvaa Euroopan eri maissa ja että suomalaisten ja brittien kaltaiset aidosti eurooppalaiset kansakunnat voivat löytää tätä kautta toisensa ja yhteiset etunsa.

Helsingin Sanomat ei ole esittänyt voimakkaille syytöksilleen ja väitteilleen mitään uskottavaa perustelua eikä näyttöä  ei mitään muuta kuin toimittajien itse valitsemat kannanotot, joissa ”lukijat kertovat kokemuksistaan”. Kaikki haastatellut ja siteeratut ovat joko anonyymeja mielipiteiden muokkaajia tai asian intressantteja, joilla on jokin henkilökohtainen motiivi solvata suomalaisia.

Mitään yleispätevää tai tieteellisesti perusteltua todistelua sille, että suomalaiset aiheuttaisivat ongelmia maahanmuuttajille julkisessa liikenteessä ei ole esitetty vain irrallinen viittaus oikeusministeriön jo lähtökohtaisesti puolueelliseen ja poliittiseen selvitykseen, jota ei ollut lähteistetty.

Tällainen valikoiva kannanottojen keruu ja uutisina tapahtuva mielipiteiden esittely on pseudojournalismin ja propagandan muoto. Lehti vaikenee maahanmuuton aiheuttamista ongelmista, pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden Suomessa tekemistä rikoksista, maahanmuuttajien järjestyshäiriöistä julkisilla paikoilla ja taloyhtiöissä sekä heidän harjoittamastaan etuilusta, tölvimisestä ja solvaamisesta, jota kohtaa kauppojen jonoissa ja kaikkialla.

Tämä on seurausta siitä, että Helsingin Sanomia tehdään strippareiden ja katutyttöjen logiikalla, ja aiheet poimitaan alakerran ajatusmaailmasta, jota hallitsevat täysnaiseutetun median ja punavihreän bunkkerin näkökulmat.

Maahanmuuttoa kulttuurisesti ja etnisesti erilaisilta alueilta on rajoitettava, ja muuttoliike on saatava kääntymään takaisin tulosuuntaan juuri siksi, että ihmisten välit eivät tulehtuisi mikrotason henkilökohtaisessa kanssakäymisessä kaduilla ja kujilla, joiden kansanvaltaisissa lautakunnissa kiistat sosiaalietuuksista, työpaikoista ja asuinoloista helposti kärjistyvät.