Koronaviruksen lentoon lähtö: näyttö vihervasemmiston viisaudesta

Eipä siinä kauaa mennyt, kun porvoolaisessa koulussa koronavirus lähti lentoon. Hallitus päätti avata koulut viikon lopulla, ja jo nyt 17 oppilasta sekä 4 opettajaa ovat altistuneet tartunnalle. Naapurikunta puolestaan vetää koulujen ovia oma-aloitteisesti kiinni.

Vaikuttaa, kuin tämä olisi ollut hallituksen tarkoituskin. Näin sitä laumaimmuniteettia luodaan. Ikävänä puolena tässä politiikassa on se, että kaikki eristämispolitiikan aikana tehty työ menee tällä tavoin hukkaan!

Kansalaiset saivat rajoitustoimia tottelemalla tartunnat ajetuiksi nurkkaan. Hallitus kuitenkin nollaa kaiken vaivan vetämällä maton alta ja tuhoamalla suurella pieteetillä tehdyn työn.

On helppo arvata, mitä turhautumisesta seuraa. Jatkossa kansalaiset eivät ehkä piittaa hallituksen määräyksistä mitään, sillä niitä leimaa täydellinen linjattomuus. Luottamus kriisin hoitoon horjuu.

Kirjoitin jo tämän kuun alussa seuraavasti:

”Ei ole pystytty päättämään, halutaanko aikaan se paljon vatvottu laumaimmuniteetti vai tukahdutetaanko virus eristämällä ja tartuttavuuslukua alentamalla. Olisi pitänyt valita jompi kumpi eikä molempia, sillä siten molempien edut menetetään ja valitaan kummankin varjopuolet.”

Jatkoin myös: ”Koronakriisistä vielä sen verran, että siinä on koko ajan ollut vain kaksi vaihtoehtoa: joko ajaa virus pitkäaikaisella eristämisellä täysin nurkkaan, jolloin laumaimmuniteettia ei tarvita, tai hyväksyä niin sanottu Ruotsin malli, jossa hallitulla jojoilulla saadaan kansa sairastamaan itselleen asianmukaisen vastustuskyvyn. Molemmilla on hintansa, joka ensimmäisessä tapauksessa mitataan rahalla ja jälkimmäisessä ruumiilla.”

Nyt kun vasemmistoliittolainen Heikki Patomäki laittoi samat näkökohdat omaan kolumniinsa, juttu löysi heti tiensä Uuden Suomen toimituksen poimintoihin, jotta kävisi ilmi, kuinka viisasta vasemmistolainen politikointi muka on. Tämä nimittäin kiillottaa vasemmiston kilpeä, sillä kritiikki ei tulekaan nyt esimerkiksi meiltä perussuomalaisilta vaan hopeinen sädekehä päänsä päällä poseeraavan vasemmiston sisäpuolelta: fiksuna itsekriittisyytenä.

Eräät toiset Uuden Suomen Puheenvuorossa ovat huolissaan siitä, ”eikö pääministeri saa puhua asioista niiden oikeilla nimillä”, kun eräs oppositiopoliitikko epäili Marinin epäselviä lausuntoja koronavirusasiassa. Ja Marin pyrkii puolustautumaan syyttämällä oppositioedustajaa valehtelusta, ikään kuin mielipideasiassa olisi mitään ehdotonta totuutta.

Taas lähti mopo Sannan käsistä, ihan niin kuin ”eikö teitä hävetä” -huudahduksessa pääministerikautensa alussa.

Koronatartunnoilla se hallituksen politiikan järjettömyys oikeasti mitataan. Ja edelleen: yhtään suojamaskia en ole havainnut kansalaisille vieläkään toimitetun. Miten kyseinen kökköily voi olla edes mahdollista?

Vihervasemmistolaisen hallituksen ylivoimaisesti typerin päätös koko koronakriisin hoitamisessa on ollut koulujen avaaminen kahdeksi viikoksi. Siitä ei ole kerrassaan mitään hyötyä mutta saattaa olla huomattavaa vahinkoa, kuten emeritusprofessori Pekka Pihlanto perusteli Iltalehteenkin tiensä löytäneessä kolumnissaan.

Lapset, leikkikää nyt, että on ilmastolakko ja lintsatkaa! Tässä asiassa se kannattaa.

Pidä varasi kansalainen, tai muuten henkilöpaperisi revitään

Haluatko Sinä, hyvä kansalainen, että nykyinen henkilötunnuksesi mitätöidään, paperisi revitään eikä aiempia asiakirjojasi voida enää yhdistää sinuun itseesi niissä olevan henkilötunnuksen perustella? Tätä tarkoittaisi hallituksen ehdotus uusimuotoisista henkilötunnuksista, joista ei kävisi enää ilmi henkilön ikä, syntymäaika eikä sukupuoli.

Passit, todistukset, Kela-kortit, ajokortit ja kaikki muut viralliset paperit menisivät siis roskiin. Valtava mullistus odottaisi myös tietojärjestelmiä.

Keiden etua uudistuksella sitten ajetaan? Mikrobitti-lehti kirjoittaa, että ”[n]kyinen 1960-luvulta peräisin oleva henkilötunnusmalli aiheuttaa vaikeuksia esimerkiksi ulkomaalaisille, joiden on vaikea käyttää monia palveluita, joissa henkilötunnusta käytetään henkilön tunnistamiseen.”

Ahaa. – Pitihän se arvata. Mikään ei näytä olevan vihervasemmistolaiselle hallitukselle niin tärkeää kuin ajaa ulkomaalaisten etua Suomessa ja tehdä tämä suomalaisten haitaksi ja suomalaisten kustannuksella.

Toinen ryhmä, joka on ajanut henkilötunnusten uudistamista ponnekkaasti, ovat transsukupuoliset. Heidän mukaansa nykyinen kaksiarvoiseen biologiseen sukupuolieroon perustuva henkilötunnusjärjestelmä loukkaa niin sanottuja sukupuolettomia tai muunsukupuolisia.

Tästä on olemassa Setan kannanotto, jossa vedotaan Saksan korkeimman oikeuden linjaukseen, että kolmatta sukupuolta osoittava sukupuolimerkintä olisi jollakin tavoin Saksan perustuslain vastainen. Setan politikointi on sekavaa, sillä monissa muissa maissa kyseisen merkinnän on nähty varmistavan vähemmistön oikeudet eikä suinkaan kumoavan niitä. Setan toiminta antaa omahyväisen ja vaateliaan kuvan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä, joiden nimissä se pyrkii toimimaan, vaikka suuri osa kyseisistä vähemmistöistä ajatteleekin asioista täysin toisin.

Se, että valtaväestöä pakotettaisiin luopumaan nykyisestä järjestelmästä, olisi vähemmistödespotiaa. Se olisi samanlaista kuin kirjoituskoneiden näppäinjärjestystä vaihdettaisiin vain siksi, että yksikätisten olisi helpompaa kirjoittaa. – Ei näin.

Suomalaisten ihmisten identifikaatiotodistusten repiminen ja henkilötunnusten vaihtaminen on pakotusta, jolla kävellään suomalaisten oman edun yli sekä ajatellaan taaskin lähinnä vierasperäisten asemaa Suomessa. Heillä pitäisi käsittääkseni olla omat henkilöpaperinsa, vaikka ilman niitä olisivat tänne tulleetkin.

Henkilötunnuksia mitätöivällä eleellä on kenties tarkoitus osoittaa sitä vihervasemmistolaisen yleispolitiikan asennetta, jolla henkilötunnusten ja -paperien symbolista arvoa on tarkoitus mitätöidä. Kun hallitus on puhunut Suomessa olevista laittomista maahanmuuttajista ”paperittomien” nimellä, on sillä tavoin pyritty relativoimaan kansalaisuuden merkitystä ja sen liittymistä virallisiin henkilötunnuksiin ja -todistuksiin.

Neuvostodialektiikan mukaan jalkapuoli lakkaa ontumasta, kun katkaistaan toinenkin jalka. Samaan tapaan myös Suomen kansalaisen ja täällä oleskelevan paperittoman keskinäinen asema tasa-arvoistuu, kun otetaan suomalaisiltakin pois heidän henkilötunnuksensa ja identifikaatiotodistuksensa! Näin kaikki saatetaan silmänkääntötempun kautta samalle viivalle. Kätevää kenties, mutta ei mene läpi ainakaan täällä Perussuomalaisessa puolueessa.

Myöskään henkilötunnusten väitetty ”loppuminen” ei ole ollut mikään oikea ongelma. Ei varmaan mikään muukaan maa vaihtaisi omaa henkilötunnusjärjestelmäänsä vain siksi, että se helpottaisi suomalaisten tai siellä asioivien muiden ulkomaalaisten asemaa kyseisessä maassa.

Lähes jokaisella maalla on nytkin oma henkilötunnusjärjestelmänsä, eikä järjestelmien väitetty ”yhteensopimattomuuskaan” ole ongelma. Päinvastoin: se helpottaa erojen tunnistamista, mikä puolestaan on pelkästään myönteinen asia esimerkiksi rajatarkastuksissa. Tämän vihervasemmistolainen hallitus haluaisi tietenkin kumota helpottaakseen yhden asiaan liikkeenä toimimistaan sekä sen pääasiallista agendaa: maahanmuuttoa.

Suomen henkilötunnukset ovat nykyisellään hyviä, sillä ne ovat informatiivisia kertoessaan myös haltijoidensa iän.

Uudistus on hallituksen aloitteesta valmisteilla muun muassa valtiovarainministeriön työryhmässä, joka ehdottaa muutoksen voimaan astumista asteittain vuodesta 2023 alkaen ja uudistuksen loppuunsaattamista vuonna 2027. Muutos koskiksi ihan jokaista suomalaista ja aiheuttaisi hirveän rumban kaikkialla, ja lisäksi kulut olisivat valtavat. Myös vahva verkkopankkitunnistautuminen hyödyntää nykyistä henkilötunnusjärjestelmää, eli roskiin menisivät pankkien avaimetkin.

Hallitus ajaa asiaa läpi hipi hiljaa, mikä on helppoa, sillä valmistelusta kertovat jutut ja vastustus peittyvät koronajuttujen uutisvirtaan. Hallituksen tavoite nykyisen henkilötunnusjärjestelmän romuttamiseksi on yksi niistä vihervasemmistolaisen hallituksen hulluista ehdotuksista, jotka pitää ampua ensimmäisten joukossa alas.

Mitä kaikkea ilman tullaankaan toimeen

Otsikostani ei puutu kysymysmerkkiä, sillä kyseessä on toteamus. Koronakriisin rajoitustoimia tulee suorastaan ikävä, niin kuin kommunisteilla Neuvostoliittoa. Nostalgia ei kuitenkaan auta, sillä lopultakin Suomi avautuu!

Minä en kärsinyt rajoitustoimista lainkaan. Pikemminkin nautin siitä, että huvitteluliberaalit porvarit eivät päässeetkään Balille osoittamaan elintasoaan eivätkä kateelliset proletaaritoverit kapakkaan huuhtomaan pois katkeruuttaan. Matkailutoimi ja hotelli- sekä ravintola-ala ovat jotakin, mitä en itse juuri käytä enkä tarvitse, joten tämä ei ole minulta myöskään kateellisen ketun jorinaa.

Nyt on vain niin, että koronarajoitusten pitkäaikaisin vaikutus on ekologinen opetus. Vihervasemmistolainen hallitus sai aikaan performanssin siitä, millainen on vihreä ja reaalisosialistinen yhteiskunta. Ei lentomatkustelua, ei ulkomaanmatkailua, ei tuhlailevaa elämäntapaa, ihmiset kotiarestissa ja niin edelleen. Koronarajoitukset antoivat ja antavat edelleen näytön siitä, millaista on elämä viherkommunismin esikartanossa ja retrososialismissa.

No, minä en halua mihinkään kartanoon, päinvastoin: kavahdan paikkoja, joiden julkisivuissa on paljon pylväitä, niin kuin vankiloissa on kaltereita. Haluan vain kiittää hallitusta mukavasta ekososialistisesta representaatiosta. Näin tiedämme, mitä kaikkea ilman tullaan hyvin toimeen. Asialla voi olla myös pitkäaikaisia vaikutuksia, kun ihmiset tottuvat olemaan ilman baarijuopottelua ja raitistuvat ihan oma-aloitteisesti.

Muutamien elämänlaatu saattoi jopa nousta, kun oli aikaa jollekin tärkeälle kotioloissa. Oma mottoni koronan mahdollistamalle laatuajalle onkin: Panosta ihmissuhteisiin!

Koulujen avaaminen kahdeksi viikoksi on kyllä perin ajattelematon päätös. Pekka Pihlanto perusteli Uuden Suomen blogissaan ja eilisen Iltalehden (5.5.2020) pääkirjoitussivulle päätyneessä kirjoituksessaan, miksi tartunnat saattavat lähteä lentoon kyseisen päätöksen vuoksi.

Tiede antaa koulujen avaamisesta kielteistä näyttöä, lapset eivät ehkä ole sisäistäneet hygienianormeja, tartunnat leviävät koulumatkoilla ja mikä tärkeintä: oppilaiden keräämisestä yhteen vain lukukauden päättämiseksi ei ole kerta kaikkiaan mitään hyötyä. Huono päätös. Lapsikin sen tajuaa. Siis: lapset, lintsatkaa!

Iltalehti myös iloitsi Vapun päivänä, että SDP:n kannatus on noussut ”jo” yli 24 prosenttiin ja Perussuomalaisten kannatus on pudonnut. Sana ”jo” viitannee otsikossa median omaan odotukseen tai toiveeseen, että demarien kannatus kohoaisi edelleen.

Se, joka vapun aikana seilasi pitkin katuja ja ravintoloiden lattioita, ei tänä vuonna ollut vailla päämäärää tyhjin katsein harhaileva ylioppilasnuori, vaan demarien kannattajakansa. SDP:n kannatuksen nousut ja laskut ovat muistuttaneet hallituksen jojoilupolitiikkaa koronakriisiä hoidettaessa.

On ensiarvoisen tärkeää ja tieteellisesti arvioiden välttämätöntä todeta, että SDP:n kannatusnousu ei ole seuraus puolueen harjoittamasta politiikasta. Nimittäin koronakriisin aikana ei ole tehty juuri lainkaan sellaista yleispolitiikkaa, joka voisi olla arvioiden kohteena, eikä puolueen toiminta siten anna näyttöä politiikan onnistumisesta.

Sen sijaan SDP:n kannatuskasvu on todennäköisesti seuraus kansalaisten pyrkimyksestä ryhmittyä valtaapitävien taakse ja siten luoda itselleen turvallisuuden tunnetta. Toiseksi demarien kannatusnousu on seuraus median hallitukselle antamasta huomiosta. Poliittinen viestintä on ollut viime aikoina lähes pelkkää viranomaistiedotteiden tapaista kriisiviestintää, jossa pääministeristä on tehty auton navigaattorin tapainen puheartikulaattori.

Kolmanneksi: politiikan varsinaiset kysymyksenaiheet ovat hautautuneet tämän poikkeustilan aikana kaikenlaisten hätäviestien ja signaalien suohon. Ja neljänneksi: lähes kaikki normaali poliittinen toiminta on kokoontumiskieltojen takia peruttu, joten oppositio ei ole päässyt esittämään näkemyksiään juuri missään.

Näin ollen SDP:n kannatuksen nousu ei ole merkki asiaonnistumisesta, sillä politiikan keskeisistä asioista ei puhuttu pitkään aikaan mitään. Myös koronaa koskevat ratkaisut ovat olleet pitkälti asiantuntijavallan valmistelemia, ja hallitus on toiminut vain niiden megafonina.

Puolueiden kannatussuhteet normalisoituvat vasta kun päästään puhumaan taas politiikan asiakysymyksistä. Nyt ei ole oltu asiassa lainkaan. Tilannetta voi kuvata myös niin, että SDP näyttää saavuttavan kannatusta vain poikkeusoloissa, kun puolueen yleispoliittiset ohjelmavirheet on haudattu ja puolue voi hallita maata pakkotoimin, mikä on reaalisosialismin mukaista. En siis ihmettele, vaikka demarileirissä suorastaan toivottaisiin poikkeustilan jäämistä pysyväksi, ja juuri siihen myös flunssan kanssa jojoilu on johtamassa.

Hullunkurista hallituksen politiikassa on linjattomuus. Ei ole pystytty päättämään, halutaanko aikaan se paljon vatvottu ”laumaimmuniteetti” vai tukahdutetaanko virus eristämällä ja tartuttavuuslukua alentamalla. Olisi pitänyt valita jompi kumpi eikä molempia, sillä siten molempien edut menetetään ja valitaan kummankin varjopuolet.

Olen varma, että 0,8 ei riitä. Nyt kun tartuttavuusluku saatiin alenemaan alle yhden, tuokin työ menee hukkaan, jos koulut avataan toisen strategian hyväksi. Se, mikä äsken oli kiellettyä (joukkokokoontuminen), onkin nyt hallituksen suositusten mukaista. Lapset ja opettajat hallituksen pelastusveneeseen ensin!

Todellisen politiikanteon paikka avautuu vasta, kun nähdään kriisin jälkilasku ja pohditaan esimerkiksi kansainvälisyyden varaan rakennettujen talousketjujen kestävyyttä ja internationalismin periaatteellista epäonnistumista. On mielenkiintoista, miten hallitus korjaa kriisin talouskolhut: kiristämällä polttoaineiden verotusta, lisäämällä ympäristömaksuja, korottamalla asumisen energialaskuja, jakamalla kehitysapua ja ilmastoaneita taivaan tuuliin sekä kieltämällä liharuoan ja yksityisautoilun kai. Ja sekin on kuin Orwellin ohjekirjasta.

Vasemmistopopulistiselle valtamedialle koronakriisi on ollut todellinen herkkupala, sillä se mahdollistanut SDP:n kilven kiillottamisen, mikä on tapahtunut käyttämällä hyväksi Sanna Marinin uutistenlukijamaista ja ilmeisen esiintymiskurssitettua näyttelijäntyötä. Puhegeneraattorien generaattori on siten ollut epäkriittisyydellään hämmästyttävä valtavirtamedia, joka on fläptopannut demarien mielikuvaviestinnän kansalaisten tajuntaan ja kiiltolaminoinut pääministeripuolueen julkisuuskuvan nuhteettomaksi ja mestarilliseksi, niin kuin sota-ajan kriisiviestintään kuuluu.

Tämä on ollut medialle helppoa, sillä SDP:llä on valtavirran populistipuolueiden tapaan tehokas puoluekoneisto, joka ottaa nopeasti haltuunsa politiikan nousevat tähdet ja valjastaa lupaavista demarinuorista puolueideologiansa symbolisia kuvia, eikä median tarvitse muuta kuin työntää mikrofoni demarihunajalla marinoiduille yksilöille.

Koronakriisistä vielä sen verran, että siinä on koko ajan ollut vain kaksi vaihtoehtoa: joko ajaa virus pitkäaikaisella eristämisellä täysin nurkkaan, jolloin laumaimmuniteettia ei tarvita, tai hyväksyä niin sanottu Ruotsin malli, jossa hallitulla jojoilulla saadaan kansa sairastamaan itselleen asianmukaisen vastustuskyvyn.

Molemmilla on hintansa, joka ensimmäisessä tapauksessa mitataan rahalla ja jälkimmäisessä ruumiilla. Kiintoisaa havaita ja todistaa, montako ihmistä kyseisellä jojoilulla vedetään lopulta jojoon. Yhtään suojamaskia en ole hallituksen kriisinhallinnan jäljiltä saatavilla nähnyt, joten se kriisin ”hyvästä hoidosta”.

”Kaikki tulee nykyään Kiinasta” – Joukkotuhoaseiden kehittely tuomittava ennakolta

Rauhanpuheiden aika ei ole ohi myöskään Vapun päivän jälkeen. Nyt kun koronavirus on tappanut Yhdysvalloissa yli 63 000 ihmistä, Donald Trump tuossa lausahti, että virus on peräisin kiinalaisesta laboratoriosta ja että Kiina on ”antanut sen levitä”. Kotimaisen median mukaan hän on nähnyt asiasta myös keskustiedustelupalvelunsa hankkimia todisteita.

CIA lienee yksi maailman tehokkaimpia urkintakoneistoja, joten olisi omituista, jos siellä ei mitään tiedettäisi. – Eikä väitteissä mitään uutta olekaan. Jo maaliskuussa Scientific American -lehden artikkelissa todettiin, että epäilyjen kohteena olevassa Wuhanin virologian instituutissa on tutkittu lepakoita; tosin niistä saadut virusnäytteet eivät vastaa täysin SARS-CoV-2-virusta.

Joka tapauksessa viruksen alkuperästä levisi nopeasti salaliittoteorian kaltainen tarina, jonka uskottavuutta parantaa asioiden lomittuminen toisiinsa. Brittilehti Daily Mailin mukaan wuhanilainen instituutti on todellakin suorittanut kokeita lepakoilla SARS-viruksen tutkimiseksi ja saanut hanketta varten Yhdysvaltain hallitukselta 3,7 miljoonan dollarin apurahan! Ei siis olisi ihme, vaikka viruksen alkuperästä tiedettäisiin Yhdysvaltain ulkoasianhallintoa myöten.

Daily Mailin mukaan todennäköisintä on, että virus ei ole kulkeutunut ihmiseen laboratorion läheisyydessä sijaitsevalta kalatorilta vaan se on siirtynyt ihmiseen jo laboratoriossa, jossa tutkija on saanut tartunnan ja levittänyt sitä sitten eteenpäin muihin ihmisiin.

Tätä mieltä on myös yhdysvaltalainen mikrobiologi ja bioturva-asiantuntija Richard Ebright, jonka mukaan kiinalaisessa laboratoriossa noudatettiin vain kakkostason turvavaatimuksia (neljän portaan asteikolla), ja suojautuminen on ollut epäasianmukaista ja holtitonta. Aiheesta kirjoitti muiden muassa The Washington Post (jota lukemalla Aarne Tanninen tunsi aikoinaan Yhdysvaltain hallituksen juonet yhtä hyvin kuin Suomen hallitusohjelma tunnetaan nykyisin Helsingin Sanomissa).

Ebright luonnehtii viruksen karkuun pääsyä vahingoksi eikä tahalliseksi teoksi, mutta vakavuudeltaan se on Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden luokkaa. Kiinalaisten tutkijoiden esittämän raportin mukaan wuhanilaisesta laboratoriosta on karannut aiemminkin vaarallisia patogeenejä. Vaikka tutkijat peruivatkin lausuntonsa, voidaan heidän katumustaan pitää enemmänkin merkkinä sensuurista kuin huonosta omastatunnosta (aiheesta täällä).

On selvää, että kysymyksestä, johon automaattisesti liittyy salailua, halua kiistää syyllisyys sekä mahdollisesti biologisen sodankäynnin suunnittelua, liittyy väistämättä huhupuheita, eikä asiasta voida saada varmaa tietoa. Itse asia ei ole ehkä lainkaan aukottomasti todistuva, joten arvaustenvaraisuus on hyväksyttävä ja valittava oletuksista vähiten epätodennäköinen ja eniten todennäköinen. Mikäli kaikki todennäköiset arvaukset osoittautuvat vääriksi, on epätodennäköinen tosi, kuten Sherlock Holmes sanoi.

Varmasti tiedämme, että virus on kehittynyt lepakoissa ja se on kiinalainen sekä tulee sieltä. Myös Kiinan viranomaisten defensiivisyys voi olla paljastavaa. Kiinan ulkoministeriön tiedottaja väitti Twitterissä jo maaliskuussa, että koronaviruksen toivat Wuhaniin Yhdysvaltalaiset sotilaat, jotka osallistuivat sotilasurheilukilpailuihin syksyllä 2019. Tu quoque -argumentti lienee kuitenkin luotettavuudeltaan heikoin.

Toinen tiedonlaji kokeellisen synteettis-aposterisen tiedon ohella on analyyttis-apriorinen tieto, joka on puhtaasti käsitteellistä. Filosofinen ja eettinen asiantuntemus on yleensä juuri sellaista. Moraaliset johtopäätökset voidaan tehdä valmiiksi, myös ilman lopullista tietoa, ja ne voidaan antaa ehdollisina.

Mikäli virus on peräisin laboratoriosta, on kuoleman lähettilään lentoon päästäminen moraaliselta tuomittavuudeltaan juutalaisten massamurhan, Hiroshiman ja Nagasakin ydinpommien tai Dresdenin siviilipommitusten luokkaa.

Koronakriisin kautta opimme, että joukkotuhoaseiden kehittely ja niillä uhkaaminen ovat ihmisoikeusrikoksia, joihin verrattuina rajakäännytysten koreografiat ovat pelkkiä kuuran huurtamia lillukanvarsia ja lumihiutalepoliitikkojen huolenaiheita, joihin ei kannata kiinnittää liiaksi huomiota.

Totuus on, että biologiseen sodankäyntiin soveltuvia viruksia sekä kemiallisia ja fysikaalisia joukkotuhoaseita suunnitellaan laboratorioissa järjestelmällisesti. Perussuomalaisena esitän, että moisten aseiden kehittelijät tulisi saattaa edesvastuuseen jo preventiivisesti eli ennaltaeliminoivasti sekä antaa massatuhojen suunnittelijoille runsaasti penalttia! Siinä olisi rehellistä työtä myös Rauhanpuolustajille.

Jälleenrakentaminen ja loputtomien kriisien aika

Eurooppalaisessa filosofiassa on puhuttu toisen maailmansodan ajoista asti paljon kriiseistä ja riskeistä. Kriisikeskustelun aloitti Edmund Husserl Die Krisis der europäischen Wissenschaften und die transzentale Phänomenologie -teoksellaan vuonna 1936. Hänen mielestään saksalainen idealismi oli kriisissä, niin kuin olikin.

Toinen suosittu yhteiskuntafilosofian käsite on ollut ’riski’. Ulrich Beck julkaisi vuonna 1986 teoksen riskiyhteiskunnasta (Risikogesellschaft). Hänen mielestään ei ole enää selvää tietoa eikä epätietoa vaan todennäköisyyksiä ja ennusteita, kuten vaikkapa ydinvoimaa koskien.

Ei ydinvoimaloidenkaan turvallisuudesta voida saada tietoa kuin kokeilemalla ja ajan kanssa. Tekniikan kehitys on tehnyt maailmasta itsestään jättiläismäisen koelaboratorion, jossa tietoa voidaan saada vasta, kun koe on pantu toimeen, siis useasti aivan liian myöhään. Kirjoitin kysymyksestä jo teoksissani vuosilta 1994 ja 1995.

Monien toimittajien ja viestintätutkijoiden huutelu ”faktajournalismin” perään on siis kymmeniä vuosia jäljessä siitä, mistä tieteenfilosofit ovat keskustelleet jo vuosikaudet todennäköisyyksistä ja tulkinnoista puhuessaan. Ristiriitaista postmodernistien, jälkistrukturalistien, sosiaalisten konstruktionistien ja monien muiden uusmarxilaisten journalistien edustama tosiasioiden kaipuu on siksikin, että samalla he ovat tavoitelleet takaisin positivismia, joka lähes kielsi tiedon subjektiivisuuden ja tulkinnanvaraisuuden sekä edusti objektivistista ja universaalia tiedonihannetta.

Miten aiheet liittyvät nykypäivään? Koronakriisi on osoittanut talouden, ihmisten ja koko yhteiskuntamme haavoittuvuuden. Olemme siirtyneet jatkuvien ja loppumattomien kriisien aikakauteen. On julkisen talouden rahoitus- ja velkakriisi. On euron kriisi. On pakolaiskriisi, jolle ei näy loppua niin kauan kun väestö kehitysmaissa paisuu. Ja on tällaisia ohimeneviksi oletettuja kriisejä, kuten nyt tämä koronakriisi.

Vuonna 1936 eurooppalaisen tieteen kriisi enteili sotaa. Kun kriisit syvenevät, alkaa esiintyä periaatteellista erimielisyyyttä, joka helposti eskaloituu väkivaltaisiksi konflikteiksi. Tämä on tärkeää pitää näköpiirissä myös nyt.

Kun euroalueen maat perustivat ”väliaikaisen vakausvälineen” tilalle pysyvän, ei käynyt, niin kuin Alexander Stubb vakuutti ja toivoi, eli kriisi ei ratkennut vaan se siirtyi. Jokaisen olisi pitänyt tuolloin ymmärtää, että euromaiden ”pysyvä vakausväline” tarkoitti myös rahoituskriisin muuttumista pysyväksi, aivan niin kuin väliaikainen vakausväline on muuttunut pysyväksi myös herra Tappuraisen kädessä puistonpenkillä.

Ajankohtaiset puheet Euroopan jälleenrakentamisesta etelän maiden yhteisvastuullisella hätärahoituksella ovat sekä eurooppalaisten oikeuskäsitysten että Suomen perustuslain vastaisia. En ainakaan minä hyväksy pahiten kriisiytyneiden Etelä-Euroopan maiden onkimista kuiville loputtomalla muiden maiden budjetista kiskotuilla avustuksilla tai takauksilla.

Veikko Huuska osoitti jokin aika sitten blogissaan todennäköisen syyn siihen, miksi Saksa ja Ranska ovat auliisti tarjoamassa valtion apua Italian, Kreikan, Portugalin ja monen muun oliiviöljymaan pelastamiseen. Kas: lainoja noille maille ovat sadoin miljardein jaelleet ranskalaiset ja saksalaiset pankit. Suomalaisilla pankeilla tällaisia saatavia ei ole, ei ainakaan samassa mitassa.

Kun Suomi päätti liittyä kansanäänestyksellä 1994 Euroopan unioniin ja myöhemmin pääministeri Lipposen ilmoituksella euroalueeseen, olin varma, että kyseinen yhteenliittymä ei voisi toimia sen enempää poliittisesti kuin taloudellisestikaan. Euroalue koostuu maista, joiden taloudellinen, kulttuurinen, teollinen, tuotannollinen ja väestörakenne ovat täysin erilaisia.

Internationalismiin, paneurooppalaisuuteen ja globaaliin väestöjen, pääomien ja tavaravirtojen vellontaan perustuva maailma ei kerta kaikkiaan toimi, vaan se on osoittanut oman tuhoisuutensa nyt myös biologisessa merkityksessä. Sen takaajiksi ovat valitettavasti menneet kapitalistien lisäksi myös vasemmiston jälkimarxilaiset ja sosiaalidemokraattiset poliitikot omalla universalististen ihanteiden syleilyllään. Tuloksena on ollut loputonta riippuvuutta, epävapautta, kansallisen itsemäärämisoikeuden menetystä ja taloudellisen liikkumatilan ahtautta.

EU:n ja sen euroalueen loivat toisesta maailmansodasta traumatisoituneet poliitikot välttääkseen kriisejä. Kun narun pää on nyt tullut vetäjien käteen, on toteutunut tragedia: sen olemus on, että kohtalon välttely toteuttaa itsensä. Kriisien pakoileminen on tuonut kriisit lähemmäksi, eikä valuvikoja voida korjata, vaan ne täytyy kumota.

Olen sittemmin esittänyt neljä tietä, joita pitkin Euroopan maat voivat palata vapauteen sekä saattaa taloutensa tervehtymisen tielle. Olen esittänyt ne edellä linkkaamassani kolumnissa. Paras niistä on hallitun paluun tie, joka tarkoittaa valtiollisen itsemääräämisoikeuden palauttamista, EU:n alasajoa takaisin pelkäksi vapaakauppaliitoksi ja yhteisvaluutasta luopumista. Tämä on itsenäisen politiikan tie ja samalla eurooppalaisten vapausihanteiden, tieteellisen sivistyksen ja arvostamamme omakulttuurisuuden pelastus.

Myös kansallisvaltioiden on luonnollisesti ratkaistava omat ongelmansa. Mutta niitä ei pidä tuottaa lisää. Suomen ei pidä missään tapauksessa mennä rahoittamaan Etelä-Euroopan maita, vaan tarvittaessa on lähdettävä koko Euroopan unionista. Verottamisen oikeutus perustuu siihen, että veroina kannetut varat päätyvät niiden maksajien omaksi hyväksi, vuotavalla sangolla, mutta kuitenkin.

Tätä periaatetta ei voida rikkoa ilman, että rikkojat menettävät legitimiteettinsä eli oikeusperustuksensa. Perustuslakimme kirjoittamaton sääntö on, että valtion kaiken toiminnan on tuettava sen omia kansalaisia eikä avustettava vieraita. Muussa tapauksessa kansallisvaltioita ei ole.

Britit tekivät aivan oikein erotessaan Euroopan unionista, joka ei ole enää pitkään aikaan ollut sellainen, joksi se aiottiin. Samoin Donald Trump on oikeassa korostaessaan kansallista itsemääräämisoikeutta ylikansallista vallankäyttöä ja internationalismia vastaan.

Toinen toisensa perään toistuvat kriisit ovat osoittaneet, kuinka epäonnistunut luomus globaali talous pitkine tavara- ja alihankintaketjuineen on. On osoittautunut, että internationalistinen kansainvälinen talous johtaa suureen riippuvuuteen ja epävapauteen, joka on filosofian vihollinen.

Alihankintaketjujen purkaminen, maasta toiseen virtaavan tavara- ja väestöliikehdinnän vähentäminen ja omavaraisuuden tavoittelu vaativat ajattelutavan muutosta kaikilta ihmisiltä. Olemme nyt tämän periaatteellisen muutoksen kynnyksellä. Olen varma, että Euroopan taloudellinen umpikuja ja ahdinkoa syventävä koronakriisi vaikuttavat syvällekäyvästi siihen, millaisia linjauksia jatkossa tehdään.

Matkustelu ja huvitteluliberalismi tulevat kokemaan kolauksen. Velkaantuneet länsimaat huomaavat, että ne eivät olekaan mitään kehittyneitä teollisuusmaita, joiden pitää mukamas auttaa muita omaksi velakseen. Tehdyt tilannearviot tunnustetaan vihdoinkin vääriksi, kehitysmaiden paapominen lopetetaan, ja opitaan näkemään oma tulevaisuutemme kehitysmaana, jos kurssia ei käännetä.

Länsimaat joutuvat lopettamaan myös typerän ilmastopoliittisen anekauppansa, jonka tuloksena ympäristotehokasta teollisuuttamme siirtyy koko ajan ilmastopoliittisina vapaamatkustajina esiintyviin kehitysmaihin. Kansainvälisyyteen pakottaminen opitaan näkemään epäarvona ja kansallinen etu itseisarvona.

Koronakriisistä toipumisen ensimmäiset killingit pitää säästää kehitysavusta ja ilmastopoliittisesti tehottomasta vihervasemmistolaisesta rahan roiskimisesta. On pakotettava kehitysmaat parantamaan itse teollisuutensa ympäristösuhdetta, ja länsimaiden on erottava Pariisin epäoikeudenmukaisesta ilmastosopimuksesta, jossa Kiinalle annettiin oikeus jatkaa hiilidioksidipäästöjään vuoteen 2030 asti. Tämän edun maa on näköjään päättänyt käyttää täysimääräisesti hyväkseen.

Kun Kiina lisäksi tuottaa suuren määrän maailmaa uhkaavia viruksia (lintuinfluenssa, Sars jne.), on väärin pitää yllä tiiviitä yhteyksiä kaukoitään päin, jossa syödään lepakoita ja kaikenlaisia matokeittoja ja joista voi siirtyä mitä tahansa mutageenejä ihmisiin. Länsimaiset elämäntavat ja tottumukset on palautettava kunniaan ja elettävä ihmisiksi eikä rakastettava kaiken maailman rätei ja lumpui, tai muuten täälläkin vallitsee ennen pitkää Khaoottinen Laki ja saatamme Kualla Lumpuissa.

Tottelemisen vaarat

Ihminen on mestarillinen sopeutuja. Hyvän adaptiivisuutensa ansiosta ihminen on pärjännyt evoluutiossa erinomaisesti.

Mutta ihmisen sopeutumis- ja mukautumiskyvyssä piilevät myös vaaransa. Frankfurtin koulukunnan filosofeista erityisesti Erich Fromm ja Theodor W. Adorno arvostelivat jo ennen toista maailmansotaa (ja sen jälkeen) ihmisten alttiutta auktoriteeteille. He luonnostelivat niin sanotun autoritaarisen persoonallisuustyypin pääpiirteitä kirjoituksissaan.

Monia massailmiöitä, kuten fasismia, kommunismia ja kansanjoukkojen yleistä johdettavuutta onkin voitu selittää ihmisten kyvyllä tai pyrkimyksellä sopeutua, mukautua ja miellyttää. Sopeutumis- ja mukautumiskyky on ihmisille itselleen vaarallinen etenkin silloin, kun he ovat muitta mutkitta sopeutuneet vaikeisiin oloihin esimerkiksi keskitysleireillä, sosialismissa tai joissakin muissa kommuuneissa.

Koko ongelma ei ole kuitenkaan vain vastaanottajien päädyssä. Autoritaarinen yhteiskunta edellyttää autoritaarisen johtajuuden.


Valtamedia rakentaa Marinille puuttuvaa auktoriteettia

COVID-19-kriisin keskellä ihmisten tottelevaisuus punnitaan ja heidän kuuliaisuutensa auktoriteeteille pullahtaa väkisinkin esiin. Suomalaisten tottelevaisuus on liikuttavaa.

Niinpä tässäkin ihanuudessa piilevät vaaransa. Huomaatte kai, kuinka valtamedia kiittää pääministeri Sanna Marinia ”loistavasta johtajuudesta”, ”mallikkaasta kriisin hoidosta” ja ”selkeästä viestinnästä”, jopa poseeraamisesta muotilehti Voguessa.

Valtamedia petaa istuvalle pääministerille auktoriteetin asemaa, vaikka hän ei tee oikeastaan muuta kuin lukee asiantuntijavallan sanelemia välttämättömiä päätöksiä ja toistelee niitä opetellusti kuin hyvässä ja selkeässä koulunäytelmässä.

Myös minä näkisin tänä kesänä mielelläni auringon koronan muuallakin kuin pääministerin hymyilevillä kasvoilla, mikäli näiltä koronaviruksen rajoitustoimilta pystyisi.

En tosin pyri esiintymään potilaiden lääkärinä, sillä olen pelkkä filosofian ja valtiotieteiden lääkäri, enkä sen vuoksi puhu koronaslangia vaan keskityn yhteiskunnan parantamiseen.

Myös muiden kannattaisi koronadiskurssin sijasta jatkaa elämäänsä ja lopettaa asiantuntijavallan matkiminen siitä huolimatta, että ”tartuttavuuslukeman”, ”tautihuipun” ja tuon hullunkurisen ”laumaimmuniteetin” käsitteet näyttävät kaapanneen puheenaiheet ja olevan nyt kaikkien huulilla.

Luulen, että eristystoimet ja kansalaisten tottelevaisuus ovat menneet niin syvälle ihmisten ihon alle, että myös kausiflunssia on sairastettu tavallista vähemmän, joten suurta syytä huoleen ei pitäisi olla.

Olen tosin sitä mieltä, että hallituksen pohtima koulunkäynnin aloittaminen kahdeksi viikoksi olisi perin ajattelematonta ja turhaa. Mutta muutoin rajoitustoimia täytyy vähitellen purkaa ja luottaa siihen, että kansalaiset osaavat jo rajoittaa itseään ilman viranomaisvallan pakkotoimia.

On siirryttävä kaikkien kansalaisten pidättämisestä ja vangitsemisesta riskiryhmien eristämiseen; tosin millekään laukalle ei ole syytä lähteä. On tämä korona sellainen vitsaus, josta ei pidä vitsailla. Tai muuten tulee vitsasta.


Hallituskriisi tb?

Sen totean kyllä, että valtamedia on kohdellut Sanna Marinia ja koko hallitusta silkkihansikkain ja leiponut hänestä suurta liideriä ja auktoriteettia, mikä noudattelee politiikan medioitumisen kaavaa. Jos auktoriteettia alun perin puuttuikin, sitä on tarjolla nyt: ”yhteiskuntavastuunsa” (eli puolueellisuutensa ja kritiikittömyytensä) tunnustavan lehdistön tuella. Mikä ilo vihervasemmistolaiselle hallitukselle!

Mikäli tämä on totta, pääministerin pitäisi olla pian entinen.

Kaikki ei ole kuitenkaan mennyt ihan ongelmattomasti, kuten saatoitte havaita viime perjantain Iltalehdestä. Jos väitteet Marinin avopuolison osallisuudesta yritystukien jakamiseen ovat totta ja Marin on kiistänyt tämän kaiken julkisuudessa, Marin saattaa olla antanut eduskunnalle väärää tietoa, ja hänestä voi tulla nopeasti entinen pääministeri.

Asiaa syventää, ettei Marin antanut eduskunnalle tilaisuutta kysyä asiasta, vaan karanteenissa olostaan johtuen hänen kannakseen kansanedustuslaitokselle jäi Twitterissä kaikelle kansalle esitetty viesti.

Kehnoa on sekin, ettei hallitus ole (ainakaan minun tietääkseni) pystynyt jakamaan kansalaisille yhtään suusuojainta oman ”avautumisella ja sulkeutumisella” jojoilevan spekulointinsa tueksi, vaikka kuonokoppia on ollut tunnetusti tarjolla sopimattomia puhuneille.

Valtamedia on ollut orkestroimassa demareille kannatuskasvua olemalla esittämättä keskeisiä kysymyksiä, jotka koskevat esimerkiksi suojavarusteiden viipymistä.

Myös kysymys lähes 200 miljoonan euron koronatukiaisista mitä oudoksuttavimmille yrityksille ja yhteisöille olisi savikiekkona ilmassa, mutta toimittajista juuri kukaan ei tähtää siihen. Ilmeisesti siksi, että yritystuet ovat korruptiivisen politiikanteon ytimessä, johon kukaan ei uskalla puuttua, iltapäivälehtien kirjoittelua lukuunottamatta. Käsittelin koko järjestelmän tehottomuutta jo vaalikirjassani Kuinka Suomi korjataan? (2019, luku 2.2.).


Lomabussi-ilmiö kriisien keskellä

Sosiaalipsykologiasta tunnetaan lomabussi-ilmiö, jonka mukaisesti ihmiset etelänmatkalla luovuttavat kaiken valtansa ja itsemääräämisoikeutensa matkanjohtajalle ja seuraavat häntä kuin lauhkeat lapset.

Tämä ilmiö ei saa jäädä Suomessa pysyväksi. Suomi on jälleen potkaistava käyntiin, tottelevaisuuden ja kuuliaisuuden pitää väistyä jatkuvien rajoitustoimien tieltä, kriittisyyden on kasvettava esiin, ja hihat on käärittävä jälleenrakennustyötä varten.

Nimittäin monta asiaa on hoitamatta. Maailma on siirtynyt pysyvien kriisien tilaan: on julkisen talouden rahoitus- ja velkakriisi, on euron kriisi, on EU:n liittovaltiopolitiikan ja kansallisen itsemäärämisoikeuden ristivetoon perustuva kriisi, on pakolaiskriisi ja on kaiken tämän päällä vielä muut kriisit hetkeksi näkyvistä peittävä koronakriisi, joka tosin lienee vain ohimenevä mutta syventää kaikkia muita kriisejä.

Vaikka vallan kulmahammas pilkistääkin esiin valtaapitävien tahoilla koronakriisin mahdollistamien poikkeustoimien kautta, on syytä palata hoitamaan näitä muita paljon jatkuvampia kriisejä mielellään heti tai niin pian kuin mahdollista.

Sen vuoksi kansalaisten ei tule tuudittautua pysyvän tottelemisen vikasietotilaan, sillä kulkuneuvomme ei ole etelänlomabussi, jonka autoemäntänä toimii Sanna Marin.

Turvapaikkapoliittinen kuolemalla huijaus? – Lavasteet kuin Shakespearen tragediassa

Muistatte kai Romeon ja Julian, tuon Shakespearen tragedian, jossa Julia lavastaa kuolemansa päästäkseen eroon kurjista sukulaisistaan ja sitä kautta Romeon luokse. Tietokatkoksen vuoksi Romeo kuitenkin luulee Julian kuolemaa todeksi ja surmaa itsensä murheissaan.

Hieman samanlainen tragedia on nyt toistumassa pakolaispolitiikassa. Turun Sanomat ja muutamaa minuuttia sen jälkeen myös Yleisradio kertoivat, että Suomelle ihmisoikeustuomion aiheuttanut surma olikin ehkä huijaus ja että irakilaismiehen epäillään olevan yhä elossa.

Tapahtumat juontavat juurensa yli kahden vuoden taakse, jolloin ”Aliksi” sanottu irakilaismies määrättiin turvapaikkahakemuksen tutkimisen jälkeen Suomesta käännytettäväksi, ja hän päätti palata vapaaehtoisesti Irakiin.

Hetkistä tämän jälkeen Yleisradio lähetti perään toimittajansa Jessica Stolzmannin ja Eero Mäntymaan, jotka raportoivat Alin kuolleeksi lähes välittömästi tämän Bagdadiin saapumisen jälkeen.

Vauhti oudoksutti minua, ja epäilin kirjoituksessani helmikuussa 2018, miten kummassa ketään nobodya voitaisiin löytää salamannopeasti kiikaritähtäimeen 6,7 miljoonan asukkaan kaupungissa etenkään, kun tavoitteena ei ollut mikään julkisuus. Mutta ”laukaukset vain kajahtivat” Bagdadissa kuin kelpo dekkarissa.

Yle liitti tarinaan sittemmin kokonaisen juttusarjan. Ylen julkaisema narratiivi oli ilmeisen uskottava, sillä olihan Yle aloittanut tarinan jo elokuussa 2017 haastattelemalla Alia erääseen toiseen juttuun, jossa valiteltiin pakkopalautettavien kovaa kohtaloa.

Valtiollisen Yleisradion totuus on ollut ilmeisesti vaikuttamassa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Suomelle antamaan tuomioon, kuten myös Alin sukulaisen esittämät kuolintodistukset, joiden aitoutta epäillään. Ylen eräässä jutussa myös kerrottiin palautettavien mahdollisesti tulevan vielä takaisinkin Suomeen, mikä saattaa nyt toteutua, jos kuolleena pidetty löytyy elossa.

Myöhemmässä uutisoinnissaan Yle kuvailee turvapaikkahuijausta ”ennennäkemättömäksi”. Tosiasiassa kyseessä oli ullatus, joita on nähty lähes kaikkien turvapaikkapolitiikkaa koskevien ratkaisujen kohdalla tavan takaa, onpa kyse sitten sosiaaliturvan väärinkäyttöä koskevista tapauksista tai turvapaikanhakijoiden tekemistä seksuaalirikoksista.

Kiinnostavaa asiassa on Suomen viranomaisten toiminta. Sisäministeri Maria Ohisalo (vihr.) julisti EIT:n päätöksestä kuultuaan, ettei Suomesta palauteta enää ketään kuolemanvaaraan (kirjoitin aiheesta täällä). EIT:n langettama tuomio oli pohjana laajalle poliittiselle linjaukselle, jonka vuoksi palautukset Irakiin keskeytettiin. Poliittisen vihervasemmiston etäispäätteet yliopistoissa ja yhteiskunnassa sormettivat voivotuksia nettiin, ja apurahakapinalliset saivat moraaliposeeravalle vieraskoreudelleen kaikupohjaa.

Ohisalon kannanotto herätti myös paljon paheksuntaa, sillä viranomaiset eivät olleet tuominneet turvapaikanhakijoiden Suomessa tekemiä rikoksia alkaen Otanmäen surmasta ja päätyen Hämeenlinnassa tämän vuoden alkupuolella tapahtuneeseen rikokseen läheskään yhtä kuuluvasti vaan katselivat asioita välinpitämättömästi läpi sormien. Myös valtamedialla on ollut koko ajan sormensa pelissä.

Viranomaiset ja korkeat tuomioistuimet eivät useinkaan tutki asioita vaan lukevat vain niistä kirjoitettuja papereita. Niin ehkä on käynyt myös EIT:ssä sen langettaessa Suomelle poliittisen tuomion Suomen tekemästä turvapaikkapäätöksestä. Turvapaikkapolitiikka ja sen normatiiviset jatkot tuomioistuimissa ovat muodostuneet virtuaalipirskeiksi, joiden perusta on pitkälti fiktiivinen.

Mikäli surmatuksi luultu löytyy nyt elossa, niin kuin hyvään saippuasarjaan kuuluu, on tuomio kumottava mutta siihen perustuvat Ohisalon kannanotot pidettävä esillä ja voimassa. Näin kaikki voivat huomata, kuinka leväperäistä sisäministerin toiminta on. Myös Ylen ja muun valtamedian ilo oikeassa olemisestaan saattaa osoittautua ennenaikaiseksi.

Perussuomalaisena katson, että Suomen viranomaisten ensisijainen tehtävä olisi huolehtia Suomen kansalaisten turvallisuudesta kaikkialla eikä vieraiden maiden kansalaisten turvallisuudesta heidän kotimaissaan.

Suomi ei ylipäänsä voi olla vastuussa muiden maiden turvallisuustilanteesta eikä vieraiden maiden kansalaisten kuolemanvaaraan joutumisesta kaukaisissa maissa, joiden kanssa maallamme ei ole konfliktia.

Tilanne sisäministeriössä ei saa mennä niin mädäksi, että viranomaisia aletaan viilata linssiin kuolemalla huijaten. EIT ei saa toimia Shakespearen tai hänen haamukirjoittajansa tavoin (hänellä itselläänhän oli mahdollisesti valtamedian tapainen avustaja kulissien takana). Tuloksena ei saa olla elvistelyä, jonka mukaisesti EIT suoltaa päätöksiä kuin hedelmäpelistä ja Ohisalo saatuaan paperin laittaa sen eteenpäin tyyliin: kirjeen ”milloin saat vain sen, käynnistäthän Alfa Romeon”.


Aiheesta aiemmin:

Ylen puolueellista pakolaisjournalismia
Valemedia hautasi viikon jymyuutisen – Täytti sivunsa vasta- ja peitejutuilla
Pitäisikö Suomen erota Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta?

Business Finland – Korruptiivisen Suomen kuva ja kukkanen

Manus manum lavat – käsi kättä pesee. Tulipa sopivaan saumaan. Nykyisin, kun käsien peseminen on suositeltavaa, on julkisia hallintotehtäviä hoitamaan perustettu yhtiö Business Finland ilmeisestikin töhrinyt kätensä mämmiin ja pyrkinyt pesemään handynsä kuin Pontius Pilatus: syyttömänä, viattomana ja vailla vastuuta.

On jo sinänsä väärin (ja eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen mukaan myös perustuslain vastaista), että julkisia tehtäviä on siirretty yhtiölle. Asiasta kirjoitti muiden muassa Helsingin Sanomat.

Laki on edellisen hallituksen ajoilta, ja vastuuseen kurvien vetelemisestä suoriksi voisi saattaa entisen pääministeri Juha Sipilän (kesk.) ja ministeri Mika Lintilän (kesk.). – Annettiinko eduskunnalle väärää tietoa moista korruptiojärjestelmää luotaessa?

Menettely on taaskin kovasti kepulainen. Mieleen tulee Kehittyvien maakuntien Suomi ry, jonka tarkoitus oli professori Esko Riepulan ja tutkija Petri Koikkalaisen mukaan luoda systemaattinen korruptiojärjestelmä Suomeen (ks. Riepulan ja Koikkalaisen teosta Näin valta ostetaan).

Ja sitten tulevat nämä yrityksen harjoittamat rahoituskiemurat. Pääministeri Marin tuossa tviittasi ihan vasta äsken saaneensa tietoonsa, että Business Finlandin rahoja on virrannut kymmenin tuhansin myös pääministerin avomiehen työpaikalle ilman, että tämä olisi osallistunut yhtiön operatiiviseen toimintaan tai avustuksen hakemiseen.

Tarvitseeko osallistua, kun hakemuksen voi kuiskata korvaan lakanoiden välissä? Hakemattomuus osoittaa vain korruptiivisen suhteen vaikuttavuutta. Pääministerin puolustelu kuulostaa samalta kuin Anneli Jäätteenmäen ”puhun niin totta kuin osaan”. Ja myös seurausten tulisi olla samanlaiset.

Entä sitten sadantuhannen avustukset jollekin huutokauppahuoneelle? Ilta-Sanomat listasi luettelon kaikista niistä firmoista ja yhdistyksistä, jotka ovat saaneet Business Finlandilta yli sadan tonnin avustuksen. Listalla on mittaa kuin elokuvan lopputeksteillä.

Tällaisten avustusten suurin ongelma on rahanjaon kriteerittömyys ja huonot tai monitulkintaiset arviointiperusteet. Myöntöperusteetkin ovat usein hämärät ja määrittelemättömät: yleensä mielipiteidenvaraiset, ideologiset ja poliittiset. Ystävänkauppaa tehdään, ja sosiaalista pääomaa vaihdetaan vastalahjaksi.

Ovat siis kuin osuuskaupan vaalit, joissa edustajistoihin valittiin taas huomattava määrä eturivin poliittisia vallankäyttäjiä, ministereitä ja kansanedustajia. Näin he voivat tehdä S-osuusliikkeen mieleisiä ratkaisuja poliittisessa hallinnossa ja nauttia osuusliikkeen vastalahjaksi antamista alennuksista, hotellieduista ja kokouspalkkioista hyvien päätösten vastalahjaksi.

Huikea korruption muoto sekin, ja kaikki tämä ihan avoimesti silmiemme edessä sekä ”kansanvaltaisien vaalien” lavasteissa, mikä tietenkin hälventää korruption leimaa. Demokratian, varsinkin sosiaalidemokratian tunnelma on valtava, ja jääviyssäädökset, jotka kaikkien pitäisi tuntea, eivät paina mitään.

Tiedoksi kaikille voin sanoa, että tällaista on myös tieteen rahoitus. Myös tieteissä rahoitusta myönnetään esimerkiksi Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvostosta lähinnä poliittisesti suunnatuille hankkeille, joiden päälinjat määrää – yllätys, yllätys – valtioneuvosto (Suomen oloissa neuvostovaltio). Ei siis ihme, miksi noin 60 miljoonan vuosittain jaossa olevaa verorahaa päätyy nyt vihervasemmistolaisen totuuden tilkitsemiseen, kuten taloudellisesti kestämättömien ilmastopoliittisten päätösten pönkittämiseen (käsittelin asiaa täällä).

Perussuomalaisena olen sitä mieltä, että elinkelvottomien yritysten ja muutoin tarpeettomien yhdistysten tukeminen Suomen valtionbudjetista pitäisi lopettaa tai leikata murto-osaansa. Siinä on todella savottaa, sillä julkisen talouden tuki kaiken maailman maailmanparannusyhdistyksille on miljardiluokkaa. Tulkoot toimeen talkootyöllä.

Suomi on sosiaalisen korruption luvattu maa, ja siksi kansainvälisillä korruptiontutkijoillla on ollut vaikeuksia sitä huomata. He laskevat vain euroja ja senttejä mutta eivät tunnista korruptiota, joka perustuu sosiaalisen pääoman ja kirkkain silmin jaetun julkisen rahoituksen väliseen vispilänkauppaan. Kauppatavarana ja vaihdon välineinä toimivat ”sosiaalinen luottamus”, mediassa ”yhteiskuntavastuu” ja muutoin virkanimitykset.

Tällaisissa kriisioloissa ja häiriötiloissa on se hyvä puoli, että niiden kautta byrokratian julkisivuihin syntyy murtumia, ja viranomaisten korruptiivinen toiminta paljastuu. Niin kuin myös siinä surullisen kuuluisassa kuonokoppakaupassa.

Käsidesiä nyt.

Koko Suomi sairastaa

Jörn Donner kirjoitti aikoinaan teoksen nimeltä Terveenä sairaalassa. Koronakriisin keskellä koko Suomi puolestaan näyttää sairastavan terveenä.

Ihmiset viruvat ja potevat sairastamisen kaltaisissa oloissa, vaikka terveinä valtaosin ovatkin. Pysytellään kotosalla, hoidetaan etähommia kuin sairaslomalla, ei matkustella ja niin edelleen.

Herää kysymys, onko tällaisessa terveenä sairastamisessa mitään järkeä. Ehkä olisi syytä siirtyä kaikkien kansalaisten ja yhteiskunnan toimintojen rajoittamisesta pelkästään niin sanottujen riskiryhmien eristämiseen.

Yleisiä rajoitustoimia ei tulisi nähdäkseni jatkaa enää toukokuun puolivälin jälkeen. Siitä ei ole kerrassaan mitään hyötyä, sillä ihmiset ovat jo nyt sisäistäneet diskreetin käyttäytymiskoodin.

Poikkeusoloja ei ole syytä jatkaa valtaväestöä koskien, sillä haitat muodostuvat hyötyjä suuremmiksi. Valtiollisia rajoitustoimia ei tarvita, sillä ihmiset osaavat jo itsekin kontrolloida toimintaansa ja vältellä virusta.

Tilanne on samanlainen kuin pakkoruotsin kohdalla. Pakkoruotsista pääsee eroon, kun opiskelee ruotsia vapaaehtoisesti. Julkisen vallan kurinpitoakaan ei tarvita, kun jokaisella on oikeus rajoittaa omaa liikkumistaan niin paljon kuin haluaa, ihan vapaaehtoisesti.

Suomalaisten rakkaus rajoitustoimiin heijastelee kansamme autoritaarisuutta ja kuuliaisuutta. Turvallisuudestaan voi kuitenkin huolehtia oman itsemäärämisoikeutensa pohjalta, eikä siihen tarvita valtiovallan rajoitustoimia. Pysyköön sisällä, ken pysyy.

Koronakriisi opettaa jotakin myös terveyshallinnostamme. Terveys- ja turvallisuusviranomaiset (pääasiassa Huoltovarmuuskeskus) onnistuivat sössimään kuonokoppakaupan tavalla, joka osoitti, että tähänkin asiaan liittyi jonkinlaista korruptiota. Koronaan hoivakodeissa kuolleet puolestaan lipsahtivat pois THL:n tilastoista. Jos kyseessä oli tilastonikkarointi, se herättää epäilyksen, että terveysviranomaiset salailevat asioita osoittaakseen rajoitustoimien ja terveydenhuollon tehokkuutta.

Riittävästi ei ole selvitetty sitäkään Ylen raportoimaa tosiasiaa, miksi somalinkielisillä helsinkiläisillä on väestösekvenssiin suhteutettuna yhdeksänkertainen määrä koronatartuntoja muihin helsinkiläisiin verrattuna. Onko kyseessä kieliongelma, ymmärtämisongelma, kulttuurisesta erilaisuudesta, sopeutumattomuudesta, alttiudesta, heikosta resistenssistä vai mistä johtuva ongelma?

Terveydenhuolto ei ole turhanpäiten sairaala- ja terveyskeskuskomedioiden lähde. Vahvasti normatiivisella toimialalla esiintyy helposti monenlaista vallankäyttöä ja puhdistustoimintaa.

Kun väärinkäytöksiä esiintyy niinkin yksinkertaisessa asiassa kuin virustartuntojen hillitsemisessä ja hoitamisessa, miten suuria moraalisia ongelmia koituisikaan jossakin vakavampia dilemmoja koskevassa yhteydessä, kuten eutanasiassa? Asia on merkityksellinen, sillä eutanasiaa koskevaa lakihanketta on oltu tuomassa eduskuntaan jo pitkään (aiheesta täällä).

Jälleen näyttö siitä, että julkista valtaa ei ole vain kunnioitettava vaan myös pelättävä.

Kenttäpostia viruspolitiikan vainioilta

Kriisit, sodat ja yhteisiksi mielletyt viholliset tuppaavat nostamaan istuvien hallitusten kannatusta. Valtapitävät ovat aloittaneet myös sotia ihan vain yhdistääkseen kansakuntaa tai nostaakseen omaa suosiotaan.

COVID-19 tuli siis kuin lahjana Suomen hallitukselle, jonka kannatus oli vaipunut valliriutan alle. Valtavirtamedia iloitsee nyt, että SDP:n kannatus on noussut poikkeustilan aikana ja lähestynyt Perussuomalaisten ykkössijaa sekä joidenkin tiedustelujen mukaan on ylittänytkin sen.

SDP:ssä ei silti kannata pukeutua Ferrarin vaatteisiin. Kyse on vahvistusharhasta: syntyy mielikuva, että hallitus hoitaa asioita hyvin laittaessaan toimeen välttämättömiä ja opposition jo pitkään vaatimia toimia.

Niinpä lehdistönkään ei pitäisi kaataa kiitoksiaan Marinin laariin, vaikka puolueellisuudessaan se tietenkin niin tekee. Median paijaaman pääministerin ”selväsanaisuus” ja ”vakuuttava esiintyminen” eivät ole mitään sellaista, millä ratkaistaisiin yhtään mitään.

Flunssakriisi on hallituksen onnenkantamoinen myös siksi, että samastamisharhan kautta hallitus saa anteeksi aivan kaiken. Ajatuskulku on: taloutemme romahtaminen ei ole miltään osin hallitusohjelman syytä, vaan ”tilanne vain on niin vaikea”.

Ja kansa ryntää tueksi. Näin peittyy tosiasia, että hallituksen kurja velkaannuttamispolitiikka on jo aiemmin johtanut siihen, ettei taloudellista joustovaraa kriisin kohtaamiseksi ollut yhtään.

Demarien kannatuskasvu johtuu median hallitukselle kriisin aikana antamasta huomiosta: valtamedian ja hallituksen yhteisestä ilmatilanvalvonnasta.


Liikkumisrajoitusten toivottomuus

SDP:n kannatusnoususta päätellen demarien tyypilliset äänestäjät tykkäävät poikkeustilasta ja rajoitustoimista. Se ei ole ihme, sillä rajoitukset kuuluvat reaalisosialismiin, kuten autoilijoiden ja omakotiasujien kurittaminenkin.

Me perussuomalaiset näemme kansalaisten rajoittamisen pelkästään välttämättömänä pahana. Meistä suuri osa on sydämeltään yksilönvapauden ja kansanvallan kannattajia.

”Jotain” täytyy tietysti tehdä (vähän niin kuin bailattaessa sadetanssia), mutta epäilen esimerkiksi Uudenmaan rajaratsioiden järkevyyttä. Virushan ei kysy rajan yli liikkuessaan matkan tarkoitusta. Tauti kulkee kulkutaudille tyypillisesti yhtä hyvin työmatkaliikenteen, kotiin palaajien kuin ”välttämättömien rajanylitystenkin” kyydissä.

Kun virus on tavoittanut alueelliset keskukset, se leviää niistä pitkin kyliä ja kaupunkeja. Uudenmaan sulkeminen jarruttaa vain vähän.

Paljonko? Kenties parisen viikkoa, ja tilanne Tampereella, Turussa, Jyväskylässä ja Oulussa on jo nyt samanlainen kuin se hetki sitten oli pääkaupunkiseudulla.

Paniikkijarrutuksella voi olla merkitystä teho-osastojen kapasiteetin kannalta ja hoitokysynnän jakamiseksi pitemmälle aikajänteelle, mutta vaikutus lienee lopulta marginaalinen.

Jos Suomen valtionrajat olisi suljettu pikaisesti ja Perussuomalaisten vaatimusten mukaisesti, olisi Uudenmaan eristäminen voitu välttää.


Muuttuuko turvapaikkapolitiikka?

Viruksen leviämisen estäminen tai matkailijoiden motiivien kysyminen ei tunnu nyt olevan ainakaan tuota paljon parjattua rasismia. Hullunkurista meneillään olevassa tilanteessa on, että kun vallassa oli oikeistohallitus, rajoja ei saatu millään soukemmalle pakolaiskriisin aikana. Ei, vaikka myös se aiheutti valtiontalouteen 1,5 miljardin euron loven välittöminä kustannuksina, lopulta paljon enemmän.

Nyt kun maata hallitsee vihervasemmistolainen hallitus, rajat saatiin vihdoin kiinni, ainakin näennäisesti. Tämän täytyy olla magiaa: kuin taikamatolla lentäisi. – Ja niin se onkin. Vihreä sisäministeri Maria Ohisalo ei ole pyörtänyt ainakaan julkisesti puheitaan turvapaikkahakemusten vastaanoton jatkamisesta kriisin aikana.

Hallituksen 17.3.2020 järjestämässä tiedotustilaisuudessa, jossa kerrottiin suomalaisten ihmisten rajoittamiseen tähtäävistä toimista, Ohisalo totesi, että poikkeustila ei koske turvapaikanhakua ja että turvapaikanhakijat voivat edelleen esittää turvapaikkahakemuksia, jotka tutkitaan. Tämä merkitsee, että hakija voi oleskella maassa prosessin ja mahdollisen valituksen käsittelyn ajan.

Sivumennen sanoen Ruotsin maahanmuuttajalähiöissä taudin leviäminen on lähtenyt lentoon – median aprikoimista syistä. Herää kysymys, onko ongelmana sittenkään viranomaisten huono tiedottaminen taudin vaaroista tai suojautumisen tärkeydestä, vai olisiko ongelma informaation vastaanottajien päädyssä.

Selityksinähän voivat olla ahtauden ja asuinkurjuuden lisäksi myös välinpitämättömyys tai kulttuuri. Somalitaustaisen lääkärin mukaan somalikulttuuriin kuuluu sairastuneen luona vieraileminen. – Kaunis ele ehkä, mutta ei välttämättä yhteiselon parhaaksi.


Talouden elvytys vaikeaa kuin potilaiden elvytys

Muutoin olen sitä mieltä, että Ruotsin alun perin valitsema strategia viruksen nujertamiseksi saattaa olla pitkällä tähtäimellä oikea. Tämä saattaa kuulostaa kyyniseltä ottaen huomioon kuolleisuusluvut ja ruotsalaisten tekemät käänteet.

Tilanne on kuitenkin seuraava: tautia ei saada taantumaan muutoin kuin rokottamalla tai siten, että väestö saa niin sanotun laumaimmuniteetin, joka saapuu sairastamalla. Rokotteen kehittely voi kestää vuosia, eikä lopputulos ole taattu. Noin 60–80 prosentin sairastuvuus ja sitä kautta saatu immuniteetti johtaisivat tartuttamislukemien laskuun ja viruksen vetäytymiseen.

Minkään maan talous ei kestä kriisin pitkittymistä. Kansalaisten hermotkaan eivät kestä. Jo nyt Suomen valtiontaloudelle on syntymässä yli 10 miljardin alijäämä, eikä maataloustieteilijä Päivi Nergin (kd.) ehdolla olo VVM:n kansliapäälliköksi ainakaan asiaa paranna.

Taudin taloudellisista tuhoista tulee shokeeraavia. Yritysten kuolemat johtavat kurjuuteen ja dramaattisiin seurauksiin. Syrjäytyminen ja itsemurhatilastot synkistyvät. Oheisvaikutukset saattavat kaataa hautaan toisen mokoman ihmisiä varsinaisen taudin lisäksi.

Myös hyvinvointiyhteiskunnan perusta repeää. Tehohoitopaikkoja voidaan joutua lopettamaan jo siksi. Italiassahan kuollaan laajalti juuri sen vuoksi, että valtiontalouden huono tila on rapauttanut terveydenhuoltojärjestelmän. Laumaimmuniteetin tavoittelulla on kiire.

Kyseessä on aito dilemma, jossa haetaan tasapainotilaa yhteiskunnan toiminnan ja suojautumisen välillä. Myöskään elvytys ei enää auta. Lelurahan pumppaaminen valtiontalouksiin voi käynnistää inflaation. Se vaanii myös toista kautta. Aluksi hintoja lasketaan kulutusvolyymin kasvattamiseksi, mutta hetken kuluttua hinnat lähtevät nousuun, sillä kauppa ja teollisuus haluavat liikevoitot edes siitä vähäisestä peruskysynnästä, joka välttämättä jää.

Tuotantokoneisto hiipuu. Talous supistuu. Italian ja Espanjan kaltaiset valtiontaloudet kaatuvat ja eroavat euroalueesta, mahdollisesti koko EU:sta, ja EU romahtaa. Erimielisyyksien kärjistyessä voivat alkaa unionin hajoamissodat, joissa kuolee miljoonia ihmisiä.

Kansat ovat kaduilla. Vain ilmasto kiittää, kun huvitteluliberaalien ja city-vihreiden suosima lentomatkailu ja massaturismi vähenevät. – Todennäköistä? Ehkä ei, mutta mahdollista kylläkin. Valtiot, valtioliitot ja hallitsijat ovat ennenkin kaatuneet kulkutauteihin.

Sitä turning pointia, jossa torjuntatoimet kääntyvät kokonaisvaikutuksiltaan kielteisiksi, tuskin osaa laskea kukaan. Parametreja on liikaa, samoin kerrannaisvaikutuksia ja niiden kerrannaisvaikutuksia. On toimittava sokkona ja arvausten varaisesti – myös sillä poliittisella riskillä, ettei kiitoksia tulevaisuudessa jaella.

Varmaa on, että äärimmäiset suojelutoimet saavuttavat jossakin vaiheessa kriittisen pisteen, jossa tavoitettava rajahyöty muuttuu negatiiviseksi. Rajoitukset täytyy purkaa hyvissä ajoin sitä ennen.

Jos rokotteen ja hoitojen kehittely kestää ennusteissa mainitut 1,5–2 vuotta, väestön on johdonmukaisinta ottaa tauti vastaan venytetylle jaksolle pitkitettynä aikana ja aalto kerrallaan – tietenkin riskiryhmiä suojellen, muttei koko väestöä toisistaan eristäen. Vaikka Ruotsi vetääkin kansalaisvapauksia kiinni, rajoituksia jouduttaneen poistamaan Suomessa ja kaikkialla muuallakin, jotta laumaimmuniteetti saataisiin aikaan hallitusti.


Valtamedia tiedostaa ”yhteiskuntavastuunsa”
  
Sairastaminen todennäköisesti leviää ja jatkuu. Poliittiseen diskurssiin ponnahtanut laumaimmuniteetin käsite on sartrelainen siinä missä myös jonon tai pahoinvoinnin (la nausée) käsite. Ne viittaavat massakulttuuriin, ahdistukseen ja väestöjen hallintaan samoin kuin naturalismille ominainen sanankäyttö yleensäkin. Puheet laumoista tai lajeista karmivat joidenkin selkäpiitä vain siksi: he eivät ymmärrä keskustelun liittymistä naturalistiseen viitekehykseen, joka sinänsä on juuri niin vulgaari ja brutaali kuin luonto yleensäkin on.

Väestöjen hallintaan on tässä sodassa paneutunut jälleen myös valtamedia. Näemme päivä päivältä enemmän juttuja, joilla tähdätään viranomaisten tavoittelemiin käyttäytymisvaikutuksiin.

Nyt jos koskaan on kriittinen journalismi pannassa, jopa kaulapannassa. Muutamat kansanedustajat ovat jo oma-aloitteisesti ilmoittaneet luopuvansa kärkevistä keskusteluista tai vihaiseksi sanotusta puheesta – tunnustaen epäsuorasti antautuneensa niihin aiemmin. Huvittavaa kyllä.

”Faktajournalismi” näyttää olevan nyt sitä, että julkaistaan tilastoja ja hallituksen tiedonantoja kuin Pohjois-Koreassa, jossa on lupa julkaista ainoastaan jälkimmäisiä ja jossa muutoinkin vallitsee täydellinen sananvapaus mutta ei vapautta sanomisen jälkeen.

”Yhteiskuntavastuustaan” valtavirtamedia pyrkii huolehtimaan myös kriisiaikoina omaksi edukseen, mainostaessaan itseään luotettavan ja todenperäisen tiedon jakelijana. Siis kaikki irti koronasta. Kuinka helppoa nyt onkaan poseerata faktatiedon jakelijana, kuten Helsingin Sanomien päätoimittaja Kaius Niemi lehden juttujen loppukaneeteissa, esimerkiksi täällä.

Tosiasiahan on, että nykyisessä kertomustaloudessa faktapohjaisuus on menettänyt lähes kokonaan merkityksensä, kun jutut koostuvat yksittäistapausten laajennuksista valtaviksi yleistyksiksi, ja kertomukset alkavat kaduilta, kuten Kaurismäen elokuvissa. Henkilökohtaisen aineksen hallitessa maisemaa on todeksi tai epätodeksi osoittaminen joutunut väistymään, ja kyse on aina vain tulkinnoista.

Valtavirtamedian journalismi on jo pitkään koostunut lähes kokonaan postmodernien toimittajien omista analyyseista ja näkökulmista, jotka peittävät lehtien sivut, ja tosiasiatiedot on pantu ”kainalojuttuihin” tai ”faktanurkkiin”. Biologisperäisen fakta-aineksen ponnahtamista otsikoihin voi pitää nyt median yrityksenä todistella omaa luotettavuuttaan.

Se käy kätevästi, sillä koronakriisin hallinta ei sisällä ideologisia kiistoja vaan vaatii pelkkää pragmatiikkaa. Median on siis vaivatonta luoda itsestään luotettavaa kuvaa, sillä välitettävänä on lääke- ja biotieteiden pohjustamaa melko kiistatonta informaatiota – toisin kuin monitulkintaisemmissa kysymyksissä, kuten ilmastopolitiikassa. Tähän voisi nostaa foucaultlaiset väitteet biovallan olemuksesta, mutta jostakin syystä asia ei näytä kiinnostavan toimittajia nyt lainkaan.

Moraalista positiota voi parannella menemällä hallitusvallan tueksi, niin kuin valtavirtamedia on aina Suomessa tehnyt, paitsi jos vallassa olisi Perussuomalainen puolue ja sen neuvot hallitukselle.

Taudin leviämistä ja kulkua raportoiva uutisointi on luonteeltaan lähinnä datan eikä tiedon jakelua. Se on tilastotulosten toistamista lehdissä. Mittarimadot laskevat kuolleita ja tilastonikkarit tartuntoja. Prognoosiprofessorit laativat ennusteita. Ja toimittajat laittavat nämä kaikki lehtiin. On olevinaan ”faktajournalismia”.

Mutta oikeasti kyseinen toiminta ei ole journalismia. Se on vanhanaikaista reportterina toimimista: tapahtuneiden toistamista. Tietokaan ei ole koskaan pelkkien tilastojen välittämistä. Se olisi juuri tuota dataa. Filosofisesti katsoen tietoa datasta tulee vasta, kun se saa merkityksen ja tulkinnan ihmisen tajunnassa. Ja juuri tästähän alkavat poliittiset kiistat, ja yhteiskuntaa koskeva tieto paljastuu subjektiiviseksi.

Tiedon suhteellisuus ja persoonallisuus, sen merkitykset ja erilaiset tulkinnat, eivät ole mitään ”valemedian” oletetusti harjoittamaa pseudojournalismia. Erilaiset näkemykset siitä, mitä datan pohjalta pitäisi tehdä, kertovat vain tiedon mielipiteidenvaraisuudesta.

Väite valtamediasta oikean tiedon jakelijana (sen toistaessa tilastoja), on siis pelkkä kupla. Lopulta kaikki palautuu kysymykseksi tilastotietojen merkityksestä, mikä puolestaan on sangen poliittinen asia.

Ja politiikkahan on mielipiteitä. Erilaisten mielipiteiden esiintyminen yhteiskunnassa taas ei ole valetta. Niiden tukahduttaminen ja kertomatta jättäminen, sensuroiminen ja valikoiva journalismi kyllä valheellisuutta on.


Elämän tarkoitusta etsitään koronakriisin taisteluhaudoista

Valtavirtamedian tapa orkestroida julkisuutta ja kansansuosiota näkyy, paitsi suitsutuksissa Sanna Marinille, myös median tavassa luoda julkisuuspääomaa sen suosimille tieteilijöille. Kun valtakunnanfilosofi Pekka Himasen mikrofoni suljettiin, Ilta-Sanomat päätyi petaamaan julkisuutta Frank Martelalle, joka lehden mukaan kertoo elämän tarkoituksen yhdessä lauseessa – asia, jota on kuulemma kyselty häneltä baareissa.

Ei siitä nytkään yhdellä lauseella selvitty, mikä paljastaa erään zen-viisauden. Myös jokaisen Twitterin käyttäjän pitäisi tietää, että maailma ei mahdu yhteen lauseeseen, sillä ensimmäistä väitettä pitää aina hieman täsmentää ja niin edelleen loppumattomiin.

Minäpä kerron, mitä itse ajattelen näistä tarkoituskysymyksistä. Elämällä sinänsä ei ole muuta tarkoitusta kuin pitää itseään yllä. Se on orgaanisen elämän tarkoitus, myös viruksen. Tarkoituksesta puhuttaessa haetaankin yleensä merkitystä. Ihmiset haluavat elämälleen merkityksen. Se taas voi olla vain henkilökohtainen.

Aristoteles, joka ajatteli lähes kaikkea ensimmäisenä, vastasi että merkityksen antaa onnellisuuden (eudaimonia) tavoittelu, jossa auttaa sofrosyne (kohtuullisuuden periaate). – Aika laajakantoisia kattokäsitteitä, joiden alle sopii mitä vain. Älkää kuitenkaan luottako liikaa tuohon antiikkiseen Stoteleen Ariin ja olkaa kohtuullisia myös Martelan kanssa kapakassa, mikäli niihin jälleen jonakin päivänä pääsette.

Merkitys löytyy nimittäin persoonallisista mielekkyyden kokemuksista. Esimerkiksi Martelan kohdalla se voisi olla hyvän virkaistuimen saaminen ahterinsa alle. Ja onhan noita Martelan firman toimistokalusteita ministerien ja heidän avustajakaaderinsakin käytössä (tämä ei ole product placementia vaan aitoa tunnustusta kotimaiselle tuotannolle).


Eikö nyt ole aikaa?

Ainakaan viruksen elämällä ei ole havaittu olevan sen enempää tarkoitusta kuin merkitystäkään, ellei tarkoituksena pidetä tuota pyrkimystä pitää itseään yllä. Puhe on väistämättä metaforallista, ja tällaiset luonnossa havaittavat ilmiöt johtavat usein tieteenfilosofiseen pohdintaan luonnossa mahdollisesti vallitsevasta tarkoitushakuisuudesta tai päämääräsuuntautuneisuudesta, teleologisuudesta ja funktionaalisuudesta.

Aina asiallisten iltapäivälehtitietojen mukaan muutamat etevät tiedemiehet ovat luonnehtineet virusta tässä suhteessa ”pirulliseksi”.

Median, tieteen ja politiikan vispilänkaupasta puolestaan kerron lisää loppusuoralla olevassa laajassa mediatutkimuksessani, jonka ilmestyminen nyt viivästyy viruskriisin vuoksi. Mitään kun ei voi julkaista ainakaan yleisötilaisuuksissa juuri nyt, kokoontumisrajoitusten aikana. Tutkimuksessani en tosin puhu poikkeusoloista mitään vaan paneudun siihen, millaista median julkisuudensäätely yleensä on.

Arvasinkin kyllä, että kevääksi aiotun julkaisemisen kynnyksellä Kolera-altaasta nousisi periskooppi, joka veisi kaiken huomion. Kamerat kääntyisivät sinne, niin kuin nyt kävi, tosin hieman yllättävämmällä tavalla. Nyt on turha puhua yhtään mitään mistään muusta kuin SARS-CoV2-viruksesta, COVID-19-taudista ja tietenkin rajoituksista.

Pääministerin ja Helsingin Sanomien mukaan ”nyt ei ole aika” perata edes hallitusohjelmaa uudestaan, vaikka syytä olisikin, ja paljon. Oikeammin lause kuuluisi: nyt ei ole aikaa.

Totuus lienee, että aikaa on nyt yhtä paljon kuin aina ennenkin. Jälleenrakentamisen varat on otettava ja säästöt tehtävä ”maailman kunnianhimoisimmaksi” aiotusta ilmastopolitiikasta ja kehitysavusta.


Poikkeusoloista ei saa tulla uusi väliaikainen autovero

Myös minua toki kiinnostaa, milloin rajoituksia aletaan purkaa. Arvelisin, että THL:n tietäjät kalkyloivat jonkin ajankohdan, jolloin teho-osastojen puskurivara riittää, ja tauti otetaan vastaan hallittuina aaltoina. Näin päästään tuohon välttämättömään pahaan, eli laumaimmuniteetin luomiseen.

Minä en muuten kärsi näistä poikkeusoloista lainkaan, kunhan eivät laittaisi ulkonaliikkumiskieltoa voimaan kesäksi. Ravintolat olisi voinut sulkea vaikka heti. Kaupungilla on paljon rauhallisempaa, eikä ole ravintolahäiriöitä taloyhtiöissä.

Ihmiset käyttäytyvät kaduilla ja kaupoissa diskreetisti. Kaikinpuolinen pelko ja kunnioitus vallitsevat. On ”turvallinen tila” kaikkialla.

Ihmiset välttelevät toisiaan ja hymyilevät toisilleen vaivaantuneesti. Ovat kuin kohteliaat kiinalaiset konfliktien pelossa. Ei ole kaduille sylkijöitä, ja noudatetaan hygieniaa. Olisivatpa aina poikkeusolot! Vain virusvaara vainoaa, mutta hypokondriaansa voi hallita jokainen omista säätimistään.

Palaan vielä Uudenmaan sulkemiseen. Pidän sitä jo nyt tehottomana viruksen levitessä maakuntakeskuksista monikärkisen kranaattimallin mukaisesti.

Uudenmaan sulkeminen vain opettaa kansalaisille kahtia jakautuneen Suomen kartan. Se piirtää ihmisten mind mapiin hyvinvointiyhteiskunnan rajan ja istuttaa sen kansalaisten alitajuntaan mentalistien tavoin.

Hyvinvoivan Suomen sisällä tosin voidaan nyt pahoin. Sitä, mitä tämä kaikki kertoo globalisaation, internationalismin ja esimerkiksi paneurooppalaisuuden kelvottomuudesta, käsittelin jo täällä.

Perussuomalaisena toivon, että poikkeusolot puretaan kokonaisuudessaan ja mahdollisimman pian. Jo nyt on esiintynyt halua käyttää koronakriisiä esimerkiksi käteisen rahan poistamiseen. Se merkitsisi julkisen rahan lopettamista ja kaiken rahavarallisuuden pidättämistä yksityisten pankkien tilijärjestelmiin sekä hallintaan, taloudellisen toiminnan pankkiehtoisuutta ja omaisuudensuojan romuttamista, eikä niin pidä missään tapauksessa tehdä (aiheesta täällä ja täällä).

Yksityisyydensuojaa romuttavat myös kansalaisten mobiiliseuranta ja ihmisten telefoneihin mahdollisesti pakkoasennettavat matkapuhelinsovellukset, joilla jäljitettäisiin ihmisten kanssakäymistä, tapailua ja tartuntojen reittejä. – Ei näin. Yksityisyydensuoja ja omaisuudensuoja eivät ole vain pragmaattisia vaan periaatteellisia.


Viimeisellä rannalla

Tilanne sinänsä pursuaa ironiaa, joka irvistää hajoavan yhteiskuntarakenteen raoista. Koronakriisi on kuin Hollywood-leffojen painajaisista tai science fiction -kirjallisuuden dystopioista. Monille se on kuitenkin kuolemanvakava paikka, jonka psykologiset traumat ulottuvat vuosien päähän.

Mitä tehdä viimeisellä rannalla? Kevät ja kesä eivät ole aivan pilalla niin kauan kun aurinko paistaa ja paidan voi ottaa pois meren tai järven kimmellyksessä.

Toimikaamme aristoteelisen rationaliteetin ja kultaisen keskitien mukaan järkevästi. Taudin kulku ja sen seuraukset ovat hyvin demokraattisia ja riippuvat kansalaisten joukkokäyttäytymisestä.

Poliitikot voivat viilata lakeja ja viranomaiset jaella ohjeita sekä purkaa varmuusvarastoja. Kaikki valta lopputulosten suhteen kuuluu tässäkin asiassa lopulta kansalle.

COVID-19 on vain biouhkien torjuntaharjoitus – Mitä kriisinhallinta on?

Kulkiessani tänään Helsingin autioituneilla kaduilla saatoin todeta, että suomalaiset ovat varmaakin maailman kuuliaisinta ja tottelevaisinta kansaa. Ihmisten valtaenemmistö on noudattanut poikkeustilan ja valmiuslain määräyksiä jo ennen kuin niitä on ehditty saattaa voimaan. Noudatamme viranomaisohjeita itse itseämme käskien, mikä viittaa epäilykseen, että jokaisessa meissä piilee viranomainen.

Kriisien hallintaa ajatellen tämä on ihan hyväkin juttu. Poliitikkojen vaikutusvalta loppuu nimittäin lyhyeen. Poliitikot voivat muokata lakeja ja viranomaiset valvoa niiden noudattamista. Terveydenhuolto voi antaa ohjeita ja hoitaa potilaita. Suuria joukkoja koskevien koettelemusten keskellä suurin osa kaikesta vastuusta, vallasta ja mahdollisesta syyllisyydestä lankeaa kuitenkin kansanjoukoille.

Kansanjoukoissa puolestaan vastuu jakautuu ja katoaa. Siksi väitän, että tärkein vastuu SARS-CoV2-viruksen hallintaan saamisesta kuuluu yksilöille, sinulle ja minulle. Tässä valossa ”me ollaan lääkäreitä kaikki, kun oikein silmin katsotaan, me ollaan lääkäreitä kaikki”.

Toiseksi väitän, että koronaviruksen aiheuttama kriisi – niin monitahoinen kuin se onkin – on ensisijaisesti harjoitus, jossa punnitaan kansalaisten kyky hallita omaa egoismiaan ja toisaalta halu osoittaa toisiaan kohtaan solidaarisuutta, eli harjoittaa altruismia.

Pelissä punnitaan ihmisten kyky yhteistyöhön ja halu puhaltaa yhteen hiileen. Suomalaisten kesken se on ollut perinteisesti korkea, ja nyt se yhä uudelleen punnitaan.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että viruksen leviämisen hillitsemiseksi ja ilmiön haltuun saamiseksi on yleisterveiden ja hyväkuntoisten ihmisten tingittävä mukavuuksistaan ja hyvinvoinnistaan, jotta vaarassa olevien ihmisryhmien henkiä voidaan pelastaa.

Pienillä teoilla ja luopumisilla voidaan saada aikaan suuria myönteisiä vaikutuksia. Ja kääntäen: kenenkään ei nyt pitäisi harkita käyttäytymistään vain henkilökohtaisen tartuntariskinsä kannalta, vaan yksilöiden pitäisi ajatella yhteiskunnallisesti, tai muutoin omaan selviytymiskykyynsä luottajat voivat olla vastuussa toisten ihmisten kuolemasta.

Itse arvelen, että sosiaalinen pääomamme riittää toisistamme huolehtimiseen. Myönteistä näyttöä siitä on saatu jo nyt.


Biologisten uhkien alkusoittoa

Myönteisesti ajatellen korona-pandemia on hyvä harjoitus myös vaarallisemman viruksen varalta. Korona ei ole sentään mikään ebola, joka tappaa verenvuotokuumeeseen nopeassa tahdissa noin kaksi kolmasosaa sairastuneista.

Uhka on kuitenkin todellinen. Kuten näistä vuoden 2018 loppupuolen uutisista voitte lukea, esimerkiksi Ruotsin terveysviranomaiset ovat kaikessa hiljaisuudessa valmistautuneet ebolan puhkeamiseen Afrikasta saapuneen maahanmuuton vuoksi.

Gatestone-instituutin tutkija Soeren Kern paljasti jo pari vuotta sitten saksalaisen Robert Koch -insitituutin tutkimuksiin viitaten, miten helposti ja nopeasti tappavat tartuntataudit leviävät laittomasti maahantulleiden mukana. Maltalla, Italiassa ja Saksassa B-hepatiitti- ja tuhkarokkotartunnat ovat lisääntyneet 300 prosenttia, ja malaria- ja syfilis-tapauksissa kasvua on 200 prosenttia. Ympäri Eurooppaa on tuntematonta alkuperää olevien sairauksien esiintymistiheys kasvanut 14 prosentista 26 prosenttiin vuodesta 2015 lähtien.

Väestöjen laajasta liikkuvuudesta, esteettömästä rajojen ylittämisestä ja massaturismista johtuvat riskit ovat olleet hirvittäviä, mutta ne ovat olleet (vastoin mediassa annettua kuvaa) koko ajan tiedossa. Kyse ei ole siitä, puhkeaako jokin uusi epidemia, vaan siitä, milloin se puhkeaa, totesi Skånen yliopistollisen sairaalan toiminnanjohtaja Maria Josephson.

Kuten sanottua, viranomaisten vaikutusvalta ja voimavarat ovat vähäiset biologisten uhkien edessä. Loppu jää poliitikoille, jotka voivat säätää lakeja. Mediassa ja politiikassa nähty pulina ilmaisee pahimmillaan vain vaikeutta reagoida nopeasti järjellisellä tavalla. Ensin täytyy säätää tai kiertää hieman lakeja, jotta rationaalinen toiminta tulisi mahdolliseksi.


Mitä kriisinhallinta on?

Miten sitten tätä nyt käsillä olevaa kriisiä pitäisi hoitaa? Väitän, että pahimpaan skenaarioon verrattuna nyt meneillään kriisi jää pieneksi ja koettelee lähinnä enemmistöjen mukavuudenhalua tuottaen lievää kärsimystä. Riskiryhmille kyseessä on vaaran paikka. Heitä omilla käyttäytymismuutoksillamme suojelkaamme. Vastuu on viime kädessä sinun ja minun, ei viranomaisten tai poliitikkojen.

Kriisinhallinta ei ole sitä, että oppositio antaa täyden tukensa tai blanco-valtuutuksensa hallitukselle. Kriisinhallinta ei ole myöskään sitä, että kiitetään hallitusta ”erinomaisista päätöksistä”, jotka ovat välttämättömiä ja jotka jokaisen pitää ymmärtää tehdä. Kriisinhallinta on sitä, että kaikki aiotut asiat – niin välikysymykset kuin kuulemisetkin – viedään läpi siitä huolimatta, että on poikkeustila ja kriisi päällä.

Kriisinhallinta ei ole sitäkään, että poikkeusoloihin ja valmiuslakiin vedoten puututaan ihmisten oikeuksiin ja vapauksiin enemmän kuin on tarpeen. Kriisinhallinta on sitä, että tilanteista selvitään ilman turhia pakkotoimia.

Nyt jos koskaan on varottava aiheuttamasta poikkeusoloilla suurempaa tuhoa kuin tauti itse. Siksi suosittelen kaikille etenkin oman kulutuskäyttäytymisensä jatkamista mahdollisimman samalla tavalla kuin aiemminkin, tietyt varotoimet muistaen. Kaatuneita tässä sodassa ikävä kyllä tulee muitakin kuin konkurssin partaalla hoippuvia yrityksiä.

Eräänä ratkaisuna näen yritysten toiminnan jäädyttämisen, keskeyttämisen ja velvoitteiden siirtämisen tulevaisuuteen. Tuotantokoneistomme ja infrastruktuurimme on onneksi tämänkin kriisin jälkeen ehjä, joten vaikutukset liittyvät vain imaginääriseen rahatalouteen. Osakeromahduksista huolestuneita eläkekassoja ja muitakin helpottaa Herakleitoksen viisaus, jonka mukaan ”tie ylös ja tie alas ovat yksi ja sama”.

Yrittäkäämme kaikesta huolimatta myös nauttia keväästä, vaikka kaikki kiva onkin kielletty. Ehkä ulkoisten huvitusten kiinni meno ohjaa etsimään onnea paljon paremmista asioista.

Korona on joukkotiedotuksen henkinen AIDS

Joulu ja juhannus tulivat koronaviruksen mukana Suomeen yhtä aikaa, sillä julkiset tilat ovat kuin neutronipommin jäljiltä – ainakin täällä pääkaupunkiseudulla. Ihmiset käyttäytyvät diskreetisti. Nyt on mukavaa käydä vaikkapa uimahallissa, kun voi pulikoida peilityynessä vedessä ilman, että vastaan tulisi ketään, paitsi joku verkkainen sunnuntaiuimari kaukaisella viereisellä radalla. Ratikoissa ei ole ruuhkaa. Kanariansaarille pääsee parin sadan euron äkkilähdöillä ainakin niiden kyydissä, jotka vielä matkoja järjestävät.

Koronavirukseen reagoimisessa on joukkohysterian makua. Sosiaalipsykologiassa usein viitattu massapanikoimisen esimerkkitapaus on H. G. Wellsin romaaniin Maailmojen sota (1898) tehty radiokuunnelma, jonka ohjaajana ja kertojana oli Orson Welles ja joka esitettiin CBS:n radioverkon kautta vuonna 1938. Lähetyksen uskottavuutta lisäsi se, että suurin osa ohjelmasta koostui uutistiedotteista, mikä sai monet uskomaan, että marsilaiset olivat todella hyökänneet maahan. Otollisen maaperän kuunnelmalle muodosti esitysajankohta halloween, jolloin monien antennit olivat herkässä tilassa, ja lähetys laittoikin yhteiskunnan hetkellisesti sekaisin.

Koronasta puhuminen alkaa olla samanlaista. Tapaus osoittaa median suurta valtaa joukkoilmiöiden luomisessa. Nykyisen efektiteollisuuden aikakaudella ihmiset lienevät niin tottuneita dramaattisiin TV-performansseihin, että suurikaan mullistus – esimerkiksi ydinsodan alkaminen – tuskin aiheuttaisi ihmisten arkirutiineihin muutosta. Yleistä hälytysmerkkiä luultaisiin vahingoksi, ja viranomaiskehotusta hakeutua väestösuojiin pidettäisiin valtamedian tuottamana parodiahorisontin ylityksenä tai vaihtoehtomedian aikaansaannoksena.

Vähäeleiseen ja näkymättömään virukseen sen sijaan näyttää liittyvän sen verran arkirealismia, että tauti riittää pelottamaan ihmisiä sairastumisen konkretialla. Ehkä biologisista uhista ei ole vielä puhuttu tarpeeksi, siis kyllästymiseen asti.


Joukkohysterian piirteitä

Joukkohysteriaan liittyy yleensä myös joukkosuggestio, joka voi perustua myös itsesuggestioon. Siitä on kyse viimeistään silloin, kun luulosairaita alkaa hakeutua hoitoon. Tätäkin on jo nähty. Itsesuggestiollla, hypokondrialla ja korostuneella introspektiolla tuotettuun paranoidiaan täytyy pian saada lumelääkitystä, ennen kuin massakäyttäytymisen yhteiskunnalliset vahingot ylittävät pelkästä sairastamisesta koituvat haitat.

Yksi joukkosuggeroitumisen muoto ilmenee hamstrauksena. Joukkosuggestiolle on tyypillistä jäljittely, joka nojaa vahvistusharhaan: kun yksi hamstraa, niin kaikki hamstraavat, ettei jäisi ilman sitten, kun tonnikala kaupoista loppuu. Tällä toimintamallilla marketit tietenkin myös tyhjenevät, ja maailmanloppu lähenee. On hyvä olla bunkkerissa, niin elintarviketoimituksetkaan eivät jatku, kun kysyntää ei enää ole.

Vastoin yleistä käsitystä ei koronaviruksen puhkeaminen epidemiaksi tai pandemiaksi ole mikään yllätys. Päinvastoin: se on looginen lopputulos ylirajaisesta massaturismista. Siten se olisi ollut myös helposti ennustettavissa ja ehkä hillittävissäkin, kuten totesin jo täällä.

Ihmisten irrationaalinen käytös muistuttaa 1980-luvun hiv-paniikista, joka levisi hysteriaksi, vaikka viruksen heikko tarttuvuus tiedettiin aika pian, ja tauti levisi lähinnä seksuaalisessa kanssakäymisessä. COVID-19 puolestaan leviää helposti, joten paniikkiin voi olla syytäkin. Influenssa ei kuitenkaan vain tapa, vaan useimpia se vahvistaa, kun sairastuneet saavat immuniteetin. No, oli hiv-paniikista jotain hyötyäkin; se kun ohjasi ihmisiä ajattelemaan muutakin kuin pelkkää seksiä.

Kartesiolaisen rationalismin ”on syytä epäillä” -argumentti jättää aina tilaa varautuneisuudelle.

Kaasunaamarit ovat taas katukuvassa, saippuaa jaetaan kuin keskitysleireillä, ja ovelimmat korjaavat viruksesta myös rikoshyödyn.


Malliesimerkki mediajulkisuuden viestintädekadenssista

Viittasin jo otsikossani siihen, että virukseen suhtautuminen on pitkälti median luoma ilmiö. Biologisesta viruksesta on tullut meemin kaltainen kulttuuri-ilmiö, joka leviää viraalisesti: ihan oikean viruksen tavoin.

Viruksesta puhuminen vinksahtaa helposti myös sivuraiteelle. Aivan niin kuin ylilääkäri Kaikkonen kertoo puhelintunnillaan mielellään velipoikansa Angliasta, voidaan puhe kääntää koronasta Coronaan. (Sivumennen sanottuna perheessämme olivat 1960- ja 1970-luvulla molemmat, joista Toyota Corona oli ylivoimaisen luotettava ja luja auto, ja faija ajoi sillä uudesta asti yli satatuhatta kilometriä, ennen kuin möi sen.)

Viruksesta puhuminen on nyt sosiaalisen kanssakäymisen, osallistumisen ja oman olemassaolon todistelun muoto, jolla tavoitellaan yhteiskunnallisen tietoisuuden osoittamista, ilmaistaan moraalista vastuullisuutta ja tavoitellaan poliittista kannatusta.

Saksalainen filosofi Martin Heidegger käytti sillä tavoin vääristyneestä viestinnästä nimitystä das Gerede, joka voidaan vapaasti kääntää lörpöttelyksi tai ”epäpuheeksi”. Sen kaltaisella jutustelulla on tarkoitus ilmaista jotain muuta kuin asiasisältöjä. Myönteisessä muodossa se pitää yllä kontaktia tai ilmaisee omaa läsnäoloa. Mutta Gerede voi olla myös kielteistä: juoruilua, halpahintaista julkisuuden (die Publizität) kosiskelua ja pötypuhetta.

Koronasta puhumisesta on tullut samantyylistä. Sen kautta pyritään osoittamaan joukkoon kuulumista, samojen pelkojen ja uhkien alaisuuteen asettumista, massakulttuuriin sopeutumista ja sopeuttamista, oman eksistenssin häivyttämistä uhattuna olemisesta johtuvaan itsensä kieltämiseen ja tietysti ”vastuuta”, joka sisältää aina myös syyllisyyttä. Jos ei puhu viruksesta ja tunnusta pieksevänsä sitä kärpäslätkällä, ei voi olla hyvä ihminen.

Mediajulkisuudessa mikä tahansa asia voi kääntyä moraaliseksi poseeraukseksi. Tosiasiassa kyse on moralismista, joka tekee ihmisistä hiiriä. Parasta siis taaskin vain tyytyä keskiverto-olemiseen, sulkea ikkunat, käyttää kuonokoppaa ja noudattaa viranomaisten määräyksiä. Turha yksilösankaruus ja oma ajattelu pois, paitsi tietysti hallitukselta, jonka pitää antaa ”johtaa”.

Mediajulkisuuden tulosta on myös se, että sosiaalinen kommunikaatiokyky ja arvostus laskevat, jos ei ota kantaa virukseen kahviloissa. Ilmiö tunnetaan televisiosarja Dallasia koskevista tutkimuksista. Tylsämielistä, vellovaa, käsikirjoitukseltaan hoipertelevaa, juonenkäänteiltään joko täysin ennustettavaa tai mielivaltaista saippuasarja Dallasia katsottiin, sillä ilman käsitystä Sue Ellenin, Pamelan ja JR:n juonitteluista ei voinut osallistua keskusteluihin työpaikoilla, ja työyhteisön jäsenestä itsestään tuli pian persona non grata. Tämä osoittaa, miten mediavälitteisyys banalisoi.

Banalisoituminen uhkaa myös terveystiedotusta. Hyveellisyys on häikäisevää jopa irtopisteitä metsästäviltä poliitikoilta. Terveysviranomaiset ovat olleet hiljaisempia, koska heitä ei valita vaaleilla.

Yksi asiallisimpia medioita on ollut – ehkä yllättävästi – Tekniikan Maailma, joka teki viruksesta nopealla tahdilla 13.3.2020 erikoisliitteen. Tavallaan tulos on ymmärrettävä, sillä julkaisulla on epäpoliittinen ja rationalistinen historia.


Altruismi ja egoismi punnitaan

Liittyy asiaan toki moraalifilosofinenkin näkökulma, mutta se on kiinnostava vain ilmiötä ulkopuolelta tarkastellen. Kaikkihan tietävät, että ongelmallisessa tilanteessa itsessään ei ole kuin yksi moraalinen toimintamalli: välttää tautia ja avittaa muita ihmisiä, mikäli omat resurssit sallivat. Tämä viesti ei tule sen kummemmaksi, vaikka se sanottaisiin monta kertaa tai entistä kovemmalla äänellä.

Sen sijaan ilmiön ulkopuolelle asettuen siitä erottuu peli, joka on altruismin ja egoismin välinen. Egoismi voittanee, sillä ihminen on yksilörationaalinen olento, joka toimii omaksi edukseen ilman tarkoituksellista pahaa tahtoa.

Filosofian näkökulmasta ihminen ei olisi paha, vaikka hän olisi itsekäs, sillä pahuus edellyttää pahan tahdon tai tarkoitusperän. Pelkkä oman edun tavoittelu tai ongelmien välttely ei vielä merkitse, että ihminen olisi paha vain sillä perusteella, ettei hän ole muille hyvä, sillä hyvyys ja pahuus eivät ole kontradiktorisia vastakohtia vaan kontraarisia.

Kontradiktorisuus (poissulkevuus) tarkoittaisi, että jos ihminen ei osoita hyvyyttä, hän väistämättä on paha ja kääntäen. Kontraarisuus (rinnakkaisuus) taas merkitsee, että toisen asiapuolen puuttuminen ei vielä riitä tekemään toisesta välttämätöntä. Hyvyyden puuttuminen ei siis tee ihmisestä pahaa, sillä voimme ajatella niiden välille myös neutraaliuden tai sen, että molemmat esiintyvät rinnatusten ihmisessä. Ihminen tuleekin olleeksi aina sekä hyvä että paha, ja ne jotka luulevat olevansa vain hyviä, ovat yleensä pahimpia kaikista, sillä he eivät tunnista itsessään olevaa pahuutta eivätkä siten ymmärrä vastustaa omaa ahneuttaan ja egoistisuuttaan lainkaan.

Mikäli jaksoitte seurata tänne asti, onnittelen teitä kärsivällisyydestänne. Myös valtavirtapoliitikkojen halu osoittaa hyveellisyyttään on toki ihailtavaa, he kun pyrkivät nyt rakentamaan siltoja viruskriisin yli. Pelkään kuitenkin pahoin, että he tekevät, niin kuin Nikita Hruštšov aikoinaan totesi, eli rakentavat sillan myös sinne, missä ei ole jokea.

Tarkoitan vain, että ratkaisevassa asemassa ovat nyt yksilötoimijat eikä julkinen valta. Vakavasti puhuen: kenenkään ei nyt pitäisi harkita käyttäytymistään vain henkilökohtaisen tartuntariskin kannalta, vaan yksilöiden pitäisi ajatella yhteiskunnallisesti, tai muutoin omaan selviytymiskykyynsä luottajat voivat olla vastuussa toisten ihmisten kuolemasta.


Pitkän päälle et voi muuta kuin sairastaa ja tervehtyä

Koronaviruksen ajantasaisen levinnäisyyden voi tarkistaa tästä. Virus laantuu ajan myötä itsestään, eivätkä poliitikot voi parantaa maailmaa mitenkään. Jos 80 prosentin sairastuvuusennuste toteutuu, meidän yleisterveiden ei auta kuin kärsiä pari viikkoa influenssaa ja antaa valkosoluille syötävää. Sen jälkeen pääsee taas leffaan ja voi nauttia halvoista ulkomaanmatkoista.

Vaarassa olevia ryhmiä, kuten lapsia, vanhuksia ja sairaita on tuettava ja suojeltava, mutta siihenhän näyttää löytyvän kansalaisilta jo nyt vertaistukea. Ilahduttavaa onkin, että kansalaisista kaivautuu jälleen esiin talvisodan henki. Vaikka kriisitilanteissa syntyvät ihmissuhteet eivät olekaan tutkimusten mukaan pysyviä, ne voivat kuitenkin ohjata ihmisiä ennennäkemättömään solidaarisuuteen ainakin omien viiteryhmiensä sisällä ja läheisten kesken. Viranomaisilta puolestaan odotetaan lähinnä konkreettisia kotihoito-ohjeita ja tartunnan tunnistamista helpottavia tunnusmerkkejä.

Lääkärit kehittelevät aikanaan rokotteen, mihin voi mennä puolitoista vuotta. Koko yhteiskuntaa ei voida täksi ajaksi laittaa vikasietotilaan. Joukkoliikennettä harjoittavia firmoja, matkatoimistoja, teattereita ja tapahtumia voidaan toki laittaa pakastimeen ja työntekijöitä lomauttaa. Mutta kauppakeskuksia ja varuskuntia ei voida sulkea eikä koulunkäyntiä keskeyttää kuin määräajaksi.

Formula-ajot ja olympialaiset voidaan järjestää tyhjin katsomoin, pelkkinä TV-tapahtumina. Etätyöskentelyn käyttökelpoisuus punnitaan muuallakin kuin ammattikouluissa, kun kaikki saavat näyttöä lähiopetuksen supistamisesta.

Muutakin etua voi olla. Käsienpesuneurootikkojen pakkotoiminnoista voi olla lopultakin jotain hyötyä.

Koronaan suhtautumisesta tulee moraalitonta siinä vaiheessa, kun firmat alkavat rahastaa koronalla. Ongelmana on haittojen ja hyötyjen epätasainen jakautuminen, kun yhdet laittavat rahoiksi ja pulssinsa kadottaneet kaatuvat konkurssiin tai hautaan. Hyötynä on, että eläkekassat ja kyyniset perilliset voivat iloita, työmarkkinaosapuolet löytävät toisensa, ilmakehä kiittää ja ”älä osta mitään” -päivän järjestäjien mieli on hyvä.

Niin sanottu vihapuhe vaimenee, kun ihmiset löytävät yhteisen vihollisen. Ihmisissä saattaa olla myös patoutunutta yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden kokemisen tarvetta, joka näin pääsee purkautumaan.

Taudista me selviytynemme, mutta pahinta suomalaisten kannalta on, mitä tapahtuu muualla. Virus saattaa käynnistää hallitsemattoman väestövyöryn Suomeen esimerkiksi Venäjältä, jos ihmiset lähtevät paremman hoidon perään. Korona saattaa kaataa Italian, Kreikan, Espanjan ja Portugalin talouden. Siitä euro ja Euroopan unioni eivät selviä. On mielenkiintoista havaita ja todistaa, voisiko koko EU romahtaa kulkutautiin, niin kuin hallitsijat sortuivat aikoinaan ruttoon ja koleraan. Nihil sub sole novum.