Pitäisikö Suomen erota Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta?

Punavihreän heppatyttöhallituksen sisäministeri Maria Ohisalo riemuitsee Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätöksestä, jonka mukaan Suomi rikkoi ihmisoikeussopimusta palauttaessaan irakilaismiehen Bagdadiin. Yleisradio ja Helsingin Sanomat laativat tapauksesta epäkriittiset jutut, joissa ei käsitellä riittävästi palautuksen perusteita eikä asian tutkintaa.

Ohisalon mukaan ”[i]hmisiä ei saa enää koskaan palauttaa kuolemanvaaraan”, joten EIT:n ratkaisu avaa periaatteessa kaikille turvapaikanhakijoille portit Suomeen. – Miksi?

Siksi, että periaatteessa kuka tahansa ihminen voi olla ”kuolemanvaarassa” missä tahansa. Kuolemanvaaran todistelu vaatisi selvänäkijän kykyjä, joita tuskin löytyy sen enempää Maahanmuuttovirastosta kuin Suomen poliisista tai oikeuslaitoksestakaan.

EIT:n päätöstä voidaan pitää perusteettomana, sillä Suomi tai suomalaiset eivät ole eivätkä voi olla vastuussa muiden maiden kansalaisten elämästä eivätkä kuolemasta kaukaisissa maissa, joiden kanssa valtiollamme ei ole sotilaallista konfliktia. Muiden maiden kansalaisten suojelu heidän toisilleen aiheuttamilta uhilta ei kuulu Suomen valtion tehtäviin. Niihin sisältyy velvoite suojella Suomen kansalaisia Suomessa muualta tänne kohdistuvilta uhilta.

Niinpä Suomeen tulon tai oleskeluoikeuden perusteena ei voida käyttää sitä, että tulija kokee kuolemanuhkaa jossakin muualla. Mikäli tällainen ajatuskulku hyväksyttäisiin, se tarkoittaisi, että maahan laittomasti ilman matkustusasiakirjoja pyrkivien perusteeksi riittäisi heihin muilta tahoilta kohdistettu uhka. Näin suomalaiset joutuisivat nostamaan kätensä ja laskemaan aseensa vain siksi, että pyrkijää uhkaa jossakin muussa maassa jokin toinen taho.

Tuloksena olisi ketjureaktio, jonka tuloksena irakilaista uhkaavan toisen irakilaisen coltti osoittaisi suomalaisia viranomaisia kohti. Näin joutuisimme alistumaan ja ottamaan vastaan pakolaisia sekä turvapaikanhakijoita meihin suomalaisiin Irakista epäsuorasti kohdistetun uhkauksen vuoksi.

Mikäli tämä hyväksyttäisiin, hyväksyttäisiin samalla se, että Suomi on velvollinen ottamaan vastuuta Irakissa, Syyriassa tai jossakin muussa maassa vallitsevista konflikteista ja osallistumaan niiden seurauksiin, vaikka meillä ei ole mitään syytä niihin. Tällöin menisi pohja kansalliselta raja-, väestö- ja turvallisuuspolitiikalta, ja juuri siihen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätös ilmeisesti tähtää.


Mikä EIT on ja mitä sen jäsenyys merkitsee?

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut ovat sikäli vaarallisia, että niillä voidaan ylittää kansallinen lainsäädäntö. EIT ei ole osa Euroopan unionin rakenteita, mutta se toimii fyysisesti lähellä EU:n keskeisiä toimipaikkoja ja laadittiin Euroopan integraatiopolitiikan yhdeksi ideologiseksi osaksi.

EIT:ssä toimii myös sellaisten ihmisoikeuksien suurvaltojen kuin Venäjän ja Turkin lähettämiä tuomareita, jotka tekevät EU-maiden lainkäyttöä koskevia päätöksiä. Tämä oli yksi syy siihen, miksi Ison-Britannian entinen pääministeri David Cameron halusi irrottaa maansa EIT:stä vaihtoehtona brexitille.

Koska EIT:n ylirajainen lainkäyttö koettelee kansallista itsemääräämisoikeutta ja kansanvallan perusteita Euroopassa, olisi Suomen harkittava eroa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta. Tätä pohditaan EU:sta eroamisen yhtenä vaihtoehtona laajalti myös muissa EU-maissa. Pidänkin eroa EIT:stä täysin kannatettavana ja realistisena vaihtoehtona, ja niinpä esitän asialle hieman perusteluja.


Brexitin parempana vaihtoehtona oli ero EIT:stä, mutta sitä ei hyväksytty

Ison-Britannian pääministeri David Cameron esitti vuonna 2015 konservatiivien vaaliohjelmassa, että britit eroaisivat Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksesta palauttaen lainkäytön kokonaan omaan hallintaansa, mutta pysyisivät EU:n jäseninä. Hänen toinen hallituksensa aikoi kumota maan oman ihmisoikeuslain, minkä jälkeen EIT:n päätökset eivät enää olisi sitoneet Britannian korkeinta oikeutta. Lainmuutoksen jälkeen britit olisivat edelleenkin voineet vedota EIT:hen, mutta tuomioistuimella ei olisi ollut enää oikeutta vaatia muutoksia Britannian lakeihin.

Koska Cameron vastusti brexitiä, hän piti Euroopan integraation ongelmana nimenomaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuinta ja sen maailmanparannustoimintaa eikä Euroopan unionia, joka voisi toimia vapaakauppa-alueena ilman ideologista lähetystehtävää.

Samansuuntaisen näkökulman tarjosi ranskalaiseen laatulehti Le Figaroon kirjoittava Ranskan ylempien virkamiesten ryhmä Le Gruppe Plessis. Brexitin aikaisessa kirjoituksessaan ”Miksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen jättäminen on välttämätöntä demokratialle” ryhmä katsoi, että samalla kun Euroopan ihmisoikeussopimuksen soveltamisessa on noudatettu entistä enemmän ”vapaata tulkintaa”, jota kutsutaan ”evolutiiviseksi” (interprétation évolutive), siitä on tullut ”outo lintu” (un objet étrange), jolla on enää vähän tekemistä alkuperäisen tehtävänsä eli totalitarismien torjunnan ja perusoikeuksien kanssa. Ryhmä kirjoittaa, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätöksissä voi

”[…] tunnistaa jälkiä sellaisesta oikeuskäsityksestä, joka suosii ’edistyksellistä’ yhteiskuntanäkemystä: rajojen kieltoa, koko valtion käsitettä kohtaan tunnettua epäluuloa, syrjimättömyyden kulttia, rikollisen edun suosimista uhrin kustannuksella, yhteisen edun alistamista yksilön vaatimuksille […], moraalista libertarismia… [(…) reconnaît leur marque dans une jurisprudence qui privilégie une vision ‘progressiste’ de la société: refus des frontières, défiance vis-à-vis des Etats, culte de la non-discrimination, primat de l’intérêt du délinquant sur celui de la victime, de la revendication individuelle sur l’intérêt collectif, de la procédure sur la décision et l’action, libertarisme moral…].”

Näin ollen Euroopan ihmisoikeussopimus ja EIT:n toiminta muistuttavat poliittisia määräyksiä. Niillä asetutaan poliittisen vallan yläpuolelle ja rikotaan Montesquieun konspioimaa vallan kolmijako-oppia, jonka mukaan lainsäädäntövallan, toimeenpanovallan ja tuomiovallan pitää olla eri ihmisten käsissä niin, että valtaa rajoittaa aina jokin toinen valta. Ryhmä jatkaa, että

”[d]emokratiassa on lainsäätäjän, ei tuomarin saati ulkomaisen tuomarin, tehtävä määritellä yhteinen intressi. Euroopan ihmisoikeussopimus, joka on nyt tunkeutunut poliittisen legitimaation ytimeen, muodostaa näin ollen demokratian todellisen ongelman. [Dans une démocratie, c’est en effet au législateur, et non au juge, a fortiori à un juge étranger, qu’il appartient de définir l’intérêt collectif. La CEDH, qui fait désormais intrusion au cœur même de la légitimité politique, pose donc un véritable problème démocratique.]”

Euroopan ihmisoikeussopimuksesta on tullut keino kiertää lakia tai venyttää lain tulkintaa, ja siitä on tehty jonkinlainen uusi perustuslaki, josta oikeuskäytäntöjä johdellaan. Ryhmä lähestyy aihettaan useilla käytännön esimerkeillä ja luettelee, miten

”[…] Euroopan ihmisoikeussopimus on pakottanut Ranskan harkitsemaan uudelleen sotilaallisen liittoutumisen kieltämistä. Se edellytti myös asianajajan läsnäoloa poliisipidätyksissä alusta alkaen, mikä teki poliisin työn erityisen vaikeaksi ja vahvisti näin ollen, että menettelytapa oli tärkeämpi kuin poliisin tehokkuus. Yleissopimuksen artiklaa 8 (yksityis- ja perhe-elämän kunnioittaminen) käytetään massiivisena ja erittäin tehokkaana keinona laittomien ulkomaalaisten karkottamista koskevan politiikan ja perheiden yhdistämisen helpottamiseksi. [(…) la CEDH a imposé à la France de revenir sur l’interdiction des syndicats dans les armées. Elle a également imposé la présence d'un avocat dès le début de la garde à vue, compliquant singulièrement le travail de la police et confirmant ainsi qu’elle estimait la procédure plus importante que l’efficacité policière. L’article 8 de la convention EDH (respect de la vie privée et familiale) est utilisé comme une arme massive, et très efficace, contre la politique d’expulsion des étrangers en situation irrégulière et pour faciliter le regroupement familial.”

Merkittävimmät ongelmat ovat kuitenkin periaatteellisia, ja ne ulottuvat kansanvallan olemukseen ja poliittiseen järjestelmään. Koska EIT:n kokoonpanoon kuuluu tuomareita ristiin rastiin sen jäsenmaista, menevät oikeudenmukaisuuskäsitykset, laillisuusnäkemykset ja oikeuskäytännöt sekaisin, ja kollegiot antavat päätöksiä kuin hedelmäpelit. Pahinta on, että ratkaisut velvoittavat kansallisvaltioita yhtä tiukasti kuin valtioiden lait, viimekätisinä ratkaisuina jopa enemmän. Ryhmä ironisoi, että EIT:ssä

”azerbaidžanilainen, albanialainen, moldovalainen, georgialainen tai turkkilainen tuomari – viitataksemme maihin, jotka ovat tunnettuja ihmisoikeuksien kunnioittamisesta – voivat vaikuttaa Ranskan lainsäädäntöön tavalla, josta monet parlamenttimme jäsenet olisivat kateellisia! [Un juge azerbaidjanais, albanais, moldave, géorgien ou turc, pour citer des ressortissants de pays réputés pour leur respect des droits de l’homme…, a ainsi une influence sur le droit français que pourraient leur envier bon nombre de nos parlementaires!]”


EIT:stä halutaan laajalti eroon vaihtoehtona eroamiselle EU:sta

Koska EIT:stä on tullut käenpoika kansanvallan kotipesään, virkamiesryhmä pohtii myös, miten ongelmaan pitäisi suhtautua. Kirjoittajien mukaan heidän kotimaallaan Ranskalla on kyllä tarvittavat keinot ihmisoikeuksien toteuttamiseen. Nyt pitäisi vain löytyä voimia sen tunnustamiseksi, ettei Euroopan ihmisoikeussopimus palvele enää samaa tehtävää, johon Ranska aikoinaan liittyi. Sopimuksesta irtautumisen tulisi olla ensisijainen tavoite, mikäli halutaan löytää keinoja maahanmuuton ja terrorismin torjumiseksi ja oikeudellisen riippumattomuuden palauttamiseksi Ranskaan.

”Toisin kuin yleisesti ajatellaan, Euroopan ihmisoikeussopimuksen jättäminen on juridisesti täysin mahdollista: 58 artiklassa sallitaan Euroopan ihmisoikeussopimuksesta luopuminen ’kuuden kuukauden irtisanomisajalla Euroopan neuvoston pääsihteerille osoitetusta ilmoituksesta’. Kysymys ei kuitenkaan ole niinkään oikeudellinen kuin poliittinen. Todellinen tehtävä on löytää poliittinen tahto tästä pakkopaidasta vapautumiseksi […]. [Contrairement à certaines idées reçues, quitter la CEDH est juridiquement tout à fait possible: l’article 58 permet de dénoncer la convention EDH ’moyennant un préavis de six mois, donné par une notification adressée au Secrétaire Général du Conseil de l’Europe’. Mais la question n’est pas tant juridique que politique. Le vrai sujet, c’est de trouver la volonté politique de se libérer de ce carcan […].”

Irtautuminen on perusteltua siksi, että EIT:n länsieurooppalaiset tuomarit eivät pysty toteuttamaan ihmisoikeussopimuksen valvontatehtävää, sillä Venäjän ja Turkin tapaiset maat eivät ota EIT:n näkemyksiä huomioon, mutta toisaalta itäeurooppalaiset tuomarit pystyvät omasta puolestaan vaikuttamaan EIT:n päätöksillä kielteisesti läntisen Euroopan maiden lainsäädäntöön.

Brittien ja ranskalaisten viitatessa perustuslakeihinsa ja heidän pyrkiessään kumoamaan Euroopan ihmisoikeussopimukseen sisältyvää epädemokraattista pakkovaltaa, Suomen eduskunnan perustuslakivaliokunnan käyttämät perusoikeusfundamentalistit (termi on Aulis Aarnion) puolestaan ovat jatkuvasti vedonneet Euroopan ihmisoikeussopimukseen marssittaakseen omaa vallankumousparaatiaan meidän parlamenttimme yli (käsittelin aihetta täällä).

Samanlaisia näyttävät olevan kokoomuslaiset, kepulaiset, sosiaalidemokraattiset, kommunistiset, vihreät, ruotsinkieliset, kristilliset ja liberaalit poliitikot, joita kiinnostaa moraaliposeeraus enemmän kuin oman kansansa etu ja joilla ei ole oikeusfilosofista asiantuntemusta eikä kansalliseen itsetuntoon liittyvää selkärankaa lainkaan.

Kansallisten etujen ja vapauksien polkeminen kansainvälisillä sopimuksilla on hyvin tyypillistä internatsismin ideologialle, ja siinä tarkoituksessa käytetään myös Geneven pakolaissopimusta sekä YK:n ihmisoikeuksien julistusta, kun tuomioistuimet ovat hyväksyneet ne ohjenuorikseen.

En tarkoita vain Haagissa toimivia Kansainvälistä rikostuomioistuinta, jossa tuomitaan sotarikollisia, tai YK:n alaista Kansainvälistä tuomioistuinta, jossa juristit ratkovat valtioiden välisiä kiistoja lampaannahkaperukki päälaellaan.

Sen sijaan tarkoitan tavallisia kansallisia käräjiä, jotka katsovat sopimusten, julistusten, asiakirjojen ja ”kompaktien” (aina tahdonilmaisulla ei ole edes selvää nimeä eikä hyväksyntää) sitovan päätöksentekoaan, kun tuomitaan kantaväestöihin kuuluvia ihmisiä heidän esittämästään yhteiskuntakritiikistä. Juuri siihen myös GCM:n tapaisten sitoumusten on tarkoitus johtaa, ja juuri siihen ne pahimmillaan kansallista lainkäyttöä johtavat.

Perussuomalaisena katson, että Suomen olisi aihetta pyrkiä eroon Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta, joka on puuttunut kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin ja oikeudenkäyttöön. EIT on murentanut kansanvaltaa ja valtiollista itsenäisyyttä sekä ylirajaisella päätöksenteollaan loukannut kansanvaltaa ja valtion itsemääräämisoikeutta. Se on heikentänyt kansalaisten mahdollisuuksia päättää kansallisesta väestöpolitiikastamme ja siitä, keitä kelpuutamme rajojemme sisäpuolelle.


Aiheesta aiemmin:

Ylen kirjoittelu asiaa käsiteltäessä on ollut jälleen täysin tarkoitushakuista, ja toimittajat ovat Suomen kansallista etua murentaen koettaneet löytää haastateltavikseen henkilöitä, joilta he voisivat saada oman pesän tuhrimista tehostavan vastauksen, kuten nyt kommunisti Martin Scheininilta. Kirjoitin tapauksesta aiemmin jutussani Ylen puolueellista pakolaisjournalismia.

Totuus löytyy taksista

Kansanedustajien moraalia pidetään käänteisesti verrannollisena heidän valtiolta laskuttamiinsa taksikilometreihin (Jani Toivola), mutta taksilla ajaminen näyttää valottavan poliittista todellisuutta myös laajemmin. Niinpä luonnostelen tässä eräänlaista sosiaalisen todellisuuden taksiteoriaa. 

Puolustan täysin Yleisradion toimittajan Abdirahim ”Husu” Husseinin (SDP) oikeutta ilmaista poliittiset näkemyksensä taksissa. Samalla paheksun voimakkaasti SDP:n valtuustoryhmän puheenjohtajan Eveliina Heinäluoman selittelyjä, joilla hän koetti perustella, miksi demarit erottivat Husseinin puoleksi vuodeksi ryhmästä.

Asiahan oli niin, että osa-aikaisena taksikuskina toiminut Hussein oli väittänyt jättäneensä ”rasistisesti käyttäytyneen” asiakkaan moottoritielle. Selvitys paljasti myöhemmin Husseinin sepitteen loruksi, ja demarien valtuustoryhmä antoi Helsingin kaupunginvaltuutettuna toimivalle Husseinille kenkää ”valehtelusta”.

Eveliina Heinäluoman perustelu on kuitenkin täysin virheellinen. Husseinhan ei ollut itse asiassa valehdellut, vaan kertonut tarinan. Koska sepitteellä ei ole totuusarvoa korrespondenssin merkityksessä lainkaan, se kertoo vain lausujansa ajatusmaailmasta ja arvoista, ja niitä paljastaessaan Hussein puhui totta! Demarit siis erottivat hänet valtuustoryhmästä, vaikka (tai koska) hän oli ajatuksistaan ja ihanteistaan täysin rehellinen.

Onhan kansalaisilla, maassa oleskelijoilla ja muulla poliittisella yleisöllä oikeus tietää, mitä heidän edustajansa ajattelevat, vai kuinka? Siksi Husseinin oikeus ilmaista mielipiteensä, asenteensa ja arvonsa vilpittömästi on tärkeää. ”Vihapuheeksi” väitetyn argumentaation sensuroiminen johtaa nimenomaan valheellisuuteen, joten näin tuli näytetyksi, että totuutta ihmisten asenteista ei voida tavoitella vasemmiston kampanjoimien hyveellisyyshankkeiden kautta. Totuus Husun asenteista ei vain kelvannut demariryhmälle, joka joutui myöntämään vihapuheiden ja -tekojen kytevän sisällään, ja SDP onkin kunnostaunut omien sääntöjensä rikkomisessa yhtä hyvin kuin EU (Dublin II, no bail out, Schengen jne).

Juniori-Heinäluoman ripitys tuli joka tapauksessa väärään paikkaan. SDP:llä olisi ollut aihetta erottaa Hussein (ja tietenkin myös al-Taeen) aivan muista syistä jo aiemmin (tapauksista tarkemmin täällä). Mutta Husseinin ja al-Taeenin aiempiin kannanottoihin ei liittynyt valehtelua eikä peittely-yrityksiä, vaan kumpikin solvasi tiettyjä oman viiteryhmänsä ulkopuolisiksi kokemiaan vähemmistöjä avoimesti. Siten niihin ei liittynyt julkista sanaa kiinnostavia paljastuksia, jotka aina luovat vaikutelman suuresta informaatioarvosta. Ei valehtelua, vaan suoraa rasismia. – Näin on hyvä?

Totuus ei löydy heinänkorsista eikä superlihaksista. Totuus ei löydy myöskään mediasta eikä yliopistoista, vaan totuus löytyy – taksista! Vain yksityisen yrityksen ylläpitämä ja loppuun asti kilpailutettu taksifirma voi tätä nykyä kaivaa esiin yhteiskunnallisen totuuden tavalla, joka antaa aiheen Tuomari Nurmion lohdulliseen runoiluun taksista, jonka katolla ”vilkkuu yön ainoa valopilkku”.

Husseinin tapaus ei olisi sinänsä kommentoimisen arvoinen. Mutta se heijastelee laajemmin sitä tapaa, jolla tietyt ulkomaalaistahot, poliittinen vihervasemmisto, huvitteluliberaali oikeisto ja poliittiset oikeusviranomaiset käyttävät väitettään ”rasismista” suomalaisten ihmisten vastaiseen kiihottamiseen, panetteluun ja mustamaalaukseen. Siihen, että Husu oikeasti valehteli eli käytti kelvottomia keinoja asioidensa edistämiseen, viittaa uhrin puuttuminen: kukaan ei ole ilmoittautunut taksista tienposkeen potkaistuksi.

Tapaus osoittaa, että väitettä ”rasismista” käytetään jatkuvasti kantaväestön vastaisen hyökkäilyn ja vihapuheen välineenä. Sitten kun väitteiltä putoaa pohja, lumpeet valahtavat yleisön silmiltä, eikä vihervasemmistolle ei jää muuta keinoa kuin vetää hätäkatkaisimesta ja ajaa oman pesänsä likaajat pois riveistään, vaikka juuri heitä vihervasemmisto oli juuri äsken hellinyt omina salonkipuudeleinaan. – Säälittävän ristiriitaista.

Sallikaamme siis, että Hussein ja kaltaisensa voivat jatkossakin esittää omat vihaiset puheensa täysin avoimesti ja vailla rangaistusten uhkaa, sillä kansalaisten täytyy saada tietää poliittisten edustajien todellisista ajatuksista ja näkemyksistä, esitetäänpä ne sitten satuina, sepitteinä tai todellisuutta kuvaavina kertomuksina. Vaikka kukapa sitä todellisuudestakaan enää selvän ottaisi, kun yliopistollisella rehulla ruokittu vasemmisto pitää myös todellisuutta itseään vain sosiaalisena tai kielellisenä konstruktiona?

Asioiden ollessa Husseinin esimerkin osoittamalla tavalla, ei tarvitse ihmetellä, miksi ääni puhelimessa kysyy entistä useammin suomalaista taksikuskia. Kyse ei ole enää vain paikallistuntemuksesta.

Huvittavia asian ympärillä ovat jälleen vasemmiston kellokkaiden kannanotot. Jari Laukia -niminen vasemmiston etäispääte Haaga-Helian ammatillisesta opettajakorkeakoulusta erehtyi tviittaamaan marraskuun ensimmäisenä päivänä oman hienon kertomuksensa. Sen mukaan: ”Taksissa kuljettajana oli tumma, murtaen suomea puhuva nuori kaveri. Juttelimme työelämästä. Hän oli ollut taksinkuljettaja kolme kuukautta. Oli opiskellut Suomessa sähköasentajaksi. Alan töitä ei ollut. kuskin hommia sai [kirjoitusvirhe]. Hyvä niin, ehkä asentajillekin voisi olla työsarkaa.”

Niinhän olisikin, kunhan saataisiin suomalaiset työttömät taantuvilta paikkakunnilta kasvukeskuksiin, eikä naarattaisi ulkomaalaista halpatyövoimaa tänne suomalaisten tappioksi. Varsinkin taksialalta on ulkomainen työvoima syönyt suomalaiset lähes kokonaan pois pääkaupunkiseudulla. 

Marraskuun yhdeksäntenä päivänä Jari Laukialle tuli jälleen aihetta tviittaukseen. Tällä kertaa hän lausui: ”Kansanryhmää vastaan kiihottavan mielipiteen esittämisellä ei ole mitään tekemistä mielipiteen vapauden [kirjoitusvirhe] kanssa. Se on kiihottamista kansanryhmää vastaan. Sitäkö me tähän maahan haluamme?”

Tämä ei ollut parodiatviitti. Jos Jari Laukian mielestä kansanryhmää vastaan kiihottamisella ”ei ole mitään tekemistä” mielipiteenvapauden kanssa, miksi te vasemmiston kätyrit yliopistomaailmassa, korkeakouluissa, oikeuslaitoksessa ja kaikkialla muuallakin pyritte koko ajan väittämään, että poliittisten mielipiteiden vapaa ilmaiseminen ja yhteiskunnallisen todellisuuden paljastaminen ovat kansanryhmää vastaan kiihottamista?

Te teette sen itse. Ja samalla itsenne naurettaviksi. Syy: sananvapauden olemus ja kansanryhmää vastaan kiihottamisen käsitteellinen määrittely ovat teiltä aivan hukassa.

Kantaväestömme maahanmuuttomielipiteiden jakautumisen taustalla vaikuttaa vihervasemmiston luokkastrateginen samastuminen muualta tulevaan paariaväestöön ja sitä kautta poliittisen vaikutusvallan, kohtalotoveruuden ja kannatuksen kalastelu. Se on johtanut kuitenkin väärään identifikaatioon, josta kärsii suomalainen työväestö itse vihervasemmiston samppanjasosialistien ja kaviaarikommunistien jatkaessa omissa suojatyöviroissaan.

Kaiken takana on valtamedian lietsoma intersektionaalinen eli väliinputoajaryhmiä rekrtytoiva ja hyödyntävä eturyhmäpolitiikka, joka käyttää hyväkseen narsistista halkomista, moraaliposeerausta ja hyveellisyyden signalointia. Niistä puhuin tiistaina Dosentti-ohjelmassa, tosin esimerkkitapauksenani oli ilmastopolitiikalla ratsastaminen.

Kiitokset dosentti Arto Luukkaselle! Tehdään maailmasta parempi paikka.

Ohjeita orwellilaiselle oikeuslaitokselle

Viime viikkoina kansalaisia ovat jälleen kiinnostaneet poliisin ja oikeuslaitoksen ”vihapuhujia” kohtaan suuntaamat sananvapauden rikkomukset, poliittiset oikeudenkäynnit ja makutuomiot. Olen kirjoittanut aiheesta yleisellä tasolla jo aiemmin, ja niin kirjoitan nytkin.

Aiheen tämänkertaiseen kirjoitukseeni antavat Sebastian Tynkkystä (ps.) ja Päivi Räsästä (kd.) vastaan suunnatut ajojahdit. En ole erityisen innostunut mutta en myöskään huolissani Räsäsen kannanotoista. Sen sijaan huoleen antaa aihetta oikeusviranomaisten, etenkin valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaisen, virkaintoisuus hänen päätettyään tänään 4.11.2019 aloittaa esitutkinnan Räsäsen poliitikkona esittämistä mielipiteistä.

Kansalaisia uhkaa nyt syyttäjälaitoksen toimesta tilanne, että Päivi Räsäsen puheet homoseksuaalisuuden synnillisyydestä aletaan ottaa todesta! Mitäpä muutakaan Päivin joutumisesta poliisikuulusteluun voisi seurata kansanedustajan itsensä arvioidessa tilannetta hämmentyneen kiitollisena huomiosta?

Yksi selitys Päiville jaeltuun ilmaismainokseen voi löytyä viranomaisten pyrkimyksestä säilyttää mielikuva puolueettomuudesta. Olihan oikeuslaitos virallisen syyttäjän vaatimuksesta tuominnut äskettäin myös perussuomalaisen ja homona julkisesti esiintyvän kansanedustajan, Sebastian Tynkkysen, hänen esittämästään uskontokritiikistä, joka tosin kohdistui islamilaiseen yhdyskuntaan.

Kyseessä lieneekin viranomaisten kömpelö tasapainotusyritys. Kun ensin on oikeuden jumalattaren eteen saatettu islamia arvostellut perussuomalainen homo, niin kasvonsa säilyttääkseen viranomainen epäilee nyt myös eri puoluetta edustavaa kristillistä kansanedustajaa homofoobisista puheista. Näyttää näppärältä ja luo uskottavuutta, muttei sitä ole. – Miksi? Selviää ihan kohta.


Miksi Päivi Räsäsen kurittaminen ei toimi?

Viranomaistutkinnan ulkopuolelle näyttävät jääneen muslimien maassamme harjoittamat vihapuheet ja -teot. Niistä esimerkkeinä ovat SDP:n kansanedustajaksi valitun Hussein al-Taeenin herjat ja haukkumiset homoja ja juutalaisia kohtaan. Niiden levittelijää ei haastettu käräjille, eikä myöskään puolueensa ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin al-Taeenin suhteen, paitsi tietysti puolusteluun ja asian painamiseen villaisella. Myöskään Yleisradion toimittajana toimineen Abdirahim ”Husu” Husseinin homofoobisiin puheisiin ei puuttunut sen enempää Yleisradio, poliisiviranomainen kuin hänen puolueensa SDP:kään. Kirjoitin aiheesta tarkemmin täällä.

Mitä yleistä merkitystä kyseisellä nahistelulla sitten on? Vielä 1970-luvulla homoseksuaalista käyttäytymistä pidettiin rikoksena ja sairautena, ja homoja uhkailivat niin poliisit, papit kuin lääkäritkin, jotka ylpeilivät halullaan auttaa muita. Kyseinen laupeus kertoo omaa kyynistä kieltään ”puuttumiseen” ja ”väliintuloon” perustuvan viranomaisavun olemuksesta. Nykyisin tuo avun annon suhde vain vaikuttaa olevan päinvastoin, kun homoseksuaalien arvostelua yritetään pitää jonkinlaisena rikoksena.

Istuva pääministeri Antti Rinne (sd.) puolestaan teki kaikkien aikojen rimanalituksen alentuessaan leimaamaan Perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon kirjassaan ”sairaaksi” – ja kaikki tämä ilman, että kustantamot olisivat pois editoineet Rinteen tölväisyä vihapuheena! Ei mitään kaksoisstandardia havaittavissa?

Valtamedian vihreät mimosat ja muut kulttuurimme lumihiutaleet läpsyttivät tietysti käsiään lääkäri Rinteen diagnoosille innoissaan. Kun intellektuellien epäsovinnaiset kannanotot ja poliittinen kulttuurikritiikki aletaan leimata ”sairaudeksi”, siihen ”sairaiden” riviin astun ja kuulun oikein mielelläni. ”Rikollisiksi” Halla-ahon mielipiteet olikin leimattu jo aiemmin.

En suinkaan tarkoita, että jotakuta ihmistä tai ryhmää pitäisi tai saisi haukkua sairaaksi tai lavastaa rikolliseksi. Mutta väitteeni on, että syyttelevä lähestymistapa ei ole missään tapauksessa oikea. Nykyiset vihapuhepoliisit eivät ole eetokseltaan yhtään paremmassa asemassa kuin menneen maailman patakonservatiivit. Väittäessään toista osapuolta ääriajattelijaksi itse asiassa kumpikin osapuoli on yhtä kaukana toisesta ja siten omalla tavallaan ääriajattelija.

Politiikka ei tarvitse sensuuria, tuomioita eikä lailla kurittamista vaan asioiden ymmärtämistä. Kun homoseksuaalisuudesta tehdään Päivi Räsäsen tapauksessa jälleen poliisiasia, lähestymistapa toistaa juridista ja normatiivista diskurssia. Siten se vain uusintaa kurinpidollista asennetta, jossa homoseksuaalisuus nähdään erityistoimenpiteiden ja nykyisin myös hyysäämisen kohteena. Sellaista lähestymistapaa sanon filosofian ja sosiologian näkökulmasta typeräksi, sillä se nostaa tietyn vähemmistön jalustalle ilman, että sitä kukaan pyytäisi. Tuloksena on epäluulojen voimistumista.

Mikäli poliisin motiivina on jonkinlainen hyvityksen kerjuu vähemmistön aiemmin kokemista vääryyksistä, ei sisäministeri Ohisalon (vihr.) käsikassarana toimivien viranomaisten hyveellisyys taatusti toimi. Koston logiikka on sellainen, että se tekee kaikki sokeiksi.

Jos Suomessa ei ollut enää homovastaisuutta ennen Päivi Räsäsen homopuheiden nostamista valokeilaan, sitä pian taas varmaan on, kun ihmiset kyllästyvät kansan valitseman edustajan kurittamiseen. Nämä ovat keskustelun avoimuutta vahingoittavia vetoja sosialistiselta syyttäjälaitokselta ja vihervasemmiston vihapuhepoliisilta, kun taas Päivillä on kaikki syyt ottaa kritiikki kiitoksena vastaan.


Mistä Sebastian Tynkkysen tapauksessa on kyse?

Entä sitten Tynkkynen? Valtiopäivämies, Big Brother -tähti ja tubettaja Sebastian Tynkkystä vietiin jälleen syyttäjien toimesta, ja tuomiota pätkähti 4050 euroa kuvasta, jossa todettiin islamistiterroristien olevan muslimeja. Ei siis ihme, että lievästi sanoen ”oikeuslaitoksen uskottavuus” on kärsinyt.

Syyttäjät ja tuomarit ovat nähtävästi ottaneet silmätikukseen tuon julkihomon tai vähintäänkin biseksuaalin perussuomalaisen, joka vaalivalvojaisissa oli median huomion kohteena yhdessä mustan poikuliystävänsä kanssa niin, että muut ympärillä olleet kalpenivat ja väri-TV:n kontrasti parani. Tynkkystä tökitään silmään mukavaarallisena ”rasistina”, sillä hän ei noudata punavihreää agendaa eikä käsityksiä siitä, miten homon pitää ajatella ja toimia. Vaarassa on siis vihervasemmiston koko arvokonstituutio, ja siksi monelta vihervassarilta on mennyt polla sekaisin.

Ilmeisesti Tynkkynen muodostaa painajaisen punavihreille Demla-juristeille. Hän osoittaa, että seksuaalivähemmistöön kuuluvan ihmisen ei ole järkevää samastua poliittisen vihervasemmiston harjoittamaan politikointiin, jolla vihervasemmisto on yrittänyt naruttaa kannattajikseen kaikki vähemmistöihin kuuluvat ihmiset.

Kyseinen kompensoiva suvaitsevuus onkin ollut huonoa kauppaa. Siinä kansallinen seksuaalivähemmistö on vaihtanut kannatuksensa vihervasemmiston julistaman yleispolitiikan, kuten maahanmuuton, puolesta liputtamiseen, vaikka islamin leviäminen on seksuaalivähemmistöjen etujen vastaista. Myös minä arvioin Tynkkysen tavoin politiikan oikeutusta aina asia kerrallaan, enkä ole koskaan äänestänyt, kannattanut enkä edustanut yhtään mitään johonkin viiteryhmään kuulumiseni perusteella. Moinen identiteettipolitikointi ja klusteroituminen eivät ole muuta kuin vanhaa eturyhmäpolitiikkaa, jonka malli on vasemmiston taistolaisuudessa.

Asia ei varsinaisesti minua koske, mutta tietyllä tavalla se koskee minuun. Väitteeni on, että oikeuslaitos ahdistelee Tynkkystä siksi, että häneen kohdistamallaan raivolla vihervasemmisto ja huvitteluliberaali porvaristo katsovat voivansa purkaa homoja kohtaan tuntemaansa omaa salattua vihamielisyyttään, joka johtunee siitä, että homo ei olekaan täysin alistuva ja tottelevainen – eikä varsinkaan sellainen kuin nuo monikulttuurisuusmyönteiset länsimaiden bastardisoijat toivoisivat. Alitajuista aggressiota vihervasemmistolta ja porvaristolta siis. Sen sijaan Perussuomalaisissa rakkauden määrä on ollut suuri, ja sen sain huomata muun muassa keväisen vaalikampanjani aikana.

Tynkkysen kautta valottuu, että homokin voi olla niin järkevä, että kannattaa perussuomalaisia. Siksi hän on myrkkyä vihervasemmistolaisille. Hänen kauttaan realisoituu, että perussuomalaisuudessa on totuuden jyviä. Kentältä saamieni kokemusten mukaan monet homot sovittavat nykyisin intersektionaaliset ristiriidat (eli monen ryhmän jäsenyydestä johtuvan väliinputoajan asemansa) liittymällä Perussuomalaisiin. Kansakunnan yhteinen etu on aina isompi asia kuin sen jonkin sisäisen vähemmistön etu. Ja kansallisen vähemmistön etu toteutuu osana kansakuntamme etua. Asia on siis poliittisesti ratkaistu – Voilà!


Onko vihapuhetta sanoa ystävää pupuksi?

Vihervasemmiston kiemurtelu oman ongelmansa ympärillä on huvittavaa. Uusi Suomi teki hiljattain jutun demarien hovijuristin, professori Jukka Kekkosen, tviittauksesta, jossa hän kiirehti julistamaan, että ”tulkinnallisuutta ei saa käyttää tekosyynä epäkunnioittavaan käytökseen saati vihapuheeseen”.

Filosofian näkökulmasta asia on täsmälleen päinvastoin: Väitettä ”vihapuheesta” ei saa käyttää tekosyynä tulkinnallisuuden rajoittamiseen saati kieltämiseen.

Meillä täällä filosofisen logiikan piirissä on tapana ajatella niin, että jos joku taho – kuten nyt vaikkapa oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Kekkonen – ottaa oikeudekseen määritellä, mikä on vihapuhetta tai epäkunnioittavaa käytöstä, hän siinä tapauksessa jo esittää tietyn oman tulkintansa sekä pyrkii sulkemaan muut tulkinnat ”sallitun” ulkopuolelle.

Jos olisi viranomaisten tai SDP:n vallassa päättää, mikä voidaan hyväksyä ”soveliaana” tulkintana, seurauksena olisi, että tulkinnallisuus kiellettäisiin yhtä luotisuoraa linjanvetoa lukuunottamatta kokonaan. Tulkinnallisuuden olemus on nimenomaan rajoittamattomuus eli se, ettei tunnusteta mitään oikeaa eikä väärää tulkintaa. Mikäli ”oikeaa” ja ”väärää” tulkintaa alettaisiin etsiä tai osoittaa ojentamalla tai normittamalla, ajauduttaisiin väistämättä vallan käyttöön, joka kuolettaisi pois sekä sananvapauden että vertauskuvallisen kielen.

Olisiko vihapuhetta sanoa rakasta ystävää söpöksi pupuksi, jos se vastaanottajan mielestä on ”väkivaltaista eläimellistämistä”? Tai olisiko ”rasismia” olettaa toisen ihmisen sukupuoli, kuten muutamat vihreät mimosat väittävät? Käsittääkseni sukupuolen olettaminen on välttämätöntä yhteiskunnassa, jossa kuljetaan vaatteisiin verhoutuneina ja myös julkisesta alastomana esiintymisestä voidaan rangaista. Sukupuolta kuvaavat käsitteet ovat usein jo sinänsä vertauskuvallisia.

On hämmästyttävää huomata, kuinka vähän professorin asemassa oleva henkilö ymmärtää hermeneutiikasta, oikeusfilosofiasta ja tieteenfilosofiasta. Niin ei saisi olla, sillä jo juridiseen perustutkintoon sisältyy pakollisena yksi kurssi filosofiaa, ja myös vaaliehdokkaille pitäisi jatkossa järjestää pääsykoe.

Eduskunnan varapuhemiehen nuijaa käyttävä demarien Tuula Haatainen puolestaan paheksui Helsingin Sanomien hänelle petaamassa suuressa jutussa saaneensa tarpeekseen ”mölinästä” ja että ”puhe eduskunnassa on jo perustuslain vastaista”. Hänen kannanottoaan jakoi eteenpäin Kekkosen kollega Liisa Nieminen, joka vaati kansanedustajien eristämistä pariksi viikoksi pois täysistunnoista!

Hullunkurisinta tässä kansanvallan tallomisessa ei ole vain vasemmistopoliitikkojen omaksi oikeudekseen sosialisoima yritys päättää siitä, mitä kansan valitsemat edustajat saavat tai voivat ajatella ja sanoa. Kyseessä on viranomaisvallan, tuomiovallan ja niin sanottujen ”asiantuntijoiden” rikkomus Montesquieulta tunnettua vallan kolmijako-oppia vastaan. Sen mukaan pitää olla erikseen poliittinen valta, toimeenpanovalta ja tuomiovalta. Vaatia jotakin ”kurinpalautusta” kansan valitsemille poliitikoille on eduskuntalaitoksen ja demokratian ylenkatsomista ja rätin viskaamista kansalaisten silmille.

Mikäli Haatainen, Kekkonen ja Nieminen ovat saaneet tarpeekseen ”mölinästä”, sittenpä olisi demareilla syytä tukkia omien kellokkaidensa, al-Taeenin ja Husu Husseinin, suut. Sitä taas en voi missään tapauksessa vaatia, sillä haluan kaikkien kansalaisten tietävän, mitä he oikeasti ajattelevat. Eli enemmänkin saavat minun puolestani mölistä.


Arvaukset, oletukset ja tulkinnat kuuluvat demokratiaan ja tieteeseen

Edellä oleva päivänpolitiikan kommentointi oli tietenkin vain traileria oikeusfilosofisiin johtopäätöksiin, joihin tulen aivan pian käsiteltyäni Sebastian Tynkkysen tapausta tarkemmin.

Mitä oikein oli tapahtunut? Tuomio langetettiin Tynkkysen vuonna 2017 julkaisemasta kasvogalleriakuvasta ja tekstistä ”Terrorismi ei tunne uskontoa. Jos islamia ei lasketa.” Syytetty siis esitti kuvauksen, joka perustuu islamin ja terrorismin korkeaan korrelaatioon. Ei mitään erikoista uutta. Kyseessä oli väite, joka voidaan todeta tutkimuksistakin. Korrelaatio on todellakin vahvaa. Otetaanpa muutama fakta.

Yhdysvaltojen ulkoministeriön raportin Annex of Statistical Information – Country Reports on Terrorism 2016 mukaan vuonna 2016 maailmassa tapahtui 11 702 terrori-iskua, joissa kuoli 25 621, loukkaantui 33 814 ja siepattiin 15 543 ihmistä (s. 4) Suurin osa iskuista oli muslimien tekemiä ja toteutettiin islamistisissa tai muslimienemmistöisissä maissa.

Europolin vuonna 2017 julkaiseman terrorismiraportin mukaan jihadistit murhasivat EU:ssa 135 ihmistä vuonna 2016, ja islamistisesta terrorista epäiltyjä otettiin kiinni 718 (s. 22–23).

Jos nämä tosiasiat eivät tuomioistuimia miellytä, vika ei ole viestintuojissa. Vika on niissä poliitikoissa ja virkamiehissä, jotka ovat sallineet tämän hirveän ongelman leviämisen Eurooppaan. Ja mitä sanotaankaan viestintuojien tulittamisesta?

Tynkkysen arviossa oli kyse tulkinnasta, joka koski islamin ja rikollisuuden välistä yhteyttä. Tulkintoja puolestaan ei voida koskaan osoittaa ehdottomasti oikeiksi mutta ei myöskään ehdottomasti vääriksi. Silti niitä pitää voida esittää, sillä ilman tulkintoja ei ole yhteiskunnallista ymmärrystä eikä myöskään tiedettä.

Näin on tultu jälleen siihen jo edellä selittämääni tosiasiaan, että erilaiset tulkinnat ovat välttämättömiä kansanvaltaiselle yhteiskunnalle ja totuuden tavoittelulle. Ilman rajoitamatonta kriittisyyttä ei ole myöskään yhteiskunnallista totuutta. Sitä puolestaan ei voida löytää oikeussaleissa, joissa totuuden etsintää varjostaa rangaistusten uhka.

Ilmeisesti juuri tätä nuo tuomioita jakelevat juristit eivät dynamiittityhmyydessään ole yltäneet käsittämään. Tuskin ovat ymmärtäneet sitäkään, että ei ole erikseen myöskään ääri-islamia eikä islamia, kuten Terhi Kiemunkia (ps.) vaadittiin selventämään Tampereen käräjäoikeudessa. Islamin opin mukaan on vain yksi islam. Ja sen islamin vaikutusvaltaa myös jihadistinen terrori lisää. Käsittääkseni tuomitsemisen paikka olisi siinä: suoran väkivallan lietsonnassa.

Entä sitten spekulaatiot ja arvailut? Kuuluvatko ne sananvapauden piiriin? Totta kai kuuluvat, vaikka osuisivat väärinkin tai loukkaisivat jotakuta.

On mahdotonta ajatella, että esimerkiksi talouden piirissä ei saisi rankaisematta esittää arvailuja siitä, mikä yritys menee seuraavaksi konkurssiin. Arvailut, jotka koskevat pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden motiiveja sekä rikoksia tehneitä henkilöitä ja heidän taustojaan, ovat samassa asemassa: täysin välttämättömiä poliittisten päätösten tekemiselle.

Myös oletuksia pitää voida esittää, sillä ilman hypoteeseja ei ole sen enempää tiedon kuin totuudenkaan tavoittelua. Nimenomaan Demla-juristien voisi odottaa ymmärtävän, että arvailut ja spekulaatiot kuuluvat demokratiaan, eikä ilman oletuksia ja hypoteeseja sekä niiden testaamista ole todellista tutkimusta.

”Vihapuheeksi” pyritään nykyisin määrittelemään viestien lähettäjien aikomuksista riippumatta kaikki sellainen, mikä herättää vihaa vastaanottajien omassa päädyssä. Tämä on hullua, sillä viestien merkityksen kannalta ratkaisevia ovat lähettäjien intentiot eli aikomukset ja tarkoitukset. Samasta syystä myös tekojen juridista tuomittavuutta pitää tarkastella oikeusprosesseissa tekijöiden näkökulmasta ilman, että uhreina pidettyjen sallittaisiin päättää siitä, mitä tekijä aikoi. (Tätä asiaa on tosin yritetty kumota muun muassa ”Suostumus2018”-hankkeessa, jossa ei ole ymmärretty tekojen tulkinnanvaraisuutta, ja kirjoitin aiheesta täällä.)

Edellä esittämäni valossa ei perusuomalaisia vastaan nostetulla syyttelyllä ja laajalti levinneellä tuomitsemisella ei ole vähäisintäkään logiikan eikä järjellisen ajattelun suojaa. Kyseessä ovat pelkät poliittiset oikeudenkäynnit, joilla tavoitellaan sinänsä järkevien ja moraalisesti perusteltujen poliittisten vaihtoehtojen poistamista markkinoilta.


Kansanryhmää vastaan kiihottamisen teonteoreettiset edellytykset

Pohditaanpa sitten myös tuota ”kansanryhmää vastaan kiihottamista”. Jonossa on nimittäin ainakin neljä perussuomalaista ihmistä, joita raahataan käräjille poliittisista mielipiteistään. (Tanskassa eduskuntalaitoksen nimi on muuten ”kansankäräjät”, mikä vihjaa, että käräjöiminen pitäisi käydä oikealla foorumilla, eli politiikassa itsessään.)

”Kansanryhmää vastaan kiihotttamista” koskeva lainkohta (13.5.2011/511) lisättiin Suomen rikoslakiin vasta alle kymmenen vuotta sitten Euroopan ihmisoikeussopimuksen innoittamana. Laki on osoittautunut koeaikana huonoksi, sillä määritelmäkysymykset jätettiin avoimiksi, lähinnä kahdesta syystä. Demla-juristit halusivat laista löysän, jotta sitä voitaisiin käyttää poliittisiin oikeudenkäynteihin, kuten Neuvostoliitossa. Toiseksi, lain mielivaltaisuus johtuu siitä, ettei lain sisällöstä ja sen käyttämisestä instrumenttina syntynyt minkäänlaista yksimielisyyttä lakia valmisteltaessa.

Niinpä koko lain voisi kumota. Mikäli kumoaminen on EU:n ja (sinänsä harmillisten) kansainvälisten sopimusten puitteissa vaikeaa, myös soveltamisperiaatteiden tarkka määritteleminen voisi auttaa.

Keskeinen oikeusfilosofinen kysymys on, millä edellytyksillä epäilyn tai syytteen alainen teko voitaisiin tulkita rikoslaissa määritellyn kuvauksen täyttäväksi. Toisin sanoen, mikä liittäisi teon rikoslaissa tarkoitettuun tekoon?

Jo pelkkä kiihottamisen käsite kuuluu enemmänkin seksuaaliseen viitekehykseen ja antaa harhaanjohtavan sävyn poliittisen aiheen lähestymistavalle. Yleensä kyse on politiikan olemukseen kuuluvasta mielipiteiden kertomisesta ja kannatuksen tavoittelusta. Mutta en mene nyt laajemmalti siihen.

Ensinnäkin, teonteoreettisesti tärkeintä rikoksen tunnusmerkistön täyttymiselle olisi, että syytteenalaisessa teonaktissa ilmaistaisiin jokin imperatiivi (käsky, kehotus, yllyttäminen tai suostuttelu) kansanryhmän vastaiseen rikolliseen tekoon.

Toinen tärkeä edellytys on, että teolla olisi selvästi rajattu ja osoitettu kohde. Mikä tahansa kohde ei ole kansanryhmä.

Kolmas tärkeä asia on, että teolla olisi vaikutusta ja uhri, jonka voitaisiin osoittaa kärsineen teosta.

Neljäs (edellisestä seuraava) seikka on, että asia pitäisi nähdä asianomistajarikoksena, jota se ei nyt ole. Juuri tämä, eli uhrin puuttuminen ja vaikutuksia koskevan näytön poissaolo, ovat tehneet syyttelystä mielivaltaista. Relaatioloogisesti ajatellen teolle pitäisi aina osoittaa uhri, sillä kiihottaminen (käsky, kehottaminen, yllyttäminen, suostuttelu) on relaatio eli suhde, josta pitäisi osoittaa vähintään kaksi osapuolta.

Jo edellä esittämistäni kolmesta ensimmäisestä seikasta johtuu, että niiden puuttuminen on tehnyt käydyistä prosesseista poliittisia oikeudenkäyntejä ja annetuista tuomiosta makutuomioita.


Kansanryhmää vastaan kiihottamisesta tuomitsemisen edellytykset

Entä mitä syyttäjän pitäisi osoittaa saadakseen aikaan rangaistuksen? Millä tavoin moitteen alainen teko tai epäilty rikkomus voitaisiin yhdistää kansanryhmää vastaan kiihottamiseen? Olen laatinut oheen listan tunnusmerkeistä, joiden tulisi täyttyä.

Kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevan lainkohdan soveltaminen pitäisi rajata siihen, että sen perusteella voidaan tuomita vain, jos

1) on osoitettavissa selvä käsky tai kehotus kansanryhmän vastaiseen rikolliseen tekoon,

2) kyse ei ole vain omien mielipiteiden ilmaisemisesta vaan toisten ihmisten taivuttelusta kyseiselle kannalle,

3) teolla on uhri tai asianomistaja, joka vaatii rangaistusta, korvausta tai hyvitystä, eli kyse on asianomistajarikoksesta,

4) teolla on toteennäytettäviä seurauksia,

5) kyse ei ole pelkästä aikomuksesta, kansanryhmän kuvaamisesta kiusalliseksi koetulla tavalla, kansanvaltaisen poliittisen kannatuksen tavoittelusta tai retoriikasta vaan järjestyneestä ja toteutuneesta teosta vihamielisen kampanjan käymiseksi,

6) kyse ei ole pelkästä huumorista tai subjektiivisesti koetusta loukkaantumisesta,

7) kyse ei ole siteeraamisesta, esimerkkilauseen esittämisestä tai muussa yhteydessä esitetyn aineiston toistamisesta tiedonvälityksessä,

8) kyse ei ole tutkimuksen tekemisestä tai tutkimustuloksesta,

9) kyse ei ole näkemysten esittämisestä tieteellisessä, taiteellisessa tai poliittisessa yhteydessä, ja

10) kiusalliseksi, halventavaksi tai loukkaavaksi koetulla esityksellä ei ole ollut perusteluja.

Ilman näiden tunnusmerkkien toteutumista ei tekoa pitäisi voida yhdistää rikoslaissa tarkoitettuun ’kansanryhmän kiihottamiseen’ tavalla, joka tekisi tuomitsemisen mahdolliseksi. Olen esittänyt asiakohdat ja niitä koskevat perusteluni myös verkkokirjassani Kuinka Suomi korjataan? Arvopohja ja kokonaisvaltainen ratkaisu (2019, s. 127–128).


Kansanryhmien kielteinen kuvaaminen pakko sallia

Kohta 7 on tärkeä, sillä ainakin Jussi Halla-aho (ps.) on tuomittu pelkän esimerkkilauseen esittämisestä hänen havainnollistaessaan poliittisen korrektiuden tavoitteluun liittyvää kaksinaismoralismia. Teemu Lahtinen (ps.) puolestaan on tuomittu tuon aineiston toistamisesta tiedonvälitystarkoituksessa. Kohtien 5–6 ja 8–10 ehdot puolestaan ovat tärkeitä, jotta mitään tiedettä tai taidetta voidaan ylipäänsä tehdä.

Perusteluehdon (10) ohella on luettelossa mainittu kohta 5 erittäin tärkeä. Sen mukaan pelkkä kuvaaminen kiusallisella tavalla ei riitä kansanryhmää vastaan kiihottamisen tunnusmerkiksi. Se koskee kaikkia kansalaisia ja edellä käsittelemääni oikeutta vertauskuvalliseen kielenkäyttöön. Avoimeksi kaiken määrittelemisen jälkeen jää aina se, mitä esimerkiksi ”vihapuheeksi” väitetty argumentaatio on ja kenen mielestä.

Sebastian Tynkkynen on ilmeisen kiihottava, sillä häntä epäillään nyt kansanryhmää vastaan kiihottamisesta kolmannessakin tapauksessa, jossa hän tuli kuvanneeksi jotakin asiaa jonkun mielestä epäsopivalla tavalla!

On mahdotonta ajatella, että ihmiset eivät saisi tai voisi lausua toisistaan epämiellyttävinä pidettyjä mielipiteitä. Vastaamatta jäisi tällöin kysymys, millä perusteella minkään tuomioistuimen tai toisten ihmisten pitäisi päättää siitä, mitä kansalaiset toisistaan ajattelevat tai sanovat.

Sananvapaus on säädetty Magna Cartasta asti nimenomaan kansalaisen suojaksi esivaltaa vastaan. Sen olemus on vertikaalinen, eli suojata hallintoalamaisia viranomaisvallalta ja poliittiselta vallalta. Perustuslaillinen sananvapaus ei ole viranomaisten oikeutta rajoittaa kansalaisten keskinäistä viestintää, eikä rikoslaki puolestaan ole sellainen kilpi, joka olisi tarkoitettu suojaamaan kansalaisia toisiltaan heidän keskinäisissä horisontaalisissa suhteissaan tai kiistoissaan.

Nyt oikeuslaitos interventoituu yksilöiden välisiin kiistoihin ja suhteisiin. Se käyttää valtaa eräiden tiettyjen, lähinnä ulkomaalaisryhmien, puolesta sekä ottaa voimakkaasti kantaa heidän hyväkseen omia kansalaisiamme vastaan. Tämä saattaa kyseenalaiseksi oikeuslaitoksemme ainoan toimintaresurssin, jonka varassa se lepää: arvovallan, joka perustuu kansalaisten kunnioitukseen.

Kansanryhmien kuvaaminen negatiivisessa sävyssä on sallittava jo siksikin, että kukaan ei voi sitä kieltää, valvoa eikä estää. Vain ihmisjoukkojen sosio- ja psykodynamiikkaa täysin tuntematon henkilö voisi ajatella, että jotkin mielipiteet olisivat tukahdutettuina vaarattomampia kuin julki lausuttuina.

Historia osoittaa, että kielletyt mielipiteet tulevat yleensä julki moninkertaisella voimalla, ja niitä leimaa alusta asti kielletyn hedelmän houkutus. Sensuuri ei siis toimi etenkään sensuurin vaatijoiden omalta kannalta. Viestinnällistä Streisand-ilmiötä en käy tässä laajemmin selittämään.


Uskonrauhan rikkomista koskeva rikoslain säädös kumottava

Sen ohella, että kansaryhmää vastaan kiihottamisen tunnusmerkit olisi määriteltävä nykyistä tarkemmin, poliittinen tavoitteeni on kokonaan kumota uskonrauhan rikkomista koskeva rikoslain säädös vanhentuneena ja vahingollisena.

Perustuslaillinen uskonnonvapaus ei edellytä uskonrauhan rikkomisesta rankaisemista. Uskonnonvapauteen sisältyy oikeus olla kuulumatta uskonnollisiin yhdyskuntiin. Koska uskonnot ovat rajuja vallankäyttäjiä, asia olisi nähtävä niin päin, että uskonnonvapaus kattaa nimenomaan oikeuden esittää vapaasti käsityksensä uskonnoista ja niihin kuuluvista. Kriittisyys voi olla myös uskontojen uhreille itselleen hyväksi.

Vääristynyttä on, että islamin arvostelu ja siinä piilevien väkivaltaisuuksien arvosteleminen tuomitaan Suomen oikeuslaitoksessa.

Myös uskonnonvapauden pitäisi koskea rajoituksetta vain sellaisia uskontoja, jotka itse hyväksyvät toisten ihmisten uskonnot, uskonnottomuuden ja muut elämäntavat. Koska islam ei sitä tee vaan ripustaa muun muassa homot hirteen islamistisissa maissa sharian perusteella, ei uskonnonvapaus voi koskea rajoituksetta islamia itseään. Tämä perustuu sekä kantilaiseen etiikkaan että kultaisen säännön etiikkaan, jonka mukaan ihmiset voivat vaatia toisiltaan vain sellaista, mihin itse ovat valmiit.

Vaikka uskonnot muodostavat omat tonttinsa, nuo tontit ovat kuitenkin meidän kaikkien yhteisessä valtiossa, ja siksi uskontojen piirissä harjoitettava mielivalta on torjuttava valtiomme lainkäytössä.

Oikeuslaitoksen ei tulisi missään tapauksessa puuttua filosofien, tieteenharjoittajien eikä myöskään poliitikkojen yhteiskunnasta ja sen rakennetekijöistä esittämiin tulkintoihin eikä arvioihin. Muussa tapauksessa sellainen oikeuslaitos tekee itsestään kansalaisten silmissä hullun narrin, ja sama koskee myös sensuuria harjoittavaa valtamediaa.


Positiivista erityiskohtelua koskeva säädös kumottava

Uskonrauhan rikkomista koskevan pykälän poistamisen ohella ehdotan ja suunnittelen myös monia muita lainuudistushankkeita. Sitä mukaa kun vihervasemmisto onnistuu Demla-juristiensa avulla säätelemään orwellilaisia lakeja, sen tulee vastaisuudessa tottua myös lakien kumoamishankkeisiin.

Olen ehdottanut sananvapauden suojaksi perustuslaillista sananvapauttamme täsmentävää lakia kansalaisten viestinällisistä oikeuksista, jossa kiellettäisiin verkkoympäristössä toimivia palveluntarjoajia ja sosiaalisen median ylläpitäjiä rajoittamasta kansalaisten sananvapautta, vapaata keskustelua ja uutisointia ”yhteisönormeihin” vedoten (aiheesta kirjassani Kuinka Suomi korjataan? (2019, s. 124).

Samoin lehtiä ja kustantamoita estettäisiin painostamasta tai sensuroimasta kirjailijoita ja toimittajia, kuten nyt tapahtuu. Esimerkiksi syrjinnästä kirjamessuilla tai kaupan alalla rangaistaisiin niitä, jotka diskriminoivat perussuomalaisia pitäen toimintaansa vieläpä jonkinlaisena hyveenä.

Vuonna 2014 säädetyn yhdenvertaisuuslain 9 § puolestaan antaa mahdollisuuden niin sanottuun positiiviseen erityiskohteluun, joka todellisuudessa johtaa käänteiseen syrjintään, epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin ja katkeruuteen sekä kaunaan. Se on tasa-arvon periaatteiden ja perustuslaillisen yhdenvertaisuuden vastainen, ja siinä on käännetty kumoon myös moraalifilosofinen ansaintaperiaate, jonka mukaan perusoikeudet kuuluvat ensisijassa ne tuottaneille kansalaisille itselleen sekä poliittisen vallanperimyksen kautta heidän jälkeläisilleen. Tällä vasemmistojuristien puliveivauksella on pyritty murentamaan poliittisen vallanperimyksen periaate, jonka mukaan poliittinen valta kuuluu jokaisessa maassa sen kantaväestölle.

Yhdenvertaisuuslain 9 § perustuu EU:n antamaan direktiiviin 2000/43/EY, joka mahdollistaa positiivisen erityiskohtelun mutta ei edellytä sitä. EU:kaan ei siis ole katsonut voivansa syyllistyä sellaiseen epäloogisuuteen, että se olisi vaatinut kyseisen säädöksen voimaansaattamista. Tämän estää useimmissa maissa yhdenvertaisen kohtelun periaate, myös Suomessa, jossa perustuslaki ja yhdenvertaisuuslaki ovakin nyt ristiriidassa, ja konflikti pitäisi ratkaista perusoikeusmyönteisesti perustuslakia seuraten.

Nähdäkseni yhdenvertaisuuslain 9 § olisi kumottava yhdenvertaisuutta loukkaavana.

Edellä kuvatut ongelmat juontavat suureksi osaksi juurensa maamme EU-jäsenyydestä. Tämän toteaminen on tietysti tuskallista, sillä EU:n syyttäminen kansalaisten keskuuteen syntyneestä eripurasta saattaa vaikuttaa kliseiseltä.

EU on kuitenkin syypää lähes kaikkiin Suomen ja suomalaisten kärsimiin ongelmiin: maahanmuutto-ongelmiin, sananvapauden rikkomuksiin, viranomaisten mielivaltaan ja etääntymiseen kansasta, elitismiin, euron valuvioista johtuvaan julkisen talouden rahoituskriisiin, taloudellisen ja poliittisen itsemääräämisoikeuden menetyksiin, väestöpohjamme etnografiseen bastardisoimiseen, yksityistalouksien velkaantumiseen, ilmastonsuojeluahdistuksella kiusaamiseen, kantaväestön eripuraan ja eriarvoistumiseen, tuloerojen kasvuun, politiikan legitimaatiokriisiin, Afrikan ja Aasian väestöräjähdyksestä johtuvan ekokatastrofin maksattamiseen eurooppalaisilla, maataloutemme alasajoon, omavaraisuutemme heikentymiseen, kansainvälisen riippuvuuden kasvuun, ”uusliberalismiin”, globaalin ja ylirajaisen vallankäytön kasvuun, internatsismiin, alueelliseen eriarvoistumiseen, maaseudun autioitumiseen, keskittämispolitiikkaan, sosiaaliturvan koettuun ja väitettyyn heikentymiseen, viranomaisvallan kunnioituksen, arvovallan ja oikeusperustuksen luhistumiseen sekä siihen, että me suomalaiset joudumme anomaan EU-jäsenmaksuina maksamamme verovarat sentti kerrallaan takaisin EU:sta kuin rikkinäisestä pajatsosta.

Kun Suomen vuoden 1999 perustuslaissa kansalaisen perusoikeudet ulotettiin EU:hun liittymisen hurmoksessa koskemaan kaikkia maassa oleskelevia, tämä on nykytilanteessa osoittautunut suureksi virheeksi. Juuri siksi nyt sanotaan, että Suomi ei voi olla koko maailman sosiaalitoimisto. Ei voikaan, eikä myöskään pidä olla. Niinpä kyseinen lainkohta olisi viipymättä korjattava ja saatettava perusoikeudet (etenkin oikeus sosiaaliturvaan) koskemaan vain Suomen kansalaisia. Mikäli näin ei tehdä, joutuvat kansallinen etu ja perustuslakimme ristiriitaan, jonka tuloksena on poliittista vallankäyttöä koskeva sovittamaton ja perinpohjainen kriisi.

Oikeustieteen opiskelija Eva Biaudet sanoi radion vaalikeskustelussamme keväällä, että persut romuttavat Suomen oikeusvaltion. Asia on täysin päinvastoin. Biaudet’n kaltaiset paperipainot itse murentavat yhteiskuntamme oikeusperustuksen saatuaan ohituskaistan muun muassa vähemmistövaltuutetun virkaan ilman laissa määriteltyä muodollista kelpoisuutta, pelkän poliittisen erivapauden turvin. Siinä näyttöä ”positiivisesta erityiskohtelusta”.

Kyseessä on kuitenkin vielä paljon enemmän. Vaakalaudalla on koko maamme tulevaisuus. Oikeusvaltio ja yhteiskuntamme oikeusperustus hajoavat nimenomaan silloin, kun valtio ja oikeuslaitos kohtelevat kaltoin sekä syrjivästi omaa kantaväestöämme, jolta valtiomme legitimaation pitäisi olla lähtöisin.


Lähteet

Annex of Statistical Information – Country Reports on Terrorism 2016. Published by National Consortium for the Study of Terrorism and Responses to Terrorism. Baltimore: A Department of Homeland Security Science and Technology Center of Excellence Based at the University of Maryland, 2017.

European Union Terrorism Situation and Trend Report 2017. The Hague: European Union Agency for Law Enforcement Cooperation, 2017.

---

Päivitys 7.11.2019

Perussuomalaisten eduskuntaryhmä jätti tänään lakialoitteen kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevan lainkohdan muokkaamiseksi siten, että rangaistaviksi jäisivät vain rikoksella uhkaaminen ja rikokseen yllyttäminen. Tiedon ja mielipiteiden julkaiseminen ja esilläpito eivät olisi lakiesityksen mukaan rangaistavia. Tätä vaativat tiedon ja mielipiteiden tulkinnanvaraisuus sekä niiden yleinen määrittelemättömyys.

Lähi-idästä uhkaava pakolaisaalto torjuttava päättäväisesti

Muutamat asioista mitään ymmärtämättömät vipusivat aikoinaan Turkkia Euroopan unionin jäseneksi. Eräs heistä oli EU:n laajentumiskomissaarina toiminut Olli Rehn (kesk.), joka palkittiin sittemmin Suomen Pankin pääjohtajan viralla. Pankissa tuhoamista vielä riittää.

Turkki on nyt uhannut päästää Eurooppaan miljoonia pakolaisia, mikäli EU arvostelee Turkin Syyriaan tekemää hyökkäystä. Turkin ja Syyrian kompleksisista suhteista ja Syyriassa vallitsevan sisällissodan syistä voitte lukea tarkemmin täältä.

Tämän viikon tapahtumien valossa on entistäkin selvempää, että Turkki ei kuulu Eurooppaan, eikä sille jatkossakaan pidä myöntää jäsenyyttä EU:ssa. Kuinka kurjalla tolalla asiat olisivatkaan, jos Turkki olisi nyt EU:n jäsen?

Turkin harjoittaman kiristyksen edessä Euroopan maiden pitäisi entistä päättäväisemmin torjua Turkin rajoille päästämät pakolaiset. EU:n on lopettava miljardien tuki Turkille, ja tulijoiden tulva on käännytettävä rajoilta tarvittaessa sotilaallisesti. EU-maiden olisi osoitettava yksiselitteisesti, että tänne ei ole tulemista ja että emme taivu painostuksen edessä.


Punavihreä turvapaikkapolitiikka vaarantaa turvallisuutemme

Turkki käyttää pakolaistulvaa aseenaan EU:ta vastaan. Syyriasta tai Irakista Turkkiin saapuneet pakolaiset ovat käytännössä kuin poliittisia ohjuksia, jotka lähetetään Eurooppaan kostoksi tai kiristyksen merkiksi. Turvapaikanhakijoina ja laittomasti rajat ylittäessään he ovat eräänlaisia ”aseettomia sotilaita”, jotka pyrkivät suojautumaan kansainvälisten asiakirjojen, kuten pakolaisten oikeusasemaa koskevan yleissopimuksen taakse.

Kyseinen asiakirja on kuitenkin vain yleissopimus, eikä se velvoita ehdottomasti mitään maata ottamaan rajojensa sisäpuolelle keitään laittomia tulijoita. Esimerkiksi Helsingin yliopiston kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi on aiemmin ottanut kannan, jonka mukaan valtioilla ei ole velvollisuutta ottaa vastaan pakolaisia, sillä ”pakolaisten oikeudet eivät aja kansallisen turvallisuuden edelle”.

Sen asemasta, että Suomen maahanmuuttoviranomaiset keskittyisivät torjumaan laittomien maahan pyrkijöiden virtaa, he antavat julkisuuteen tiedon, että maassamme varaudutaan tulijoiden tulvaan. Tällainen tieto otetaan tietenkin vastaan kutsuna. Ilta-Sanomat kirjoitti, että Migri-pomo Kimmo Lehto on luvannut parissa päivässä paikat 5000 tulijalle. Hän vieläpä ylpeilee, että ”meillä on sen verran kovat valmiudet täällä”. Ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr.) puolestaan ”varautuu” 100 000 laittoman maahantulijan aaltoon.

Uhkana eivät siis ole vain laittomat tulijat vaan Suomen mädättäjävirkamiehet. Asia nähdään väärin, kun keskitytään majoittamaan ja ruokkimaan tänne veronmaksajien elätettäviksi pyrkiviä. Pitäisi keskittyä laittamaan kova kovaa vastaan tulijoiden torjumiseksi tarvittaessa voimatoimin.

Haluaisinpa nähdä päivän, jona vihervasemmistolainen hallitus lupaisi hoitopaikat 5000 suomalaiselle vanhukselle ja ylpeilisi sillä, että Suomen kansalaisten hyvinvoinnista huolehtimiseen ”meillä on sen verran kovat valmiudet täällä”. Mutta tätähän tuo syntymäsosialistien typeryskerho ei koskaan tee.

Sen sijaan Lehdon ja Haaviston tapaiset kovapalkkaiset virkamiehet tekevät kaikkensa bastardisoidakseen kansallisvaltiomme ja kansakuntamme haittamaahanmuutolla. Heidät pitäisi sanoa viroistaan irti viipymättä ja lähettää samaan soppajonoon punavihreässä kuplassa asuvien takkutukkaisten maailmanparantajien kanssa. Heidän peräänsä pitäisi lähettää kaikki näissä kirjoituksissa mainitut huvitteluliberaalit, jotka saavat elantonsa maahanmuutosta johtuvista kuluista ja suojatyöpaikoista.


Pakolaisuus on kansainväisen politiikan ase, jonka eteen ei pidä juosta

Olen perussuomalaisena ehdottomasti sitä mieltä, että maamme ei pidä ottaa vastaan enää yhtään ainoaa humanitaarista pakolaista eikä turvapaikanhakijaa Lähi-idän eikä Afrikan suunnalta. Kriisi ei ratkea vastaanottamisella. Pakolaisuudesta itsestään ja sillä kiristämisestä puolestaan on tullut propagandan ja sodankäynnin väline. Sen aseen eteen ei pidä juosta.

Turkin uhkaus antaa viitteen myös siitä, kuinka GCM-sopimuksen kaltainen asiakirja voi laueta miinan tavoin länsimaiden kasvoille. Kirjoitin jo aiemmin siitä, miten GCM:stä on vaarassa tulla voiteluainetta, jolla helpotetaan siirtymistä EU:n ulkoisilta pakolaisleireiltä Eurooppaan maiden voimatta vastustaa (aiheesta täällä, täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä).

Kun asiaan liitettäisiin pakolaiskiintiöiden laajentaminen ja turvapaikkahakemusten käsittely EU:n ulkopuolisissa keskuksissa, päätösvalta luovutettaisiin kansallisvaltioiden omasta piiristä YK:n pakolaisvirkailijoiden käsiin. Näin avattaisiin jatkuva ilmasilta EU-maiden lentokentille kansalaistemme laskuun.

Ja nythän onkin sitten (aivan liian myöhään vaikuttaakseen itse asiaan mitään) paljastunut, että ”suuri osa Irakista tulleista pakolaisista olikin sotilaskarkureita, niin upseereita kuin rivisotilaitakin”, eivätkä mitään herkkiä pikkutyttöjä.

Pakolaisten mukana leviävät paitsi he itse, myös heidän uskontonsa ja kulttuurinsa. Se taas merkitsee muhamettilaisuuden vallan kasvua Euroopassa. Tätä ei tule sallia etenkään, koska asian oikeutus ja siitä päättäminen pidetään Euroopan kansakuntien oman ratkaisuvallan ulottumattomissa: EU:n viranomaisten ja pienen byrokraattisen piirin hallussa.

Siihen kuuluvat Suomessa perusoikeusjuridiikan Dupond ja Dupont, kommunistiprofessorit Lavapuro & Ojanen, jotka kiirehtivät nyt myös ISIS-morsianten ja heidän lastensa kotiuttamista leireiltä. Mikäli tyhmyydestä ei joudu kärsimään, eivät tuon hulluuden mukaan lähteneet koskaan opi mitään.

Suomen kansalaiset voisivat vastata Turkin harjoittamaan kiristykseen boikotoimalla turkkilaisia tuotteita ja kieltäytymällä matkustamasta sinne. EU:n ja Turkin välisten suhteiden hoitaminen voimatoimin ja rajat sulkemalla ei merkitsisi EU:lle minkäänlaista tappiota. Siitä voisivat kärsiä vain ne, jotka ovat menneet investoimaan tai ostamaan lomaosakkeita valtiosta, jonka oikeusjärjestelmä on yhtä mätä kuin poliittinen historiansa ja kulttuurinsa yleensäkin.

Mikäli pakolaistulva alkaa kasautua Suomen rajoille vuoden 2015 tapaan, on otettava käyttöön Schengenin sopimuksen mahdollistama tilapäinen rajavalvonta ja laitettava rajat kiinni ilman matkustusasiakirjoja maahan pyrkiviltä.

Vihervasemmisto – sitä vie mitä lupaa

Antti Rinteen (sd.) hallitus antoi maanantaina eduskunnalle budjettiesityksen, jonka valtiovarainministeriön virkamiehet ampuivat heti alas. Tulopuoli on jätetty liiaksi sen oletuksen varaan, että työllisyysaste nousee nykyisestä 73,1 prosentista 75:een. Taantuma uhkaa, talouskasvu jää enintään yhteen prosenttiin, ja vain odottamaton onnenkantamoinen voisi mahdollistaa talousarviossa pysymisen. – Se siitä.

Minäpä valaisen kuitenkin asiaa laajemmin. Valtiolla on lähinnä kolme keinoa hoitaa taloutta: (1) verottaminen, (2) velan ottaminen ja (3) julkisten menojen leikkaaminen.

Keino 1 on käytetty, sillä verotus on tapissaan, ja veroasteen nostaminen leikkaisi ostovoimaa, taannuttaisi taloutta ja johtaisi siihen, että ihmiset lakkaisivat hankkimasta verotettavaa tuloa. Tuloksena verojen kiristämisestä olisi, että viivan alle jäisi entistä vähemmän. Näytön tästä antoi jo entisen valtiovarainministerin Jutta Urpilaisen viisaus. Kataisen hallitus korotti demarien vaatimuksesta autoveroa vuonna 2013, jolloin kauppa kangistui ja autoveron tuotto valtiolle aleni.

Keino 2 on sekin käytetty. Valtion velka kasvaa ensi vuoden budjetissa 109 miljardiin. Velan paisuttamisen mahdollistaa nykyoloissa vain yksi asia: valliriutan alle vajonnut korkotaso. Kun korot nousevat, Suomi on Espanjan, Italian, Portugalin ja Kreikan tapaan kurimuksessa, josta ei voi nousta itseään hiuksista kiskoen. Velan hoitomenot vaativat lisävelan ottoa ja velkapääoman kasvattamista. Ja kaikki tämä tilanteessa, jossa eläkepommi laukeaa maksettavaksi.

Keino 3 on myös finaalissa. Julkisten menojen leikkaaminen on johtanut siihen, että leikattava on loppunut leikatessa. Leikkausvaraa on yhtä vähän kuin jakovaraakin, eli ei yhtään. Julkisella taloudella on kuluja, kuten sairaanhoitomenot, eläkkeet, sosiaalietuudet ja koulutus sekä muut välttämättömiksi arvioidut menot, joiden laiminlyöminen johtaisi siihen, että kansa löytyisi kaduilta. Sitä paitsi julkisen talouden säästötoimet taannuttavat taloutta, kun taas investoinnit sosiaaliturvaan toimivat yleensä elvytysruiskeena päätyessään useimmiten kotimaiseen kulutukseen.


Ei työllisyysaste vaan työn tuottavuus

Koska suorat keinot potilaan hoitamiseen ovat käytetyt, hallitukset etsivät talouden hoitokeinoja välillisistä toimenpiteistä. Sellainen on työllisyysasteen nostaminen. Jos työllisyys kohentuisi, valtion menot vähenisivät ja verotulot kasvaisivat. Vihervasemmistolainen hallitus vannoo kuitenkin työllisyysasteen varaan liikaa. – Miksi se puolestaan on väärin?

Siksi, että olennaista taloudelle ei ole suinkaan työllisyysaste. Se kuvaa vain, kuinka monta prosenttia työvoimasta käy työssä. Tämä indikaattori kertoo ainoastaan sen, montako päätä maassamme on saatu mukaan toimintaan, jota kutsutaan työelämäksi. Siihen joukkoon kuuluvat muun muassa kaikki tempputyöllistetyt ja tilastoista puhdistetut, jotka työskentelevät vähintään kaksi tuntia viikossa eivätkä siis ole EU:n määritelmän mukaan enää työttömiä.

Rinteen hallitus toimii kuin koululainen, joka vastaa opettajalle, että ”tiedän kyllä, mutta en osaa sanoa”.

Mikä sitten neuvoksi? Oikeat sanat ovat: työn tuottavuuden parantaminen. Olisi ensiarvoisen tärkeää, että työ, joka Suomessa tehdään, tuottaisi mahdollisimman hyvin. Mutta nykyään edes se työ, jonka työssä oleva työvoima onnistuu tekemään, ei tuota kovin hyvin.

Tämä johtuu siitä, että maassamme kuluu aivan liikaa voimavaroja pelkän huoltavan verkoston ylläpitoon: sosiaalialaan, kulttuurikoordinointiin, maahanmuutosta johtuviin kustannuksiin ja muihin monikulttuurisen yhteiskunnan tavoittelusta johtuviin menoihin.

Maahanmuuton kokonaistappiollisuus julkiselle taloudelle on osoitettu kolmessa Suomen Perustan julkaisemassa tutkimuksessa, jotka löytyvät täältä, täältä ja täältä. Niiden esille tuomia ikäviä tosiasioita on tietenkin kierrelty julkisessa sanassa, mutta kukaan ei ole kyennyt osoittamaan laskelmia virheellisiksi, kumoamaan niitä tai esittämään toisenlaisia tuloksia tuottaneita vastatutkimuksia.

Mikäli Suomessa tehtävä työ tuottaisi nykyistä paremmin, työllisyysaste voisi jäädä jopa toivottua heikommaksi. Esimerkiksi Persianlahden öljymaissa työn tuottavuus on korkea, joten myös BKT henkilöä kohti on korkea, vaikka työllisyysaste onkin melko alhainen. Samoin Sveitsissä työn tuottavuus on korkea, sillä maa elää bankingilla ja bisneksellä, eikä työllisyysaste ole siellä yhtä keskeinen tekijä kuin raaka-aineita ja puolivalmisteita tuottavassa ja työvoimavaltaisten alojen hallitsemassa Suomessa.


Virhevasemmistolaisuutta energiapolitiikassa

Entä mitä vihervasemmistolainen hallitus tekee? Jo budjetin valmistelun aikana esille tulleiden tietojen mukaan hallitus aikoo tehdä kaikkensa, jotta ihmisten työssä käyminen ja teollisuutemme toimintaedellytykset ja siten myös työllistämisen mahdollisuudet heikkenisivät. (Arvioin koko hallituskauden ohjelmaa täällä.)

Ensi töikseen hallitus korotti ajopolttoaineiden hintaa. Näin haja-asutusalueella asuvien edellytykset käydä työssä heikkenevät entisestään. Vaikutus tavoiteltuun työllisyysasteeseen on siis negatiivinen.

Energian hinnan nostaminen on alkutuotannon ehtojen kiristämistä, ja se heijastuu kaikkialle muuhun tuotantoon kertautuvasti. Esimerkiksi liikenteen kustannusten kasvu merkitsee yhden paperikoneen tuoton suuruisia tappioita teollisuudelle, toisin sanoen juuri sen verran, mikä realisoitui Rauman paperikoneen sulkemisessa.

Hallitus ei ole puuttunut sähkönsiirtomaksujen jatkuviin korotuksiin, vaikka voisi. Sähkön siirtohintoja säätelee työ- ja elinkeinoministeriön alainen Energiavirasto, jonka tehtävänä olisi määritellä sähkön siirtohinnoille kohtuullinen taso.

Tätä hallitus ei ole tehnyt, vaan se palvelee Carunaa, joka tulouttaa suuren osan saamistaan maksuista australialaiselle pääomasijoitusyhtiö First State Investmentille. Esityksen Carunan myymisestä teki muuten vihreiden Pekka Haavisto valtionyritysten omistajaohjauksesta vastaavana ministerinä jo vuonna 2013. – Selvää valtiomiesainesta!

Carunan vihreät valokirjaimet loistavat nyt kiittäen Suomen muuntajalaitosten pimeydessä ja kylmyydessä. First State Investmentin johtaja puolestaan iloitsee, että luonnollisiin monopoleihin kannattaa sijoittaa, sillä kilpailua ei ole ja hintoja voidaan ”nostaa ajan myötä”. Näin sosialismi ja kapitalismi paiskaavat kättä, ja hallituksen demarit ja kommunistit hyrisevät tyytyväisinä kuin trappistimunkit.


Politiikka puskuroidaan virkojen täytöillä

Oikeistohallitus on yleensä virkaan astuessaan karsinut julkisia hallintovirkoja, mutta vihervasemmistolainen hallitus perustaa niitä runsaasti lisää suojatyöpaikoiksi omille suosikeilleen.

Vaarassa eivät ole vain taloudelliset vaan myös rahassa mittaamattomat henkiset ja kulttuuriset arvot, kuten sananvapaus. Ei ole epäilystäkään, ettei vihervasemmisto tulisi ahkeroimaan kaiken maahanmuuttokritiikin jynssäämiseksi pois Internetistä erilaisin pakkotoimin sekä sananvapautta saksien.

Käynnistyneellä hallituskaudella vihervasemmisto valmistautunee ottamaan haltuunsa valtamedian, yliopistolaitoksen ja Demla-juristeilla täytetyn oikeuslaitoksen lisäksi myös poliisin ja armeijan, jotta sillä olisi hallussaan ideologisten voimavarojen lisäksi myös aseet ja pippurisumuttimet, joilla närkästyneitä kansalaisia voidaan hallita konkreettisesti, mikäli tottelemattomat ihmiset jonakin päivänä osoittavat halua nousta perusoikeuksiensa rajoittamista ja pakottamispolitiikkaa vastaan.

Näyttöä suuntauksesta antaa vihreiden vihapuhepoliisien sijoittaminen sensuroimaan vastakkaisia poliittisia näkemyksiä edustaneita kansanedustajia. (Kirjoitin aiheesta myös täällä.) Huvittavaa on, että nykyisin vihervasemmisto puolustaa poliisia aina, kun viranomainen pamputtaa perussuomalaisia, kun taas ennen vanhaan poliisi oli vasemmistolle vain se ”natsi sika”.


Kalliiksi tuleva halpatyövoima

Hallitus pyrkii myös haalimaan maahamme lisää työvoimaa ulkomailta. Enemmistö hallituspuolueiden kansanedustajista laittoi jo viime kaudella nimensä Vasemmistoliiton kansanedustajan Anna Kontulan aloitteeseen, jossa vaaditaan ulkomaisen työvoiman tarveharkinnasta luopumista. Kivoin seurauksin.

Tämä merkitsee palkkojen polkemista ja ostovoiman vähenemistä markkinoilla, millä puolestaan on taantumaan ohjaava vaikutus. Kun julkinen valta haalii mieluummin työvoimaa ulkomailta kuin tukee suomalaisten työttömien siirtymistä työvoimaksi kasvukeskuksiin, työttömyysmenot pysyvät ennallaan. Ulkomaalaisten työntekijöiden mukana tulee yleensä myös omaisia, jotka puolestaan ovat hekin useasti työelämän ulkopuolella ja siis julkisen talouden rasitteina.

Hyödyn korjaavat yritykset, jotka saavat halpaa työvoimaa, mutta sosiaalikustannukset ja asumisen järjestäminen tulijoille kiertyvät kuluiksi julkiselle puolelle ja verorasitukseen, myös firmoille. Halpa siirtolaistyövoima on vain näennäisesti halpaa. Kulut lankeavat veronmaksajille, ja yhteiskunnallinen tehokkuus alenee kielikonfliktien myötä terveyskeskuksista tehtaisiin.

Aalto-yliopiston dosentti Kyösti Tarvainen on osoittanut tutkimuksissaan, että suuri osa Ruotsiin työperäisinä tulleista maahanmuuttajista on saapunut maassa jo olleiden maahanmuuttajien tai lähisukulaisten perustamiin pöytälaatikkofirmoihin, joiden todellista toimintaa sen enempää työviranomaiset kuin maahanmuuttovirastokaan eivät ole selvittäneet. Työperäinen maahanmuutto on tässä tapauksessa perheenyhdistämisten piilevä muoto.

On myös valheellista puhua ”työperäisestä maahanmuutosta” jonakin yhtenäisenä ilmiönä tai kategoriana. Edellä viittaamani tutkimukset osoittavat, että työperäisinä tulleet voivat olla jo parin vuoden kuluttua täysin työttöminä. Ihminen ei siis ole (ymmärrettävästi) olemukseltaan ”työperäinen”, vaan työstatus vaihtelee, jolloin keskeistä olisi nimenomaan tarveharkinta.

Omasta mielestäni tarveharkinta pitäisi laajentaa kaikille, myös asiantuntija-aloille, jotka nyt ovat siitä vapautettuja. On perusteetonta väittää, että Suomessa tarvittaisiin lisää työvoimapotentiaalia EU:n ulkopuolelta, sillä EU:ssa ovat jo noin puolen miljardin ihmisen vapaat työmarkkinat.

Yhteiskunnallista tehokkuutta valaisisi työllisyysastetta ja työn tuottavuuttakin paremmin huoltosuhde, joka kuvaa, montako työelämän ulkopuolella olevaa yksi työssäkäyvä keskimäärin elättää. Vihervasemmistolainen hallitus ei tietenkään puhu huoltosuhteesta yhtään mitään, koska vihreät, vasemmisto ja Kepu kannattavat maahanmuuttoa, vaikka maahanmuutto heikentää huoltosuhdetta ja vaikka huoltosuhteen korjaaminen olisi hyvä instrumentti julkisen talouden parempaan hoitamiseen.


Siirtyykö Suomi sosialismiin?

Vasemmistolaisen hallituksen valtaannousu tahtoi takavuosina merkitä maan siirtymistä sosialismiin. Nurjaa tilanteessa on, että vasemmistopuolueilla on eduskunnassa selvä vähemmistö, mutta silti valtakunnanpolitiikkaa tehdään nyt sosialistien, kommunistien ja uustaistolaisia ihanteita edistävien vihreiden orkestroimana.

Ei ole mikään ihme, että hallituksen hampaissa ovat ensimmäiseksi yksityisautoilu, sananvapaus ja asuminen. Reaalisosialismihan on vapaan liikkumisen rajoittamista, suiden kapulointia ja kiinteistöjen poisverottamista. Vasemmisto on pitänyt omakotiasumista aina porvarillisen paheen muotona.

Sen sijaan me täällä Perussuomalaisissa ajattelemme asioista perin juurin toisin.

Perussuomalainen puolue haluaa korottaa työn tuottavuutta eikä pelkästään lisätä työssä käymisen astetta. Työllisyysaste onkin pelkkä abstraktio, kun taas tuottavuus kertoo siitä, mitä työelämässä oikeasti tehdään. Olisi tuotettava markkinoilla vaihtokelpoisia arvoja.

Puolueemme ei halua kuolettaa Suomen taloutta ympäristöveroihin, kiinteistöveroihin eikä autoilun ja liikkumisen verottamiseen. Emme halua kehittää kiskoliikennettä kesämökeille, vaan haluamme, että ihmiset voisivat toteuttaa perustuslaillista liikkumisen vapauttaan joutumatta kärsimään joukkoliikenteen tukaluudesta ja tehottomuudesta tässä pitkien etäisyyksien maassa.

Pääkaupunkiseudun vyöhykeuudistuksen jälkeen HSL:n kyyti Helsingistä 30 kilometrin päähän Keravalle maksaa ABCD-lipulla 6,40 euroa. Sillä voisi ostaa noin 4 litraa bensiiniä, jolla ajaisi 8 litraa sadalla kuluttavalla autolla peräti 50 kilometriä ja veisi mukanaan neljä muuta ihmistä. Hinta henkilöä kohti olisi renkaat, vakuutukset ja pääomakulutkin mukaan lukien vain murto-osan siitä, mitä vastaava matka maksaa HSL:llä.

Ongelma ei ole, että autoilua ei ole vielä tehty tarpeeksi kalliiksi. Ongelma on, että julkinen liikenne on kallista ja kalliimmaksi tehdään, mikäli investoinnit räjähtävät ja vasemmiston suuruudenhullut ideat maanalaisesta pisararadasta tehdään juntaten todeksi.

Suomen kansa saa sitä, mitä on vihervasemmistolta tilannut: raippaa ja ruoskaa oikein kunnolla.

Vasemmistohallituksen jälkeen tulee mahdollisesti jälleen oikeistohallitus, ja vihervassarit sanovat, että korjatkaa te nyt, kun meiltä loppuivat rahat ja keinot.

Oikeistohallitus aloittaa sitten kovan kuurin, ja sitä moititaan rajuista otteista. Sen jälkeen kansa syyttää oikeistoa ”huonosta taloudenhoidosta”, vaikka se on saanut talouden kuntoon. Sitten tulee taas vasemmisto, joka romuttaa kaiken. Ja niin edelleen tilanteessa, jossa venettä ei saisi keikuttaa vaan purjehtia vakain aikein ja suunnitelmallisesti suoraan eteenpäin.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Perussuomalaiset