21. lokakuuta 2018

Suomalaisista ei saa tehdä ilmastopolitiikan sijaiskärsijöitä


Jos muistaa jotakin 1970- ja 1980-luvuista, tietää, mitä olivat happosateet. Tuolloin kasvoi tiedostava punk-sukupolvi, jonka maailmankatsomus oli musta, sillä jo alakouluissa lasten ja nuorten päähän taottiin, että Saksasta – tarkemmin sanoen Ruhrin teollisuusalueelta Länsi-Saksasta – tulee pahoja happosateita, jotka tuhoavat kaikki Suomen metsät.

Sen jälkeen paha Ronald Reagan räjäyttää päämme yläpuolella ydinpommin, ja kaikki ihmiset kuolevat, ja koko maailma tuhoutuu. Koska tuohon aikaan koetut uhat olivat absoluuttisia, kuin lekalla päähän lyöviä totaaliuhkia, myös nuorisosta kasvoi hyvin periaatteellista.

Päiväkerhojen koleissa eteishalleissa lastentarhanopettajat rämpyttivät epävireistä pianoa ja lauloivat euforiseen tilaan antautuen, että ”harakalla kolme suurta munaa on”. Ja mikä pahinta, vaarilla on (kapitalismin merkiksi) saari. Kommarien mielestä se oli huolestuttavaa, sillä: ”Ai, ai, vaaria, kaikilla ei ole saaria, mutta meidän vaarilla oma saari on.”

Kasvavien aikuisten mielipiteet eivät nykyisin poikkea kovin paljon noiden aikojen ajatuksista, sillä nykyäänkin ihmisiä ahdistellaan erilaisilla globaaleilla uhilla, joita tosin on aina ollut olemassa. Yleensä ne katoavat muutamassa vuodessa jälkiä jättämättä.

Omasta mielestäni nykyisten suvaitsevaisten asenteissa on paljon samaa kuin 1970-luvun kiilusilmäisten kommunistien näkemyksissä. Vain he kykenevät kilpailemaan hyvyydessä nykyisten maailmanparantajien kanssa, ja ovat usein samoja henkilöitäkin.

Tämän päivän megatrendi on käyttää sanaa megatrendi. Sellainen on myös ilmastonmuutoksesta vouhottaminen ja vihreällä anekaupalla ratsastaminen.

Jokaisena historiallisena ajanjaksona ihmiset kanavoivat eksistentiaalista olemassaolon Angstiaan erilaisten poliittisten huolten kautta. Ajassa taaksepäin katsellen ne näyttävät usein koomisilta, mitä ne eivät ole tietenkään olleet sisältä päin nähtyinä. Onhan menneisyys jo turvallisesti eletty, ja jokaista mennyttä nykyaikaa leimanneet epävarmuustekijät eivät enää varjosta nykyisyyttä. Sen sijaan nykyisyyteen liittyy taas jo omia uhkia.

Niinpä on paikallaan suhtautua tyynen rauhallisesti aina, kun joku tieteen ja politiikan rajapinnalla operoiva mittarimato tuo ihmeteltäväksemme raportteja, jotka aivan ehdottomasti näyttävät velvoittavan meitä tietynlaiseen käytökseen.

Eräs sellainen on YK:n alaisuudessa toimivan kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n erikoisraportti nimeltään Special Report on Global Warming of 1.5°C. Edellinen julkaistiin 2014, ja seuraava on odotettavissa 2022.

Raportin mukaan ilmasto on lämminnyt esiteolliselta ajalta yhdellä asteella, ja puolen asteen muutos on odotettavissa kasvihuonekaasujen vuoksi. Koska hiilidioksidi ja pienhiukkaset pysyvät ilmakehässä vuosikymmeniä, muutos ei ole käännettävissä eikä edes pysäytettävissä.

Ilmastosopimukset eivät auta tilanteessa, jossa väestö paisuu kolmannessa maailmassa ja kehitysmaat puskevat ilmakehään hiilen kaasuja täysin piittaamattomasti. Kiina avaa uusia hiilivoimaloita muutaman viikon välein.

Aktiivinen ilmastonmuokkaus taas ei onnistu hankkeen huonon hyötysuhteen ja energiaintensiivisyyden vuoksi.

Melkein kaikki alkavat ymmärtää, että ilmastopolitiikasta on tullut länsimaissa pelkkä retorinen veruke. Ilmaston lämpenemisestä muistuttaminen luo huolta, jonka odotetaan kaatuvan kannatuksena vihreiden puolueiden laariin ilman, että vihreän liikkeen tukemisesta olisi mitään todellista hyötyä ilmaston kannalta. Myös mielipideilmasto heikkenee, kun vihreät saavat valtaa, joka johtaa vain valtioiden johtamiseen vihreiden mimosoiden ja huvitteluliberaalien logiikalla, aivan kuten EU:ssa on käynyt.

Ilmastopolitiikassa esiintyy paljon retorista kannatuksen kalastelua, kun myös sinivihreä hallitus on käynyt autoilijoiden kimppuun (aiheesta täällä ja täällä). Suomalaisista ihmisistä ei pidä tehdä ilmastopolitiikan sijaiskärsijöitä.


Ilmastopolitiikassa tiivistyy länsimaiden vastuu ja kehitysmaiden vastuuttomuus

Tilastokeskuksen mukaan Suomi tuottaa maailman kasvihuonepäästöistä ainoastaan 0,175 prosenttia. Enää vain 15 prosenttia tulee EU:sta ja jo yli puolet kehitysmaista, joissa suurin päästöjen lähde on asuminen. Pelkkä ihmismäärän paisuminen ja olemassaolo siis luo ympäristötuhoja.

Brittiläinen naturalisti Sir David Attenborough kritisoi vuonna 2013 ruoka-avun antamista kehitysmaihin, piti kehitysmaiden auttamista ”sekopäisenä” ja peräänkuulutti keskustelua sekä toimenpiteitä väestönkasvun hillitsemiseksi.

Hänen mukaansa nälänhädät johtuvat siitä, että liian pienellä alueella on liikaa ihmisiä. Luonto on yrittänyt korjata asiaa, mutta ihmiset ovat kehitysmaita auttamalla pahentaneet tilannetta. Attenboroughin mukaan maapallo on menossa kohti katastrofia, mutta luonto tasapainottaisi tilanteen, jos ihmiset eivät tekisi mitään.

Luonnossa ei ole mitään luonnotonta, ja evoluutiossa on pyrkimys tasapainoon, mukautumiseen ja sopeutumiseen. Asia onkin aivan niin kuin Attenborough katsoo, mikäli asiaa ajatellaan luonnossa vallitsevien itsesäätelyjärjestelmien kannalta.

Suomi on pitkien etäisyyksien pimeä ja kylmä maa, jossa energiankulutus ja päästöt ovat perusteltuja olosuhteiden vuoksi.

Nykyinen ilmastomaksujärjestelmä kohtelee meitä epäoikeudenmukaisesti, sillä se ottaa huomioon lähinnä kokonaispäästöt tai päästöt henkilöä kohti. Niitä ei suhteuteta tuotannon tasoon eikä hyötysuhteeseen, ja näin ollen teollisen kulttuurimme hyvä ilmastosuhde jätetään huomiotta. Ei pohdita, mitä päästöillä aikaansaadaan.

Koska läntisissä ja pohjoisissa teollisuusmaissa ilmastollinen hyötysuhde on parempi kuin Aasian kehittyvissä maissa, tuotantoa ja työtä tulisi palauttaa täällä tehtäväksi. Lisäksi pitäisi siirtyä tuotannonalakohtaiseen ominaispäästöjärjestelmään, jossa arvioitaisiin ympäristötehokkuuutta, ja päästöt suhteutettaisiin saavutettaviin hyötyihin.

Koska kehitysmaissa hyötysuhde on huono, kaikki työ ja tuotanto kannattaisi suorittaa länsimaissa.

Moraalifilosofisen aiheuttamisperiaatteen mukaan vastuu heikosta ilmastosuhteesta ja väestöräjähdyksestä kuuluu kehitysmaille itselleen. Esimerkiksi Kiina voisi maksaa ympäristön parannustoimet suoraan valtionkassastaan ilman, että meitä laskutetaan Kiinan ongelmista.

Ilmastosopimusten pohjana oleva nykyinen arviointijärjestelmä kohtelee kaltoin Suomen teollisuutta ja esimerkiksi lentoliikennettämme. Vaikka Finnairin päästöt ovatkin lukumääräisesti suuria, ovat ne matkustajaa ja kilometriä kohti laskettuina pieniä, sillä yhtiö lentää paljon pitkiä reittejä, ja koneiden energiatehokkuus on erinomainen.

Globaalisti ajatellen ilmastonmuutosta ei pitäisi pyrkiä hillitsemään tappamalla suomalaista teollisuutta päästödirektiiveillä. Meidän ei pitäisi suostua myöskään ilmastopoliittiseen anekauppaan, jolla meitä pakotetaan maksamaan muiden tehottomuudesta ja vastuuttomuudesta suorilla almuilla ja kolehdeilla.


Mitä ilmastopolitiikassa pitäisi tehdä?

Kasvihuonepäästöjä hillitsemään pyrkivä ilmastopolitiikka voidaan kiteyttää kolmen kohdan ohjelmaan.

1) Koska suurin yksittäinen päästölähde on asuminen, pitäisi hillitä väestöjen siirtymistä eteläisistä maista pohjoisiin. Massamaahanmuuton rajoittamista vaatii siis myös luonnonsuojelu, ja ristiriitaista onkin, että vihreä ympäristöliike ei pyri rajoittamaan maahanmuuttoa kehitysmaista.

2) Pitäisi säilyttää teollisuus länsimaissa, joissa ympäristötehokkuus on parempi, ja siirtää tuotantoa takaisin läntisiin maihin.

3) Pitäisi rajoittaa tavaraliikennettä kehitysmaista, sillä rahtaus on suurimpia ympäristön pilaajia nykyisin. Samasta syystä voidaan vaatia massamatkailun ja turismin rajoittamista erilaisin taloudellisin sanktioin ja tehostein.

Tulli ja verot ovat kuitenkin vain yksi ja melko keinotekoinen instrumentti, enkä kannata kauppasotaa. Onkin huomattava, että kolmas kohta toteutuu osittain jo, mikäli toisen kohdan asiaintila saadaan voimaan. Siksi poliittisen vallan pitää kannustaa pitämään investoinnit, työ ja tuotanto kotimaassa, mikä puolestaan tapahtuu kansantalouden sisäisillä veropoliittisilla ratkaisuilla.


Mitä ilmastopolitiikassa ei pitäisi tehdä?

1) Ei pitäisi tuomita eikä kurittaa yksipuolisesti autoilijoita, sillä hiilidioksidipitoisen autoilun jatkuessa ja fossiilisia polttoaineita käytettäessä voidaan ostaa halvalla lisäaikaa ympäristön parantamista koskevien keksintöjen kehittelyyn.

Innovaatioiden toteuttaminen vaatii suuria investointeja, mutta tuloksena voidaan löytää kokonaan uusia energiamuotoja, esimerkkinä nyt vaikkapa maaperän syväkairauksilla saatava energia. Halpaan hiileen turvautumalla voidaan löytää rahoitus pitkäkestoisille muille energianlähteille.

Siksi ei pitäisi ajaa alas myöskään Helsingin hiilivoimaloita, jotka on todettu Euroopan ympäristöystävällisimmiksi. EU:n kontekstissa alasajo pitäisi aloittaa esimerkiksi Puolasta, jossa nyt käytettävä hiili kannattaisi polttaa meidän huomattavasti paremmissa voimaloissamme.

2) Ei pitäisi lopettaa ydinvoiman käyttöä. Yhteiskunnallinen tosiasia on, että jos hiilestä luovutaan, jäljelle ei jää mitään muita mahdollisuuksia tuottaa suuria määriä energiaa kuin ydinvoima. Ydinvoimaa vaatii myös liikenteen sähköistyminen.

Saksa teki Fukujiman ydinvoimaonnettumuuden jälkeen hätäisen ydinvoimasta luopumispäätöksen, vaikka Keski-Euroopan maaperä ei liioin järise (ainakaan seismisten vaikutusten vuoksi) eikä muitakaan luonnonmullistuksia ole odotettavissa. Silti maa aikoo korvata ydinvoiman, milläpä muulla kuin hiilellä, kunnes joutuu todennäköisesti pyörtämään päätöksensä. Ruotsi on ydinvoiman lisärakentamisesta luovuttuaan sallinut korvaavien voimaloiden rakentamisen, ja näin on pakko tehdä myös Suomessa.

Ydinvoiman käyttöönotto on tietenkin ihmiskunnan suurimpia erehdyksiä saasteiden pitkäaikaisuuden vuoksi. Kun tuo virhe on kertaalleen tehty, olisi toinen suuri virhe olla käyttämättä resursseja loppuun, sillä kaksinkertainen määrä ydinjätettä ei yhteen paikkaan sijoitettuna aiheuta nykyistä suurempaa varastointiriskiä.

Käyttöriskit puolestaan pienenevät uusien ydinvoimaloiden myötä, sillä uusi ydinvoimalaitos on kuin uusi BMW verrattuna vanhaan Trabantiin, jollaisia puhisee Suomenlahden pohjukassa neljä: kaikki grafiittihidasteisia Tshernobyl-tyyppisiä reaktoreita.

Mitä enemmän ydinvoimaa käytetään, sitä enemmän voitetaan aikaa uusien energiamuotojen kehittelyyn. Siksi ydinvoimasta luopuminen pelkän moraalipaniikin vuoksi on pelkkää populismia, vihreiden onnen ongintaa ja kannatuksen kalastelua sekä epätoivoista moraaliposeerausta.

Ydinvoiman arvostelun sijasta ympäristöliikkeen tulisi keskittyä vaatimaan IAEA:lta maailmanlaajuisia turvallisuusnormeja ydinvoimaloille. On käsittämätöntä, että YK on saanut aikaan globaalit standardit sananvapaudelle ja ihmisoikeuksille mutta ei ydinvoimaloille, joiden vaikutukset voivat olla konkreettisia ja maailmanlaajuisia.

3) Ei pitäisi tuomita ilmastopolitiikan toisinajattelijoita, jotka epäilevät valtavirran ilmastopolitiikkaa ja tekevät ilmastonmuutoksesta erilaisia tulkintoja.

On selvää, että ihmisen toiminta vaikuttaa ilmastoon, sillä miljardit hiilidioksiditonnit eivät ole voineet olla vaikuttamatta ilmakehään. Jotakin vaikutusta ihmisen toiminnalla väistämättä on. Niinpä väite ilmastonmuutoksesta on analyyttis-apriorinen eli käsitteellinen totuus ja sellaisena hieman banaali.

Olennaista onkin, miten ihmisen toiminta suhteutuu luonnon omaan toimintaan. Kukaan tuskin voi kiistää ihmisen vaikutuksia, mutta tulkinnat vaikutusten merkityksistä vaihtelevat. Ihmisen aikaansaamat muutokset ovat jääneet historian aikana luonnon omien muutosten, kuten auringon aktiivisuuden, tulivuortenpurkausten ja meteoriittien, rinnalla usein marginaalisiksi.

Maapallon ilmakehä myös säätelee itseään, mistä näyttöä antaa Massachusetts Institute of Technologyn professorin Richard Lindzenin löytämä iirisilmiö. Satelliiteilla tehdyt tarkat mittaukset osoittavat, että ilmakehän yläkerros mukautuu kuumenemiseen ja supistuu tai laajenee silmän iiriksen tavoin sekä päästää lisälämpöä ulos avaruuteen.

Tätä adaptiivisuutta voidaan pitää läpi koko luonnon ulottuvana toimintaperiaatteena, jonka syistä ja olemuksesta filosofit keskustelevat seminaareissa.

Myös Aalto-yliopiston dosentin Antero Ollilan ilmastoskeptiset kirjoitukset kuuluvat tieteeseen. Kriittinen, haastava ja valtavirran paradigmoista poikkeava argumentaatio on tieteenfilosofisesti katsoen usein osoittautunut tieteen arvokkaimmaksi osaksi, sillä sen kautta on voinut tulla esille jotakin uutta.

Ilmastovouhotuksesta ei pidä tehdä uskontoa, jolla kuristetaan Suomen talous ja teollisuus ja jota myötäilemällä tullaan ampuneeksi itseä nilkkaan.

20. lokakuuta 2018

Mikä monikulttuurisuuden tavoite on?


Vihervasemmiston feministinen äärijärjestö Fem-R, joka ilmoittaa olevansa ”anti-rasistinen” ja toimivansa ”rodullistettujen ehdoilla”, julkaisi Aleksis Kiven päivän kunniaksi kannanoton, jonka mukaan ”poliisi ei saa työssään vahvistaa rasistisia stereotypioita”. Kirjoituksessa vaadittiin Helsingin poliisilta ”julkista anteeksipyyntöä”.

Sivulla lirkuteltiin näin:

Helsingin poliisi järjesti yhdessä Helsingin kaupungin kanssa paperittomuutta käsittelevän seminaarin. Seminaarissa olleet ihmisoikeusaktivistit ovat jakaneet kuvia koulutusmateriaaleista, jotka ovat erittäin rasistisia ja järkyttäviä. Materiaalit liittyivät ulkomaalaisvalvontakoulutukseen, jonka piti komisario Heli Aaltonen. Koulutusmateriaaleissa paperittomat rodullistetut on jaettu ’seitsemään veljekseen’, jossa heitä käsitellään rasististen stereotypioiden kautta. Kuvaukset paperittomista pohjaavat rasistisiin ennakkoluuloihin rodullistetuista, esimerkiksi somaleista ja aasialaisista.

Helsingin poliisi puolestaan kiirehti tviittaamaan, että tarkoitus oli esitellä ulkomaalaisvalvonnassa esille tulleita esimerkkitapauksia Aleksis Kiven päivän teeman kautta”.

Asiasta uutisoitiin muun muassa Ilta-Sanomissa, jonka mukaan esitelmöitsijän rinnastukset ja esityskalvot tulivat laajempaan julkisuuteen, kun Valtakunnallisen rasismin ja muukalaispelon vastaisen verkoston Rasmuksen aktivisti Sanna Valtonen jakoi ne sosiaalisessa mediassa saatteilla ”Olenko hereillä” ja ”Istun ulkomaalaispoliisin Helsinkiin kadonneet -seminaarissa. Uskomaton esitys by komisario Heli Aaltonen”.

Aaltosen esityksessä Seitsemän veljeksen hahmot oli roolitettu uudestaan maahanmuuttajataustaisiksi työmiehiksi ja kotona istui vain Aino, joka ei osallistu työmarkkinoihin, sillä uskonto velvoittaa häntä. Esityksen mukaan hän kokee perheväkivaltaa ja ihmiskauppaa, jopa prostituutiota. Esitelmä oli kaikessa sarkasmissaan hauska, ja sen pääpiirteet voi lukea Ilta-Sanomien edellä linkatusta jutusta.

Vähemmistöjen etujen edistäjiksi ilmoittautuneen järjestön tosikkomaisesta typeryydestä antaa näyttöä kyvyttömyys ymmärtää esitelmän pitäjän toimintatapaa, jolla tavoiteltiin leikkisyyttä ja huumoria. Asian olisi voinut tulkita myös niin, että maahanmuuttajat haluttiin identifioida tai integroida entistä paremmin suomalaiseen kulttuuriin. Jopa maahanmuuttoa puolustavassa Ilta-Sanomissa esitystä luonnehdittiin vain ”vauhdikkaaksi”.

Vähemmistöjen asemaa ei voida parantaa ryppyotsaisuudella, jolla kirvoitetaan esiin kritiikkiä ja vihaa. Sellaisia järjestöjä, jotka toivovat työpaikan menetystä, mikäli ei pidä jostakin vähemmistöstä, tai jotka vaativat poliisia vankilaan, jos kritisoi hymyileviä viranomaisia, voisi pyytää lopettamaan vähemmistöjen tukemisen. Kyseisestä vaahtoamisesta ei seuraa mitään muuta kuin pelkkää haittaa.

Kun telaketjufeministinen Fem-R vaati viranomaisia polvistumaan prinsessojen edessä, järjestössä ei ole sisäistetty, että Suomessa tai missään muuallakaan maailmassa poliisi ei antaudu palvelemaan asiakkaitaan muulla tavoin kuin kielloin, käskyin ja kehotuksin.

Poliisi on laillisuuden ja järjestyksen toteutumista valvova ja pakkovaltaa käyttävä viranomainen, joka ei pyydä vaan käskee. Sinisten vilkkujen välke tuo vastinetta verovaroille ja tasa-arvoa kaikkialle, missä sitä etsitään, ja tämä koskee yhtäläisesti kaikkia ihmisiä.

Uhriutettu ja maalitettu Heli Aaltonen on Ilta-Sanomien mukaan todennut esityksestään, että he halusivat ymmärtää tämän rasistisesti, sille en voi mitään, kun taas Fem-R vaatii itkuisessa parahduksessaan: Tämä ei ole mikään selitys sille, miksi juuri näin on päätetty toimia. Vaadimme Helsingin poliisilta kunnollista anteeksipyyntöä. Näin ei voi enää jatkua.
 
Ei voikaan. En myöskään minä kykene enää erottamaan, oliko kannanotto parodiaa tai niin sanottu trolli, jolla haluttiin kirvoittaa lisää hullunkurista viestintää.

Todesta tuota tuskin voi ottaa edes aina asiassa pysyvä vihapuhepoliisi Keijo Kaarisade, joka on kyllä ollut hyvin anteeksipyytelevä ja aktiivinen.

Parodia on juuri siksi vaarallinen laji, että se jättää tulkinnan avaimet lukijoiden käsiin. Ja vaarallinen se on myös kertoessaan Neuvostoliitosta, jossa parodia oli suositumpaa kuin missään muualla. Kaikkialla kun piti sipsutella varpaillaan ja nurkkapieliä nuoleskellen.

Nykyisille monikulttuurisuuden ja antirasismin perääjille voisi esittää kysymyksen, mikä tai minkälainen se teidän unelmayhteiskuntanne oikein on. Mihin te tähtäätte ja mitä seuraa sitten, kun monikulttuurinen yhteiskunta on valmis?

Kun suomalaiset ihmiset ovat jo nyt toistensa tukassa ja kurkussa kiinni kuin satiaiset ja kun kaiken maailman kitisijät rääkyvät anteeksipyyntöjä kokeneilta suomalaisilta viranomaisilta, voidaan kysyä, mitä nuo antirasistit” oikein tavoittelevat ja haluavat.

Milloin monikulttuurinen yhteiskunta saavutetaan, ja minkälaista siellä on?

Poliisit sen varmaan arvaavat, sillä käytännön havaintojensa kautta he tietävät, millaisen painajaisen sosiaalietuusperäinen haittamaahanmuutto on luonut rikollisuuden ja eripuran kasvun kautta.

Kun feministien ja antirasistien toiminta muistuttaa jo nyt kissalaumaa, joka kynsii koulujen luokkahuoneille tyypillistä liitutaulua niin, että amalgaamipaikat irtoavat hampaista, tuloksena ei voi olla muuta kuin sisällissota.

Kun jo nyt maamme sihisee ja kihisee kaiken maailman yhdenvertaisuusvaltuutettuja, suvaitsevaisia ja muita yhteiskunnan vihollisia mustanaan, näen kristallipalloon katsomatta, että tämän alati syvenevän monikulttuurisuuskehityksen lopputuloksena on Euroopan laajuinen Harmageddon.

Kun monikultturisuuden luominen on jo alusta alkaen ollut pelkkää ghettoblasterin soittoa, graffiteilla töhrimistä, pilven polttoa, rähinöintiä, yhteiskunnan alaluokkaan kuuluvien ihmisten anarkiaa, terroria, riitelyä, kiistelyä ja arvo-, etu- sekä kulttuurikonflikteja, minua säälittävät ne vanhat suomalaiset kunnon ihmiset, jotka rakensivat tämän maan.

Nyt heidät pakotetaan sietämään muualta tulevien vaatimuksia ja heidän hyysäämistään sekä katselemaan ohituksia työpaikkojen ja kunnallisten vuokra-asuntojen täytössä, kun niitäkin jaellaan vierasperäisille positiiviseksi sanotun syrjinnän mukaisesti, eli oikeudettomasti ja etuoikeuttamalla.

On sietämätöntä, että maahamme tuppautuu kutsumatta ja laittomasti epäperäisiä tunkeutujia, jotka valittavat tarjotusta ylläpidosta, joka minun tietääkseni on parasta, mitä koko universumissa on maahanmuuttajille ollut tarjolla. Sitten he haukkuvat suomalaista yhteiskuntaa, jota eivät ole itse luoneet eivätkä ansainneet.

Suomessa kukaan ei ole rodullistettu, vaan ihmiset ovat kaikkialla muallakin sitä mitä ovat, ja sillä selvä.

Kyseinen porukka tavoittelee jonkinlaista kunniakansalaisen kohtelua käänteisen rotuopin tuella, jossa people of colour pitää itseään automaattisesti etuoikeutettuna yhteiskunnan palveluihin alkuperäänsä vedoten. Keskeinen kysymys on, miten he kehtaavat?

Jos afrikkalaiset ja lähi-itäläiset muka ovat niin hyviä vastustamaan rasismia, luomaan oikeudenmukaisuutta, etiikkaa, kehittynyttä filosofiaa, tiedettä, taidetta, kulttuuria, arkkitehtuuria ja ihmisoikeuksia, miksi heidän omilta jäljiltään jäänyt yhteiskunta ei ole muuta kuin raunioina savuava roskaläjä?

Se ei ole toden totta länsimaiden syytä, sillä elintaso on paras juuri niissä kehitysmaissa, joissa länsimaisen kulttuurin vaikutus on ollut voimakkainta ja rationalismi on syrjäyttänyt taikauskon.

---

Kiitän aiheen vinkkaamisesta Ossia.

19. lokakuuta 2018

Dialektiikan pimeä ydin: sananvapaudella vankilaan


Kun ylioppilasvuonnani 1985 voitin kirjallisuusjärjestö Nuoren Voiman Liiton kirjoituskilpailun, eräs toimittaja kysyi minulta, mihin tähtään kirjoittajana.

Vastasin, että toimittajaksi – ja että haluan kirjoittaa sellaisen jutun, joka veisi minut kiven sisään vääristä sanoista!

Tuohon aikaan vastausta pidettiin kai hauskana, sillä kaikki nauroivat. Nauru kertoi, että tehtävä olisi mahdoton. Totta onkin, että en ole ollut lähelläkään tuota kunniaa.

Sen sijaan olen päässyt todistelemaan taitojani kahdesti tieteen tuomioistuimessa väitellessäni tuplasti tohtoriksi. Tämä puolestaan on koitunut pelkäksi rasitteeksi minulle, ja rippikoulun käymisestäkin on ollut itselleni enemmän hyötyä.

Vasemmistolaiset kollegani ovat nimittäin kääntäneet asian tappiokseni pitämällä viatonta todistelunhaluani osoituksena siitä, ”kuinka huono” muka olen, kun minulle ei moninkertaisillakaan näytöillä myönnetä virkaa kommunistien hallitsemissa yliopistoissa. – Eikö olekin etevää?

No niin. – Myös puskista tullut Ilja Janitskin veti ohitseni. Hän puolestaan pystyi kirjoittamaan itsensä ihan oikeaan vankilaan (ei siis tieteelliseen) osoittamalla vapautta.

Hänet kruunattiin sananvapauden käyttämisestä vuoden ja kymmenen kuukauden ehdottomalla vankeusrangaistuksella – täysin dialektiikan pääsääntöjen mukaisesti. Bonuksena tuomion saivat dosentti Johan Bäckman ja eräs nimettömänä uutisoitu 54-vuotias nainen, joita oikeus ahdistelee yhteensä 239 000 euron vahingonkorvaus-, hyvitys- ja oikeudenkäyntikulutuomiolla.

Vapaus kääntyi vankeudeksi, ja sananvankeutta sanotaan vapaudeksi tässä postmarxilaisessa mediatodellisuudessa, jossa vallankäyttäjät, tieteilijät ja tuomarit pyrkivät medioimaan itsensä valtaa käyttääkseen. Ja toimittajat puolestaan käyttävät valtaa laulattamalla heitä kaikkia oman mielensä mukaisesti sekä valikoimalla, keiden nimiin poliittiset aloitteet, hankkeet ja näkemykset on lupa kirjata.

Perinnemediassa tuomiota on juhlittu laajasti, sillä siirtäähän se valtaa palkattujen agendatoimittajien käsiin, kun toimittajia ja heidän kellokkaitaan ei saisi enää arvostella ilman rangaistuksen uhkaa.

Helsingin Sanomien alleviivaamat ”maineen loukkaaminen”, ”kunniansa” loukatuksi kokeminen ja itsensä ”vainotuksi” epäileminen eivät ole mitään sellaista, mistä pitäisi rangaistuksia jaella, varsinkaan kun asianomistajista toinen oli valtamedian suojista omia valheitaan huuteleva toimittaja ja toinen poliittista valtaa käyttävä taho: Sosialidemokraattiset Opiskelijat -yhdistyksen puheenjohtaja.

Tuomion motiivi oli täysin poliittinen, niin kuin koko oikeudenkäyntikin, jossa käräjäoikeus hyppäsi innosta kiljuen syyttäjän kelkkaan langettaen vieläpä vaatimuksia ankaramman rangaistuksen.


Poliittisilla oikeudenkäynneillä suojellaan EU:n valheellisuutta ja vilppivaltaa

En pitänyt erityisemmin MV-lehden rabulistisesta tyylistä, joka kohotti tyylin puuttumisen tyyliseikaksi ja osoitti (jälleen dialektisesti), että kun jokin on tarpeeksi arroganttia, siitä tulee eleganttia.

En olisi toisaalta uskonut näkeväni koskaan Suomessa päivää, jolloin joku ihminen tuomitaan vankilaan pelkästä kirjoituskoneen kilistelystä.

Tapaus ei osoitakaan tuomittujen tekojen rikollisuutta vaan niiden henkilöiden ja medioiden omaa epäilyttävyyttä, joita tuomiolla koetetaan suojella.

Koska loukatut ja sananvapautensa varastetuksi kokeneet tahot ovat mediataloja tai niiden turvamuurien takaa kiviä heitteleviä toimittajia ja poliitikkoja, he eivät ole olleet minkäänlaisen suojelun tarpeessa. Sen sijaan heidän asiansa on näköjään sitä ollut.

Ja se on maahanmuuttoa edistämään pyrkivä sekä Euroopan unionin liittovaltiopolitiikkaa ja monikulttuurista painajaista rakentamaan tähtäävä asia.

Tämä yksi asia näyttää olevan koko Euroopan unionia hallitsevan poliittisen eliitin tunnustama ideologia, jolle ei myönnetä olevan vaihtoehtoa Euroopan unionin sisällä. Vaihtoehdottomuus ei ole enää demokratiaa. Se on totalitarismia.

Ja sitä yritetään pönkittää valheen rippeiden pelastamiseksi, vaikka Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimusta, peruskirjan no bail out -säädöstä, Schengenin sopimusta tai Dublin II -asetusta ei noudata enää kukaan, ja U-käännös unionin palauttamiseksi takaisin pelkäksi vapaakauppaliitoksi olisi tarpeen.

Byrokraateilla on kuitenkin yhtä paljon menetettävää kuin Erich Honeckerilla ja Leonid Brezhnevillä aikoinaan: edustus-Mersut, kaviaaripäivälliset, hienoimmat viinit ja lentomatkat yksityiskoneilla. Tavalliset huvitteluliberaalit puolestaan menettäisivät EU-teemapuistonsa pomppulinnoineen. Heihin kuuluu myös pääkomissaarin virkaa Juoppo-Junckerin jälkeen tavoitteleva todellisuuspakolainen, Alexander Stubb.


Janistkin tuomittiin astumisesta valtaapitävien varpaille

Ilja Janitskin tuomittiin siksi, että hän astui valtaa pitävien varpaille. Kuten jo sanoin, en pitänyt erikoisesti MV-lehden tyylistä, mutta lehdellä ja sen työllä oli tärkeä funktionsa mediassa.

Sanon ”oli”, sillä nykyisellään lehti ei enää vakuuta. Onhan sivusto edelleenkin olemassa, mutta varoivaisuus antaa viestin, että kaikki ei taida enää olla totta. Jotain vältellään. Ja se ei enää kiinnosta ihmisiä, vaan lehteä pidetään satiirijulkaisuna, joka vain ”oirehtii” valtamedian ongelmista, niin kuin ironia, satiiri ja parodia sosialistimaissa. Vian väitetään olevan kritiikissä, vaikka se on kritiikin kohteessa: valtamediassa.

Janitskinin MV-lehti muistutti Urpo Lahtisen perustamaa Hymy-lehteä siinä, että sekin kehtasi arvostella vallanpitäjiä. Seiskan kaltaiset julkaisut keskittyvät raportoimaan vain popparien munauksista.

Sen sijaan MV paljasti vallassa olevien poliitikkojen ja virkamiesten väärinkäytöksiä ja valtamedian suojelemia tai levittämiä valheita (eräs ajankohtainen esimerkki tässä). Niinpä lehden omistaja-toimittaja teurastettiin kuin varis kepin nokkaan: varoitukseksi muille.

Juuri näin diktatuurit toimivat myös National Geography -kanavalla pyörivän ”Hirmuhallitsijoiden käsikirja” -ohjelmasarjan mukaan. Siinä eräs psykologi totesi pelotenäyttöjen olevan erittäin vahva tapa ehdollistaa ihmisiä elämään vallan alaisuudessa ja harjoittamaan itsesensuuria.

Mieleeni tulee myös Michel Foucault’n ajatus, jonka mukaan itsekontrolli on tarkkailun muodoista pahin. Normit ovat silloin menneet ihmisten ihon alle, ja jokaisesta itsestään on tehty itsensä vihollinen.

Näin on jälleen todistettu, että diktatuureilla täytyy olla puolellaan eliitti ja EU-eliitillä puolestaan älymystön roolia raihnaisesti vetävä perinnemedia ja sen luoma populistinen valtavirtajulkisuus.


Valtamedian sankaritoimittajat ovat poliittisen vallan sorminukkeja

Janitskinille langetettu tuomio ja vahingonkorvausvaatimukset ovat kohtuuttomia siksikin, että ne perustuvat subjektiivisesti koettuihin haittoihin. Hänen vastaisensa vyörytyksen takana on Ylen omankin kehuskelun mukaan koko ajan ollut eräs Yleisradion naistoimittaja, joka on haukkunut Janitskinia Venäjän agentiksi ja joka itse on tuomittu amfetamiinin suonensisäisestä käytöstä ja hallussapidosta. Hän on omassa suvaitsevuudessaan se, jota jokainen konflikti totisesti tarvitsee.

Etsimättä voi havaita, että toimittajan tueksi mennyt valtamedia leipoo loukatusta marttyyria. Sankaritoimittajaa uhriuttamalla koetetaan pestä valtamedian paitaa ja antaa toimittajakunnan mukasuurille kärsimyksille kasvot.

Tuomioita rääkyviltä toimittajanplantuilta ja juristiennuijilta näyttää puuttuvan kaikki ymmärrys siitä, että sananvapauden pitää olla myös jälkikäteissensuurin ulottumattomissa, sillä rikosoikeudellinen rangaistusten uhka kiertyy aina myös yleiseksi ennakkosensuuriksi pelotevaikutustensa kautta.

Vielä tärkeämpää on, että jos sananvapautta vähänkin rajoitetaan, vain valta voi määritellä sen, missä nuo rajat kulkevat, ja silloin sananvapautta ei ole. Media ja juristit kiljuvat siis perimmältään ihmisoikeuksia ja sananvapautta vastaan.

Hyökätessään Janitskinia vastaan valtamedia ei ole ymmärtänyt, että valtamediassa toimivien toimittajien ideologisen propagandatyön pitää olla ankarankin arvostelun alaista. Mediassa ja oikeuslaitoksessa on tahallisesti suljettu silmät siltä tosiasialta, että yhteiskunnallista totuutta ei voida koskaan tavoitella juridis-normatiivisessa diskurssissa eikä oikeussaleissa, joissa sanankäyttöä varjostaa rangaistusten uhka.

Näin valtamedia pyrkii kääntämään huomiota pois siitä, että Yleisradio, Sanomien mediat ja muu valtamedia ovat muuttuneet tiedon välittäjistä tiedon muokkaajiksi, mielipidefoorumeiksi sekä valikoivaa ja puolueellista tendenssijournalismia harjoittaviksi pesukoneiksi, joissa musta pyykätään valkoiseksi.

Siitä kertovat kierolla tavalla myös uhriutettujen omat väitteet, joissa MV-lehteä on pidetty yksiselitteisesti ”valhemediana”, vaikka lehti on tuonut julki paljon paikkaansa pitäviä tosiasioita muun muassa maahanmuuton ongelmista.

Kansalaisten valtamediasta antama palaute on osoittanut, että suurissa mediataloissa toimivien toimittajien todellisuuskäsitys ei enää vastaa yleisöillä olevaa näkemystä asioiden tilasta, ja on syntynyt kaksi todellisuuden tulkintalinjaa tai narraatiota.

Lullukkaväen kulttuurimädättämässä Ruotsissa 65-vuotiaita mummojakin tuomitaan jo vankilaan liiallisesta kiihottavuudesta heidän parahdettuaan jotakin kulmakuntaansa vandalisoivia ulkomaalaisia vastaan, ja valtamedia vaikenee tästä kantaväestöjä kohtaan suunnatusta hyökkäilystä kaikin keinoin ja kuuluvasti.

Näin siitä huolimatta, että tänä syksynä julkaistun tutkimuksen mukaan 58 prosenttia maan raiskaustuomioista on langetettu ulkomailla syntyneille, mikä ulkomaalaisväestön määrään suhteutettuna pudottaa kantaväestöön kuuluvien osuuden rikoksista minimaaliseksi.

Vaihtoehtomedialla olisi haastajan asemassaan tärkeä tehtävä, mutta nyky-Euroopan kureliiveillä itseään kokoon kiristävässä käytännössä sen ei anneta elää. Liike-elämä puolestaan suuntaa mainosrahansa älyllisten medioiden sijasta viihteellisiin medioihin, jotka tyydyttävät tavallista demaritelevisionkatsojaa.

Demarien taholta oli lähtöisin myös se viha- ja maalituskampanja, jolla kansalaisia yllytettiin hyökkäämään MV-lehteä vastaan Facebookissa yrittäen katkaista lehden suuriksi väitetyt mutta todellisuudessa mitättömät mainostulot.


Tekijänoikeuksilla ratsastaminen on kerjäläisten koreografiaa

MV-lehti varasti toki myös minulta lainailemalla yksityisen blogini kirjoituksia sivuilleen ilman lupaani ja minulta mitään kysymättä tai minulle ilmoittamatta. En ole kuitenkaan kärsinyt ajatusteni leviämisestä, sillä tekstini ovat avattavissa alkuperäisestä julkaisuyhteydestään periaatteessa rajattoman monta kertaa. Yli miljoona kävijää on voinut huomata tämän.

Niinpä en ole mediatalojen tapaan mustasukkainen filosofisten analyysieni menettämisen vuoksi, sillä viisaus lisääntyy jakamalla, ja enemmänkin saa varastaa, jos käsi on jo piparipurkilla. Mutta en ole myöskään kiitollinen näkemysteni toistelemisesta, vaan lukijoiden pitäisi olla, kun saavat näitä lukea.

Tekijänoikeuksiin vetoaminen vaikuttaa pelkältä verukkeelta nykyaikana, jolloin kaikki netissä julkaistava voi päätyä kopiona minne tahansa. Copyright-säädösten taakse linnoittautuminen tuo mieleen 1970-luvun, jolloin eräät homokammoiset papit ja psykiatrit yrittivät salata myös homoseksuaalisuutta koskevaa informaatiota ja sensuroida väärän tiedon vääräksi paljastaneita ”tekijänoikeuksiin” vedoten.

Informaation totuusarvon selvittämistä ei pitäisi säännöstellä muotoseikkoihin vetoamalla. Myös tieteellisesti ja prosessioikeudellisesti arvioiden on asian tuomittavuus sekä asiaa koskevan tiedon hankintatapa pidettävä erillään.

Esimerkiksi jos MV-lehti on paljastanut jonkin viranomaisrikkomuksen mutta tehnyt sen tekijänoikeussäädöksiä hipoen tai loukaten, ei paljastetun teon tuomittavuus tai moraalinen paheksuttavuus riipu tiedon hankintatavasta, olipa metodi luvallinen tai luvaton, laillinen tai laiton.

Näin on myös tieteessä, jossa uuden tiedon arvoa ei kumoa, vaikka se olisi tuotettu ”epätieteellisenä” tai ”epäkorrektina” pidetyllä menetelmällä. Eihän sattumalta löydettyä pyramidiakaan haudata hiekkaan vain siksi, että se voitaisiin löytää ”tieteellisin menetelmin”.

Valheiden valhe on valtamediassa ollut se, että ministerien väärinkäytöksiin ei ole pakolaiskriisin keskellä puututtu, vaan huomio on käännetty poliitikkojen toimintaa kritisoineisiin medioihin ja väitetty niitä ”valhemedioiksi”.

Länsimaissa on yleisesti hyväksytty käytäntö, että poliitikkojen ja median ei pitäisi yrittää vastata itseään koskevaan kritiikkiin juridisin keinoin. Siksikin oikeudenkäynti on ollut (myös käräjäoikeuden omin sanoin) ”täysin poikkeuksellinen kokonaisuus” – tosin eri syistä kuin oikeus katsoo.

On muistettava, että myös valtamedia lainaa ja varastaa toinen toiseltaan jatkuvasti laittaen referoimansa jutun perään vain maininnan siitä, mistä uutinen on saatu. Jos samoilla markkinoilla kilpaileva vaihtoehtomedia ei saa tehdä niin, on perinnemedian moralismissa kyse yrityksestä poistaa markkinoilta poliittisesti eri mielipidettä edustava toimija. ”Ottakaa varas kiinni”, huutaa varas.


Poliittisen oikeudenkäynnin ”ymmärrettävät syyt

Hullunkurisinta on, että Janitskinin väitetään olevan neuvostotuote, kun hänen juurensa ovat Neuvostoliitossa. Näyttää kuitenkin siltä, että juuri tästä syystä hänen motiivinsa ovat olleet totalitarismin vastaiset, ja tuomioistuinlaitoksen oma kello käy neuvostoaikaa.

Lieksalaissyntyinen Janitskin kävi myös jonkinlaista presidentinvaalikampanjaa, millä perusteella häntä on pidetty Venäjän kätyrinä hänen kriitikoidensa toimesta. Arvelen kuitenkin, että hän aktivoitui poliittisesti vastustaakseen haitalliseksi koettua maahanmuuttoa, ja sillä perusteella häntä voitaisiin pitää isänmaanystävänä. Venäjän informaatiovaikuttamisen Janitskin on kiistänyt Nykysuomen haastattelussa.

Vastustamalla Brysselin suunnasta tulevaa kansallisen itsemääräämisoikeutemme kaventamista ja komentelua on ajettu Suomen etua. Myöskään Venäjää ei voida haukkua yksipuolisesti turvallisuuden vaarantamisesta. Jämäkät suhteet itänaapuriin ovat hyvien yhteiskuntaolojen elinehtoja tällä maailmankolkalla.

Ihmeellistä on, että poliittinen vihervasemmisto, joka aina keuhkoaa maahanmuuttajien ja maahanmuuttajataustaisen puolesta, ei ole kiljunut Ilja Janitskinin vapauttamiseksi, vaikka hänkin on maahanmuuttajataustainen!

Kun Pussy Riot -niminen tyttöbändi tuomittiin Venäjällä vankeuteen Putinin hallinnon halventamisesta ja itsetyydytyksen harjoittamisesta ortodoksisessa kirkossa, kirjoitin, että vasta tuomittuina kaikenlaiset kylähullut ovat aidosti vaarallisia. Täyttä ymmärrystä vaille määriteltyinä eivät olisi, mutta todesta otettuina ja kiven sisään laitettuina he muodostavat valtapotentiaalin, joka odottaa realisoitumistaan, aktualisoitumistaan, manifestoitumistaan ja disposition toteutumistaan – ja miksi kaikiksi erilaisia purkauksia voidaankaan sanoa?

Onko akronyymia aviisinsa nimessä ”pieteettisyys- ja hienotunteisuussyistä” käyttänyt ja sitä kautta sensuurille ilkeilevä Mitä Vittua? -lehden perustaja Ilja Janitskin Suomen pillumellakka? Jos on, niin silloin tuomitseminen ainoastaan legitimoi hänet ja viranomaisvahvistaa hänen asiansa.


Keskustelukulttuurin kaventuminen

Kaiken yläpuolella on kysymys, mitä tapaus kertoo keskustelukulttuuristamme ja vallitsevasta mielipideympäristöstä. Esseisti Timo Hännikäinen arvioi Arto Luukkasen Dosentti-ohjelmassa, että totalitaristisiksi haukutuilla 1920- ja 1930-luvuilla Suomeen mahtui enemmän moniäänisyyttä kuin nykyisin.

Selvästi vasemmistolaisten, kuten Elvi Sinervon, Arvo Turtiaisen ja Katri Valan, lisäksi oli oikeistokonservatiiveina pidettyjä, kuten Mika Waltari ja V. A. Koskenniemi, sekä kaikenlaisia tulen ja vedenkantajia, joista osa kuului tuohon alussa mainitsemaani Nuoren Voiman Liittoon. Kaikki keskustelivat keskenään ilman, että ketään olisi pyritty vaientamaan tai sensuroimaan, kuten nykyisin.

Nykyään lähes kaikki sensurointiyritykset ovat vihervasemmistolaisten, feministien sekä muiden ”liberaaleina” esiintymään pyrkivien tekemiä tai vaatimia. Sen sijaan en ole havainnut yhdenkään perussuomalaisen pyytävän jotain äärivasemmistolaista rähinöitsijää hiljennettäväksi. Jos jossain on niin käynyt, ovat anelut olleet vaikutuksettomia. Pahimmassa tapauksessa kunniaansa puolustamaan antautunutta perussuomalaista vastaan on aloitettu mudanheitto, ja vasemmistolaista vandalismia on puolustettu ”lehdistönvapaudella” tai ”sananvapaudella”.

Perussuomalaisten poliittinen suunnittelija Riikka Purra kirjoitti hiljattain (25.9.2018) Facebook-sivullaan, että ”[t]iedät olevasi oikealla asialla, kun vasemmistotrollit bannaavat sinut, mutta jakavat tviittejäsi pakkomielteisesti, tekevät sinusta eri some-kanavissa perusteettomia ilmiantoja ja eivät vastaa kadulla tervehdykseesi, vaan luikkivat kiireesti karkuun.” (Facebookin harjoittamasta sensuurista lisää täällä.)

Haluan lisätä, että kaiken tuon ohella vihervasemmistolaiset sopivat keskenään myös perättömien lausuntojen antamisesta yliopistollisissa yhteyksissä ja levittävät pahanilkisiä juoruja ja arvioita ansioituneista ihmisistä kaikkialla.

Kyseisen panettelun tuloksena keskustelukulttuuri on kaventunut, mutta syy ei ole vaihtoehtoisen uusmedian vaan perinteisen valtamedian itsensä. Tilaa ei löydy sen enempää yliopistoissa, kustantamoissa, lehdissä kuin sähköisessä mediassakaan muulle kuin yhdelle yhteiskuntanäkemykselle. Ja tuo näkemys on maahanmuuttoa itseisarvona pitävä ja loputtomasti edistävä, toivotonta eurotaloutta pönkittävä ja monikulttuurista Mogadishua rakentamaan pyrkivä todellisuuskäsitys.


Ennen oli paremmin

Eräiksi esimerkeiksi ”sopimattomista sanoista” käykööt nyt vaikkapa jokin aika sitten julkisessa sanassa esillä olleet ihmissaastan (Jussi Halla-ahon käyttämä ilmaus) ihmisjätteen (Juhani Kenttämaan termi) ja ihmisroskan (Riikka Moilasen valitsema ilmaus) käsitteitä sisältäneet puheet.

Nykyisin ne yritetään jynssätä pois todellisuudesta, ikään kuin ihmisten aggressiot täytyisi tukahduttaa. (Yleisradion toimittajaa Juhani Kenttämaata ja keskustalaista Riikka Moilasta ei tosin haastettu käräjille, koska he eivät täytä rikoksen varsinaista tunnusmerkkiä, eli ole väärää puoluetta.)

Jokaisen vähänkin filosofian historiaa tuntevan pitäisi tietää, että jo Friedrich Nietzsche kirjoitti monta valittua sanaa ”roskaväestä” (kyllä, hän todellakin käytti tuota sanaa), ja sillä sai maineen arvostettuna kirjailijana 1800-luvulla. Esimerkiksi äidistään ja sisarestaan Nietzsche kirjoitti – saanhan siteerata – seuraavasti:

”Veriside moiseen roskaväkeen on jumalallisuuteni herjaamista...” (Ecce homo, 1888 [2002], s. 20)

Sosialisteista puolestaan Nietzsche sanoi teoksessaan Antikristus näin:

”Ketä vihaan enin tämänpäivän roskaväestä? Sosialistiroskaväkeä, Tshandala-apostoleita, jotka turmelevat työmiehen vaiston, ilon, hänen tyytyväisyydentunteensa pienellä olemisellaan, – jotka tekevät hänet kateelliseksi, jotka opettavat hänelle kostoa. Vääryys ei ole milloinkaan erilaisissa oikeuksissa, se on ’yhtäläisten’ oikeuksien vaatimisessa.”

Ja byrokraateista Nietzsche lausui: ”Hallitseville minä käänsin selkäni, kun näin, mitä he sanovat hallitsemiseksi: kaupan hierontaa vallasta ja tinkimistä – roskaväen kanssa.” (Also sprach Zarathustra II, 6 §)

Kuinka sattuvasti nämä sanat sopivatkaan kuvaamaan helmikanojen, poliittisen eliitin ja vihervasemmistolaisen vaalikarjan vispilänkauppaa myös nykyisin? Mutta järjen tappiolle tunnusmerkillisesti moisen lausujaa viedään nykyaikana kuin sikaa korvasta.


Kriittisyyden tukahduttaminen ei ole hyväksi

Viimeisimpänä esimerkkinä järjen vararikosta on tapa, jolla Hännikäisen Kiuas-kustannus suljettiin pois Helsingin kirjamessuilta vain siksi, että turkistarhauksen vastaiseen terroriinkin kannustaneen Animalia ry:n äärivasemmistolainen aktivisti Veikka Lahtinen vaati ”turvallista tilaa” messuhalliin. Hänen Facebookissa tekemänsä kavallus oli ilmeisen aiheeton ja perätön, sillä sellainen turvallinen tila, jossa asioitaan ei saa vapaasti esittää, on totuuden tavoittelun kannalta vaarallinen.

Samasta kertoo myös professori Timo Vihavaisen yleispätevä toteamus, joka sopii vähän kaikkeen: ”Juuri nyt olen huomannut netissä paljonkin sitä mielipidettä, että on hienoa, kun globalisaation ja kulttuurivallankumouksen epäilijät, heikkouskoiset ja väärien yleistysten levittelijät saavat ankaran rangaistuksen.”

Toisessa yhteydessä hän kirjoittaa, että ”[s]elittelyt, joiden mukaan Kiuas-kustantamon linja ei seuraa kirjamessujen arvoja, ovat idioottimaisuudessaan kauhistuttavia”, ja että pöyristyttävää on, kun sensuurilla vieläpä ylpeillään. Filosofina lisäisin, että nuo paljon puhutut ”arvot” eivät ole mitään arvoja vaan pelkkää ideologiaa, aivan niin kuin ”yhteisönormitkin” ovat mediaa hallitsevan sosialistisen tai puhtaasti kaupallisesti ohjautuvan toimituskunnan mielipiteitä.

Eräs anonyyminä esiintyvä professori puolestaan kirjoittaa, että paras rokotus ääriajattelua vastaan on sananvapauden salliminen kaikille, että sananvapauden rajoittaminen ”arvojen” perusteella on ensimmäinen askel kohti totalitarismia ja että valikoivasta sananvapaudesta on seurannut vain rumia hedelmiä.

Filosofina huomauttaisin, että sensuurin vuoksi pintaan noussut sananvapauden käsite on jo sinänsä oireellinen ja johtaa ajattelua harhaan. Siinä tullaan väittäneeksi, että sananvapauden pitää olla joko luovutettua tai pidätettyä, niin kuin vapaus johonkin tai vapaus jostakin suhdekäsitteinä ovat. Niin John Stuart Millin kuin Nietzschenkin näkökulmasta sananvapaus ei ole mitään relatiivista, ei luovutettua eikä pois suljettua, vaan ajatustensa ja sanomistensa osalta on yksilö niiden ehdoton valtias.

Omaa sananvapauttaan ritarillisesti ja puhtain purjein purjein suojeleva valtamedia ei poikkea mitenkään Neuvostoliiton aina faktat tarkistaneesta journalistiikasta, jolla totuus kahlittiin ja vapaus vangittiin sen omaan valtaan ja tästä kulttuuri-indoktrinaatiosta poikkeavat yhteiskuntanäkemykset tuomittiin vihatotuuksiksi. Ennen pitkää kahle kääntyi vallanpitäjien omaan nilkaan, ja tuloksena oli totaalinen romahdus.

Sensuuri ei ole vain poliittinen tai viestinnällinen käsite, vaan myös psykoanalyyttinen. Teoksessaan Johdatus psykoanalyysiin Sigmund Freud kirjoitti sensuurista, joka ei ole psyykelle hyväksi, kun ajatukset alkavat kalvaa ihmisiä heidän sisällään. Jos ei jostakin pidä, se täytyy voida sanoa ulos, sillä ilman tätä ihmisoikeutta emme saa tietää, mitä toisistamme ajattelemme.

Sensuuri on sivistymättömyyttä ja kyvyttömyyttä käsitellä tai sietää kognitiivisia ristiriitoja. Siinä mielessä yhteiskuntamme vallanpitäjät ja oikeuslaitos ovat dynamiittityhmistyneet peruuttamattomasti, häpeämättömästi ja anteeksiantamattomasti.

Brutaalius ei ole tietämättömyydestä vaan välinpitämättömyydestä syntyvää tyhmyyttä, ja siksi niin sanotun EU-eliitin, puupääjuristien ja älymystönä esiintymään pyrkivän toimittajakunnan ylenkatseellisyys ja ylimielisyys ovat muuttuneet sietämättömiksi.


Kirjallisuus

Freud, Sigmund, Johdatus psykoanalyysiin. Suom. Erkki Puranen, alkut. Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse [1916–1917] ja Neue Folge der Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse [1933]. Jyväskylä: Gummerus, 1981.

Hankamäki, Jukka, ”Nauru tulevaisuudelle”.  Eila Jaatinen ym. (toim.) Antaa tulla – ”Tähtäimessä tulevaisuus” -antologia, s. 104–105. Helsinki: Nuoren Voiman Liitto ja Ikaros-kirjat, 1985.

Nietzsche, Friedrich, Antikristus. Suom. Aarni Kouta, alkut. Der Antichrist – Fluch auf das Christentum. Helsinki: Unio Mystica, 1995.
---, Ecce homo Miten tulla sellaiseksi kuin on. Suom. Tuikku Ljungberg, alku. Ecce homo Wie man wird, was man ist. Helsinki: Unio Mystica, 2002.
---, Näin puhui Zarathustra Kirja kaikille eikä kenellekään. Suom. J. A. Hollo, alkut. Also sprach Zarathustra Ein Buch für alle und keinen. Helsinki: Otava, 2009.

8. lokakuuta 2018

Populismilla taiteilijaksi


Kun maineikas kirjailija William S. Burroughs vei novellinsa Alaston lounas käsikirjoituksen erääseen lontoolaiseen kustantamoon, kustantaja vastasi, että me emme sitä julkaise, mutta painaisimme sen kyllä, mikäli kirjoittaja olisi Winston Churchill.

Brittipääministerille oli jo tuolloin myönnetty kirjallisuuden Nobel-palkinto, joten päätös ei olisi syntynyt vain poliittisista ansioista.

Kun autoilija Kimi Räikkönen puolestaan kirjoitti kokoelman haikurunoja, tuotosta ilmaismarkkinoitiin mediassa ja Ylen urheilutoimittaja luonnehti tapausta ”aluevaltaukseksi”.

Tätäkään teosta ei olisi todennäköisesti painettu, mikäli sen tekijä ei olisi julkkis, joka kaahaa kuin Aku-setä avoautolla TV-kameroiden edessä. Samasta syystä myös Kari Hotakaisen elämäkerta Räikkösestä on varmaa rahaa päähenkilölle, kirjailijalle ja kustantajalle.

Asia ei olisi kommentoimisen arvoinen, paitsi julkaisupolitiikan kannalta. Kust’antamoissa näyttää menevän läpi kaikki sellainen, mikä nojaa julkisuuteen, vaikka tekijät eivät olisi kuuluisia muusta kuin siitä, että he ovat kuuluisia.

Suomessa on tapana ajatella, että jos joku ihminen osaa jonkin yhden asian, kuten hypätä mäkisuksilla, hänen täytyy olla hyvä kaikessa muussakin.

Sitä voitaisiin sanoa populismiksi, ellei kyseinen nimitys olisi varattu maahanmuuttoon ja kaikkeen muuhunkin kriittisesti eli arvostelukykyisesti suhtautuvien perussuomalaisten murjomiseen.

Kovia yhteiskuntakriittisiä esseitä, pamfletteja ja asiaproosaa, joilla on jotakin merkitystä, eivät valtavirtakustantajat julkaise vaan välttelevät ja saksivat niitä silakankatkuisissa takahuoneissaan.

Jopa Räikkösen runokirjasta kehdattiin sensuroida ”tuhmaksi” arvioitu vitsi kirjoittajan nöyryyttämiseksi ja housujen laskemiseksi kinttuihin lukijoilta.

Seuraava Räikkösen teksti on kyllä niin hyvää, että se voisi olla valtakunnanfilosofi Pekka Himasen kynästä:

helmets are special
I wipe it
so that I can see better.
it protects my head

Ja:

the circuit
narrow in some places,
it depends
on where you are

Vertailun vuoksi Pekka Himanen päätti Teknologiateollisuuden taannoin maksaman ”Suomalainen unelma” -innovaatioraporttinsa seuraavaan itse sepittämäänsä runoon:

Meillä on ollut Sibelius,
meillä on ollut Gallén-Kallela,
meillä on ollut Leino.
But you ain’t seen nothing yet.


Meillä on Nokia,
meillä on jääkiekon MM-joukkue,
meillä on musiikin uusi menestystarina.
But you ain’t seen nothing yet.


Uskon loppurivin. Sananvapauden hienoin ja samalla viimeinen muinaisjäänne on se, ettei se estä painamasta arvotonta roskaa.

Postmodernissa yhteiskunnassa mikä tahansa voi tietenkin muuttua taiteeksi, kuten lakipykälät lauluiksi professori M. A. Nummisen käsittelyssä.

Mutta hauskuuden todistelu ei luo asialle kantavuutta eikä arvoa, eikä viihteellisyyden pitäisi riittää rummutuksen perusteeksi mediassa.

Kunnon filosofian sijaan painetaan lätkäkirjoja, tulevaisuushaikuja sekä TV-ohjelmien librettoja tai erilaisia käyttö-, hyöty- ja opaskirjoja, kuten keittokirjoja ja ruohonleikkurin huoltovihkoja ynnä muita jääkaappipakastinten käyttöohjeita.

Kustantajien ja kirjoittajien leipä näyttää koostuvan nykyisin kahdesta puolikkaasta. Niistä isomman muodostaa tyhjää täynnä oleva pinotavara.

Toinen muodostuu monikultuurisuuden ideologian penetroimasta propagandakirjallisuudesta, jonka supertähtenä keekoilee joku monietnistä alkuperää oleva feministinen, muunsukupuolinen tai miesoletettujen vastainen koko lailla hupaisa suvaitsevainen, jonka esittämässä vihafaktojen kritiikissä menee hyvä rasisti hukkaan.

Kun kirjakauppaportaan valinta on yliopistojen feministisillä kirjallisuuden laitoksilla ”taiteeksi” tai ”tieteeksi” taiottu narsistinen nymfomania, ei ole ihme, että myös bensalenkkarien ja petroolipäiden teokset myyvät, sillä muita vaihtoehtoja ei ole.

Ei ole tietenkään tekijöiden vika, jos anything goes, ja siksi jokaisen itseään arvostavan kirjailijan ja lukijan kannattaa välttää kirjamessuja. ”Älä koskaan tapaa idoliasi”, sanoo sananlasku, sillä illuusiot särkyvät helposti.

Luuletteko muuten, että jokin kustantamo olisi saanut Friedrich Nietzschen raahattua kirjamessuille? Arvaan hänen vastauksensa: Apinanne voitte hakea muualta! Niinpä Nietzschen teoksilta puuttui alun perin kustantaja, vaikkakin monet tekevät hänen kirjoillaan nykyisin rahaa tekijänoikeuksien rauettua.

Kirjallisuudesta, taiteesta ja julkaisupolitiikasta lisää täällä ja täällä.

7. lokakuuta 2018

”Uusi normaali” toteutumassa myös Suomessa


Raportoin syyskuun alussa Ruotsin maahanmuuttajalähiöistä, joissa autojen tuhopolttelu on yhtä arkipäiväinen ilmiö kuin huumeidenkin polttelu. Viittasin erään ruotsalaisen nettikirjoittajan toteamukseen, että ”ennen Ruotsissa tehtiin autoja, nykyisin Ruotsissa poltetaan autoja”.

Suomi näyttää seuraavan orjallisesti Ruotsin esimerkkiä. Ilta-Sanomat otsikoi hetki sitten jutussaan, että ”[u]seita autoja paloi Espoossa, tuhon jäljet paljastuivat aamun koittaessa”. Lehti jatkoi lakonisesti: ”tältä Matinkylässä näyttää nyt”.

Eivät kai ne itsestään palaneet, kun olivat kahden eri taloyhtiön parkkipaikoillakin. Kyllä ne joku poltti. Mutta kuka joku? Jutun lopussa lausahdetaan, että poliisi tutkii tapauksia törkeinä vahingontekoina.

Huomionarvoista on, että mitään arvioita tekijätahosta ei esitetty, vaikka epäilys varmaan kytee monen mielessä. Myös jutun kommentointipalsta on suljettu ymmärrettävistä syistä.

Lehden kirjoitus on toteava ja raportoiva. ”Tunnelmaa” kuvataan ”uteliaaksi”, ja kerrotaan, että ”ohikulkijat pysähtyivät ottamaan kuvia”. Moraalista paheksuntaa ei esitetä. Vain fiilistellään, ikään kuin kyse olisi ihastuttavasta karnevaalista. Jos paheksuntaa esitettäisiin, sitä esitettäisiin todennäköisesti vain suomalaisia rasisteja vastaan.

Kiintoisaa on, ketkä teon takaa lopulta paljastuvat tai saadaanko heitä koskaan selville. Vai pääsevätkö he kuin koirat veräjästä? Meidän tulee kuitenkin pysyä huolettomina. Jos suomalaiset rasistit polttivat autot, kyllä heidät varmasti kiinni saadaan!

Tapaus ei ollut suinkaan Espoon ensimmäinen, ja Matinkylästä on tulossa autopyromaanien Mekka. Autojen polttajat juhlivat Matinkylässä myös kesällä 2017 ja kaksi vuotta sitten keväällä 2016. Myös renkaat näyttävät herättävän vihaa samalla alueella, sillä 12 auton alta pisteltiin ilmat pari vuotta takaperin.

Koska Ruotsissa autojen tuhopoltot keskittyvät maahanmuuttajavaltaisille alueille, joissa ne ovat lähes kaksinkertaistuneet kymmenessä vuodessa siirtolaisväestön kasvun myötä, on luontevaa epäillä, että asioiden yhteisesiintymiseen liittyy kausaalinen syyseuraus-suhde. Myös Matinkylä on tietyn vähemmistön keskus, jonka asenneilmapiiriä manifestoi lähistöllä toimiva moskeija.

Jostakin syystä valtamedia ei kuitenkaan seuraa rikostutkimusten etenemistä aktiivisesti. Matinkylän tapausten selvittäminen on jäänyt hämärän peittoon lukuun ottamatta tapausta, jossa anonyymiksi jäänyt tekijä oli puhkonut kaikkiaan 130 auton renkaat Espoossa. Hänestäkään ei kerrottu muuta kuin tieto aiemmasta rikoshistoriasta. Miksihän?

Näyttöä rikollisuuden mahdollisesta taustasta antaa se, että puoliksi venäläisperäinen sisäministeri Kai Mykkänen (kok.) on ongelmista hipihiljaa, mitä hän ei ole silloin, kun on kyse suomalaisten syyllistymisestä sananvapauteen.

Joka tapauksessa Matinkylän tapaukset osoittavat, että kyse ei ole enää yksittäisistä teoista, vaan kulttuuri-ilmiöstä tai järjestelmällisestä ja suunnitelmallisesta toiminnasta.

Ruotsissa vandalismi ja omaisuuden tuhoaminen liittyvät väestöpoliittiseen ja kulttuuriseen muutokseen. Sitä edeltää henkisen ja kulttuurisen pääoman sekä sosiaalisen luottamuksen rapautuminen.

Siksi meidän suomalaisten tulee taistella poliittisin keinoin sellaista taantumusta vastaan, jonka kautta sosiaalista pääomaamme romutetaan ja kulttuuriamme syövytetään yhteiskunnallista tehokkuutta, arvojamme ja turvallisuuttamme heikentävillä vaikutuksilla.

Sen tyyppisen ”kulttuuri-ilmiön” maihinnousu Suomeen on päättäväisesti estettävä.


Milloin saavutamme Ruotsin etumatkan?

Ylen TV1 esitti 4.10.2018 Ulkolinja-ohjelmassaan dokumentin ”Malmö Jengien varjossa, jossa kerrottiin poikkeuksellisen avoimesti, millaiseksi Mogadishuksi eteläisen Ruotsin maahanmuuttopääkaupunki on vajonnut: ”huumekauppaa, pahoinpitelyjä, tuhopolttoja ja ampumisia”.

Vuosina 20102017 Malmössä on ollut 466 ampumistapausta, joissa on tapettu 35 ihmistä, ja ohjelman oheissivustolla sanotaan: Malmössä jengirikollisuus ja ampumiset ovat keskittyneet maahanmuuttajavaltaisille vuokrataloalueille”.

Koska ongelmia ei voi suvaitsevaisinkaan pitää enää piilossa, ne on ollut pakko tunnustaa, mutta ratkaisuyritys on aina vain sama. Malmön yliopiston sosiaalityön professori Tapio Salonen valistaa Ylen jutussa, että Ruotsin yhteiskuntaa pitäisi avata niin, että tulijoiden olisi helpompi saada koulutusta ja päästä työmarkkinoille. Myös eri kaupunginosien ja ryhmien välisiä eroja pitäisi kaventaa”.

Tätä on yritetty vuosien ajan, mutta erot eivät kapene, sillä ongelmien syyt löytyvät etnisestä diversiteetistä itsestään. Kaupungin työttömyysprosentti on Ruotsin korkein, eli 14 prosenttia. Malmön 22 000 työttömästä peräti 15 500 on syntynyt ulkomailla.

Minna Pyen toimittamassa Ylen ohjelmassa korostetaan ongelmien sosiaalista luonnetta, mutta jätetään köyhyyden perimmäiset syyt ja siihen liittyvä etninen dynamiikka mainitsematta. Visusti varjellaan nostamasta esille Malmössä tappelevien ”jengien” ulottautumista läpi maahanmuuttajaväestön kaikkien kerrosten, vaikka totuus tihkuukin lähetyksen läpi, kun huumekauppiaina käytetään ala-ikäisiä nuoria.

Ohjelmassa vakuutellaan, että kaikki on pinnalta katsoen hyvin, kunhan vain lisätään poliisin voimavaroja, sosiaaliohjausta ja tasa-arvon sekä reilun pelin mitätöntä symbolia, eli jalkapallon peluutusta – jalkapallon, joka tunnetaan yksinkertaisten älypelinä ja älykkäiden yksinkertaisena pelinä.

Ohjelman lopulla muslimiväestö niputetaan yhteen juutalaisväestön kanssa huolimatta niiden keskinäisistä kiistoista, ja näin nostetaan molempien uhristatusta. Sopusoinnun merkiksi puristetaan ohjelmassa haastatelluista imaami Salahuddin Barakatista ja rabbi Haconenista ulos yhteinen interssi ja kauna ruotsalaista kantaväestöä vastaan.

Syyllisiksi löydetään siis ruotsalaiset, jotka muka vihaavat valikoimattomasti kaikkia etnisiä vähemmistöjä. Mutta silmät suljetaan siltä tosiasialta, että sosiaalidemokraattisen maahanmuuttopolitiikan oma valikoimattomuus ja kehitysmaalaisten massainvaasio ovat yhdessä saaneet aikaan sen, että Lähi-idän suvaitsematon ja jatkuvassa sotatilassa oleva fundamentalismi ovat siirtyneet Ruotsin maaperälle.

Afrikkalaisperäisen ja lähi-itäläisen haittamaahanmuuton lopettamista kukaan ei pidä (Ruotsidemokraatteja lukuun ottamatta) vaihtoehtona, vaikka maahanmuuttajan työllistymisessä voi kestää jopa 89 vuotta”. Ja vaikka tiettyjen ryhmien pääsy osaksi ruotsalaista yhteiskuntaa kestää todella pitkään”, kuten Salonen asian muotoilee.

Salosen mielestä yhteiskunta on kuin painekattila”, ja luvassa on sosiaalista levottomuutta”. Hän toteaa, että ”autopalot ovat merkki siihen suuntaan, mutta viranomaiset, poliitikot, tieteen harjoittelijat ja valtamedia jatkavat entisen demariretoriikan toistelua.

Hulluuden yksi tunnusmerkki on toistaa samaa kaavaa, mutta odottaa erilaisia tuloksia.

On mielenkiintoista havaita ja todistaa, milloin Suomi saavuttaa Ruotsin etumatkan monikulttuurisen painajaisen luomisessa, kansakunnan itsetuhon varmistamisessa ja maamme muuttumisessa pelon ja anarkian valtakunnaksi.

”Tämä paikka ei ole osa Ruotsia”, toteaa eräs pitserianpitäjä oloihinsa tyytyväisenä ja sarkastisesti.


Päivitys 9.10.2018

Maahanmuuttoa puolusteleva Helsingin Sanomat kirjoitti tämänpäiväisessä numerossaan, että poliisin mukaan Espoon autopalojen motiivilla ei ole yhteyttä Ruotsin tapauksiin, vaikka julkisuudessa niin on epäilty ei myöskään Helsingissä ja Vantaalla samana viikonloppuna sattuneisiin paloihin tai siihen, että elokuussa Ruotsissa tuhopoltettiin peräti 200 autoa, joista suuri osa Göteborgissa.

Mistäpä asia tiedetään, jos tekijöistä ei ole vihiä?

Olisikin pohdittava, mitä motiivien yhteydellä tarkoitetaan.

Jos tekijät osoittautuvat saman viiteryhmän jäseniksi ja edustavat samaa maailmankatsomusta, voidaan tapausten sanoa liittyvän toisiinsa heidän kulttuurinsa kautta, vaikka tekijöiden välillä ei olisi henkilökohtaista kanssakäymistä.

Niinpä tapausten yhteys voidaan selittää ideologian, maailmankatsomuksen tai kulttuurin manifestaatioksi, toisin sanoen laadullisen tutkimuksen lähestymistavoilla, jotka tilastokorrelaatio väestöryhmien ja niiden rikoksentekoalttiuden välillä voi vahvistaa.

Erikoista onkin, että Helsingin Sanomien vihervasemmistolaisille toimittajille, jotka muutoin vetoavat usein sosiaaliseen konstruktionismiin, ei tämä kulttuurisia selitystekijöitä painottava malli kelpaakaan, kun sillä läpivalaistaan tiettyjen maahanmuuttajaväestöjen käyttäytymistaipumuksia tai sosiaalisia rakenteita.

Itse asiassa se, että tietyt maahanmuuttajataustaiset tekevät samanlaisia rikoksia eri puolilla Eurooppaa myös toisistaan tietämättä, vailla henkilökohtaista yhteyttä tai keskenään sopimatta, antaa näyttöä siitä, että selitystä pitäisi etsiä joistakin muista kuin sosiaalisista, esimerkiksi etnisistä tai rodullisista ominaispiirteistä, jotka toteutuvat paikasta ja ajasta riippumatta samankaltaisina eri puolilla maailmaa, niin Suomessa kuin Ruotsissakin.

Mikäli motiiveiksi paljastuvat ideologiset tai biologiset piirteet, tällainen selitys on paljon vahvempi kuin pelkkään tilastokorrelaatioon perustuva induktiivinen kausaaliyleistys, sillä näkemys tietyn kansanryhmän käyttyäytymistaipumuksista voidaan silloin johdella deduktiivisesti: loogiseksi seuraukseksi heidän biologisista ominaisuuksistaan tai maailmankatsomuksellisista premisseistään, jotka velvoittavat yhteisön jäseniä tietynlaiseen käyttäytymiseen deterministisesti.

On jokseenkin vaivaannuttavaa, että tällaisia tieteellisen selittämisen ja päättelyn perusasioita joutuu vääntämään rautalangasta kommunistilehtien monikultturisteille, mutta mitäpä sitä ei tekisi yhteiskunnallisen totuuden vuoksi.

Kirjailija Heinrich Heine kirjoitti vuonna 1823, että siellä missä poltetaan kirjoja, poltetaan pian myös ihmisiä. Nykyään, kun autoja pidetään arvokkaampina kuin kirjoja, voidaan kysyä, mitä Euroopassa pian poltetaankaan, paitsi pilveä vasemmistomedian punavihreässä kuplassa. Ei ainakaan saunapuita, sillä EU uhkaa kieltää puulämmitteiset saunat direktiivillä. Se jos mikä osoittaa, miten pahasti maamme on Brysselin tossun alla.

6. lokakuuta 2018

Populismia tankkiin, Petteri Orpo


Kokoomuksessa taidetaan lukea blogiani, joka on hyvien poliittisten ideoiden vastaansanomaton varasto. Täältä poimitut ajatukset valtamedia puolestaan laittaa niiden poliitikkojen nimiin, joille valtamedian toimittajat haluavat generoida vaalikannatusta.

Kirjoitin elokuussa laajan artikkelin siitä, miten uusi autoverojärjestelmä rankaisee autoilijoita kohtuuttomasti. Arvostelin myös hallituksen kiirettä saattaa tuo käyttökelpoisten ja tehokkaiden ajoneuvojen hintaa poskettomasti nostava järjestelmä voimaan.

Nyt, kuusi kuukautta ennen eduskuntavaaleja, kokoomuksen Petteri Orpo vaatii Ylen jutussa, että autoverosta pitäisi päästä kokonaan eroon ensi vuosikymmenen loppuun mennessä! Näin hän heitti vesille verkot, joilla hän koettaa kalastella autoilijoiden kannatusta.

Oppositiossa olevat Perussuomalaiset ovat vaatineet autoveron kohtuullistamista koko ajan, kun taas kokoomuksella olisi ollut tilaisuus alentaa autoveroa ollessaan monessa peräkkäisessä hallituksessa.

Kepun Anne Bernerin ehdotus kuitenkin ammuttiin alas, eikä ihme, sillä se oli huonosti valmisteltu ja olisi jumiuttanut autokaupan koko lainsäädäntötyön ajaksi. Lisäksi se olisi romahduttanut kaupasta äskettäin ulos ajettujen autojen arvon kertaheitolla.

Ei onnistu myöskään Petteri Orpon onnenonginta. Se varmaan puhuttelee aggressiivisesti verotettuja autoilijoita, mutta Orpon ajatukset ovat heitetyt ilmaan niin huolettomasti, että niitä ampuu alas mielellään kuin savikiekkoja.

Perussuomalaiset pois sulkiessaan kokoomuksella ei ole muita mahdollisia hallituskumppaneita kuin demarit ja vihreät, jotka eivät autoilun verotusta alenna. Niinpä hankkeen toteutumattomuudesta voi sitten syyttää asialle nihkeitä hallituskumppaneita.

Orpon hankkeen ankkuri on heitetty taktisesti niin pitkälle tulevaisuuteen (2020-luvun loppu), että puolueen ei tarvitse todennäköisesti vastata lopputuloksesta lainkaan, vaan epäonnistumisesta voi syyttää aina seuraavaa hallitusta. Populismilla autonsa tankaa Petteri Orpo.

Ylen toisessa jutussa haastateltujen tutkijatahojen mukaan autoveron alennus ei voisi käydä päinsä ilman polttoaineverojen tuntuvaa korotusta.

Koska verotusmuutoksen tulisi olla valtion varainhankinnan kannalta kustannusneutraali, auto- tai ajoneuvoveron alennus merkitsisi väistämättä sitä, että polttoaineiden hintoja täytyisi nostaa.

Jos uudistus tehdään näin, kätilöi kokoomus veronalennuksen varakkaille, joilla on uuteen autoon varaa, mutta laittaa laskut kaikkien kansalaisten polttoainepiikkiin, jolloin verotusta tullaan siirtäneeksi hyvätuloisten verotuksesta pienituloisten kontolle. Ja tätähän kokoomus tietenkin ajaa.

Petteri Orpo on sikäli cityvihreä, että hän myöntää ekofundamentalismin oman poliittisen linjanvetonsa lähtökohdaksi, jolla hän kosii vihreitä. Kokoomus perustelee autoveronalennusta pyrkimyksellä saada hiilidioksidipäästöt laskuun, ja siksi puolue ajaa verotuksen siirtämistä polttoaineveroihin.

Sen sijaan Perussuomalaiset otti jo aiemmin kannan, että autoveron alennusta ei pitäisi kompensoida polttoaineiden hinnan nostolla vaan leikkaamalla kehitysyhteistyövaroja, EU-jäsenmaksua ja ilmastomaksuja. Näin autoilun verottamista saataisiin oikeasti purettua, eikä suomalaisten tarvitsisi ajaa huonommilla autoilla kuin vironpojat ja afrikkalaiset.

Suomi tuottaa Tilastokeskuksen mukaan vain 0,175 prosenttia maailman kasvihuonepäästöistä, joten sillä ei maailmaa pelasteta, vaikka kansalaiset hirttäytyisivät hallituksen autoilijoille tarjoilemaan hinausköyteen ja tuhoaisivat taloutensa ja teollisuutensa kokonaan.

Niinpä ympäristöpolitiikan ei tule olla finanssipolitiikan apriorinen lähtökohta, jollaisena ilmastopoliittista anekauppaa käyvät sinivihreät kokoomuslaiset sitä pitävät.

---

Päivitys 8.10.2018:

Hallitus jatkaa hirttonarun tarjoamista suomalaisille tavalla, jolla hirtettävien jalat ulottuvat toivottavasti ennen pitkää maahan.

Ilta-Sanomat kertoi tänään, että liikenneministeri Anne Berner (kesk.) tavoittelee ”autoille erittäin tiukkoja päästörajoja”, ja ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen (kesk.) väittää ilmastoraportin shokeeraamana, että ”Suomen on entisestään kiristettävä tavoitteita, koska nyt puhutaan ihmiskunnan kohtalon kysymyksistä”.

Selvähän se, että ilmastopoliittinen Angst alkaa kiihottaa juuri näin budjettikäsittelyn loppusuoralla. Mutta kaikkien ministerien kannattaisi vaatia väestönkasvun lopettamista Afrikassa ja Lähi- sekä Kaukoidässä, sillä yli puolet maailman kasvihuonepäästöistä tulee kehitysmaista ja enää vain noin 15 prosenttia EU:sta.

Suomen osuus on mitätöntä luokkaa, ja Australian aroilla jolkottelevista pihvilehmistäkin tulee enemmän pakokaasuja kuin suomalaisten autoista. Kepulaisten ministerien kannanotot eivät tulleet yllätyksinä, sillä onhan heidän tavoitteenaan ollut suomalaisten ihmisten tuho ja tappio myös monissa muissa asioissa.

3. lokakuuta 2018

Perussuomalaisten vastainen propagandakoulu


Perussuomalaisten varapuheenjohtaja Laura Huhtasaari otti kantaa tärkeään asiaan julkaistessaan kansalaispalautetta, jossa eräs lukiolainen kertoi, kuinka oppilaita ohjataan persuvastaisiksi, kun heille tähdennetään kouluopetuksessa, miksi ”Perussuomalaisia ei tulisi kannattaa”.

Kiistelyn taustan muodostaa tällä kertaa tamperelaisessa koulussa toteutettu ”Taidekaari”-projekti, josta koulun rehtori ja Tampereen kaupungin kasvatus- ja opetustoimen johtaja Kristiina Järvelä ovat todenneet, että töiden pitää olla ”kantaa ottavia”, eikä ennakkosensuuria tule suosia.

Muotoilu paljastaa tehtävänasettelun olleen yhteiskunnallisesti tavoitteellista.

Instagramissa julkaistussa eräässä oppilastyössä Sauli Niinistö ja Pekka Haavisto (vihr.) esitettiin sitten maahanmuuttoa ”Suomeen” suosivina ”hyviksinä” ja Jussi Halla-aho sekä Laura Huhtasaari puolestaan pakolaisia ”kuoleen” lähettävinä ”pahiksina”.

Koulu oli itse alun perin julkaissut yhdeksäsluokkalaisten työt Instagramissa mutta sittemmin jälkikäteissensuroinut ne omin toimin, mikä kertoo vastuun hiipimisestä mieleen. Töiden julkaisun oikeutus on joka tapauksessa pelkkä vähäarvoinen muotoseikka, josta kohisemalla koetetaan peittää asioiden ydin.

Olennaista on, että oppilaille on hankkeen kautta luotu voimakas presuppositio siitä, miten asioita pitää kuvata. Irvikuvien tuottaminen perussuomalaisista on helposti tarjolla, sillä median ja koulun asenneilmapiirissä oppilaat ehdollistetaan voimakkaalle ristiriidalle, jossa tuputettu maailmankatsomus johtaa tunteelliset vetoomukset ja oppilaiden järkiperäiset näkemykset konfliktiin.

Huhtasaaren siteeraama lukiolainen kirjoitti: ”Opettajat todellakin ohjailevat tai suorastaan käännyttävät ’väärän’ poliittisen mielipiteen omaavia ’oikeaan’ suuntaan. [...] Opettaja on saattanut esimerkiksi yhteiskuntaopin tai historian tunnilla luetella syitä, miksi Perussuomalaisia ei tulisi kannattaa.

Hän myös jatkoi: ”Valitettavasti esimerkiksi minä henkilökohtaisesti en aina uskalla tuoda omia mielipiteitäni esiin oppitunneilla poliittisista aiheista keskusteltaessa, koska pelkään sen olevan opettajan mielestä olevan ’väärin’. [...] Yläkoulussa meille jaettiin teos ’Meidän kaikkien tulisi olla feministejä’, jota pidin vähintäänkin kyseenalaisena. Mielestäni nykyinen feministiliike on muuttunut siitä, millaiseksi se aikanaan tarkoitettiin; parantamaan naisten oikeuksia. Nykyään se tuntuu keskittyvän enemmän miesten oikeuksien sortamiseen ja vähäpätöisyyksiin, minkä vuoksi itse en ole feminismin kannattaja. Äidinkielen opettajamme tituleerasi itseään feministiksi, ja yritti suoranaisesti käännyttää meitä oppilaita myös siihen suuntaan.

Oppilas siis kokee voimakasta dissonanssia, jonka hän pyrkii ratkaisemaan alistumalla tai mielistelemällä opettajien näkemyksiä sekä välttyäkseen näin arvosanojen heikennyksiltä tai opettajien hyväksynnän menetyksiltä.

Kyseinen ehdollistaminen on oppilaiden hyväksikäyttöä ja altistamista poliittisen propagandan kohteeksi. Se ei ole missään tapauksessa hyväksyttävää sen enempää eettisesti, pedagogisesti kuin psykologisestikaan.

Perussuomalaisten mustamaalausta helpotetaan ”taiteen” keinoin

Perussuomalaisiin kohdistuvaa vyörytystä on helppo harjoittaa kouluopetuksessa, kun pöytä katetaan mustavalkoisilla tehtävien asetteluilla. Asiat siirretään tiedollisesta viitekehyksestä taiteelliseen, ja älyllisten tarkastelutapojen sijaan tilalle tarjotaan esteettistä, kuten kuvittamista.

Kognitiivisten ja rationaalisten tarkastelutapojen sijaan käytetyt emotionaaliset ja affektiiviset lähestymistavat tuottavat sitten tunteiden ja mielikuvien mukaisia tuloksia ja ”vaihtoehtoisia todellisuuksia”. Niin käy aina, kun estetiikka ja ”taide” toimivat politiikan menetelminä.

Tiedollinen tarkastelu toisi esiin, että Halla-aho ja Huhtasaari ovat toimineet moraalisesti oikein pyrkiessään estämään pakolaisten matkaan lähtöä Välimeren yli Eurooppaan ja ”Suomeen”. Esimerkiksi Italian ja Libyan rajanvalvontasopimuksen tuloksena hukkuminen Välimerellä tilapäisesti loppui ja ainakin väheni merkittävästi.

Kieroa on, että valtamediassa Huhtasaaren esittämää koulutyön politisoitumista koskevaa kritiikkiä koetettiin kääntää nurin. Esimerkiksi Ylen toimittaja Anu Leena Koskisen jutussa ongelmana pidettiin Huhtasaaren puuttumista koulujen opetukseen, ja häntä säesti Tampereen sosiaalidemokraattinen apulaiskaupunginjohtaja Johanna Loukaskorpi.

Tosiasiassa Huhtasaari oli arvostellut tapaa, jolla opettajat ja heidän opetuksensa ovat politisoituneet. Kouluopetus ei ole mikään koulujen sisällä päätettävä asia, sillä jo kasvatuksen käsite on voimakkaasti ideologinen, kun pohditaan, mihin oppilaita on tarkoitus kasvattaa. Tendenssien ja agendojen mukaiseen opetukseen puuttuminen on siis oikein.

Uuden Suomen politikoinnista näyttöä antoi puolestaan päätoimittaja Markku Huuskon kirjoitus, jonka mukaan ”Laura Huhtasaari veti alaikäiset politiikkansa välineeksi”, vaikka asia oli vice versa. Huhtasaarihan kritisoi tapaa, jolla opettajat manipuloivat ja indoktrinoivat oppilaita kouluopetuksessa.

Täysin koulutettuna sosiaalipsykologina rohkenen epäillä, että oppilaiden mielikuvamaailman muokkaus ei toimi, kuten ei myöskään median harjoittama mielipiteiden manipulointi. Sen sijaan ne herättävät voimakkaita defensioita erityisesti sen ikäisten keskuudessa, jotka muutenkin kapinoivat kaikkea tuputusta vastaan.

Monikultuurinen koulu: opetusjärjestelmää läpäisevä ideologia

Tapaus on oire laajemmasta symptoomista, nimittäin monikulttuurisesta koulusta.

Nykyinen monikulttuurinen koulu tuo mieleen Pirkkalan marxilaisen peruskoulukokeilun, jonka kautta kouluista yritettiin poistaa kaikki sellainen, mikä kulttuurissamme on suomalaista. (Aiheesta enemmän täällä, täällä, täällä ja täällä sekä dosentti Jari Leskisen kirjassa Kohti sosialismia! Pirkkalan peruskoulun marxilainen kokeilu 1973–1975, Siltala, 2016.)

Monikulttuurisen koulun kautta universaalikommunistisia oppeja, kuten kansallisvaltioiden mitätöimistä ja väestöjen vapaata vellomista, koetetaan juurruttaa oppilaiden tajuntaan myös nykyisin.

Kyseinen ideologia läpäisee koko koulutusjärjestelmää, ja erityisesti se kukoistaa yliopistojen humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla, joiden oppituolit ovat vihervasemmistolaisen värisuoran hallussa: Markus Jäntti (vas.), Heikki Patomäki (vas.), Kimmo Rentola (kom.), Heikki Hiilamo (vihr.), Martin Scheinin (kom.), J-P. Roos (vas.), Vesa Puuronen (vas.), Thomas Wallgren (sd.), Panu Raatikainen (vas.) ja niin edelleen. Luetteloa olisi helppo jatkaa.

Heidän kädestään syövät tendenssitutkijat laulavat samoja lauluja, vaikka eivät värejään muutoin väläyttäisikään. Yliopistolaitoksesta on tehty vihervasemmiston puoluetoimisto, jossa ”tieteelliselle uralle” valinta ei ole näyttö tai seuraus mistään ”tieteellisestä pätevyydestä” vaan osoitus vihervasemmiston vispilänkaupasta, kun poliittista sitoutumista ja yleisvasemmistolaisia näkemyksiä pidetään akateemisina ansioina. He eivät ole viroissa poliittisuudestaan huolimatta vaan sen vuoksi.

Vihervasemmiston jäsenkirjaprofessorit käyttävät yliopistoja poliittisen propagandatyönsä esiintymislavoina ja henkilökohtaisten kompleksiensa esillepanoon, mikä johtaa tieteen tappioon ja yliopistojen aseman kompromettoitumiseen tiedon tuottajina.

Lisäksi he istuvat ”tieteellisinä” pidettyjen julkaisukanavien päällä tukkien ne muiden töitä sabotoivalla sensuurillaan ja repimällä toisinajattelijoiden tutkimuksia kappaleiksi omalla panettelevalla, ilkeämielisellä ja vihafaktojen vastaisella tavallaan. Siten he yrittävät saattaa ei-sosialistiset ihmiset akateemisen ansiottomuuden kierteeseen, jos ”julkaisufoorumi” ei ole muka oikea, siis vihervasemmistolaisten ja feministinen kontrollissa ja siten oikeasti väärä. ”Menestyksekäs tieteellinen ura” on pelkkää vasemmistolaisten slangien, jargonien ja äänenpainojen myötäilyä ja perustuu sosiaaliseen seuraleikkiin.

Valt. lis. ja Tieteentekijöiden liiton jäsen Mai Allo kirjoitti jokin aika sitten Oikeassa Mediassa istuneensa luennolla, jolla eräs Helsingin yliopiston professori keuhkosi Donald Trumpia vastaan ja arvosteli hänen ulkopolitiikkansa ”sangen värikkäin sanakääntein”.

Normittava, moralistinen ja tuomitseva eetos jää filosofisesti katsoen alkeelliseksi ja ohueksi, sillä se ei selitä eikä auta ymmärtämään, mistä esimerkiksi Trump-ilmiössä on kyse, toisin sanoen amerikkalaisen keski- ja työväenluokan halusta pitää asemastaan ja oikeuksistaan kiinni.

Lisensiaatti Allo on oikeassa kirjoittaessaan, että ”[m]oraalisten ja muiden henkilökohtaisten näkemysten esittäminen – toivottavasti erillään varsinaisista tutkimustuloksista – tulisi sallia joko kaikille tieteentekijöille tai ei kenellekään. Oikeiden ja väärien mielipiteitten valikointi johtaa silkkaan mielivaltaan.

Monikultturisuuden ideologia on hullunkurista, sillä aidon dialektisen paradoksin tavoin se johtaa suureen konformismiin: sopeuttamisen ja mukauttamisen vaatimuksiin, valinnan vapauden pois korventamiseen, rajoituksiin, sensuuriin ja sietokyvyn koetteluun, joiden tuloksena on kulttuurinen monoliitti.