EKP:n elvytystoimet ovat talouden paukkumaissia

Euroopan keskuspankin jatkama elvytyspolitiikka ei pelasta euroalueessa mukana olevien maiden taloutta vaan pahimmillaan tuhoaa sen. Tuloksena on talouden kuplaantumista ja pysyvä tasehäiriö, jonka vain totaalinen romahdus voi korjata.

EKP päätti pudottaa (jo nyt negatiivista) talletuskorkoaan –0,4 prosentista –0,5:een ja käynnistää myös arvopaperien osto-ohjelmansa uudelleen. EKP rikkoi tunnettuun tapaansa no bail out -säädöstä jo aiemmin ostamalla valtioiden joukkovelkakirjoja – ei vain jälkimarkkinoilta – vaan suoraan anneista.

Veloissa olevien valtioiden epätoivoista rahoittamista jatketaan keskuspankin viimeviikkoisilla päätöksillä, mikä ei ollut yllätys, sillä EKP:n pääjohtaja Mario Draghi tulee korviaan myöten veloissa olevasta Italiasta.

Rahan puskeminen markkinoille ”tavoiteinflaation” saavuttamiseksi on kohtalokasta siksi, että se kuplaannuttaa hinnat. Rahan määrän kasvattaminen ei lisää ostovoimaa vaan heikentää sitä.


Rahan todellinen arvo mitataan asumisen hinnassa

Rahan löysä jakelu ja tehtailu pankkien tiskeillä on johtanut erityisesti asuntojen hintojen järkyttävään nousuun Suomen kasvukeskuksissa ja kaikkialla, missä kysyntä riittää ylittämään tarjonnan.

Tätä kautta palkansaajien ostovoimasta on kadonnut suuri osa, ja rahan todellinen arvo mitataankin nykyään asumisen hinnalla. Asian voi sanoa myös niin, että matalasta tilastoinflaatiosta huolimatta on maassamme vallinnut huikea piiloinflaatio, kun asuntojen hinnat ovat nousseet viimeisten 20 vuoden aikana moninkertaiseksi pääkaupunkiseudulla ja muissa kasvukeskuksissa ilman, että ihmisten tuloissa olisi tapahtunut vastaavaa kasvua.

Rahan arvon katoaminen ei näy kuukausi- eikä vuositasolla, sillä laskut on siirretty tulevaisuudessa maksettaviksi kiinteiden tasaerälyhennysten lainoilla, joiden kuukausierä pysyy samana ja laina-aika joustaa lopusta. Lainapääomien jatkuva paisuminen on johtanut siihen, että lainalaskujen loppupäätä ei näy, ja käytännössä ollaankin siirtymässä elinkautisiin asuntoluottoihin.

Juhana Vartiaisen tapaiset kokoomuslaiset ovat vaatineet asumiseen liittyvien ajattelutapojen muutosta ja siirtymistä Ruotsista tuttuun politiikkaan. Sen mukaisesti pankit omistavat asunnot, ja velalliset maksavat pankeille korkoa lyhennysvapaiden vuosien vieriessä. Vartiainen jopa ”pitää suomalaista ajatusmallia asuntolainan takaisinmaksusta ja siihen liittyvästä kunniasta hullunkurisena”.

On muistettava, että Ruotsin mallissa myöskään varallisuus ei kartu. Oman näkemykseni mukaan ex-demari Vartiaisen suosima välinpitämättömyys merkitsisi taantumista juurevasta oman tuvan ja luvan identiteetistä takaisin torppariuden aikaan. Nykyajan vuokraviljelijä onkin nyt omistusasuja, joka ei koskaan saa asuntoaan omaksi eikä kovaa maata jalkojensa alle. – Totaalisen huonoa politiikkaa.


Raha virtaa markkinoille pikavippeinä

Samalla kun asumisen hinta on karannut palkansaajien ulottuvilta, on luotu rahoituskupla ja sitä vastaava tasehäiriö. Markkinoilla kohtaavat tietenkin myyjä ja ostaja, joiden kesken hintojen pitäisi määrittyä kysynnän ja tarjonnan mukaan, paitsi että perustarvetta, kuten asumista, ei koskaan saisi jättää vain markkinamekanismin varaan. Maksajan roolissa on tätä nykyä pumpattava Barbara, jonka sisällä on kuumaa ilmaa.

Markkinamekanismi ei riitä korjaamaan asumisen hintakuplaa, sillä suuri kysyntä nostaa hintoja rajattomasti ja pankkien vakuusasiantuntijat antavat asuntojen arvonkehityksestä perättömiä arvioita saadakseen kaupaksi mahdollisimman paljon rahaa – ja sitä kautta tuottoa alhaistenkin korkojen aikana.

Kuplan puhjetessa on edessä Suomen 1990-luvun taantumaa ja Yhdysvaltain subprime-kriisiä 2008 muistuttava tilanne, jonka tuloksena ylivelkaantuneet roikkuvat löysässä hirressä.

Perussuomalaisten Laura Huhtasaari kiinnitti laman runtelemiin uhreihin huomiota presidentinvaalikampanjansa aikana. Mutta huomataanko, että Euroopan keskuspankki on nyt orkestroimassa vielä pahempaa kuplaa ja romahdusta? Oman käsitykseni mukaan euroalue ja EKP ovat uusi Säästöpankkien-Keskus-Osake-Pankki SKOP, tosin elefanttimaisemmassa koossa.

Kun pankit luottotappioiden iskiessä kääntyvät taas valtioiden kukkarolle, kohde on tavallaan oikea, koska valtiot luovat tilanteen laiminlyömällä pankkien kontrolloimisen. Mutta tavallaan kohde on väärä, sillä pankit itse kieltävät puuttumasta asioihinsa noususuhdanteiden aikoina, vaikka ne kääntyvätkin valtioiden puoleen aina lama-aikojen koittaessa pankkitukea kerjäten. Syy on eurovaltioiden, pankkien ja opportunististen asiakkaiden, jotka yhdessä luovat kuplan. Vastuu sysätään viattomille nettoveronmaksajille, jotka laitetaan maksamaan talouden kelvottomasta hoitamisesta lankeavat laskut.

EKP:n markkinoille sysäämä löysä raha näkyy myös populistisilla televisiokanavilla esitettävissä pikavippifirmojen mainoksissa: ”Ota tuosta 50 000 tai pistä taskuusi 70 000 euroa ilman vakuuksia!”

Ei tarvitse erikseen kylvää kansakunnille rahaa helikoptereista, kun sitä virtaa tiskin alitse erilaisista rahanvälitysfirmoista, joiden välistävetäjät tulevat toimineiksi EKP:n elvytyspolitiikan apureina.

Erikoinen tapahtuma oli muuten eurojackpotin päätyminen Siilinjärvelle Jyrki Kataisen kotikonnuille heti hänen päästyään matkalle SITRAn yliasiamieheksi. Siinä taattua ”helikopterirahaa”.


EU polttaisi käteisen rahan ottaakseen käyttöön negatiiviset talletuskorot

EU:n päähuolena näyttää nyt olevan se, että negatiivisten korkojen aikana rahan pitämisestä pankeissa voi tulla maksullista. Henkilöasiakkaiden pankkitilejä ei tosin vielä rokoteta kantamalla korkoa talletuksista, sillä kaikkialla tiedetään, että kansalaiset voisivat kaataa koko pankkijärjestelmän hakemalla rahansa pankeista käteisenä pois. Negatiivisten pankkikorkojen aikana käteisen arvo kasvaa suhteessa tileillä oleviin varoihin.

Tästä syystä EU käy jatkuvaa taistelua käteistä rahaa vastaan. Myös EU:n uusi maksupalveludirektiivi, jolla lopetetaan tunnuslukukortit ja siirrytään matkapuhelinsovelluksiin, on tekninen askel kohti täysin elektronista rahaa ja käteisen poistamista. Sitä EU ajaa, jotta kansalaisten rahavarat olisi pakko pitää pankkien tilijärjestelmissä ja siten alttiina negatiivisille koroille ja talletuspääomien verottamiselle.

Tuloksena käteisen poistamisesta olisi rahan yksityistäminen ja pidättäminen pankkien valtaan sekä pankkien vallan suunnaton kasvu. Siksi olen vastustanut käteisen käytöstä poistamista ehdottomasti (aiheesta tässä ja tässä kirjoituksessani). Itävallan järkipuolueet ajavat käteisen käyttöä perustuslakiin, sillä vaakalaudalla on myös kansalaisten yksityisyydensuoja.

Kaikki edellä mainitsemani oireet ovat merkkejä EU:n yhteisvaluutta-alueen toimimattomuudesta ja sen tuhoisista valuvioista, joita yritetään nyt korjailla pankkiunionilla, EU:n yhteisellä valtiovarainministerillä, kuittaamalla varat ja velat yhteisiksi sekä yhteisellä finanssi- eli varainhankinta- ja veropolitiikalla.


Ettekö tunnista talousromahduksen klassisia ennusmerkkejä?

Ilmassa ovat kaikki romahduksen merkit. Rahaa tehtaillaan markkinoille vailla vastaavaa lisäystä tuotannossa. Sijoitukset euroalueelle tuottavat heikosti, ja varat karkaavat Kaukoitään, jopa Afrikkaan. Esiintyy veronkiertoa, varain hakeutumista turvasatamiin ja liikevoittojen kotouttamista paratiisisaarille. Kullan hinta on katossa. Harmaa talous kukoistaa, ja sitä torjutaan lavastamalla syyllisiksi tavallisia kansalaisia, joita kuritetaan pankkien tiskeillä ankarilla kuulusteluilla, vaikka varojen virtaamista virtuaalivaluutoissa ei puolestaan estä mikään.

Euroalue on niin syvällä suossa, että sen pelastaminen on nykykeinoilla mahdotonta. Kreikka onnistuttiin vetämään tilapäisesti kuiville väliaikaisen rahoitusvakausvälineen ja pysyvän vakausmekanismin keinoin. Mutta jos Italian tai Espanjan kokoinen valtiontalous ajautuu vararikkoon, puskurit ehtyvät ja koko euroalue menee kokoon kuin korttitalo. Juuri sitä EKP:ssä pelätään, ja se halutaan kaikin keinoin estää.

Lamat, romahdukset ja taantumat tulevat aina ”suurina yllätyksinä”, sillä taloutta on tapana pönkittää niin pitkään kuin mahdollista. Valheellisuutta viljellään vahinkojen välttämiseksi tai oman nahan pelastamiseksi. Romahduksia onnistutaan kuitenkin yleensä vain lykkäämään, ja pitkittämällä tilanne pahenee.

Kuplat olisi syytä puhkaista heti. Muutoin voi käydä kuten maantiekiitäjille, jotka juoksivat kanjonin reunan yli, ja lopulta alla ei ollut mitään. Putoaminen alkoi vasta, kun he katsoivat alleen, ja maan pinta alkoi tulla vastaan kiihtyvästi.


Ilmastopoliittinen moraaliposeeraus syventää talouden ahdinkoa

EU:n edustamassa monetarismissa talouden elvyttämisen pitäisi lähteä ketjun toisesta päästä. Ostovoimaa voidaan luoda ilman keynesiläisyyttä ja velkainstituutiota vain tehostamalla tuotantoa sekä parantamalla työllisyysastetta ja työn tuottavuutta. Tämä puolestaan tapahtuu turvaamalla teollisuuden kilpailukyky.

EKP:ssä on luotu ristiriitainen tilanne, jossa talouspolitiikan instrumentit ovat monetaristisessa asennossa, mutta talouteen koetetaan puhaltaa aktiivisuutta keynesiläisin keinoin. Syy kiperään tilanteeseen on kovan rahan politiikka ja siihen liittyvä yhteisvaluutta, jonka arvo on haluttu säilyttää hinnalla millä hyvänsä. Se hinta maksetaan nyt eurooppalaisten työttömyytenä ja julkisen talouden sekä yksityisten talouksien velkaannuttamisena. Edes inflaation polkaiseminen keinotekoisesti käyntiin ei onnistu, koska taloudesta puuttuvat sen dynaamiset elementit.

Entä mitä käytännön talouspolitiikassa tapahtuu? Suomen vihervasemmistolaisen hallituksen linjaama kireä ympäristöpolitiikka on johtamassa muun muassa Rauman paperitehtaan sulkemiseen ja irtisanomisiin. Ostovoimaa kuluttajien mikrotasolla heikentävät myös valtionyhtiö Postissa työtä tekevien palkkojen alennukset, jotka johtuvat EU:n kuljetusalalle avaamasta ankarasta kilpailusta.

Ekonomistit hifistelevät ja spekuloivat väärillä asioilla suuntaamalla katseensa ”geopoliittiseen tilanteeseen”, kuten täällä. Kannattaisi tarkentaa katseita siihen, miten kuluttajien mikrotaloudessa ja reaalitaloudessa menee. Valtioiden velkaantuminen ja kuluttajille kaupatut pikavipit saavat yhdessä aikaan katastrofaalisen tilanteen, josta ei ole muuta ulospääsyä kuin koko järjestelmän romahdus.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Perussuomalaiset


Aiempia taloudellis-filosofisia käsikirjoituksia:

Riippuvuuspäivä ja Suomen neljä tietä
Thomas Piketty: kurpitsanaamio tai täytetty ankka?
Sixten kuin ”sixteen”

Etnisiä eteisvärinöitä

Espoo oli pitkään se ”parempi Vantaa”, kunnes kulttuuririkastuksen vaikutukset ulottuivat sosiaalirakenteeltaan keskiluokkaisempaan lähiöparatiisiin, jonka napapaikkaa ”Espoon keskusta” on perinteisesti käytetty esimerkkinä oksymoronista.

Kirjoitin autojen tuhopoltoista Matinkylässä jo noin vuosi sitten jutussani ”’Uusi normaali’ toteutumassa myös Suomessa”. Ilta-Sanomat otsikoi tuolloin, että ”[u]seita autoja paloi Espoossa, tuhon jäljet paljastuivat aamun koittaessa” ja jatkoi lakonisesti: ”tältä Matinkylässä näyttää nyt”.

Nykyisin nuorisojengit™ käyvät myös ihmisten iholle. MTV3:n uutiset kertoivat 10.9.2019, että ”Poikajoukko kävi 14-vuotiaan dysfasiasta ja astmasta kärsivän pojan kimppuun ja vei tämän rahat – ’poikani ei saanut sen vertaa henkeä, että olisi voinut pyytää apua’”. Tässä jutussa ei valaistu epäiltyjen taustaa, eikä ulkomaalaisuutta mainittu; tosin täällä aavistellaan jotakin joko aikaisempaan perustuen tai paikallisten havaintoihin liittyen.

Myös aiemmin Espoossa sattui ja tapahtui. MTV3:n uutiset julkaisivat 29.8.2019 jutun ”Teinien joukko kävi 16-vuotiaan kimppuun Espoossa – pojan äiti kuvailee tilannetta uhkaavaksi: ’Osalla oli nyrkkirautoja vyöllään’”. Tässä kirjoituksessa tekijöiden ”ulkomaalaistaustaisuus” mainittiin.

MTV3:n uutiset kertoivat 4.9.2019 elokuun lopulla sattuneesta toisesta yksittäistapauksesta jutussa ”Neljää nuorta epäillään väkivaltaisesta ryöstelystä Espoossa – nuorin tekijöistä vain 12-vuotias”. Tässäkin jutussa mainittiin selkeästi – tosin tarkemmin täsmentämättä – tekijöiden ”ulkomaalaistaustaisuus”.

Mainostelevisio liitti kirjoitustensa kupeeseen myös kainalojutun, jonka videolla espoolainen nuorisotyöntekijä kertoi, että ”Suomessa on tällaista tapahtunut jo jonkin aikaa” – pystymättä tosin keksimään vähäisintäkään syytä toimittajan narisemaan kysymykseen, ”mitkä tekijät ajavat nuoria tekemään tällaisia rikoksia”. ”Ryhmäpaine” ja ”raha” eivät riitä selityksiksi, sillä ryhmäpainetta on ollut aina ja rahasta on vallinnut pahempikin pula. ”Se on vaikea sanoa, en osaa yhtään sanoa, miks jotkut niin tekis”, totesi hän vain (3:24).

Myöskään ”Ruotsin malli” ei kelvanne selitykseksi. Ruotsissa tosin sytytettiin tuleen noin sata autoa viime vuoden elokuussa, ja aivan hiljattain kolmen tekijän kopla tappoi 18-vuotiaan Göteborgissa, joten yhteiskunnallinen ja poliittinen toimintamalli moisen käytöksen levittämiseen on kyllä olemassa. Mutta se ei selitä toimijoiden omaa aggressiivisuutta.

MTV3:n julkaisema video kannattaa katsella. Siinä muuan väistyvän sukupolven valkonaama itkee voivansa ”sanoa vain”, että ”mihin Ruotsi oikein on menossa” ja ”tämä on niin surullista”. Pääministeri Stefan Löfven puolestaan puhisee silmät valheesta vetistellen, että ”näiltä ihmisiltä pitää kysyä, keitä te luulette olevanne tuhotessanne kokonaisia alueita?”

Kyseleminen on kuitenkin alistumista ja vallan luovuttamista vastaajille. Enemmänkin voitaisiin sanoa. Ruotsissa tekijät kyllä tiedetään. Ei siis tarvitse tiedustella, keitä he luulevat olevansa, kun identiteettipoliittinen pullistelu on noinkin vahvaa. Voidaan sanoa muun muassa, että minä en halua Suomesta Afrikkaa.

Myös uutiskertomusten loppunarraatioon liittyvä maininta, että ”tekojen motiiveja ei vielä tiedetä”, on tuiki turhaa taivastelua. Miten voitaisiinkaan tietää, kun koko käyttäytymisessä ei ole järjen hiventä?

Mutta sitä voidaan selittää. Kyse on filosofi-sosiaalipsykologi Rom Harrén kuvailemasta ritualisoidusta aggressiosta. Sen mukaisesti yhteiskuntaan integroitumattomat väestönosat pyrkivät itse luomaan omat norminsa ja arvojärjestyksensä, joiden sisäpuolelle syntyy ennen pitkää omalakisia mikrovaltioita. Ranskassa sellaisista on jo saatu huonoa esimerkkiä, josta kerrotaan muun muassa tässä The Washington Timesin julkaisemassa artikkelissa.

Haluatteko te, että Matinkylässä näyttää jonkin ajan kuluttua tältä ja Westendillä tältä? Google-kartan linkit osoittavat Nigerian entiseen pääkaupunkiin Lagosiin.


Keskusta hallituslietteessä

Ja sitten ”aivan toiseen aiheeseen”.

Uuden Suomen päätoimittaja Markku Huusko, joka vihaa avoimesti perussuomalaisia, vaatii nyt, että Keskustan puheenjohtajaksi valitun ”Katri Kulmunin on pakko haastaa tosissaan Jussi Halla-ahon perussuomalaiset jos mielii nostaa keskustan suosta”. Muutenkin lehti käy hyökkäykseen Perussuomalaisia vastaan koettaen kylvää Kepun ja puolueemme välille riitaa.

Huvittavaa on, että Kulmunin oman lausuman perusteella Uusi Suomi laittoi lehteen, että ”Kulmuni on valmis samaan hallitukseen Jussi Halla-ahon kanssa, vaikka perussuomalaisten ’taustalla on pimeitä voimia’”. Kannatuskasvumme taustalla lienee todellakin ”pimeitä voimia”, jotka ovat tulleet edellisen hallituksen suostumuksella maahamme ja raiskanneet tai pahoinpidelleet täällä useita kansalaisia.

Katri Kulmuni on kyllä otettava vakavasti. 32-vuotias toisen kauden kansanedustaja on maamme vaikutusvaltaisin nainen, sillä Kepu on hallituksessa ollessaan vaa’ankieliasemassa ja hallitusyhteistyössä kiinni kuin spitaalisen peukku.

Siksi on tervehdittävä iloiten Kulmunin MTV3:lle lausahtamaa toteamusta, jonka mukaan hän ”ei tyrmää yhteistyötä perussuomalaisten kanssa, jos löytyy linja, jolla isänmaan tavoitteita voi edistää”.

Toivotan Kulmunille onnea vasemmistolaisen hallituksen kanssa. Hän tekee työtä kannatuksemme ja sitä kautta isänmaamme hyväksi jo nyt, sillä Kepun kylki vuotaa koko ajan meille, ja kannanottonsa näyttävät olevan pelkkää pois virtaavien äänten kosiskelua.

On syytä muistaa, että vaikka Kulmuni pyrkiikin näyttäytymään maahanmuuttokriittisenä, hän kannattaa maahanmuuton lisäämistä ja ulkomaisen työvoiman tarveharkinnan poistamista. Hän toimii siis täsmälleen samoin kuin Keskustanuoret ja Keskustan Opiskelijaliitto, jotka vaativat pakolaiskiintiön nostamista 10 000:een vuodessa.

Persututkija Lauri Nurmen Iltalehteen kirjoittamassa jutussa toimittaja siteeraa Kulmunia aivan oikein sanoin ”jos ei ole oikeutta maassaoloon, ole hyvä ja poistu”, mutta täsmentää, että ”todellisuudessa Kulmuni kannattaa maahanmuuton lisäämistä Suomeen”.

Tosiasiassa Kulmuni onkin samoilla linjoilla kuin hallitustoverinsa, eurooppaministeri ja sosiaalidemokraatti Tytti Tuppurainen, joka esitti pakolaiskiintiön kymmenkertaistamista, laittoi ensimmäisten joukossa nimensä työvoiman saatavuusharkinnasta luopumista koskevaan aloitteeseen ja varoitti tyttöjä pahoista miehistä siirtäen näin vastuun uhrien omalle kontolle.

Onnea Kulmunille ja Tuppuraiselle valitsemallaan tiellä. Kannatuksen kaksinaamainen kalastelu ei ole kuitenkaan meidän tiemme. Kepu on hallituksessa vain loputtoman taktikointipelinsä vuoksi. Puolueessa ilmeisesti laskettiin, ettei Keskustan kannatus voisi enää nykyisestä pudota, vaeltaapa puolue sitten missä tahansa. Mutta tosiasiassa se voi. Ruotsissa Kepu on vajonnut valliriutan alapuolelle noin 8 prosentin tuntumaan.


Kokoomus arvojensa pohjalla

Helsingin pormestari ja Euroopan investointipankista 340 000 euron siirtymäkorvauksella kotoutunut eliittieläkeläinen Jan Vapaavuori lauloi jälleen kauniisti kuin satakieli arvopohjasta. Uuden Suomen mukaan liverryksen sävy on kuitenkin muuttunut.

Perussuomalaisille vaaleissa hävinneelle oppositiopuolue Kokoomukselle näyttäisi nyt kelpaavan hallituskumppaniksi Perussuomalaisetkin, vaikka vielä pari vuotta sitten Vapaavuori oli keskeinen takapiru kiristäessään Perussuomalaisten eduskuntaryhmää halkeamaan kahtia ja painostaessaan Jussi Halla-ahon johtamaa puoluetta pois hallituksesta.

Koroillaan kääntyminen on ymmärrettävää. Kokoomus on puoluekentän oikeassa nurkassa, joten sillä ei ole hallitukseen asiaa ilman keskiryhmien, Kepun ja Perussuomalaisten, tukea. Kokoomuksen kannattajien todellinen arvopohja on niin etäällä vasemmiston ja vihreiden leiristä, ettei vihervasemmiston ja Kokoomuksen yhteishallitusta saada enää aikaan, ja huvitteluliberaalien täytyy väistyä vapaassa pudotuksessa olevasta Kokoomuksesta.

Stubbin, Orpon, Mykkäsen ja Vapaavuoren oma arvopohja on ollut jo Kataisen pääministeriajoista asti kaukana puolueen äänestäjien arvopohjasta ja kaiken kaikkiaan niin hukassa kuin olla voi.

Filosofian näkökulmasta myös sananen arvopohjaa koskevan kilpalaulannan pinnallisuudesta.

Vapaavuoren arvot eivät oikeasti ole mitään arvoja vaan puolueideologiaa. Hänen arvojensa mukaista on Talouselämä-lehden mukaan se, että palveluammateissa ei tarvitse osata suomen kieltä ja Helsinki tarvitsee tuhatmäärin turvapaikanhakijoita sekä kaupunkimme miljoonittain velkaa, jotta veroäyrin korotuksilta voidaan välttyä. On totta, että meidän perussuomalaisten käsitykset ovat erilaiset myös koskien hiilivoiman tarvetta ja autoilijoiden kohtelua.

Mutta myös arvomme ovat kansallisen edun mukaiset, niin kuin pitäisi olla Kansallisessa Kokoomuksessakin. Myös me haluamme turvata suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan. Yhteiskunnalliset vaikutusyhteydet tuntevina me tosin tiedämme, että se ei käy nykykokoomuksen keinoilla vaan pitämällä huolta ensisijaisesti omista kansalaisistamme.

Kokoomuksen ja vihervasemmiston ylevät arvot eivät siis toteudu niillä keinoilla, joita he edustavat. Pahimmillaan mitään keinoja ei heillä ole.

”Arvopohjaan” vetoaminen on ollut hullunkurista myös monien muiden monikultturistien puheenvuoroissa. Kannatan toki itsekin moniarvoisuutta, mutta en monikulttuurisuutta. Moniarvoisuus on mahdollista tässä yhdessäkin kulttuurissa, toisin sanoen länsimaisessa vapaamielisessä kulttuurissa.

Sen sijaan monikulttuurisuudessa moniarvoisuus kuoleentuu. Syy: jatkuvat yhteensovittamisen, mukauttamisen ja sopeuttamisen vaatimukset, eli tieteellisesti sanottuna konformismi. Niin sanottu suvaitsevainen yhteiskunta ei ole vapaa vaan vaatimuksista ja rajoituksista täyttyvä etukäräjöintien yhteiskunta, jossa myös henkiset vapaudet, kuten sananvapaus, pyritään korventamaan pois.

”Arvopohjan” perään huuteleminen on Vapaavuorelta ristiriitaista siksikin, että hän näyttää pakottavan muita oman arvopohjansa orjiksi. Mikäli lähtökohtana pidetään moniarvoisuutta, Vapaavuoren kannattaisi suvaita myös perussuomalaista arvopohjaa. Pormestari yrittänee rakentaa omasta arvopohjastaan jonkinlaista totaliteettia, jolle ei saisi olla poliittista vaihtoehtoa.

Arvio: Teräviä analyyseja ympäristöpolitiikasta

Kesäisen säätilan jatkuessa on luontevaa pohtia ympäristöpoliittisia kysymyksiä. Suomen Perusta julkaisi äskettäin kokoelmateoksen Ympäristörealistin käsikirja, jossa eri alojen asiantuntijat ja vaikuttajat arvioivat ympäristöpolitiikan tilaa ja tulevaisuutta, etenkin ilmastopoliittisen argumentaation asemaa poliittisen retoriikan välineenä. Teoksen voi ladata täältä.

Simo Grönroosin ja Marko Hamilon toimittamassa artikkeliteoksessa kirjoittavat muiden muassa valtiotieteen tohtori Heikki Koskenkylä, filosofian tohtori Tiera Laitinen, päätoimittaja Matias Turkkila sekä tekniikan tohtori Eero Paloheimo. Vahvimmiksi teoksesta nousevat juuri heidän artikkelinsa.


Ydinvoima voidaan korvata vain ydinvoimalla

Suomen Pankin pitkäaikainen asiantuntija Heikki Koskenkylä arvioi Saksan Energiewendeä, eli maan energiapolitiikan suurta käännettä hätäisesti tehdyksi ja kohtalokkaaksi virheeksi.

Saksa päätti lopettaa ydinenergian käytön Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden jälkimainingeissa. Energiantuotantoon syntynyttä vajetta ei pystytä nyt kattamaan sen enempää tuulivoimalla kuin hiilivoimallakaan. Tuulivoimaloita on rakennettu hurjalla panostuksella noin 30 000, mutta tarve olisi 200 000, ja soveltuvat alueet on jo käytetty. Hiileen turvautuminen puolestaan nostaa päästöjä ja päästömaksuja.

On huomattava, että Fukushiman onnettomuus ei johtunut ydinvoimasta itsestään vaan maanjäristyksestä ja tsunamista, eli luonnonilmiöistä, joten ydinvoimasta luopuminen on järjetöntä alueilla, joilla maa ei järise. Koskenkylän mukaan Suomessa ei pitäisi tehdä Saksan virhettä, vaan ydinvoiman käyttöä voidaan jatkaa ottamalla käyttöön Olkiluodon kolmas yksikkö, rakentamalla Kivennavalle lisäkapasiteettia sekä saneeraamalla vanhoja voimaloita. Vain näin voidaan tyydyttää myös vihreiden intohimoa hiilidioksidipäästöjen alentamiseksi.


Lentotomaattikuorman päällä ilmastokokoukseen

Ilmatieteen laitoksella työskentelevä Tiera Laitinen puolestaan arvioi ilmastopoliittisen keskustelun populistisuutta. Hän muun muassa toteaa, että hiilidioksidiin kiinnitetään liikaa huomiota, vaikka metaani muodostaa tuhoisamman kasvihuonekaasun. Myös kasvisruokavaliosta vouhotetaan, ja mediassa eri ruoka-ainesten aiheuttamia päästöjä verrataan niiden massaan, kun oikeampi vertailukohta olisi niiden sisältämä energia tai ravintoarvo. Argumentaatiossa olisikin paljon korjaamisen varaa.

Samaa teemaa jatkaa Matias Turkkila artikkelissaan, jossa hän pohtii ”lasten ristiretkenä” tunnetun ilmastolakkoilun asemaa poliittisen retoriikan keppihevosena. Terävään tapaansa Turkkila analysoi, mikä tekee lasten ja nuorten protesteista ”vastustamattomia” ja kuinka media sekä sen kanssa symbioosissa elävä vihreä liike käyttävät nuorten kokemattomuutta hyväkseen.

Ilmastoahdistuksella ja ilmastopaniikin lietsonnalla on nähdäkseni myös selvä vasemmistoretorinen tehtävänsä. Ilmastonsuojelu ja vasemmistolainen ajatteluperinne nojaavat samaan metafysiikkaan, toisin sanoen globaaliin, yliyksilölliseen ja kaikkia ihmisiä ylirajaisesti pakottavaan politiikkaan, jolla syyllistetään aiheettomasti myös syyttömiä ihmisiä ja hyvällä ympäristösuhteella toimivia valtioita. Turkkilan mukaan itsensä rankaisemisesta on tehty jonkinlainen hyve, jolla signaloidaan moraalista poseerausta ja yritetään näytellä parempia ihmisiä.

Turkkila kiinnittää huomiota vihreiden poliitikkojen häpeämättömän räikeään kaksinaismoralismiin, joka ilmenenee viehtymyksenä matkustamiseen ja erityisesti lentomatkailuun. Outi Alanko-Kahiluoto ja Maria Ohisalo ovatkin jo näyttäneet esimerkkiä tekemällä ympäristöteon, jättämällä autonsa kotiin ja kiitämällä lentokoneiden nokassa pitkin ja poikin Japania sekä Etelä-Amerikkaa huvimatkoillaan tai ympäristöseminaareissaan.


Vihreän liikkeen kaksinaismoralismi

Ilmiö ei ole uusi. Filosofi Georg Henrik von Wright totesi jo 1990-luvun puolivälissä, että maailman merkittävin ympäristöongelma on massaturismi, joka aiheuttaa kulttuurieroosiota ja kuluttaa luonnonvaroja. Hänen mielestään parasta ympäristöpolitiikkaa olisi energian säästäminen. Eräs filosofian laitoksen tutkija totesi silloin Yliopisto-lehdessä, että von Wright oli täysin sopimaton arvostelemaan matkailua, sillä hän oli yksin matkustanut enemmän kuin muu filosofian laitos yhteensä.

Väittämä matkailun tuhoisuudesta ympäristölle on sinänsä valitettavan tosi. Turkkilan analyysin kautta valottuukin, että yhtäaikaiseen moralismiin ja aitoon huoleen sisältyy aimo annos elitismiä. Asian voi sanoa niin, että ihmisten pitäisi elää kuten opettavat.

Olen samoilla linjoilla kuin Turkkila asioita arvioidessaan, ja tuon näkemyksiäni esille lähiaikoina ilmestyvän mediatutkimukseni ympäristöpoliittisissa osioissa. Viittaan erääseen jo aiemmin lanseeraamaani ilmiöön nimeltä ”ekokatastrofin intimiteetti”. Tarkoitan sillä vihreän liikkeen vaikeutta tunnustaa, että ihmisen luonnonvarainen ja pidäkkeetön lisääntyminen on lähes kaikkien ympäristöongelmien (ja myös poliittisten ongelmien) primus motor.

Todettakoon kuitenkin, että tähän Ympäristörealistin käsikirjaan ei omaa artikkeliani sisälly, joten nyt käsillä olevassa arviossa ei ole kyseessä omakehu eikä pyrkimys arvostella omia tuotoksia!


Ympäristönsuojelun ydinongelma: väestöräjähdys kehitysmaissa

Väestön lisääntymisen teemasta päästäänkin artikkelikokoelman lopussa olevaan kirjoitukseen, jonka on laatinut pitkän kokemuksensa pohjalta suomalaisen ympäristöliikkeen legenda ja veteraani Eero Paloheimo. Hän toteaa suurimmaksi ympäristöongelmaksi väestön määrän. Hänen arvionsa mukaan maapallo voisi kantaa enintään miljardin ihmisen populaation.

En päässyt heti jyvälle Paloheimon näkemyksestä, jonka mukaan ongelma ei ole väestönkasvu vaan väestön määrä. Väestön määrähän on seuraus väestön kasvusta.

Yksi mahdollisuus ymmärtää Paloheimon argumentti on ajatella, että väestö voisi maapallon tietyissä osissa kasvaakin, kunhan se toisaalla vähenisi. Juuri tästä syystä ratkaisevaa maapallon tulevaisuudelle on väestön yhteismäärä, ei vain paikallinen kasvu.

Paloheimo näyttää olevan samaa mieltä kuin Sir David Attenborough, joka on pitänyt kehitysmaiden väestönkasvua niin suurena ongelmana, että hänen mielestään myös kehitysapu pitäisi lopettaa. Tällöin kehitysmaiden asukkaat joutuisivat harkitsemaan lisääntymistään tarkemmin, tai luonto hoitaisi asian itsestään. Olen omasta puolestani esittänyt poliittisessa manifestissani (s. 81), että kehitysavun ehtona pitäisi apua saavien maiden laatia suunnitelma väestönsä määrän kääntämiseksi laskuun ja pysyä siinä.

Paloheimo pitää Kiinan yhden lapsen politiikkaa merkittävimpänä ympäristötekona. Murheellista onkin, että Kiina on lopettanut yhden lapsen politiikan. Vihreän liikkeen ristiriitaisuus näkyy myös siinä, että toisaalta liikkeen feministit vaativat yhden lapsen politiikasta luopumista naisten vapautumisen puolustamiseksi, mutta toisesta suupielestään he vaativat ympäristörasituksen keventämistä ja kulutuksen hillitsemistä. Sitä kautta hekin tulevat vaatineiksi myös väestön määrän rajoittamista.


Taustamusiikkia ilmastotuhotieteilijöille

En kuitenkaan spoilaa kirjan sisältöä. Lukekoon jokainen itse ja päättäköön, mitä ymmärtää. Teos on tärkeä lisä ympäristöpoliittiseen keskusteluun ja tuo esille perussuomalaisten näkemyksiä ympäristönsuojelusta. Perussuomalaiset asettavat nykyisin standardin myös ekologisille keskusteluille, mistä näyttöä antaa Eero Paloheimon kääntyminen vihreistä perussuomalaisille linjoille.

Ympäristönsuojelun tavoite ja päämäärät meillä perussuomalaisilla ovatkin luonnon kannalta myönteiset, ja mielestämme politiikkaa tulisi tehdä tehokkailla eikä ristiriitaisilla keinoilla. Kirjan viestinä voi pitää sitä, että ekofundamentalismi ei kannata, ja ympäristönsuojelussa tulisi noudattaa suhteellisuudentajua niin, että hyvän ympäristöpolitiikan taloudelliset edellytykset säilyisivät. Vain siten hyvää ympäristöpolitiikkaa voidaan jatkaa.

Mainittakoon, että kirjan kirjoittajat eivät ole ilmastodenialisteja, eli ilmastonmuutokseen liittyvien vaikutusten kieltäjiä. Erimielisyys vihreän liikkeen kanssa koskee lähinnä sitä, millä keinoilla ympäristöä voidaan parhaiten suojella. Tässä suhteessa menetelmiä koskevat ehdotukset ovat usein osoittautuneet vastakkaisiksi, mikä on ymmärrettävää aina, kun vastakkain ovat realistit ja idealistit.

Aihetta esittelevän minidokumentin voi katsella täältä (https://youtu.be/LGwHu7hht7A).


Jukka Hankamäki
FT, VTT

Poliittiset tehtävänimitykset kaikille tai eivät kenellekään

”Aina kannattaa totella sitä, jolla on valta.” – ”Koskaan ei pidä arvostella niitä, jotka istuvat rahasäkin päällä”.

Niinpä jokaista, joka kritisoi Jyrki Kataisen nimittämistä SITRAn johtajaksi, voidaan moittia oman etunsa vastaisesta toiminnasta – ainakin, mikäli opportunismi hyväksytään ylimmäksi arvoksi ja ihanteeksi.

Jyrki Katainen on oppinut läksynsä hyvin. Kokoomuslaisena hän on ollut tottelevainen yhteiskunnan Midaksille, ja nyt hänestä itsestään on tulossa Midasten Midas. SITRAn yliasiamiehen kuukasipalkka on yli 22 000 euroa, mikä ei tosin vedä vertoja Postin pääjohtajan ja pääsaneeraajan Heikki Malisen palkalle, ja sehän on 82 100 euroa kuukaudessa! Aika kovalla voitolla saa siinäkin postimerkkejä myydä ja jakelua harventaa, jotta palkkansa tienaa ja itsensä korvaamattomaksi tekee.

Jyrki Katainen tuli opiskelemaan valtio-oppia Tampereen yliopistoon aikana, jolloin itse olin lähdössä sieltä. Fuksina hän oli niin pienikokoinen, että luulin hänen olevan jonkun varttuneemman opiskelijan lapsi, mutta ei – kyllä hän oli ihan oikea noviisi, josta maisteriksi valmistuttuaan tuli erilaisten puoluetehtävien kautta Suomen pääministeri.

Siltä paikalta alkoi myös alamäki, kun ylämäkeen työntäminen puolueen toimesta loppui. Syitä oli monia. Aivan aluksi hän petti vaalitäkynä sairaanhoitajille antamansa 500 euron palkankorotuslupauksen ja junaili hoitajat vaalien jälkeen pakkolailla töihin.

Hän sai nuhteet myös oikeuskansleri Jaakko Jonkalta kätilöimällä Pekka Himaselle lähes 700 000 euron kultaisen kädenpuristuksen – muistatte kai mistä – no tietysti Suomen itsenäisyyden juhlavuoden rahaston SITRAn ruhtinaallisesta aarrekammiosta täysin ilman julkista hakuprosessia, tieteellistä arviointia ja kilpailutusta. Kirjoitin aiheesta Tiedepolitiikka-lehteen artikkelin, jota kukaan ei ilmeisesti lukenut.

Vuonna 2008 pääministeri Katainen osoitti arvostelukykynsä lausahtamalla televisiossa, että Suomi tarvitsee vuoteen 2020 mennessä 1,8 miljoonaa maahanmuuttajaa!

En mene nyt kuitenkaan Jyrki Kataisen poliittisiin ansioihin tämän pitemmälle. Totean vain hänen olleen pakastimessa vuodesta 2014, jolloin EU:n komission puheenjohtaja José Manuel Barroso ”ymmärsi” Kataisen tilanteen ja pelasti hänet EU:n talouskomissaariksi Olli Rehnin tilalle. Myöhemmin Jean-Claude Juncker naarasi Kataisen EU-komission varapuheenjohtajaksi, eli käytännössä omaksi sihteerikseen, jolla ei ole toimialakohtaista salkkua. – Ei valtaa, mutta tottelevaisuutta ja tietenkin kuuliaisuutta EU-katakombien lobbaukselle. Hän on tutkitusti EU:n toiseksi lobatuin komissaari.


SITRA on EU pienoiskoossa

Näin tulemme jälleen kirjoitukseni alun teemaan: aina on syytä totella niitä, joilla on vallan avaimet taskuissaan ja jotka jakavat yhteiskunnan rahat. Muuten sanotaan tyhmäksi.

Juuri tämä oivalletaan Kokoomuksessa, ja siksi kokoomuslaisilla onkin aatteelliseen painoarvoonsa verrattuna suhteettoman paljon valtaa. Asia on SITRAn kannalta olennainen, sillä opportunismi sopii SITRAn toimintaperiaatteisiin loistavasti. SITRA hallinnoi noin 800 miljoonan euron pääomaa, ja se jakaa resurssinsa poliittisin ja sitä kautta myös korruptiivisin periaattein.

Monien yliopistotutkijoiden on vaikea arvostella SITRAa juuri siksi, että kritisointi on kuin purisi ruokkivaa kättä. Muutamat tosin ovat nämä ongelmat havainneet ja todenneet, kuten professori Matti Virén kolumnissaan.

SITRA toimii huonolla yhteiskuntasuhteella, ja sen investointitulos oli viime vuonna 55 miljoonaa euroa tappiollinen. Tämä korreloi huolestuttavasti SITRAn poliittisen johdon, poliittisen hallinnon ja poliittisten tehtävänimitysten sekä yleisen nepotismin kanssa, kun virkoihin on nimitetty kaikenlaisia wileniuksia ja pantsareita. Ja valtamedia lyö löylyä tupaan määrittelemällä aina etukäteen, ketkä ovat ”ennakkosuosikkeja” tehtäviin.

En siis tarkoita, että Kataisen kilpahakijat olisivat häntä parempia: listallahan ovat olleet muiden muassa takkinsa kääntäneen Suvi-Anne Siimeksen (ent. vas.) ja Yöradio-kuiskaajana tunnetuksi tehdyn kaupunkipoliitikko Pekka Saurin (vihr.) nimet. SITRA toimi pelastusrenkaana Esko Aholle (kesk.), aivan niin kuin Kokoomukselle läänitetty Euroopan investointipankin varatoimitusjohtajan virka toimi varalaskupaikkana Sauli Niinistölle (kok.), Jan Vapaavuorelle (kok.) ja Alexander Stubbille (kok.).

Poliittiset tehtävänimitykset ovat saaneet aikaan mielikuvan, ettei EU muuta olekaan kuin säilytyspaikka tehtävissään epäonnistuneille poliitikoille, kuten Anneli Jäätteenmäelle (kesk.). SITRA on nyt EU pienoiskoossa.


Idealismi SITRAn helmasynti

SITRAn strategioista on päätetty banaalisti toistamalla tulevaisuudentutkimuksen kliseitä, kuten ”innovatiivisuutta”. Sekin on ymmärretty pelkäksi keksintöjen tuottamiseksi, vaikka maailma on täynnä keksintöjä, jotka vain odottavat tuotteistamista ja markkinoille saantia.

Suomi on sen verran pieni maa, että täällä kannattaisi panostaa pikemminkin keksintöjen hyödyntämiseen tuotteistamisella ja markkinoille saattamisella kuin panostamalla pelkkiin keksintöihin.

En tarkoita, etteivät keksinnötkin voisi tuottaa esimerkiksi patentteina, joita muut hyödyntävät. Mutta tarkoitan, että harvassa ovat ne suomalaisyritykset, jotka ovat niin isoja, että perustutkimus, keksinnöt, tuotteistaminen, teollistaminen ja markkinoille saattaminen onnistuisivat saman katon alla. Niinpä olisi viisaampiakin tapoja toimia kuin panostaminen innovaatioihin, jotka ovat pelkkiä visioita tai fantasmoja. Loputtomien innovazionien asemasta voisi tuottaa myös niitä solussoneja.

Nyt SITRA on saamassa johtajan, jolle kaikki on fan-tas-tis-ta ja joka totisesti osaa tehdä kultaisia kädenpuristuksia. SITRAn hehkuttama tulevaisuudentutkimus on siitä hullunkurinen tieteenala, että tutkittavaa substanssia ei oikeastaan ole olemassa, vaan se koostuu pelkästään mielikuvista, haaveista, ennusteista ja odotuksista. Kannattaisi tutkia, mitä markkinat haluavat eikä yrittää dumpata kuluttajille omia ideoitaan, kuten aatteissa marinoidut perinteiset poliitikot ovat oppineet tekemään.

SITRA toimii huonolla tulos/panos-suhteella ja suuren epäluottamuksen varjostamana, aivan niin kuin lähes kaikki muutkin poliittisesti hallinnoidut organisaatiot, kuten Yleisradio, Fortum ja Veikkaus, nyt myös Posti, jonka vuokratyöntekijöiden lakko ei ole pelkkää katkerien Kaarinoiden kateutta vaan myös oikeudenmukaisuuden kaipuuta. Tämän ovat monet todenneet, muiden muassa professori Jukka Kekkonen (sd.), jonka kannattaisi toki muistuttaa myös oman puolueensa SDP:n kyvystä räätälöidä poliittisia ja tieteellisiä tehtäviä omille suosikeilleen.


Julkisten tehtävien poliittinen täyttö lopetettava tai tasapainotettava

En tarkoita, että eduskunnan alaisissa laitoksissa kaikki poliittiset tehtävät pitäisi lopettaa. Sen sijaan tarkoitan, että poliittisia tehtäviä pitäisi harventaa ja ylipalkatut poliittiset palkintotehtävät sekä suojatyöpaikat pitäisi karsia pois.

Kun poliittisista tehtävänimityksistä ei ilmeisesti koskaan päästä eroon, olisi tehtävät jaettava poliittisten puolueiden kannatussuhteiden mukaisesti. Poliittisia virkoja olisi myönnettävä kaikille tai kenellekään. Tieteelliset tehtävät pitäisi jakaa tieteellisin periaattein ja poliittiset sekä julkiset hallintotehtävät avoimin poliittisin periaattein.

Suomen ministeriöiden viroissa värisuora on pitkään hallituksessa olleilla puolueilla: SDP:llä, Kokoomuksella ja Kepulla. Myös Vihreillä on laaja edustus etenkin Helsingin kaupungin viroissa, ja hallitusvakio RKP:llä on kannatustaan huomattavasti laajempi edustus julkisissa viroissa kielitasa-arvon verukkeella. Jopa entisiä kommunisteja on ollut suurin määrin esimerkiksi työ- ja elinkeinoministeriön viroissa työministeriön ajoilta asti ja ay-järjestöpoliittisista syistä.

Vihervasemmistolainen hallitus huolehti ensi töikseen ylipalkatun avustajakaaderin haalimisesta ministeriöihin ja muutamien omien kellokkaidensa junttaamisesta korkeimpiin virkoihin vuosiksi eteenpäin, tuttuun demarityyliin ja vailla valitusoikeutta.

Suomen suurin puolue on gallupien mukaan nykyisin Perussuomalaiset. Kannatuksemme on ollut pitkään valtakunnan kärkipäässä. Silti puolueellamme ei ole poliittista painoarvoaan vastaavaa edustusta valtion virkarakenteessa eikä muissa julkisissa tehtävissä, vaikka pitäisi.


Perussuomalaisten läsnäolo julkisissa tehtävissä takaisi kansallisen edun näkökulman

Tilanne olisi tasapainotettava viipymättä niin, että perussuomalaisille saataisiin puoluekannatustamme (noin 20 prosenttia) vastaava edustus valtion ja kuntien virkoihin sekä muihin julkisiin tehtäviin. Perussuomalaisia pitäisi suorastaan suosia tehtävänimityksissä siihen asti, kunnes edustussuhteet ovat puoluekannatusten mukaisessa tasapainossa.

Kansallista etua painottavan puolueen edustus olisi julkisissa tehtävissä erittäin tärkeää siksi, että poliittisen vallan käytön painopiste on lipsahtanut yleisen internationalismin ja monikulttuuri-ideologian mukaisesti sekä kansanvallan vastaisesti maamme rajojen ulkopuolelle. Perussuomalaisten läsnäolo voisi tuoda yhteiskuntavastuun ja kansallisen edun näkökulman paremmin esiin julkisessa hallinnossa ja niin sanotuissa valtionyhtiöissä.

Edellä mainitsemistani syistä en kannata myöskään puoluetukien lopettamista enkä vähentämistä. Valtiollinen puoluetuki varmistaa kansanvaltaisten puolueiden toiminnan, ja valtion budjetissa sen kokonaismäärä on vain rikka rokassa.

Demokratian säilymisen kannalta valtiollinen puoluetuki on erittäin tärkeä, koska juuri se estää puolueita tulemasta riippuvaisiksi liike-elämän suosiosta ja yksityisistä lahjoituksista. Varoittavana esimerkkinä on Kehittyvien maakuntien Suomi ry – yhdistys, joka tuki muiden muassa Jyrki Kataista ja josta aiottiin leipoa järjestelmällinen korruptioautomaatti Suomeen (aiheesta professori Esko Riepulan ja Petri Koikkalaisen teoksessa Näin valta ostetaan).

Kokoomuksella on paljon valtaa juuri siksi, että puolue on läpikotaisin liike-elämän kahleissa ja kytköksissä. Poliittinen mielipidevaikuttaminen on taloudellisista intresseistä riippumatta lähes mahdotonta kyseisessä puolueessa, kun liike-elämä maksaa heidän mainoksensa. Kepu on maatalouden ja vasemmisto korporaatioiden asianajaja, ja Vihreitä vaivaa heidän naturalistinen fundamentalisminsa, joka koostuu pelottelusta ja jonka teollisuuden organisaatiot koettavat ostaa pois. Ovelaa bisnestä on ilmastonmuutos-Angstikin.

Platonin yhteiskuntateorian mukaan poliitikon pitää varoa kultaisia kahleita, sillä vain siten kykenemme todelliseen filosofiaan ja päättämään siitä, mikä on yhteiskuntamme kokonaisedun mukaista. Ristiriitaista on, että puhdasta poliittista mielipidevaikuttamista edustavaa Perussuomalaista puoluetta moititaan ”populismista”, vaikka tosiasiassa kyse on kansanvallan jalosta ihanteesta: pyrkimyksestä saada oman kansakunnan edut, arvot ja ihanteet toteutumaan korruptiosta ja byrokratiasta välittämättä.


Punavihreän ideologian suoltamot

Norjalla näyttää olevan samanlainen tilanne öljyrahastojensa kanssa kuin Suomella on SITRAn kanssa, tosin suuremmassa mittakaavassa. Yleisradion Ulkolinja esitti aiheesta viime viikolla dokumentin Norjan öljymiljoonat. Sen mukaan Norjan valtio rahastoi öljystä saamansa triljoonan dollarin varat, ja Norjalla on nyt maailman suurin valtion omistama rahasto.

Ohjelman sisältö ei yllättänyt. Aivan kuten jo ohjelman oheisjutussa annettiin ymmärtää, lähetys koostui jälleen monikulttuuri-ideologisesta ripityksestä, jonka mukaan valtion omistama rahasto sijoittaa – tai ainakin sen pitäisi sijoittaa – ”eettisesti”. Yleisradion kielellä tämä tarkoittaa, että Norjan öljyrahat pitäisi kylvää maailman tuuliin ilmastoahdistuksella lietsotun syyllisyydentunteen vuoksi.

Haastateltaviksi oli löydetty muutamia moraaliposeerauksella sosiaalista pääomaansa kasvattavia sijoittajia, jotka pitivät tärkeänä investoida Intian vaihtoehtoiseen energiantuotantoon ja ”kehittyviin markkinoihin”.

Teroitettiin, kuinka hyödyllistä olisi nimittää pankkiirien apulaisiksi maahanmuuttajataustaisia monikultturisteja, jotka toisivat ”monipuolista informaatiota” sijoitusyhtiöihin. Sellaista mahdollisuutta, että he toimivatkin omaksi tai oman kansakuntansa tai maansa eduksi, ei nähty eikä tunnustettu.

”Valeinformaatiosta” varoitellen ja vihjaten tähdennettiin vain, ettei nykyajan ongelma ole informaation saanti vaan vaikeus erottaa ”hyvä” informaatio ”huonosta”. Lähetyksessä todellakin viljeltiin hyvän ja huonon käsitteitä estottomasti koettaen osoittaa katsojille, mikä on sitä oikeaa hyvesignalointia ja mikä ei.

Muutamat liituraitapankkiirit totesivat sitten vastalauseinaan, että ”eettinen sijoittaminen” tuottaa 7–8 kertaa huonommin kuin perinteinen, mikä puolestaan merkitsee, että Norjan rahastot myös hupenevat vastaavaa vauhtia. Ylen esittämässä dokumentissa nämä huomautukset koetettiin kumota lavastamalla menestyneestä sijoittajasta paheellinen ja ahne ”turbokapitalisti”, joka on opettanut ihmisiä olemaan itsekkäitä. Näin tavallisilta demaritelevisionkatsojilta toivottiin asianmukaisia inhoreaktioita ja hukuttautumista länsimaalaisten ihmisten kollektiiviseen häpeään ja syyllisyyteen.

Tarkoitus oli sivuuttaa se ilmeinen tosiasia, että lähes kaikki yksilörationaalisesti toimivat ihmiset ovat itsekkäitä, myös kehitysmaissa. Minua kauhistuttaa, mitä tapahtuu, kun väestönkasvultaan räjähdysmäisissä maissa jokaisella asukkaalla on lämpöpumppu, jääkaappi ja skootteri. Siitä tulee allekirjoitus planeettamme kuolintodistukseen. 

SITRAn tilanne ja asioiden käsittely on aivan samanlaista kuin poliittisesti hallinnoidussa Yleisradiossa.

Myös SITRAssa panostetaan kehittyviin markkinoihin, monikulttuurisuuteen, ilmastonsuojeluun, tuulivoimaan ja yleiseen hyvesignalointiin tavalla, jossa investointitoimintaa ja puolueetonta tutkimusta ei osata tai haluta pitää erillään. Samanlaiseksi on muuttunut Suomen Akatemia, jonka strategisen tutkimuksen neuvosto hallinnoi noin 60 miljoonan vuosittaisia määrärahoja ja jonka tutkimusohjelmien pääteemat määrittelee ja jäsenet nimittää valtioneuvosto.

Myös SITRAn palkkaama tutkijoiden armeija käy loputonta informaatiosotaa aseinaan ilmastoahdistus ja muut tavanomaiset pelottelukliseet. Niihin vetoaminen on tutkijakunnalle selvää rahaa, sillä se tukee oman egon ja uran rakentamista sekä pätevyyden osoittamista punavihreässä ja puolueellisessa kansainvälisessä tendenssitutkimuksessa.

Sisäministeriön hullut päivät koettelevat nauruhermoja

Kun valta alkaa horjua, se kiristää otetaan. Poliittiset oikeudenkäynnit perussuomalaisia poliitikkoja vastaan ilmeisesti jatkuvat, sillä poliisi ihan viran puolesta epäilee nyt myös kansanedustaja Sebastian Tynkkystä ”kiihottamisesta kansanryhmää” vastaan.

Tekevät siis Tynkkysen kanssa kaksoisvirheen. Se on Duponteilta ihan ymmärrettävää, sillä eiväthän he muutoin olisi tehneet virhettään ensimmäistäkään kertaa!

En aio sen kummemmin perustella, miksi poliitikkojen kurittaminen heidän mielipiteistään on rikos kansanvaltaa, vapaata yhteiskuntaa ja yhteiskunnallisen totuuden etsintää vastaan. Olen tehnyt sen jo.

Syytteitä nostaneet perusoikeusfundamentalistit ja ihmisoikeuslegalistit eivät näytä ymmärtävän, että ei ole tuomarien asia päättää, mitä ihmiset saavat ja voivat ajatella tai sanoa.

Asioista pitäisi päättää poliittisissa prosesseissa, jolloin kysymykset kuuluisivat kansalaisyhteiskunnassa ratkaistaviksi, aivan niin kuin Geert Wildersin puolustajaksi ryhtynyt Leidenin yliopiston oikeustieteen professori Paul Cliteur sanoi vuonna 2017 valmistuneessa dokumenttiohjelmassa (TV1:n Ulkolinja 9.3.2017, kohta 36:00):

”Kun poliitikkoja tuomitaan julkisesti esitettyjen mielipiteiden takia, on vaarana, että julkisesta keskustelusta tulee mahdotonta. Poliitikkojen ei pitäisi joutua miettimään kaikkea sanomaansa etukäteen oikeustoimien varalta. Loppujen lopuksi äänestäjät arvioivat poliitikkojen näkökulmien ja mielipiteiden oikeellisuuden. Jos mielipiteet eivät miellytä, ääniä ei tule. Se on normaali toimintatapa demokratiassa. Se on muuttumassa tällaisten tuomioiden takia.”

Tunnetun hollantilaisen oikeusfilosofin toteamuksessa ei ole mitään muuta erikoista kuin että sen sanoi professori. Vastaava ei olisi mahdollista Suomessa, vaan sitä pidettäisiin ”tieteellisesti perustelemattomana populismina”.

Samalla kun valtiopäivämies Sebastian Tynkkystä ja Juha Mäenpäätä viedään kuin sikaa korvasta, on poliisilla noin 2000 seksuaalirikosepäilyä tutkimattomiksi tuomittuina pöytälaatikoissaan.

Ja vihreä ministeri Maria Ohisalo haluaa kätilöidä lisää poliiseja ”vihapuheen hillitsemiseksi”. Hän on huolissaan Isis-morsianten kohtalosta ja haluaa lisää turvapaikkashoppailua Suomeen. Jälkimmäisestä aiheesta Tytti Salenius kirjoittikin erinomaisen analyysin, joka löytyy täältä.

Iltalehden mukaan sisäministeri Ohisalo pullautti maanantaina kannan, että ”turvapaikan hakeminen on perusoikeus, joka menee kaiken muun edelle”. Tämä ei pidä missään tapauksessa paikkaansa, vaan on asioita tuntemattoman Ohisalon suusta silkka vale.

Totuus asiassa on yksiselitteinen. Sen on todennut muun muassa Helsingin yliopiston kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi. Helsingin Sanomien jutussa ”Asiantuntija arvioi Trumpin aikeita suitsia muslimien tuloa Yhdysvaltoihin: Pakolaisten oikeudet eivät aja kansallisen turvallisuuden edelle” (25.1.2017) Koskenniemi toteaa, että

”[…] valtiot saavat itse päättää, keiden ne antavat maaperälleen saapua. Pakolaisten oikeudet eivät aja kansallisen turvallisuuden edelle.”

Asia on todellakin juuri näin, eikä Ohisalolla pitäisi olla asiaan nokan koputtamista.

Koskenniemen lausunto on vuodelta 2017, eikä myöskään 16.5.2016 voimaan astunut ulkomaalaislain huononnus ole tuonut tähän asiaan muutosta.

Lakia muokattiin tuolloin niin, että turvapaikanhakija on voinut saada oleskeluluvan ”humanitaarisen suojelun perusteella”. Jos turvapaikanhakija ei ole täyttänyt turvapaikan eikä toissijaisen suojelun kriteerejä mutta hän ei ole voinut palata kotimaahansa kehnon turvallisuustilanteen tai ympäristökatastrofin vuoksi, on hänelle voitu myöntää oleskelulupa humanitaarisen suojelun perusteella.

Tämä kurja säädös on tarkoittanut käytännössä vain sitä, että hylkäävän turvapaikkapäätöksen saaneiden palauttaminen on nykyään entistä vaikeampaa, sillä lainmuutoksen myötä kotimaahan paluun mahdollisuuksien arvioiminen jätettiin turvapaikanhakijoiden oman harkinnan varaan.
Tätä kautta palautettaviksi määrätyt voivat jatkaa oleskelua maassa humanitaarisen suojelun perusteella, mikäli he ilmoittavat paluun kotimaahan olevan omasta mielestään mahdotonta.

Myös juristikansanedustaja Ben Zyskowicz joutui kinaamaan kyseisen lainkohdan sisällöstä vihreiden Emma Karin kanssa Ylen vaalikeskustelussa, jossa olin itsekin mukana perussuomalaisena 8.4.2019. Lopulta Zyskowiczille ja Karille syntyi asiasta kovasanainen mutta tulokseton riita studion takatilassa.

Monet muut maat toimivat asiassa Suomen hallituksia järkevämmin. Esimerkiksi Norja on aloittanut pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden palautukset ja on palauttamassa kotikonnuilleen 1600 somalia maan turvallisuustilanteen parannuttua.

Suomessa vain me perussuomalaiset ajamme ohjelmissamme myös palautusten käynnistämistä heti, kun lähtömaiden olot sallivat. Tietoa asiasta löytyy puolueemme Maahanmuuttopoliittisesta ohjelmasta.

Punavihreä hallitus vauhdilla kurittamaan kansaa

Hienosti on käynnistynyt vihervasemmistolaisen hallituksen valtakausi. Opetusministeri Li Andersson (vas.) julisti viime viikolla Porvoossa, että ”yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen perusrahoituksen korotukset saatetaan täysimääräisesti heti voimaan”.

Kannanotto on huvittava siksi, että hiljattain julkaisemassaan budjettiesityksessä hallitus lupaa yliopistoille vaivaiset 10 miljoonaa ja ammattikorkeakouluille 5 miljoonaa, joilla saadaan ehkä taululiitua oppilaitoksiin, ei muuta. Perusopetukseen ja toisen asteen ammatilliseen opetukseen puolestaan ei ole herumassa mitään, vaikka ongelmat ovat räjähtämässä käsiin.

Tämä on ymmärrettävää, sillä Vasemmistoliitto oli itse leikkaamassa perusopetuksesta ollessaan hallituksessa vuosina 2011–2015. Silloin hallitus vei perusopetuksesta enemmän kuin oikeistohallitus myöhemmin otti yliopistoilta ja ammattikorkeakouluilta. Ja senkin oikeistolainen hallitus teki vihervasemmiston toimillaan aiheuttamien maahanmuuttokulujen kasvun vuoksi.

Kehitysapuun lapioidaan nyt vihreiden vaatimuksesta lisärahaa 72 miljoonaa, ja autoilijoita kuritetaan peräti neljännesmiljardin (250 miljoonan) suuruisilla polttoaineverojen korotuksilla! Onko tavallisten ihmisten kiusaamisella tässä huippukalliin autoilun ja pitkien etäisyyksien maassa kerta kaikkiaan mitään rajaa?

Vasemmistoliiton Li Andressonin ja Paavo Arhinmäen mainostettiin pyöräilleen Helsingistä Porvooseen. Paha sanoa, mutta minä en usko sitä. Porvooseen on matkaa 50 kilometriä, ja vanhaa Porvoontietä joutuu matkaa taittamaan 16 kilometriä pelkkää piennarta pitkin. Ministereitä ei päästetä pyöräilemään ajoradan varressa jo pelkästään turvallisuussyiden vuoksi. Itse olen tosin tuon matkan joka kesä ajanut edes takaisin, vaikka en fillarikommunismia edustakaan.

Porvoossa 2019. Olen pyöräillyt itseni päteväksi toimimaan vaikkapa vihervasemmiston neuvoa antavana valtiosihteerinä.

Tyypilliseen demarityyliin vasemmisto hukuttaa rahaa sossuturvaan ja kattaa gäpin etupäässä velanotolla samalla, kun ministerien avustaja-armeijaa kasvatetaan über-palkatuilla poliittisilla palkintoviroilla, kaviaarikommunistien suojatyöpaikoilla ja samppanajasosialistien poliittisilla virkanimityksillä. Budjettiehdotus on 2,3 miljardia alijäämäinen, ja valtionvelkaa kasvatetaan 109 miljardiin.

Näin heppatyttöhallitus pelastaa Suomen talouden. Ja näin vasemmiston talousviisaus iski valtiopäivien muinaisella pitopaikalla, Porvoossa.

Li Anderssonin on helppoa luvata, kun kustannukset siirretään velkapiikkiin: tulevien sukupolvien maksettaviksi. Olisikin mielenkiintoista tietää, mitä entinen pääministeri Juha Sipilä ajattelee säästötoimillaan aikaansaamiensa tulosten raunioittamisesta velanotolla. Kepuhan on nyt tukemassa vasemmiston politiikkaa.

Realismin on pakko pilkistää esiin, sillä valtiovarainministeriön pöytälaatikot loistavat tyhjyyttään, ja mahtipontiset lupaukset koulutusmäärärahojen kasvattamisesta ovatkin jo kuihtumassa korkeakouluväen suureksi pettymykseksi.

Myös Maria Ohisalon (vihr.) lupaukset ”poliisin resurssien kasvattamiseksi” ovat turhia, sillä vihervasemmisto itse on vaatinut voimavarojen tuhlaamista, kuten ”vihapuhepoliisien” perustamista paimentamaan viattomia ihmisiä heidän poliittisista mielipiteistään. Resursseja kyllä on, mutta ne ovat väärässä paikassa.

Oikeiston olisi kannattanut tehdä yhteistyötä hallituksen kokoamiseksi, Suomen kansan hyväksi sekä kansantaloutemme pelastamiseksi. Kepu kuitenkin lipesi rivistä, ja Kokoomuksen Petteri Orpo hakee ideologisia verukkeita repiäkseen eroa Perussuomalaisiin, jotka ovat nousseet Suomen suurimmaksi puolueeksi gallupeissa.

Erikoista on, ettei perussuomalainen vaihtoehto tullut tässä laajuudessa kansalaisille mieleen vaalien aikana, vaan vasta nyt alkoi sytyttää.

Petteri Orpon Jussi Halla-aholle esittämä ripitys ”väkivaltaan lietsomisen lopettamisesta” on pöyristyttävää panettelua (Halla-ahon vastauksesta täällä). Muuta keinoa Kokoomuksen omien virheiden oikomiseen ei näytä Orpolla olevan kuin ideologinen mustamaalaus ja realismin haukkuminen ”populismiksi”. Syytä siihen, miksi Kokoomus kököttää oppositiossa, Orpolla olisi aihetta etsiä omasta itsestään.

Sisäministerin vihreitä hedelmiä poimitaan

Kunnon kansalaiset kokevat poliisin yleensä ystäväkseen, vaikkakin ”poliisin tuttaviksi” sanotaan toki myös yhteiskunnanvastaisia pahiksia. Joka tapauksessa on niin, että oikeudenpalvelijana tunnettu viranomainen on legitiimin yhteiskuntajärjestyksen ja -rauhan ylläpitäjä. Siksi väkivalta poliisia kohtaan koetaan hyökkäykseksi koko yhteiskuntaa vastaan. Ja sen vuoksi viranomaisen vastustaminen on täytynyt myös erikseen sanktioida.

Monissa maissa poliisi vastaa tuleen melko avokätisesti, kun taas Suomessa viranomaisen harjoittamalle väkivallankäytölle on korkeat kriteerit ja poliisi pitää väkivallan kanssa matalaa profiilia. Kun muutamat erehtyivät ampumaan poliisia äskettäin Porvoossa, seurausvaikutukset voivat yltää poliisien itsesuojeluun.

Tämä merkitsee, että poliisien vastaväkivallankäytön kynnys saattaa jatkossa madaltua. Tämä ei ole kenenkään kansalaisen etu. Monissa maissa, kuten Yhdysvalloissa ja Etelä-Euroopassa viranomaisten Coltti paukkuu herkästi ja ahkerasti. Poliisit nimittäin tekevät työtään henkensä uhalla, joten itsesuojelun katsotaan oikeuttavan väkivallan käytön.

Ensimmäisten tietojen mukaan Porvoon poliisit houkuteltiin paikalle valesoitolla. On vaikea ottaa kantaa tähän nimenomaiseen tapaukseen, mutta monissa Euroopan maissa katuväkivalta on selvästi lisääntynyt nimenomaan maahanmuutosta johtuvien ongelmien seurauksena. Mellakoita, vandalismia ja anarkiaa joudutaan torjumaan kaikkialla, esimerkiksi Ruotsin maahanmuuttajalähiöissä, joihin viranomaisvalta ei enää edes uskalla mennä.

Ainakaan minä en halua Suomesta sellaista monikulttuurista painajaista, jossa myös poliisin toiminta irtautuu kansalaisluottamuksen piiristä niin, että tavallisen kansalaisen tarvitsee pelätä poliisivallan itsesuojelullisia vastatoimia.

On selvää, että öljyparonin rouvalta, sisäministeri Maria Ohisalolta (vihr.) tullaan vaatimaan poliisien resurssien, oikeuksien ja vallan kasvattamista. Mutta sen kääntöpuolena on kaikkiin suomalaisiin kohdistuvien poliisiuhkien lisääntyminen. Niinpä toivon, että myös Ohisalo kiitäisi pelkän tviittamisen sijasta asioiden avuksi kuin palava bensavana ja ongelmien hillitsemiseksi keskityttäisiin enemmänkin rikollisuhkien torjuntaan kuin poliisin aseenkäyttökynnyksen madaltamiseen.

Tämä tapahtuisi keskittymällä haittamaahanmuuton torjuntaan, laittomien maahanmuuttajien kiinniottamiseen ja palauttamiseen, kansainvälisen rikollisuuden ennaltaehkäisyyn ja huumekaupan torjuntaan.

Näyttää siltä, että poliisitoimi on lipsahtanut jo ensi metreillä ministeri Ohisalon hallinnasta ja hänen ohitseen. Ohisalo on keskittynyt täysin väärin asioihin kantaessaan huolta Isis-morsianten oikeuksista, katsomalla, että suurimpia turvallisuusuhkia ovat (vaikeasti määriteltävä ja ilmiönä epätarkkarajainen) ”syrjäytyminen” ja ”ilmastonmuutos”, sekä pyrkiessään lamauttamaan suomalaisen yhteiskunnan puolustajien toiminnan väitteillä vihapuheesta ja tuhlaamalla poliisin resursseja perussuomalaisia kiusaavien nettikyttien lisäämiseen.

Ongelmana yhteiskuntarauhalle ei ole oikeistolaisuus eikä kansallismielisyys vaan monikulttuurisen hajaannuksen lietsominen, globalisaatio ja maahanmuutto, joiden käsikassaroina ja hyödyllisinä idiootteina myös vasemmiston apurahakapinalliset ja muut hyvyyden esitaistelijat, pioneerit ja soturit toimivat.

Huvittavaa on, että vihervasemmisto, joka aina on teroittanut, että ”poliisi on natsi sika”, on nyt ”syvästi huolissaan” poliisin oikeuksien ja arvovallan vuoksi, kun vihreä poliisi on saatu ahdistelemaan perussuomalaisia poliitikkoja ja kansa nauraa poliittiselle viranomaiselle!

Europolin vuonna 2011 julkaiseman tilaston EU Terrorism Situation and Trend Report mukaan äärivasemmiston tekemiä terrori-iskuja oli vuonna 2010 Euroopassa 40, kun taas äärioikeiston iskuja oli vain 4, ja raportissa kirjoitettiin: ”Member States were not confronted with major acts of right-wing terrorism in 2010. There were almost no arrests related to right-wing terrorism over the whole year” (s. 89).

Vuonna 2017 julkaistun samannimisen vuosiraportin mukaan äärioikeiston terrori-iskuja oli vuonna 2016 Euroopassa kokonaista yksi, kun taas äärivasemmisto teki 27 iskua ja vuonna 2015 peräti 80 iskua (s. 44–45). Jihadistisesta terrorismista epäiltyjen kiinniotettujen määrä oli noussut vuonna 2012 vallinneelta 159 kiinniotetun tasolta vuonna 2016 jo 718:aan (s. 23).

Poliisin resurssit ovat ministerin määräyksellä väärässä paikassa, ja ne pitäisi siirtää kenttätyöhön sekä arjen turvallisuuden takaamiseen ja esimerkiksi liikenteen sujuvuuden varmistamiseen.

Ei voisi sisäministeri pahemmin hakoteillä olla! Varsinkaan, kun vihreät ovat itse pääsyyllisiä katuväkivaltaa lisänneen maahanmuuton aiheuttamiin ongelmiin kaikkialla Euroopassa. Huonompaa valintaa sisäministeriksi en olisi voinut kuvitella kuin vihreiden Ohisalo, tosin Suomessa ovat poliittisissa ja akateemisissa palkintoviroissa nimenomaan kaikkein kehnoimmat kellokkaat, joita maasta ikinä löytyy.

Toivoa sopii, että sisäministeriön korkeimmat virkamiehet opettaisivat Ohisalolle realismia. En minä ainakaan halua Suomesta Ruotsia, maata, jossa aivan äskettäin otettin taas kiinni muuan turvapaikanhakija, joka uhkasi turvallisuutta aikoessaan ajaa autolla ihmisten päälle.

---

Päivitys 26.8.2019:

Poliisin kiinni ottamat ampujat olivat Ruotsista, eli kansainvälistä rikollisuutta ja maahanmuuton ilmetymä. Kuin pisteeksi iin päälle muuan henkilö ampui vauvaa kantaneen äidin monikulttuurisessa Malmössä, kaupungissa, jossa poliisinkin ase paukkuu herkästi jatkuvan katuväkivallan vuoksi.

Polpo ja media perussuomalaisten kimpussa

Kun perussuomalaisten kansanedustaja Juha Mäenpää rinnasti eduskuntapuheessaan ”vieraslajien torjunnan tehostamisen” ja maahamme sankoin joukoin pyrkivät turvapaikanhakijat, paloi Suomen Kommunistisen Puolueen keskuskomitean entiseltä jäseneltä Martin Scheininilta käämi, ja hän alkoi vaatia asian antamista poliisilta syyttäjälle.

Mäenpää oli huomauttanut sarkastisesti, että punavihreän hallituksen ohjelmassaan (s. 40) esittämä maininta ”vieraslajien torjunnasta” oli vain väärässä kohdassa.
 
Muiden muassa Uusi Suomi uutisoi aiheesta tässä jutussaan ja lehden päätoimittaja Markku Huusko perussuomalaisten moittimiseksi (jälleen kerran) julkaisemassaan tendenssikirjoituksessa (aiempaa näyttöä nimittelystä täällä).

Mäenpään tapauksen taustaksi on hyvä muistaa – paitsi monien jo siteeraama perustuslain 30 §:n syytesuoja, joka koskee kansanedustajien eduskuntapuheita – erityisesti myös hallintolain 6 §:n määräys: 

Viranomaisen on kohdeltava hallinnossa asioivia tasapuolisesti sekä käytettävä toimivaltaansa yksinomaan lain mukaan hyväksyttäviin tarkoituksiin. Viranomaisen toimien on oltava puolueettomia ja oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään nähden. Niiden on suojattava oikeusjärjestyksen perusteella oikeutettuja odotuksia.

Poliitikko ei ole viranomainen, mutta poliisi on. Perussuomalaisen kansanedustajan puheissa on nyt pantu rämpimään Vihreässä Liitossa aktiivinen poliittinen poliisi Pekka Hätönen. Perussuomalaisia on jo aiemmin pitänyt hampaissaan niin ikään Vihreiden kuntavaaliehdokkaana ollut ylikonstaapeli Teemu Hokkanen.

Kumpainenkin on sitoutunut netissä vellovan maahanmuuttokeskustelun erääseen ääriainekseen, eli Vihreisiin, jotka käyvät jatkuvaa sotaa suomalaista Suomea puolustavia perussuomalaisia vastaan. Niinpä on syytä uskoa, että heillä on hallintolain 28 §:ssä tarkoitettu intressi-. osallisuus- ja palvelussuhdejääviys asian käsittelyyn. Näin puolueettomuus vaarantuu, eikä muodollinen jäsenkirjasta luopuminenkaan merkitse puolueettomuuteen palaamista.

Olisi väärin ajatella, että Jussi Halla-ahon esittämä kritiikki tutkintaa kohtaan kohdistuisi poliisiin kokonaisuutena. Oikeastihan poliisi on nyt vain laitettu poliittisen vallan asialle: toteuttamaan sisäministeriön ja vihreän ministerin Maria Ohisalon poliittista lähetystehtävää. Mikäli sama meno jatkuu, on selvää, että aikaa myöten myös poliisi-instituutio menettää tärkeimmän toimintaresurssinsa, eli kunnioituksen ja arvovallan.

Kun syytettä on lisäksi vaatinut professori, joka on puoluetaustaltaan äärivasemmistolainen, syytesuojan murtamisesta seuraisi vain poliittinen oikeudenkäynti. Mäenpään sijasta epäilyt tulisikin kohdistaa tiettyjen poliisiviranomaisten omaan toimintaan, sillä lain mukaan esteellisen virkamiehen tulisi itse todeta jääviytensä. Nyt niin ei ole tehty, vaan toimeen on käyty aisakellot helkäten.


Vasemmiston rauhankyyhkyt minoriteettien asialla

Asioiden saattamiseksi oikeaan valoon on myös vertailu paikallaan. Kun Martti Ahtisaaren CMI-rauhansovittelulaitoksessa työskennelleen ja sittemmin sosiaalidemokraattien riveistä kansanedustajaksi valitun Hussein al-Taeenin pyhimysmäisyys paljastui kaikessa karuudessaan, kävi ilmi, että hän oli laatinut härskejä vihakirjoituksia nettiin muun muassa homoista.

Demarit koettivat valkopyykätä al-Taeenia puhtaaksi erottamatta häntä ryhmästä, eikä poliisi aloittanut häntä vastaan edes esitutkintaa (kirjoitin aiheesta muun muassa täällä). Syyteoikeus tosin jatkuu edelleen.

Näyttö al-Taeenin systemaattisesti jatkamasta törkykirjoittelusta on dokumentoitu muun muassa Iltalehdessä ja Ylessä, ja asia kuohutti Israelissa asti. Luulisi tämän kiinnostavan Martin Scheininia, mutta ei.

Rauhanneuvottelija ei ”näe suurta eroa Israelin valtion ja Isiksen välillä”.

Kesällä selvisi, että myös al-Taeen on rekrytoitu hommiinsa leväperäisesti. Hän on antanut julkisuuteen harhaanjohtavia tietoja tutkinnostaan ja vääristeli ansioluetteloaan Pekka Haaviston tapaan. SDP, Helsingin Sanomat ja eräs demarien kädestä syövä kirjailija kaunistelivat asiaa tu quoque -argumentilla, vetoamalla al-Taeenin ”rajuhin perhekokemuksiin” ja pyrkimällä vaikenemaan asian kuoliaaksi.

Abdirahim Husu Hussein puolestaan on esittänyt homovastaisia kannanottoja Internetissä ilman, että hänen työnantajansa Yleisradio tai (Ylen toimittajille luonteenomainen) puolueensa SDP olisi puuttunut asiaan millään tavalla.

Hussein voisi ylentää omaa asemaansa vähemmälläkin toisen vähemmistön mustamaalauksella.

Mäenpään tapauksen erona al-Taeeniin ja Husseiniin on se, että Mäenpää on esittänyt näkemyksensä eduskuntapuheessa, jota syytesuoja koskee, kun taas al-Taeen ja Hussein ovat esittäneet mielipiteensä muussa yhteydessä.

Voidaan kysyä, eikö perussuomalaisten ja demarien kohtelua koskeva epätasapuolisuus ole poliittista vihervasemmistoa suosivien toimittajien kannalta millään tavoin vaivaannuttavaa?

Kun suuri osa myös ”perustuslain asiantuntijoina” valiokunnan loimukoivuovesta sisään juoksutetuista professorijuristeista on punaisia kuin retiisi, vaarassa on, paitsi poliisin ja median, myös tieteen uskottavuus.

Helsingin Sanomien tapa hehkuttaa (valtias Hätösen pöydällä olevien) Päivi Räsäsen homokannanottojen rasistisuudella sen sijaan on turhaa ja typerää. Voisi jopa pyytää vihreää poliisia lopettamaan homojen puolustamisen. Sitä kautta vain luodaan vaikutelmaa vähemmistöstä, joka ei osaa itse puolustaa itseään. Samalla tehdään Päivin jo kymmeniä vuosia sitten esittämistä kannanotoista muka jotenkin ”vakavasti otettavia”, vaikka nekin ovat tuoreita ja mehukkaita kuin Faaraoiden kivekset.


Poliittisten puheiden poliisitutkinnat kansanvallan kuperkeikkoja

Onko näillä ilmiöillä sitten jotain filosofista merkitystä? On kyllä. Filosofian näkökulmasta koko käsitys, että poliisin, oikeuslaitoksen tai joidenkin viranomaisten pitäisi päättää siitä, mitä poliitikot, tieteilijät tai tavalliset kansalaiset saavat asioista sanoa, on täysin kestämätön, jopa pöyristyttävä.

En siis puolusta pelkästään perussuomalaisten oikeutta tai mahdollisuuksia saada näkemyksensä julki, vaan totta kai kaikkien kansalaisten täytyy saada tietää, mitä eri puolueiden edustajat ajattelevat, myös al-Taeen, Hussein ja Räsänen. Käsitys, että joidenkin juristinäätien täytyy rajoittaa poliittista keskustelua, on täysin järjetön, ja rikosten rikos tapahtuu sananvapautta polkemalla, ei mielipiteistä kertomalla.

Kirjoitan asioista tarkemmin jonkin ajan kuluttua julkaisemassani laajassa tutkimuksessa, jossa käsittelen tiedon, totuuden ja järjellisen ajattelun katoamista poliittisen tendenssijournalismin, hyvesignaloinnin ja moraalialarmismin syövereihin.

Yhteiskunnallisen totuuden ja todellisuuden sijasta sekä oikeuslaitoksessa, tieteessä että mediassa keskitytään nykyisin etsimään ”sosiaalista tasa-arvoa” ja ”suvaitsevaisuutta”, minkä tuloksena älyllisesti heikoimmat ja yksinkertaisimmat erehtyvät omaksumaan asioihin vain valtapoliittisen näkökulman.

Vasemmiston propagoiman marxilaisen standpoint-teorian valossa jokainen kokee velvollisuudekseen erottua ”pahoista” ihmisistä ja liittyä ”hyviin”. Tämän ns. näkökulmateorian mukaan vähemmistöryhmän näkökulma on aina puolueettomampi, totuudenmukaisempi ja oikeutetumpi.

Mutta kumma kyllä, kansallisia vähemmistöjä ei pidetä jostakin syystä Suomen oloissa läheskään yhtä etuoikeutettuina ja loukkaamattomina kuin muualta tulleita, joita varten rakennellaan jopa ohituskaistoja yhdenvertaisuuslain 9 §:n mahdollistaman (mutta ei velvoittaman) ”positiivisen erityiskohtelun” keinoin.

Mikäli kantaväestö ei hyväksy väestöjensiirtoja mukisematta, mielensä pahoittajat uhkaavat suomalaisia ihmisiä laeilla, joiden pitäisi oikeastaan turvata kansallisen suvereniteetin ja poliittisen vallan perillisyyden pohjalta nimenomaan kantaväestön oma asema ja oikeudet.

Myöskään perustuslain yhdenvertaisuussäädöksiä ja ihmisoikeussopimuksia ei pitäisi tulkita Aulis Aarnion teoksessaan Oikeutta etsimässä (2014) moittimalla ”perusoikeusfundamentalistisella” tavalla, kuten Juha Lavapuro ja Tuomas Ojanen ovat tehneet. Perustuslaki on pohjimmiltaan kansakunnan oman tahdon ja vallan ilmaus, ja poliittisen lainsäätäjän pitää olla lakeja tulkitsevan ja soveltavan oikeuslaitoksen sekä toimeenpanevan viranomaisvallan yläpuolella Montesquieun kolmijako-opin mukaisesti.

Miksi sitten Mäenpäänkin laukomia asioita pitää voida sanoa ilman rangaistusten uhkaa? Siksi, että yhteiskunnallisen totuuden tavoittelu ja koettelu estyvät, jos edes poliitikot ja tieteenharjoittajat eivät voi lausua näkemyksiään avoimesti ja julkisesti.

Jos markkinoilla olevia poliittisia mielipiteitä ei saa tai voi vapaasti ja rankaisematta esittää, se johtaa automaattisesti valheellisuuteen ja sitä kautta vääristyneen kuvan luomiseen todellisuudesta. Siinä syy mediaa varjostavaan tieto- ja totuuskriisiin.

Mikäli yhteiskunnallisia keskusteluja varjostaa tuomioiden pelko, se kiertyy myös ennakolta vaikuttavaksi itsesensuuriksi, niin kuin nyt Uuden Suomen puheenvuoropalstalla, jossa useimmat sipsuttelevat varpaisillaan jo pelkän toimituksellisen sensuurin pelossa.

Se puolestaan lienee kotoisin oikeussalien kammosta, joten jo pelkillä epäilyillä, esitutkinnoilla ja syyteharkinnoilla on vahingollinen vaikutus kaikkeen popperilaiseen falsifikationismiin. Sen mukaan nimenomaan ongelmallisiksi koetut asiat pitää voida sanoa niiden julkiseksi arvioimiseksi ja testaamiseksi.

Sananvapauden olemus on ennen muuta vertikaalinen. Tämä tarkoittaa, että sananvapaus on laadittu kansalaisten suojaksi esivaltaa ja valtiota vastaan – ei kansalaisten harjoittamaa toistensa kivittämistä varten horisontaalisesti, viranomaisten selän takaa, niin kuin nykyisessä ilmiantojen ja poteroihin kaivautumisten kulttuurissa on käymässä.

Ongelmattomien asioiden käsittelemiseen koko sananvapauden idea olisi tarpeeton. Tämä tulisi myös jokaisen poliittisella korrektiudella ratsastavan juristin, poliisin sekä lautamiehen omalla pururadallaan ymmärtää.

Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa