Salaliittohallituksen lopullinen Rigoletto

Sallinette vielä sanasen EU-johteisesta vallankeikauksesta, joka koetteli perussuomalaista puoluetta, Suomen hallitusta ja politiikkaa laajemminkin. Tämän jälkeen lupaan keskittyä tekemään reilua oppositiopolitiikkaa, aivan niin kuin tähänkin asti.

Kuten jo viime maanantaisessa kolumnissani arvasin, perussuomalaisen puolueen jakautuminen ja soinilaisten asettuminen hallituksen tueksi kävi niin äkkiä, että koko kupletti oli valmiiksi kirjoitettu.

Ilta-Sanomat julisti toissa päivänä lööpissään: ”Näin soinilaisten joukkopako juoniteltiin.” Iltalehti puolestaan otsikoi lööppinsä sanoin: ”Soinin kosto.” Varsinaisen skuupin teki kuitenkin Lännen Median toimittaja Lauri Nurmi, joka paljasti, että Juha Sipilä, Petteri Orpo ja Timo Soini olivat miettineet yhdessä toimintasuunnitelman Jussi Halla-ahon voiton varalle.

Tässä mielessä puheenjohtajavaalilla tai Halla-ahon tekemisillä ei olisi voinut olla mitään merkitystä lopputulokseen. Salaliittohallituksen kaikki puheet ovat olleet tuosta pitäen pelkkää kansalaisten sumuttamista.

Timo Soini katsoi omassa alitajuisessa destruktiivisuudessaan, että on parempi tuhota luomuksensa kuin antaa jonkun muun kuin oman perintöprinssinsä johtaa puoluetta.

Vuosikymmen sitten tuohon tehtävään koulutettiin nuorta Veli-Matti Saarakkalaa, jolloin hänet nostettiin ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi vuosiksi 2005–2007. Myöhemmin puheenjohtajaksi touhuttiin Sampo Terhoa, josta tuli Timo Soinin vikariantti europarlamenttiin vuoden 2009 vaaleissa. Tuolloinhan puolue kielsi Jussi Halla-aholta ehdokkuuden, joten repeämisen siemen kylvettiin jo kymmenisen vuotta sitten.

Suurta kärsivällisyyttä osoittaen Halla-aho kieltäytyi jakamasta puoluetta kahtia. Nyt sen teki Soini itse.

Helsingin Sabotoimat puolestaan oli jälleen hakoteillä väittäessään, että ”Halla-aho sai melkoisen opetuksen politiikasta”. Kyllä asia on sittenkin niin päin, että luentoja puoluedemokratian ja kansanvallan kunnioittamisesta olisi syytä pitää Suomen hallitukselle ja EU-eliitille eikä keljuin keinoin syrjään ajetulle, eristetylle ja marginalisoidulle puheenjohtajalle!

He lähtivät hillotolpalta

Soinilaiset päättivät omaksi lopukseen käyttää ”radan likaista puolta”, formulatermiä lainatakseni.

Politiikkaa pitkään tutkineena tiedän, että puoluetoveri voi jymäyttää omia puoluekavereitaan tai muita poliitikkoja ja toivoa ymmärtämystä solidaarisuuden nimissä. Mutta omia äänestäjiään ei voi koskaan pettää. Jo Niccolò Machiavelli kirjoitti, että mikäli aikoo vahingoittaa jotakuta, on se tehtävä tavalla, jolla ei ole pelkoa kostosta.

Revanssin paikka ei olekaan nyt ”soinilaisilla”, vaan kaikki on kansan käsissä.

Iltapäivälehtien arviot menivät ryskyen metsään myös sikäli, että puliveivauksen primus motor ei ollut suinkaan perussuomalaisen puolueen sisällä. Kaikkihan sai alkunsa Juha Sipilän halusta syöttää Jussi Halla-aholle sellaiset rippiläksyt, joita hänen olisi mahdotonta hyväksyä.

Näin kokoomus ja kepu pääsivät lavastamaan hallituskriisin, houkuttelemaan vallanhaluiset opportunistit riveihinsä ja halkaisemaan kilpailevan hallituspuolueen kahtia.

Koska Halla-aho oli vain vaatinut hallitusohjelman noudattamista mutta pääministeri erotti puolueen omista taktisista syistään, on pääteltävä, että ratkaisu johtui ainoastaan henkilökohtaisista syistä, joita voitiin käyttää myös EU-johteisen painostuksen salaamiseen.

Koska loikkarit vielä viime lauantaina onnittelivat uutta puheenjohtajaa mutta oppositioon joutumisesta kuultuaan marssivat ulos puolueesta, ilmeinen selitys on, että kyse oli ministerien viroista.

Temppu oli häikäilemätön ja röyhkeä sekä pääministeriltä että luopioilta. Se oli todellinen opportunismin, fatalismin ja poliittisen itsemurhan juhlanäytös, jolle voi löytää eeppisen vertailukohdan palmusunnuntain ja pitkäperjantain välisistä tapahtumista.

Järjen rappio näkyy sekä politiikassa että tieteessä

Suuri liideri upotti mieluummin laivansa kuin luopui ministerintehtävistään. Reaktion rajuus osoittaa, kenelle todellinen valta tässä maassa kuuluu. Se kuuluu ulkopuolisiksi ajetuille, aivan niin kuin yliopistoissa ja filosofiassakin.

Valta on nimittäin aina sen, jota pelätään eniten. Kun pelko on aiheetonta, niin kuin se kansallismielisiin kohdistuvana on, sitä ei voida tietenkään poistaa millään järkisyillä. Kansallismieliset puolueet voisivat olla Euroopan valtioiden pelastus, mutta ne pyritään sulkemaan poliittisen vaikutusvallan ulkopuolelle.

Tilanne on yhtä huono yliopistoissa, joissa vihervasemmistoon tai löperöliberaaliin porvaristoon sitoutuneet professorit pyrkivät kiistämään professuurit ja toimintaresurssit kaikilta meiltä, jotka kritisoimme tiedepolitiikan pääideologioita, kuten monikulttuurisuutta, maahanmuuttoa, internatsismia (eli kansainvälisyyteen pakottamista), feminismiä ja kaksiarvoisen sukupuolieron kiistävää politikointia.

Tämä läpikotainen valheellisuus, joka leimaa niin politiikkaa kuin tiedettäkin, kertoo ikäviä asioita järjen mahdollisuuksista, tieteen tilasta ja demokratiasta. Huolestuttavinta on, että vaarassa on rationalismi itse, jota on pidetty eurooppalaisena hyveenä. Syy tämän valheellisuuden leviämiseen on Euroopan unioni ja sen kylvämät suuret ongelmat.

Näyttää siltä, että Euroopan unionin vähäinenkin arvostelu on täysin kiellettyä ja että meidän tulisi vastalauseetta hyväksyä meille tuputettu maahanmuutto ja velkaunioniin ripustautumista enteilevä hirttonaru. Muutoin ajetaan poliittiseen paitsioon, aivan niin kuin yliopistoissakin, joissa jokainen kriittinen filosofi pyritään eristämään, sulkemaan ulkopuolelle ja tukahduttamaan mielipide-, esiintymis- ja julkaisusaarrolla.

Pelätään, että sanomme jotakin, mikä on totta ja saattaa naurettaviksi politiikan pyhät lehmät. Tuo rooli oli pitkään Timo Soinilla, mutta raha ja valta tekivät hänestä hallituksen surkean larppaajan.

On selvää, että Perussuomalaisten vihaajat tulevat käyttämään jatkossakin rasismi- ja natsikorttia oman petturuutensa ja itse harjoittamansa syrjinnän peittämiseen. Soini ja hänen joukkionsa yrittävät kääntää muiden viaksi piirteitä, joita eivät voi sietää itsessään, ja niinhän he ovat aina tehneet.

Koska suurin osa perussuomalaisista ei ole poliittisesti kovin kokeneita, eteviä tulkitsemaan tuulia saati tarpeeksi asioista perillä, he lankesivat Juha Sipilän heille virittämään ansaan kuin laupiaat lampaat. Perussuomalaisten petetyillä äänestäjillä on syytä olla vihaisia sekä loikkareille että kepulle, jonka menettelytavat toki tunnetaan aina alkaen koplauksesta Kehittyvien Maakuntien Suomeen.

Hallitus kuin lentävä hollantilainen

Juha Sipilän hallituksen tie on ollut ohdakkeinen. Ensi töikseen hallitus petti kokoomuksen ja kepun antaman koulutuslupauksen. Sote-uudistusta on sössitty ja soosittu koko ajan.

Kokoomuksen viimekesäisen palatsivallankumouksen hallitus hoiti siististi ilman kokoomuspuolueen hajaantumista: sysäten puolueen piilo-rkp:läisen Cai-Göran Alexander Stubbin syrjään ministerintehtävistä. Hänen peitokseen vedettiin patakinnas, jossa on Petteri Orpon kuva. Orposta tehtiin Stubbin politiikkaa toteuttava sorminukke teatteriin, johon hän ponnahti omasta vieteriukon rasiastaan.

Opintotukia, yliopistojen määrärahoja ja sosiaalietuuksia hallitus leikkasi päästäessään maahan vuonna 2015 suuren määrän laittomia siirtolaisia, joita se kutsui ”paperittomiksi”. Välittömiä kuluja kertyi veronmaksajille noin 1,5 miljardin verran, ja piikki on yhä auki.

Keskustan Anne Berner on toheltanut uutena Astrid Thorsina jatkaen kansallisen varallisuuden myyntiä ja tekemällä päättömiä uudistusesityksiä ymmärtämättä, millaisia seurausvaikutuksia pelkillä aikeiden ilmaisuilla ja lupauksilla voisi olla. Yksi niistä oli autoveron alentaminen kertarysäyksellä. Sen hallitus perui kertarysäyksellä, kuten myös suuren määrän perustuslain vastaisiksi todettuja ehdotuksia.

”Normien purkutalkoita” keskusta ja kokoomus ovat ajaneet ymmärtämättään (tai täysin tiedostaen sen), että yksiä ihmisiä velvoittavat normit ovat toisten ihmisten vaivalla lunastettuja oikeuksia. Tämän kaiken lisäksi ihmisiä suututtavat pienet pykälät, kuten työpoliittisen viranomaistoiminnan yksityistäminen, hallintarekisteri, taksiasetuksen uudistaminen niin, että Ladan ruoria pyörittää jatkossa karvakäsi, ja tietenkin paskalaki.

Toimintakykyinen tämä hallitus ei enää ole, mikä voi olla kansalaisten voitto sikäli, että monet hullut ideat jäävät toivottavasti toteuttamatta. Sanoohan jo perinneviisauskin, että ajatteleminen ilman tekemistä on vähemmän haitallista kuin tekeminen ilman ajattelemista.

Hallitus vailla oikeusperustusta

Tämänviikkoisen vallankaappauksen taustalla muhii myös suurempi politiikan legitimaatiota koskeva ongelma.

Ministerit ovat saaneet valtuutuksensa kansalta, joka on äänestänyt vaaleissa tiettyjä puolueita ja otaksunut, että he myös tulevissa ministerintoimissaan edustavat kyseisen puolueen ohjelmaa.

Nyt entiset perussuomalaiset ovat ministerintehtävissään vailla valtuutusta, sillä he eivät ole sen puolueen edustajia, josta heidät on valittu kansanedustajiksi.

Myös alkuperäinen hallituskoalitio on solmittu perussuomalaisen puolueen eikä minkään ”uuden vaihtoehdon” kanssa. Hallitusohjelmasta sopiminen ”Uuden vaihtoehdon” kanssa olisi mahdotonta, sillä populistisesti ajelehtivilla edustajilla ei ole sen enempää ohjelmaa kuin puolueorganisaatiotakaan. Näin ollen Perussuomalaisten entiset ministerit eivät voisi jatkaa, niin kuin mikään ei olisi muuttunut.

Hallitusta ei ole Suomessa muodostettu puolueista lohjenneiden ryhmien kanssa sitten vuoden 1957, jolloin viisi kansanedustaa erosivat Sdp:n ryhmästä Väinö Tannerin puheenjohtajaksi valinnan jälkeen ja muodostivat hallituksen yhdessä Maalaisliiton V. J. Sukselaisen kanssa. Tällöin alettiin puhua Sukselaisen ottopoikahallituksesta.

Tuon aikainen teko oli isänmaallinen, sillä Sdp:stä eronnut oikeistolaisen siiven ryhmittymä alkoi tukea Paasikiven-Kekkosen-linjaa. Sen sijaan samaa ei voi sanoa soinilaisten menosta Sipilän ja Orpon ottopojiksi. Tällä valinnalla varmistetaan vain ylikansallinen vallankäyttö, EU:n tiivistäminen talous- ja pankkiunioniksi, euroalueen yhteinen budjetti, pysyvät varainsiirrot, rajoittamaton liikkuvuus ja maahanmuuttorumban jatkuminen.

Katson, että nykyhallitukselta on kadonnut poliittinen legitimaatio, ja se jatkaa juoksevia asioita hoitavana toimitusministeriönä. Tämä johtuu jo siitä, että monikymmenpäisen eduskuntaryhmän hajoaminen vinksauttaa voimasuhteet kellalleen lainvalmistelun kannalta keskeisessä valiokuntatyössä.

Asiasta voisi periaatteessa kannella oikeuskanslerille, mutta maassamme ei ole tällä hetkellä oikeuskansleria, ja sekin on osa samaa salaliittoa.

Karvalakki korville ja potkukelkkaa tuuppimaan

Toimitusministeriönä toimimisen aika alkaa käytännössä heti, kun loikkarien päässä syttyy lamppu ja he huomaavat, että heillä ei ole tulevaisuutta ”Uudessa vaihtoehdossa”, jonka ehdokkaina he eivät voi uusia kansanedustajan paikkojaan.

Entiset järkipersut Jussi Niinistö ja Sampo Terho pelastettaneen tällöin kokoomuksen listalle Helsingissä, mikä ei vielä kaada hallitusta. Sen sijaan paperikonemies Jari Lindströmille tehdään Sdp:stä tarjous, josta hän ei voi kieltäytyä. Ehdokkuus demarien listalta vaatii kuitenkin matelemista Sdp:n ryhmään jo tämän eduskunnan aikana.

Kristillinen konservatiivi Simon Elo ja poliittinen komeetta Maria Lohela puolestaan löytänevät henkisen kotinsa kristillisdemareista, joiden riveihin palannee myös Toimi Kankaanniemi. Hän saa harhailunsa anteeksi, sillä uskon olemushan on epävarmuus, kilvoittelu ja hoipertelu.

Nämä puolueet ovat kuitenkin oppositiossa, mikä murentaa hallituksen tukipilarina toimivan ”Uuden vaihtoehdon” raihnaista ryhmää. Tästä se hajoaminen vasta alkaa, saattepa nähdä.

Muiden loikkariedustajien tulevaisuus on synkempi. Kahdesta kansanedustajakaudesta ei saa vielä kansanedustajan eläkettä, jonka turvin voisi kiemurrella kotisohvalle katselemaan televisiosta itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoa.

Se tulisi vasta kolmannesta. Mutta lohdutuksekseen he saavat yhteiskuntaan sopeuttamisen päivärahaa. Se onkin tarpeen näiden ”no name” -pudokkaiden päätyessä työntelemään potkukelkkaa lumipyryssä.

Paras ase eliitin tekopyhyyttä vastaan on ironia

Mikään suuri yllätys hallituksen kriisiytyminen ja Perussuomalaisten jakautuminen ei ollut, sillä naturalistiselta kannalta katsellen ihmisen poliittinen käyttäytyminen on melko samanlaista kuin muidenkin eläinlajien reviirikäytös.

Tämä on ehkä ymmärrettävää, sillä ihmisen ja simpanssin geeniaineksesta yli 98 prosenttia on yhteistä, kuten muillakin kädellisillä, vaikka erot tunnetusti ovatkin ”vain pieniä”.

Vaatimukset ”yhteisistä arvoista” puolestaan ovat kansallismielisiin ihmisiin kohdistetun suvaitsemattomuuden keskellä pelkkää kirkkotätien moraaliposeerausta, jolle nauravat Soinin veikkaamat ravihevosetkin. ”Arvoihin sitouttaminen” tuottaa ideologiaa, kun taas arvofilosofian oma idea vaatii moniarvoisuutta ja arvotoleranssia.

Minua poissulkeminen ei haittaisi yleisesti eikä henkilökohtaisesti, sillä olen tottunut ajattelemaan, että on parempi olla yksin oikeassa kuin kaikkien muiden kanssa väärässä.

Puolueiden jakaminen on sangen epäviisasta ja narsistiselle häiriökäyttäytymiselle tyypillistä joukkueisiin halkomista. Siitä ei seuraa mitään muuta kuin yhteiskunnallisen luottamuksen menetystä, sosiaalisen toimintakyvyn ja -pääoman alenemista ja eripuraa. Filosofina ja sosiaalipsykologina tiedän tämän.

Kukkeaan vuodenaikaan vietettävä kesäkokous johtaa hyvin harvoin vastaavanlaiseen kalabalaakkiin ja valtakunnalliseen hallituskriisiin. Poliittinen juonittelu ja vallanahneus eivät kuitenkaan näytä jättävän rauhaan edes kesän viettoon laskeutuvia ihmisiä.

Herrasmiesmäinen politiikanteko joka tapauksessa päättyi porvarien törkypörsasteluun vallan salongeissa.

Ensi vuoden maakuntavaaleista ja vuoden 2019 eduskuntavaaleista tulee tosi kiintoisat. Hyvää kesää.

Suomen jallitus ja arvotoleranssi

Eilen kaivettiin poliittiset haudat Perussuomalaisista lähteneille ministereille ja kansanedustajille. Minkään puheenjohtajavaihdoksen tai henkilövalinnan ei pitäisi aiheuttaa hallituskriisiä eikä puolueen jakautumista. Jos niin käy, se on vakava merkki poliittisen järjestelmän sairastumisesta.

Siteeraan pitkästä aikaa Helsingin Sanomia vailla valheen tai sondeerauksen vaaraa, sillä kuulin itse koko sen tilaisuuden, jossa Jussi Halla-aho antoi Kesärannan hallitusneuvotteluja koskevan lausuntonsa.

”Neuvotteluissa hallituskumppanit olivat vaatineet Halla-ahon mukaan perussuomalaisilta takeita siitäkin, että perussuomalaiset olisivat olleet kokoomuksen ja ja keskustan linjoilla myös EU:n integraation syventämishankkeissa, jonne Suomi pyrkisi eturintamassa, Halla-aho kertoi.”

”Hallituskumppanit korostivat sitä, että ei edes riitä, että perussuomalaiset tukevat hallituksen hankkeita, vaan meidän pitäisi pidättäytyä niiden arvostelusta kaikilla tasoilla.”

”Halla-ahon mukaan tällainen käytös olisi äänestäjien pettämistä maahanmuuttoon ja EU:hun kriittisesti suhtautuvassa puolueessa.”

Oikean Median toimittaja Jukka Rahkonen puolestaan arvioi asiaa näin:

”Sipilä ja Orpo tekivät tapaamisessa selväksi, ettei riitä, että Perussuomalaiset pysyvät hallitusohjelmassa, vaan miten he suhtautuvat Euroopan integraation tuleviin muutoksiin, joita he tietävät olevan tulossa ja joista ei ole voitu sopia vuonna 2015 laaditussa hallitusohjelmassa.”

”Brexitistä on alkanut Euroopassa uusi integraatiovyörytys, jossa Suomi ilmeisesti haluaa olla eturintamassa mukana, totesi Halla-aho puheessaan. Hallitukselle ei olisi riittänyt, että Perussuomalaiset olisivat suunnitteilla olevassa integraatiossa hallituksen puitteessa täysin mukana, vaan puolueelta edellytettiin sitä, ettei asiasta saisi puolueena edes kriittisesti puhua ja kirjoittaa. Siihen ei Halla-ahon ollut mahdollista suostua.”

”Juha Sipilä edellytti eilisessä neuvottelussa lisäksi, että maahanmuuttoa koskevat kirjaukset hallitusohjelmassa täytyisi kirjoittaa uudestaan ja niitä olisi muokattava täysin päinvastaiseen suuntaan kuin mitä Perussuomalaiset ovat yhdessä hallituskumppanien kanssa jo linjanneet, kertoi Halla-aho. Sitä oli myös täysin mahdotonta hyväksyä.”

Johtopäätöksenäni esitän, että ”Uusi vaihtoehto” -niminen eduskuntaryhmä on nimeään myöten yhtä naurettava kuin hallituksen kriisiytyminen vaatimukseen noudattaa hallitusohjelmaa. Se on yhtä suuri paradoksi kuin Timo Soinin kompastuminen omaan Lex Soiniinsa, jonka tuloksena loikkareilta vietiin oikeus puoluetukeen.

Tapaus osoittaa, että (1)  mitään todellista vaihtoehtoa EU-johteinen poliittinen eliitti ei salli. Myös sana ”eliitti” on sikäli ristiriitainen, että kyseinen eliitti on noussut korruption katakombeista, jonne se joutuu aikaa myöten luikertelemaan takaisin.

Toinen (2) keskeinen johtopäätös koskee rähmällään oloa Brysselin, Strasbourgin, Pariisin ja Berliinin suuntiin. Suomen hallitus on ostettu vieraan poliittisen tahdon asianajajaksi ja juoksupojaksi. Jos joku esittää viitteellisenkin vaihtoehdon EU-federalismia vastaan, hänet pyritään sulkemaan poliittisen vaikutusvallan ulkopuolelle.

Tästä seuraa (3), että Suomen pitäisi muka orjallisesti ottaa vastaan pakolaisia ja turvapaikanhakijoita, vaikka kansalaisten selvä enemmistö ei sitä sallisi, tai muutoin vedetään matto alta Suomen hallituksessa toimimiselta. Samaan tapaan Suomea vedetään kuin pässiä narusta EU:n pimeään ytimeen. Meistä koetetaan tehdä esimerkki aina vain syvenevälle ”integraatiolle”, jossa pohjoiset maat pannaan maksamaan ojien pohjilla kulkevien valtioiden velat.

Painostuksen tehosteena (4) vedotaan ”yhteiseen arvopohjaan” ja ”sitouttamiseen yhteisiin arvoihin”. Filosofisesti katsoen ”arvoihin sitouttaminen” on pelkkää ideologiaa, sillä eurooppalaisten arvojen, kuten valistusfilosofisen vapauden ihanteen, pitäisi merkitä arvotoleranssia eli kykyä sietää ja suvaita erilaisia arvoja.

Sen sijaan EU-eliitti pyrkii tekemään ”arvojen yhteisyydestä” ja ”arvoihin sitouttamisesta” hirttonarun, joka kumoaa arvon käsitteen kokonaan. Arvoihin vetoamisesta on tehty pelkkä retorinen veruke, jota käytetään blanco-valtuutuksena ja uhkauksena totalitarismin rakentamiseen, eikä kukaan ole määritellyt tai ilmoittanut, mitä nuo ”yhteiset arvot” ovat. Huomaamatta jätetään, että vaikka ne olisivat samatkin, niitä voidaan edistää perin juurin erilaisin menetelmin ja subjektiivisin arvostuksin. Tämän taas EU haluaa kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin puuttumalla estää.

Euroopan unionista on tullut (5) Neuvostoliiton kaltainen liitto, joka neuvoo. Se ei ole ainoastaan N-liiton kaltainen vaan pahempi, sillä se pyrkii nyörittämään yhteen sekä finanssipolitiikan että ulkopolitiikan ja riistää kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeuden pois. Näyttönä tästä on tapa, jolla hallitukset kriisiytyvät, puolueita hajoaa ja kansanvallan tulokset kumotaan niin valtiollisissa yhteyksissä kuin puolueiden sisälläkin. Tähän verrattuna seteliselkärankaisten tapa ampua itseään jalkaan on pelkkä henkilökohtainen helmasynti, jonka kansa kyllä vaaleissa muistaa ja kostaa.

Kaiken tämän painostuksen EU-eliitti pyrkii peittämään (6) puheilla kansallismielisten puolueiden ”eristämisestä”, ”poissulkemisesta” ja ”ulos heittämisestä”. Niin toimittaessa ei huomata, kuinka röyhkeää, epäeettistä ja taktisesti epäviisasta kyseinen leimakirveiden heiluttelu on. Keskieurooppalaisen nationalismin haamusta muistuttamalla EU-eliitti pyrkii avaamaan oven islamin vyörylle yli koko Euroopan ja sen mukaiselle kansanmurhalle, jonka uhrina on länsimaiden kantaväestö. Ja tämän kaiken se tekee, ”ettei natsismi nousisi”. Kuinkahan käy?

Seteliselkärankaiset upottivat oman laivansa

Hallituskriisin iskettyä vaihtoehto A oli korvata Perussuomalaiset krisuilla ja Rkp:llä. Koska tämä olisi merkinnyt koko hallitusohjelman neuvottelemista uusiksi, edessä uhkasi vaihtoehto B, eli ennenaikaiset eduskuntavaalit, joka puolestaan olisi nostanut vihervasemmiston kiusallisesti valtaan.

Niinpä toteutui vaihtoehto C, eli ramman hallituksen tekohengittäminen Perussuomalaisista loikanneilla ministereillä sekä heitä tukevilla kansanedustajilla.

Tämä vaihtoehto oli sekä entisille että nykyisille perussuomalaisille ylivoimaisesti huonoin. Kriisissähän olivat kokoomus ja kepu, jotka eivät löytäneet hallituskumppaneita – eivät Perussuomalaiset.

Perussuomalaisten olisi kannattanut tiivistää rivinsä ja vetäytyä oppositioon odottamaan vaaleja. Oppositiossa olevalta puolueelta ei vaadita yksimielisyyttä kuten hallituspuolueelta, joten oppositiossa olisi ollut helppoa toimia ja kerätä kannatusta.

Nyt entinen puoluejohto valitsi vaihtoehdoista dynamiittityhmimmän. Se ampui itseään jalkaan ja upotti oman laivansa.

Episodi muodostaa juhlimisen arvoisen tähtihetken vihervasemmistolle ja EU-federalistiselle oikeistolle. Hajottaessaan puolueen loikkarit tekivät täsmälleen kilpailijoiden toivomalla tavalla. Asiasta iloitaan koko EU-eliittiä myöten ulkomailla asti. – Pelisilmää ei ollut yhtään.

Historia toistui ironisella tavalla. Muistan, kun SMP:n seteliselkärankaiset ostettiin 1970-luvulla muiden puolueiden riveihin. Nyt Perussuomalaisista kaikonneet pettivät äänestäjien luottamuksen ja ylenkatsoivat puoluedemokratiaa. Heidät ostettiin hallituksen liima-aineeksi, ja etanan tavoin he myös kulkevat laaksonpohjansa läpi puoluejäsenten orvaskettä ravinnokseen nauttien, aina katkeraan loppuunsa asti.

He eivät ymmärtäneet omaakaan parastaan

Paljastavaa on, että puolueen ohjelmaan ei tehty puoluekokouksessa mitään muutoksia. Myöskään puheenjohtajistoon valitut henkilöt eivät ole uusia. Vain roolit vaihtuivat. Se riitti. Perussuomalaisen puolueen hajoamisessa oli kyse pelkästä Jussi Halla-ahoa, uutta puheenjohtajistoa ja heitä äänestäneitä vastaan suunnatusta protestista.

Halkeaminen manifestoi jo vuonna 2008 viritetyn disposition. Puolueen kusimuttereista koostuva kämäinen sosiaalipersujen siipi vastusteli tuolloin Halla-ahoa, ja optimistisimmat puolueen vihaajat ounastelivat Perussuomalaisten hajoamista.

Nyt Timo Soini ja muut ministeripoliitikot tekivät uransa suurimman typeryyden ja liittyivät aiemmin arvostelemiensa seteliselkärankaisten kaaderiin. Sieltä heillä ei ole mitään paluuta.

Heidän uransa on ohi. He saattavat kekkuloida vielä hetken politiikan estradilla ja hallituksen parrasvaloissa, mutta kansa ei tule äänestämään pettureita.

”Uutta vaihtoehtoa” ei tarvita, sillä se tulisi liian lähelle kokoomusta ja kepua, eikä poliittisella kentällä ole tilaa. Puoluerekisterissä on jo 16 puoluetta.

Osa lähtijöistä siirtynee EU-federalistisiin puolueisiin. Järkevinä pitämäni Jussi Niinistö ja Sampo Terho löytänevät aikaa myöten poliittisen kodin kokoomuksesta tai kepusta.

Nämä kokeneina konkareina pidetyt tekivät joka tapauksessa sen suuren virheen, että he asettivat henkilökohtaiset etunsa puolueen ja sen kannattajien edun edelle. He eivät ymmärtäneet, että hajaannus ei tuo vaikutusvaltaa vaan heikentää sitä.

Kansallismielisten ja maahanmuuttokriittisten puolueiden vitsaus on aina ollut hajoaminen henkilö-, johtajuus- ja arvovaltakiistoihin. Niissä ei ole ymmärretty, että oppositiossa ei tarvita monta pirstoutunutta ryhmää rääkymään omiaan.

Ei Juudaskaan toiminut yksin. Myös Pietari kielsi messiaansa kolmasti.

Ihmettelen silti, että sellaisetkin järkipoliitikot kuin Simon Elo ja Maria Lohela lähtivät luopioiden kelkkaan. He eivät ilmeisesti ajatelleet seurauksia loppuun asti. Poliittista kokemattomuutta. Kentän kannatus on nimittäin vahvasti puheenjohtajiston takana.

Silti koko eduskuntaryhmä kävi kuumana kuin hellankoukku. Jäitä olisi pitänyt laittaa hattuun ja heittää saavillinen kylmää vettä jokaisen niskaan. ”Lapsi, itke meille saunaveet”, sanoo savolainen sananlasku, ja se sopii tähän.

Puolue pelastettava moraaliselta rappiolta

Absurdeimpia kaikista ovat puheet puolueen ”kaappaamisesta”, sillä Jussi Halla-aho ei suinkaan itse valinnut itseään puheenjohtajaksi, vaan istuva puheenjohtaja jätti paikkansa omasta aloitteestaan, ja uusi puheenjohtajisto äänestettiin paikoilleen demokraattisesti.

Mikäli Halla-ahon tänään antama julkilausuma Kesärannassa käymistään keskusteluista (kuuntelin koko puheen) pitää paikkaansa, hänen toimintaansa on tuettava täysin voimin.

Perussuomalaisia vaadittiin kieltäytymään lähes kaikesta liittovaltiopolitiikan arvostelemisesta ja luopumaan kaikista tavoitteistaan, jotka koskevat niin sosiaalipolitiikkaa kuin maahanmuuttopolitiikkaakin.

Puoluetta vaadittiin asettumaan EU-johteisen maahanmuuttopolitiikan taakse ja sitoutumaan velkaunionin rakentamiseen, eikä myöskään sovittua hallitusohjelmaa suostuttu noudattamaan.

Tällaiseen vedätykseen ei pidä missään tapauksessa suostua, ja se, joka sellaista toivoo toiselta puolueelta, pettää itseään.

On hyvä, että Halla-aholta löytyy moraalista selkärankaa, jota maamme ja kansallisvarallisuutemme myyviltä Sipilältä ja Orpolta ei löydy.

Kokoomuksessa ja kepussa on jo pitkään toivottu perussuomalaisen puolueen hajoamista, sillä toisen tappio on politiikassa toisen voitto. Näyttöä valmiiksi käsikirjoitetusta juonittelusta antaa se, että Sipilä ei jättänyt eronpyyntöään heti vaan jäi odottamaan soinilaisten asettumista tuekseen.

Vaikuttaa vahvasti siltä, että tästä kaikesta oli sovittu jo etukäteen, heti puoluevaalin tuloksen varmistuttua.

Vedätyksen lähde: Euroopan unionin vaatima vieraskoreus

Nolo loppu tuli Timo Soinin työlle ja hänen poliitikonuralleen: upottaa itse oma purkkinsa mastoja ja purjeita myöten. ”Uusi vaihtoehto” on vanha vaihtoehto. Sen nimi on kokoomus, kepu tai kristillisdemarit, ja nämä meillä jo ovat. Todellisuudessa tulevaisuus on uudistuneen, kasvonsa pesseen ja moraalisesti ryhdistäytyneen Perussuomalaisen puolueen.

Kansalta asia jatkossakin kysytään. Nyt puoluedemokratia ohitettiin röyhkeästi, ja vanha johto kaappasi vallan ujuttamalla itsensä takaovista hallitusvallan salonkeihin osana politiikan korruptoituneisuutta.

Tämän mädätyksen alkujuuri on EU, jossa piehtaroiva poliittinen eliitti on päättänyt käyttää viimeisen korttinsa liittovaltion luomiseen ja pakottaa jäsenvaltioiden hallituksia sulkemaan pois tai eristämään ulkopuolelleen kaikki kansallista etua suojelemaan pyrkivät puolueet ja ryhmät.

Tämä marginalisoimaan tähtäävä sairas politikointi tuottaa juuri nähdyn kaltaisia kriisejä valtioiden sisäpolitiikkaan ja jakaa kahtia niin puolueita kuin kansakuntiakin.

Vaikutukset ulottuvat myös paikallistasolle: vasta työnsä aloittaviin valtuustoryhmiin. Tämä heikentää politiikan ennustettavuutta ja vähentää poliittista vaikutusvaltaa kansallisissa kysymyksissä.

Huvittavaa on, että puoluetuet jäävät Perussuomalaisille ja että Timo Soini oli itse säätämässä ja vaatimassa lakia, jolla loikkaajilta viedään oikeus puoluetukeen. ”Follow the money” -kehotuksen seuraajia eivät kuitenkaan ole puolueeseen jääneet jäsenet, sillä puoluetuki ei valu kenenkään omiin taskuihin, mutta ministerinpalkka valuu.

Elämme mielenkiintoisia aikoja.

Perussuomalaiset hallituskytkystä vastapotkuun

Hallitus se tuossa ”kaatui”, eli kokoomus ja kepu juonittelivat Perussuomalaiset pois hallituksesta ja tilalle kristilliset ja Rkp:n. Pidän kuitenkin edelleen kiinni toissapäiväisestä arviostani, että uusia vaaleja ei Li Anderssonin mieliksi tule. Sdp taas lähtee hallitukseen vain uusien vaalien kautta.

Mediassa on pyritty antamaan kuva, että Jussi Halla-ahon johtama Perussuomalaiset heitettiin pois hallituksesta, vaikka tosiasiassa puolue oli vaatinut yhdessä sovitun hallitusohjelman noudattamista myös maahanmuuttoasioita koskien. Oikeammin olisi sanoa, että hallitusyhteistyö kariutui, koska Perussuomalaiset vetäytyivät hallituksesta taktisesti kokoomuksen ja kepun petettyä yhdessä sovitut suuntaviivat, joihin sisältyi 80-kohtainen maahanmuutto-ohjelma.

Poliittista historiaa tuli tehtyä sikäli, että ensimmäistä kertaa hallitus luhistui vaatimukseen noudattaa hallitusohjelmaa.

Tapahtuneen valossa on helppo ymmärtää, miksi Perussuomalaisten ministerit ja entinen puheenjohtajisto lobbasivat salonkikelpoisena pidettyä ja valtioneuvoston jäseneksi jo hyväksyttyä Sampo Terhoa puheenjohtajaksi. Myös he halusivat pitää kiinni ministerinviroistaan ja arvasivat henkilökohtaisen asemansa uhatuksi, jos Halla-ahosta tulee puheenjohtaja.

Tämä oli tietenkin absurdi ajattelumalli, sillä Terhon ja Halla-ahon välillä ei ole mitään ohjelmallista eroa. Sipilää ja Orpoa pelottivat Halla-ahossa hänen parempi osaamisensa ja vaikeampi johdateltavuutensa sekä median mustamaalaamat mielikuvat, jotka edustavat deluusiomaisia ennakkoluuloja. Sipilä ja Orpo tarjoilivat Halla-aholle vanhojen syntien katumista omassa rippikopissaan, ja tarkoitus oli nöyryyttää Perussuomalaisia sitoutumaan kokoomuksen ja kepun puolueohjelmiin. Halla-aho ei kuitenkaan tähän miinaan astunut, ja niinpä lataus räjähti kokoomuksen ja kepun omille silmille.

Kokoomus ja kepu saavat nyt seurakseen hallitukseen sellaisia ystäviä, jotka voivat entisestään vaikeuttaa pääministeri Juha Sipilälle tärkeän sote-uudistuksen läpiajamista, joten onnea vain.

Vastapotku tulee seuraavissa eduskuntavaaleissa, joihin Perussuomalaiset pääsevät osallistumaan oppositioasemasta. Kun vaalikausi on puolessa välissä, Perussuomalaisilla on nyt enemmän voitettavaa kuin jäpittäessään kansallisen edun vastaisesti toimineessa hallituksessa.

Sen sijaan kokoomukselle ja kepulle hallitusyhteistyön katkaiseminen ei lupaa auvoisia aikoja. Keskusta onkin jo hajoamisen partaalla johdon lähdettyä omille teilleen ja Paavo Väyrysen pysyessä aiemmilla alkiolaisilla linjoilla. Myös kokoomuksen konservatiivinen kannattajakunta on täysin eri mieltä kuin EU-federalistinen johto. Esimerkiksi Wille Rydman pitää hallitusyhteistyön katkaisemista järjettömänä virheenä, sillä Halla-aho ei vaatinut muutoksia hallitusohjelmaan. Nyt koko paletti joudutaan neuvottelemaan uudestaan.

Kiintoisaa on, että kokoomukselle ja kepulle kelpaavat kristillisdemarit, jotka ovat vastustaneet esimerkiksi homoavioliittoja ja translakia raivokkaasti. Sipilän ja Orpon ulina ”ihmisarvosta”, ”yhteisestä arvopohjasta” ja ”ihmisoikeuksista” ei näytä ulottuvan tähän aiheeseen lainkaan, ja se kattaakin ilmeisesti vain maahanmuuton suosimisen. Tämä paljastaa, että tärkeintä kokoomukselle ja kepulle on pitää ovia auki kehitysmaista satelevalle haittamaahanmuutolle, eikä mikään ole niille ensisijaisempaa kuin suomalaisiin ihmisiin kohdistettava rasismi.

Perussuomalaisiin kohdistuvaa syrjintää

Mielipiteeni kokoomuksen ja keskustan asennoitumisesta on: raukkamaista ja säälittävää. Puheella ”erilaisista arvoista” Sipilä ja Orpo yrittivät peittää oman irrationaalisuutensa, ja olisikin mielenkiintoista nähdä luettelo siitä, mitä nuo ”erilaiset arvot” loppujen lopuksi ovat.

Myös kokoomuksen eurovaikuttajat Henna Virkkunen ja Jan Vapaavuori (kolmesti rikoksesta tuomittu) katsoivat puolueiden välisen yhteistyön päättyneeksi sillä retorisella verukkeella, että kokoomuksen ja perussuomalaisten näkemykset ovat ”liian kaukana toisistaan”. Kuitenkin kokoomus tuli toimeen vasemmistoliittolaisten kanssa edeltävässä hallituksessa. Tämä osoittaa, minne kokoomus on siirtynyt poliittisella kentällä, kun Juha ja Petteri eivät mahtuneet Jussin kanssa samalle hiekkalaatikolle leikkimään.

Kiusaamisesta tässä on kysymys, ja ihmisarvon loukkauksesta – tällä kertaa Jussi Halla-ahon ja hänen takanaan seisovien suomalaisten ihmisten ihmisarvon polkemisesta. Puheet perussuomalaisten ”eristämisestä” ja ”pois sulkemisesta” ovat juuri sellaista sairasta politikointia, joka täyttää kantaväestöön kohdistuvan syrjinnän tunnusmerkit, eikä kyse ole nyt mistään ”käänteisestä syrjinnästä” vaan ihan suorasta.

Tilanne on samanlainen yliopistoissa, joissa vihervasemmisto ja löperöliberaali porvaristo koettavat kaikin keinoin sulkea pois ja estää Euroopan unioniin, maahanmuuttoon, monikulttuurisuuteen ja feminismiin – näihin tiedepolitiikan pääideologioihin – kohdistuvan arvostelun ja karkottavat puolueettomat, kriittiset, kansallismieliset ja ei-sosialistit palavalla seipäällä yhteisistä yliopistoistamme. Päälle päätteeksi nämä vihervasemmiston kätyrit kirjoittavat valittelujaan ”marginalisaatiosta” ja ”ulossulkemisesta” (aiheesta tässä).

Hallitukset ovat Suomessa jatkaneet toimintaansa samoilla puoluekoalitioilla kuin ennenkin, vaikka niiden pääministerit ovat narahtaneet jostakin rötöksestä tai joutuneet eroamaan puheenjohtajan tehtävistä puoluekokouksissa. Tämä koskee yhtä hyvin Anneli Jäätteenmäen, Matti Vanhasen kuin Jyrki Kataisenkin tapauksia. Niinpä koko perussuomalaisen puoleen erottaminen hallitusyhteistyöstä osoittaa, että kyseessä on yksinomaan Jussi Halla-ahoa vastaan suunnattu ajojahti.

Ripityksen alkujuuri: Euroopan unioni

Suomalaisen kansanvallan ja puoluedemokratian ylenkatsominen on syytä nähdä myös laajemmassa kontekstissa. EU-eliitti on aloittamassa kampanjan kaikkia sellaisia suuntauksia vastaan, jotka puolustavat kansallisvaltioiden ja itsenäisten kansakuntien etua Euroopassa.

Dosentti Arto Luukkanen kiteytti asian etevästi blogissaan:  ”Presidentti Macronin oman puoluekyhäelmän saaman alustavan parlamenttivaalivoiton myötä EU:n yhdistymisessä koittaa aivan uusi aika. On syntymässä kahden parihevosen johtama valjakko, joka vie unionin kohti tiukempaa federalisaatiota ja yhdentymistä. Saksa johtaa ja Ranska seuraa kiltisti. [...] Väärät skeptiset mielipiteet työnnetään nyt marginaaliin; nyt isketään armotta ja suljetaan vääräoppisten suut.”

Samaa mieltä on dosentti Olli Pusa, jonka mielestä todellinen syy Perussuomalaisten karkotukseen hallituksesta ”lienee EU:n rakenteen tiivistäminen liittovaltioksi”. Syndrooma näkyy myös mädätysmedia Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa, jossa iloittiin, että ”Euroopalle annettiin suunta Ranskassa eikä Jyväskylässä”, ja Alexander Stubb twistasi kuin pikkutyttö Twitterissään, että näin todellakin on.

Kansainvälisestä painostuksesta johtuu, että Suomen hallitus ei toimi edistääkseen suomalaisten valitsijoidensa etua vaan pyrkii miellyttämään EU:n komissiota. Siihen liittyvä ajatusratsioiden harjoittaminen on yhtä epäfilosofista kuin ripitys, jolla Jussi Halla-ahoa on vaadittu sanoutumaan irti aiemmista mielipiteistään.

Perussuomalaisten erottamisen ainoana varjopuolena vihreät ja Vasemmistoliitto pitävät sitä, että Halla-aholle lankeaisi jonkinlainen marttyyrinviitta. Nähdäkseni Halla-aho tekee oikein pitäessään näkemyksistään kiinni, sillä pitkässä juoksussa häviävät sellaiset luopiopoliitikot, jotka kääntyilevät tuuliviirien lailla.

Halla-ahon leimaaminen maahanmuuttovastaiseksi on perusteetonta, niin kuin hän on itsekin todennut: ”Olen useissa kirjoituksissani tehnyt selväksi, etten vastusta maahanmuuttoa kokonaisuutena tai maahanmuuttajia yleensä, vaan ainoastaan sellaista maahanmuuttoa, joka on vastaanottavan yhteiskunnan kannalta vahingollista.”

Marttyyriksi ei koskaan ryhdytä vaan tuomitaan, ja despoottien valta päättyy tuomioihin, kun taas marttyyrien valta alkaa niistä. Veitsi kurkulla toimimiseen ei Halla-ahonkaan tarvitse suostua; se vain ei kuulu länsimaiseen demokratiaan eikä kulttuuriin.

Hävittäjähankinnat ja ilmaismainonnan immelmannit

Väkivallan estetisoiminen vihloo monen ammattisotilaan silmää, sillä sotilas jos kuka tietää, kuinka kurjaa sotiminen on. Sen sijaan poliitikot ja kansalaiset eivät asiaa aina huomaa, ja siksi myös propaganda uppoaa heihin kuin kuuma lusikka voihin.

Kansalaisten hurratessa en tietenkään uskalla väittää, että lentonäytöksissä mitään vikaa olisi. Ilmassa liikehtivät peltilinnut ovat teknisen osaamisen todellisia taidonnäytteitä, ja siksi myös minä kävin katsomassa Kaivopuiston ”Suomi 100” -ilmailunäytöksen.

Asian pihvin muodostavat edessä olevat hävittäjäkaupat. Olin myös Pirkkalan lentoasemalla, kun ensimmäiset neljä Hornetia laskeutuivat Suomeen syksyllä 1995. Kaupanteon aikaan silloinen puolustusministeri Elisabet Rehn sai kyydit hävittäjän takaohjaamossa, ja ilmeisesti lennettiin hiljaa ja matalalla toisin kuin Kaivopuiston lentonäytöksessä. Muutoin olisivat olleet eväät mekossa.

Vihreiden Heikki Hiilamo, joka sittemmin palkittiin professorinviralla, kirjoitti kollegansa kanssa noihin aikoihin teoksen Aavelasku (1994), jossa hän arvosteli kovin sanoin Hornet-hankintaa. Monien vihervasemmistolaisten ideoiden tavoin on tuokin kannanotto ajan myötä paljastanut mädäksi. Hävittäjät ovat osoittautuneet tuiki tarpeellisiksi ilmatilaloukkausten torjunnassa.

Ilman hävittäjälaivueita tässä maassa ei olisi ilma-asetta ollenkaan. Kuljetuskopterit kuuluvat maavoimille ja toimivat kenraalien kulkuvälineinä. 1970-luvun lopulla ostetut Hawk-harjoituskoneet puolestaan ovat treenausta varten ja uusimisen tarpeessa nekin.

RAF:n Red Arrowsin esiintyminen maassamme kertoo Suomen ja Brexit-Britannian hyvistä suhteista. Foto: J.H.

Ilmatilanhallinta on osoittautunut tärkeäksi sekä maa- että merivoimille. Kenraaliluutnantti Heikki Nikunen kirjoitti teoksessa Suomen ilmavoimat 90 vuotta (2008, s. 28), että ”[s]otakokemukset ovat osoittaneet laatuun panostavan ilmatilan hallinnan olevan välttämättömyys maan turvallisuuden kannalta. Ellei offensiiviseen vastailmatoimintaan pystyviin ilmavoimiin ole panostettu, ovat kaikki muut puolustusinvestoinnit, suuretkin, osoittautuneet turhiksi.”

Mitä siis Hornetien tilalle? Vastaus ratkeaa sekä sotilaallisten, teknisten, taloudellisten, kaupallis-teollisten että poliittisten valintojen tuloksena. Ratkaisijan roolissa ovat poliittiset tekijät.

Tämä näkyy jo hallituksen esittämissä tarjouspyynnöissä, jotka lähetettiin vain länteen. Venäjälle ja Kiinalle ei tarjouspyyntöä esitetty, perustelluista syistä.

Hankinta on ensisijassa hallitusten välinen, vaikka yritykset markkinoivat ja myyvät itse koneet. Mahdollisia toimittajamaita ovat Ranska, Ruotsi ja Yhdysvallat sekä monikansallinen Britannian, Espanjan, Italian ja Saksan konglomeraatti, jonka kirjeluukkuna toimii EU-eron partaalla oleva Britannia.

Myynti-into näkyi Kaivopuistoon pystytettyjen markkinointikojujen runsaudessa. Avokätisin oli ranskalainen Dassault, joka jakoi Hankkijan värisiä kesäkasseja ja lippalakkeja Rafalensa tueksi.

Toiseksi anteliain oli Lockheed Martin, joka oli valmistuttanut sinivalkoisia Suomen lipulla koristeltuja F-35-lippiksiä isokorvaisten kahdeksanvuotiaiden päähän pantavaksi. Kolmanneksi tuli Eurofighter GmbH, joka oli tuonut Café Ursulan kupeeseen Typhoon-hävittäjän näköisen mallin.

Laihinta antia edusti Boeing, jonka maataisteluasemilta jaeltiin vain taiteltavia paperilennokkeja. Poissaolollaan loisti Saab, jonka ständi ei osunut ainakaan minun tutkaani.

Suomessa harvoin nähty Red Arrows vei koko show’n saaden kaiken huomion. Foto: J. Hankamäki.

Huvittavaa markkinointiponnistuksissa on, että koneiden hankintaa eivät ratkaise mainoslahjoilla voidellut kansalaiset, vaan asia tipahtaa korkeampien henkivoimien käsiin. Kansalaisten vaikutusvalta rajoittuu siihen, että me voimme äänestää vaaleissa puolueita, jotka joko kannattavat tai vastustavat suurta asekauppaa.

Hankinnan on voivoteltu maksavan useita miljardeja, mahdollisesti noin 40–80 miljoonaa euroa per kone, riippuen aseistuksesta, maajärjestelmistä ja ajantasaistuskustannuksista. Asiasta alkanee jälleen aprikointi, joka koskee kysymystä, ”miten monta päiväkotia summalla saataisiin”.

Vertailun vuoksi on hyvä muistaa, että eduskunnasta löytyi suopeutta pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottokuluihin noin 1500 miljoonan verran, vaikka hallitus on sitoutunut monikymmenkohtaiseen maahanmuutto-ohjelmaan, jossa luvattiin noudattaa tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa. Pakolaisten vastaanottokeskuksiin ja muihin maahanmuuttokuluihin humahti siis jo vuonna 2015 yhden hävittäjälaivueen hinta.

Voidaankin kysyä, mitä järkeä on mölytä ilmatilassa entistä vahvemmilla kerosiinimuskeleilla, kun hallitus on päästänyt ja päästää maahamme raja-asemien kautta kymmeniä tuhansia laittomia maahanmuuttajia, joita se sanoo ”paperittomiksi”. Heistä osa on Lähi-idästä tulevia sotilaskarkureita, mahdollisesti myös ISIS:in kouluttamia potentiaalisia terroristeja.

Niinpä on kysyttävä, kannattaako tulevaisuuden sodankäyntiin varautua huipputeknisillä aseilla, kun nykyajan hybridisotia käydään pakolaisuuden verukkeella toimeenpantavalla miehityksellä, verkkohyökkäyksillä ja median truuttaamalla maahanmuuttopropagandalla, jonka levittämiseen myös kotimainen valtamedia on saatu mukaan osana nurin käännettyä ”yhteiskuntavastuuta”.

Pahinta on, että aseelliset hyökkäykset, väestöpoliittiset invaasiot ja infosota eivät ole toisensa pois sulkevia vastakohtia. Muiden muassa Venäjän soveltamat taktiikat osoittavat, että ne kaikki tukevat toisiaan, ja siksi myös Puolustusvoimien tehtävät ja kulut kasvavat.

Kenraalit joutuvat katselemaan tätä menoa kallella kypärin, jos poliittinen valta, jolle armeijan toiminta on alistettua, toimii kansakunnan etua vastaan antaen siirtolaisuuden pilata ulkopolitiikkamme keskeisen tuloksen. Se on, että maassamme ei ole suuria etnisiä ristiriitoja.

Mikäli tämä väestömme sosiaaliseen yhteenkuuluvuuteen perustuva tulos mädätetään humanitaarisuuden verukkeella toteutettavalla maahanmuutolla, perheiden yhdistämisillä ja terroristien virtaamisella rajojen yli, ei vahvimmistakaan aseista ole mitään hyötyä.

Brittilentäjien temput olivat ällistyttäviä. Foto: J. Hankamäki.

Aseellista maahanmuuttoa vastaan uskon Suomen varustautuvan jatkossa joko F-35-häivehävittäjällä tai Saab JAS 39 Gripenillä.

Kalliiksi moititun F-35:n hinta on lähtenyt jo laskuun, kiitos Donald Trumpin esittämän uhkauksen, jonka mukaan Yhdysvallat peruu tilauksia, ellei hinta laske. Valmistaja ei voi kääntää kehityskuluja ja voitonpyyteitään myöskään Suomen maksettaviksi, sillä Yhdysvaltain hankintaperuutukset kiristävät kilpailua ja lisäävät painetta myydä koneita ulkomaille.

Gripenillä taas on puolellaan edulliset käyttökustannukset, ketteryys ja toimitusmaa, jonka kanssa Suomi tekee yhteistyötä suhteessa Natoon.

Kolmannelle tilalle tulee Boeingin kehittelemä Super Hornet, jota lobbaamaan firma on saanut amiraali Juhani Kaskealan. Hänen mukaansa koneen etuna ovat valmiit ja yhteensopivat maajärjestelmät. Muutoinkin hankinta muistuttaisi Letukan vaihtamista samanlaiseen uuteen.

Laivaston miehenä Kaskeala tarkoittanee ”valmiilla maajärjestelmillä” myös Yhdysvaltain lentotukialuksia, joilta Suomen Hornetit voisivat toimia kriisin iskiessä. Muilla koneilla tätä etua ei ole. Ja onhan meillä toki isäntämaasopimuskin.

Kilpailun todennäköisiä häviäjiä ovat Rafalet ja EU-vetoiset Eurofighterit. Rafalet karsitaan samasta syystä, joiden vuoksi jo Elisabet Rehn joutui toteamaan ranskalaisherroille ”I am so sorry” 1990-luvulla. Eurofighterit puolestaan häviävät massiivisuutensa, monikansallisuutensa ja tuotannon päällekkäisyydestä johtuvan kalleutensa vuoksi. Eripuraa löytyy jo EU:sta, joten olisi ihme, mikäli kiistoja ei syntyisi yhteisistä aseista. Mitäpä ”eurohävittäjää” tässä enää tarvitaan, kun EU-yhteistyö on jo hävittänyt valtioilta lähes kaikki eurot?

Fouga Magisterit ovat ilmojen Citroëneja. Kuvassa Suomen kaikki jäljellä olevat lentokuntoiset. Foto: J.H.

F-35:a lukuun ottamatta kaikki muut ovat neljännen sukupolven koneita, joten häivekoneiden hankkiminen olisi aito investointi uuteen. Venäjällä saatetaan hieman jopa kavahtaa Suomen mahdollisuutta lentää Pietarin ilmatilassa näkymättä paikallisen lennonjohdon tutkassa. Venäjällä itsellään ei ole mitään vastaavaa, paitsi paperilla, juuri siinä muodossa, jota oli tarjolla myös Boeingin teltassa.

Venäjän tekemien ilmatilanloukkausten torjumiseen taas kone, joka näkyy ja kuuluu selvästi, voisi olla paras vaihtoehto. Rauhan aikana tapahtuvan yliäänipamauttelun idea näet on, että niin näkyvyys kuin kuuluvuuskin tulevat ”harpuin, huiluin ja psalttarein” selviksi myös siviileille ja julkiselle sanalle. Hyökkäyskoneeksi rakennettua häivekonetta Suomi ei välttämättä tarvitse.

Eräs periaatteellinen kysymys on, mitä laittaa koneiden polttoainetankkiin, kun öljyvarat ehtyvät ja luontoperäisiä hiilivetyjä ei riitä edes kaikkein tärkeimpään, eli asekuormien lennättämiseen. Ei tarvitse ihmetellä Helsinki-Vantaalla omaa balettiaan esittävien kerosiinikuormureiden kylkeen maalattuja mainoksia, joiden mukaan ”bioenergy is our passion”.

Toinen periaatteellinen kysymys on, voitaisiinko ground attack -toiminta hoitaa maasta ohjattavilla lennokeilla, jotka vaikuttavat olevan kaikkein uhkaavimpia aseita nykyajan sodankäynnissä: maan ja ilman häilyvässä rajapinnassa. Ja kannattaisiko varsinaista ilmapuolustusta varten jakaa olalta ammuttava IT-ohjus jokaiselle suomalaiselle?

Mikään ei vanhene niin nopeasti kuin jokin uusi. Tämä koskee, paitsi päivän sanomalehtiä, myös sotilastekniikkaa. Sofistikoituneet aseet menevät usein rikki, kuten Helsingin raitiovaunut ja NH-90-helikopterit, joista oli yhteen aikaan käyttökunnossa vain 30 prosenttia.

Sodan olemus on, että vika yllättää juuri silloin, kun tilanne on pahimmillaan. Yllätyksen olemus taas on se, että siihen ei ole huomattu varautua lainkaan. Siksi en ihmettele, vaikka myös hävittäjähankinnassa jokin yllättäisi.

---

Lisäys 19.6.2017: Suomen Kuvalehti ja markkinoinnin professori Henrikki Tikkanen plagioivat tämän kirjoitukseni sisällön 19.6.2017 julkaisemassaan jutussa ”Hei somettaja, osta hyvä hävittäjä! Asekauppiaan mainostavat nyt myös tavallisille ihmisille” sen jälkeen kun MV-lehti (17.6.2017) ja Oikea Media (18.6.2017) olivat julkaisseet juttuni sivuillaan.
Totean tapauksen johdosta, että enemmänkin saa varastaa, mutta alkuperäisen lähteen ja ajatusten alkuperäisen esittäjän mainitseminen olisi suotavaa myös siinä tapauksessa, että ideavaras on valtamedia.

Halla-aho triumfikulkueessa vallan ytimeen

”Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakiveksi”, sanotaan Sanassa (Mark. 12:10). Tämän klassisen asetelman mukaisesti on käynyt Jussi Halla-aholle, jonka Perussuomalaiset valitsivat tänään puheenjohtajakseen.

Halla-aholla oli aikoinaan vaikeuksia saada ehdokkuutta Perussuomalaisista, mutta suurten enemmistöjen huomattua hänen ajatustensa järkevyyden monien oli koulutettava itsensä ajattelemaan uudestaan. Halla-aholle on sittemmin avautunut tie suurempiinkin vallan kamareihin.

Erityisen tervetullutta Halla-ahon maahanmuuttokriittinen ja älyllispainotteinen politiikanteko on vallan ytimessä, maan hallituksessa, jossa kokoomus ja kepu ovat vetäneet molempien puolueiden pääkannattajakunnan vastaista löperöliberaalia linjaa.

Perussuomalaisen puolueen puheenjohtajanvaihdos on tervetullut myös puolueen omassa piirissä, ja se osui taktisesti hyvään aikaan. Puolue kaipaa kasvojen pesua ja kehittämistä eurooppalaiseksi kansallismieliseksi puolueeksi.

Voidaan nauraa pitkät naurut niiden muutamien puoliksi oppineiden kitinöille, jotka ovat yrittäneet demokratian ja kansalaisvapauksien vastaisesti kampanjoida Halla-ahon valintaa vastaan. Samaan tapaanhan media ja vasemmistopuolueet ovat jatkaneet sotaansa myös Donald Trumpia vastaan huomaamatta, että suun avaaminen ei kannata, kun giljotiinin terä on vilahtanut.

Minkään puolueen yleislinja, olemus ja julkisuuskuva eivät tietenkään kiteydy kenenkään henkilön persoonassa (aiheesta lisää tässä), vaan puolueessa on useita toimijoita, ja poliittinen kanssakäyminen on yhteistyötä.

Esimerkkinä median paniikkireaktiosta olkoon vaikka Uuden Suomen Markku Huuskon läimäytys ”Halla-aho heitettävä heti ulos vallan ytimestä” ja Ilta-Sanomien Timo Haapalan katkera vuodatus, jossa hän ”kansainvälisiin mainetekijöihin” viitaten käskee Juha Sipilää kaatamaan hallituksensa ”heti eikä myöhemmin”. Jos tämä ei ole vihapuhetta, niin mikä sitten?

Halla-aholta voin mielihyvin siteerata lauselman: ”En ole rasistinen, vaan kannatan huomattavasti nykyistä tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa. Näen, että se on useille Länsi-Euroopan maille kohtalokas kysymys tulevaisuudessa.”

On siinä nyt suvaitsevaisilla aihetta puhua ”vallankaappauksesta”, ”maanjäristyksestä”, ”kauhutarinasta”, ”pikkusormen antamisesta Hitlerille”, ”panttivankeudesta, Perussuomalaisten ”surkeasta lopusta” ja omaksi lopukseen huokaista: ”kaikki meni”. Retoriikka on kuin Kuuban ohjuskriisistä, jolloin kannatti nussia vaikka naapurin emäntää, kun ei tiennyt nouseeko aurinko huomenna vai ei. Tai se on kuin tuomiopäivän profeettojen ennustuksista heidän vahdatessaan Halleyn komeettaa.

Hullunkurista on se mustamaalaus ja demonisointi, jolla EU-jäsenyydestä, eurosta ja maahanmuutosta johtuvia ongelmia on yritetty kääntää ongelmien toteajan, Jussi Halla-ahon, niskaan.

”Älkää ampuko viestintuojaa”, sanoo sananlasku. Vihervasemmistolaista propagandaa harjoittavan median kannattaisi lopettaa häiriköintinsä jo oman etunsa vuoksi, sillä yleisöt osoittavat ennen pitkää paikan myös sille. Nähtävissä on, että kunnianarvoisat kansalaiset heittävät moisen median siihen historian roskatynnyriin, johon kuuluvat niin kansankiihotuspykälät, poliittiset oikeudenkäynnit kuin DDR:läiset ajojahditkin.

Halla-ahon valinta pakottaa maahanmuuttoasioiden ja islamin kanssa hörhöilijät lopultakin kriittiseen maahanmuuttokeskusteluun ja toimenpiteisiin. Muiden hallituspuolueiden kannattaisi ottaa lusikka kauniisti käteen ja korjata hallituksen kurssia niin, että maahanmuutosta koituneet ongelmat saataisiin paremmin hallintaan. Euroopassa ollaan jo paljon meitä edellä, kuten nähdään brexitistä ja kansallismielisten puolueiden kasvusta.

Uskon Perussuomalaisen puolueen terävöityvän, kuten mainitsin jo aiemmassa kolumnissani. Li Anderssonin vaatimia uusia vaaleja ei tule, eivätkä kokoomus ja kepu vetäydy hallitusyhteistyöstä. Niillä on liikaa menetettävää, eikä vasemmistolla olisi tarjottavanaan muita kuin murheita.

Hallituksia ei ole Suomessa kaadettu henkilökysymyksiin edes pääministerien vaihtuessa. Kokoomuksen ja kepun ministerit ovat luultavasti salassa iloisia, kun saavat hallituskumppaniksi entistä sähäkämmän puolueen, jonka rooteliin voidaan jatkossa siirtää vaikeat monikulttuurisuuden ideologiasta johtuvat ongelmat ja toivoa parasta.

Halla-aholla puolestaan on hyvät mahdollisuudet vaatia hallituksen laatiman monikymmenkohtaisen maahanmuutto-ohjelman noudattamista. Sitoutuminen hallitusohjelman periaatteisiin on Halla-aholle helpompaa kuin Juha Sipilälle ja Petteri Orpolle, jotka ovat itse laiminlyöneet maahanmuuttoa koskevat hallitusohjelman sopimukset. Puheenjohtajana Halla-aho voi nyt perätä niiden täytäntöön panemista pelkkänä ilmoitusasiana.

Erikoista olisi, jos hallitus olisi suostunut tähän kaikkeen Sampo Terhon vaatimuksista, mutta kieltäytyisi yhteistyöstä Jussi Halla-ahon kanssa. Molempien kannat asioihin ovat olleet samat. Samoin on omituista, että kokoomuksen Henna Virkkunen ja Jan Vapaavuori katsovat puolueiden välisen yhteistyön päättyneeksi sillä verukkeella, että kokoomuksen ja perusuomalaisten näkemykset ovat ”liian kaukana toisistaan”. Kuitenkin kokoomus tuli toimeen vasemmistoliittolaisten kanssa edeltävässä hallituksessa.

Mikään hallankumous ei puheenjohtajiston vaihdos myöskään ollut. Puolue on sitoutunut noudattamaan eduskuntavaalien 2015 ohjelmaa, jonka hallituskumppanit ovat hyväksyneet. Halla-ahon ainoa näkyvä vaatimus on ollut hallitusohjelman noudattaminen myös maahanmuuttoasioissa. Sipilän ja Orpon kähinä ”arvopohjasta” ja ”ihmisyydestä” ei voi oikeuttaa hallitsematonta maahanmuuttoa eikä subjektiivista oikeutta Suomen kansalaisuuteen, oleskelulupaan, työpaikkoihin, ilmaiseen koulutukseen tai sosiaaliturvaan.

Kun Perussuomalaiset pitäisi vihervasemmiston mielestä toisaalta ”eristää” ja puolue toisaalta on vain ”marginaalinen”, voidaan kysyä, miksi mitään sellaista pitäisi tällä tavoin syrjiä ja vihata, joka jo on marginaalissa.

Tämä osoittaa, että Halla-ahoa vastaan suunnattu vyörytys on pelkkä henkilökohtainen ajojahti, juuri sellainen, jonka kyvykkäimmät ihmiset saavat osakseen myös yliopistoyhteisöissä, mikäli ovat muita viisaampia, sanavalmiimpia ja muutenkin parempia tyyppejä kuin vihervasemmiston rääväsuut.

Puheen johtaja

Sanalla ”puheenjohtaja” on perussuomalaisessa puolueessa aivan erityinen merkitys. Itse käsite on tosin politiikassa hieman oudoksuttava. Puoluetoiminnassa kenenkään ei pitäisi varsinaisesti johtaa puhetta, siis jaella puheenvuoroja tai tukkia suita, sillä jokainen ihminen on itseään määräävä subjekti ja siten suvereeni päättämään sanomisistaan.

Perussuomalaista puoluetta koskien tarvetta puheen johtamiseen onkin esiintynyt lähinnä puolueen ulkopuolella. Väistyvä puheenjohtaja Timo Soini sanoi useasti, että puolueensa edustajat ovat itse vastuussa näkemyksistään. Ja miten muutoin voisi ollakaan? Poliittisen osallistumisen idea on poliittisen tahdon ilmaiseminen ja toteuttaminen.

Tämä ei kuitenkaan ole mennyt perille sen enempää mediassa kuin oikeuslaitoksessakaan. Myös muutamat tieteen vihervasemmistolaiset politrukit ovat pyrkineet johtamaan puhetta Perussuomalaisissa, esimerkkinä nyt vaikkapa tapa, jolla maahanmuuton pääideologit Inari Sakki ja Katarina Pettersson ovat rämpineet perussuomalaisten kansanedustajien blogeissa ja nälvineet ihan eduskunnan puhemiehenkin sinänsä perusteltuja näkemyksiä vastaan pyrkien lavastamaan heidän kannanottonsa ”äärioikeistolaisiksi”, ”rasistisiksi”, ”xenofobisiksi” ja ”nationalistisiksi”.

Suoranaista herjausta ja solvaustakin on esiintynyt. Sitä edustaa Halla-ahon ja Terhon nimittely ”rutoksi” ja ”koleraksi”, mikä kirjoittajan omasta mielestä on tietysti hirveän eleganttia.

Kiinnostusta on siis riittänyt, ja perussuomalaisten vaihtoehdot maahanmuutolle ja monikulttuurisuudelle ovat kiehtoneet ihmisiä kuin karhua hunaja.

Kun aurinko nousee jälleen

Puhetta Perussuomalaisissa ei pidä jatkossa johtaa muista puolueista, mediasta, valtakunnansyyttäjänvirastosta eikä yliopistojen punavihreistä bunkkereista. On erinomaista, että molemmat pääehdokkaat Halla-aho ja Terho ovat kannattaneet maahanmuuttokritiikin ja islamkritiikin vapaata artikuloimista puolueessa. Myös puoluesihteeriehdokas Jarmo Keto haluaa puolueensa puolustavan jäseniään eikä ripittävän heitä ulkopuolisen painostuksen vuoksi.

Ulkoista ohjeistusta ovat edustaneet Rkp:n, vihreiden ja Vasemmistoliiton kannanotot, joiden mukaan ne eivät tee yhteistyötä Perussuomalaisten kanssa, mikäli puheenjohtajaksi valitaan Jussi Halla-aho. Tällainen cordon sanitaireen julistaminen on kavalaa ja kansanvaltaa karsaasti ylenkatsovaa mädätyspolitiikkaa, jonka ei pitäisi kuulua hyvään demokratiaan.

Viha- ja syrjintäkampanjoiden virittelijöille voikin vastata kunnon pelimiehen tavoin: pihtaus se on pois vain pihtareilta itseltään.

Toimintasaartoja virittelemällä puolueet diskvalifioivat itsensä. ”Bänniminen”, ”ignoroiminen”, ”dissaus”, ”feidaus”, ”blokkaus”, ”dumppaus”, ”offlineen asettaminen” ja varsinkin sensuuri sekä likvidoiminen osoittavat poliittista keskustelukyvyttömyyttä ja henkistä kääpiömäisyyttä. Viestintäsaartoon asettaminen ei kuulu sen enempää demokratiaan kuin tieteeseenkään vaan edustaa ihmisoikeuksien ja ihmisarvon loukkausta.

Yhteiskunnallista totuutta voidaan tavoitella vain vapaan argumentaation kautta. Totuutta yhteiskunnan tilasta ei voida saavuttaa, jos mielipiteiden vaihtoa varjostaa rangaistusten uhka. Toivon, että puolue jatkossa asettuu tukemaan myös maahanmuuttokriittisiä jäseniään.

Valitsijoiden painajainen: kaksi erinomaista ehdokasta

Perussuomalaisilla on tilaisuus valita uusi puheenjohtaja erinomaisista ehdokkaista. Pääehdokkaina pidetyt Jussi Halla-aho ja Sampo Terho tulevat maahanmuuttokriittisen liikkeen sisältä, joten on odotettavissa, että puolueen kanta asiassa terävöityy. Samoin odotan, että puolue ohjelmallisesti lähentyy keskieurooppalaisia kansallismielisiä puolueita ja kehittyy dynaamiseksi, kansallista etua edustavaksi voimaksi.

Nuorempi maahanmuuttokriitikko Terho tosin teki virheen ehdottaessaan keväällä, että EU-jäsenyydestä pitäisi järjestää kansanäänestys. Ei siinä asiassa mitään kansanäänestystä pidä järjestää, ja syyt ovat samat kuin Nato-kysymyksessäkin. Kansanäänestyksen mahdollisuus avaisi tien hurjiin spekulaatioihin, joiden kautta Suomea alettaisiin liittää Euraasian unioniin.

EU:n ongelmat ovat tulleet selviksi, joten nyt olisi keskityttävä yhteistuumin vähentämään EU:n halua puuttua jäsenmaidensa sisäisiin asioihin. Katsoessaan, että ero EU:sta ei ole nyt ajankohtainen, Halla-aho on realistisemmilla linjoilla. Ongelma on juuri se, josta Halla-aho huomautti vappupuheissaan: kannatus EU:sta tai eurosta eroamiseen ei taitaisi nykyisin riittää. Ja sitten kun kannatusta olisi tarpeeksi, olemme jo niin syvällä ongelmissa, ettei ero olisi enää mahdollinen vaan pitäisi jäädä odottamaan koko konglomeraatin romahtamista. Yhtä kroonistunut tilanne on Nato-jäsenyyttä ajatellen.

Halla-ahon etuna on, että hän näyttää olevan myös seksuaalisesti vapaamielinen. Sitä osoittaa avioliiton ulkopuolinen lapsi, jonka Yleisradiosta ovet paukkuen lähtenyt toimittaja Salla Vuorikoski motiivejaan peittelemättä kaivoi esiin poliittista keskustelua rikastuttamaan. Minä ainakin tykkäsin kovasti, sillä mikäpä symboloisi tulevaisuudentoivoa paremmin kuin lapsi!

Valitaanpa puolueen mansikkapaikalle kumpi tahansa, katson että puolue saa erinomaisen puheenjohtajan. Uskon, että he tulevat myös hyvin toimeen keskenään vaalin jälkeen, ja siksi jommankumman päätymistä varapuheenjohtajaksi ei voitaisi sulkea pois ainakaan minkään linjaerimielisyyden vuoksi. Puolueen hajottamisyritykset eivät siis onnistu. Mutta löytyykö heistä myös johtaja ohjastamaan isompiakin vankkureita?

Nollatoleranssi terrori-iskuille

Islamistien tekemistä terrori-iskuista on tullut niin jokapäiväisiä, että omalla arkipäiväistymisellään ne tuovat mieleen filosofi Hannah Arendtin teorian siitä, kuinka fasismikin aikoinaan yleistyi puuduttaessaan laajat kansanjoukot omaan mellakointiinsa.

Lontoossa poliisit juoksivat viime viikonloppuna pakoon veitsien kanssa heiluneita jihadistisia verisurmaajia, ja muuan muslimi päätti jälleen käyttää autoa niittokoneena.

Ihmisten turtuessa islam voittaa. Olen itsekin joskus ajatellut, että en viitsi enää kommentoida enkä raportoida terrori-iskuista, mikäli ne ovat ”vain pieniä”. Johonkin rajan voisi vetää. Olisiko 20 kuolonuhria sopiva määrä? Tai pitäisikö raja vetää jonnekin sadan tasolle? – ”Jokin raja sentään?”

Kalkylointi tuntuu kyyniseltä, kun kyseessä on kuitenkin – ihmisarvo! Siis myös meidän länsimaisten ihmisten oikeus elämään, terveyteen, vapauteen, poliittisiin mielipiteisiin, itsensä ilmaisemiseen ja mahdollisuuteen liikkua sekä kokoontua omissa kotimaissamme ilman mielivallan ja terrorin uhkaa.

Samaan aikaan Suomessa koulutetaan kaaderillinen ajatusrikospoliiseja suitsimaan niin sanottua ”vihapuhetta”, ja sisäministeri keuhkoaa nollatoleranssin puolesta. Kokoomuslaisen Paula Risikon mielestä nollatoleranssin pitäisi koskea kaikkea ”vihapuheeksi” leimattua järkipuhetta, totuuspuhetta ja kansalaismielipiteitä, joilla vastustetaan EU-eliitin aiheuttamaa maahanmuutto-ongelmaa, islamia ja monikulttuurista mullistusta.

Sanotaan, että kaikki muslimit eivät ole terroristeja. Eivät myöskään kaikki rattijuopot aja kolaria, mutta silti rattijuopumus on yleisesti määritelty ja säädetty rikokseksi.

Islam on islamistisen terrorin alkuehto, niin kuin alkoholi on rattijuopumuksen edellytys. Ilman islamia ei olisi islamistista terroria lainkaan, niin kuin ilman päihteitä ei olisi rattijuoppojakaan. Vain todellinen pölvästi voi väittää, että islamin ja terrorismin yhtäaikaisella leviämisellä ei ole muka mitään tekemistä keskenään.

Rattijuopumukseen ei sovelleta nollatoleranssia, ja venettäkin saa ohjata melko humalassa. Silti poliitikot vaativat nollatoleranssia vihapuheeksi moittimalleen järkipuheelle, vaikka kukaan ei ole islamin pysäyttämispyrkimysten vuoksi hengenvaarassa.

Nollatoleranssia vaaditaan siellä, missä sitä ei tarvita ja jossa se vahingoittaa sananvapautta, patoaa poliittisia mielipiteitä ja kaventaa kansanvaltaa. Mutta nollatoleranssia ei vaadita siellä, missä se voisi pelastaa ihmisiä sairaan käytöksen aiheuttamalta kuolemalta ja kärsimykseltä. Poliitikot ja poliisit voisivat käyttää resurssejaan ja päivystysvalmiuttaan nollatoleranssin luomiseksi muslimiterrorismille tai esimerkiksi rattijuoppoudelle.

Sen asemasta viher-Mimosat ovat päättäneet tavoitella nollatoleranssia myös hiilidioksidipäästöille. Pariisin ilmastosopimus muodostaa hirttosilmukan, jonka kiristyessä Suomen ja muiden kylmien maiden talous ja teollisuus kuristetaan hengiltä kehitysmaiden hyväksi. Päästövähennysten ja sanktioiden kilpailukyvyllemme aiheuttama kolhu on niin paha, että se on vaarassa kuolettaa tietyt tuotannonalat kokonaan.

Näyttää vahvasti siltä, että maassamme vallitsee nollatoleranssi järjen käytölle. Poliittista järkeä ei siedetä eikä sallita lainkaan edes suvaitsevaisuuden merkiksi, vaan sitä koskee ehdoton ja täydellinen kielto.

Samaan aikaan vihervasemmisto ja löperöliberaali porvaristo mutisevat rukouksiaan, joiden mukaan ”ei saa antaa pelolle valtaa”. Tosiasiassa kansalaisten näkemyksissä ei ole kyse sen enempää pelosta kuin vihastakaan vaan järjen kaipuusta. Yritys lavastaa kansalaisten näkemykset tunneperäisiksi edustaa poliittista hallintayritystä: EU-eliitin halua peittää omat pelkonsa, jotka johtuvat siitä, että valtansa ja rationaliteettinsa horjuvat.

Iltalehti kysyi eilen lööpissään, ”miksi iskuja ei pystytä estämään?” Lukijoita johdateltiin ajattelemaan, että vikaa on länsimaisissa turvallisuusviranomaisissa, joiden syyksi terrorismi tällä tavoin koetetaan kääntää. Oikea kysymys olisi: miksi muslimit käyttäytyvät kuin vesikauhuiset eläimet?

Syy on länsimaissa leviävä syöpäkasvain, islam, joka myrkyttää nuorison mielen. Se kääntää myös länsimaiden kantaväestön vihaamaan toinen toistaan tavalla, jolla väkivaltaan perustuva terrori muuttuu poliittiseksi terrorismiksi. Sen seurauksena viranomaisvalta pyrkii rajoittamaan itseään viisaampien ihmisten mahdollisuuksia toimia yhteiskunnallisissa tehtävissä ja sanoa asiat niin kuin ne ovat.

Tavallaan olen samaa mieltä siitä, että ”ei pitäisi antaa pelolle valtaa”. Ei todellakaan pitäisi. Ei pitäisi antautua ajattelemaan, että islamin tuottama hirmuinen ongelma ja länsimaisiin ihmisiin kohdistuva kansanmurha olisi estettävissä tai hillittävissä nostamalla kädet ylös ja varomalla artikuloimasta ongelmien alkujuurta rehellisesti. Sen sijasta olisi taisteltava yhteiskunnallisen totuuden ja länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen puolesta.

Ranskassa tehtiin vuoden 2015 terrori-iskujen jälkeen tutkimus, jossa todettiin, että nuori muslimi omaksuu radikaaleja uskomuksia neljä kertaa todennäköisemmin kuin kristitty nuori. Lukiolaisista muslimeista 33 prosenttia piti ”hyväksyttävänä” ”osallistua väkivaltaisiin toimiin ajatustensa edistämiseksi”, toisin sanoen kolmannes heistä piti terrori-iskuja hyväksyttävinä iskujen tapahduttua.

Lukiolaisista muslimeista 20 prosenttia oli samaa mieltä väitteestä, että on ”hyväksyttävää kannattaa omaa uskontoaan myös asein”. Kyselyyn osallistuneista 6824 lukio-opiskelijasta 24 prosenttia kieltäytyi tuomitsemasta jyrkästi Charlie Hebdon iskussa tehtyjä murhia. Kyselyyn osallistuneista 21 prosenttia kieltäytyi tuomitsemasta jyrkästi myös Bataclanin teatterissa 13.11.2015 tapahtunutta verilöylyä, jossa teurastettiin 89 ihmistä osana 130 ihmishenkeä vaatineita Pariisin terrori-iskuja.

Koska viimeksi mainitut prosenttiosuudet ovat lasketut kaikista kyselyyn vastanneista, on syytä olettaa, että muslimien keskuudessa terrorismin kannatus on vielä paljon korkeampaa. Periaatteessa se voi lähestyä jopa sataa prosenttia, sillä muslimeja kaikista vastaajista oli 25 prosenttia. (Oikean Median raportti aiheesta tässä.)

Tutkimuksen tulos on yhdensuuntainen vuonna 2006 tehdyn Pew Global Attitudes -tutkimuksen kanssa, jonka mukaan 42 prosenttia Ranskassa asuvista 18–29-vuotiaista muslimeista piti itsemurhaiskuja toisinaan oikeutettuina. Britanniassa lukema oli 35 %, Saksassa 22 %, Espanjassa 29 % ja Yhdysvalloissa 26 %.

Niinpä ei tarvitse ihmetellä Royal Institute of International Affairs -tutkimuslaitoksen saamaa tulosta, jonka mukaan eurooppalaisten ihmisten enemmistö haluaisi kokonaan lopettaa maahanmuuton islamilaisista maista. Miten siis olisi nollatoleranssi islamille ja muslimien maahanmuutolle, jota muiden muassa Angela Merkel jatkaa ”perheenyhdistämisten” suojissa: yön pimeydessä lentokentillemme laskeutuvilla ihmissalakuljetuksilla?

Anekdoottimaisesti voidaan palauttaa mieleen, mitä Britannian entinen pääministeri ja Nobel-palkittu kirjailija Winston Churchill ajatteli islamista ja muslimeista. Teoksessaan The River War – An Historical Account of the Reconquest of the Soudan (1899, vol. II, pp. 248–250) hän sanoi näin (sitaatti on sensuroitu vuoden 1902 yksiosaisesta laitoksesta):

”Kuinka kauhistuttavia ovatkaan kiroukset, jotka muhamettilaisuus langettaa kannattajilleen! Ei ole ainoastaan fanaattista kiihkoa, joka ihmisessä on yhtä vaarallista kuin vesikauhu koirassa, vaan myös tämä hirveä fatalistinen apatia. Vaikutukset ovat ilmiselviä monissa maissa. Ajattelemattomia tapoja, huolimattomia maanviljelysjärjestelmiä, laiskoja kaupankäyntimenetelmiä ja omaisuuden turvattomuutta tapaa kaikkialla, missä profeetan seuraajat hallitsevat tai asuvat. Alhainen sensualismi riistää tältä elämältä sen viehkeyden ja sivistyneisyyden; tulevalta sen arvokkuuden ja pyhyyden. Se tosiasia, että muhamettilaisen lain mukaan jokaisen naisen on kuuluttava jollakin miehelle tämän absoluuttisena omaisuutena, joko lapsena, vaimona tai jalkavaimona, viivästyttää väistämättä orjuuden lopullista häviämistä aina siihen asti, kunnes islamin usko on lakannut olemasta suuri voima ihmisten keskuudessa.
Yksittäiset muslimit saattavat toki osoittaa loistavia ominaisuuksia, mutta tämän uskonnon vaikutus halvaannuttaa sen seuraajien sosiaalisen kehityksen. Maailmassa ei ole voimakkaampaa taannuttavaa voimaa. Muhamettilaisuus on taistelunhaluinen ja käännytystä harjoittava uskonto, joka on kaikkea muuta kuin kuolemaisillaan. Se on jo levinnyt kautta Keski-Afrikan tuottaen pelottomia taistelijoita joka askelmallaan. Ja jos kristinuskoa eivät suojelisi tieteen vahvat käsivarret – tieteen, jota vastaan se oli turhaan taistellut – modernin Euroopan sivilisaatio saattaisi romahtaa, samoin kuin romahti muinaisen Rooman sivilisaatio.”

Churchillin vaikuttavin ase oli kieli, juuri se, jonka EU:n viranomaiset yrittävät nyhtää ihmisiltä pois sananvapauden rajoituksillaan. Islamin yhteiskunnallinen rooli ei näytä sadassa vuodessa muuttuneen mitenkään. Leijona on kesytettynäkin leijona, enkä tarkoita nyt Suomen vaakunaleijonaa.

Traagista on, että omalla kansallismielisyyden kammollaan ja natsismin lohikäärmeen metsästyksellään nykyinen EU-eliitti tulee edistäneeksi toisen fasistisen yhteiskuntakäytännön, islamin, juurtumista Eurooppaan.

Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa

Maahanmuuton ja monikulttuurisuuden käärmeöljykauppiaat pyrkivät jälleen karsimaan vihervasemmistolaiset oikeistolaisista yliopistojen pääsykokeissa. Esitän aiheesta tapaustutkimuksellisesti muutaman esimerkin.

Kun pääsykoekirjaksi ja -aineistoksi laitetaan puhdasta punavihreää propagandaa, on selvää, että opiskelijoiksi valikoituvat ne, jotka nielevät purematta kyseisen paprikalla höystetyn kurkkusalaatin ja laittavat omiaan päälle.

Yhteiskunnallisen muutoksen koulutusohjelmaan antropologiaa, kehitysmaatutkimusta, poliittista historiaa ja talous- sekä sosiaalihistoriaa opiskelemaan aikoville Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta laittoi tänä vuonna märehdittäväksi norjalaisprofessori Thomas Hylland Eriksenin teoksen Globalization – The Key Concepts, 2nd edition (Bloomsbury 2014).

Teoksen kirjoittaja on puoluepoliittisesti sitoutunut ja esiintynyt Norjan vaaleissa liberaalien ja vihreiden ehdokkaana.

Juuri näin internatsismi (eli kansainvälisyyteen pakottaminen) ”varmistaa puolueettomuuden” myös pääsykokeissa. Aineisto valitaan ulkomaisilta puoluetovereilta, aivan samaan tapaan kuin virantäyttöjen lausunnotkin tilataan vihervasemmistolaiseen klusteriin kuuluvista puoluetoimistoista eri maiden yliopistoista.

Mikään ihme kyseinen ilmiö ei ole. Ovathan yhteiskuntatieteiden oppituolit kotimaassammekin täytetyt vihervasemmistolaisilla politrukeilla.

Esimerkiksi Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa poliittisen historian professuuria hallussaan pitävä Kimmo Rentola on SKP:n entinen jäsen, yhteiskuntapolitiikan professori Heikki Hiilamo Vihreän liiton eduskuntavaaliehdokas, kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki Vasemmistoliiton jäsen, ja maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen on ilmoittanut kirkkain silmin olevansa ”vasemmistolainen”, profeministi ja yleensäkin sellaisten tendenssien kannattaja, joita myötäilemällä päädytään professoriksi läpimädätetyssä ja epäkriittisessä tiedepolitiikassa. – Ihan vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Katsaus yhteiskunnallisen muutoksen pääsykoekirjaan

En paheksuisi tieteen kultapossukerhon poliittista aktiivisuutta, mikäli siihen ei liittyisi tiedepoliittista vallankäyttöä. Mutta pitääkö heidän myrkyttää myös opiskelijat ja sellaisiksi pyrkijät omalla ideologisella julistuksellaan?

Thomas Hylland Eriksen tarkastelee pääsykoekirjaksi valitussa teoksessaan globalisaatiota täysin tendenssimäisesti ja epäkriittisesti. Hänen lähtökohtanaan ovat postmodernin ja jälkistrukturalistien yhteiskuntateorian näkemykset kulttuurien ja kansallisvaltioiden ”hajoamisesta” sekä ”katoamisesta”. Hän pyrkii selittelemään globalisaatiota tiedonvälityksen nopeutumisella ja rahan maailmaan liittyvällä näennäisellä yhteismitallistamisella sekä rajat ylittävällä nomadismilla, ja tässä mielessä hän on esimerkiksi Paul Virilion jäljillä.

Kirjoittaja uhraa voimiaan globalisaation selittämiseen, mutta johtopäätösten teko horjuu. Huteralla pohjalla on myös postmodernistien perusaksiooma, jonka mukaan kaikki on irrallistumassa eikä ontologisilla (olemassaoloon liittyvillä) tekijöillä ole merkitystä. Käsityskantaansa Eriksen perustelee esimerkiksi niin, että kansallisvaltiot ovat menettäneet merkityksensä, sillä sodat julistetaan nykyisin terrorismia eikä valtioita vastaan. Kirjoittaja vastustaa myös eksistenssihermeneuttista filosofista suuntausta, jota esimerkiksi Martin Heidegger edusti korostaessaan kaiken olemassaolon merkitystä.

Eriksen pyrkii leimaamaan kansallista etua puolustamaan pyrkivät liikkeet historiallista painolastia kantavalla retoriikalla ”nationalistisiksi”. Hän ei ymmärrä, että nykyinen kansallismielisyys on noussut esiin juuri siksi, että postmodernistien havaitsema ja suureksi osaksi hyväksymä kaiken muuttuminen virtuaaliseksi, utooppiseksi tai abstraktioksi ei ole onnistunut.

Ihmiset elävät joka tapauksessa materiaalisessa maailmassa, jossa olemassaololla ja aineellisilla konflikteilla on merkitystä. Niinpä ”nationalismia” vastaan esitetty paheksunta johtuu paheksujien omasta epätodellisuudentajuisuudesta, joka on tyypillistä postmodernisteille laajemminkin.

Teoksen puolustukseksi voidaan sanoa, että kirjoittaja tunnustaa ongelman, joka piilee tosiasiassa, että muutos konkreettisesta todellisuudesta abstraktiin ja virtuaaliseen sekä sen myötä globaaliin ja rajat ylittävään sekamelskaan ei ole ollut ihmisille, kulttuureille eikä yhteiskunnille hyväksi. Mutta hän tekee suuren virheen lähtiessään tältä pohjalta mitätöimään paikallisuuden merkitystä ja metsästämään nationalismin alati pelottavaa lohikäärmettä.

Vaikka kirjoittajan kuvaus globalisaatiosta olisikin adekvaatti, siitä ei voida päätellä, että asiat niin ollessaan olisivat oikeudenmukaisesti (”the fact is not a prove of right”). Yhteiskuntatieteilijöiden ja heidän mukanaan myös Eriksenin neuvottomuutta osoittaa se, että he jatkavat nationalismin vastaista noitajahtiaan, vaikka kansallismielisyyden tavoitteena on palauttaa poliittinen valta kansalaisille ja kumota ”virtuaaliset” ja ”abstraktit” utopiat, kuten EU tai Schengenin sopimus, jotka ovat osoittautuneet katteettomiksi, idealistisiksi tai vahingollisiksi.

Sen enempää kansat (etnografinen käsite) kuin kansakunnatkaan (poliittinen käsite) eivät ole abstraktioita, niin kuin eivät kansallisvaltiotkaan, vaan niillä on perustansa joko inhimillisessä olemassaolossa tai sen tuloksena emergoituneessa kulttuuriartefaktien maailmassa (Popperin maailma 3).

Koska Eriksen sulkee silmänsä aktiivisesti kaikelta tältä, hänen teoksensa muodostuu täysin tendenssimäiseksi. Hän ei näe eikä tunnusta omien lähtökohtiensa ideologisuutta vaan muokkaa niistä oman tulkintansa globalisaation ilmiölle. Sen tulokset näkyvät esimerkiksi siinä, että globalisaation kriitikot arvostelevat raivokkaasti ”kapitalismia” mutta eivät arvostele maahanmuuttoa, joka on yksi globalisaation keskeinen sivuseuraus ja suurimmaksi osaksi ei-toivottu tulos!

Teoksen vertailukohtana ja referenssipintana voisi pitää ontologisia näkökohtia korostavaa filosofiaa tai empiiristä yhteiskuntatiedettä, joka painottaa olevaista maailmaa ja sen materiaalisia invariansseja. Koska Eriksen ei reflektoi omia lähtökohtiaan lainkaan, toisin sanoen ei tiedota lukijalle liikkuvansa pelkästään omassa postmodernistisessa viitekehyksessään, tämä tekee kirjan lukemisesta aloittelevan opiskelijan näkökulmasta pelkkää ideologian tankkausta.

Koska teos on postmodernistisen, jälkistrukturalistisen ja sosiaalista konstruktionismia edustavan ammattislangin läpäisemä, se edellyttäisi lukijalta kyseisen diskurssin kriittistä tuntemusta ja hallintaa. Sitä taas ei voida odottaa valintakokeisiin osallistuvilta, joten teos ei sovellu pääsykoekirjaksi.

Teoksesta on myös vaikea osoittaa yhtään sellaista faktaa, josta voisi esittää tosiasiapainotteisia kysymyksiä tai tehtäviä. Sen sijaan kyseessä on lähtökohtaisesti kirjoittajansa mielipiteitä heijasteleva esseeteos. Se voisi mahdollisesti palvella aineopintojen loppupuolen tai syventävien opintojen tenttikirjana, jolloin sen rinnalle voisi esittää haastajaksi tai kilpailijaksi vaikkapa Johan Norbergin teoksen Globaalin kapitalismin puolustus (Ajatus Kirjat 2004).

En tarkoita puolustella kapitalismia, mutta vaihtoehtojen esittämisen kautta aiheesta välittyisi tieteelliselle asenteelle ominainen monipuolinen kuva.

Sen sijaan yliopistoon pyrkivillä tai opintojaan aloittavilla ei ole vielä hallussaan sellaisia käsitteellisiä ja teoreettisia välineitä, joilla he voisivat suhtautua kriittisesti puoluekantaisten professorien heille pakkosyöttämään propagandaan ja vastustaa sitä.

Tapaustutkimus eräästä pääsykokeesta

Mitä 31.5.2017 järjestetyssä valintakokeessa sitten kysyttiin ja minkälaisia tehtäviä siellä ratkottiin? En kerro tiedonhankintatapaani tarkemmin, mutta Eriksenin teoksesta esitettiin kaksi laajempaa esseekysymystä, joista toinen koski ”globalisaation vaikutusta identiteettipolitiikkaan” ja toinen ”kielellisen kehityksen vaikutusta globalisaatioon”.

Lisäksi kokeeseen sisältyi aineistotehtävä, joka käsitteli Suomen pakolaiskriisiä 1920-luvulla ja johon liittyvä 13-sivuinen teksti jaettiin osallistujille koetilaisuudessa. Pyrkijöiltä tiedusteltiin myös, miksi vientituotteiden arvokäyrä ei vastaa vientimäärän käyrää, mitä voidaan päätellä ihmisten ruokailutottumuksista ja miten voidaan analysoida ”ananaksen maailmanvalloitusta”.

Siirtomaalordien kaakaoviljelmillä ja suklaan syntisyydellä ei tällä kertaa suomalaisia nuoria syyllistetty, niin kuin ei muisteltu sitäkään, mitä hyvää pahat imperialistit tekivät länsimaista sivistystä levittäessään ennen kuin pimeän Afrikan kehitysmaat itsenäistyttyään ohjautuivat ihan omien valintojensa tuloksena islamistisiksi takapajuloiksi, sosialistisiksi totalitarismeiksi tai sotilasdiktatuureiksi.

Huomiota pääsykokeessa herätti katseiden kiinnittäminen suomalaisten omaan siirtolaisuuteen. Kokeessa tiedusteltiin suomalais-ugrilaisten kansojen 1920-luvulla Suomeen suuntautuneen maahanmuuton ongelmien ja erityispiirteiden lisäksi myös suomalaisten siirtolaisten vaiheita ja käännekohtia vuosina 1870–1945.

Tämä on erikoista sikäli, että globalisaatiota koskevien ongelmien fokus on viime aikoina ollut vieraiden kansakuntien hallitsemattomassa liikehdinnässä Lähi-idän ja Afrikan kehitysmaista Euroopan unionin jäsenmaihin.

Nostamalla esille Suomen sukulaiskansojen ja suomalaisten oma liikehdintä saman länsimaisen kulttuurin sisällä halutaan kenties ohjata opiskelevaksi pyrkiviä ajattelemaan, että Syyriasta ja Irakista tulevilla on ihan samanlainen oikeus asettua maahamme asumaan kuin esimerkiksi Karjalan evakoilla aikoinaan oli.

Piilotavoitteena on ohjata opiskelijoiksi pyrkiviä sikatimanttiseen oivallukseen, jonka mukaan kaikella maahantunkeutumisella Suomeen on oikeutus, sillä Ruotsi otti vastaan niin sanottuja sotalapsia Suomesta talvi- ja jatkosodan aikana! Mikäli me nyt emme alistu vastaanottamaan syyrialaisia partavauvoja, joista osa on aivan systemaattisesti osoittautunut ääri-islamistisiksi terroristeiksi, on tämä länsimaisiin ihmisiin kohdistuvan kansanmurhan torjuntayritys ehdottomasti ”uusi holokausti”.

Se, joka laittoi koepaperille tämän, valitaan varmasti sisään.

Myös muissa sosiaalitieteissä twerkataan

Opiskellessani sivuaineena sosiaalipsykologiaa Tampereen yliopistossa kiersi opiskelijoiden keskuudessa huhu, että tenteistä suoriutuu parhaiten, kun kirjoittaa konseptipaperin ensimmäiselle sivulle kirjaimen M, toiselle A, kolmannelle R ja neljännelle X niin, että kirjaimista muodostuu sana MARX. Se ikään kuin selittää kaiken.

Kiitän edelleenkin itseäni siitä, että sain vuonna 1990 kammettua oppiaineen perusopinnoissa ”objektiivista tietoa” edustavina kurssikirjoina olleet A. N. Leontjevin ja P. J. Galperinin teokset pois tutkintovaatimuksista. Filosofian laitoksen kriittisten ja puolueettomien asiantuntijoiden mukaan ne edustivat puhdasta marxilais-leninististä puolueideologiaa, tekaistua ja valheellista ihmiskuvaa sekä epäkriittistä tietoteoriaa.

Tieteellisen sosialismin asemasta näyttää yhteiskuntatieteiden pääideologiana nykyisin olevan maahanmuuton ja monikulttuurisuuden suosiminen ja oikeuttaminen. Kyseinen paradigma väittää paljon mutta jättää näytöt monikulttuurisuuden toimivuudesta osoittamatta. Sen sijasta monikultturistit koettavat vierittää todistelutaakan kriitikoilleen, jotka eivät edes väitä mitään mutta joilta he peräävät perusteluja sille, miksi heidän oma Suuri Unelmansa ei toimi.

Sosiaalipsykologian oppiaineeseen Helsingin yliopistossa pyrkivien täytyi lukea pääsykoeaineistona muun kirjallisuuden ohessa Tuija Seppälän, Inga Jasinskaja-Lahden, Jukka Lipposen ja Karmela Liebkindin artikkeli ”Koettu oikeudenmukaisuus ja syrjintä”, joka sisältyy Liisa Myyryn, Salla Aholan, Marja Ahokkaan ja Inari Sakin toimittamaan teokseen Arkiajattelu, tieto ja oikeudenmukaisuus (2014, s. 248–292).

Artikkelissa operoidaan oikeudenmukaisuuden ja syrjinnän välisellä suhteella, ja aiheesta jankutellaan käsitteellisessä viitekehyksessä pitkälti. Lopulta päädytään (s. 280) monikultturistien ja maahanmuuton suosijoiden lanseeraamaan sanapariin ”positive discrimination” (”positiivinen syrjintä”), joka on tietysti jo käsitteellinenkin paradoksi ja jolla tarkoitetaan tiettyjen ryhmien etuoikeuttamista muiden ohi.

Aihetta koskeva runsas sanakohina johtunee siitä, että etuoikeuttaminen ei koskaan voi tuottaa tasa-arvoa eikä oikeudenmukaisuutta vaan ainoastaan lisää syrjintäkokemuksia. Sitä kautta kyseinen poliittinen tendenssi vain syventää pahoinvointia, mikä on jäänyt kyseisen artikkelin kirjoittajilta huomaamatta. Ilmeisesti juuri sen vuoksi he jättävätkin asian lopussa auki.

Meritokraattisen oikeudenmukaisuusteorian näkökulmasta oikeudenmukaisuutta tuottaa ansioiden tasapaino suhteessa oikeuksiin ja asemaan. Nykyisin tämä ei toteudu.

On syytä olla huolissaan tavasta, jolla kantaväestöön kuuluvia ja etenkin maahanmuuton arvostelijoita sekä monikulttuurisuuden toimivuuden epäilijöitä viedään kuin sikaa korvasta, syrjitään ja haastetaan jopa käräjille. Diskriminaatio vaikuttaa kohdistuvan nykyisin ryhmiin, joita ennen pidettiin diskriminaation harjoittajina. Tosiasiassa maahanmuuttokriitikoiden näkemyksissä on ollut totuuden jyviä. Myös monet puolueettomat yhteiskuntatutkijat ovat joutuneet kärsimään tendenssitutkijoiden harjoittamista ajojahdeista.

Yliopistojen puolueelliset valinnat

Ideologioiden suossa rämpimiselle voisi nauraa pitkät naurut, mikäli tämän aktiivisen ja ilmeisen negatiivisen syrjinnän kautta ei käytettäisi huomattavaa tiedepoliittista valtaa. Opiskeluoikeuksien kieltämisen tai myöntämisen kautta ratkaistaan kokonaisia elämänkohtaloita. En tarkoita, että tilanne olisi näin huono vain Helsingin yliopistossa, vaan se on yhtä paha kaikkien yliopistojen yhteiskuntatieteellisissä yksiköissä.

Valtiotieteiden tohtori Jussi Westinen osoitti tutkimusryhmänsä kanssa vuosi sitten, että yhteiskuntatieteitä opiskelevien poliittinen orientaatio on läpikotaisin punavihreän klusterin värjäämää.

Hänen yhdessä Tampereen yliopiston tutkijoiden ja opiskelijoiden kanssa julkaisemansa artikkelin ”Koulutusalan yhteys yliopisto-opiskelijoiden poliittiseen orientaatioon” (Politiikka 1/2016) mukaan journalistiikan opiskelijoista vihreitä kannatti 47,7 prosenttia ja Vasemmistoliittoa 27,3 prosenttia. Sosiaalidemokraatteja kannatti 11,4 prosenttia, eli punavihreiden kannatus ilman Sdp:tä oli 75 prosenttia ja Sdp mukaan luettuna 86,4 prosenttia! Sekä kokoomus että keskusta saivat vain 4,5 prosentin kannatuksen, kuten myös piraattipuolue. Perussuomalaisia ei ilmoittanut äänestävänsä kukaan.

Sosiologiassa ja sosiaalipsykologiassa Vasemmistoliiton kannattajia oli jopa 46,9 prosenttia, kun taas vihreät jäivät kakkoseksi 36,5 prosentilla. Yhteiskannatus näillä kahdella puolueella oli siis 83,4 prosenttia!

Myös opiskelijavalintojen sukupuoliedustus on täysin vääristynyt naisten hyväksi, ”jotta feministien vaatima tasa-arvo toteutuisi”.

Esimerkiksi Helsingissä pari vuotta sitten sosiaalipsykologiaa opiskelemaan valituista 18 henkilöstä 16 oli tyttöjä. Samantapainen tilanne on viestinnässä. Tämä ei voi johtua siitä, että naiset olisivat etevämpiä, eikä syynä ole myöskään mieshakijoiden puute. Tulos on nähtävästi seuraus siitä, että valintametodi ja kokeita tarkistavat nuoret perheenäidit suosivat naissukupuolta palkitessaan pänttäämisestä, ahkeruudesta ja tottelevaisuudesta. Nämä ovat ehkä naissukupuolelle yleisempiä asenteita kuin miehille, jotka ovat aina osoittaneet älyllisyytensä rikkomalla normeja eivätkä noudattamalla niitä.

Voidaan kysyä, kuinka pahasti totuuden tavoittelu vääristyy näin yksipuolisessa ja ylipäänsä poliittisesti sitoutuneessa aatteellisessa ympäristössä. Ja mistä vihervasemmiston suuri kannatus juontaa juurensa? Yksi selitys löytynee puolueellisesta opiskelijavalinnasta. Syypäitä siihen ovat professorikunnan ja tutkijakunnan politrukit, jotka toimivat yliopistojen portinvartijoina.

Eräs selitys voi löytyä opiskelijoiden sosiaalisesta tilanteesta ja tulevaisuudenodotuksista sekä niiden toteutumisen todennäköisyydestä. Parempaa taloudellista toimeentuloa tarjoavissa ja rahakkaampina pidetyissä kauppatieteissä ja lääketieteessä vasemmiston kannatus on ollut marginaalista, ja esimerkiksi kokoomusta kannatti kauppatieteilijöistä peräti 58,9 prosenttia ja lääketieteilijöistä 40,2 prosenttia. Mutta tämä voi johtua myös opiskelija-ainekselta vaadittavista paremmista ylioppilastodistuksista ja sen myötä valittujen korkeammasta älykkyydestä.

Toteutuneiden tulotietojen valossa raha ei vaikuta olevan keskeinen motiivi. Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittajan Anna-Stina Nykäsen (jonka mukaan satakaan tuhatta maahanmuuttajaa eivät väräyttäisi Suomen sosiaaliturvajärjestelmää mitenkään) tulot olivat vuonna 2012 yhteensä 82 758 euroa, joten hänet on palkittu maahanmuuton ja monikulttuurisuuden edistämisestä sekä totuuden vääristelystä ruhtinaallisesti (vääristelyn sisällöstä tässä). Jussi Halla-ahon poliittisena ahdistelijana tunnettu Sanna Ukkola nautti 51 411 euron tuloista ja Tony Halmeen muiston häpäissyt Kaarina Hazard 63 057 euron tuloista.

Taloudelliset tekijät eivät edistä toimittajien klusteroitumista vihervasemmistoon niinkään rahattomuuden kuin rahallisen palkitsemisen kautta. Myös punavihreää tendenssiä edustaneille yhteiskuntatutkijoille on sadellut huomattavia taloudellisia palkintoja ja tuloja. Ratkaisevassa asemassa näyttääkin olevan ideologinen sitoutuminen. Jussi Westisen (et al.) mukaan yliopistoissa annettu aivopesu on vaikuttanut, sillä monet opiskelijat siirtyivät kannattamaan vasemmistopuolueita opiskeluaikanaan. Näin myös tiedotusoppia opiskelleista tuli tiedostavaisia.

Yhteiskunnallisen totuuden vääristely alkaa yliopistoissa

Edellä esittämässäni valossa olisi tärkeää tutkia opiskelijoiden ohella myös yliopistojen opettajien poliittisia orientaatioita. Yliopistojen opiskelijoiksi, tutkijoiksi ja opettajiksi ei nykyisin rekrytoida vihervasemmistoa, monikulttuurisuutta, feminismiä ja maahanmuuttoa kannattavia siksi, että he olisivat muita ansioituneempia tai etevämpiä. Heidät junaillaan tehtäviin siksi, että hakemukset kiertyvät samoja tendenssejä kannattavien käsiin.

Myös kansainvälinen arviointi on samalla tavalla kierteistä ja itseään elättävää. Jo kansainväliseksi arvioijaksi päätyminen vaatii kansainväliseen toimintaympäristöön mukautumista ja internationalististen periaatteiden hyväksymistä. He sitten valitsevat myös kansallisiin tiedeorgaaneihin ja yliopistoihin ne toimijat, joiden rivien väleistä kaikaa monikulttuurisuuden ideologinen joiku.

Haluan antaa vakavan varoituksen yliopistoille. Mikäli yliopistojen yhteiskuntatieteisiin rekrytoidaan pelkästään punavihreää porukkaa, tiedonmuodostus ja opetus vinoutuvat, ja levitetään vääristynyttä kuvaa kaikesta yhteiskuntaelämästä ja vallitsevasta mielipideympäristöstä.

Nähdäkseni yliopistot tekevät suuren virheen myös siinä, kun ne oksentavat oppineiden niskaan nimittelemällä ”työelämäprofessoreiksi” kaikenlaisia Pauli Aalto-Setälöitä, joilta puuttuvat yliopistotutkintojen lisäksi näytöt tieteellisestä julkaisutoiminnasta, opetustaidosta ja teorioiden hallinnasta kokonaan. Joudun aika ajoin kyselemään, miten helvetissä tämä epäoikeudenmukaisuus ja mielivalta on kerrassaan mahdollista.

Johtopäätöksenäni esitän, että yliopistot ovat uuspolitisoituneet tavalla, jolla professori- ja tutkijakunta on mennyt systemaattisesti niin sanotun vihervasemmiston puolelle aivan niin kuin valtamediakin. Uppoutumalla osaksi kiistelyä ne ovat menettäneet kriittisen otteensa yhteiskunnallisen polarisaation tutkimiseen ja sen syiden selittämiseen. Niinpä katson, että kanslerien ja tiedehallinnon pitäisi laittaa kyseinen politikointi kuriin.

Tiedän toki, että yliopistoilla on ollut vaikeuksia saada palvelukseensa puolueettomia ja kriittisesti ajattelevia sekä muita olennaisesti älykkäämpiä filosofeja, joita ei rasittaisi poliittisen korrektiuden tai konformismin painolasti. Valitettavasti myös filosofian piirissä tilanne on täysin kieroutunut, siellä kun reuhaavat Thomas Wallgrenin (Sdp) ja Panu Raatikaisen (Vasemmistoliitto) tapaiset pesukarhut.

Nyt kun kaikissa Suomen kouluissa raikuu jälleen suvivirsi, kehotan uusia ylioppilaita miettimään tarkoin, kannattaako uhrata tärkeitä opintotukikuukausia tai omia varojaan sellaiseen yliopisto-opetukseen, jota saa nopeammin ja tehokkaammin Sirola-opistosta.

Opiskelu on entistä selvemmin investointi omaan itseen, ja vanha sananlasku sanoo, että älä osta sen firman osakkeita, joka rakennuttaa uuden pääkonttorin. Sijoitus Neuvostoliiton versioon 2.0 voi näet olla hetkessä ohi, ja Karl Marxin hiili- ja teräskorporaation arvopaperit romahtavat, jolloin myös Kommunistisen manifestin kirjoituspaikassa Brysselissä on tarjolla muutama hehtaari tyhjää toimistotilaa.

Kirjallisuus

Eriksen, Thomas Hylland, Globalization – The Key Concepts, 2nd edition. London: Bloomsbury, 2014.
Galperin, P. J., Johdatus psykologiaan. Suom. Riitta Kauppila ja Klaus Helkama, alkut. Vvdenije v psihologiju, 1976. Helsinki: Kansankulttuuri, 1979.
Leontjev, A. N., Toiminta, tietoisuus, persoonallisuus. Suom. Pentti Hakkarainen, alkut. Dajatel’nost, coznanie, litšnost, 1975. Helsinki: Kansankulttuuri, 1977.
Marx, Karl ja Friedrich Engels, Kommunistinen manifesti. Suom. Juha Koivisto, Markku Mäki ja Timo Uusitupa, alkut. Manifest der kommunistischen Partei, 1848 [1890]. Tampere: Vastapaino, 2016.
Norberg, Johan, Globaalin kapitalismin puolustus. Suom. Marko Hamilo, alkut. Till världskapitalismens försvar, 2001. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2004.
Westinen, Jussi, ”Koulutusalan yhteys yliopisto-opiskelijoiden poliittiseen orientaatioon”. Politiikka 1/2016.

Aiheesta lisää

Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Sixten kuin ”sixteen”
Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka?
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?