18. kesäkuuta 2018

Kultaranta-keskustelut: paljon puhetta, vähän asiaa


Presidentti Niinistön kesäiset Kultaranta-keskustelut muodostivat jälleen maailmanpoliittisen huomion keskipisteen, sillä osallistuivathan juttutuokioon muiden muassa sellaiset suuruudet kuin YK:n pääsihteeri António Guterres ja Kalliolan setlementin toiminnanjohtaja Heidi Nygren. Monta muuta samantasoista asiantuntijaa oli joukossa, kuten voitte lukea osallistujaluettelosta.

Sanoma-konserniin kuuluvan Ilta-Sanomien pääkirjoituksessa taivasteltiin maailman tilaa ja sanottiin etsittävän eväitä kaaokseen. Lehti kirjoitti kokouksen alla:

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump nousee tänä vuonna tilaisuuden puhutuimmaksi hahmoksi. Hän on se kuuluisa ’virtahepo keittiössä’, jonka presidenttikausi on ollut myrkkyä sekä YK:lle että EU:lle. Yhdysvallat on YK:n suurin rahoittaja, joka maksaa 22 prosenttia YK:n budjetista. Trump irrotti Yhdysvallat YK:n kasvatus-, tiede ja kulttuurijärjestöstä Unescosta, eikä YK ole muutenkaan Trumpin lempilapsi. EU:n kanssa Trump on ajautumassa terästulleista alkaneeseen kauppasotaan. Mitä seuraa siitä, että Yhdysvallat vetäytyi Iranin ydinsopimuksesta?

Maanantaisen paperilehden sisältä löytyvässä jutussa paheksuttiin voimapolitiikan paluuta. Olen usein itse sanonut reaalipolitiikaksi sellaista politiikkaa, jossa voimankäyttö tunnustetaan ulkopolitiikan ja turvallisuuspolitiikan välineeksi. Reaalipolitiikka on mahdollisen politiikkaa, joka pyrkii mukautumaan vallitseviin oloihin ilman idealistisia oletuksia.

Tämä ei tarkoita, että kannattaisin voimankäyttöä, mutta kannatan sen tosiasian myöntämistä, että valtioiden suvereniteetti ja siihen liittyvä voimankäyttö ovat osa valtioiden välisiä suhteita pysyvästi. Niinpä asian tunnustaminen on tosiasioiden hyväksymistä.

Toimittajilta ja asiantuntijoilta voi tietenkin odottaa vaikka kuinka hullunkurisia kannanottoja, mutta tyrmistyttävimmän puheen Kultaranta-keskusteluissa piti nobelisti Martti Ahtisaari. Hän moitti tapaa, jolla demokratia, ihmisoikeudet ja oikeusvaltioperiaatteet mielletään länsimaisiksi arvoiksi.

Lehden mukaan hän lausui, että ”[n]ämä arvot eivät ole vain läntisiä, ne ovat globaaleja” ja jatkoi: ”[s]anomalla, että demokratia, ihmisoikeudet ja oikeusvaltioperiaate ovat läntisiä arvoja olemme tehneet itsellemme karhunpalveluksen. Olemme luoneet mahdollisuuden kyseenalaistaa näitä arvoja, joiden on tarkoitus palvella kaikkia.

Tosiasiassa demokratiaan, ihmisoikeuksiin ja oikeusvaltioperiaatteeseen ”viitataan läntisinä arvoina” siksi, että vain länsimaissa niitä on noudatettu.

De jure ne voivat olla globaaleja, mutta de facto ne eivät ole sitä olleet, sillä islamistiset valtiot, Venäjä, Kiina sekä Afrikan, Kaukoidän ja Etelä-Amerikan kehitysmaat eivät niitä noudata.

Näin on oikein sanoa, että kyseiset arvot ovat läntisiä. Ne ovat myös länsimaisen rationalismin hedelmä ja Euroopasta lähtöisin.

Ilta-Sanomien mukaan ”Ahtisaari haluaisi nähdä maailman, jossa kyseisiin arvoihin sitoutumattomia ei edes harkittaisi merkittäviin asemiin kansainvälisessä järjestyksessä.

Mitä tämä tarkoittaa? Pitäisikö Lähi-idän islamistiset maat sulkea pois kansainvälisestä yhteistyöstä siksi, että ne eivät kunnioita ihmisoikeuksia?

Asiayhteydestä päätellen kannanotto oli suunnattu enemmänkin Yhdysvaltoihin, joka irrottautui Unescosta ja vetäytyi Iranin ydinsopimuksesta.

Ahtisaaren mielipide noudattelee sosiaalidemokraattista internationalismia omassa globalistisuudessaan. Sen mukaan tiettyjä tahoja pitää sulkea pois, jotta ketään ei syrjittäisi. Asenne on aivan samanlainen kuin sisäpolitiikassakin, jossa demarit kieltäytyvät hallitusyhteistyöstä perussuomalaisten kanssa syrjinnän vähentämiseksi.

Tosiasiassa maailmanpolitiikkaa ei voida ohjailla Ahtisaaren mahtikäskyillä eikä edes kansainvälisillä sopimuksilla. Tällöin unohdettaisiin, että kaikki valtiot ovat pohjimmiltaan suvereeneja vallankäyttäjiä – ainakin sikäli kuin ne ovat itsenäisiä, eli niillä on oma ulkopolitiikka.

Harvardin yliopiston kansainvälisen oikeuden professori David W. Kennedy on käyttänyt tästä seikasta kansainvälisoikeudellisen perustattomuuden nimeä.

Kansainvälisillä suhteilla ei voi olla yleispätevää globaalia tai ”maailmanpoliittista” perustaa, koska jokainen osallistuja on perimmältään itsenäinen ja suvereeni vallankäyttäjä. Tämä puolestaan sisältää edellä mainitsemani reaalipolitiikan oikeutuksen.

Miten esimerkiksi komentelisitte Yhdysvaltoja tai Venäjää? Eikö Yhdysvalloilla ole oikeutta vetäytyä yhteistoiminnasta, josta se on maksanut lähes neljänneksen, eli väestöönsä suhteutettuna enemmän kuin yksikään muu valtio?

Eikö Suomella olisi oikeutta vetäytyä Pariisin ilmastosopimuksesta Yhdysvaltojen tapaan, kun kyseinen sopimus velvoittaa maksamaan ilmastotukea esimerkiksi Kiinalle, joka avaa jatkuvasti uusia hiilivoimaloita, jossa ympäristötehokkuus on heikko ja joka voisi maksaa ympäristönparannustoimet suoraan valtionkassastaan?

Sellainen politiikka, jonka lähtökohtana ovat epäoikeudenmukaiset arviointimenetelmät, ei voi olla sen enempää globaalin ympäristöpolitiikan kuin turvallisuuspolitiikankaan perusta.

Ympäristökysymykset valaisevat helposti, mistä on kyse, sillä tuotannonalakohtaisen ominaispäästöjärjestelmän soveltamisen sijaan päästöjä verrataan asukaslukuun eikä tuotettuihin hyödykkeisiin, joka paljastaisi, kuinka tehokkaasti päästöjen vastineeksi tuotetaan tavaraa tai palveluksia.

Länsimaissa ympäristösuhde on hyvä ja kehitysmaissa huono, joten länsimaiden taloutta ja teollisuutta ei pitäisi tuhota korkeilla ympäristömaksuilla tai veroilla pelkän aiheettomasti lietsotun syyllisyydentunnon pois ostamiseksi, kuten vihreät haluaisivat.

Pahimmassa tapauksessa käy niin, että kaikki työ ja tuotanto siirtyvät Kiinaan ja muihin YK:n tilastoissa edelleenkin kehitysmaiksi luokiteltuihin valtioihin. Sittenkö kaikki on myös vasemmiston mielestä hyvin?

Vasemmiston mielipiteitä myötäilevä ja Trump-vastaisuudella ratsastava Ilta-Sanomat tähyili pääkirjoituksessaan myös eteenpäin: ”EU-huippukokouksessa asialistalla on jälleen Euroopan pakolaispolitiikka, joka ravistelee pahasti Saksan hallitusta ja sitä myöten koko EU:ta.

En sanoisi, että Saksan maahanmuutto- ja pakolaisviraston johtajan Jutta Cordtin korruptoituneisuuden paljastuminen ravistelee hallitusta pahasti. Sitä paitsi asia on niin päin, että Saksan harjoittama pakolaispolitiikka horjuttaa nyt eurooppalaista yhteistyötä.

Saksalle olisi hyväksi, mikäli Angela Merkelin hallitus joutuisi jättämään paikkansa, sillä Merkel on ajautunut riitoihin sekä ympäröivien valtioiden, hallituskumppaniensa että oman puolueensa kanssa, ja häntä itseään vastaan on nostettu tuhat kannetta maanpetoksesta ja holtittomasta maahanmuuttopolitiikasta, jonka tuloksena osassa Saksaa kolmasosa väestöstä on maahanmuuttajia.

DDR-kasvatti Merkelin johtamalla Saksalla itsenäistä ulkopolitiikkaa ja suvereniteettia ei ilmeisesti ole, eikä maan hallitus kunnioita myöskään muiden valtioiden oikeutta päättää väestöpolitiikastaan itse.

Tässä mielessä Saksan hallituskriisi voisi tervehdyttää tilannetta, ja asiaintilan korjaaminen vähentäisi huolia tulevaisuudessa.

Valtaa pitävien linnoittautuminen EU:n ja YK:n tapaisten organisaatioiden taakse osoittaa näiden paperitiikereiksi muuttuneiden organisaatioiden globalistisen luonteen. Sen mukaisesti kansainvälinen kapitalismi ja sosialistinen internationalismi paiskaavat kättä Euroopan kantaväestöjen yli. Kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeuden puolustamiseen ei ole muuta keinoa kuin kansallismielinen politiikka, joka on kovassa nousussa sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa.

Niin sanottu Trump-ilmiö kertoo länsimaisten ihmisten aikeesta pitää elämäntavastaan, oikeuksistaan, yhteiskuntajärjestelmästään ja asemastaan kiinni.

17. kesäkuuta 2018

Trumpista uusi Nixon?


Richard Nixon jäi historiaan presidenttinä, joka saavutti suuria voittoja ulkopolitiikassa mutta jonka virkakaudella Yhdysvaltain sisäpolitiikassa kuohui. Nixon muun muassa avasi suhteita Kiinaan ja Neuvostoliittoon sekä päätti Vietnamin sodan.

Nixonin (rep.) virkaura torpattiin sinänsä mitättömään vakoiluskandaaliin, mitä voidaan pitää merkkinä poliittisen vasemmiston vaikutusvallasta 1970-luvulla; esimerkiksi Bill Clintonin (dem.) uraa presidenttinä ei tuhottu pelkkään skandalisaatioon.

Filosofi Slavoj Žižek, joka tunnetaan politiikkaa koskevista psykoanalyyseistään, kommunismin kaipailustaan sekä pakolaisten vastaanottotoiminnan kritiikistään, on katsonut, että pahinta ei ole, jos Trump epäonnistuu, vaan se, jos hän onnistuu. 

Toisaalta Žižek on antanut kannatuksensa Trumpille, jotta tämä todellakin onnistuisi omissa pyrkimyksissään ja jotta vasemmisto sekä EU-eliitti sitä kautta heräisivät ja nousisivat isähahmoaan vastaan. Eikö olekin kompleksista?

Trumpin tosiasiallisten vastustajien (jollainen Žižekin on) ei kannata kuitenkaan iloita sen enempää hänen onnistumisestaan kuin epäonnistumisestaankaan.

Nyt näyttää siltä, että Trumpin vetämä reaalipolitiikka, jossa vallan ja voiman käyttö tunnustetaan jälleen ulkopolitiikan modus operandiksi, tuottaa tuloksia. Kirjoitin olympialaisten aikaan Pohjois-Korean uuden johdon paineista uudistaa politiikkaansa ja käyttää ydinaseilla saavuttamaansa neuvotteluasemaa hyväkseen.

Kim Jong-unin ja Donald Trumpin kohdatessa viime viikolla molempien osapuolten voimannäytöt vaikuttivat toimivan samalla tavoin kuin Gorbatšovin ja Reaganin kaudella. Tuolloin Neuvostoliitto saattoi peräytyä kilpavarustelusta Yhdysvaltain kehittelemän paperitiikerin, voittamattomana pidetyn Tähtien Sota -hankkeen, edessä. Molempien vetäytyminen kilpavarustelusta oli mahdollista ilman imagotappioita, sillä yhteiseksi viholliseksi voitiin tunnustaa käsistä riistäytyvä tekniikka.

Samantapaisesta lienee kyse myös Pohjois-Korean ja Yhdysvaltain kaavaileman ydinaseettoman vyöhykkeen luomisessa Korean niemimaalle. Yhdysvaltain vetämä voimapolitiikka antaa Pohjois-Korealle mahdollisuuden vetäytyä diplomaattisesta uhittelusta kasvojaan menettämättä.

Vetäytymiseen ja Koreoiden mahdolliseen yhdistymiseen on pohjoisessa suuri paine, sillä maan elintaso on aivan kurja. Pidän täysin mahdollisena, että etelä ja pohjoinen yhdistyvät yhtä yllättäen kuin Länsi-Saksa ja Itä-Saksa, joka lakkasi olemasta, kun piikkilanka kerättiin pois.

Myöskään niiden, jotka avoimesti vastustavat Trumpia ja pyrkivät vesittämään ulkopoliittiset tulokset, ei kannata iloita hänen epäonnistumisestaan peittelemättömästi, sillä ulkopolitiikassa tuloksia saavutetaan usein pienin askelin.

Myös Trumpin sisäpoliittisten vastustajien kannattaa hillitä voitonriemuaan, vaikka Helsingin Sanomien mukaan Trump onkin onnistuneesti epäonnistunut, ja Kaliforniassa ”suunnitellaan vallankumousta ja ollaan valmiita suoraan toimintaan”!

Meidän oloissamme Trump pitäisi ottaa vakavasti mutta ei kirjaimellisesti, kun taas mediassa Trump on otettu kirjamellisesti muttei vakavasti, aivan kuten eräät ovat etevästi huomauttaneet.

Yhdysvaltain sisäpolitiikassa Trump-ilmiö kertoo omasta mielestäni lähinnä yhdestä asiasta: yhdysvaltalaisen keskiluokan päätöksestä pitää asemistaan kiinni kansainvälisen kapitalismin, globalisaation ja sosialistisen internationalismin epäpyhää allianssia ja yhteistendenssiä vastaan.

16. kesäkuuta 2018

Nyt terroristi on vaarallinen


Harvoin näkee oikeudenkäyntiä, jossa syytetty tekee kaikkensa saadakseen kovemman rangaistuksen. Turun terrori-iskusta syytetty ei säästellyt sanojaan tunnustaakseen motiivikseen terrorin. Miksi?

Siksi, että hänen intresseissään oli käyttää puhetilanne täydesti hyväkseen ja esittää propagandaa julkisen sanan kautta. Ja tietenkin myös siksi, että tuomion kovuus lisää tuomitun valtaa.

Tässä tavoitteessaan Abderrahman Bouanane onnistui, sillä hänet tuomittiin eilen kahdesta terroristisessa tarkoituksessa tehdystä murhasta ja useista murhan yrityksistä elinkautiseen vankeuteen.

Ei pienellä tuomiolla mainetta saa. Pahin mahdollisuus syytetylle olisi ollut se, että hänet olisi jätetty tuomitsematta täyttä ymmärrystä vailla olevana. Syyntakeettomaksi määritellyn agenda on nimittäin arvoton.

Vasta tuomittuna ja todesta otettuna hän on aidosti vaarallinen. Ja sellaisena hän myös pysyy. Kiven sisässäkö? Kyllä.

Sillä tuomittujen vaikutusvalta ei lopu vankiloiden muureihin. Asiansa läpi saaneena, julkisuudessa paistatelleena, täysin ymmärrettynä ja tuomittuna hän nyt vasta osoittaa jihadistien valtaa ja toimii esimerkitapauksena niille kymmenille, sadoille ja mahdollisesti jopa tuhansille, jotka suunnittelevat samaa. Kyse on aidosta identiteettipolitiikasta, ehkä jopa islamistien etnonationalismista.

Muutamat oikeudenkäynnissä käytetyt vasemmistolaiset asiantuntijat koettivat jynssätä kaiken terrori-iskuun viittaavan pois tapauksesta. He toimivat jopa tehokkaammin kuin tekijän puolustusasianajaja, joka myönsi tapot ja yritykset muttei murhia, vaikka tekijä itse hehkuttikin päiden leikkaamisen ja Isisiin kuulumisensa puolesta.

”Asiantuntijat” eivät kuitenkaan vähätelleet terrorin merkitystä siksi, että he olisivat ymmärtäneet tuomitsemisen funktion, toisin sanoen vaikutuksen, jolla ankara tuomitseminen ja terrorin myöntäminen terroriksi lisäävät tuomitun valtaa. He vähättelivät tapauksen terroristisuutta humaaneista syistä: sympatiasta syytettyä kohtaan sekä saadakseen hänen tuomionsa alenemaan.

Olisiko tekijä sitten pitänyt jättää vaille tuomiota? Tuomitsematta jättäminen olisi ollut perusteltua siitä syystä, että yhteiskunnan ei pidä tunnustaa terrorin rationaalisuutta. Tunnustaessaan terrorin terroriksi yhteiskunta myöntää terrorin järkiperäiseksi, ottaa tekijät vakavasti ja vahvistaa heidän valtaansa.

Väitteeni on: vasta tuomittuna terroristi on vaarallinen. Muulla tavoin pois toimitettuna ei olisi. Siksi täydessä ymmärryksessä tehdyistä murhista langetetaan Yhdysvaltojen tietyissä osavaltioissa kuolemantuomio. Yhteiskunta myöntää teon harkituksi mutta ei tue sitä vahvistamalla tuomitun rationaaliteettia.

Jos ihminen julistetaan syyntakeettomaksi, hän on vaaraton. Mikä tappio se olisikaan tuomittavalle! Ollessaan passiivis-aggressiivisessa tilassa kiven sisällä tämä rikollinen saavuttaa todellisen päämääränsä: julkisuuden ja median huomion.

Terrorin mahdollistaa osaltaan valtamedia, joka luo terroristien vihateoille puhealustan. Ja siihen liittyi tietenkin myös Helsingin Sanomat, joka truuttasi viime viikolla sharia-lain puolesta ikään kuin toivoakseen pelkkää päänsilitystä terroristille.

7. kesäkuuta 2018

Taas uusi sananvapauden teloituskone


Kirjoitin puolisen vuotta sitten tavasta, jolla yhdenvertaisuusvaltuutettu ja Aalto-yliopiston tutkijat kehittelivät internetiin algoritmia (eli automaattista ratkaisumenetelmää), joka voisi tunnistaa ”vihapuheen” ja jota voitaisiin käyttää sensuroimiseen ja syytteiden nostamiseen.

Hanke sai rahoitusta muun muassa Suomen Akatemialta ja Koneen Säätiöltä. Kirjoitukseni ”Monikulttuuristi-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun”, voi lukea esimerkiksi täältä ja täältä.

Op-konserni puolestaan mainostaa nyt ”Someturvaksi” nimeämäänsä palvelua, jonka tarkoitus on pitkälti samanlainen: auttaa tunnistamaan ”vihapuheeksi” väitettyä argumentaatiota, ”kiusaamista” ja ”loukkaantumisia” sekä opettaa sosiaalisen median käyttäjille, milloin heidän sananvaihtonsa täyttää rikoksen tunnusmerkit.

Op.media-sivusto iloitsee, että someturvan perustajat, sosiaalipsykologit Suvi Uski, Minttu Salminen ja Jenny Rontu, saivat palkinnon ”Vuosisadan rakentajat” -haastekilpailussa ja että heille myönnettiin myös puolen miljoonan euron rahoitus!

Sivusto kirjoittaa lisäksi: ”Someturvan kehitystyöhön on tämän vuoden alusta liittynyt mukaan useita asiantuntijoita, kuten presidentti Tarja Halonen, Helsingin yliopiston Legal Tech Lab, Aalto-yliopiston Tekoälyn tutkimuskeskus (FCAI), oikeusministeriö, sisäministeriö, Pelastaa Lapset ry sekä yritykset Wunderdog ja Futurice.

Tarja Halonen ei taida kuitenkaan olla tämän alan asiantuntija. Ongelmallista ylipäänsä on, että vastauksia sosiaalisessa mediassa koettuhin ongelmiin etsitään teknokraattisesta tai normatiivisen rangaistuksen uhan sisältävästä viitekehyksestä: tekoälylaboratorioista tai viranomaisvallan interventioista.

Hanke vailla perusteita ja pohjaa

Hanketta kuvaamaan sopii sama kritiikki, jonka esitin jo yllä mainitussa kirjoituksessani. Sellaisia asioita ei ylipäätään pitäisi pyrkiä ”tunnistamaan” eikä jynssäämään pois verkosta saati mistään muualtakaan, joiden perusta on käsitteellisesti määrittelemättä.

Juuri sellaista on ”vihapuhe”, jonka käsite on peräisin vasemmiston ajatuspajoista ja jonka tehtävänä on lavastaa vihervasemmistolaisesta monikulttuurisuusnormatiivista poikkeava argumentaatio paheksuttavaksi tai juridisesti tuomittavaksi.

Subjektiivisia loukkaantumisia tai kiusaantumisia ei pitäisi tunnustaa sensuurin perusteiksi lainkaan, sillä yhteiskunnallista totuutta ei voida tavoitella tilanteissa, joita varjostaa rangaistusten uhka.

Someturvan kehittäjät Uski, Salminen ja Rontu näyttävät hakevan ”Someturva”-hankkeelleen oikeutusta väittämällä sen tuottavan ”turvaa” ja viittaamalla erityisesti nuorison kokemuksiin, sillä  ”[a]rvioiden mukaan jopa noin puoli miljoonaa suomalaista nuorta on kokenut tulleensa loukatuksi sosiaalisessa mediassa”.

Tämä saattaa auttaa rahoitustarpeen osoittamisessa, sillä nuorethan ovat yleensä aikuisia arvostelukyvyttömämpiä ja sen vuoksi loukkaantuvat mitättömistäkin asioista. Lapsikorttia käytetään siis maahanmuuttokriittisten mielipiteiden sensuroimiseen ”sopimattomina”, kuten monta kertaa aiemminkin.

Tästä ei kuitenkaan seuraa, että mikään tekninen automaatti voisi osoittaa verkon vuorovaikutussuhteissa ilmenevät erimielisyydet tai näkemyserot rangaistaviksi tai helpottaa niiden ”tunnistamista”.

Salminen myöntääkin, että ”lainsäädäntöä tulkitsevan tekoälyn algoritmin kehittäminen on melkoista pioneerityötä, sillä tekoälyteknologiaa, joka soveltaisi algoritmia lakikirjan ja oikeuskäytännön luomiin sääntöpohjiin, ei juurikaan ole.” Ja: ”Tekoälyn on vaikea tunnistaa, missä kontekstissa lakiasioita tulkitaan.

Silti ”pioneerityössä” tähdätään ”palvelun” julkaisemiseen vielä tänä vuonna. Op.media-sivusto valistaa kansalaisia seuraavasti: ”Tavoitteena on [...] tarjota kansalaisten käyttöön tasavertainen ja reaaliaikainen juridinen palvelu, joka auttaa ratkomaan tehokkaasti ja maksuttomasti someloukkauksen kohteeksi joutuneiden henkilöiden tapauksia.”

Hanke siis uskottelee olevansa maksuton sovitteluelin tai toimivansa kuin vakuutusyhtiö, joka nyt hyvää hyvyyttään ratkoo ongelmallisia tilanteita, ja kehittäjät sanovat ryhtyneensä toimeen vain, koska ”jotakin oli tehtävä”. Intressi on olemassa, ja motiivit ovat poliittisia.

Tulos on, että tendenssitutkimuksen kautta luodaan sensuuriautomaattia, jolla annetaan aseet käteen ”vihapuheesta” haukuttujen maahanmuuttokriitikoiden, monikulttuurisuuden arvostelijoiden ja poliittisesta korrektiudesta eri mieltä olevien ihmisten vaientamiseksi.

Jotta naiset saisivat rahaa

”Someturvan” kehittäjiin sopii tuttu sanonta: ne jotka väittävät takaavansa turvallisuutemme, vaativat maksuksi vapautemme.

Heidän peruslähtökohtansa on kuitenkin täysin oikeuttamatta. Suuri osa ”vihapuheeksi” väitetystä argumentaatiosta ei ensinnäkään artikuloi vihaa, vaan viha on vastaanottajien omaa vihaa, jonka he projisoivat itseään miellyttämättömien näkemysten esittäjiin. Tätä hankkeessa ei ole kuitenkaan pohdittu lainkaan, joten sen lähtökohdat ovat oikeuttamatta.

Puolen miljoonan lahjuksilla rahoitetut sosiaalipsykologit eivät näytä ymmärtävän, ettei ole heidän itsensä eikä myöskään minkään puolueellisen tai poliittisen organisaation asia määritellä ilmaisujen tunnestatusta eikä arvottaa argumentteja moraalisesti tai juridisesti oikeutetuiksi tai tuomittaviksi omien käsitystensä tai viranomaismääritelmien perusteella.

Sitä puolestaan sanotaan sananvapaudeksi. Sosiaalipsykologeina esiintyvien pitäisi myös ymmärtää, että vapaat assosiaatiot ovat tärkeitä yhteiskunnallisen totuuden kannalta, eikä kiirehtiä avustamaan niiden tuomitsemisessa.

Jos sallitun ja kielletyn argumentaation määritelmät ja rajat pidätetään jonkun tietyn kuppikunnan valtaan, se avaa tien minkä tahansa sellaisen sanankäytön määrittelemiseksi ”vihapuheeksi”, josta määrittelevä taho on periaatteellisesti eri mieltä. Myös voimakkaita vastalauseita tai voimakasta kannatusta ilmaiseva argumentaatio uhkaa joutua tuomituksi jo pelkästään ilmaisujen asteen tai vahvuuden vuoksi.

Yhteiskunta-, maahanmuutto- ja EU-kritiikin lavastaminen ”vihapuheeksi”, jonka määrittelee monikulttuurisuuden ja maahanmuuton poliittinen kannattaja tai niitä koskevan arvostelun vastustaja, tarkoittaa avointa valtakirjaa mielivallalle. Samaan tapaan myös sanankäyttöä koskevan tarkkailun automatisoiminen ja mekanisoiminen merkitsee hullujen karnevaalin jatkamista robottiparaatina, jota johtavat demaripresidentti Tarja Halosen ja Pelastakaa Lapset -yhdistyksen militantit tädit.

Lapsikortin käyttäminen sensuurin välineenä on sikäli hullunkurista, että tuskin edes lapset itse haluavat kasvaa sellaisessa yhteiskunnassa, josta sananvapaus on syöty pois. Lapset ovat myös aitoja sananvapauden kannattajia, sillä lapsethan sanovat kaiken pidäkkeettömästi ja suoraan.

Miten ihmiset ja etenkään lapset pystyisivät jatkossa seuraamaan omaa järkeään tai kokemustaan, kun niillä on pyyhitty lattiaa sosiaalipsykologien ja juristien hankkeessa? Lapsiarvoja argumenttina käyttävä sananvapauden sensuurihanke on lasten käyttämistä hyväksi ihmisten vapauksien ja järjen kuohimisessa sekä yksilöiden rationaliteetin luovuttamisessa kasvottoman järjestelmän valtaan. Vaikuttaa, kuin sosialismi päättäisi jälleen, mikä on yksilöille hyväksi.

Huomiota herättää, että lahjuksilla ostetut tutkijat ovat kaikki naisia. Voisi helposti ajatella, että hanke on perustettu vain, jotta tutkijoiksi aikovat tytöt saisivat rahaa, heidän akateeminen uransa etenisi ja jotta totuus yhteiskunnallisesta todellisuudesta voitaisiin sensuroida. Tendenssitutkimuksen poliittinen korruptoituneisuus on aivan samanlaista kuin se on agendajournalismin piirissä, Googlen lahjoitettua 490 000 euroa Helsingin Sanomille, jotta lehti saisi rakennettua valikoivaa journalismia toteuttavan ”sisällönsuositusjärjestelmän”.

Haluaisin nähdä päivän, jona Suomen Akatemia, yliopisto tai jokin muu porkkanapankki myöntäisi puoli miljoonaa euroa minulle sananvapauden puolustamiseen, vapaan argumentaation oikeuttamiseen ja filosofisen järjen palauttamiseen yhteiskuntatieteiden metodologiaan.

Vastoin filosofista järkeä

Kun jo sinänsä suureksi ongelmaksi koettavaa tarkkailua ja valvontaa mekanisoidaan, tehdään ihmisten ajattelun- ja sananvapauden kahlitsemisesta rutiininomaista. Poliittinen yhteiskuntakritiikki yritetään tällöin alistaa valtapoliittiselle kontrollille, josta tulee näennäisesti arkipäiväistä ja oikeutettua toimintaa, ja näin katkotaan älymystön tai eri mieltä olevien tahojen päitä.

Kirjoituksessani ”Miksi vihapuheen käsite on vaarallinen” totesin, että vihapuheen torjuntayritysten sijasta pitäisi keskittyä kitkemään pois sellaista politiikkaa, joka tuota vihaa tuottaa. Tällöin puututtaisiin aggressioiden todellisiin syihin, eli massamaahanmuuttoon ja kehitysmaiden väestöjensiirtoihin, joita Euroopan kantaväestö ei hyväksy.

”Someturva”-hanke voisi toimia oikeudenmukaisesti, jos se tukkisi suut uhriutujilta ja niiltä ammatikseen loukkaantujilta, jotka jakavat ihmiset verkossa narsistisesti ystäviin ja vihollisiin. Hanke voisi olla oikeutettu, mikäli se vetäisi maton alta ”rasismista” kitisijöiltä ja tekisi lopun kunnianloukkausten kansanhuveista, joilla pissikset kiusaavat kunniallisia ihmisiä. Hanke voisi olla oikeutettu myös, jos se korottaisi valittelun ja syyttelyn rimaa.

Koska asialla ovat poliittisen vihervasemmiston edustajat, se ei niin tee, vaan hankkeen kautta sananvapauden kuohintaa koetetaan mekanisoida ja laittaa koneet yleispätevän ratkaisijan rooliin mikrotason ihmissuhdekysymyksissä, jotka ovat aina erilaisia.

Kieliteoriasta ja -filosofiasta tiedän, että mikään ”algoritmi” ei pysty tunnistamaan kielen eikä ihmisen kokonaisilmaisun sävyjä, ei ironiaa, parodiaa, sarkasmia eikä satiiria, esimerkiksi. Koneen tekemät arviot ovat väistämättä yksiulotteisia, sillä kielen merkitysoppi eli semantiikka ei ole loogisesti ottaen lausuttavissa, vaan se on tyhjentymätöntä tavalla, joka tekee merkitysten yksiselitteisen määrittelemisen mahdottomaksi. Näin ollen viestinnän automatisoitu tarkkailu avasi tien despotiaan.

Käsitteen semanttinen merkitys vaihtelee jo sinänsä, mutta erityisesti se muuttuu lauseen syntaksin eli rakenteen mukana. Lopullisten merkitysten muodostumiseen vaikuttavat lisäksi pragmatiikka, eli merkitysyhteys ja kielen käyttötilanne, sekä ne lukuisat ei-kielelliseen vuorovaikutukseen liittyvät tekijät, kuten eleet, kontaktin luominen ja muut sanomisen paralingvistiset ehdot, jotka määräävät suuren osan merkitysten muodostumisesta (aiheesta ks. esim. teostani Dialoginen filosofia). Juuri tässä on kielen käytön rikkaus, jonka vuoksi kone ei voi tavoittaa merkityksiä lainkaan (tutustu esimerkiksi kiinalaisen huoneen argumenttiin ja Turingin testin tuloksiin).

Kun myöskään nyt valmisteilla oleva sananvapauden teloituskone ei tunnista tunteita, kuinka se voisi tunnistaa loukkaavuuden? Merkitykset eivät ole objektiivisia tai universaaleja vaan subjektiivisia, kontekstisidonnaisia ja kontingentteja. Niinpä nämäkin tutkijoina esiintyvät yliopistotoimijat ovat iskeneet kirveensä kiveen niin, että kipinät sinkoilevat ja palohälyttimet soivat.

Kritiikin voi esittää niin, että kyseisen tutkimuksen koko tendenssi on perustelematta. Sosiaalisessa mediassa ei tarvitse eikä pidä ylläpitää sellaista kontrollikoneistoa, jota kyseisen hankkeen kautta yritetään luoda, sillä kyttämielialan levittäminen yhteiskuntaan ei ole kenellekään hyväksi.

Sellainen tutkimuksena esiintyvä toiminta, joka menee vallankäyttäjien puolelle ja suostuu poliittisen kontrollin välineeksi, toteuttajaksi tai edistäjäksi, on alkeellista. Se kiertää todelliselle filosofialle kuuluvan tehtävän, eli yhteiskuntakritiikin ja kiistanalaisten väitteiden esittämisen, ja ryhtyy valtionpolitiikan voitelijaksi ja valtaapitävien maskotiksi.

Sellaisia pieniä piipittimiä yhteiskunnan norminvartijat haluaisivat myös kansalaisistamme tehdä. ”Someturva”-hanke on orwellilaisuuden ja tylsämielisyyden huipentuma. Se on myös esimerkki laboratory habit of mind -tutkijoiden pseudotieteestä ja huiputustutkimuksesta, jossa ei ole ymmärretty mitään sen enempää filosofisista merkityksenteorioista kuin yhteiskuntateorioista, oikeudenmukaisuudesta tai ihmisten käyttäytymisen sosiopsykologisista ominaisuuksistakaan.

Kunhan nyt vain soveltavat teknisiä tietojaan punavihreän hallinnon määräämiin ja rahoittamiin sensuurihankkeisiin viipperä kybernautinkypäriensä päällä vinhasti pyörien. Vahingollista on, että tähänkin suomalaisten ihmisten suitsimiseen tähtäävään demarihankkeeseen on myönnetty puoli miljoonaa euroa tunnotonta rahaa.

Kirjoituksiani aiheesta:

Miksi vihapuheen käsite on vaarallinen
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Kun yliopistolla keksittiin digitaalikello – ”Digitaalisten ihmistieteiden” tarkastelua

6. kesäkuuta 2018

EU propagoi maahanmuuttoa homoliittojen verukkeella


Voidaan kenties väittää, että homoavioliittojen vastustaminen on ilkeyttä. Mutta aivan yhtä hyvin voidaan väittää, että myös homoavioliittojen puolustaminen on pelkkää ilkeyttä silloin kun sillä ajetaan perimmältään muita asioita, kuten maahanmuuttoa ja siihen liittyvää ylirajaista pariutumista.

Yleisradion uutiset kertoivat, että Euroopan unionin tuomioistuin myönsi EU-ulkopuolelta tulevalle henkilölle oleskeluoikeuden EU-maassa homoliiton perusteella. Näin EU myös tunnusti muissa EU-maissa solmitut homoliitot ja vahvisti, että ”jäsenmaat eivät voi estää samaa sukupuolta olevan puolison oleskeluoikeutta”.

Mitä merkitystä tapauksella on? Ensinnäkin on kieroa, että EU tekaisi homoista verukkeen liputtaakseen ylirajaisen pariutumisen ja maahanmuuton puolesta. Toiseksi on paljastavaa, että EU legitimoi homoliitot kaikissa EU-maissa vasta maahanmuuton puolustamiseksi.

Maahanmuuton puolustaminen yritetään siis esittää sellaisena kaiken yläpuolella olevana perusteena, jolla voidaan ajaa EU-maiden omien kansalaisten oikeuksia tai asioita. Tällä mairealla suopeudellaan EU yrittää nyt ostaa homoilta kannatusta maahanmuutolle.

Tosiasiassa homojen avioituminen ei ole ollut mikään ongelma sen enempää EU-maissa kuin niiden ulkopuolellakaan. Samaa sukupuolta olevien avioituminen on ollut vähäistä, ja rajat ylittävä homoavioliittojen solmiminen on mikroskooppisen pienen tasa-arvo-ongelman nanometreissä mitattavissa oleva minimuoto.

EY-tuomioistuimen käsittelemässä tapauksessa oli kyse amerikkalaismiehen vuosia jatkuneesta kamppailusta ja oikeudesta asua Romaniassa homoliiton perusteella. Tapauksen täytyi olla tekaistu, sillä eihän kukaan järjissään oleva amerikkalainen vakavissaan halua asua Romaniassa.

Oikeasti kyse onkin siitä, että EU ratsastaa homojen selässä viedäkseen huomion pääongelmasta, joka on heteroiden ylirajainen pariutuminen kehitysmaista.

EY-tuomioistuin valikoi muutamien vastaavanlaisten tapausten joukosta ratkaisunsa pohjaksi amerikkalais-romanialaisen homoparin peittääkseen sen, että todellinen ongelma koskee kehitysmaista EU:n alueelle avioliiton verukkeella virtaavien maahanmuuttoa.

Kuinka hyödyllistä onkaan ylirajainen pariutuminen ja maahanmuutto? Amerikkalainen kelpaa tietenkin Romaniaan nippu dollareita taskussaan, ja ratkaisu on kenties helppo hyväksyä poliittisesti. Mutta näin avattiin puolihuomaamatta veräjä myös Afrikasta ja Lähi-idästä tulevien turvapaikanhakijoiden tulvimiselle EU-maihin homoavioliittoja käyttäen, ja sitähän tässä todella ajettiin.

Ratkaisu todennäköisesti toimii. Afrikassa ja Lähi-idässä odottaa suuri määrä Osama bin Ladenin katseella varustettuja kiimaisia ja islamin vuoksi seksin puutteesta kärsiviä heteromiehiä, jotka ovat valmiita käyttämään mitä tahansa tekosyytä päästäkseen EU-maihin lihatiskien ääreen.

Euroopassa puolestaan on suuri määrä metoo-hankkeiden vuoksi seksin puutteesta kärsiviä heteromiehiä, jotka odottelevat ryppyinen kymppi kädessään sugar daddyille pyllistämään suostuvia seksisiirtolaisia kehitysmaista. Lopulta he löytävät toisensa, ja ”homoavioliitto” legitimoi tämän käänteisen seksiturismin, kunnes arabielvikset turvapaikan, oleskeluoikeuden tai kansalaisuuden saatuaan alkavat soitella iPhoneillaan suomalaisille naisille.

EY-tuomioistuimen ratkaisu todennäköisesti edistää homoliittojen vesittymistä, kun niitä aletaan käyttää turvapaikkaturismin välineinä.

EU ilmeisesti toivoo, että homoja syytettäisiin sitten, kun ylirajaisen pariutumisen ongelmat räjähtävät käsiin väestöpoliittisen mullistuksen ja kansakuntien sekoittumisen myötä. Siksi se pakkaa jo nyt homot ja pakolaiset ideologisesti samaan junaan.

Korostan, että ongelmat eivät ole homojen luomia. Suurimmasta osasta ovat vastuussa heterot, joiden ylirajaisella pariutumisella on myös tuloksia. Myös heteroliitot ovat antaneet oikeuden oleskella EU:n alueella ilman kansalaisuutta. Tähän päävirtaan ei kuitenkaan kiinnitetä huomiota.

Tapaus antaa näyttöä tavasta, jolla homoista yritetään lavastaa maahanmuuton mannekiineja, ja siitä, miten homoavioliittoja käytetään väestöpolitiikan keppihevosena.

Tapaus osoittaa, että EU koettaa sitoa seksuaalivähemmistöjen asemaa ja oikeuksia koskevan argumentaation maahanmuuton puolustelemiseen. Vihervasemmistolaisen seksuaalivähemmistöliikkeen tavoin EU klusteroi homojen aseman ja EU:n ulkopuolelta tulevan siirtolaisuuden yhdeksi asiakokonaisuudeksi, vaikka todellisuudessa näillä kysymyksillä ei ole juuri mitään yhteistä.

Valtamedia puolestaan menee tähän ideologiseen niputtamiseen ja semioottiseen sekoittamiseen mukaan teroittamalla, että tulvaporttien avaaminen afrikkalaisille ja lähi-itäläisille muka ratkaisee joitakin homojen kipeästi kokemia ongelmia.

Tosiasiassa EU-maihin pyrkivien päävirta ei tule Amerikasta vaan Afrikasta ja Lähi-idän maista, eikä muslimien lisääntymisestä ja islamin leviämisestä ole ollut homoille ja (aiemmin vapaamieliselle) Euroopalle muuta kuin haittaa.

Media ei ole ymmärrettävästi pitänyt suurta melua siitä, että muslimiterroristin Champs-Elyseèsillä ampuma poliisi oli homoaktivisti. Tämän pitäisi osoittaa, että islamin levittämistä Eurooppaan ei voida perustella myöskään ”seksuaalivähemmistöjen oikeuksilla”.

23. toukokuuta 2018

Mehiläinen pisti – Sosiaalipolitiikka metsään menossa


Mediassa uutisoitiin äskettäin terveysjätti Mehiläisen myynnistä 1,8 miljardin kauppahinnalla ulkomaalaisille sijoitusyhtiöille. Suomalaisten omistus jää noin 40 prosenttiin. Tämän kotimaisuusasteen säilyttämisen ilmeisenä motiivina on pehmittää poliitikkoja hyväksymään tekeillä oleva sote-uudistus.

Mikäli sote toteutuu, alkaa terveydenhuoltopalvelujen yksityistämisen kautta virrata verovaroja kansainvälisille sijoitusyhtiöille. Jatkossa suomalaisilta ihmisiltä kannetut verovarat eivät jäisi kiertämään kansantalouteemme vaan päätyisivät kansainvälisen kapitalismin hyväksi.

En näe tällaisessa kansallisen edun polkemisessa mitään järkeä. Myös kokonaisuutena sote aiheuttaisi työttömyyttä julkisten palvelujen purkamisen kautta ja loisi uuden välinportaanhallinnon, jonka kaltaiselle himmelille ei ole kerta kaikkiaan mitään tarvetta.

Myöskään vasemmisto ei ole ihmisten elinolosuhteiden huonontamiseen viaton. Viime maaliskuussa vasemmistolaisten ay-liikkeiden omistama Kojamo Oy (entinen VVO) myi enemmistön valtion tuella rakennetuista vuokra-asunnoistaan kansainvälisille sijoittajille. Asunnot olivat vasemmiston rahasampo, sillä ammattiliitot kuittasivat asuntojen tuotoista verovapaat osingot. Näin valtion asumistuet virtasivat vasemmiston vaalitileille, mutta yhtä kaikki, rahat jäivät Suomeen.

Sen sijaan jatkossa kansainväliset sijoittajat voivat imuroida valtion asumistuet ulkomaille, joten ei ihme, että ostajaosapuoli on innoissaan. Asiassa käynee niin kuin Carunan myynnissä: maksut nostetaan kattoon. Ja vasemmisto laittaa äskettäin saamansa rahat punastellen liiveihinsä.

Tällaista taantumusta olisi poliittisesti vastustettava, mutta siihen ei yllä kuin tietty osa nykyisestä oppositiosta. Vikana on, että kansallisen edun valvonta on laiminlyöty, eikä nykypoliitikoilta löydy asiantuntemusta eikä toimintakykyä moisen kurjistamisen vastustamiseen.

Kokoomus ja kepu mädättävät työpolitiikkaa yhdessä vasemmiston kanssa

Myös sosiaaliturvan kokonaisuudistus on menossa täysin metsään. Hallitus on koettanut uskotella purkavansa kannusteloukkuja patistelemalla työttömiä aktiivisuuteen. On kuitenkin suuri vääryys rangaista ihmisiä työttömyysetuuksien heikennyksillä, mikäli aktiivisuuden osoittamiseen ei ole tilaisuuksia. Pakotettu aktiivisuus ei ole spontaania ja oikeaa aktiivisuutta vaan reagoimista painostukseen, jonka tuloksena syntyy passiivisuutta.

Sanktiot voisivat olla oikeutettuja tilanteissa, joissa ihmiset ovat syypäitä asemaansa. Todellisuudessa kukaan ei voi itse päättää työllistymisestään, kun työttömyys on rakenteellista eivätkä ihmiset voi väkipakolla kenenkään työpaikoille tai leipiin laittautua. Sen sijaan hallitus tekee työttömyyden uhreista syyllisiä.

Samanaikaisesti oikeistohallitus tekee kaikkensa kannattaakseen Anna Kontulan (vas.) tekemää aloitetta työvoiman saatavuusharkinnasta luopumiseksi myös EU- ja ETA-alueen ulkopuolelta tulevia koskien. Vastustin suomalaisten ihmisten asemaa huonontavaa hanketta jo tässä ja tässä.

Jos ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinnasta luovutaan, suomalaiset eivät voi kohta työskennellä sen enempää akateemisissa tehtävissä kuin perinteisissä duunari- ja haalariammateissakaan. Internatsismin käänteissä on unohdettu, että kotimaisen työvoiman pitäisi olla hallituksen erityisessä suojeluksessa. Kokoomus on märkäkorvaministerinsä Kai Mykkäsen johdolla jälleen mädättämässä suomalaisten ihmisten oloja ja asemaa, ja perussuomalaiset tekevät aivan oikein pyrkiessään kiristämään myös työperäisen maahanmuuton ehtoja.

Kokoomus ja kepu irtisanoutuvat kansallisen edun valvonnasta ja julistavat olevansa vihervasemmiston ihanteiden kannalla vain yhdestä syystä: säilyttääkseen hallituskelpoisuuden vasemmiston sanelemassa pelissä. Näin Suomen koko maahanmuuttopolitiikkaa tehdään vihervasemmiston pillin mukaan.

Yritteliäisyys-, sivistymis- ja omistamisvihamielinen sosiaaliturvajärjestelmä

Todellinen kannusteloukku sosiaalipolitiikassa sisältyy toimeentulotukijärjestelmään ja -lainsäädäntöön. Koska toimeentulotuki on omaisuusvähenteinen, se kannustaa ihmisiä hankkiutumaan mahdollisimman nopeasti varattomiksi ja suorastaan kehottaa olemaan hankkimasta vähäistäkään ”helposti rahaksi vaihdettavissa olevaa omaisuutta”, jotta voisi turvata jokapäiväisen leivän saantinsa ja tulot juokseviin menoihin.

Toimeentulotukijärjestelmä kannustaa ihmisiä köyhyyteen ja kurjuuteen, ja näin käy, mikäli riippuvuus toimeentulotuesta on toistuvaa. Toistuvuus muuttuu sitä kautta pysyväksi.

Suoranainen ihmisoikeusrikos toimeentulotuki on silloin, kun se mahdollistaa esimerkiksi kuolinpesissä olevan varallisuuden ja sitä vastaan annetun toimeentulotuen ulosmittaamisen perinnönjaon jälkeen. Sellainen järjestelmä vie ihmisiltä niin ajoneuvot kuin asunnotkin.

Toimeentulotukijärjestelmä ei ole mikään tukemisen muoto vaan kurjuuden kuilu ja rotanloukku. Myös ”viran saadakseen vihreä” professori Heikki Hiilamo on todennut, että koko toimeentulotuen idea on käsittämätön. Sotella ei kuitenkaan puututa näihin heikkouksiin, jotka kaipaisivat pikaista korjausta.

Yleisradion nettisivut esittelivät äskettäin kuusi mallia sosiaaliturvan kokonaisuudistusta varten. Myös itse olen esittänyt aiheeseen kannanottoni.

Omasta mielestäni työttömyysetuudet, asumistuki ja niitä täydentävä toimeentulotukijärjestelmä pitäisi korvata negatiivisen tuloveron tapaisella perustulojärjestelmällä, jonka luonnostelin teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan.

Näin turvattaisiin oikeudenmukainen kohtelu jokaiselle, joka jää vaille jokapäiväisiin ja tavanomaisiin elinkustannuksiin riittävää tuloa esimerkiksi työttömyyden vuoksi. On väärin, että toimeentulotukijärjestelmä saattaa kansalaisen puille paljaille vain siksi, että hän ei voi itsestään riippumattomista syistä turvata omaa toimeentuloaan ansiotulojen katkettua.

Samanlainen on myös yritteliäisyys- ja sivistymisvihamielinen työttömyysetuusjärjestelmä, joka käytännössä estää kaikkeen yritteliäisyyteen liittyvän arvotuotannon, työelämän ulkopuolella tapahtuvan produktiivisen toiminnan ja itsensä kehittämisen esimerkiksi opiskelemalla.

Sen sijaan, että hallitus suunnittelisi palkitsevaa sosiaaliturvamallia, se on omaksunut porkkanoiden sijasta piiskan ja soveltaa vanhakantaista rankaisemiseen perustuvaa järjestelmää. Uhattuna oleminen ei kuitenkaan vapauta ihmisten voimavaroja vaan ohjaa siilipuolustukseen, joka yhteiskuntakäytännössä myös näkyy.

18. toukokuuta 2018

Snellmanin perintö uhattuna


Snellmanin päivä 12. toukokuuta oli tänä keväänä kaunis ja kirkas. Osuin kaupungilla pyöräilemässä ollessani sattumalta Helsingin Kansalaistorilla järjestettyyn tilaisuuteen, jossa pidettyjä puheita seurasi kulkue. Väkeä näytti olevan enemmän kuin vuoden 2016 marssilla Hakaniemestä Kruununhakaan J. V. Snellmanin patsaalle.

On hienoa, että kansallismielinen ajattelu ja isänmaallisuus kukoistavat jälleen vastalauseina kansainväliselle hömpötykselle, joka ei ole enää vain harmitonta.

Sosialistisen internationalismin ja kansainvälisen kapitalismin yhteistyöllä on ylikansallinen vallankäyttö velkaannuttanut Euroopan kansallisvaltiot, romuttanut kansallisen itsemääräämisoikeuden ja demokratian sekä saattanut Euroopan kansakunnat kansainvälisten pankkien velkaorjuuteen.

Myös etnisesti yhtenäisten kansojen pirstominen jatkuu oikeistohallitukseksi väitetyn hallituskoalition EU-yhteistyöllä, eikä ymmärretä eroa, joka vallitsee kansojen (etnografinen käsite), kansakuntien (hallinnollinen käsite), kansalaisuuden (juridinen käsite), yhteiskuntien (sosiologinen käsite) ja kansallisvaltioiden (valtio-opillinen käsite) välillä.

Yksi kaikkein kummallisimpia väitteitä on, että Pohjoismainen Vastarintaliike olisi epäisänmaallinen tai valtionvastainen siksi, että se tähtää pohjoismaiden yhteistyöhön ja valtioiden liittoon.

Mietitäänpä hieman. Mikä oikeastaan on se kansallisvaltioiden vastainen hanke, joka tähtää valtioiden itsemääräämisoikeuden riistämiseen ja liittovaltioon? – Euroopan unioni itse!

Pyrkimys lavastaa Pohjoismaiden Vastarintaliike valtionvastaiseksi on yritys kääntää huomio pois siitä valtiollisen itsemääräämisoikeutemme riistosta, joka tapahtuu EU-federalismin kautta. Eikö sille saisi tai voisi olla kilpailijaa tai haastajaa kansanvaltaisilla aatteiden markkinoilla? Nähdäkseni se on demokratian idea.

Pohjoismaiden keskinäinen yhteistyö ei ole sen erikoisempi hanke kuin Paavo Väyrysen utopia pohjoismaiden unionista, joka perustuu spontaaniin ja vuosisatoja jatkuneeseen kanssakäymiseen.

Entä sitten maahanmuutto? Nobel-palkitun taloustieteilijän Milton Friedmanin sanoin: väestöjen vapaa liikkuvuus ja hyvinvointiyhteiskunta ovat mahdoton yhdistelmä.

Ilman kansallisvaltiota ei ole hyvinvointiyhteiskuntaa. Länsimaiset hyvinvointiyhteiskunnat luotiin kansallismielisen ajattelun tuloksena. Sitä ennen Euroopassa elettiin ruhtinaskuntien tilkkutäkissä. Oli eripurainen aatelisto, keskenään riitelevä porvaristo, papisto, talonpojat ja työväenluokka.

Vasta hegeliläisen kansallisvaltioaatteen kautta eri ryhmittymät saattoivat löytää yhteisen edun, ja luotiin länsimaiset kansallisvaltiot, joiden sisäpuolelle hyvinvointiyhteiskunnat perustettiin. Kansallisvaltio on hegeliläis-snellmanilainen Järjen työväline.

On muistettava, että kansallismielisyyttä on kuin tuoleja, pöytiä ja ruokalajeja: erilaisia. Kaikkea ei pidä arvioida saksalaisen kansallissosialismin tirkistysreiästä, josta näköala avautuu erään sosialistisen totalitarismin suolle. Se, että toimittaja kirjoittaa Suomessa suomen kielellä tai että sosiologian professori saa saarnata yliopistolla oppejaan vielä myös suomeksi, on tulos suomalaisesta kansallismielisyydestä.

Poliittinen vihervasemmisto ja huvitteluliberaali porvaristo puolestaan rääkyvät, kuinka vaarallista kaikki tämä muka on ja parjaavat kansallismielisiä fasisteiksi, rasisteiksi tai natseiksi.

Yleensäkin media ja tiedeyhteisö ottavat liian herkästi kantaa kansainvälisyyden, maahanmuuton ja vierasperäisten tahojen puolesta ja oikeistoa sekä kantaväestöjä vastaan eivätkä pyri lainkaan ymmärtämään, mistä mielipiteiden polarisoitumisessa ja monikultturistien uustaistolaisuudessa on kyse.

Tämä ei ole yllätys, sillä yhteiskuntatieteet ovat punavihreän värisuoran hallussa – seikka, joka on vienyt uskottavuuden yliopistossa tehtävältä yhteiskuntatutkimukselta kokonaan.

Oikeustieteilijät puolestaan ovat vaatineet useiden vuosien mittaisia vankeusrangaistuksia maahanmuuttoa vastustavasta järkipuheesta sillä perusteella, että puhe voi johtaa väkivaltaisiin tekoihin. Argumentti on mitä hullunkurisin. Samaan aikaan oikeustieteilijät eivät kanna huolta siitä, että maahanmuuttopoliittiset tyhmyydet ja ovien aukaiseminen tulijoille ovat jo nyt johtaneet suuriin väkivaltaisuuksiin, kun muslimiterroristit ovat tappaneet satoja ihmisiä Euroopassa. Tässä valossa maahanmuuton vastustamisesta pitäisi myöntää rauhanpalkintoja.

Filosofisen teonteorian valossa kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevan rikoksen kriteeriksi, tunnusmerkiksi ja ehdoksi pitäisi määritellä se, että puhe sisältää imperatiivin (käskylauseen tai kehotuksen) tiettyyn rikokseen ja että rikoksella on selvä kohde. Ilman nimenomaista kehotusta tekoon ei kannanotosta tulisi rangaista. Esimerkiksi epäsympatian, paheksunnan, moittimisen tai halveksunnan ilmaisemisen perusteella ei pitäisi tuomita, sillä kaikestahan ei tarvitse pitää ja kohde voi olla kritiikkinsä ansainnut. Muussa tapauksessa sanktioitaisiin mielipiteiden esittäminen tietyistä kansanryhmistä.

Tässä valossa ihminen ei saisi olla vihainen eikä kritisoida tahoja, joista ei pidä tai jotka ovat itse syypäitä heränneeseen arvosteluun. Tällaista periaatetta ei voitaisi johdonmukaisesti ajatellen hyväksyä, ja siksi pidin myös Mika Illmanin väitöskirjaa Hets mot folkgrupp (2005) perusteettomana: pelkkänä yrityksenä antaa avoimeksi jätetylle laille täysin vulgaari ja subjektiivinen tulkinta. Usein niin sanottu vihapuhe on vain kritiikkiä, joka herättää vihaa arvostelun kohteissa, ja siksi sen projisoiminen arvostelun esittäjien ominaisuudeksi on asioiden kääntämistä nurin.

Kansallismielisyyden nousu länsimaissa ei kerro mitään siitä itsestään, sillä kansallismielisyys ei ole itsensä seuraus eikä syy. Sen sijaan se on seuraus siitä, että Euroopan unioni ja kansainvälisyyden tendenssi ovat mädättämässä länsimaat ja niissä harjoitetun rationaliteetin.

Syy on maahanmuutto, joka pirstoo kansankokonaisuudet ja johtaa väkivaltaan sekä eripuraan. On hyvä muistaa, että Bosnian-Hertsegovinan verisessä sodassa murhattiin noin 200 000 ihmistä etnisten erimielisyyksien vuoksi ihan muutama vuosikymmen sitten. Se on eniten jälkeen toisen maailmansodan.

Hajonneen Jugoslavian alueelle saatiin rauha vasta, kun jokaisella kansakunnalla oli oma etnisin perustein jäsentynyt kansallisvaltionsa. Tapauksen olisi pitänyt opettaa, että rauha on mahdollinen vain kansallisvaltioiden kautta. Rajat luovat rauhaa samoin kuin kansallismielisyys ja kansallisen edun varjeleminenkin. Tätä eivät ne toopet ymmärrä, jotka rakentavat EU-liittovaltiota vapaamuurari Richard Nikolaus Coudenhove-Kalergin idealismin perustalle.

Asioiden ollessa optimaalisesti muodostavat etnisesti yhtenäiset kansat kansakunnan, joka perustaa luonnonoikeudellisen itsejärjestymisensä pohjalta suvereenin kansallisvaltion. Kansallisvaltiot puolestaan legitimoivat ihmisten kansalaisuuden ja mahdollistavat hyvinvointiyhteiskunnan, joka toteutuu, kun kaikki osatekijät ovat ekvivalentissa suhteessa keskenään.

Sen sijaan internatsismin ideologiaan perustuva maailmankyläpainajainen johtaa länsimaisten hyvinvointiyhteiskuntien pirstoutumiseen, kansankokonaisuuksien hajoamiseen ja luokkayhteiskunnan kärjistymiseen länsimaiden sisällä. Tämä on seuraus vasemmiston menosta kansainvälisen kapitalismin ja siihen liittyvän internationalismin takuumieheksi.

Tuloksena työn karkaamisesta halpamaihin ja halpatyövoiman virtaamisesta länsimaihin syntyy kurjuutta ja erimielisyyttä. Länsimaiden kantaväestöt jakautuvat köyhiin ja rikkaisiin – ymmärtämättä kuitenkaan, että heidän keskinäisten konfliktiensa syy ei ole heissä itsessään vaan heidän ulkopuolellaan, toisin sanoen internatsismissa.

Koska suurin osa länsimaihin pakolaisuuden verukkeella virranneesta väestä on nuoria miehiä, vastuu ja syyllisyys fylogeneettisen kehityksen tuloksena syntyneen selektion tuhoutumisesta lankeavat niille kantaväestöön kuuluville naisille, jotka alistuvat vierasperäisistä miehistä vallitsevaan ylitarjontaan ja pariutuvat heteroseksuaalisessa kanssakäymisessä ylirajaisesti. Tästä johtuu, että työpolitiikan ohella maahanmuuttopolitiikkaan liittyy aina myös seksuaalipolitiikka. Niinpä kansallismielisten on vastustettava telaketjufeministien tavoitteita, joita he ajavat itsekkäästi ja omista intresseistään.

Kansojen ja etnisesti erilaisten kansakuntien välillä vallitsevat intressi-, arvo- ja kulttuuriristiriidat puolestaan ovat objektiivisina todellisuuden sisältyviä konflikteja, joita säätelemään ja hallitsemaan tarvitaan kansallisvaltioita ja niiden välisiä rajoja.

Tämän ymmärtäessään Vastarintaliikkeen jäsenet näyttävät olevan oikeita miehiä, joiden sisällä virtaa oikeudenmukaisuuden eetteri. Toista maata ovat tunnottomalla rahalla ostetut virkamiehet, yliopistotutkijat ja valtavirran poliitikot, jotka ovat suurimmaksi osaksi nynnyjä nössöjä.

Minua on aina kiinnostanut, miksi yhteiskunnassa ja yliopistoissa saa mielihyvin olla äärivasemmistolainen. Mutta jos ilmoittaa olevansa oikeistolainen kansallismielinen, sitä vastaan aletaan vyöryttää, kiistetään virat, varat ja toimintaresurssit, ja ihminen julistetaan henkipatoksi sekä asetetaan toimintasaartoon.

Vastaus piilee siinä, että kommunistien ja heitä nykyisin edustavien monikultturistien hullutuksiin ei usko kukaan, vaan heitä pidetään naurettavina pelleinä, joilla on korkealentoisia ihanteita. Ne ovat kuitenkin jyrkässä ristiriidassa todellisuuden kanssa aiheuttaakseen muutoksia kansalaismielipiteissä. Heitä ei siis tarvitse ottaa vakavasti.

Sen sijaan kansallismielisiä pelätään siksi, että heidän arvellaan olevan oikeassa. Heidän aavistetaan lausuvan totuuksia yhteiskuntamme olemuksesta ja luonteesta. Koska kansallismieliseen filosofiaan sisältyy totuus ihmisten käyttäytymisen naturalistisesta olemuksesta, joka järjestyy kansallisen edunvalvonnan perustalle, tämä tekee kansallismielisistä filosofeista myös oman aikakautemme ainoita vaikutusvaltaisia filosofeja.

---

Tekstin kirjoittaja ei ole Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen jäsen vaan politiikan filosofian puolueisiin sitoutumaton tutkija.

17. toukokuuta 2018

Suomi kuriin vuoteen 2030 mennessä


Näinä vihapuhesensuurin ja kaikenlaisten miituu-hankkeiden aikana tulee joskus pohtineeksi, mihin tämä maailma on menossa.

Valtamedia raportoi jokin aika sitten innostustaan pidätellen, että Helsingin syyttäjät kannattavat miituu-pykälän lisäämistä rikoslakiin.

Säädöksellä kriminalisoitaisiin koskettelemisen lisäksi myös seksuaaliset puheet. Enää vain ajatukset olisivat suojassa, mutta ennen pitkää ajatuksia lukevat koneet voinevat paljastaa nekin syyttäjille.

Joissakin tapauksissa sopimattomat poliittiset puheet saadaan selville myös lukemalla ihmisten blogeja tai perehtymällä heidän kirjalliseen tuotantoonsa ajalta, jolloin sananvapaus vielä oli.

Varjopuolena on vain se, että eritoten seksuaalisessa kanssakäymisessä ei taida olla mitään moralisoimista eikä pahaa, sillä ihmiset yleensä ilmaisevat toisiaan kohtaan kiintymystä ja hellyyttä seksuaalisten puheiden ja tekojen kautta.

Digitalisoitumisen aikakaudella kaikki saadaan sähköpaimenten avulla kuriin. Ei pidä tietenkään leimata juristinnuijien koko ammattikuntaa, mutta hyvin voidaan kysyä, millaisessa maanpäällisessä helvetissä nuo seksuaalisuuden vaarallistajat ja muut paukapäät oikein elävät – ainakin oman ajatusmaailmansa perusteella.

Uusviktoriaanisuus ja ahdasmielisyys ovat lisääntyneet hälyttävästi, enkä tarkoita nyt maahanmuuttokriitikoiden tai kansallismielisten esittämiä näkemyksiä, joista löytyy vielä jotakin tolkkua.

Sen sijaan tarkoitan sitä hurjaa normiruuvien kiristelyä, jota harjoitetaan poliittisen korrektiuden varjolla, verukkeella ja kautta.

Millainen maailma onkaan vuonna 2030? Tehdäänpä pieni ennuste, dystopia tyypiltään.

Vuoteen 2030 mennessä ihmisten tunteet on todettu yhteiskunnan kannalta haitallisiksi, sillä juuri ne ovat syyllisiä vihapuheeseen ja seksuaaliseen kanssakäymiseen. Niinpä ihmisten tunteet tapetaan psykofarmakoilla, jotta tunteiden ilmaiseminen saadaan loppumaan.

Seksistä on päästy eroon länsimaissa kokonaan, ja se kompensoi kehitysmaissa tapahtuvan väestönkasvun. Vain monikulttuurisuuden hurmoksessa on suositeltavaa fiilistellä, ja etuoikeus on varattu sytkäri kädessä loimuten tissivakoonsa oksentaville teineille, jotka kumartavat afrikkalaisten puujumalille.

Tyttöjä ei saa sanoa tytöiksi vaan pojiksi. Poikia ei saa sanoa pojiksi vaan tytöiksi. Mitään ei voi ostaa enää tavallisesta kaupasta vaan ainoastaan ekokaupasta. Liivatetta ei saa käyttää, sillä se on valmistettu lehmästä. Lehmä puolestaan on pyhä.

Kansalaisten ihon alle on kiinnitetty sirukortti, jonka avulla ihminen voidaan paikantaa ja joka toimii ehdonalaisvalvonnan tavoin. Siru toimii myös henkilötodistuksena, pankkikorttina ja opintosuoritusrekisterinä, jota voidaan käyttää esimerkiksi maksamiseen tai päästettäessä ihmisiä erilaisista ovista. Siksi ihmiset anovat kyseistä korttia, vaikka eivät sitä halua.

Käteinen raha on poistettu, ja ihmisten rahavarat ovat pidätetyt yksityisten pankkien hallintaan. Mahdollisuudet käyttää varallisuuttasi riippuvat siitä, millaisen tilisopimuksen saat pankin kanssa aikaan – ja millä hinnalla. Vaihtoehtoa pankkien vallalle ei ole.

Sote-uudistuksessa ihmiselle määritellään pistein laskettavissa oleva arvo. Periaatetta laajennetaan koskemaan myös ihmisten yhteiskuntakelpoisuutta. EU-kriittinen puhe vie ihmisarvon kokonaan, kun taas mitäänsanomattomuus ja tabula rasa -tyyppinen julkaisuluettelo tuottaa pätevyyden professorin toimeen. Muodollista sananvastuun kontrollia ei tarvita, sillä työelämän mielipidevankilassa sananvapaus häviää muutenkin kokonaan.

Ihmisten hampaisiin on kiinnitetty pieni mikrofoni, jonka kautta puheet välittyvät vihapuhetta tunnistavaan automaattiin. Se puolestaan langettaa rangaistuksen jokaisesta sopimattomasta sanasta, ja maksut peritään ihmisten pankkitileiltä. Puhesyntetisaattori kuuluttaa kansalaisen korvaan kiinnitettyyn kuulokkeeseen mitä ystävällisimmin seuraavaa: ”Puhuitte sopimattomia ja syyllistyitte rasismiin: sakkoa 100 krediittia, 200 krediitiä, 500 kredittiä, 1000 krediittiä...”.

Kirkko ei vihi suomalaisia keskenään avioliittoon vaan ainoastaan inter- ja transsukupuolisten väliseen polyamoriseen ja panseksuaaliseen ylirajaiseen sekä avoimeen parisuhteeseen. Paitsi jossain voi olla vielä joku konservatiivinen lahkolaispappi, joka suostuu vihkimään harvoja ja valittuja perinteiseen homoavioliittoon.

Maahanmuutto-ongelma on ratkaistu kompensaatiokaupalla. Länsimaihin virranneet kehitysmaalaiset ovat lähettäneet Euroopan kantaväestöt Afrikkaan.

Naiset ympärileikataan ja miehet kuohitaan, jotta tasa-arvo toteutuisi. Intersektionaalisuussosiologiasta on tehty johtava uskonto islamin ohelle. Länsimaisen ihmisen tulee pitää mukanaan työllistämismäärärahoin palkattua kulttuurikoordinaattoria, joka kääntää havaintomaailman ilmiöt monikulttuurisuusdiskurssin kielelle ja selittää, että syy on länsimaisten ihmisten, kun jossain räjähtää muslimiterroristin pommi.

Ihmisten toimintaa eivät ohjaa enää heidän tahtonsa, järkensä tai tunteensa vaan sharian muotoon muokattu Euroopan liittovaltion perustuslaki, joka on ylin peruste aivan kaikelle.

Ei toteudu vai? Älkää luulko.

Dystopia toteutuu varmasti mutta pienin askelin ja pikkuhiljaa. Malttia nyt vain, jotta vauhti ei olisi liian kova.


Lähteet

Huxley, Aldous: Uljas uusi maailma
Orwell, George: Vuonna 1984
Vonnegut, Kurt: Harrison Bergeron

15. toukokuuta 2018

Median shamaanit, rasputinit ja harmaat eminenssit


Median tuottaminen ei ennen vanhaan estänyt rikastumista, ja syntyi lehtikeisareita, kuten Randolph Hearst, Rupert Murdoch ja Suomessa Urpo Lahtinen sekä Aatos Erkko ja hänen sukunsa.

Muutamilla suurilla liidereillä on tapana kirjoituttaa autorisoituja elämäkertoja, jotka päähenkilö itse hyväksyy – enkä nyt tarkoita Maria Roihan kirjaa Jussi Parviaisesta (Tammi 2018), jonka shamanismista on Jari Sarasvuo on antanut perin erilaisen eikä lainkaan imartelevan todistuksen omaelämäkerrassaan Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä (Otava 2005, luku 6).

Sen sijaan tarkoitan Lauri Karénin teosta Aatos Erkko – Yksityinen valtiomies (Otava 2018), joka kustantajansa mukaan on ainoa vuonna 2012 kuolleen Aatos Erkon hyväksymä elämäkerta itsestään. Teoksen kirjoittaja sattui menehtymään ennen kirjan kohdehenkilöä jo vuonna 2006, ja teos julkaistiin postuumisti tänä keväänä.

Teoksen rinnalla ilmestyi myös filosofian tohtori Aleksi Mainion kirja Erkon kylmä sota Helsingin Sanomat Moskovan varjossa (Siltala 2018), joka perustuu historiantutkimukseen ja muun muassa Päivälehden arkiston hiljattain avautuneen Erkko-kokoelman käyttöön.

Journalismin historiassa kiinnostaa vallan medioituminen

On vaikea ottaa kantaa todistusten todenperäisyyteen, kun ei tunne tapahtumia eikä henkilöitä. Se ei olisi kuitenkaan edes kovin tärkeää eikä kiinnostavaa. Olennaisempaa on arvioida molempien teosten sokeaa pistettä, joka koskee kysymystä, kuinka suuren valtatyhjiön edesmennyt kustantaja jätti jälkeensä – tai laajemmin: miten suuri kustantajan valta on ollut tai yleensä on politiikassa ja julkaisupolitiikassa?

Tällaisia filosofisia ja viestintäteoreettisia merkityksiä eivät faktoihin painottuneet historioitsijat yleensä pohdi – eivät varsinkaan silloin kun elämäkerrat hyväksytetään niiden kohdehenkilöillä.

Pääkysymys koskee vallan medioitumista. Valtamedia ei ole enää ”vallan vahtikoira”, jos on koskaan ollutkaan. Media elää symbioosissa poliittisen vallan kanssa. Julkisuus on pääomaa, jota sekä poliitikot että tieteenharjoittajat anelevat toimittajilta. He puolestaan toimivat mediajulkisuuden portinvartijoina, ja näin poliitikoista ja tieteenharjoittajista on tullut julkisuuden kerjäläisiä.

Politiikan ja tieteen medioitumisen tuloksena toimittajat seisovat valtapodiumin keskimmäisellä kukkulalla ja asioivat molemmin puolin sekä poliitikkojen että tieteilijöiden kanssa. Nämä puolestaan tavoittelevat julkisuuspääomaa vaihtaakseen sen kannatukseksi tai rahaksi vaaleissa, apuraharallissa tai virkojen täytössä.

Media on ollut osa valtionpolitiikkaa aina

Mikä rooli Erkkojen sukuomistamilla Sanomilla sitten on ollut politiikkaan?

Karénin ja Mainion teokset todistavat, että valta on ollut suuri aina Päivälehden perustamisesta asti. Aatos Erkon isä Eljas Erkko ja hänen isoisänsä, Päivälehden perustajajäsen, Eero Erkko olivat edistyksellisiä tai liberaaleja nuorsuomalaisia, ja lehdellä sekä sen omistaja-perustajien mielipiteillä oli laaja vaikutus Suomen itsenäistymiseen ja valtion muotoutumiseen niin lehden kuin poliittisen toimintansakin kautta.

Tämä sopii hyvin göteborgilaisen viestinnän professorin Jesper Strömbäckin käsitykseen, että modernina aikana medialla on ollut ratkaiseva tehtävä tai rooli kansallisten valtioiden muodostamisessa.

Aluksi tuo funktio nähtiin rakentavan narratiivin luomisessa mutta myös kriittisen journalismin tekemisessä esimerkiksi sortokausien aikaista politiikkaa vastaan. Myöhemmin kaupalliset perusteet alkoivat säädellä mediajulkisuutta. Lopulta poliitikot ovat havainneet median toimintaperiaatteet ja alkaneet myötäillä niitä, ja on syntynyt vallan ja julkisuuden vispilänkauppa. Juuri tähän viitataan medioitumisella.

Helsingin Sanomien kytkös länteen oli perusteltu

Helsingin Sanomien valta suomalaisessa politiikassa ei ole ollut pieni. Vielä Aatos Erkon aikana vallankäyttö oli kriittisen rakentavaa. Lehdessä saattoi arvostella melko suorasukaisesti esimerkiksi Neuvostoliittoa, ja lehti oli hämmästyttävän Amerikka-myönteinen jopa suomettumisen aikakaudella. Tämä juontaa juurensa Erkkojen läheisistä yhteyksistä Yhdysvaltoihin ja länteen.

Taustaksi on hyvä muistaa, että Nuorsuomalaisen puolueen perustajana ja kulttuurivaikuttaja J. H. Erkon veljenä tunnettu Eero Erkko vietti vuodet 1903–1905 maanpaossa Yhdysvalloissa ja Kuubassa. Päivälehti lakkautettiin 1904 sen viitattua myönteisesti Nikolai Bobrikovin murhaan, jota juhlittiin Suomessa monta viikkoa. Lehden jatkaessa 1908 Helsingin Sanomina Eero Erkko palasi sen johtoon mutta joutui viettämään kansalaissodan ajan punakaartilaisten vankina Katajanokan vankilassa, jolloin Helsingin Sanomien painossa tehtiin Tiedonantajaa...

Kansalliseen Edistyspuolueeseen siirryttyään Eero Erkko toimi muutamaan otteeseen ministerinä, ja Helsingin Sanomista tuli Edistyspuolueen kannattaja. Yhtä kiinteä suhde valtionpolitiikkaan oli Aatos Erkon isällä Eljas Erkolla, joka toimi – paitsi Helsingin Sanomien toisena päätoimittajana – myös diplomaattina Pariisissa, Tallinnassa ja Lontoossa. Hänestä tuli sisäministeri 1932 ja kansanedustajakaudellaan edistyspuoluelainen ulkoministeri 1938.

Seuraavana vuonna syttynyttä talvisotaa nimitti J. K. Paasivikivi tunnetusti ”Erkon sodaksi” Eljas Erkon pidettyä Neuvostoliiton aluevaatimuksia pelkkänä bluffina ja osoitettua tinkimättömyyttä vuoden 1939 neuvotteluissa. Asenne oli oikea. Joustaminen olisi Erkon omin sanoin ”vienyt meidät perikatoon”.

Tässä valossa ei tarvitse ihmetellä Erkkojen suuntautumista poliittisesti vapaamieliseen länteen. Linjalla on ollut oikeutuksensa myös sikäli kuin medialla on nähty olevan tehtävää kansallisen identiteetin rakennustyössä – niin ideologista ja tendenssimäistä kuin tuo vaikutus onkin ollut. Arviot Suomen tilasta eivät olleet epäoikeutettuja eivätkä vääriä.

Kulissien harmaa taustavaikuttaja

Myös ministeriksi sittemmin tituleeratun Aatos Erkon suuntautumista länteen on ymmärrettävä historian valossa.

Henkilökohtaisella tasolla kontakti Yhdysvaltoihin ilmeni Aatos Erkon ja ulkoministeri Henry Kissingerin kanssakäymisessä. Karénin mukaan Kissinger kävi Suomessa Aatos Erkon henkilökohtaisena vieraana ainakin kolmesti. Asia, josta ei paljoa puhuta, piilee vastauksessa kysymykseen, miksi Erkon kaveriksi kaikista valikoitui juuri Kissinger. Asia selittynee molempien juutalaisuudella – teema, josta ei paljoa puhuta, ilmeisesti poliittisen korrektiuden vuoksi, vaikka itse asiassa ei mitään salailemista olekaan.

Lauri Karénin kirjoittaamassa ja Aatos Erkon hyväksymässä elämäkerrassa näitä henkilökohtaisia taustoja valaistaan hämmästyttävän paljon. Juutalaisyhteisö on maassamme niin pieni, että sen vaikutusvalta on jäänyt melko mitättömäksi tai ainakin huomaamattomaksi. Koska myös luovutettujen juutalaisten määrä jäi Saksan liittolaisuuden aikana minimaaliseksi, ei juutalaisuudesta ole ollut Suomessa sen enempää syrjinnän välineeksi, hyvitysten kerjuun argumentiksi, salaliittoteorioiden lietsomiseen kuin kansallismielisten syyllistämiseenkään. Mutta juutalaisen taustan huomioon ottaminen auttaa ymmärtämään Erkkojen internationalistista suuntautumista kansainväliseen yhteisöön.

Karén vihjaa Erkon ja Kissingerin välisen kanssakäymisen olleen mahdotonta ilman tähän taustaan liittyvää yhteisymmärrystä:

Kissinger vaati 1970-luvun loppupuolella yhdestä Helsingin Sanomille tarjotusta artikkelisarjastaan niin kuvottavan hinnan, että lehti kieltäytyi maksamasta sitä. Sarjan osti sittemmin Uuden Suomen taloushallinto sille tyypilliseen tapaan toimituksen mieltä kysymättä. Se vauhditti osaltaan Uuden Suomen menoa konkurssiin sillä seurauksella, että Kissingerillä on ollut roolinsa myös Suomen lehdistön mielenkiintoisessa historiassa.
Sveitsissä Kissingerin on kerrottu laskuttaneen 50 000 sveitsin frangia jokaisesta julkisesta esiintymisestään puhumattakaan matkajärjestelyistä, joiden on oltava loistoluokkaa. Kissingerin tuttavuus voi perustua toisin sanoen vain molemminpuoliseen hyötyyn.” (Karén 2018, s. 161)

Aatos Erkon suhteet länteen olivat lämpimät kautta linjan. Kun kuningatar Elisabeth II kävi vierailulla Suomessa, hän tarinan mukaan vietti hetken Erkon vieraana Diana-puiston lähettyvillä olevassa kiinteistökorttelissa. Kerrotaan, että Elisabeth ihastui ikihyviksi puiston nimeämisestä brittiprinsessan kunniaksi (tosiasiassa metsästyksen onnettarelle), ja tuloksena oli ”sir”-arvonimen myöntäminen ”hovin tukijaksi” mielletylle Aatos Erkolle (tätä kaupunkilegendaa ei tosin löydy historiankirjoista.)

Sijoittuminen australais-amerikkalaisen lehtikuninkaan Rupert Murdochin hoviin puolestaan nähdään Karénin elämäkerrassa jokseenkin luonnollisena:

Viralliseksi yhteistyöksi muunnettuna se tapahtui 1992, jolloin Erkosta tuli Murdochin jättiläismäisen News Corporation -mediaimperiumin hallituksen jäsen. Se näki Aatos Erkossa paitsi kaikkien osapuolien hyväksyttävissä olevan media-alan tuntijan myös järkevän talousmiehen [...].” (Karén 2018, s. 160)

Helsingin Sanomat teki Aatos Erkon aikakaudella paljon töitä Suomen liittämiseksi Euroopan unioniin. Aivan kuten Mauno Koiviston muistelmista (osat 1 ja 2) voidaan lukea, ratkaisu tapahtui pitkälti turvallisuuspoliittista syistä, toisin sanoen yleisen edun vuoksi, kun haluttiin välttää Suomi-neidon jääntiä daamiksi Venäjän kainaloon.

Helsingin Sanomien linja oli myös Aatos Erkon aikana poliittisesti perusteltu. Voidaan tosin väittää, että kriittiseen journalismiin ei pitäisi kuulua minkään hallitusvallan puolustelua vaan arvostelua.

Päivälehdellä oli kaiken aikaa kriittinen asenne suhteessa Neuvostoliittoon. Toisen maailmansodan kuluessa lehti kävi sotaa Neuvostoliittoa vastaan. Ja Kekkos-diktatuurin aikakaudella Eljas Erkko junaili asiat niin, että lehdessä ei julkaistu pitkään aikaan yhtään kuvaa Kekkosesta.

Miten erilaisia ajat ovat nyt, kun lehden toimitus pyrkii esittämään sivuillaan yhtä paljon naisten kuin miesten kuvia aivan riippumatta heidän yhteiskunnallisesta merkityksestään tai liittymisestään juttujen aiheisiin?

Vallan näkymätön läsnäolo

Lehtikuninkaaksi myös vastoin tahtoaan nostetun Aatos Erkon silmiinpistävin erehdys oli suhteiden normalisointi Kekkoseen, sillä Kekkosen valtakausi ei ollut normaali. Erkon määryksestä Helsingin Sanomat antoi tukensa Kekkosen uudelleenvalintaa kannattavalle poikkeuslaille 1974 ja hänen viimeiselle ehdokkudelleen 1978. Toinen virhe oli Ahti Karjalaisen ajaminen presidentiksi.

Aatos Erkkoa väitetään harmaaksi eminenssiksi, jota oli vaikea saada kiinni, joka ei pyrkinyt vaikuttamaan lehden toimituspolitiikkaan ja joka otti harvoin kantaa. Tässä ei kuitenkaan näy vallan poissaolo vaan sen läsnäolo. Omistaja-kustantajan ei tarvitse vaikuttaa aktiivisesti, kun pelkkä läsnäolo luo vallan ilmapiirin kaikkialle, ja syntyy voimakas arvausten varainen kirjoitusnormatiivi, jota pitää noudattaa.

Esimerkiksi Seppo Heikinheimo kertoo omaelämäkerrassaan Mätämunan muistelmat (1997), miten Aatos Erkon ovi saattoi olla päiväkausia kiinni ja punainen valo palaa ovensuussa. Tästä riippumatta tai sen vuoksi myös Kari Suomalainen oli saanut pitkään läpi kaikki pilapiirroksensa, jotka nykyisin sensuroitaisiin ”poliittisesti epäkorrekteina”.

Erkkojen vapaamielisyydestä johtuen lehden julkaisunormatiivi ei ollut kelvoton tai huono. Sen sijaan nykyisin konsernin päälehti kärsii toimittajakunnan harjoittamasta punavihreästä tendenssijournalismista.

Lehden alamäki alkoi Erkkojen vähittäisestä väistymisestä, ja sen ensimmäinen merkki oli Kari Suomalaisen savustaminen pois Reetta Meriläisen aloitettua päätoimittajana 1991. Nykyisin lehdessä kirjoittavat vihervasemmistolaiset pienet kynät, eivätkä Helsingin Sanomissa voi esiintyä todelliset asiantuntijat, joilla on jotain painavaa sanottavaa. Esimerkkinä lehden agendajournalismista olkoon nyt vaikka Saska Saarikosken harjoittama Donald Trumpin murjominen. Ei ole ymmärretty, mihin koko Trump-ilmiö perustuu, toisin sanoen amerikkalaisen keskiluokan strategiseen päätökseen pitää asemistaan kiinni.

Omasta mielestäni Aatos Erkkoa ei ollut vaikea tavoittaa. Lähdettyäni ulkoilemaan kotoani Isolta Roobertinkadulta havaitsin hänet aika ajoin kävelykadun puistonpenkillä ottamassa aurinkoa vehreinä kesäpäivinä, ilmeisesti matkalla Merikadun asuntoonsa. Häntä vastapäätä saattoi istua kansalainen, jonka omaisuus mahtui kahteen muovikassiin.

Aatos Erkko korosti toiminnassaan kansanomaisuutta: ei pidä ylenkatsoa yleisöjä eikä lukijoita. Ylenkatseellisuus on virhe, jonka nykymedia tekee sensuroidessaan lukijoiden mielipiteitä. Tietty vaatimattomuus on myös varakkaan toimintaehto, joka suurentaa ihmistä eikä pienennä.

Sen sijaan Erkon poismenoa seurasi hajaannus, joka johti mediaimperiumin purkamiseen ja lehden toimituspolitiikan ajautumiseen Voima-lehteä, vappulehtiä ja ylioppilaslehtiä muistuttavan jongleerauksen tilaan.

”Kielto on laadun tae

Julkaistujen elämäkertojen valossa voidaan pohtia myös julkaisutoimintaan liittyvää moraalia ja journalismin tarkoitushakuisuutta. Pitäisikö median olla yhteiskunnan kannalta rakentavaa, kriittistä, kapinallista vai mitä? Saisiko media olla mitään näistä, vai pitäisikö toimittajien keskittyä luettelemaan yksinkertaisia faktoja positivististen tieteenihanteiden mukaisesti?

Faktajournalismin vaatimus on joka tapauksessa jyrkässä ristiriidassa postmodernin ja hermeneuttisesta viestintäteoriasta ammentavan näkemyksen kanssa, jonka mukaan maailma koostuu arvotuksista, tulkinnoista ja mielipiteistä, eikä politiikassa ole ”yksinkertaisia tosiasioita” muille kuin yksinkertaisille ihmisille.

Huvittavaa on, että suuri osa valtavirran toimittajista kannattaa nykyisin postmodernia relativismia, mutta silti he ovat alkaneet vaatia positivistista ”faktajournalismia”, jopa niin, että sitä varten on nykyään olemassa Bonnier-palkitun Tuomas Murajan perustama baarikin, jonka logo on tosin varastettu Bugatti-automerkiltä.

Sanomien historia on vallankäytön historiaa. Konsernin päälehti ja sen tekijät osoittivat kuitenkin historian saatossa myös huomattavaa vastavaltaa. Nykyisin tuntuu siltä, että lehti tukee mitä tahansa hallitusvaltaa, kunhan se on poliittisen korrektiuden mukaista.

Todellinen journalismi ei voi olla vallanpitäjille myötämielistä, ja mediassa yleistynyt sensuuri ja vaientamisyritykset ovatkin vahvoja argumentteja vaihtoehtomediassa esitettyjen totuuksien puolesta. Aivan kuten emeritusprofessori Timo Vihavainen kirjoittaa verkkokolumnissaan: ”yleisesti ottaen kielto on aina jonkinlainen laadun tae. Kiellossa on kyseessä yritys hallita ajattelua ja samalla tunnustus siitä, etteivät kiellon perustana olevat järjen argumentit ole riittäviä.

Rasputin sai valtahovin sekaisin

Eero Erkko vietti osan ajastaan maanpaossa ja kiven sisässä. Myös nykyisin poliittinen uhkailu voi toimia totuusvakuutuksena, kun sopimattomien puhujia sensuroidaan, ja heitä vangitaan.

Niinpä vertailu on paikallaan. Olisiko vaihtoehtoisen uusmedian perustajista, kuten Ilja Janitskinista, Erkkojen kaltaiseksi harmaaksi eminenssiksi? Valtamedia on iloinnut Janitskinin vangitsemisesta ja viettänyt karnevaaleja häneen kohdistettujen syytteiden vuoksi, kuten käy ilmi vaikkapa tästä Yleisradion jutusta.

Tekijänoikeusrikokset, kunnianloukkaukset ja rahankeräysrikokset vaikuttavat kuitenkin verukkeilta, joilla yritetään kostaa se, että MV-lehti alkoi tuoda esiin poliittisia paljastuksia poliitikkojen, viranomaisvallan ja median välillä vallitsevan symbioosin ohi.

Aikana, jolloin jokainen lehti lainaa toinen toiseltaan ja laittaa jutun perään maininnan, mistä aihe on saatu tai kuka ”asiasta kertoi ensin”, syytteet tekijänoikeuksien rikkomisesta vaikuttavat tekaistuilta. Kunniaa koskevat loukkaantumiset puolestaan ovat subjektiivisia. Niillä uhriutuneet kiusaavat kriitikoitaan ymmärtämättä itse pitää huolta maineestaan.

Viranomaisvallan kanssa konfliktiin johtaneet rahakeräysrikokset puolestaan tuovat mieleen valtiomonopolien aikakaudelle liittyvät kieltolain rikkomukset. Nekin paljastavat, että kyse on ideologisten rikosten kaltaisista yhteiskuntanormatiivien kyseenalaistuksista, jotka muistuttavat 1800-luvulta tunnettuja pyrkimyksiä laittaa epäsovinnaiset ihmiset jalkapuuhun.

Nyt, kun yliopistolliset mediatutkijatkin ihmettelevät, millä tavoin täysosuma nimeltä MV-lehti (jonka akronyymia en tässä ryhdy avaamaan) on ollut ylipäänsä mahdollinen, on hyvä huomata, että  sananvapauden idea, oikeutus ja tehtävä on aina ollut sen ongelmallisuudessa. Ongelmattomien asioiden sanomiseen kun ei tarvita mitään vapautta. Sananvapauden olemus on vertikaalinen: suojata hallintoalamaisia viranomaisvallan ja tuomiovallan sanktioilta ja sensuurilta.

Paikallislehti Kokemäkeläiseen kirjoittanut nuori lausui aiheesta harvinaisen kypsään tapaan jutussaan ”Maailman onnellisin maa vainoaa toisinajattelijaa”:

Janitskin on tuonut mediassaan ilmi poliitikkojen rikoksia, kavalluksia ja muita hyväveli-verkoston salaisuuksia. Lehdessä on puitu myös välillä kärkkäästikin maahanmuuttoa ja ulkomaalaisten tekemää rikollisuutta sekä julkaistu esimerkiksi seksuaalirikollisten nimiä ja valokuvia, kuten esimerkiksi Kokemäen Kauvatsalla 17-vuotiaan porilaisen tytön elävältä polttaneen turvapaikanhakijana maahan tulleen henkilön tietoja.
Lisäksi poliisi on estänyt Janitskinin presidentinvaalikampanjoinnin lähes kokonaan, josta johtuen 20 000 kannattajakorttia ei ihan saatu täyteen.
Samaan aikaan Suomen lehdistö on pysynyt asiasta vaiti sekä mustamaalannut ajojahdin uhria.

Lapset ja nuoret näyttävät osoittavan huomattavasti todellisuudentajuisempaa suhtautumista asioihin kuin monikulttuuristen maahanmuuttotuulten turvottamat aikuiset. Ei siis ihme, että myös Yleisradion palkittu toimittaja Jessikka Aro väitti Twitterissä Kokemäkeläisen levittävän MV-lehden salaliittoteorioita tosiasioina. Tämä kaikki toimittajalta, jonka itsensä voisi väittää levittävän hurjia deluusioita ja väärän lipun operaatioita nähdessään ”Putinin trolleja” isänmaallisten suomalaisten kirjoituksissa.

Syy tiedotuskuplan puhkaiseen vaihtoehtomedian suosioon ja sen tekijöiden ahdistelemiseen näyttääkin olevan siinä, että valtamediaa haastava uusmedia ei toimi vain joidenkin Seiskan tapaisten sensaatiojulkaisujen tavoin keskittyen murjomaan pintajulkkiksia. Sen sijaan vaihtoehtoinen uusmedia on paljastanut poliitikkojen ja viranomaisten väärinkäytöksiä ja astunut vallankäyttäjien varpaille.

Toinen syy valtamedian sotaan vaihtoehtoista journalismia vastaan on kilpailu: tiettyjen vaihtoehtojulkaisujen lukijamäärät ovat nousseet eniten luettujen julkaisujen listoille ja paikoin Helsingin Sanomien tasolle syöden niiltä markkinoita ja valtaa. Tätä valtamedia ei saa käännetyksi kumoon itsekehulla, pidättämällä tosiasioista kertomisen oikeus omaan hallintaansa tai ripittämällä koululaisia siitä, osaavatko he varmasti erottaa ”vastuullisen median” valemediasta.

Ruotsalainen Fria Tider kertoi 27.2.2018 jutussaan ”Alternativmedia större än vanliga tidningar i sociala medier”, että mediavalvontatyökalu Idagora on mitannut vaihtoehtomedian vaikutusta netissä, ja tulos on pysäyttävä.

Idagoran uudet tilastotiedot osoittavat, että Fria Tiderin, Samhällsnyttin ja Nyheter Idagin uutiset levisivät sosiaalisessa mediassa paremmin viimeisten 12 kuukauden aikana kuin Göteborgs-Postenin ja Aftonbladetin johtavat uutiset. Edellisiä pidetään maahanmuuttokriittisinä vaihtoehtomedioina ja jälkimmäisiä merkittävimpinä mielipiteen muokkajina porvarien ja sosiaalidemokraattien leireissä.

Niinpä myöskään Ilja Janitskinin vertaaminen Erkkoihin ei ole kohtuutonta. Myös Urpo Lahtisen Hymy-lehti poikkesi nykyisestä pintajulkkiksiin keskittyvästä sensaatiojournalismista siinä, että sen sivuilla arvosteltiin purevasti vallanpitäjiä, jopa Kekkosta.

Mitä enemmän valtamedia haukkuu vaihtoehtoista uusmediaa, sitä selvemmäksi käy, kuinka huonosti sillä menee. Medioitumisen merkiksi on valtamedia nyt laittanut viranomaisvallan toimimaan juoksupoikanaan ja tekemään likaisen työn puolestaan, sillä sen itsensä valitseman tien päässä häämöttää tukiaisten anominen valtiolta, kaatuminen julkisen vallan syliin tai konkurssi.


Kirjallisuus

Heikinheimo, Seppo, Mätämunan muistelmat. Helsinki: Otava, 1997.

Karén, Lauri, Aatos Erkko – Yksityinen valtiomies. Helsinki: Otava, 2018.

Koivisto, Mauno, Historian tekijät – Kaksi kautta. 2. painos. Helsinki: Tammi, 2017.
---, Kaksi kautta – Muistikuvia ja merkintöjä 1982–1994. 2. painos. Helsinki: Tammi, 2017.

Mainio, Aleksi, Aatos Erkon kylmä sota Helsingin Sanomat Moskovan varjossa. Helsinki: Siltala, 2018.

Roiha, Maria, Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja. Helsinki: Tammi, 2018.

Sarasvuo, Jari, Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä. Helsinki: Otava, 2015.

Strömbäck, Jesper, Makt och medier Om samspelet mellan medborgarna, medierna och de politiska makthavarna. Lund: Studentlitteratur, 2000.

14. toukokuuta 2018

Nano-ongelmallinen tasa-arvovaje aiheutti valtavan mikroskandaalin


Yleisradion uutiset raportoivat laajassa ja perusteellisessa jutussa siitä, kuinka erään romaniperheen ei annettu tankata huoltoasemalla ilman aseman pitäjän kehotusta suorittaa maksu tiettyjen ehtojen mukaisesti. Asiointia ei kuitenkaan kielletty, vaan kiista koski kaupankäyntiä.

Kun kameransa esille kaivanut romanihenkilö tiedusteli, onko syynä hänen romaniutensa, myyjä tuli pahaksi onnekseen lausuneeksi, että ”näin se valitettavasti on”.

Romaniperheen kovaa kohtaloa suree nyt myös yhdenvertaisuusvaltuutettu. Tehdäänpä kuitenkin jälleen hieman vertailua, sillä vertaileva tutkimus valaisee.

Kun helsinkiläinen ohjelmistoyritys Flo Apps Oy kieltäytyi myymästä vapaasti ostettaviksi tarjoamiaan palveluja Vaasan Perussuomalaisille viime vuonna, Yleisradion uutiset teki firman toimitusjohtajasta sankarin ja kutsui hänet TV-ohjelmaan mainostamaan suvaitsevaisuuttaan.

Toimittaja haki tukea perustuslakivaliokunnan kahdelta asiantuntijalta, vasemmistoa edustavilta Tuomas Ojaselta ja Juha Lavapurolta, ja Yle teki kaikkensa tehdäkseen syrjinnän uhrista rikollisen sekä lainsäädäntöä rikkoneesta yrittäjästä moraalikarismalla marinoidun hyviksen.

Tapauksesta voi oppia, että jos aikoo harjoittaa syrjintää, se on tehtävä niin, ettei syytä kerrota. Näinhän perussuomalaisia ja muita kansallismielisiä syrjitään lähes kaikissa tapauksissa: mediassa, kustantamoissa, kouluissa, kaupassa, yliopistoissa ja yhteiskuntakäytännöissä. Myöskään syitä puuttumattomuuteen ei julkaista. (Kirjoitin puolueellisuudesta täällä ja täällä.)

Joskus joutuu kysymään, mikä toimittajien ja muutamien muiden ihmisten päässä on vinksahtanut heidän kitistessään ”syrjinnästä”, ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” tai ”uskonrauhan rikkomisesta”. Miksi he yleensäkin mäkättävät mikroskooppisen pienistä tasa-arvo-ongelmista aina, kun kyseessä on jotakin erilaista etnistä alkuperää edustavien kansalaisten asema tai oikeudet? Eivät täällä muutkaan vähemmistöt mitään erityiskohtelua saa.

Kaikki tietävät, ettei mainetta synny ilman ansioita. Moitteiden ja epäilyjen kohteina olevat kansanryhmät ovat itse olleet mitä suurimmassa määrin syypäitä oman maineensa huononemiseen.

Näinköhän vähemmistöt luulevat voivansa mainostaa itseään ja parannella mainettaan valittamalla asioista joillekin valtuutetuille. Luulevatko he todella, että jokin viranomainen voi heidän maineensa parantaa tai puhdistaa? He voisivat korjata asiat itse, mikäli heistä olisi siihen.

Myöskään jutussa mainittu ”ennakkoluulo” (jota etenkin sosiaalitieteilijät ahkerasti käyttävät kääntääkseen epäilyjä pois tietyistä ryhmistä), ei ole yleensä luulo. Sen sijaan kyseessä on ennakkotieto, joka perustuu saatuihin kokemuksiin.

Pitäisikö ihmisten hylätä kaikki empirian ja historian tuottama viisaus ja vajota kuin laupiaat lampaat jonkinlaisen ennakkokäsityksiä vailla olevaan Nirvanaan? Ja jos ei niin suostu tekemään, siitäkö pitäisi rangaista?

Olisi kiintoisaa nähdä, milloin tulee ensimmäinen tapaus, jossa joku etniseen vähemmistöryhmittymään kuuluva tuomitaan perussuomalaista vastaan tehdystä rikoksesta.

Ai niin, mutta niitähän onkin jo. Juuri siksi vankilat ovat täyttyneet etnistä alkuperää olevista kunniakansalaisista, joiden rikoksentekoalttius on väestöön suhteutettuna olennaisesti suurempi.

Joten missä on jatkuvan valituksen ja kitinän syy? Ilmeisesti ”positiivisessa syrjinnässä” eli tarkoituksellisessa etuoikeuttamisessa ja perustuslain vastaisessa epätasa-arvon tuottamisessa, jota myös oikeuslaitos ja yhdenvertaisuusvaltuutetun toimisto luovat.

12. toukokuuta 2018

Yhteiskuntatieteilijöiden huoli sananvapaudesta heittää kuperkeikkaa

 
Yleisradion verkkosivut kertoivat Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa tehdystä tutkimuksesta jutussa ”Some on tuonut uuden uhan yliopistotutkijoille: ”Ei voi olla koskaan varma, joutuuko videoitavaksi’” 9.5.2018.

Julkisuus ei siis kelpaa, ja sitä paetaan. – Miksihän?

Toimittaja Anu Leena Koskisen kirjoittaman jutun tueksi oli haastateltu hankkeeseen sen yhtenä tekijänä osallistunutta Tampereen yliopiston lehtoria, Vuokko Kohtamäkeä (jonka nimi oli jutussa tosin vaihtunut pari riviä alempana Koivumäeksi).

Selvityksessä oli kyselty Helsingin yliopiston, Lapin yliopiston, Tampereen teknillisen yliopiston, Tampereen yliopiston ja Turun yliopiston henkilöstön kokemuksia ja näkemyksiä sananvapaudesta sekä siihen liittyvästä ”turvattomuuden” tunteesta.

Jutun mukaan yhteiskuntatieteellisen alan yliopistotutkijat pelkäävät seminaareihinsa ja luennoilleen ilmestyneitä valheiden metsästäjiä, jotka voivat kuvata tilaisuudet (sikäli kuin kyseessä on julkinen tila), sekä julkaista tulokset netissä.

On oireellista, että vapaa argumentaatio ja julkisuus koetetaan nyt lavastaa ”uhaksi sananvapaudelle” myös tieteissä, joissa vapaa sanankäyttö muodostaa elintärkeän toimintaehdon. Valtamediassa vastaavanlainen sensurointi on jatkunut jo pitkään.

Poliittinen vihervasemmisto yrittää nähtävästi kääntää tukalan asemansa väitteiksi ”sananvapauden huononemisesta”, kun he eivät voi enää peitellä kupliensa puhkaisuja ja tukahduttaa ideologiansa kyseenalaistajia.

Tämä kertoo sananvapauden ja tieteen julkisuusperiaatteen heittäneen pahan kerran kuperkeikkaa puoliksi oppineiden näkemyksissä. Kun tiedejulkaiseminen on pidätetty kommunistien ja feministien käsissä olevien tiedelehtien ja kustantamojen ideologiseen valvontaan, sosiaalinen media on kieltämättä luonut henkireiän myös tieteellisten totuuksien kertomiselle.

Niinpä väite ”vihapuheesta” koetetaan pukea panssariksi kaikkea kriittisyyttä vastaan: ”Tutkimuksen mukaan yliopistoissa on nähtävissä muitakin uudenlaisia uhkia kuin sosiaalinen media. Näitä ovat uhkaaminen ja uhkaava, yllättävä tai arvaamaton käyttäytyminen, vihapuhe, tietojärjestelmiin tunkeutuminen, henkinen väkivalta sekä fyysisen väkivallan mahdollisuus.

Näytöt ”väkivallasta” kuitenkin puuttuvat, ellei sellaisena pidetä yliopistojen ovien läimäyttämistä kiinni eri mieltä olevilta tai toisinajattelijoiksi julistetuilta, toisin sanoen maahanmuuton ja feminismin kriitikoilta sekä monikulttuurisuuden ja internatsismin arvostelijoilta ynnä muilta rationaalisilta tieteellisten metodien soveltajilta. Mitä pelättävää tai arveluttavaa kriittisen filosofian julkistamisessa voi olla?

Puhesäännöt ja vihapuhejahti tuhoavat myös tieteen vapauden

Pohjoisamerikkalaisissa ajatuspajoissa keksittyjen ”puhesääntöjen” (speech codes) kehittely ja kriittisyyden määritteleminen ”vihapuheeksi” (hate speech) muodostaa nyt maailmanlaajuisen ilmiön, joka luo todellisen uhan sekä sananvapaudelle että tieteellisten totuuksien tavoittelulle.

Amerikkalaisen Sceptic Magazinen julkaisija, tohtori Michael Shermer, kirjoitti lehdessään, että poliittinen korrektius on hävittänyt sananvapauden yhdysvaltalaisilta yliopistokampuksilta. Se on luonut ilmapiirin, jossa myös harmiton ja vapauttavaksi koettu leikinlasku on johtanut hallinnollisiin toimiin ja jopa yliopistoista erottamisiin.

Kotimaan kyseleminen värillisiltä nähdään automaattisesti ”mikroaggressiona”. Hölinällä ”turvallisista tiloista” naisille pyritään uhriutumaan ja esittämään syytös, jonka mukaan naisten vetäytymistä omalle saarelleen oikeuttaa oletettu uhka: feminismin arvostelu.

Shermerin raportin mukaan väitteet, joiden mukaan työtehtävät pitäisi antaa yliopistoissa pätevimmille, pitäisi sensuurin vaatijoiden mielestä kieltää ”värillisiä loukkaavina”, kun taas aasialaisten kehuminen hyviksi matematiikassa halutaan torjua ”stereotyyppisenä”. Sellainen, joka kehuu kollegansa ulkonäköä – ”hei, oletpa kaunis tänään” – hirtetään hitaasti seksuaalisesta ahdistelusta. Jopa rotuajattelusta irtisanoutumista pidetään ”olemusajatteluna” ja sitä kautta epäsuorana persoonan merkityksen kieltämisenä.

Kiristyneessä ilmapiirissä voidaan tulla sensuroineeksi myös tieteellisesti relevanttia argumentaatiota. Defensiivisyys kertoo suojiin kaivautujien omasta passiivis-aggressiivisuudesta ja siitä, etteivät heidän argumenttinsa kestä kritiikkiä. Yliopisto, jossa ei voi vapaasti keskustella, ei ole turvallinen tila, vaan vaarallinen totuuden tavoittelulle.

Turvattomuuden kokemisen juurisyy onkin aivan muualla kuin ensimmäiseen maailmaan liittyvissä mikroskooppisen pienissä tasa-arvo-ongelmissa. Turvayhteiskunnan kahlitsevuus on lähtöisin maahanmuuton tuottamasta eripurasta ja väkivallasta.

Toiseutta palvovien suvaitsevaisten toimintaehto on toiseuden objektivointi, ja siksi suvaitsevuus luo jakautuneisuutta. Feministille on välttämätöntä objektivoida naiseus, jotta hän voisi uhriutua ja uskotella olevansa moraalisesti ylevä subjekti. Samaan tapaan monikultturistille on välttämätöntä korostaa etnisten vähemmistöjen diskriminaatioita liittyäkseen noihin blingikoruilla ja muotivaatteilla koristeltuihin arabielviksiin ja muihin syrjinnän supertähtiin sekä tavoitellakseen itselleen moraalikarismaa.

Väitteeni on, että suvaitsevuus ja monikulttuurisuus tuottavat yhteiskuntaan jakolinjoja ja vastakkainasetteluja. Suvaitsevaiset käyttävät hyväkseen ikivanhaa luokkastrategista jakautuneisuutta. Luomiinsa kuppikuntiin liityttyään suvaitsevaiset pyrkivät olemaan ennen kaikkea suvaitsemisen kohteita. Suvaitseva yhteiskunta ei todellakaan ole vapaa vaan vaatimuksista ja rajoituksista täyttyvä yhteiskunta, jossa monikulttuurisuus johtaa konformismiin, särmien pyöristelyyn ja monokulttuuriin.

Itseään liberaaleina pitävät feministiset ja monikultturistiset tahot ovat omaksuneet uskonlahkojen toimintamuodot myös yliopistoissa ja tiedepolitiikassa. Poliittisen korrektiuden tavoittelua voi selittää heidän metafyysistä alkuperää oleva ja tiedostumaton oikeauskoisuutensa: uskonnollinen fundamentalismi tai patakonservatiivisuus, ehkä jopa suoranainen suvaitsemattomuus. Näin ne, jotka väittävät takaavansa ”turvallisuutemme”, haluavat hinnaksi vapautemme.

Esimerkkejä tieteiden mädätyksestä

Sananvapaus on vakavasti uhattuna yliopistomaailmassa – mutta ei sillä tavalla kuin vihervasemmisto väittää, vaan päinvastaisella. Näyttöä syntyy jatkuvasti.

Ensimmäisiä oireita oli Bill Clintonin valtiovarainministerinä 1999–2001 toimineen Lawrence H. Summersin savustaminen pois Harvardin yliopiston rehtorin virasta hänen todisteltuaan eräässä puheessaan 2005, että synnynnäiset erot sukupuolten välillä voivat selittää, miksi luonnontieteissä on enemmän miehiä kuin naisia (luonnontieteet ovat viimeinen opiskeluala, joka vielä on miesenemmistöinen muun muassa Helsingin yliopistossa).

Eräs naisbiologi poistui tilaisuudesta ovet paukkuen ja veti perässään osan kollegoistaan, joiden harjoittama painostus oli lopulta syynä siihen, ettei Summers saanut jatkoa Barack Obaman hallituksessa. – Ei, vaikka hänen tieteellistä argumentaatiotaan puolusti muiden muassa merkittävä kognitiopsykologi Steven Pinker todeten:

”Hyvänen aika, eikö kaiken pitäisi olla oikeutettua akateemisen keskustelun piirissä, kunhan se esitetään edes jossain määrin tiukasti. Tämä on ero yliopiston ja islamilaisen koraanikoulun välillä. Hypoteesin ottamisesta todesta on varmasti riittävästi näyttöä. [Good grief, shouldn’t everything be within the pale of legitimate academic discourse, as long as it is presented with some degree of rigor? That's the difference between a university and a madrassa. There is certainly enough evidence for the hypothesis to be taken seriously.]” (The Harvard Crimson, 19.1.2005)

Tuorein esimerkki vihapuheargumentin käyttämisestä akateemisen sensuurin välineenä tulee Britanniasta. Brittiläinen neurotieteilijä Adam Perkins oli valmistellut sananvapaudesta tärkeän esitelmän (lyhennelmä täällä), jonka hän aikoi pitää Lontoon Kings Collegessa, kunnes se jouduttiin perumaan muslimien ja maahanmuuttajien identiteettipolitiikasta innostuneiden militanttiopiskelijoiden vaatimuksesta (Perkinsin puolustuspuhe täällä).

Perkins oli viitannut esitelmänsä johdannossa somalialaissyntyisen, islamin uskosta luopuneen ja sharia-fatwalla kuolemaantuomitun naisaktivistin Ayaan Hirsi Alin toteamukseen, että ”sananvapaus on vapauden ja vapaan yhteiskunnan peruskallio”.

Se ei sopinut vasemmistolaisille feministeille eikä intersektionaalisuuden tutkijoille, jotka kannattavat islamin leviämistä omassa ristiriitaisessa ajatusmaailmassaan ja väittävät, että ongelma piilee vähemmistöryhmien omassa väliinputoajan asemaan ajautumisessa. Mikäli niin todellakin on, sitä suuremmalla syyllä heidän kannattaisi menetellä johdonmukaisesti ja irtautua sellaisten ideologioiden ja identiteettipolitiikkojen piiristä, jotka noihin ristiriitoihin johtavat.

Myös Suomessa yhteiskunta- ja ihmistieteet ovat puuroutetut identiteettipoliittisen lähetystyön pulputuksella.

Turun yliopiston sukupuolentutkimuksen kurssin opinto-oppaassa kehotetaan ”kokeilemaan kehojaan” ja ”heijastelemaan kokemuksen kehittymistä julkisessa tilassa” esimerkiksi tanssahtelemalla pakolaisten palautuksia vastustavassa mielenosoituksessa, ja tästä kaikesta jaellaan myös opintopisteitä. Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta puolestaan on koristellut käytävänsä Allianssi-järjestön ”Syrjinnästä vapaa alue” -kylteillä.

Eikö muka yliopisto ole ollut kaikesta hömpötyksestä vapaa alue ennen vihervasemmiston poliittisia toimenpiteitä? Vasta banderollien ripusteluko tekee mielipiteet tieteeksi? Miten olisi: ”Metalli marssii jo”?

Politiikan performoiminen ”tieteeksi” ja eri mieltä olevien syrjiminen syrjintäkielloilla oirehtivat valheellisuuden varjelijoiden vetäytymisestä tiederahoituksella luotuihin bunkkereihin. Ne kertovat maailmankuvansa hajoamista pelkäävien tutkijoiden perääntymisestä äänieristettyihin panic roomeihin, jotta heidän olisi mahdollista säilyttää epäselville sukupuoli-identiteeteilleen ja poliittisille uskomuksilleen välttämättömät elämänvaleensa.

Tulokset osoittavat kirkkaasti sen, että vihervasemmistolainen ja naistutkimuksellinen huuhaa ei sovi yhteen todellisen elämän kanssa. Siksi sen ainoa toivo on pysyä seminaarien sisäpuolella samanmielisten kanssa keskustellen, jotta virheelliset teoriat eivät paljastuisi ja rahoituksen virta ei katkeaisi.

Tämän mukaan feminismi on oikeaa ja korkeatasoista tiedettä, jota ei kannata yrittää syöttää rahvaalle, sillä kukaan muu kuin feministi ei voi ymmärtää sen nerokkuutta. Monikulttuurisuus ja internatsismi puolestaan ovat läpi koko organisaation vietyjä tiedepoliittisia ideologioita, joiden noudattaminen on välttämätöntä puheoikeuden pitämiseksi ja palkan maksun jatkumiseksi yliopistoissa. Nyky-yliopiston opiskelijan on näköjään vain partaansa purren hyväksyttävä se, että keskiajan historia tulee hänelle tutuksi.


Aiempia kirjoituksiani tieteen puolueellisuudesta:

Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä? 
Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä
Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla
Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?
Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia
Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Sixten kuin ”sixteen”
Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka?
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä
Suomalaisten filosofien TOP-20-lista
Mikä on tiedettä?
Suomalaisen nykyfilosofian historia