Suomelle tärkeät europarlamenttivaalit

Muutamat ovat kysyneet minulta, miksi äänestää europarlamenttivaaleissa, koska en ole ehdokkaana niissä. Eräät toiset taas ovat tiedustelleet, miksi otan kantaa europarlamenttivaaleihin, vaikka en ole ehdokkaana. Joitakin taas kiinnostaa, miksi en ole ehdokkaana.

Puhutaan nyt jostakin muusta kuin itsestäni.

Kansallista etuamme ajattelevien on tärkeää osoittaa poliittinen tahtonsa europarlamenttivaaleissa, jotta EU:n liittovaltiopoliikan tiellä saataisiin aikaan U-käännös: takaisin kohti päätösvallaltaan hajautettua Euroopan unionia.

Asian voi sanoa myös niin, että on tärkeää estää Euroopan unionin muotoilu liittovaltioksi, jossa varat ja velat tulkittaisiin yhteisiksi ja jälkimmäiset laitettaisiin vähiten kärsineiden maiden, kuten Suomen, piikkiin.

On tärkeää estää keskeisten säädösten, kuten Dublin II -asetuksen, mitätöinti ja on taattava sen soveltaminen käytännössä. Sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikka että maahanmuuttopolitiikka olisi siirrettävä takaisin kansallisiin käsiin.

Samalla tulisi huolehtia, että unionissa noudatetaan Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimusta ja no bail out -säädöstä, joita unionissa ei ole noudatettu pitkään aikaan mutta jotka ovat yhteisvaluuttan toimivuuden kannalta välttämättömiä. Sellainen unioni, joka ei pidä kiinni keskeisistä rakennetekijöistään, menettää merkityksensä.

Unionissa tulisi kumota sellaiset säädökset, jotka ovat osoittautuneet huonoiksi. Olisi lakkautettava Schengenin vapaan liikkuvuuden alue ja luovuttava ministerikokouksissa sovituista ”taakanjakoperiaatteesta” (pakolaisten siirtojärjestelystä), jolla ei ole legitiimiä pohjaa ja jota sen vuoksi kutsutaankin erilaisilla kiertoilmauksilla, esimerkiksi ”pakotetuksi solidaarisuudeksi”.

EU olisi palautettava hallitusti liittovaltioon johtavalta tieltä takaisin vapaakauppaunioniksi, joka ei edellytä sen enempää yhteistä valuuttaa kuin väestöjen vapaata liikkuvuuttakaan.

Britannian epäonnistuneita ja federalistien toimesta tahallisesti vaikeutettuja brexit-neuvotteluja ei tule pitää esimerkkeinä EU:sta eroamisen vaikeudesta. Sen sijaan tilannetta tulisi pitää näyttönä siitä, että EU:sta ja eurosta eroamiselle pitää luoda lainsäädännölliset mekanismit, joilla varmistetaan, että maat voivat erota sekä EU:sta että eurosta kivuttomasti.

Monet taloustieteilijät, kuten Vesa Kanniainen ja Sixten Korkman, ovat tuominneet euron vakavaksi virheeksi ja todenneet, että eurosta on ollut suurta haittaa taloudellemme. Sellaiseksi on osoittautunut Saksan demarien märkä uni: rahaunioni. Myöskään Pertti Haaparannan mielestä jäsenyyttä eurossa ei voida enää taloudellisilla syillä puolustaa.

Sitä ei voida perustella myöskään armeliaisuudella eikä hyväntekeväisyydellä. EU-jäsenyyden aika on ollut erittäin tappiollista Suomen maa- ja metsätaloudelle sekä huoltovarmuudellemme. On väärin, että Suomi on pakotettu anelemaan jäsenmaksurahojaan takaisin maataloustukineuvotteluissa ja että verovarojamme viskotaan taivaan tuuliin ilmastopoliittisten synninpäästörahastojen kautta.

Näin on pyritty tuhoamaan eurooppalaiset oikeusvaltiot, joissa verottamisen oikeusperustus on nojautunut siihen, että veroina kannetut varat palautuvat oman kansakunnan eivätkä vieraiden hyväksi.

On muistettava, että lainsäädännössämme ongelmallisiksi osoittautuneet lainkohdat, kuten kansanryhmää vastaan kiihottaminen, ”positiivinen erityiskohtelu” ja uuteen perustuslakiimme sisällytetty vaatimus ulottaa perusoikeudet koskemaan kaikkia maassa olevia, kirjattiin Suomen lakiin Euroopan unioniin liittymisen vuoksi.

Esimerkiksi vuonna 2015 voimaan astuneeseen yhdenvertaisuuslakiin sisällytetty ”positiivinen erityiskohtelu” perustuu EU-direktiivin suomaan mahdollisuuteen etuoikeuttaa tiettyjä kansanryhmiä toisten ohitse, vaikka se onkin perustuslaillisen yhdenvertaisuuden vastaista. Kansanryhmää vastaan kiihottaminen taas on uudehko rikoslain kohta vuodelta 1995. Perusoikeuksien irrottaminen kansalaisuusvaatimuksesta puolestaan on mahdollistanut sen, että oikeus sosiaaliturvaan ja terveyspalveluihin on myönnetty kaikille maassa oleville ulkomaalaisille, myös laittomasti täällä oleskeleville.

EU:n kautta lainsäädäntöömme on ujutettu universaalikommunistisia periaatteita, ja pillipiipareina asiassa ovat toimineet eduskunnan sivuovesta perustuslakivaliokuntaan asiantuntijoiksi juoksutetut juristit, joista suuri osa on ollut maailmankatsomukseltaan täysiä kommunisteja.

Eurooppalaisten arvojen, kuten demokratian ja sananvapauden, muuttuminen irvikuvikseen on nähty EU:n taivutellessa sosiaalisen median Internet-toimijat, Googlen, Twitterin, Facebookin ja Microsoftin, sensuroimaan ”vihapuheeksi” väitettyä poliittista kritiikkiä. Tämä ennakkosensuurin käyttöönottoa merkitsevä yksityinen sopimus on tarkoittanut vallan kolmijako-opin kiertämistä ja tuomiovallan siirtämistä nettiportaalien deletointikeskuksissa toimivien ja rippikoulusta juuri päässeiden tyttösten käsiin.

Tuntuu, kuin Euroopan unionin valtaapitävät olisivat löytäneet Orwellin romaanin Vuonna 1984 ja luulleet sitä ohjekirjaksi. EU:sta on todellakin tulossa Neuvostoliiton versio 2.0.

Eurooppalaiset arvot ovat murentuneet sallivan maahanmuuttopolitiikan vuoksi. Tästä johtuneet konfliktit ovat ohjanneet tarkkailun ja valvonnan kiristämiseeen. ”Eurooppalaisina arvoina” EU-eliitti pitääkin käytännössä vain perinteisten eurooppalaisten arvojen ja hyveiden vastaisia ihanteita, sillä federalistit tietävät, että liittovaltion toteuttaminen ei onnistu, ellei kaikkia puristeta yhteen muottiin.

He ovat ymmärtäneet, että suurin este sosiaalisen ja taloudellisen totaliteetin sekä holhousvaltion rakentamiselle on Euroopassa perinteisesti vallitseva aito moniarvoisuus ja itsestään voimassa oleva kulttuurien moninaisuus, erikielisyys, erilaiset taloudelliset ja kulttuuriset olot sekä moraalikäsitykset.

Tämän me kansallismieliset eurooppalaiset haluaisimme säilyttää. Tällaisella aidolla arvopohjalla on oikeutus, sillä sillä on subjekti: kansakunta.

Suvaitsemattomuus tätä rikkautta kohtaan on kuitenkin kasvanut koko ajan, mutta myös vastarinta on voimistunut. Hallitustasolla muutoksia on nähty Italiassa, Itävallassa, Puolassa, Slovakiassa, Sloveniassa, Tshekissä ja Unkarissa. Kansallismielisten puolueiden kasvuna muutos näkyy Norjassa, Ranskassa, Ruotsissa, Saksassa ja Tanskassa sekä myös täällä meillä Suomessa.

Päällimmäisenä vaarana Euroopan unionissa on, että yhteispäätösmenettelystä siirrytään määräenemmistöpäätösmenettelyyn, jolloin esimerkiksi verotuksellisia ratkaisuja ei tarvitsisi enää hyväksyä yksimielisyysvaatimuksen mukaisesti. Tämä kansallisvaltioiden yli käveleminen tulee ehdottomasti estää. Lisäksi pitäisi poistaa komission aloiteoikeus ja siirtää se neuvostolle.

Komission valtaa tulisi muutenkin vähentää ja siirtää hallitusten väliseen yhteistyöhön. Lisärahan kaataminen hallintobyrokratiaan ja virastoihin tulee lopettaa, ja unionin hallintorakenteet sekä budjetti pitää saattaa laihdutuskuurille.

Virastoista huvittavin on suuressa lasiseinäisessä pilvenpiirtäjässä toimiva Euroopan Petostentorjuntavirasto, joka on täytynyt perustaa tutkimaan EU:n sisäistä korruptiota. Viraston perustaminen kertoo byrokratian luomisesta torjumaan byrokratiaa, ja sitä johtaa poliittisessa palkintovirassa kokoomuksen Ville Itälä.

Monista äänestäjistä saattaa tuntua hullunkuriselta, että Euroopan parlamentin 751 jäsenestä vain 13 valitaan Suomesta. Niinpä niin. Jo tähän seikkaan sisältyy valuvika, kuten siihenkin, ettei komission jäseniä valita vaaleilla. Euroopan unioni ei tunnusta valtioiden eikä kansakuntien subjektiviteettia eikä kunnioita valtioiden suvereniteettia eikä itsemääräämisoikeutta. Jos näin olisi, jokaiselle jäsenmaalle myönnettäisiin yhtä paljon paikkoja ja vaikutusvaltaa Euroopan parlamentissa ja ryhmät järjestäytyisivät maakohtaisesti. EU on alun perin perustettu liittovaltiotavoitteelle.

Juuri nyt Euroopan maiden kansallismielisten puolueiden ja kansallista itsemääräämisoikeutta puolustavien ryhmien on erittäin tärkeää saada Euroopan parlamenttiin vähintään määrävähemmistön suuruinen kattaus edustajia, joiden kautta määräenemmistöpäätökset voidaan estää, mikäli ne otetaan käyttöön. Tilanne Euroopassa on muuttunut pakolaiskriisin, sensuurin ja EU:n harjoittaman sisäisiin asioihin puuttumisen takia niin, että enää ei tarvitse pelätä suureksi yhtenäiseksi ryhmäksi järjestymisen epäonnistumista, niin kuin kävi viime vaaleissa vuonna 2014.

EU:n ei tule myöskään ulkoistaa turvapaikkaprosessia unionin ulkopuolelle perustettaviin vastaanottokeskuksiin, sillä se merkitsisi valtioiden itsenäisen päätösvallan luovuttamista pois kansallisvaltioilta, YK:n viranomaisten käsiin. Kun asiaan yhdistettäisiin pakolaiskiintiöiden kasvattaminen ja katalysaattoriksi lisättäisiin GCM-liukkaria, tuloksena olisi Afrikasta ja Aasiasta Eurooppaan suuntautuva ilmasilta.

On selvää, että poliittinen vihervasemmisto, huvitteluliberaali porvaristo, kansainväliset kapitalistit ja niiden palveluksessa oleva valtamedia tekevät kaikkensa lavastaakseen näistäkin vaaleista yleiskommunistisiin ja globaaleihin asioihin keskittyvät ”ilmastovaalit”, vaikka tosiasiassa tässä päätetään nyt Euroopan maiden itsemääräämisoikeudesta ja kääntymisestä takaisin pois kohti liittovaltion sysimustaan syleilyyn vievältä tieltä.

Suurten linjausten ohella on huolehdittava tietenkin myös ilmastopolitiikan tekemisestä realistisilla ja oikeudenmukaisilla keinoilla. Päästöjä ei pidä arvioida suhteessa väestömäärään vaan suhteessa tuotettuihin hyödykkeisiin. Euroopan maiden ei tule hirttää talouttaan eikä teollisuuttaan ympäristödiretiiveihin eikä päästömaksuihin, jolloin hyvällä ympäristösuhteella toimiva teollisuutemme karkaisi ilmastopolitiikan vapaamatkustajina toimiviin kehitysmaihin.

Suomen ei tule tehdä ilmaston hyväksi enempää kuin muiden maiden etenkään, koska olemme tehneet jo. Myöskään Euroopan unionin ei pidä kiristää eikä kuristaa talouttaan ympäristöahdistuksen lietsonnalla tilanteessa, jossa enää 15 prosenttia maailman kasvihuonepäästöistä syntyy EU:ssa ja yli puolet liikakansoituksesta kärsivissä kehitysmaissa. EU:n tulisi asettaa kaiken kehitysapunsa ehdoksi se, että kehitysmaat laativat suunnitelman väestönkasvunsa lopettamiseksi ja kääntämiseksi laskuun sekä pysyvät siinä.

Perussuomalaiset haluavat edistää näitä edellä kuvailemiani tavoitteita, ja puolueellamme on nyt mahdollisuus saada Euroopan parlamenttiin kahden sijasta 3 tai jopa 5 edustajaa, mikäli asioista kiinnostuneet vaivautuvat äänestämään.

Joten käykäähän etsimässä mieleisenne ehdokas ja täyttämässä se äänestyslipukkeenne – jos ei muusta syystä niin siitä, että kanavoimalla äänenne Perussuomalaisille saatte poistoäänestettyä europarlamentista Sirpa Pietikäisen, Heidi Hautalan ja monen muun tapaisia sammuneita saunalyhtyjä, joista ei ole eikä ole koskaan ollut Suomen, suomalaisten eikä eurooppalaisten etuja ajamaan.

On myös tärkeää katsoa, millaisille ajatuksille äänenne annatte, ettei käy niin kuin vaaleissa yleensä, että ne eivät mene minkäänlaisille ajatuksille, vaan ainoastaan henkilöille. Älköön kuitenkaan kukaan perussuomalainen tulko minulle vaalien jälkeen sanomaan, että ei äänestänyt näissä europarlamenttivaaleissa, sillä nämä ovat Suomen eduskuntavaalejakin tärkeämmät vaalit.

Ja lopuksi vastaus siihen, miksi en ole itse ehdokkaana europarlamenttivaaleissa. Tämä johtuu eduskuntavaalien vaatimattomasta henkilökohtaisesta tuloksestani (selitys täällä), jonka vuoksi vetäydyin oma-aloitteisesti enkä tavoitellut ehdokkuutta. Näin toivon puolueen saavuttavan vaalissa mahdollisimman hyvän tuloksen. Koin siis velvollisuudekseni antaa sijaa laajempaa kannatusta nauttiville perussuomalaisille ehdokkaille, jotka saksaa, ranskaa ja valtiofilosofiaa kenties paremmin taitavina suoriutuvat tehtävistään sujuvammin Brysselissä.

Oman kannatukseni puuttuminen puolestaan johtuu lähinnä yhdestä syystä. Valtamedia ei myönnä näkemyksilleni vähäisintäkään julkisuutta vaan pitää toimintaani tahallisesti pimennossa estääkseen filosofiani esittämisen ja kannatuksen hankkimisen tuttavapiiriä laajemmilta kansanjoukoilta. Harmillista on, että nykyisestä paitsioon asetetusta asemastani en voi mitenkään asioihin vaikuttaa.

Saattaa olla, että otan vielä jatkossakin kantaa muutamiin poliittisiin kysymyksiin, mutta tämän teen vain seuraavasta syystä. Muissa puolueissa omaa väistymistäni toivotaan niin himokkaasti, että tämä ikään kuin kehoittaa, velvoittaa ja pakottaa minua viivyttelemään poistumistani politiikan näyttämöltä.

Mikäli joku kysyy, missä olen, olen edelleenkin joko kirjoittamassa tutkimusta, maantiepyöräilemässä tai vuohipaimenena Suomen maaseudulla.

Toimintaresurssini Suomen Perustassa päättyy ensi elokuussa, minkä jälkeen minulla ei ole penkkiä puolueemme katon alla. Tämän jälkeen elämäni jatkuu työviranomaisten laupiaassa varjeluksessa, mikä kertokoon yliopistohallinnon tavasta potkia itseään oppineempia.

Harmikseni muut puolueet ovat pyrkineet eristämään puolueemme poliittisesti ja media julkisessa sanassa.

Yliopistolla taas en voi toimia, sillä filosofian oppiainetta hallitsevat ruotsinkielinen professori Thomas Wallgren (sd.) ja suomenkielisiä professorinvirkoja italialaissyntyinen nollatutkija Sara Negri ja romanialaissyntyinen Gabriel Sandu, joka jo vuonna 2003 toivotti minut tervemenneeksi. Toisen väittelyaineeni sosiaalipsykologian professorinvirkaa puolestaan hallitsee venäläissyntyinen Inga Jasinskaja-Lahti.

Valtiotieteellisessä pitävät värisuoraa yhteiskuntapolitiikan professori Heikki Hiilamo (vihr.), julkisen talouden professori ja Vasemmistoliiton perustajajäsen Markus Jäntti, poliittisen historian professori ja SKP:n entinen jäsen Kimmo Rentola, maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki (vas.) ja yleisvasemmistolaiseksi blogissaan tunnustautuva professori Teivo Teivainen. Tampereen yliopistokin on palkittu lähettämällä sinne filosofian professoriksi vasemmistoliittolaisena aggressiivisesti esiintyvä Panu Raatikainen. Vihervasemmiston etäispäätteiden luetteloa yliopistomaailmassa olisi helppo jatkaa.

Yliopistoille ei ole tietenkään eduksi olla vihervasemmiston puoluetoimistoja, vaan niiden tulisi olla parlamentteja, joissa on edustettuina erilaisia yhteiskuntanäkemyksiä.

Tämän tietäessänne teille ei tarvinne selittää, millainen monikulttuurinen helvetti tuo meille suomalaisille alun perin perustettu ja meidän verovaroillamme ylläpidettävä yliopistolaitos on. Eikä ketään siellä olevaa voi enää toivottaa painumaan yhtään mihinkään, sillä he ovat siellä jo, kun ulkomalaisten opiskelijoiden määräkin aiotaan nostaa eräissä yksiköissä 40 prosenttiin, mikä tarkoittaa suomen kielen hautaamista kansainvälisten tappajakielten alle. Kyseessä on kulttuurivalloitus, mikä käy ilmi myös tulijoiden poliittisen vallan tavoittelusta.

Mainittakoon, että Jukka Hankamäki ei ole parodiahahmo eikä fiktiivinen henkilö. Käänteisen syrjinnän postkolonialistisista ilmirakenteista toistuvasti raportoivana olen todellinen ihminen, jolla todistettavasti on esimerkiksi vaalikelpoisuus. Oloni median ja viranomaisten minulle langettamassa kuolemankaltaisessa tilassa kuitenkin jatkuu, eikä salamurhaajieni siitä saama mielihyvä poikkea mitenkään oikeasta käänteisen syrjinnän aikaansaamasta likvidoinnista, kunnes viimeisenä päivänä tulen tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.

Pateettisuutta tavoittelematta ja marttyyriytta välttäen (marttyyreiksikaan ei asetuta vaan tuomitaan) voin todeta, ettei asemani poikkea mitenkään Алекса́ндр Солжени́цын:n asemasta. Vain toisinajattelijoiden Nobel-palkinto, sananvastuutuomio, puuttuu.

Toivotan kaikille kannattajilleni, tukijoilleni ja vastustajilleni oikein hyvää kesää.


Eurooppa-päivänä eli voiton päivänä 2019, mutta kuka voittaa?

Jukka Hankamäki
FT, VTT

---

Euroopan unionia koskevista ajatuksistani kirjani Kuinka Suomi korjataan? – Arvopohja ja kokonaisvaltainen ratkaisu luvussa 9.

Sääliksi käy Suomen kansaa

Hallitustunnustelija Antti Rinne (sd.) on päättänyt aloittaa neuvottelut hallituksen muodostamiseksi Sdp:n, Keskustan, Vasemmistoliiton, Vihreiden ja Rkp:n kesken. Palettiin kuuluisi 117 kansanedustajaa. Hallitusneuvotteluihin lähtevät puolueet ovat kuitenkin vaalikannatuksensa nettomenettäjiä.

Lisäksi koalitiota kokoamaan lähdetään pelkkien ilmiöpohjaisten asioiden kuten ”eriarvoisuuden torjunnan” ja ”ilmastonmuutoksen” pohjalta mutta ei esimerkiksi valtiontalouden, sananvapauden ja Suomen kansan perusoikeuksien pelastamiseksi.

Kalevi Sorsan pääministeriaikoina keskustasta ja vasemmistosta koottuja punamultahallituksia oli tapana sanoa kansanrintamahallituksiksi. Vuodelta 1966 juurensa juontava käsite ei kuitenkaan sovi kuvaamaan Antti Rinteen hallitusta lainkaan.

Nyt muodosteilla oleva hallitus on aidosti punavihreä hallitus, jolla ei ole mitään tekemistä kansan vaaleissa ilmaiseman tahdon kanssa. Se ei ole kansanrintamahallitus siksikään, että sen osapuolet vastustavat kansallismielisyyttä ja kansallista etua.

Tekeillä oleva hallitus on vihreiden globalistien ja vasemmistolaisten internationalistien sekä huvitteluliberaalin EU-eliitin myötäinen hallitus, joka kannattaa avoimien rajojen politiikkaa. Suomen vasemmistolainen hallituskuvio on jyrkässä ristiriidassa Euroopassa virinneen politiikan kanssa, jonka tarkoituksena on herätä jälleen valvomaan kunkin EU-maan omaa kansallista etua.

Murskatappion kärsinyt Keskusta kehtaa lähteä hallitukseen ilmeisesti vain siksi, että kannatuksen on päätelty olevan absoluuttisessa nollapisteessä, josta se ei enää voi laskea vaan ainoastaan nousta, tekipä mitä tahansa. Tämä ei pidä paikkaansa. Keskustan kannatus voi pudota siihen samaan noin 8 prosenttiin, jossa se on Ruotsissa, ja siitä tulee pelkkä maanviljelijäväestön sekä MTK:n korporatiivinen jatke, mikä rooli puolueelle tietenkin myös sopii.

Olin oikeassa, kun arvioin, että demarien ja Kokoomuksen yhteistyöstä ei tule mitään. Oppositioon jäävät järkipuolue Perussuomalaiset ja Kokoomus, jossa talouspoliittisen realismin kipinä vielä kytee puheenjohtaja Petteri Orpon, ex-ministeri Kai Mykkäsen ja Alexander Stubbin takana.

Vihreät ja Vasemmistoliitto ovat tietysti asetelmaan tyytyväisiä, koska vasemmistolaisempaa hallitusta ei voi saada aikaan. Rkp:ssä puolestaan iloitaan hihat palaen tuskallisen oppositiokauden päättymistä.

Sen sijaan vaalivoiton saanut Perussuomalaiset pelattiin nurkkaan, mikä näkyy myös eduskunnan istumajärjestyksen muutoksessa Euroopan parlamentin järjestystä mukailevaksi. Puolueemme ei ole ollut oikeistolainen ääripuolue, ja sen paikka olisi nytkin poliittisessa keskustassa. Perussuomalaiset kuitenkin siirrettiin pakolla istuntosalin oikeaan laitaan äänin 128–37, koska sieltä on pitempi matka huudella ja koska siten luodaan mielikuvaa, että puhe tulee laitaoikealta, vaikka ei tulisikaan.

Päätös hallituspohjasta syntyi niin äkkiä, että taidettiin tehdä kauppa ensin, ja vasta myöhemmin osapuolet joutuvat miettimään hintaa. Vallan hunaja näyttää kiehtovan keskustalaisia, koska jotain tärkeää jäi tekemättä: muutama valtionyritys yksityistämättä ja palkintovirat perustamatta maakuntahallintoon. Joku tarvitaan myös pitämään ovea auki pakolaisille, ja kiintoisaa onkin, pääseekö Juha Sipilä lahjoittamaan talonsa turvapaikanhakijoille toiseen kertaan.

Hallituskuvio ja eduskunnan istumajärjestyksen muutos kielivät selvästi siitä, että myös Suomessa ollaan siirtymässä Ruotsin tapaiseen blokkijärjestelmään. Muodostettava hallitus ei ole kansanrintama vaan punavihreä blokki.

Kepussa on ehkä huomattu, että tällaisessa järjestelmässä sille avautuu ratkaisijan rooli, kun sekä oikeisto että vasemmisto olisivat yksinään vähemmistössä.

Mutta hyvin muodostettu oppositio tuli! Mikäli punavihreä hallituspohja toteutuu, Perussuomalaiset ja Kokoomus ovat jatkossa etenkin talouspoliittisen totuuden lahjomaton leka.

Jos kansalaiset haluavat vaihtoehdon Juha Sipilän aloittamalle menolle, heidän on pakko äänestää oikeistoblokki seuraavaksi enemmistöasemaan. Ratkaisevia kestävän kehityksen asiakysymyksiä ovat suhtautuminen maahanmuuttoon ja kansallisen etumme mukaiseen talouspolitiikkaan.

On tietenkin säälittävää kansalaisten vaaleissa ilmaiseman tahdon kannalta, että vaalien suurin häviäjä jatkaa hallitusvallassa aiemmalta pääministeripohjalta. Itse katselen tuota hullujen teatteria mieluummin katsomosta kuin sen osapuolena.

Te, jotka ette myöskään moisesta pidä, käykäähän esittämässä mielipiteenne europarlamenttivaaleissa. Tekisin mielelläni saman kuin muutamat vinkuirmelit, eli muuttaisin hallituksenvastaiseksi protestiksi pois Suomesta, mutta meillä perussuomalaisilla ei ole muuta pakopaikkaa kuin oma maamme.

Hallituksen jallitus

Hallituksen riipimisestä kasaan saattaa tulla haasteellista, eli suomeksi sanottuna vaikeaa. Antti Rinteen muille puolueille lähettämät kysymykset ovat viritetyt vihreälle frekvenssille niin, että ne voisivat olla lähtöisin vihreiden itsensä kynästä.

Uuden Suomen toimituksen jutussa Perussuomalaisten pelaamista pois hallituksesta murehdittiinkin jo asianmukaisesti. Kun listalla ovat ensimmäisinä ilmastopolitiikkaa, kehitysyhteistyötä ja ihmisoikeuksia koskevat kysymykset, ei tarvitse olla meedio ymmärtääkseen, että valtaa Sdp:ssä käyttävät nuorehkot naiset ja maahanmuuttajat.

Meille perussuomalaisille tärkeistä kysymyksistä, kuten maahanmuuton rajoittamisesta ja julkisen talouden tilasta, ei puhuttu avoimesti mitään. Suoraa puhetta talouden tilasta vältellään, ja talouden kysymyksiä lähestytään ”kestävän talouden” (siis ympäristöpolitiikan), ”tasa-arvoisen työelämän”, koulutuksen ja sote-uudistuksen näkökulmasta.

Mainittakoon, että väestöpyramidissa nuorison kohdalla oleva lommo ei ole mikään ongelma, sillä julkisen talouden kestävyysvaje ei johdu ikääntyvän väestön ja nuorten määrän välisestä epäsuhdasta vaan työllisyysasteesta ja työn tuottavuudesta. Ei ole siis tarpeen lisätä nuoremman sukupolven määrää esimerkiksi maahanmuutolla, kun nuorille ei löydy nykyäänkään töitä.

Kestävyysvajetta parantaisi vain työllisyysasteen nostaminen ja tuottavan työn osuuden lisääminen kaikesta maassamme tehtävästä työstä. Tämä taas tarkoittaa, että on vähennettävä huoltavan ja holhoavan työn osuutta, jota sosiaalietuusperäinen maahanmuutto ja työperäisenä maahan saapunut (mutta sosiaalietuusperäiseksi muuttunut tai perheenyhdistämisten kautta muuttuva) työperäinen maahanmuutto on lisännyt.

En pyri kuitenkaan vastaamaan esitettyihin enkä esittämättä jätettyihin kysymyksiin tämän enempää, vaan annan puoluejohtomme tehdä sille kuuluvan työn. Omat kannanottoni kysymyksiin voi päätellä kirjastani. Sdp:ssä ei pidä kuitenkaan ihmetellä, mikäli oikealta tulee lähinnä sarkastisia vastauksia.

Hallituksen kokoonpanosta totean sen, että Rinne koettanee muodostaa hallituksen vihreiden ja demarien muodostaman koalition ympärille. Vihreät todennäköisesti tarttuvat tähän Rinteen hunajaiseen kosintaan kuin kevätpörriäiset liimapaperiin, ja lisäksi tulee muita puolueita, kuten Vasemmistoliitto, krisut ja Rkp.

Vihreät ovat kuitenkin hallituskumppanina Sinisiäkin epäluotettavampia. Vihreät lähtivät hallituksesta kuin kuppa Töölöstä vuonna 2014, kun lausuttiin taikasana ”ydinvoima”.

Hallituskumppanien etsintä vasemmalta on joka tapauksessa ymmärrettävää. Olen melko varma siitä, että demarien yhteistyöstä ei tule Kokoomuksen kanssa tällä kerralla mitään, sillä Kokoomus ei halua apupuolueeksi. Tämän estävät taloutta koskevat erimielisyydet.

Ollessani Yleisradion Radio Suomen eduskuntavaalitentissä 8.4.2019 kokoomuksen Ben Zyskowiczin ja vihreiden Emma Karin välille syntyi jo tuolloin mittava sanaharkka, jossa Zyskowicz avoimesti syytti Emma Karia valehtelusta tämän pitäessä laitonta maahanmuuttoa ”paperittomien” oleskeluna maassamme, vaikka laki Zyskowiczin mukaan tuomitsee kielteisen päätöksen saaneet laittomiksi.

Tätä mieltä olen itsekin, ja vaadin heidän ottamistaan säilöön, sillä paluun mahdollisuudesta päättäminen on kehnolla lainmuutoksella jätetty maassa oleskelevien itsensä arvioitavaksi. Säilöön ottaminen on siis tärkeää, paitsi rikosten ehkäisemiseksi, myös siksi, että kiinniotettuna myös halukkuus palata oma-aloitteisesti lähtömaahan kasvaa.

Zyskowiczin ripitys Emma Karille jatkui studion takatilassa, ja jätin heidät kiistelemään keskenään toivottaen hyvää matkaa yhteiseen hallitukseen.

Luen tilannetta niin, että hallitus, jossa joko Kokoomus tai Perussuomalaiset olisivat vasemmiston ja vihreiden tilkkeenä, ei ole mahdollinen. Tuloksena olisi kiristyvien ympäristönormien, rakentamisen esteiden ja rautatiekiskojen Suomi, jossa raideliikennettä kehitettäisiin jokaisen suomalaisen kesämökille, eikä saunapuita saisi luonnollisestikaan polttaa.

Meille perussuomalaisille mahdollinen hallituskoalitio taas olisi sellainen, jossa päähallituspuolueina olisivat Perussuomalaiset ja Kokoomus, mutta tämäkin edellyttää, että Kokoomuksessa asioista päättäisivät konservatiivit eivätkä huvitteluliberaalit. Rinteen pitää joko tyytyä tällaisen koalition vähemmistöosakkaaksi tai muodostaa itse kansanrintamahallitus. Tilannetta mutkistaa, että puhdas punavihreä hallitus (kannatus 37,4 %) tai Kokoomuksen, Kepun ja Perussuomalaisten hallitus (48,3 %) eivät ole mahdollisia, ja siksi jonkun täytyy tehdä kompromisseja.

Hallitus, jossa Perussuomalaiset ja Kokoomus ovat mukana, on mahdollinen, jos Antti Rinne epäonnistuu vasemmistovetoisen hallituksen kokoamisessa ja tyytyy kolmanneksi pyöräksi. Mikäli varsinaiset hallitusneuvottelut kariutuvat, hallituksenmuodostajan tehtävän pitäisi siirtyä toiseksi suurimman puolueen puheenjohtajalle, Jussi Halla-aholle, jolloin Rinne jää vastauspapereineen vetovoimaiseksi kuin lehtiä haravoiva suntio.

Ministerien pitäisi kuitenkin olla mustissa autoissaan jo ennen lehtien varisemista puista, sillä Suomen hallitusratkaisua varjostaa jälleen pian alkava EU-puheenjohtajakausi, joka maksaa meille jäsenmaksun lisäksi noin 70 miljoonaa.

Mikäli Sdp erottaisi ryhmästään kansanedustajaksi juuri valitun ja CMI-rauhankyyhkynä toimineen Hussein al-Taeen tämän vihapuheista syntyneen kohun vuoksi (niin kuin korrektia olisi), Sdp menettäisi suurimman puolueen asemansa, ja Perussuomalaiset olisivat askeleen lähempänä hallituksenmuodostajan tehtävää. Jos taas silmätikkuna olisivat jonkun perussuomalaisen edustajan pullautukset, koko puolueemme julistettaisiin varmaankin hallituskelpoisuuden ulkopuolelle.

Pallo on ilmassa ja mahdollisesti tulossa kohti. Elleivät nämä vaihtoehdot onnistu, ovat edessä uudet eduskuntavaalit vaalikampanjoista tykkäävien iloiksi.

Klara vapen, eli puhtain asein myös eurovaalitaistoon!

Homo homini lupus est

Kun Sdp:n kansanedustajaksi vasta valitun Hussein al-Taeedin taustalta paljastui hänen taannoin julkaisemiaan vihapuheita, joita voidaan hyvinkin sanoa rasistisiksi, onko tapauksen merkitys hänen valehtelussaan? Ei ole.

Kerrataanpa asioita hieman. Martti Ahtisaaren konfliktinratkaisutoimistossa CMI:ssä ilman mitään tutkintoa tai osoitettua pätevyyttä työskennellyt ja Irakista pakolaisena maahamme tullut rauhankyyhky Hussein al-Taeen valittiin Sdp:n kansanedustajaksi Uudeltamaalta.

Pian tämän jälkeen Sdp:n entinen jäsen ja niin ikään pakolaisena maahamme tullut kurdi Anter Yaşa paljasti, että al-Taeen oli haukkunut muun muassa juutalaisia ja homoseksuaaleja jyrkin äänenpainoin Facebookissa. Yaşa on sama henkilö, joka vuoti aikoinaan julkiselle sanalle myös Aleppon lelusalakuljettajana toimineen syyrialaistaustaisen Rami Adhamin jihadistiyhteydet, ja molemmat katosivat pian Sdp:stä.

Olennaista asiassa on, että kaikki keskenään riitelevät henkilöt ovat maahanmuuttajia ja saman poliittisen viiteryhmän, eli Sdp:n, entisiä tai nykyisiä jäseniä.

Tapauksella on merkitystä, sillä se osoittaa identiteettipolitiikkana esiintyvän ja perusluonteeltaan etnisen eturyhmäpolitiikan ja vähemmistöpolitiikan kaksinaismoralismin ja rasistisuuden.

Muiden muassa Perussuomalaisten Suomen Uutiset sai tietää al-Taeenin edesottamuksista jo ennen vaaleja, mutta herrasmiesmäisesti lehti ei tehnyt asiasta juttua, vaikka tai koska sillä olisi ollut vaikutusta vaalitulokseen tai ehdokkuuteen. Perussuomalaisten lehteä olisi luultavasti syytetty vaaleihin vaikuttamisesta tai propagandasta.

Kun asia tuli julki vaalien jälkeen, sekä Sdp että al-Taeenin sosiaalidemokraattinen työnantaja CMI pyrkivät pesemään tahroja itsestään. Sdp:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Lindtman koetti haudata asian vaikutuksettomana junttaamalla sen ”loppuun käsitellyksi”. CMI turvautui tyypilliseen demariratkaisuun, eli sensuuriin: al-Taeenin poistamiseen Internet-sivuiltaan.

Tässä valossa al-Taeenin oma valehtelu on vähäpätöinen tekijä. Moni ei varmaan odottanutkaan huhujen lähdettyä liikkeelle al-Taeenilta mitään muuta kuin kieroja valeita.

Olennaista asiassa on sen merkitys politiikan koko kuvalle.

Tapaus osoittaa, kuinka tekopyhää ”antirasistisena” esiintyvän ja muita puolueita ”vihapuheesta” syyttelevän Sdp:n toiminta on.

Tapaus osoittaa, kuinka julmasti tiettyjä vähemmistöryhmiä edustavat ryhmittymät kohtelevat myös itseään tai toisiaan käyttäessään hyväkseen omaa näennäistä uhristatustaan ja mukasorrettua asemaansa.

Ja tapaus osoittaa tavan, jolla etu- ja viiteryhmäpolitiikan taakse suojautumaan pyrkivä rasismi hyödyntää moraaliposeerausta ja moraalikarisman tavoittelua sosiaalisen pääoman markkinoilla.

Varsinainen opetus asiassa on poliittiselle vihervasemmistolle ja huvitteluliberaalille porvaristolle siinä, että nationalismi kuuluu olennaisesti kaikkien kansallisten ja etnisesti jäsentyneiden ryhmittymien olemukseen niiden yhtenä edunvalvontamuotona. Asiaa ei muuta muuksi se, että muslimien harjoittama nationalismi esiintyy länsimaissa (toistaiseksi) vähemmistönationalismina.

Etniseen jäsentymiseen perustuvassa etnonationalismissa ja siihen liittyvässä rasistiseksi sanotussa edunvalvonnassa ei ole mitään outoa, vaan ne perustuvat kansojen itsejärjestymiseen ja tehokkuuden tavoitteluun populaatioiden tuottoalueilla.

Monien pettymykseksi joudun sanomaan, että al-Taeenin toiminnassa ei ole siis mitään yllättävää, uutta eikä myöskään mitään moralisoimista. Tätä en tosin totea puolustaakseni hänen kannanottojaan vaan selittääkseni niiden syntyä tieteellisesti.

Nimenomaan rehellisyyden nimissä ja rehellisyyden tukemiseksi voisi vaatia, että al-Taeen saisi sanoa omat rasistiset mielipiteensä täysin avoimesti ja vailla rangaistusten uhkaa, sillä juuri näin hän voisi toteuttaa rehellisyyden hyvettä. Kansalaiset puolestaan saisivat tietää, mitä hän oikeasti edustaa ja millaisia näkemyksiä politiikassa esiintyy.

Vapaiden assosiaatioiden menetelmä olkoon totuuden tae myös politiikassa.

Myös Sdp:n tulisi joko tunnustaa, että ”rasismi kuuluu kaikille”, tai pyrkiä kiillottamaan kilpeään erottamalla al-Taeenin ryhmästä. Vähintäänkin tulisi epäillä ehdokassopimuksen rikkomista, sillä Sdp vaatii ehdokkailtaan sitoutumista pidättäytymään kaikenlaisista ”rasistisilta” vivahtavista kannanotoista. Asian mahdollinen oikeuskäsittely taas on kokonaan oma lukunsa, johon en ota kantaa, sillä tuomioistuimet antavat muutenkin ratkaisuja kuin hedelmäpelit. Sen sijaan arvioin asiaa politiikan tutkimuksen näkökulmasta.

Kunpa ihmisiltä löytyisi edes suden humanismia.

Nuo maassamme kiistelevät pakolaistaustaiset rikastuttajat ovat tietenkin meidän perussuomalaisten mitä parhaita vaalityöntekijöitämme, joten kiitokseni heille toiminnasta, joka valaisi asioita.

En sano enkä toivo, en syytä enkä moiti, mutta spekuloin, että jos Sdp erottaisi al-Taeenin ryhmästä ja hän siirtyisi rasistiksi määriteltynä meidän Perussuomalaisten ryhmään, Perussuomalaisista tulisi suurin eduskuntapuolue, jolle kuuluisi myös hallituksenmuodostajan tehtävä. Näin al-Taeenista tulisi todellinen hallituspolitiikan Topper.

En pidä tällaista mahdollisuutta tosin millään tavoin toivottavana, sillä meillä Perussuomalaisissa vastaavaa vihanhallintaongelmaa ei ole, eikä toivottavasti tule. Meillä myös pärjätään muuten.

Mutta siitä olen varma, että jos joku perussuomalainen olisi paljastettu ”vihapuheesta”, hänet olisi jo lynkattu julkisen sanan toimesta, pakotettu eroamaan eduskuntaryhmästä, syyte nostettu ja tuomio kirjoitettu eduskunnan jäsenyydestä erottamista varten.

Sen sijaan nyt muut puolueet ovat hipi hiljaa ja antavat Sdp:n oikoa sotkujaan, ja lehdistö hyväksyy selitykset, kiittää toista maahanmuuttajaa Anter Yaşaa hyvin tehdystä paljastustyöstä ja poistaa uutisistaan hänen esille tuomansa al-Taeenia koskevan todistusaineiston.

Taaskaan ei saa antaa vihalle valtaa

Länsimaisille ihmisille tuli jälleen hyvä tilaisuutensa osoittaa, kuinka pidättäydytään antamasta vihalle valtaa, kun ISIS-järjestöön kuuluneet muslimiterroristit tappoivat 321 viatonta ihmistä ja haavoittivat useita satoja pääsiäisen aikaan Sri Lankassa.

Iltalehti toteaa toimittaja Niina Huuhtasen kirjoittamassa jutussa, että ”[k]ansainvälisen politiikan tutkijan mukaan maassa on lisääntynyt viime vuosina ennakkoluuloisuus muslimiväestöä kohtaan”.

Turun yliopistosta löydetty tutkija Milla Vaha selittääkin nerokkaassa analyysissään, että ”[m]uslimiväestö on ollut ahtaalla jo sisällissodan aikana. He ovat olleet aina pieni vähemmistö ja osaltaan ehkä muiden kansanosien sortama. En tiedä, näkyisikö taustalla maailmalla yleisesti vallitseva muslimiviha, joka on mahdollisesti eskaloitunut Sri Lankassa.”

Millan näkemystä ei voi parodioida.

Milla kainostelee akateemisessa aprikoinnissaan aivan turhaan, sillä kyllä hän tietää: terrorismissa on selvästikin kyse muslimivähemmistöä vastaan suunnatusta vihasta.

Intersektionaalisen feminismin ja identiteettipoliittisen etu- ja viiteryhmäajattelun mukaan syy väkivaltaan on aina valtakulttuurina esiintyvän enemmistön. On siis tärkeää, että muslimiväestöä ei häiritä ja he saavat rauhassa räjäytellä kristittyjen kirkkoja, jotta he eivät radikalisoituisi. Analyysin loogisuus puoltaa feminististen naistutkijoiden ja tutkijanaisten saamista entistä enemmän johtavaan asemaan mediassa, politiikassa ja yliopistoissa.

Lehdissä on murehdittu laajalti, että muslimit tappoivat iskuissa Tanskan rikkaimman miehen kolme lasta. Tanska olikin ennen rikas maa, mutta jatkuvan rikastamisen tuloksena rikkauden malja on valahtanut yli, eikä rikkaus kuulu enää vain harvoille vain kaikille. Ikävä kyllä, juuri kukaan ei näytä harmittelevan, että myös iskuissa uhriutuneet muslimit olivat ”rikkaan maustekauppiaan poikia” ja myös Fatima ”räjäytti itsensä ja lapsensa”.

Ainakaan marxilainen luokkateoria ei riitä selittämään terrorismin syytä, sillä se ei näytä johtuvan köyhyydestä vaan aidosti rikkaudesta, ehkä myös jostakin ideologisesta syystä, mutta mistä?

Nyt on tärkeää, että uskontoaan saa harjoittaa rauhassa kenenkään häiritsemättä.

Tapauksen kautta erottuu jälleen se tosiasia, kuinka vaarallista toisen posken etiikkaa harjoittava kristinusko on nähdessään Paratiisin asiaintilana, jossa lapset leikkivät kyykäärmeiden koloilla.

Ilta-Sanomat puolestaan kirjoittaa anonyymissa pääkirjoituksessaan, että ”[l]evottomuuksia ehkäistäkseen viranomaiset sulkivat Sri Lankan suosituimmat sosiaalisen median alustat iskujen jälkeen. Toimi rajoittaa ilmaisunvapautta mutta todennäköisesti säästää ihmishenkiä.”

Hyvästä tarkoituksesta huolimatta on epäiltävä, että lehti on antanut pelolle vallan. Lontoolaisesta King’s Collegesta puhelimitse tavoittamani islamin asiantuntija Karri Kirkkovene korostaa sitä kauheaa mahdollisuutta, että ihmisten sallittaisiinkin esittää mielipiteensä vapaasti. Näinhän (1) kansalaiset voisivat vastustaa islamin leviämistä poliittisesti, (2) muslimit eivät pääsisi länsimaihin lainkaan radikalisoitumaan ja (3) siten säästettäisiin vielä enemmän ihmishenkiä!

Analyysin kirkkaus vei tämän tekstin kirjoittajalta jauhot suuhun, mutta päätin kuitenkin rohkaistua esittämään näkemykseni tässä poikkeuksellisen sävyisessä jutussani.

On selvää, että vihapuheen vastainen taistelu edellyttää viranomaisilta päättäväisiä toimia. Iltalehden pääkirjoitustoimittaja Juha Keskinen osuukin oikeaan todellisia vastuun kantajia etsiessään ja vaatiessaan, että ”viranomaisten täytyy olla valppaina kaikkialla”. Vaikka onkin ”syytä kysyä sitä, miten tämä oli taas mahdollista”, toivoa ei ole syytä heittää, sillä ”[k]aikkien näiden asioiden jäljille on mahdollista päästä”.

Synkimmälläkin pilvellä on siis kultareuna, ja asiassa ollaan ikään kuin oivalluksen kynnyksellä. On tosin kysyttävä, miksi iltapäivälehtien toimittajat mainitsevat tappajien olleen muslimiterroristeja, sillä heidän tekemiään terrori-iskujahan on nähty ennenkin. Juuri tämän tapaisessa keskustelun radikalisoitumisessa näkyy valvonnan puute ja esimerkiksi vihapuhepoliisi Keijo Kaarisateen keinotekoinen poistaminen keskuudestamme.

Terrorin arvet kyllä aikaa myöten unohtuvat, mutta viha murentaa yhteiskuntaa pysyvästi, joten rakkautta someen, Suomen kansa. Sananvastuuta myös lehdistölle, sillä mielenilmaukset vihapuhetta vastaan eivät ole koskaan väärin!

Vaikka ”[t]errorismin vastainen työ vaatii tehokkaita keinoja poliisityössä ja tiedustelussa”, ei ole syytä unohtaa inhimillisyyttä, humanismia eikä leikkisyyttä. Iltalehti kirjoittaakin kohtalouskoa tunnustavassa otsikossaan, kuinka suomalaiset ”Satu ja Pekka välttivät Sri Lankan iskujen pääpaikan, pommiin nukkuminen saattoi pelastaa – ’Tässä oli suojelusta mukana’”.

Myös laatujournalismi puree. Aamulehdessä julkaistiin 24.4.2019 filosofian tohtori Arvo Pohjalaisen kirjoitus ”Akateeminen sivistys on paras ase sananvapauspopulismia vastaan”. 

Oikeistopopulistiset ääriliikkeet sanovat, että sen selvittämiseksi, ketkä sinua oikeasti hallitsevat, ota selvää, keitä sinun ei pidä arvostella. Sen sijaan todella sorrettujen vähemmistöjen ja intersektionaalisuuden näkökulmasta sinun pitäisi ottaa selville, ketkä arvostelevat sinua itseäsi saadaksesi tietää, ketkä hallitsevat sinua.

Arvo Pohjalainen puolustaa aidosti sorrettujen sananvapautta barbariaa vastaan.

Aiheesta aiemmin täällä:

Parodiahorisontin ylityksiä yliopistoissa

Vahvoja suosituksia

Aluksi pari sanaa vaalituloksesta. Kannattajani ovat valitelleet ja akateemiset vastustajani iloinneet vaatimattoman äänisaaliini vuoksi. Lähes 700 ääntä oli kuitenkin omasta mielestäni huippusaavutus äänestäjiltä, jotka ylipäänsä ovat pystyneet kestämään minua ja juttujani!

Äänikuninkaan puhdistettua pöydältä yli 30 000 ääntä, saadaan muiden miesehdokkaiden vertailukelpoinen henkilökohtainen äänimäärä kertomalla toisten äänet 2,5:llä.

Esimerkiksi Tom Packalénin äänet romahtivat vuoden 2015 vaalien yli 5000 äänestä noin 2000 ääneen, joilla pääsi nyt viimeisenä läpi Helsingissä. Varasijalle päätyneen Mika Raatikaisenkin äänet leikkautuivat lähes puoleen entisestä.

Sen sijaan kaikki omat ääneni ovat uusia, joten tulos on tässä tilanteessa erinomainen. Olin yksi piirimme harvoista nousijoista. Normaalissa tilanteessa tällä kannatuksella voisi päätyä kaupunginvaltuustoon. Koska naisehdokkaita oli listallamme miehiä vähemmän, he äänten keskittymisen vuoksi nousivat kärkisijoille johtuen vaalissa puhaltaneesta turbulenssista.

Myös muuta kommentoitavaa löytyy. Sellainen poliitikko, jolla ei ole laajaa kannatusta, ei ole tietenkään poliitikko vaan yksityisajattelija, eli filosofi. Ja sehän minä joka tapauksessa olen.

Myönnän toki, etten ole ollut niin sanottu optimaalinen ehdokas. Sillä tarkoitetaan henkilöä, joka vastaa täydellisesti puolueesta vallitsevaa mielikuvaa ja joka on puolueensa eräänlainen peilikuva. Heitä ovat ääniharavat. Koulutukseni oli kai kunnossa, samoin internet-näkyvyys. Oli radio-ohjelmia, kampanjasivut ja vaalikirja. Mutta puuttuvia elementtejä jäi liikaa.

Niitä olivat viisinumeroinen vaalikassa, valtamedian suosio ja ilmaismainos TV-julkisuudessa, organisoitu tukiryhmä ja aiempi vaikuttaminen kuntapolitiikassa. Lisäksi persoonassani on liiaksi salamanterin väriä voidakseni saavuttaa miljoonia ääniä. Myöskään niin sanotuilla dosenttiäänillä ei massakannatusta voi hankkia, vaan se voi tulla vain demaritelevisiota kotisohvillaan katsovilta laajoilta kansanjoukoilta.

Eräs selitys on, että ehdokasprofiilini meni liiaksi päällekkäin Mestarin kanssa. Kansalaiset valitsevat kahdesta samanlaisesta pastillirasiasta tuotteen, joka tarjoaa kylkiäisenä jotakin ekstraa, kuten sen, että hän on kaikkien pastillirasioiden puheenjohtaja.

Äänet on joka tapauksessa syytä antaa aina joillekin poliittiselle asiasisällöille eikä vain henkilöille, kuten vaaleissa usein käy. Muutoin politiikka personifioituu ja mielikuvallistuu.

Poliittiset valinnat ovat voimakkaasti klusteroituneita, eli vaikuttaminen tapahtuu henkilöityneiden teesien kautta, eikä siinä ole sijaa millekään filosofeinneille. Näin kansa saa aina itsensä näköisen eduskunnan, ja sehän se on eduskunnan olemus ja rooli.

Lisäksi Helsingin vaalipiiri on meille poikkeuksellisen haasteellinen (Vihreät 23,5 %, Perussuomalaiset 12,3 %), mutta en mene nyt syvemmälti siihen. Kansa on antanut asiantuntijalausuntonsa. Poliittisten vastustajiemme kannalta voi olla armeliastakin, etten ole heidän kiusanaan eduskunnassa. Muut hoitakoot järkipuheet ja lehdistö heidän skandalisointinsa.

Omalta kannaltani tulos tuntuu vapauttavalta. Kun ikää on 52 vuotta, täytyy miettiä tarkoin, miten jäljellä olevan elämänsä käyttää. Tiedän toki poliitikkoja, jotka ovat ikuisia pyrkijöitä, mutta heidän osansa ei ole houkutteleva.

Olen siis tuloksen johdosta kiitollinen. Vapauksia on nyt enemmän kuin kansanedustajan tehtävässä. Se onkin nykypäivänä vaikea, kun mitään myönteistä jaettavaa ei ole.

Tällaisessa tilanteessa jokaisen vastuullisen poliitikon on vaikea yhtä aikaa pitää sekä kannatuksensa että lupauksensa. Niin avautuu tie siihen todelliseen populismiin. Esimerkiksi kelvatkoon vihreiden kansanedustajaksi valittu Pirkka-Pekka Petelius, joka koomikkona on nyt politiikanteon symbolinen kuva.

Ja sitten aivan toiseen asiaan. Mielipideilmaston muutos takaisin rationalistisille raiteille jää Perussuomalaisten tehtäväksi. Siksi esitän vahvan suosituksen.

Ainoa meille aatteellisesti mahdollinen hallituspohja voitaisiin koota meitä pienempien puolueiden, Kokoomuksen ja Kepun, kanssa. Kuitenkin myös tämän koalition edellytykset ovat jo koetellut. Vasemmiston tai vihreiden kanssa yhteistyöstä ei tule mitään, ja krisuista ei ole hyötyä edes tilkkeinä.

Monia saattaa houkuttaa uhrautuminen Suomen talouden puolesta ja ryhtyminen tukipilariksi oikeistohallitukseen. Siinä meille tulisi kuitenkin pelkkä vähemmistöosakkaan tai äänettömän yhtiömiehen rooli.

Niinpä Perussuomalaisten kannattaa itse hakeutua oppositioon, kun neuvotteluista myöskään Antti Rinteen kanssa ei tule todennäköisesti mitään. Rinne ei lähde hallitukseen ilman Vasemmistoliittoa, sillä Sdp:ssä pelätään kannatusvuotoa vasemmalle. Vasemmistoliitto taas ei sovi meidän kanssamme mihinkään, kuten eivät Vihreät ja Rkp:kään.

Vasemmiston ja Kokoomuksen hallitus on Suomen tuho, mutta meidän perussuomalaisten ei tule mennä sellaiseen hallitukseen, jossa tuloksena olisi meidän oma tuhomme ja sen lisäksi myös Suomen tuho.

Ihmisiä on kahdenlaisia: niitä, jotka uhraavat periaatteensa uransa vuoksi, ja meitä, jotka uhraamme uramme periaatteidemme vuoksi.

Antaa muiden puolueiden kantaa nyt vastuu kaikista ongelmista, joita ne ovat maallemme vuosien saatossa aiheuttaneet. Vain pari lyhyttä esimerkkiä. Sote-kortti on Musta Pekka, joka putoaa uuden hallituksen käsiin. Sosiaali- ja terveydenhuolto-organisaatioita on purettu jo niin paljon, että perääntymistä ei ole. Kun kaikki muut puolueet haluavat yhteiskuntakritiikkiä edustavan ”vihapuheen” sisällyttämistä rikoslakiin, meillä perussuomalaisilla ei voi olla mitään yhteistä niiden kanssa.

Siksi näen ainoana järkevänä vaihtoehtona vetäytymisen vapaaehtoisesti oppositioon, jolloin meitä ei voida ajaa sinne. Hallitusneuvotteluja kannattaa käydä vain sen verran, että kansalaisille ja muille puolueille käy selväksi, mitä edustamme ja kuinka vaikeaa muiden puolueiden on päästä mihinkään sopimukseen ilman meitä, jotka hierrämme kivenä muiden puolueiden kengissä.

Minulle on sitä paitsi käynyt selväksi, että hallituspohjasta on juoniteltu ja sovittu muiden puolueiden kesken jo viime syksynä siltä varalta, että Perussuomalaiset nousevat kärkisijoille. Reilua?

Menneen maailman poliitikot taistelevat silloin, kun he ovat voitolla, ja neuvottelevat vain pakon edessä. Me taas taistelemme silloin, kun olemme tappiolla, ja neuvottelemme reilusti ollessamme voitolla.

Lopuksi vielä vaalitulosta koskeva filosofointi. Sokrates halveksui demokratiaa, jonka uhriksi hän joutui (ja osin itse asettui) osoittaakseen, että kansanvalta voi toimia vastoin omia periaatteitaan. Lisäksi hän piti erään oppilaansa suurimpana riskinä sitä, että hänestä tulee ”kansan rakastaja”, eli kerjäläinen muiden oville. Sitä en halua itse olla.

Demokratia, varsinkin sosiaalidemokratia, on hyvä hallintomalli vain, jos kansalaiset tietävät, mikä on heidän oman etunsa mukaista ja mikä on heille parhaaksi. Mutta kun eivät tiedä, ja sen voi lukea myös vaalituloksesta.

Omasta asemastani sen verran, että en piittaa, vaikka akateemiset tai jotkut muut viiteryhmäni viskaisivat minut susille, sillä olen mieluummin yksin oikeassa kuin muiden kanssa väärässä.

Kaikki sitä paitsi tietävät, että myös demokratia on pelkkä surkea feikki. Vaihtoehtona kohtalokkaalle suoralle demokratialle ei edustuksellinen demokratia tarjoa edes valistunutta harvainvaltaa vaan despoottien oligargiaa.

Demokratia ei vallitse siksi, että se olisi hyvä hallintomalli, vaan koska se on vähiten huono. Totean nyt saman kuin toisessa väitöskirjassani (s. 171), jossa ratkaisin hyvän yhteiskunnan ongelman. Hyvä yhteiskunta on epätodennäköinen, sillä mikään yhteinen ei ole perimmältään kovin hyvää.

Aurinkoista kevättä ja hyvää pääsiäisen aikaa,

Jukka

Gallupien kaatovaalit

Perussuomalaisten kannatus tuplaantui gallupien viime vuonna ennustamista luvuista, joten nämä vaalit olivat tuplatymäkät gallupien kaatovaalit!

Lämpimät kiitokseni kaikille puoluettamme ja minuakin äänestäneille! Kiitokset myös vapaaehtoista vaalityötä kanssani tehneille ja tukijoilleni ympäri maata.

Yksikään minulle annettu ääni ei mennyt hukkaan vaan päätyi vaalijärjestelmästämme johtuen valituksi tulleiden hyväksi, joten esitän kiitokseni myös heidän puolestaan ja toivotan onnea vaativassa työssään.

Ottaen huomioon puheenjohtajamme kahmaisemat yli 30 000 ääntä, sisältää 672 jäljelle jäänyttä miesehdokkaan ääntä (oma vertauslukuni 5234) tosi ison kasan ääniä. Siinä on enemmän kuin ne pelkät kaveriäänet, joten kyllä tämän kanssa kehtaa elää. Taakse jäi moni parempikin. Ja täytyihän sitä kerran elämässään vaalit kokea.

Muutama tuossa jo onnittelikin, ettei mennyt hyvä mies hukkaan, kun en tullut valituksi. Olin kuitenkin hakeutumassa eduskuntaan uhriutumisperiaatteella, joten eipä siitä olisi haittaakaan ollut. Mutta ei tarvitse myöskään koskaan pudota. Tuntui vain hyvältä ilmaista oma vaatimaton tukeni tärkeiden asioiden puolesta.

Tulosten analysoimisen jätän tällä kerralla muiden tehtäväksi.

Mikäli joku kysyy, missä olen, tiedoksi: olen joko tekemässä tutkimusta tai pyöräilemässä. Sillä olen todellinen kansan edustaja.

Luottamuksesta kiittäen,
Jukka

Keitä eduskuntaan Jussin lisäksi?

Pyöräilen paljon. Olen tahtoihminen Suomen ja suomalaisten puolesta. Taustallani kesäinen Helsinki.

Puolueemme tulee saamaan viimeisimpien vaaliennusteiden mukaan Helsingin vaalipiiristä kolme kansanedustajaa. Siihen riittää hyvällä tuurilla noin 11,5 prosentin ääniosuus.

Mikäli Perussuomalaisten kannatus Helsingissä alkaa seurata valtakunnallisen kannatuksen prosenttilukemia (tällä hetkellä noin 15 prosenttia), saamme eduskuntaan neljä edustajaa tästä vaalipiiristä.

Jussi Halla-ahon kova kannatus ja medianäkyvyys nostavat hänet tänä vuonna todennäköisesti vaalipiirin äänikuninkaaksi, sillä hän on tehnyt loistavan vaalityön.

Jussin äänimäärän jälkeen tulee pitkä matka tyhjää, ja äänestäjien tehtäväksi jää päättää, keillä ehdokkailla muut tuolit täytetään. Äänestäjien kannalta kympin kysymys onkin, keitä muita eduskuntaan valitaan Jussin lisäksi.

Se, että eduskuntaan voisi tulla valituksi ”Jussin äänillä” on joka tapauksessa virheellinen käsitys. Puheenjohtajamme vanavedessä valittavien järjestyksen ratkaisee nimenomaan ehdokkaiden oma äänimäärä. 

Jokainen puolueelle annettu ääni on puolestaan tärkeä, koska sen kautta ratkeaa vaalipiirissä saavutettavien eduskuntapaikkojen kokonaismäärä.

Lähdin eduskuntavaaleihin alun perin siksi, että katson puolueemme tarvitsevan toimintakykyistä väkeä uudessa tilanteessa. Olen ollut politiikassa taustatahona jo pitkään. Motivaationi on erinomainen, en päästä itseäni vähällä, ja haluan tehdä kanssanne tulosta.

Toivon luonnollisesti valituksi tuloa. Koska pääehdokkaan kova kannatus tasoittaa muiden ehdokkaiden äänimääriä, valintani voi mennä täpärälle. Siksi jokainen ääni on tärkeä, jopa ratkaiseva.

Puolueemme kannatuskasvu kampanja-aikana on seuraus kovasta vaalityöstä ja siitä, että vastaamme kansalaisten viestiin. Myös poliittiset ohjelmamme ovat paremmassa iskussa kuin koskaan. Kansalaiset voivat luottaa siihen, että pysymme linjoillamme. Oman vaalikirjani voi lukea täältä.

Puolueemme on uudistunut ja pessyt kasvonsa, ja edessä on äänten uusjako.

On tärkeää antaa ääni tavalla, jolla se kuuluu eduskunnan suuressa salissa järjen ja realismin puolesta.

Meillä on vaikutusvaltaa, vaikka oppositiossa olisimmekin, sillä todellinen valta on aina sillä, jota vältellään ja sensuroidaan eniten. Meitä kuuntelevat herkällä korvalla nykyisin kaikki. Meidän kauttamme voi pakottaa muut puolueet noudattamaan parempaa politiikkaa.

Toivon suomalaisten tekevän päätöksiä, joiden turvin he voivat luottaa siihen, että heidän asioitaan ajetaan ja heistä välitetään kaikissa, niin taloudellisissa, sosiaalisissa, asuntopoliittisissa kuin ulkoiseen turvallisuuteenkin liittyvissä asioissa.

Käytä äänesi!


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki