Syyt nuorison epätoivoon ovat ideologisia

Medioista on jälleen kuultu vaikuttavaa ulinaa nuorison toivottomuuden vuoksi. Ylen uutiset raportoivat nuorisobarometrin lohduttomista tuloksista, ja MTV3:n uutiset valittelivat, että ”nuorten usko maailmaan horjuu, muttei omaan elämään”.

Yleisradion tiedostavainen toimittaja Miika Koskela koetti hakea tukea nuorisopessimismin lietsonnalleen hissituolitehtailijan perilliseltä Frank Martelalta, joka esiintyy ”onnellisuusprofessorina” Aalto-yliopistossa, mutta ei saanut kliseekeitosta kummempaa.

Sen sijaan Sitran eräältä nollatutkijalta Koskela sai todellisen jättipotin ja kirjoitti Ylen verkkosivuille otsikolla ”Sitra: Somekeskustelun taso on niin huono, että se on uhka demokratialle”.

Jutun kuvatekstissä syytettiin mediaa oikeistolaisuudesta ja valitettiin, että ”oikeistolaisen ja provosoivan sisällön dominointi somessa ei ollut yllätys suomalaisnuorille”.

Minulle ei ollut yllätys, että vasemmiston etäispääte Yleisradiossa pitää ongelmana ”oikeistolaisuutta” ja katsoo vapaan kansalaiskeskustelun horjuttavan demokratiaa.

Sitran ja Ylen valtiollisella rehulla ruokitut politrukit eivät näköjään ymmärrä, että somekeskustelut eivät ole demokratian uhka vaan demokratian ilmaus (aiheesta enemmän täällä).

Jotain toivoa näkyy kuitenkin horisontissa, sillä Ylen mukaan Saksassa nuoriso lakkoilee asevelvollisuuden vuoksi, vaikka aivan Baader-Meinhofin ja Punaisen armeijakunnan linjalle ei olekaan vielä päästy...

No niin. Minäpä kerron teille, mistä nuorison synkkämielisyys johtuu. Se ei johdu suinkaan ”oikeistolaisuudesta”, josta etenkin nuoret miehet hakevat toivoa.

Syy nuorison epätoivoon on ideologista alkuperää ja johtuu propagandastressistä.

Nuorten deprivaatio ei kumpua sosiaalisesta mediasta, joka aiheuttaa enintään harmitonta ulkonäköstressiä, vaan valtavirran uutismediasta, joka kohdistaa nuoriin voimakasta ideologista painostusta muun muassa ilmastoahdistuksella ja diversiopolitiikalla.

Normaali nuori syrjäytyy nyt työnhausta, mikäli ei ole neuroepätyypillinen eikä ole diagnoosia, jonka voisi laittaa ansioluettelon alkupäähän rekrytointiosastojen pissiksiä vakuuttamaan!

Musiikki on nuorille aivojen vaseliinia, mutta enää edes korvakuulokkeiden melulla ei voi tukkia aistejaan todellisuuden ankaruudelta. Musiikin mukana joutuu näet kuuntelemaan sanoituksiin inklusoituja antirasistisia ja dekolonialistisia kannanottoja, mikä puolestaan lisää hyvesignaloinnin ja moraalikarisman vaateita.

Nuori, joka jättää koulussa tarjotun kasviskiusauksen syömättä ja kauramaidon juomatta, ei voi tuntea hampurilaisbaariakaan turvalliseksi tilaksi, sillä siellä häntä uhkaa houkutus tyydyttää ruokahalunsa salaatinkastikkeella, jonka valmistuksessa ei ole käytetty vastuullista ja hiilikompensoitua tuotantomenetelmää. Ja vastuullistaminenhan kantaa aina mukanaan syyllistämistä.

Sitä ei sovita uskontokaan. Jos menee kirkkoon, päälle vyöryää monikulttuuri-ideologinen maahanmuutto- ja kehitysmaapolitiikka. Ilmastolahkoja puolestaan dominoivat synnintuntoa lietsovat ilmastopastorit.

Suomalaisnuorten täytyy osoittaa suvaitsevaisuutta ja toleranssikykyä ja sietää positiivista erityiskohtelua, jonka verukkeella maahanmuuttajat vievät heidän työ- ja opiskelupaikkansa ja syövät heidän sosiaaliturvansa.

Tasa-arvoevankeliumin hedelmänä myös väestö vaihdetaan kirkkaassa päivänvalossa, kun kantaväestön syntyvyys on romahtanut nälkävuosien tasolle, ja väitteet ”salaliittoteorioista” horjuvat tilastollisissa väestöennusteissa vaarantaen koko yleisvasemmistolaisen maailmankuvan (aiheesta täällä).

Myös julkisen talouden tila huolestuttaa. Sitä eivät tuhonneet leimallisesti ”boomerit” vaan vihervasemmisto ja EU-porvarit, jotka tuplasivat valtion menot 20 vuodessa haaskaten omat ja lainatut rahat toisarvoiseen kansainvälisyyshömpötykseen, vihreään siirtymään ja tukipakettipolitiikkaan.

Vielä kun saisi turvallisen tilavat päihteiden käyttöhuoneet kehopositiivisille piripäille ja esteettömän kulun takaavat sukupuolineutraalit liikennemerkit liito-oraville, jotka oppisivat käyttämään EU:n palauttamilla veroveroilla rakennettuja hyppytolppia Länsiväylää ylittäessään! 

Kognitiivista stressiä otsalohkoltaan kehittymässä oleville nuorille tuottaa se, että identiteettipolitiikka velvoittaa heitä keuhkoamaan juuri sen saman vihervasemmistolaisen klusterin puolesta, joka on pilannut heidän taloutensa ja tulevaisuutensa. Kun maailma ei näytäkään lopulta mustavalkoiselta vaan harmaalta, nuorison pää ei pysty käsittelemään tiedollista moniselitteisyyttä, ja totuus on tuomittu katoamaan niin medioissa kuin yliopistoissakin.

Eipä siis ihme, että äärivasemmiston kiilusilmät kääntyvät äärioikeistolaisiksi samaan tapaan kuin Hitler nousi kommunismin vuoksi. En sano, että se parempaa olisi, mutta näin on tullut tämäkin ilmiö selitetyksi.

Seksikään ei tuo nuorille lohtua, sillä se on kielletty viranomaisviestinnällä, jonka kautta kaikenlaiset kanssakäymisen aloitteet on rikollistettu, vaarallistettu ja demonisoitu, eikä taida sanakirjasta löytyä enää yhtään kontaktin tavoittelua merkitsevää teonsanaa, jota ei olisi kriminalisoitu (”häirintä”, ”ahdistelu”, ”kajoaminen”...).

Feministien luomassa pelon kulttuurissa häirintäyhdyshenkilöiden ja esteettömien de-eskalaatiokouluttajien läsnäolo ei yksistään riitä rauhoittamaan, vaan tarvitaan sähköpamppuja ja miesten kahlimista lattiaan. Feministien harjoittama poikien ja miesten syyllistäminen käännetään medioiden jatkuvasti toistamassa aivopesussa väitteiksi, joiden mukaan pojat ja miehet ovat joko naisten katkeria vihaajia tai naisia vastaan suunnatun yleisvihan uhreja, vaikka tosiasiassa naisviha on vain vastareaktio siihen vihaisuuteen, jolla feministit itse kohtelevat poikia ja miehiä (aiheesta täällä ja täällä).

Herkimmät yksilöt myös alistetaan massamanipulaatiolle, joka ei ainoastaan sensuroi (canceloi) sopimattomina pitämiään mielipiteitä vaan pakottaa olemaan tiettyä mieltä. Jos tähän woke-aktivistien asennemuokkaukseen ei alistu, seuraa ankaria rangaistuksia, julkisen maineen töhrimistä ja passittaminen monimuotoisuussertifioituun DEI-koulutukseen.

Ristiriitainen informaatio koettelee nuoria, jotka ihmettelevät, miksi naisten päivän mielenosoituksissa ja pride-kulkueissa kannetaan Palestiinan lippuja, vaikka Hamasin patriarkaatti murhaa vääräuskoisia naisia ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä ja haluaa polttaa demokratian pois Lähi-idästä.

Yhteiskuntaamme vaivaa viisi ongelmaa: internationalistinen vasemmistolaisuus, vihreä maailmanparantaminen, militantti feminismi, maahanmuutto ja monikulttuuri-ideologia.

Niihin liittyvästä sokeasta idealismista, todellisuuspaosta, tekopyhyydestä ja realismin kieltämisestä sikiävät nuorison stressi, masennus ja ahdistus. 

Todellista syytä huoleen ei kuitenkaan ole niin kauan kuin pelkät ulkonäköpaineet ovat peräti toisella sijalla nuoriso-Angstin kärjen tuntumassa nauttien 55 prosentin kannatusta koulutukseen pääsyä koskevan tuskittelun edellä.

Aivan kaikki ei selity ideologialla, sillä nuorten epäluottamus työnsaantiin ja eläkejärjestelmään on varmasti aitoa olematta ennenaikaista. Suomen lakisääteiset eläkevastuut ovat noin 900 miljardia euroa, mutta eläkekassojen varallisuus kattaa vain noin 290 miljardia euroa, ja siitäkin suuri osa on syömävelkana valtiolla, joka joutuu pulittamaan varat eläkekassoille takaisin kiskomalla ne suomalaisilta toiseen kertaan veroina.

Vasemmiston suuttumus purkautuu väärin kohdistuessaan kansallismielisiin

Taas on se vuoden päivä, jolloin poliittisella äärivasemmistolla on tilaisuus lavastaa isänmaalliset ihmiset fasisteiksi tai muutoin turmiollisiksi ihmisiksi vastustamalla ”natsimarsseja” (aiheesta täällä).

Huono-osaisten ja leikkauksista kärsineiden suuttumus purkautuu väärin heidän moittiessaan kansallismielisiä ihmisiä.

Suomen valtiontalouden kehno tila johtuu muun muassa globaalista kapitalismista, jota vastaan käy myös kansallismielinen liike.

Toinen syy kansantaloutemme huonoon tilaan on useiden puolueiden intohimo hukuttaa Suomen julkinen talous velkoihin. Ne puolestaan johtuvat ylimitoitetusta ilmastopolitiikasta, sosiaaliturvahakuisesta ja työperäisestä maahanmuutosta sekä euroalueen jäsenyydestä, joka vei itsenäisen rahapolitiikan ja kansainvälisen kilpailukyvyn.

Paljon pahaa on seurannut sekä globaaliin kapitalismiin että vasemmiston suosimaan internationalismiin liittyvistä kansainvälisistä velvoitteista, kuten EU:n jäsenyydestä, joka velvoittaa kilpailuttamaan julkiset hankinnat niin, että Helsingin uudet ratikatkin päädyttiin tilaamaan ulkomailta suomalaisen työn tappioksi.

Äärivasemmiston kannattaisi kiukutella sekä globaalia kapitalismia, talousliberalismia että omia universaalisosialistisia alkuehtojaan vastaan. Maailmasta, josta puuttuisivat kansallisvaltiot ja kansalliset identiteetit, ei olisi nimittäin vastustajia ollenkaan eikä siksi myöskään politiikkaa, joka on mahdollista vain kansallisten etujen avoimen tunnustamisen ja konfliktien aitouden myöntämisen kautta.

Mikäli koko maailma lainehtisi universaalisosialistisena elovainiona, mitätöitäisiin viiteryhmäkohtaiset kansalliset edut ja samalla koko vasemmistolaisperäinen identiteettipolitiikka, jota soveltavat paitsi nationalisteiksi sanotut oikeistolaiset, myös etnisten minoriteettien klikkeihin linnoittautuneet vasemmistolaiset itse. Poteroistaan he pommittavat muita, kun katsovat olevansa muita parempia ”meitä”.

EU:ssa ja muissa universaali-ideologiaan perustuvissa yhteenliittymissä ei ole kuitenkaan kyse pelkästään internatsismista, eli pakkokansainvälistämisestä, sillä internatsismi tunnustaa vielä kansojen välisyyden ja sitä kautta kansojen ja kansakuntien sekä valtioiden erot myös pyrkiessään liudentamaan niiden rajoja. Sen sijaan EU edustaa universaalisosialistisin periaattein toimeenpantua kapitalistista utopiaa, jonka sisällä ei ole, ei tunnusteta olevan eikä sallittaisi olevan poliittista vastustajaa.

Vaikka kyseinen konfliktittomuuden oletus on pelkkää valetta, se on kuitenkin merkittävää siksi, että se mitätöi poliittisuuden ja saattaa kansakunnat vaikutusvallattomaan tyhjiöön. Niin tehdessään se todellisuudessa antaa vallan voimakkaimpien osapuolten käsiin valtioliittojen ja liittovaltioiden sisällä.

Rahalla tai väkivallalla tuettujen valtapotentiaalien haltijat voivat tekemillään diileillä ammentaa heikommat osapuolet tyhjiksi riistämällä esimerkiksi niiden mineraalit ja muut luonnonvarat ja määrittelemällä vastarinnan rikokseksi tai hyökkäykseksi yhdessä sovittuja normeja vastaan.

Sellainen ystävyys on samanlaista maireaan suopeuteen paketoitua brezhneviläisyyttä kuin YYA-sopimuksen aikainen ystävyys, joka todellisuudessa oli alistamisen muoto.

Syy siihen, miksi Suomen talous ei ole kasvanut vuosiin, on nyt jäsenyytemme euroalueessa ja Euroopan unionissa. Ainoa rahaunionista koituva hyöty on ollut välttyminen valuuttakurssiriskeiltä euroalueen sisällä, mutta yhteinen rahapolitiikka ja arvoltaan kova euro ovat syöneet pois Suomen vientikilpailukyvyn EU:n ulkoisilla markkinoilla.

Siinä, missä Keski- ja Etelä-Euroopan maat kiertävät kilpailusäädöksiä oman tuotantonsa tukemiseksi ja säätelevät hankintojen parametrit paikallista tuotantoa suosiviksi, siinä suomalaiset noudattavat kilpailusäädöksiä impivaaralaisen orjallisesti. Näennäisen ystävällisyyden vallitessa EU on rikkonut kansallista suvereenisuuttamme vastaan ilmastopoliittisella pakotuksella ja anekaupalla, omaisuudensuojaa kolhivilla metsiensuojeluvelvoitteilla sekä maatalous- ja rakentamisdirektiiveillä.

Tukipakettipolitiikallaan EU on ottanut yhdellä kädellä ja antanut toisella muun muassa Espanjalle ja Italialle, jossa yksityishenkilöiden asuintaloja on laitettu kuntoon koronan seurauksia paikkaamaan tarkoitetusta elpymisrahastosta ammennetuilla lahjoituksilla. Rahastokiskontaa harjoittava EU on korruption ja piilosubventioiden katakombi, jossa Suomi ja muut pohjoismaat ovat nettomaksajia ja oliiviöljymaat nettosaajia.

Suomen talous on konkurssissa ja talouskasvu alkaa aina ensi vuonna, kuten Godot tulee huomenna Samuel Beckettin tunnetussa näytelmässä.

Suomen hallituksen valtavat perusturvaleikkaukset eivät luo talouskasvua vaan vähentävät kotimaista kysyntää, ja työntekijöiden oikeuksien huononnuksista ei kausaalisesti seuraa arvoja tuottavaa toimintaa. Ne enintään helpottavat palkkaamista, jos toimintaa on. Mutta sitä ei ole, koska jäsenyytemme euroalueessa on huonontanut kansainvälistä kilpailukykyä, ja vienti ei vedä kunnolla.

Epäluottamus on lisääntynyt, ja luottamus on syöpynyt pois.

Julkisen talouden säästöihin keskittymällä peitellään perusongelmaa, joka on: jäsenyytemme EU:ssa on aiheuttanut kansantaloudellemme suuria pysyviä menoja, kitkoja ja velvoitteita, jotka ovat omalta osaltaan torpanneet talouskasvun.

EU ei pystynyt antamaan meille edes uskottavia turvatakuita, vaan ne aikaan sai vasta NATO, jossa tosin olemme itse turvallisuuden tuottajia emmekä kuluttajia Pohjolan alueella.

Vanhaa perua oleva valtioviisaus sanoo, että Fixitin nykykannatus ei vielä riitä EU:sta eroamiseen, ja sitten kun se riittää, olemme jo niin syvällä, että eroaminen ei ole enää mahdollista.

Syynä lähes kaikkeen kurjuuteen ja köyhtymiseen Suomessa on internationalismi ja ajautuminen vulgaariliberalistiseen talous- ja markkinafatalismiin, joiden vuoksi entinen hyvinvointivaltiomme on rapautettu kehitysmaaksi.

Niin sanotun Linnan juhliin väitettiin kutsutun tänä vuonna eritoten opettajakuntaan kuuluvaa sivistyneistöä. Kristallikruunujen loisteessa ei ole kuitenkaan älymystöä vaan akatemiatutkijan viroilla palkittuja kritiikittömiä mitättömyyksiä, jotka esiintyvät EU-asiantuntijoina ymmärtämättä yhtään, mistä koko vedätyksessä on kyse.

Sekä globaali kapitalismi että vihervasemmistolainen kiilusilmäisyys ovat rakentuneet valheille ja lupauksille, joilla kansalaisten aggressioita on koetettu hallita laittaen laskut valtion täpötäysiin velkapiikkeihin.

Todellisuudessa valtiovallan pylvästalot ja lasilinnat ovat sisältä tyhjiä ja pimeitä, ja maksupäivä on tullut.

EU-vaateita kireämpään velkajarruun sitoutuminen tarkoittaa 1,5 miljardin leikkauksia vuodessa. Kun lisäksi tulevat 10 miljardin NATO-vaatimukset, on maastamme tuon jälkeen jäljellä savuavat rauniot, elleivät sakset osu suoraan valtion työntekijöiden palkkoihin ja keskitasoa korkeampiin eläkkeisiin vähintään 20 prosentin voimalla. Minimissäänkin pitäisi perua työ- ja virkasopimusten päälle kasatut harkinnanvaraiset bonukset, palkkiot ja palkanlisät.

Valtion hallintoviroista pitäisi lopettaa puolet, ja sosialisminpunaiset sukkapuikkoneuvostot pitäisi lakkauttaa kokonaan, samoin tuet ”kulttuuriksi” tai ”tieteeksi” naamioidulle agendatoiminnalle ja tasa-arvoilveilylle.

Jatkossa kansalaisten vihanhallintaa ei voida harjoittaa politiikalla eikä tunnottomalla rahalla, ja lisääntyvästä keskiluokan ja köyhäin kalvamisesta seuraa kurjaliston ja eliitin välisiä yhteenottoja.

Samalla kun ihmisille kirkastuu, mitkä tekijät todella ovat heidän kurjuutensa ja valtiomme rappeutumisen syitä, on toivoa, että äärivasemmisto ja laitaoikeisto löytävät lopulta toisensa ja yhteisen etunsa.

Kansallisvaltio on vastustaja vain internatsistiselle globaali-ideologialle, sosialistiselle universaaliutopialle ja kansainväliselle kapitalismille, mutta kansalaisille kansallisvaltio on hyvinvoinnin takaaja, konfliktien sovittaja, kansankokonaisuuden ylläpitäjä, aineettoman kulttuurimme ylisukupolvinen kantaja ja väkivaltapotentiaalin haltija ulkoisia vihollisia vastaan.

Henkisen itsenäisyyden osoittaminen

Pari perussuomalaista kansanedustajaa (Teemu Keskisarja ja Sheikki Laakso) ilmoittivat osallistuvansa 612-kulkueeseen tasavallan presidentin juhlavastaanoton sijasta. He kai ajattelivat, että heillä on oikeus säästää frakin vuokrauskuluissa ja jaloitella hieman.

Valtavirran uutismediat aloittivat välittömästi myllytyksen, jossa kansanedustajien poikkeamista ruodusta alettiin nimitellä äärioikeistolaisuudeksi ja kansallismielisyydeksi.

Toimittajien kuoroa säestämään hankittiin lausumia vihervasemmistolta, Kepulta ja Kokoomukselta, joiden mukaan 612-tapahtuma on ”fasistinen”, ”natsimarssi” ja vähintäänkin ”äärioikeiston mielenosoitus”.

Huvittavaa on, että moittijat ovat yhtä kaukana moitituista kuin moititut moittijoistaan, joten myös ”äärioikeiston” haukkujat ovat itse ääriajattelijoita.

Kun Vasemmistoliiton tuore kansanedustaja Li Andersson protestoi pukuloistoa ja jätti Linnan juhlat väliin vuonna 2015, media suitsutti ratkaisua hienoksi eleeksi ja huomaavaisuudeksi yleistä ryysyläisyyttä kohtaan. 

Yleisen ryysyläisyyden väsymätön kuvaaja Aki Kaurismäki taas kieltäytyi kutsusta useaan kertaan muun muassa sillä verukkeella, ettei hän viitsi nousta kotisohvaltaan, koska oli ”matkoilla Mellunmäessä” ja ”samaan aikaan taitaa tulla joku jääkiekkomatsi”.

Kun Keskustan varapuheenjohtaja Hannakaisa Heikkinen kieltäytyi kutsusta vuonna 2019, hän perusteli ratkaisuaan vastalauseena Jenni Haukion kommenteille, jotka koskivat tuotantoeläinten elinoloja. Akavan taannoinen puheenjohtaja Sture Fjäder puolestaan jätti kutsut väliin, koska hänen kissansa kuoli.

Tieto-Finlandialla 2023 palkitun Magdalena Hain sallittiin meuhkata Ylen verkkojutussa kieltäytyneensä Linnan juhlista vastalauseena perussuomalaiselle puolueelle ja erityisesti Wille Rydmanille, joka oli esitellyt keski-ikäiselle miehelle poikkeuksellista seksuaalista markkina-arvoaan feministien vihaamalla menestyksekkäällä tavalla.

Kaikki julkisuudessa nähdyt verukkeet ovat olleet protesteja kekkereiden yleistä pinnallisuutta ja luokkaluonnetta vastaan, tai ne ovat kummunneet kiistellyistä ajankohtaisaiheista, jotka nykyinen woke- ja cancel-aktivismi on korottanut potenssiin.

Myöskään Hain kannanotto ei ilmaissut mitään muuta kuin sen, että hänen saamansa kirjallisuuspalkinto oli poliittinen tuen osoitus kirjailijalle. Hän ei tullut omassa neroudessaan pohtineeksi, kuinka tylyä kutsun esittäjää kohtaan oli se, että hän sillä tavalla käytti Linnan juhlia ja kieltäytymistään vipuna toista tahoa vastaan esittämäänsä ilkeilyyn.

Mediat hehkuttavat ja palkitsevat julkkisten julkeutta ”kansalaisrohkeutena” silloin, kun sillä edustetaan vihervasemmiston ikuista kapinaa (joka myös tehokkaasti uusintaa protestanttien omaa alamaisuutta).

Sen sijaan irtiotot EU-liekanarusta, monikulttuuri-ideologiasta, ilmastoaneiden rahoituksesta, maahanmuuton lietsonnasta, poliittisesta korrektiudesta, feminismistä ja muusta tasapäistämisen politiikasta koetaan uhkiksi, koska niihin liittyy todellista merkitystä.

Todellinen ongelma ei ole mikään osallistuminen johonkin kulkueeseen.

Ongelma on, että mediassa länkytellään siitä, kuinka itsenäisyyspäivää pitäisi tai saisi vietää, vaikka tärkeämpää olisi käsitellä kysymystä, miksi itsenäisyytemme on menetetty ja miksi kansainväliseen toimintaan – kuten EU-maksuihin, velkaunioniin, maiden välisiin tulonsiirtoihin, ilmastoaneisiin ja ulkomailta ohjattuun asevarusteluun – kulutetaan järkyttävän paljon valtiollisia verovaroja niin, että ne ovat jo tyystin loppuneet ja valtiomme on ikuisessa velkahirressä voimatta irtautua siitä mitenkään muutoin kuin EU:n sisäisellä sodalla.

Tämä on todellinen ongelma.

Mielestäni kaikkien kansanedustajien pitäisi osallistua 612-kulkueeseen, vähintäänkin silloin tällöin, mikäli on varaa jättää presidentinlinnan pullat syömättä.

612-kulkueeseen osallistuminen on hyvä tapa osoittaa älyllistä itsenäisyyttä maassa, jonka kansallispäivä muutoin koostuu feministien parjaamasta ”äijäölähtelystä” ja siitä, että Tuntematon sotilas tulee televisioruutujen kautta Suomi-konepistooli rätisten olohuoneisiimme.

Poliittinen eliitti on pääministerin johdolla katkera siitä, että muutama rohkelikko ei antaudu jonottamaan nobodyna Linnan juhliin vaan toimii, kuten suurin osa kansalaisista, eli päättää tekemisistään itse.

Vallan höpsöä on, että kansalaisten itsenäisyyden juhlintaan puuttuu Suojelupoliisi, jonka mukaan kiisteltyyn tapahtumaan ei pitäisi osallistua, koska ”612-kulkueessa on äärioikeistolaisia osallistujia”. Kannanotto on käsittääkseni perustuslaillisen kokoontumis- ja yhdistymisvapauden vastainen ja edustaa mielipiteenvapauden ja ilmaisunvapauden vastaista asennetta.

Kaikissa avoimissa tapahtumissa saattaa olla kaikenlaisia osallistujia.

Vaikuttaa kuin poliittisessa poliisissa oltaisiin kansalaistottelemattomia, kun siellä ei noudateta kansalaisten valitsemia toimintatapoja, kansanedustajien tekemiä päätöksiä ja demokraattisen eli kansanvaltaisen yhteiskunnan arvoja ja periaatteita. 

Niin sanotun itsenäisyyden kunniaksi ihmisiä viedään Suomessa Linnasta linnaan.

Itsenäisyyspäivästä on kehkeytymässä kansallisten juurien ja identiteetin etsimisen kulttuuritapahtuma, kun sekä kansallismieliset että vasemmistolaiset nuoret järjestävät keskustakirjasto Oodissa keskenään kilpailevat lukupiirit.

Graffititaiteilijana kunnostautunut vasemmistoliittolainen apulaispormestari Paavo Arhinmäki kannustaa aktivistejaan tukkimaan kirjaston, ”jotta fasisteille ei jäisi tilaa”. Vihreän veteraanikansanedustajan Osmo Soininvaaran puoliso, kirjastonjohtaja Anna-Maria Soinivaara, puolestaan torppaisi kansallismielisten tilavarauksen vedoten poliittisen toiminnan kieltäviin järjestyssääntöihin, mutta hänen harmikseen kirjasto ei voi estää asiakkaita varaamasta kokoustiloja yksityishenkilöinä. 

Kirjasto ja Supo voivat nyt kilpailla keskenään siitä, kumpi kunnostautuu paremmin ideologisessa valvonnassa.

Tätäkään kohua tuskin olisi ilman valtavirtamedian örvellystä ja trollitehtailua, vaan itsenäisyyspäivää vietettäisiin sulassa sovussa muutaman kansanedustajan poiketessa jonosta ja vaeltaessa edustamaan kansaa sankarihaudoille – kristallikruunujen alla vellomisen sijasta.

Sopu on ilmeisesti valtamedian lietsomalle kulttuurisodalle kielteistä. Median nostamaa kohua parempaa ilmaismainosta 612-tapahtuma tuskin olisi voinut saada. 

Tapahtuman hyödyllisyydestä sinänsä minulla ei ole korkeaa kuvaa. Se edustaa patavanhoillisuutta ja taaksepäin katselemista, vaikka tarvittaisiin eteenpäin menemistä. Hyvin ovat asiat Suomessa, jos suurimman vaaran muodostaa sankarivainajien muisteleminen!

Ilahduttavaa tässä on, että media ja viranomaisvalta tuottavat ennen pitkää ratkaisun sotaveteraanipulaan. Kun sotaveteraanit käyvät vähiin Linnan juhlista, toimittajat ja viranomaiset lietsovat kansalaisten välille sisällissodan, josta syntyy uusia veteraaneja.

Kunniaa ja mainetta ei kerry möyrimällä kylkimyyryssä Linnan parketilla vaan poikkeamalla poliittisen eliitin kaviaarijonosta ja kerryttämällä pääomaa muussa julkisuudessa.

Olemassa oleminen on havaituksi tulemista sosiaalisessa mediassa.

---

Päivitys: Sheikki Laakso kyykkäsi ja perui osallistumisensa 612-tapahtumaan.

Onko demokratia huono hallintomalli?

On perin kurjaa kerjätä oikeutusta itseään tyhmemmiltä, ja siksi Platon ja Sokrates halveksuivat demokratiaa.

Kansa ei nimittäin tiedä, ei varsinkaan omaa parastaan.

Usein ihmetellään, miksi kriisiaikoina nousee oikeistodiktatuureja. Niitä nousee juuri demokratian merkiksi.

Nyt Yleisradiossa ollaan huolissaan niin sanotun laitaoikeiston noususta Saksan liittopäivävaaleissa, joissa Vaihtoehto Saksalle (AfD) on kovassa nousussa.

Minun mielestäni puolueen pyrkimykset eivät ole kovinkaan tyhmiä, mutta suhtautuminen puolueeseen on vähintäänkin ymmärtämätöntä.

Aina kun arvostellaan esimerkiksi Unkarin pääministeriä Viktor Orbánia ja maassa vallitsevaa oikeistosuuntausta tai kun moititaan Puolan EU-politiikkaa, ei muisteta, miksi asiat ovat menneet noissa maissa juntturalle.

Syy kumpaankin on Balkanin suunnalta tunkeutunut laiton ja kutsumaton maahanmuutto, joka uhkaa valtioiden väestöllistä rakennetta ja kykyä taata sosiaaliturva kantaväestöille itselleen.

Sellaisissa tilanteissa nousee usein vastarektioita, ja kansalaiset ryhtyvät puolustamaan oikeuksiaan ja asemaansa. Näin syntyy oikeutettua kansallismielisyyttä, jota moititaan sitten äärioikeistolaisuudeksi, laitaoikeistolaisuudeksi tai jopa natsismiksi ja fasismiksi.

Syyt siihen ovat kuitenkin vasemmistolaisessa politiikassa, joka pyrkii auttamaan vieraita tulijoita kansalaisten omaksi velaksi. 

Onko sitten väärin äänestää laillisissa vaaleissa jonkin puolueen puolesta? Mitään puoluetta vastaankaan ei voi vaaleissa ääntään antaa.

Demokratiassa ihmiset usein tulevat äänestäneiksi myös omaa parastaan vastaan, jolloin vastuulliset voimat tekevät johtopäätökset ja ryhtyvät rajoittamaan demokratiaa ja kaappaavat vallan.

Myös demokratia voi ajautua kriisiin, sillä kansanvaltaisesti ja demokratian nimissä on tehty tyhmyyksiä.

Niin kävi muun muassa Chilessä, jota uhkasi demokraattisesti valitun vasemmistopresidentti Salvador Allenden aloittama sosialisoiminen (aiheesta täällä). Augusto Pinochet katsoi parhaaksi kaapata vallan, ja syntyi sotilasdiktatuuri. Siten maa vältti Kuuban tien, mikä oli loppujen lopuksi hyväksi.

Toisen esimerkin tarjoaa Espanja. Myös Espanjaa uhkasi sosialismi, jonka torjumiseksi kenraali Francisco Franco nousi valtaan, ja oikeistodiktatuuri pysyi 1970-luvulle asti. Sosialismin torjuminen oli historian kulku huomioon ottaen maan edun mukaista, vaikka Gibraltarin yli pyrkivää maahanmuuttoa vastustava joutuu edelleen kuulemaan olevansa ”falangisti”.

Molempien sotilasjunttien edesottamuksista on valitettu paljon, mutta lopputulosten valossa sotilasdiktaruurien tie oli parempi kuin sosialismin tie.

Ei ole ihmeellistä, että myös Björn Wahlroos moitti kirjansa ”Markkinat ja demokratia: Loppu enemmistön tyrannialle” (2012) aluksi kansanvaltaa. Hänen havaintojensa mukaan talous menestyy parhaiten siellä, missä demokratia ei sotke taloudellisen edun tavoittelua, kuten Kiinassa ja Intiassa.

Molemmissa maissa demokratian tila on kieltämättä huono ja ihmisoikeuksia poljetaan. Mutta yhteiskunnallisen kokonaisedun näkökulmasta hyödyt ovat kuitenkin suuremmat kuin haitat.

Tahdon vain sanoa, että viisaiden johtama oligargia ei välttämättä ole huonompi kuin suurten kansanjoukkojen valitsema tyhmien despotia.

---

Päivitys 1.9.2024

Niinhän siinä kävi, että AfD nousi keskisaksalaisessa Thüringenissä suurimmaksi 32,8 prosentin kannatuksella kristillisdemarien saadessa 23,6 prosenttia äänistä.

Myös äärivasemmistolainen ja maahanmuuttokriittinen BSW nousi kolmanneksi noin 12 prosentin ääniosuudella. Maahanmuuttokriittisiä ollaan siis huvittavasti nyt myös äärivasemmistossa.

Tulos toistaa Ranskan kesäisissä vaaleissa nähtyä liukumaa oikealle ja oikeiston ja vasemmiston etääntymistä toisistaan. Onko tämä sitten hyväksi Saksalle, Ranskalle tai Euroopalle?

Nähdäkseni Ylen haastattelema ajatusten hautoja, professori Francesco Nicoli, on lapsellinen ja väärässä länkyttäessään, että laitaoikeiston eristäminen olisi Saksalta viisasta. Päinvastoin, eristäminen vasta olisi tyhmää, sillä juuri siten mitätöitäisiin demokratian tulos ja torjuttaisiin kansalaisten vaatimat korjausliikkeet pitkään vallinneeseen talous- ja maahanmuuttopolitiikkaan.

Politisoitunut oikeuslaitos iski taas

Suomen oikeuslaitos osoitti jälleen vasemmistolaisen kallistumansa, kun Helsingin hovioikeus tuomitsi hakaristilippujen kantamisen ”kiihottamisena kansanryhmää vastaan”.

En erityisemiin ihaile hakaristien estetiikkaa enkä symboliikkaa. Mutta semiotiikkaa ja logiikkaa tuntemattomillekin pitäisi olla selvää, ettei symbolin esittäminen sisällä kehotusta ryhtyä minkään kansanryhmän vastaisiin tekoihin.

Ensinnäkin kausaaliyhteys symbolisen esiintymisen ja tekoon yllyttämisen välillä on sangen hontelo tai kokonaan poikki. Toiseksi näyttö rikolliseen tekoon kehottamisesta puuttui.

Uhkaavasta viestistä ei ollut todisteita vaan pelkkiä oletuksia ja tulkintoja, ja myös epämiellyttävillä tai kaikkia ihmisiä miellyttämättömillä viesteillä pitäisi olla sananvapauden suoja, toisin kuin oikeus katsoi.

Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen ”Kohti vapautta” -kulkueella ei ollut myöskään nimettyä tarkoitusta eikä kohdetta sen ajankohtana itsenäisyyspäivänä 2018. Väitetty rikos oli uhriton ja syyte ideologinen. Moitittu tapahtuma oli rauhanomainen, ja sen tehtävänä oli juhlistaa Suomen itsenäisyyttä. 

Ainoan väkivallan ilmaisun tapahtumaan toivat ”Helsinki ilman natseja” -mielenosoituksen rabulistit syytöksineen ja pois sulkemisen politiikkaa edustavine rähinöinteineen, joilla he onnistuivat tekemään Kallion ja Töölön katualueista turvattoman tilan.

Olisi muistettava, että syyttelijät ovat itse yhtä kaukana ”ääriajattelijoiksi” syyttämistään tahoista kuin nuo tahot ovat syyttelijöjistä, joten molemmat ovat toisiinsa verrattuina ääriajattelijoita.

Tänään Helsingin käräjäoikeus puolestaan hylkäsi kaikki ympäristöliike Elokapinan ja sen taustayhdistyksen toimintaan littyvät syytteet, vaikka niiden toimintaa ja rahankeruuta epäiltiin lainvastaisuudesta ja yleisen järjestyksen sekä turvallisuuden vaarantamisesta.

Vihervasemmistolaisten luontoliikkeiden toiminnassa on koulutettu kansalaistottelemattomuuteen ja rikoksiin yleistä järjestystä vastaan. Keskeisenä toimintatapana on ollut yleisen liikenteen ja yhteiskunnan toimintojen vakava häirintä ja toistuva poliisin antamien käskyjen noudattamattomuus.

Oikeus hylkäsi nämä syytteet, koska on ”yleisesti tiedossa, että Elokapinan mielenosoituksissa osa mielenosoittajista ei tule noudattamaan poliisin antamia määräyksiä”.

Tämän mukaan viranomaisten vastustaminen onkin sallittua, kunhan häiriköinti ja tavoitteet ovat ”yleisesti tiedossa”. Oikeuslaitos silitti syytettyjen päätä.

Suomen Kulttuurirahaston ja Allianssin tunnotonta apurahaa oli valahtanut 3 900 euroa vihervasemmistolaiselle Elokapinalle, mutta käräjäoikeuden mukaan rahan päätymistä nimenomaan lainvastaiseen toimintaan ei voitu ”ehdottomasti osoittaa” ja moitteen kohteena olleesta Syyskapina-tapahtumasta oli kerrottu avoimesti rahoittajalle. 

Eli kun pettää rahoittajaa avoimesti, se muuttuu muka hyväksyttäväksi. Näin kyse ei ollut oikeuden mukaan erehdyttämisestä. Uusnatsienkin lienee syytä jatkossa muistaa, että kaikki on kunnossa, jos tekee rikoksen ja kertoo siitä ja petoksestaan avoimesti.

Sitten tullaan läheisesti PVL:n tapausta muistuttavaan asiaan: kehottamiseen tai yllyttämiseen. PVL:n jäseniähän syytettiin kiihottamisrikoksesta, josta heidät myös tuomittiin.

Kun Elokapinan eräs aktivisti puolestaan oli ilmoittanut maksavansa poliisin kiinni ottamien mielenosoittajien sakot, kyseinen nainen ei ollut oikeuden mukaan syyllistynyt kehottamiseen tai houkuttelemiseen yleistä järjestystä vastaan tehtävään rikokseen.

Tässä päätöksessään käräjäoikeus luikerteli sen näkemyksensä taakse, että lahjoittajan tarkoitus oli antaa yleinen hyväksyntä Elokapinan toiminnalle eikä houkutella tietynlaiseen tai yksilöityyn rikokseen.

Asia voidaan kuitenkin nähdä myös niin, että lupautumalla maksamaan sakkoja syytetty oli antanut täysin avoimen valtakirjan minkä tahansa rikoksen tekemiseen.

Oikeus vapautti kyseisen rahoittajana toimineen rämäpään kuin laupiaan lampaan.

Erona PVL:n ja Elokapinan (molemmat äärijärjestöjä) tapauksissa oli vain se, että PVL:n toiminnan lainvastaisuudesta puuttui näyttö, mutta Elokapinaa vastaan oli selvät teonteoreettiset näytöt. 

Hakaristien esittämisen tuomitsemista puolustelevien oikeusoppineiden olisi hyvä muistaa, että hakaristien esittämistä ei ole kielletty Suomen laissa. Se on kriminalisoitu Saksassa mutta ei Suomessa, eikä sellaiseen typeryttävään historian mainepesuun ole syytä täällä mennä.

Toksinen vasemmistolaisuus edistää työelämän mielipidevankeutta

Helsingin Sanomat teki jälleen suuren jutun heittääkseen lokaa erään työelämästä oikeistolaisena pois potkitun ihmisen niskaan sekä puolustaakseen irtisanojia. Juttu on vapaasti ilman tilausmaksua luettavissa, jotta lehden harjoittama propaganda tavoittaisi lukijat varmasti.

Jutussa selostettiin, miten eräs punavihreässä kuplassa majaansa pitävä käytettyjen äänilevyjen kierrätyskauppa oli lopettanut yhden palkollisensa työsuhteen hänen vapaa-ajantoimintansa vuoksi. Oli lehden mukaan musisoinut yhtyeessä, joka oli esiintynyt joidenkin mielestä äärioikeistolaisissa tilaisuuksissa.

Lehden mukaan työsuhteen päättäminen perustui ääriliike Varisverkoston ilmiantoon ja väitteeseen, että black metal -bändi soitti ”vihantäyteistä islaminvastaista musiikkia”. Kun yksi sormi osoittaa kohti irtisanottua, kolme muuta osoittavat kuitenkin syyttäjiin itseensä: työnantajaan, ilmiantajaan ja Helsingin Sanomien toimittajiin.

Heiltä lienee unohtunut Pariisin vuoden 2016 terrori-isku, jossa vihantäyteiset muslimiterroristit iskivät metallimusiikkia soittaneeseen konserttiin ja surmasivat 89 viatonta ihmistä juutalaisomistuksessa olleessa teatterissa. Tapaus onkin syytä muistaa suhteellisuudentajun vuoksi ja asioiden näkemiseksi oikeassa viitekehyksessä. Varisverkostolaisten vihamielisyyden taakse mennessään Helsingin Sanomat lietsoo vihaa.

Aika välillisen kytköksen politiikkaan tuo helsinkiläisen levykaupan tapaus joka tapauksessa sisältää. Kytkös on paljon ohuempi kuin SKP:n riveissä esiintyneen Kari Peitsamon suora mutta sinänsä perusteltu ja yllättävä kannanotto haittamaahanmuuttoa vastaan (aiheesta täällä). Hänet puolestaan suljettiin pois hämeenlinnalaisilta musiikkifestivaaleilta, kun taas levykaupan työntekijän soittelu ei vain sopinut työnantajan ideologiaan, jota Helsingin Sanomien jutussa luonnehditaan virheellisesti ”arvoiksi”.


Mistä työelämän mielipidevankeus ja ”yhteisönormit” kumpuavat?

Minulla on tapana sanoa tuon tapaista asennoitumista työelämän mielipidevankeudeksi. Mädät työnantajat potkivat palkollisiaan heidän poliittisten näkemystensä takia tai vihamielisten ilmiantojen perusteella, varjellakseen oletettua mainettaan, julkisivuaan tai vieraskoreuttaan sekä teeskennelläkseen puolueetonta tai jollakin tavoin nuhteetonta.

Oikeuskäytännössä yleensä katsotaan, että poliittinen osallistuminen ja poliittiset mielipiteet eivät kelpaa irtisanomisten perusteiksi. Niillä ei pitäisi olla vaikutusta myöskään työ- ja virkasopimusten solmimiseen eikä varsinkaan silloin kun valinnan pitää perustua pätevimmän henkilön löytämiseen, aivan kuten monissa työyhteisön mainetta ja etua ajattelevissa yhteisöissä. 

Syyttömyysolettaman pitäisi taata ihmisille kunnian ja yksityisyyden suojan vihamieliseltä maineterrorilta työelämässä, mutta käytännössä pelkät juorut, epäilyt, moitteet ja syyttelyt vaikuttavat samoin kuin tuomiot. Myös yliopistoissa asian ratkaisevat poliittiset näkemykset eivätkä tieteelliset ansiot.

Vastaavanlaisia tapauksia on kertynyt liikaa. Ideologiset konfliktit, joita vihervasemmisto luo viitaten itse tekaisemiinsa ”yhteisönormeihin” tai ”arvopohjaan”, eivät ole useinkaan syntyneet työelämässä itsessään, vaan ne ovat siirtyneet sen piiriin muualta yhteiskunnasta. Ne heijastelevat valtakuntien rajoilta kansalaisyhteiskuntien keskelle siirtynyttä kiistelyä maahanmuuton haitallisuudesta.

Oikeistolaisina pidettyjen potkiminen ei sinänsä ole mitään muuta kuin teollistumisen ajan yhteiskunnasta tuttua ay-aktivismia, vasemmistolaista värväystä, manipulaatiota, sabotaasia ja agitaatiota: ”Ota jäsenkirja tai päähäsi putoaa tiili.” Tehdaskommunismista tuo periaate on edennyt studioihin maahanmuuton tuottaman eripuran kautta, kun maahanmuutto on repinyt kantaväestöjen rivit halki, ja mielipiteet ovat lopulta kärjistyneet kaikkia ihmisiä koskien. Maahanmuutto on hajottanut kansankuntaa ja aiheuttanut eripuraa.

Mieleen tulevat myös ByggMaxin ja Lidlin mainosjupakat, Aleksi Valavuoren potkut, Porin Jazzin toimitusjohtajan Aki Ruotsalan irtisanominen ja FloApps Oy:n tapaus, kun kyseinen nettifirma kieltäytyi myymästä palvelujaan Perussuomalaisille (aiheesta täällä ja täällä).

Etsimättä mieleen tulevat sosiaalityöntekijä Harri Eerikäisen ahdistelu (Helsingin Sanomat lietsoi asiaa täällä) ja erään perussuomalaisen bussikuskin irtisanominen työstään vain siksi, että hän oli ratkonut häiriötilanteita ajoneuvossaan, niin kuin kuuluukin. Tapauksen pohjalta voi päätellä rasismin käsitteen liudentuneen niin, että mitä tahansa onnetonta sattumaakin voidaan nykyään pitää ”rasismina”, mikäli se ei sovi pahastuneen omaan maailmankuvaan. Fillarista puhkesi rengas: mitä rasismia!

Kyseisenlainen vähemmistöjen puolustelu ei tuo niiden jäsenille mitään hyvää. Se herättää vain epäluuloja ja epäilyn, etteivät vähemmistöihin kuuluvat ihmiset osaa itse puolustaa itseään ja että he ovat jatkuvan erityiskohtelun tarpeessa.

Hieman toisenlaisen tapauksen muodosti Lapin Kansan päätoimittajaksi nimitetyn Johanna Korhosen irtisanominen, mutta siinäkin työsuhde lopetettiin henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, yksityiselämään ja ihmissuhteisiin vedoten. Erona oli vain, että valtamedia asettui potkitun puolelle ja tuomio tuli heti. Myöhemmin sitä vielä korotettiin. En muista yhtään tapausta, jossa jotakuta sorrettua suomalaista miestä olisi käsitelty yhtä hunajaisesti mediassa ja tuomioistuimissa. Tässä tapauksessa tuomioistuimet myöntyivät lähes sadantuhannen euron korvauksiin pelkkien kuvitteellisten menetysten vuoksi.


Kuinka vasemmisto polkee työpoliittisia oikeuksia?

Vihervasemmisto keuhkoaa jatkuvasti ”ihmisoikeuksien” ja ”perusoikeuksien” puolesta mutta polkee itse suomalaisten kanssaihmisten työpoliittisia oikeuksia sekä tuhoaa ammatin tai elinkeinon harjoittamisen edellytyksiä. Vasemmistolaiset puhuvat tasa-arvosta kuin pastori Billy Bob Baker, mutta oikeistolaisten ihmisten tasa-arvon kyseessä ollessa vasemmisto luikertelee piiloon kuin Alabaman musta kyy.

Muistatte kai Timo Hännikäisen omistaman Savukeidas-kustantamon häädön pois Kirjamessuilta. Monet muistavat myös mudanheiton ja ajojahdin, jonka Helsingin Sanomat aloitti kauppias Juha Kärkkäistä vastaan ja jolla oli tarkoitus tuhota hänen liiketoimintansa (analyysia täällä ja täällä).

Kovin usein nuo sensuuria vaativat nuhjuiset maailmanparantajat eivät kuitenkaan onnistu, kuten kävi ilmi Stockmannin tiernapoikajupakassa. Tuon ideologisen konfliktin alullepanija oli puolestaan Yleisradio yhdessä erään maahanmuuttajataustaisen valittajan kanssa.

Avuksi riensivät luonnollisesti Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat vasemmistoliittolaisen professoritietäjän Vesa Puurosen kanssa. Huomaatteko, että taaskin valtamedia lypsi ”asiantuntijakommentin” Vasemmistoliittoon sitoutuneelta puolue- ja vaaliedustajalta? Se on ymmärrettävää, sillä nykyisenä uustaistolaisena aikana yliopistoista ei löydy muita.

Yleensä irtisanomisista kärsii vain työnantaja ja liikkeenharjoittaja, joka potkuja jakelee, sillä vasemmistoproletariaatin ostovoima ei (kaviaarikommunisteja ja samppanjasosialisteja lukuun ottamatta) riitä kompensoimaan sen aiheuttamia tuhoja. Tämä on tulos siitä, että vihervasemmiston sissit on päästetty tanssimaan yritysten hallitusten pöydille – siis juuri heidät, jotka omasta mielestäni täytyisi pitää niin kaukana taloudellisten päätösten teosta ja etenkin valtiontalouden hoidosta, kuin ikinä mahdollista.

Vihervasemmistolaisten päivystystä firmoissa sanotaan hienostellen ”yritysetiikaksi” ja ”eettisen tietoisuuden” lisäämiseksi, mutta tosiasiassa se on pelkkää poliittista painostusta, jonka kulut siirretään yritysten palveluita ja tuotteita ostavien kuluttajien maksettaviksi. Näin tapahtuu etenkin ekologisten verukkeiden varjolla, vaikka meillä suomalaisilla ei pitäisi olla enää yhtään mitään lisämaksettavaa maailman ilmaston tai ympäristön hyväksi, tehtyämme jo enemmän kuin useimmat muut.

Jälki on rumaa, kun media alkaa vyöryttää vihaa sellaisia yrityksiä vastaan, jotka eivät mainosta sen sivuilla – tai alkaa painostaa yksityishenkilöitä, jotka kyseenalaistavat valtamedian menettelytavat. Vasemmiston kätyrit puolestaan iloitsevat aikaansaamistaan tuhoista hullunkiilto silmissään ja ivallinen hymynkare huulipielissään.

Itse kieltäydyn käyttämästä suomalaisten ihmisten työpoliittisia oikeuksia polkevien firmojen tuotteita ja palveluksia. Helsingin Sanomia olen tilannut vain kahdesti: ensimmäisen ja viimeisen kerran.


Potkuja vasemmistolaisesta ääriajattelusta ja ekofundamentalismista

Individualistisen oikeistoliberalismin näkökulmasta ihmistä luonnehtii self-ownership: yksilö omistaa itsensä, työvoimansa ja ruumiilliset sekä henkiset potentiaalinsa. Vaikka hän menettelisi kuin hyvämaineinen prostituoitu ja myisi niistä osan, toisen osan pitää jäädä jäljelle.

Työnantajan privilegio-oikeus rajoittuu alaltaan rajattujen työehtojen mukaisesti vain työtehtäviin. Jo pitkän aikaa on epähumaanina pidetty käsitystä, että työnantajalla olisi oikeus säädellä ihmisten yksityiselämää, ihmissuhteita, elämäntapaa ja niin sanottua vapaa-aikaa, saati että ihminen pakotettaisiin myymään itsensä synapsejaan ja aivosolujaan myöten.

Yksi hulluimpia piirteitä nyky-yhteiskunnassa on, että kansallista etua edistävien ihmisten toiminta koetetaan saattaa puolustelukannalle ja syytösten sekä häpeän kohteeksi – siis kaikki sellainen, josta olisi syytä olla kansallisen itsetunnon ja saavutusten puolesta ylpeä ja tyytyväinen!

Mitäpä jos lihamylly laitettaisiinkin pyörimään siihen suuntaan kuin sillä olisi täysi syy pyöriä? Yliopistojen palkolliset potkaistaisiin pois viroistaan, jos he osallistuvat äärivasemmiston tilaisuuksiin. Laskekaapa, kuinka monta uustaistolaista Vasemmistoliiton kellokasta tai Vihreän Liiton nimissä toimivaa ekologista ääriajattelijaa pitäisi taluttaa yhteiskunta- ja valtiotieteellisistä tiedekunnista ulos.

Yleisradion ja Helsingin Sanomien toimittajia irtisanottaisiin osallisuudesta fundamentalismin levittämiseen ja virheellisen sekä puolueellisen informaation jakamiseen, jos joku heistä havaitaan vihaa pursuavien vasemmistoräppäreiden konserteissa.

Paparazzien kuvat paljastaisivat, että toimittajat poseeraavat ja tekevät juttuja Palefacen backstagella! Tulos: potkut työstä, kun osallistui suomalaisia pilkkaavaan tilaisuuteen ja sitä kautta kansanryhmää vastaan kiihottamiseen!

Ultrafeministeille monoa mekkoon, kun ovat niin suvaitsemattomia, että ovat kääntäneet tasa-arvon vaatimuksensa intersektionaaliseksi feminismiksi, jonka mukaan heidän oma vähemmistönäkökulmansa on aina parempi ja oikeampi.

Suomalaisten ihmisten kärsivällisyyden koettelu on mennyt yli kaikkien rajojen: aivan liian pitkälle. Yksi myrkytyksen alkutekijä on Helsingin Sanomien harjoittama pitkällinen ja sinnikäs propagandatyö, jota on harjoittanut yliopiston uhri- ja vääryystieteissä ohjelmoitu pioneeriarmeija.

Kirjoituksiani lukemalla huomaatte, kuinka nurinkurisesti valtamedia asioista kirjoittaa ja niitä arvioi. Tästedes alatte nähdä ne oikein.

Kun demarikin on oikeistolainen

Niin sanottu äärioikeistolaisuus kiehtoo äärivasemmistolaisia kuin karhua hunaja. Alitajuisesti hekin ehkä aavistavat, että äärioikeisto ajaa nyt niitä asioita, jotka vasemmistopuolueet ovat hylänneet hoilatessaan ”Kansainvälistä” Euroopan unionin ja kapitalismin hyväksi.

Sitä mukaa kuin maahanmuutto, EU:n letkuruokinta, työpaikkojen vaellus halpamaihin, valtioiden välinen verokilpailu, yhtiöverotuksen lieventäminen ja tulo- sekä kulutusverojen korotukset ovat syöneet leivän työväenluokan pöydästä, vasemmistopuolueiden perinteistä kannattajakuntaa on alkanut houkuttaa äärioikeistolaisiksi sanottujen ryhmien tarjoama vaihtoehto.

Tuo vaihtoehto perustuu kansallisen edun puolustamiseen ja internatsismin eli pakkokansainvälistämisen arvostelemiseen. Sana ”äärioikeisto” on vasemmiston käytössä enemmänkin herja, jolla on yritetty sotkea perusteltu kansallisen edun edistäminen väkivaltaiseen rabulismiin. Sen verran epätarkka se käsitteenä on.


Jokaisen äärioikeistolaisen toivekirja

Lukaisin äsken Li Anderssonin, Mikael Brunilan ja Dan Koivulaakson kirjoittaman teoksen Äärioikeisto Suomessa (Into Kustannus 2012). Kirjassa annetaan niin sanotusta äärioikeistosta varmalla kädellä piirretty ja erinomaisen hyvä kuva.

Vaikutelma johtuu siitä, että monien mielestä nimenomaan moittiva ja syyttävä kuva on loistava ja hieno, aivan niin kuin Spedellekin ”huono nainen” oli se ”hyvä nainen”. Useat kirjan kohteena olevat ja ”äärioikeistolaisiksi” väitetyt tahot tykkäävät varmasti kielteisestä muotokuvasta, jonka laitavasemmistolaiset ovat heistä maalanneet, ja ottavat sen kiitoksena vastaan.

Myös minusta tämä kirja lemahtaa. Se oli jälleen niin ennalta-arvattava. Teoksessa arvostellaan niin sanotun äärioikeiston piiriin luettuja poliitikkoja ja ryhmiä, ja tietysti perussuomalaista puoluetta. Mutta kaiken takaa paistaa myös uteliaisuus ja kiinnostus itse toimintaa kohtaan.


Kannatuskato ja -kateus

Perussuomalaisten kannatus on todennäköisesti kotoisin nimenomaan Sdp:stä ja Vasemmistoliitosta ja jonkin verran keskustasta. Kokoomuslaiset eivät tutkitusti äänestä mielellään Perussuomalaisia johtuen molempien puolueiden kansallismielisistä korostuksista, ja Perussuomalaiset onkin mielletty ”köyhän kokoomukseksi”. Timo Soini tosin määritteli puolueensa ”työväenpuolueeksi ilman sosialismia”, mutta työväenpuoluehan se on nykyään kokoomuskin.

Vasemmistossa ollaan huolissaan kannatuskadosta Perussuomalaisten riveihin. Se voi selittää osan ”äärioikeistolaisuutta” kohtaan tunnettavasta mielenkiinnosta ja halun käyttää äärioikeistolaisuuden leimaa maineen pilaamiseen. Mutta se ei selitä kaikkea.

”Äärioikeistolaisuus” onkin kirjan kirjoittajille kovin summittainen leimakirves. Jos ”äärioikeistoon” luetaan tietty osa Perussuomalaisista, yhtä hyvin osa Vasemmistoliiton sisällä toimivista voidaan suoraan nimetä ”äärivasemmistolaisiksi”.

Alexander Stubb sai aikaan jonkinlaisen kohun piipittämällä Twitterissä, mikä oikeastaan on äärioikeiston ja äärivasemmiston ero. Joidenkin mielestä kysymys sisälsi vastauksen: ulkomaankauppaministeri itse ymmärtää ne samoiksi tai toistensa leimaamiksi. Myös omasta mielestäni ääripäät kohtaavat, kun poliittista viuhkaa levitetään tarpeeksi. Ainakin menetelmät ovat samankaltaisia, ehkä myös edut. Liittykää siis yhteen.

Muslimien harjoittaman terrorin jälkeen eniten terroria maailmassa on viimeksi kuluneiden viidenkymmenen vuoden aikana aiheuttanut äärivasemmiston terrori. Äärioikeiston terroriteot jäävät toistaiseksi jälkeen. Vuosina 1962–2005 vasemmistolaisten ryhmien on laskettu tehneen 3 738 terrori-iskua, joissa kuoli 2 576 uhria. Samalla aikavälillä oikeistolaiset ryhmät tekivät 141 iskua, joissa kuoli 289 uhria (Cindy C. Comb ja Martin Slann, Encyclopedia of Terrorism, Revised Edtion. Facts On File, Inc., 2007, s. 380). Lukujen ulkopuolelle jää valtiojärjestelmien osaksi integroitunut terrori, ja sitä onkin riittänyt sekä Chilen tapaisissa oikeistodiktatuureissa että DDR:n tapaisissa vasemmistodiktatuureissa.


Äärioikeiston määrittelemättömyys

Äärioikeisto Suomessa -kirjan merkittävä heikkous on, ettei se määrittele eikä rajaa äärioikeistolaisuutta juuri mitenkään. Omasta mielestäni koko käsite on epäonnistunut. Ilmiötä ei saada haaviin eikä sitä voida hallita poliittiseen paikkaan liittyvän käsitekaton avulla, sillä ”äärioikeistolaisiksi” sanottujen sijainnit poliittisella kartalla vaihtelevat paljon.

Tulokset riippuvat siitä, kuka määrittelee ja mistä positiosta. Jako oikeistoon ja vasemmistoon syntyi Ranskan suuressa vallankumouksessa, kun kuningasvallan kannattajat asettuivat puhemiehestä oikealle ja liberaalit vasemmalle parlamentin edeltäjänä toimineessa kansalliskokouksessa. Poliittisen auditorion täyttyessä sosialistien ja kommunistien myötä vasemmalta liberaalit joutuivat siirtymään keskemmälle. Nyt kun vasemmisto ja löperöliberaali porvaristo politikoivat yksimielisesti Euroopan unionin sysimustaan syleilyyn heittäytymisen puolesta, kansallismielisille ei ole myönnetty paikkaa oikeastaan mistään.

Äärioikeistolaisiksi sanottujen henkilöiden omien itsemääritelmien mukaan koko oikeiston ja vasemmiston välinen asetelma on vanhentunut. Sitä se on myös omasta mielestäni. Monien ryhmien, kuten Suomen Sisun, Hommaforumin ja Muutos 2011 -puolueen kautta on onnistuttu kyseenalaistamaan vanhojen puolueiden ilmatilanhallinta ja laittamaan luutuneita asetelmia uusiksi.

Keskeinen kysymys on, miksi juuri vasemmistolaisten pitäisi päättää siitä, mitä oikeisto on. Niin sanottu äärioikeisto on paljon harvemmin asioinut kilpailijan tontilla ja pyrkinyt heittämään kuraa ruotimalla ”äärivasemmiston” olemusta. Sen sijaan lähes joka vuosi on ilmestynyt jokin kirjanen, jolla on läimäytetty ”äärioikeistolaisia” tai ”populisteja” jostakin. On Kallonmittajia ja skinejä, Ääriajattelu nyky-Suomessa, Hallan vaara ja niin edelleen loppumattomiin.

Miksi äärivasemmisto ei kirjoita moitekirjojen sijasta kirjaa omasta itsestään: siitä millainen hyvyyden lähde se itse on? Äärivasemmistolaisen voisi ehkä määritellä henkilöksi, jonka mielestä demarikin on oikeistolainen. Myös äärioikeistolla on ollut sitoumuksia vasemmistoon. Olihan NSDAP:kin nimenomaan Kansallissosialistinen Saksan Työväenpuolue.


Populismin määrittelemättömyys

Myöskään populismin käsitettä ei ole määritelty teoksessa Äärioikeistolaisuus Suomessa. Populismin tunnusmerkkeinä voitaisiin pitää esimerkiksi argumentaation perustelemattomuutta, poppareiden, urheilijoiden ja missien asettamista ehdokkaiksi ja kansansuosion kalastelua hinnalla millä hyvänsä. Perussuomalaisia on sanottu tällä perusteella populisteiksi.

Mutta niinhän useimmat muutkin puolueet tekevät, ainakin ne, jotka pyrkivät maksimoimaan kannatuksensa tähdäten 100 prosentin äänisaaliiseen. Populismia voitaisiin sanoa demokratiaksi, ellei sen sisällä asuisi totalitarismin itu. Ongelma ei ole nyt vain oppositiorooliin työnnettyjen Perussuomalaisten populistisuus vaan hallitusvastuussa olevien puolueiden oma löyhälatvaisuus Euro-uhreja annettaessa.

Populismin tärkeintä piirrettä ei ole havaittu: populismi on mielipidevaltaa. Sen takana ei siis ole merkittävää taloudellista tai järjestövaltaa. Kokoomuksella on takanaan kauppa ja teollisuus, keskustalla maatalous ja vasemmistopuolueilla ay-liike. Sen sijaan Perussuomalaisia ja Vihreää liittoa yhdistää se, että kummallakaan ei ole vaaleissa saadun kannatuksen lisäksi mitään. Ne ovat siis puhtaasti demokraattisia, kansalaisten mielipidevaltaa kanavoivia puolueita. Kristillisillä ja ruotsalaisillakin on enemmän: toisilla kirkko ja toisilla vierasta kieltä puhuva pääoma.

Tuosta syystä minäkin annoin joskus suostumukseni ehdolle Perussuomalaisen puolueen ehdokkaaksi, kun muutamat kauniisti pyysivät. Ajattelin, että siinä olisi puolue, jonka kautta voisi vaikuttaa puhumalla järkeä muun muassa EU-asioista, riippumatta korporaatioista. Paljoa en odottanut eikä mitään myönnetty. Homous kai painoi liikaa, ei tosin minussa, mutta se saattoi puristaa joidenkin toisten ihmisten päätä. En tiedä, kumpi poliittisissa suhteissa on ovelampi, konservatiivinen oikeisto, joka ahdistelee seksuaalivähemmistöjä avoimen brutaalisti, vai heteroseksuaalinen äärivasemmisto, joka pyrkii käyttämään vähemmistöjä välineenä oman kannatuksensa nostamiseen.


Kansallismielisyys on eri asia kuin äärioikeistolaisuus

Äärioikeistolaisuus Suomessa ei huomioi riittävästi sitä, että Euroopan kansallismieliset puolueet jakautuvat konservatiivisiin ja liberaaleihin. Esimerkiksi Geert Wildersin Partij voor de Vrijheid on ollut melko liberaaleilla linjoilla suhteessa kansallisiin vähemmistöihin, samoin Jörg Haiderin Bündnis Zukunft Österreich. 

Molemmat ovat maahanmuuttoa rajoittamalla halunneet ennalta ehkäistä yhteiskunnallisia konflikteja ja rasismin nousua. Käsittääkseni tähän ei ole sisältänyt rasismin kasvulla uhkaamista, sillä käytäntö on osoittanut, että rasismi nousee itsestään, kun ihmisten sukset menevät ristiin työttömyyden, asuntopulan ja muun kurjuuden vuoksi. Rasismin lentoon lähettämiseksi ei tarvita mitään kansankiihottajia, kun ihmisten intressit, edut ja arvot konflikoituvat todellisuudessa. Jos kansankiihottajia ilmaantuu, he ovat enemmänkin oire jo olemassa olevista ongelmista kuin syy niihin.

Esimerkiksi Muutos 2011 -puolueen eräs tehtävä oli suojella sananvapautta Suomessa poliittisen korrektiuden vaatimuksilta. Samoin puolue halusi turvata vapaan yhteiskunnan ennalta eliminoimalla liiallisesta maahanmuutosta johtuvia konflikteja ja niistä seuraavia kurituksen, normeilla pamputtamisen ja kulttuurin yksiaineksistamisen vaatimuksia. Edelleenkin rekisterissä olevan puolueen rippeistä voisi ehkä koota arvoliberaalin kansallismielisen puolueen ja laittaa vanhentuneen nimen uusiksi muotoon ”Kansallisliberaalit”. 


Ideologien ja toteuttajien ero on tyypillistä myös vasemmistolle 

Äärioikeisto Suomessa onnistuu kyllä viitatessaan siihen tosiasiaan, että Euroopassa on tällä hetkellä kaksi äärioikeistoa: sofistikoituneet kansallismieliset ja toisaalta väkivaltaa käyttävät ääriryhmät. Yhden kriteerin äärioikeiston ja kansallismielisten erottamiseen voisi muodostaa se, käyttääkö liike väkivaltaa vai ei, ja toisen suhtautuminen kansanvaltaan ja parlamentarismiin.

Mutta niinhän äärivasemmistossakin on perinteisesti ollut akateemisista marxilaisista muodostunut sivistyneistö ja toisaalta vaaralliset vallankumoukselliset, jotka juonivat salaliittoja. Samoin islamin piirissä on toisaalta hurskas uskonoppineista koostuva islam ja toisaalta radikaalit poliittiset islamistit. Islamissa väkivalta on tullut vastaan kuin nurkan takaa myös silloin, kun se on yritetty verhota sivistyksen kaapuun.

Äärioikeiston käsitettä käytetään luultavasti siksi, että toinen vaihtoehto olisi liian pitkä. Se menisi intiaaninimeksi: ”Ne, jotka kritisoivat maahanmuuttoa, puolustavat kansallista itsemäärämisoikeutta ja arvostelevat Euroopan unionia”. Sen pahemmasta ei ole kysymys.

Minusta on harmillista, että kansallista etua edistävät ihmiset on yritetty jatkuvasti leimata äärioikeistolaisiksi tai rinnastaa äärioikeistoon. Yhtä kurjaa on tietenkin myös se, mikäli kansalliseen etuun pyrkivät ihmiset tosiasiassa käyvät vispilänkauppaa väkivaltaisten ja demokratiaa kunnioittamattomien tahojen kanssa.

Suomen poliittinen ilmapiiri on omasta mielestäni kuitenkin varsin terve, ja ääriryhmien iskut ovat olleet erillisilmiöitä. Ne on tietenkin otettava vakavasti ja tuomittava siitäkin huolimatta, että ne ovat joissakin tapauksissa voineet kääntyä myös uhrien eduksi tarjoamalla laajalti julkisuutta, aivan kuten Äärioikeisto Suomessa -teoksen ympärillä pyörinyt kähinä osoittaa.


Vasemmiston vaihtoehdottomuus: mikä neuvoksi?

Kiintoisa on tämäntyyppisen kirjallisuuden yhteiskunnallinen funktio: sen tehtävä. Mitä tarkoitusta se palvelee ja kuka siitä hyötyy? Tämänkin kirjan kirjoittajat luultavasti väittävät palvelevansa demokratiaa. Mutta niinhän ”populistitkin” tekevät. Itse uskon, että taustalla vaikuttaa vasemmiston oma ideologinen kriisi, joka on krooninen. Ei ole omaa ohjelmaa eikä vaihtoehtoa. EU:ta pitäisi vastustaa, samoin kapitalismia ja kaikkea muuta pahaa. Siksi äärioikeistolaisuuden väläyttämä kansallisen edun puolustus himottaa ja kiihottaa vasemmistoa itseään.

Minua vasemmiston vaihtoehdottomuus ei yllätä, sillä marxismi ei voi päteä monikulttuurisessa maailmassa, jota pyörittävät kapitalismi ja vasemmiston itsensäkin hehkuttama globalisaatio. Esimerkiksi maahanmuuttoa ja maastamuuttoa ei lainkaan tarvittaisi, jos olot olisivat kaikkialla yhdenvertaiset. Marxin julistus kansojen maailmanlaajuisesta yhteenliittymisestä ei kuitenkaan kanna, sillä vapaissa maissa jokaisella kansakunnalla on itsemääräämisoikeuteensa perustuva mahdollisuus itse määritellä työvoimansa hintataso. Tätä kansallista vapautta huonompi vaihtoehto olisi demokratian takavarikoiminen ja sellainen puolitotalitarismi, jossa taloutta säädellään, kuten Kiinassa.

Oman analyysini ja vaihtoehtoni olen esittänyt kirjassani Kansallisfilosofinen manifesti – Suuntaviitat tulevaisuuden Suomeen, joka on poliittisen filosofiani kulmakiviä.

Irtisanoutua voi kaikesta paitsi maineesta

Kun äärivasemmistolaiset Li Andersson, Dan Koivulaakso ja Mikael Brunila aikoivat julkaista Jyväskylän kaupunginkirjastossa teoksensa Äärioikeisto Suomessa, tulos oli odotettu. Paikalle pyyhälsi kutsumattomana vieraana myös kirjan aiheena oleva äärioikeisto itse julkisesta sanasta tunnetuin ja poliisiakin työllistänein seurauksin. Tilaisuudessa sattunutta puukotusta ja muuta nujakointia paheksuttiin sittemmin laajalti.

Huomiota herättävää on, että niin kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki kuin presidentti Sauli Niinistökin vaivautuivat ottamaan asiaan kantaa. Vasemmistoliittolainen ministeri vaati Perussuomalaisia irtisanoutumaan Suomen Vastarintaliike (SVL) -nimistä järjestöä edustavien hyökkääjien toimista, ja kokoomuslainen presidentti taas katsoi tarpeelliseksi tuomita väkivallan käytön, ikään kuin se ei olisi selvää muutenkin. Ainakin he itse tuntuivat irtisanoutuneen väkevästi jostakin. Miksiköhän?

Vitsikästä on, mistä kaikesta pitää tai voi irtisanoutua. Sellaisesta, missä ei ole osapuolena, ei voi irtisanoutua, ja median olisikin syytä olla kytkemättä ihmisiä keinotekoisesti mihinkään, jossa he eivät ole mukana.

Pyydän lukijoitani huomaamaan, että en kirjoita nyt tuomiota (tai mitään kannanottoa) itse väkivallanteosta, niin kuin te arvoisat lukijat aloitte ehkä luulla, vaan tarkoitukseni on kirjoittaa siitä, mitä tällaisessa tuomitsemisessa tai käsien pesussa itse asiassa tapahtuu.


Perussuomalaisten käsien pesu

Perussuomalaisia on vaadittu jatkuvasti irtisanoutumaan oman puolueensa sisältä esitetystä rasismista, väkivallasta ja herjojen heitosta. Välillä irtisanoutuminen on ollut oma-aloitteista, kun sitä ovat ehdottaneet puolueen toiset jäsenet. Irtisanoutumista on vaadittu muun muassa rotuopista, homofobiasta, muukalaisvihasta ja natsismista.

Irtisanoutumisvaatimusten kohteina ovat olleet muiden muasssa Teuvo Hakkaraisen, Pentti Oinosen, Juho Eerolan, James Hirvisaaren ja hänen avustajansa Helena Erosen lausunnot ja sitoumukset. Puolue on selitellyt poliittisesti epäkorrekteja kannanottoja ”erehdyksiksi”, ”vitseiksi”, ”tietämättömyydeksi”, ”harkitsemattomuudeksi”, ”kokemattomuudeksi” ja tietenkin myös juovuksissa esitetyksi toilailuksi. Valkopesu on ollut jatkuvaa, eikä ole epäilystäkään, etteikö yksittäistapauksista muodostuisi yhtenäinen kuva tai piirros, joka osoittaa aatteen luonteen.

Minusta on väärin, että esimerkiksi Helena Erosen hihamerkkikohua ja Juho Eerolan avustajana toimineen Ulla Pyysalon hakeutumista edellä mainittuun SVL-järjestöön seliteltiin pois. Hakemus olisi kannattanut jättää sisään ja ehkä hyväksyäkin, sillä siinä on ryhmä, johon moni samalla tavoin ajattelevista kuuluu.

Mutta en nyt vaivaudu ottamaan kantaa noihin aiempiin tapahtumiin. Yksinkertaisimmalla selitystasolla eli normatiivisella tasolla voidaan todeta vain, että Perussuomalaisen puolueen olisi syytä tehdä selvä tili siitä, mitä se edustaa ja sallii, eikä tyytyä selittelemään ikävyyksiä jälkikäteen.

Tässä kirjoituksessa ei ole nimittäin kyse perussuomalaisista eikä heidän arvostelemisestaan, vaan nimenomaan noista jo alussa mainitsemistani irtisanoutumisista, välimatkan repimisistä ja hajuraon tekemisistä. Siksi otan esimerkin myös toiselta ilmansuunnalta.


Kommunistien käsien pesu

Ei ole pitkäkään aika kun Helsingin yliopisto päätti sanoutua irti ”kohudosenttina” tunnetuksi tulleen Johan Bäckmanin esittämistä Viron historian vääristelyistä, joilla ei ole selvästikään mitään tieteellistä pohjaa ja jotka osoittavat lausujansa menettäneen arvostelukykynsä joko suhteessa todellisuuteen (mikäli hän oli tosissaan) tai suhteessa yleisöönsä (jos hän sanoi kaiken vain provosoidakseen). Merkille pantavaa on, että tällöinkin irtisanouduttiin vain mielipiteistä. Ei irtisanottu ihmisiä, sentään. Sillä täytyyhän omat virheensä näyttää varsinkin yliopistossa, jotta ne voidaan kumota. Siksi kiinnitys yliopistoon on parempi kontrollin muoto kuin pois potkaiseminen.

Itään päin kallistuminen on ollut Suomessa useiden poliittisten irtisanoutumisten aiheena. Virallinen poliittinen johto muisti irtisanoutua niin sanottuina suomettumisen vuosina kaikista ”neuvostovastaisina” pidetyistä mielipiteistä mutta ei YYA-sopimuksesta, kunnes sekin virallisesti irtisanottiin vuonna 1992. Jos ihminen ei ollut tottelevainen Kekkos-diktatuurille, hänet irtisanottiin viroista ja tehtävistä, tai niihin ei saanut nimitystä. Pelkkä mielipiteistä irtisanoutuminen ei tuolloin riittänyt. Nykyään virkaa ei saa tai siitä irtisanotaan, jos arvostelee EU:ta ja sen tarkoitusperiä.

Mielipiteistä irtisanoutumista harrasti aiempina suomettumisen vuosina myös laitavasemmisto. SKDL irtisanoutui usein äärikommunisteista, joille Neuvostoliiton Tehtaankadun suurlähetystö oli samaa kuin Yhdyspankki kapitalisteille, niin kuin Jörn Donner kuvailee vastailmestyneessä elämäkerrassaan Mammutti (Otava 2013). Muistan itsekin ajan, jolloin Neuvostoliitto oli liitto, joka neuvoi. Suomen ulkopoliittinen johto sanoutui tuolloin järjestelmällisesti irti mielipiteistä, joita voitiin pitää neuvostovastaisilta vivahtavina. Sosiaalidemokraatit ja eurokommunismin eri muotoja edustaneet enemmistöläiset pitivät tiukan etäisyyden niihin taistolaisiin, jotka vaativat vallankumousta ja halusivat johdattaa maamme sosialistiseen Suomeen. Ilmeisesti tulos olisi ollut liian drastinen ja pelottava myös heille.

Jos mielipiteistä irtisanotuminen ei riittänyt, irtisanottiin ihmisiä. Se on ollut lähellä myös Perussuomalaisessa puolueessa, ja vähäisissä muodoissa toteutunutkin. Tämä on kuitenkin vielä valovuoden päässä siitä, miten asiat olivat natsi-Saksassa ja itäisessä naapurissamme, jossa Stalinin diktatuurin aikana murhattiin enemmän omia kansalaisia kuin heitä kuoli toisessa maailmansodassa. Nykyilmapiiriä osoittaa, että vieläkään uhreille ei ole pystytetty yhtään muistomerkkiä Moskovassa, toisin kuin Berliinissä ja muualla lännessä.

Jos irtisanomiset eivät ole riittäneet, on irtisanottu pää. Sen vastakohdasta tulee kai nimitys ”pitää päänsä”, tai kuten J. V. Snellman sanoi: ”olla omapäinen”.


Osapuolten neuvottomuus

Aloin analysoida irtisanoutumisten historiaa, kun perehdyin siihen poruun ja kähinään, joka alkoi Jyväskylän puukotuksesta. Muuan Perussuomalaisten jäsen antautui puolustelemaan tapahtumaa katsoen, että hänen mielestään perussuomalaisen puolueen ei tarvitse irtisanoutua puukotuksesta, sillä tekijöillä ei hänen tietojensa ja toiveidensa mukaan ole mitään tekemistä Suomen Vastarintaliike -nimiseen järjestöön kuuluneiden kanssa.

Helsingin yliopiston (minulle tuntematon) filosofian lehtori ja Vasemmistoliiton ehdokkaana ollut Panu Raatikainen taas pitäytyi omassa blogikirjoituksessaan pelkästään immanentteja tapahtumia kuvailevalle ja sikäli banaalille tasolle ilman mitään pyrkimystä selittää tai ymmärtää ilmiötä. Rivipersulle voin antaa anteeksi hänen pinnallisuutensa ja selitysvoimattomuutensa, mutta en voi katsoa läpi sormien Panu Raatikaisen kyvyttömyyttä minkäänlaiseen analyysiin, sillä hän on sentään dosentti ja nauttii kuukausipalkkaa yliopistosta.

Eräänlaista väkivaltaa onkin myös se, että filosofian yliopistovirat on täytetty poliitikoilla sosiaalidemokraatteihin lukeutuvan Thomas Wallgrenin istuessa ruotsinkielisellä oppituolilla ja Raatikaisen pitäessä hallussa teoreettisen filosofian yliopistonlehtorin virkaa. Vihervasemmiston hallussa näyttää olevan koko yliopisto, mistä tuoretta näyttöä antaa kommunisti Jeja-Pekka Roosilta vapautuneen sosiaalipolitiikan professorinviran täyttäminen Vihreää liittoa edustavalla Heikki Hiilamolla, ikään kuin tämä tieteen politisoituiminen olisi tieteelle itselleen jotenkin hyväksi.

Mistä tuossa eri muodoissa esiintyvässä puolustelussa, pakkoneuroosia muistuttavassa käsien pesussa ja selittelyssä sitten on kysymys? Koska minä olen filosofi ja tiedemies, haluan selittää ilmiötä puhtaan tieteellisesti.


Tieteellinen selitys

Alun perin kanadalainen mutta Chicagossa tohtoriksi väitellyt ja Yhdysvaltojen eri yliopistoissa elämäntyönsä tehnyt Erving Goffman esitteli teoksessaan The Presentation of Self in Everyday Life (1956) dramaturgisen lähestymistapansa, jonka mukaan sosiaalinen maailma on kuin teatteri, jossa minuutta ja identiteettejä esitetään.

Tämän mukaan myös politiikka on läsnäoloa näyttämöllä toisten ihmisten havaintojen kohteena. Yleisö seuraa esitystä tai roolia, jonka pitäisi antaa haluttu vaikutelma. Esimerkiksi kauppiaan odotetaan esittävän palvelunhaluista, opettajan tietävää, lääkärin empaattista ja niin edelleen. Oletuksena on, että ihmiset tietävät joka tapauksessa toimintansa olevan aina myös esitystä, ja siksi he pitävät asiaan kuuluvana soveltaa vaikutelmanhallinnassaan (impression management) samoja menetelmiä kuin näyttelijät näyttämöllä. He siis osaavat suunnitella näytöstään, ottaa välimatkaa rooliinsa ja arvioida esityksen onnistumista. Yleisö puolestaan soveltaa esityksen tulkinnassa samoja menetelmiä kuin katsoessaan näytelmää ja suhtautuu onnistuneeseen esitykseen vilpittömänä ja aitona.

Mikäli myös politiikkaa arvioidaan teatterin näyttämönä tai esityslavana, tulee helpommaksi ymmärtää äärioikeiston ja äärivasemmiston toimintaa ja muiden poliitikkojen sekä yleisön suhtautumista heihin, eli juuri noita irtisanoutumisia.

Kaikki tietävät, että esimerkiksi äärivasemmistolaiselta odotetaan valtavaa suvaitsevuutta, aina siihen asti kunnes suvaitsevuus alkaa rajoittaa suvaitsevuutta itseään. Lopulta se tuleekin mahdottomaksi, kun suvaitsevuuden vaatimukset alkavat kohdistua suvaitsemattomuuteenkin. Äärivasemmistolaiselle jokainen, joka ei suvaitse (eli valheellisesti siedä, vaikka ei hyväksyisikään) kaikkea, on ”suvakkivajakki”.

Mutta mikäli osoittautuu, että suvaitsevaistoon kuuluva äärivasemmistolainen ajatteleekin tosiasiassa rasistisesti ja kielteisesti esimerkiksi homoista tai maahanmuuttajista, näytelmä epäonnistuu ja pääsee syntymään kohu siitä, miten kukaan voi poiketa äärivasemmiston pyhänä pitämästä opinkappaleesta, jonka mukaan kaikki ovat tasa-arvoisia. Tosiasiassa kukaan ihminen ei voi tietenkään suvaita saati hyväksyä kaikkia, ja siksi alkuperäinen vaatimus on ollut ylimitoitettu. Se siis johtaa automaattisesti valheellisuuteen tai sitten tuohon teatteriin, joka aika ajoin ”epäonnistuu”.

Vastaavalla tavoin Goffmanin ajatuksia voidaan soveltaa äärioikeistoon. Myös äärioikeistolta on totuttu odottamaan roolinsa mukaista käytöstä kaikkialla. Siihen kuuluu, että äärioikeistolaisen pitää olla paha, anaalisesta nekrofiliasta kärsivä natsi, jolla ei saa olla mitään myönteisiksi luonnehdittavia tunteita ketään kohtaan. Jos sellaisia inhimillisiä puolia löytyy, yleisön pitää kiireesti selittää ne pois.

Roolien ja mielipiteiden klusteroituminen epäonnistuu aina silloin kun ihmiset eivät toimi stereotyyppisellä ja odotetulla tavalla, vaan heillä osoittautuu olevan omia näkemyksiä. Vähemmistöön kuuluva ei puolustakaan toista vähemmistöön kuuluvaa, vaan musta herjaa homoa ja homo puolestaan arvostelee maahanmuuttoa, esimerkiksi. Goffman pitää näyttämöllä esitettävää tapahtumaa ”rituaalina” ja ”seremoniana”, jonka onnistunut läpivienti on suorastaan pyhä asia. Ajatuksen pyhyydestä hän lienee omaksunut Émile Durkheimilta.


Suomen eduskunta sovinnaisuuden näyttämönä

Perussuomalaiset näyttäytyvät tällä skenellä kysymysmerkkeinä. Sijainniltaan he istuvat keskustan ja demarien välissä, ja yllättää he ovat osanneet pullauttamalla aika ajoin epäsovinnaisia mielipiteitä. Ne ovat tosin olleet odotettuja, sillä lehdistö on jahdannut niitä kuin kettu variksen suusta tipahtavaa marjaa.

Pahinta teatteriin liittyvän valheellisuuden kannalta onkin se, jos valheet lakkaavat paljastumasta. Siksi tiedotusvälineet jahtaavat noita rooleista putoamisen hetkiä. Pahinta on, jos koko teatteri muuttuu täysin sovinnaiseksi eikä tapahdu enää totuuden osoittavia virheitä.

Siihen johtaa Goffmanin mukaan liiallinen läheisyys ja toisiinsa tutustuminen. Goffman ajattelee, että toisen ihmisen kanssa kasvokkain joutuminen synnyttää heti huolen rituaalin onnistumisesta. Asiat sujuvat, kun kukaan läsnäolijoista ei tee kömmähdyksiä ja kun jokainen noudattaa ritualistista etikettiä sekä vie oman esityksensä onnistuneesti läpi.

Tämä käy niiltä, jotka ovat olleet eduskunnassa kauan. Heille tuttu edustaja kilpailevasta puolueesta on usein parempi kaveri kuin oma äänestäjä kentällä. He ovat näyttelijäkumppaneita. Kokoomuslaisten, demarien ja kepulaisten katsotaan hallitsevan rooleihinsa eläytymisen, samoin kristillisten, vihreiden ja ruotsalaisten. Sen sijaan protestiryhmille, kuten kommunisteille ja persuille voi sattua aina jotakin sellaista, minkä kautta totuus lipsahtaa.

Periaatteessa juuri heille ei pitäisi voida sattua mitään, eikä sattuisikaan, jos he sen lisäksi, että puhuvat totta, myös myöntäisivät tarkoittaneensa totta. Perussuomalaisten ongelma on, että he puhuvat totta mutta eivät myönnä tarkoittaneensa totta. Muiden ongelma on, että he eivät puhu totta mutta väittävät tarkoittaneensa totta.

Molemmissa tapauksissa sattuu mokauksia, ja on vaikea sanoa, kummassa tapauksessa ne ovat nolompia, silloinko, kun totena väitetty paljastuu valeeksi, vai silloin, kun valheellinen julkisivu pettää ja totuus tulee esiin.

Erityisen kiusallista on, kun ihmisen esittämä henkilökohtainen identiteetti (ei siis vain asia) paljastuu epäaidoksi tai valheelliseksi. Muiden saama vaikutelma (expression given off) on tällöin osoittautunut eri asiaksi kuin lähetetty ilmaisu (expression given).

Näin käy esimerkiksi silloin kun itsensä ”suvaitsevana” esittävältä henkilöltä paljastuu jyrkkiä ennakkoluuloja jotain ihmisryhmää kohtaan. Voisin esimerkiksi kuvitella, että jokin Setan vapautuspäivien suojelijaksi valittu hetero, kuten Alexander Stubb tai Mikael Jungner, samantekevää kuka, esittäisikin jossain saunaillassa tai yksityistilaisuudessa oman homovastaisuutensa tai välinpitämättömyytensä puheissaan, aivan niin kuin toimittaja Harald Birger Olausen väittää uudessa kirjassaan Egyptin prinssi (Kulttuuriklubi 2012) viimeksi mainitun tehneen (viitaten iltapäivälehtitoimittaja Juha-Pekka Tikan asiantuntemukseen).

Tällaisten kömmähdysten välttämiseksi poliitikot ovat keksineet vaikenemisen ja vaikeaksi koettuja asioita koskevan ”hiljaisen hyväksymisen”. Kun siis vaikenee aikanaan strategisesti, voi välttää tietoisen huijaamisen ja sitä kautta julkisuuskuvan pettämisen.


Kasvojen menettäminen ja pelastaminen

Erving Goffman esitti edellä mainitun kirjansa esityönä artikkelin On Face-Work. Siinä hän piti kaiken sosiaalisen elämän perusperiaatteena kasvojen säilyttämistä ja niiden pelastamista. Goffman pohdiskeli muun muassa niitä roolin hallinnan menetyksiä, jotka uhkaavat näytöksen onnistumista, ja analysoi toimenpiteitä, joilla hämmentävät tapahtumat voidaan korjata.

Tämä sopii mainiosti myös Perussuomalaisen puolueen tarkasteluun ja näyttämötyön sekä roolienhallinnan ongelmiin. Kun näyttelijä on valinnut roolinsa, hänen pitää pysyä roolissaan ja näytellä puolueen ainakin näennäisesti hyväksymän linjan mukaisesti. Jos näytös menee pieleen, esittävän henkilökunnan ja näyttelijän itsensä täytyy antaa selitys tapahtuneesta joko määrittelemällä virheensä esimerkiksi ”vitsiksi” tai väittämällä ”epäonnistuneensa” tai ”erehtyneensä” (mitä harvemmin tapahtuu) sekä pitämällä sitä ”epätyypillisenä” itselleen.

Muiden puolueiden ja poliittisen yleisön tehtävä on tällöin osoittaa ”tahdikkuutta” ja hyväksyä eksyneen lampaan paluu sekä hänen esittämänsä korjaus ja mahdollinen katumus, jotta harhautuminen ei järkyttäisi vallitsevaa konsensusta ja muiden rooleja. Poliittisella näyttämöllä hämmennys on siis yhteinen uhka, joten sen välttämiseksi myös toimitaan yhdessä, aivan niin kuin eduskunta on toiminut ja hätäillyt esimerkiksi ”Rasisminvastaisen julkilausuman” kanssa.

Esimerkkejä voidaan löytää myös muusta elämästä, jossa kohteliasta on auttaa ventovieraita ihmisiä hämmentävien tilanteiden yli. Yleistä on suhtautua toisten mokailuihin kohteliaan tarkkaamattomasti ”ikään kuin ei huomaisi mitään”. Esimerkiksi jonkun tuntemattoman pieraistessa kuuluvasti tai vähemmän kuuluvasti mutta lemuavasti vaikkapa bussipysäkillä, muut läsnäolijat voivat osoittaa ymmärtämystä ja hyvää tahtoa olemalla piittaamatta nololta vaikuttavasta ruumiintoimintojen ryöstäytymisestä.

Toisenlaiseksi tilanne muodostuu, mikäli piereskely on tahallista tai jatkuvaa. Maineen säilyttäminen vaatii jatkuvaa työtä ja valppautta omien ja toisten kasvojen säilyttämiseksi. Niinpä herää kysymys, mitä tapahtuu, jos joku ihminen tai ryhmä päättää tahallaan rikkoa moraalisesti hyväksyttävinä pidettäviä normeja, rooleja ja esitystä. Tällöin koko teatteri on vaarassa.

Mieleltään normaaleina pidetään ihmisiä, jotka toisten läsnäollessa säilyttävät sosiaalisen valppautensa ja noudattavat vaadittua rituaalista järjestystä. Poliittisten toimijoiden on siis varottava ”näyttelemästä yli” ja vältettävä koko näytännön varastamista sekä ylenpalttisia sooloiluja. Mikäli tämä raja ylitetään, seuraa juuri noita puheena olleita irtisanoutumisia; ensin mielipiteistä ja sitten toinen toisistaan.

Tämä johtuu siitä, että poliittinen yleisö on myös osa näytöstä. Teatteri pyörii yleisön suopeuden turvin, sillä monissa tilanteissa yleisö on yhtä kuin kanssanäyttelijät. Poliittiset puolueet vaativatkin edustajiltaan ja jäseniltään korrektiutta nimenomaan suojellakseen itseään ja kannatustaan, sillä yleisön tuomio kohdistuu yleensä koko esitykseen (eli puolueeseen) eikä sen yksittäiseen jäseneen. Tällainen reaktio voi sisältää myös oikean johtopäätöksen, mikäli valheellinen esitys kömmahdyksineen on puolueen todellisen linjan mukainen.


Yhteenveto

Juuri edellä mainitun goffmanilaisen kaavan mukaan Perussuomalainen puolue on tiedostamattaan toiminut, mikä osoittaa Erving Goffmanin teorian selitysvoimaisuutta. Goffman ei tietenkään puhunut perussuomalaisista, vasemmistoliittolaisista eikä suomalaisesta politiikasta mitään, mutta hänen teoriansa avulla voidaan ymmärtää myös sitä, mistä on ollut kyse noissa surkuhupaisissa irtisanoutumisissa ja Pontius Pilatusmaisessa käsien pesussa.

Politiikan ääripäät, kuten Paavo Arhinmäki ja Sauli Niinistö löysivät helposti toisensa, sillä he ovat tähtinäyttelijöitä pahuudesta irtisanoutumisen ja oman maineen puhdistamisen show’ssa, ja samaa vaaditaan luonnollisesti myös kokemattomilta peruspersuilta, jotka toimittavat näyttämöllä jonkinlaista statistin tehtävää.

Selitysmallin viisaus on siinä, että se osoittaa ihmisten torjuvan ja työntävän loitommaksi sitä pahaa, jota he itse eivät haluaisi edustaa tai jonka mukaisia he eivät haluaisi olla mutta jota väistämättä sisältyy kaikkiin ihmisiin, myös heihin itseensä, esimerkiksi tuon kammotun rasismin muodossa.

Laitavasemmisto ei ole ollut historiallisesti katsoen yhtään parempaa kuin niin sanottu äärioikeisto, ja puhdistautumisriitin tekopyhyyttä osoittaa tässä tapauksessa se, että myös Jyväskylän kirjanjulkaisutilaisuuden järjestäjät olivat varustautuneet jonkinlaisilla aseilla mahdollista vihollista vastaan. Apinoita kaikki.

Wilders on syytön kuin Suomi sodan jälkeen

Suomalaiset vaiennusvälineet eivät ole seuranneet juuri lainkaan hollantilaisen Vapauspuolueen PVV:n (Partij voor de Vrijheid) johtajan Geert Wildersin oikeudenkäyntiä, vaikka se onkin muodostanut yhteiseurooppalaisen huvinäytelmän. Tämänpäiväisen uutisen mukaan hollantilainen tuomioistuin vapautti Wildersin lopultakin kaikista syytteistä. Syyte oli ehtinyt typistyä muodolliseen yhden euron rangaistusvaatimukseen, jota maahanmuuttajavähemmistöjen edustajat hakivat Wildersille perusteenaan, että hänen lausuntonsa olivat lisänneet väkivaltaa muslimeja vastaan.

Ei ole ihme, että vaatimus kaikui kuuroille korville Hollannissa, jota traumatisoivat edelleen Pim Fortuynin ja Theo Van Goghin murhat. Molemmat kun tehtiin nimenomaan islamin nimissä ja islamin puolustamiseksi. Wildersiä vastaan käytiin oikeutta kaksi kertaa, joista myös ensimmäinen päättyi vapauttavaan ratkaisuun vuonna 2009. Mielipidetutkimukset arvioivat tuolloin, että vapauttamisen kannalla oli 50 prosenttia hollantilaisista, kun taas päätöstä vastusti 43 prosenttia.

Myös oikeudenkäynnin toisen osan alku oli traaginen ja lopputulos farssi. Jatko-osaa varjostivat muiden muassa lahjontayritykset, kun kävi ilmi, että oikeuden tuomari oli koettanut taivutella erästä todistajaa Wildersiä vastaan (aiheesta lisää tässä). Lisäksi julkinen mielipide kääntyi entistä selvemmin arvostelemaan Wildersin syyttelemistä, ja oikeuden käyminen vain lisäsi hänen julkisuuttaan ja kannatustaan.

Harhaanjohtavaa Yleisradion uutisessa on se, että Wildersiä luonnehditaan ”äärioikeiston johtajaksi” ja hänen puoluettaan ”äärioikeistolaiseksi”. Kannanotto on tyypillinen parlamentaarisesti hallitun tiedotusvälineen toimittajakunnalle, jonka mielestä demarikin on äärioikeistolainen. Tosiasiassa Wilders ja hänen puolueensa ovat ajaneet vain maahanmuuton rajoittamista, islamin tekemistä yhteiskuntakelpoiseksi ja liberaalin länsimaisen yhteiskunnan säilyttämistä. Hän pitääkin itseään lähinnä oikeistoliberaalina. Wilders on sanoutunut irti esimerkiksi Jean Marie Le Penin ja Jörg Haiderin poliittisista linjanvedoista, ja kirjoituksessaan Klare Wijn (2006) hän on muotoillut ohjelman, joka on kaukana niin konservatiivipuolueiden kuin äärioikeistonkin päämääristä. Voisi ehkä sanoa, että hän puolustaa vapaamielisenä tunnetun Hollannin parhaita perinteitä.

Koska sen enempää syyttäjä kuin puolustusasianajajakaan eivät ole ilmoittaneet hakevansa päätökseen muutosta, juttu tuskin jatkuu ainakaan Hollannin kansallisissa tuomioistuimissa. On tietenkin mahdollista, että jokin taho vaatii Euroopan ihmisoikeustuomioistuinta ottamaan asian käsiteltäväkseen. Ennakkoratkaisun saamiseksi EIT:llä on myös intressi suostua pyyntöön, mikäli se esitetään. Tuomiolla olisi kaikkien EU-maiden lainkäyttöä sitova vaikutus, joten suomalaisen median vaikeneminen Wildersin aiemmista prosesseista on ollut tältäkin kannalta hämmästyttävää. Ymmärrettävää se sen sijaan on, sillä vapauttava päätös ei ole tyydyttänyt vihervasemmistolaista toimittajakuntaa, joka ei mielellään kerro vapaaseen sanankäyttöön rohkaisevista ratkaisuista.

Entä mitä Wilders loppujen lopuksi teki tai vaati ja mitä merkitystä koko oikeudenkäymisellä loppujen lopuksi on? Useinhan sanotaan, että sitä, mitä ihmiset tekevät, ei koskaan ymmärretä, vaan aina vain kiitetään tai moititaan.

Kansan Vapauspuolueen puheenjohtajana Geert Wilders toivoi pitkään, että muslimimaahanmuuttajat sopeutuisivat hollantilaiseen yhteiskuntaan. Hän oli verrannut Koraania Hitlerin Taisteluni-teokseen ja arvosteli dogmaattiseen uskonnollisuuteen sisältyviä fasistisia vaaroja elokuvassaan Fitna. Hollannin oikeusviranomaiset puolestaan huolestuivat tästä ja alkoivat sopeuttaa Wildersiä siihen sharia-lakiin, jonka he olivat itse juuri oppineet.

Koska Wildersiä vastaan nostettu poliittinen oikeudenkäynti ei saanut tukea eikä kansan oikeustajuun perustuvaa legitimaatiota hollantilaisilta, oikeudet joutuivat pyörtämään aikeensa. Niinpä poliittiset puolueet alkoivat sopeuttaa koko yhteiskuntaa muslimien lain mukaiseksi tavoitteenaan saada Wilders tällä tavoin myöntymään Koraanin lakiin. Koska Wilders oli sillä aikaa saanut Hollannin kansan sopeutumaan omaan käsitykseensä siitä, että islamin leviämiselle olisi pantava stoppi, myöskään Wildersiä vastaan nostettu poliittinen vyörytys ei ottanut tuulta purjeisiinsa. Sen sijaan tulos oli, että niin oikeuden tuomiot kuin yhteiskunta laajemminkin oli pakko sopeuttaa maassa vakituisesti asuvan alkuperäisväestön tahtoon, mikä oli demokraattista ja oikein.

Ihme vain, ettei tämä tullut kaikille heti mieleen. Mutta eiväthän viranomaiset koskaan tee mitään viisaasti, kunnes vasta sitten, kun jäljellä ei ole muita vaihtoehtoja ja on pakko. Ainoa hyvä puoli Wildersin tuomitsemisessa olisi ollut se, että vankilassa hän olisi ollut suojassa vielä suuremmalta väkivallalta – täsmälleen sotasyyllisinä tuomittujen Risto Rytin, Väinö Tannerin ja Edwin Linkomiehen tapaan.

Äärioikeiston vaa’ankieli näyttää keskelle

Kun ruotsindemokraatit (Sverigedemokraterna) saivat naapurimaamme parlamenttivaaleissa 5,7 prosenttia äänistä ylittäen 4 prosentin äänikynnyksen ja nousten 20 edustajalla valtiopäiville, tiedotusvälineet saarnasivat, että ”äärioikeisto nousi vaa’ankieliasemaan”. No niin, siinä se nyt on muiden puolueiden ympäröimänä: keskellä poliittista kenttää.

Lisäksi puoluetta haukuttiin ”ulkomaalaisvastaiseksi” ja julistettiin toimintasaartoon. Sen enempää istuva porvarihallitus kuin vihervasemmistokaan ei ole luvannut kelpuuttaa ruotsindemokraatteja hallitukseen puolueen esittämän maahanmuuttokritiikin vuoksi. Miksi ”ulkomaalaisvastaisuutta” ei voi lopultakaan kutsua sen oikealla nimellä maahanmuuton arvostelemiseksi tai rajoittamiseksi, kun tästä järkiperäisestä toiminnasta siinä kuitenkin on kyse?

Aika laveaksi parlamentin äärimmäinen oikeistoreuna tällä menolla leviää. Sveitsissä kansallismielinen EU-kriittinen puolue nauttii peräti 29 prosentin vaalikannatusta ja peittää suuren osan keskustankin jakkaroista paikallisessa parlamentissa.


Kun kansallista etua ei saa edustaa

Ruotsin vaalit noudattelevat samaa tendenssiä, joka näkyy myös muualla Euroopassa: ihmiset äänestävät hädissään kaikkia sellaisia ryhmiä, joiden voidaan odottaa panevan edes joitakin kapuloita maahanmuuton ja EU:n laajentamisen rattaisiin. Niinpä isänmaallisena perinteisesti pidetty kokoomuskin nosti kannatuksensa 30,0 prosenttiin demarien alamäen jatkuessa ja päätyessä 30,9 prosenttiin. Vihervasemmiston tappio ja Geerd Wildersin menestys näkyivät myös Hollannin viimekeväisissä vaaleissa.

Ei taida kuitenkaan olla naapurimaamme kokoomuksesta vetämään järkiperäisempää linjaa EU-ongelmien keskellä, kun kokoomuskin on Ruotsissa ainoastaan ”maltillinen” ja sellaisena globaalin kapitalismin intohimoinen asianajaja. Ja vihreiden lievä kasvu 7,2 prosenttiin selittyy luonnollisesti sillä, että aatteensa pettämäksi joutuneiden vasemmistolaisten kylki vuotaa ympäristöpuolueen riveihin.

Kansanpuolueen 7,1, keskustan 6,6 ja kristillisdemokraattien 5,6 prosenttia eivät takaa Ruotsin porvarihallitukselle enemmistöasemaa eivätkä jatkoa. Merkittävää onkin, että sen enempää oikeisto kuin vihervasemmistokaan ei pysty yksin kokoamaan enemmistöhallitusta. Ja vielä merkittävämpää on, että valtapuolueet ovat ilmoittaneet mieluummin jatkavansa jopa vähemmistöhallituksen turvin kuin ottamalla ruotsindemokraatteja mukaan hallitustyöskentelyyn!

Tämä on cordon sanitairea. Sillä tarkoitetaan eräänlaista pannaan julistamista: kättely-, tervehtimis- ja kanssakäymiskieltoa kaikkien niiden ihmisten kanssa, joilla on kansallismielisinä pidettyjä näkemyksiä. Kuvaavaa on, että eurooppalaisia puolueita on kyllä hyväksytty hallituksiin, vaikka ne ovat olleet äärivasemmistolaisia. Mutta kansallismielinen ei ole saanut olla, kuuluupa siten oikeistoon, keskustaan tai vasemmistoon. Ilmeisesti kansallisen edun ajamista pidetään politiikassa jonkinlaisena rikoksena.

Kieltämättä myös ruotsindemokraattien tapa hoitaa asioitaan on ollut honteloa, ainakin verrattuna Perussuomalaisiin, jolla on vakiintunut asema Suomen poliittisella kentällä. Siinä se onkin ihan oikealla paikalla: keskustan ja demarien välissä.

Ruotsindemokraatit ja perussuomalaiset ovat varsin etäällä toisistaan ideologisesti. Lisäksi toinen on lähinnä yhden asian liike – toinen yleispuolue. Eräs syy siihen, miksi maahanmuuttokritiikki on Ruotsissa herännyt melko raihnaisesti, on varmasti se, että rauhan siunauksista nauttivasta maasta puuttuu kansallisen edun puolustamisen perinne. Suomessakin sen toivoisi integroituvan entistä paremmin yleispolitiikan osaksi.


Kansanvalta kriisissä

Pidän itse koko oikeisto–vasemmisto-asetelmaa vanhentuneena, ja syitä olen analysoinut poliittisen ohjelmani johdannossa. Myös hallituksen ja opposition vastakkainasettelu on tavallaan kumoutunut. Useimmissa Euroopan maissa näyttää olevan vain yksi oppositio: kansallisen edun ja itsemääräämisoikeuden puolustajat. Kansallismielisiä vastaan ovat asettuneet sitten niin perinteinen oikeisto kuin vasemmistokin. Ne jopa puhaltavat yhteen hiileen taatakseen vähemmistöhallituksen toimintakyvyn, kunhan voivat siten estää kansallismielisten esittämän periaatteellisen kritiikin. Tällä toimintasaarrolla pyritään estämään myös maahanmuuttoa ja pakkokansainvälistämistä koskeva valtiofilosofinen arvostelu.

Entisten suurten puolueiden temppu ei tunnu kuitenkaan toimivan. Valtaa ei voida enää ottaa kansalta pois, poliittisen eliitin haltuun, joka pitäisi sitä omanaan koko vaalikauden ajan. Internetin aikakaudella ihmisten osallistumis- ja vaikuttamisvaatimukset ovat kasvaneet. Se näkyy myös vaaleissa, joissa sananvapautta puolustavien ryhmien kannatukset ovat nousussa.

Huonoksi osoittautuneeseen politiikkaan halutaan korjausta Suomessakin. Todennäköisesti reaktio kanavoituu sen kansanvaltaisen puolueen kautta, jonka vaikutusmahdollisuudet eivät perustu seteleistä tehtyyn selkärankaan vaan puhtaaseen mielipidevaltaan: Perussuomalaisten.

Euroopan maissa on tällä hetkellä suuri motiivi suitsia löyhää maahanmuuttoa. Sen sijaan äänikynnystä en haluaisi nähdä Suomen yksissäkään tulevissa vaaleissa. Kyllä eduskuntaan pitää päästä äänillä, eikä siihen saa mitään keinotekoista kynnystä asettaa. Pienetkin ryhmät ovat elävöittäneet suomalaista politiikkaa ja vaatineet myös suuria parantamaan kuuloaan. Äänikynnys olisi kansanvallan varkaus ja rikos demokratiaa kohtaan, aivan niin kuin Ruotsin mallin mukainen listavaalikin.

Oikeat punnukset nyt ruotsindemokraateille vaakaan ja vaaka hyvään kalibrointiin, niin vaa’ankieli näyttää oikein.

Tulppaaneja kriittisille

Hollannissa demokratia toimii, kun hallitukset hajoavat myös kesken vaalikauden. Kristillisdemokraattisen pääministeri Jan Peter Balkenenden (suom. Palkinpään) johtama hallitus kaatui viime helmikuussa erimielisyyteen siitä, pitäisikö Hollannin vetää joukkonsa Afganistanista. Koalitiohallituksessa kristillisdemokraatit (CDA) kannattivat jatkoaikaa, kun taas työväenpuolue (PvdA) vastusti sitä.

Toisaalta hallitus olisi voinut saada puukenkää myös Kreikan velkakriisin vuoksi, sillä myöskään sen ratkaisukeinoista ei vallinnut yksimielisyyttä. Kiintoisaa on, että syyt hallituksen hajoamiseen ovat tulleet sisäpolitiikan ulkopuolelta, toisin sanoen Nato- tai EU-politiikasta.

Suomessa hallituksen hajoamiseen olisi ollut lukuisia sisäpoliittisia syitä (muiden muassa vaalirahoitusskandaali), mutta politiikanteko mielletään tässä maassa pelkäksi autoritaariseksi vallankäytöksi eikä kansanvallan toteuttamiseksi. Sen vuoksi ministerit pitävät kynsin hampain vallastaan kiinni ja kokoavat rivinsä valtansa menettämisen pelossa.

Kulttuureina Suomi ja Hollanti muistuttavat toisiaan. Molemmissa vallitsee monipuoluejärjestelmä ja liberalismin perinne. Yhtenevyydet ovat kuitenkin vain mielikuvamaisia, sillä ne ovat voimassa eri syistä. Vapaamielisyyttä ja kansanvaltaa pidetään korkeassa kurssissa Suomessa, sillä suomalaiset ovat kärsineet kahden valtion harjoittamasta imperialismista. Hollannissa vapauden ja itsenäisyyden arvostus taas perustuu siihen, että Hollanti hallitsi 1700-luvulla maailman meriä ja toteutti imperialismia itsekin eikä ole myöhemminkään halunnut päästää omien etujensa puolustamisesta irti. Hollannissa vapaus mielletään itsemääräämisoikeudeksi ja vapaudeksi johonkin, kun taas Suomessa vapaus on ollut vain riippumattomuutta eli vapautta jostain.

Kooltaan yhtä Suomen lääniä vastaavassa Hollannissa avointa maahanmuuttopolitiikkaa on harjoitettu siirtomaaimperialismin ajoilta periytyvien velkojen hyvittämiseksi, kun taas suomalaisille moraalisia velkoja ei ole kertynyt mihinkään suuntaan. Siksi suomalaisten linjanveto voisi olla myös suhteessa Euroopan maihin suoraviivaisempaa, eikä meidän tarvitsisi myötäillä vanhoja EU-maita.

Hollannin tämänkertaisen vaalituloksen ratkaisivat eurovaalien tapaan maahanmuuttoa ja EU-politiikkaa koskevat kannat. Äänestäjät ovat saaneet tarpeekseen sekä siirtolaisten ylimäärästä että rahan haaskaamisesta muiden euromaiden tukemiseen. Tästä syystä ei ole ihme, että tappion vaaleissa kärsi EU-myönteisintä politiikkaa vetänyt paikallinen ”kokoomus”, toisin sanoen kristillisdemokraatit.


Äärivasemmisto hävisi

Helsingin Sanomien kielellä vaaleissa punnittiin ”äärioikeiston kannatus” eli Geert Wildersin vetämän vapauspuolueen (Partij Voor de Vrijheid, PVV) suosio. Tosiasiassa PVV on kansanvaltainen ja kansallismielinen puolue, jonka leimaaminen Hesarin tapaan ”ulkomaalaisvastaiseksi” on harhaanjohtavaa. Wilders on intialaissyntyisen äidin poika ja naimisissakin unkarilaisnaisen kanssa, eikä puoluetta voida haukkua sen enempää ulkomaalaisten sorsimisesta kuin suosimisestakaan.

Ohjelmallisesti PVV on puolustanut kansallista etua ja liberaalia demokratiaa sekä arvostellut islamia ja maahanmuuttoa. Pitkälti samanlaisella ohjelmalla toimiva EU-kriittinen puolue nauttii Sveitsissä peräti 29 prosentin vaalikannatusta. Sitäkään tuskin voitaisiin sanoa äärioikeistolaiseksi, kun puolue peittää osan keskustankin paikoista maan parlamentissa. Journalismia Helsingin Sanomien sanankäyttö ei ole, mutta vääristelevää kirjoittelua kylläkin.

Lehti muuten vaihtoi aiemman otsikkonsa ”Äärioikeiston asema punnitaan Hollannin vaaleissa” muotoon ”Keskusta-oikeisto nousemassa vaalivoittoon Hollannissa” myöhemmin. Miten tämä on mahdollista lähinnä ainoan ”keskusta-oikeistolaisen puolueen” eli kristillisdemokraattien hävittyä, ellei myös vapauspuolueen paikkaa ole siirretty lehden toimituksessa äärioikeistosta keskustan suuntaan? Tai sitten äärivasemmistolainen toimittaja on itse liikkunut jakkaransa kanssa johonkin päin. Lopulta internetsivuilla julkaistun jutun otsikko vääntyi muotoon ”Liberaalit ja työväenpuolue menossa vaalivoittoon Hollannissa”. Asiat näyttävät olevan Helsingin Sanomissa aivan niin kuin yliopistoissa, joissa demareitakin pidetään ”äärioikeistolaisina”.


Kansanvalta ei ole populismia

Helsingin Sanomat on huolissaan myös populismista. Viime keskiviikon pääkirjoituksessa lehti paheksui Perussuomalaisten gallupkannatusta, joka lähestyy kymmentä prosenttia. Lehti leimaa puolueen kolmeen kertaan ”populistiseksi”.

Populismi on kansan kannatuksen kalastelua hinnalla millä hyvänsä. Näin arvioiden Perussuomalaiset ei ole populistinen vaan konservatiivinen puolue. Puolueellahan on hyvinkin vankkoja perusarvoja, joiden varaan se vannoo. Sen sijaan niin sanotut suuret puolueet ovat syyllistyneet populismiin kääntyessään aina sen mukaan, mistä tuuli puhaltaa. Jos populismin kriteerinä pidetään myös ehdokasasetteluja, on syytä huomata, keitä Tupu, Hupu ja Lupu houkuttelevat listoilleen: lavalaulajia, urheilijoita ja missejä. Heitä on kokkareiden, kepun ja demarien ryhmässä aika monta myös eduskunnassa.

Popparit ja pintajulkkikset ovat puolueille helppoja tapauksia, ja siksi heitä suositaan ehdokasasetteluissa. Populististen ehdokkaiden ajatellaan tuovan ääniä, mutta samalla he ovat puoluejohdon kannalta helposti hallittavia: heillä ei ole poliittista ohjelmaa, asiantuntemusta, kirjallista tuotantoa, tieteellistä koulutusta eikä näkemyksiä. Heistä voidaan tehdä pelkkiä napinpainajia, mikä puolestaan keskittää valtaa puolueen johdolle. Tämä jos mikä on kansanvallan halveksuntaa ja halpahintaista populismia!

Tietenkin myös populismin käsitteen määrittely vaihtelee. Monet perussuomalaiset määrittelevät populismin kansanomaisuudeksi ja kansanvaltaisuudeksi, ja siltä pohjalta he pitävät populismia myönteisenä mainesanana ja ilmiönä. Kansanvaltaisuudelle olisi kuitenkin täsmällisempi vastine: demokratia. Populismi sen sijaan voidaan mieltää käsitteeksi, joka sisältää kielteistä arvostelua, ja tämä merkitys sillä on myös monissa Euroopan maissa.

Mielestäni on väärin leimata liberaalia yhteiskuntajärjestelmää, demokratiaa ja valistusihanteita puolustavat liikkeet populistisiksi. Esimerkiksi Geert Wildersin johtama PVV on kansanvaltainen puolue, joka lisäsi kannatustaan 15 edustajalla ja päätynee saavuttamillaan 24 paikalla hallitukseen yhdessä työttömyyttä vastaan kamppailleen ja 31 paikkaa saavuttaneen liberaalipuolueen (VVD) sekä 30 paikkaa saaneen työväenpuolueen kanssa.

Monet lehdet, etupäässä Helsingin Sanomat, ovat ennustaneet hallitusneuvotteluja ”tuskallisiksi” PVV:n voiton johdosta ja kuvanneet kannatustaan lisänneiden ryhmien tavoitteita ”ristiriitaisiksi”. Mitä ristiriitaista on työttömyyden torjunnassa ja maahanmuuton rajoittamisessa? Tulppaaneja voittaneille! Mutta pidän edelleen mahdollisena, että veret seisauttaneen vaalivoiton saanut PVV pelataan vielä hallituskoalition ulkopuolelle cordon sanitaireen vedoten.


Wilders ja vähemmistöt

Geert Wildersiä vastaan on käyty myös näytösluonteista oikeutta, ja hänelle on vaadittu vuoden vankeusrangaistusta islamkriittisten puheiden sekä Fitna-elokuvan vuoksi. Suomalainen media on keskittynyt tuomaan esille vain Wildersiä vastaan suunnatut syytökset, joiden mukaan muslimien fanaattisuus on rinnastettu fasismiin Fitna-elokuvassa. Sen sijaan yhä kesken olevan oikeudenkäynnin yksityiskohdista media on pysytellyt hipi hiljaa.

On unohdettu, että Wilders on vakuuttanut olevansa länsimaisen vapauden kannattaja esimerkiksi nais- ja homokysymyksissä. On unohdettu, että Wilders on joutunut elämään poliisin vartioimana Fitna-elokuvan julkaisemisesta asti. On unohdettu, että PVV-puolueen puheenjohtaja on menettänyt kansalaisoikeutensa niin pahoin, että hän on maan ainoa poliitikko, jonka osoitetta ei voida mainita julkisesti missään.

On unohdettu, että Wilders ei oleskele kahta päivää pitempään samalla paikkakunnalla, ja hänestä on tehty maankierturi muslimien tappouhkausten pelossa. On unohdettu, että Britannian sisäministeri, työväenpuoluetta edustava Jacqui Smith, kieltäytyi päästämästä Wildersiä kutsuvierailulle Lontooseen muslimien reaktioiden pelossa, kunnes Britannian maahanmuuttoviranomaiset kumosivat kiellon.

On unohdettu, että Hollannissa myös hindut tukevat Wildersiä, sillä hekin kokevat olevansa muslimien ahdistelemia. On unohdettu, että sekularisoitunut musliminainen Ayaan Hirsi Ali on asioista samaa mieltä kuin Wilders. On unohdettu, että Wilders ajaa myös juutalaisväestön etua ja tunnustautuu Israel-faniksi, koska pitää Israelia liberaalina valtiona verrattuna autoritaarisiin Lähi-idän muslimimaihin. On unohdettu, että Hollannissa kansa on laajalti samaa mieltä kuin Wilders.

Myös homot ja lesbot ovat antaneet tukensa Wildersille, sillä he ovat joutuneet kärsimään runsaan maahanmuuton haitoista, islamin leviämisestä ja syrjintähierarkioista, joiden kautta maahanmuuttajat on asetettu kansallisten vähemmistöjen edelle. Hollannin eräänlaisena ”kansallisomaisuutena” pidetyn vapaamielisyyden väheneminen on johtunut ensinnäkin konservatiivisen islamin leviämisestä ja toiseksi kantaväestön omien asenteiden jyrkentymisestä, joka sekin on juontanut juurensa maahanmuutosta.

Homojen ja lesbojen tukea Wildersille selittää se, että maahanmuuttokriitikkona ja katolilaisena homoseksuaalina tunnetun Pim Fortuynin vuonna 2002 toimeenpantu murha on institutionalisoitunut eräänlaiseksi käännekohdaksi seksuaalivähemmistöjen riveissä. Tässä kirjoituksessa mainitun selvityksen mukaan homojen ja lesbojen suosikkipuolueet ovat Pimin työtä jatkava vapauspuolue PVV ja oikeistoliberaali VVD.

Hollannissa ja monessa muussa Euroopan maassa on oivallettu, ettei kansallista etua voida ajaa yhtäkään kansallista vähemmistöä diskriminoimalla. Sama linja voisi sopia myös perussuomalaisille.