31. lokakuuta 2009

Himmeää maailmanparantamista


Suomen syvällisin virkamiesfilosofi Pekka Himanen lienee kaivanut esiin Ed Woodiksi nimetyn (Jyrki Lehtola) sivupersoonansa, sillä hän on perustanut Global Dignity-projektin, jonka tarkoituksena on edistää ”arvokasta elämää maailmassa”. - Huu, mitä väristyksiä monikulttuurinen hanke tarjoaakaan!

Lokakuun alussa käynnistämällään kiertueella filosofi koettaa tuottaa tuota arvonlisää samalla, kun hän tapailee erilaisia ihmisiä. - Näin sitä arvokkuutta luodaan. Himasen matkustelu ulottuu maailman eri kolkkiin, ja hänen tarkoituksenaan on kerätä videopäiväkirjamerkintöjä aikamme poliittisilta suuruuksilta aina Norjan prinssistä Obaman neuvonantajiin ja Hillary Clintoniin. Ensi tammikuussa hän pokkaa kiertueelta kertyneen materiaalinsa talousviisaiden käteen Sveitsin Davosissa järjestettävässä talousfoorumissa.

Kyseinen projekti ei voi tuottaa tutkimuksellista tietoa eikä älyllistä ymmärrystä, sillä se koostuu lähes pelkästään sosiaalisesta kanssakäymisestä. Niinpä sen merkitys voi olla enintään imaginäärinen ja performatiivinen: sillä voi kerätä huomiota. Mutta ketä se hyödyttää, ja mihin se johtaa? Itse en löytänyt Himasen ”Digni.fi”-sivustolta yhtään konkreettista asiakohtaa, joka toisi minkäänlaista arvonlisää yhdellekään maailman asukkaalle, lukuun ottamatta Himasta itseään. Sivustolla intoillaan kukoistuksesta ja loistavuudesta, mutta – mutta, mutta: Where is the beef?

Tätä kysyy köyhyysrajan alapuolella elävien suomalaisten lisäksi varmaan myös moni Afrikan suurisilmäinen lapsi.

Pömpöösi projekti

Himasen projektissa ei ole pohdittu, mistä tuo ”arvokkuus” koostuu, kenen arvokkuudesta on kyse, miksi arvot ovat usein ristiriidassa ja minkä vuoksi niistä taistellaan verisesti eri puolilla maailmaa. Myöskään arvoja ja arvostuksia ei ole käsitteellisesti erotettu toisistaan, vaikka se olisi eettisen keskustelun ehto. Tällä projektilla ei ole käytännössä yhtään mitään tekemistä maailman tilan eikä politiikan arkipäivän kanssa, vaan se on yksiselitteisesti pelkkä keski-ikää lähestyvän hyvinvointikakaran onanianäyte, jonka ainoa tehtävä on tuoda tekijälleen julkisuutta.

Itse sivusto koostuu sanakohinasta, jossa todellisten ongelmien – esimerkiksi monikulttuurisuuden toimimattomuuden ja maahanmuuton – arviointi on alistettuna abstraktioille ja yläkäsitteille. Tekaistuilla ja pelkästään kuvailevilla uudissanoilla, joista esimerkkinä mainittakoon vaikka ”arvonkielto”, ohitetaan todellisten ongelmien ja maailmassa vallitsevien vaikeiden suhteiden järkiperäinen selittäminen.

Himasen tapaamat nobelistit puolestaan ovat juuri sellaista tingeltangelia, joka olennaisesti kuuluu amerikkalaiseen yliopistodiskurssiin. Kansainvälisissä surffilautayliopistoissa on tavanomaista, että fyysikoiden, kemistien ja muiden luonnontieteilijöiden saatua jonkin palkinnon he hakevat muutoin vähäpätöiseksi jäävälle persoonalleen lisäarvoa alkamalla ottaa ensiaskeliaan filosofisen ja poliittisen vaikuttamisen poluilla. Sitten heillä koristellaan poliitikkojen vetämiä monikulttuurisuusprojekteja, joiden tarkoituksena on jotakin niin yleisluontoista ja lapsellista kuin ”create a more dignified world and rich multicultural life”.

Tarja Halonen tähän hurmosliikkeeseen oli luonnollisesti helppo valjastaa, ehkä ymmärrettävistä syistä.

Pojat maailmanpoliitikkoina

Himasen, kruunuprinssi Haakonin ja jenkkivaikuttaja John Bryantin projektiin tutustuttuani minua kaduttaa, että luovutin teokseni Dialoginen filosofia kollegojeni käsiin. Himanen on ryöstöviljellyt ja nielaissut dialogin käsitteen niin pureskelemattomasti, että hän hokee sitä joka käänteessä: rauhaa edistetään ”dialogissa” esimerkiksi Ville Valon ja Apocalyptican sellistin kanssa.

En suinkaan tarkoittanut dialogeilla tällaisia rupatteluja. Ajattelin dialogisen suhteen metodologisesti täysin toisenlaiseen yhteyteen: menetelmäksi, jolla voidaan analysoida ja ratkoa ihmisten ja kansakuntien välisiä konflikteja. Jyrkät mielipide-erot, poliittiset intressit ja valtapyrkimykset ”kulttuuririkkaudeksi” sanotun kitkan ja levottomuuksien takana kuitenkin vallitsevat.

Himanen, Haakon ja Bryant osaavat näköjään jo suuren maailman tavat, ja niinpä he voivat räppäillä niitä muillekin. Heidän toimiaan pohtiessa voi ymmärtää myös sen, miksi viikinkien piti lipsauttaa se Noopeli niin kiimaisesti Obamalle:

Dig, dig, dig... ”Mä Obaman avustaja vihjaan Haakonille, että...” dig, dig... ”...olis Obama Nobelin tarpeessa...” dig, dig, dig... Ja kuoroon yhtyy Himanen - melkein Ahtisaari hänkin (vaikka ei yhtä lihava)... ”Joo anna se lätkä sille vaan...” dig, dig... ”Ja mä Haakon puolestani Osloon vinkkaan, kun käyn taas kääntymässä siellä...” dig, dig, dig...

Miksi mokutus epäonnistuu?

Englannin kielen sana dignity tulee Yhdysvaltain mustan kapinakulttuurin suunnalta. Sillä on selvä luokkastrateginen historia. Mustat ovat aina vaatineet dignityä ja respectiä. Käsitteellä on sama vaatelias merkitys myös Himasen projektissa, johon se lienee välittynyt huomaamatta. Sinänsä tavanomainen mokutusprojekti, jolla tähdätään kolmannen maailman hyysäämiseen, toimii nyt paradoksaalisesti länsimaisten juppimuksujen leikkikehänä, jonka pinnojen väleistä he ruokkivat leijonia.

Himanen on mielestäni ajastaan pahasti jäljessä eikä virassa toimivalle yliopistofilosofille tyypillisesti tajua, missä mennään ja minkälainen maailma oikeasti on. Nykyajan filosofiassa ei ole keskeistä julistaa ”arvokkuutta”, ”kukoistusta”, ”loistokkuutta” eikä mitään muutakaan idealismia YK-lippujen liehuessa. Tämä aika ja tulevaisuus on varattu realismille ja perääntymiselle globalisaation ja internationalismin kurjuudesta.

Yleisön kiinnostus monikulttuurihöttöä kohtaan näkyy siinä, että ”Digni.fi”-televisiokampanja ja Himasen blogiinsa tekemät postaukset eivät ole saaneet kuin muutaman kommentin, vaikka televisioaikaa hänelle on riittänyt. Sen sijaan ”Hommaforum.fi”:ssä samoista aiheista käyty keskustelu tuottaa useita kymmeniä, jopa satoja kommentteja jokaista aloitettua keskustelua kohti, vaikka ja koska sitä ei rahoita kukaan. Monikulttuurisuudesta, maahanmuutosta ja monesta muusta ongelmasta puhutaankin Suomessa ja melkein jokaisessa Euroopan maassa nyt aivan eri äänilajissa kuin siinä, mitä Himasen suosima beethovenilaisen harmonian havina edustaa.

Onko sitten Himasen projektissa mitään hyvää? On tietysti. (Monikaan ei ehkä myöntäisi, mutta vastuullisena ihmisenä en voi antaa yksipuolista todistusta vaan pelkästään oikeudenmukaisen.) Himasen hankkeen voi nostaa pakkasen puolelta se yleisseikka, että tavoitteena on arvojen kokeminen. Mutta ongelmallista siinäkin on, miksi arvokkuuden kokemiseen pitäisi opetella tai ohjata ja miksi sitä pitäisi harjoitella tai herkistellä.

Arvokkuuden kokemus syntyy arvojen yhdistymisestä henkilökohtaisiin arvostuksiin ihmisen tajunnassa. Arvot opitaan kulttuurin mukana. Mikäli ne ovat hukassa, syyt ovat (1) välinpitämättömyydessä omaa kulttuuriamme kohtaan ja (2) monikulttuurisuuden ideologiassa, joka ei ole vaatinut ainoastaan arvojen jakamista vaan myös omista arvoista luopumista ja särmien hiontaa. Muistaako Himanen etsiä ”kukoistuksia”, ”loistavuuksia” ja ”upeuksia” suomalaisesta lumisateesta, ulkosaarien ylitse pyyhkivistä tyrskyistä tai lähimmäisensä navan kaivelusta?

Vääristynyttä on, että länsimaiset ihmiset nostavat tätä nykyä jalustalle voodoo-noidan, jota palvotaan, kun taas omaa kulttuuriamme rutiininomaisesti solvataan. Monikulttuurisuuden ideologia on merkinnyt poisoppimista olemassa olevista arvoista, mikä tarkoittaa, että arvokokemukset ovat kadoksissa oman maamme nuorilta.

Arvokkuutta filosofiaan?

Mitä eroa minulla ja Himasella sitten on filosofeina? Himanen haluaa luoda ”arvokkuutta” lähinnä itselleen ja ”maailman ihmisille” (jotka jo sinänsä ovat eräänlainen abstraktio hänen suurisuuntaisessa hankkeessaan). Itse taas olisin onnellinen, jos saisin palautettua edes jonkin verran kunniallisuutta suomalaiseen politiikantekoon sekä filosofiaan – tai saisin jonkun suomalaisen ihmisen tyytyväiseksi siitä, ettei televisioruuduissammekaan esiintyisi aina joku ulkomaalainen vaan lähinnä suomalainen naama.

Se olisi sitä aitoa erilaisuuden ja omaleimaisuuden kunnioittamista, joka loisi Suomen nöyrälle ja sympaattiselle kantaväestölle todellisia arvokkuuden kokemuksia ja kansallista itsetuntoa. Erona minun ja Himasen välillä on tietysti myös se, että Himaselle virtaa rahaa ovista ja ikkunoista, ja lisäksi hän nauttii professorinpalkkaa.

Himanen jättää kertomatta sivuillaan, mistä hän saa varat luksusmatkoihinsa ja julkkisten tapaamisiinsa. Tuskin hän tekee duuniaan pyhästä hengestä. Hän sen enempää kuin tiedotusvälineetkään eivät ole kertoneet sitä, kuinka paljon hallitus maksaa Himaselta syyskuussa tilaamastaan ”tulevaisuusselvityksestä”, vaan asia salataan sekä kansalaisilta että filosofeilta. Minulla on kuitenkin syytä olettaa, että taksamittari pyörittää Himaselle ja hänen parralleen olennaisesti parempaa minuuttiliksaa kuin Amnesty Internationalin tuntipalkatulle katutorakalle, vaikka nämä tekevätkin muodollisesti samaa työtä.

Sen sijaan siinä ei ole mitään kummallista, että Himanen feissaa ja nuolee kuningashovien nurkkapieliä. Monikulttuurisuusreseptillä avautuvat nykyään minkä tahansa ovien saranat, sillä juuri pakonomaiseen monikulttuurisuuteen länsimaiden kansalaisia tätä nykyä ohjataan, vaikka kukaan ei sitä halua. Niinpä monikulttuurisuuteen sopeuttajista podetaan jatkuvaa pulaa, ja tehtävään valitaan kuka tahansa pulpetista repäisty opiskelijantaimi, vaikka hän olisi henkiseltä kovasisuisuudeltaan mukava kuin lehmän muna.

Omalla filosofisella ohjelmallani ei ole tietysti asiaa lähellekään vallan hoveja, niin kuin ei millään sellaisella, missä a) edustetaan kansallista etua, b) vastustetaan kansanvallan varkauksia ja c) halutaan rahat oikeille ihmisille.

Olisi muuten mukava tietää, mikä Himanen on ammatiltaan, nobelistiko, kun hän on valinnut noin ylevän elämänuran. Martti Ahtisaarelle ja Pekka Himaselle on joka tapauksessa yhteistä se, että molemmat tuntevat Maslow’n tarvehierarkian: kun on ensin oma maha ja taskut täynnä, niin on sit helpompi olla muillekin mukava.

Hei, pliide!

Himanen haluaa opettaa ihmisille, ettei monikulttuurisuus ole enää vain rikkaiden etuoikeus, vaan sitä tavataan lähiöissäkin, joten Yleisradion kannattanee pitää Himis eetterissä. Maailmantuskan kääntäminen ihanteilla hehkutteluksi ei ole kuitenkaan mitään muuta kuin hänen henkilökohtaisen maineensa simasuista kohottamisyritystä.

Kiintoisa kysymys filosofian kannalta on, miksi yliopistofilosofian piiriin ei mahdu muita kuin feministejä tai sitten noita teini-iän omnipotenssifantasiansa megalomaniaksi modifioineita markoahtisaaria, pekkahimasia ja samipihlströmejä. Otetaan lopuksi esimerkki Himasen argumentaatiosta. Melko tavanomaiseen tapaan hän puskuroi hankettaan teennäisen hienotunteisella ”itsensä epäilyllä” ja siirtämällä projektiltaan odotettavat näyttövaatimukset haasteiksi vastaanottajille.

Multitalentti Himanen:

”Mutta jääkö tämä pelkäksi eettiseksi puheeksi vai ovatko ihmiset todella valmiita viemään sanat teoiksi?”

Lisäksi hän pyrkii ennakoimaan kritiikin:

”Toisaalta ei voi ottaa vain helppoa ulkopuoliseksi arvostelijaksi jättäytyjän rooliakaan ja vain luetella kaikki mitä vastaan olet...”

Ja lopuksi hän kuittaa:

”Kaikkein olennaisin kysymys on lopulta: minkä puolella itse seisot?”

Himanen ei näköjään ymmärrä, että juuri näin ihmiset todellakin ajattelevat ihan luonnostaan. Tämän kehittynyt yhteiskuntatiede tunnustaa pelkäksi lähtökohtaongelmaksi näkemättä sitä sellaisena päiväunelmien aiheena, kuin Himanen itse.

Yhden mahdollisuuden luikerrella pois kyseisestä asetelmasta - joka tuo erehdyttävästi mieleen filosofeille tutun muotoilun ’jos et ole Esa Saarisen puolella, niin olet Jaakko Hintikan puolella’ -, tarjoaisi postmodernistien harjoittama todellisuuden kieltäminen: ei ole puolia ollenkaan! Toisen tarjoaa huomautus, että onhan niitä muitakin puolia...

Itse en takerru nyt, niin kuin en koskaan muulloinkaan, kumpaankaan näistä.

Ongelmahan on lopultakin se, että ihmiset ylipäänsä pohtivat vain ja ainoastaan sitä, kenen puolella he ovat. Tässä ei ole mitään uutta. Se on factum. Oman edun tavoittelu on ihmiselle luonnollinen perusprosessi. Juuri sen vuoksi maailmassa vallitsee erilaisia arvostuksia. Tämä on pysyvä osa ihmiskunnan olemusta, ja siitä syystä maailmassa riidellään ja kiistellään.

Ja tämän vuoksi johtopäätös on: mitä pahemmin kansakunnat päästetään sekoittumaan, sitä suurempia riidoista tulee. Tällöin armeijat takaavat kyllä demokratian mutta eivät harjoita sitä, eikä väkivalta ole enää ajanvietettä, vaan se on väline. Mikäli taas tätä ei haluta, politiikan suuntaa täytyy kääntää valtaulottuvuudella eikä fiilistelyn keinoin. Ja sitä täytyy kääntää globalisaatiota, maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta rajoittavaan suuntaan.

Sen sijaan tunnelmasivistyksen harjoittaminen vie maailmaa ainoastaan pahempaan suuntaan. Koe siinä sitten arvokkuutta, kun väestöltään paisuva ja rajojen ylitse vyöryvä ihmiskunta repii luonnonvarat ja kulttuurit kappaleiksi, aivan niin kuin musta ja valkoinen terrieri hampaissaan olevan sidostesukan!

Liity joukkoon tummaan

Himasen ongelma on, että hän ei viipynyt yliopiston opiskelijana 21 ikävuotta pitempään, joten hän ei ehtinyt oppia mitään. Miksi muuten yhteiskunnan rahat, virat ja varat annetaan aina vain ihmisille, jotka ovat yksinkertaisia, lapsellisia tai tyhmiä? Global Dignity on herraskakaroitten löllöprojekti, jossa kolisevat ne kuuluisat tyhjät tynnyrit.

Eniten respectiä yleisöä kohtaan tuottaisi se, jos Global Dignityn tekijät jättäisivät programminsa esittämättä. Tämän riman alta vetää enää vain se analyyttinen systeemifilosofi, joka istuu yliopiston kellarissa pullonpohjat silmillään.

Mitä tyyliin tulee, minusta filosofeille sopii erittäin huonosti niin sanottu hyväntahdonlähettilään tai muun jeesustelijan rooli. Älykäs ihminen ei voi koskaan olla uskottavasti hyvä. Siitä tulisi aivan samannäköistä, kuin formulakuski tähdentäisi kotikatsojille, että ajakaa te nyt hiljaa vain.

Minusta ärsyttävintä filosofeissa on, jos heitä erehdytään pitämään ajatuksiltaan tai teoiltaan viisaina, tai heille automatisoidaan perushyveellisen ihmisen rooli. En tiedä, pystynkö haastamaan Himasta millään sektorilla, mutta teillä, hyvät lukijat, on joka tapauksessa mahdollisuus valita.

29. lokakuuta 2009

Huntumarttyyreja


Olin pari viikkoa sitten Tuomas Enbusken radio-ohjelmassa keskustelemassa islamin ongelmista. Sähköpostilaatikkooni on kolissut sen jälkeen kosolti viestejä. Suurin osa palautteesta on ollut kiittävää, ja lähettäjien ”kielteisiksi” tarkoittamat arviot voin jakaa kahteen ryhmään.

Ensimmäisen (1) muodostaa se hapan palaute, joka seurasi, kun antauduin puolustamaan homojen asemaa islamia vastaan. Eräät ovat katsoneet – tosin melko arvattavalla tavalla – että islamista homot ovat löytäneet nyt kohteen, jota kritisoimalla voimme kostaa meitä ”päähän tai munille potkineille”. Ei pitäisi muslimien sen enempää kuin muidenkaan potkia ketään päähän eikä munille, vaikka islamilaisissa maissa niin jatkuvasti tapahtuukin!

Olen kieltämättä kuin puulla päähän lyöty sen ystävällisyyden, tuen ja lämminsydämisyyden johdosta, jota homofoobisina pidetyt kansallismieliset piirit ovat osoittaneet minulle. Sen sijaan vihervasemmistolaiset heteromiehet (joita suurin osa vihreistä ja vasemmistolaisista kaiketi edelleenkin on) näyttävät löytäneen islamista kätevän keinon mukiloida suomalaisia homoja. He ikään kuin asettavat muslimit seksuaalivähemmistöjen edelle omissa syrjintähierarkioissaan, aivan kuten vähemmistövaltuutettukin, jonka toimialaan ei lueta seksuaalivähemmistöjä lainkaan.

Toisen (2) palauteryhmän muodostavat viestit, joissa paheksutaan keskustelun ”vaikeaselkoisuutta” ja ”päällekkäin puhumista”. Kuulijat usein valittavat näistä asioista juuri silloin, kun he itse eivät ole puhujien kanssa samaa mieltä. En uskokaan, että mielipiteisiini kohdistettu arvostelu johtuisi mistään seksuaalisuudesta. Sen sijaan homoa aletaan mätkiä, jos hän esittää liian perussuomalaisia mielipiteitä. Minä ilmeisesti vivahdan perussuomalaiselta. Vihjailen ja hinttailen. Apua!

Totuus on, että olen aivan liian ruma homoksi, ja siksi minua pidetään kaikkialla heterona tai ”heteron kaltaisena homona”. Kävin jopa armeijan. Mutta kansallismielisenä pidetyn homon on oltava hiljaa, vaikka olisi vain look-a-like-hetero.

En ole tietenkään kovin elegantti esiintyjä. Mutta poliittisen vihervasemmiston minulle lähettämien mykistymisvaatimusten vuoksi mieleeni tuli Jean-Paul Sartren kuuluisa tekstipassus hänen esseestään Qu’est-ce que la littérature? (Situations II, 1948, s. 248), jossa hän kuvaa vangiksi jääneiden vastarintaliikkeen jäsenten urhoollisuutta kiduttajiensa edessä:

”Hakattuina, kärvennettyinä, silmät puhkottuina ja luut rikottuina, vastarintaliikkeen enemmistö ei puhunut.”

Tällä tavoin tuoliin sidottuna minunkin kai täytyisi olla radion suorassa lähetyksessä: mahdollisimman kuuluvalla ja äänekkäällä tavalla hiljaa, hiljaa niin että harjut humisevat.

Mikä islamissa mättää?

Selvyyden vuoksi olen koonnut seuraavaan muutamia islamiin liittyviä käytännön ongelmia, joiden toivon valottavan, mikä islamin arkipäivässä on vikana. Naiset ensin.

Saudi-Arabiassa, jonka kansantuote on maailman korkeimpia eikä taloudellisista resursseista vallitse pulaa, naisilla ei ole äänioikeutta. Naiset eivät saa ajaa autoa, eikä heitä nimitetä virkoihin. Heidän asioistaan päättää pitkälti miespuolinen ”huoltaja”, joka tyypillisesti on isä tai aviomies. Naiselle määrätään esimerkiksi lääkärissä käyntejä varten mukaan miespuolinen valvoja, jonka tehtävänä on kontrolloida, ettei hoitotoimiin liity mitään seksuaalista, ja samanlaista holhousta muslimit ovat harjoittaneet myös Suomessa. Nainen ei siis saa vastata omista seksuaalisuuteen liittyvistä asioistaan itse, vaikka kyse olisi terveydenhoidosta.

Saudi-Arabiassa naisten ja miesten on kiellettyä olla tekemisissä edes työn merkeissä. Nainen ei saa myöskään lähteä ulkomaille ilman miehensä lupaa. Aiemmin naiset saattoivat käydä kuntosaleilla, mutta terroristien vaikutusvallan laajennuttua ja islamistien tiukennettua otetta poliittisista oloista naisten kuntosaleja on suljettu heiltä.

Tyttölapsen naittaminen aikuiselle miehelle on Saudi-Arabiassa sallittua, jos lapsen isä tai huoltaja avioliittoa haluaa, eikä käytännöstä aiota luopua. Esimerkiksi tämän uutisen mukaan muuan muslimi-isä on luvannut 8-vuotiaan tyttärensä vaimoksi 60-vuotiaalle miehelle selvitäkseen myötäjäisten avulla veloistaan.

Seksisuhteisiin ajautuneiden naisten asema on kaikissa tapauksissa ankea. Naisten heikoista oikeuksista kertoo tapaus, jossa 23-vuotias naimaton nainen sai vuoden vankeustuomion ja 100 raipaniskua ”aviorikoksesta” jouduttuaan viiden miehen raiskaamaksi ja yritettyään sen jälkeen saada aborttia.

Naiset ja miehet eivät saa Saudi-Arabiassa kulkea julkisesti yhdessä eivätkä olla muutenkaan tekemissä keskenään, elleivät he ole aviopuolisoja tai läheisiä sukulaisia. Islamin laki on tässä suhteessa varsin tiukka; esimerkiksi saudin kanssa naimisissa ollut 75-vuotias syyrialainen leski Khamisa Sawadi tuomittiin tämän vuoden alussa vankeuteen, raipaniskuihin ja karkotukseen, kun kaksi miestä vei hänelle leipää.

Islamilaisen lain noudattamista valvoo uskonnollinen poliisi, mutawwa. Mutawwaa on kritisoitu muun muassa tapauksesta, jossa se esti tyttöjä poistumasta palavasta koulurakennuksesta, koska neidot eivät olleet pukeutuneet islamin edellyttämällä tavalla!

Vuonna 2007 Saudi-Arabiassa toteutettiin 156 teloitusta eli selvästi enemmän kuin edellisinä vuosina. Tuomiot pannaan täytäntöön enimmäkseen mestaamalla eli katkaisemalla ihmiseltä kaula. Myös amputaatiot eli raajojen katkaisut ovat yleisiä. Islamin lain nojalla harjoitettavan väkivallan kansainvälistä arvostelua vaikeuttaa se, että kuolemantuomioon johtavat oikeudenkäynnit ovat yleensä salaisia. Myös jumalanpilkasta on luettu Saudi-Arabiassa kuolemantuomioita. Homoseksuaalinen kanssakäyminen on kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla, ja homoja ohjataan heteroseksuaaliseen käyttäytymiseen.

Muiden uskontojen kuin islamin näkyminen on kielletty. Suomen ulkoministeriön tiedotteen perusteella ihmisoikeustilanne on yksi maailman huonoimmista, ja vaaraan on syytä, koska Amnesty International on todennut, että suuri osa Saudi-Arabiassa teloitetuista on ulkomaalaisia.

Islamilaisissa maissa harjoitettavan ihmisoikeuksien polkemisen tekee mahdolliseksi se, että monet muslimimaat tuottavat öljyä ja maakaasua. Suomi ei tosin osta tällä hetkellä hiilivetyjä Persianlahdelta. Sen sijaan öljyllä kiristäminen antaa islamilaisille hallituksille vallan avaimet suhteessa maailmanpoliisina toimiviin länsivaltoihin.

Sairasta on, että yhä edelleenkin muslimit uhkaavat Muhammedin pilakuvia piirtänyttä Kurt Westergaardia kuolemalla hänen omassa kotimaassaan, Tanskassa. Kuolemalla! – Pelkistä kuvista, jotka eivät olleet edes tuhmia!

Harmittaako tämä teitä?

Edellä lausutut seikat ovat tosiasioita, eivät mielipiteitä. Ne ovat ehkä nyt jotakin sellaista, mistä vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpää ja valtionsyyttäjä Mika Illman tykkäävät muslimeja ja maahanmuuttoa hyysätessään.

Länsimaiden poliittinen vihervasemmisto kaunistelee asioita ja välttelee myöntämästä islamin ongelmia sellaisina, kuin ne kaikessa karuudessaan ovat. Poliittisessa vihervasemmistossa ajateltaneen, että alistettuina pidettyjä ihmisiä ja kansakuntia ei saisi arvostella vaan että aina pitää olla alistettujen puolella. Mutta omassa yksinkertaisuudessaan tämä älymystönä itseään pitävä jengi menee alistettujen puolelle tavalla, joka vain pahentaa sorrettujen tilaa.

Professori Jaakko Hämeen-Anttila puolestaan on pystynyt luomaan itsestään kuvan, että hän on ainoa islamin asiantuntija Suomessa. Se on ollut helppoa, koska kilpailijoita ei ole ollut kovin paljoa tarjolla. Hänen asiantuntemuksensa on kuitenkin varsin kapea-alaista ja rajoittuu islamin näkemiseen kieli- ja kulttuurihistoriallisessa perspektiivissä. Hän ei ole kovin vahvoilla, kun liikutaan ideologiakritiikin ja politiikan tutkimuksen alueilla. Lisätäkseen vaikutusvaltaansa Hämeen-Anttila antaa islamista ihannoidun ja uskonnon pyhyyttä korostavan kuvan. On selvää, että jos kameli, jota paimen ajaa, on pyhä, se tuo paimenelle arvostusta ja valtaa.

Hämeen-Anttilan puhaltama mediakupla on ilmeinen, ja hänen työtään on helpottanut se, että julkinen sana ja viranomaiset ovat asiantuntijavaltaistaneet islamia koskevan keskustelun, eikä mitään saisi sanoa ilman historiallista rikkiviisautta. Filosofin ja politiikantutkijan näkökulma on ajankohtaisempi ja kriittisempi kuin islamia liian läheltä katsovan assyriologin tai islamin tutkijan, saati juristin, joka näkee asiat vain lain puitteissa. On vahinko, että yliopistolta karkotetaan kaikki aikalaiskritiikkiä esittävät filosofit. Tämä ei näy ainoastaan islamia koskevassa yhteydessä vaan jokaisessa asiassa.

Islamin asiantuntijoina esiintyviltä on hirveä virhe väittää, että islam ei ole politiikkaa tai että uskonto ja politiikka eivät muka liity muslimikulttuurissa yhteen. Siitä, että niin ei pitäisi olla, ei tietenkään seuraa, että niin todella olisi. Tosiasioiden johtelua pelkistä toiveista sanotaan filosofiassa naturalistiseksi virhepäätelmäksi. Jos islamin asiantuntija pitäisi silmänsä auki esimerkiksi YK:n yleiskokouksessa, hän voisi huomata, että islamin ja politiikan yhteenkuuluvuus käy ilmi jo Iranin valtion edustajan edessä olevasta kyltistä. Siinä sanotaan: ”Islamic Republic of Iran” (suom. Iranin islamilainen tasavalta, pers. جمهوری اسلامی ایران [Džomhūrī-je Eslāmī-je Īrān]).

Keinulauta kallellaan

Islam takaa yhteiskunnallisen ja väestönkasvulla pullistelevan vahvuutensa pitämällä naiset nyrkin ja hellan välissä sekä alistamalla heidät synnyttäjän ja perheenäidin rooliin. Tämän roolijaon jyrkkyydestä lienee peräisin myös muslimimiesten tietty arroganttius ja päällekäyvyys.

Länsimaiden nais- ja miesfeministit näkevät oman yhteiskuntajärjestelmämme tätä nykyä ”naista alistavana”, mutta he eivät puutu siihen sortoon, jota islam harjoittaa naisjäseniään kohtaan. Onpa heidät manipuloitu näkemään islamissa jopa vapautus ”länsimaisesta materialismista”, jonka houkutukset estävät ihmistä suostumasta ”luonnollisena” pidettyyn tehtäväänsä eli sukupuoliseen lisääntymiseen.

Ongelma on, että islam hyödyntää länsimaista vapaamielisyyttä tuoden omat sääntönsä Eurooppaan ja polkien esimerkiksi naisten ihmisoikeuksia pukeutumisohjeillaan. Mutta jos me menemme muslimimaihin, meidän ei sallita esiintyä siellä omien pukeutumisnormiemme mukaisesti. Liian lyhyissä shortseissa kuljeskelusta saa turistipoliisilta huomautuksen esimerkiksi Tunisiassa.

Viime viikolla Saksassa alkoi oikeudenkäynti erästä saksanvenäläistä siirtolaista kohtaan, joka oli surmannut raskaana olevan egyptiläisen musliminaisen törkeällä ja verisellä tavalla. Se olikin varmasti väärin. Mutta huomionarvoista tapauksessa on median toiminta. Egyptiläinen lehdistö julisti naisen välittömästi ”huntumarttyyriksi” kääntääkseen huomion pois egyptiläisten omasta systemaattisesta naisten alistamisesta ja syyllistääkseen eurooppalaisia ihmisiä venäläisen maahanmuuttajan Saksassa suorittamasta teosta. Euroopan tiedotusvälineet puolestaan seuraavat oikeudenkäyntiä herkeämättä nähden siinä edustavan esimerkin koko yhteiskuntaa leimaavasta ”rasismista”.

Mutta ketkä oikeastaan ovat rasisteja? Ketkä ovat ”huntumarttyyreja”?

26. lokakuuta 2009

Kirjallisia köllähdyksiä


Viime viikonloppuna Helsingin messukeskuksen täyttivät jokasyksyiset kirjamessut. Se on leimallisesti kustantajien, ei kirjailijoiden, tapaus. Kyseessä on puhtaasti markkinointitempaus, ja kirjailijoita kutsutaan paikalle lähinnä tapahtuman marakateiksi.

Olen kritisoinut kustantajien markkinointihakuisuutta monessa yhteydessä. Suuret kustantamot tekevät julkaisupäätöksensä pelkästään taloudellisten kriteerien eivätkä kirjallisten arvojen perusteella. Ne panevat kansiin käyttö- ja hyötykirjoja, kuten puutarhanhoito-oppaita, autojen korjauskirjoja, keittokirjoja ja karttoja, sekä painavat kuningatarten elämäkertoja. Sen sijaan filosofiaa ja esseitä ei tahtoisi julkaista kukaan.

Erään esimerkin kyseisestä linjasta tarjoaa se, että myös juppiministeri Alexander Stubb oli paikalla markkinoimassa uutta urheiluaiheista kirjaansa sekä kertoen olleensa ”aamu-uinnilla Tarja Halosen kanssa”. Miten pulikointi liittyy kirjallisuuteen?

Miehen Treenikirjassa hyvää on lähinnä se, että se on tehty miehille. Henkilökunnaltaan naisvaltaistuneet kustantajat ovat nykyään niin feministisiä, etteivät ne enää miesten kirjoja teekään, paitsi tietysti jos kyseessä on populistinen aihe, kuten urheilu. Stubbin kirjalla on myös toinen tekijä, enkä usko kiireisen ministerin paljon kynään koskeneen teosta sorvattaessa, paitsi ehkä vetääkseen nimensä kanteen. Kirjanteon resepti on sama kuin Sofi Oksasen ja Imbi Pajun toimittaman yhteisjulkaisun tapauksessa: orja tekee työn, ja kirjaa myydään julkkiksen nimellä.

Kirjamessut ovat vähän niin kuin kaikenlaiset ”hengen ja tiedon messut”: surkuhupaisia ja dekadentteja. Niiltä puuttuu kirjallisuudelle ominainen sielukkuus, rauhallisuus ja hiljentyminen. Esseetyylille ominainen pakottomuus ja levollisuus loistavat poissaolollaan. Niiden paikalla on markkinahumua, tungosta, reuhaamista ja imartelevaa äitelyyttä, joiden kautta lukijoita pidetään tyhminä. Kustantajien toiminnasta on tullut pelkkää huomion kalastelua, ja sen vuoksi ne julkaisevat mitä tahansa paskaa.

Parin viikon kuluttua remuisen hallin valtaavatkin sitten erotiikkamessut. Intiimeiksi koettuja asioita julkiseksi tekevän luonteensa vuoksi ne sopivat messuhalliin jotenkuten. Tosin myös Sexhibition-tapahtuma on ajastaan paljon jäljessä. Nykyisenä pornoistumisen aikakautena seksuaalisuus on tullut niin avoimeksi asiaksi, että varsinainen tirkistely ei ole enää mahdollista, ei myöskään itsensä paljastaminen. Kun kaikki läskit on lyöty jo peittelemättömästi pöytään, aivan niin kuin pulliaisten köllähtelyä esille tuovassa Big Brother -ohjelmassa, ei todellisuutta tarvitse enää erityisesti seksualisoida.

Kiva sinänsä, että seksuaalisuus vapautuu. Mutta ihmeellistä on, että feministit, jotka pari vuosikymmentä sitten vaativat seksuaalisuuden liberalisoimista, haluavat nyt pakottaa ihmisten halut ja kalut takaisin kaappeihin mediaa ja miehiä piinaavilla väitteillään ”seksuaalisesta häirinnästä”.

21. lokakuuta 2009

Eräs tulkinta Irakgatesta


Katselin Ylen netti-tv:stä Timo Harakan ja Antti Karumon käsikirjoittaman sekä Jyri Kähösen ohjaaman poliittisen draaman nimeltä Pääministeri, joka kertoo keskustan entisen puheenjohtajan, Anneli Jäätteenmäen, matkasta pääministeriksi ja hänen pikaisesta putoamisestaan kyseiseltä pallilta. Asian taustan muodostaa tunnetusti niin sanottu Irakgate-skandaali eli ulkopoliittisten tietojen vuotojupakka, jota on pidetty Suomen sodanjälkeisen ajan merkittävimpänä vakoilu- ja urkintatapauksena.

Kaksi vaalikautta oppositiossa olleen keskustan hinku poliittiseen valtaan oli kevään 2003 eduskuntavaalien alla kova, ja se johti Jäätteenmäen polttamaan hihansa vaalitaistelussa. Tasavallan presidentin avustajana toimineen Martti Mannisen vihjattua Jäätteenmäelle, että Tarja Halonen ja tuolloinen pääministeri Paavo Lipponen olivat päätyneet eri linjoille Washingtonin-vierailullaan, Jäätteenmäki katsoi saaneensa käteensä kortteja, joilla hän voisi pehmittää Lipposta vaalikampanjassa. Kun ilmeni, että Lipponen oli mahdollisesti ylittänyt valtuutensa luvatessaan Irak-hyökkäystä suunnittelevalle USA:lle suomalaisvalmisteisia asejärjestelmiä, hänet oli helppo vetää tilille aseidenvientikiellon rikkomisesta.

Mannisen faksattua Jäätteenmäelle Bushin ja Lipposen välillä käytyjen keskustelujen muistiinpanoja ja yhteensä 1 389 sivua salaisia asiakirjoja alettiin tosin epäillä, että köyttä syötettiin Jäätteenmäelle presidentin tai Lipposen omasta toiveesta: pyrkimyksenä lavastaa Jäätteenmäestä tietojen urkkija.

Jäätteenmäen esille nostama Lipposen virhe – aseidenvientikiellon rikkominen – johti sittemmin keskustan vaalivoittoon ja Sdp:n tappioon. Tätä kautta Jäätteenmäelle avautui tie Suomen ensimmäiseksi naispääministeriksi, jossa virassa hän istui perin lyhyen ajan. Henkilökohtaisen eronpyyntönsä Jäätteenmäki jätti 24.6.2003 tietojen urkintaan liittyvien toimiensa paljastumisen vuoksi ja istuttuaan pääministerinä 68 päivää. Yleiseen kielenkäyttöön häneltä jäi kuolematon lause ”puhun niin totta kuin osaan”, jolla hän puolustautui urkinnasta ja sen salailuyrityksistä syyttäneitä vastaan.

Motiivina pasifismi?

Timo Harakan TV-draama erehtyy mielestäni kahdessa kohdassa. Ensinnäkin Jäätteenmäen päämotiiviksi tulkitaan hänen pasifismiaan: halua säilyttää rauha Lähi-idässä. Elokuvan toteutus menee tämän väitteen esittämisessä niin pitkälle, että Jäätteenmäen puhtaan omantunnon vertauskuvaksi tekaistaan symbolinen metafora: blondi ”ystävätär”, joka antaa Annelille henkistä tukea vaalikampanjan keskellä.

Jäätteenmäestä pyritään luomaan kuvaa idealistina, joka innostuu megafoneista ja mielenosoituksista. Jälkimmäisiä jopa kutsutaan lällyisellä vallankumouskielellä ”miekkareiksi”, aivan kuin Jäätteenmäki olisi ollut taistolainen kommunisti. Uskottavaa tässä on lähinnä se tyylillinen seikka, että vallankumouksellisten itseilmaisussa asioiden vakavuus ja keinotekoinen tuttavallisuus ovat aina olleet epätodellisuudentajuisessa ristiriidassa keskenään. (Edistyksellisellä 1980-luvulla Jäätteenmäki tosin toimi Suomen Demokraattisissa Lakimiehissä.)

Jäätteenmäen kuvaamista ”suurena humanistina” täydentää se, että elokuvassa Anneli tuntee solidaarista kiinnostusta omaa alter egoaan, ystävättärensä tytärtä kohtaan, joka Jäätteenmäen itsensä tavoin harrastaa taitovoimistelua. Tasapainoilun metafora ei ole huono, kun havainnollistetaan moraalista punnintaa, mutta se on ehkä liian suopea oikeuttamaan feministien keskinäistä avunantoa – ainakin siinä valossa, minkälaisiin riitoihin Jäätteenmäki oli joutunut keskustan johtavien miespoliitikkojen kanssa.

Eräs teema elokuvassa onkin Jäätteenmäen feminismi, jota valotetaan hänen johtamiskäytäntöjensä kautta: puolueen puheenjohtajana hän pidätti vallan itselleen ja antautui kaivelemaan ulkopoliittisten salaisuuksien kerroksia Mauri Pekkarisen ja Matti Vanhasen tahdon vastaisesti. En tosin väitä, ettei ulkopolitiikasta olisi pitänyt keskustella – totta kai piti, jopa salaisuuksien paljastumisen uhalla. Joka tapauksessa en itse pidä Jäätteenmäen motiivina maailmanrauhan säilyttämistä vaan hänen omia valtapyrkimyksiään.

Kun systeemi kostaa

Toinen asiakohta, jonka käsittely jää Pääministeri-draamassa kevyeksi, liittyy syyllisyyden esittämiseen. Muodollisestihan syytteeseen olisi pitänyt asettaa Paavo Lipponen, jota epäiltiin valtuutensa ylittämisestä. Hänen rikkeisiinsä verrattuna Jäätteenmäki jäi hopealle. Lipposta ei kuitenkaan syytetty kaikkien hämmästykseksi oikeudessa, ja Jäätteenmäkikin todettiin syyttömäksi Helsingin käräjäoikeuden päätöksellä 19.3.2004. Tuomion sai vain Martti Manninen virkasalaisuuden rikkomisesta. Hänestä tehtiin siis poliittisen eliitin sijaiskärsijä. Kansallisen edun suojelu pelasti poliitikot, sillä ulkopolitiikassa valehtelu mielletään jokapäiväiseksi, ja kaikkien keinojen käyttämistä katsotaan läpi sormien.

Ristiriitaista asian oikeuskäsittelyssä oli se, että syytteitä ei nostettu totuuden ilmitulon pohjalta eli niistä tosiasioista, jotka paljastivat Lipposen lupaukset Suomen sitoutumisesta aseidenvientiin ja epäsuorasta osallistumisesta Yhdysvaltain Irakin-vastaiseen koalitioon. Sen sijaan syytökset ja syytteet keskitettiin pelkän muotoseikan, Jäätteenmäen valehtelun, ympärille hänen pyrkiessään salaamaan tietojensa hankintatapaa. Juridiikassa kuitenkin vallitsee periaate, että todistusaineistoa olisi pidettävä kelvollisena ja velvoittavana sen saantitavasta riippumatta, ja hankintaan liittyvät rikokset käsitellään omana kysymyksenään.

Harakan draama ei ota syyllisyyteen kantaa suunnassa eikä toisessa. Tämä on toisaalta ymmärrettävää, sillä elokuva haastaa pikemminkin moraalisella akselilla kuin juridisella. Sen sijaan erehtymättömästi Pääministeri kuvaa keskustan valtapyrkimyksiä. Ne kiteytyivät Mauri Pekkarisen kysymyksessä vaalivoittoa hamuavalle Jäätteenmäelle: ”Mitä hyötyä on voittaa vaalit, jos häviää vallan?”

Tätä kysymystä pohdittaneen myös tällä hetkellä oppositiossa olevassa Sdp:ssä. Niin hampaatonta demarien oppositiopolitiikka on ollut. Hallitusvallan tavoittelu syö oppositiopuolueiden kriittisyyttä ja katkaisee arvostelulta terävimmän kärjen, kun puolueet pyrkivät petaamaan itselleen valtaa aina seuraavaan hallitukseen. Puolueet eivät siis halua polttaa kaikkia siltoja oppositiossa ollessaan, mikä johtaa politiikan konsensusmaiseen tilaan. Lisäksi tämä osoittaa, miten systeemi kostaa kaikille niille, jotka eivät suostu herrasmiessopimusten mukaiseen vallan jakamiseen vaan kaappaavat aloitteet omiin käsiinsä – vääryyksiäkin paljastaen ja uhmaten.

Enemmän koominen kuin paha

Timo Harakan kirjoittama draama on kuvaus vallan tekopyhyydestä ja siitä, kuinka ei-toivottu henkilö karkotetaan hienostuneilla tempuilla. Vaalien jälkeenhän muodostettiin kaikesta huolimatta keskustan ja Sdp:n hallitus, joka oli oraalla jo vaalikampanjoiden aikana. Jäätteenmäki sai lähteä, koska Lipponen piti häntä vaarallisena Suomen ulkopoliittiselle turvallisuudelle. Eräänä merkkinä tästä Jäätteenmäki palasi aiheeseen vielä yli kolme ja puoli vuotta kohun jälkeen, 30. joulukuuta 2006 Iltalehden haastattelussa, jolloin hän väitti, että kaiken takana oli tarkoitus palauttaa Paavo Lipponen pääministeriksi. Väitteen tueksi voi nähdä muun muassa sen, että vaatimuksen Jäätteenmäen erosta esitti Sdp:n eduskuntaryhmä.

Politiikan kielellä lausuttuna Jäätteenmäki ei ollut ymmärtänyt poliittisen toiminnan ”realiteetteja”, ja siinä mielessä tulkinta hänestä ”parantumattomana idealistina” on osuva. Toisaalta Jäätteenmäenkin pelasti lopulta kansa äänestäessään hänet 150 000 äänellä europarlamenttiin, jossa hän istuu toista kautta pääministeriä paremmilla palkkatuloilla.

Mieleen tulevat Jussi Halla-ahon ihanan ilkeät sanat viime eurovaalien jälkimainingeissa. Hänen mukaansa Anneli Jäätteenmäki on ”enemmän koominen kuin paha”, ja vähemmän haittaa hänestä on Euroopan unionissa kuin Suomessa.

15. lokakuuta 2009

Radio-ohjelma islamista


Olin tänään Tuomas Enbusken radio-ohjelmassa keskustelemassa aiheesta ”islamin ja länsimaiden arvot – kohtaavatko ne koskaan”. Muina keskustelijoina olivat lääkäri, islamilaisen yhdyskunnan jäsen Anas Hajjar ja professori Jaakko Hämeen-Anttila.

Kiitokset Tuomas Enbuskelle hyvin juonnetusta lähetyksestä ja erinomaisesti tehdyistä taustatöistä. Ohjelman voi kuunnella Yle Radio 1:n internetsivuilta tästä.

Muutama yleishavainto keskustelusta: ensinnäkin puheaikaa sain kellolla mitattuna vähiten, ilmeisestikin siksi, että pyysin sitä niin ahkerasti. Tämä ei toisaalta haitannut lainkaan, sillä Enbuske esitti tiukimmat kysymykset ja väitteet itse – juuri ne, jotka olisin itsekin esittänyt. Ja kuulijat varmasti arvasivat mielipiteeni muutenkin, joten ei minun aina tarvitsekaan olla äänessä.

Harmi vain, ettei juontaja saanut selviä vastauksia. Anas Hajjar olisi voinut peittää vähemmälläkin maalailulla sen, ettei hän lääkärinä hyväksy homoja ja homoseksuaalisuutta. Hämeen-Anttila puolestaan vajosi turhan syvälle Mesopotamian kastelujärjestelmiin selvittääkseen, mikä nykypäivän islamilaisissa maissa on vikana.

Tehdäänkö homot taas sairaiksi?

Homoseksuaalisuus on yksityisasia, mutta siitä tehtiin suuren poliittisen kädenväännön aihe, ja asiasta kiisteltiin 1990-luvun Suomessa avoimesti. Sen sijaan islam on laajakantoinen poliittinen kysymys, jolla on sosiaalipoliittisia, kulttuuripoliittisia, työvoimapoliittisia, kielipoliittisia, koulutuspoliittisia ja monia muita vaikutuksia, mutta siitä ei sallittaisi puhua juuri mitään.

En olisi puuttunut muutoin homoseksuaalisuuteen, mutta kyseessä on asiakohta, jonka kautta näkyy, että islam ei suvaitse erilaisuutta vaan jakaa maailman tässäkin suhteessa ”oikeauskoisiin” ja ”vääräuskoisiin”. Mielestäni Anas Hajjar rikkoi lääketieteen etiikkaa asettaessaan oman uskonnollisen vakaumuksensa lääketieteen etiikan edelle.

Enbuske Anas Hajjarille: ”Mitä teet, jos vastaanotollesi tulee homoseksuaali poika, joka on muslimi? Mitä sanot hänelle, sanotko hänelle, että se on sairaus, josta pitää päästä eroon, vai voiko olla homoseksuaali muslimi?”

Anas: ”Minulta halutaan jotakin, mikä on eettisesti minun kannalta väärä. Haluatte minun tekevän jotain, mikä on vastoin minun eettistä vakaumusta. Islamissa on sääntöjä, ja tällainen suhde on kielletty. Se, joka rikkoo tällaista kieltoa, se on hänen ja Jumalan välinen asia, ellei hän lähde kehottamaan muita ihmisiä tekemään samaa. Henkilökohtaiset valinnat ovat eri kuin että joku propagoi niitä valintoja. Se luonnollinen tie on avioliitto, ja sillä ihmiskunta kasvaa.”

Näin tuli selväksi, miksi muslimimaat ovat väestönkasvultaan maailman mustimpia alueita ja miksi homot pakotetaan elämään islamilaisissa maissa kuin kusi sukassa.

Tiede on pääosin kumonnut käsityksen, että homoseksuaalisuus on ”oma valinta” (tietysti sen pitää saada olla myös sitä), ja Anas Hajjar olisi lääkärinä velvollinen noudattamaan koululääketieteen suositusta, jonka mukaan homoseksuaaleja tulisi kannustaa adekvaattiin elämäntapaan. Ikävä sanoa, mutta hän tuli rikkoneeksi lääketieteen periaatteita omalla kehotuskiellollaan, juuri sillä, joka esti vuosikymmenien ajan asiallisen tiedon jakamisen homoseksuaalisuudesta. Ja johtopäätökseni on: islamin – siis nimenomaan islamin piirissä ja vuoksi – vallitsee edelleen jyrkkä homovastainen normatiivi, joka on ristiriidassa liberaalin yhteiskuntajärjestyksemme kanssa. On vaarallista, jos islamilaisia normeja ajetaan voimaan lääkärin auktoriteetilla.

Hieman yllättävä oli professori Jaakko Hämeen-Anttilan puolustelu, jonka mukaan ”tässä hieman yllättäen katsotaan, että homoseksuaalisuus liittyy vain ja ainoastaan uskontoon”. – Jaahas. Kukahan ja ketkähän ovat ajaneet homovastaisuutta uskontojen tuella?

Kyllä totuus on se, että länsimaissakin esiintynyt homovastaisuus on seurannut nimenomaan uskonnoista: islamista, juutalaisuudesta ja kristinuskosta. Tämä on tosiasia, ei mielipide. Homoja on viety roviolle tasan tarkkaan uskontojen vuoksi ja uskonnollisin argumentein. Päävastustajat ovat olleet meidän päiviimme asti kaikenlaisia päiviräsäsiä ja jeesusbussilaisia. Ja maissa, joissa islamin vaikutus on vahva, kuten Hollannissa ja Britanniassa, homojen vastustajat ovat nimenomaan muslimeja. Juuri he haluaisivat vääntää ”homojen Mekkana” tunnetun Amsterdaminkin normiruuvit kiinni.

Homovastaista propagandaa harjoitetaan islamilaisissa maissa organisoidusti ja uskonnon tuella. Jo siksi olisi väärin nähdä uskonto ja politiikka erillään toisistaan. Islam on nimenomaan poliittinen järjestelmä ja osa valtiollisen vallan käyttöä. Iranissa on vuoden 1979 islamilaisen vallankumouksen jälkeen murhattu kuolematuomioilla noin 4 000 homoseksuaalia, ja homoseksuaalisuudesta rangaistaan kuolemalla myös Saudi-Arabiassa ja Pakistanissa.

Egyptissä, joka pitää itseään demokraattisena valtiona, tuomittiin vuosina 2001–2002 useita kymmeniä homoja 3–5 vuoden vankeusrangaistuksiin (niin sanottu ”Kairo 52” -tapaus). Tuomiot annettiin siitä huolimatta, että maassa ei ole edes homoseksuaalisuuden kriminalisoivaa lakia, vaan syytteet luettiin sharian perusteella ja ”valtion vastaisesta toiminnasta”. Mihin Hämeen-Anttilan asiantuntemus yltäisikään, jos hän liikkuisi silmät auki Afrikassa?

Mielestäni on surullista, että myös musliminaisia yhdistää tähän maailmaan vain silmien tasolla oleva postiluukku, ja vähällä eivät pääse heterotkaan: esimerkiksi tämän uutisen mukaan saudiarabialainen eronnut perheenisä tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen ja 1 000 raipaniskuun vain siksi, että hän oli puhunut televisiossa avoimesti seksielämästään. Kaapu musliminaisella on yhtä olennainen osa ”kulttuurista identiteettiä” kuin kahleet mustalla orjalla.

Lisää faktatietoa islamin nojalla suoritettavista kuolemanrangaistuksista, amputaatioista ja naisten aseman polkemisesta Saudi-Arabiassa löytyy tästä (ks. luku ”Politiikka ja yhteiskunta”).

Jumalat ja homoseksuaalisuus

En ole ottanut uskontojen ja homoseksuaalisuuden suhteisiin kantaa pelkästään normatiiviselta kannalta tai historiallisin argumentein vaan filosofisesti ja psykologisesti: analysoituani läpikotaisin sen, millä tavoin ontologisen jumalaoletuksen sisältävät uskonnot ovat homoseksuaalisuuden sublimaatiota ja miksi niissä toisaalta vallitsee lajinsäilytysstrategioista juurensa juontava homovastaisuus. Pidän siis kiinni teoksessani Enkelirakkaus (2008) esittämästäni näkemyksestä, että ontologisen jumalaoletuksen sisältävät uskonnot ovat oidipaalisen kompleksin ilmaisuja ja sisältävät ambivalentin suhteen, jossa (homoseksuaalisuutta kuvaava) ihmisen rakkaus Jumalaan arvotetaan kielteisesti lähinnä lisääntymisihanteisiin liittyvien immanenttien syiden vuoksi. Tässä mielessä kyseiset uskonnot ovat tekopyhiä ja ristiriitaisia.

Henkilökohtaisella ulottuvuudella katson, että uskonnollinen kokeminen on parhaimmillaan ilman uskontoa, sillä uskonnot ovat eräänlaisia firmoja, jotka koettavat päästä osingoille ihmisten hengellisistä kokemuksista. Yleensäkin ihmettelen, miksi ihmisille riittää uskonto, sillä uskonto pakottaa ihmisiä tyytymään johonkin auktorisoituun tekstiin tai opetukseen. Miksi ihmiset eivät valitse rationaalista filosofiaa, sillä sen avulla pääsee paljon syvemmälle? Henkisyyden ei pitäisikään olla uskontojen monopoli, sillä uskonnot yleensäkin vain latistavat spirituaalisia ja intellektuaalisia kokemuksia normeillaan ja rajoituksillaan.

Mitä uskonnollisiin kertomuksiin tulee, minua kiehtovat enemmänkin suomalaisten salokorpien jumalat sekä kreikkalaisten tarujen jumalhahmot, jotka kuiskivat pinjapuiden ja sypressien suojista. Sen sijaan autiomaiden kivikasvoiset jumalat ilmentävät maan ja taivaan jyrkkää vastakkainasettelua. Juuri niiden piiristä myös länsimaissa tunnetut dualismit, kuten sielun ja ruumiin sinänsä keinotekoinen kahtiajako, ovat lähtöisin. Uskonnollisperäiset dualismit heijastuivat tietysti myös rationalismin alkeismuotoihin, joita leimasi ontologinen jumalaoletus, ja filosofian irrottautuminen uskonnollisista perinteistään kesti kolmesataa vuotta. Siksi saavutettu vapaus on nyt säilyttämisen arvoista.

Islam on poliittinen järjestelmä

Olisin halunnut kysyä Anas Hajjarilta, voiko hän Suomen Islamilaisen Neuvoston (SINE ry:n) hallituksen puheenjohtajana taata, luvata tai edes yhtyä toivomukseeni, ettei Suomessa koskaan käytetä väkivaltaa islamin nimissä samalla tavoin kuin Hollannissa, jossa Pim Fortuyn ja Theo van Gogh ammuttiin mielipiteidensä vuoksi kadulle. Vai onko kyseessä taaskin vain jokaisen muslimin oma valinta?

Kummallista on, että aina, kun islamin piirissä tapahtuu jotakin myönteistä, uskonoppineet pitävät sitä islamin mukaisena, mutta kun sattuu jotakin kielteistä, sillä ”ei olekaan mitään tekemistä islamin kanssa”. Muslimien maailma muodostaa heidän omasta mielestään jakamattoman kokonaisuuden: muslimin elämässä henkisyys ja käytäntö ovat sopusoinnussa niin, että jokainen pikkusormen koukistuskin on hänen uskonsa ilmaus. Tilallisten konstellaatioiden, aina arkkitehtonisista suhteista alkaen, katsotaan ilmaisevan islamia, aivan kuten ritualisoituneissa ja pakkoneurooseja hyödyntävissä uskonnoissa on aina ajateltu. Mutta kun jonkun muslimin sormi koukistuu räjäyttääkseen pommin Lontoon tai Madridin metrossa, tällä elämänkäytännöllisellä seikalla ei yht’äkkiä tunnustetakaan olevan tekemistä islamin kanssa, vaikka sillä joidenkin muiden muslimien mielestä aivan selvästi on.

Terroristijärjestö al-Qaida saa 35–40 prosentin kannatuksen kadulta mitattuna muutamissa länsimaalaistuneimmissakin muslimimaissa, kuten Algeriassa, Libanonissa ja Syyriassa. Se, miksi uskonto on tekemisissä politiikan kanssa, johtuu siitä, että muu ei oikeastaan ole mahdollista. On vastuutonta maalata islamista sellaista kuvaa, että se on täydellinen järjestelmä, jonkinlainen pumpulinen syli, jonne jokainen muslimiksi kääntynyt tai kasvanut humpsahtaa.

Mistä islamin sisäinen jakautuneisuus sitten johtuu? Väistämätön totuus on, että suurimmasta osasta muslimeja ei koskaan voi tulla niin sanottuja hurskaita uskonoppineita tai Jaakko Hämeen-Anttilan kaltaisia kirjanoppineita, sillä sellaiseksi tulo kestää 30 vuotta. Valtaosassa tapauksista muslimi ei käänny eikä kasva tuohon viattomaan ja hengelliseen islamiin vaan hän kääntyy tai kasvaa nimenomaan poliittiseen islamiin.

Juuri näin selittyy se, miksi islam on poliittinen aate ja miksi sen kautta käytetään valtaa. Ja onhan toki mahdollista, että terroristitkin ovat väkivaltaisia nimenomaan siksi, että he ymmärtävät islamin hurskaasti, kirjaimellisesti ja oikein! Tällöin väkivalta tulee kulman takaa vastaan myös niin sanotun oppineen islamin nimissä.

Merkille pantavaa on, että esimerkiksi Saksassa, jossa suuri osa turkkilaisista kärsii työttömyydestä, pelätään muslimeihin kohdistuvaa terroristien värväystoimintaa. Vaikka islamilaisen yhdyskunnan johtajat kieltävät terroristiyhteydet, he käyttävät kuitenkin tilannetta hyväkseen kiristääkseen yhteiskunnalta rahaa. Johtajat ilmoittavat, että he ”eivät ehkä pysty pitämään taustajoukkojaan aisoissa” ja että terrorismi lisääntyy ”spontaanisti”, mikäli muslimiyhdyskuntia ei tueta. Kansalaisia tuleekin kai tukea tasavertaisesti, mutta jos etnisiin eroihin vedoten penätään erityisetuja, kuten moskeijoiden rakentamista yhteiskunnan toimesta, kyseisen verukkeen käyttöön tulee kiristyksen maku.

Myös loukkaantumisesta on tullut muslimikulttuurissa tekosyy, jota käytetään länsimaiden kiusaamiseen. Etiikan teorioissa erotetaan ihmisoikeuksien loukkaukset kulttuuristen, subjektiivisten ja esteettisten arvojen loukkauksista. Tätä muslimit eivät tee. On kuitenkin aivan eri asia loukata esimerkiksi ihmisten poliittisia oikeuksia, kuten sananvapautta, kuin loukata jonkun ihmisen subjektiivisia uskonnollisia tunteita. Silti muslimit sallivat ensin mainitun mutta pitävät subjektiivisten uskonnollisten tuntemusten loukkauksia niin paheellisina asioina, että niistä langetetaan jopa tappouhkauksia. Loukkausten arvioiminen sinänsä ja niiden sanktioiminen eivät ole tällöin missään järjellisissä suhteissa.

Islamin opettajien käsitys, että islam on täydellinen mutta muslimi erehtyväinen, on nykyaikaisen hermeneutiikan valossa surkuhupaisa. Hermeneuttisessa tulkintatieteessä katsotaan, että uskonnollinen teksti on merkityksellinen vain vastaanottajan tajunnassa. Jos ei olisi lukijoita, ei olisi uskontoakaan. Siten ei ole olemassa islamia ilman muslimia. Koska islam voi esiintyä vain muslimissa ja koska muslimi on erehtyväinen, on islamkin erehtyväinen. Uskonto on voimassa vain tulkintana, ei tekstinä. Sitä paitsi uskonnothan ovat alun perinkin ihmisten luomuksia. Jos islamia pidetään erehtymättömänä, seuraa juuri sellaista fundamentalismia, joka on islamille tyypillistä. Ja juuri tämän vuoksi islam on periksi antamaton ja fanaattinen uskonto: sen kautta ihmiset absolutisoivat itsensä ja omat käsityksensä.

Olosuhteilla selittämisestä ja vapaudesta

Pahoittelen radio-ohjelman kuuntelijoille, mikäli keskustelusta syntyi vaikutelma, että osallistujat puhuivat toistensa ohi. Olisin halunnut puuttua enemmän islamin tuottamiin arkipäivän ongelmiin.

Hämeen-Anttilan edustama kanta, että islamilaisissa maissa menee huonosti taloudellisten syiden vuoksi, on selityksenä pinnallinen. Marxilaisessa yhteiskuntatieteessä on totuttu ajattelemaan, että syynä ihmisten kurjuuteen tai vihamielisyyteen ovat aina vain olosuhteet, esimerkiksi taloudelliset tekijät.

Tämä ei ole kuitenkaan selitys, joka vastaisi kysymykseen ”miksi?”, vaan se on pikemminkin deskriptio: kuvaus siitä, mitä tapahtuu. Se tuottaa edelleen jatkokysymyksen: miksi taloudelliset olot ovat niin kurjat? Tähän voidaan vastata viittaamalla esimerkiksi tuotannon tapaan, siihen, että omistussuhteet ovat kehnot. Myös tämä generoi jatkokysymyksen: miksi sitten omistussuhteet ovat niin kurjat? Kysymykseen voidaan vastata: siksi, että asiaan vaikuttaa valta. – No mistäs valtasuhteet sitten johtuvat? Näin on päädytty siihen, että korkeimmiksi selitysperusteiksi paljastuvat lopulta kulttuuriset ja ideologiset uskomukset.

Valtasuhteet johtuvat siitä, mihin ihmiset uskovat. Toinen mahdollisuus olisi päätyä Richard Lynnin ja Tatu Vanhasen tavoin johonkin ihmisten olemusta koskevaan selitykseen, esimerkiksi siihen, että muutamat kansakunnat ovat älykkäämpiä kuin toiset.

Olen pahoillani, mutta näin todellakin on: ihmisten kurjuus johtuu taloudesta, talous tuotantosuhteista, tuotantosuhteet vallasta ja valtasuhteet ideologioista ja uskomuksista – tai sitten ihmisten ominaisuuksista. Joissakin tapauksissa syinä saattavat olla luonnonkatastrofit tai muu huono onni, mutta ne ovat poikkeuksia, eikä niihin vetoamalla voida kumota sitä yleispätevää kausaaliketjua, jossa ylimmiksi perusteiksi osoittautuvat aina ideologiat, uskonnot, arvojärjestelmät tai ihmisten ominaisuudet.

Kärjistetysti asiaa voisi havainnollistaa niin, että hindulaisessa Intiassa vallitsee kurjuus, koska siellä uskotaan sykliseen maailmankuvaan eikä ihmisillä ole kiire minnekään. Länsimaissa taas uskotaan protestanttiseen työmoraaliin, minkä johdosta talous kukoistaa. Islamissa puolestaan vallitsee omansalainen uskomusjärjestelmä, joka ei valitettavasti toimi liberalismin, demokratian eikä valistusihanteiden veroisesti.

Mutta hauskaa oli kuulla Hämeen-Anttilalta, että hänkään ei ole kulttuurirelativisti. Minunkin mielestäni on parempia ja huonompia kulttuureita.

Sen sijaan Hämeen-Anttila nähdäkseni erehtyi yrittäessään käyttää Hitler-, Stalin- tai Mussolini-korttia ja todistellessaan, että käsityksissäni länsimaisten vapausihanteiden toimivuudesta on jotakin vikaa. Asia tuli esille viitatessani Erich Frommin tulkintoihin totalitarismien syntymekanismeista: totalitarismit syntyivät Frommin näkemyksen mukaan ihmisten vapautumisesta ja siitä, että uskonnon kahleista irtautuneet eurooppalaiset eivät olleet vielä henkisesti valmiita ottamaan sisäistä vapauden kokemustaan vastaan. Siksi he altistuivat ulkoisten auktoriteettien johdettaviksi. Tästä huomautuksestani Hämeen-Anttila pyrki päättelemään, että vapauden kautta on voitu tuottaa myös negatiivisia ilmiöitä.

En tiedä, onko Hämeen-Anttila perehtynyt Frommin tuotantoon tai tullut aukaisseeksi omia kirjojani, mutta niin Hankamäki kuin Frommkin näkevät totalitarismit nimenomaan liberalismin ja demokratian häiriötiloina ja vääristyminä. Ne eivät seuranneet vapaudesta sinänsä vaan – kuten Frommin teoksen nimikin (Escape from Freedom, 1941) kertoo – totalitarismien luomisessa oli kyse vapauden pakenemisesta. Näin ollen voin sanoa, että vapaus sinänsä on edelleenkin korkea arvo, jota kannattaa tavoitella, ja liberalismi yhteiskuntajärjestelmä, jota on järkevää pitää voimassa.

Islamkritiikki maahanmuuttokritiikin osana

Professorin valta tehdä yleistyksiä on tietenkin paljon suurempi kuin palkattoman tutkijan, mutta on syytä muistaa, että minäkään en ole leimallisesti ”islamkriitikko”. Islamkritiikkini on osa maahanmuuttokritiikkiä, ja se puolestaan on osa kansallisvaltioiden puolustamista. Lausuessani, että lähes kaikki hyvä, joka kulttuuriimme sisältyy, on tuotettu länsimaisen liberalismin, demokratian ja valistusihanteiden kautta, tarkoitin seuraavaa.

Vielä 1600-luvulla Euroopassa elettiin feodalismin ja ruhtinaskuntien sääty-yhteiskunnassa, jossa yhteiskuntaluokat kamppailivat keskenään: oli työväenluokka ja ylemmät säädyt, eripurainen aatelisto ja maatalousväestö. Vasta kansallisvaltioaate teki mahdolliseksi sen, että työväestö, maatalousväki ja säädyt saattoivat löytää toisensa ja yhteiset etunsa sekä puhaltaa samaan hiileen. Näin he tekivät saadakseen vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ihanteet toteutumaan, ja lopullisesti tämän mahdollisti hegeliläinen kansallisvaltio 1800-luvulla. Kansallisvaltio on siis Järjen instrumentti, jonka kautta voitiin toteuttaa liberalismia ja demokratiaa.

Sen sijaan nykyisenä globalisaation aikana voimaan uhkaa jäädä vain paikallistaso ja maailmanlaajuinen taso, kun kansallisvaltioita heikennetään muun muassa Euroopan integraation vuoksi. Paikallistaso on kuitenkin aivan liian heikko hyvinvointiyhteiskunnan organisoimiseksi, ja globaali taso puolestaan liian etäinen. Globaalin tason kautta voidaan ehkä sopia ekologisten ongelmien korjaamisesta, mutta tämänkin työn tekijäksi kaivataan kansallista tasoa. Kansallisvaltioita tarvitaan lähes kaikkien pulmien ratkaisemiseen, ja ilman kansallisvaltioita ja niiden rajoja syntyy suuria ongelmia.

On tärkeää, että etniset konfliktit kohdattaisiin edelleenkin kansakuntien rajoilla eikä niitä siirrettäisi kansallisvaltioiden sisäpuolelle, kuten monikulttuurisessa yhteiskunnassa uhkaa käydä. Tässä mielessä kannatan Samuel P. Huntingtonin teoksessaan The Clash of Civilisations (1996) esittämää näkemystä, että siirryttäessä kaksinapaisesta kylmän sodan maailmasta moninapaiseen maailmaan myös konfliktit paikantuivat 1990-luvulla kulttuuripiirien rajoille. Huntingtonin analyysi on oivaltava, sillä hän ajattelee, että maailman kulttuurit eivät erotu enää toisistaan aseiden eivätkä rahan perusteella. Nykyisenä globalisaation ja kapitalismin aikana, jolloin aseet ja raha alkavat olla kaikkialla samanlaisia, maailman valtiot erottuvat toisistaan kulttuurien, esimerkiksi uskontojen, perusteella.

Ja kyllähän uskonnoilla eroja onkin; Huntington esimerkiksi näkee, että suurimmassa osassa maailman konflikteista on yhtenä osapuolena islam. Tilastot kertovat myös, että yli puolet maailman terroriteoista on tehty vuoden 1968 jälkeen islamin nimissä, ja yli 80 prosenttia terrori-iskuissa kuolleista ovat saaneet surmansa muslimiterroristien toimesta. Osuuksia voidaan pitää suurina, sillä laskuissa ovat mukana myös 1970-luvulle aktivisminsa ajoittaneiden kommunistiterroristien teot. Huntington ei tosin katso, että ongelmat johtuisivat suoraan islamista vaan että terrorin motiivit syntyvät islamilaisissa maissa hallitsemattoman väestönkasvun vuoksi - tosin senkin takana vaikuttavat islamin seksuaalipoliittiset lisääntymisnormit.

Huolestuttavaa on, että 2000-luvulla konfliktit ovat siirtyneet kulttuurien puskurivyöhykkeiltä ja rajapinnoilta keskelle kansalaisyhteiskuntia, ja keskeinen syy tähän on siirtolaisuus.

Syyllisenä globalisaatioon ja maahanmuuton varjopuoliin nähdään usein liberalismi, vaikka todellinen syyllinen on uusliberalismi. Mitä eroa näillä kahdella sitten on? Klassinen liberalismi tunnustaa aateveljensä utilitarismin eli hyötyopin, joka tähtää kansalliseen etuun. Sen sijaan uusliberalismi ei tunnusta kansallista etua vaan kattaa vain kapitalismin, suuryritysten vallan ja väestöjen hallitsemattoman siirtelyn.

Keskeinen kysymys on, miksi myöskään niin sanottua sosiaalista globalisaatiota eli monikulttuurisuutta pitäisi edistää. Kysymystä voidaan edelleen jatkaa: miksi pyrkiä tekemään jokaisesta maasta erikseen monikulttuurinen, kun maailma sinänsä on jo monikulttuurinen koostuessaan monesta erilaisesta valtiosta?

Ensinnäkin (1) olisi perin naiivia kuvitella, että vuosisatojen aikana luodut kulttuurit olisivat ylipäänsä siirrettävissä maasta toiseen. Toiseksi (2) monikulttuurisuudesta seuraa konflikteja. Ja kolmanneksi (3) monikulttuurisuuden tavoittelu johtaisi siihen, että omaleimaisista kulttuureista jouduttaisin hiomaan särmät pois suvaitsevuuden ja yhteensovittamisen merkiksi.

Väitteeni onkin, että monikulttuurisen yhteiskunnan tavoittelu johtaa paradoksaalisesti yksiaineksiseen yhteiskuntaan, monokulttuuriin, joka ei ole enää kansallisvaltioiden kaltainen, säilyttämisen arvoinen ja rikas yhtenäiskulttuuri vaan pilalle hapatettu, pyöristelty ja orwellilaistettu monoliitti, joka lainehtii maailman ympäri ulottuvana Neuvostoliittona. Monikulttuurisuuden ideologia on sukua kommunismille, vaikka se nyt syntyykin globaalin kapitalismin tuloksena.

Ne, jotka arvostelevat kapitalismiin liittyvää globalisaatiota, kannattavat usein monikulttuurista yhteiskuntaa, vaikka nämä ovat toistensa käänteispuolia. Ristiriitaista onkin, että ne (lähinnä vihervasemmistolaiset) tahot, jotka arvostelevat Coca-Colaa ja Disneylandia, vaativat kuitenkin monikulttuurisuutta, joka on sekin eräänlainen yhtenäiskulttuurisen totalitarismin muoto: kapitalistinen totaliteetti, joka poikkeaa kommunistisesta yhtenäisvaltiosta vain sikäli, ettei sosialistisista maista saa purkkaa eikä sukkahousuja.

Se, että nykyajan vihervasemmisto vastustaa äänekkäästi globalisaatiota mutta ei muista puolustaa sen vastakohtaa eli kansallismielisyyttä, on aivan samanlaista kuin 70-lukulaisten halu hinkua maailmaan rauhaa mutta unohtaa kommunistimaiden ydinaseet. Ei siis pidä paikkaansa, että hullujen paraatilla olisivat nykyään uudet rumpalit – kyllä noilla monikultturisteilla ja kansakuntien sekaisin panijoilla on edelleen entiset pelimannit, joiden nuottiviivastoilla tanssivat sosialismin huru-ukot.

Itse katson, että kansallisvaltioiden järjestelmä takaa parhaiten rauhan, vapauden ja ihmisoikeudet maailmassa. Kansallisvaltioiden kautta on saatu toteutumaan sekä liberalismi, demokratia että valistusihanteet, ja siksi ne ovat puolustamisen arvoisia asioita myös ulkoa tulevia haastajia vastaan.

Kuten havaitsette, näistä asioista riittäisi paljon sanottavaa, mutta juuri nyt tila uhkaa loppua, joten joudun lopettamaan lähetykseni. Kiitos kaikille, jotka kommentoitte radio-ohjelmaa Hommaforumissa.

14. lokakuuta 2009

Sananvapauden sisäisestä selvityksestä


Trubaduuri Kari Peitsamo hitsasi Tampereen-vuosinaan biisin nimeltä ”Tillikan villikissa”. Sen voisi laittaa soimaan tämän kirjoituksen taustamusiikiksi.

Päivi Tillikasta on tullut Suomen tämän hetken virallinen sananvapausjuristi, aivan niin kuin Matti Wuori oli aikoinaan Suomen ainoa virallinen ihmisoikeusjuristi. Niinpä Helsingin Sanomat kertoo tänään, että oikeusministeri Tuija Brax on tilannut Päivi Tillikalta vertailun sananvapauden tilasta Suomessa. Ministeriön pihdeissä on tällä kertaa muun muassa toimittajien lähdesuoja. Tarkoitus on tutkia, millainen lähdesuoja Ruotsissa, Norjassa ja Hollannissa vallitsee.

Suomen hallitus on jo pitkään aikonut kaventaa tiedotusvälineiden oikeutta olla kertomatta lähteitään. Taustalla ovat, kenenpä muun kuin, Matti Vanhasen hoipertelut skandaalista skandaaliin kaikkia ihmisiä kiinnostavassa yksityiselämässään.

En kuitenkaan usko, että yhden tutkijan työryhmä pystyy tuottamaan puolueetonta selvitystä. Kyse on taaskin vain tarkoitushakuisen lausunnon tilaamisesta ministeriön tarpeisiin. Päivi Tillikka sai monien veret kiehumaan jo moittiessaan Jussi Halla-ahon toimintaa vihreille tyypillisellä argumentaatiolla eräässä Aamu-TV:n ohjelmassa. Lisäksi hän on sekoittanut puheissaan niin tyrmistyttävällä tavalla maahanmuuttokritiikin ja rasismin, etten voi antaa tutkijatohtoriksi palkatun mielipiteille mitään arvoa. Hän esimerkiksi tulkitsi Jussi Halla-ahon oikeudenkäynnin aikoihin lainkäyttöä käsi poskellaan näin: ”Rasistiset ilmaukset ovat ihmisoikeustuomioistuimen mielestä niin suuresti vastoin ihmisoikeussopimusta ja sen mukaista ihmisarvon turvaamista, että niille ei pidä antaa lainkaan suojaa.”

Todellisuudessa ongelma on jo EU:n rasismisäädöksissä itsessään. Ne rikkovat pahoin oikeusfilosofisen laillisuusperiaatteen täsmällisyysvaatimusta, jonka mukaan laissa pitää tarkoin osoittaa rangaistavan teon tunnusmerkistö, ketä ja millä perusteella voidaan rangaista, ja millainen rangaistus kustakin teosta voidaan langettaa. Pelkkä ”rasismi” on liian yleisluontoinen nimitys, eikä minkään niin epämääräisen perusteella pidä tuomita, varsinkaan kun rasismi todellisuudessa merkitsee vain rotusortoa, jota nyky-Euroopassa ei ole harjoittanut juuri kukaan. Hontelon sanankäytön tahallinen tarkoitus onkin ollut lisätä viranomaisten omaa valtaa.

Euroopan unionin rasismin- ja syrjinnänvastainen säädöspohja erilaisine sopimuksineen on sellaista hyminää, joka tuo mieleen tieteenfilosofiasta tutun esimerkin mielivaltaisesta laista: ”Kaikkia konnia on rangaistava.” Tämä jättää syyttäjän ja tuomarin päätettäväksi, kuka on konna, mikä on teko, josta häntä syytetään sekä millainen sanktio ja millä perusteella teosta voidaan antaa. Sen sijaan täsmällisyysvaatimus on säädetty kansalaisten suojelemiseksi viranomaisen mielivallalta, ja sen addressaatti (eli kohde) on viranomainen itse. Nykyisissä oikeudenkäynneissä ”rasismiksi” katsotaan mikä tahansa perusteltu arvostelu, vertauskuvallinen nimittely, taiteelliset kokeilut, kirjallisesti rikas ilmaisu, kansanryhmien arvosteleminen ja uskontokritiikki siinä missä sotarikokset ja rikokset ihmiskuntaa vastaan. Rangaistusasteikko venyy kuin kuminauha sakoista elinkautiseen, ja pahinta on, että mistä tahansa teosta voi saada minkä tahansa rangaistuksen.

Suomen oikeusministeriön nyt tilaama selvitys on nyt vähän niin kuin tilattaisiin Leonid Brezhneviltä lausunto kommunismin tilasta. Ongelman muodostaa, että sananvapautta tarkastellaan poliittisen hallinnon piirissä vain juridis-normatiivisena kysymyksenä eikä filosofisesti: vapaan ajattelun, tieteen ja henkisen kehityksen välttämättömänä ominaisuutena.

Filosofisesti katsoen sananvapauden pitää olla per definitionem rajoittamatonta. Jos sananvapautta rajoitetaan vähänkin, esiin nousee kysymys rajoittamisen kriteereistä. Koska mitään yleispäteviä kriteereitä ei voi olla, vain valta voi määrätä sen, missä sananvapauden rajat kulkevat. Näin ollen vähäinenkin sananvapauden rajoittaminen johtaa väistämättä koko sananvapauden valtapolitisoitumiseen ja tämä edelleen siihen, ettei mitään sananvapautta ole. Täytyy olla melkoinen kurpitsa, jos ei tätä ymmärrä.

Niinpä valtiovallan sisäisiä selvityksiä sananvapauden tilasta voidaan vastustaa jo yhdellä argumentilla: kaikki sananvapauden rajoittamisyritykset ovat edellä todetun nojalla automaattisesti vääriä. Järjen puhumista ei voi lopultakaan estää, ei edes Päivi.

13. lokakuuta 2009

Islamkriitikko saa matkustaa


Arabialainen sananlasku sanoo, että ilman opasta matkustava tarvitsee tuhat vuotta yhden päivän matkaa varten. Opasta tai ei, mutta tällaiseen tervaan on juuttunut hollantilaisen Vapauspuolueen kansanedustaja Geert Wilders saatuaan karkotuspäätöksen Lontoon Heathrow’n lentokentältä viime helmikuussa ja jouduttuaan olemaan toista sataa päivää matkustuskiellossa.

Ylen uutiset kertoivat tänään, että Wilders saa sittenkin saapua Britanniaan esittelemään uutta elokuvaansa brittiparlamentin jäsenille, eikä hänelle asetettua maihinnousukieltoa enää jatketa. Britannian sisäministeriön langettama torppaus olikin törkeä, sillä se rikkoi räikeästi ihmisten yleistä liikkumisvapautta.

Elämme nykyään tilanteessa, jossa EU:n ulkopuolisille maahan pyrkijöille myönnetään helpohkosti oleskelulupa ja turvapaikka. Mutta samanaikaisesti koko läntinen poliittinen järjestelmä on niin kontallaan islamiin päin, että Euroopan unionin omat kansalaiset eivät saa vapaasti matkustaa EU-maissa.

Häikäilemätöntä oli sekin, että Wildersiä luonnehdittiin äärioikeistolaiseksi, vaikka todellisuudessa hän on kansallismielinen liberaali, joka tunnetaan myös homoseksuaalien oikeuksien puolustajana. Ikävää, että Wilders joutui käymään matkustusluvastaan puoli vuotta kestäneen oikeustaistelun Britannian viranomaisia vastaan ja että sisäministeriö onnistui panttaamaan hänen liikkumisvapauttaan ihmisoikeuksia loukkaavalla tavalla. Ilmeisesti myös homot joutuvat käymään tulevaisuudessa samanlaisen kädenväännön islamin irrationalismia vastaan kuin me kävimme jo kristinuskonkin kanssa.

On outoa, jos poliittisten mielipiteiden esittäminen täytyy nähdä ”uhkana kansalliselle turvallisuudelle”, kuten Britannian sisäministeriö muotoilee. Mikäli asiat ovat niin kuin ministeriö väittää, eli että hollantilaisen kansanedustajan läsnäolo olisi saattanut ”kärjistää jännitteitä ja johtaa jopa väkivaltaan eri uskontoryhmien välillä”, vika ei ole suinkaan Wildersissä vaan väkivallalla uhkaajissa.

EU-kansalaisten matkustuksen luvanvaraiseksi tekeminen on ihmisten perusoikeuksien takavarikoimista. Sitä kautta meistä yritetään tehdä eräänlaisia mielipidevankeja. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä tähän sanoisi ulkoministeriön entinen virkamies Kimmo ”ihmiset lentävät kuin kiljuhanhet rajojen yli” Kiljunen.

11. lokakuuta 2009

Myös sananvapaus huippuluokkaa


Suomessa, jossa korruptio on maailman vähäisintä, on tunnetusti myös kattavin sananvapaus. Niinpä Väli-Suomen sanomalehtien Sunnuntaisuomalainen kertoo, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa on parhaillaan käsittelyssä ennätysmäärä suomalaisten tekemiä valituksia sananvapaudesta.

Kenellepä muulle sananvapauden kysymykset kuuluisivat kuin ”sananvapauden asiantuntijoille”? Asiantuntijavallan varjolla voidaan taitavasti estää ihmisiä puhumasta arkipäivän ongelmista. Viranomaiset vaativat esimerkiksi uskontojen kriitikoilta täydellistä asiantuntemusta, kun kansalaisten omakohtaiset havainnot koetetaan kiistää, ja niiden tueksi penätään kirjanoppineisuutta. Tässä valossa on tietysti ymmärrettävää, että ”valitusten suuri määrä johtuu suomalaisen media- ja sananvapauskulttuurin murroksesta”, kuten asiaa arvioi ”sananvapauteen erikoistunut valtionsyyttäjä Mika Illman”.

Totuus on kuitenkin seuraava: valitusten suuri määrä ei johdu mistään spontaanista murroksesta vaan Mika Illmanista, joka on lukenut lakia omine lupineen niin, että kaikki järkevä argumentaatio on alistettu poliittiselle korrektiudelle syyttäjäviranomaisen toimesta. Sitä paitsi Mika Illman ei ole ”erikoistunut sananvapauteen” vaan sen kuohimiseen. En ole nähnyt hänen nostaneen yhtäkään syytettä sananvapauden rajoituksia vastaan vaan aina vain sen käyttäjiä vastaan.

10. lokakuuta 2009

Kommunistinen Kiina 60 – Pitkäänkö vielä?


Tämän kuun alussa tuli kuluneeksi kuusikymmentä vuotta Kiinan kansantasavallan perustamisesta. Kiina muodostaa nykyään poliittisen paradoksin, joka on jyrkintä mahdollista luokkaa: maa on maailman ainoa valtio, jossa vallitsee kapitalistinen talousjärjestelmä mutta jota hallitaan kommunistisella yksipuoluejärjestelmällä.

Käytännössä kommunismi ja kapitalismi paiskaavat Kiinassa kättä. Maa, joka ei salli valtiosta riippumattomia ammattiyhdistyksiä, lanaa pellot tasaisiksi kapitalismin menestykselle. Näin kansainväliset suuryritykset pääsevät hyödyntämään valtion välittämää halpatyövoimaa. Vaihtosuhde ei ole kuitenkaan täysin onneton, vaikka se onkin epäoikeudenmukainen. Kiinan talous kasvaa jopa maailmanlaajuisen laman aikana, ja se on noussut maailman kolmanneksi suurimmaksi. Edellä ovat vain sen vanhat viholliset Yhdysvallat ja Japani.

Kansantuotetta kasvattamalla Kiinan poliittinen johto pystyy tekemään pikku-uudistuksia ja parantamaan miljardiväestönsä elintasoa vähitellen. Näin se ostaa poliittista luottamusta jatkaakseen vallankahvassa. Kiintoisaa on, kauanko tilanne jatkuu nykyisellään. Jossakin vaiheessa ihmisten elintaso voi nousta niin paljon, että he alkavat vaatia poliittisia vapauksia.

Tällöin käy niin kuin Euroopassa rautaesiripun murtuessa, ja poliittiset rajoitukset kerätään pois. Se puolestaan heijastuu länsimaihin radikaalisti. Tuotteiden hinnat lähtevät nousuun, aivan kuten kävi Japanin muuttuessa hi-tec-tuotteita valmistavaksi teollisuusmaaksi 1960-luvulla. Ympäristölle Kiinan muuttuminen kehitysmaasta hyvinvointivaltioksi on katastrofi. Kun jokaisella kiinalaisella on auto ja jääkaappi, se on viimeinen puumerkki planeettamme kuolintodistukseen.

Länsimaat eivät vastusta kommunismia Kiinassa, koska sen avulla Lännen kapitalistiset maat voivat hallita Kiinan laajaa väestöä. Eräs kommunistiseen totalitarismiin liittyvä vapauden rajoitus on yhden lapsen politiikka. Kiina pysyy totalitaarisena maana juuri siksi, että muutoin väestönkasvun rajoittamista olisi mahdotonta ajaa. Tärkeintä ympäristöpolitiikkaa olisi saattaa maailman muutkin kehitysmaat vastuuseen kohtalokkaasta väestönkasvustaan ja kääntää niiden populaatiot selvään laskuun. Tämä ekologinen välttämättömyys pitäisi tosin saada toteutumaan ilman kommunismia.

9. lokakuuta 2009

Obama’s nobless oblige


En ole se oman pesän likaaja, josta Per Stenbäck lausui elämäkertansa myyntiä vauhdittaakseen, että ”muuan suomalainen” pyysi Nobel-komiteaa olemaan myöntämättä piispraissia Martti Ahtisaarelle. Olen silti sitä mieltä, että palkinto meni tänäkin vuonna väärään osoitteeseen päätyessään Barack Obamalle.

Minulla on kyllä aavistus siitä, kuka tuo Stenbäckin tarkoittama suomalainen on. Hän työskenteli todennäköisesti Martti Ahtisaaren palkitsemista vastustaneen Venäjän laskuun. Luultavasti monet muutkin nyt arvaavat.

Mutta Obaman tämänpäiväiseen Nobeliin. Olen päivitellyt jo kirjallisuuspalkintojen jakamisessa sitä, että palkitseminen on pelkkää politiikkaa. Rauhanpalkintojen myöntäminen on, mikäli mahdollista, sitä vielä enemmän. Toivottavasti kukaan ei nyt näe Obaman palkitsemisessa ainakaan rotupoliittista glorifiointia, vaikka Nobel-komitea onkin ollut Obaman edessä kun sulaa vahaa.

Myös maailma vaateliaisuudessaan ja Obama vaatimattomuudessaan ovat yksimielisiä siitä, ettei palkinto tullut ansiosta. Mistä sitten on kyse? Tietenkin etumaksusta ja ennenaikaisesta palkitsemisesta: sitouttamisesta, velvoittamisesta ja tulisien hiilien kasaamisesta saajan otsalle.

Venäjälläkin palkintoa ihmeteltiin, vaikka Obama teki syyskuussa pienen rauhaneleen ja veti tutka-asemahankkeensa pois Puolasta. Ikävää tällaisessa painostuspalkinnossa on juuri se, että se lisää poliittisen panettelun vaaraa ja estää Yhdysvaltain hyvää toimintaa maailmanpoliisina. Palkintoon liittyvät mainesyyt voivat nyt ohjata Yhdysvaltoja pidättäytymään voimankäytöstä esimerkiksi Iranin ydinaseohjelmaa torjuttaessa.

Etukäteen palkitseminen on sinänsä outo relaatio. Nobel-komitea kuvittelee kai, että sillä on nyt vallan kouransa Valkoisen talon peräkamarissa. Entä voitaisiinko sodan ja rauhan kysymyksissä jakaa myös rangaistuksia etukäteen? Nekin saattaisivat vaikuttaa ennakolta maailmanpolitiikan tilanteisiin ja tuloksiin. Juridiikassa on tosin periaate, joka sanoo, ettei tekemättömästä teosta voida rangaista.

Mutta muutamissa tapauksissa, kuten täydellisessä ydinsodassa, ei voisi olla jälkikäteisrangaistuksia, mikäli yhtään tuomioistuinta ei jäisi ehjäksi. Niin Obama kuin Putinkin voisivat paistaa meidät ydinholokaustissa kuin paljaan kanan. Siksi etukäteen tuomitsemisella saattaisi olla oikeutus. Tällaisessa ”Minority Reportissa” oikeus toteutuisi, kun rangaistus annettaisiin jo hirmuisista aikeista. Toiseksi, rikos estettäisiin, eli vältyttäisiin tuholta. Ja kolmanneksi: syyllisiä ei tarvitsisi kaivella esiin niin kuin vanhoja nazeja Etelä-Amerikan sademetsistä. Ehkä olisi syytä laajentaa ennakolta vaikuttavaa palkitsemista myös ennakolta vaikuttavan rankaisemisen piiriin.

7. lokakuuta 2009

Ulkomaalaisten lukukausimaksuista


Yliopistoyhteisössä ja politiikassa on kiistelty tavan takaa ulkomaalaisten oikeudesta ilmaiseen opiskeluun Suomen yliopistoissa. Lisäksi on paheksuttu ulkomaalaisten nimittämistä suomalaisiin yliopistovirkoihin suomalaisten ohi. Myös sosiaali- ja terveysministeri Leena Hyssälä otti jokin aika sitten kannan, jonka mukaan ”Suomessa on liikaa ulkomaalaisia opiskelijoita”.

Tällä hetkellä Suomessa opiskelee 12 500 ulkomaalaista, kun ulkomailla puolestaan opiskelee vain noin 4 000 suomalaista. Vaihto-opiskelua ei voida eikä ole syytä kokonaan kieltää, sillä vuorovaikutus liittyy tieteen olemukseen. Luvut ovat kuitenkin Suomelle erittäin epäedulliset.

Olen jo aiemmin ottanut kannan, jonka mukaan yliopistovirkoihin ei pitäisi houkutella ulkomaalaisia, mikäli päteviä suomalaisia on tarjolla. Pohjoismaiset väittelykriteerit ovat maailman huippua, joten pätevistä hakijoista ei ole ollut eikä ole näköpiirissäkään mitään pulaa. Niinpä virat pitäisi julistaa yleensä vain kansalliseen hakuun. Tämä on osa kansallista kulttuuripoliittista strategiaa, jolla vahvistetaan muun muassa suomen kielen asemaa.

Lisäksi kannatan lukukausimaksujen säätämistä ulkomaalaisille opiskelijoille. Ei ole oikein, että ulkomaalaiset voivat hyötyä Suomen korkeatasoisesta koulutusjärjestelmästä osallistumatta mitenkään sen ylläpitokuluihin. Ilmaisen opiskelun pitää kuulua vain Suomen kansalaisille, jotka meritokraattisesti ansaitsevat sen veronmaksajina. Poikkeuksen voi muodostaa yliopistojen vastavuoroinen opiskelijavaihto, mutta tällöin tulijoita pitäisi olla täsmälleen sama määrä kuin vaihtoon lähtijöitä.

Suomalaisopiskelijoiden on turha valitella ulkomaalaisten opiskelun maksullistamista. Sitä surressaan suomalaiset ampuisivat itseään jalkaan. Opintotuki on nyt niin riittämätön kuin on muun muassa siksi, että suomalaisia resursseja valuu koko ajan ulkomaalaisten hyväksi. Jos ulkomaalaisille säädettäisiin lukukausimaksu, jäisi enemmän liikkumavaraa suomalaisnuorten oman opintotuen korottamiseen.

Ulkomaalaisten ilmainen opiskelu ei ole myöskään kansainvälisesti vertaillen kohtuullista. Monissa suurissa huippuyliopistoissa yhden lukukauden opiskelu maksaa enemmän kuin Cadillacin kromaukset. Lukukausimaksut olisivat paikallaan jo siksi, että ne ohjaisivat ulkomaalaisia harkitsemaan paremmin opintojaan Suomessa, opettaisivat arvostamaan maamme korkeatasoista koulutusjärjestelmää ja estäisivät suoranaisen hyväksikäytön. Voisivatpa lukukausimaksut johdattaa arvostamaan paremmin myös suomalaisia yliopistoja ja niissä suoritettuja tutkintoja.

6. lokakuuta 2009

Älymystö ottaa kantaa


Kiitän professori Timo Vihavaista hänen avautumisestaan maahanmuutto- ja feminismikriittisenä viime sunnuntain Helsingin Sanomissa. Juttu oli tosin harhaanjohtavasti otsikoitu (”Suomalainen älymystö vaikenee maahanmuuton ongelmista”), ikään kuin syy maahanmuuttokritiikin tukahduttamiseen olisi ollut maahanmuuttokriitikoissa itsessään!

Jos älymystö on hiljaista, voidaan tietysti kysyä, onko mitään älymystöä olemassa. Koska kriittisiä sanankäyttäjiä on esiintynyt jopa useita, voidaan vastata, että pikemminkin seuraava väitelause on tosi: ”Suomalainen älymystö on pyritty vaientamaan maahanmuuton ongelmista mediassa.”

Tämän osoitti jälleen kerran median ja julkisen vallan oma reaktio. Vähemmistövaltuutettu parkaisi suojattiensa puolesta heti, ja Somaliliitto paheksui, että professorin puheet muistuttavat perussuomalaisten mielipiteitä (aivan kuin ne pitäisi kieltää tai maahanmuuttopohdintaa täytyisi pitää vain somalien omana monopolina). Miksi juuri somalien pitäisi asettaa standardi sille, kuinka Suomessa saa, ei saa tai pitää keskustella maahanmuutosta?

Kun kriittisenä oli tällä kertaa tieteen korkea virkamies, turpaakin oli vaikea vetää rullalle. Ihme silti, että maahanmuuttokriitikoita vastaan marssitetaan aina jonkin järjestäytyneen tahon, toimiston tai viraston kannanotto. Se luo kuvaa, että siirtolaisvirtoja täytyisi pitää itsestäänselvyyksinä ja maahanmuuton rajoittamista poikkeuksena.

Johanna Suurpää on täysin väärässä käsityksessään siitä, mitä maahanmuuttokeskustelu kaipaa. Suomessa ei tarvita enää lisää ”suvaitsevuutta puolin ja toisin”. Suvaitsevaisuus on jo käsitteellisten ominaisuuksiensakin vuoksi valheellisuutta, sillä se sisältää asenteen: ”siedän, vaikka en oikeasti hyväksy”. Suvaitseva hyminä ei tuo keskusteluun mitään lisäarvoa silloin, kun se estää todellisten ajatusten ilmaisemisen.

Sen sijaan totuus on arvo. Se luo pohjan kestäville yhteiskuntakäytännöille toisin kuin jatkuva toleranssin koettelu. Maahanmuuttokeskustelu kaipaa rehellisiä mielipiteitä, kansallisen tahtotilan julkilausumista ja kansallisen itsemääräämisoikeutemme tunnustamista. Käytännön toimenpiteinä tarvitaan maahanmuuton kustannusten paljastamista ja tulijamäärien rajoittamista.

Minne katosi tieteilijöiden rohkeus?

Olen samoilla linjoilla melkein kaikessa, mitä Vihavainen jutussa sanoi, ja otin asiaan kantaa myös MTV3:n uutisissa. Lohdutonta on, että Vihavainen katsoo voivansa puhua avoimesti vasta nyt, eläkeiän kynnyksellä, jolloin ”ei kannata enää pelätä”, kun hänellä ei ole mitään tavoiteltavaa akateemisessa maailmassa. On tieteen oma vahinko, että tieteiden piirissä ei saa puhua vapaasti. Pelokkuus on tavallaan ymmärrettävää: nuorten tieteenharjoittajien ura on jatkuvasti katkolla, ja heistä tulee ammattimaisia hännystelijöitä, jotka sekoavat toinen toistensa valheisiin.

Suurimpia syyllisiä lahjomattoman argumentaation korvaamiseen poliittisen korrektiuden vaatimuksilla ovat kuitenkin niin sanotut edistykselliset piirit, jotka ovat aina olleet älyllisesti taantumuksellisimpia. Jos antautuu arvostelemaan tieteen suurimpia mätäpaiseita, kuten feminismiä, pakkokansainvälistämistä, oman kielen ja kulttuurin halveksuntaa sekä marxismia, joutuu heittämään hyvästit yliopistouralle. Olen kunnioittanut lukijoitani aina enemmän rehellisyydellä kuin halvalla kosiskelulla tai hyväksynnän kerjuulla. Tulos: ei vakituista virkaa.

En ole vielä perehtynyt Timo Vihavaisen kirjaan Länsimaiden tuho (Otava 2009), mutta tunnen hänen kirjoituksiaan Kanava-lehdestä. Vaikka emme ehkä olekaan Venäjän-tutkijan kanssa samassa veneessä, niin samoilla vesillä ainakin. Poiketa rohkenen lähinnä Vihavaisen Venäjä-optimismista. Sunnuntain Hesarin mukaan ”venäläiset olisivat Vihavaisesta Suomeen sopivin maahanmuuttajaryhmä, koska he ovat kulttuurisesti meitä lähellä” ja ”venäläiset maahanmuuttajat saattaisivat Vihavaisen mukaan sopeutua Suomeen jo yhdessä sukupolvessa”. En tosin ole varma, onko tämä Vihavaisen aito mielipide vai Helsingin Sanomien ”referoima” versio siitä.

Venäjä Suomesta katsoen vapaamielinen?

Kaiken yläpuolella on kysymys, miksi Suomessa ylipäänsä tarvittaisiin lisää maahanmuuttajia, sillä mikään määrällinen väestöpula meitä ei uhkaa. Vaikka Suomen ja Venäjän välinen kulttuuriero ei ole yhtä syvä kuin Länsi-Euroopan ja muslimikulttuurin välinen, Suomen ja Venäjän välillä vallitsee eräs tämän planeetan syvimmistä elintasokuiluista. Venäjällä on 3 miljoonaa ammattirikollista ja 4 miljoonaa prostituoitua. Väestöpaine Pietarin alueella on valtava, ja Suomessa olevista kansalaisistaan Venäjä voisi saada painostuskeinon pientä naapuriaan kohtaan Viron patsaskiistan tapaan. Voi olla, että Venäjän-tutkijana Vihavainen on katsonut itäiseen ilmansuuntaan suhteellisen suopein silmälasein.

En ole myöskään vakuuttunut venäläisen keskustelukulttuurin vapaamielisyydestä, vaikka Vihavainen lehden mukaan väittääkin, että ”siellä keskustellaan ilman tabuja oikeastaan mistä tahansa”. Hupaisaksi ajatus kiertyy, kun professori jatkaa, että ”siinä mielessä suomalainen kulttuuri on paljon ahdistavampi” ja että ”meillä on valtavasti asioita, joista ei voi puhua ilman kuonokoppaa”.

Ajatelkaa, mitä tämä merkitsee! Kuinka syvälle sensuurin Suomi (aiheesta saatavilla myös kirja) on vaipunut, jos venäläinenkin sanankäyttö (jota on moitittu toisinajattelijoiden vaientamisesta), vaikuttaa suomalaisista vapaamieliseltä? Venäjän väitettyyn vapaamielisyyteen on luonnollisesti syynsä: järkälemäisessä valtiossa on helppo olla löyhäsuinen myös naapureitaan kohtaan. Yksi asia, josta Suomessa ei ole voinut ”puhua ilman kuonokoppaa” on muuten aina ollut Venäjä.

On mielestäni tarpeetonta luonnehtia Vihavaisen näkemyksiä ”poliittisesti hyvin epäkorrekteiksi”, kuten jutun kirjoittanut toimittaja Jaakko Lyytinen – ilmeisestikin omaa selustaansa varmistaakseen. Itse asiassa Vihavaisen mielipiteet ovat vain harvinaisen selkeitä, kirkkaita ja perusteltuja.

P.S.

Poliittista korrektiutta vaaliva lehdistö korvasi aikoinaan sanan ”maahanmuuttokriittinen” sanalla ”nuiva”, kun sitä, että ihmiset vastustavat maahanmuuttoa, ei haluttu myöntää tiedotusvälineissä. Niinpä ”nuivana” olemisesta tuli eräänlainen vitsi maahanmuuttokriitikoiden keskuuteen.

Tiedotusvälineet ovat sittemmin kehittäneet keinoja kiertääkseen myös kyseisen kiertoilmaisun. Esimerkiksi Ilta-Sanomien mukaan ”Vihavainen suhtautuu *penseästi* jopa turvapaikanhakijoihin” ja Helsingin Sanomien edellä viitatun jutun mukaan ”Vihavainen suhtautuu *nihkeästi* jopa turvapaikanhakijoihin”, ikään kuin kyse olisi lasien pesusta! Sillä vastustaahan ei saa.

5. lokakuuta 2009

Maksetut mielipiteet: sananvapauden synti


Kun Neuvostoliitossa ilmestyivät sanomalehdet nimeltä Pravda (suom. ”Totuus”) ja Izvestija (suom. ”Uutisia”), sanottiin että Totuudessa ei ole uutisia eikä Uutisissa totuutta. Tämä on yleistynyt myös Suomessa.

Lopetin taannoin Sanoma-konsernin lehtien lukemisen, sillä kyllästyin paasaamiseen, jota kyseisen mediatalon toimittajat ja kolumnistit harjoittavat puolustaakseen maahanmuuttoa, kulttuurimonoliitteihin johtavaa monikulttuurisuuden ideologiaa, käänteistä syrjintää tuottavaa feminismiä ja poliittista vihervasemmistolaisuutta. Mutta silloin tällöin myös lukijalle sattuu virheitä.

Tulin vahingossa ottaneeksi tavaratalossa käteeni Tietokone-lehden (Sanoma Magazines) tuoreimman numeron 8/2009, jonka sivulta 10 ponnahti esiin Petteri Järvisen kolumni ”Älä ota sitä vakavasti”. Olin pitänyt Petteriä järkevänä poikana ja melkeinpä intellektuellina, sillä häneltä löytyi rohkeutta vastustaa esimerkiksi lapsipornonestolakia, lakihanketta, jolla todellisuudessa kuohittiin sananvapautta mutta ei saatu aikaan mitään maailmaa parantavia tuloksia.

Sen sijaan Tietokone-lehden kolumnistina Petteri on pyörtänyt aiemman sananvapautta puolustavan linjansa ja omaksunut poliittisen korrektiuden. Nyt hän kirjoittaa maahanmuuttokriitikoihin, yleisiin kulttuurikriitikoihin, poliitikkojen yksityiselämän loukkaajiin ja muihin totuuden kertojiin viitaten, että ”valitettavasti nettiin ei vaadita terveystarkastusta, vaan sinne pääsee kuka tahansa”.

Lisäksi hän jatkaa: ”Tässä vaiheessa lienee syytä pyytää anteeksi kaikilta oikeilta mielenterveyspotilailta. Tarkoitukseni ei ole leimata ketään vaan käyttää sanaa kuvaannollisessa merkityksessä.”

Todellisuudessa suurin osa sananvapauden loukkauksista on tapahtunut lavastamalla järkevistä hulluja. Samoin suuri osa poliittisista rikoksista käy päinsä tekaisemalla hulluista järkeviä.

Keskeistä on, millä kriteereillä Petteri Järvinen voisi erottaa ”oikeat mielenterveyspotilaat” järkevistä ihmisistä ja päättää siten siitä, kenellä on oikeus käyttää esimerkiksi nettiä, kun yleensäkin hulluksi leimaaminen tapahtuu vain ihmisten erilaisiin mielipiteisiin viitaten? Saako ”oikea mielenterveyspotilas” käyttää nettiä, kuten Järvinen näkee, ja miksi ”väärennetty tai väärä mielenterveyspotilas” ei saisi? Millainen on muu kuin oikea mielenterveyspotilas, järkeväkö? Sananvapauden pitää koskea niin järkeviä kuin hulluja juuri siksi, ettei keitään voitaisi tuomita hulluiksi vain siitä syystä, että he eivät pääse puhumaan ajatuksistaan.

Petteri Järvisestä on tullut kannanottonsa perusteella aikamoinen kontrollimummo – ellei hänen äkillinen kääntymyksensä johdu siitä todennäköisemmästä syystä, että hänen ja Tietokone-lehden päätoimituksen välillä on käyty seuraavanlainen keskustelu. Ääni Järvisen korvaan on sanonut: ”Voisitko, Pete, kirjoittaa meille kolumnin, jossa lyötäisiin Halla-ahon kaltaiset blogistit länään?” Petteri Järvinen Oy tähän: ”Joo, kyl mä suostun, 550 € + alv.” Samaan hintaan Petteri voisi pyytää anteeksi myös kaikilta niiltä ihmisiltä, joita hän tulee leimanneeksi kirjoituksellaan.

Harmi, että sananvapauskeskustelua on käyty aina vain juridis-normatiivisin tai teknisin argumentein. Jälkimmäisiä edustaakin lehden seuraavalla aukeamalla, sivulla 12, ajatuksiaan esittelevä vihreiden Jyrki Kasvi. Sekä Järvisen että Kasvin asiantuntemus rajoittuu tekniikkaan. Järvinen on diplomi-insinööri, ja hän on julkaissut teknisluonteisia netissä seilaamisen oppaita. Kasvi puolestaan on tekniikan tohtori. Sen sijaan kummallakaan ei ole moraalifilosofian, etiikan teorioiden, yhteiskuntafilosofian eikä psykologian riittävää asiantuntemusta.

Kehnoa on, että myös sananvapausjärjestö Suomen Penin varapuheenjohtajaksi on nimitetty vihreiden puolivirallinen juristi, Jarkko Tontti. Hän on vaatinut yhdistyksen periaatteiden ja tavoitteiden vastaisesti sananvapautta liekaan aina, kun on ollut kyse maahanmuuttokriitikoiden sananvapaudesta. Viimekeväisessä Vihreässä Langassa hän vielä vannoi pitävänsä jumalanpilkkakriminalisointia ”arkaaisena” ja allekirjoittavansa Voltairen ajatuksen, että ”olen eri mieltä kanssanne, mutta puolustan kuolemaan asti oikeuttanne sanoa mielipiteenne.”

Sen sijaan Jussi Halla-ahon oikeudenkäynnin aikoihin kelloon tuli uusi ääni. Kun nyt on niin, että Tontin hallitseman ”sananvapausjärjestö Suomen Penin mukaan ihmisoikeuksien ja sananvapauden nimissä ei voi blogiinsa kirjoittaa ihan mitä tahansa”, herää kysymys, eikö kaikkea saakaan sanoa. Eikö minkä tahansa sanomiseen kelpaakaan kuka tahansa? Vielä Vihreän Langan tässä henkilömainoksessa Jarkko Tonttia itseään kehuttiin ”herra suorasuuksi”, joka on ”suututtanut monia ja pahoittanut mieliä suorilla puheillaan”, mutta ilmeisesti vastapuolella ei olekaan oikeutta samaan.

Itse rakennan tonttini mieluummin sananvapauden suomalaiselle peruskalliolle kuin vihreälle hetteikölle tai arabimaiden tuuliselle hiekka-aavikolle.

4. lokakuuta 2009

Kallista ylellisyyttä


Kansanedustaja Mika Lintilän vetämä työryhmä sopi televisiomaksun korvaavasta mediamaksusta juuri viime juhannuksen alla, jotta kukaan kesälaitumille kiirehtivä ei olisi ehtinyt kiinnostua siitä. Viestintäministeri Suvi Lindén kommentoi päätöstä tuolloin, että valittavana oli vain ”huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja”.

Nyt lokakuun alussa hallitus teki asiasta päätöksen, jonka mukaan Yleisradion toiminta rahoitetaan kaikilta kotitalouksilta perittävällä tasasuurella Yle-maksulla vuoden 2012 alusta lukien. Olen analysoinut Ylen rahoitukseen liittyvät ongelmat perusteellisesti aiemmassa kirjoituksessani, joten en palaa yksityiskohtiin tarkemmin tässä. Selvää on, että postiluukkukohtainen Yle-maksu kohtelee kaltoin kansalaisia.

Yle-maksusta budjettirajoitukseen

Jos Yleä aiotaan rahoittaa edelleenkin julkisesti, olisi parempi, että varat perittäisiin valtionverotuksen muodossa. Verona perittävä maksu olisi oikeudenmukainen, sillä se sisältäisi progression ja ottaisi huomioon ihmisten erilaisen maksukyvyn. Verona perittävä maksu olisi lisäksi henkilökohtainen eikä päästäisi suurperheitä katsojakohtaisella alennuksella.

Kotitalouskohtainen Yle-maksu on perin kepulainen keksintö. Se suosii maaseudulla tavanomaisia suuria ruokakuntia ja lestadiolaisia, jotka eivät muutenkaan välitä televisiosta. Kymmenen katsojan perheissä Ylen palvelut maksavat henkeä kohti vain kymmenesosan siitä mitä yhden hengen kotitalouksissa. Tämä ei voi olla mitenkään perusteltavissa, ja suunniteltu Yle-maksu loukkaakin kansalaisten yhdenvertaisuutta niin pahasti, että sen voisi kaataa perustuslakivaliokunnassa. Hankkeella on oppositio myös hallituspuolueissa, tosin sitä ei tue avainasemassa oleva viestintäministeri Suvi Lindén.

Siinä, että hallitus Lindénin sanoin välttää ”lisäämästä veroja”, ei ole järkeä. Valtiohan perii Yle-maksuna ihan saman summan kuin se perisi vastaavana verona! Niinpä ongelma koskee kysymystä, kuinka rasitus jaetaan kansalaisten kesken. Se olisi huomattavasti parempi jakaa veroprogressiolla painotettuna.

Mediamaksua ovat arvostelleet jo melkein kaikki. Kuluttajaliitto moittii sitä, ettei tasasuuruinen maksu ota huomioon kotitalouksien erilaista maksukykyä. Sama maksu veloitettaisiin niin opiskelijalta kuin suurituloiseltakin. Lisäksi maksun perimiseen liittyy käytännön pulmia yhteistalouksissa, kuten opiskelija-asunnoissa: esimerkiksi luottotiedot voisivat mennä kerralla kaikilta asuntokunnan jäseniltä, jos päävastuussa oleva kämppis jättää maksun hoitamatta. Toisaalta ulosoton ja maksuhäiriön välttämiseksi yksi asukas voisi joutua maksamaan kaiken.

Julkisoikeuden professori Teuvo Pohjolainen puolestaan kritisoi Yle-maksua todeten sen olevan vain muodollisesti tasapuolinen mutta todellisuudessa kallis köyhille. Asia onkin juuri näin, sillä 175 euron veroluonteinen maksu iskee pahiten köyhän kukkaroon. Pohjolaisen mielestä on alun alkaen väärin kutsua Yle-maksua maksuksi, sillä se ei kytkeydy mihinkään palveluun tai suoritteeseen.

Itse pidän pääongelmana sitä, että Yle-maksu laskuttaa ihmisiä palveluista, joita he eivät tilaa. Myös matkapuhelimen ylläpitoon liittyvän laskutuksen perustana voi olla vain operaattorin kanssa tehty sopimus, eikä ketään voida pakottaa ostamaan sellaista, mitä he eivät halua. Olen toisaalta epäkaupallisen Ylen säilyttämisen kannalla, mutta budjetista tapahtuva rahoitus olisi Ylen toiminnan jatkamiseksi se haettu pienin paha.

Ylen tulevaisuus

Myös Ylen itsensä kannattaisi taipua budjettirahoitukseen, vaikka se katsookin, että veropohjainen rahoitus johtaisi jokavuotiseen kädenvääntöön. Todellisuudessa budjettirahoitus ei tee Yleisradiosta hallituksen kanavaa, sillä rahoituksen taso voidaan jäädyttää vakiotasolle ja varustaa indeksikorotuksilla. Eihän kukaan sano yliopistojakaan hallituksen äänitorviksi, vaikka nekin saavat valtaosan rahoituksestaan valtion budjetista. Ylelle voitaisiin varmistaa samantyyppinen itsehallinto kuin yliopistoille lainsäädäntöteitse. Sitä paitsi Yle on nytkin eduskunnan eikä hallituksen alainen yhtiö.

Ylen argumentteja paremmin ymmärrän kaupallisen median kateutta. Varsinkin Sanoma-konserni on hermoillut viime aikoina Ylen saaman kilpailuedun vuoksi, mikä on sangen luonnollinen seuraus siitä, että rikkainkaan ei koskaan saa aivan kaikkea. Kaupallisen median hätää ehkä lievittää, että Yle on sitoutunut olemaan mainostamatta maksujen saamisen ehtona. Mikäli Yle alkaisi mainostaa, tämä voisi viedä kaupallisen median leivästä vielä isomman siivun kuin maksujen Ylelle tuoma kilpailuetu.

Yleisradion toimitusjohtaja Mikael Jungner kehui mediamaksua taannoin sillä, että se velvoittaa Yleä tuottamaan entistä parempaa ohjelmaa myös niille, jotka ovat olleet tyytymättömiä Ylen toimintaan. Eli jos ihminen ei pidä puolukkahillosta ylipäänsä, hänelle tuotetaan jatkossa entistä marjaisampaa puolukkahilloa!

Tyytymättömyys Ylen toimintaan velvoittaisi Yleä oikeastaan vain yhteen: rahoittamaan toimintansa itse ja laittamaan kanavansa kortin taakse. Tämä ei kuitenkaan ole järkevää; esimerkiksi DVB-T-verkosta suunniteltiin alun perin lennosta vastaanotettava, ja netti-TV:stä on tullut niin yleinen, että sitä katsovat myös kaikki ne, joilla ei ole televisiota.

Tässä mielessä salasanoilla suojatut verkot ja muu vastaanoton vaikeuttaminen söisivät pois tekniikan hienot mahdollisuudet, eikä panttaaminen ole niin muodoin perusteltua. TV-maksukäytännön ja siihen liittyvän valvonnan jatkaminen johtaisi sen tapaiseen urkintaan, jonka muistamme parin vuoden takaa, kun kaapelioperaattorien kanssa tehtyjä maksu-TV-sopimuksia vaadittiin julkisiksi, jotta siten voitaisiin selvittää, kenellä on televisiovastaanotin.

Taannehtivan urkinnan puolestaan kumosi roomalaisen oikeuden periaate nullum crimen, nulla poena sine previa lege poenali, toisin sanoen ”mikään sellainen teko ei voi olla rangaistava rikos, jota ei ole tekoa edeltävässä laissa määritelty rangaistavaksi rikokseksi”. Yle-maksun puolestani haluaisin vaihtuvan budjettirahoitukseksi jo siksi, että Ylenkään ei pidä tuudittautua pyhänä pidetyn TV-maksun mahdollistamaan kellistelyyn. Vuosittainen budjettikontrolli tekisi Ylelle pelkästään hyvää.

Itse haluan Ylen toimintaa jatkettavan, mutta yhtiön pyrkimystä kaikenkattavuuteen pitäisi vähentää. Esimerkiksi ruotsinkielisen ohjelma-aineksen osuus on kohtuuttoman suuri, ja sen voisi ajaa suurimmaksi osaksi alas kulujen vähentämiseksi. Tämä varmasti sopii Rkp:lle, kunhan sen kaksi vakioministerinpaikkaa säilyvät.

Ritualisoitunutta ohjelmatuotantoa pitää karsia. Musiikkitalon tapaisista suurhankkeista pitää luopua ja keskittyä ohjelmien esittämiseen ja tuottamiseen. Vakiosuuruisen maksun vika on se, että jos firmalla on kiinteät tulot, niin menojakin kyllä riittää.