Allergisena Allegrolle

Eräänä merkkinä Suomen Venäjän-vallan ajasta ovat jäljellä maiden väliset yhtäläiset rautatiekiskojen raideleveydet. Niinpä Pietariin liikennöitiin pitkään juhlavilla ja korskeilla Repin- ja Sibelius-junilla, joiden salusiinit toivat mieleen Viipurin surullisenkuuluisat halpahallit. Itse en innostu asiasta entistä enempää nyt, kun nämä junat korvattiin nopeammilla Allegro-junilla.

Junakyydille haetaan viisumivapautta samaan tapaan kuin on jo laivaristeilijöillä. Koska väestöpaine Pietarin alueella on valtava, myöntävä päätös toisi entistä enemmän venäläisiä Itä-Suomeen ja Suomen pääkaupungin kaduille. Joulun välipäivinä Helsingin kaduilla ei juuri muita näekään venäläisiä, ja myös Kouvolassa venäläiset ostavat Prismat tyhjiksi.

Nähdäkseni Suomen ja Venäjän välistä viisumipakkoa ei tule poistaa eikä viisumivapautta laajentaa muusta EU-käytännöstä poikkeavaksi. Syynä on erityisesti venäläisten Suomessa harjoittama rikollisuus.

Rajojen rimanalennusten kautta on toteutumassa Suomen keskeinen turvallisuusuhka. Juuri näin Venäjä voi saada maassamme olevasta väestöstään painostuskeinon Suomea kohtaan. Siksi pidän myös perussuomalaisten Freddy van Vonterghemin ehdotusta viisumikäytännön poistamiseksi turvallisuus- ja väestöpoliittisesti epäviisaana, vaikka viisumivapaudesta voisikin olla jotain lyhytaikaista taloudellista hyötyä itäsuomalaisille. Ihmemiehen oma viisumi on tainnut irrota liian helposti, sillä se koira älähtää, johon Kalinka kalahtaa.

Suomen kieltä kuulee Imatralla ja Lappeenrannassa lähinnä sankarihautausmailla. Siksi on typerää, että Mari Kiviniemikin ehdotti Putinin tavatessaan venäjän kieltä kouluopetukseen ruotsin tilalle. Kiviniemen mukaan ”esimerkiksi Lappeenrannassa lähes kaikki kyltit kaupungilla ovat suomeksi ja venäjäksi. Siksi suomalaiset tarvitsevat venäjän taitoa yhä enemmän.”

Alan ymmärtää: koska Suomea jälleen venäläistetään, on suomalaisten palattava venäläiseen kieliorjuuteen. Myös Putinin mielestä ”itse elämä asettaa tällaisen haasteen”.

Taitamattoman suomalaisen pääministerin suksi siinä lipsuu. Kyseinen flirttailu on ihan yhtä ajattelematonta kuin Jyrki Kataisen murehtiminen sen johdosta, että Suomi ei ole mukana Nato-Venäjä-neuvoston kokouksissa. Mielestäni on ihan hyvä, että maamme pysyy ulkona Venäjän ja Naton yhteistyöstä. Jos Suomi ja Venäjä olisivat yhdessä Naton jäseniä, se toisi venäläisten panssarit ja tukikohdat Nato-yhteistyön hedelminä Suomeen. Venäjän ja Naton yhteistyössä Suomen tapaisia maita jaetaan taas etupiireihin.

Minusta muuten tuntuu, että Venäjällä on hallussaan jotakin sellaista, mikä sille ei ensinkään kuulu, kuten Eliel Saarisen suunnittelema Viipurin rautatieasema, jonka kopio on kiskojen toisessa päässä, Helsingissä, tosin kellotornilla täydennettynä. Jos minä olisin tasavallan presidentti, en mielelläni astuisi sellaisen junan kyytiin, joka kuljettaa menetetyn Karjalan kurjuutta katsomaan, olkoonpa kiskot vaikka kullalla silatut. Näennäiseen maireuteen naamioituna venäläisten harjoittama ystävyyspolitiikka on suomalaisten ihmisten jatkuvaa nöyryyttämistä. Se vaatii suomalaisilta lisää investointeja tuomatta ryöstettyjä alueita takaisin.

Junakyydin kehittämisen sijasta suomalaisten olisi kannattanut neuvotella Saimaan kanavan luovuttamisesta takaisin Suomelle. Nyt maiden välille on luonnosteltu sopimus kanavan vuokraamisesta jälleen 50 vuodeksi. Palautushanke olisi voitu kytkeä esimerkiksi maakaasuputken kauttakulkuoikeuteen. Sen sijaan nyt rikoksella anastettua aluettamme ollaan vuokraamassa takaisin suomalaisille nelinkertaiseksi korotetulla vuokrasummalla, ja lisäksi Suomelle lankeavat kanavan ylläpidosta miljoonien kulut, vaikka kanavasta hyötyy eniten Venäjän edelleen miehittämä Karjala.

Et voi tulla rajan taa

Suomessa vietettiin viime sunnuntaina, paitsi homofobian vastaista päivää, myös kaatuneitten muistopäivää. Venäjän vastainen raja on sellainen, jonka yli on usein yritetty tulla ilman viisumia: väkivalloin.

Aivan kuten Moskovassa tapahtuneista homoseksuaalien viimeviikkoisista pidätyksistä nähtiin, ihmisoikeustilanne Venäjällä on huono. Maa on edelleen samanlainen totalitarismi kuin se oli Neuvostoliiton aikana. Ja siinä se on edelleen, mutta toisella nimellä. Siksi ei ole mitään syytä sellaisiin globalisaatiota, maahanmuuttoa ja kansainvaelluksia kiihdyttäviin rajanalennuksiin, joita esimerkiksi Alexander Stubb ehdotti esittäessään viisumipakon poistamista Suomen ja Venäjän väliltä.

Toisen huonon näytön siitä, millainen Meksiko itäinen suurvalta nyt on, antaa äskettäin sattunut nuoren pojan kaappaustapaus. Suomalaisisän ja venäläissyntyisen äidin lapsi katosi kotoaan Tampereelta maaliskuussa 2008, jolloin lapsen äiti vei poikansa Venäjälle ja sai lapselleen Venäjän kansalaisuuden. Lapsen suomalaisisälle oli kuitenkin myönnetty yksinhuoltajuus Suomessa, ja myös venäläinen tuomioistuin suostui palauttamaan lapsen kansalaisuuden hänen isänsä lähdettyä hakemaan poikaansa Venäjältä.

Varsinaista sankaruutta osoitti kuitenkin Suomen pääkonsulaatin työntekijä, joka tämän kuun yhdeksäntenä päivänä suostui tuomaan lapsen takaisin Suomeen yksityisautossaan, vaikka oikeuden päätös ei ollut ehtinyt vielä rekistereihin. Tässäkään asiassa ei ollut väärin ottaa oikeudella takaisin sellaista, minkä toinen oli vääryydellä vienyt - siitä huolimatta, että kyyditys tehtiin laillisuuden rajoja hipoen ja diplomaattista koskemattomuutta hyväksi käyttäen.

Monikulttuurisuus aiheuttaa ongelmia monikansallisissa perheissä, kun eri maista kotoisin olevat vanhemmat repivät lapsiaan kappaleiksi rajojen yli. Tästä syystä syntyviä lasten kyyneleitä ei ajattele ilmeisesti kukaan. Lisäksi asiaan liittyy ulkopoliittisia konflikteja. Esimerkiksi Venäjän mielestä palautus rikkoi lakia, kun taas Alexander Stubb on Sergei Lavrovin kanssa rupatellessaan selvittänyt, että ”suomalaisisällä oli oikeus hakea lapsensa”.

Tällä tavoin Suomen nuori ulkoministeri voi nyt hyödyntää julkisuudessa kehumiaan hyviä telefoniyhteyksiä Venäjän ulkoministeriin. Asioihin ei saada kuitenkaan parannusta Stubbin penäämillä ”lapsikaappauksia koskevilla sopimusjärjestelyillä” vaan muokkaamalla koko poliittinen järjestelmä sellaiseksi, jossa ihmisoikeuksia ei poljeta. Sillä ihmisoikeudet eivät ole erillisoikeuksia, vaan niitä voidaan toteuttaa vain liberaalin ja demokraattisen poliittisen järjestelmän kautta. Mahtaako Stubb tietää sitäkään, että Venäjä ei ole allekirjoittanut Haagin kansainvälistä lapsikaappaussopimusta? Jos Venäjä olisi Haagin sopimuksen piirissä, asia voitaisiin käsitellä kansainvälisessä oikeudessa.

Monikulttuurisuuden ja maahanmuuton aiheuttamien ongelmien keskellä lasten oikeudet pääsevät usein unohtumaan. Kyse ei ole vain siitä, että isät tai äidit pakenevat takaisin lähtömaihinsa joko lapsensa hyläten tai lapset mukanaan. Maahanmuuttoon liittyy myös toisenlaisia ongelmia, jotka johtuvat sopeutumattomuudesta Suomessa vallitsevaan oikeusjärjestelmään.

Viimeviikkoinen uutinen kertoo, että Helsingin käräjäoikeus tuomitsi jälleen muuan helsinkiläismiehen kahdeksi vuodeksi ehdottomaan vankeusrangaistukseen lähes kolmenkymmenen 10-16-vuotiaan tytön seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Tarkempi tarkastelu osoittaa, että kyseessä olikin Virosta vuonna 1991 maahamme muuttanut Venäjän kansalainen Franek Kalmek, josta Sulo Aittoniemi teki vuonna 1992 kirjallisen kysymyksen numero 471 silloiselle sisäasiainministeri Mauri Pekkariselle.

En paheksu aikuisen ja nuoren ihmisen välistä seksuaalisuutta sinänsä, sillä on luonnollisesti mahdollista, että siihen liittyy myös myönteisiä kokemuksia, eikä kanssakäyminen ole loogisesti ajatellen tuomittavaa välttämättä. Aiheeseen liittyvät ajojahdit ovat epäoikeudenmukaisia, sillä tutkimusten mukaan viranomaisvalta ja psykiatria traumatisoivat osapuolet jälkikäteen omalla syyllistämisellään. Siksi myöskään omassa kannanotossani ei ole kyse kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Libertaarifilosofina hyväksyn ihmisyksilöiden välisen seksin niissä muodoissa, joissa se perustuu vapaaehtoisuuteen.

Mutta seksuaaliseen kanssakäymiseen pakottamista on pidettävä eettisesti tuomittavana riippumatta osapuolten iästä. Myöskään lasten seksuaalisessa hyväksikäytössä ei ole kyse vain ”pedofiliasta” vaan myös asian ympärillä esiintyvistä poliittisista lieveilmiöistä. Esimerkiksi islam hyväksyy lapsivaimot ja alistaa täysi-ikäisiäkin naisia, ja Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksen mukaan suhteettoman suuri osa seksuaalirikoksiin syyllistyneistä on maahanmuuttajia.

Oikeustieteessä vallitsee periaate ”kukaan älköön olko laista tietämätön”. Kantilaisen oikeusfilosofian mukaan jokaisen kansalaisen on oletettava tietävän lain yleislinjat, jotta oikeusjärjestyksen voitaisiin katsoa olevan voimassa. Muutoin laillista järjestystä ja vastuuta ei voitasi ylläpitää. Näin ollen väite, että syytetty tai epäilty ”ei tunne” paikallista lainsäädäntöä, ei kelpaa perusteeksi oikeusprosesseissa.

Sen sijaan runsaan maahanmuuton tuloksena tämä periaate kyseenalaistetaan. Monet ulkomaalaiset voivat yrittää vedota siihen, että ulkomaalaisuutensa vuoksi he eivät tunne vallitsevaa lainsäädäntöä tai että heidän moraalikäsityksensä on erilainen. Poliittinen valta on näyttänyt myös ymmärtävän tätä puolustelua, vaikka se rikkookin oikeusjärjestyksen erästä perusaksioomaa. Erivapauksien hyväksyminen johtaisi käytännössä suvaitsevuuden hyväksikäyttöön, toisin sanoen siihen, että ulkomaalaiset voisivat nähdä kohdemaansa eräänlaisena normittomana Eldoradona, kyntöpeltona, jossa sietokyvyn venyvyyttä voi kokeilla. Tätä tuskin moni kantaväestöön kuuluva toivoo.

Tänään helatorstaina tulee kuluneeksi kolme vuotta ystäväni ja tuttavani Kari S. Tikan surmasta, jonka tekijöinä olivat vironvenäläiset nuoret miehet. Tämän asian merkitystä lakkaan tuskin koskaan pohtimasta.

Natoon auringonpaisteessa

Kokoomuksen taholta on esitetty viikon sisällä kaksi poliittisesti painokasta kannanottoa, joista ensimmäinen oli Pertti Salolaisen toteamus, että Naton jäsenyyttä olisi kannattanut hakea auringonpaisteessa, kun taas viime aikoina jäsenyys on muuttunut mutkikkaammaksi. Itse en tosin ymmärrä, mitä mutkallista Naton jäsenyyden hakemisessa olisi myöskään lievässä suojasäässä, paitsi että jäsenyyttä ei ehkä silloin ole helposti tarjolla.

Toisen järkevän kannanoton esitti Jyrki Katainen, jonka mukaan Georgian tapahtumat vaikuttavat suoraan Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Ja miten ne voisivatkaan olla siihen vaikuttamatta? Kaikki muut väitteet ovat pelkkää lyriikkaa. Erittäin huomionarvoinen on Kataisen toteamus, että ”Venäjän perustelut oikeudestaan puolustaa kansalaisiaan myös sotilaallisella voimalla toisen valtion alueella kylmäävät. Aika monessa Venäjän naapurimaassa on suuri venäjänkielinen vähemmistö.”

Toivoisi, että tämä mielipide näkyisi myös Kokoomuksen ja koko hallituksen suhtautumisessa niin työperäiseen maahanmuuttoon kuin maahanmuuttoon yleisesti. En voi tosin ymmärtää, miksi Venäjän täytyisi puolustaa Suomessa olevia kansalaisiaan sotilaallisella voimalla, kun kerran venäläisillä on meidän maassamme parempi olla kuin omassa maassaan, ja juuri siksihän he ovatkin täällä.

Kataisen ja Salolaisen kannanotot ovat luonnollisesti ristiriidassa Alexander Stubbin sen toteamuksen kanssa, että Suomen ja Venäjän välille pitäisi saada viisumivapaus ja vieläpä kiireesti. Stubb on kieltämättä liikkunut Georgian kriisin selvittelyssä kuin kala vedessä, mutta eipä noita maahanmuutosta johtuvia kansainvälisiä konflikteja kannattaisi ryhtyä lisäämään vain siksi, että ulkoministerillemme riittäisi kriisinhallintaan liittyviä töitä. Suomalaisten varauksellinen suhtautuminen Venäjään ei ole turhaa ennakkoluuloisuutta, kuten Stubb katsoo, vaan täysin perusteltua.

Stubbin edustama idealismi on juuri sellaista poliittista hyväuskoisuutta, joka panee aikaa myöten monen kansainvälisyydestä innostuneen haihattelijan maailmankuvan uusiksi ja pakottaa ihanteellisimmatkin monikulttuurisuuden lietsojat takaisin reaalipolitiikan tielle. Mutta miksi tämä tie pitäisi valita vasta erehdysten kautta, kun asiasta on kokemusperäistä tietoa ja hyvät vaihtoehdot voidaan valita heti? Ihmisen poliittinen muisti on noin kolmen kuukauden pituinen, ja ilmeisesti siksi myös monikulttuurisuuteen ja maahanmuuttoon liittyvät poliittiset virheet pitää tehdä riittävän usein ja yleiseurooppalaisella tasolla. Näin saadaan taas riittävät syyt sodankäyntiin ja lähes valmiiksi rakennetun Euroopan panemiseen pirstaleiksi.

Viisumitta Viipuriin?

Alexander Stubbin halu poistaa viisumipakko Suomen ja Venäjän väliltä on samanlainen kuin Leonid Brezhnevin pyrkimys poistaa aikaa myöten koko raja. Ei ole oletettavaa, että viisumivapaus edistäisi Venäjän demokratisoitumista, joten Stubbin perustelut ovat kestämättömiä. Ne voinevat perustua vain siihen väärinkäsitykseen, että Suomi pystyy opettamaan Venäjälle, kuinka demokratisoidutaan. Ja juuri kun Paavo Lipponen totesi, ettei Venäjälle pidä saarnata edes ihmisoikeuksista.

Omasta mielestäni Suomi voisi kyllä muistuttaa Venäjän sitoutumisesta kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin. Mutta kukaan ei voi opettaa venäläisille demokratiaa vain rajoja madaltamalla. Oikea järjestys olisi seuraava: maassa pitää ensin vallita demokraattiset ja oikeudenmukaiset olot, ja vasta sen jälkeen voidaan harkita, onko syytä lisätä liikkuvuutta.

Ikävää, että Helsingin Sanomat tempaisee taas maahanmuuton ja monikulttuurisuuden puolesta esittämällä päivän kysymyksensä muodossa ”Ilahtuisitko mahdollisuudesta matkustaa viisumitta Venäjälle?” Asian ydinhän ei ole tämä, sillä Suomessa on vaivaiset 5 miljoonaa mahdollista turistia mutta Venäjällä 143 miljoonaa. Kysymys pitäisi esittää muodossa: ”Ilahtuisitko maahan pyrkivistä kymmenistä, jopa sadoista tuhansista venäläisistä, joita Lappeenrannan kaupungissa on jo nyt niin paljon, ettei suomen kieltä kuule muualla kuin sankarihautausmaalla?”

Viimeksi Venäjältä tultiin Suomeen ilman viisumia jatkosodan aikaan. On syytä muistaa, että jos Viipuri kuuluisi edelleen Suomelle (kuten kuuluisi), niin viisumia siellä käymiseen ei tarvittaisi. Koska Viipuri on edelleen miehittäjän hallussa, venäläisten tavoitteeseen saavuttaa helpompi oleskeluoikeus myös muualla Suomessa ei pidä suostua. Olisi myös outoa, jos Suomi ainoana EU-maana yksin luopuisi viisumikäytännöstä suhteessa Venäjään. Kaikki maat, joilla on jotain suojeltavaa, kuten Yhdysvallat, pitävät yllä sekä viisumipakon että tiukat maassaoleskelumuodollisuudet työskentelylupineen.

Niin kauan kuin Suomen ja Venäjän välillä vallitsee syvä elintasokuilu, Suomi on liian houkutteleva kohde niille lähes viidelle miljoonalle ihmiselle, jotka asuvat jo yksinomaan Pietarin alueella. Tulijoita Venäjältä on tähänkin asti riittänyt. Stubbin ehdotus paljastaa hänen katteettoman idealisminsa, jota ehdin ounastella jo eräässä edellisessä blogissani. Noiden ”asiantuntijoina” pidettyjen virkamiespoliitikkojen ”pätevyys” ei taidakaan olla mitään muuta kuin heille suopeiden kollegojen hyväksyntää sen johdosta, että nämä haluavat edistää monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa.

Olen usein ihmetellyt, mihin tuo Euroopan unionissa koulutettu poliitikkokunta tätä maata oikein ajaa ja kenen eduksi. Euroopan integraatio olisi sujunut hyvin, jos se olisi jäänyt pelkäksi taloudelliseksi liitoksi. Ongelmia EU aiheuttaa pyrkiessään sosiaalisesti yhtenäiseksi eli etnisesti hajanaiseksi unioniksi, joka ei koostukaan enää vain talousliberalismista vaan valitettavasti myös sosiaaliliberalismista, joka maahanmuuton muodossa aiheuttaa etnisiä ristiriitoja. Pelkkä taloudellinen unioni olisi voinut vielä toimia.

Kun Euroopan maiden välillä ei tarvitse kommunismin kukistumisen vuoksi enää käydä ideologista sotaa, niin poliitikkokunta on nyt löytänyt keinon tuottaa sellaisia valtioiden sisäisiä demografisia ja etnisiä muutoksia, jotka johtavat riitoihin kansallisvaltioiden sisäpuolella. Pahimmassa tapauksessa väestöjen sekoittamisesta ei ole pitkä matka siihen, että piikkilanka-aitoja aletaan pystyttää kansalaisyhteiskuntien sisälle aivan spontaanisti. Eikä siitä ole pitkä matka vainoihin eikä vihaan. Ja kaikki tämä ihan luonnollisena seurauksena ja ihmisten henkilökohtaisina reaktioina kyseiseen politiikkaan ilman, että sitä aiheuttaa kukaan tai mikään. Ainakaan sitä ei tunnusta aiheuttavansa kukaan poliitikko itse. He yleensä kääntävätkin selkänsä heti havaittuaan työnsä tulokset.