31. joulukuuta 2018

Täydellinen some-persoona


Tutkimusretkeni sosiaalisessa mediassa ja blogosfäärissä ovat opettaneet minulle, millainen on täydellinen some-persoona. Kirjoitinkin aiheesta pari vuotta sitten verkkokolumnissani ”Löydä some-persoonasi”.

Sensuuri on aina vain pahentunut ja järjestäytynyt. Syntynyt on myös kokonaan uusia sosiaalisen median muotoja, kuten Jodel, joten kokonaiskuvaa pitää hieman täydentää.

Jodel on uudehko ja laajeneva matkapuhelinsovellus, jonka kautta voi esittää anonyymisti mielipiteitä melkein mistä tahansa asiasta. Keskustelualustan kontrollimuotoja ovat käyttäjien omat suosion- tai epäsuosionilmaukset sekä suorat ilmiannot ylläpidolle.

Viisi alaspäin peukutusta tai poistoääntä riittävät kadottamaan kommentin näkyvistä, kun taas myönteistä karmaa tuottavilla suosituksilla ei ole ylärajaa. Kun kielteisten äänten määrä nousee tietyn rajan yli, järjestelmä deletoi käyttäjän, joka ei näin ollen voi sanoa enää mitään koko alustalla.

Koska myönteiset äänet vähentävät kielteisten äänten kokonaissaldoa, monet pyrkivät haalimaan myönteistä karmaa lataamalla palveluun paljon kaikkea paskaa, kuten kissakuvia, ruokapornoa ja muuta haippia ihan vain saadakseen sympatiaääniä järjestelmän ilmeisestikin tyhmimmiltä ja epä-älyllisimmiltä käyttäjiltä.

Muun sosiaalisen median tavoin Jodeliakin dominoi vihervasemmistolaisten raivopäiden aggressiivisuus. He kokoontuvat keräämään joukkueita hälyttäen toisiaan deletoimaan, ignoroimaan, bännimään, feidaamaan, dissaamaan, dumppaamaan ja ghostaaamaan sekä antamaan fuduja palvelun niille käyttäjille, jotka antautuvat esittämään älyllisesti haastavia juttuja.

Nuorisoslangeille ominainen kieli luo vaikutelman sensuroinnin trendikkyydestä ja raikkaudesta, mutta tosiasiassa takana on pelkkää märkäkorvaisuutta ja töpselinokkaisten elämänkokelaiden kyvyttömyyttä selkeään argumentaatioon. Mikäli Friedrich Nietzsche antautuisi sanomaan jotain sosiaalisessa mediassa, demaripuolueen Nuoret Kotkat sensuroisivat hänen ajatuksensa välittömästi pitäen sitä epäonnistuneena ”trollauksena”.

Totuuden tavoittelusta sossumediassa on tullut ”tykkäämistä” tai ”ei-tykkäämistä” pelkkien affektiivisten tuntemusten perusteella. Tällöin kuka tahansa voi olla maapallon kiertoliikkeestä päättävä todellisuuden kuningatar, ja näin käy tietysti aina, kun jossain laarissa kohtaavat yhtä aikaa tyhmät ja viisaat.


Millainen sitten on täydellinen some-persoona?

Täydellinen some-persoona on huvitteluliberaali suvaitsevainen, joka sallii kaiken kissakuviin liittyvän keskustelun sekä koira- ja minipossukuviin liittyvän analyysin, kunhan esittäjä on islamin asiantuntija ja analyysi on korrektien kinkerien mukaista.

Täydellinen some-persoona sitoutuu vastuuvalheiden edistämiseen ja vihatotuuksien vastustamiseen. Hän sallii kaikkien pörröisten eläinten, kuten alpakoiden ja lampaiden syvämietteisen tarkastelun, lukuun ottamatta niitä eläinlajeja, jotka mainitaan Dzalaladdin Rumin teoksessa Ruokopillin tarinoita (1200-l.). Ja tietysti ottamatta lukuun myöskään vuohia, kameleita, apinoita ja aasintammoja, sillä niistä voi tulla pelottavia mielleyhtymiä tiettyihin uskonlahkoihin, joita meidän täytyy pelätä, vaikka pelolle ei saisikaan antaa valtaa. Sen sijaan valta pitää antaa tiedätte kyllä keille.

Täydellinen some-persoona harjoittaa monikulttuurista ruokabloggausta, sillä se todistaa harjoittajansa älyllisyydestä, ja olihan Nostradamuksenkin ensimmäinen menestysteos keittokirja. Täydellisen some-persoonan täytyy pitää painekattilan kannen alla sitä ikävää puolta, että hedonismiin ja mässäyksiin sortuminen on aina ollut korkeakulttuurien rappeutumisen tunnusmerkki.

Sen sijaan oikeaoppinen ruokapornon esillepanija ymmärtää, että juuri kulinarismin kautta yleismaailmallinen monikulttuuri-ideologia voidaan syöttää sohvavihanneksista retiisinpunaisiksi kypsähtäneille sosiaalisen median käyttäjille tässä post-televisiollisessa mediatodellisuudessa, jossa edes tieteenä esiintymään pyrkivä ruokailun sosiologia ei kykene vastustamaan espanjalais-brittiläisen ex-ministerin Michael Portillon TV-ohjelmasarjassaan Kiehtova maailma harjoittamaa kulttuuri-imperialismia ja intialaisen käärmekeiton uittamista alas oksennus kurkussa puklaavien demarieläkeläisten ruokatorvesta.

Vain kansainvälisistä makuelämyksistä saa puhua. Kotimaisten lihapulla-annoksien rukoileminen ruokalistoille on joko kulttuurista omahyväisyyttä tai sisäänpäin lämpiävää sulkeutuneisuutta, joka muuttaa maamme Pohjois-Koreaksi. Ihmisvihaa ja ilkeyttä ei saa hyväksyä, joten kaikki ihmiset on pakotettava syömään kasviskiusausta tasavertaisesti.

Täydellinen some-persoona harjoittaa kivapuhetta ”miesoletetuista”, ”naisoletetuista”, ”sukupuolettomista” ja ”muunsukupuolisista”, mutta ei selvästi enää edes homoista, lesboista eikä varsinkaan heteroista, koska nämä käsitteet edellyttävät sukupuolen, johon tunteet voisivat viitata.

Sen sijaan täydellinen some-persoona kiistää olemusajattelun, kaksiarvoisen sukupuolieron, käsitteiden määrittelyn ja identiteetit, paitsi silloin kun naiseutta käytetään feministisen tasa-arvopolitiikan välineenä tai jotakin vähemmistöominaisuutta identiteettipolitiikan verukkeena.

Täydellinen some-persoona peukuttaa ”#metoo”-hanketta ja ”#suostumus2018”-hanketta ja on cuck-mies, joka tietää, milloin pitää väistää, ettei osuisi risuaitaan.

Mistään muista asioista ei täydellisen some-persoonan ole soveliasta puhua, ja kaikki muut aiheet ovatkin varattuja Sanomien, Alma Median ja Yleisradion kartellimonopoleille. Vain niihin akkreditoidut toimittajat sekä heidän valitsemansa tiedeturilaat voivat puhua niistä oikeaoppisesti.

Täydellinen some-persoona saa lisätä kuvansa Instagramiin sekä lovettaa siellä sytkäri kädessään loimuten ja silmämeikit tissivakoonsa valuen aina, kun kohdataan jokin väkivaltainen ja uskonnollisperäinen räjähdysonnettomuus, jonka alkuperää ei tiedetä mutta osataan arvata.

Hän saa paljon tykkäyksiä baeilta (before anything else) ja bff:iltä (best friends forever), jotka sanovat hänelle ”slay (sama asia kuin saksan kielen über, paitsi että sitä ei saa käyttää, koska se on epäkorrektia ja toisi mieleen natsi-Saksan!)

Täydellinen some-persoona esiintyy Internet-portaali Alastomassasuomessa ilman päätä, mutta se ei ole suinkaan ainoa asiayhteys, jossa täydellisellä some-persoonalla eivät ole aivot kuvassa mukana.

Tämän analyysin parodioimista ei tarvitse kieltää, sillä jo Paavo Haavikko (täydellinen some-persoona kysyy nyt ”ai kuka?”) tiesi, että parodia on ainoa tyylilaji, jota ei voida parodioida.


Millainen on epätäydellinen some-persoona?

Ensinnäkin epätäydellinen some-persoona esittää yhden lauseen totuuden Twitterissä ja osuu nappiin. Se ymmärretään automaattisesti väärin, koska maailmassa ei ole yhden lauseen totuuksia. Siitä huolimatta se on kuitenkin osatotuus jostakin asiasta, niin kuin kaikki maailman väitteet ovat osatotuuksia, sillä koko totuus ei mahdu bittiavaruuteen.

Epätäydellinen some-persoona julkaisee ”rasistisena” pidetyn mielipiteen Facebook-seinällään, josta se poistetaan, vaikka kyseessä on vain nykyajan kommunismia eli monikulttuuri-ideologiaa ja maahanmuuttoa vastustava kannanotto.

Epätäydellinen some-persoona esittää islam-kriittisen mielipiteen Uuden Suomen Puheenvuoro-palvelussa, josta se sensuroidaan palstalla 24/7 päivystävien vihervasemmistolaisten puolueagenttien vaatimusten ja ilmiantojen johdosta, ikään kuin juuri heidän pitäisi päättää siitä, mitä toiset ihmiset saavat ja voivat sanoa. Kirjoittajan sähköpostiin ilmestyy viikon päästä uhkaus, jonka mukaan kolmas väärä mielipide johtaa kirjoituskieltoon.

Epätäydellisestä some-persoonasta on artikkeli vihervasemmiston vihapuhealustassa Hikipediassa, joka pyrkii esiintymään ”satiirisena”, vaikka kyseessä on anonyymisti esiintyvien vasemmistoterroristien tietoinen yritys tuhota arvollisten ihmisten maine. Nämä rabulistiset anarkistit luottavat syyttämiskynnyksen korkeuteen ja yrittävät asettaa oman julkaisurimansa mahdollisimman matalalle yrittäessään verhota tuskaisen maineentahrimiskampanjansa ”huumorin” kaapuun.

Epätäydellinen some-persoona muuttuu myös haitalliseksi ollessaan niin epäsosiaalinen, että myös hän painaa ennen pitkää ilmiantonappia, jolloin vihervasemmisto syyttää häntä kahdeksannen käskyn rikkomisesta ja ilkkuu, ettei epätäydellinen some-persoona pääse heidän ja muiden marttyyrien kanssa samaan kerrokseen.

26. joulukuuta 2018

Omakulttuurisuuden onni


Joulun vietto nojaa roomalaisajan pakanalliseen Saturnalia-juhlaan, josta kristillinen kirkko teki pyhäpäivän yhdistämällä juhlintaan oman traditionsa sekä päästäkseen osalliseksi karnevaalin nauttimasta suosiosta. Joulun vietolla on merkitystä myös kansallisena tapahtumana.

Pyhäpäiviä voidaan pitää sosiaalisina häiriötiloina, jolloin ihmiset teeskentelevät olevansa jotakin muuta kuin ovat. Minulle joulu toi mieleen sen, miten keskeisessä roolissa kansalliset traditiot ovat kulttuurissamme. Enkä tarkoita nyt ensisijaisesti juutalais-kristillistä joulua vaan pyrkimystä jäsentää todellisuutta omaleimaisten aikamerkkien, perinteiden ja tapahtumien kautta.

Mitäpä kesän viettokaan olisi ilman meille kansallisesti tärkeää juhannusta? Olen puhunut paljon omakulttuurisuuden puolesta, sillä omalla kulttuurilla on kansakunnalle itseisarvoista merkitystä. Sen sijaan monikulttuurisuus ei ole itseisarvo, sillä siltä puuttuu subjekti, joka on oma kansakunta.

Monikulttuurisuutta pitääkin arvioida vain siltä pohjalta, mitä haittoja tai hyötyjä siitä voi olla. Mutta se ei ole itseisarvo, jota pitäisi edistää kirjastoissa, kouluissa, mediassa ja yliopistoissa. Monikulttuurisuus koostuu monesta kulttuurista, joten voidaan kysyä, miksi jokaisesta maasta pitäisi tehdä erikseen monikulttuurinen, kun maailma sinänsä on monikulttuurinen muodostuessaan useasta erilaisesta kulttuurista.

Pahimmillaan monikulttuuri-ideologia johtaa vain sopeuttamisen pyrkimyksiin ja yrityksiin sotkea kulttuurit toisiinsa, jolloin seuraa yhdenmukaistamista, ja erilaisuudesta joudutaan sahaamaan särmät pois. Tuloksena on monokulttuuri.

Oman kulttuurin arvo on sen omaleimaisuudessa ja merkityksessä omalle kansakunnalle. Itse nautin esimerkiksi siitä, kun voin lukea kotimaisista romaaneista tai runokirjoista ajatuksia, jotka eivät avaudu ulkomaisille lukijoille ja jotka ovat vain kansallista omaisuuttamme. Silloin tiedän liikkuvani omalla maaperällämme.

Myös niin sanotussa kansainvälisessä yhteisössä tällaista omaleimaisuutta ja alkuperäisyyttä pidetään suurena arvona. Hieman huvittavasti ulkomaalaiset silloin tällöin hienostelevatkin sillä, kun esimerkiksi jotakin ranskalaisen filosofian sisäpiirijuttua joudutaan selittämään suomalaisille, joita puolestaan yritetään nolata sillä, jos he eivät tunne valkosipulietanoita napostelevien kahvilafilosofien tai pariisilaisten puistotätien kaikkia ajatussolmuja.

Miksi sama ei kävisi myös toisin päin, ja tuntisimme ylpeyttä siitä, mitä meillä on? Oma oloni muuttuu vaivautuneeksi, jos en voi sanoa jossakin kansainvälisessä tiedeseminaarissa ajatuksiani niin kuin ne suomen kielellä muodostan. Esimerkiksi: ”Tämän feministisen tapahtuman anti oli kuin Hietasen saama kala-ateria Tuntemattomassa sotilaassa.”

Ulkomaalainen kysyisi silloin hätääntyneenä, mitä kala-ateria feminismiin liittyy ja kuka oli Hietanen, entä tuntematon sotilas? Missä hän piileskelee, jos häntä ei tunneta? Onko hän turvapaikanhakija tai maahanmuuttaja?

Tappajakielten rynnäkkö yliopistomaailmaan on nykyajan kieli-imperialismia, joka mädättää suomalaista kulttuuriamme ja pyrkii vetämään maton kotimaisen yhteiskuntakritiikin alta, kun mitään ei voi enää sanoa suomeksi: niin kuin asia on. Se saa maamme näyttämään kehitysmaalta, jota tämä ei tietenkään ole. Kansainvälisyys ja monikulttuuri-ideologia vain tyhmistävät.

Puolustan kotimaista filosofiaa tekemällä sitä sekä kieltäytymällä julkaisemasta kilpailijoiden tai vastustajien kielellä.

Eräiksi esimerkeiksi kansalaisten tavoista äänestää kotimaisen kulttuurin puolesta sopivat myös monet elämäntapa- ja kulutusvalinnat. Omakulttuurisuus kasvaa ja säilyy omien valintojemme tuloksena: pulahtamalla järveen ja saunomalla sekä syömällä suomalaista ruokaa ja jättämällä pizzat ja kebabit kauppoihin.

Ja tietysti pitämällä yllä kansallisia perinteitä, joista yksi on joulun ajan Tiernapojat-näytelmä. Kun Stockmannin tavaratalo päätti viime vuonna lopettaa joulukuvaelman esittämisen, tavaratalon johto alistui globaalin kulttuuri-imperialismin edessä ja poisti esityksen erään nilkkimäisen ja katalan valituksen vuoksi (aiheesta aiemmin täällä).

Näin tapahtui kaikista vastalauseista huolimatta, sillä sama internationalistinen porukka hallitsee banaaleilla ”yhteisönormeillaan” sekä kauppaliikkeitä että sosiaalisen median laareja. Toiset voi tunnistaa kauppaopiston kravatista toiset kiilusilmäisestä katseesta.

Olisi kiintoisaa tietää, miten paljon vierasperäisten ostovoimaa on nyt virrannut vararikon partaalla olevaan tavarataloon kyseisen puhdistuksen ja sensuroinnin vuoksi. Mukavaa sen sijaan oli havaita, että eräät koululaiset olivat tuoneet tiernapoikaesityksen Stockmannin edustalle Kolmen sepän aukiolle.



Ei kattoa suomalaisille, mutta kuvaelma kukoistaa. Aivan loistava oli myös tapa, jolla Perussuomalaiset toivat joulunäytelmän kaiken kansan nähtäville kotimaisena kuplettina. Sen voi katsella tästä. Peace.


21. joulukuuta 2018

Facebookin ja valtamedian vastuuvalheet


Yleisradion Ulkolinja esitti 13.12.2018 dokumentin ”Facebook-dilemma”, jota mainostettiin muun muassa esittelyllä: ”Facebook lupasi yhdistää maailman. Toisin kävi: Facebook tarjosi helpon väylän levittää valeuutisia ja lietsoa epäluuloa ja väkivaltaa ihmisten välillä. Kuinka Facebookista tuli uhka yksityisyydelle ja demokratialle?

Facebookin rooli ”valheiden” ja ”vihapuheiksi” väitettyjen kansalaismielipiteiden foorumina ei ole kuitenkaan mikään todellinen ongelma. Ongelmista syvin on se, että Facebook puuttuu Euroopan unionin kanssa tekemänsä poliittisen sopimuksen perusteella ihmisten väliseen viestintään sensuroiden aineistoa, joka ei ole Euroopan unionin liittovaltiopolitiikan mukaista tai jossa vastustetaan avoimien rajojen politiikkaa sekä maahanmuuttoa.

Näyttönä tästä on viestien deletointikeskuksissa harjoitettava orwellilainen puhdistustoiminta ja käyttäjille langetetut kiellot, mikäli he eivät ole tottelevaisia ja noudata ”yhteisönormeiksi” sanottuja ideologioita, joilla ohitetaan kansalaisten sananvapaus ja yksityisyydensuoja.

Asian voi siis sanoa niin päin, että Facebook tarjosi helpon väylän levittää yhteiskunnallista totuutta ja kertoa todellisuudessa vallitsevista kansalaismielipiteistä valheellisen valtamedian ohitse, kunnes sensuuri iski myös Facebookiin.
 
Se kyllä pitää paikkaansa, että Facebookista tuli uhka yksityisyydelle ja demokratialle. Niin ei vain käynyt valtamedian hehkuttamista syistä, toisin sanoen viestinnän tilapäisen vapautumisen vuoksi, vaan siksi, että Facebook alkoi rajoittaa ihmisten ilmaisunvapautta Euroopan unionin painostuksesta.

Facebookin toimintaan liittyy tietenkin myös muita ohjelmassa esitettyjä ongelmia. Palkkioksi palvelujensa käyttämisestä firma kerää asiakkaidensa henkilötietoja ja myy, säilyttää sekä käyttää niitä omiin tarkoituksiinsa.

Internet-jättiläisten taantumista osoittaa lisäksi tapa, jolla Google puuttui EU:n kanssa tekemänsä sopimuksen pohjalta kaikkein pyhimpäänsä ja muutti hakukonealgoritmejaan niin, että ne eivät enää nosta pintaan vapaasti tai suosion perusteella kaikkea aineistoa vaan valikoivat sisältöjä poliittisin perustein.

Menettely on samanlainen kuin Helsingin Sanomien tapa rakentaa suodatusjärjestelmä, joka valikoi lukijoiden nähtäville toimituksen mieleistä aineistoa ja jonka rakentamiseen Sanomat sai Googlelta 490 000 euron tuen. Kun myös Google ottaa sisällönsuositusjärjestelmän käyttöön, tulee mielipiteiden muokkauksesta ja asenteiden manipulaatiosta aukotonta.

Mutta kuka haluaa maksaa siitä, että saa aamuisin suut ja korvat täyteen vihervasemmistolaisen toimittajakunnan poliittista propagandaa? Kuka käyttää sellaista sosiaalista mediaa, joka loukkaa ihmisten sananvapautta ja yksityisyydensuojaa puuttumalla kansalaisten keskinäiseen viestintään?

Internet-palvelujen elinkaari on yleensä alle kymmenen vuoden mittainen. Internet tulkitsee sensuurin vaurioksi ja reitittää sen ohi. Niillä, jotka heittäytyvät tiedon valtatielle poikittain, ei ole muuta mahdollisuutta kuin tulla yliajetuiksi.

Ihmiset valitsevat uudet palvelut heti, kun parempi vaihtoehto löytyy. Vielä viime vuosikymmenen puolivälissä IRC-galleria oli Pohjoismaiden käytetyin www-palvelu. Instagram ja Facebook veivät sen markkinat helposti, ja seurasi galleriakuolema. Vielä 1990-luvun puolivälissä Netscape oli käytetyin selain noin 90 prosentin markkinaosuudella, ja tiedon etsijöille sanottiin ”katso Altavista-hausta”, sillä se oli Internetin suosituin. Kuka muistaa aikaa? Mozilla, Google ja monet muut ovat ottaneet niiden paikat nopeasti.

Myös nykyisille Internetin ja median jättiläisille voi käydä aivan samalla tavalla kuin netin sammuneille saunalyhdyille ja vieläpä äkkiä. Se on kuluttajavalintojen ja kansanvallan voima.

20. joulukuuta 2018

Trump: syyllinen kaikkeen


Mikäli valtavirtamedian toimittajat antautuvat joskus pohtimaan, miksi esineet putoilevat, junat myöhästelevät, linnut jäätyvät kesken lennon talvella ja miksi sattuu niin sanottuja väkivaltaisia räjähdysonnettomuuksia, on syyllinen heidän mielestään varmasti – Trump!

Donald Trumpista on tehty syntipukki aivan kaikkeen.

MTV3 esitti äskettäin toimittaja Mari Karppisen tekaiseman dokumentin Trumpin Amerikka – Jakautunut kansa, jota Helsingin Sanomien toimittaja Tuomo Yrttiaho kiitteli arviossaan ”visuaalisesti tyylikkääksi”.

Mitään älyllistä ohjelmassa ei kiiteltäväksi ollutkaan. Omasta mielestäni ei ole myöskään kovin tyylikästä murjoa jatkuvasti Donald Trumpia Yhdysvaltain väitetyistä ”kahtiajaoista”.

Jokaisen pitäisi ymmärtää, että nuo paljon parjatut kahtiajaot niin Amerikassa kuin Euroopassakin eivät johdu kansallismielisyyden noususta eivätkä kansanvaltaisesti valituista johtajista.

Kansallismielisyyden nousu ei ole syy kahtiajakoihin vaan seuraus niistä. Syyt yhdysvaltalaisten jakautumiseen eri leireihin luotiin jo Obaman aikana. Pääsyy on Yhdysvaltoihin virrannut maahanmuutto, joka on jakanut mielipiteet kahteen leiriin myös kantaväestön piirissä.

Näin on toteutunut professori Robert Putnamin näkemys, että monikulttuurisissa yhteiskunnissa epäluottamusta ei synny vain kantaväestön ja maahanmuuttajien välille, vaan ennen pitkää myös kantaväestön omat rivit repeävät, ja yhteiskunnallinen luottamuspääoma sulaa pois.

Muita syitä kahtiajakoihin ovat pitkään jatkunut velkaantuminen ja taloudellinen kurjistuminen. Yhdysvaltain suurin velkoja on Kiina, joka on kaapannut myös suuren osan työpaikoista. Niitä on virrannut muihinkin Kaukoidän halpamaihin.

Ja nyt toimittajakunta syyttää kaikesta yhtä miestä: Donald Trumpia.

Trump ei ole oire eikä tauti vaan parhaimmillaan lääkäri. Hänen kaudellaan talous on saatu taas nousuun ja työttömyys laskuun, ja Yhdysvaltain etelärajaa tukitaan laittomalta maahantulolta ansiokkaasti.

Väitteessä, että Yhdysvaltain kahtiajako on Trumpin syytä, syiden ja seurausten suhteet menevät sekaisin kuin väitteessä kesäisen jäätelönsyönnin ja hukkumakuolemien keskinäisestä vaikutusyhteydestä. Mitä enemmän palokuntaa, sitä suuremmat vahingot.

19. joulukuuta 2018

Tieteen harjoittelijoita palkitaan


Rotuargumentti näyttää olevan selvää valuuttaa biokieltoa ja kehollisten faktojen täyshylkäystä potevissa sosiaalitieteissä, sillä rotuun viittaamisesta palkitaan riihikuivalla rahalla.

Sukupuolentutkimuksen seuran (oik. Sukupuolten tutkimuksen seuran) tämän vuoden gradupalkinto annettiin juuri YTM Aino Nevalaisen tutkielmalle ”Anteliaat ruskeaveriköt’, suloiset silkkipillut ja vaaleat venukset – Suomalaisen pornografian rodullistavat representaatiot”, joka on valmistunut Itä-Suomen yliopistossa sosiologian oppiaineeseen.

Sukupuolentutkimuksen seuran verkkosivujen mukaan ”tutkielma osoittaa, miten niin sanotun rodun kategoriaa tuotetaan, ylläpidetään ja uusinnetaan pornografian kontekstissa. Aineisto koostuu kolmesta Ratto-lehden 2010-luvulla ilmestyneestä numerosta, jotka on laadittu teemanaan tietty rodullistettu ryhmä.”

Väitteen mukaan rodut syntyvät rodullistamalla eivätkä muodosta objektiivista biologista ominaisuutta tai differentoitumisperustetta.

Ongelmana tällaisessa ajattelussa on sama, mikä vaivaa sosiaalisen konstruktionismin, jälkistrukturalismin, postmodernismin ja queer-teorian varaan vannovia kehitelmiä laajemminkin: ihmisen fyysiset, biologiset ja fenotyyppisesti havaittavat keholliset ominaisuudet, kuten sukupuoli ja rotu, nähdään vain ”yhteiskunnallisina rakenteina”, puhetapoina, politiikkana tai taiteellisina esityksinä, ja niiden yhteys olemassa oleviin ontologisiin tosiasioihin pyritään kiistämään.

Hullunkurista moisessa politikoinnissa on lisäksi se, että kaksiarvoisen sukupuolieron ja rotujen olemassaolon kieltäminen lopulta kumotaan, kun toisesta suupielestä lasketellaan kuitenkin väitteitä, joissa kaksiarvoinen sukupuoliero ja rotujen olemassaolo epäsuorasti myönnetään.

Feministithän vetoavat mielellään naiseuteen perätessään lisää tasa-arvoa eli etuoikeuksia ja politikoimalla rodun käsitteellä myös näissä palkituissa tutkielmissaan. Tämän mukaan naiset ja miehet näyttäisivät sittenkin olevan olemassa eivätkä vain ”naisoletettuja” tai ”miesoletettuja”, joiden rinnalla on valikoitumaton joukko ”muunsukupuolisia”.

Sosiaalista konstruktionismia hyödyntävät feministit paheksuvat usein kielen ja käsitteiden kategorisoivaa vaikutusta sekä vastustavat luokitteluja. Tosiasiassa jokainen käsite merkitsee rajausta nimetessään viittauskohteen, jota se kielen kuvateorian mukaisesti kuvaa. Näin ollen jokainen käsite on kategorisointi, ja ilman käsitteitä emme voisi lainkaan keskustella järkiperäisesti. Tästä seuraa, että käsitteellisen lähestymistavan kieltäminen merkitsisi järjellisen tarkastelun kieltoa.

Niinpä myös rotujen ja sukupuoli-ilmiön käsitteelliset kuvaukset ovat välttämättömiä, mikäli asioista yleensä puhutaan. Ne eivät ole mitään keinotekoista ”rodullistamista” tai ”sukupuolittamista” sikäli kuin käsitteet kuvaavat todellisuudessa vallitsevia ryhmiä, joilla on yhteisiä tai erottuvia ominaisuuksia, joita voidaan järjestellä luokiksi.

Teennäistä sen sijaan on väittää, etteivät ryhmäkäsitteitä vastaavat ominaisuusluokat vallitsisi. Juuri siksi palkitun gradun kaltaiset tekeleet vaikuttavat niin tavattoman väkinäisiltä, epäuskottavilta ja tunkkaisilta.

Entä mitä vikaa on ”anteliaissa ruskeaveriköissä”, ”suloisissa silkkipilluissa” ja ”vaaleissa venuksissa”? Silloinkin kun naiset ovat (hetero)miesten suosion tai suoranaisen palvonnan kohteina, feministit valittavat asiasta ja havaitaan vanha totuus: kun naista katsoo kohti, hän valittaa tuijottamisesta, ja kun katsoo pois päin, saa kuulla nalkutusta välinpitämättömyydestä!

Sukupuolentutkimuksen seuran mukaan ”gradupalkinnon saajan valitsi yhdeksän ehdokkaan joukosta professori emerita Harriet Silius. Siliuksen mukaan Nevalaisen feministinen, antirasistinen ja intersektionaalinen analyysi on oivaltavaa ja hyvin teoriaan ankkuroitua. Työ on sujuvasti kirjoitettu ja tulkinnat vakuuttavia.”

Olen päinvastaista mieltä. Työ on nurkkakuntainen ja rodun käsitettä hyödyntäessään (käänteistä) rasismia vahvistava, tarkoitushakuinen, perusaksioomiltaan kestämätön ja huonosti perustellun teorianmuodostuksen varaan huterasti viritelty tekele, joka on sekavasti kirjoitettu ja argumentaatioltaan epälooginen.

Koska arvosteluni ei ole henkilökohtaista vaan tieteellistä ja kohdistuu feministiseen paradigmaan yleisesti, viittaan myös erääseen toiseen esimerkkitapaukseen, joka ilmentää samaa ongelmaa.

Viime vuonna Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut YKA ry kruunasi tieteen kuningattareksi Koko Hubaran hänen blogikirjoituksiaan sisältävästä teoksesta Ruskeat tytöt (Like 2017).

YKA:n puheenjohtaja Sdp:n nykyinen puoluesihteeri Antton Rönnholm perusteli palkitsemista lausunnossaan niin, että ”Koko Hubara on laittanut itsensä likoon kytkiessään yksityisen yleiseen, henkilökohtaisen poliittiseen ja yksilön kokemuksen laajempaan rakenteelliseen ilmiöön.”

Sillä tavoin lausuessaan syntymädemari Rönnholm todisti, ettei hän ymmärrä tieteellisistä menetelmistä mitään.

Tieteellisen ajattelun ja menetelmäopin nyrkkisääntö on erottaa omat subjektiiviset kokemukset aiheesta, jota tutkii, ja prosessista, jolla tutkimusta tehdään ei yhdistää omia vaikutelmiaan niihin.

Suuri osa maahanmuuttoa koskevasta erimielisyydestä johtuu siitä, että poliittinen vihervasemmisto ei ole yltänyt ymmärtämään myöskään sitä, mikä ero on mikrotason ja makrotason lähestymistavoilla.

Mikrotasolla (eli yksilöiden havaintomaailmassa) saaduista kokemuksista ei voida johdella makrotason poliittisia linjauksia. Henkilökohtaisista tuntemuksista, esimerkiksi ylirajaisen pariutumisen intresseistä, ei voida johdella päätelmää, että rajat pitäisi avata makrotasolla.

Suuri osa kiljunnasta, jolla sosiaalitieteilijät ovat puolustelleet massamaahanmuuttoa, perustuu tähän ajatusvirheeseen.

Sen sijaan makrotason linjauksista pitää päättää poliittisella tasolla, ja valtionpolitiikassa tehtävät ratkaisut vaikuttavat suoraan ihmisten elämään mikrotasolla.

Siis jotta asiat eivät menisi juntturalle mikrotasolla eli naamakkaisessa kohtaamisessa, on tiukkaa väestöpolitiikkaa tehtävä ja maahanmuuttoa rajoitettava makrotasolla.

Vastustan itse maahanmuuttoa juuri tästä syystä. Kansanryhmien konfliktit pitää hallita valtioiden rajoilla, tai ne siirtyvät mikrotasolle: keskelle kansalaisyhteiskuntaa, kaduille, kujille, asuntojonoihin, leipäjonoihin ja taisteluun työpaikoista ja sosiaalietuuksista.

Koska vastustan yhteiskuntamme perusrakenteen murentamista, vastustan aktiivisesti myös maahanmuuttoa, joka heikentää huoltosuhdetta, vie työpaikkoja ja asuntoja suomalaisilta, johtaa kulttuurikonflikteihin ja kotimaisten kielten aseman huononemiseen sekä pahimmillaan vierasperäisten tulijoiden etuoikeuttamiseen.

Yhden kirjan julkaissutta Koko Hubaraa tituleerattiin YKA:n palkitsemisperusteissa ”kirjailijaksi” ja ”päätoimittajaksi”, vaikka oikeasti hän on oman bloginsa ympärille luodun verkkomedian ylläpitäjä.

Opintojensa keskeytymisestä Hubara arvosteli yliopistoa, ja tutkinnon puuttuminen tulkittiin YKA:n palkitsemisperusteissa ansioksi: ”Juuri ulkopuolisuuden ja näkymättömyyden kokemusten takia hän ei ole lukenut itseään maisteriksi.” Syrjintäpääoman voi siis vaihtaa maineeksi ja rahaksi, ja sillä voi kompensoida näyttöjen puuttumista tieteissä.

Koska yliopisto myöntää nykyisin tohtorintutkintojakin artikkelikasoilla, osoittaa tietysti arvostelukykyä pysyä opiskelijana.

Sosiaalista älykkyyttä ilmentää sekin, että välttää turhaa työskentelyä, kun rahaa näyttää virtaavan ilman akateemisia ansioita, viimeksi Koneen Säätiöstä. Mutta miksi Hubara ei antautuisi esittämään myös tieteellisiä näyttöjä, jos kerran on, mitä osoittaa?

Nähdäkseni Hubara ei ole syrjitty siksi, että hän on tummaihoinen, vaan häntä etuoikeutetaan samasta syystä. Palkitseminen oli näyttö rotupolitiikasta, jossa mennään ihonväri edellä muiden ohi myös tieteessä. Juuri tätä on käänteinen rasismi ja syrjintä.

Palkitsemisen yksi sosiaalinen funktio piilee siinä, että laakeroinnilla peitetään vaikutelmaa, jonka mukaan palkittavasta ei muutoin olisi mihinkään. Toinen funktio on seppelöivän tahon oman poliittisen linjan manifestoiminen: palkitsijat pyrkivät korottamaan myös itseään moraaliposeerauksella ja hyvesignaloinnilla. Usein nämä tarkoitusperät kääntyvät itseään vastaan kuin aidossa dialektisessa paradoksissa.

YKA:n palkitsemien henkilöiden lista on muutoinkin kummallista luettavaa, sillä joukosta löytyvät muiden muassa Erkki Liikanen (sd.) ja Suvi-Anne Siimes (ent. vas.).

Toivon, että Sukupuolentutkimuksen seura ja Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry myöntäisivät palkintonsa sellaisille sosiaalisten vaihtosuhteiden tutkijoille, jotka palauttavat tieteen harjoittelijoiden mieleen, miksi ansiottomasti myönnetyt palkinnot ovat häpeäksi sekä saajilleen että antajilleen ja miksi ne nolaavat julkisesti koko tiedeyhteisöä.

Parempiakin tutkimuksia riittäisi palkittaviksi, muun muassa sellaisia, joista valtamedia ja tendenssitutkimukset yksimielisesti vaikenevat.

12. joulukuuta 2018

Uusi Suomi käy informaatiosotaa perussuomalaisia vastaan


Kirjoitin jokin aika sitten tavasta, jolla Uusi Suomi poisti blogipalvelustaan tekstini ”Analyysia seksuaalirikoksista”. Olin arvostellut pakolaisina maahamme tulleiden henkilöiden Suomessa ja muualla Euroopassa tekemiä alaikäisiin kohdistuvia joukkoraiskauksia, jotka nähdäkseni ansaitsevat moraalisen tuomion.

Suoritettuani korkeimmat yliopistotutkinnot sekä filosofian että sosiaalipsykologian alalla katsoin olevani oikea henkilö sanomaan lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä oman asiantuntijamielipiteeni.

Mikäli kaltaiseni henkilö ei saa ilmaista näkemyksiään avoimesti, niin kuka sitten? Onkin kysyttävä, haluaako Uusi Suomi kirjoitukseni poistolla suojella väkivaltaa, väärintekijöitä ja rikoksista epäiltyjä.

Kirjoitukseni poisto ei ollut tietenkään ensimmäinen. Lehti sensuroi jo aiemmin kirjoitukseni ”Islam ja homot kuin tuli ja vesi” (13.6.2016), jossa olin paheksunut erään muslimiterroristin orlandolaiseen homoravintolaan tekemää veristä terrori-iskua. Tuo isku osui nimittäin myös minuun – samoin lehden harjoittama sensuuri, jolla toimitus meni rikollisen puolelle. Lehti arvosteli minua häikäilemättömään ja röyhkeään tapaansa ”valheellisen ja perättömän tiedon” levittämisestä” ja antoi minulle sinänsä naurettavan ”varoituksen”.

Uusi Suomi jatkoi sensurointia poistamalla myös kirjoitukseni ”Kuinka väärässä olen ollut?” (15.7.2016). Olin palannut asiaan arvostelessani pian Orlandon iskun jälkeen tapahtunutta Nizzan terrori-iskua, joka liippasi läheltä myös kaupungissa tuolloin oleskellutta kustantaja Niklas Herliniä. Todellisuus oli osoittanut väitteeni jälleen kerran perustelluiksi, ja siksi toimitus katsoi parhaakseen lähestyä minua vain ”kirjoitusohjeidensa” ripityksellä ”älä jankuta”, vaikka lehti itse kävi informaatiosotaa potkimalla tutkainta vastaan.

Myös muissa kuin islamin ja seksuaalipolitiikan kysymyksissä sensuurin kirves on käynyt. Kun Yleisradion eräs toimittaja alkoi valittaa skuupiksi tarkoittamassaan jutussa, että Puolustusvoimat kieltää kaksoiskansalaisilta pääsyn salaisia tietoja koskeviin tehtäviin, kirjoitin Uuden Suomen blogiin kolumnin ”Yhyy, syrjintää – Ylen punaiset prikaatit iskivät” (3.2.2017). Totesin tuolloin, että armeijat eivät harjoita demokratiaa vaan puolustavat sitä ja että ainoa vihapuhe, jonka Puolustusvoimat myöntää syrjinnäksi on se, jota sanelee suustaan Klašnikov AK-47.

Se, että ”syrjinnän” oli paljastanut ”Puolustusvoimien sisäinen luotettava lähde”, ei auttanut Yleä eikä Uutta Suomea, sillä kyseisellä hetkellä lähde oli lakannut nauttimasta työnantajansa luottamusta. Tasa-arvolla tykittäminen oli lapsellista legalismia, sillä armeijoiden intentionaalinen rakenne on hierarkkinen ja selekviivinen, eikä mikään yhdenvertaisuus velvoita päästämään Venäjän agentteja tonkimaan Puolustusvoimien tiedostoja kaksoiskansalaisuuden verukkeella. Uusi Suomi meni jälleen vilpin ja vääryyden puolelle.

Viimeksi Uusi Suomi poisti kirjoitusoikeuteni maan merkittävimmäksi keskustelufoorumiksi mainostamaansa blogipalveluun 7.12.2018 sensuroimalla itsenäisyyspäivänä julkaisemani kirjoituksen, jossa paheksuin pakolaisten Oulussa tekemää joukkoraiskausta todeten, että seksuaalirikollisuuden kasvun syy Euroopassa on muslimikulttuurin leviäminen. Poistoa paheksuttiin täällä.


Uusi Suomi pyrkii ratkaisemaan vaalit omalla tuomaripelillään

Mihin lehti sitten pyrkii valheellisuuden varjelullaan ja kirjoittajiensa kurittamisella? Kirjoitusoikeuksieni lopetus osui leimallisesti aikaan ennen eduskuntavaaleja. Valinnastani Perussuomalaisten kansanedustajaehdokkaaksi oli ehtinyt kulua alle kuukausi, joten lehden reaktio yllätti kuin talvi autoilijan.

En ole tietenkään ensimmäinen Uuden Suomen sensuroima henkilö. Sensuurin kohteiksi ovat joutuneet muiden muassa perussuomalainen dosentti Arto Luukkanen, sosiologi Henry Laasanen, lääketieteen tohtori Niko Sillanpää, tilastotieteilijä ja tasa-arvotutkija Pauli Sumanen sekä entinen päätoimittaja ja perussuomalaisten kansanedustaja Reijo Tossavainen.

Vastauksia Uuden Suomen harjoittamaan tukahduttamispolitiikkaan on lähinnä yksi: Lehti pyrkii ratkaisemaan vaalit tuomaripelillä. Ei ole pitkäkään aika, kun dosentti Luukkaselta sensuroitiin GCM-sopimusta kritisoiva kirjoitus ”Antautumismatka Afrikkaan”, joka löytyy edelleen täältä.

Uuden Suomen puolueellisuus on ennen kaikkea läimäytys päin lukijoiden naamataulua. Sananvapauteen sisältyy, paitsi oikeus mielipiteiden muodostamisen ja niiden ilmaisemiseen, myös oikeus ottaa vastaan viestejä kaikkien kanavien kautta.

Perussuomalaisiin kohdistettua painostusta voidaan pitää journalististen periaatteiden vastaisena vääristelynä. Valikoivuudellaan lehti pyrkii antamaan valheellisen kuvan maassamme vallitsevasta mielipideympäristöstä.

Toisella kädellään lehden toimitus asettaa poimintoihinsa perussuomalaisten kritisoimien poliitikkojen, kuten nyt viimeksi Kai Mykkäsen sinänsä mitättömiä kannanottoja, joista puuttuu vähäisinkin ymmärrys yhteiskunnan syy–seuraus-suhteista ja poliittisten tekojen merkityksistä.

Näin toimitus tekee vain ilkeilläkseen meille, jotka olemme arvostelleet Mykkäsen virheitä niin GCM-asioissa kuin hänen muissakin toimissaan.
 
Toimituksen suosikkeja näyttävät olevan Keskustan Anneli Jäätteenmäen, Kokoomuksen Eija-Riitta Korholan ja Atte Kalevan sekä demarinuorten Antti Koskelan tapaiset kirjoittajat. Heidän ei tarvitse kuin röyhtäistä, niin toimitus laittaa heidän kannanottonsa näkyvästi esille ja tekee niistä uutisia, vaikka kirjoituksista on vaikea löytää tarttumapintaa muuhun kuin ”antaa mennä” -politiikan mukaiseen hymistelyyn.

Lehden harjoittaman sensuurin takaa kajastavat myös passiivis-aggressiiviset vihan ilmaisut, joita säestävät puheenvuoropalstalle jääneet vihervasemmistolaisten puolueiden kätyrit ja uuskommunististen järjestöjen lähettämät informaatiosoturit. Heidän tavoitteenaan on ollut alun alkaenkin murentaa lehden asemaa vapaamielisen keskustelun alustana.

Uuden Suomen puheenvuoropalstan ajautuminen vihervasemmistolaisten rääväsuiden, rabulistien ja muiden häiriköiden käsiin on yllättävää muttei käsittämätöntä, niin kuin myös toimituksen asettuminen heidän tuekseen. Ihmeteltävää on vain se, että kansallisen edun puolustajiin voidaan tässä maassa kohdistaa kyseisenlaista raivoa.

Murheelliseksi käy tapa, jolla Iltalehden kirjoittaja piti tarpeellisena mainita Niklas Herlinin muistokirjoituksessa, että ”[p]erussuomalaisia hän inhosi sydämestään”.

Sen tapaisen asennoitumisen takaa voi tunnistaa lähinnä haluttomuutta tai vaikeutta myöntää olleensa itse täysin hakoteillä ajattelussaan ja tavoitteissaan. Uusi Suomi on islamin mukainen, sillä muuten liukuportaat eivät mene kaupaksi Lähi-itään. Intressisitoumukset osoittavat, kuinka haitallista median kytkeytyminen muuhun taloudelliseen ja tuotannolliseen elämään on.

Lehtien laittautumista sensuuriviranomaisten rooliin voidaan selittää muillakin syillä kuin toimitusten pahantahtoisuudella. Toimituksia voidaan ripittää ja uhkailla ulkopuolelta. Tunnettua on, että poliittisen viherasemmiston anarkistijärjestöt kokoavat joukkueita ilmiantaakseen ja kavaltaakseen omasta mielestään ”sopimattomia” kirjoituksia ja toteuttaakseen sitä kautta kultturiamme mädättävää sabotaasia ja tihutyötä.

Myös EU on painostanut Internet-toimijoita sensuuriin taivuttelemalla Googlea, Facebookia, Microsoftia ja Twitteriä päivystämään viestejä sekä poistelemaan niitä näkyviltä. Tälle sananvapautta ja poliittisia oikeuksia loukkaavalle toiminnalle kuuliaisesti Facebook on perustanut Saksan Esseniin puolen hehtaarin kokoisen deletointikeskuksen, jossa rippikoulun käyneet nettinörtit tuhoavat käyttäjien keskinäistä ja toisilleen suuntaamaa viestintää (aiheesta täällä).

Myös Jussi Halla-aho ilmoitti äskettäin, että Facebook on poistanut hänen seinältään Oulun joukkoraiskausta ja seksuaalirikollisuutta koskevia kannanottojaan ja asettanut hänen kirjoituksiaan jakaneita toimintakieltoon, minkä vuoksi hän on joutunut pohtimaan päivittäisten mielipiteidensä siirtämistä takaisin yksityiseen Scripta-blogiinsa.

Jotain perin vääristynyttä on siinä, että joudumme taistelemaan palstamillimetreistä Internetin laareissa, vaikka näkemyksemme kuulusivat jokaisen päivälehden kanteen jopa ilman mitään perusteluja – ihan vain tieteellisen tai poliittisen subjektiviteettimme vuoksi, toisin sanoen siksi, että mielipiteellä ja sen sanomisella katsotaan länsimaisessa valistusfilosofiassa olevan itseisarvo.

Anonyymisti tapahtuva ja perusteluja ilmoittamaton sensuroiminen on ihmisoikeuksiin kohdistuva loukkaus, jollaisen ei pitäisi olla sivistysmaassa mahdollinen. Aina vaikuttavammaksi sananvapauden kolhiminen menee, mitä huomattavammassa asemassa uhri on, kuten nyt Jussi Halla-aho parlamentaarisen puolueen puheenjohtaja.

Sananvapaus ei ole mikään marginaalinen koriste, vaan se on tärkeä perusoikeus ja ihmisoikeus, josta muiden oikeuksien toteutuminen riippuu. Maahanmuutto puolestaan ei ole mikään politiikan erityisteema eikä oikeus alkuunkaan. Mutta se on keskeinen asiakysymys, johon suhtautumisesta riippuu, millaisessa Suomessa tulevaisuudessa elämme, tai onko tulevaisuudessa enää olemassa sellaista maata kuin Suomi.


Islamin ikeessä

Erityisen noitavainon kohteina Uudessa Suomessa ja muussa valtamediassa ovat islamia, muslimeja ja muhamettilaista kulttuuria arvostelevat henkilöt ja kirjoitukset. Kyse ei ole siitä, ettei islamia saisi tai voisi arvostella vaan siitä, että islamia ei saisi arvostella negatiivisesti. Asenne on aivan samanlainen kuin 1970-luvulla, jolloin Neuvostoliittoakin sai arvostella, mutta vain kiittävästi.

Vääräuskoisten jahtaamisella ja islamia koskevilla kinkereillä ei oikeasti pyritä turvaamaan mitään uskonnonvapautta eikä myöskään torjumaan uskonrauhan rikkomuksia.

Islamkritiikin kieltämisellä pyritään löytämään ideologinen peruste muslimivaltaisista ja ”din wa-dawlah [islamin pitää ohjata myös politiikkaa]” -periaatteella johdetuista maista virtaavien ihmisten maahanmuutolle. Islamkritiikin torjumispyrkimykset toimivat siten aseina uskonnon levittämisen puolesta, vaikka sen enempää sensuurilla kuin muuttohankkeellakaan ei ole mitään moraalifilosofista pohjaa.

Islamin julistaminen kritiikin ulkopuolella olevaksi vaikuttaa tehokkaalta keinolta vastalauseiden tukahduttamiseen, sillä islamin syy–seuraus-vaikutuksia muslimien käyttäytymiseen on vaikea osoittaa ehdottomasti. Niitä on toisaalta myös vaikea kiistää ehdottomasti, niin kuin ajatusten yhteyttä tekoihin yleensäkin.

Muhamettilaisen uskonnonperustajan lapsivaimollaan antamaa esimerkkiä voidaan pitää yhtä esikuvallisena muslimeille kuin Jeesuksen armollisuus on ollut kristityille. Ei jälkimmäistäkään kukaan pysty kiistämään. Molemmat esimerkit vaikuttavat ideologiana uskonnon kannattajien maailmankuvassa, ajatuksissa ja teoissa, usein vieläpä alitajuisesti. Väitteet siitä, kuinka tuo vaikutus täsmällisesti tapahtuu, eivät ole todistuvia ehdottomasti oikeiksi eivätkä vääriksi, mutta molemmat ovat arvioitavissa sekä tieteellisen että poliittisen ideologiakritiikin näkökulmasta.

Suoraa näyttöä islamin liittymisestä ihmisoikeusrikoksiin antaa se, että islamistisissa maissa homoseksuaalisuudesta tuomitaan edelleenkin kuolemaan. Tämä tapahtuu nimenomaan islamiin perustuvan sharia-lain nojalla, ja tuomiot toimeenpannaan julkisissa hirttäjäisissä. Tässä valossa vihapuhetta ei ole islamin kritisoiminen ja vastustaminen vaan islamin julistaminen.

Miksi siis uskontoja pitää arvostella? Siksi, että niiden kautta käytetään hurjaa valtaa, joskus jopa väkivaltaa. Kritisoiminen voi olla myös uskontoihin sitoutuneille itselleen hyväksi. Tässä mielessä islamiin liittyvien käytäntöjen moittiminen on eettistä toimintaa.

Uskonnonvapaus puolestaan ei voi koskea rajoituksetta mitään uskontoa, ei myöskään islamia, sillä eritoten islam ei hyväksy vapaata uskonnon harjoittamista sen enempää muunuskoisille kuin omille jäsenilleenkään, joita islam uhkaa eroamistapauksissa kuolemanrangaistuksella.

Rangaistuksen ja sen langettajan ollessa vailla lain suojaa aseellinen uhkaus täyttää rikoksen tunnusmerkit, ja ollessaan järjestelmällistä se merkitsee kiihottamista islamista luopuneiden kansanryhmää vastaan, tehosteena rikoksista raskain: murha. Uskonnonvapauden näennäisoikeutuksella ei voida puolustaa rikoksia.

Toisella tavalla sanottuna: muslimiyhteisön pitäisi itse hyväksyä uskonnonvapauden ihanteet ennen kuin uskonnonvapaus voisi rajoituksetta kohdistua muslimiyhteisöön itseensä. Lähtökohtana tulisi tällöin pitää länsimaisessa filosofiassa yleisesti hyväksyttyä kultaisen säännön etiikkaa, jonka mukaan yksittäisten tekojen oikeutus perustuu niiden universalisoitavuuteen ja vastavuoroisuuteen, toisin sanoen mahdollisuuteen hyväksyä ne kaikkia ihmisiä velvoittaviksi periaatteiksi (kantilainen etiikka). 

Koska muslimit eivät niin tee ja islam on merkittävä vallankäyttäjä yhteiskunnassa, on uskontokritiikki heitä ja islamia kohtaan aivan erityisen oikeutettua. Islamin arvostelemiseksi ei tarvitse olla myöskään asiantuntija, sillä parhaan asiantuntijaposition tarjoavat ulkopuolisen havainnoitsijan asema ja filosofian yleinen menetelmäkalusto. Eihän kenenkään tarvitse olla myöskään lehmä tietääkseen, että maito on hapanta.

Uskontososiologian näkökulmasta muslimiyhteisön kyvyttömyys ja haluttomuus ymmärtää tai hyväksyä itseensä kohdistuvaa kyseenalaistamista on merkki uskonnon totalitaarisuudesta. Islamin kehittymättömyys ja pysähtyneisyys keskiaikaiselle tasolle perustuvat siihen, ettei islamin sisällä ole sallittu eikä edelleenkään harjoiteta kriittistä koraanin tutkimusta, kuten kristinuskossa, jossa kriittinen raamatuntutkimus on johtanut reformaatioprosessiin, sekularisaatioon ja uskonnon näkemiseen profaanina ideologiana. 

Islamin lietsoman tosikkomaisuuden tueksi ei myöskään juristien olisi pitänyt hurahtaa missään tapauksessa mukaan, sillä siten ihmisiä uhkaa myös lakikirjojen muuttuminen koraaneiksi sekä oikeuskäytännön liukuminen huomaamatta sharia-lain suuntaan.

 ”Uskonnonvapaus” ja siihen nojaava pyrkimys taata ”uskonrauha” sekä ”kansanryhmien loukkaamattomuus” eivät ole moraalisia absoluutteja eivätkä juridiikan apriorisia periaatteita, joita ei voitaisi kyseenalaistaa, vaan niiden varaan rakennetut väitteet ovat relatiivisia aksioomia, hypoteeseja ja presuppositioita, joiden kyseenalaistaminen on filosofisesti katsoen suositeltavaa ja vapaan yhteiskunnan kannalta välttämätöntä.

Rauhassa uskomista ei voida perustella sellaisten tahojen puolesta, jotka itse rikkovat yhteiskuntarauhaa. On muistettava että uskonnononvapaus kattaa nimenomaan oikeuden olla kuulumatta uskonnollisiin yhdyskuntiin, olla noudattamatta niiden tapoja ja periaatteita sekä esittää vapaasti ja riippumattomasti näkemyksensä niistä. Islamin kritisoiminen on suojattu perustuslaillisella uskonnonvapaudella ja sananvapaudella pelkkää rikoslaillista uskonrauhan rikkomista vastaan (lex superior derogat leg inferiori).

Kympin kysymys kaikessa islamia koskevassa hienovaraisuudessa ja kritiikin välttelyssä on, miksi kritiikkiä ei saisi esittää ja esittää ihan kunnolla: haukkua vaikka pataluhaksi, kuten kristinuskoa on aina moitittu? Vastaus on: islamistit uhkaavat meitä terrorilla, jonka vuoksi myös suomalaisen tuomiovallan sapelit ovat kääntyneet uhreja ja uhattuja vastaan sekä sulattaneet pois sananvapauden.  Juuri tämän seikan tuo kiertely ja kaartelu, välttely, varpaisillaan sipsuttelu ja kriitikoiden tuomitseminen osoittaa.


Mitä tämä merkitsee median kannalta?

Toimittajien ja heidän tuekseen palkatun ylläpitoportaan harjoittama peukalointi on mennyt liian pitkälle.

Sekä valtamedia että sosiaalisen median portaalit ovat omaksuneet itselleen tehtäviä, jotka eivät niille kuulu. Toimittajien tehtävä ei ole valikoida ihmisten ajatuksia eikä pyrkiä muokkaamaan yhteiskunnallista totuutta eikä todellisuutta mieleisekseen vaan välittää sanomia ja kertoa erilaisten näkemysten olemassaolosta objektiivisesti.

Sosiaalisen median tehtävä ei ole hävittää viestejä eikä puuttua ihmisten julkiseen eikä keskinäiseen viestintään rajoittavasti, ei rakennella automatisoitua sensuuria, vihapuhealgoritmeja eikä mitään muutakaan, millä poljetaan keskeistä ihmisoikeutta, eli oikeutta olla ajatustensa subjekti sekä sanoa sitä, minkä jokainen itse katsoo hyväksi.

Miksi mediat sitten rikkovat journalistiikan perusläksyjään räikeästi niin, että on syntynyt median tieto- ja totuuskriisi? Siksi, että ne tavoittelevat poliittista valtaa. Tämä on tekemisissä vallan medioitumisilmiön kanssa. Nykyisin sekä poliitikot että tieteilijät ovat riippuvaisia toimittajien suosiosta, ja tässä vispilänkaupassa toimittajat ovat huomanneet oman arvonsa totuuden portinvartijoina.


Samalla kun poliitikot ja tieteilijät ovat alkaneet myötäillä toimittajien käsityksiä julkisuutta saadakseen, on sosiaalista pääomaa vaihtunut myös toiseen suuntaan. Poliitikko ja tieteilijä myötäilevät toimittajaa ja toimittaja poliitikkoa ja tieteilijää. Asiaa helpottaa, kun punavihreillä propagandatieteiden laitoksilla koulutetut valtavirtatoimittajat, yliopistojen äärivasemmistolaiset tendenssitutkijat ja vallassa olevat poliitikot ovat alkaneet ajaa samoja poliittisia agendoja.

Tämän sosiaalisen korruption ja henkisen mädättämisen kapellimestarina toimivat Euroopan unioni ja sen uuskommunistiset tarkoitusperät, joihin kuuluu liittovaltioihanne, väestöjen sotkeminen, kansallisvaltioiden mitätöiminen ja kulttuurien yhdenmukaistaminen.

Ne näyttävät olevan aivan välttämättömiä esimerkiksi GCM-sopimuksen läpiajamiselle ilman käsittelyä eduskunnan täysistunnossa ja ilman, että asiaan olisi saatu eduskunnan virallista kantaa sekä avointa argumentaatiota kaiken kansan edessä.

Muiden muassa Fox News ja Express ovat olleet huolissaan siitä, että GCM-sopimuksen sananvapauskohta voi kriminalisoida maahanmuuttokritiikin, ja Svenska Dagbladetin mukaan myös Ruotsin journalistiliitto vastustaa sopimusta siksi. Sopimuksen mukaan viranomaisten tulisi kiistää  taloudellinen tuki suvaitsemattomasti tai epäasiallisesti siirtolaisiin suhtautuvilta medioilta. Liiton puheenjohtajan Jonas Nordlingin mukaan tämä johtaa ”makutuomioistuimiin”, jotka päättävät mitkä mediat toimivat hyväksyttävästi.

Norjalainen Journalisten puolestaan kirjoittaa, että YK:n siirtolaissopimuksen mukaan viranomaisten pitäisi ohjata mediaa ja toimittajia oikeanlaiseen raportointiin ja journalismiin. Norjan
toimittajaliiton Reidun K. Nybøn mukaan liitto pitää siirtolaissopimusta vapaan lehdistön vastaisena ja vastustaa sopimuksen hyväksymistä siksi.

Sananvapaus alkaa kuumottaa maahanmuuttoon liberaalisti suhtautuneita viestimiä, kun liberaali maahanmuuttopolitiikka vie niiltä liberaalin sananvapauden, joka sulaa suvaitsevaisten käsiin kuin saippua. Suomen Journalistiliitto ei ole ottanut asiaan mitään kantaa, sillä valtamedian asenteet ovat jo valmiiksi maahanmuuttovyöryä puolustavassa asennossa, eikä ristiriitaa sananvapauden ja agendajournalismin välillä havaita.

Informaatioalan yleismaailmallinen kuolonkleroosi käynnistyi siitä, kun hakukoneyhtiö Google suostui Euroopan unionin painostuksesta muuttamaan hakukonealgoritmejaan sellaisiksi, ettei se enää listaa Internetin sisältöjä vapaasti ja suosion mukaan vaan valikoi esille poliittisen korrektiuden mukaisia näkemyksiä sulkien pois maahanmuuttokriittisiä, monikulttuurisuutta arvostelevia sekä Euroopan unionin liittovaltiopolitiikan vastaisia näkemyksiä.

Samanlainen on Helsingin Sanomat, joka sai Googlelta 490 000 euron tuen tuottakseen ”uudenlaisen sisällönsuositusjärjestelmän”. Kuten Oikean Median Reijo Tossavainen päätteli, Helsingin Sanomat ei halua, että ihmiset voivat arvioida Internetissä tarjolla olevaa informaatiota vapaasti vaan että toimittajat valitsevat sen heidän puolestaan. Niinpä lehti pyrkii luomaan automaattisen punavihreän suodattimen, joka ohjaa ajattelemaan EU-myönteisesti, maahanmuuttomyönteisesti ja perussuomalaisten vastaisesti.

Mutta kuka haluaa maksaa siitä, että tulee aamuisin pumpatuksi täyteen toimittajien punavihreää agendaa? Toimittajien sanotaan käyttävän ideologisen valikointinsa verukkeena ”journalistisia perusteita”, mikä on pelkkää kiertoilmausta poliittiselle propagandalle. On vahingollista, että lehden ideologia ulottuu vaikuttamaan myös Googlen hakukonejärjestelmään, kun hankkeen rahoittaja alkaa käyttää lehden tuottamaa punavihreän salaatin raastinrautaa yleiskoneena. Mikäli myös uutisia aletaan valikoida täsmämainonnan keinoin vihervasemmistolaisen median hyväksi, tulee punavihreästä suodattimesta aukoton.


Uuden Suomen loppu 

Uusi Suomi mainostaa blogiaan valtakunnan merkittävimpänä mielipidefoorumina ja tarjoaa palvelunsa näennäisen yhdenvertaisesti käytettäväksi. Siten se valehtelee roolistaan, sillä lehti syrjii toimituksen kanssa poliittisesti eri mieltä olevia ja polkee samalla lukijoiden oikeutta saada tietää politiikassa vallitsevista vaihtoehdoista.  

On käsittämätöntä, että Uusi Suomi kieltää myös oman lehdistönvapautensa eli oikeuden toimia hallitusvallasta riippumatta ja menee vahvistamaan hallituksen linjaa lähes kaikessa eteen tulevassa.

Sananvapaus ei ole oikeutta valikoivaan journalismiin, vaan lukijoiden oikeutta tietää erilaisista näkemyksistä. Se on yksilöiden vapausoikeus, ei valtiovallan rajoitusoikeus, jota median pitää suojella. 

Uuden Suomen päätoimittaja Markku Huusko lähetti minulle sensuuripäätöksensä perään tylyn ja typistetyn viestin, jonka mukaan Teillä on useampia sääntörikkomuksia. Kirjoitusoikeutenne Uuteen Suomeen on päättynyt.

Tähän brezhneviläiseen toteamukseen voisi vastata, että Markku Huuskolla itsellään on useita journalistisen etiikan, hyvän lehtimistavan ja argumentaatiosääntöjen rikkomuksia. Samalla hänen oma oikeutensa potkia itseään paremmin tietäviä on päätynyt.

Potkimisessa on se heikko puoli, että sillä tavoin potkittava loppuu.

Tämä ei siis merkitse, että olisin Uudesta Suomesta millään tavoin riippuvainen, ja tapaus onkin kommentoimisen arvoinen vain siksi, että sillä on yleistä merkitystä.

Minun ei tule ikävä Uutta Suomea eikä myöskään sen laareihin riitelemään jääneitä ammattikinastelijoita. Sellainen puheenvuoropalvelu, jossa näkemyksiään ei voi sanoa, on arvoton.

Monet palstan entiset kirjoittajat ovat todenneet minulle, että he ovat Uuden Suomen hylänneet, sillä he kokivat suurta ahdistusta toimituksen edustaman kirjoittamisnormatiivin edessä. Heidän mielestään oli vaikeaa noudattaa toimituksen kirjoittamiskoodia edes halutessaan, sillä sitä ei ollut missään lausuttuna lukuun ottamatta ympäripyöreitä blanco-julistuksia, joissa käsketään olemaan muun muassa asiallisia. Niinpä myös sensuuria on seurannut asiattomuuksista, joiden syistä kenelläkään ei ole atavistisinta aavistusta.

Internetin portaalien keski-ikä on noin 7 vuotta. Sen jälkeen ne hyytyvät. Tuon verran kesti myös Irc-galleria, joka oli aikoinaan Suomen käytetyin palvelu. Sivusto kuitenkin kuoleentui pian myynnin jälkeen, jolloin uudet omistajat menettivät sijoittamansa varat.

Pitämällä yllä toimintoa, joka on tuottanut tappiota koko sen olemassaolon ajan Uuden Suomen omistaja Alma Media jymäyttää osakkaitaan, joiden haitaksi Uutta Suomea tekohengitetään.

Konsernin olisikin järkevintä myydä lehden brändi ilman toimitusta, sillä nykykokoonpanossaan se ei toimi. Toinen vaihtoehto olisi lopettaa lehti ja laittaa brändi takaisin pakastimeen.


Lehden tappiollisuus ei ole mikään ihme, sillä se on osa valtamedian tieto- ja totuuskriisiä. Se puolestaan sikiää olohuoneissamme märehtivää virtahepoa suojelevasta valheellisuudesta, jota niin sanottu vaihtoehtoinen uusmedia läpivalaisee.

Näistä syistä en osta enkä tilaa Alma Median enkä myöskään Sanoma-konsernin julkaisuja, ja lopettaisin myös Uuden Suomen tilaamisen, mikäli lehti ei leviäisi tilaamaatta kaikkialle aidon propagandan tavoin, samoin kuin Yleisradion ohjelmat.

Mediakonsernien hallituksissa kannattaisi huomata eräs liiketaloudellinen totuus: arvoa on lähinnä sellaisella, mistä suostutaan maksamaan.

Asia herättää lopulta vain yhden kysymyksen, joka on ylitse muiden: Eikö sensuurin harjoittajia lainkaan hävetä heidän röyhkeytensä, jolla he syyllistyvät märän rätin viskomiseen lukijoidensa silmille?

Niitä, jotka haluavat edelleen lukea kirjoituksiani, kehotan seuraamaan tätä blogiani ja Oikeassa Mediassa julkaistavia tekstejäni.


Siellä tosin kirjoituksiani ei voi kommentoida, jotta vihevasemmistolaisten puolueiden lähettämät häiriköt eivät pääsisi käymään omaa raihnaista informaatiosotaansa. Sen yhtenä merkkinä palvelimelle tehtiin tekninen ja rikoksen tunnusmerkit täyttävä hyökkäys.


Moni muukin kieltämättä haluaisi juttuni julkaista, mutta minäpä en anna.

11. joulukuuta 2018

Euroopan valtioiden itsenäistyminen etenee


Britannian pääministerin Theresa Mayn siirrettyä brexit-neuvottelutulosta koskevan parlamenttiäänestyksen hamaan tulevaisuuteen Suomen valtamedia uutisoi Ison-Britannian EU-erosta aivan kuin kyseessä olisi eroa koskeva periaatepäätös: että taaskin muka tapahtuu jotain aivan dramaattista.

Lykätessään parlamenttikäsittelyä May näköjään ymmärsi, että tuloksen selvä hylkääminen olisi johtanut ongelmiin tai hallituskriisiin. Toimittajat varmaan toivoivat pääministerin vaihtamista, hallituksen kaatumista, uusia vaaleja ja uutta kansanäänestystä.

Sopimuksettoman tilan kääntäminen mutatis mutandis sovinnoksi on sekä Britannian että EU:n etu, sillä kansan jatkuva äänestyttäminen veisi pohjan politiikan uskottavuudelta. Heinäsirkoilla ja vedenpaisumuksella uhkaileminen on turhaa tilanteessa, jossa myös eropäätöksen periaatteellisten vastustajien kannattaa sopia kaupan, lentoliikenteen, turismin ja työn sekä opiskelun jatkumisesta, kun ero astuu voimaan 29. maaliskuuta 2019.

Tällä tavoin eroa ei juuri huomaa. Vai voitteko väittää, että Norjan kanssa on jotenkin vaikeaa, kun maa ei ole EU:n jäsen?

Samalla kun Ison-Britannian itsenäistyminen etenee, on federalismi edennyt finaaliinsa myös Ranskassa, jossa Emmanuel Macronin regime kamppailee kuolinkouristuksissaan. Neljä viikkoa jatkuneet mellakat laukaisi keskiluokan näkökulmasta hyvin konkreettinen toimenpide: polttoaineveron korotus.

Asumistuen leikkausten, eläkkeiden pienentämisen ja verojen yleisen korottelun kanssa ne ohjasivat alempaan keskiluokkaan kuuluvia (eli niin sanottuja työläisiä) vetämään päälleen kellertävät turvaliivit ja lähtemään kaduille keskustelemaan. Tästä puhe keltaliiveistä (gilets jaunes). Kuka sanoikaan, että mellakat ovat vaiettujen puhetta?

Valtamediassa on esitetty epäilyjä, että ne toista sataa tuhatta mellakoitsijaa, jotka ovat rähinöineet ympäri Ranskaa, olisivat Venäjän innostamia agentteja. Oletus johtunee huomiosta, että keltapaitojen Twitter-kannanottoja on jaeltu aktiivisesti venäläisillä tileillä.

Euroopan ongelmat ovat ehkä Venäjän valtapoliittisten etujen mukaisia, mutta ne kiinnostavat myös muista syistä. Venäläisessä sosiaalisessa mediassa länsimaiset poliitikot esiintyvät luultavasti vain siksi, että Länsi-Euroopan sosiaalisessa mediassa heidän viestejään sensuroidaan ja valtamediassa viestit tukahdutetaan ja esiintymiset kielletään.

Ranskan sisäpoliittisten ongelmien syvenemiseen ei tarvita Venäjän toimia. Macronin hallinto on saanut ongelmansa aikaan ihan itse. Suomalaisen iltapäivälehdistön tapa nähdä asia niin, että Macronilta odotetaan nyt ”tehokkaita toimia” (Ilta-Sanomat 10.12.2018), on surkuhupaisa. Itse en odottaisi häneltä yhtään mitään. Nykytila on nimenomaan hänen tehokkaiden toimiensa syytä.

Kirjoitin jo Macronin tultua valituksi presidentinvirkaan, että pankkiirin ja pörssikeinottelijan valinnasta poliittiseen tehtävään ei hyvää seuraa. Päätin analyysini vähemmän mairittelevaan ennusteeseen, jonka mukaan ”tulos merkitsi tappiota Ranskan kansalle. Viiden vuoden kuluttua Ranskan valtio ja Euroopan unioni ovat niin kurjassa tilassa, ettei länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän pelastamiseksi voida todennäköisesti tehdä enää mitään muuta kuin turvautua avoimeen väkivaltaan.”

Juuri niin on käynyt. Ainoa hyvä puoli, joka Macronin toiminnasta voidaan osoittaa, on kansalaisten protesteina ilmenevä järkiinsä tuleminen. Ranskan kansa on nimittäin oivaltamassa, että kantaväestön selkänahkaan kohdistuva kuppaus on maahanmuuttokulujen syytä ja seuraus dynamiittityhmästä avoimesta rajapolitiikasta. Kun Iso-Britannia nyt asettelee passi- ja viisumikäytäntöään kohdalleen, on tarkoitus tehdä tiukkaa maahantulopolitiikkaa.

Kun viimeksi käsittelin Macronin Eurooppa-poliittisia näkemyksiä elokuussa, pidin hänen jakoaan ”reaktorin ytimeen” ja Euroopan ”visiokehiin” EU:n jakamisena Itä-Roomaan ja Länsi-Roomaan. Realistinen vaihtoehto on totaalinen hajoaminen, sillä korttitalot eivät koskaan lakoa puoliksi.

Mikäli Espanjan talous kellahtaa ja pitkään horjunut Italia kaatuu IMF:n syliin, ei Euroopan unionista jää jäljelle kuin savuavat rauniot. Euroopan oliiviöljymaat Kreikka ja Portugali ovat olleet jo kauan kaikkien pelastusrenkaiden tavoittamattomissa, ja Itä-Euroopan maat ovat kypsiä lähtemään, sillä niille riittää Nato. Saksan Merkel on rampa ankka, eikä kunnon johtajaa ole näköpiirissä.

Hajaannus on harmillista sikäli, että pelkkänä vapaakauppaliittona unioni voisi toimia, mutta ei väestöjen vapaaseen liikkuvuuteen eikä yhteiseen rahaan perustuvana valtioliittona.

Ensi kesän europarlamenttivaaleista tulee kuumottavat, sillä niissä EU kokee U-käännöksen. Uskon vaikutuksen säteilevän Suomeen niin, että ainoa liittovaltiopolitiikkaa aidosti vastustava vaihtoehto, eli Perussuomalaiset, voi saada yleistä EU-kriittisyyttä vastaavan kannatuksen, joka saattaa yltää 30 prosentin tasolle.

Hyvää suunnanmuutoksessa on, että itävaltalais-japanilaisen kreivin ja vapaamuurarin Richard Coudenhove-Kalergin märkä uni väestöjen etniseen sekoittamiseen ja rajattomaan Eurooppaan perustuvasta liittovaltiosta siirretään silloin lopullisesti historiaan.

10. joulukuuta 2018

Tapahtuneiden tosiasioiden edessä


Sisäministeri Kai Mykkänen on matkustanut Marokon Marrakechiin hyväksymään YK:n siirtolaissopimusta. Samaan tapaan Kekkonen oli matkalla Moskovaan ja Juha Sipilä Kultarantaan.

Perussuomalaisten kansanedustaja Ville Tavio teki oikeuskanslerille kantelun eduskunnan sivuuttamisesta, kun valtioneuvosto ei perustuslain 94 § vastaisesti hankkinut Yhdistyneiden kansakuntien GCM-siirtolaissopimukselle eduskunnan hyväksyntää.

Perustuslain mukaan merkitykseltään huomattava sopimus vaatii eduskunnan hyväksynnän, ja hallituksen arvio sopimuksen vähäisestä merkityksestä on ollut virheellinen. Asiakirjan huomattava merkitys perustuu vähintäänkin tuomioistuinkäytännöistä saataviin ketjuuntumisvaikutuksiin.

Sopimuksella on sen muodosta tai nimestä riippumatta suuri merkitys, jos ja kun tuomioistuimet alkavat käyttää sitä ohjenuoranaan maahanmuuttoa koskevien ratkaisujen tekemisessä. Silloin kompaktin suuntaviivamaiset julistukset aktualisoituvat ja realisoituvat sekä muuttuvat velvoitteiksi. Kirjoitin aiheesta kolumnissani Miksi GCM pitää hylätä?

Oikeuskanslerinvirasto ei ole antanut asiassa minkäänlaista ratkaisua, vaikka sitä pyydettiin kiireellisenä. Siten oikeuskansleri halunnee väistää oikeudellisen arvioinnin vedoten tapahtuneisiin tosiasioihin. Siitä puolestaan alkaa ministerin juridinen vastuu.


GCM vaarantaa myös sananvapauden

Yhdistyneiden kansakuntien Global Compact for Migration -asiakirjan merkitystä on vähätelty mediassa ja hallinnossa koettamalla lavastaa sopimus vaikutuksettomaksi. Tosiasiassa Suomella ei ole ollut yhtä tärkeää ulkopoliittista asiakirjaa edessään pitkään aikaan. 

Muiden muassa Fox News ja Express ovat olleet huolissaan siitä, että GCM-sopimuksen sananvapauskohta voi kriminalisoida maahanmuuttokritiikin. Svenska Dagbladetin mukaan myös Ruotsin journalistiliitto vastustaa sopimusta siksi.

Sopimuksen mukaan viranomaisten tulisi kiistää  taloudellinen tuki suvaitsemattomasti tai epäasiallisesti siirtolaisiin suhtautuvilta medioilta. Liiton puheenjohtajan Jonas Nordlingin mukaan tämä johtaa ”makutuomioistuimiin”, jotka päättävät, mitkä mediat toimivat hyväksyttävästi.

Norjalainen Journalisten puolestaan kirjoittaa, että YK:n siirtolaissopimuksen mukaan viranomaisten pitää ohjata mediaa ja toimittajia oikeanlaiseen raportointiin ja journalismiin. Norjan toimittajaliiton Reidun K. Nybøn mukaan liitto pitää siirtolaissopimusta vapaan lehdistön vastaisena ja vastustaa sopimuksen hyväksymistä siksi.

Sananvapaus alkaa kuumottaa maahanmuuttoon liberaalisti suhtautuneita viestimiä vasta, kun liberaali maahanmuuttopolitiikka on viemässä niiltä liberaalin sananvapauden, joka sulaakin suvaitsevaisten käsiin kuin saippua.

Suomen Journalistiliitto ei ole ottanut asiaan mitään kantaa, sillä valtamedian asenteet ovat jo valmiiksi maahanmuuttovyöryä puolustavassa asennossa, eikä ristiriitaa sananvapauden ja agendajournalismin välillä havaita.

GCM on aiheuttanut muutamien poliitikkojen ja tieteenharjoittajien kirjoitusten sensurointia valtamediasta, mikä antaa huonon kuvan medioiden kyvystä välittää tietoa yhteiskunnassa vallitsevista näkemyksistä.

Niinpä toivoisin lehdiltä pidättyvyyttä ja itsehillintää poliittisten ehdokkaiden sananvapauden rajoittamisessa etenkin vaalien nyt käynnissä olevana kampanja-aikana. Mitään otteluja ei pidä ratkaista tuomaripeleillä, ja jos joku niin tekee, sitä kurjempi juttu sensoreille itselleen.


Sivistyneet vastustavat

Parlamentin äänestykseen GCM saatettiin Saksassa, Virossa ja Latviassa, ja siitä ovat irtisanoutuneet monet länsimaat, kuten Yhdysvallat, Itävalta, Unkari, Puola, Tshekki, Kroatia ja Bulgaria. Muun muassa USA katsoi expressis verbis sopimuksen vaarantavan maan suvereniteetin maahanmuuttopolitiikassa.

Suomessa Perussuomalainen puolue on ainoa, jolla on sopimuksen hyväksymiseen kielteinen (ja suomalaisten kannalta myönteinen) kanta. Mikään ei vaatisi Suomea sitoutumaan asiakirjaan, josta ei ole odotettavissa mitään hyötyä vaan pelkästään potentiaalisia velvoitteita. Se ei ole siis Suomen etujen mukainen ja on siksi hylättävä.

Usein sanotaan, että Perussuomalaiset asettuvat kaikkea vastaan. Asia näyttää kuitenkin olevan niin, että muut puolueet asettuvat Perussuomalaisia ja samalla myös Suomen kansallista etua vastaan. Maahanmuuttokritiikittömän moraaliposeerauksen, vieraskoreuden ja näennäisesti hyveellisen roolipelaamisen hintana on vaipuminen aina vain syvemmälle ja syvemmälle siirtolaisongelmien suohon, jonka ratkaisuna nähdään pakolaisten ja turvapaikkaturistien loppumaton vastaanotto.

Sen sijaan kukaan ei näytä puhuvan pakolaisuuden todellisten juurisyiden ratkaisemisesta mitään. Sellaisena voisi toimia esimerkiksi kehitysavun tekeminen maailmanlaajuisesti ehdolliseksi. Ehtona tulisi olla väestöräjähdyksestä kärsivien maiden poliittinen sitouttaminen rauhantilaan ja yhden lapsen politiikkaan.

Sopimus voisi olla nimeltään vaikkapa GALB-sopimus eli Global Agreement to Limit Births (Maailmanlaajuinen Sopimus Syntyvyyden Rajoittamiseksi). Mitäpä siis, jos YK saisi aikaan tällaisen oikeasti vaikuttavan ja oloja parantavan asiakirjan?


Miksi YK ei ole auktoriteetti vaan ihmisoikeuksien amatööri?

Yhdistyneiden kansakuntien leväperäisyys johtuu liian monen sopan kertymisestä samaan lusikkaan. Islamilaisilla kehitysmailla on YK:ssa niin paljon valtaa, että ne saivat muun muassa homoseksuaalisuuden poistetuksi syrjintäsuojan piiristä vuoden 2010 marraskuussa.

YK:n yleiskokous päätti tuolloin poistaa seksuaalisen suuntautumisen päätöslauselmasta, jonka tarkoitus on suojella ihmisiä kuolemanrangaistuksilta. Tämä tarkoittaa, että yleiskokouksen mielestä homoseksuaalisuuden perusteella saa tuomita kuolemaan.

Kuolemantuomioita homoille, lesboille, biseksuaaleille ja transseksuaaleille langetetaan edelleen monissa islamistisissa maissa, joten YK:n päätös merkitsi myönnytystä muslimien harjoittamalle mielivallalle. Valtamedia on ollut asiasta hipi hiljaa.

Toisaalta YK on määritellyt uskontojen arvostelemisen ”viharikokseksi” suojellakseen islamia. Tämä osoittaa, että monet YK:n kaltaiset viranomaistahot ovat tasa-arvopolitiikan amatöörejä ja kaksinaismoralismin ylläpitäjiä, eikä niitä siksi pidä ottaa vakavasti muissakaan asioissa.

Näyttöä antaa se, että islamilaiset maat ottivat valtaansa myös Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuskomission, joka joutui kieltämään sharia-lain arvostelun ja islamilaisten maiden ihmisoikeustilanteen moittimisen. Jokaisen ihmisen universaali ihmisoikeus on nyt se, ettei hänen islaminuskoaan saa kritisoida millään tavalla!

Käytännössä islamistiset maat soveltavat päätöstä sensuurin välineenä estääkseen ihmisoikeusrikosten, kuten homoille langettamiensa kuolemantuomioiden, arvostelun. Tuomioita toteutetaan keskellä kirkasta päivää julkisten hirttäjäisten muodossa.

Juuri tämän vuoksi vihapuhetta ei ole islamin kritisoiminen vaan sen julistaminen.

YK on antanut myös monia muita päättömiä julistuksia, joista yksi on taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus. Se velvoittaa maita tavoittelemaan täystyöllisyyttä, joka on kansantaloustieteellinen mahdottomuus eikä edes välttämättä mikään ihanne. Kuitenkin sopimus sitoo myös Suomea.

Hulluinta on, että sosiaalisen korruption ja mädättämisen kapellimestarina toimivat Euroopan unioni ja sen uuskommunistiset tarkoitusperät, joihin kuuluu liittovaltioihanne, väestöjen bastardisoiminen, islamisoiminen, kansallisvaltioiden mitätöiminen ja kulttuurien yhdenmukaistaminen.

Niille täysin välttämätöntä on myös GCM-sopimuksen läpiajaminen ilman käsittelyä eduskunnan täysistunnossa ilman, että asiaan olisi saatu eduskunnan virallista kantaa sekä avointa argumentaatiota kaiken kansan edessä. Afrikan viidakoissa kansansa pettäneet sidotaan toteemiin tai laitetaan bataatti suussa pataan paistumaan.

---

Päivitys: Oikeuskansleri Tuomas Pöysti antoi tämän kirjoituksen julkaisemisen jälkeen ratkaisun, jonka mukaan GCM on ennemminkin oikeudellisesti sitomattomiin yhteistyöpöytäkirjoihin rinnastuva eikä perustuslain 93 ja 94 §:ssä tarkoitettu valtiosopimus tai muu kansainvälinen velvoite”, eikä kantelu siten anna aihetta toimenpiteisiin.

Oikeuskanslerin ratkaisu toisaalta varmentaa sen, että GCM ei sido Suomea eikä hallituksen ole pakko laittaa sitä täytäntöön miltään osin. GCM:ään ei voida vedota lainsäädännöllisiä velvoitteita Suomelle asettavana asiakirjana, ja Suomen hallitus voi myös irtautua koko asiakirjasta.