14. marraskuuta 2018

Olen Perussuomalaisten ehdokkaana eduskuntavaaleissa


Liityttyäni Perussuomalaisten jäseneksi on puolueen Helsingin piiri on asettanut minut kansanedustajaehdokkaaksi vuoden 2019 eduskuntavaaleihin.

Otan tehtävän vastaan kiitollisena, ja haluan toimia niin, että puolue saisi Helsingin vaalipiiristä 3 + 1 kansanedustajaa ja valtakunnallisesti jälleen jytkykannatuksen.

Samoin annan tukeni puolueen johdolle ja henkilökunnalle sekä tulen työskentelemään Suomen kansan etujen edistämiseksi niin työvoimapolitiikassa, maahanmuuttopolitiikassa, sosiaalipolitiikassa, talouspolitiikassa ja turvallisuuspolitiikassa kuin koulutuspolitiikassakin.


Perussuomalaiset on filosofinen puolue

Miksi sitten juuri Perussuomalaiset? Siksi, että puolue on ainoa parlamentaarinen puolue, joka uskottavasti ja tinkimättömästi rohkenee edustaa kansallista etua tilanteessa, jossa politiikanteon painopiste on lipsahtanut lähes täysin kansainväliseen kontekstiin: maamme rajojen ulkopuolelle.

Politiikassa tarvitaan tasapainotus. Perussuomalaiset ei ole väitteistä huolimatta populistinen vaan kansanvaltainen puolue, jonka kautta asioihin voi vaikuttaa kansalaismielipiteillä: demokraattisesti.

Vertailun vuoksi monet muut puolueet ovat sidoksissa korporaatioihin, liike-elämään, internationalismin ideologiaan, monikulttuurisuuden agendaan, globalisaation tendenssiin sekä EU-eliitin ajamaan liittovaltio- ja keskittämispolitiikkaan, joiden sätkynukkeina ne toimivat poliittisella näyttämöllä.

Vasemmiston takana ovat ay-liikkeiden enemmistöt, keskustan takana maatalous ja kokoomuksen takana kauppa ja teollisuus. Vihreiden takana on (pienenevä) osa ympäristöliikkeestä, Rkp:llä ruotsinkieliset, ja kristillisdemarienkin takana huhutaan olevan jotain.

Sen sijaan Perussuomalaiset sopii hyvin filosofian foorumiksi, sillä puolueen kautta voi artikuloida puhdasta kansanvaltaa sekä käyttää järkeä ja esittää tunteitakin silloin, kun tunteilla halutaan osoittaa, missä valtavirtapoliitikot ovat toimineet epäoikeudenmukaisesti ja Suomen kansan etujen vastaisesti.

Tätä työtä olen tehnyt koko ajan kahdesti väitelleenä tuplatohtorina ja aktiivisena verkkokolumnistina. On tärkeää, että maassamme säilyvät sananvapaus ja kriittinen suhde valtavirtapolitiikkaan, sillä politiikan kautta käytetään paljon jokapäiväiseen elämään vaikuttavaa valtaa. Huonojen hankkeiden vastustaminen on hyvien puolustamista. Filosofian päätehtäviä on tehdä arvojen tasalaatuisuudesta poikkeavia arvovalintoja: erottaa hyvä huonosta ja kunnollinen kelvottomasta.

Eduskunnassa täytyy jonkun puhua totta. Millään vihervasemmiston tekaisemilla ”yhteisönormeilla” ei pidä perustuslaillista sananvapautta rajoittaa myöskään sosiaalisessa mediassa. Mikäli siis haluat itsellesi totuuspuhujan parlamenttiin, tervetuloa puolueemme tilaisuuksiin kampanja-aikana sekä äänestämään minua vaaleissa. Ketään filosofia ei ole eduskunnassa pitkään aikaan ollutkaan.


Miksi olen ehdokkaana?

Olen ehdokkaana siksi, että huvitteluliberaalin oikeiston ajamaan politiikkaan pettyneillä olisi osaavia ja toimintakykyisiä ei-vasemmistolaisia vaihtoehtoja.

Olen ehdokkaana, jotta vihervasemmiston harjoittamaan sertifikaateilla ja direktiiveillä tykittämiseen sekä maahanmuuttajuudella ratsastamiseen kyllästyneillä olisi jotakin sellaista äänestettävää, joka tietää, että maahanmuuton pysyvä rajoittaminen on myös kaikkien vähemmistöjen oman edun mukaista.

Ja olen ehdokkaana, jotta jotakin äänestettävää olisi niillä demarien perusäänestäjillä, jotka eivät hyväksy vasemmiston tapaa rajoittaa vapaata puhetta ihmisoikeusteollisella tasalaatuisuuden takomisella. Olen ehdokkaana myös niille, jotka eivät hyväksy vasemmistoliiton pyrkimyksiä toimia suomalaisten työntekijöiden haitaksi ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinnasta luopumisella.

Mottonani on ”järkeä politiikkaan”, mikä tarkoittaa, että olen ehdokkaana, jotta järkipuhe voittaisi sekä vihapuheen että valhemedian. Jonkun pitääEU-eliitistä poiketen ajatella yhteiskuntamme kokonaisetua niin, että kansakuntia ei enää pakoteta polvilleen, ja ilman, että ihmisten tarvitsee täristä pelosta kaduilla tai kodeissaan. Politiikassa on mentävä oman kansakunnan etu edellä. Näin tekevät ennen pitkää kaikki, jotka ymmärtävät pelastaa maansa kollektiiviselta eurohulluudelta.

Se, että muut puolueet ja media ovat hyökänneet rajusti Perussuomalaisia vastaan tai vaienneet meistä täysin, kertoo, että Perussuomalaisella puolueella on paljon vaikutusvaltaa. Todellinen valta on aina niillä, joita muut vastustavat, murjovat tai sensuroivat kynsin hampain.

Joku tai jotkut saattavat nyt iloita, että ”et sinä kuitenkaan läpi pääse ja että varsinkin oma niin sanottu viiteryhmäsi äänestää kuitenkin vakaumuksellisesti vihervasemmistoa”. Älkää olko varmoja.

Jos niin on, katson kansalaisten yksinkertaisesti erehtyvän siinä, miltä suunnalta vastauksia aikamme ongelmiin pitäisi etsiä. Globalisaation megatrendi ja EU-päsmäröinnin tie on kuljettu loppuun. Vastaukset eivät löydy integraation syventämisestä eivätkä liittovaltiopolitiikasta, vaan U-käännös myös Eurooppa-politiikassa olisi tarpeen.

Mikäli kansalaiset jatkuvasti äänestävät vihervasemmistoa tai huvitteluliberaalia porvaristoa, he äänestävät kohtalokkaasti väärin. On aikakausia, jolloin ihmisiä on todellakin johdettu harhaan. Esimerkiksi sopivat vaikka intersektionaalisuuden tutkimuksesta tunnetut kulttuuriset risteyskohdat, joissa vihervasemmisto esiintyy yhtä aikaa naisten, muslimien ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asioiden edistäjänä, vaikka uskonto on niissä koettujen henkilökohtaisten ja yhteiskunnallisten konfliktien juurisyy.

Niinpä en arvostele vihervasemmiston entisiä äänestäjiä vaan heidän ideologiaansa ja puolueiden johtoa, sekä heidän poliittista manipulaatiotaan ja indoktrinaatiotaan. Niissä toistetaan myös 1980-luvun tilannearviota ”rikkaista länsimaista” sekä uskotellaan, että köyhillä ja velkaisilla länsimailla on muka siirtomaapolitiikan aikaisia moraalivelkoja, joiden vuoksi meidän pitää maksaa ikuista syyllisyyttämme kehitysmaille.


Ongelmallinen EU-suhde

EU-politiikassa tarvitaan tasapainotus, sillä valtaosa lainsäädännöstämme nyt tulee EU:sta, kun suhteen pitäisi olla päinvastoin. EU on puuttunut jäsenmaidensa sisäpolitiikkaan ja rajapolitiikkaan sekä pyrkinyt muokkaamaan kokonaisia kansakuntia puuttumalla väestöpolitiikkaan sekä hallituspolitiikkaan erilaisilla pakotteilla, sakoilla tai uhkauksilla.

Sellaisten ei pitäisi kuulua mihinkään demokraattiseen organisaatioon, ei myöskään EU-eliitin näkemyksen liittovaltiopolitiikasta ”ainoana tienä”, jolle ei tunnusteta vaihtoehtoja. Jatkossa EU yrittäisi puuttua valtioiden finanssipolitiikkaan (veropolitiikkaan), joka on rajattu kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeuden piiriin. En hyväksy kansallisen itsemääräämisoikeutemme heikennyksiä, ja annan asiantuntija-apuani luonnollisesti koko isänmaamme hyväksi myös Euroopan unionia koskevissa asioissa.

Hullunkurista on, että EU:n piti viime vuosiin asti laajentua myös suomalaisen komissaarin mielestä. Nyt sen pitäisi muka syventyä, vaikka sekä pakolaiskriisi että euron kriisi ovat edelleen ratkaisematta. Esimerkiksi Turkin ja EU:n sopimuksessa on kyse siitä, että EU maksaa Turkille 6 miljardia vuodessa vain sen uhkauksen vuoksi, että muuten Turkki päästää pakolaiset läpi.

Italian ja muiden oliivimaiden talouden romahtaessa vaikutusta eivät riitä kompensoimaan mitkään puskurirahastot, vaan rahaunioni ja mahdollisesti koko EU menevät nurin. Korkojen nousu kertoo, että rahoittajat eivät enää luota EKP:n elvytyspolitiikan tuottavan tuloksia. Romahdukseen on varauduttava Suomen talouspolitiikassa, ja EU on saatettava palvelemaan sen jäsenmaiden etua – ei jäsenmaita globaalin kapitalismin eikä universaalisosialismin etua.


Kansallismielisyys on myönteinen asia

Millainen kansallisen edun edistäjä sitten olen? Aatteelliset juureni ovat hegeliläis-snellmanilaisessa kansallismielisyydessä, jonka ympärille koko hyvinvointivaltiomme on rakennettu. Kansallisvaltio on hegeliläinen järjen instrumentti, jonka kautta säädyt löysivät toisensa, luotiin poliittinen konsensus ja päästiin yhteisten etujemme edistämiseen: juurevaan oman tuvan ja luvan identiteettiin.

Sen on maahanmuuton tuottama eripura surullisella tavalla rikkonut niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa. ”Suvaitsevaiseksi” väitetty yhteiskunta ei ole vapaa, vaan se on yhteiskunta, jossa kantaväestöjä lähestytään vapauksia rajoittava vaatimuslista kädessä.

Lähtemällä mukaan politiikkaan haluan vahvistaa puolueessani vallalla olevaa järkeen perustuvaa politiikkaa ja sitä kautta puolueeni uskottavuutta ja toimintakykyä. Puolueemme ei ole asettanut esteitä hallitusyhteystyölle. Se on hallituskelpoinen, vaikka muutamat ovat ennen vaaleja ilmoittaneet, että he eivät halua tehdä meidän kanssamme hallitusyhteistyötä.

Yhteistyöstä kieltäytyminen ja pois sulkeminen ennen vaaleja ovat kansanvallan ylenkatsomista ja vaalien aliarvioimista: äänestäjien mielipiteiden mitätöimistä ennen kuin ääniä on annettu. Sellaisen cordon sanitaire -politiikan ei pitäisi kuulua hyvään poliittiseen käytäntöön. Parlamentaarisia puolueita pois sulkeva ”käänteinen kassakaappisopimus” on ruma temppu, ja sen itsessään pitäisi estää tekijöiden osallistumisen seuraavaan hallitukseen.

Perussuomalaiset yritetään kenties lyödä laudalta uskottelemalla, että meitä äänestämällä ääni ei päätyisi hallitusvaltaan nousevalle puolueelle vaan oppositioon. Vaaleissa kansalaisilla on kuitenkin tilaisuus sanoa vastalauseensa sellaiselle pois sulkemisen politiikalle sekä luoda meille vaa’ankieliasema. Sitä paitsi myös oppositiossa me olemme samanlainen muutosvoima kuin kansallista etuaan suojelemaan nousseet puolueet ovat Itävallan, Italian ja Puolan hallituksissa.

Vaikka monista Suomen puolueista kuoriutuukin ennen vaaleja ”maahanmuuttokriittisiä”, uskon että kyse on pelkästä kosmetiikasta. Maahanmuuttokriittisinä esiintyville kokoomuslaisille, kepulaisille tai demareille annettu ääni menee hukkaan, sillä niissä puolueissa se kaatuu löysää maahanmuuttolinjaa vetävien vallanpitäjien laariin, josta näytöt on jo saatu. Maahanmuuttopolitiikka ei ole mikään yhden asian juttu, vaan se on politiikan ydinaluetta, josta ratkeaa, millaisessa Suomessa me tulevaisuudessa elämme.


Maahanmuutolle rajoituksia, ajattelulle ja sanankäytölle täysi vapaus

Vapaan yhteiskunnan tunnusmerkki eivät ole avoimet rajat, eikä valtioiden tule tähdätä hyvinvointipalvelujen uudelleenjakoon. Kansojen rauhanomaisen rinnakkaiselon ja sen mukaisten vapauksien säilymisen ehtona on, että valtiot suojelevat omien kansalaistensa yksityistä omaisuutta ja aineettomia oikeuksia. Tämä merkitsee, että konfliktit pitää ratkaista rajoilla eikä päästää niitä leviämään keskelle kansalaisyhteiskuntia.

Humanismin nimissä on ehkä oikein auttaa hädänalaisia, mikäli siihen on mahdollisuus, mutta kenelläkään ei ole velvollisuutta auttaa muita omaksi velaksi. Sitä kautta tulee narun pää myös vetäjien käteen.

Myöskään sosiaalietuuksiin kohdistuvia vaatimuksia ei pitäisi esittää ilman meritokraattista syy-yhteyttä niiden tuottamiseen, sillä vaatimuksilla ei voida luoda moraalista velvoitetta avun antajille. Se olisi samanlaista kuin ihmisiä kiristettäisiin epäsuoralla uhkauksella, jonka mukaan alkaa tapahtua terrori-iskuja, mikäli vaatimuksiin ei suostuta. Tämä kannustaisi ihmisiä ryöstelyyn ja rosvoamiseen, jolloin yhteiskuntaa hyödyttävästä toiminnasta siirryttäisiinkin sen tuhoamiseen.

Niille, joiden mielestä tiede ja politiikka eivät sovi yhteen, muistutan, että yliopistoissa toimii suuri määrä vihervasemmistolaisia jäsenkirjaprofessoreita, jotka ovat ylpeilleet sitoutumisellaan ja joiden puolueellisuutta on ylistetty jopa tieteellisen ansion mittoihin kohotettuna ominaisuutena. Punavihreän värisuoran yksiulotteisuus ja edustussuhteiden painottuminen vasemmalle ovat häirinneet vakavasti tieteen uskottavuutta jo pitkään, ja tilanne on samanlainen myös valtavirran perinnemedioissa.

Sitoutumiseni tiedemiehenä Perussuomalaisiin on tässäkin mielessä perusteltua tasapainotuksen vuoksi. Toivon siis kannatusta myös niiltä yliopistolaisilta, jotka ovat eri mieltä kuin nykyajan akateemiset uusmarxilaiset ja jotka ymmärtävät, millä tavoin hallituksen kasvattamat maahanmuuttokulut sekä yliopistoleikkaukset liittyvät yhteen. Tämän oivaltamista se vastuun kantaminen oikeasti merkitsee.

Meneillään on taistelu länsimaisen sivistyksen, rationalismin ja kulttuurin säilyttämiseksi. Meidän on nyt totisesti kamppailtava eurooppalaisten arvojen, kuten valtiollisen itsemääräämisoikeuden, kansallisen suvereniteetin, omistusoikeuden, utilitarismin ja yksilönvapauden, puolesta. Aiomme voittaa myös taistelun sananvapaudesta, sillä mielipiteiden ja ilmaisunvapauden rajoittajat eivät anna meille oikeastaan muuta mahdollisuutta tunnustaessaan omaan tappionsa jatkuvalla sensuroimisen ja tukahduttamisen halullaan.

---

Yksityiskohtaisen vaaliohjelman julkaisen lähempänä vaaleja, ja aina ajankohtaista yleisohjelmaani voi lukea tästä.

13. marraskuuta 2018

Taas uutta näyttöä: yliopistot ovat vasemmiston bunkkereita


BBC ja Suomen Uutiset kertoivat, että kansainvälinen yliopistotutkijoiden ryhmä on perustamassa uuden tieteellisen julkaisun, joka sallii tunteita herättäviä aihepiirejä tutkivien julkaista tutkimusraporttinsa nimimerkillä.

Omasta mielestäni yliopistotutkijoiden kannattaisi olla huolissaan siitä, että kampuksilla ei voi enää keskustella eikä julkaista vapaasti, koska yliopistoja hallitseva poliittinen vihervasemmisto ja feministit leimaavat kriittisen puheen ”vihapuheeksi” (hate speech) ja sensuroivat osallistujia sekä heidän näkemyksiään ”yhteisönormeilla” ja ”puhenormeilla” (speech codes).

Oxfordin yliopiston moraalifilosofian professori Jeff McMahan väittää, että anonyymin julkaisemisen ”tarve on akuutti” ja että ”pelko tulee sekä vasemmalta että oikealta”. Hän toteaa, että ”yliopistojen ulkopuolelta tuleva uhka tulee tyypillisesti enemmän oikealta”, kun taas ”uhat sananvapaudelle ja akateemiselle vapaudelle yliopiston sisältä tulevat tyypillisesti enimmäkseen vasemmalta.”

Mutta mietitäänpä, miksi oikeiston taholta koetaan kohdistuvan ylipäänsä mitään uhkaa. Siksi, että poliittista värisuoraa yliopistoissa hallussaan pitävät vihervasemmistolaiset ovat pyrkineet sulkemaan oikeistolaiset ja ei-vasemmistolaiset tutkijat yliopistojen ulkopuolelle.

Tästä myös McMahanin kannanotto on selvä osoitus. Miksi yliopistomaailman sisäiset ”uhat sananvapaudelle ja akateemiselle vapaudelle” muutoin tulisivat ”tyypillisesti enimmäkseen vasemmalta”.

Ongelma on siis yliopistojen sisällä ja vasemmiston aiheuttama. Kun vasemmisto kokee uhkia yliopiston ulkopuolelta (jolloin ne tietenkin tulevat oikealta), on samalla myönnetty, että oikeistolaisten kannanotot ovat vain reaktioita suhteessa pois sulkemisen politiikkaa harjoittaneiden akateemisten uusvasemmistolaisten näkemyksiin. Suhteessa tuohon valtakulttuuriin ne ovat oikeutettuja.

En voi olla kokematta filosofi McMahanin puolesta myötähäpeää siitä, että hän on alistunut kiertelemään ja kaartelemaan, kuin allaan olisi räjähtävä miinakenttä. Anonyymi julkaiseminen pitää toki sallia esimerkiksi internetissä. Mutta siihen ei pidä kannustaa eikä myöskään suostua akateemisen tiedonmuodostuksen yhteyksissä, sillä se on vastoin yksilöiden respektio-oikeutta (oikeutta julkaisemisesta koituvaan kunniaan) ja heikentää tietona esitetyn informaation takana toimivien ihmisten vastuuta.

Oikea reaktio olisi opettaa yliopistoja kansoittaville uustaistolaisille, mitä tieteellinen ajattelu oikeasti merkitsee, palauttaa mieleen tieteenfilosofian metodisäännöt ja tarvittaessa hylätä heidän tenttinsä sekä poliittisista lähtökohdista kirjoitetut tutkielmansa.

”Vihafaktojen” metsästys ja ”vastuuvalheiden” suosiminen eivät olisi varmasti koskaan levinneet yliopistomaailmaan ilman islamin, muslimien ja ylipäänsä kehitysmaalaisten maahanmuuttoa sekä siihen liittyvää identiteettipoliittista lähetystyötä. Näitä laupeudentekoja on sitten höystetty erilaisilla pieteettisyyden, soveliaisuuden ja poliittisen korrektiuden vaatimuksilla, jotka ovat yksinkertaisesti merkinneet valheiden ja poliittisen propagandan livauttelua opiskelijoiden korvista sisään.

On karmeaa, että Suomessakin muutamat yliopistotoimijat ovat päättäneet jo omasta aloitteestaan esittää yhteiskuntakritiikkiä sisältävät analyysinsa anonyymisti. Edes professorit eivät enää uskalla sanoa asioita niin kuin hyväksi näkevät vaan salanimen takaa, esimerkkinä nyt vaikka tuo mainio Professorin ajatuksia -sivusto. Mikä tappio itsesensuuri onkaan tieteelle!

Syynä nimimerkillä julkaisemiseen lienee pelko vasemmistolaisten vesikauhuisesta raivosta, kaunaisesta kostosta, äänettömästä sensuroinnista, anonyymista nettiteurastetuksi joutumisesta sekä sulkemisesta kaiken akateemisen toiminnan ulkopuolelle.

Ongelmien ytimessä löyhkää yksi ja sama punavihreä petos, joka koostuu EU-eliitin, maahanmuuton, universaalikommunismin, globaalikapitalismin, monikulttuurisuuden ja kansallisvaltioiden itsenäisyyttä riistävän internatsismin ideologioista.

Ne ovat asuneet yliopistoissa aina, mutta viime vuosina vihervasemmistolaiset ja feministit ovat tappaneet lopullisesti akateemisen vapauden omalla nilkkimäisellä kavallus- ja kostokäytännöllään. He, nuo puoliksi oppineet töpselinokat, ovat aloittaneet omassa itsehillinnän puutteessaan rahvaan kapinan oppineita vastaan ja ovat aikaansaaneet median ja tieteen luottamusta syövyttävän tieto- ja totuuskriisin.

Kirjoitin aiheesta viimeksi täällä.

12. marraskuuta 2018

Mikä GCM? – Vähemmän on enemmän myös maahanmuuttopolitiikassa


Global Compact for Migration (GCM) on YK-maiden kesken hyväksyttäväksi tuleva asiakirja. Sen mukaan maahanmuuttajien yhteenkuuluvuuden tunnetta on lisättävä maahanmuuttajia vastaanottaneissa maissa ja heidän positiivisia vaikutuksiaan on korostettava julkisessa sanassa. GCM:ssä toivotaan myös uusien ja joustavien muuttoreittien avaamista ja perheenyhdistämisen helpottamista maahanmuuttajille.

Asiakirja on tarkoitus hyväksyä ensi joulukuussa Marokossa järjestettävässä hallitusten välisessä konferenssissa. GCM:llä yritetään puuttua maahanmuuton ongelmiin, joista on tullut maailmanlaajuinen ilmiö.

Myös Yhdistyneissä kansakunnissa on siis havahduttu tarpeeseen säädellä maahanmuuttoa globaalisti. Raja-aitojen madaltaminen ei ole kuitenkaan oikea tapa puuttua ongelmaan, joka johtuu kehitysmaiden väestöräjähdyksestä.

Länsimaiden velkaantuminen, yhteiskunnallisen tehokkuuden heikkeneminen, ekologinen eroosio ja länsimaiden kulttuurieroosio ovat sosiaalietuusperäisen haittamaahanmuuton kerrannaisongelmia. Pysyvää ratkaisua asiaan ei saada ilman väestönkasvun rajoittamista ongelmamaissa.

Jos GCM:llä rajoitettaisiin kehitysmaista ja etenkin Afrikasta ja Lähi-idästä läntisiin teollisuusmaihin suuntautuvaa maahanmuuttoa, se olisi perusteltu. Hanke olisi oikean suuntainen, mikäli sillä tavoiteltaisiin perheiden yhdistämistä takaisin lähtömaihin.

Mutta kun ei. Tavoitteena on vain helpottaa kehitysmaista tulevaa massamaahanmuuttoa ja ”siirtolaisuudeksi” sanottua halpatyövoiman juoksutusta sekä vaikeuttaa länsimaiden julkisen talouden tilannetta, kantaväestöjen asemaa ja poliittisen maahanmuuttokritiikin esittämistä.

Suomen ei pidä hyväksyä kyseistä asiakirjaa. Ainakin Yhdysvallat, Itävalta ja Unkari ovat jo päättäneet jättäytyä sopimuksen ulkopuolelle, sillä sopimus voisi rajoittaa valtioiden itsemääräämisoikeutta maahanmuutto- ja väestöpoliittisissa asioissa. Puola, Australia, Tshekki ja Kroatia ovat ilmaisseet aikeensa vetäytyä sopimuksesta.

Kansainvälisoikeudellisesti katsoen GCM voisi vaarantaa valtioiden itsemäärämisoikeuden ja suvereniteetin. Esimerkiksi kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi on ottanut (sinänsä harvinaislaatuisen) kannan Donald Trumpin maahanmuuttopoliittisten rajoitusten puolesta Helsingin Sanomien viimevuotisessa jutussa ”Asiantuntija arvioi Trumpin aikeita suitsia muslimien tuloa Yhdysvaltoihin: Pakolaisten oikeudet eivät aja kansallisen turvallisuuden edelle”.

Niiden ei pitäisi ajaa myöskään muiden kansallisten etujen tai kantaväestöjen omien oikeuksien edelle. On vääristynyttä, että entinen perussuomalainen, ulkoministeri Timo Soini (sin.) on puhunut hyväksymisen puolesta vetomalla tulkintaan, jonka mukaan GCM ”ei ole sopimus” (aiheesta täällä).

Miksi kyseistä asiakirjaa hyväksyttäisiin, jos sillä ei olisi sitovia vaikutuksia, jos siihen ei olisi tarkoitus vedota ja jos sitä ei aiota noudattaa? Soinin tapa viitata käsitekoreografiaan on merkki ministerin juoksemisesta globalistien ja internationalistien virittämään lankaan. Ei ihme, että ministerit makaavat maassa rähmällään.

Sanakirjan mukaan englannin kielen sana ”compact” merkitsee ’sopimusta’, eikä sanallinen saivartelu siitä, että kyseessä olisi ”vain asiakirja”, auta mitään. Tietenkin myös sopimus on asiakirja.

Myös kysymys sopimuksen hyväksymisen tavasta sisältää kiertelyä. Soini on väittänyt, että sopimusta ei varsinaisesti allekirjoiteta. Se, että asiakirja menee ”normaalin YK:n menettelytavan mukaan YK:n yleiskokouksessa päätöslauselmamenettelyllä äänestykseen”, merkitsee kuitenkin, että se tulee voimaan, vaikka siihen ei kerätäkään allekirjoituksia eri maiden valtuuskunnilta. Räpäytä siis silmää, jos suostut.

Suomen maahanmuuttopolitiikassa tarvittaisiin kokonaan toisenlaisia toimia kuin GCM:ssä esitettyjä. Akuutin pakolaiskriisin aikana EU-maista Suomi otti Saksan, Itävallan ja Ruotsin ohella eniten pakolaisia ja turvapaikanhakijoita väkilukuunsa suhteutettuna. Löysää maahanmuuttopolitiikkaa aiemmin vetäneet muut pohjoismaat ovat sittemmin tiukentaneet maahanmuuttopolitiikkansa kansainvälisten sopimusten velvoittamalle minimitasolle.

Näin olisi pitänyt toimia myös Suomessa. Sen sijaan Suomi on tehnyt vain vähäisiä ja merkityksettömiä tarkennuksia etuisuus-, oleskelulupa- ja perheenyhdistämiskäytäntöihin eikä ottanut käyttöön sisärajatarkastuksia, vaikka olisi voitu.

Samanaikaisesti EU:n omat säädösneuvottelut kansainvälisen suojelun myöntämisestä, turvapaikkamenettelystä ja Dublin-asetuksesta ovat täysin auki eri tahojen välillä. On toivottavaa, että ensi vuoden europarlamenttivaaleissa EU-maiden kansalaiset ilmaisevat poliittisen tahtonsa, jolla pakolaisten vastaanottaminen ja ”taakanjakosopimusten” mukainen lähettely maasta toiseen saadaan loppumaan tai ainakin vähenemään tasolle, joka vastaa lähinnä Geneven pakolaissopimuksessa tarkoitettua yksittäisten poliittisten turvapaikkojen myöntämistä.

Seuraavat europarlamenttivaalit ovat ensimmäiset vuoden 2015 pakolaiskriisin jälkeiset EU-vaalit, joten odotan äänestysvilkkauden kasvua ja suunnanmuutosta vaativaa tulosta. Sillä kriisi ei ole mihinkään kadonnut eikä ratkennut.

Viime vuonna EU:n alueelle tuli noin 700 000 turvapaikanhakijaa, joten kyse on edelleen väestöpoliittisesta mullistuksesta ja Euroopan kansakuntien väestölliseen rakenteeseen vaikuttavasta kumouksesta, jolla on poliittisiin ja uskonnollisiin voimasuhteisiin liittyviä vaikutuksia.

Kyse on vieraiden kansakuntien ja uskontojen ekspansiivisesta valloituspolitiikasta, joka pitäisi pysäyttää Euroopan kansakuntien ja valtioiden oman sekä yhteisen edun nimissä.

Suomen itsenäisyyttä ei saa kaventaa Global Compact for Migration -sopimuksella.

---

Päivitys 13.11.2018: Ulkoministeriön byrokraatit hermostuivat kirjoituksestani ja sen Uudessa Suomessa olevasta toisinnosta ilmeisesti niin pahoin, että he kaivoivat esiin myös Suomen Uutisten viime viikkoisen jutun ja alkoivat moittia Ilta-Sanomissa Laura Huhtasaarta (ps.) ja Ville Taviota (ps.) ”väärien väitteiden levittämisestä”. Valtamedia ja ministeripoliitikot aloittivat siis informaatiosodankäynnillisen mustamaalauskampanjan, jossa poliittista arvostelua väitettiin ”valeuutiskampajoinniksi”.

Se näyttää olevan valtamedian tapa reagoida aina, kun ministerit kohtaavat vastaansanomatonta kritiikkiä ja hallituksen omalla keinottelulla ei ole pohjaa. On alun alkaen väärin, että virkamiehet pyrkivät tekemään Eurooppa-politiikan ja ulkopolitiikan kokonaan.

Ministeriön puolustelun lapsekkuutta osoittaa Ilta-Sanomien referaatti suomenruotsalaisen professori Matti Klingen pojan, maisteri Renne Klingen selittelystä: ”Asiakirjan perimmäinen tarkoitus on Klingen mukaan saada maat yhdessä vastaamaan maailmanlaajuiseen haasteeseen. GCM:n avulla jäsenvaltiot voivat yhtenäistää ja parantaa käytäntöjään, jotta päästään kohti turvallista, järjestelmällistä ja sääntöjen mukaista siirtolaisuutta.

Tyhjää sanahelinää, joka käytännössä merkitsee vain länsimaiden sitouttamista maahanmuuttomyönteiseen tahtotilaan. Lauselmassa mainitut toiveet eivät varmasti ole tosiasioita. Jo käsittelyn kiertelevästä muodosta käy ilmi, että sopimus on aiottu vietäväksi läpi hipi hiljaa ja kautta rantain, ilman allekirjoituksia ja ilman poliittisia päätöksiä maiden parlamenteissa, jotta sopimuksen velvoittava luonne ei paljastuisi kansalaisille ja siirtolaiskäytäntöön voitaisiin ujuttaa ”taakanjakosopimuksen” kaltaisia ja lakeihin perustumattomia raja-aitojen madalluksia. Kyse on globalistien ja avoimia rajoja vaativien pitkästä marssista halki valtioiden.

Ulkoministeriön maahanmuuttomainonnassa käytetty ”siirtolaisuuden hallintaan saaminen” merkitsee käytännössä kaiken, myös haittamaahanmuuton, näkemistä työperäisenä siirtolaisuutena (siirtolaisuuden nimitystä käytetään nimenomaan työperäisestä maahanmuutosta). Täten myös sosiaalietuusperäisen maahanmuuton päälle joka on ongelmallisin ja laajin osa kaikesta yritetään pirskottaa hyödyllisyyden esanssia.

Gatestone-instituutin asiantuntijan Judith Bergmanin mukaan GCM:n kautta aiotaan ajaa läpi sellainen näkemys, että maahanmuutto on ihmisoikeus ja niin sanottu subjektiivinen oikeus, johon kenellä tahansa olisi oikeus. Hänen mukaansa ”julkinen keskustelu voisi vaarantaa koko projektin”.

Vaikka sopimus ei sidokaan maita juridisesti, se sisältää suuren määrän käytänteitä siirtolaisuuden suhteen, ja keskeistä on, käyttävätkö oikeusistuimet sopimusta ohjenuoranaan, kuten pakolaisten oikeusasemaa koskevaa YK:n yleissopimusta. Jos niin käy, sopimus on pommi, joka voi laueta käsiin velvoitteiden muodossa. 

Kirjoituksessa mainitsemieni maiden lisäksi myös Tanska, Italia ja Slovenia ovat jättäytymässä pois sopimuksesta, ja Ruotsi ja Hollanti olisivat hyväksymässä sen vain tietyin muutoksin. EU:n ulkopuolisista maista pois jättäytymässä ovat Norja ja Sveitsi. Kiina, Etelä-Korea ja Japani vetävät itsemääräämisoikeuttaan korostavaa linjaa. Ainakin Saksassa, Suomessa ja Ruotsissa kerätään nimiä adressiin sopimuksen hylkäämiseksi, ja se kannattaa ilman muuta allekirjoittaa tästä.

Virkamiehiltä ei ole kovin rehellistä ryntäillä lavastamaan asioiden kansanvaltaisen ja avoimen käsittelyn vaatimista ja perusteltua yhteiskuntafilosofiaa ”valeuutisoinniksi”. Paremminkin sen johdosta pitäisi potkaista Katajanokan silkkipyllybyrokraatit pois nepotistisista palkintoviroistaan.

11. marraskuuta 2018

Kulttuuriministeriö kouluttaa lapsista kavaltaja-agentteja


Erich Honeckerin harppi-Saksassa Stasi iski silmänsä lapsiin nähden lasten viattomuudessa mahdollisuuden kouluttaa heistä kavaltaja-agentteja valtion vihollisten kiinni saamiseksi. Lapsihan ei osaa pitää mitään sisällään, ja juuri siksi lapsia sanotaankin lapsiksi.

Niinpä valtiollinen poliisi toivoi lasten ilmiantavan myös omat vanhempansa, mikäli heillä oli sosialismin vastaisia mielipiteitä tai toimintaa.

Kommunistisella manipulaatiolla ja indoktrinaatiolla lapset yritettiin kasvattaa alusta pitäen lojaaleiksi valtiolle. Sitä kautta koetettiin tunkeutua kasvatuksen perusyksiköihin, perheisiin, ja rikkoa luontaisiin ihmissuhteisiin liittyvä luottamus.

Tämä ei tietenkään täysin onnistunut. Mielenkiintoista on, onnistuuko lasten värvääminen poliittisiksi agenteiksi Suomessa.

Lehdet kertoivat hiljattain, että opetus- ja kulttuuriministeriö on myöntänyt yli 100 000 euron rahoituksen 1318-vuotiaiden nuorten kouluttamiseksi ”vihapuheen vastaisiksi agenteiksi”.

Filosofian, kasvatustieteen ja psykologian näkökulmasta on erittäin arveluttavaa, jopa vaarallista, ryhtyä käyttämään nuoria poliittisen toiminnan välineinä. Kirjoitin aiheesta jo käsitellessäni tapausta, jossa eräässä Tampereen eräässä koulussa oli lapsille annettu poliittisia aiheita käsiteltäviksi.

Ensinnäkään (1) missään ei ole hyväksytty yleispäteviä kriteerejä sille, mikä on ”vihapuhetta” ja mikä ei. Usein vihapuhe on vain vastaanottajien omassa tajunnassa syntynyttä aggressiota sen johdosta, että viestin lähettäjä ei ole hänen kanssaan samaa mieltä.

Toiseksi (2) lasten ja nuorten päättelykyky ja henkinen kypsyys eivät yleensä riitä normatiivisten arvioiden tekemiseen siitä, mihin toimenpiteisiin olisi syytä ryhtyä poliittisesti. Lapsilla saattaa olla hyvin jyrkkiä ja ehdottomia näkemyksiä, ja siten heidän arvionsa voivat johtaa myös väärinkäsityksiin ja leimaamisiin. Vaikeiden haasteiden eteen asettamisella voi olla haittaa lapsen psyykelle.

Kolmanneksi (3) on ilmeistä, että lasten kouluttaminen ”vihapuhepoliiseiksi” lisää epäluottamusta sekä lasten keskinäisissä suhteissa että heidän suhteissaan aikuisiin. Sosiaaliset haitat voivat olla suuremmat kuin ne muutamat hyödyt, joita hankkeella tavoitellaan.

Itse uskon, että kyttäysmielialan lietsominen luo nuorten keskuuteen nonkonformismia, joka ilmenee reliabiliteetin heikkenemisenä. Tämä tarkoittaa, että nuorisoporukoissa epäluottamuksen osoittaminen vertaisryhmää kohtaan on merkki ryhmään kuulumattomuudesta, jolloin koulukiusaaminen ei vähene kantelupukkien värväämisen tuloksena vaan kasvaa.

Suuressa osassa nuorten välisiä kiusaamistapauksia syy piilee myös kiusatun omassa asennoitumisessa ja laittautumisessa kiusatun rooliin. Hänessä koetaan olevan jotakin, johon tartutaan. Ongelmaa ei voida korjata kantelemalla eikä kavaltelemalla, sillä silloin ongelma menee entistä enemmän piiloon, ja ihmisiä lumipestään takapihojen akatemioissa.

On unohdettu, että lapset eivät elä aikuisten maailmassa. Siksi heistä ei pidä tehdä politiikan pelivälineitä. Omasta nuoruudestani muistan, että heikointa arvostusta nuorison keskuudessa nauttivat kantelupukin maineen saaneet ja luottamuksensa menettäneet yksilöt sekä kaikenlaisten demariyhdistysten Nuoret Kotkat, joita aina katsottiin hieman vinosti tirskuen. Ilmiantojärjestelmien kehittely on yhtä alkeellista kuin muinaisessa DDR:ssä ja Pirkkalan marxilaisessa peruskoulukokeilussa.

Oireellinen on myös ”Espoo kaikille” -nimiseen hankkeeseen sisällytetty määräys, jolla kaikki Espoon nuorisotilat julistettiin ”vihapuheesta vapaiksi alueiksi”. Helsingin kaupunginhallitus teki samantyyppisen päätöksen kieltäessään kaupungin tilojen käytön ”rasistiseksi” väitettyyn toimintaan, vaikka kukaan hankkeen puoltajista ei pystynyt määrittelemään, mitä he rasismilla tarkoittavat (katso video täältä).

Tämän päätöksen voimassa ollessa Helsingin viranomaisilla itselläänkään ei olisi enää asiaa kaupungin tiloihin, sillä Helsingin kaupunki on ottanut käyttöön ”positiivisen syrjinnän”, jolla vierasperäisiä suositaan työhönotossa kantaväestön tappioksi. Ehkä se on sitä ”parempaa rasismia”.

”Turvallisen tilan politiikaksi” mainostetulla eristämisellä on rajoitettu niin akateemista totuuspuhetta yliopistoissa kuin kirjailijoiden sananvapautta kirjamessuilla. Viimeisimmän näytön tarjoaa Åbo Akademin rehtorin päätös, jolla yliopisto kielsi järjestämästä tiloissaan miesten tasa-arvoseminaaria.

Yliopistojen punavihreissä bunkkereissa on näköjään menty täysin sekaisin. Kenen asiaa feministit luulevat edistävänsä asiallisten tapahtumien tukahduttamisella ja sensuurilla, joiden ei pitäisi kuulua mihinkään tieteelliseen toimintaan?

Myös lasten ja nuorten edun mukaista olisi elää yhteiskunnassa, jossa mielipiteensä voi vapaasti sanoa. Sellainen yhteiskunta, jossa suomalaisten ihmisten täytyy pelätä omalla maaperällään sekä alistua noudattamaan vieraiden tapoja, ei ole enää turvallinen.

Espoo on tehnyt monikulttuurisuuden ideologian ja kaikkea läpäisevän internatsismin nimissä monia muitakin huonoja päätöksiä, joista yksi on englannin kielen kohottaminen virastojen asiointikieleksi. Tämä merkitsee vieraskielisten maahanmuuttajien integraatiomotivaation lakastumista ja kotimaisten kielten taantumista, sillä hallitsevuutensa vuoksi englanti on ”tappajakieli”.

Suomalaisen kulttuurin jatkuvasta heikentämisestä kertoo myös Elinkeinoelämän Keskusliiton Mikael Jungnerilta tilaama raportti, jossa englannin kielen virallistamisen ohella kannatettiin montaa muutakin järjettömyyttä, kuten ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinnasta luopumista. Ex-demari Jungnerin kannattaisi lopettaa sukeltaminen, kun on jo pohjalla. Ei noilla eväillä ainakaan Suomi-laivan kapteeniksi nouse.

Yleensäkin on väärin, että hallitukset tai ministeriöt pyrkivät estämään ihmisten keskuudessa heräävää poliittista arvostelua lavastamalla kritiikin ”vihapuheeksi”, kuten nyt oikeusministeriön uudessa ”Against Hate” -hankkeessa. Manipulaatio on jatkuvaa, sillä viime vuonna opetus- ja kulttuuriministeriö käynnisti ”Sitoudun torjumaan vihapuhetta” -projektin, jota arvostelin kirjoituksessani ”Miksi vihapuheen käsite on vaarallinen?

Mikäli kielteisiä tunteita halutaan estää yleistymästä, pitää tehdä sellaista maahanmuuttopolitiikkaa, joka estää vihaa syntymästä. Sen sijaan jo nousseiden aggressioiden tukahduttaminen, torjuminen ja kieltely ovat turhia, toimimattomia ja tyhmiä yrityksiä. Jos halutaan vähentää kantaväestön ärtymystä, pitää rajoittaa sosiaalietuusperäistä haittamaahanmuuttoa, sillä Suomi ei voi olla koko maailman sosiaalivirasto.

Mutta riittääkö lasten oikeustaju ymmärtämään kaiken tämän, kun suuri osa aikuisistakaan – kärjessä Suomen valtavirtapoliitikot – eivät ymmärrä? Vai olisivatko lapset omassa rehellisyydessään ja valehtelemattomuudessaan jopa paremmin asioista perillä sanoakseen jotakin vastaavaa.

Entäpä, jos lapsia värvättäessä tai manipuloitaessa käykin päinvastoin kuin 1970-luvulla, jolloin porvarisperheiden kakaroista tuli tiedostavaisia kommunisteja? Nykyaikanahan lapset voivat ilmiantaa ne vanhempansa, jotka suosivat monikulttuurisuuden ideologiaa, juonittelevat alpakka-caseja, kerääntyvät kuin ampiaiset sosiaaliseen median laareihin kunniallisia ihmisiä ahdistelemaan sekä masinoivat uuskommunistisia rähinöintitilaisuuksia kaikkialle.

8. marraskuuta 2018

Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla seipäillä


Sosiaalisessa ja vaihtoehtomediassa suosioon noussut kanadalainen psykologian professori Jordan Peterson ei ole omasta mielestäni kovin rohkea eikä omaperäinen tieteenharjoittaja. Erikoisen ja kiinnostavan hänestä tekee vain se, että hän sanoo professorin asemasta asioita, jotka lähes kaikki järkevät ihmiset tietävät ja haluavat myös kuulla.

Hän on siis poikkeus professorikunnassa, joka on poliittisen vihervasemmiston hallussa – johtuen mafiaa muistuttavasta kansainvälisestä virkakartellista. Siihen ei hyväksytä vaan suljetaan pois, koska päätökset kysymyksestä, ketkä saavat esiintyä yliopistoissa, tekee kansainvälinen raati. Sen paneelin jäseneksi päätyy vain, jos on lähtökohtaisesti kansainvälisyyskiimaiset asenteet ja mielipiteet.

Jordan Peterson on toiminut psykologisesti viisaalla tavalla, sillä hän on pitänyt kiinni käsityksistään eikä ole taantunut puolustelevalle kannalle. Hän on lausunut näkemyksiä, joita voidaan pitää epäsovinnaisina mutta jotka ovat kuulijoille hyväksi toimiessaan terapian tavoin.

Puhuessaan Helsingin Kulttuuritalossa viime sunnuntaina Peterson yllätti liirumlaarumiin tottuneen yleisönsä toteamalla, että ”älä anna lastesi tehdä mitään mikä saa sinut olemaan pitämättä heistä”. Tavallaan tätä voidaan pitää uudelleenmuotoiluna sananlaskuviisaudesta ”joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan; mutta joka häntä rakastaa, se häntä ajoissa kurittaa”.

Terveen järjen tieteenharjoittaja Peterson on myös vastustanut feminismin ja identiteettipolitiikkojen tuella tapahtuvaa sananvapauden rajoittamista yliopistomaailmassa – ja joutunut ottamaan silmilleen valtavirraksi muuttuneen vaihtoehtoväen vesikauhuiset vaahdot. Parasta Petersonissa onkin hänen arvostelunsa feministien vallankäyttöä vastaan. Mitään muuta oppineelta psykologilta ei voisi odottaakaan kuin feminismin kritiikkiä, sillä ei ole vain naisten asia päättää kanssakäymisen ehdoista.

Identiteettipoliittinen tendenssijournalismi ja sen ympärille rakentuva tieteen medioituminen eivät anna korkeaa kuvaa tieteen ja agendajournalistien vispilänkaupasta. Puolueellisuus ei edistä minkään asian legitimoitumista, niin kuin etuoikeuttamalla tuotettu tasa-arvokaan ei luo oikeudenmukaisuutta. Vihervasemmiston agenda ja toimintametodi ovat luhistumassa.

Koska Petersonin suosio johtuu hänen opetustensa selkeydestä ja vastaansanomattomuudesta sekä ennen kaikkea niiden harvinaisuudesta, hänen suosionsa antaa huonon kuvan siitä, mitä monet muut yliopistoissa tekevät ollessaan kykenemättömiä samaan. Niinpä ei ole ihme, että vihervasemmisto pyrkii kieltämään hänen esiintymisiään ja sensuroimaan häntä kaikkialla.


Terrori-isku jälleen Turussa – kohteena sanan- ja tieteen vapaus

Sen tyyppinen tapaus kohdattiin äskettäin Åbo Akademissa, kun yliopiston rehtori esikuntineen hätisti miesten tasa-arvoyhdistyksen suunnitteleman seminaarin pois tiloistaan ihan vain muutamien eri mieltä olevien ryhmien ja henkilöiden painostuksesta (yksi hyvä analyysi tapauksesta täällä).

Ei ole pitkäkään aika siitä, kun kirjailija Timo Hännikäiselle annettiin fudut Helsingin kirjamessuilta (kirjoitin aiheesta tässä). Myös yhdysvaltalaisen kasvatuspsykologian professorin Linda Gottfredsonin kutsu tieteelliseen konferenssiin peruttiin hiljattain, koska joukko tutkijoita protestoi kutsua väittäen Gottfredsonin tutkimustulosten olevan konferenssin järjestäjien ”eettisten standardien” vastaisia.

Jos asia oli niin, miksi vaivaisen professorin ei annettu puhua – edes puhua itseään pussiin, mikäli niin oli käydäkseen? Mikä hänen mielipiteissään saattoi olla totuutta vaarantavaa? Vertailun vuoksi todettakoon, että Turun yliopiston ovet pyrittiin sulkemaan perussuomalaisten lehden päätoimittajalta Matias Turkkilalta, ja hänen luennolleen tehtiin vihaisku, mutta yliopisto avasi mielihyvin ovensa 1960- ja 1970-luvuilla pommi-iskuihin syyllistyneille terroristijohtajille.

Paljon viitatut ”yhteisönormit” tai ”Euroopan unionin arvot” eivät ole oikeilta nimiltään mitään muuta kuin poliittista ideologiaa. Puhumattomuus taas on huonoa politiikkaa, ja potkimalla potkittava loppuu, kun viisaammat väistyvät ja jättävät areenan koulukiusaajille.

Ei tarvittane Karl Popperia eikä Jürgen Habermasia selvittämään, miksi tieteellistä totuutta ei voida saavuttaa ilmapiirissä, jota varjostaa sensuurin tai rangaistusten uhka. Myös yhteiskunnallisen totuuden tavoittelu vaarantuu kurinpidon ja poliittisen korrektiuden ilmapiirissä. Tunnetuin esimerkki vapaan sanankäytön puolesta myös virheellisten näkemysten falsifioimiseksi lienee Robert Faurissonin tapaus, jossa Noam Chomsky otti kantaa rajoittamattoman argumentaation puolesta.

Ehkä ilmiselvät ja laajalti hyväksytyt näkemykset pyritäänkin poistamaan yliopistoista harjan ja varren kanssa vain siksi, ettei niissä ole sellaista tieteellistä lisäinformaatiota, joka olisi uutta tai yllättävää ja joka nimenomaan siksi pitäisi yliopistoissa esittää. Tai sitten ovat tieteenfilosofian perusteet päässeet sensuurin vaatijoilta unohtumaan, ja mieleen palauttamista tarvitaan juuri sen vuoksi.

Palavilla seipäillä tökkiminen luo joka tapauksessa onnettoman kuva tökkijöistä itsestään. Nimittäin jos yliopiston hallinto ei hyväksy ”minkäänlaista rasismia eikä vihapuhetta” tiloissaan, sen ei pitäisi hyväksyä tiloissaan myöskään omaa itseään, sillä miesasiamiehiin kohdistuva syrjintä on sukupuolista rasismia ja vihapuhetta. Moinen tilan ja opetusresurssien hallitseminen on mitätöimistä ja valtapuhetta, jossa feministien korkokengällä poljetaan miesten kulkusia.

Asia on yhtä hullunkurinen kuin Helsingin kaupunginhallituksen päätös, jolla se kielsi kaupungin tilojen käytön ”rasistiseksi” väitettyyn toimintaan. Tämän päätöksen voimassa ollessa Helsingin viranomaisilla itselläänkään ei olisi enää asiaa kaupungin tiloihin, sillä Helsingin kaupunki on ottanut käyttöön ”positiivisen syrjinnän”, jolla vierasperäisiä suositaan työhönotossa kantaväestön tappioksi! Ehkä se on sitten sitä ”parempaa rasismia”.


Psykologinen selitys kommunikaatiokuiluihin mediassa ja tieteissä

Tieteen ja median politisoitumista sekä kansalaisten kahtiajakoja voidaan lähestyä psykologisesti intersektionaalisuuden käsitteen avulla, jolla viitataan monen ryhmän jäsenyyteen liittyvään väliinputoajuuteen sekä ristiriitatilanteisiin (aiheesta täällä).

Käsite on lähtöisin sosiaalipsykologi Jonathan Haidtilta. Hänen mukaansa intersektionaalisuutta opetetaan yliopistoissa nyt tavalla, joka kylvää vastakkainasetelmia eikä pura niitä, kuten väitetään. Jopa kaksiarvoista sukupuolieroa kiistävien feministien vetoaminen naiseuteen, aina kun se edistää heidän oman viiteryhmänsä etua, luo nais–mies-vastakkainasettelua.

Siten se lietsoo esiin heimosotaan erikoistuneita vaistoja ja täyttää nuoret tarkoituksen ja merkityksen tunteella sodassa yhteistä vihollista vastaan. Koska kaikkia harhaisia loukkaantumisia ja väärinkäsityksiä ei voida poistaa, vallitsee myös yliopistojen kampuksilla ja sosiaalisessa mediassa ikuinen konflikti.

Niinpä totuuden sijasta yliopistoissa etsitään nyt ”sosiaalista oikeudenmukaisuutta” ja ”tasa-arvoa”, minkä tuloksena opiskelijat omaksuvat asioihin valtapoliittisen näkökulman. Toimittajat tai sellaisiksi aikovat eivät puolestaan ole kiinnostuneita tiedonvälittämisestä vaan maailmanparantamisesta.

Tuossa työssä jokainen kokee velvollisuudekseen erottua ”pahoista” ihmisistä ja liittyä ”hyvin”, mitä kutsutaan moraaliposeeraamiseksi, hyvesignaloinniksi ja moraalialarmismiksi. Ne johtavat juuri sellaiseen epä-älyllisyyteen, johon feministinen ja vihervasemmistolainen tiede on ajautunut, kun kantelupukkina toimimisesta on tullut kansanhuvi. Tämä on fataalia, sillä mikään matka maailmassa ei ole niin lyhyt kuin matka hyvästä pahaan.

Sen osoittaa vaikkapa Philip Zimbardon toimeenpanema Stanfordin vankilakoe, jollaista ei voitaisi enää valitettavasti tehdä, vaan tieteen kirkkotädit kieltäisivät sen epäeettisenä, vaikka koe toi näkyville tärkeää tietoa ihmisten käyttäytymisestä. Nykyaikana kiellettäisiin luultavasti myös Milgramin koe, Karin pilapiirrokset ja komedia nimeltä ”Uuno D. G. Turhapuro vähemmistövaltuutettuna”, mikä kuvastaisi poliittisen vihervasemmiston kiilusilmäistä tosikkomaisuutta.

Epä-älyllistymisestä sopii moittia nimenomaan vasemmistoa, sillä intersektionaalisuus ja siihen liittyvä identiteettipolitikointi nojaavat marxilaiseen standpoint-teoriaan. Sen mukaan sorretun tai vähemmistöryhmän näkökanta on aina puolueettomampi, totuudenmukaisempi ja oikeutetumpi.

Perustuessaan äärivasemmistolaisuuteen intersektionalismi tulee sulkeneeksi pois niitä vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä, jotka eivät ole äärivasemmistolaisia, ja näin markan suutari tekee kolmen markan vahingon. Tämä on tosin tyypillistä kaikille samppanjasosialisteille ja kaviaarikommunisteille, jotka aina ennen pitkää erottuvat omaksi eliitikseen.

Lisäksi identiteettipolitiikassa on sekoitettu kaksi tarkastelutasoa: mikrotaso ja makrotaso. Mikrotason henkilökohtaiseen kohtaamiseen liittyvältä tasolta (esimerkiksi ylirajaisesta pariutumisesta) koetetaan johdella periaatteita makrotasolle, jota edustaa valtion väestö- ja ulkopolitiikan taso. Tällöin pienryhmät pyrkivät määräämään valtionpolitiikan suunnan (”rajat auki”). Väestö- ja ulkopolitiikkaa ei voida kuitenkaan tehdä avioliittoneuvojien logiikalla, vaan makrotason kysymyksistä pitäisi päättää valtionpolitiikan tasolla kansanvaltaisesti, koko kansaa kuunnellen.

Perimmäinen syy diskurssin halkeamiseen on se, että yliopistoihin on palkattu kelvottomia filosofeja ja yhteiskuntatieteilijöitä, jotka eivät hallitse edes tieteenfilosofian perusläksyjään, ja opiskelijat ovat neuvottomina kuunnelleet heitä.

Uudelleen julkaisen tässä viimekeväisen (12.5.2018) kirjoitukseni, jonka jatkuva ajankohtaisuus osoittaa, ettei mikään ole vanhentunut eikä muuttunut, vaan maailma on vain pahentunut ja mennyt entistä enemmän tolkuitaan. (Tieteen vasemmistolaistumisesta myös täällä.)




YHTEISKUNTATIETEILIJÖIDEN HUOLI SANANVAPAUDESTA HEITTÄÄ KUPERKEIKKAA

Yleisradion verkkosivut kertoivat Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa tehdystä tutkimuksesta jutussa ”Some on tuonut uuden uhan yliopistotutkijoille: ’Ei voi olla koskaan varma, joutuuko videoitavaksi’” 9.5.2018.

Julkisuus ei siis kelpaa, ja sitä paetaan. – Miksihän?

Toimittaja Anu Leena Koskisen kirjoittaman jutun tueksi oli haastateltu hankkeeseen sen yhtenä tekijänä osallistunutta Tampereen yliopiston lehtoria, Vuokko Kohtamäkeä (jonka nimi oli jutussa tosin vaihtunut pari riviä alempana Koivumäeksi).

Selvityksessä oli kyselty Helsingin yliopiston, Lapin yliopiston, Tampereen teknillisen yliopiston, Tampereen yliopiston ja Turun yliopiston henkilöstön kokemuksia ja näkemyksiä sananvapaudesta sekä siihen liittyvästä ”turvattomuuden” tunteesta.

Jutun mukaan yhteiskuntatieteellisen alan yliopistotutkijat pelkäävät seminaareihinsa ja luennoilleen ilmestyneitä valheiden metsästäjiä, jotka voivat kuvata tilaisuudet (sikäli kuin kyseessä on julkinen tila), sekä julkaista tulokset netissä.

On oireellista, että vapaa argumentaatio ja julkisuus koetetaan nyt lavastaa ”uhaksi sananvapaudelle” myös tieteissä, joissa vapaa sanankäyttö muodostaa elintärkeän toimintaehdon. Valtamediassa vastaavanlainen sensurointi on jatkunut jo pitkään.

Poliittinen vihervasemmisto yrittää nähtävästi kääntää tukalan asemansa väitteiksi ”sananvapauden huononemisesta”, kun he eivät voi enää peitellä kupliensa puhkaisuja ja tukahduttaa ideologiansa kyseenalaistajia.

Tämä kertoo sananvapauden ja tieteen julkisuusperiaatteen heittäneen pahan kerran kuperkeikkaa puoliksi oppineiden näkemyksissä. Kun tiedejulkaiseminen on pidätetty kommunistien ja feministien käsissä olevien tiedelehtien ja kustantamojen ideologiseen valvontaan, sosiaalinen media on kieltämättä luonut henkireiän myös tieteellisten totuuksien kertomiselle.

Niinpä väite ”vihapuheesta” koetetaan pukea panssariksi kaikkea kriittisyyttä vastaan: ”Tutkimuksen mukaan yliopistoissa on nähtävissä muitakin uudenlaisia uhkia kuin sosiaalinen media. Näitä ovat uhkaaminen ja uhkaava, yllättävä tai arvaamaton käyttäytyminen, vihapuhe, tietojärjestelmiin tunkeutuminen, henkinen väkivalta sekä fyysisen väkivallan mahdollisuus.

Näytöt ”väkivallasta” kuitenkin puuttuvat, ellei sellaisena pidetä yliopistojen ovien läimäyttämistä kiinni eri mieltä olevilta tai toisinajattelijoiksi julistetuilta, toisin sanoen maahanmuuton ja feminismin kriitikoilta sekä monikulttuurisuuden ja internatsismin arvostelijoilta ynnä muilta rationaalisilta tieteellisten metodien soveltajilta. Mitä pelättävää tai arveluttavaa kriittisen filosofian julkistamisessa voi olla?


Puhesäännöt ja vihapuhejahti korventavat pois tieteen vapauden

Pohjoisamerikkalaisissa ajatuspajoissa keksittyjen ”puhesääntöjen” (speech codes) kehittely ja kriittisyyden määritteleminen ”vihapuheeksi” (hate speech) muodostaa nyt maailmanlaajuisen ilmiön, joka luo todellisen uhan sekä sananvapaudelle että tieteellisten totuuksien tavoittelulle.

Amerikkalaisen Sceptic Magazinen julkaisija, tohtori Michael Shermer, kirjoitti lehdessään, että poliittinen korrektius on hävittänyt sananvapauden yhdysvaltalaisilta yliopistokampuksilta. Se on luonut ilmapiirin, jossa myös harmiton ja vapauttavaksi koettu leikinlasku on johtanut hallinnollisiin toimiin ja jopa yliopistoista erottamisiin.

Kotimaan kyseleminen värillisiltä nähdään automaattisesti ”mikroaggressiona”. Hölinällä ”turvallisista tiloista” naisille pyritään uhriutumaan ja esittämään syytös, jonka mukaan naisten vetäytymistä omalle saarelleen oikeuttaa oletettu uhka: feminismin arvostelu.

Shermerin raportin mukaan väitteet, joiden mukaan työtehtävät pitäisi antaa yliopistoissa pätevimmille, pitäisi sensuurin vaatijoiden mielestä kieltää ”värillisiä loukkaavina”, kun taas aasialaisten kehuminen hyviksi matematiikassa halutaan torjua ”stereotyyppisenä”. Sellainen, joka kehuu kollegansa ulkonäköä – ”hei, oletpa kaunis tänään” – hirtetään hitaasti seksuaalisesta ahdistelusta. Jopa rotuajattelusta irtisanoutumista pidetään ”olemusajatteluna” ja sitä kautta epäsuorana persoonan merkityksen kieltämisenä.

Kiristyneessä ilmapiirissä voidaan tulla sensuroineeksi myös tieteellisesti relevanttia argumentaatiota. Defensiivisyys kertoo suojiin kaivautujien omasta passiivis-aggressiivisuudesta ja siitä, etteivät heidän argumenttinsa kestä kritiikkiä. Yliopisto, jossa ei voi vapaasti keskustella, ei ole turvallinen tila, vaan vaarallinen totuuden tavoittelulle.

Turvattomuuden kokemisen juurisyy onkin aivan muualla kuin ensimmäiseen maailmaan liittyvissä mikroskooppisen pienissä tasa-arvo-ongelmissa. Turvayhteiskunnan kahlitsevuus on lähtöisin maahanmuuton tuottamasta eripurasta ja väkivallasta.

Toiseutta palvovien suvaitsevaisten toimintaehto on toiseuden objektivointi, ja siksi suvaitsevuus luo jakautuneisuutta. Feministille on välttämätöntä objektivoida naiseus, jotta hän voisi uhriutua ja uskotella olevansa moraalisesti ylevä subjekti. Samaan tapaan monikultturistille on välttämätöntä korostaa etnisten vähemmistöjen diskriminaatioita liittyäkseen noihin blingikoruilla ja muotivaatteilla koristeltuihin arabielviksiin ja muihin syrjinnän supertähtiin sekä tavoitellakseen itselleen moraalikarismaa.

Väitteeni on, että suvaitsevuus ja monikulttuurisuus tuottavat yhteiskuntaan jakolinjoja ja vastakkainasetteluja. Suvaitsevaiset käyttävät hyväkseen ikivanhaa luokkastrategista jakautuneisuutta. Luomiinsa kuppikuntiin liityttyään suvaitsevaiset pyrkivät olemaan ennen kaikkea suvaitsemisen kohteita. Suvaitseva yhteiskunta ei todellakaan ole vapaa vaan vaatimuksista ja rajoituksista täyttyvä yhteiskunta, jossa monikulttuurisuus johtaa konformismiin, särmien pyöristelyyn ja monokulttuuriin.

Itseään liberaaleina pitävät feministiset ja monikultturistiset tahot ovat omaksuneet uskonlahkojen toimintamuodot myös yliopistoissa ja tiedepolitiikassa. Poliittisen korrektiuden tavoittelua voi selittää heidän metafyysistä alkuperää oleva ja tiedostumaton oikeauskoisuutensa: uskonnollinen fundamentalismi tai patakonservatiivisuus, ehkä jopa suoranainen suvaitsemattomuus. Näin ne, jotka väittävät takaavansa ”turvallisuutemme”, haluavat hinnaksi vapautemme.


Esimerkkejä tieteiden mädätyksestä

Sananvapaus on vakavasti uhattuna yliopistomaailmassa – mutta ei sillä tavalla kuin vihervasemmisto väittää, vaan päinvastaisella. Näyttöä syntyy jatkuvasti.

Ensimmäisiä oireita oli Bill Clintonin valtiovarainministerinä 1999–2001 toimineen Lawrence H. Summersin savustaminen pois Harvardin yliopiston rehtorin virasta hänen todisteltuaan eräässä puheessaan 2005, että synnynnäiset erot sukupuolten välillä voivat selittää, miksi luonnontieteissä on enemmän miehiä kuin naisia (luonnontieteet ovat viimeinen opiskeluala, joka vielä on miesenemmistöinen muun muassa Helsingin yliopistossa).

Eräs naisbiologi poistui tilaisuudesta ovet paukkuen ja veti perässään osan kollegoistaan, joiden harjoittama painostus oli lopulta syynä siihen, ettei Summers saanut jatkoa Barack Obaman hallituksessa. – Ei, vaikka hänen tieteellistä argumentaatiotaan puolusti muiden muassa merkittävä kognitiopsykologi Steven Pinker todeten:

”Hyvänen aika, eikö kaiken pitäisi olla oikeutettua akateemisen keskustelun piirissä, kunhan se esitetään edes jossain määrin tiukasti. Tämä on ero yliopiston ja islamilaisen koraanikoulun välillä. Hypoteesin ottamisesta todesta on varmasti riittävästi näyttöä. [Good grief, shouldn’t everything be within the pale of legitimate academic discourse, as long as it is presented with some degree of rigor? That's the difference between a university and a madrassa. There is certainly enough evidence for the hypothesis to be taken seriously.]” (The Harvard Crimson, 19.1.2005)

Tuorein esimerkki vihapuheargumentin käyttämisestä akateemisen sensuurin välineenä tulee Britanniasta. Brittiläinen neurotieteilijä Adam Perkins oli valmistellut sananvapaudesta tärkeän esitelmän (lyhennelmä täällä), jonka hän aikoi pitää Lontoon Kings Collegessa, kunnes se jouduttiin perumaan muslimien ja maahanmuuttajien identiteettipolitiikasta innostuneiden militanttiopiskelijoiden vaatimuksesta (Perkinsin puolustuspuhe täällä).

Perkins oli viitannut esitelmänsä johdannossa somalialaissyntyisen, islamin uskosta luopuneen ja sharia-fatwalla kuolemaantuomitun naisaktivistin Ayaan Hirsi Alin toteamukseen, että ”sananvapaus on vapauden ja vapaan yhteiskunnan peruskallio”.

Se ei sopinut vasemmistolaisille feministeille eikä intersektionaalisuuden tutkijoille, jotka kannattavat islamin leviämistä omassa ristiriitaisessa ajatusmaailmassaan ja väittävät, että ongelma piilee vähemmistöryhmien omassa väliinputoajan asemaan ajautumisessa. Mikäli niin todellakin on, sitä suuremmalla syyllä heidän kannattaisi menetellä johdonmukaisesti ja irtautua sellaisten ideologioiden ja identiteettipolitiikkojen piiristä, jotka noihin ristiriitoihin johtavat.

Myös Suomessa yhteiskunta- ja ihmistieteet ovat puuroutetut identiteettipoliittisen lähetystyön pulputuksella.

Turun yliopiston sukupuolentutkimuksen kurssin opinto-oppaassa kehotetaan ”kokeilemaan kehojaan” ja ”heijastelemaan kokemuksen kehittymistä julkisessa tilassa” esimerkiksi tanssahtelemalla pakolaisten palautuksia vastustavassa mielenosoituksessa, ja tästä kaikesta jaellaan myös opintopisteitä. Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta puolestaan on koristellut käytävänsä Allianssi-järjestön ”Syrjinnästä vapaa alue” -kylteillä.

Eikö muka yliopisto ole ollut kaikesta hömpötyksestä vapaa alue ennen vihervasemmiston poliittisia toimenpiteitä? Vasta banderollien ripusteluko tekee mielipiteet tieteeksi? Miten olisi: ”Metalli marssii jo”?

Politiikan performoiminen ”tieteeksi” ja eri mieltä olevien syrjiminen syrjintäkielloilla oirehtivat valheellisuuden varjelijoiden vetäytymisestä tiederahoituksella luotuihin bunkkereihin. Ne kertovat maailmankuvansa hajoamista pelkäävien tutkijoiden perääntymisestä äänieristettyihin panic roomeihin, jotta heidän olisi mahdollista säilyttää epäselville sukupuoli-identiteeteilleen ja poliittisille uskomuksilleen välttämättömät elämänvaleensa.

Tulokset osoittavat kirkkaasti sen, että vihervasemmistolainen ja naistutkimuksellinen huuhaa ei sovi yhteen todellisen elämän kanssa. Siksi sen ainoa toivo on pysyä seminaarien sisäpuolella samanmielisten kanssa keskustellen, jotta virheelliset teoriat eivät paljastuisi ja rahoituksen virta ei katkeaisi.

Tämän mukaan feminismi on oikeaa ja korkeatasoista tiedettä, jota ei kannata yrittää syöttää rahvaalle, sillä kukaan muu kuin feministi ei voi ymmärtää sen nerokkuutta. Monikulttuurisuus ja internatsismi puolestaan ovat läpi koko organisaation vietyjä tiedepoliittisia ideologioita, joiden noudattaminen on välttämätöntä puheoikeuden pitämiseksi ja palkan maksun jatkumiseksi yliopistoissa. Nyky-yliopiston opiskelijan on näköjään vain partaansa purren hyväksyttävä se, että keskiajan historia tulee hänelle tutuksi.


Kirjoituksiani feministien saavutuksista

Helsingin Sanomien kultaiset kuohitsijat vaarallistavat seksin
Media luo tekstuaalisella ahdistelulla elämäntapakontrollia
Häirintäsyytökset ovat feministien vihapuhetta
Suomi kuriin vuoteen 2030 mennessä
Plan nain(en) – Järjestö epätasa-arvon asialla
”Tukekaa tyttöjä” on selvästi sukupuolirasistinen


Kirjoituksiani median harjoittamasta sensuurista

Sanan vankeus
Sananvapaudesta
Sensuurista
Mitä on rasismi?
Mitä on populismi?


Kirjoituksiani tieteen puolueellisuudesta

Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta
Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä? 
Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä
Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla
Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?
Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia
Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Sixten kuin ”sixteen”
Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka?
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä
Suomalaisten filosofien TOP-20-lista
Mikä on tiedettä?
Suomalaisen nykyfilosofian historia

7. marraskuuta 2018

Demokraattien voitto USA:ssa vaarassa viedä taantumuksen aikaan


Demokraattien voitto Yhdysvaltain kongressivaaleissa merkitsee, että saadessaan enemmistön edustajainhuoneeseen Amerikan demarit voivat pysäyttää Trumpin toimesta alkaneen yhteiskunnallisen kehityksen ja viedä maansa takaisin taantumuksen aikaan.

Demokraattien kapina on myös vaarassa vakiinnuttaa kansakunnan kahtiajaon, sillä kieli todennäköisesti kovenee entisestään. Koska republikaanit vahvistivat valtaansa senaatissa, balanssi pysyy, eikä politiikan suunnassa mikään muuttune paljon.

Slovenilainen kommunistifilosofi Slavoj Žižek on katsonut, että kurjinta ei ole, jos Trump epäonnistuu, vaan se, jos hän onnistuu presidentintoimessaan. Žižek ei ole kuitenkaan toivonut Yhdysvaltain vasemmiston tapaan Trumpin epäonnistumista, vaan onnistumista, koska se on hänen mukaansa tehokkain keino vasemmiston ja EU:n masinoimiseksi Trumpia vastaan! Kyse on siis tietoisesta vihamielisyyden lietsomisesta, jota hän toivoo myös siinä tapauksessa, että Trumpin saavutukset olisivat myönteisiä.

Jonkin verran järkeäkin Žižekin päästä löytyy, ja järjen valo kajastaa pakolaiskriisiä koskevissa kannanotoissa. Ne johtuvat hänen kotimaansa joutumisesta maahanmuuttajalaumojen jyräämäksi. Žižek on tunnustanut, että avoimien rajojen vaatijat ovat tekopyhiä ja ettei oman elämäntavan puolustaminen ole rasistista. Tuntuu kuin hän olisi oppinut jotakin minulta.

Tai Trumpilta itseltään. Trump on aivan oikein lähtenyt siitä, että jokaisella valtiolla on suvereeni, kansakunnan itsemääräämiseen perustuva oikeus määritellä oma maahanmuuttopolitiikkansa, väestöpolitiikkansa ja rajapolitiikkansa omien kansallisten etujensa pohjalta. Se on itsenäisen valtion olemus.

Paljon muutakin hyvää hän on saanut aikaan, esimerkiksi irrottanut maansa Pariisin ilmastosopimuksesta, joka kohtelee kaltoin hyvällä hyötysuhteella toimivaa länsimaiden teollisuutta. Yhdysvalloissa päästöt putosivat vuonna 2016 noin 3 prosenttia, kun taas talous kasvoi 1,6 prosenttia. Yli puolet maailman kasvihuonepäästöistä tulee kolmannesta maailmasta, ja enää vain 15,6 prosenttia EU:sta, joten ympäristötehokasta tuotantoamme ei pidä hirttää syyllisyydentunnossa piehtaroivien vihreiden direktiiveihin.

Trump on tehnyt aivan oikein irtautuessaan ympäristösopimuksista, jotka velvoittavat maksamaan suoria tukia muiden muassa Kiinalle, vaikka Kiina on Yhdysvaltain suurin velkoja sekä suurimpia saastuttajia, ja maa voisi itse maksaa ympäristön parannustoimet lihavasta valtionkassastaan.

Laittomaan maahantuloon puuttumisen lisäksi Trump on toiminut tehokkaasti myös Pohjois-Korean rakettimiehen pysäyttämiseksi ja pudottanut veroja talouskasvun aikaansaamiseksi. Kun kannatus kasvaa, niin vastustuskin kasvaa, ja niinpä Trump on ollut yhtä vihattu ja pidetty kuin Ronald Reagan aikanaan.

Suomen Yleisradio ehti jo iloita siitä, että demokraattien voitettua kongressivaaleissa muuria ei rakenneta ja että demokraatit voivat nostaa Trumpia vastaan virkasyytteen!

Menettely on vasemmistolle tyypillinen. Hävittyään aattellisesti ja moraalisesti vihervasemmisto yrittää siirtää yhteiskunnallisen keskustelun ja kamppailun poliittisesta vallasta lakitupaan. Se on ominaista myös vasemmistopopulistiselle medialle, joka koettaa horjuttaa kansalaisten ja yleisöjen omaa havainto- ja päättelykykyä juridisin ja normatiivisin rajoituksin sekä keinoin.

Myös itsehillinnän kipinä pilkahtaa esiin Ylen voitonkarnevaaleissa. Toimittajat myöntävät, että ”[l]opulta kyse on kuitenkin edustajien poliittisesta harkinnasta: onko syytteen nostamisesta enemmän haittaa vai hyötyä omalle puolueelle?” Kysymys onkin siis vain opportunismista, ei esimerkiksi kansallisesta edusta.

2. marraskuuta 2018

Miksi Perussuomalaiset on ainoa kansanrintamapuolue?


Kun kansanedustajat Emma Kari (vihr.), Anna Kontula (vas.), Tytti Tuppurainen (sd.), Veronica Rehn-Kivi (r.) ja Juhana Vartiainen (kok.) jättivät Kontulan johdolla aloitteen ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinnasta luopumiseksi syyskuussa 2017, hankkeen suostui allekirjoittamaan eduskunnan enemmistö.

Menettely oli poikkeuksellinen ensinnäkin siksi, että edustaja-aloitteet harvemmin etenevät. Toiseksi, aloite oli opposition edustajan vetämä, ja kolmanneksi: hankkeella heikennetään suomalaisen työvoiman asemaa, jonka pitäisi olla hallituksen erityisessä suojeluksessa. Silti sen allekirjoittivat myös monet hallituspuolueiden edustajat.

Suomen Perustan tutkija Samuli Salminen julkaisi aiheesta viikko sitten perusteellisen tutkimuksen Kuinka kalliiksi halpatyövoima tulee? – Ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinta, työmarkkinat ja julkinen talous, jota esiteltiin teoksen julkaisutilaisuudessa Tuumaustunnilla.

Salminen toteaa, että saatavuusharkinnan poistamista perustellaan julkisuudessa käsityksellä, jonka mukaan muuten Suomi ei saa ”osaajia”. Salmisen mukaan työvoimapula on yritysjohtajien mielestä huutava, mutta matalapalkka-aloille kohdistuvan työperäisen maahanmuuton vapauttamista vaativien puheenvuorojen alle on hukkunut kokonaan keskustelu siitä, pitäisikö pikemminkin korjata suomalaisten ihmisten omia kannusteloukkuja tai palkkauksen tasoa niin, että työvoima ja työpaikat kohtaisivat.

Poistamalla ulkomaisen työvoiman saatavuusharkintaa ongelmaa puretaan väärästä päästä. Raportissa tarkastellaan sekä saatavuusharkinnan poliittista käsittelyä että tuodaan esille tilastollista tutkimusaineistoa, joka kukaan ei ole aiemmin julkaissut.

Salminen käsittelee selkeästi ja analyyttisesti, mitä saatavuusharkinnan purkamisesta seuraisi ja mitä siitä on seurannut Ruotsissa, joka on ainoana EU-maana luopunut saatavuusharkinnasta. Tosiasia on, että maahan tulleista vain 12 % on sijoittunut aloille, joilla on työvoimapulaa. Sen sijaan yli 70 % niistä tietyllä aikajänteellä saapuneista, jotka maahan jäivät, haki turvapaikkaa.

Halpatyövoimaraportin tutkimusosiosta selviää, että EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevien nettovaikutus julkiseen talouteen heikkenee maassaolovuosien myötä. Suomeen tulevien työllisyysaste laskee kantaväestön työllisyysasteen alapuolelle muutaman vuoden maassa olon jälkeen. Tähän lukuun ei ole otettu huomioon pakolaisia ja turvapaikanhakijoita vaan työperäiset maahanmuuttajat.

Pyrittäessä oikeuttamaan maahanmuuttoa on pakolaisina ja turvapaikanhakijoina tulleiden heikko työllisyystilanne pyritty liudentamaan vetoamalla käsitykseen, että kaikkien maahanmuuttajien keskuudessa työperäisten siirtolaisten myönteinen työllisyystilanne kompensoisi muiden aiheuttamat tilastolommot lähelle nollaa.

Salmisen tutkimuksen valossa tämäkään puolustelu maahanmuuton yleiseksi oikeuttamiseksi työvoimapulan varjolla ei toimi.


Kuka hyötyy? Seurausvaikutukset vailla huomiota

Filosofisesti voidaan lisäksi huomauttaa, miksi maahanmuuttoa pitäisi ylipäänsä käsitellä pelkkänä taloudellisena ilmiönä ja ihmisiä esineellisesti työvoimana, joka on muka siirreltävissä maasta toiseen ilman, että sillä on vaikutuksia myös kielipolitiikkaan, kulttuuripolitiikkaan, sosiaalipolitiikkaan, väestöpolitiikkaan, turvallisuuspolitiikkaan ja kansakunnan identiteettiin sekä itsemääräämisoikeuteen.

Näiden tärkeiden asioiden pois sulkeminen ei vain onnistu.

Kun asiaa pohditaan politiikan näkökulmasta, on hyvä huomata, kuka hyötyy ja kuka häviää, jos ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinta poistetaan.

Raportissa julkaistut tutkimustulokset matalapalkka-aloille tulevien maahanmuuttajien työllisyydestä sekä työtulojen ja nettotulonsiirtojen kehityksestä osoittavat, että halpatyövoiman maahantulon vapauttaminen hyödyttää työnantajia ja muuttajia itseään, mutta hyötyminen tapahtuu suomalaisten työntekijöiden ja Suomen julkisen talouden kustannuksella, kun suomalaisia joutuu työttömiksi.

Myös julkisen talouden kustannukset kiertyvät viime kädessä verorasitukseksi ja osittain yritysten maksettaviksi, joten halpatyövoimana yritysten saavuttama hyöty sulaa korkeampiin veroihin.

Salmisen teoksen valossa on kysyttävä, onko suurimmalla osalla Suomen kansanedustajista kerta kaikkiaan mitään tärkeämpää tekemistä kuin toimia suomalaisen työläisten, palkansaajien ja koko kansantalouden vahingoksi. Kysymys on eduskuntavaalien lähestyessä aiheellinen ja poliittisesti polttava.

On tietenkin myönnettävä, että Salminen on tehnyt tutkimuksensa Perussuomalaista puoluetta lähellä olevan Suomen Perustan piirissä. Tämä on toisaalta seuraus tieteen puolueellisuudesta. Tällaista tutkimusta pitäisi tehdä yliopistoissa, mutta sitä varten ei myönnetä resursseja, sillä se ei ole yliopistoja hallitsevan vihervasemmistolaisen värisuoran edun mukaista.

Puoluetahoilla tehtävää tutkimusta ei pidä myöskään kieltää, ja onhan eri korporaatioillakin omat taloudelliset tutkimuslaitoksensa. Kun Salmisen metodologia on kunnossa, myös tutkimustulokset pitäisi hyväksyä ja tehdä tarvittavat johtopäätökset.

Vaikuttaa siltä, että Perussuomalainen puolue on ainoa parlamentaarinen puolue, joka pystyy vastustamaan suomalaisten ihmisten tappioksi suunnitteilla olevaa ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinnasta luopumista. Tässä mielessä Perussuomalaiset on Suomen ainoa ja viimeinen kansanrintamapuolue, tosin ilman sosialismin painolastia.

Salminen on puolueettomuutta tavoitellen sisällyttänyt raporttiinsa myös Rakennusliiton entisen varapuheenjohtajan Kyösti Suokkaan (vas.) lausunnon (s. 54–55). Se tarjoaa työntekijäpuolen kriittisen näkökulman saatavuusharkinnasta luopumiseen ja halpatyövoiman käyttöön alalta, jota asia erityisesti koskee. Jo viime vuonna Kontulan tuotua julki aloitteensa Suokas totesi, että hankkeen mennessä läpi suomalaiset eivät voi enää työskennellä rakennuksilla ja että ”ikinä en enää äänestä vasemmistoliittoa”.

Salmisen tutkimus liittyy myös hänen aiemmin julkaisemaansa laajaan maahanmuuton kustannuksia selvittävään tutkimukseen Maahanmuutot ja Suomen julkinen talous, osa 1 – Toteutuneet julkisen talouden tulot ja menot, jossa käsitellään eri maahanmuuttajaryhmien vaikutuksia Suomen julkiselle taloudelle ja jota on pidetty pätevänä pioneerityönä aiheesta.

On mielenkiintoista nähdä, mitä tämän nuoren tutkijan valmisteilla oleva jatko-osa, jossa käsitellään elinkaaren yli laskettuja maahanmuuton kustannuksia, tuo julki.


Miksi media vaikenee?

Mediatutkimuksen kannalta hämmentävää ja paljastavaa on, että Salmisen viikko sitten julkistettua raporttia ei ole käsitelty sanallakaan missään mediassa. Ei missään, Perussuomalaisten omaa puoluemediaa lukuun ottamatta. Miksi?

Miksi media ei ole pukahtanut aiheesta puolesta eikä vastaan? Onko tutkimuksessa jotakin vikaa? Mielestäni ei. Onko asia merkityksetön? Vai olisiko niin, että vaikeneminen on myöntymisen merkki ja mitään vastaansanomista ei ole?

Jos ei ole vastaansanomista, miksei ole myötäsanomistakaan? Tutkimuksesta pyrittäneen vaikenemaan, koska se saattaisi eduskunnan enemmistön ja ministerien toimet kielteiseen valoon.

On toki mahdollista, että valtamedialle on mennyt ohranjyvä kurkkuun ja sen oma ideologia on ristiriidassa tutkimuksen tulosten kanssa, eikä jäljelle ole jäänyt muita keinoja kuin sensurointi julkisesta sanasta.


Arvioitu teos

Salminen, Samuli, Kuinka kalliiksi halpatyövoima tulee? – Ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinta, työmarkkinat ja julkinen talous. Helsinki: Suomen Perusta, 2018.

1. marraskuuta 2018

Vihatotuuksia ja vastuuvalheita


Suomen Trump-vastainen valtamedia odottaa vesi kielellä ja hihat palaen Yhdysvaltain kongressivaaleja, jotka järjestetään 6. marraskuuta. Vaaleja sanotaan välivaaleiksi, sillä ne järjestetään presidentin virkakauden keskellä, ja niissä republikaaneilla (joilla nyt on enemmistö sekä edustajainhuoneessa että senaatissa) on mahdollisuus joko menettää tai säilyttää kannatustaan.

Niinpä Sanoma-yhtiöiden Ilta-Sanomat truuttasi viime maanantaina ilmoille anonyymisti laaditun pääkirjoituksen ”Vaalit eivät poista vihaa ja väkivaltaa”, jossa Trumpin hallintoa syytettiin estottomasti vihapuheen ja -tekojen lietsomisesta. Kirjoituksen keskelle oli lihavoitu nosto: ”Yhdysvalloissa istuu presidentti, joka itse lietsoo ja levittää vihaa vastustajiaan ja mediaa kohtaan.”

Jutussa surtiin, että ”[j]os republikaanit voittavat, presidentti Trump todennäköisesti koventaa toimintaansa ja retoriikkaansa entisestään [...]”.

Asian voisi sanoa pikemminkin niin päin, että häviääpä tai voittaapa Trump esikuntineen tai ei, Yhdysvaltain demarit ja vihervasemmistolainen media joka tapauksessa ”koventavat toimintaansa ja retoriikkaansa entisestään”.

Näytöksi siitä sopii vaikkapa Helsingin Sanomien toimittajan Laura Saarikosken 28.12.2017 julkaistu juttu ”Trumpin vastainen vasemmistoliike on kasvanut dramaattisesti – HS vieraili aktivistien toimistossa Kaliforniassa, jossa suunnitellaan vallankumousta ja ollaan valmiita suoraan toimintaan”.

Sanomien toimitus muistuttaa anarkistista vallankumousjärjestöä, sillä se on hiipinyt kumousliikkeiden tueksi tavalla, joka tuo mieleen 1970- ja 1980-luvun kommunistien tavan vihata Amerikan konservatiiveja, republikaaneja ja Ronald Reagania.

Viha, jota Trumpin vastustajat väittävät presidentin herättämäksi, on heidän omassa tajunnassaan syntynyttä vihaa.

Yleisen vihamielisyyden perimmäinen syy ei ole Trump eikä hänen politiikkansa vaan kansallisvaltioiden rajoja rikkova kansainvaellus, joka uhkaa laittaa sekaisin sekä Pohjois-Amerikan että Euroopan unionin maat ja jota on sen vuoksi järjen nimissä vastustettava.

Ilta-Sanomien pääkirjoittaja sen sijaan näkee edessään vain ilmiön pintatason ja painottaa, että vihapuheen ja vihakampanjoiden lietsojat joutuvat Suomessa rikosvastuuseen!

Hän ei tosin määrittele, keitä hän tarkoittaa. Ilmeisesti Sanomien toimituksia itseään, sillä yhtiön lehdet käyvät jatkuvaa vihakampanjaa perussuomalaisia poliitikkoja vastaan.

Syyllisiksi vihan kasvuun voisi epäillä myös Suomen maahanmuuttopolitiikasta vastaavia sisäministereitä. He eivät halunneet pysäyttää pakolaisten virtaa, ja sen vuoksi heille kuuluu kausaalinen vastuu myös Turun terrori-iskusta, jonka tekijät tulivat maahan vuoden 2015 pakolaisaallon mukana. – Pitäisikö ministeritkin saattaa rikosvastuuseen?

Ilta-Sanomat valistaa , että ”vihan ja väkivallan taustalla on ajatus toiseudesta: siitä, että ’oma’ ryhmä on arvokkaampi ja parempi kuin ’vieras’ ryhmä. Toiseutta voidaan tuottaa vihaa levittämällä, ja tässä sosiaalisen median ja valeuutisten maailmassa se on valitettavan helppoa.

Lehti käyttää sanoja ”oma” ja ”vieras” lainausmerkeissä ikään kuin mikään ei olisikaan oikeasti omaa tai vierasta, ja tämä on tietenkin vasemmistolaisen retoriikan mukaista.

Lisäksi toimittaja sekoittaa sanoja, sillä toiseus on filosofisesti katsoen aivan eri asia kuin erilaisuus, sillä kaikkihan ihmiset ovat toisilleen toisia. Erityisen harhaan ajatus menee siksi, että siinä valitetaan oman ryhmän ja vieraan ryhmän olevan erilaisessa arvoasemassa.

Ajatus, että valtion tehtävä on huolehtia ensisijaisesti omasta kansakunnasta eikä vieraasta, on kaiken poliittisen edunvalvonnan lähtökohta ja osa ihmisten situaatiota pysyvästi. Jos ei sitä ymmärrä, kuuluu takaisin koulunpenkille lukemaan valtiofilosofian läksynsä loppuun.

Myöskään ”vihaa” ei tuoteta millään kansankiihottajien taikasanoilla, vaan luomalla arvo-, etu- ja kulttuurikonflikteja massamaahanmuutolla.

Suorastaan absurdia on, että valtamedia ja poliittinen hallinto pyrkivät lavastamaan kaiken omasta viestinnästään poikkeavan aineksen ”vihapuheeksi” tai ”valeuutisoinniksi”.

Suomen Perustan toiminnanjohtaja Simo Grönroos kertoi hiljattain olleensa Ulkopoliittisen instituutin seminaarissa, jossa pohdittiin, ”miten valeuutisten vaikutusta vaaleihin saataisiin vähennettyä”.

Niinpä Grönroos kysyy, ”mikä komitea olisi tavallista kansalaista parempi arvioimaan, mikä tieto on enemmän totta kuin toinen? Pitäisikö jonkun komitean myös määritellä onko Kansan Uutisten vai Nykypäivän näkemys jostain tuloeroihin liittyvästä kysymyksestä oikea? Tai onko Vihreä lanka vai Suomen Uutiset oikeassa jostain maahanmuuttoon liittyvästä kysymyksestä?

Hänen mielestään on huolestuttavaa jos valeuutisten torjunnassa ”pelkkä medialukutaidon lisääminen ei riitä vaan tarvitaan säätelyä ja jopa sensuurilta näyttäviä toimenpiteitä”, niin kuin muuan esitelmöitsijä julisti seminaarissa.

Yhtä huolestuttavaa on, kun valtamedian viestimet toistelevat ”vastuullisen journalismin” kampanjoitaan. Oikean Median Reijo Tossavainen puolestaan totesi juuri, että ”jokainen asiaan vähänkin perehtynyt ymmärtää, että kyseessä on agendajournalismin peittely-yritys”.

Samaan lehteen kirjoittava Heikki Porkka taas kysyi valtamedialta: ”miksi markkinoitte olevanne vastuullisia, miksi ette vain yksinkertaisesti ole sitä?

Hän myös vastasi itse: valtamedia alleviivaa nuhteettomuuttaan siksi, että se kiertelee, kaartelee, sensuroi, vaikenee ja valikoi sekä on – kärjessään Yleisradio ja sen vihervasemmistolaiset toimittajat – hävinnyt kaikki lähiaikoina käydyt vaalit:

”Ruotsin parlamenttivaalit, Saksan useat vaalit, Italian parlamenttivaalit, Brasilian presidentinvaalit, Itävallan parlamenttivaalit, Unkarin parlamenttivaalit, Puolan parlamenttivaalit sekä nämä ja muutamat muut, kuten esimerkiksi Hollannin parlamenttivaalit, joiden suhteen Yle toteutti valikoivaa uutisointia unohtaen kertoa selkeästi, että maahanmuuttokriittisyys valtasi lisää alaa, koska valtaa pitävä puolue kaappasi itselleen teemoja Geert Wildersin puolueelta.”

Twitterissä vihafaktoja jakeleva Vihapuhujatoteaa seuraavasti:

”Maailman tyhmin ja [...] mies Donald Trump onnistui kaikista puutteistaan huolimatta tekemään itsestään miljardöörin ja Yhdysvaltain presidentin. Millaisiin urotöihin hän olisikaan pystynyt, jos olisi syntynyt yhtä lahjakkaaksi kuin suomalainen toimittaja?

31. lokakuuta 2018

Miten muslimien lapsiavioliittoja piilopuolustellaan?


Hallitus on oikeusministeriön mukaan esittänyt alaikäisten avioliittojen poikkeuslupamenettelyä kumottavaksi. Tämä tarkoittaisi sitä, että jatkossa alle 18-vuotiaat eivät voisi solmia avioliittoja Suomessa.

Valtamedia reagoi tietenkin heti, ja niinpä muiden muassa maanantain Ilta-Sanomat laati sivuilleen aukeaman kokoisen jutun ”Ripille toukokuussa, häät heinäkuussa”, jossa muuan naistoimittaja esitteli kolmen alaikäisenä avioliiton solmineen parin tai henkilön elämäntarinoita letkeän nostalgisessa ja sympatisoivassa hengessä.

Ilta-Sanomat piilopuolustelee islamin lapsiavioliittoja.

Kirjoituksen pääosassa olivat naisten kertomukset, sillä naimisiin meneminenhän on naisten juttu, naiminen miesten. Näinä feminismin kulta-aikoina voidaan ennen muuta kysyä, miksi lehteen ilmestyy yllättäen kirjoitus, jossa alaikäisenä avioitumisesta pyritään antamaan yksipuolisen ruusuinen kuva.

Kun valtamedian äänitorvet ovat täynnä valitusta, joka koskee ”tyttöjen huonoa asemaa”, ”liian varhaista lastenhankintaa” ja ”koulutien katkeamista”, on erikoista, että yhtäkkiä lehdessä onkin pinkillä värillä elävöitetty kollaasi, jossa vuosikymmeniä sitten lapsena avioituneet ihmiset muistelevat nuoruuttaan kaihoten ja pittoreskeissa tuokiokuvissa tunnelmoiden.

Sitä paitsi kaikki jutussa haastatellut olivat suomalaisia. Yhtään maahanmuuttajaa ei kumma kyllä tähän kirjoitukseen mahtunut, vaikka heidän esittelemisensä pitäisi olla tasa-arvon mukaista.

Helposti herää epäilys, että tällä viattomalla viestinnällä oli tarkoitus luoda kuvaa, jossa lapsena avioituminen nähdään huolettomana kellistymisenä heinäkasaan.

Myös minä hellyin hieman ja aloin toivoa, että kunpa nykyiset teinitytöt olisivatkin nykyajan poikajanttereille hieman vähemmän kovasydämisiä ja soisivat heille tuota naimisiin menon suloisuutta, jottei poikuleiden tarvitsisi viettää aikaansa pipo silmillä baarin nurkissa torjutuksi tulemista peläten taikka tietokonepelien parissa yksinään masentuen.

Mutta ei. Kunnes nyt, kun Ilta-Sanomat esittää lapsiavioliitot poikkeuksellisen positiivisessa valossa. Tähän täytyy olla hyvä syy. Ja se syy on: lehdessä tiedetään, että lait ovat universaaleja ja koskevat kaikkia.

Koska lapsena avioitumisen pääasiallisia subjekteja, joita asia ensisijaisesti koskee, eivät ole nykyisenä feminismin aseksualisoimana aikana enää Suomen kantaväestöön kuuluvat parit, vaan islamilaiseen käytäntöön liittyvät lapsiavioliitot, Ilta-Sanomien maahanmuuttomyönteinen toimitus julkaisee muslimipatriarkaattia puolustelevan jutun, jolla vahvistetaan myös suomalaisten tyttöjen oikeutta päästä alaikäisenä naimisiin ja islamin määräämän hunnun alle.

Lehden tarkoitus on vastustaa oikeusministeriön hanketta, jolla alaikäisten avioliitot kiellettäisiin Ruotsin, Tanskan ja Norjan tapaan. Muiden pohjoismaiden edistyksellisyys ei nyt kelpaakaan Ilta-Sanomille, vaan lehti tulee kuin sattumalta puolustaneeksi juuri sitä ryhmää, jonka intressi päätyä lapsiavioliittoon on nykyisin kaikkien suurin: muslimien yhteisöä.

Helsingin Uutiset tietää kertoa muutaman vuoden takaisessa jutussaan, että poikkeusluvan saamiseksi ovat ”yleisimpiä erityisiä syitä” ovat olleet ”muun muassa raskaus, uskonnollinen vakaumus ja kulttuurilliset syyt”. Tämä ehkä vihjaa, mistä on kyse.

Erikoista on, että Ilta-Sanomille saattoi tapahtua tällainen feminismin emansipatorisesta identiteettipolitiikasta poikkeava hairahdus, etenkin kun jutun rivien väleistä kuultaa, että myöskään kirjoituksessa mainitun ”Minnan” (nimi toimittajan muuntama) 1980-luvulla vain 14-vuotiaana solmima avioliitto ei tainnut toteutua kovin onnellisissa olosuhteissa. Molemmat hänen nuorena saamansa lapset kuolivat surullisesti ennen aikojaan.

Charles ei tuntenut vihkikaavaa.
Vakavalla asialla politikoivaan iltapäiväjournalismiin luo hullunkurista sävyä edempänä lehdestä löytyvä juttu, jossa Britannian prinssi Charles katuu omaa avioliittoaan ja sanoo: ”halusin perua häät”. Tapahtumaa ei olisi välttämättä tarvinnut perua, kunhan olisi muistanut vihkikaavaan sisältyvän mahdollisuuden sanoa ratkaisevalla hetkellä: ”en”.

30. lokakuuta 2018

Kaikki keinot käytetään – Seksuaalisuudesta ja intersektionaalisuudesta


Sana ”intersektionaalisuus” tulee latinan kielen sanoista ”inter”, joka merkitsee ’keskuudessa’, ja ”sectio”, joka merkitsee ’jaksoa’. Suomen kieleen käsite on välittynyt englanninkielisestä keskustelusta, jossa sanalla ”intersectonality” viitataan ’ryhmien välisyyteen’. Ajatussuunta on lähtöisin sosiaalipsykologi Jonathan Haidtin havainnoista ja tutkimuksista.

Nykyisissä yhteiskuntatieteissä intersektionaalisuudella tarkoitetaan ristiriitatilanteita, joita yksilöt saattavat kokea kuuluessaan yhtä aikaa moneen keskenään erilaiseen arvo- tai intressiryhmään. Niinpä intersektionaalisuuden yhteydessä puhutaan löyhästi risteytyksistä tai risteymistä.

Käsite on kuorrutettu sosiologisella sanamagialla, jonka tuloksena intersektionaalisuuden tutkijat eivät itsekään oikein pysty kertomaan, mitä he tekevät (esimerkkejä täällä, täällä, täällä ja täällä). Filosofisesti selkeän ajattelun valossa intersektionaalisuuden tutkiminen ei ole sen kummempaa kuin väliinputoajaryhmien tai -yksilöiden tutkimista.

Niinpä intersektionaalinen lähestymistapa on ollut suosittua vähemmistötutkimuksen piirissä, ja erityisesti se kuumottaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tutkijoita sekä feministejä.

Sosiaalitieteissä onkin uhrattu paljon aikaa, vaivaa ja rahaa esimerkiksi sen tutkimiseen, millaisessa asemassa elävät ne musliminaiset, joiden tekisi mieli liittyä naisten vapautusliikkeeseen mutta jotka eivät koe voivansa niin tehdä – tai millaisia ristiriitoja potevat ne pakolaisina maahamme tulleet homomiehet, jotka ovat muslimeja mutta joita uskonto kehottaa kieltämään itsensä.

Sen sijaan vähemmän huomiota on kiinnitetty esimerkiksi siihen, mitä asioista ajattelevat vaikkapa ne länsimaalaiset homomiehet, jotka eivät pidä järkevänä samastua homojen asianajajana näyttäytyvään vihervasemmistoon mutta jotka eivät toisaalta koe voivansa identifioitua myöskään konservatiivisina pidettyihin oikeistopuolueisiin.

Tuskin lainkaan on intersektionaalisuuden yhteydessä pohdittu sitä, miten asemansa ymmärtävät tavalliset suomalaiset keski-ikäiset duunarimiehet. Siis he, jotka kokevat, että heidän ammattitaustansa velvoittaisi heitä kuulumaan vasemmistolaiseen ay-liikkeeseen, mutta jotka eivät voi hyväksyä vasemmistopuolueiden harjoittamaa maahanmuuttopolitiikkaa, jonka tuloksena ulkomainen halpatyövoima tulee syömään heidän leipäänsä. Siinä onkin pohdittavaa perinteisille vasemmiston kannattajille seuraavia vaaleja ajatellen.

Kaikissa edellä mainituissa tapauksissa on kyse eri ryhmiin kuulumisen ristiriidoista, eli intersektionaalisuudesta. Tieteellisessä tutkimuksessa intersektionaalisuudesta puhutaan kuitenkin yleensä vain feminismin, seksuaalivähemmistöjen ja sukupuolentutkimuksen yhteyksissä. Aiheiden painottuminen noiden helposti tarjolla olevien ongelmien pohtimiseen on tiedepoliittinen valinta. Puhumalla äänekkäästi ruskeiden tyttöjen tai homoseksuaalisten pakolaisparkojen ongelmista korostetaan heidän uhristatustaan.


Ristiriitaiset pakolaisuuden perusteet

Asia tuli mieleeni, kun luin viime viikolla julkaistun, toimittaja Heidi Vaaliston kirjoittaman Ilta-Sanomien jutun ”Kasvava ilmiö: Turvapaikkaa haetaan kielteisen päätöksen jälkeen uudelleen – syynä seksuaalinen suuntautuminen”.

Tässä jos missä on kyse intersektionaalisuudesta. Lehti kirjoittaa, että ”[k]ristityksi kääntyminen ja homoseksuaalisuus ovat toisen hakemuksen jättäneillä yleisimmät perusteet”.

Myös Suomen Kuvalehti on uutisoinut aiheesta.

Ilta-Sanomien jutussa Maahanmuuttoviraston turvapaikkayksikön johtaja Esko Repo sanoo, että ”2017 oli selkeä muutos siinä, että ensimmäisen päätöksen jälkeen, joka on kielteinen, heti tehtiin uudella perusteella hakemus”. Hän myös luonnehtii ”tämän ajan ilmiöksi, että samat hakijat pyörivät prosessissa”.

Lehden mukaan Revosta ”tuntuu välillä turhalta, että sama hakija on monta kertaa edessä, jos ei ole kyetty esittämään mitään uutta”, mikä puolestaan liittyy siihen, että ”Suomessa ei ole laissa rajoitettu turvapaikkahakemusten määrää”.

Jos esitetään uusi peruste, yleisin syy on kristinuskoon kääntyminen. Toiseksi yleisin syy on seksuaalinen suuntautuminen”, Repo sanoo yleisellä tasolla. Kuitenkaan ”Esko Repo ei osaa tarkalleen sanoa, kuinka moni uusijoista vetoaa homoseksuaalisuuteen”. Niinpä asiassa on paljon hämärää, kun ”Maahanmuuttovirasto ei tilastoi hakuperusteita”.

Arviot heijastelevat maahanmuuttoviranomaisten turhautuneisuutta, ja olen myös itse kuullut muutamilta maahanmuuttoasioiden yksiköissä toimivilta, kuinka kieroa perusteiden vaihteleminen on.

Mikäli kielteiseen päätökseen ei olla huolellisenkaan tutkimisen jälkeen tyytyväisiä ja sitä vaaditaan kumotuksi, arvostelu ei kohdistu enää ratkaisun sisältöön vaan turvapaikkapolitiikkaan ja päätöksenteon muotoon. Hallinnossa on kuitenkin periaate, että järjestelmän muotoseikoista, kuten pohjana olevista laeista, ei voi valittaa. Muutoin hallintolainkäytöltä katoaisi pohja.

Monista suomalaisista vaikuttaa kovin kaksinaamaiselta, että homoseksuaalisina pakolaisina maahamme saapuvilla miehillä on lähtömassaan vaimo ja lapsia, eikä perhettä voida pitää itsestään selvästi kulissina.

Olen myös usein itse ihmetellyt kulkiessani erään kristillisen kahvilan ohi sen ovella ja katualueella parveilevien irakilaisten ja syyrialaisten miesten määrää. Viesti, että kirkko piilottelee laittomasti maassa olevia ja kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita, on näköjään mennyt perille, ja nyt he pörräävät kristinuskon ympärillä kuin kiimaiset kimalaiset.

Onhan äkillinen kristinuskoon kääntyminen toki tehokas veruke paluumatkalle lähettämistä vastaan, sillä islam rankaisee uskostaan luopuneita kuolemalla. Koska islam rankaisee myös homoseksuaalisuudesta kuolemalla, sekin vaikuttaa tehokkaalta syyltä, jolla voidaan kiljua pakkopalautuksia vastaan.

Houkutus vedota kristinuskoon kääntymiseen ja homoseksuaalisuuteen on kuitenkin aivan liian helposti tarjolla, jotta niitä ei käytettäisi tekosyinä. Pakolaisten motiivien arvosteleminen ja epäileminen eivät ole rasismia, kuten Petteri Orpo väitti, vaan kartesiolaista rationalismia, joka ohjaa epäilijöitä vähintään yhtä terävään viekkauteen kuin pajunköyden syöttäjiä itseään.

Erikoista onkin, että ensin hakemus on voitu tehdä homoseksuaalisuuden perusteella mutta kielteisen päätöksen jälkeen kristinuskoon kääntymisen perusteella. Homoseksuaalisuus kun ei ole oikein koskaan sopinut saman katon alle minkään uskonnon kanssa.

Palauttamisesta taitaa olla siis todellinen hätä, kun suuntautuminen tuolla tavalla vaihtelee ja seilaa.


Setan kaappaus

Ilta-Sanomien jutun mukaan maahanmuuttajien kertomukset homoseksuaalisista suhteista ovat olleet kovin seksipainotteisia, ilmeisesti uskottavuuden tavoittelemiseksi. Takaa pilkistää epärealistinen kuva homojen elämästä ja sitä kautta myös kokemattomuus sekä tarinoiden paljastuminen valheiksi.

Feministisen puolueen Aaro Horsma, joka toimii Helsingin seudun seksuaalinen tasavertaisuus ry:n HeSetan toiminnanjohtajana, on kävellyt tähän lankaan täydellisesti.

Horsman mukaan HeSetassa on satoja jäseniä, jotka ovat pakolaisia ja turvapaikanhakijoita sekä ”asiakkaita, jotka ovat kotimaassaan nähneet samaa sukupuolta olevan kumppaninsa murhan”.

Silti heille ei ole tullut mieleen kertoa asiasta ennen kielteisen turvapaikkapäätöksen saamista, sillä ”kokemus on niin traumaattinen, ettei siitä ole helppo kertoa” ja haastatteluja varjostaa ”tunneilmaisun rajallisuus, joka on kyllä yksi traumaperäisen stressihäiriön yleisin oire”. Horsma syyttää myös ”tulkkien tasoa”, joka ”vaikuttaa haastattelujen sujuvuuteen”.

Minusta tämä vaikuttaa kiertelyltä ja kaartelulta. Keskeinen kysymys on, meille suomalaisilleko kuuluu vastuu Lähi-idän homojen kurjuudesta. Oikeasti se kuuluu islamille, jota vastaan Horsmankin kannattaisi pullikoida poliittisesti eikä siirrellä muunmaalaisten ongelmia suomalaisten veronmaksajien kärsittäviksi.

Sen uskon kyllä, että HeSetassa on satoja pakolaisia ja turvapaikanhakijoita jäseninä. Jos asia todellakin on niin, ei jäseninä taida olla enää juuri muita, sillä jäsenmäärä on muistaakseni hädin tuskin ylittänyt nelinumeroisen luvun.

Viimeinen niitti HeSetan muuttumiselle maahanmuuttoa propagoivaksi järjestöksi olikin se, kun yhdistys nimitti 30.11.2016 puheenjohtajakseen tunisialaisen ihmisoikeusaktivistin Hassen Hninin, joka saapui Suomeen pakolaisena vuonna 2013 ja on siitä asti ”vetänyt HeSetan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluville turvapaikanhakijoille ja pakolaistaustaisille suunnattua Together-vertaistoimintaa.

QX-lehti kertoi, että hänen tavoitteenaan on muun muassa ”lisätä vaikuttamistyötä lhbtiq-turvapaikanhakijoiden ja pakolaistaustaisten oikeuksien ja hyvinvoinnin edistämiseksi (kirjoitin aiheesta täällä). Tuota pikaa hän kunnostautui myös järjestämällä tornihotelli Clarionissa blingibileet valitulle järjestöeliitille (kirjoitin aiheesta täällä).

Sama vihervasemmistolainen tendenssi oli tietenkin vallalla jo ennen tuota kaappausta, sillä myös Setan entinen puheenjohtaja Juha-Pekka Hippi tulkitsi asiaa niin, että homoseksuaalisen esiintymisen kieltäminen Venäjällä voisi olla sellainen syrjintäperuste, joka oikeuttaa turvapaikanhakijan statukseen Suomessa.

Periaatteessa Suomen olisi tarjottava oikeuskäytäntömme perusteella homovastaisen lain vuoksi turvapaikka seksuaalivähemmistöihin kuuluville ja vainon kohteeksi joutuville venäläisille”, hän sanoi. Kirjoitin tuolloin, että sillä perusteella maahamme voisi heilahtaa muutama miljonaa venäläistä homoa, sillä 146 miljoonan asukkaan maasta löytyy seksuaalivähemmistöihin kuuluvia varmasti yhtä paljon kuin on suomalaisia yhteensä. Siitä varmaan hippi kuin Hippi tykkäisi.


Väliin pudotetun asemasta on helppo loikata pois

On väärin, että pakolaiset ja turvapaikanhakijat käyttävät homoseksuaalisuutta verukkeena ajattelematta lainkaan, millaiseen asemaan suomalaiset seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt joutuvat kansallisena vähemmistönä kun nimissämme tehdään kansallisen edun vastaista väestöpolitiikkaa.

On väärin että seksuaalivähemmistöjen järjestöt niputtavat homoja yhteen ja että meitä käytetään epäisänmaallisten tai yhteiskuntaamme vahingoittavan haittamaahanmuuton edistämiseen, vaikka emme olisi lainkaan samaa mieltä.

Tämän klusteroituneen mädätyspolitiikan keskellä ei pohdita, miten oman intersektionaalisen väliinputoajan asemansa kokee sellainen suomalainen homo, joka ei ollenkaan kannata Setan, vihervasemmiston eikä huvitteluliberaalin porvariston ajamaa politiikkaa, jossa pelkkä seksuaalinen suuntautuminen mielletään tärkeämmäksi ja ryhmää enemmän yhteen sitovaksi ominaisuudeksi kuin suomalaisten ihmisten oma kansallisuus.

Monet suomalaiset homot joutuvat tällaisessa tilanteessa helposti ymmälleen ja suurten kognitiivisten, emotionaalisten ja intersektionaalisten haasteiden eteen. Olisi valittava, kumpaa pitää tärkeämpänä: tunneperäistä yhteenkuuluvuutta ventovieraiden ja laittomasti maahan pyrkivien ihmisten kanssa, vai yhteenkuuluvuuttamme oman maan kansalaisten kanssa, ovatpa he seksuaaliselta suuntautumiseltaan mitä tahansa.

Itse olen tehnyt asiassa selvän valinnan ja asetan etusijalle oman yhteiskuntamme edun ja yhteenkuuluvuuteni suomalaisten ihmisten kanssa. Perusteluni ovat seuraavat:

1) On tärkeää, että yhteiskuntamme pysyy kulttuurisesti yhtenäisenä ja että maassamme säilyy liberaali länsimainen vapaus, eikä islamin leviämisen myötä tuleva ahdasmielisyys ala vaikeuttaa elämäämme täällä. Moniarvoisuus on mahdollista yhdessäkin kulttuurissa, kun taas monikulttuurisuudessa vapaudet kuoleentuvat suvaitsevuuden vaatimuslistan vuoksi.

2) Jos pitää valita laittoman maasta toiseen hyppelehtimisen ja tiukan rajapolitiikan välillä, valitsen epäröimättä maahanmuuton rajoittamisen, sillä se on suomalaisten ihmisten etujen mukaista.

3) Maailman homoväestö ei muodosta mitään sellaista ryhmää, jolla olisi oikeus siirtyillä pakolaisina tai turvapaikanhakijoina maasta toiseen ja saada kansalaisuus sieltä, minne sattuvat asettumaan.

4) On väärin klusteroida suomalaisia homoja pakolaisten kanssa samaan junaan ja kuvitella, että yhteen ryhmään niputtaminen herättelisi esiin joitakin velvollisuudentunteita pelkkien muotoseikkojen perusteella.

Asetan siis suomalaisuuteni ja kansakuntamme edun pelkän viiteryhmien varassa tapahtuvan politikoinnin edelle. Valinta ei ole edes vaikea, kuten intersektionaalisuuden tutkijat usein valittelevat, vaan helppo.


Kompensoiva suvaitsevuus on huonoa kauppaa

Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry:ltä on perin kieroa politiikkaa se, että yhdistys pyrkii myymään suomalaiset homot ja meidän yhteiskunnallisen arvostuksemme ja sekä kompromettoi rationaliteettimme hintana omasta epäisänmaallisesta politikoinnistaan maahanmuuttajien hyväksi.

Nostaessaan sateenkaarilipun Suomen lipun yläpuolelle Seta osoittaa, että se on pelkkää ylirajaista pariutumista markkinoiva maahanmuuttojärjestö eikä suomalaisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen järjestö.

Käytän Setan ja poliittisen vihervasemmiston vispilänkaupasta kompensoivan suvaitsevuuden nimeä: poliittinen vihervasemmisto odottaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöiltä kannatusta hyvitykseksi siitä, että se on asettunut edustamaan homojen sinänsä mitättömiä ja muodollisia etuja kuten avioliittoa, jolle useimmat homot eivät anna erityistä arvoa.

Kompensoiva suvaitsevuus tarkoitaa homojen käyttämistä vaalikarjana, jonka vihervasemmisto toivoo äänestävän itseään kiitokseksi siitä, että vasemmisto ajaa ”sosiaalista tasa-arvoa”, vaikka sen tuloksena emme enää olekaan paremmassa asemassa kuin muut!

Muslimien suosiminen homoseksuaalisuuden verukkeella on islamin piilopuolustamista, jolla tosiasiassa tuetaan islamin vallan leviämistä. Se puolestaan on vastoin länsimaisten seksuaalivähemmistöjen omaa etua.

Monien homomiesten mielestä on väärin, että homojen seksuaali-identiteetti pyritään esittämään yhteisenä ja rajoista riippumattomana sekä asettamaan näennäinen yhteenkuuluvuuden tunne etusijalle verrattuna Suomen kansalliseen etuumme ja suomalaisten ihmisten kansalliseen yhteenkuuluvuuteen.

Vihervasemmisto ja huvitteluliberaali oikeisto on vetänyt homot niin räikeästi maahanmuuton puolustelun välineiksi, että mikään ei ole nykyään helpompaa, luontevampaa ja ristiriidattomampaa kuin olla perussuomalainen homo.