Euroköysi kaulan ympärillä kiristyy

Yleisradion TV-uutisissa kyynelehdettiin 17.9.2023, että Suomi sai vielä viime vuonna lyhytaikaista luottoa nollakorolla, mutta nyt valtion uusien velkojen korko on 3,75 %, ja korkoihin humahtaa yhteensä 3 miljardia noin 80 miljardin budjetista.

Valtion eläkekassarahoittajan Ilmarisen sijoitusjohtaja Mikko Mursula kiitteli lähetyksessä, että onneksi Suomessa ei puhuta juuri nyt EU:sta eroamisesta, koska sen tapaisilla hankkeilla on taipumus ennestään nostaa valtion lainojen korkoja.

Sijoitusjohtaja tuskin on huomannut, mitä merkitsee se, että poliittinen vapautemme on lainojen panttina ja järkevät päät pölkyllä velkaantumisen vuoksi.

Se merkitsee henkistä ja moraalista vararikkoa ja älyllisen kulttuurin kuolemaa.

Huomattu tuskin on sitäkään, miksi me olemme kaulaamme myöten EU:n kidassa.

Euroalueeseen liittyminen vei meiltä devalvaatiomahdollisuuden, ja siksi ulkomaankauppamme tase on raskaasti alijäämäinen.

Suomi on koko EU-jäsenyytensä ajan ollut (kolmea vuotta lukuunottamatta) EU-jäsenmaksujen nettomaksaja.

EU on kiskonut meiltä toistuvasti ”tilapäisiksi” valehdeltuja tukipaketteja muiden maiden avustamiseen, ja siihen on kaatunut useita miljardeja.

Viimeksi vietiin ”elpymisrahaston” (koronarahaston) verukkeella ja Kokoomuksen oppositiotuella 6,6 miljardia ja korkoineen vielä paljon enemmän. Niitä rahoja on käytetty muun muassa Italian valtiontalouden avustamiseen. Aurinkoisessa Espanjassa on paranneltu rakennusten energiatehokkuutta meidän rahoillamme.

Puolan ja Ranskan energiaköyhyyttä hillitsemään suunniteltiin ”solidaarisuusrahastoa”, kunnes Ukrainan sodasta johtuva energiakriisi upotti kaikki Euroopan valtiot samaan suohon, eikä kynittävää jäänyt edes Suomeen.

Kun koronarahaston varat Italian, Espanjan, Kreikan, Portugalin ja mahdollisesti vielä muidenkin meitä muka köyhempien maiden tukemiseen ehtyvät, EU lähestyy meitä taas vaateilla tehdä yhteisvelkoja liittovaltion muodostamiseksi.

Silloin on Suomessa todellisen hallituskriisin paikka. Meneekö Perussuomalaiset Kokoomuksen, RKP:n ja krisujen taakse takaamaan seuraavan tukimiljardipaketin muiden maiden hyväksi samalla, kun hallitus ottaa 360 miljoonaa suomalaisten ihmisten asumistuesta?

Jos omistusasumiseen ei enää myönnetä asumistukea samoin ehdoin kuin vuokra- ja asumisoikeusasuntoihin, se tarkoittaa, että EU-säästöjen takaamiseksi viedään suomalaisilta kodit, asunnot, seinät ja katto pään päältä.

EU kippaa 150 miljardia euroa Afrikkaan – Demarikomissaari Urpilainen innostaa ja iloitsee

Euroopan unionin täysistuntoviikolla järjestettiin myös Afrikan unionin ja Euroopan unionin välinen huippukokous, jossa päätettiin ”Global Gateway -investointipaketista” Afrikan maille.

Paketin kautta eurooppalaisten veronmaksajien ja yritysten varoja päätettiin siirtää peräti 150 miljardia euroa afrikkalaisiin hankkeisiin seuraavien seitsemän vuoden aikana!

Summa on niin suuri, että se on ilmeisesti jäänyt valtavirtamedialta huomaamatta, ja sen sijasta on puhuttu rokotteista, joita EU jakelee Afrikkaan.

Tukipakettiin liittyvät varat eivät ole kehitysapua eivätkä lääketieteellistä apua, vaan niitä käytettäisiin ”digitaalisen siirtymän tukemiseen” ja ”ilmastonmuutoksen vastaisin toimiin”, toisin sanoen ne ovat kehitysapua näillä uusilla, jo puppulausegeneraattorista tutuksi tulleilla, nimillä.

Kokouksessa Suomea edusti pääministeri Sanna Marin (sd.) ja EU-komissaari Jutta Urpilainen (sd.), joka sanoi MTV3:n uutishaastattelussa 18.2.2022 kannattavansa kyseistä tulonsiirtoa Afrikan maille.

Hän lausui näin:

”Me halutaan, että afrikkalaiset nuoret pääsee kouluun, että afrikkalaiset nuoret pystyy työllistymään. Me pystytään tukemaan Afrikassa vihreää ja digitaalista siirtymää...”

Siihen, ketkä ”me” tuota rahojen roiskimista maailman takapihoille haluavat tai ketkä siihen Suomessa enää edes ”pystyvät”, Urpilainen ei vastannut.

Ollessaan huolissaan afrikkalaisten sähkönsaannista Urpilainen ei näytä piittaavan mitään suomalaisten ihmisten työllistymisestä eikä sähkölaskujen kaksinkertaistumisesta, josta kirjoitin täällä. 

Afrikan hyväksi siirrettävä summa on huikea: noin kolme kertaa Suomen vuotuisen valtionbudjetin kokoinen. Suomen valtionbudjetissa puolestaan on miljardien eurojen alijäämä.

Afrikan investointipaketilla aiotaan kuitenkin rokottaa EU-maiden veronmaksajia tavalla, joka voi vain lisätä ”rokotevastaisuutta” täällä. Afrikkaan investoimalla siirretään myös työpaikkoja Euroopasta Afrikkaan.

Afrikan tukipaketti on valtava jopa verrattuna EU:n hiljattain perustamaan koronarahastoon, johon varat otettiin kansallisvaltioiden budjeteista oikeusvaltioperiaatteita rikkoen. Myös EU:n ilmastopoliittiseen sosiaalirahastoon Suomelta aiotaan kyniä vielä yli 800 miljoonaa euroa.

EU:n Afrikka-hanke antaa näyttöä unionin muuttumisesta liittovaltioksi ja tulojensiirtounioksi, ja peruskirjan mukainen kansallisvaltioiden oikeus päättää verovarojensa käytöstä itsenäisesti ollaan mitätöimässä.

”Tilapäisten” ja ”kertaluonteisten” rahastojen lypsämisestä on tullut kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta ja suvereniteettia loukkaava yleiskäytäntö, josta kirjoitin täällä.

Kaikki varmasti muistavat, että demarien Jutta Urpilainen oli valtiovarainministerinä, kun Suomi suostui muiden EU-maiden mukana rahoittamaan konkurssin partaalla olevaa Kreikan valtiota, johon Suomella on kaiken kaikkiaan varoja kiinnitettynä nyt noin 20 miljardin arvosta.

Ne rahat jäivät Suomelle annetuista vakuuksista huolimatta ikuisesti sille tielleen, kuten myös Portugalille annetut tuet.

Sen jälkeen EU on kiskonut jäsenmailtaan varoja väliaikaisten ja pysyvien vakausvälineiden luomiseksi sekä koronavahingoista toipumiseksi. Kaikissa yhteyksissä suomalaiset on pakotettu nettomaksajiksi, myös EU-jäsenmaksuja kannettaessa.

Näin on käynyt taksonomia-asetuksen soveltamisessa ja käy ilmastopoliittisessa sosiaalirahastossakin, joista kirjoitin täällä ja täällä.

Kyseinen politiikka on sosiaalidemokraattisen universalismin mukaista. Se ei lopu, sillä taustalla vaikuttaa ikuinen syytös eurooppalaisten ihmisten velasta kolonialismin aikakaudella kärsineille Afrikan maille ja muille meitä muka köyhemmille valtioille.

Ammoisten aikojen asioilla ei ole kuitenkaan mitään velvoittavaa syy-yhteyttä nykyajan eurooppalaisten ihmisten elämään. Siirtomaa-ajan tapahtumat eivät velvoita millään tavoin meidän aikamme suomalaisia ihmisiä, ja aina olisi muistettava, että länsimaiden vaikutukset olivat jo siirtomaaimperialismin aikakaudella Afrikalle suurelta osin myönteisiä.

Afrikan valtioista paras elintaso on niissä maissa, joissa länsimaiden kulttuurivaikutus oli voimakkainta, kuten Egyptissä ja Etelä-Afrikassa. Siirtomaahallinnot rakensivat Afrikkaan teitä, satamia, siltoja, kouluja sekä muuta infrastruktuuria, joka ilman eurooppalaisia olisi edelleen rakentamatta.

On tavallaan ironista, että siirtomaamaapolitiikkaa jatketaan edelleen lahjoitusten ja hyväntekeväisyyden muodossa, sillä myös sitä voidaan pitää eräänlaisena ylenkatsellisuutena, joka estää kehittyviä maita nousemasta omille jaloilleen.

Kaarnalaivatelakoiden tukipaketeilla ja koodaribusseilla tehdään ratkaisuja, jotka ovat huomispäivän ongelmia ja jotka löydätte reikinä rahapussistanne.

Olen varma, että Jutta Urpilainen saa vielä ylpeillä lastenlastensa edessä siitä tavasta, jolla hän on taistellut afrikkalaisten ihmisten hyvinvoinnin puolesta!

Suomessa istuva vihervasemmistolainen hallitus aikoo rahoittaa työttömyydestä ja varattomuudesta kärsivän kansamme työllistämisohjelman velanotolla samanaikaisesti, kun EU:n kansainvälisistä kumppanuuksista vastaava komissaari Urpilainen suunnittelee Suomelle lisälaskua yhdessä komission puheenjohtajan, kristillisdemokraattisen paronitar Ursula von der Leyenin, kanssa.

Euroopan unionin federalistipoliitikot pelaavat suomalaisten ihmisten rahat Brysselin kasinolla. Sitten he pukeutuvat Alexander Stubbin, Jyrki Kataisen ja monien muiden tavoin EU:n tarjoamiin suojahaarniskoihin, joihin heitä ei ole vaaleilla valittu ja joissa he ovat kansanvaltaisen kontrollin ulkopuolella.

Kyseisenlaisen politikoinnin jatkuminen on yksi syy siihen, miksi kannatan Euroopan unionin typistämistä takaisin EEC:n tapaiseksi vapaakauppaliitoksi.

Turvallisuuspolitiikka puolestaan on erillinen politiikan osa-alueensa, ja se tulisi järjestää vain turvallisuuteen itseensä liittyvällä valtiosopimuksella, kuten NATOn jäsenyydellä. EU-jäsenyyden hintana ei tule olla EU:n tunkeutuminen kaikille suomalaisen sisäpolitiikan osa-alueille.

Aiheesta aiemmin:

Totuus EU:n elpymispaketista

Räksyttävä koira ei pelota vaan pelkää – Milloin tulee kuolemakapina?

EU ja vihervasemmisto sosialisoivat Suomen metsät

Kant ja koronapaketin kategorisuus

Lahkojen lapsipuhujat ja ilmastopolitiikan kauhukakarat tuhoavat Suomen talouden

Suomi 100 ja telefoni Afrikassa 

Riippuvuuspäivä ja Suomen neljä tietä

Euron ja EU:n ruumiinvalvojaiset

EU romahtaa euroalueen repeytymiseen

Kun euro repeää

Turmiolliset takausvastuut

Suomi ei saa vajota Euroopan velkasuohon

Laivanupotusta eurooppalaisittain

Euroopan hulluuskierre on katkaistava

FT: euro repeää

Eikö kukaan voi meitä pelastaa?

Kreikkalaiset Prokrusteen EU-vuoteessa

Euroalueen tukitoimet ovat laittomia

Valheiden vauhtipyörä ei elvytä taloutta

Kant: monikulttuurisuuskriittinen filosofi ajallemme

Totuus EU:n elpymispaketista

Hulluuden harjoittaminen on entistä useammin muotoseikka ja laillisuuskysymys. Näin on, koska järjellinen politiikanteko on sivuutettu ”ihanteiden” ja ”arvojen” julistamisella, eikä istuvaa hallitusta pidättele muu kun juristien nuija tai lakipykälien koreografia.

Eduskunnan perustuslakivaliokunta antaa tämän kuun loppuun mennessä ratkaisun, vaatiiko Euroopan unionin elpymispaketin hyväksyminen 2/3:n määräenemmistön. Siinä tapauksessa hallitus tarvitsee tuekseen Kokoomuksen, sillä Perussuomalaiset eivät paketin puolesta äänestä.

Paketti on Suomelle erittäin epäedullinen. Marinin hallituksen aikaansaaman neuvottelutuloksen mukaan Suomi osallistuisi 750 miljardin euron elpymispaketin lainojen takaisinmaksuun 6,6 miljardilla eurolla mutta saisi takaisin vain 2,7 miljardia.

Koska 30 prosenttia elpymisvälinerahoituksesta maksetaan vuosien 2020 ja 2021 bruttokansantuotteen perusteella, saantisumma voi pudota pienimmillään 1,55 miljardiin euroon. Alun perin Suomen arvioitiin saavan paketista 3,2 miljardia, joten hinta huononee kaupanteon aikana. Suomen maksuosuus ei ole ämpyilyn aikana pudonnut.

Mikäli Suomi maksaa 6,6 miljardia ja saa takaisin alle 3 miljardia, tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että otamme EU-komissiolta 3 miljardin lainan ja maksamme lainan takaisin yli kaksinkertaisella summalla.

Hyvä pikavippi? – Ei taatusti. Hallituksen olisi kannattanut laittaa oma pikavippimainontansa kuriin. Äänestäjien ylimieliseen pilkkaamiseen syyllistyivät Paavo Arhinmäki (vas.) ja Timo Harakka (sd.), jotka Yleisradion ohjelmissa valehtelivat päin kansalaisten silmiä, että Suomen valtiolle nettohaitallinen tukipaketti muka tuo veronmaksajien ”pankkitilille rahaa” (videolla ”Nyt tulee rahaa!” räppäävät myös Sanna Marin [sd.] ja entinen valtiovarainministeri Jutta Urpilainen [sd.]).

Totuus on kuitenkin seuraava. Koroilla ja kuluilla lisättynä Suomen kokonaisvastuu elpymisvälineestä olisi noin 13 miljardia. Suomen maksuosuus kerättäisiin korotettuina EU-jäsenmaksuina vuosina 2028–2058.

Suomi on lähes koko EU-jäsenyytensä ajan ollut myös jäsenmaksujen nettomaksaja. Vuonna 2018 Suomi sai EU-rahaa 1,478 miljardia, ja samaan aikaan maksoimme EU:n budjettiin 2,018 miljardia. Vain vuosina 1996, 1997 ja 2000 olemme saaneet enemmän kuin olemme maksaneet, ja tuolloinkin nettosaanti oli vähäpätöistä.

Mikäli annat kulkurille kympin ja saat takaisin viitosen, et ole oikeasti saanut mitään vaan luovuttanut femman pois. Totuus on, että Suomikaan ei ole saanut EU:sta yhtään mitään, vaan olemme koko ajan menettäneet veronmaksajilta kannettuja varoja, joiden oikeasti olisi pitänyt palautua maksajille.

Myös omat vaihtorahamme olemme joutuneet kiskomaan EU:lta takaisin kuin rikkinäisestä pajatsosta. Silloinkaan emme ole voineet käyttää niitä kohteisiin, joihin haluamme ja tarvitsemme, vaan EU:n sanelemiin kohteisiin, kuten monikulttuurisuuden edistämiseen ja kaikenlaisiin maahanmuuton ongelmia peitteleviin pseudotutkimushankkeisiin.

Elpymispaketin epäedullisuutta korostaa Suomelle tappiollinen laskutapa.

70 prosenttia elpymisvaroista maksetaan vuosien 2015–2019 taloudenhoidon perusteella. Koska Etelä-Euroopan maat ovat hoitaneet talouttaan kurjasti, ne myös hyötyvät paketista eniten, sillä pelastuspaketti palkitsee nimenomaan oman talouden sössimisestä. Mitä enemmän tuhlaat, sitä enemmän saat!

Esimerkiksi Italia ja Espanja kuittaavat kumpikin paketista noin 70 miljardia euroa. Tästä varmaan ilahtuu Italian vasta valittu pääministeri ja ”tarkasta taloudenpidosta” tunnettu EKP:n entinen pääjohtaja Mario Draghi.

Näin Suomen veronmaksajat laitetaan maksamaan muiden maiden velkoja, ja maamme kireä veroaste mahdollistaa verojen kevennykset verojenkierrosta tunnetuissa oliiviöljymaissa. Vienti noihin maihin on Suomesta vähäistä, joten kyseisten maiden tukemisesta ei ole Suomelle vastaavaa hyötyä, vaan kyseessä on pelkkä tulonsiirron muoto.

Tilanne on poliittisesti epäoikeudenmukainen ja valaisee oivallisesti, miten syvälle suohon EU-jäsenyys on upottanut koko itsenäisen Suomen taloudenhoidon ja sen mukana koko maan.

Ensinnäkin (1) paketin hyväksymisen myötä EU:n liittovaltiokehitys etenee ja Suomen eduskunnan budjettisuvereniteetti kapenee. Elpymispaketin hyväksyminen olisi harppaus kohti EU:n yhteistä verotusta.

Toiseksi (2), Suomelle epäedullinen paketti rapauttaa julkista taloutta entistä pahemmin. Se antaa aseita niiden puolueiden käsiin, jotka Suomessa vaativat leikkauksia suomalaisten terveydenhoitoon, sosiaaliturvaan ja koulutukseen. Paradoksaalisesti tähän on johtamassa vasemmistolaisten hallituspuolueiden politiikka, vaikka toisesta suupielestään vasemmisto on julistanut olevansa ”köyhäin ystävä”.

Kolmanneksi (3), leikkauksia ja rakenneuudistuksia voi vaatia myös EU:n komissio. Se voi asettaa ”rakenneuudistuksiin” suostumisen ehdoksi sille, että Suomi saa elpymispaketista takaisin edes osan omista rahoistaan. ”Rakenneuudistuksilla” tarkoitetaan tässä yhteydessä yhteiseen verotukseen siirtymistä ja yhteispäätösmenettelystä luopumista, mikä vähentäisi pienten jäsenmaiden valtaa entisestään. ”Rakenneuudistuksilla” tarkoitetaan myös eräiden ideologisten hankkeiden läpiajamista Suomessa, kuten pakottamista feministisesti johdetun tiedepolitiikan orjuuteen, jotta vihervasemmiston näkemys ”ihmisoikeuksista”, ”tasa-arvosta” ja ”demokratiasta” toteutuisivat. Muuten kiistetään vaihtorahat Suomelta, niin kuin nettosaatavat on pidätetty Puolalta ja Unkarilta.

Neljänneksi (4), koska suurin osa (70 %) elpymispaketista jaetaan vuosien 2015–2019 perusteella, kyse ei ole tältä osin koronatuesta ollenkaan, vaan euroalueen krooniseksi muuttuneen rahoituskriisin hoitamisesta. Varat niin sanotussa pysyvässä vakausvälineessä (kuka vielä muistaa?) ovat vähissä. Koronakriisi tarjoaa nyt verukkeen luoda jälleen lähes biljoonan euron puskurirahasto hoitamaan euroalueen pysyvästä valuviasta johtuvaa kriisiä.

Viidenneksi (5), ”koronapaketiksi” valehdellulla elpymistuella pönkitetään välillisesti saksalaisia ja ranskalaisia pankkeja, joilla on valtavia saatavia pahiten velkaantuneista ja käytännössä täysin maksukyvyttömistä EU-maista.

Kuudenneksi (6), noin 750 miljardin euron paketilla on loppujen lopuksi mitätön vaikutus Euroopan alueen talouskehitykseen. Paketti jää tehottomaksi, sillä se jää pieneksi verrattuna kaikkien EU-maiden yhteenlaskettuun bruttokansantuotteeseen. Sen vaikutus on yhtä vähäpätöinen kuin EU:n keskuspankkirahoituksella, jonka EKP aloitti peruskirjan no bail out -kirjauksen vastaisesti ja jonka avustukset ovat päätyneet kansainväliseen sijoitustoimintaan kansalaisten taskunpohjien sijasta.

Nuokaan seteli- ja helikopterirahoitukset eivät löytäneet tietään reaalitalouteen, toisin sanoen lisukkeiksi kansalaisten ruokapöytiin, vaan ne valuivat eri reittejä pitkin investointitalouteen kohottaen osakekursseja maailman eri pörsseissä. Lisäksi myös koronakriisi on globaali, eivätkä EU:n toimet riitä missään tapauksessa elvyttämään taloutta maailmanlaajuisesti.

Mutta Suomen riittää kyseinen kiskonta vetämään pinnan alle, niin kuin vaatteiden vettyminen vetää jäihin pudonneen kevätavantoon.

Punavihreällä hallituksella riittää keinoja kansalaisten kiskomiseen ja kurittamiseen: ”muovimaksut”, ”päästökauppamaksu”, ”digivero” ja ”hiilitullit”. Näillä taloutta hyydyttävillä ”verotusinstrumenteilla” ja ”verotuselementeillä” hallitus aikoo maksattaa EU:n komission kaavaileman yhteisen budjetin.

Kaikki edellä kuvattu markkinoidaan suomalaisille ”hintana EU-klubiin kuulumisesta”. Käsittääkseni sellaiseen kerhoon ei kannata kuulua, josta vastikkeeksi saamme pelkkää kuritusta ja olojamme ongelmallistavia direktiivejä.

Olen itse ollut vuosien saatossa koko ajan ja järjestelmällisesti sitä mieltä, että Suomen olisi pitänyt erota euroalueesta jo Kreikan talouskriisin pullahdettua ensi kertaa esille.

Suomen tulisi nähdäkseni erota myös Euroopan unionista, sillä Brysselin ja Strasbourgin suunnalta tuleva komentelu on halvaannuttanut poliittisen itsemääräämisoikeutemme ja johtanut moniin ihmisoikeuksien rikkomuksiin, joista sananvapauden kahlitseminen ei ole vähäisimpiä. Meidän olisi pitänyt ja pitäisi edelleen tehdä sama, minkä britit omassa hyvässä itsetunnossaan tekivät. Brexitin jatkoksi Fixit.

Puhe EU:n ”turvatakuista” ja kuulumisesta samaan ”arvoyhteisöön” on pelkkää irvokasta retoriikkaa, sillä tosiasiassa EU korventaa meitä kiristyksen kaltaisilla keinoilla, joilla se on toki kiusannut myös kovia kokeneita maita, kuten Puolaa ja Unkaria. Se ei ole demokratian eikä eurooppalaisten sivistys- ja valistusihanteiden mukaista.

Tulette vielä huomaamaan, kuinka oikeassa olen, vaikka nyt ajatuksiani vastustetaan ja sensuroidaan.

Nykymenon jatkuessa ja taloudellisten eturistiriitojen entisestään syventyessä on edessä sotien ja väkivallan aika. Se tarkoittaa uusia kranaatinsirpaleita setämies Snellmanin patsaaseen, joka pohtii asiaa EU:n keskuspankin erään sivukonttorin pihalla.

Beethovenilaisen harmonian havinassa maalaillut visiot ”yhteisestä arvopohjasta” joutuvat väistymään sitä nopeammin mitä innokkaammin Euroopan maat ripustautuvat yhteisen taloudenpidon velkahirteen.

Mutta takaisin tämän päivän politiikkaan. 

Hallitus tarvitsee EU:n elpymispaketin hyväksymiseen Kokoomuksen tuen, mikäli perustuslakivaliokunta päättää vaatia 2/3:n enemmistöä täydeltä salilta, kun tukipaketista äänestetään.

Perustuslakivaliokunta puolestaan on siinä mielessä hullunkurinen toimielin, että sen pitäisi ratkaista hallituksen toiminnan ja lakiesitysten perustuslainmukaisuus, minkä vain riippumaton perustuslakituomioistuin voisi tehdä.

Koska perustuslakivaliokunta koostuu hallituksen ja opposition kansanedustajista, tosiasiassa siellä asiat ratkaistaan poliittisten voimasuhteiden ja pelitilanteiden mukaan pragmaattisesti.

Niinpä perustuslakivaliokunta voi saattaa Kokoomuksen vastaamaan hallituksen esityksen hyväksymisestä, mikäli se päätyy määräenemmistöpäätöksen kannalle. Jos Kokoomus luikertelee hallituksen tueksi, se menettää arvovaltaa ja kannatusta, ja siksi Kokoomus vaatinee hallitukselta jotakin vastikkeeksi.

Eipä siis ihme, että kulisseissa on supistu seuraavan hallituksen kokoonpanosta SDP:n ja Kokoomuksen kesken. Kokoomuksen kelpoisuus seuraavaan hallitukseen SDP:n kanssa ratkaistaan nyt.

Toinen vaihtoehto on, että perustuslakivaliokunta linjaa yksinkertaisen enemmistöratkaisun puolesta EU:n elpymispakettia koskien. Tällöin valiokunta päästää Kokoomuksen ja istuvan hallituksen pälkähästä, ja hallitus saa pakettinsa läpi omien edustajiensa tuella. 

Täysin varmaa sekään ei ole. Sekä Vasemmistoliitossa että Keskustassa on esiintynyt vaikuttavaa kähinää pakettia vastaan. Sitä ovat edustaneet muiden muassa Vasemmistoliiton Markus Mustajärvi ja Johannes Yrttiaho sekä Keskustan Hannu Hoskonen.

Perussuomalaisten koko eduskuntaryhmä on tietääkseni elvytyspakettia vastaan, ja ellei ole, tulen mielelläni syöttämään eduskuntaryhmälle tuubillisen kreikkalaista kalanmaksaöljyä.

Ei ole varmaa, että hallitus saisi esitystään läpi myöskään Kokoomuksen tuella, sillä Kokoomuksessakin on vahva sisäinen oppositio EU:lle alistuvaa Petteri Orpoa vastaan.

Tapauksessa on ainekset sekä puolueiden jakautumiseen, edustajien erottamisiin että hallituksen kaatumiseen.

Sisäpoliittisesti sekava tilanne on jälleen seuraus siitä, että valtiotamme johtamaan päästettiin pahan taloudellisen ja sosiaalisen kriisin keskellä heppatyttöhallitus. 

---

Päivitys 18.5.2021: Hallituksen esitys (HE 260/2020) Euroopan unionin elpymisvälineen hyväksymisestä ja siihen osallistumisesta hyväksyttiin äänin 134–57 Kokoomuksen tuella 18.5.2021. Päätökseen vaadittiin määräenemmistö. Vastaan äänestivät Perussuomalaisten, Kristillisdemokraattien, Liike Nytin ja VKK:n eduskuntaryhmät sekä kymmenen edustajaa Kokoomuksesta ja kaksi edustajaa Keskustasta. Kaksi kokoomuslaista äänestivät tyhjää. Kuusi edustajaa oli poissa. 

Päivitys 28.10.2021: EU puolestaan hyväksyi Suomen elpymispaketin ja määritteli Suomen saannoksi 2,9 miljardin euron sijasta 2,1 miljardia. Suomi joutuu maksamaan 6,6 miljardia. Suomi käyttää saanto-osuudestaan yli 50 prosenttia ”vihreään siirtymään”. EU:n vaatimus oli 37 prosenttia. ”Digitaaliseen siirtymään” paketista tuhlataan 27 prosenttia, ja valtiovarainministeri Annika Saarikon (kesk.) mukaan elpymispaketti kasvattaa Suomen bruttokansantuotetta vaivaiset 0,1–0,2 prosenttiyksikköä. Koronarahastoksi tarkoitetusta varainkierrätyksestä ei heru juuri mitään koronasta kärsineiden ihmisten ja yritysten hyväksi.

Viimeinen sammuttaa valot – Koronakriisi on nyt EU-liittovaltiopolitiikan kulissi

Koronakriisin aiheuttama kansantalouksien taantuminen on nostanut euroalueen kriisin jälleen pintaan. Tämä näkyy Italian ja muiden välimerenmaiden hoippumisena kuilun partaalla ja niiden valtiontalouksien loppumattomana pyrkimyksenä päästä kuiville muiden euromaiden avustuksia hyväkseen käyttäen.

Kyseisen politiikan merkiksi Suomikin hyväksyi valtiovarainministeri Katri Kulmunin (kesk.) johdolla Euroopan vakausmekanismista poikkeamisen ja 540 miljardin euron hätäpaketin, josta Suomen osuus on noin 8,5 miljardia, siis lähes yhden hävittäjäkaupan verran. Jättiläismäisen lainan ongelma ei ole vain muotoseikka, eli sen perustuslainvastaisuus – lainojen kun pitäisi olla tiukan ehdollisia – vaan sen myöntäminen sinänsä.

Kun Euroopan komissio valmistelee lisäksi noin 1500 miljardin euron elvytysrahastoa, kyse ei ole vain koronan aiheuttaman taloustaantuman paikkailusta vaan euroalueen pysyvien valuvikojen epätoivoisesta korjailusta, joka on jo aiemmin tuomittu epäonnistumaan. Mikäli rahasto perustettaisiin, olisi 1,5 biljoonan tuki vasta alkusoittoa. Rahastoa voitaisiin jatkossa kasvattaa tavalla, joka voisi nostaa Suomen osuuden kymmeniin miljardeihin euroihin.

Olen jo aiemmin kirjoittanut Kreikan tukipaketteihin liittyen, että rahan lapioiminen tukien muodossa ei korjaa perusongelmaa. Euroalueella saman rahapolitiikan sisään suljettiin kansantalouksia, jotka ovat väestölliseltä, tuotannolliselta ja teolliselta rakenteeltaan sekä luonnonoloiltaan täysin erilaisia. Koronakriisi siis vain aktualisoi euroalueen pysyvän ongelman, jota mikään puskurirahasto ei riitä korjaamaan.


Miksi koronarahastoon osallistuminen ei kannata?

Pahinta asiassa on sen poliittinen epäoikeudenmukaisuus. Myös Suomelta vaadittavat tuet ovat perimmältään valtava tulonsiirtojen muoto välimerenmaiden hyväksi.

Esimerkiksi Italia on Suomea alemmin verotettu maa, joten italialaiset hyötyvät rahojen äyskäröinnistä selkeästi, eikä avustamista voida siten perustella käsityksellä ”tilanteen aritmeettisuudesta”: että ”Suomikin voi joskus tarvita apua”. Puolin ja toisin tapahtuva avustaminen maksaisi italialaisille joka tapauksessa vähemmän kuin suomalaisille. Varat ovat jo pitkään valuneet pohjoisesta etelään, eikä tilanne ole muuttumassa.

Italian avustamista ei voida toisaalta perustella myöskään sillä, että vientimme Italiaan vetäisi paremmin. Suomen vienti Italiaan oli vuonna 2019 vain 2,4 miljardia ja kaikkiin välimerenmaihin (Ranska mukaan lukien) ainoastaan 5,8 miljardia, eli 9 prosenttia kaikesta viennistämme. Sen sijaan pelkästään Ruotsiin vientimme oli enemmän: 6,7 miljardia euroa.

Ruotsi taas kuuluu EU:n niin sanottuihin kitsaisiin maihin yhdessä Hollannin, Tanskan ja Itävallan kanssa. Koronatukia, jotka käytännössä ovat euroalueen pysyvistä valuvioista johtuvia tukia, voidaan kenties perustella ”yhteisvastuulla”, ”solidaarisuudella” tai ”vastuullisuudella”, kuten Suomen nykyinen hallitus, mutta millään järjellisellä argumentilla niitä ei voida puoltaa. Kyseinen politiikka ei ole yhteisvastuullista, solidaarista eikä vastuullista Suomen kansalaisia ja verojen maksajia kohtaan.

Hyväntekeväisyys vieraiden kansakuntien eduksi on poliittinen kupla, niin kuin vastavuoroisuuden odottaminen italialaisilta tai kreikkalaisilta on tyhjä oletustenvarainen kortti.


Euroalue polkee sekä kansallisia perusoikeuksia että EU:n periaatteita

Miksi sitten näin tehdään? Suomi seuraa asiassa orjallisesti Saksaa ja Ranskaa, joiden pankeilla on satojen miljardien saatavat välimerenmaista. Myös Saksan ja Ranskan valtiot ovat halukkaita pelastamaan pahimmin kriisiytyneiden valtioiden taloudet vain yhdestä syystä: muutoin Merkelin ja Macronin pitäisi pelastaa omat pankkinsa saksalaisten ja ranskalaisten veronmaksajien kukkaroille kääntyvillä pankkituilla.

Siksi mukaan halutaan nyörittää mahdollisimman monta muuta maata. Ja Suomi tottelee laittamalla muiden tekemät laskut omaan julkiseen velkaansa.

Kansantaloudellisesti julkinen velka on kuitenkin vain eteenpäin siirrettyä verotusta tai inflaatiota.

Suomalaisten kannalta tällaisella politiikalla ei ole oikeutusta, sillä verovarat tarvittaisiin omien kansalaistemme ja hädänalaistemme auttamiseen eikä roiskittaviksi ulkomaille – sen enempää koronatukien kuin myöskään EU-jäsenmaksujen tai ilmastopoliittisten aneiden muodossa. Kaiken verottamisen oikeutus on siinä, että verovarat kiertyvät niiden maksajien omaksi hyväksi, vuotavalla sangolla, mutta kuitenkin. Tämän moraalisen näkökohdan lisäksi kyseessä on myös perustuslaillinen ongelma.

Kyseisellä politiikalla ei ole oikeutusta myöskään EU:n lainsäädännön ja periaatteiden näkökulmasta. EU:n talous- ja rahaliiton no bail out -sääntö merkitsee, että toiset jäsenvaltiot eivät saa auttaa julkisyhteisöjen rahoitusasemansa kanssa vaikeuksiin joutuvaa jäsenvaltiota. Tätä sääntöä on kuitenkin rikottu järjestelmällisesti jo vuosien ajan, kun EKP alkoi ostaa valtioiden joukkovelkakirjoja jälkimarkkinoilta ja sittemmin myös suoraan anneista. Sääntöä alettiin kiertää myös parkkeeraamalla valtioiden velkakirjat jälkimarkkinoille luotuihin tilapäisiin salkkuihin, joista ne päätyivät EKP:n holveihin.

Kun Saksan perustuslakituomioistuin totesi menettelyn laittomaksi, alettiin euron pelastamiseksi puuhata valtavaa jälleenrakennusrahastoa. Tehtävä koetetaan tällä tavoin siirtää EKP:ltä EU:n jäsenmaiden vastuulle. Tällä tavoin taloutta ei enää elvytettäisi EKP:n myöntämillä roskalainoilla, vaan jäsenvaltioiden piikkiin siirrettävillä lainoilla, mikä tarkoittaisi siirtymistä yhteiseen verotukseen.


Liittovaltioon johtava juna on jo perillä

EKP on ehtinyt jo tähän mennessä rahoittaa valtioita tähtitieteellisillä summilla. Tavallaan politiikka on ollut neuvokasta, sillä keskuspankkilainat, joita Suomen valtiollakin on noin yksi kolmasosa kaikista valtionveloista, ovat ikuisia luottoja, joita ei aiotakaan maksaa takaisin. Ne ovat lähinnä kirjanpidollisia bluffeja.

Mutta toisin on liikepankeista saatujen lainojen laita. Ne täytyy maksaa, tai pankit menevät nurin, ellei sitten ajatella, että valtiot sosialisoivat pankit, kuten vasemmistossa saatetaan toivoa.

Italiaa ja muita välimerenmaita pelastettaessa pelastetaan siis käytännössä saksalaisia ja ranskalaisia sekä muita yksityisiä pankkeja.

Asian poliittinen ongelmallisuus on – paitsi tulonsiirtojen moraalisessa ongelmallisuudessa – erityisesti EU:n omien periaatteiden kumoutumisessa.

Kun valtiot ovat ikuisessa velassa Euroopan keskuspankille, EKP käyttää niihin nähden huomattavaa poliittista valtaa. Ja EKP:stä piti tulla sitä perustettaessa rakenne, jolla ei ole lainkaan poliittista valtaa.

Kun muiden maiden velkoja siirretään toisten kansalaisten maksettaviksi, ollaan tämän ohelle luomassa myös fiskaalista eli verotuksellista unionia. Se taas on liittovaltiopolitiikan ydin ja tarkoittaa taloudellisen itsemäärämisoikeutemme ja itsenäisyytemme menetystä liittovaltiolle.

Kenenkään on siis turha murehtia enää EU-junan kulkua kohti liittovaltiota, sillä liittovaltioon johtava juna on jo perillä.

Hullunkurista asiassa on erityisesti seuraava. No bail out -säädöksen, Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksen sekä monien poliittisten periaatteiden, kuten Dublin II -asetuksen, yli käveleminen on merkinnyt EU:n poliittisen liiton hylkäämistä.

Taloudellisen yhteen pakottamisen seurauksena on luotu taloudellinen liittovaltio, jota johdetaan Brysselistä, Strasbourgista ja Frankfurtista. Poliittinen unioni on murtunut, ja jäljellä on vain talouden rautanyrkki.


Koronakriisi liittovaltiopolitiikan kulissina

Pahimmin kriisiytyneiden maiden jatkuva pelastelu on johtanut käytännössä kansallisen itsenäisyytemme menetykseen. Samalla nykyinen punavihreä hallitus on uhraamassa suomalaisten avustamiseen ja elvyttämiseen tarvittavat varat yleiseurooppalaisten rahastojen hyväksi.

Välimerenmaiden elvyttäminen ei elvytä Suomea, sillä taloudellinen kanssakäymisemme niiden kanssa on vähäistä, ja siksi Suomen ei tule nyt tekeillä olevaan elvytysrahastoon osallistua.

Koronakriisi toimii nyt kulissina EU:n ajamiseen liittovaltioksi. Valtavirtamedia raportoi kiitettävästi kuolleiden ja sairastuneiden määrät, mikä antaa valtamedialle tilaisuuden poseerata ”faktajournalisteina”. Mutta samalla se lähes vaikenee meneillään olevasta kansakuntien välisestä tulojensiirrosta. Median päänsilitys eurososialismia ajavalle sosialistihallitukselle on valtava systeemivale, jonka tuloksena maamme menee kuin vene ilman tappia kohti pohjaa.

Taloustieteen kielellä tämä tarkoittaa, että Suomi on juuri ylittänyt velkaantumisen suhdeluvun, jonka jälkeen talouskasvu ei riitä valtionvelkojen korkojen maksuun edes siinä tapauksessa, että talouskasvun prosentti olisi velkojen korkoa suurempi, vaan velkojen lyhentämiseen ja korkojen maksuun tarvitaan lisää velkapääomaa. Myöskään inflaatio ei valtiontalouttamme pelasta, sillä inflaatio ei toimi ceteris paribus -periaatteella, vaan inflaatiolla on velkapääoman syövyttämisen ohella aina myös muita vaikutuksia taloudessa.


Euron pelastustoimet vaarantavat kansalaisten perusoikeudet

Kaiken tämän tapahtuessa tänään – koulujen päättäjäispäivänä – kouluissa soitetaan Beethovenin 9. sinfonian finaalia ikään kuin sen todistelemiseksi, että tulevien sukupolvien loputon velkaannuttaminen on muka oikein ja tapahtuu harmonian havinan siivillä. Näistä sävelistä saattaa aikaa myöten tulla yhtä fataaleja ja kiellettyjä kuin Horst Wessel -liedistä, kun ihmisille selviää, millaiseen hirttosilmukkaan kansakunnat on yleiseurooppalaisella politiikanteolla ripustettu.

Samanaikaisesti kansalaisille teroitetaan Yleisradion kanavilla, miten kansallisten etujen ajaminen on muka pahaa ”fasismia” tai ”natsismia”, joka on torjuttava maltillisuuden magialla. Me emme kuulu nykyään Euroopan unioniin vaan Sosialistiseen internationaaliin.

Samalla kun Suomen eduskunnan käyttämät perustuslain asiantuntijat pitävät tärkeänä harmonisoida koulujen opetusta yhdenvertaisuusnäkökohtien tuella, sivuutetaan valtava perusoikeudellinen ongelma, kun hallitus muiden maiden pelastamiseen osallistuessaan heikentää Suomen kykyä turvata omien kansalaistemme perustuslailliset oikeudet, kuten oikeuden sosiaaliturvaan ja terveydenhuoltoon.

Beethovenin yhdeksännen sijasta kannattaisikin soittaa viidettä, eli kohtalon sinfoniaa, sillä maamme talouspolitiikka on ajautunut perin taitamattomiin käsiin. Kriisien ollessa pahimmillaan ovat johdossa poliitikot, joiden taloudellinen ja valtiofilosofinen asiantuntemus on taitamattominta ja kokemus kaikkein kehnointa. Valtiontaloutta on jo pitkään hoidettu kuin juopon torppaa.


Euroalue on yksissä tuumin lopetettava

En halua olla suhteessa tulevaisuuteen täysin pessimistinen. Olen jo useasti aiemmin esittänyt, että Euroopalla on edessään neljä vaihtoehtoista tietä, joista yksi (1) on meneillään oleva liittovaltiopolitiikan tie. Se johtaa reuna-alueiden, kuten Suomen, taantumiseen, kurjistumiseen ja muuttumiseen EU-näkökulmasta vähäpätöiseksi luonnonsuojelualueeksi ja riiston kohteeksi.

Toinen (2) on universaalin sosialismin tie, joka seuraa, jos pankkien ja valtioiden keskinäinen symbioosi (pankithan toimivat valtioiden ehdoilla) johtaa pankkien käytännölliseen haltuunottoon. Kolmas (3) on kansallismielisten kansannousujen tie, joka johtaa helposti väkivallan aineellistumiseen kaduilla.

Neljäs (4) tie – ja samalla tie jota itse kannatan – on paluutie, jota kuljettaessa euroalue ja vapaan liikkuvuuden sopimus puretaan ja unioni palautetaan pelkäksi vapaakauppa-alueeksi, jolla ei ole yhteistä parlamenttia, komissiota eikä budjettia.

Miten tämä sitten on mahdollista? Olisiko Suomen tai jonkin eniten kriisiytyneen maan, kuten Kreikan tai Italian, mahdollista irtautua eurosta? Vastaus kysymykseen on ikävä: ei ole. – Miksi ei?

Jos Suomi tai jokin muu maa ottaisi euron rinnalla käyttöön oman valuutan, tämä ei takaisi, että kansalaiset siirtyisivät käyttämään oman maan valuuttaa. Mikäli euro jää olemaan, ihmiset voivat jatkaa euron käyttämistä, niin kuin venäläiset käyttivät dollaria neuvostoaikana.

Jos taas eurosta siirryttäisiin takaisin omaan valuuttaan ”yhdessä yössä”, päätös pitäisi valmistella salassa. Sitten kävisi kuten Chilessä, jossa dollaritalletukset muunnettiin pikavauhtia pesoiksi, ja ihmisten talletusten arvosta paloi pois suuri osa. – Hyväksyisivätkö kansalaiset sen?

Mikäli oman maan valuutta päästettäisiin kellumaan, velkojen ja talletusten arvoissa tapahtuvat muutokset olisivat arvaamattomia, ja ne koskisivat sekä yritysten, yksityishenkilöiden että Suomen Pankin luottoja ja talletuksia.

Ainoa mahdollisuus eurosta irtautumiseksi on, että euroalue puretaan valtioiden kesken yksissä tuumin ja EKP:lle tapahtuu sama kuin SKOP:ille aikoinaan. Siitä tulee jättiläismäinen roskapankki.


Kuka sytyttää valot Euroopassa?

Ymmärrän toki poliitikkojen intoa rahoittaa valtioita ja elvyttää Euroopan taloutta EKP:n roskalainoilla, sillä markkinoilta kaikki maat eivät enää lainaa saa. Kun myöntäjänä on keskuspankki, kyseessä on puhdas leluraha, jota ei tarvitse koskaan maksaa takaisin. Paljon pahempi on, mikäli taakka siirretään suoraan jäsenmaiden piikkiin, kuten jälleenrakennusrahaston kautta on käymässä.

Kansallisfilosofimme.

Jos EKP euron lakkauttamisen myötä lopetettaisiin, myös velka raukeaisi velkojan kuollessa, ellei sitten velkojalle ilmaannu perillisiä. Saattaa olla, että esimerkiksi Suomen Pankin taseista EKP-saatavia löytyisi muutaman kymmenen miljardin verran, joiden periminen on toivotonta, mutta tämäkin vaihtoehto ja paluu omiin valuuttoihin olisi kuitenkin parempi vaihtoehto kuin loputtomasti jatkuva kriisirahoitus toisten maiden hyväksi.

Maailmantalouden globalisoituminen ja siihen liittyvä työn sekä tavaravirtojen keskittyminen Kaukoitään ovat johtaneet Yhdysvaltojen ja EU-maiden julkiset taloudet (kuntien taloudet mukaan lukien) pysyvään kriisitilaan. Aikana, jolloin kultakannan sekä Bretton Woodsin tapaisista järjestelyistä on luovuttu, on myös valuuttojen takeena vain istuvien hallitusten nauttima luottamus.

Se ei ole missään länsimaassa kovin korkea, ja tyhjän päällä lennetään jo kuin Maantiekiitäjien juostua kanjonin reunan yli. Velat ovat jossakin määrin kansainvälispoliittisesti hallittavissa, mikäli luotot ovat kotimaisia tai Euroopassa edes euroalueen keskinäisiä. Mutta esimerkiksi Yhdysvallat on korviaan myöten veloissa pahimmalle teolliselle kilpailijalleen, Kiinalle.

Kyynisenä loppuhuomautuksena muistutan, että sekä rahan että hallitusten uskottavuuden vakuutena ovat viime kädessä aseet. Tämä on mahdollinen vaikkakin kohtalokas vaihtoehto, joka toteutuu siinä tapauksessa, että velkojat lähtevät hakemaan saataviaan.

Ensimmäinen, joka voisi sytyttää Eurooppaan valot esimerkillään, voisi olla jokin Norjan kaltainen valtio, jolla ei ole lainkaan valtionvelkaa. Eikä maa kuulu myöskään Euroopan unioniin eikä euroalueeseen.

Sixten kuin ”sixteen”

Filosofisesti katsoen raha ja talous ovat eri asioita. Raha on pelkkä vaihdon väline ja arvon mitta sekä säilyttäjä. Mutta taloudesta onkin vaikeampi sanoa, mitä se on. Ilmiönä talous on metafyysinen: uskomusten, sopimusten ja ennusteiden varainen. Tämä tekee myös taloustieteistä metafysiikkaa ja taloustieteilijöistä eräänlaisia kristallipalloon tuijottajia. Varsinaisia meedioita sanan ’välittämistä’ tarkoittavassa merkityksessä taloustieteilijöistä tulee silloin, kun he tieteellään vaikuttavat talouden kulkuun.

Aikana, jolloin maailma oli vielä mallillaan, taloustieteilijät olivat usein filosofeja ja filosofit taloustieteilijöitä. Talous miellettiin poliittisen vallan ilmaisuksi ja tuotantosuhteiden järjestämiseksi, ja talouselämän tavoitteet tai tarkoitusperät kirjattiin näkyviin taikka paljastettiin eleganteilla sulkakynänvedoilla filosofien pääteoksissa. Näin oli Adam Smithin ja Karl Marxin aikoina.

Taloustiede on sittemmin pyrkinyt vapautumaan eeppisen kertojan roolistaan, oraakkelimaisesta maineestaan ja metafyysisen epävarmuuden tuottamasta ahdistuksestaan ottamalla käyttöön abstrakteja malleja ja kokeellisia tai puhtaasti teoreettisia menetelmiä. Se on formalisoitunut ja matematisoitunut vahvasti, mistä näyttöä tarjoavat Nobel-palkitun Bengt Holmströmin yritykset sovittaa talouden sopimusinstituutioita ”viululle ja pianolle”. Tämän sofistikoituneen hifistelyn myötä teoria ja todellisuus ovat usein loitontuneet toisistaan, ja myös talouden takaa pilkistävät vallan käytön muodot ovat kadonneet kuin entisaikojen purjelaivat kauas taivaanrannan taakse.

Niinpä myös nykyinen taloustieteellinen kirjallisuus muodostaa suurelta osin niin sanotun kertakäyttötiedon keon. Mallien selitysvoimaisuuden ja ennusteiden pätevyyden paljastaa vain aika. Malttamattomien onneksi se kuluu kuitenkin nopeasti. Näin ollen myöskään talouden oppikirjoja ja yleisteoksia ei kannata arvostella heti niiden ilmestyessä, vaan painomusteen kannattaa antaa ensin hieman kuivahtaa. Tämä helpottaa teoriain takana olevien tarkoitusperien paljastamista, trendien hahmottamista ja ennusteiden osuvuuden kirkastamista.

Siksi teen tuskin väärin arvioidessani taloustieteilijöiden teoksia pienellä viiveellä; tosin myyntilukuihin eivät mielipiteeni ennätä enää vaikuttamaan, mikä sekin voi olla vain hyväksi oikeudenmukaisuuden ja totuuden kannalta. Tällä tavoin pääsen kenties hahmottamaan niitä kehityskulkuja ja mahdollisia ajatusten kaaria sekä käänteitä, joita oppineiden aivoituksiin on saattanut sisältyä.

Korkmanin kolme kirjaa

Aalto-kauppakorkeakoulun professorin virasta eläkkeelle jäänyt Sixten Korkman on julkaissut viime vuosina peräti kolme yleistajuista esitystä talouden ajankohtaisista ilmiöistä. Teoksia yhdistää ongelmakeskeisyys, minkä vuoksi niitä on ollut varmaankin sujuvaa kirjoittaa ja luontevaa markkinoida. Ritisevillä jäillä kun riittää kysyntää kaikenlaisille pelastusnaruille.

Teoksista ensimmäinen on Talous ja utopia (Docendo 2012), josta on otettu ainakin seitsemän painosta, toinen on Euro – Valuutta vailla valtiota (Taloustieto 2013) ja tuorein Väärää talouspolitiikkaa – Talouden kriisit ja opilliset kiistat (Otava 2015). Teoksista on tullut myös jonkinlaisia best sellereitä, sillä niitä on saatavissa pokkareinakin.

Jokaisen kirjan kantta koristaa kirjoittajansa kasvokuva. Viimeisimmässä Korkman tosin pitelee jo harkitsevaisesti leukaansa, ehkä merkkinä jonkinlaisesta epävarmuudesta, toisiin ajatuksiin tulemisesta tai epäilysten hiipimisestä mieleensä. Kirjansa Talous ja utopia alussa Korkman ilmoittaa ihannelukijakseen teini-ikäisen lapsenlapsensa. Hän on suunnannut sanansa oppikirjamaisesti niin, että asioita voi ymmärtää talouden kuvioihin vihkiytymätönkin – tai sitten huomautus vain tarkoittaa, että lukijalta vaaditaan tuoreita aivoja.

Sixten on myös itse hieman kuin ”sixteen” sikäli, että teini-ikäisille ovat tyypillisiä ajoittaiset ajattelun vinksahdukset, joiden mukaisesti he muuttavat mielipiteitään ja päätyvät lopulta vastustamaan itseään. Korkmanin toiminnasta hahmottuu samantapainen jatkumo. Euro-kirjansa alkupuolella Korkman myöntää olleensa euron varovainen kannattaja, mutta kirjansa pääluvusta 4 alkaen hän osoittaa ja tunnustaa eurossa olevan pahoja valuvikoja. Euroalueen kritiikki ei ole kuitenkaan systemaattista vaan vain ongelmia osoittavaa ja paikantavaa.

Korkman onnistuu kuvailemaan vuosikymmeniä jatkuneen poliittisen prosessin, jonka tuloksena EMU lopulta syntyi. Kyky osoittaa eurotalouden ja politiikan yhteen kytkeytyminen onkin Korkmanin suuri ansio Euro-kirjassa, jonka lopulla hän tosin suomii euroa niin kuin euro Suomea.

Teoksessa Talous ja utopia kunnioitusta herättää Korkmanin kyky esittää talouden ilmiöt ja taloustieteen lähestymistavat historiallisissa konteksteissaan. Kirjansa Väärää talouspolitiikkaa alussa (s. 21) hän muistuttaa myös talousopin ja taloustieteen erosta: ”Talousoppi on sidoksissa eettisiin periaatteisiin, toisin kuin taloudellinen teoria.” Itse sanoisin, että talousopin pitäisi määritelmällisesti sitoutua eettisiin periaatteisiin, mutta koska talousoppi on talouspolitiikan käyttöainetta, näin ei ole, vaan etiikan sijasta se sitoutuu yleensä johonkin ideologiaan.

Rippikoulua rahapoliitikoille

Fysiikan lakien mukaan jokaisella voimalla on vastavoima, joka on yhtä suuri kuin se itse. Onko myös Korkman itse itselleen tällainen voima?

Korkman tiedettiin alun perin euroalueen kannattajaksi, mutta hän on myöhemmin kääntänyt kelkkansa. Hän ei siis tee poikkeusta siinä viisaiden kerhossa, johon kuuluu liuta taloustieteilijöitä, poliitikkoja ja itse tasavallan presidentti Sauli Niinistö. Heitä kaikkia yhdistää se, että he olivat viranomaisen tai asiantuntijan asemassa liittämässä Suomea EMU:uun mutta ovat sittemmin joko pyörtäneet kantansa tai tulleet kriittisiksi jäsenyyden hyödyllisyyttä kohtaan. Tuntuu kuin Korkman pitäisi nyt rippikoulua itselleen ja kaikille muille euron kannattajille.

Vennamo sanoi, että oikeassa kannattaisi olla oikeaan aikaan, ja jälkiviisaus olisi syytä esittää etukäteen. Mutta myöskään jälkeen päin siitä ei ole haittaa, sillä niin voidaan estää suurempia vahinkoja syntymästä.

On totta kai parempi myöntää virheet ajoissa kuin ei milloinkaan, vaikka juuri taloudelle onkin tyypillistä peitellä virheitä ja lentää tyhjän päällä mahdollisimman pitkään, jotta mahdollisten katastrofien ja taantumien epämiellyttäviä vaikutuksia voitaisiin lykätä tuonnemmaksi. Näin syntyy piirrettyjen elokuvien Maantiekiitäjistä tuttu ilmiö, jossa sarjakuvahahmot juoksevat kanjonin reunan yli jatkaen matkaansa. Maan kamara alkaa lähestyä kiihtyvästi vasta, kun huomataan, ettei alla olekaan mitään.

Korjaava palaute on aina parempaa kuin parjaava kolaute, joten myös Korkmanin esittämä euron arvostelu puoltaa paikkaansa. Näissä kirjoissa hän on kuitenkin parhaimmillaan kertoessaan vain taloustieteen aatehistoriasta ja filosofiasta sekä valaistessaan, kuinka poliittiset kehityssuunnat kytkeytyvät talouden hoitoon.

Teoskokonaisuuden heikkoutena on Korkmanin oman linjan horjuvuus. Kääntyminen euron kannattajasta kriitikoksi tuottaa epävarman mielikuvan. Tämä näkyy jo Euro-kirjan luvussa 10 ”Oliko EMU erehdys?”. Korkman kirjoittaa: ”Nykymuotoinen EMU ei toimi hyvin. Rahaliittoa ei kuitenkaan voi hevin peruuttaa. Virheistä on otettava opiksi ja rahaliiton valuvikoja on korjattava. Suomen osalta EMU-jäsenyyden arviointi on vielä ennenaikaista...” (s. 154).

Vaikuttaa siltä kuin maito olisi maassa ja arviointi myöhäistä. Olisi väärin sanoa, että Korkman ei ole parhaimmillaan kirjoittaessaan euron nykytilasta, sillä tavallaan hän on, tosin vain ongelmien kirjaajana, oman kääntymyksensä esittäjänä ja katumusharjoitusten tekijänä. On hänellä toki parannuskeinojakin esittää. Ne eivät tosin ole hänen keksintöjään vaan samoja, jotka tunnetaan talouden ohjailumenetelminä yleisesti.

Korkmanin ongelma tuntuu olevan, kuinka saada omaan valuuttaan liittyvät taloudellisen itsemääräämisoikeuden ja oman rahapolitiikan ihanteet toteutumaan olemalla samanaikaisesti eurossa. Se on vähän kuin koettaisi nostaa itsensä ylös avannosta tukkaan tarttumalla. Tai sitä voidaan verrata Bertrand Russellin pohtimaan paradoksiin, jossa kylän parturi ajaa parran niiltä ja vain niiltä kylän miehiltä, jotka eivät aja omaa partaansa. Ajaako hän tällöin oman partansa? Jos parturi ajaa oman partansa, hän ei aja omaa partaansa ja kääntäen.

Selväksi on tullut, että euro ei ole kone, joka korjaisi itsensä, vaan se on pikemminkin masiina, jonka viimeinen jäljelle jäävä tehtävä olisi kytkeä itsensä pois toiminnasta. Tämä on tarinan ainoa looginen lopputulos (sikäli kuin loppua yleensä on), ja siksi voin huoleti heittää ilmaan tämän kirjoitukseni ainoan oman ennusteen: en tiedä täsmällisesti, minä päivänä euro näkee loppunsa tulevan, mutta sen tiedän, että joka päivä tuo päivä on yhtä päivää lähempänä.

Pitääkö kansaa valmistaa autiomaahan?

Korkman tunnustaa (s. 9) lainanneensa kirjansa Väärää talouspolitiikkaa nimessä Mauno Koivistoa, joka julkaisi taannoin teoksen Väärää politiikkaa. Koiviston fundeerauksen mukaan kaikki politiikka on väärää, ja siksi pitää soveltaa sitä politiikkaa, joka on vähiten väärää. Samoin visioi Korkman.

Katson myös itse, että Euroopan mailla on vain huonoja vaihtoehtoja, mikä puolestaan tekee politiikan hoitamisesta vaikeaa. Vastuullisten poliitikkojen on vaikeaa säilyttää kannatustaan tilanteessa, jossa ääniä ei voi ostaa hyvillä lupauksilla, ja näin avautuu tilaisuus paljon paheksutulle populismille, jonka mukaan kaikki sellainen on hyvää, mikä tuo kannatusta.

Tällä tavoin ajaudutaan lupausten ja pettymysten ristiaallokkoon ja kannatuksen seilaamiseen laidasta laitaan tilanteessa, joka vaatisi pitkälle ulottuvaa suunnitelmallisuutta ja sitoutumista tavoitteiden toteuttamiseen. Oman näkemykseni mukaan poliitikoille ja taloustieteilijöille lankeaakin nyt velvollisuus valistaa kansaa ja kertoa, miksi joudutaan menettelemään tavalla, joka ei ole kenties jokaisen yksilön edun mukainen mutta jonka kautta talouden kokonaisuus voidaan pelastaa niin, etteivät myöskään yksilöt joudu kylmään veteen pulikoimaan.

Tällaisen ”yhden vaihtoehdon politiikan” arvostelijoille voidaan vastata, niin kuin kolmen talouskriisin voittajaksi tituleerattu Raimo Sailas, että yleensäkin voi olla tyytyväinen, mikäli ratkaisuvaihtoehtoja löytyy edes tuo yksi. Pahinta olisi, jos ei olisi vaihtoehtoja lainkaan.

Kansanvalistajan ja yhteiskunnallisen katalysaattorin tehtävässä Korkmanin kirjat toimivat hyvin, vaikka niissä esiintyykin kiertelyä ja kaartelua sekä rimpuilua irti kirjoittajan aiemmista EU-myönteisistä näkemyksistä. Esimerkkinä solmussa olevasta näkemyksestä on Korkmanin maininta, että ”jos Euroopan unionia ei olisi, se pitäisi heti perustaa”. Mutta sanopas sama myös Euroopan rahaliitosta, EMU:sta, joka tuotiin Suomeenkin pelkkänä valtioneuvoston ilmoitusasiana, Euroopan unionin varhaisiin sopimuksiin ja EU-jäsenyyteen elimellisesti kuuluvana kylkiäisenä. Siitä olen varma, että EMU:uun ja Euroopan unioniin ei liity enää yksikään maa.

Taloustieteilijät vaikeissa rooleissaan

Korkmania leimaavat suomenruotsalaisille tyypillisinä pidetyt vapaamielisyys ja maltillisuus, mutta aina voi epäillä, piileekö hillityn charmin ja liberalismin takana myös tiettyä ylenkatsetta. Kansanvalistus ja opettavaisuus voivat kääntyä heikkouksiksi, mikäli opetukset menevät harhaiseen suuntaan.

Kannatan toki myös itse eurooppalaiseen arvoyhteisöön kuulumista, mutta EMU:uun liittymistä olen vastustanut alusta asti. EU on sosiaali- ja arvoliberalismia tukeva yhteenliittymä, kun taas EMU pönkittää pelkkää talousliberalismia ja sitä kautta kapitalismia sekä globalisaatiota, joista myös kansanvaltainen vapaa markkinatalous on kaukana.

Kapitalismihan on itse asiassa pääoman valtaa, jota toteuttavat suuryritykset ja monopolit. Se ei ole kansalaisten taloudellista valtaa, jota voisimme käyttää vapaasti kilpailtujen markkinoiden kautta. Sosiaali- ja arvoliberalismi taas muodostavat vastakohdan jyrkän talousliberalismin kanssa, sillä talouselämän riehuessa vapaasti on ihmisillä yleensä pallo jalassa.

Jotta ihmiset olisivat vapaita, pitää talouden (varsinkin julkisen talouden) olla hyvässä kurissa ja kontrollissa. Ensisijaista onkin tavoitella ihmisten vapautta eikä pitää päämääränä taloudellisten organisaatioiden vapautta, sillä ihmisten vapaus on itseisarvo, kun taas firmojen ja julkisorgaanien vapaudella on pelkkä välinearvo hyvinvoinnin tuottamisessa. Talousliberalismi muodostaa siis käytännöllisen vastakohdan arvo- ja sosiaaliliberalismin kanssa, vaikka niillä onkin sama sukunimi.

Myös Korkman voisi viedä tarkastelunsa paria kertalukua korkeammalle tasolle. Monille erityistieteilijöille tyypilliseen tapaan hän ei puutu tarpeeksi talouden hoidon ja taloustieteen metafyysisiin alkujuuriin, siihen, miten olettamustenvaraisia järjestelmiä sekä talous että taloustiede ovat. Talous on uskomustenvarainen kokonaisuus aina rahanluontijärjestelmästä alkaen, ja se toimii sopimusten, oletusten, huhujen ja luulojen sekä niihin liittyvien ennusteiden ja häiriöiden ehdoilla.

Uskomustenvaraisuudesta seuraa myös kuplia, ja niihin liittyvän valheellisuuden vuoksi romahdukset tulevat aina yllättäen. Kuplat syntyvät ahneesta ja opportunistisesta optimoinnista, joka tosin edustaa ihmisille luonteenomaista yksilörationaalista toimintatapaa.

Kunpa euron kanssa ei kävisi samoin: piiloinflaation huomataan syöneen ihmisten palkat ja säästöt, ja rahan arvon määrittelee asumisen julmettu hinta. Jompikumpi osoittautuu ennemmin tai myöhemmin kuplaksi. Joko asuntojen hinnat tai rahan arvo romahtavat, sillä asuntojen rahoitukseen liittyvissä taseissa on valtavat vajeet.

Puuttumisen arvoista olisi EKP:n katakombeissa ja pankkien katedraaleissa harjoitettavan metafyysisen vallankäytön ohella myös talouden hoidon asiantuntijavaltaistuminen. Aivan niin kuin uskonnosta saa puhua vain uskonnon asiantuntija, niin myös taloudesta saa puhua vain talouden asiantuntija, tai ainakaan muita ei kuunnella. Lopulta taksikuskit ovat ennustaneet talouden kehitystä asiantuntijoita paremmin.

Filosofisesti katsoen talous on yhteiskunnallisia suhteita järjestävä verkosto, jonka kautta käytetään ihmisten elämää määräävää valtaa. Sen takana voi olla suoranainen väkivallan uhka, jollaisena esiintyy joko valtion väkivaltapotentiaali tai jokin ehdollistamiseen perustuva yksityisluonteinen pakkotoimi.

Siksi myös valtiovallan tukena toimivien taloustieteilijöiden pitäisi välttää joutumista Nottinghamin sheriffin rooliin. Hänen tehtävänään oli valvoa, ettei kansa Robin Hoodin avustamana vie prinssi Juhanan rakkaita rahoja ja että Sherwoodin metsän asukkaat maksavat jatkossakin kiltisti veronsa kassakirstuun, jossa uinuvat varat näyttivät monien mielestä kovin tutuilta. Tästä johtuen hyvän talousfilosofin pitää olla enemmänkin kumouksellinen kuin sovitteleva.

Valtion omaisuuden myynneillä pohjustetaan liittovaltiota

Liikenne- ja viestintäministeri Anne Bernerin toimet ovat saaneet kovaa kritiikkiä hänen koko hallituksessa olonsa ajan, ja ansaitusti. Nyt hänen toimintansa laillisuus aiotaan selvittää perustuslakivaliokunnassa.

Berner kuuluu epäilemättä niihin ministereihin, jotka muistuttavat maahanmuuttoministerinä pahasti epäonnistunutta Astrid Thorsia. Hänen halunsa kaupustella valtion omaisuutta tuo etsimättä mieleen kaiken sen, mitä on sanottu lypsävien lehmien lopettamisesta.

Katselin huvin ja harrastuksen vuoksi viimeviikkoisen Ylen A-Talk-ohjelman, jossa vieraina olivat Anne Bernerin lisäksi Sdp:n puheenjohtaja Antti Rinne, Posti- ja logistiikka-alan unionin PAU:n puheenjohtaja Heidi Nieminen ja pörssitoimittaja Eljas Repo.

Selväksi kävi, että Berner aikoo jatkaa valtion omaisuuden myyntiä laittamalla lihoiksi sellaisetkin yritykset, joilla on peruspalvelutehtävä (kuten Posti ja Valtionrautatiet) tai joilla on strateginen intressi (kuten Finnair).

Jo Digitan taannoinen myynti osoittautui huonoksi kaupaksi, sillä nyt Yle joutuu maksamaan jokaisesta lähettämästään bitistä ranskalaisomistuksessa olevalle firmalle, mikä on lisännyt kustannuksia ja hidasti aikoinaan myös teräväpiirtolähetysten käyttöönottoa. Fortumin sähköverkon myynti puolestaan on merkinnyt turvallisuuden ja huoltovarmuuden kyseenalaistumista, kun Caruna voi halutessaan laittaa sähköverkot solmuun.

Omaisuuden myynneistä on tullut todellisia lehmänkauppoja pelkästään taloudellisessakin mielessä. Suomen valtiolla ei olisi ollut vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen lopulla juuri lainkaan velkaa, jos valtio olisi pitänyt yritysvarallisuuden omistuksessaan, totesi taloustoimittaja Seppo Konttinen teoksessaan Kansallisomaisuuden ryöstö (WSOY 2009) viitaten erääseen Jaakko Kianderin aiemmin esittämään arvioon. Niin hyvin yhtiöt ovat tuottaneet.

Strutsinmunan kokoisen pullautuksen A-talk-lähetyksessä päästi suustaan Arvopaperi-lehden entinen päätoimittaja ja Taletumin osakkeenomistaja Eljas Repo surressaan sitä, miksi Suomeen ei saisi syntyä ”omistavia sukuja”.

Björn Wahlroosin tapaisiako omistajia Eljas Repo perää maahamme? Sopinee esimerkiksi, sillä juuri Sampo-Leonian yhdistyminen Mandatumiin rikastutti Björn Wahlroosia tolkuttomasti, niin että voidaan puhua ”Sammon ryöstöstä”. Kun Repo ketun häntä kainalossaan kaipaa omistavia sukuja Suomeen, hänen sopisi huhuilla heitä takaisin maanpaosta Ruotsista tai Portugalista!

Sitä paitsi julkista omistusta ja yksityistä omistajuutta ei tarvitse nähdä vastakohtina. Omistamista riittää kyllä kaikille, vain pääomasta on köyhässä maassamme pulaa.

Valtion kruununjalokivet tarjoillaan kultalautasella

Valtioiden omaisuutta on myyty kautta Euroopan alihintaan, jolloin ostajat ovat korjanneet suuria voittoja. Logiikka on seuraava: Ensin köyhdytetään valtiot eurojärjestelmän kautta, toisin sanoen riistämällä valtioiden rahapoliittinen itsemääräämisoikeus, takaamalla pääomien helppo siirrettävyys ja romuttamalla työllisyys valtioiden tappioksi. Kun valtiot on velkaannutettu pankeille, omaisuus myydään keinottelijoille pilkkahintaan.

Tuloksena syntyy juuri noita Eljas Revon tarkoittamia henkilöitä, jotka siirtävät ainakin osan liiketoiminnastaan veroparatiiseihin. Suomen valtionyhtiöiden kaappaajina ovat usein olleet ulkomaiset pääomanomistajat, jotka ovat saneeranneet ja pilkkoneet firmat sekä laittaneet työntekijät kilometritehtaalle, vaikka ei olisi ollut pakko.

En nyt tarkoita vain entisen Nokian ja nykyisen Microsoftin tapaisia yrityksiä, joissa on oikeitakin (ja osittain juuri uudesta omistaja-johtajuudesta johtuvia) kysyntäongelmia, vaan esimerkiksi Enson myyntiä ruotsalaisille.

Ruotsi onkin ollut paremmassa asemassa euroalueeseen kuulumattomuutensa vuoksi, sillä se pystyy myymään puunjalostusteollisuuden tuotteita euroalueen ulkopuolelle riittävällä, noin viiden prosentin edulla Suomeen verrattuna. Tämän tuloksena Ruotsin puunjalostusteollisuuden vientivolyymi on tonneissa mitattuna nykyisin noin kaksinkertainen Suomen volyymiin verrattuna, ja tehtaita lopetetaan Suomesta Stora-Enson sisällä.

Julkisessa sanassa asiasta vaietaan eurojäsenyyden pönkittämiseksi, aivan niin kuin julkinen sana vaikeni siitäkin paljon puhuvasta tosiasiasta, että Islanti veti EU-jäsenhakemuksensa vähin äänin pois.

Yövartijavaltiossa yöunet heikkenevät

Metsähallituksen yhtiöittämisen seurauksena laajoja maa-alueita alkaa todennäköisesti siirtyä ulkomaiseen hallintaan. Anne Bernerin tapaiset toimijat ajavat poliittisen vallan kautta vain kapean intressiryhmänsä, eli taloudellisten voitonsaalistajien, etuja. Nämä opit on kopioitu 1980-luvun anarkokapitalisteilta, joiden mukaan valtion pitää omistaa mahdollisimman vähän ja valtion tulee toimia ainoastaan ”yövartijavaltiona”.

Sellainen valtio, jonka kaivokset, pohjavedet, maa-alueet ja sähköverkot ovat vieraassa hallinnassa, ei ennen pitkää selviä enää edes tuosta ”ulkoisen turvallisuuden” vartiointitehtävästä. Kun valtioiden velkaantumispuskuri ja omaisuuden myyntipuskuri on käytetty eikä verojakaan voida korottaa tuottojen vähentymättä, jäljelle jää vain hyvinvointipalvelujen ja sosiaalietuuksien leikkaaminen, mikä puolestaan heikentää kotimaista kysyntää ja syventää lamaa johtaen pysyvään elintason laskuun ja hyvinvointivaltioiden romuttumiseen. Siinä menee sitten sisäinen turvallisuus.

Sikatimanttisina ”ratkaisuina” nähdään Alexander Stubbin tapaisten poliitikkojen näennäissyvälliset analyysit, joiden mukaan juuri näistä syistä liittovaltion muodostaminen on ainoa mahdollinen kehityssuunta. Tämän mukaan on välttämätöntä, että valtioiden velat katsotaan lopulta yhteisiksi ja että niitä ”lyhennetään” laskemalla liikenteeseen rahaa, eli ostamalla EKP:n toimesta valtioiden velkakirjat pois rahoittajilta. Tuloksena on inflaatioprosentin suuruinen tasavero kaikille.

Todellisuudessa tälle politiikalle on vaihtoehto. Se on Paavo Väyrysenkin esillä pitämä irtautuminen eurojärjestelmästä ja kansallisen itsemääräämisoikeuden palauttaminen rahapolitiikassa. Inflaatiota tulisi toki tätäkin kautta, mutta poliittista valtaa ei riistettäisi ylikansallisille organisaatioille niin kuin nyt.

Valtion kannattaa toimia sijoittajana

Valtion omaisuuden myynneillä on pohjustettu valtioiden toimintakyvyn halvaannuttamista ja siirtymistä keskusjohtoiseen liittovaltioon. Tämä kaikki tapahtuu humpuukimaisen savuverhon turvin, jonka levittämisessä media on luonnollisesti mukana, esimerkkinä nyt vaikkapa se, että valtion omaisuuden myyntihankkeita kutsuttiin tuossa edellä viitatussa Ylen A-Talkissa harhaanjohtavasti ”omistajaotteen terästämiseksi”!

Kansallisen omaisuuden myynti ei nauti minkäänlaista poliittista legitimiteettiä. Myös kaupustelun irrationaalisuus on ollut läpinäkyvän naurettavaa. On järjen ja julkisen edun vastaista, että valtio myisi esimerkiksi Postista sen tuottavat osat sijoittajille ja jättäisi omaan hallintaansa (eli verojen maksajille) vain tappiota tuottavat ja jatkuvia subventioita kaipaavat osat.

Niin toimivat saalistavat hyeenat: hymyilevät sudet. Siksi on paikallaan, että heidän toimiensa lainmukaisuus tutkitaan vähintäänkin perustuslakivaliokunnassa. Anne Berner on ajanut suorasukaisesti vain omien taustaryhmittymiensä etuja ja laiminlyönyt ministerinvastuun mukaisen velvoitteensa edistää julkista ja yleistä etua. Valtiolla on aina myös sosiaalipoliittinen intressi, turvallisuusintressi ja peruspalveluintressi, joten valtiota ei voi eikä pidä johtaa kuin Vallila Interioria.

Omaisuuden myynnin puolesta voidaan lausua enintään se, että valtiomme on velkaantunut eikä varaa lisäpanostuksiin juuri ole. Mutta myöskään julkisen omaisuuden myynneistä saatavilla kertatuloilla ei voida rahoittaa pysyviä menoja. Koska osinkotulot myyntien seurauksena vähenevät, omaisuuden myyminen johtaa köyhtymiskierteeseen, ja siksi budjettivajetta pitää hoitaa potkimalla käyntiin talouskasvua.

Koska lainaa saa alhaisella korolla ja koska yrityksissä valtion sijoitukset tuottavat korkokuluja paremmin, olisi perusteltua, että valtio alkaisi entistä laajemmin toimia osinkotuottoja ja arvonnousua tavoittelevana sijoittajana. Ainoa kestävä ratkaisu on sellaisen arvotuotannon luominen, joka tuo maahamme vientituloja.

Miten hukata miljardi minuutissa?

Kreikan taloustragedia ylittää eeppisyydessään Aiskhyloksen murhenäytelmät. Kohtalomaista asiassa on determinismi, jonka mukaisesti rahaunioni on vaatinut pienehkön ja euroon sopimattoman kansakunnan koko valtionvarallisuuden syöksemistä monetarismin alttarille.

Pääsyy on itsenäisen rahapolitiikan menetys, jonka vuoksi kansaa on kupattu sisäisillä devalvaatioilla ja kansallisvarallisuuden myynneillä. Ei siis pidä syyttää kreikkalaisia vaan kohdistaa arvostelu systeemin perusteisiin, joissa se valuvika on.

Koska jälkiviisaus on parasta esittää etukäteen, analysoin asiaa jo tässä, tässä, tässä ja tässä kirjoituksessani. Mikään ei ole muuttunut, ja tilanne pahenee.

Jos laastarilapun nyppää irti kerralla, se sattuu vähemmän kuin hitaasti kiskomalla. Mikäli Kreikka eroaa eurosta, hyvää siinä on, että maa saadaan itsenäisen rahapolitiikan ja taloudellisen vastuun sekä toipumisen tielle. Eurolle se on karvas tappio ja tuottaa tuhoa eurossa oleville maille, mutta pitkällä tähtäimellä rahaunionin hajoaminen ja itsenäiseen rahapolitiikkaan paluu olisi hyväksi kaikille valtioille.

Koska olen lausunut periaatteellisen kritiikin jo aiemmin, ei mieleen taida tulla enää muuta kuin vitsejä ja arvoituksia, joista yksi laitettakoon tähän muistuttamaan Delfoissa asuneesta oraakkelista.

***

Kuvitellaanpa, että olen kaukaisen maan valtiovarainministeri, ja minun pitäisi rahoittaa menoja 97 miljardin edestä. Minun pitäisi siis ostaa tuolla summalla sosiaalipalveluja, panssarivaunuja ynnä muuta valtiolle.

No, teenkin niin, mutta kassa on tyhjä. Lainaan siis Saksalta 50 miljardia ja Ranskalta 50 miljardia, eli yhteensä 100 miljardia. Maksan palvelujen ja laitteiden myyjille yhteisarvoltaan 100 miljardin euron shekeillä ja saan vastineeksi ostamani asiat sekä 3 miljardia vaihtorahaa.

Palautan yhden yli jääneen miljardin Saksalle ja toisen Ranskalle. Yhden miljardin pidän itselläni.

Tällöin olen velkaa Saksalle enää 49 miljardia ja Ranskalle 49 miljardia.

49 miljardia + 49 miljardia = 98 miljardia. Plus yksi itselle jättämäni miljardi, eli yhteensä 99 miljardia.

Mutta missä on yksi miljardi? Rahaahan oli alun perin 100 miljardia!

Valheiden vauhtipyörä ei elvytä taloutta

Euroopan keskuspankki kilahti paniikkiin, sillä Kreikan vaalit todennäköisesti voittava vasemmistopuolue Syriza uhkaa erottaa maan valuuttaunionista. Niinpä Frankfurtin pankkiparonit laittoivat painokoneet käyntiin. Summa, jolla EKP aikoo elvyttää eurotaloutta, on yli 1000 miljardia, eli suunnilleen sama, jota Markku Uusipaavalniemi esitti Talousdemokraattien haastattelussa syksyllä 2010.

Muistatte kai, kuinka tiedotusvälineet vaikenivat tästä ehdotuksesta, kunnes Uusi Suomi teki aiheesta jutun kansalaisadressin perusteella. Sensuroimalla totuutta suojeltiin. Uutisoidaanko vai ei uutisoida, pohdittiin. Ei uutisoitu, kunnes ”tilastoista tuli totta”. Nyt, kun EKP ihan itse keksi saman, siitä tehtiin pääuutinen.

Elvytys ei toimi globaalissa taloudessa

Euron tekijänoikeus ei kuulu tietenkään vain EKP:lle. Rahanluonti-instituutiohan on luovutettu yksityisille pankeille, joille valtiot puolestaan ovat velkaantuneet. EKP on voinut ostaa valtioiden joukkovelkakirjapapereita, joita pankeilla on hallussaan rahojensa panttina. Näin EKP on voinut laskea liikkeelle rahaa, joka lisää yksityisten pankkien luotonantomahdollisuuksia, mutta vain osaksi, sillä pankit yleensä poistavat pääomalyhennykset kierrosta.

Nyt EKP on päättänyt ostaa valtioiden joukkovelkakirjoja suoraan liikkeellelaskusta ja tekee sen ensimmäistä kertaa. Jokainen näin luotu lume-euro suunnilleen kymmenkertaistuu niin sanotun luotonlaajenemisilmiön kautta vauhdittaen inflaatiota. Pankista pankkiin kannettuna luotu raha lisää luotonantovaraa yksityisissä pankeissa.

Inflaation oletetaan lisäävän taloudellista aktiivisuutta ja siten lievittävän lamaa. Elvytys ei taida kuitenkaan olla oikea metodi. Rahan määrää lisäämällä ei nimittäin tuoteta arvoja. Yksityiset pääomat virtaavat globalisoituneessa maailmassa helposti pois kansantalouksista ja EU:n alueelta päätyen sijoitukseen esimerkiksi Aasiassa.

Investointitoiminnan kasvun voi toivoa lievittävän työttömyyttä, mutta todellisuudessa moisella trikkitempulla ei paranneta teollisen toiminnan omia syitä olla olemassa. Hintojen kallistuminen ohjaa ostoksille vielä kun rahalla saa jotakin, mutta pitkällä tähtäimellä rahan arvon huonontuminen ei lisää ostovoimaa. Siksi olen saksalaisten kanssa samaa mieltä siitä, että keinotekoinen elvyttelypolitiikka ei voi toimia nykyisessä taloudessa.

EKP rikkoi rajansa

EKP voi hankkia haltuunsa myös muutaman Suomen valtion lainapaperin, mutta maksajaksi Suomi joutuu rahoittamalla EKP:tä Suomen Pankin kautta. Näin Suomi piilovelkaantuu.

Surkuhupaisaa on tapa, jolla Suomen Pankki, ministerit ja pankkivaltuutetut vaikenivat siitä, mitä oikeastaan tapahtui. Ja media kaunisteli rikoksen. Poliittisesti ja juridisesti katsoen EKP ei suinkaan ”venyttänyt” tehtäviensä rajoja vaan rikkoi peruskirjaansa, joka kieltää keskuspankilta suoran rahoituksen. EU:n peruskirjan 123 artikla nimittäin suorin sanoin kieltää keskuspankkia ostamasta eurovaltioiden joukkolainoja niiden liikkeellelaskusta. Kurvit vedettiin jälleen suoriksi.

Velkakirjojen osto-ohjelman EKP aloitti jälkimarkkinoilla jo 2009, ja lähes yhtä suuri rahoitusoperaatio toteutettiin vuoden 2011 lopussa ja 2012 alussa, jolloin EKP tarjosi pankeille kolmen vuoden edullista rahoitusta. Pankit lainasivat vuoden 2011 joulukuussa 489 miljardia euroa ja vuoden 2012 helmikuussa 530 miljardia euroa, eli yhteensä yli biljoona euroa. Ja vakuusehtoja ”laajennettiin” eli höllennettiin.

Elvytys ei kuitenkaan tehonnut, vaikka inflaatio pysyikin toivotuissa lukemissa. Talouden vauhtipyörä ei käynnistynyt, työttömyys ei alentunut eikä lamaa voitettu. Asiaa ei paranna puolustelu, että EKP toimi jälleen ”vaikeassa tilanteessa”. Liikepankkien ekonomisteille jatkuva elvytys tietysti sopii, sillä sen kautta yksityiset pankit saavat liikkumavaraa. Tässä nähdään taas taloustieteellisen totuuden puolueellisuus.

Kuka hyötyy?

EKP:n toimista hyötyvät lähinnä sijoittajat ja keinottelijat. Tämä näkyy pörssin elpymisenä. Pumpataan rahaa finanssisektorille, mutta tehtaat seisovat, ja kaikki luulevat kaiken olevan hyvin.

Tosiasiassa rahan painaminen ja palkkojen jäädyttäminen käynnistävät inflaation ja leikkaavat kuluttajien ostovoimaa. Suomen kannalta paremmin voisi toimia palkkojen korottaminen ja varsinkin sosiaalietuuksien nostaminen, sillä viimeksi mainitut päätyvät yleensä peruskulutukseen Suomen kansantalouden sisällä.

Deflaatiokaan ei ole välttämättä huono asia. Inflaatio sopii yleensä velkaisille, sillä se syö velkapääomaa. Mutta muutoin rahan arvon nousu ja velkaantumisen vaikeutuminen opettaisivat ihmisille talouskuria, ja velkaisten ahdinkoa pahentaa inflaation nostama korko.

Setelielvytys on loppujen lopuksi pelkkää hölmöläisten viltinpidennystä, kun itse tuotantokoneisto sakkaa työn kaikkoamisen, huonon tuottavuuden ja kysynnän hiipumisen vuoksi. Lamaan on muitakin syitä kuin käteisen puute. Arvotuotanto sinänsä on epäkunnossa.

Kansantalouksia ei voida elvyttää perinteisillä keynesiläisillä keinoilla, sillä mitään kansantalouksia globaalissa maailmassa ei enää ole. Arvotuotannon astia vuotaa, ja työttömyys kasvaa kansainvälisen hintakilpailun vuoksi, kun työ ja teollisuus valuvat entisiin kehitysmaihin.

Euroerolla uhkaaminen on Kreikalle populistinen neuvotteluase

Myöskään Kreikkaa ei pelasta elvytys, sillä eurotaloudessa on pysyvä systeemihäiriö. Sen jatkuva korjaileminen ei kannata, sillä vika on masiinassa.

Akordi ja ero eurosta olisivat parempia vaihtoehtoja. Paluu itsenäisiin valuuttoihin olisi parasta kaikille nykyisille euromaille. Saa nähdä, milloin tästä varjellusta salaisuudesta tulee totta.

Luulen muuten, että vasemmistolaiselle Syrizalle eurosta eroamisella uhkaaminen on pelkkää neuvotteluvaluuttaa, eräänlaista lumerahaa sekin. Todellinen tavoite näyttää olevan vain velkataakan puolittaminen.

Euroopan unionin lipputangoissa firmojen viirit

Euroopan unionin demokratia on yhtä tyhjää kuin tyhjyyttään ammottavat vaalimainosten kehykset.

Kun seitsemänkymmentä prosenttia Suomen laeista säädetään tätä nykyä Euroopan unionissa ja EU:n parlamentilla puolestaan ei ole nimeksikään lainsäädäntövaltaa, voidaan kysyä, missä laeistamme oikeastaan päätetään.

Euroopan unionissa päätöksenteosta puhutaan passiivissa: ”säädetään”, ”kehitetään”, ”tehostetaan”, ”tarkkaillaan”, ”rangaistaan”, ”valvotaan” ja ”sovitaan” tai ”on jo sovittu”, kuten EU:n komissiossa tai ministerineuvoston kokouksissa.

Lisäksi vallankäytöltä puuttuu siihen itseensä kohdistuva kontrolli. Kansalaiskontrolli ei yllä EU:hun asti, ja Euroopan laajuinen julkisuus puuttuu Euroopan unionista kokonaan.

Euroopan unionin vallankäyttöä ei kontrolloi niin sanottu neljäs valtiomahti eli lehdistö, jonka tehtäväksi onkin jäänyt vain päätösten välittäminen kansalaisille: jonkun käsiään levittelevän EU-parlamentaarikon haastatteleminen tai jonkin paikallislehden, kuten Helsingin Sanomien, harjoittama asenteiden muokkaus, jolla koetetaan pehmittää suomalaisia hyväksymään asuinkustannuksia lisäävät ympäristödirektiivit, maatalouden paragrafipainajainen, siirtolaisuus sekä valtioiden hirttäminen euron tukiaisiin.

Mutta keskustelusta ja kansalaisten tahdon välittymisestä EU:hun ei ole näyttöä; lobbauksesta vain.


Euroopan unioni paradoksien partaalla

Euroopan unionin loivat toisesta maailmansodasta traumatisoituneet poliitikot. Myös eurovaluutan erääksi päätarkoitukseksi mainittiin se, ettei Saksan kansantalous kasvaisi liian hallitsevaksi, ja näin haluttiin torjua sitä kauheaa natsismia.

Nyt kun euron jäsenyys on johtanut Etelä-Euroopan maat konkurssin partaalle ja pelastusta haetaan kansallismielisyydestä, on tultu beethovenilaisen harmonian täsmälliseen vastakohtaan. Euroopan unioni ei ole edistänyt kansanvaltaa eikä arvo- ja sosiaaliliberalismia ainakaan Pohjoismaissa.

Suomalaiseen sosiaaliturvaan EU-normit eivät ole tuoneet parannuksia eivätkä mitään sellaista hyvää, jota meillä ei olisi jo ennestään ollut. Mutta euron jäsenyydestä seurannut julkistalouden velkaantuminen on kylläkin heikentänyt suomalaisen sosiaalihuollon toimintakykyä. Kreikassa, Portugalissa, Italiassa ja Espanjassa se on luonut kasvualustan suoranaisen fasismin esiinnousulle. Hyötynyt on vain talousliberalismi, eli kansainvälinen kapitalismi.

Edessä olevat EU-parlamenttivaalit ovat tämän epädemokraattisen kehityksen irvikuvaa. Myös EU-kriittisinä esiintyneet puolueet ovat kiltistyneet valtaa saatuaan ja keskittyvät keräämään edustajanpaikkoja kärkipoliitikoille heidän hyvinvointinsa taatakseen. EU on pääministereinä epäonnistuneiden jäätteenmäkien ja kataisten hyväpalkkainen säilytyspaikka. Muutamille onnekkaille EU-kriitikoille se toimii ulkoparlamentarismin, työttömyyden ja toimeentulotuen vaihtoehtona.


Suomi valitsi väärin

Kaikki ovat sitä mieltä, että EU:sta ja eurosta on aivan liian hankalaa erota, vaikka useimmat ovatkin sitä mieltä, että olisi parempi, jos kumpaakaan ei olisi luotu. Käsitykseni mukaan Suomelle ei ole ollut EU:n jäsenyydestä mitään hyötyä. Myöskään Norjalle ei ole ollut hyötyä EU:n jäsenyydestä, sillä se ei ole koskaan jäsen ollutkaan. Mutta sille ei ole ollut ulkopuolelle jättäytymisestä myöskään haittaa.

Sama pätee Islantiin. Ruotsi, Tanska ja Britannia eivät kuulu euroon lainkaan. Sen sijaan Suomelle euron jäsenyydestä on ollut selvää vahinkoa. Hyötyä Suomelle olisi ollut Naton jäsenyydestä, aivan niin kuin Norjallekin, ja Suomen suhteet tarjolla olleisiin talous-, sosiaali- ja puolustusliittoihin voidaan kuvata pääpiirteissään seuraavasti:

Naton jäsenyys = Selvästi hyödyllinen.

Euroopan unionin jäsenyys = Byrokraattinen, yhdentekevä ja  merkityksetön.

Euroopan rahaunionin jäsenyys = Selvästi haitallinen.

Eurooppalaiselle yhteistyölle ja EU:lle antaa nyt painoarvoa sama asia, mikä lisää yhteiskunnallista koheesiota myös Suomessa: yhteinen vihollinen. Ukrainan kriisi ja Venäjän pelko ohjaavat Euroopan maita hakemaan turvaa toisistaan, mutta kyseisenlainen vierihoito jää puolivillaiseksi, eikä se takaa turvallisuutta, paitsi Naton sateenvarjon alla.


Miksi EU ei ole arvoyhteisö?

Euroopan unioni ei ole arvoyhteisö. Esimerkiksi Jyrki Katainen on puolustanut euron tukitoimia vedoten näkemykseensä EU:sta ”arvoyhteisönä”. Tosiasiassa Euroopan valtioilla ei ole sellaisia yhteisiä arvoja, jotka olisivat nimenomaan eurooppalaisia ja jotka eivät olisi yleismaailmallisia.

Arvot, jotka on mainittu Euroopan ihmisoikeussopimuksessa, ovat samat kuin YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa. Niinpä sen enempää Ukrainaa kuin Venäjääkään ei ole voitu kurmottaa EU:n arvoihin vedoten (kumpikaan ei ole EU:n jäsen) vaan Yhdistyneiden kansakuntien jäsenyyteen ja sopimuksiin viitaten.

Eurooppa on kulttuurisesti ja arvoiltaan täysin hajanainen ja heterogeeninen. Kun Euroopan unioni hajoaa taloudellisesti, jäljelle ei jää mitään, paitsi todellinen Eurooppa valtioineen, jotka ovat hyvin moniaineksisia. Se voi olla voimannäyttöjen kannalta kielteistä, mutta aidon monikulttuurisuuden kannalta myönteistä.


Vaiettu salaisuus: metsäteollisuutemme kaatuu korkeaan euroon

Vuonna 1994 Euroopan unioniin liittyminen esitettiin Suomen itsenäistymiskehityksen yhtenä vaiheena. Muiden muassa Paavo Lipponen näki Suomen itsenäistymisen prosessina eikä päivämääränä. YYA-sopimuksen kirouksesta irtautuneella maalla oli kiire näyttää kuuluvansa länteen eikä mihinkään ”Pohjois-Baltiaan”. Ja olihan siinä toki viisautta.

Mutta jälkeenpäin ajatellen itsenäisyyttä olisi legitimoinut omilla jaloilla seisominen. Kun Suomi liitettiin yhteisvaluuttaan ilman kansanäänestystä, rikottiin vuonna 1994 annettu lupaus, että euroon liittymisestä järjestetään erikseen kansanäänestys. Perusteeksi mainittiin, että EMU on osa Maastrichtin sopimusta, mutta totta on myös se, että samaan aikaan liittynyt Ruotsi ei ole edelleenkään euromaa, koska EMU-jäsenyys kaatui kansanäänestyksessä.

Suomen metsäteollisuuden suuret ongelmat johtuvat tätä nykyä jäsenyydestämme eurossa. Vienti Pohjois-Amerikkaan ja Kaukoitään ei vedä, vaikka kysyntää olisikin, sillä euron kurssi on liian korkea. Niinpä puun ja työvoiman hintaa tingitään alaspäin ja teollisuus lopettaa tehtaita Suomesta sekä siirtää niitä ulkomaille. Sen sijaan euroon kuulumaton kilpailijamme Ruotsi on korjannut tilanteesta miljardien hyödyn. Suomen julkinen sana vaikenee asiasta taktisista syistä, sillä kritiikki lisäisi euroon kuulumisen epäsuosiota ja syventäisi talouskriisiä.


Julkistalouden velkaantumisen syy: verokilpailu ja veroparatiisit

Talouskriisi on johtanut myös poliittisen järjestelmämme irvokkaaseen kriisiin. On syytä huomata, että valtioiden velkaantuminen ei ole talouskriisin syy vaan sen seuraus. Pääomien ja työvoiman helppo liikuteltavuus on johtanut siihen, että firmat voivat kilpailuttaa valtioiden veroasteen. EU-mailla on muodollisesti itsenäinen verotus, mutta käytännössä maat ovat ajautuneet verokilpailuun siitä, missä vallitsee alhaisin yritysverotus.

Valtiot velkaantuvat muun muassa siksi, että yrityksiä ei voida verottaa tarpeeksi. Valtioiden ja kuntien alijäämää katetaan velalla ja korottamalla yksityishenkilöiden tuloverotusta sekä kulutusveroja. Koska julkistalouden velka on vain tulevaisuuteen siirrettyä verotusta, tulos on, että sinä ja jälkeläisesi maksavat, ja kansainväliset suuryritykset hyötyvät.

Luonnollisesti myös yritysverotuksen tulee olla kohtuullista ja taata toiminnan jatkuminen. Mutta nykyisin sellaisetkin hyvämaineisina pidetyt firmat, kuten Starbucks ja Apple, kiertävät veroja muuntamalla ne rojaltituloiksi ja valitsemalla verotuspaikakseen esimerkiksi Hollannin, jossa tekijänoikeustulojen verotus on alhaista. Suuryritysten kengurumainen poukkoilu maasta toiseen on väärin paikallisia toimijoita kohtaan, sillä kansainväliset firmat saavat veroetua pystyessään suunnittelemaan verotuksensa globaalin toimintansa kautta, ja pelisääntöjä kiertämällä poljetaan vapaan kilpailun ehtoja.

Kansalaisjärjestö Finnwatch kertoi tämän vuoden alussa, että myös 20 suurimmalla suomalaisyrityksellä on yli 200 tytäryhtiötä pöytälaatikkofirmoja tarjoavissa veroparatiiseissa. Lisäksi noin 2200 äveriästä suomalaista yksityishenkilöä käyttää veroparatiiseja. Veronkiertoon ovat mieltyneet erityisesti yksityiset lääkäriasemat, joilta julkinen sektori ostaa ulkoistettuja palveluja. Verovarojen käyttö veronkiertoa sisältävään bisnekseen ei voi olla oikein, eikä se ole perusteltua siksikään, että verotuottojen ehtyminen tuo lopulta narun pään myös bisneksenharjoittajien omaan käteen.

EU:n komissio on arvioinut, että veronkierron vuoksi jäsenmaat menettävät verotuloja noin tuhannen miljardin verran vuodessa. Veroparatiisien kuriin saanti onkin tärkeimpiä valtioiden talouskriisin ratkaisukeinoja. Tämä ei edellytä EU:ltä yhteistä verotusta, mutta kylläkin sitä, että verot maksetaan aina siihen maahan, jossa tulotkin tuotetaan, ja keinotekoista tulojen ja toiminnan siirtelyä tulisi rajoittaa lainsäädännöllä sekä yritysten valvonnalla.

Kieroa on, että verokeitaita sallitaan ja ylläpidetään EU:n sisällä esimerkiksi Luxemburgissa ja Belgiassa. Tämä ei ole suinkaan sattumaa vaan suunnitelmallista ja kertoo EU:n omasta kaksinaismoralismista.


Valtioiden velat ovat pankkitukea

Finanssikriisin tuloksena syntynyt julkisvelka on pohjaton suo. Käsitykseni mukaan valtioiden velkoja ei voida milloinkaan maksaa rahoittajille, eikä niitä deflaatiovaaran alla syö pois myöskään inflaatio. Niinpä ainoaksi keinoksi jää se, että Euroopan keskuspankki alkaa aikaa myöten ostaa valtioiden velkakirjoja rahoittajilta, mikä käynnistää inflaation, ja inflaatio puolestaan merkitsee tasaveroa kaikille. Luotonlaajennusinstituution myötä se paisunee kaksinumeroiseksi.

Moraalisesti ongelmallista on, että kärsijöiksi laitetaan kansalaiset, vaikka valtioiden velkaantuminen ei johdu kansalaisten toiminnasta vaan pankkien (muun muassa Espanjaan) luomasta asuntokuplasta ja Yhdysvaltain subprime-kriisin rantautumisesta Eurooppaan. Valtioiden velkaantuminen ei siis johdu ihmisten laiskuudesta tai tyhmyydestä, kuten usein väitetään, vaan se on vuonna 2008 alkaneen pankkikriisin seuraus.

Valtioiden velkaantuminen johtuu ensisijaisesti siitä, että valtiot pelastivat holtitonta luotonantoa harjoittaneet yksityiset pankit. Ja nyt valtiot velkaantuvat noille samoille juuri äskettäin pelastamilleen pankeille.

Valtiot voivat lainata rahaa joko Euroopan keskuspankilta tai yksityisiltä rahalaitoksilta. Koska Euroopan unionin peruskirja kieltää EKP:n tukiluotot valtioille, valtiot lainaavat yksityisiltä pankeilta, kunnes EU joutuu rikkomaan tuon peruskirjan säädöksen.

Talousdemokraattien kaavailema rahanluonnin palauttaminen valtioiden kontrolliin on looginen ja nykytilannetta parempi vaihtoehto, sillä nyt valtiot ovat pelkästään markkinoiden määräämän korkotason armoilla. Juuri se pakottaa valtiot tinkimään koulutuksesta ja sosiaaliturvasta, toisin sanoen jatkuviin leikkauksiin, joiden tehokkuutta arvioidaan IMF:ssä, korkomarkkinoilla ja kansainvälisissä pörsseissä.


Rahaliitto loi taloustotalitarismin

Ongelmien perussyy on rahaliitto, joka riisti kansallisvaltioilta niiden keskeisen rahapoliittisen välineen: kyvyn säädellä oman valuuttansa ulkoista arvoa devalvaation (ja revalvaation) keinoin.

Myös keynesiläisenä tunnettu talouspolitiikka on ollut vaarassa ajautua tehottomaksi, sillä valtioiden kansantalouksiin suuntaamat piristysruiskeet ja muut elvytyskeinot eivät jää rikastuttamaan kansantalouksia.

Tämä johtuu siitä, että mitään kansantalouksia ei globaalissa talousjärjestelmässä ole. Tynnyrien vuotaessa siitä, mistä lauta on matalin, investointiraha voi päätyä sijoitukseen jonnekin aivan muualle kuin omaan maahan. Tällä tavoin taloudellisesta subventiosta ei seuraakaan (yleisen odotuksen mukaisesti) elpymistä ja kasvua, vaan seuraa stagflaatio, toisin sanoen paikalleen jämähtänyt stagnaatio, johon sisältyy myös inflaatio. Juuri tällaiseen loukkuun Eurooppa on joutunut.

Sinun verorahoillasi ei ole pelastettu Espanjaa, Portugalia eikä Kreikkaa vaan yksityisiä rahalaitoksia, joiden luottoketjujen alkupää on Amerikassa asti. Muutamat kysyivät pankkikriisin aikoihin, olisiko esimerkiksi rahoituskonserni Lehman Brothersin pitänyt antaa kaatua. Omasta mielestäni se ei olisi ollut huonompikaan vaihtoehto. Islannissa tehtiin pankkikriisin yhteydessä kansanvaltainen äänestysratkaisu, jonka mukaan valtio ei ota vastuuta pankkien tilanteesta. Nykyisin Islannin talous kasvaa häikäisevillä luvuilla.

Tosiasiassa myöskään pankit eivät milloinkaan kaadu tai mene konkurssiin. Niiden osakkeet vain romahtavat omistajien tappioksi, ja osakekannan kaappaa haltuunsa jokin suurempi ja paremmin menestyvä pankki, aivan niin kuin Oliver Stonen elokuvasta Wall Street muistetaan.


Valtioiden liput korvattu firmojen viireillä

Julkinen velka on perimmältään yksityistä velkaa, sillä se maksatetaan kansalaisilla joko veronkorotusten tai inflaation myötä. Toisaalta yksityinen velka on tällä hetkellä muunnettuna julkiseksi.

Pankit puolestaan ovat lainanneet valtioille sitä rahaa, jonka ne ovat saaneet valtioilta tukitoimina. Valtioille lainatessaan Euroopan pankit ovat päässeet noin tuhannen miljardin euron korkotuottoihin, jotka ovat valuneet kansainvälisten sijoittajien hyväksi. Tätä kautta EU toimii globaalin kapitalismin ja kasvottomien suuryritysten eduksi.

Nyky-EU:ssa julkista rahaa on riittänyt kansainväliselle finanssisektorille, mutta samaan aikaan sosiaaliturvaa, koulutusta ja terveydenhuoltoa heikennetään ja työttömyys kasvaa useimmissa Euroopan unionin maissa. Esimerkiksi Espanjassa noin puolet nuorista on työttöminä, ja lähes yhtä huono tilanne on Italiassa. Sosiaalirakenne rapautuu, eikä syynä ole vain kulttuurimme eläminen varojensa yli vaan spekulatiivisen talouden luomat finanssikuplat sekä pankkien ja kansainvälisten yritysten palvominen kansalaisten oman edun ohi.

Nämä ovat kansanvaltaiseksi mainostetun Euroopan unionin todelliset kasvot. Mikä siis neuvoksi europarlamenttivaalien alla?

Poliittinen vasemmisto hoilaa yhteisen verotuksen puolesta verokilpailun estämiseksi. Pakon edessä se kuulostaa hyvältä ratkaisulta, mutta käytännössä se tuhoaisi kansallisen itsemäärämisoikeuden rippeetkin. Pelkät rajoittamiskeinot riittäisivät, mikäli eläisimme kansallisvaltioiden Euroopassa. Toiseksi vasemmisto vannoo työvoiman liikkeen ja siirtolaisuuden nimeen, vaikka juuri ne koetaan kansalaisten keskuudessa ongelmiksi ja vievät leivän duunarien omasta pöydästä. Konservatiivinen oikeisto puolestaan vaatii julkisen talouden leikkauksia, joilla romutetaan hyvinvointivaltio. Samalla se pönkittää taantumuksellisia arvoja ja pelaa Venäjän pussiin.

Euroopan poliittinen linjattomuus ja hukassa olo johtuvat pitkälti siitä, että politiikasta puuttuu vaihtoehto, joka olisi kansallista etua edistävä, siis kansallismielinen, ja samalla arvo- ja sosiaaliliberaali (aiheesta enemmän tässä). Arvoliberalismi ja talousliberalismihan ovat käytännössä vastakohtia, sillä talouden ollessa vapaa kansalaisilla on pallo jalassa. Jotta ihmiset olisivat vapaita, talouden pitää olla hyvässä julkisessa kontrollissa, ja tätä ratkaisua tukee se, että ihmisten vapaus on itseisarvo, mutta organisaatioiden vapaus ei ole.


Kohti kansallisvaltioiden Eurooppaa

Euroopan unionissa säilyttämisen arvoista on sen arvo- ja sosiaaliliberaali puoli, mutta rahaliitto on pelkästään kapitalismin käsikassara, joka olisi pitänyt jättää luomatta. Kansallisvaltio puolestaan on hegeliläis-snellmanilainen Järjen instrumentti, jonka kautta säädyt löysivät aikoinaan toisensa, yhteiskunnallinen eripura voitettiin ja luotiin eurooppalaiset hyvinvointivaltiot.

Kansallisvaltio on juuri oikean kokoinen ja tehokas yksikkö hyvinvointiyhteiskunnan tuottamiseen, sillä vain sen piirissä voidaan ottaa huomioon kansalliset erityispiirteet ja ihmisten tahto. Niiden artikuloimiseen Euroopan mittakaava on liian etäinen ja mittasuhteiltaan vääristynyt, ja paikallisella tasolla yksittäinen ihminen on voimaton.

Olen varma kansallisvaltioiden paluusta ja ihmisten tahdosta saattaa kansallinen itsemäärämisoikeus uudelleen voimaan. Olen varma ihmisten halusta päättää hyvinvointivaltion perustekijöistä, kuten rahapolitiikasta, itse. Olen myös varma, että jonakin päivänä Euroopan unionin suurimmasta ja tuhoisimmasta virheestä, toisin sanoen rahaliitosta, peräännytään. Päivää tai hetkeä en osaa sanoa, mutta joka päivä tuo päivä on yhtä päivää lähempänä.

Kiitän niitä, jotka kysyivät minuakin europarlamenttivaalien ehdokkaaksi. Perustelin kieltäytymistäni sillä, etten lähde mitään vaaleja häviämään; valituksi kun tulee vain a) Paavo Väyrysen tapaisia veteraaneja, b) Alexander Stubbin kaltaisia oman nahkansa pelastajia ja c) Heidi Hautalan esimerkin mukaisia maailmantuskan potijoita, joiden mielestä taloudelliset, sosiaaliset ja turvallisuusongelmat ratkeavat ihmisoikeusdirektiiveillä, päästöparagrafeilla ja luonnonsuojelusertifikaateilla.

Paluu oravannahkaan

Myös Suomen hallitus on jatkanut ponnistuksiaan harmaan talouden torjumiseksi tukemalla Kyproksen pankkikriisin ratkaisemista. Niinpä veroparatiisivaltio palkittiin rikollisen rahan pesulana toimimisesta EU:n vakuusrahaston pikavipillä.

Nyt kun Euroopan rahakriisissä on tultu sellaiseen vaiheeseen, että ihmisten rahat alkavat palaa pankkeihin, on eurovaluutan loppusuora auennut. Ajatelkaa, jos Suomessakin lastenlapset menettäisivät 40 prosenttia mummojensa säästörahoista. Eivätkö kansalaiset olisi kaduilla ja Kultainen aamunkoitto ovella?

Olisitte, euron perustajat, miettineet mitä haluatte. Yhteistaloudessa, jossa kaikki tärkeät sopimukset Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksesta aina valtioiden väliset taloudelliset tukiaiset kieltävään perussopimuksen artiklaan numero 125 on jouduttu rikkomaan, ongelmat eivät voi enää ratketa nostelemalla virkamiesten ja poliitikkojen aarrearkusta yhä uusia direktiivejä, sertifikaatteja ja sopimuksia kuin jäniksiä hatusta.

Eräs viisas sanoi kerran oppilailleen, jotka paheksuivat oppineen tapaa arvostella uudistuksia, seuraavasti: ”Te haluatte rakentaa entisen vankilanne tilalle uuden ja paremman, kun taas minä haluaisin purkaa vankilat kokonaan.”


Kun pankki ryöstää

Pankkikriisillä on monta ilmentymää, jotka osoittavat koko järjestelmän olevan läpikotaisin mätä. Myös Suomessa pankit ja vakuutuslaitokset kajoavat asiakkaiden rahoihin ja sopimuksiin varsin omavaltaisesti. Toistaiseksi tämä tapahtuu palvelumaksuja nostamalla ja tiliehtoihin puuttumalla.

Pankit ja vakuutusyhtiöt ovat lähetelleet minulle silloin tällöin yksipuolisia sopimusehtojen muutoksia ja maksujen korotuksia. Esimerkiksi vakuutusyhtiö Pohjola toimittaa minulle joka vuosi ”uudet ehtoliitteet”, joissa vakuutusehtoja on yksipuolisesti huononnettu. Alkuperäisessä sopimuksessa tällaisesta menettelystä ei ole mainittu mitään.

Nähdäkseni sopimuksista ei voitaisi poiketa eikä ehtoja muuttaa ilman, että asiasta sovitaan molemminpuolisesti uudelleen. Minusta on röyhkeää lähettää asiakkaille aiemmista ehdoista poikkeavia muutoksia ikään kuin ne olisivat jonkinlaisia itsestäänselvyyksiä. Voisivatko asiakkaat puolestaan lähettää vakuutusyhtiöille omat ”uudet ehtoliitteensä”? Mitähän sopimusoikeuden asiantuntijat ja Vakuutusoikeus sanoisivat tähän?

Sain hetki sitten myös Danske Bankilta ”uudet tiliehdot”, joiden mukaisesti käyttötilin ylläpitomaksua korotetaan 3,40 eurosta 6,40 euroon. Lähes sadan prosentin korotus siis! Rahat pankki rosvoaa suoraan asiakkaiden tileiltä. Kiristyksen leiman menettelylle antaa se, että jos ehtoja ei hyväksy, pankki irtisanoo asiakkuuden. Ihmistä siis lyödään kuin vierasta sikaa, vaikka pankit itsensä pitäisi laittaa käytöskouluun.

Samanaikaisesti pankit purkavat konttoriverkostonsa minimiin ja siirtävät rahanvaihtoa kauppojen kassoille, mikä merkitsee ostosjonojen pitenemistä. Lisäksi ne suunnittelevat automaattien käytön tekemistä kaikissa tapauksissa maksulliseksi. Suomen Pankin, Finanssivalvonnan ja Kuluttajaviraston huolestumisen sekä koko rahajärjestelmän kehnon tilan vuoksi pankit ovat joutuneet pidättäytymään rahan käsittelyn täydellisestä lopettamisesta.

Monissa Danske Bankin konttoreissa ei nytkään suostuta käsittelemään käteistä rahaa, mikä on uskomattoman pöyhkeää rahalaitokselta. Mistä helvetistä käteistä enää voi saada, kun useimmat liikkeetkään eivät vaihda edes pysäköintikolikoita?


Uusi normaali ei ole entistä parempi

Myös muut pankit ovat tuttavieni kertomusten mukaan korottaneet tilien ylläpitomaksuja. Pankkiasiakkuudesta joutuu pian maksamaan kymmeniä euroja kuukaudessa, vaikka tilien sähköisestä ylläpidosta ei ole pankeille juuri mitään kuluja.

Pankit ovat ylihinnoitelleet palvelunsa, ja kuluttajaviranomaisten pitäisi puuttua pankkien harjoittamaan ylilaskutukseen. Toimitusmaksuina ja palkkioina sekä erilaisten asiakirjojen kirjoittamiskuluina pankit perivät hintoja, jotka eivät ole missään suhteessa niille itselleen koituviin kustannuksiin.

Pankit ovat muodostaneet palvelumaksukartelleja, joiden mukaisesti yhden pankin nostaessa hintoja muut seuraavat. Yksikään pankki ei alenna palvelumaksuja, koska pankit ovat taloudellisen vallankäyttäjän roolissa eikä niiden ole pakko tehdä myönnytyksiä asiakkaille.

Palveluhintojen korotuksen vaihtoehtona olisi säästäminen pankin omista kuluista, ja parhaiten tämä hoituisi tinkimällä pankkiirien omasta mukavuudesta ja elintasosta. Nyt pankeissa työskentelee kokonaisia osastoja, joissa mietitään, kuinka asiakkaita voitaisiin vielä kiristää ja joko sietokyky on ylitetty. Vasta rajalla pysähdytään, tosin vain hetkeksi. Sitten taas jatketaan.

Nämä sadistit tuskin ovat tulleet ajatelleiksi, voisivatko he tinkiä omista palkoistaan. Pankinjohtajilla on mitä korkeimmat palkat, vaikka he eivät tee sen enempää henkisiä kuin materiaalisiakaan arvoja tuottavaa työtä.

Ihmisten kannattaisi tehdä vallankumous ja lopettaa pankkien käyttäminen kokonaan. Pienikin määrä asiakkaita voisi pelkällä käyttäytymisen muutoksellaan tehdä lopun pankkien moraalittomuudesta ja koko legitimaatiokriisistä. Ongelmana on vain se, että maksuliikenne hoidetaan nykyään sähköisesti pankkitilien kautta. Riippuvuus elektronisesta rahasta pahentaa ihmisten riippuvuutta pankeista. Kansalaisten kannattaisi kostaa ja alkaa painostaa pankkeja palaamalla käteisen rahan käyttämiseen.

Vaikeus on, että pankkien asiakkuudesta on tehty sosiaalinen välttämättömyys. Valtion olisi syytä perustaa palkkojen, eläkkeiden ja sosiaalietuuksien maksamista varten omakustannusperustainen pankki. Sen kautta voitaisiin hoitaa maksuliikenne riippumatta yksityisistä pankeista ja niiden ahneudesta. Ironista on, että tänään voimaan astuneen palvelumaksukorotuksen minulle lähetti juuri sellainen pankki, eli entinen Postipankki, joka aikoinaan perustettiin tuota tarkoitusta varten.

Nyky-Euroopassa pankit voitaisiin aivan hyvin sosialisoida eli saattaa valtion haltuun. Yksityisille pankeille annetun rahanluontioikeuden voisi palauttaa takaisin valtion kontrolliin. Näin ajatellessani en ole sosialisti sen kummemmin, mutta raha on valtion artefakti ja vaihdon väline, joten ihmisten parhaaksi olisi, jos pankkitoiminta ja koko rahoitusjärjestelmä olisi talousdemokraattisesti vain valtioiden kansanvaltaisessa hallinnassa.