24. maaliskuuta 2018

Keväisen romanttinen yksittäistapaus


Ilta-Sanomat otsikoi pitkästä aikaa ilokseen terrori-iskusta: ”Ranskan terrori-iskussa menehtynyt sankaripoliisi avioitui vain tunteja ennen kuolemaansa”.

Voidaan ehkä huomauttaa, että uhri ei kuollut omia aikojaan, kuten maininta ”menehtynyt” vihjaa, vaan hänet tapettiin verisellä tavalla iskussa, jonka teki äärijärjestö Isisin kannattajaksi ilmoittautunut marokkolainen muslimi viime perjantaina. Siinä asioiden ydin.

Terroristin kunniaa ei kirkasta edes se, että murhattu poliisi päätyi ”sankariksi” tarjouduttuaan yhden panttivangin tilalle.

Paria astetta objektiivisemmin olisi voinut kirjoittaa: ”Pariisin terrori-iskun pääepäiltyä vapaaksi vaatinut muslimiterroristi murhasi panttivankien vaihdokiksi suostuneen poliisin lounaisranskalaisessa Trebesin kaupungissa”.

Sen sijaan eurooppalainen valtamedia kirjoitti tapauksesta kuin pyhimyslegendasta. Emmanuel Macronin ja Edouard Philippen puheissa islamistinen terrori nähtiin länsimaalaisten viranomaisten mahdollisuutena osoittaa sankaruutta, ja muuan vasemmistolaisaktivisti pääsi juhlimaan poliisin kuolemaa.

Hengestään taistelevan poliisimiehen pika-avioituminen ennen kuolemaansa puolestaan höysti tapauksen ajasta ikuisuuteen liihottelevalla dekadentilla romantiikalla. Onhan ikuinen rakkaus toki mahdollinen vain katoavana pisteenä, jota ei koskaan saavuteta. Mikä onni kaipaamaan jääneille!

Varsinaisen nyrkiniskun päin maahanmuuttoa suosivan sateenkaariliikkeen naamaa tarjosi puolestaan se ikävä tosiasia, että myös Pariisin terrori-iskussa 2015 murhatulla poliisilla oli meneillään romanttinen rakkaussuhde. Hän toimi aktiivisesti HLBTIQ-järjestössä, ja häntä jäi kaipaamaan miespuoliso, joka tuhersi tapauksen jälkeen, että ”vihaamaan ette minua saa”.

Tapaus todistaa vasemmistolaisen identiteettipolitiikan tuhoisuudesta. Kun monet seksuaalivähemmistöjen järjestöt on nyöritetty poliittiseen vihervasemmistoon, ei ideologinen klusteroituminen ole johtanut minkäänlaiseen yksimielisyyteen saati joukkovoiman kasvuun vaan eripuraan ja riitoihin. Tämä todistaa islamin ja homoseksuaalisuuden olevan toisilleen kuin tuli ja vesi.

Vasemmiston käyttöön ottama identiteettipolitiikka on merkinnyt kannatuksen tukemista vanhan sosialistisen ajattelun sijasta erilaisten vähemmistöjen varaan, mutta käytännössä kyseinen taktiikka on johtanut vain hajaannukseen, kun vähemmistöt ovat alkaneet kiistellä keskenään. Esimerkiksi pyrkimys osoittaa seksuaalivähemmistöjen ja muslimien edut yhteisiksi on johtanut suureen ristiriitaan.

Siksi poliittinen vasemmisto on halunnut kaikin voimin kieltää ideologisesti kahlehtimiaan vähemmistöjä kiistelemästä keskenään ja ohjannut alistumaan sen omaan keskusjohtoisuuteen väittäen, että suvaitsevuus ei voi olla valikoivaa. Tosiasiassa kaiken moraalifilosofian ydin on kykymme ja velvollisuutemme erottaa hyvä pahasta ja tehdä valintoja.

Tämänkin kurjan yksittäistapauksen kautta paljastuu muutama opetus. Ensinnäkin, vasemmistolaisten ja huvitteluliberaalien porvarien retoriikassa väitteet ”rasismista” on käännetty päälaelleen heidän katsoessaan, että rasismi on lisääntynyt kantaväestön keskuudessa maahanmuuton vuoksi. Todellisuudessa ainoita vaikuttavia rasismin muotoja ovat olleet ulkomaalaisten laiton maahanmuutto ja heidän länsimaalaisia ihmisiä kohtaan osoittamansa terrori ja viha.

Toiseksi, näin syntyy oikeutus ja toivon kipinä kansallismieliselle identiteettipolitiikalle. Sillä on mahdollisuus onnistua, koska se ei johda hajaannukseen, kuten vasemmiston ristiriitainen politikointi, vaan nojaa oman kansan etniseen yhtenäisyyteen ja yhteisiin kansallisiin etuihin, joiden motiivit ovat taloudellisia, turvallisuuspoliittisia ja yhteiseen kulttuuriin liittyviä.

Ymmärrän hyvin valtamedian ja sen kanssa ideologisessa liitossa olevien kulttuurimädättäjien tuskaa. Jos muslimiterrorismia ei olisi, ei valtamedialla olisi mitään salattavaa, ja se joutuisi toimettomaksi. Nyt kun terrori ja maahanmuutto kevään edetessä vilkastuvat, peiteltävää onneksi taas riittää.

14. maaliskuuta 2018

Bonnierin kukkahatturaati palkitsi seksuaalisesta ahdasmielisyydestä


Feministinen valtamedia iloitsi seksuaalisen ahdasmielisyyden lisääntymisestä, kun Bonnierin nimeämä raati luovutti Suuren Journalistipalkinnon STT:n toimittajatyöryhmälle, joka kertoi Kallion lukion opettajan eroottisista opetusmenetelmistä. Hänen väitettiin valmentaneen oppilaitaan seksuaaliseen kohtaamiseen muun muassa raiskausdemonstraatioilla.

Miesopettajaa syytettiin jutussa vuosien takaisista lähentelyistä ja piinaamisesta perusteilla, jotka olivat täysin subjektiivisia. Kirjoitin aiheesta aiemmin tässä jutussani todeten, että näyttelijäntyön oppimiseksi on tärkeää liikkua myös tilanteissa, jotka oppilas kokee epämukavuusalueekseen. Siksi myös raiskausharjoitukset voivat olla tärkeitä, kun taas Minni Hiirten maailmassa liikuttaessa oppilaat eivät opi mitään.

Jutun tehneet STT:n toimittajat Tuuli Oikarinen, Olli-Pekka Paajanen, Jecaterina Mantsinen sekä uutispäätoimittaja Minna Holopainen ja uutispäällikkö Janne Huuskonen ovat varmaan nyt tyytyväisiä, kun saivat julkisuudessa tuomitsemansa opettajan irtisanotuksi toimestaan. Tosiasiassa jutusta ei aloitettu edes esitutkintaa, sillä poliisiin yhteyttä ottaneiden kokemukset sijoittuvat aikaan ennen sitä, kun seksuaalinen ahdistelu kriminalisoitiin vuonna 2014.

Koska asiasta ei ollut rikosnäyttöä, opettajaan kohdistettu epäily oli perusteeton ja sen pohjalta aikaan saatu seuraus vahingollinen tavalla, joka voi täyttää kunnianloukkauksen tunnusmerkit. Palkinto lieneekin nyt myönnetty torjumaan sitä mahdollisuutta, että irtisanottu opettaja kantelisi jutusta Julkisen sanan neuvostolle tai ryhtyisi oikeustoimiin asemansa puolustamiseksi.

STT:n aloittama ja muun valtamedian levittämä henkilökohtainen hyökkäys antaa näyttöä feministisen ja seksinvastaisen median vihasta, joka muistuttaa fasistista ajojahtia. Näyttöä tapaus antaa myös siitä, kuinka vaarallista on, että median langettamia seksuaalimoraalisia tuomioita aletaan käyttää seksuaalisesti aloitteellisten ihmisten lynkkaamiseen lakiin ujutettujen täysin mielipiteidenvaraisten, määrittelemättä jätettyjen ja subjektiivisia kokemuksia ilmentävien luonnehdintojen, kuten ”seksuaalisen ahdistelun”, perusteella.

Väitteet ”seksuaalisesta ahdistelusta”, jonka feministinen osapuoli määrittelee, ovat pelkkää suvaitsevaisten mielivaltaa, aivan niin kuin nollatoleranssi on täydellistä totalitarismia. ”Me too”- ja ”Suostumus 2018” -hankkeiden pissikset näyttävät ratsastavan ja kiihottavan kansaa myös ”pedofiliaa” koskevan moraalipaniikin aallonharjalla odottaen saavansa aikaan sähköiskujen tapaisia reaktioita yleisöissään, vaikka heidän omat lapsensa tietävät navanaluset paremmin kuin he itse.

Omasta mielestäni olisi hyväksi, että yhteiskuntamme vapautuisi seksuaalisesti ja että seksuaalisuus liittyisi entistä selvemmin ihmisten arkipäivään niin työpaikoilla, kouluissa kuin vapaa-aikanakin. Kaikille ihmisille olisi hyväksi kasvaa yhteiskunnassa, joka suhtautuu seksuaaliseen aloitteellisuuteen rohkaisevasti. Sen sijaan media levittää yhteiskuntaan seksuaalista ahdasmielisyyttä ja seksin vastaista vihaa, joka leiskuu feministien ja heitä tukevien miespuolisten mekkoeinarien jutuista.

Miehiä vihaava ja feminismin edessä kontalleen heittäytynyt valtamedia teurastaa luonnollisten seksuaalisten yllykkeidensä mukaisesti toimivat miehet ajojahdeillaan ja valittaa mikroskooppisen pienistä tasa-arvo-ongelmista, ystävällisistä katseista tai hyvän päivän toivotuksista. Mutta valtamedia ei tee lynkkausjuttuja afrikkalaisten ja lähi-itäläisten maahanmuuttajien tekemistä hurjista joukkoraiskauksista, joissa jotakuta blondibimboa poljetaan kuin tulpatonta mopoa.

Kun jokin vaihtoehtojulkaisuksi (nykyajan valtavirtamediaksi) sanottu totuusaviisi puhuu nämä asiat halki ja osoittaa syylliset värikuvin varustettuissa jutuissaan, valtamedian toimittajista kokoonpantu raati ei suinkaan palkitse vaan väittää tosiasioita valheiksi ja vaatii vaihtoehtomedioille rangaistusta. – Reilua?

Aiheesta lisää:

Seksin #Saastutus2018
Häirintäsyytökset ovat feministien vihapuhetta
Media luo tekstuaalisella ahdistelulla elämäntapakontrollia
Helsingin Sanomien kultaiset kuohitsijat vaarallistavat seksin

9. maaliskuuta 2018

Roomassakin havahduttiin EU:n perikatoon


Neuvostoliittoa ei voitu ”pelastaa”, sillä yksipuoluejärjestelmässä ei ollut oikeaa demokratiaa. EU:ssa demokratia vielä on, vaikka EU-eliitti rajoittaakin sitä ylikansallisella vallankäytöllä ja puuttumalla jäsenmaiden hallitusratkaisuihin. Boikoteilla EU ahdisteli jo Itävaltaa Jörg Haiderin puolueen noustua hallitukseen 2008. Tuosta pitäen federalistit ovat uhanneet unionin jäsenmaita ja muiden muassa Sveitsiä, joka päätti rajoittaa maahanmuuttoa kansanäänestyksellä 2014.

Ei tullut EU:sta uutta Rooman valtakuntaa, ja myös sen tulevaisuus näyttää jäävän lyhyeksi. Kun Italian viime sunnuntainen parlamenttivaalitulos toi suuren voiton kansallismieliselle oikeistokoalitolle, signaali EU:n suuntaan oli sama kuin Itävallan viime vaaleissa.

Pohjoisen asioita ajavasta ryhmittymästä valtakunnan tason EU-kriittiseksi puolueeksi noussut Liiga sai edustajainhuoneeseen 17 prosentin, Silvio Berlusconin johtama Forza Italia 14 prosentin ja korruption vastainen keskusta-vasemmistolainen Viiden tähden liike 33 prosentin kannatuksen. Italiassa perinteisesti vahvat kommunistit saivat ainoastaan 0,32 prosentin kannatuksen, ja vasemmistososialistinen sosiaalidemokraattinen puolue romahti odotetusti 19 prosenttiin.

Hallitusneuvotteluista ei välttämättä tule lehdistön kuvailemalla ja toivomalla tavalla ”vaikeat”, sillä oikeistokoalitiolla ja Viiden tähden liikkeellä on paljon yhteisiä etuja ajettavinaan. Liiga-puolueen Matteo Salvini on luvannut poistaa Italian romanileirit ja karkottaa satoja tuhansia turvapaikanhakijoita, kun taas Viiden tähden liike on tarttumassa talousrikollisuuteen ja korruptioon, joka Italiassa muodostaa keskeisen esteen talouskasvulle ja finanssipolitiikalle. Nämä kaikki ovat tärkeitä ongelmia, joiden ratkaisemiseksi vasemmisto ei ole halunnut tehdä mitään.

Suomalainen valtamedia koetti haudata Italian vaalituloksen kansalaispuolueen sotkuihin, ja Yleisradio kiirehti esittämään Ulkolinjan dokumentin Köyhä Eurooppa, jossa syitä Italian 11 prosentin työttömyysasteeseen ja Sisilian 57 prosentin nuorisotyöttömyyteen kaiveltiin kaikesta muusta paitsi maahanmuutosta, joka syö maan sosiaaliresurssit ja heikentää yhteiskunnallista tehokkuutta. Paikkaansa tässä dokumentissa piti yleishavainto: Euroopan väestöstä neljännes elää köyhyydessä. Siitä ei tehdä kuitenkaan oikeaa johtopäätöstä. Tilannearvio Euroopasta ”rikkaana maanosana” on perin juurin väärä, eikä eurooppalaisilla ole mitään syytä ruokkia vierasperäisiä kansakuntia omaksi velaksi.

Etelä-Eurooppaan tulvinut haittamaahanmuutto on pilannut paikallisia oloja niin, että se on synnyttänyt Eurooppaan myös sisäisen siirtolaisuuden ongelman. Italian, Portugalin ja Kreikan tapaisista maista lähtee kantaväestö, joka siirtyy Schengenin sopimusta hyväkseen käyttäen pohjoisempana odottavien lihapatojen ääreen. Työkykyisen väestön kato synkistää tilannetta etelässä ja pahentaa kilpailua työpaikoista pohjoisessa.

Italian puolesta on turha itkeä ja Suomen puolesta iloita. Vaikka Italia onkin Suomea syvemmällä julkistalouden veloissa, sen taloudellinen suoriutumiskyky on teollisen rakenteen ansiosta parempi. Ajatelkaa, mitä kaikkea valmistetaan Italiassa, ja paljonko turistit kantavat sinne killinkejään!

Sitä mukaa kuin rationaalinen politiikan teko alkaa voittaa tunneperäisen EU-fiilistelyn Euroopan kansallisvaltioissa, valheellinen valtamedia yrittää lavastaa kansanvallan ilmaukset ”populismiksi”. Näyttöä antoi Ylen Ulkolinjan ohjelma Oikea Eurooppa, jossa murehdittiin, ”jatkuuko oikeistopopulistien voittokulku Euroopan tulevissa vaaleissa”. Todellisuudessa Itävallan, Italian, Unkarin ja muiden Visegrád-maiden vaalitulokset eivät ole mitään populismia vaan kansanvaltaa. Siitä, mitä populismi on, voitte lukea tästä.

Populismin käsitteestä on tehty lyömäase öykkärimäisen liittovaltiopolitiikan, vihervasemmistolaisen politiikanteon ja valhemedian piirissä. Käsitettä käytetään pyrkimyksenä eristää liittovaltiopolitiikan vastaiset äänenpainot politiikan ulkopuolelle EU:ssa. Laittoman maahanmuuton lopettamisesta ja kansakuntien itsemäärämisoikeuteen perustuvasta väestöpolitiikasta puhutaan kommunistisessa Yleisradiossa jonakin erikoisena ”muukalaisvihana”, vaikka ihmisoikeuksien verukkeilla rajojen yli tapahtuva pellehyppely ei ole koskaan ollut minkään kansakunnan subjektiivinen oikeus. Se ei voi luonnollistikaan jatkua pitkään ilman, että maahanpyrkijät joutuvat aikaa myöten katselemaan kiväärinpiippuihin.

Kansallismielisiä vaalituloksia on pidetty katastrofaalisina EU:lle, mutta tosiasiassa ne voivat olla valtioliitolle taivaan lahja ja pelastus. Kun federalisteilta ei näytä löytyvän järkeä kääntyä pois liittovaltioon johtavalta tieltä, on kansanvaltaisen prosessin mukaista, että EU palautetaan takaisin pelkäksi vapaakauppaliitoksi kansallisten vaalitulosten avulla.

8. maaliskuuta 2018

#Kieltäymys2018


Seksinvastaista vihaa leiskuvat feministit ovat jälleen keksineet keinon ahdistella heteromiehiä ja lavastaa heikosti tavoitelluista naisista nykyistä haluttavampia. Mikäpä sopisi siihen paremmin, kuin kriminalisoida kaikki sellainen seksi, johon ei ole nimenomaista suostumusta? Pihtaus auttaa korottamaan epäeroottistenkin ihmisten arvoa seksuaalisilla markkinoilla, joten kannattaa näytellä vaikeasti tavoiteltavaa. Rikoslaillista pohjaa asialle ajaa nyt #MeToo-hankkeen vanavedessä syntynyt #Suostumus2018-kampanja.

”Naisten itsemääräämisoikeuteen” vetoavan hankkeen takana ovat naisjärjestöt, kuten Naisasialiitto Unioni ja Monika-Naiset-liitto, sekä vihervasemmiston poliittiset järjestöt, kuten Vasemmistonuoret ja Keskustanuoret. ”Kampanja halutaan kuitenkin pitää poliittisesti sitoutumattomana”, valaisee suunnitteluryhmään kuuluva Hanna-Marilla Zidan, mikä taitaa olla melko vaikeaa perin juurin poliittisessa hankkeessa. Mukaan yritetään hänen mukaansa sotkea vielä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen pride-tapahtumiakin.

Eräs ristiriita piilee ”itsemääräämisoikeuden” näkemisessä seksuaalisen kanssakäymisen perustana. Tyhmimmänkin ihmisen luulisi ymmärtävän, että seksuaalisessa kanssakäymisessä ei ole kyse kehollisten potentiaalien pidättämisestä itsemääräämisoikeuden piiriin vaan niiden luovuttamisesta sen ulkopuolelle: toisen ihmisen hyväksi ja käyttöön.

Toinen hullunkurinen piirre hanketta ajavien raivotarten ajatussolmuissa on heidän yrityksensä kaupitella seksuaalista ahdasmielisyyttään seksuaalisen vapaamielisyyden kaavussa. Tosiasiassa kyse ei ole oikeuksien lisäämisestä vaan velvollisuuksien ja normiruuvien kiristelystä, josta ei seuraa tunneperäiselle kanssakäymiselle mitään hyvää.

Kolmanneksi: aktiivisen suostumuksen ilmaiseminen on eri asia kuin nimenomaisen kieltäytymisen puuttuminen. ”Raiskaukseksi” voidaan nykyisen lain valossa katsoa tahdon vastainen sukupuoliaktiin pakottaminen. Suostumus 2018 -hanke ehdottaa lain muuttamista niin, että seksuaaliseen kanssakäymiseen tarvittaisiin aktiivinen tahdon ilmaus, eivätkä kieltäytymisen puuttuminen ja pakottamisen esiintyminen riittäisi raiskauksen määritelmäksi. Lain uudistaminen feministien toiveiden mukaiseksi johtaisi ratkaisemattomaan todisteluongelmaan ja kanssakäymisen muuttamiseen luvan sekä dokumentaation varaiseksi.

Dynamiittityhmimmän erehdyksen Suostumus 2018 -hankkeen kannattajat tekevät eksyessään harhapoluille seksuaalisen kanssakäymisen olemuksesta. Eroottiseen jännitteeseen kuuluu aloitteiden teon ja niihin vastaamisen välinen dialektiikka, jossa osapuolet reagoivat ja stimuloivat toisiaan kielletyn ja sallitun jännitteessä. Ilman kielletyn ja epäsopivan rajan ylittämistä ei ole seksiä lainkaan, sillä sovitteluun perustuva demariajattelu kuolettaa tunteet ja tappaa seksin. Seksuaalisen kanssakäymisen olemus ja idea on, että se ylittää sovinnaisuuden ja poliittisen korrektiuden rajat.

Järkyttävällä tavalla paljastavaa on, että hankkeen kannattajat asettuvat defensiiviseen asemaan, jossa he katsovat roolikseen olla tavoittelun kohteena sekä karsia, valikoida, torjua tai hyväksyä heille muka itsestään selvästi ja automaattisesti suunnattuja ehdotuksia. Koska hanke on feministien masinoima, se antaa näyttöä naisten pyrkimyksestä asettua tavoittelun kohteeksi sekä pidättämällä ja sääntelemällä seksuaalista kanssakäymistä tehostaa omaa valta-asemaansa, jonka tunnusmerkki on itsensä näkeminen tavoittelun kohteena ja ratkaisijan roolissa. Tällöin sivuutetaan se olennainen kysymys, miksi juuri naisten ja feministien pitäisi päättää siitä, mitä ihmiset tekevät yhdessä tai ylipäänsä.

Kyttävallesmannit seksiterapeutteina

Asiakirjapohjainen ja käräjäoikeuden lupamenettelyyn perustuva seksi voi ehkä olla juridisesti legitiimiä ja laillisesti moitteetonta, mutta se ei ole enää nautittavaa, ja kipinä on poissa. Hanke antaa jälleen näyttöä siitä, mitä tapahtuu, kun ihmissuhteita koskeva diskurssi oikeustieteellistetään ja kysymyksiä ratkovat juristien nuijat, jotka eivät ymmärrä ihmisten psykodynamiikasta mitään.

Jo ”avioliitossa tapahtuvan raiskauksen” kodifioiminen lakiin oli ympyrän neliöimistä. Avioliittohan on suostumus seksuaaliseen kanssakäymiseen, joten kriminalisoida olisi pitänyt seksistä kieltäytyminen avioliitossa. Ja entäpä, jos muutamat ihmiset nauttivat raiskausfantasioista monien masokistinaisten tapaan? Eikö raiskausten arvottaminen kielteisesti ole silloin seksuaalista syrjintää?!

Kun raiskauksesta tehtiin virallisen syytteen alainen rikos vuonna 2014, tuotiin virallinen syyttäjä ihmisten makuuhuoneisiin. Yhteiskunnan interventiota perusteltiin sillä, ettei tekijä voisi painostaa uhria luopumaan syytteistä. Toisaalta vietiin osapuolilta mahdollisuus katua ja sopia, mikä asetti yhteiskunnan ratkaisuvallan yksilöiden edelle henkilökohtaisessa asiassa. Tämä ajattelutapa edustaa tyypillistä vasemmistoideologiaa: valtio tietää yksilöitä paremmin, mikä on heille hyväksi.

Suostumus 2018 -hanke saa varmasti paljon kannatusta omasta kehollisuudestaan ja seksuaalisuudestaan vieraantuneilta ihmisiltä, joita tästä maasta löytyy pilvin pimein. Viime aikoina on julkaistu parikin tutkimusta, joiden mukaan suurella osalla suomalaisista ei ole kerta kaikkiaan minkäänlaista seksuaalielämää. Tilannetta pahentaa, että Yleisradion feministitoimittajan kirjoittaman ”analyysin” lopussa alettiin #MeToo-hankkeen tapaan kerjätä lukijoilta kokemuksia ”epäselvästä suostumuksesta”, jotta ihmiset saataisiin ajattelemaan ja pitämään mielessään seksin kauhistuttavuutta.

Jutun kirjoittanut toimittaja Heli Suominen on kaivanut tuekseen kaksi feminististä oikeustieteen naisprofessoria, Terttu Utriaisen ja Suomen Akatemian rahoittaman Johanna Niemen, joka tunnetaan käsityksistään, että lailla pamputtaminen ratkaisee kaikki puutteet ja ongelmat. Millaiset soihdut vihervasemmistolaisen feminismin pää-äänenkannattaja Helsingin Sanomat sytyttääkään alkaessaan keuhkota täysin palkein Suostumus 2018 -hankkeen puolesta?

Yleisradion jutussa paheksutaan, että vielä vuonna 2012 lain tiukentamista pidettiin oikeusministeriön arviomuistiossa ”elämälle vieraana”. Toisaalta iloitaan siitä, että Antti Häkkäsen (kok.) johtamasta oikeusministeriöstä kuuluu jo ”pehmeämpiä vastauksia” ”asenneilmaston muutoksen” ja ”keskustelun laajuuden” vuoksi. Tosiasiassa ihmisten seksuaalinen käyttäytyminen ei perustu asenneilmaston muutokseen eikä keskustelun laajuuteen vaan biologisperäisiin viettiyllykkeisiin, jotka ovat ajasta aikaan samat aivan riippumatta siitä, että kulttuurissa niitä yritetään panna kuriin.

Seksin feministinen vaarallistaminen

Raiskaussyytteillä uhkaaminen tuskin parantaa seksin kurjuudella säikäytettyjen neitojen mieltä tai niiden nuorten miesten kroonisia pelkotiloja, jotka istuvat pipo silmillään baarien takanurkissa peläten joutuvansa valtiattarina esiintyvien mehiläiskuningatarten ankarien rangaistusten uhreiksi, mikäli ilmaisevat vähäistäkin halua johonkin seksuaaliseen tekoon. Sillä ”elämä on julmaa”.

Tragikoomisinta onkin, kun cuck-miehiksi sanotut nössöpojat menevät innosta kiljuen feministien seksinvastaisten ja suostumusta panttaavien hankkeiden tueksi luullen, että vastalahjaksi naisilta herahtaisi jotakin heille. Taktiikka ei kuitenkaan toimi, vaan miesten nöyristelyn tuloksena naisten pilkallinen ja ivallinen ylenkatseellisuus vain vahvistuu, ja tuloksena on miesten itsesyyllistämistä, aseksualisointia, itsensä kuohintaa ja jopa itsensä kriminalisointia, jonka tuloksena miesten seksuaaliset potentiaalit invalidisoidaan.

Myöskään vapaamielisyyden paratiiseina mainostetut homoyhteisöt eivät ole jääneet altistumatta sähköpaimenille, joita seksuaalisen nautiskelun viholliset ripustelevat nettilangoille. Myös seksuaalivähemmistöt ovat nykyisin täynnä persoonallisuushäiriöisiä pissiksiä, jotka pitävät kymmenpennistä polviensa välissä ymmärtämättä, että pihtaus on pois vain pihtareilta itseltään, ja jotka omahyväisesti hakeutuvat cock blockausta harjoittavien fag hagien hameenhelmojen alle.

Me too- ja Suostumus 2018 -hankkeiden vahingollisin puoli piilee seksuaalisuuden vaarallistamisessa, jonka tuloksena hyvää sanotaan pahaksi. Riippumatta, eteneekö lain muutosesitys vai ei, hankkeiden sisältämä propagandapuhe ohjaa ihmisiä tarkkailemaan käyttäytymistään. Kurjin henkisen valvonnan muoto on juuri itsekontrolli. Normit ovat silloin menneet ihon alle, ja niistä on tullut ideologista valvontaa, jolla ihmiset kurittavat itseään. Mutta toimihan myös Orwellin romaanissa 1984 Seksinvastainen Liitto, joten dystopia toteutuu, kunhan malttia riittää ja kiire ei olisi liian kova.

Seksin kriminalisoiminen todisteellisten suostumusten ehdoilla tapahtuvaksi luo kyttäysmielialaa, jonka yleistymisestä sietäisi olla huolissaan. Se voi nimittäin loukata tiettyjä seksuaalisesti aktiivisiksi osoittautuneita kansanryhmiä sekä aiheuttaa tiettyihin uskontoihin liittyvien seksuaalisuuskäsitysten kyseenalaistamista ja uskonrauhan rikkomista.

Kuriositeettina voidaankin huomauttaa, että rasistit, fasistit, natsisiat ja kaljupäiset nahkahomot ovat tämän ikävän tilanteen aiheuttaneet, sillä he ovat aina olleet suomalaisnaisten etujen ja koskemattomuuden kannalla! Tämä on hyvä jokaisen Suostumus 2018 -hankkeeseen osallistuvan muistaa, myös suunnitteluryhmään kuuluvan Hanna-Marilla Zidanin.

Olen edelleenkin sitä mieltä, että suomalaista miestä kehutaan liian vähän, kun taas feministisissä seksinvastaisuudella ahdistelijoissa kiteytyy kaikki se, mikä sosiaalisessa mediassa on vikana. Vihervasemmistolaisten feministien vihakampanjoilla ja heidän patologista narsismia edustavalla uhriutumisellaan yritetään normalisoida seksuaalisuuskielteistä kulttuuria kaikkialla.

Ei pitäisi myöskään jatkuvasti länkyttää seksuaalisten aloitteiden tekijöitä vastaan, sillä aloitteellisia ihmisiä on kiittäminen siitä, että seksiä on. Psykologisissa kokeissa on havaittu, että myönteisten reaktioiden jäädessä puuttumaan ihmisten aloitteet sammuvat nopeasti pois. Heterosuhteissa fysiologisesti ja biologisesti aloitteellisemman rooliosapuolen, eli miesten, kannattaisi perustaa vapaata seksuaalista kohtaamista puolustava #FuckYou-hanke ja levittää sitä maapallon ympäri.

Kirjoituksiani seksuaalisuuden vaarallistamista vastaan:

Häirintäsyytökset ovat feministien vihapuhetta
Media luo tekstuaalisella ahdistelulla elämäntapakontrollia
Helsingin Sanomien kultaiset kuohitsijat vaarallistavat seksin

7. maaliskuuta 2018

Merkelin ja Macronin viimeinen taisto


Saksan vaalikautta ehti kulua melkoinen tovi pelkkään neuvotteluun, ennen kuin Angela Merkelin johtamat kristillisdemarit saivat baijerilaisen sisarpuolueensa CSU:n ja SPD:n kanssa aikaan yhteishallituksen. Hallituksen kokoon saantia voidaan pitää hallitusyhteistyön ensimmäisenä hedelmänä. Kun tuloksen saavuttaminen kestää yli puoli vuotta, ei jatkolta sovi paljoa odottaa.

Ranskalaisen naivismin lehtolapsi Emmanuel Macron on iloinnut Merkel-mummun jatkosta Saksan hallituksessa, sillä hänellä itsellään on suuria suunnitelmia. Mikäli Macron saa sairaat ideansa läpi, EU-mailla on muutaman vuoden kuluttua yhteinen puolustusbudjetti, ja maahanmuuttoa Välimeren eteläpuolelta yritetään hillitä rahoituksella, joka kerätään ”uudella eurooppalaisella verolla”.

Euromaat menettävät oikeuden omaan talouspolitiikkaan, sillä jäsenmaille luodaan yhteinen budjetti, joka varmistaa, ”ettei minkään maan tarvitse kohdata talousvaikeuksia yksin”. Maksajien roolin ihanuutta ei ajatella lainkaan.

Onneksi Macron on lipsauttanut leguaanin leveistä leuoistaan myös ohjeet tämän politiikan vastustamiseen: ”Teidän on tehtävä yksinkertainen valinta. Joko jätätte vaali vaalilta enemmän tilaa nationalisteille, heille jotka vihaavat EU:ta, ja 5–10–15 vuoden kuluttua he ovat vallassa.”

Natsikammon lietsominen ei auta silloin, kun kansallismielisyydessä on Euroopan kansallisvaltioiden, demokratian, itsemääräämioikeuden, talouden ja hyvinvointiyhteiskuntien pelastus. Macronille suosittelen eurooppalaisen maailmankuvan laajentamiseksi Erasmus Rotterdamilaisen teosta Tyhmyyden ylistys.

Merkelin onnistuminen hallituksen kasaamisessa ilman AfD:tä takaa, että kristillisdemarien ja varsinaisten demarien kannatus alenee jatkuvasti. Merkelillä ja Macronilla on edessään viimeinen taisto EU-liittovaltion luomiseksi.

Eräiden ”asiantuntijoiden” arviot, joiden mukaan federalismi on jäissä ja integraatio hyytyy, ovat vuosien päässä siitä tosiasiasta, että liittovaltiopolitiikan tiellä on jo tehty 180 asteen käännös kohti EU:n palauttamista takaisin pelkäksi vapaakauppaliitoksi. Sen tärkeimmäksi tehtäväksi jää protektionismi ja oman väestön, tuotannon sekä työvoiman suojelu rajavalvonnan keinoin.

EU-liittovaltion luominen on niin infantiili tavoite, että se ei yllä edes isokorvaisten 10-vuotiaiden arvostelukyvyn tasolle, ja siksi kehotan Macronia ja Merkeliä hakeutumaan pois politiikasta, itselleen sopivien harrastusten, esimerkiksi postimerkkeilyn, pariin.

Se, että entisenlaisen hallituksen kyhääminen kesti loputtoman kauan, antaa näyttöä kurjasta tosiasiasta. Euroopan kansallisvaltioissa ei voida saada edes kansallisia hallituksia kokoon ilman, että koalitioiden muodostaminen riippuu Eurooppa-politiikasta ja federalistien tahdosta, jolla määrätään valtioiden sisäpolitiikkaa.

Näin ollut myös Suomessa, kun Perussuomalaiset savustettiin pois hallitusyhteistyöstä EU-peräisellä ripityksellä ja kesäteatterilavastuksella. Soraäänten sordiinovaimennus ei kuitenkaan tepsi, sillä puolifasistisilla eristämispyrkimyksillään federalistit tulevat sulkeneiksi politiikan ulkopuolelle itsensä. Sellaisella EU:lla ei tee mitään, joka polkee kansallisvaltioissa elävien ihmisten omaa tahtoa ja sotii kansanvaltaa vastaan.

6. maaliskuuta 2018

Kepu, kapu ja käkien munat


Puoluetoiminnassa on yleistynyt piirre, jonka mukaisesti puolueet monottavat puheenjohtajiaan ja antavat fudut perustajilleen. Perussuomalaisia Timo Soinin omatoiminen kytkimen nosto ehkä yhdisti. Kokoomuksen palatsivallankumous ja Alexander Stubbin korvaaminen Petteri Orpolla puolestaan johti vain EU-kritiikittömän ja maahanmuuttomyönteisen linjan jatkumiseen.

Keskustassa maitoa meni hellalle, kun Paavo Väyrynen ilmoitti haastavansa Juha Sipilän seuraavassa puheenjohtajavaalissa. Väyrysläisten paluu eduskuntaan joko keskustan tai kansalaispuolueen kautta näytti leikkaavan riittävän osan kannatuksesta keskustan EU-federalisteilta, kunnes Väyrysen vipu kansalaispuolueessa katkesi jäsenyyden irtisanomiseen.

Niccolò Macchiavelli neuvoi poliitikkoja teoksessaan Ruhtinas niin, että jos aikoo loukata jotakuta, on se tehtävä tavalla, jolla ei ole pelkoa kostosta. Kansalaispuolueen ”kolmen koplan” Kattelus, Kilpeläinen ja Komsi poliittinen kokemattomuus näkyy siinä, että he eivät osanneet toimia tämän ohjeen mukaisesti.

Väyrynen tulee nähtävästi voittamaan moitekanteensa, jotka koskevat puoluetoiminnan käytäntöjä ja hänen irtisanomistaan laittomissa kokoontumisissa sekä ilman kuulemista. Eri asia on, miten suhtaudutaan Väyrysen tapaan pitää kansalaispuoluetta omana säästöpossunaan. Sekä Väyrynen että Komsi ovat antaneet asiasta julkiset lausuntonsa.

Väyrysen omaan pesäänsä munima pienimuotoinen vaalirahaskandaali on kaatumassa lahjana keskustan syliin. Olisi kiintoisaa tietää, mikä rooli keskustalla loppujen lopuksi on kansalaispuolueen sisäisessä kähinässä. En hämmästyisi, vaikka jotkut keskustavaikuttajat olisivat agitoineet kansalaispuolueen jäsenet vetämään maton Väyrysen alta ja polttamaan varakortit hänen hihastaan.

Kahden tulen väliin jääminen on politiikassa pahasta. Väyrynen on putoamassa mustaan aukkoon, ja jatkamisen mahdollisuudet näyttävät huonoilta sekä kansalaispuolueessa että kepussa. Hänet voi pelastaa lähinnä pykäläkoreografia, mikäli erottamisen estäviä perusteita löytyy koskien jompaa kumpaa tai molempia puolueita. Mikäli Väyrysen sallitaan pysyä keskustassa ja hän selviää keskustan puheenjohtajaehdokkaaksi, hänen jatkonsa politiikassa varmistuu. Keskustassa on riittävästi kannatusta hallituksen nykylinjaa vastustavalle politiikanteolle. Siitä syystä en toisaalta usko Väyrysen ja keskustan nykyjohdon minkäänlaiseen sopuun.

Jos taas käy niin, että puolueet katoavat Väyrysen alta, hän voi pudota pois politiikasta. Omat listat eivät kauaksi kanna. Tällaisessa tapauksessa on mahdollista, että Väyrynen ottaa suunnakseen perussuomalaisen puolueen. Hänen linjansa on ollut jo pitkään perussuomalainen, mutta lähestymistä on estänyt kunnianhimo. Hän ei olisi koskaan saavuttanut omasta mielestään tarpeeksi merkittävää roolia puolueessa, ja uskon monien perussuomalaisten vastustavan Väyrystä, vaikka näkemyksissä yhteistä onkin.

Perussuomalaiselle puolueelle keskustassa ja kansalaispuolueessa vallitseva sekaannus voi olla hyväksi, sillä kansalaispuolueen poistuessa markkinoilta osoittautuu jälleen se tosiasia, että EU- ja maahanmuuttokritiikkiä ei kannata jaella moneen laariin. Mikäli Väyrynen epäonnistuu keskustassa ja puolue pysyy federalistisilla linjoilla, perussuomalaisten erot keskustaan pysyvät terävinä, mikä on etu perussuomalaisille.

Joka tapauksessa kansalaispuolueen ja sen riveihin hairahtuneiden amatööripoliitikkojen kohtalo on sinetöity, kuten niin sanottujen sinistenkin. Sen sijaan Väyrysen uskon putoavan tapansa mukaisesti jaloilleen, käypä puolueiden kanssa miten tahansa. Väyryselle sopii parhaiten sellainen puolue, jonka koko jäsenkunnan muodostaa hän itse, eikä kansalaispuolueessa alun perin muita jäseniä ollutkaan.

3. maaliskuuta 2018

Sote-sopasta tulisi hallintohimmeli


Kun kokoomuksen aitoliberaali piiloperussuomalainen Elina Lepomäki avautui sote-kannastaan ja vaati hallituksen esityksen hylkäämistä, valtamedia teki aiheesta ison jutun. Kun eräät perussuomalaiset ovat jo aiemmin esittäneet samat argumentit sote-uudistusta vastaan, valtavirran mediat ovat olleet asiasta hiljaa.

Asennoitumisero ei voi johtua vain siitä, että kokoomuslaiset voivat jakautuessaan kaataa hallituksen. Olisivathan perussuomalaisetkin voineet tehdä saman, ja vieläpä ajoissa, mutta puolueelle ei ole kivetty sellaista kuningastietä ratkaisijanrooliin, joka kokoomukselle on mediassa tehty. Sen sijaan kokoomus ja kepu keplottelivat perussuomalaisten eduskuntaryhmän kahtia.

Mutta itse uudistuksesta, joka alkaa jo ajatuksenakin olla vanhentunut. Suomi ei kaipaa sosiaali- ja terveysuudistusta, jolla luotaisiin uusi väliportaan hallinto etäälle kuntatason ihmisistä. Näyttö siitä, että ”sosiaali- ja terveydenhuollon valinnanvapauslaiksi” nimetty säädös todella lisäisi vapautta valita eri palvelujen välillä maamme kaikissa osissa, puuttuu. Puuttuu myös osoitus siitä, että vapaus parantaa palveluja ja elintasoa tai tuo säästöjä.

Vaikka kansanedustajat edustavatkin vaalipiirejään, valtakunnantason poliitikkojen pitäisi kyetä vastaamaan myös siitä, että yhdenvertaisuus toteutuu Hangosta Utsjoelle ja Vaasasta Ilomantsiin. Pienissä kunnissa kilpailua ei synny; hyvä, jos tavoitettavissa on edes yhtä alan yksityistä toimijaa.

Suurten kuntien asukkaita uudistus voisi hyödyttää. Mutta sosiaali- ja terveyspalvelujen yksityistäminen todennäköisesti johtaisi verovarojen kiertymiseen ulkomaisessa omistuksessa oleville terveysalan jättiläisille, jotka maksavat veronsa paratiiseihin. Ei pidä lainkaan paikkaansa Matti Torvisen (sin.) näkemys, että sote-uudistuksen kumoajat olisivat ajamassa isojen terveystalojen asioita eivätkä sallisi yksityisen sosiaali- ja terveystoimen syntymistä maakunnallisille markkinoille.

Lepomäkikin toteaa asian olevan toisin päin: ”Uudistus ajaa nyt yrittäjänä toimivia lääkäreitä ja muita ammatinharjoittajia yhä enemmän terveysyritysten palvelukseen. Pienillä toimijoilla ei uudessa sote-ratkaisussa ole edellytyksiä itsenäiselle toiminnalle.” Samaan tapaan ajattelen asiasta itse.

Uudistus on suurin, joka suomalaisessa sosiaalipolitiikassa on koskaan aiottu toteutettavaksi näin lyhyellä aikataululla. Hallitus on tilanteessa ”now or never”. Kolmas vaihtoehto on kaatua.

Käsitykseni mukaan uudistus ei loisi aitoa kilpailua eikä vähentäisi julkiselle taloudelle koituvia kustannuksia. Lisäksi uudistus voi aiheuttaa työttömyyttä kymmenille tuhansille suomalaisille. Sisällön epäonnistuttua siitä jäisi vain hallintohimmeli, jonka purkutyö kestäisi vuosia. Suurten sosiaali- ja terveysuudistusten riskinä yleensäkin on, että joku tai jotkut yksilöt putoavat yhteiskunnan viimeisistä turvaverkoista läpi.

Meidän asiantuntijoiden tehtävä on huolehtia, että niin ei käy, toisin sanoen, että kukaan ei joutuisi kärsimään sellaisesta uudistuksesta, jonka hyötyjä ja oikeudenmukaisuutta ei ole osoitettu.

Kun pelkkä työttömyysturvan uudistaminen niin, että työttömyysetuuksiin tehtiin noin neljän ja puolen prosentin leikkaus ihmisten patistelemiseksi, johti suureen epävarmuuteen aktivoimismallin oikeudenmukaisuudesta ja toimivuudesta, kuinka paljon enemmän metsään voikaan sote-uudistus mennä, kun siinä vastaavanlaisia sudenkuoppia on monta kertaa enemmän? Myös toimeentulotuen siirtämisestä Kelaan koitui suunnaton hässäkkä, ja yhteiskunnalliset vaikutukset ovat näkemättä.

2. maaliskuuta 2018

Vihdoinkin kaksi oikeaa äitiä


Eduskunta hyväksyi kansalaisaloitteena alulle pannun äitiyslain helmikuun lopulla äänin 122–42. Suomesta tuli siten ensimmäinen maa, jossa äidin naispuolinen kumppani voidaan vahvistaa lapsen toiseksi äidiksi jo raskauden aikana eikä lapselle voida koskaan tunnustaa hänen biologista isäänsä.

Helsingin Sanomat ylistää edellä viitatussa jutussa, että ”[ä]itiyslain perusteella kahden naisen perhe voisi tunnustaa molempien vanhemmuuden jo ennen lapsen syntymää neuvolakäynnillä. Näin lapsella olisi kaksi äitiä heti syntymästä lähtien ja hänen oikeudellinen asemansa olisi nykyistä selvempi.” Sama linja lain edistäjillä on ollut lehden mukaan alusta asti.

Kuinka onnellinen nyt onkaan se pihalla yksinään leikkivä pikku Pekka, kun hänellä lopultakin on kaksi oikeaa äitiä?

On kurjaa, että lapsen elämän täytyy alkaa tavalla, jolla vanhemmat ensi töikseen katkaisevat lapsen suhteet hänen toiseen todelliseen vanhempaansa, eli biologiseen isäänsä. Millä perusteilla voidaan sanoa ”rakastaviksi” sellaisia vanhempia tai ”oikeudenmukaisiksi” tämän kaiken vahvistavia poliitikkoja ja viranomaisia?

Isättömyyslaiksi sanottu uusi säädös polkee miesten kulkusia ja lasten oikeuksia. Päätöstä on perusteltu usein sillä, että osa lapsista syntyy kurjiin olosuhteisiin muutenkin. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että yhteiskunnan tulisi kannustaa tai tukea kyseisenlaisen kurjuuden yleistymistä.

On väärin kuvitella, että homomiehet kannattaisivat laajalla rintamalla isättömyyslakia. Laki antaa näyttöä lesbofeministien ahneudesta, itsekkyydestä ja omahyväisyydestä sekä lobbauksesta, jota he ajavat poliittisen vihervasemmiston, löperöliberaalin porvariston ja feministien valtaan kaapatun seksuaalivähemmistöjärjestön kautta.

Kierointa on, että isättömyyslain taakse ovat menneet myös lastensuojelutyötä tekevät järjestöt, kuten Mannerheimin Lastensuojeluliitto, Pelastakaa Lapset, Unicef, Lastensuojelun Keskusliitto ja Väestöliitto. Tämä antaa näyttöä siitä, että lastensuojelutyö on karulla tavalla feministen ja naismafian hallussa.

Lain tuloksena lesbo- ja binaiset voivat käyttää miehiä spermakoneina ja tuottaa satunnaisten tai suunniteltujen seksuaalisten kanssakäymistensä tuloksena isättömiä jälkeläisiä. Se, että huoraäidit voivat pullauttaa itselleen lapsia leluiksi, ei ole lasten eikä yhteiskunnan etu.

Psykiatrian erikoislääkäri Liisa Kemppainen osoitti väitöskirjassaan, että isättä kasvanut poika syyllistyy aikuisena kahdeksan kertaa todennäköisemmin vankeusrangaistuksen tuottavaan väkivallantekoon kuin poikalapsi, jonka kasvatuksessa isä on ollut mukana, ja vankeuteen ajautuvan naisen merkittävin käyttäytymistä selittävä tekijä on lapsuudesta puuttuva isä. Kattavassa pitkittäistutkimuksessa oli seurattu 11 000 henkilöä 32 ensimmäisen ikävuoden ajalta.

Voidaan tietenkin kysyä, miten hyvin rikollisuuteen ajautuminen sopii elämän kurjuuden tai hyvinvoinnin mittariksi, mutta yhden olennaisen ja paljon puhuvan kriteerin se joka tapauksessa tarjoaa.

Naisten maailmassa kasvaneet pojat eivät ymmärrä mitään autoista, moottoripyöristä, metsästyksestä, kalastuksesta, maanpuolustuksesta, fysiikasta, historiasta, politiikasta, taloudesta eivätkä yhteiskunnan kausaalisuhteista, vaan he ovat munilla varustettuja eurovisiotyttöjä. Kun tämän perhepolitiikan päälle lisätään vielä täysnaiseutetun opettajakunnan harjoittamaa feminististä manipulaatiota kouluissa, on tuloksena todellisia cuck-miehiä, juuri sellaisia, joiden kasvattamiseen myös telaketjufeminismin propagandatuutti Helsingin Sanomat kannustaa miehille tyypillistä seksuaalisuutta vaarallistavissa jutuissaan.

Mikäli isättömyyslaki olisi niin vahvalla pohjalla moraalisesti, kuin lainvalmistelun puolueelliset näennäisasiantuntijat ovat uskotelleet, kaikkien hyvissä perheissä kasvaneiden lasten kannattaisi kokoontua mielenosoitukseen vaatien oikeutta kasvaa lemmikkeinä kahden äidin lesboperheissä. Tässä tapauksessa yhteiskunnastamme paljastuisikin – demarikieltä käyttääkseni – todellinen mukavuusaluetta koetteleva tasa-arvovaje.

Kansalaisaloitteen mukaista lakiesitystä vastustivat kristillisten lisäksi vain 10 perussuomalaista, 10 sinistä, 15 kepulaista ja kaksi kokoomuslaista, mikä antaa näyttöä järjen ja vastuun vähyydestä kansanedustuslaitoksessa.

Mainittakoon, että vastustin myös hedelmöityshoitolakia kirjoituksessani ”Hedelmöityshoitolaki on susi” 2006  ja adoptiolakia kirjoituksessani ”Lesboparien adoptio-oikeudesta” 2008.

1. maaliskuuta 2018

Ylelle arkkipiispa ja kirkolle toimitusjohtaja


Yleisradio ja kirkko muistuttavat pitkälti toisiaan – niin myös niiden johtamiskäytännöt. Molemmat ovat hierarkkisia ja byrokraattisia laitoksia, joilla on ”informaatiopalvelutehtävä”. Molemmat levittävät valikoitua totuutta, ja kummatkin ovat jatkuvasti kansalaisten taholta pursuilevan arvostelun sekä naureskelun kohteina.

Suomen evankelisluterilaiselle kirkolle valitaan tänään uusi arkkipiispa. Ehdokkailla ei ole juuri eroa. Björn Vikström on vanhaa piispa- ja pappissukua ja varmaan sen takia uudistusmielisemmäksi mainittu. Tapio Luoma taas pyrki miellyttämään suhtautumalla varovaisemmin ja välttämällä kannanottoja. Kirkko sentään ilmoittaa, ketkä virkaa ovat hakeneet.

Sen sijaan Yleisradio on tehnyt kaikkien 25 toimitusjohtajan tehtävää hakeneiden kanssa sopimuksen, että heidän nimiään ei julkisteta. Hakeneiden salaaminen on osa valtamedian totuuskriisiä. Yleisradio ei pysty kertomaan korkeinta operatiivista johtamistehtäväänsä hakeneiden henkilöllisyyttä, jotta ei paljastuisi, kuinka monta pätevämpää ihmistä tehtävään valittavalla lopulta sivuutetaan.

Juuri tämäntapainen märän rätin viskominen yleisöjen silmille on tehnyt Ylen toiminnasta kansan näkökulmasta halveksuttavaa – kansan, joka maksaa veroina Yleisradion toiminnasta aiheutuvat puolen miljardin kulut. Miten Yleisradio voi hoitaa joukkotiedotustehtäväänsä moraalisesti kestävällä tavalla, kun se mokaa alkeellisesti jopa johtajiensa valintaa koskevassa tiedottamisessa? Harmi, etten tullut hakeneeksi tehtävään; olisi ollut paljon annettavaa.

Käsitykseni mukaan Ylen menettely on, paitsi julkisuusperiaatteiden kannalta sopimaton, myös Suomen hallintolain vastainen. Apulaisoikeuskanslerin ratkaisun (Dnro 200/1/07) mukaan Yleisradioa säätelee hallintolaki siitä ilmenevine hyvän hallinnon periaatteineen.

Perustuslakimme kansanvaltaisuus- ja oikeusvaltioperiaatteen (2 §) mukaan julkisen vallan tehtävänä on edistää yksilön mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan ja vaikuttaa häntä itseään koskevaan päätöksentekoon. Ylellä olisi tärkeä tehtävä vallan vahtikoirana, joten kansalle on merkitystä sillä, kuinka sen johtajat nimitetään ja että henkilöstökäytäntöjä noudatetaan hyvän hallintotavan mukaisesti. Tätä vaatii myös laki Yleisradiosta. Sen mukaan yhtiön on toiminnallaan edistettävä sananvapautta, korkeatasoista journalismia ja median monimuotoisuutta.

Asia on kipeä ennen muuta poliittisesti. Tehtävää hakeneiden salaaminen luo kuvan kähminnästä ja sosiaalisesta korruptiosta, eikä ankaran kritiikin kohteeksi joutuneella Ylellä pitäisi olla sellaiseen varaa. Verokertymänsä rohkaisemana Yle onkin tullut entistä omavaltaisemmaksi.

Yle muodostaa tässä suhteessa samanlaisen mätäpaiseen kuin yliopistot. Yksityistämisestä kiitollisina niiden vallasta pöhottyneet hallinnot (joiden johtoon kuuluvat nykyisin demarivaikuttajat Tarja Halonen ja Ritva Viljanen) vetivät nimitysasiat pois avoimesta internetistä, jotta niihin ei voisi perehtyä kontrollin muodoista korjaavin, eli julkinen sana. Yleisradion hallituksen puheenjohtajana toimii yliopiston kansleri Thomas Wilhelmsson, joka tilasi Ylen sisäisen selvityksen tiedekuntakollegaltaan Olli Mäenpäältä tyyliin manus manum lavat.

Yle on pyrkinyt näyttäytymään sananvapauden linnakkeena, joka hurskaasti ja puhtain purjein puolustaa toimittajiensa luomaa punavihreää todellisuuskuvaa kaikkia ulkoisia vaikuttamisyrityksiä ja haastajia vastaan. Samanaikaisesti se rikkoo omia viestinnällisiä periaatteitaan, joiden mukaan ”Ylen toiminta on julkista ja kiinnostaa suomalaisia. Kerromme toiminnastamme avoimesti ja mielellämme. Perustelemme päätöksemme hyvin.”

Ari Salmisen ja Rinna Ikola-Norrbackan teoksen Kuullaanko meitä – Eettinen hallinto ja kansalaiset (2009, s. 113–115) mukaan eettisen arvoperustan Suomessa muodostavat muun muassa toiminnan tuloksellisuus (toiminta taloudellisesti ja vaikuttavasti) ja avoimuus (toiminta läpinäkyvästi ilman salailua).

Tässä valossa Ylen päätös salata toimitusjohtajan tehtävään hakeneiden nimet sopimuksella saattaa sen toiminnan surkuhupaisaan valoon. Yksityiset sopimukset eivät saisi olla lakien kanssa ristiriidassa. Riippumatta siitä, onko salaamista ehdottanut työpaikkaa hakeva vai työnantajaosapuoli, nimet pitäisi julkisen edun näkökulmasta kertoa.

Tästäkö siis uusi ”Tiitisen lista”, jota kansanedustaja Olli Immonen vaati juuri äsken julkistettavaksi kirjallisessa kysymyksessään? – Ja täydestä syystä. DDR:n malli ei saisi jatkua täällä Suomessa. Organisaatio, joka tiedottaa, että se ei tiedota, tuo mieleen Brezhnevin ajat.

Kyseessä taitaakin olla eräiden tahojen vaatima ”anonyymi työpaikan täyttö”. Kiintoisaa nähdä, mitä tästä kultamunasta kuoriutuu. Muutoin on alkeellista typistää pelkäksi ”tiedottamiskriisiksi” sellainen konflikti, joka vallitsee yhteiskunnan perusstruktuurissa ja jota diskurssien ja todellisuuskäsitysten kahtiajakautuminen vain heijastelee.

Kirkon miesten kortit puolestaan katsotaan ekumeenisissa yhteyksissä, jotka ovat ”kirkon ulkopolitiikkaa”. Valtamedia on punninnut piispojen uudistusmielisyyden asteita esittelemällä laajasti heidän homokantojaan, mutta se ei ole pukahtanut juuri mitään heidän suhtautumisestaan maahanmuuttoon, eriuskoisten pakolaisten laittomaan suojeluun eikä vieraiden uskontojen rantautumiseen Suomeen.

Niihin piispat ovatkin viime aikoina suhtautuneet kuin laupiaat lampaat, jotka tainnuttuvat erään profeetan nimen kuullessaan. Uskontokuntien väliset ideologiset ja teologiset kysymykset mielletään pesujauhemerkkien oikeudeksi kilpailla liberaalissa markkinataloudessa, jossa hengelliset liiderit johtavat toimituksia.