14. tammikuuta 2016

Kunniasta


Käsittelin kahdessa edellisessä kirjoituksessani häpeää ja pikkusieluisuutta, jotka liittyvät toisiinsa kuin siamilaiset kaksoset. Tässä kirjoituksessani pohdin niiden vastakohtaa: kunniallisuutta. Myös kunniallisuus on vahva motiivi, mutta häpeästä poiketen sitä voidaan pitää positiivisena tarkoitusperänä ja ihmisen toiminnan myönteisenä selitysperusteena.

Häpeän tavoin myös kunnian tavoittelu perustuu sosiaaliseen riippuvuuteen ja ehdollistumiseen. Jos kunnian tavoittelussa onnistutaan, seurauksena on yhteisöltä satelevaa arvostusta, jonka tuloksena ihmistä pidetään kunniallisena ja hän nauttii kunniasta. Kunnia ei ole mitään aineellista, vaikka sen osoittamista voidaan toki tehostaa aineellisin huomionosoituksin. Useimmiten kunnia on kuitenkin aineetonta, enintään arvonimien tai mitalien muodossa jaeltua. Kunnioitetun ihmisen omalta kannalta kurjinta on, mikäli kunnia myönnetään läänityksenä sankarihautausmaalta.

On hämmästyttävää, mihin kaikkeen ihmiset suostuvat välttääkseen häpeää. Yhtä hämmästyttävää on, mihin ihmiset antautuvat tavoitellakseen kunniaa. Häpeän vältteleminen ja kunnian tavoitteleminen ovat tavallaan samoja asioita tai toistensa käänteispuolia. Ihmiset, jotka kuolevat tavoitellessaan kunniaa usein myös kuolevat välttääkseen häpeää. Kunnia on yhteiskunnallisen arvostuksen positiivinen indikaattori ja häpeä negatiivinen.

Kunnia ja häpeä eroavat kuitenkin toisistaan siinä, että kunniallisena on mukavampaa elää kuin häväistynä tai häpeän uhan alaisena. Lisäksi häpeän puuttuminen ei vielä merkitse kunnioituksen syntymistä, eikä kunniallisuuden puuttuminen riitä sellaisenaan saattamaan ihmistä häpeään. Kunnian tavoittamiseksi vaaditaan suorituksia. Se motivoi ihmisiä porkkanalla eikä piiskalla, kuten häpeä.

Kunnian tavoittelu voi olla yhtä vaarallista kuin häpeän välttäminen, mikäli ihminen kieltää sen vuoksi totuuden, todellisuuden ja itsensä. Mutta kunnian tavoittelu on myönteistä, mikäli ihminen pysyy totuudessa, todellisuudessa ja uskollisena itselleen.

Ihmiset tekevät hurjia asioita kunnian vuoksi. Esimerkiksi terroristit pitävät kunnia-asianaan kuolla omissa iskuissaan, ja tunnetaanpa islamissa edelleenkin kunniamurhan käsite ja ilmiö. Toisaalta länsimaissa on pidetty Augustinuksen ajoista asti oikeutettuna puolustaa omaa maata vihollisen hyökkäystä vastaan, hirmuhallinnon vastustamiseksi tai vielä suuremman väkivallan välttämiseksi. Olennaista onkin, mitä asiaa kunnian tunnolla edustetaan.

Jos itse asialle on moraalinen oikeutus, kunnian tavoittelu muodostaa eettisen motiivin, jollaista häpeän vältteleminen ei riitä perustelemaan. Antiikin kreikassa moraali perustettiin hyve-etiikalle, jolla tarkoitetaan tekojen oikeutuksen perustelemista niihin itseensä liitetyn arvoarvostelman kautta. Tämä poikkeaa myöhemmästä seurausetiikasta, jonka mukaan tekojen perusteltavuutta arvioidaan niistä johtuvien hyötyjen tai haittojen mukaan.

Hyve-etiikka eroaa myös kantilaisesta velvollisuusetiikasta siinä, että hyve-etiikka ei ole määräävää, velvoittavaa eikä yleispätevää, eikä sitä perusteta kategorisille normeille, jotka sanoisivat, mitä pitää tehdä. Sen sijaan hyve-etiikka nojaa asioihin itseensä liittyviin sisäisiin arvoihin, joista voidaan johdella useammanlaisiakin käyttäytymissuosituksia. Hyve-etiikka poikkeaa toisaalta konteksti- ja situaatioetiikasta, jossa katsotaan, että tekojen moraalinen oikeutus vaihtelee tilanteittain ja joka on relativistista toisin kuin hyve-etiikka.

Hyve-etiikkaa pidettiin pitkään vanhanaikaisena ja yksinkertaisena, sillä siinä tekoja arvioidaan ehdottoman hyvän ja pahan sekä oikean ja väärän käsitteiden kautta eikä ainoastaan järkiperäisen hyödyllisyyden tai haitallisuuden mukaan. Hyve-etiikka on absoluuttista, kun taas uudemmat eettisen ajattelun muodot ovat pragmaattisia.

Hyve-etiikan nosti kuitenkin nykyaikaiseen keskusteluun brittiläissyntyinen ja Yhdysvalloissa asuva filosofi Alasdair MacIntyre teoksellaan After Virtue vuonna 1981 (suom. Hyveiden jäljillä, 2004). Hänen mukaansa hyveet muodostivat kaikkea toimintaa ohjaavan käyttäytymiskoodin antiikin ajan yhteiskunnissa. Kunniallisuus, sankarillisuus ja jalomielisyys ovat hyveitä, ja myös häpeän välttäminen voi muodostaa hyveen. Niihin kaikkiin liittyi maine, jota antiikin herooisen ajan ihmisen täytyi varjella. Juuri tämä teki elämästä myös hyvin riippuvaista ja normeille alistettua. Pahimpana rangaistuksena käytettiinkin ihmisen saattamista kaupunkivaltion ulkopuolelle, jolloin yhteisö käänsi ihmiselle selkänsä viskattuaan hänet susille. Siellä hänellä ei ollut toimeentulon edellytyksiä.

Myös jalomielisyys oli kortilla, eikä sitä tavoiteltu tai arvostettu, sillä jalomielisyyden ja siihen liittyvän armeliaisuuden kohteeksi joutuminen merkitsi vain häpäisyä ja laittoi häväistyn ihmisen kieriskelemään tomussa. Joskus oli parempi kuolla kuin tulla yhteisön nolaamaksi, aivan niin kuin Sokrates päätti tehdä tultuaan tuomituksi ja hylättyään hänelle tarjotun pakomahdollisuuden. Hän ei antautunut jalomielisyyden eikä suvaitsevaisuuden uhriksi.

Tämä ei poikkea paljoakaan nykypäivän oloista. Myös nykyisin ihmiset ovat häpeän välttelyn ja kunnian tavoittelunsa vuoksi tavattoman riippuvaisia yhteisön hyväksynnästä ja maineestaan. Maine voi tietenkin olla joko myönteinen tai kielteinen. Eräässä tutkimuksessa selvitettiin, mihin kaikkeen ihmiset olisivat valmiita, mikäli he tulisivat maailmankuuluiksi. Kävi ilmi, että monet ihmiset olisivat valmiita luopumaan lyhyessä ajassa elämästään ja kuolemaan jonkin asian vuoksi, mikäli he voisivat olla varmoja, että heidän nimensä piirtyy pysyvästi historiaan.

Myös kunnian tavoittelu voi siis olla vaarallista, sillä sen varjolla voidaan tehdä mitä tahansa. Huono kello kuuluu hyvää kauemmaksi, ja siksi häpeällisten tekojen takaama huono maine takaa usein kuuluisuuden paremmin kuin kunniallisten tekojen luoma hyvä maine, aivan niin kuin hyvä uutinen ei koskaan ole oikea uutinen.

Siinä kunnian puolustajat ja kunniallisuuden motiiveja hehkuttavat yhteiskuntafilosofit ovat kuitenkin oikeassa, että melkein kaikki toiminnan pragmaattisetkin hyöty- tai haittanäkökohdat vaativat tuekseen arvion teon omasta arvosta. Onko tekoa puolustettava itseisarvoisena vai ei? Onko se, paitsi hyödyllinen tai haitallinen, myös hyvä vai paha, oikea vai väärä? Tätä harkintaa edellyttävät myös seurausetiikka, kantilainen velvollisuusetiikka ja konteksti- ja situaatioetiikka. Suuri osa maailman ongelmista heijastelee sitä, että on hylätty käsitys tekojen hyveellisyydestä tai paheellisuudesta ja sitä kautta vesitetty ajatus toiminnan subjektin kunniallisuudesta.

13. tammikuuta 2016

Pikkusieluisuudesta


Edellisessä kirjoituksessani käsittelin häpeän tunnetta ja sitä, miten häpeää käytetään yhteiskunnallisena motiivina. Viranomaisvalta, poliitikot ja media pyrkivät häpäisemällä ruokkimaan ihmisten kuuliaisuutta ja tekemään meistä tottelevaisia esivallalle. Häpeä perustuu sosiaaliseen ehdollistamiseen. Sen kautta harjoitetaan tarkkailua ja valvontaa sekä jaetaan ihmiset vallan käyttäjiin ja kohteisiin. Valtaa otetaan haltuun häpäisemisen ja häpeällä uhkaamisen kautta, ja valtaa luovutetaan vallan käyttäjille häpeilemisen hedelmänä. Tässä kirjoituksessani käsittelen, mitä häpeästä, häveliäisyydestä ja häpäisemisestä seuraa.

Häpeän seuraus on pikkusieluisuus. Vaikka häpeä perustuukin sosiaaliseen riippuvuuteen, sen seuraukset koettelevat ihmisten minuutta, persoonaa tai, uskonnollisperäistä käsitettä käyttääkseni, sielua. Viranomaiset, poliitikot ja media toivovat, että ihmisten häpeän tunteet katalysoisivat normeja ja että ne jäykistyisivät osaksi ihmisten persoonaa. Vallan käyttäjien edun mukaista olisi, että häpeän generoimat normit menisivät ihmisten ihon alle ja että ihmiset alkaisivat itse tarkkailla ja valvoa sekä itsensä että toistensa toimintaa. Tällä tavoin häpäisyn uhasta syntyneet sosiaaliset normit ottavat vallan ihmisen sisimmästä.

Häveliäisyys pienentää ihmistä. Suuri osa yhteiskunnassamme esiintyvästä pikkusieluisuudesta johtuu nimenomaan häpeän tunteista, toisin sanoen siitä, että ihmiset on opetettu peittelemään tiettyjä ominaisuuksiaan ja pyrkimyksiään. Häveliäisyyteen liittyy taka-ajatuksia. Niiden olemassaoloa voidaan pitää myös välttämättömänä yhteiskunnalle, jossa menestyminen vaatii teeskentelyä, juonittelua ja tarkoitusperien salaamista. Siksi onkin niin antoisaa arvioida historian kulkua taaksepäin ja todeta se valheellisuus, joka kaiken häveliäisyyden taustalla vallitsee ja jonka aika yleensä paljastaa.

Häveliäisyyden koulu on perhe. Keskiluokkaiset vanhemmat opettavat jälkeläisensä häpeämään itseään ja tyydyttämään omaa kunnianhimoaan toivoen jälkeläistensä olevan sellaisia kuin heidän omat tuttavansa, ystävänsä ja sukulaisensa toivovat. Mutta laajemmin koko yhteiskunta voidaan nähdä yhtenä häveliäisyydestä koostuvana perheenä, jossa ihmisen odotetaan myyvän itsensä ja ajatuksensa aivosolujaan, synapsejaan ja hermoverkkojaan myöten. Pahimmat häveliäisyyden karikot liittyvät työelämään, joka muistuttaa mielipidevankilaa siinä, että useimmiten työelämän normit velvoittavat ihmistä edustamaan ammattinsa, työnantajansa tai oman liiketoimintansa vuoksi aivan muita asioita kuin ihmisen itsensä tekisi mieli tai joita hän oikeasti pitää tärkeinä.

Tästä johtuva pikkusieluisuus ulottuu aivan kaikkialle, ja sen vuoksi myös yliopistot, joissa kriittisen ajattelun ja omana itseään toimimisen pitäisi olla mahdollista, on kyllästetty häveliäisyyden vernissalla. Yliopistot ovat tässä suhteessa suorastaan pahimpia, sillä juuri missään muualla ajattelua ei kahlita yhtä pahasti toiseudenvaraisuuteen, riippuvuuteen ja siihen, mitä muut asioista ajattelevat. Jopa puoluepolitiikka on rehellisempää ja totuutta edistävämpää, sillä politiikassa ihmiset voivat puhua asiat halki. Sen sijaan tieteessä tutkimuksesi lähetetään akateemisten vihollistesi arvioitaviksi, mikä vastaa aivan samaa kuin kokoomuslaisten pitäisi hyväksyttää ohjelmansa kommunisteilla ja kääntäen. Vaikka tuloksena voisi syntyä kompromisseja, ne olisivat valheellisia, sillä kukaan ei voisi edustaa elämännäkemyksiään vilpittömästi.

Esimerkiksi kelpaa vaikkapa referée-järjestelmä, jossa se, mitä kirjoittajan sallitaan ajatella ja julkaista, sidotaan toisten ihmisten suostumukseen. Taustalla vallitsee häpeän periaate. Tiedeyhteisö on kuin perhe, jossa vanhemmat uhraavat jälkeläisiään oman kunnianhimonsa tyydyttämiseksi lähettelemällä heitä sotiin.

Tiedeyhteisön pikkusieluisuus johtuu tieteenharjoittajien sidonnaisuudesta perheeseen. Juuri pyhä perhe on se instituutio, jossa häpeän tunteet juurrutetaan ihmisiin. Sen merkiksi tiedeyhteisö sanoutuu irti jonkun kohudosentin mielipiteistä, ikään kuin ne olisivat yliopiston omia mielipiteitä tai niistä voisi vastata kukaan muu kuin lausuja itse. Samasta syystä joitakin henkilöitä kieltäydytään nimittämästä yliopistovirkoihin, mikäli heillä on tiedepoliittisesta vallankäytöstä poikkeavia näkemyksiä esimerkiksi monikulttuurisuudesta, maahanmuutosta, feminismistä, Euroopan unionista tai yleensäkin internationalismiin eli pakkokansainvälistämiseen liittyvistä asioista. Erilainen ajattelu pyritään lavastamaan ”tieteen vastaisuudeksi”.

On kysyttävä, kuinka pikkusieluinen tiedeyhteisö saa olla ja miten pahasti sekä tieteenharjoittajien että yliopistobyrokraattien pitää olla omassa perheessään opitun häveliäisyytensä kahleissa. Juuri mikään kriittinen ajattelu ei ole yliopistomaailmassa enää mahdollista ilman, että erimielistä ihmistä aletaan ripittää yliopistojen hallintovirastoista vetoamalla esimerkiksi rahoittajien kaikkoamiseen tai poliittisen vallan närkästymiseen. Mitäpä tämä on muuta kuin perheen ideologian kuvaa, ja sellaisena väkivallan pesä?

Koko yhteiskuntamme on nyt sellainen sovinnaisuuden, valheellisuuden, pikkusieluisuuden ja häveliäisyyden perhe, että en lainkaan ihmettele muutamien yksilöiden halua räjäyttää kokonaisia laitoksia. Mitä surkastuneempi sielu professorilla, kirjailijalla, toimittajalla tai muulla perinteiseen älymystöön luetulla ihmisellä on, sitä enemmän hänelle annetaan rahaa. Ihmistä, joka on vapain kaikista, puolestaan häväistään. Pikkusieluisuuden tuloksena yliopistoyhteisöstä on tullut pienten päästäisten ja peukaloisten puuhamaa.

12. tammikuuta 2016

Häveliäisyyden ja järjen ristiriidasta


Kansalaisia on hämmentänyt johtavien poliitikkojen halu uhrata velkaisen maamme resursseja vieraiden kansakuntien hyväksi. En tarkoita nyt vain maahamme heilahtaneiden pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden tueksi annettuja miljardeja tai pääministeri Juha Sipilän intoa vapautua maallisesta taakastaan luovuttamalla omakotitalonsa kehitysmaalaisten ja siirtolaisten tukikohdaksi.

Omaksi haitaksi ja vieraiden eduksi toimiminen on jatkunut jo kauan myös ilmastomaksujen maksamisena paljon saastuttaviin kehitysmaihin. Se on jatkunut Euroopan unionin jäsenmaksujen kuuliaisena pulittamisena ja euron pelastamiseksi jaeltuina rahasäkkeinä, joiden laivaamiselle ongelmamaihin ei näy loppua.

Tämä omaan reiteen ampuminen näyttää niin järjen vastaiselta, että se herättää kysymyksen, harjoittavatko johtavat poliitikkomme jonkinlaista mustaa magiaa, jonka menoissa uhrataan pikkulapsia paholaiselle. Tulevilta sukupolvilta kyseinen ahne sukupolvi on joka tapauksessa ryöstämässä tulevaisuuden.

Mikäli kyse ei ole EU-jäsenyyteen sitoutuneiden poliitikkojen perversiosta (latinan sanasta ”pervetere” = ’turmeltua’, ’kääntyä väärään suuntaan’) sekä siihen liittyvästä sadistis-masokistisesta halusta tuhota ja aiheuttaa kärsimyksiä, voidaan selityksiä etsiä sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvästä tuntemusten ajautumisesta ristiriitaan järjen kanssa.

Kyseisenlaisia tunteita voivat olla edellä mainitut hämärät ja syvältä nousevat destruktiiviset tuntemukset, jotka usein ovat tiedostamattomia. Mutta järjen kanssa ristiriitaan voivat joutua myös säälin ja empatian tunteet. Käsitykseni mukaan juuri näin on käynyt Euroopan unionissa ja maailmanpolitiikassa laajemminkin, kun läntisiä teollisuusmaita on syyllistetty kehitysmaiden kurjuudesta.

Poliitikot eivät ole uhranneet suomalaisten itse ansaitsemaa hyvinvointia ja kovalla työllä tuotettua teollis-taloudellista kulttuuriamme Afrikan puujumalille pelkän järjettömyyden vuoksi vaan siksi, että he ovat antaneet tuntemuksilleen etusijan järkeen verrattuna. He ovat antaneet häveliäisyyden ja vieraskoreuden ratkaista mielipiteensä ja laiminlyöneet sen, mikä olisi järjen mukaan oikeudenmukaista.

Näin ovat syntyneet toisen posken etiikka ja kompensoivan suvaitsevuuden ongelma. Kristillinen laupeus kuitenkin luo jännitteitä, kun länsimaisilta ihmisiltä vaaditaan jotakin, mitä ei ole antaa, ja narun pää tulee vetäjien käteen. Oman hyvyyden yliarvioiminen on tuhoisaa, kun resurssit eivät riitä ja ovet avataan pakolaisille, jotka tuovat sodan, terrorin ja taistelut meidän kotikonnuillemme.

Kompensoivan suvaitsevuuden varjolla länsimaisia nykyihmisiä on syyllistetty siirtomaa-aikakauden tapahtumista, vaikka syyllistetyillä ihmisillä ei olisi mitään tekemistä kolonialismin ajan vallankäytön kanssa. Meitä suomalaisia vaaditaan kuitenkin kompensoimaan rahalla ja lahjoilla sitä näennäistä pahuutta, jossa meidän on perättömästi väitetty olleen osallisina.

Tämä syyllistäminen on ruokkinut häpeää, joka on ihmisten motiiveista vahvimpia. Häpeään liittyy huonommuuden tuntemus, ja häpeää tuotetaan nöyryytysten ja epäonnistumisten kautta.

Koska nykyihmisten sidokset satojen vuosien takaisiin tapahtumiin ovat ymmärrettävästi varsin heikot, nykyiset eurooppalaiset eivät kovin helposti usko kehitysmaissa vallitsevan kurjuuden johtuvan muutamien Euroopan maiden harjoittamasta siirtomaaimperialismista. Me emme kovin helposti myöskään hyväksy sitä väitettä, että meidän pitäisi hyvittää kolonialismin ajan vääryyksiä kehitysmaalaisille, sillä emme pidä itseämme velallisina tahoille, joilta emme ole ottaneet mitään ilman maksua, emme varsinkaan öljyä, joka on tunnettu kalleudestaan.

Länsimaiden vaikutuksia entisissä siirtomaissa voidaan pitää myös myönteisinä, sillä talous ja teollisuus ovat kehittyneet parhaiten juuri niissä maissa, joissa länsimaiset vaikutteet ovat olleet voimakkaimpia. Historian painolasteilla syyllistäminen ei siis toimi maahanmuuttoa ja kehitysapua puolustelevan politiikan verukkeina.

Niinpä poliitikot ja julkinen valta yrittävät häväistä sellaisia kansalaisia, jotka vastustavat kehitysmaiden käänteistä riistoa. Käänteisellä riistolla tarkoitan sitä, että kehitysmaalaiset yrittävät hyödyntää korkean elintason maiden itse ansaitsemia ja tuottamia aineellisia ja henkisiä voimavaroja.

Maahanmuuttokriitikoita häväistään rajusti siksi, että muutoin ihmiset eivät kokisi maahanmuuton vastustamisessa mitään häpeällistä tai väärää. Juuri sen vuoksi heitä syytetään tuomioistuimissa ja heidät alistetaan ankarille häpeärangaistuksille, joiden merkiksi heiltä riistetään heidän toimeentulonsa ja työpaikkansa.

Julkinen valta pyrkii tuomitsemaan maahanmuuton ja monikulttuurisuuden arvostelijat suureen häpeään ja menettämään maineensa. Mitä vähäisempi on syytösten aihe, sitä suurempi ajojahti, häpäisy ja maineen mustaus tarvitaan, jotta kaikki ihmiset varmasti ymmärtäisivät maineen tulleen tahrituksi, liatuksi ja ryvetetyksi.

Tämä selittää sen, miksi maahanmuuttokriitikoiden häpäisy, nolaaminen ja maineen mustamaalaaminen ovat niin raivokkaita. Ilman median ja valtiovallan yhteistyössä harjoittamaa maineen vandalisointia ihmiset nauraisivat syytöksille pitkät naurut, mutta eivätpähän nauraneet Neuvostoliitossa.

Häpeärangaistuksia käytetään paljon totalitarismeissa ja kehittymättömissä kulttuureissa, joissa sosiaalisella asemalla on ihmisille elintärkeä merkitys. Jos yhteiskunta on totalitaristinen esimerkiksi islamilaisen valtion tai Kiinan kansantasavallan tavoin, ihmisyksilöllä ei ole vaihtoehtoa järjestelmän ulkopuolella. Tämä tekee ihmiset järjestelmästä riippuvaisiksi, ja siksi sosiaaliset rangaistukset koettelevat yksilön mainetta pahoin. ’Hyvä maine’ taas on puhtaasti ideologinen käsite, ja sen tavoittelu kytkee ihmiset henkisiin kahleisiin.

Häpeän ikävin puoli on, että se ohjaa ihmisiä peittämään todelliset ajatuksensa ja salaamaan todellisen minuutensa. Häpeä on tuhoisaa, sillä se heikentää itseluottamusta ja aiheuttaa masennusta. Häpeä lamaannuttaa toimintakykyä, sillä se ohjaa pohtimaan tekojen merkityksiä liiaksi etukäteen ja kannustaa pidättäytymään kaikista sellaisista teoista, joihin liittyy kasvojen menetyksen pelko.

Vaikka häpeässä onkin myönteistä se, että häpeä estää ihmisiä rikkomasta hyödyllisiä rajoja ja suojaa siten sekä itseä että toisia, negatiivista on häpeän tuottama epäaitous ja toisten odotusten mukaan eläminen. Häpeä ohjaa ehdollistumaan toisten määrättäviksi ja alistaa ihmiset yhteiskunnan käskettäviksi. ”Kun ei kehtaa.”

Syyllisyydestä häpeän erottaakin se, että syyllisyyden kokeminen edellyttää kausaalisen seuraussuhteen, jonka mukaisesti syyllisyyden tuntemukseen on osoitettavissa syy. Se voi olla esimerkiksi jokin moraalisääntö tai aiemmin tapahtunut teko. Sen sijaan häpeän kokeminen ei edellytä mitään syytä, mutta siihen liittyy todellinen tai kuviteltu yleisö, jonka mielipiteistä häpeälle alistettavan uhrin ajatellaan olevan riippuvainen.

Häpeä on siis mitä pahinta sosiaalista ehdollistamista ja ihmisten ripustamista sovinnaisuuden ja tavanmukaisuuden normeihin. Sellaisena häpeän lietsominen on keskiluokkaisuuden, keskinkertaisuuden ja epä-älyllisyyden ylistystä.

Suuri osa julkisen hallinnon, median ja poliitikkojen vallasta perustuu julkisella häpäisyllä uhkaamiseen. Ihminen, joka on immuuni häpeälle, on heidän vallankäyttönsä ulottumattomissa. Tämä näkyy maahanmuuttokriitikoiden kohdalla siinä, että useimmat heistä eivät välitä häväistyskampanjoista vaan kokevat kunnia-asiakseen puolustaa maataan vierasperäisiltä tunkeilijoilta. Osapuolten perusnäkemykset ja arvot ovat tällöin perin juurin erilaiset, mikä kertoo yhteiskunnallisen luottamuksen repeytymisestä.

Ihmiselle, joka ei tunne häpeää, viranomaisvalta ei voi mitään. Sellainen ihminen on useasti kuitenkin yksilö, jolta viranomainen on jo vienyt kaiken ja jolla ei ole enää mitään hävittävää. Jos mainekin on mennyt, sitä ei tarvitse suojella. Tällaista ihmistä voidaan sanoa despootiksi. Mutta toisaalta hän on vapain kaikista ja todistaa omalta osaltaan, että paras ase byrokraatteja vastaan on nauru.

Jos julkinen valta ei onnistu luomaan häpeää ja hallitsemaan ihmisiä maineen menetyksen pelolla, se koettaa nujertaa ihmiset oikeuksien tuomioilla, viranomaisten harjoittamalla ahdistelulla tai tekemällä ihmisestä työttömän henkipaton. Juuri näin on menetelty maahanmuuttopolitiikassa, kun maahanmuuttoa vastaan taistelevista kansalaisista on tehty marttyyreita.

Mekanismi, jonka varassa yhteiskunnallinen tottelevaisuus toimii, on häpeä. Siksi suosittelen vahvasti, että kaikki kansalaiset pohtisivat tarkoin, mitä hävettävää heillä oikeastaan on tai onko mitään. Olisiko aika vapautua järjettömästä häpeän tunteesta, josta kristillis-sosiaalidemokraattinen sovinnaisuuden ideologia on tehnyt sosiaalipsykologisen patologian?

Aivotutkimuksen näkökulmasta arvioiden häpeän tunteella ratsastajat ja siitä kärsivät ihmiset toimivat kuin teinit, joiden otsalohkon harmaa aines ei ole järjestynyt ohjaamaan limbistä järjestelmää. Heillä tunne-elämä hallitsee päätöksentekoa rationaalisen ajattelun sijaan, ja juuri tästä syystä keskenkasvuisia ei pitäisi päästää päättämään valtioiden asioista.

10. tammikuuta 2016

Monikulttuurisuus, moniarvoisuus ja monietnisyys


Matalan talousinflaation aikana moni sana on kärsinyt melkoista kulttuuri-inflaatiota, ja paikoin merkitykset ovat hämärtyneet kokonaan. Yksi tällainen sana on ”kulttuuri”. Jo kirjassani Dialoginen filosofia totesin, että kulttuuriksi mielletään nykyisin melkein mikä tahansa: on olut-, kalja-, viina-, oksennus-, roska-, kusi- ja paskakulttuuri. Puheena olevat asiat mielletään ikään kuin hienommiksi, kun niihin liitetään sana ”kulttuuri”.

Yksi kaikkein hämmentävimmiksi koetuista käsitteistä on ’monikulttuurisuus’. Mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan, ja millainen sen kuvaama tai sen kautta havaittava tai luotava todellisuuden ilmiö on? Kun substantiiviin ”kulttuuri” on liitetty sana ”moni” ja muodostettu siten adjektiivi ”monikulttuurinen”, on jäljitelty englannin kielen sanaa ”multi-cultural”. Adjektiivin muodostaminen substantiivista on yhtä luontevaa kuin on muodostaa sanasta ”sauna” sana ”saunainen”.

Monikulttuurisuuden käsitteessä näyttää epäilyttävältä moni muukin asia kuin sen alkuperä. Monikulttuurisuudesta on tullut tai tehty ideologia ja poliittinen tendenssi.

Ideologian yksi määritelmä on, että ideologiaa syntyy silloin, kun symbolisella tasolla esitettävät asiat muuttuvatkin todellisuudessa vastakohdikseen tai ainakin täysin eri asioiksi kuin on luultu. Ideologia on tällöin väärää tietoisuutta. Todellisuuskäsitystä rajataan voimakkaasti tai kieltäydytään havaitsemasta sitä kokonaisuudessaan ja harjoitetaan sensuuria.

Toinen määritelmä ideologialle liittyy edelliseen. Väärän tietoisuuden tuloksena syntyy poliittista tarkoitushakuisuutta ja tavoitteellisuutta, joka kirjataan poliittisten puolueiden tai järjestöjen ohjelmiin. Ideologia voidaan lukea suoraan niistä.

Monikulttuurisuuden käsite täyttää ideologian ensimmäisen määritelmän. Monikulttuurisuus on käsitteellinen paradoksi, itseään vastustava luomus, joka kääntää oman ideansa ylösalaisin. Monikulttuurisuuden tuloksena syntyy kulttuuriristiriitoja, jotka aiheuttavat yhteensovittamisen, mukauttamisen ja sopeuttamisen paineita. Erilaisista kulttuureista joudutaan tällöin sahaamaan särmät pois yhteiskunnan toimivuuden takaamiseksi, ja näin ajaudutaan monokulttuuriin, eli kulttuuriseen yksiulotteisuuteen.

Monikulttuurisuuden käsite täyttää myös ideologian käsitteen toisen tunnusmerkin. Monikulttuurisuudesta on tehty poliittinen tendenssi, mistä näyttöä antavat julkisessa hallinnossa käyttöön otetut monikulttuurisen koulun, kirjaston ja Yleisradion tavoitteet. Yleisradiossa monikulttuurisuuden ongelmallisuus jo havaittiinkin, kun laajan arvostelun tuloksena alettiin aavistella, että koko käsitteessä on jotakin pahasti pielessä. Ongelmaa ei kuitenkaan ratkaistu, vaan sitä kaunisteltiin asettamalla tavoitteeksi monikulttuurisuuden sijasta kulttuurinen moninaisuus.

Monikulttuurisuuden tavoittelu lietsoo esiin arvokonflikteja ja intressi- eli etukonflikteja. Molemmat ovat vaikeita ja jopa vaarallisia. Arvokonfliktit ovat usein ratkeamattomia, kun ihmiset linnoittautuvat omien ehdottomiksi kokemiensa arvojen taakse, aivan niin kuin muslimit omiensa. Intressi- eli etukonfliktit puolestaan ovat ongelmallisia, koska niissä kamppaillaan yhteiskunnallisista resursseista, jotka ovat rajallisia. Nämä konfliktit aktualisoituvat ja eskaloituvat kansanryhmien välillä heidän kohdatessaan asuntojonoissa, leipäjonoissa, taistelussa työpaikoista ja kamppailussa sosiaaliturvasta.

Koska monikulttuurisuuden käsite on sisäisesti ristiriitainen, monikulttuurisuutta tavoitteleva henkilö erehtyy kohtalokkaasti jo aivan toimintansa alussa. Kun käsite on ristiriitainen, myös sen kuvaama tai sen kautta havaittava ja rakentuva todellisuuskin on ristiriitainen. Tukemalla monikulttuurisuutta vahvistetaan kulttuuriristiriitojen syntymistä, ja sitä kautta aiheutetaan konformismia, eli sopeuttamisen ja mukauttamisen painetta. Tämän tuloksena puolestaan syntyy kulttuurista yksiulotteisuutta - ei kulttuurista moninaisuutta.

Tulos on ymmärrettävissä helposti myös ilman käsitteellistä analyysia. Maahanmuutto, kansakuntien sekoittuminen ja monikulttuurisuuden tavoittelu ovat tuottaneet suvaitsevuuden vaatimuksina ilmenevää pakottamista. Kitkojen ja konfliktien kasvaessa yhteiskunnallinen tehokkuus on vähentynyt. Monikulttuurinen yhteiskunta toimiikin entistä huonommalla hyötysuhteella, sillä voimavaroja kuluu sopeuttamiseen, mukauttamiseen ja samanlaiseksi tekemiseen.

Sen kaltainen normittaminen ei kanna myönteisiä tuloksia; vieraista kulttuureista tulleet säilyttävät omat asenteensa samoin kuin kantaväestötkin. Näyttöä antavat Eurooppaan virranneen pakolaistulvan aiheuttamat erimielisyydet, jotka ovat vähentäneet maahanmuuttajien ja kantaväestöjen välistä luottamusta ja syöneet pois kantaväestön omassa keskuudessa vallinneen luottamuspääoman.

Olisi parempi, että kulttuurien väliset konfliktit kohdattaisiin edelleenkin etnisesti, kielellisesti ja kulttuurisesti järjestyneiden kansallisvaltioiden rajoilla, eikä niitä siirrettäisi maahanmuuton myötä kansallisvaltioiden sisäpuolelle: kaduille, kujille, turuille ja toreille, joissa ihmiset ovat toistensa tukassa ja kurkussa kiinni yhteiskunnallisista resursseista kamppaillessaan.

Monikulttuurisuuden käsite on sekoitettu usein myös moniarvoisuuteen. On katsottu, että monikulttuurisuuden alaan sisältyy automaattisesti myös moniarvoisuus ja että monikulttuurisuuden arvostelu merkitsee moniarvoisuuden kritisointia. Tosiasiassa arvo ja kulttuuri ovat aivan eri asioita. Arvon käsite liittyy arvofilosofiaan, kun taas kulttuurin käsite on lähellä normin käsitettä ja liittyy normisosiologiaan.

Monikulttuurisuus tarkoittaa lähes samaa kuin moninormisuus. Moninorminen yhteiskunta taas on sisäisesti ristiriitainen samoin kuin monikulttuurinenkin yhteiskunta. Poliittinen kysymys on, haluammeko sellaisen yhteiskunnan, jossa on paljon ristiriitoja, onko meillä varaa siihen ja olemmeko valmiit sen tapaiseen suvaitsevuuteen tai valheelliseen sietämiseen, jota monikulttuurisuuden ja moninormisuuden keskellä eläminen vaatii.

Omasta mielestäni meidän suomalaisten ei pitäisi tavoitella monikulttuurisuutta, koska valtiomme on jo nyt velkaannutettu monikulttuurisuutta ajaneella Euroopan unionin politiikalla. Eurooppa kokonaisuudessaan on jo monikulttuurinen koostuessaan useasta erilaisesta valtiosta ja kulttuurista, ja siksi sopii toivoa, että tämä kulttuurien moninaisuus myönnettäisiin, eikä sitä yritettäisi himmentää yleismaailmallisella monikulttuurisuuden ideologialla. Kenenkään ei myöskään pitäisi yliarvioida omia suvaitsevuuden kykyjään, sillä niillä on taipumus loppua aina kun pöty loppuu omasta ruokapöydästä mutta ei monikulttuurisuutta kehuvien puheista.

Moniarvoinen yhteiskunta on mahdollinen yhdessäkin kulttuurissa, esimerkiksi tässä länsimaisessa kulttuurissamme. Mahdollisuudet toteuttaa moniarvoista yhteiskuntaa riippuvat olennaisesti siitä, millainen tuo yksi kulttuuri on. Esimerkiksi islamilaisessa totalitarismissa moniarvoisuus ei toteudu.

Hullunkurista onkin, että vaatimalla Eurooppaan monikulttuurista yhteiskuntaa on pyritty toimimaan moninormisuuden puolesta, mutta tosiasiassa on edistetty islamilaisen totalitarismin leviämistä, joka on heikentänyt länsimaista moniarvoisuutta. Sitten on vaadittu meidän länsimaalaisten moniarvoisuuden edustajien sopeutumista muslimien normeihin, mikä on merkinnyt todellisen moniarvoisuuden heikentymistä. Länsimaisen järkeen perustuvan oikeusjärjestelmän ja islamilaisen sharia-lain joutuminen konfliktiin antaa selvän näytön siitä, kuinka monikulttuurinen (ja moninorminen) yhteiskunta johtavat ristiriitaisuuksiin.

On hyvin tärkeää huomata, että monikulttuurisuuden (eli moninormisuuden) ja moniarvoisuuden käsitteet liittyvät eri tutkimus- ja tarkastelutasoille. Monikulttuurisuuden ja moninormisuuden käsitteet kuvaavat yhteiskunnallisia ilmiöitä, ja niitä voidaan tutkia yhteiskuntatieteiden menetelmillä. Moniarvoisuuden käsite puolestaan liittyy ihmisten omassa henkilökohtaisessa tajunnassa vallitsevien arvojen ja arvostusten piiriin. Se kuvaa yksilöiden mielessä olevia arvoja ja arvostuksia, jolloin asiaa voidaan lähestyä esimerkiksi filosofian, yksilöpsykologian tai muiden ihmistieteiden menetelmillä.

Monikulttuurisuuden (tai moninormisuuden) ja moniarvoisuuden lisäksi on yksi aiheeseen liittyvä tärkeä käsite, ja se on monietnisyys. Monietnisyydellä viitataan kansan tai kansallisuuden piirissä esiintyvään kirjavuuteen ja vaihteluun. Monietnisyys on lähellä monirotuisuuden käsitettä, ja se liittyy biologiselle tarkastelutasolle.

Monietnisyyden tavoittelu tai toteutuminen johtaa samantyyppiseen yksiaineksisuuteen kuin monikulttuurisuuden käsitekin. Tuloksena on sopeuttamista ja mukauttamista, jota monietnisyyden yhteydessä sanotaan kansojen tai kansakuntien sulauttamiseksi toisiinsa.

Onkin mietittävä tarkoin, mitä tavoittelemisen arvoista tällaisessa sulauttamisessa on, vai onko mitään. Asiasta olisi päätettävä etukäteen eikä jälkikäteen, sillä sulautumisen tulokset ovat peruuttamattomia. Kansojen eroista julkaistut älykkyystutkimukset eivät tue kansojen sulauttamista toisiinsa, sillä on oletettavaa, että hyvinvointivaltioissa asuvien ja keskimääräiseltä älykkyydeltään korkeammalla tasolla olevien kansojen älykkyys alenisi sulauttamisen tuloksena tavalla, joka voi johtaa kulttuuriemme ja arvojemme taantumiseen.

Vaikka älykkyydeltään alemmiksi todettujen kansojen keskimääräinen älykkyys nousisikin, se ei korvaa parhaiten menestyneiden kansojen keskuudessa tapahtuvaa älykkyyden taantumista, sillä Gaussin kellokäyrän kärkipäässä olevien huippuälykkäiden ihmisten edustus populaatiossa laskee dramaattisesti, ja juuri he ovat vastuussa kulttuurimme tärkeimpien innovaatioiden tuottamisesta.

Monietnisen yhteiskunnan edistäminen merkitsee biologisella tasolla aivan samaa kuin monikulttuurisen yhteiskunnan edistäminen yhteiskunnallisella tasolla. Ne vahvistavat toisiaan. Kun yhteiskunta maahanmuuton tuloksena monikulttuuristuu, ihmiset pariutuvat etniset rajat ylittävästi. Koska älykkyys on vahvasti biologisperäinen ominaisuus, joka periytyy, on todennäköistä, että etniset rajat ylittävä geeniaineksen sekoittuminen johtaa pahimmassa tapauksessa länsimaissa asuvan väestön keskimääräisen älykkyyden laskuun.

Entä miten käy moniarvoisuudelle? Älykkyyden laskiessa ihmisten henkinen ja psyykkinen suorituskyky alenevat, minkä tuloksena he menettävät kykynsä käsitellä kognitiivista moniselitteisyyttä sisältäviä asioita. Tämä yksilöpsykologisella tasolla havaittava biologisperäinen fakta heijastuu sitten myös kulttuurisella ja normatiivisella yhteiskunnallisella tasolla, kun ihmiset eivät enää kykene ymmärtämään eivätkä halua vastaanottaa järkiperäistä argumentaatiota vaan suhtautuvat länsimaisiin arvoihin ja keskustelukulttuuriin ylenkatseellisesti tai reagoivat väkivaltaisesti.

Pahimmassa tapauksessa yhteiskuntamme ajautuu Lähi-idästä ja Afrikasta tunnetun raihnaisen ja alkukantaisen yhteiskunnan tasolle, jota hallitaan islamistisella despotialla, pelolla ja terrorilla. Tällaisessa yhteiskunnassa infrastruktuuri on rappiolla ja kaupunkimaisemat koostuvat lohkeilevien betonibunkkerien seinistä, rikotuista ikkunoista ja kaduille räjäytetyistä autojen raadoista. Elintarvikehuolto on retuperällä, ja rikollisuus kukoistaa slummien varjoissa ja pölyisillä kaduilla. Terveydenhuollosta ja koulutuksesta ei ole tietoakaan, eikä niillä pidetä väliä, koska kuka tahansa voi kuolla väkivallan uhrina milloin tahansa. Välinpitämättömyys, epähygieenia ja epätoivo vallitsevat kaikkialla. Tällainen on aidosti monikulttuurinen yhteiskunta, vihervasemmiston ja löperöliberaalin oikeiston yhdessä ajama Suuri Unelma.

Monikulttuurisuuden ympärille on kerätty myös valikoima sitä lähellä olevia käsitteitä, joilla on yritetty lieventää tai peitellä monikulttuurisuuden ongelmallisuutta. Eräitä ovat ’erilliskulttuurisuuden’ ja ’samakulttuurisuuden’, ’yhtenäiskulttuurisuuden’ ja ’hajanaiskulttuurisuuden’ sekä ’omakulttuurisuuden’ ja ’vieraskulttuurisuuden’ käsiteparit. Itse kannatan erilliskulttuurina esiintyvää yhtenäiskulttuurista ja omakulttuurista Suomea, sen kansaa ja etnistä yhteenkuuluvuutta. En kuitenkaan ryhdy määrittelemään näiden käsitteiden sisältöä, sillä osaattehan te suomea.

6. tammikuuta 2016

Miksi EU ei ole arvoyhteisö?


Politiikassa, tieteessä ja julkisessa sanassa kohtaa usein väitteen, että Euroopan unioni on arvoyhteisö. Entinen pääministeri Jyrki Katainen käytti argumenttia ahkerasti puolustellakseen Etelä-Euroopan maiden taloudellista tukemista. ’Arvoyhteisöllä’ tarkoitettaneen tällöin useiden maiden yhteenliittymää, joka jakaa samat ainutlaatuiset arvot.

Todellisuudessa EU:lla ei ole mitään sellaisia yhteisiä arvoja, jotka eivät olisi yleismaailmallisia ja myös Yhdistyneiden kansakuntien hyväksymiä. Ne eivät ole uniikkeja tavalla, jotka erottaisivat Euroopan unionin omaksi arvojen tai arvostusten kokonaisuudeksi, josta vain EU-maat tunnettaisiin. Toiseksi, EU:n yhteiset arvot eivät myöskään yhdistä Euroopan maita. Eurooppa on kulttuurisesti ja arvoiltaan täysin hajanainen ja heterogeeninen: aidosti monikulttuurinen.

Tällöin puhun todellisesta Euroopasta, joka koostuu kansallisvaltioista – en siitä byrokraattien Euroopasta, joka tuntee nimen ”Euroopan unioni” ja joka on puhtaasti taloudellinen yhteenliittymä ja keinotekoinen luomus. Kun Euroopan rahaunioni hajoaa, jäljelle ei jää oikeastaan mitään, paitsi itsenäisten ja kulttuurisesti erilaisten valtioiden, kansojen ja kansakuntien Eurooppa.

Euroopan unioni luotiin ensisijaisesti rauhan projektiksi, mutta käytännössä se on osoittautunut pelkästään taloudelliseksi, kapitalistien ja sosialistien yhdessä hallitsemaksi hankkeeksi, jossa valtaa pitävät isänmaansa myyneet opportunistiset kosmopoliitit. EU:n loivat toisesta maailmansodasta traumatisoituneet saksalaiset ja ranskalaiset poliitikot, joiden mielessä oli ”ei koskaan enää”.

Saksalaiset kristillis-konservatiivit ja sosiaalidemokraatit halusivat yhdessä varmistaa, ettei Saksasta tulisi ”liian voimakas” taloudellinen tekijä Eurooppaan – ja tämä kaikki armeliaisuus haluttiin osoittaa vain vuosikymmen sen jälkeen, kun liittoutuneiden pommikonearmadat olivat moukaroineet Saksan teollisuuslaitokset ja asutuskeskukset harmaiksi tuhkakasoiksi.

Mutta Saksan talousihmeen tekijät jaksoivat kantaa huolta menestyksensä haitoista muille valtioille, vaikka maa oli edelleen jaettuna kahtia, ja kommunistinen totalitarismi hallitsi kolmasosaa sen pinta-alasta. DDR oli luonnollisestikin täysin väkinäinen luomus, joka lakkasi olemasta heti kun piikkilanka kerättiin ympäriltä pois.

Hämmästyttävää on joka tapauksessa se hekumallinen ja masokistinen into, jolla Saksan johtavat poliitikot halusivat ripustautua löysään hirteen heti sen jälkeen, kun maan taloudellisesta menestyksestä alkoi näkyä merkkejä. Ajatuksena oli, että hyvinvointia jaettaisiin hieman myös naapurimaille, että Saksan markasta ei tulisi liian vahva ja että myös naapureiden taloudellista vaikutusvaltaa lisättäisiin ottamalla heidät yhteiseen päätöksentekoon, jonka areenaksi luotiin Euroopan hiili- ja teräsyhteisö.

Euroopan unionin ja sen edeltäjien perustamisasiakirjoihin sisällytettiin maininta yhteisestä valuutasta, jota kohti EU:ta sittemmin kehitettiin systemaattisesti. EMU:n ensimmäinen vaihe saateltiin voimaan jo ennen Berliinin muurin murtumista, jolloin pienen tiedekunnan verran saksalaisia taloustieteen professoreita laativat Saksan hallitukselle kirjelmän, että moinen hanke ei voisi toimia eikä siihen pitäisi ryhtyä. Kannanotto haudattiin hallinnossa ja julkisessa sanassa täysin.

Yhteisön toisessa suuressa perustajamaassa, Ranskassa, kuultiin korahduksia Saksan ja Ranskan taloudellista liittoa vastaan, kun sosialistinen presidentti François Mitterrand Saksojen yhdistymisen ennustaen huolestui naapurinsa vaikutusvallan kasvusta ja alkoi vaatia entisten ideologisten vihollisten, Britannian ja Neuvostoliiton, yhteistyötä Saksan pysäyttämiseksi. Eräänä keinona Saksan hillitsemiseen nähtiin rahaliiton perustaminen, joten myös sosialisteilla oli vahva panos yhteisen rahan luomisessa rauhaa tuomaan.

Nyt kun taloudellista päätösvaltaa ei ole vain ”hieman” siirretty EU:n suuntaan vaan kansallisvaltioiden taloudellinen itsemääräämisoikeus on kokonaisuudessaan riistetty Frankfurtissa toimivaan Euroopan keskuspankkiin, myös EU:n rooli rauhanhankkeena on kumoutunut täysin. Vasemmistolle pyhä rauhantila on vaarantunut vasemmiston oman holtittomuuden vuoksi, ja nationalismi on jälleen noussut esiin siksi, ettei vasemmisto ole voinut estää globaalin kapitalismin voittokulkua omalla työläisten maailmanlaajuiseen yhdistymiseen perustuvalla uskonnollaan.

Lisänäyttöä nationalismin ruokkimisesta antaa vasemmistoliberaalien harjoittama torventoitotus kehitysmaista vyöryvän massamaahanmuuton puolesta. Nationalismi on tuonut pelastuksen eurooppalaisten ihmisten ulottuville, juuri sen, jonka EU on kadottanut näköpiiristään.

Euroopan unioniin liitettyjen pasifististen teemojen kumoutuminen ja muuttuminen vastakohdikseen ei ole johtunut vain natsismin vastaisuudesta, joka suostutteli saksalaiset uskomaan omaan hyvyyteensä ja toimimaan Angela Merkelin tavoin. Hän on tyypillinen esimerkki idealistista, joka uskoo, että avaamalla rajat kehitysmaista tulvivalle haittamaahanmuutolle ja kansakuntien etniselle sekoittumiselle voidaan muka torjua ”rasismia”.

Tämä perusteeton oletus on täysin katteeton omassa optimismissaan ja ihanteellisuudessaan ja yliarvioi kantaväestöjen kyvyn ja halun sietää arvo- ja intressikonflikteja. Se laiminlyö historian opetukset ja johtaa suvaitsevuuden tuputtamiseen, mikä puolestaan herättää vastarintaa kaikkea pakottamista kohtaan. Väestöllisten ristiriitojen aktualisoituessa ja konfliktien eskaloituessa EU:sta tulviva lähetystyö, jolla suvaitsevuuden toiveita ja oletuksia yritetään muuntaa yhteiskunnallisiksi tosiasioiksi, johtaa vain pitkien puukkojen esiin nousemiseen ja uuteen kristalliyöhön.

Halu vastustaa saksalaista natsismia ei ole ollut EU:n ainoa syntymotiivi. EU:n ideologia on kotoisin myös Ranskan suuresta vallankumouksesta. Arvo- ja sosiaaliliberaali vapauden, tasa-arvon ja veljeyden ihanne on sukua ikivanhalle kristilliselle ideologialle, joka on Euroopan unionissa liitetty myös marxilaiseen ajatteluun.

Liberalismia, sekularisoitunutta kristinuskoa ja sosialistis-kommunistisia tarkoitusperiä yhdistää näkemys ihmiskunnan historiasta suurenmoisena kertomuksena. Ne ovatkin modernin yhteiskunnan maallistuneita uskontoja, jotka nojaavat kehityksen ja edistyksen periaatteisiin ja näkemykseen messianismista. Diplomaatti ja filosofi Gottfried Leibnizin (1646–1716) teorioissaan vaalima ja tieteiden piiriin ulottama ”pelastaja” ei ole kuitenkaan mikään hengellinen messias. Tämä ”riittävän syyn ja perusteen periaatteena” (principium reddendae rationis) tunnettu oletus on rationalisoitu; se on teknistä edistyksellisyyttä, laskettavuutta ja kaiken asian paikalleen pantavuutta vaativa Järki, jonka tunnemme myös René Descartesin (1596–1650) kirjoituksista.

Euroopan unionin virallinen uskonto ei ole kristinusko eikä islam, josta byrokraatit ilmeisestikin etsivät hengellisyyden ja uskonnollisen perustan aineksia, vaan se on teknis-taloudellinen ajattelu, joka toimii sekä liberalismin, kapitalismin että nykyisen vasemmistolaisuuden kulmakivenä. Nämä ideologiat näkevät tulevaisuudentoivonsa teknisessä ja taloudellisessa evoluutiossa, jolloin myös EU:n julistamat ihmisoikeudet ja arvot toimivat pelkkinä humanistisperäisinä kuorrutuksina ihmisessä paljon syvemmällä vaikuttaville voimille. Niitä ovat naturalistiset ja utilitaristiset, kilpailuun, lajinsäilytykseen, ahneuteen ja hyödyn tavoitteluun liittyvät motiivit.

Tämä ajattelutapa on kuitenkin pinnallinen ja ontto, sillä siihen liittyy oletus, että kaikki ihmisten tärkeinä pitämät asiat, inhimillinen kulttuuri ja sosiaalinen käyttäytyminen mukaan lukien, voidaan johdella talouden ja tekniikan kehityksestä. Ahneus, joka aiemmin motivoi ihmisiä, kalvaa heitä nyt sisältä päin, sillä menestymisestä on tullut velvoittava ideologia. Ehkä Euroopan unionin piirissä esiintyvä islamin leviämisen suosinta kertoo juuri EU:n omasta hengettömyydestä ja byrokraattien alitajuisesta halusta antaa tilaa uskonnolle, joka koetaan voimakkaammaksi kuin EU:n omien opinkappaleiden taustalla vaikuttava maallisten arvojen ja humanismin hyminä. Muutamien tahojen kääntymistä takaisin taikauskon piiriin voidaan siis selittää EU:n oman uskonnon osoittautumisella pelkästään immanentteja arvoja palvovaksi luomukseksi.

Entä sitten Hegelin käsitys historian kulusta? Eikö se ollut uskomuksenvarainen kehityskertomus? Kyllä oli, mutta sen suunta oli aivan toinen. Hengen korkeimmaksi ja ylväimmäksi todellistumaksi nähtiin kansallisvaltio eikä mikään ylikansallinen, globaali tai kosmopoliittinen yhteisö. Kansalla ja kansanhengellä oli tehtävänsä kansallisvaltiossa, samoin yksilöllä, jonka olemassaolo tunnustettiin. Siksi myös hegeliläis-snellmanilainen järki on perimmältään aivan erilaista kuin laskimella kalkyloitavissa oleva leibnizilainen tai kartesiolainen järkevyys. Kansallismielinen filosofia on jälleen nousemassa uuteen kukoistukseen samalla, kun liberalismin, sosialismin ja kapitalismin aatteet muistuttavat paikoilleen jähmettynyttä koiraa, joka istuu vain gramofonin vieressä ja jonka korvissa soivat levylautasella pyörivän sinfonian beethovenilaiset haaveet.

Usko talouden ja tekniikan edistykseen ja edistyksen vääjäämättömyyteen on tietenkin yhdistänyt EU:ta voimakkaasti. Mitään poliittisia ilmiöitä ei synny ilman joukkoliikkeitä. EU:n arvo- ja sosiaaliliberalismi on vedonnut keskiluokkaan ja sen vasemmistolaiset tavoitteet työväenluokkaan.

Liberaalit ovat uskoneet, että maailman väestön keskiluokkaistuminen lakaisee tieltään kolonialismin ja nationalismin hämähäkinseitit ja että siten päästään edistystä rajoittavista menneisyyden haamuista, jolloin myös historian kehityskertomus katkeaa ja ihmiskunta purjehtii onnensa satamaan. Vasemmistolaiset puolestaan ovat laskeneet, että teollisuustuotannon siirtyminen kehitysmaihin luo maailmanlaajuisen teollisuustyöläisten luokan, joka on kommunistisen vallankumouksen ehto.

Sosialistit ja kommunistit ovat tahallaan vauhdittaneet maahanmuuttoa länsimaihin, sillä he ovat toivoneet, että se edistäisi kapitalistisen yhteiskunnan tuhoa ja pikaista kukistumista. He ovat iloinneet työn siirtymisestä länsimaista kehitysmaihin, sillä heidän oma taakkansa on keventynyt ja he ovat voineet kellotella työttöminä samalla kun he ovat katsoneet länsimaiden tällä tavoin maksavan moraalista velkaansa kehitysmaille. Ja mikä heidän mielestään parasta: myös länsimaiden huikea velkaantuminen massatyöttömyyden vuoksi on vauhdittanut kapitalismin ja markkinatalouden itsetuhoa.

Koska jokaisella valtiolla ja kansakunnalla on oikeus itse määritellä maassaan vallitseva hintataso, vasemmistolaisten oletukset työläisten maailmanlaajuisesta ja rajat ylittävästä yhteen liittymisestä on osunut pahasti harhaan. Ne suuret kansanjoukot, joista kommunismin teoreetikot visioivat ja jotka oikean hetken tullen saapuisivat ja ottaisivat vallan johtaen proletariaatin vallankumoukseen, ovat jääneet ilmaantumatta.

Tilannetta on kommunistien ja sosialistien kannalta pahentanut tekniikan kehitys. Kun pääomat ja tieto virtaavat valokaapeleita myöten maailman ympäri salamannopeasti, ihmisillä ei ole ollut tarvetta järjestyä paikallisiksi joukkoliikkeiksi, joita poliittiseen kumoukseen tarvitaan. Tämä kehitys ei ole tukenut joukkoliikehdintää vaan ihmisten yksilöllistymistä ympäri maailman. Marx ja Engels loivat teoriansa savupiipputeollisuuden ja purjelaivojen yhteiskunnassa, joten heidän näkemyksensä eivät voi päteä nykyisessä yhteiskunnassa.

Liberaalit ja vasemmistolaiset ovat tulleet edistäneiksi maahanmuuttopolitiikallaan yhtä asiaa: globaalin kapitalismin kukoistusta. Kaiken tämän ideologisen humpuukin päällä on tanssinut Euroopan kosmopoliittinen yläluokka, joka on omassa oveluudessaan pahempaa kuin 1930-luvulla haukutut juutalaiset pankkiirit ja myyttisistä varjoista politiikan estradeille astuneet ylimysmäiset natsit.

Euroopan unionin komissio on omassa totalitarismissaan Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puhemiehistöön verrattava luomus. Sen jäsenistä eivät voi kansalaiset äänestää, vaan ne valitsee pääkomissaari yksin. Pääkomissaarin puolestaan valitsevat EU:maiden hallitukset sopimalla, mikä muistuttaa paavin valitsemiseen kokoontuvaa konklaavia.

Tämä ihmisten silmien edessä tapahtuva kansanvallan riisto on keskittänyt lähes kaiken vallan epädemokraattisen ja itse itsensä täydentävän oligarkin käsiin. Rauhanhankkeena ja valistusfilosofian hedelmänä markkinoitu EU ei ole ollut mitään muuta kuin teknis-taloudellinen liittomuodostelma, jota johtavat elämästä vieraantuneet kosmopoliittiset byrokraatit kapitalistisen maailmanvallan, globalisaation ja kasvottomien suuryritysten hyväksi.

Ironian sietokykyä koettelee se, että EU:lle myönnettiin jopa Nobelin rauhanpalkinto, vaikka EU ei ole onnistunut lopettamaan yhtäkään sotaa. Se ei ole onnistunut todistettavasti myöskään estämään yhtään sotaa syttymästä, mutta maahanmuuttoa ja terrorismin leviämistä edistäessään sekä valtioita velkaannuttaessaan se on kylläkin virittänyt Eurooppaan uuden ruututynnyrin, jonka mitkä tahansa uudet Sarajevon laukaukset voivat räjäyttää.

Uhkailla EU on kyllä osannut. Se on uhannut sekä ulkopuolisia maita että omia jäsenmaitaan. Pääasiallinen uhkaus on, että jos EU:ta ei olisi ja mikäli jäsenmaat eivät tottele komission määräyksiä, Euroopassa syttyy heti paikalla sota. Toinen uhka on kohdistunut EU:n naapureihin. Venäjän aggressiivinen ulkopolitiikka ja sotilaallinen varustautuminen ovat nähtävissä EU:n vaikutusvallan vastareaktioina. EU uhkaili jopa puolueetonta Sveitsiä vakavilla seurauksilla, jos Sveitsi panee kansanäänestyksessä saavuttamansa maahanmuuttorajoitukset toimeen täydessä mitassaan. Valtioiden ja kansakuntien itsemääräämisoikeutta takavarikoidessaan EU ei ole ollut maanosallemme onneksi.

EU on lisännyt jännitteitä Euroopassa ja luonut sotien riskejä. Tämä traaginen tulos on hinta hienoissa lasiseinäisissä rakennuksissa parveilevien byrokraattien ja komissaarien idealismista. Rauhantilaa ei ole toisen maailmansodan jälkeen pitänyt yllä EU vaan supervaltojen ydinpelotteeseen perustuva kylmä sota ja Nato, joka on kyllä onnistunut lopettamaan sotia ja diktatuureja sekä turvannut rauhaa eri puolella maailmaa.

Ajatus Euroopan maiden taloudellisesta yhteistyöstä oli alun perin vain pragmaattinen ja tähtäsi vapaakauppa-alueeseen. Sellaiseksi kanssakäyminen olisi saanut jäädä. Mikään taloudellinen teoria tai käytäntö ei ole pystynyt osoittamaan, että vapaakaupan toimivuus edellyttäisi yhteisen rahapolitiikan ja valuuttaunionin olemassaoloa. Myös Yhdysvallat, Kanada ja Meksiko muodostavat vapaakauppa-alueen, mutta niillä ei ole yhteistä rahapolitiikkaa eikä valuuttaa.

Euroopan hiili- ja teräsyhteisönä aloittaneen muodostelman päälle luotiin kuitenkin valuuttaunioni, yhteinen ulkopolitiikka, yhteinen perustuslaki (Lissabonin sopimus) ja rajaton liikkumisvapaus (Schengenin sopimus). Tähtäimessä on vielä liittovaltio, joka kumoaisi kansallisen lainsäädännön rippeet ja loisi yhteisen verotuksen, jonka kautta Etelä-Euroopan ongelmavaltiot maksattaisivat jättiläismäiset valtionvelkansa meillä pohjoisemman Euroopan asukkailla.

Tämä sairas politikointi on kylvänyt kansalaisten välille enemmän eripuraa kuin mikään poliittinen tekijä kapitalismin ja kommunismin välisen kahtiajaon jälkeen. Kaunan ja epäluulon leviämisestä on syytelty nationalismin nousua, mutta tällöin on sekoitettu syyt ja seuraukset keskenään. Nationalismin syy ei ole nationalismi vaan haittamaahanmuutto ja monikulttuurisuuden tuputtaminen, jotka ovat merkkejä EU:n pyrkimyksestä tukahduttaa kansalliset erityispiirteet ja halusta valaa kaikki kansakunnat samaan muottiin. Ei ole ihme, että tällaista monokulttuuria vastaan nousee reaktioita.

Etelä-Euroopan valtioiden hävittyä teknis-taloudellisessa suhteessa niitä edistyneemmille valtioille nuo eteläiset valtiot ovat velkaantuneet peruuttamattomasti, ja niiden kansallisvarallisuus on valunut pankkien ja muiden rahoittajien haltuun. Näin rahalaitokset ja niiden pankkiirit käyttävät huomattavaa poliittista valtaa. Tämä on pankkitoiminnan idea: sen tehtävä on saattaa ihmiset riippuvaisiksi, jotta kapitalistit voisivat määrätä ihmisten elämästä ja päättää heidän tekemisistään. Pankkien johtajat ovat uusia kirkkoruhtinaita, jotka pyrkivät tekemään asiakkaistaan omia orjiaan.

Häikäilemätöntä on, että kansallisvaltioiden varallisuuden tultua hävitetyksi EU syyttää ja komentelee niiden maiden kansalaisia, joissa nähdään EU:n takia nälkää ja ihmiset kuolevat kaduille, kun valtiot eivät pysty maksamaan lääkelaskujaan. Esimerkiksi sopii Kreikan kansa, jota häväistään vain siksi, että näin voidaan hämätä Pohjois-Euroopan veronmaksajia uskomaan heidän avun tarpeeseensa ja pelastaa EU:n oligarkit kasvojen menetykseltä. Samalla EU on kieltäytynyt myöntämästä virheitään ja reagoinut protesteihin keskittämällä itselleen entistä enemmän valtaa sekä suostuttelemalla kansakuntia etenemään yhä syvemmälle pimeän ytimen sysimustaan syleilyyn. On selvää, että kärsivällisyyden ruuvin katketessa sen kanta lentää pingotuksen vaikutuksesta Kuuhun.

Palaan jälleen pääaiheeseeni: miksi EU ei ole arvoyhteisö? Arvoyhteisöksi väitetty EU on onnistunut palauttamaan kansallisvaltioiden sota-aikaisen eripuran ja ihmisten väliset varallisuuserot voimaan, mutta se on syönyt pois ne humanistiset arvot, jotka Euroopan kansallisvaltioissa olivat voimassa ennen EU:n vaikutusvallan kasvua. Yksi niistä on sananvapaus. Sananvapauden kahlitsemisesta ei tarvitse esittää esimerkkejä, sillä niin näyttävästi kriitikoiden suut on kapuloitu oikeuksien tuomioilla ja mediassa, tieteessä sekä työelämässä tapahtuvalla vaientamisella, joka on yksi poliittisen murhan muoto.

Toinen EU:n kumoama humaani arvo on tasa-arvoisuuden periaate. Jo tasa-arvon käsite on kompleksinen, sillä tasa-arvoisuus merkitsee itse asiassa yksiarvoisuutta. Mikäli arvot ovat ”tasan”, mitään arvostuseroja ei voida tehdä, ja silloin ei ole moraaliakaan. Etiikka ja moraali vaativat muutamien asioiden tunnustamista toisia paremmiksi. Tasa-arvon vaatiminen voi olla myös täysin epäoikeudenmukaista, sillä se kumoaa ansioon perustuvan eriarvoisuuden, kuten oppiarvot ja sotilasarvot, joiden varassa järjestäytynyt yhteiskunta toimii ja joita yhteiskunta sen vuoksi myös luo.

EU on kuitenkin tehnyt tasa-arvon julistamisesta tendenssin. Tasa-arvoa EU on pyrkinyt edistämään samanlaisuuden oletuksellaan ja samanlaisiksi tekemisen hankkeillaan. Tätä politiikkaa sanotaan standardisoimiseksi, ja sen tueksi on jaeltu direktiivejä ja sertifikaatteja. EU pyrkii uskottelemaan, että ihmisyksilöt ovat samanlaisia ja kansakunnat yhdenmukaisia. Ihmisyksilöiden tasavertaisuus, tasa-arvoisuus ja yhdenvertaisuus rajoittuvat kuitenkin vain ihmisarvoon, joka on toki absoluuttinen ja luovuttamaton. Mutta muissa suhteissa ihmiset ovat eriarvoisia niin arjessa, työelämässä kuin koulussakin. Sama pätee kansoihin ja kansakuntiin.

Myöskään kulttuurit ja rodut eivät ole samanlaisia eivätkä niiden ominaisuudet samanarvoisia niissä monissa suhteissa, joissa ihmiset elämäänsä elävät. Ihmisten ominaisuuksilla on erilaista hyöty- ja käyttöarvoa esimerkiksi työelämässä. On myös olemassa parempia ja huonompia sekä kehittyneempiä ja kehittymättömämpiä kulttuureita.

Ei ole epäilystäkään siitä, etteivät kansojen ja kansakuntien väliset eroavuudet olisi ainakin tietyiltä perustavilta osin biologisperäisiä. Ilman biologiaa ei olisi elämääkään. Myös kulttuurien kehittyneisyys nojaa pitkälti sen jäsenten biologisiin ja perinnöllisiin ominaisuuksiin, joista yksi on älykkyys.

Esimerkiksi Saksan talousihmettä tai Keski-Euroopassa, Pohjoismaissa ja koillisessa Kaukoidässä asuvien kansakuntien menestystä ei voida selittää pelkästään kartesiolaisella rationalismilla, utilitarismilla tai protestanttisella työetiikalla. Sen sijaan näiden järkiperäisten kulttuuristen ajatusmallien valikoitumista hallitseviksi voidaan selittää kansojen ja kansakuntien älykkyydellä. Älykkyyden lisääntymistä voidaan puolestaan selittää ankarista luonnonoloista johtuvalla evoluutiolla, jonka tuloksena pohjoisia seutuja asuttaa muita älykkäämpi rotu. Professorien Tatu Vanhasen, Richard Lynnin, Helmuth Nyborgin ja Gunnar Heinsohnin tutkimukset antavat riittävästi näyttöä tästä.

On suuri vahinko, mikäli vuosituhantisen kehityksen tuloksena syntyneet rodut pääsevät sekoittumaan – eivät vain alueellisesti – vaan myös geneettisen yhtymisen kautta, jolloin saavutettu älykkyys saattaa taantua, ja lopulta myös länsimaiden asukkaat ovat savimajoissa asuvien aborginaalien tasolla.

Kohtalokasta on, että kerran tapahduttuaan tätä taantumista ei voida perua, vaan sen tulokset jäävät voimaan. Nyt olisi viimeinkin aika analysoida maahanmuuton järjettömyyttä ja siihen liittyviä uhkia myös rodulliselta kannalta, ilman ideologista ja uskomustenvaraista marxilaista syyllistämistä, ilman liberalismiin liittyvää katteetonta optimismia ja ilman poliittista julistusta rotuargumentin näennäisesti kielteisestä ”rasistisuudesta”.

Rodullisten erojen tunnustaminen ei merkitse ihmisarvon kieltämistä. Se pikemminkin vahvistaa ihmisten oikeuden olla omaa rotuaan kaikkine ominaisuuksineen. Tämän tuloksena voitaisiin katsoa, että kansojen ja kansallisuuksien ominaispiirteet ja erot heijastelevat biologisperäisiä rodullisia eroja. Toisaalta voitaisiin myöntää, että kulttuurit ja yhteiskunnalliset rakenteet ovat yhtä merkityksellisiä sivilisaatioiden ja yksilöiden menestyksen kannalta kuin rodulliset ominaisuudetkin. Tämä ajattelutapa tunnustaisi sekä biologisen, yksilötajunnallisen että sosiaalisen selitystason ihmisyyden kokonaisuutta arvioitaessa.

Tätä kautta myös eurooppalaiset voisivat arvostaa omia erityispiirteitään, eikä meitä taivuteltaisi ihastelemaan afrikkalaisten värikkäitä vaatteita, taivastelemaan mesopotamialaisten runoilijoiden korulauseita tai arabialaisen arkkitehtuurin ornamentteja. Voisimme hyvin omintunnoin arvostaa omaa länsimaista kulttuuriamme, joka ainakin minun tietojeni mukaan on maailmankaikkeudessa vallitsevan älyllisen elämän korkein luomus alkaen avaruustekniikasta ja päätyen mikrobiologiaan sekä ydinfysiikkaan, jollaista ei tunneta minkään muun kuin länsimaisen kulttuurin piirissä.

On käynyt ilmi, että länsimaista kulttuuria ei voida kovin helposti siirtää alueille, joissa jokin toinen rotu on hallitsevana. Tämä ei johdu välttämättä vain kulttuurisista rajoituksista, esimerkiksi islamilaisen despotian määräyksistä. Keskeinen kysymyshän on, miksi uskonnollinen despotia jatkuu keskiaikaisella tasolla, vaikka arabialaisella kulttuurilla on ollut vuosisatojen verran aikaa muokata asennoitumistaan vastaanottavaisemmaksi järkiperäiselle ajattelulle.

Luontevin vastaus on, että tiettyjen kehitysmaiden kansat eivät suoriudu intellektuaalisista haasteista eivätkä kykene käsittelemään sellaista kognitiivista moniselitteisyyttä, jonka ymmärtäminen mahdollistaisi irrottautumisen erityisesti muslimimaille tyypillisestä väkivallan kierteestä ja joka edistäisi heidän elintasonsa kehittämistä länsimaiden tasolle. Näyttönä tästä on, että islamilaisissa kehitysmaissa ei ole juuri minkäänlaista tiedettä, eikä niiden oppilaitoksista tule ulos kerrassaan mitään tieteellistä tutkimusta, vaikka öljyvarat mahdollistaisivat myös tieteen kehittämisen. Mikäli tiedettä jostakin löytyy, on opinahjona jokin Kairon amerikkalaisen yliopiston tapainen laitos.

Toisen näytön muodostaa Afrikan maiden jatkuva kurjuus. Siirtomaavallan väistyttyä ja Afrikan maiden itsenäistyttyä olisi niissä asuvilla kansoilla ollut mahdollisuus rakentaa itselleen kehittyvä kansallisvaltio, mutta sen asemasta maat ovat suistuneet sotilasdiktatuureiksi, joissa käydään raakoja heimosotia ja harjoitetaan barbariaa. Eurooppalaisperäisen sivistyksen ja siirtomaavallan vetäydyttyä eräät afrikkalaiset kansat ovat vajonneet entistä huonompaan tilaan, eikä kehittyneen yhteiskuntajärjestyksen säilyttäminen ole onnistunut.

On käynyt selväksi, että eurooppalaista sivistystä, kulttuuria ja älyllistä perinnettämme ei voida noin vain siirtää paikasta toiseen. Länsimaisen miekkalähetyksen edustajat ovat epäonnistuneet kulttuurimme ja arvojemme levitystyössä karvaasti, kun maailmanpoliisina toimivan Yhdysvaltain sinänsä hyväntahtoinen demokratian ja valistusliberalismin juurrutustyö on kariutunut kaikissa maailman kolkissa ja lietsonut esiin voimakkaita vastareaktioita.

Niinpä länsimaalaisuuden perusolemusta ei voida kopioida eikä toistaa vain säätämällä lakeja tai perustamalla kouluja. Kulttuuriarvomme eivät välity pukemalla päälle eurooppalaistyylisiä vaatteita tai opettelemalla eurooppalaisia tapoja. Eurooppalaisen tieteen ja maailmankuvan omaksumisongelma ei ole myöskään sellainen, kuin juutalainen filosofi Edmund Husserl (1859–1938) kuvitteli teoksessaan Die Krisis der europäeischen Wissenschaften (1936), eli ajattelutapojen ja kulttuurin pintakerroksessa vallitseva uskomusten ja oletusten metafyysinen pulma.

Myös hänen dissidentti oppilaansa, natsiksi arvosteltu Martin Heidegger (1889–1976), kaunisteli ja sievisteli asioita keskittyessään kritisoimaan ”kartesiolaisuutta” ja arvostellessaan länsimaista metafysiikkaa heittäytymisestä teknologian vietäväksi. Kulttuurierojen synnyssä ei ole kyse vain aatteellisista tai ideologisista eroista vaan paljon syvemmälle ulottuvista seikoista. Niitä ovat kansojen, kansakuntien ja rotujen väliset biologiset eroavaisuudet. Heideggerin viittaus ”olemisen unohtamiseen” sisälsi ehkä viittauksen tähän ”todella olevaisen maailman” laiminlyömiseen.

”Varsinaiseen maailmassa olemiseen” sisältyvät ainakin omasta mielestäni myös biologiset erot ja olemuspiirteet, jotka eurooppalaisen filosofian ja tieteen pitäisi jälleen myöntää. Rotuajattelun torjuminen on yksi koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan suurimpia tiedepoliittisia erehdyksiä, ja se johtuu vain poliittisen korrektiuden vaatimuksista.

Entä sitten Euroopan kansojen omat erot? EU ei muodosta yhtenäistä arvoyhteisöä siksikään, että myös Euroopan kansojen välillä vallitsee huomattavia eroja. Minun on hyvin vaikea ymmärtää, miksi romanialaiset maahanmuuttajat katsovat parhaaksi heittäytyä kontalleen Helsingin kävelykaduille kerjätäkseen elantonsa, kun taas saksalaiset hakeutuvat suoraan johonkin työhön – ellei tätä kansojen välillä vallitsevaa asennoitumiseroa selitetä biologisperäisillä taipumus- ja kyvykkyyseroilla.

EU kuitenkin opettaa ja julistaa Euroopan kansalaisille samanlaisuuteen perustuvaa tasa-arvonäkemystä. Ei riitä, että tuotantorakenteeltaan erilaiset maat saatettiin taloudellisesti samalle viivalle. Nyt myös väestöt ja eri maiden kansalaiset yritetään sotkea toisiinsa julistamalla heidät samanlaisiksi, tasa-arvoisiksi ja yhtä oikeutetuiksi toimimaan ja nauttimaan sosiaaliturvasta maasta riippumatta.

Virallisissa liturgioissa ja koulujen opetuksissa tämä tasa-arvonäkemys on banalisoitu tasavertaisuudeksi pelata jalkapalloa, joka vanhan sanonnan mukaan on yksinkertaisten älypeli tai älykkäiden yksinkertainen peli. Ruotsissa eräästä bosniakki- ja kroaattitaustaisesta jalkapalloilijasta on leivottu suorastaan kansallissankari, jota EU-fanaatikot käyttävät mallinukkena luodakseen esikuvia nuorisolle ja puolustellakseen maahanmuuttoa.

Tasa-arvon typistäminen urheiluksi, jota George Orwell piti vain aseettomana sotana, on ihmisten ja ihmisryhmien todellisten erojen hautaamista urheilumaailmasta tutulla fair play -ideologialla. Peliteoria näyttää toimivan populistisena argumenttina politiikassa ja tieteessä aina, kun laadullisten erojen arviointia vaativat asiat halutaan alistaa tasalaatuistaville normeille. Urheilusankariutta rakentamalla ihmisryhmien laadulliset erot voidaan yrittää häivyttää, ja kaikki ihmiset erehdytään näkemään vain urheilun kannalta merkityksellisten ominaisuuksien näkökulmasta.

Mitä merkitystä jonkun yksilön satunnaisella menestyksellä sinänsä epä-älyllisessä pallon potkimisen taidossa onkaan siltä kannalta, onko maahanmuutto hyväksi valtioillemme ja kansakunnillemme? Urheilumaailman tasa-arvoisuutta ja muita ideologisia mittapuita hehkuttaessaan sekä sankariyksilöitä glorifioidessaan maahanmuuton suosijat ovat tehneet jälleen hurjan yleistyksen.

Urheilumenestyksen käyttäminen sopeutumisen kriteerinä ja sopeuttamisen välineenä ei ole ollut myöskään kansanvaltaisesti perusteltua. Vierasperäisten maahanmuuttajien sopeutuminen ei ole ollut yhtään sen parempi vaihtoehto kuin heidän sopeutumattomuutensakaan, sillä molemmissa tapauksissa he ovat täällä. Sopeutuminen voi olla jopa huonompi vaihtoehto, sillä siten he soluttautuvat osaksi väestöämme ja geeniperimäämme eivätkä lähde omasta aloitteestaan pois. Sopeutumisesta puhuttaessa pidetään julkisen keskustelun ja demokraattisen päätöksenteon ulkopuolella se suuri kysymys, mihin me heitä oikeastaan tarvitsemme ja haluavatko kantaväestöt lisää maahanmuuttajia työttömyydestä kärsiviin Euroopan valtioihin.

Merkille pantavaa on myös EU:n yritys tarjoilla nuorisolle laulukilpailuja ja ihmisten spontaani innostus viihteeseen. On selvää, että maissa, joissa nuorisotyöttömyys hipoo viittäkymmentä prosenttia, ihmisillä on paljon joutilasta vapaa-aikaa ja syntyy pitkästymistä. Pitkästymistä hillitsemään valmistetaan viihdettä. Mutta entä sitten, kun viihde itsessään alkaa pitkästyttää?

Korkean elintason, korkean työttömyyden ja korkean velkaantumisasteen maissa työttömänä olevalle nuorisolle tyrkytetään erilaisia kyky-, laulu-, tanssi- ja tosi-TV-kilpailuja antaen toiveita maailmantähdeksi nousemisesta ja sen mukaisesta äkkirikastumisesta. Todellisuudessa tämän toiveikkuuden takana asuu pohjaton toivottomuus, joka on samanlaista kuin slummien miljonäärin valheellisuus hänen voittaessaan tietokilpailuja.

Entisten rikkaiden maiden tarjoilema humpuuki on madaltanut nuorisomme osaksi kehitysmaiden kurjalistoa, joka makaa fakiirin tavoin piikkimaton päällä. Ei siis ihme, että Euroopan vasemmistolainen nykynuoriso on identifioitunut voimakkaasti pakolaisiin, muslimeihin ja ihannoi jopa terroristeja; tosin mikään heidän vääristyneistä samastumisen pyrkimyksistään ei tee heistä 1960-luvun vasemmistolaisten tapaisia intellektuelleja. Päinvastoin: vasemmiston protesteihin yhtyessään tämä nykyinen massatyöttömyydestä, globalisaatiosta ja työpaikkojen karkaamisesta kärsivä nuoriso on aivan hakoteillä.

Sosialistien harhaan johtama työläisnuoriso ei voi pelastaa työpaikkojaan rääkymällä lisää maahanmuuttoa. Eurooppalaisuuden itseinhoa levittämällä se ei pysäytä kapitalismin voittokulkua, eikä se tee mitään edes omaksi hyväkseen. Sen sijaan vasemmistolaisesta nuorisosta on tullut median lemmikki ja järjestelmän turvallinen osa, joka toimii ennustettavasti ja hallittavasti sekä vastustaa henkeen ja vereen ainoaa vaihtoehtoa, joka voisi heidät ja länsimaat pelastaa: kansallismielisyyttä. Näin tehdessään tämä EU-ideologian pilaama nuorison osa palvelee kapitalismin tarpeita väsymättömästi.

On tietenkin varottava yleistyksiä. EU ei ole yhteisten arvojen muodostelma edes nuorison keskuudessa, jonka muutoin katsotaan olevan yhdenvertaisessa asemassa ollessaan elämänsä alkuvaiheessa.

Samalla kun työttömyydestä, köyhyydestä ja kurjuudesta kärsiville nuorille tarjoillaan tyhmistymisen porkkanoita ja heitä manipuloidaan äkkirikastuneiden sekä itsensä kultakoruilla mauttomasti koristelleiden rap-artistien esikuvilla, porvarillinen osa nuorisosta menestyy vanhempiensa takaamien turvamuurien takana.

Myös Suomessa on nuorisoidoleiksi ja sosiaalisen median suosikeiksi päätynyt rahakkaiden perheiden tyhjäntoimittajanuoria, jotka ajelevat mauttomilla kromivanteilla koristelluilla limusiineilla. He ovat muiden nuorten ihastelun kohteina vain siksi, että internetin yksiulotteisuus saattaa heidät muodollisesti samalle viivalle. Tämä näennäisesti tasavertainen läpinäkyvyys helpottaa kateuden tuntemusten ja oikeudenmukaisuuden vaatimusten sivuuttamista. Se ohjaa myös normaaleja ja tervejärkisiä nuoria samastumaan ja ihastumaan blingivaatteisiin pukeutuviin persoonallisuushäiriöisiin ikätovereihinsa, vaikka oikeasti heitä ei yhdistä noihin narsistisiin nuoriin mikään muu kuin biologisperäinen halu pariutua vahvemmiksi ja varakkaammiksi koettujen yksilöiden kanssa.

Lopulta noista varakkaiden perheiden piloille hemmotteluista nulikoista tulee opintiensä ylimielisyydellä laiminlyöneitä huumeidenkäyttäjiä, rappioaikuisia ja perijöitä, jotka toimivat luonnon kostoina omille vanhemmilleen kuluttaen heidän vääryydellä ja viekkaudella hankkimansa varallisuuden omaan arvottomaan elämäänsä. Yhdessä työttömän ja itsensä epäonnistuneeksi kokevan nuorison kanssa nämä onnistuneiden rälssisäädyssä kasvatetut sohvavihannekset muodostavat Euroopan unionin tulevaisuuden samalla, kun Euroopan todellista älymystöä, kansallismielistä ja kansallistuntoa ylläpitävää nuorisoa pidellään henkisesti pahoin torjumalla heidän pyyteetön halunsa ottaa vastuuta Euroopan tulevaisuudesta.

1. tammikuuta 2016

Tie pois Egyptin korvesta


Suomen kansa on näyttäytynyt viime aikoina erittäin yksimielisenä, tosin lähinnä vastustaessaan hallitusvaltaa. Tämä johtuu useista päällekkäisistä kriiseistä. Pakolaiskriisi ja Euroopan valtioiden finanssikriisi ovat riittäneet jopa syömään huomiota toisiltaan. Myös eri väestöryhmät ovat ajautuneet kiistelemään keskenään esimerkiksi työpaikoista ja sosiaalituista. Keskinäistä eripuraa on lievittänyt ainoastaan yhteisen vastustajan löytyminen hallituskabinetista.

Ongelmat ovat kulminoituneet johtamisen ongelmiksi. On vaikea johtaa, jos ei ole valtaa ja mikäli johtaminen tapahtuu käskyttämällä Euroopan unionista, aivan kuten pakolaiskriisin taakanjakoasioissa.

Suomen ministerit ovat joutuneet sandwich-tilanteeseen, toisin sanoen puun ja kuoren väliin. He vetävät nimensä papereihin ministerivaliokuntien kokouksissa EU:ssa mutta Suomeen palattuaan joutuvat toteamaan, että kansa ei hyväksykään heidän sitoumuksiaan. Kansanvalta olisi saatava takaisin, jotta hallitukset voisivat toteuttaa Suomen kansan poliittista tahtoa.

Istuva hallitus on vetänyt federalistista linjaa myös omasta aloitteestaan, sillä hallituksessa kokoomusta ja keskustaa edustavat nyt puolueiden liittovaltiomielisimmät poliitikot. EU-kriittiset perussuomalaiset ovat aiheettomasti joutuneet vastaanottamaan EU-jäsenyydestä ja internationalismista kärsineiden kansalaisten iskut.

Valtioita ei pitäisi johtaa samoilla periaatteilla kuin yrityksiä. Perustelu tähän on se, että valtion toimintaintressi on aina sosiaalipoliittinen, toisin sanoen kansakunnan omaan hyvinvointiin tähtääminen, kun taas firmojen pääfunktio on vain tehdä bisnestä ja tuottaa omistajilleen rahaa. Nyky-Suomessa bisnestä tehdään jopa pakolaisuudella.

Kokoomus ja kepu ovat tehneet maahanmuutto- ja väestöpolitiikkaa Euroopan unionin muita jäsenmaita palvelevin intressein: piittaamatta Suomen kansalle koituvista taloudellisista, sosiaalisista ja poliittisista haitoista, kuten verorasituksen ja valtionvelan kasvusta. Sipilä ja Stubb ovat globalisoineet hallituksen ja tehneet poliittisen vallan käytöstä oman huvipuistonsa.

Painopisteen siirtäminen kansainväliseen toimintaan on kenties ollut Suomi-brändin kannalta hyvää toimitusjohtajuutta mutta kelvotonta poliittista johtajuutta ja valtion johtamista. Monissa muissa EU-maissa korjausliikkeet Eurooppa-politiikkaan on tehty nopeasti. Tanska tyrmäsi EU-yhteistyön lisäämisen kansanäänestyksessä, ja Britannia aikoo järjestää Euroopan unionin jäsenyydestä äänestyksen ensi vuoden loppuun mennessä. Rahaunioniin ja Schengenin alueeseen maa ei kuulukaan.

Näiden valtioiden kansakunnat ovat identiteetiltään vahvoja, aivan kuten myös suomalaisten tulisi olla. Myös Suomen etua palvelisi eroaminen euroalueesta ja mahdollisesti Euroopan unionista. Tähän tehtävään tarvitaan tulevaisuudessa entistä määrätietoisempaa ja jämäkämpää mutta ihmisiä ymmärtävää poliittista johtajuutta.

Nykyisen pellehyppelyn sijasta Suomessa ja laajemmin koko Euroopassa tarvitaan vakavasti otettavia poliitikkoja, jotka kykenevät johdattamaan valtiot pois Egyptin korvesta ja Euroopan rahaunionista: itsenäisen rahapolitiikan ja kansallisen itsemääräämisoikeuden tielle.