18. syyskuuta 2014

Scottish risky


Toissapäiväisessä Ajankohtaisessa kakkosessa näytettiin TV-kuvaa miekkosesta, joka riehui erään skotlantilaisen kaupungin kaduilla hame päällään sinivalkoista lippua kantaen. Lippu oli toki Skotlannin, mutta milloin sama nähtäisiin Suomessa?

Olisi ehkä syytä tarkemmin miettiä, mitä itsenäisyys loppujen lopuksi on. Itsenäisyys on todellakin pitkälti henkinen ja subjektiivisiin kokemuksiin liittyvä asia.

Euroopan unioniin sisältyvän universalismin aikakaudella Euroopassa on käynnistynyt monenlaisia itsenäisyys- ja separatismiliikkeitä, joita on nähty paitsi Skotlannissa, myös Kataloniassa ja Belgiassa. Ne ovat syntyneet joko tukahduttavana tai liian etäisenä koetun EU:n vastavaikutukseksi.

Kyseinen tendenssi pitää yhtä sen kanssa, mitä olen todennut kansallisvaltioiden kuolemasta: jäljelle on jäämässä etäinen ja mittasuhteiltaan vääristynyt EU:n toimintataso ja toisaalta paikallinen ja maakunnallinen taso, jolla pieni ihminen on voimaton.

On kehnoa, mikäli Euroopassa lähestytään jälleen renessanssin ajalle tyypillistä ruhtinaskuntien ja kaupunkivaltioiden tilkkutäkkiä. Hyvinvointiyhteiskunta voidaan säilyttää ja taata vain kohtuullisen kokoisten kansallisvaltioiden sisällä. Erilaiset separatismipyrkimykset kertovat tämän ihanteen hajoamisesta.

Skotlannin itsenäistymispyrkimykset johtuvat pitkälti siitä sosiaalisen eriarvoistumisen kokemuksesta, jota David Cameronin hallitus on saanut aikaan Britanniassa. Siksi hänen lupauksiinsa ei uskota Skotlannissa. Ja siksi Skotlannin itsenäistyminen on todennäköisen täpärällä.

Itsenäistymishanke ei voisi osua pahempaan paikkaan – ei myöskään Cameronin lupaus äänestyttää britit Euroopan unioniin kuulumisesta, mikäli hänen puolueensa voittaa seuraavat parlamenttivaalit.

EU on osoittautunut monessa suhteessa ongelmalliseksi, mutta valtioiden liiton purkautuminen tässä kansainvälispoliittisessa tilanteessa olisi Euroopalle kohtalokasta ja osuisi kuin joulupukki vappujuhliin. Siksi Cameronin lupaukset osoittavat huonoa pelisilmää.

Mikäli Skotlanti laittaa säkkipillit pussiin eroten Britanniasta ja myös Britannia irtautuu myöhemmin EU:sta, arvatkaapa, missä Euraasian maassa osataan iloita! EU:n heikentäminen ei ole nyt keidenkään eurooppalaisten etujen mukaista, ja siksi myös skottien kannattaisi olla kuin vaatteensa: ”kilttejä”.

17. syyskuuta 2014

Suomalaisen ydinenergiapolitiikan järjettömyys


Nyt kun Vihreä liitto lähtee hallituksesta ydinvoimapäätöksen myötä, puolue tulee olleeksi ikään kuin ”sattumalta oikeassa”. Tämä herättää luonnollisesti sen filosofisen kysymyksen, osoittaako tahaton oikeaan osuminen ymmärrystä tai tietoa. Omasta kausaaliseen tietoteoriaan perustuvasta näkökulmastani ei tietenkään, sillä uskomuksen totuus tai lopputuloksen oikeutus ei johdu aiemmista tosiasioista.

Hallituksen tuki Fennovoiman ydinvoimalahankkeelle on toki omastakin mielestäni väärin, vaikka muutoin kannatan ydinvoimaa. Sellaista ydinvoimalaa ei puolestaan ole, jota vihreät voisivat kannattaa ei vaikka ydinmiilu tuottaisi lopputuloksenaan parfyymia, saippuaa tai sokerileivoksia.

Vastustaessaan ydinvoimaa periaatteellisesti vihreät tulivat vastustaneeksi myös Venäjä-vetoista ydinvoimaa, jota Fennovoiman omistuksesta on nelisenkymmentä prosenttia. Puolue osaakin ottaa kaiken irti tästä onnenkantamoisestaan. Puolueen kun pitää väistämättä linjata ydinvoimaa vastaan, mutta nyt se sai kuin lahjaksi myös ulkopoliittisen ylitietäjän roolin päästessään esiintymään idänsuhteiden kaukaa viisaana asiantuntijana.

Miksi ydinvoimahankkeet floppaavat Suomessa?

Ongelmien taustalla on hallituksen aiemmin tekemä päätös. Vuonna 2010 hallitus antoi luvat Fennovoiman ydinvoimalalle ja TVO:n neljännelle reaktorille mutta epäsi luvan Fortumin hankkeelta, joka olisi ollut ainoa toteuttamiskelpoinen. Taustalla vaikuttivat aluepolitiikka ja työllisyyspolitiikka, niin kuin huonojen päätösten takana aina.

Keinotekoinen muuttotappiokuntien suosiminen ja tempputyöllistäminen eivät toimi pienemmässäkään mittakaavassa, ja suuressa mittakaavassa subventiopolitiikka on suorastaan jättiläismäisen tehotonta. Yksi selitys kehnoon päätökseen saattoi olla se, että hallitus yksinkertaisesti halusi molempien hankkeiden floppaavan.

Tällaista päätösterrorismia on harjoitettu ennenkin. Kun tuetaan jotakin hanketta niin, että se epäonnistuu, voidaan olla varmoja, että kansan mielipide kääntyy asiaa vastaan. Esimerkin tarjoaa Olkiluodon kolmannen ydinvoimalan viivästyminen. Se ei johdu ensisijaisesti teknisistä eikä taloudellisista ongelmista vaan poliittisista päätöksistä. Miksi?

Kun ydinvoiman lisärakentamisesta riideltiin edellisen kerran, hallitus myönsi toimiluvan vain yhdelle uudelle reaktorille. Niinpä TVO halusi hyödyntää luvan täysimääräisesti ja tilasi 1 500 megawatin yksikön, josta oli tuleva (lopetetun Ignalinan voimalan jälkeen) maailman suurin. Koska kyseisenlaista reaktoria ei ollut saatavilla valmiina, se piti suunnitella alusta asti. Kyseessä on prototyyppi, jota valmistetaan kuin rintamamiestaloa: yhtä aikaa suunnitellen ja tehden. Siksi se viipyy.

Olkiluodon kolmannen yksikön viipymisen syy on siis huono poliittinen päätös. Jos hallitus olisi antanut suoraan luvat kahdelle tai vaikka viidelle reaktorille, ne olisi saatu maailmalta valmiina ja jauhaisivat parhaillaan sähköä verkkoon. Näin ei ole, koska vihreät toimivat lupien myöntämisen jarrumiehinä. Vihreät ovat itse aiheuttaneet TVO:n kolmannen voimalayksikön epäonnistumisen.

Muita syitä viipymiseen ovat korkeatasoiset turvallisuusnormit, jotka puolestaan kertovat vain siitä, että järjestelmä toimii, ja voimalatyömaan monikulttuurisuus, jonka vuoksi työmaalla ei enää selviä olematta itäeurooppalaisten kielten dosentti. TVO:n neljännen voimalan hanke puolestaan kaatuu talouteen, sillä yrityksen luottoluokitus on pudonnut jo kahdesti, eikä kolmas yksikkö ole verkossa ennen vuotta 2018.

Vihreät torppasivat Rosatomin mutta sallivat sähkön ostamisen Venäjältä

Pahinta kuitenkin on, että sähköntuonti itärajan takaa jatkuu. Suomi tuo vuodenajasta riippuen yhden tai kahden reaktorin tehon verran sähköä Venäjältä, joka valmistaa sitä Tshernobyl-tyyppisissä ydinvoimaloissa. Suomenlahden pohjukassa puhiseva Sosnovyi Borin ydinvoimala on koko Pohjois-Euroopan suurin turvallisuusuhka (Venäjän nykyhallituksen jälkeen).

Ydinvoiman käyttöönotto on tietenkin ihmiskunnan suurimpia erehdyksiä, sillä yhdelläkään kulttuurilla ei ole ollut mitään yhtä pysyvää annettavaa tulevaisuudelle kuin ydinsaasteet. Koska tuo virhe on kuitenkin jo tehty, olisi ajattelematonta kääntyä puolimatkasta takaisin.

Ydinvoiman kanssa valittu tie kannattaa kulkea loppuun, sillä kaksinkertainen määrä käytöstä poistettua ydinpolttoainetta ei yhteen paikkaan sijoitettuna aiheuta sen suurempaa ympäristöriskiä kuin nykyinenkään määrä. Sen sijaan käyttöriskit pienenevät, kun rakennetaan uusia voimaloita. Uusi ydinvoimala on kuin tuliterä BMW verrattuna vanhaan Trabantiin, jollaisia Kiina, Intia ja Irak suunnittelevat omille tonteilleen ja Venäjä muun muassa Kaliningradiin.

Vihreiden ei kannattaisikaan mekastaa ydinvoiman käytöstä Suomessa, sillä Suomen oloissa ei esiinny maanjäristyksiä, ja poliittiset olot ovat (Venäjän uhkaa lukuun ottamatta) vakaat. Myös ydinsaasteiden loppusijoitusongelma on ratkaistu ainoana maana maailmassa! Sen sijaan ydinvoimasta kannattaisi pyrkiä eroon muualla. Suomessa on myös maailman ympäristöystävällisimmät hiilivoimalat, joten vihreiden ajama hiilestä luopumisen pakkomielle on tuhoisa esimerkiksi Helsingin kunnallispolitiikassa ja kaikkialla muuallakin, jossa se syventää kuntien talousahdinkoa.

Samalla kun maantieliikenne siirtyy seinästä ladattaviin sähköautoihin, sähkön kulutus kääntyy jälleen nousuun. Luonnollisesti on kehitettävä myös tuulivoimaa, aurinkoenergian talteenottoa ja maalämpöä. Esimerkiksi omakotitaloista voitaisiin näillä keinoilla rakentaa lähes omavaraisia.

Mutta energiariippuvainen teollisuutemme tarvitsee jatkuvasti ydinsähköä. Sähkö on käyttökelpoinen energiamuoto myös kasvukeskuksissa, joissa pitää välttää fossiilisten polttoaineiden tuottamia ilmansaasteita.

Vihreiden ympäristöpolitiikan populistisuus

Suomi on kylmä ja pimeä maa, jossa tarvitaan uusia ydinvoimaloita jo siksikin, että nykyiset poistetaan käytöstä muutaman vuosikymmenen kuluttua. On perin populistista jättää hallitus vain siksi, että puolueen risuparta & -kumisaapasjalkasiiven kaikesta räksyttävät ekofundamentalistit pääsisivät aloittamaan vaalityön oppositioasemasta.

Vihreiden virallisen ympäristöpolitiikan ensimmäinen (I) paradoksi on siinä, että puolue vastustaa hiilidioksidipäästöjä muttei sallisi hiilidioksidia tuottamatonta ydinvoimaa. Toinen paradoksi (II) on se, että puolueen mielestä pitäisi lisätä tuulivoimaa muttei saisi rakentaa tekoallasta.

Tosiasiassa tuulivoiman hyödyntäminen edellyttää tekoaltaan rakentamisen, sillä tekoaltaaseen voidaan varastoida vesivoimaan perustuvaa potentiaalienergiaa aikana, jolloin tuuli pyörittää myllyihin sähköä, kun taas tuulettomana aikana patoluukkuja voidaan avata ja ottaa varastoitu energia käyttöön. Ruotsissa tekoallas on, ja siksi ruotsalaiset pystyvät täysmittaisesti hyödyntämään yhteispohjoismaisilla sähkömarkkinoilla olevaa tuulisähköä, jota esimerkiksi Tanska myy tuulisen sään aikaan halvalla.

Edellä sanottu osoittaa, että vihreiden ympäristöpolitiikka on perin ristiriitaista, järjetöntä ja omassa tunteenomaisuudessaan populistista. Muut puolueet ovat pystyneet hoitamaan myös ympäristövastuuta paremmin. Oppositiosta käytävä vaalikampanja voi tuoda vihreille muutaman lisäpaikan, mutta tulevaan hallitukseen sillä ei ole todennäköisesti asiaa.

Toimilupahakemukset uusiksi

Kokoomus puolestaan on pelannut asetelman taitavasti. Myöntämällä luvan Fennovoimalle ja lisäajan TVO:lle se käytännössä siivoaa pöydän uusille toimilupahankkeille, sillä molemmat kaatuvat omaan mahdottomuuteensa. Tulevaisuus on valtio-omisteisen Fortumin, joka rakentaa yksikön todennäköisesti Loviisaan. Siellä se on oikeassa paikassa korvaamassa sähkön tuontia Venäjältä ja tuottaessaan energiaa etelän kasvukeskuksiin.

Vihreät ovat perinteisesti halunneet, että Suomessa käytettävä ydinsähkö tuotetaan Venäjän Tshernobyl-tyyppisissä voimaloissa. Tilanteessa ei ole muuta hyvää kun se, että asiakkuus on tuonut suomalaisille mahdollisuuden vaatia voimaloihin turvallisuusparannuksia, joiden johdosta Helsingissä syttyy nyt lamppu, kun Sosnovyi Borissa räjähtää.

Sen sijaan siitä olen vihreiden kanssa samaa mieltä, että uutta voimalaa ei tule ostaa Venäjältä, eikä venäläisen Rosatomin tule olla omistajana suomalaisissa voimaloissa. Firma on seuraavat vuodet Putinin peukalon alla, mikä syventäisi Suomen energiariippuvuutta.

Myös ydinvoimaloiden ”kotimaisuus” pitää määritellä niin, että pääomasta ja omistajuudesta selvästi yli puolet on nimenomaan suomalaista  eurooppalaisista pääomasijoittajista koostuva kokoomuslainen ”kotimaisuus” ei riitä. Pisteitä kokoomukselle ja demareille ei ropise myöskään venäläisen Rosatomin suosimisesta.

15. syyskuuta 2014

Ruotsindemokraattien äänestäminen nosti demarit valtaan ja kiihdytti maahanmuuttoa


Viikon paradoksi on tässä. Mietitäänpä hetken, miksi Ruotsin kokoomus (23,2 %) hävisi eiliset vaalit ja porvariallianssi (39,3 %) menetti hallituksen muodostamiseen tarvittavat äänet.

Kannatuksensa 12,9 prosenttiin tuplannut Ruotsindemokraatit sai kokoomuslaisten äänet siksi, ettei kokoomus ollut tarpeeksi maahanmuuttokriittinen.

Sosiaalidemokraatteihin (31,2 %) kokoomuslaisten kannattajia valui puolestaan siksi, että heidän mielestään kokoomus oli liian maahanmuuttokriittinen.

Yhtä kaikki, Ruotsindemokraattien äänestäminen johti siihen, että porvariallianssi (joka on sentään myöntänyt maahanmuuton ongelmat), joutui luopumaan hallitusvastuusta. Koska demarivetoinen uusi hallitus sallii maahanmuuton jatkua useiden kymmenien tuhansien tulijoiden vuositasolla, halu torjua maahanmuuttoa Ruotsindemokraatteja äänestämällä johti käytännössä tavoitteen täydelliseen vastakohtaan!

Demarien ja ympäristöpuolueen vähemmistöhallitus, jota kommunistit, liberaalit, krisut ja kepu tukevat valikoidusti oppositiosta, tulee varmasti pitämään ovet auki joka suuntaan Somaliasta Syyriaan (oman maansa Ruotsindemokraatteja lukuun ottamatta). Sverigedemokraterna-puolueen äänestäminen tuli siis lisänneeksi maahanmuuttoa, mutta vain siksi, että muiden puolueiden Ruotsindemokraateille julistama cordon sanitaire estää sen poliittisen osallistumisen.

Kiintoisaa onkin kilpailevien puolueiden täydellinen selkänsä kääntäminen ja kaikesta yhteistyöstä kieltäytyminen Ruotsindemokraattien kanssa. Se tosin näyttää vain lisäävän puolueen kannatusta, joka nyt on jo 780 000 äänen tasolla.

Ilmeisesti muissa puolueissa ollaan kateellisia Ruotsindemokraattien osoittamasta avautumisesta maahanmuuttoasioissa. Muissa puolueissa ongelmia ei uskalleta tai osata myöntää, saati että niille tehtäisiin jotakin rajoittamalla tai vastustamalla maahanmuuttoa.

Ruotsindemokraatit ovat nyt ratkaisijanroolissa. Vaikka heitä ei kelpuutettaisikaan hallitukseen, muut puolueet joutuvat aloittamaan kilpailun siitä, mikä vanhoista puolueista kehtaa aloittaa maahanmuuttovirtojen pysäyttämisen. Muutoin Ruotsindemokraattien kannatus tuplaantuu jälleen; samoin kasvaa vasemmistolaisen median tarve selittää Ruotsindemokraattien kannatusnousua kaikella muulla paitsi maahanmuuton aiheuttamilla ongelmilla, esimerkiksi työttömyydellä, turhautumisella tai äänestäjien tyhmyydellä.

Demokratian kannalta ongelmallista on, että vaalien suurin voittaja on torpattu kaikesta poliittisesta toiminnasta muiden puolueiden yhteispäätöksellä. Sosiaalidemokraattinen Aftonbladet puolestaan on luonut kampanjan, jossa korostetaan 87 prosentin äänestäneen muita kuin Ruotsindemokraatteja, vaikka itse vaalissa ei äänestetty ketään vastaan vaan oman puolueen puolesta. Jos 87 prosenttia ei ole tällä perustella rasisteja, onko 97 prosenttia feminismin vastaisia vain siksi, että feministinen puolue sai noin 3 prosenttia äänistä? Taitavat olla rasismi, leimaaminen ja kahtiajakojen kylväminen ihan muualla kuin Ruotsindemokraattien riveissä.

Puoluekohtaiset ääniosuudet ja paikkamäärä valtiopäivillä

sosiaalidemokraatit: 31,2 % (edellisvaaleissa 30,7 %) / 113 (+1) paikkaa
kokoomus: 23,2 (30,1) / 84 (23)
ruotsidemokraatit: 12,9 (5,7) / 49 (+29)
ympäristöpuolue: 6,8 (7,3) / 24 (1)
keskusta: 6,1 (6,6) / 22 (1)
vasemmistopuolue: 5,7 (5,6) / 21 (+2)
kansanpuolue: 5,4 (7,1) / 19 (5)
kristillisdemokraatit: 4,6 (5,6) / 17 (2)
feministinen aloite: 3,1 (0) / 0 (0)
muut: 0,9 (1,4) / 0 (0)

13. syyskuuta 2014

Ruotsin vaalitaistelu ennakoi muutosta


”SvD” ei tarkoita ’Sverigedemokraterna’ vaan ’Svenska Dagbladet’.
Mitä Ruotsi edellä, sitä Suomi perässä? Ennusteet ovat povanneet vallan vaihtumista Ruotsin valtiopäivävaaleissa, jotka käydään tänä viikonloppuna.

Vihervasemmisto odottaa kannatuksen paluuta porvariallianssilta, jonka suosiota on verottanut pitkä hallituskausi.

Mahdollista kuitenkin on, että kannatus ei siirrykään nykyiseltä pääministeripuolue kokoomukselta ”takaisin” sosiaalidemokraateille vaan virtaa pienempiin puolueisiin arvoliberaalien antaessa äänensä esimerkiksi Kansanpuolueelle ja konservatiivien kääntyessä Ruotsindemokraattien suuntaan. Usko sosiaalidemokraattien johtamaan hallitukseen on nimittäin korkeinta sosiaalidemokraattien omissa riveissä muttei suinkaan kaikkien äänestäjien keskuudessa.

Vuosi sitten vasemmiston ja vihreiden kannattajista peräti 78 prosenttia uskoi demarijohtoiseen hallitukseen, kun taas hallituspuolueiden kannattajista vain 32 prosenttia uskoi sosiaalidemokraattien johtavan tulevaa hallitusta. Nyt kokoomus jäänee selvästi 30 prosentin alapuolelle, kun taas sosiaalidemokraatit saanevat kolmanneksen kaikista äänistä. Hallitusneuvotteluista tulee todennäköisesti vaikeat, sillä demarit tarvitsevat pienpuolueiden tuen, eikä ympäristöpuolueen ja entisistä kommunisteista koostuvan vasemmistopuolueenkaan tuki riittäne enemmistöhallituksen muodostamiseen.

Vaa’ankieliasemaan joutuvat kristilliset, kepu, Kansanpuolue ja Ruotsindemokraatit, jotka kaikki ylittävät äänikynnyksen mutta joista vain viimeksi mainitulla voi olla jotakin uutuudenviehätykseen perustuvaa intoa hallitustyöskentelyn kokeilemiseen.

Ruotsin monipuoluejärjestelmälle ominainen mutta sinänsä erikoinen jako porvariallianssiin ja vihervasemmistolaiseen blokkiin saattaa kuitenkin murentua Ruotsindemokraattien noustessa, jolloin joudutaan etsimään uusia koalitioita. Kaksijakoisuus on joka tapauksessa pitänyt huolen, että sanasotaa on käyty selkein argumentein, ja pienpuolueiden ohjelmaerimielisyydet demarien kanssa ovat rajut koskien maahanmuuttoa, Natoa ja taloudenhoitoa.

Kiintoisa ruotsalainen erityispiirre on, että keskustapuolue on Ruotsissa vain pieni agraariseksi mielletty maatalousväestön intressiryhmä, jota kannattaa runsaat 4 prosenttia kansasta. Matti Vanhasen pääministerikaudella Suomen Keskusta yritti näyttäytyä jopa liberaalina puolueena pitäen Yhdysvaltain demokraatteja eräänlaisena Atlantin takaisena veljespuolueenaan (Vanhasen luonnehdinta demokraattien vaalivoiton jälkeen). Tosiasiassa Suomen kepu on ollut melko konservatiivinen ja voimakkaan ideologinen ryhmittymä maamme politiikassa, joten puolueita valitessaan ruotsalaiset näyttävät suomalaisia tietoisemmilta.


Liberaali Folkpartiet on kaivanut esiin kovat aseet ja lupaa kansalle feminismiä ilman sosialismia. Sen sijaan sosialismiin näyttää liittyvän aina feminismiä. Hiukkasen feminismiä sisältyi myös kansallissosialismiin, jossa miespuoliset homot vietiin keskitysleireille mutta lesbot armahdettiin tasa-arvon merkiksi. Folkpartietilla on työtä feministien äänten pitämisessä itsellään, sillä parlamenttiin pyrkii ensimmäistä kertaa myös feministipuolue.



Ruotsalainen kokoomuspoliitikko haluaisi säilyttää oikeuden valita koulunsa itse. Ajatus on ristiriitainen siksi, että yleensä myös koulu valitsee oppilaansa. Kokoomus on perinteisesti puolustanut pieniä opetusryhmiä, tasokursseja ja muuta sosiaalista jakautumista. Samalla puolue on vastustanut ”tasapäistämisenä” pidettyä yhdenvertaistamista. Mutta mistähän tuo usein viitattu pako tiettyjen lähiöiden kouluista ja halu hakeutua rauhallisempien alueiden kouluihin oikein johtuu? Onko kyseessä vain oikeus valita koulunsa vai jostakin muusta asiasta johtuva sosiaalinen pakko?



Työväenpuolue kokoomuskin on  Ruotsissa vain ”maltillinen”, mutta silti puolue toteaa vaalijulisteessaan melko kylmäkiskoisesti, että hyvinvointi rakennetaan työlle eikä avustuksille. Lisäksi puolue antautuu lupaamaan 250 000 uuden työpaikan lisäksi työtä peräti viidelle miljoonalle ihmiselle ja painottaa, että ”kaikkia tarvitaan”, ilmeisesti rasismisyytösten välttämiseksi. Pääministeri Fredrik Reinfeldt kun meni tunnustamaan, että talous on ongelmissa muun muassa maahanmuuton tuottamien lisäkustannusten vuoksi. Viimeksi hän kehotti avaamaan sydämensä turvapaikanhakijoille, vaikka toisaalta hän tunnusti, ettei maahanmuutossa ole enää lainkaan liikkumavaraa. Ruotsalaiset ovatkin joutuneet avaamaan tulijoille ennen muuta lompakkonsa.



Sosiaalidemokraattien pakki on sekaisin kuin Systembolagetin sisäänkäynnin edustalla näkyvät roskasäiliöt. ”Enemmän työtä, parempi koulu ja turvallisempi hyvinvointi” kulkevat kuulemma veronalennusten edellä. Veronalennuksia kukaan ei ole luvannutkaan, mutta puolue tarkoittaa kai nostavansa verotusta. Merkillistä muuten, että hyvinvoinnin ajatellaan tässäkin syntyvän, kun ihmisillä on kädet täynnä työtä. Filosofisesti katsoen työllä ei ole itseisarvoa vaan pelkkä välinearvo, ja moni kokisi olonsa varmaankin paremmaksi, mikäli työtä olisi vähemmän tai se jaettaisiin tasaisemmin.

10. syyskuuta 2014

Voiman pimeä puoli


Monet ajattelevat, että Tähtien sota -elokuvasaagan antagonisti (eli varsinainen pahis) on Darth Vader, toisin sanoen se mustakypäräinen, metallisella äänellä puhuva ja osittain kyberneettinen luomus.

Tosiasiassa elokuvasarjan varsinainen konna on sith-hahmo nimeltä Darth Sidious, muun muassa viimeisessä taistelussa esiintyvä huppupäinen hemmo, jolla on käärmeen silmät, jota lapset pelkäävät ja joka tunnetaan vuorosanoistaan ”Feel your angriness” ja ”I will show you the power of the dark side!”

Palautetaanpa mieleen, miten Darth Vader, eli oikealta nimeltään Anakin Skywalker, tuli pahaksi. Kaikkihan alkoi Galaktisessa Senaatissa, johon kuului kolme tuhatta senaattoriedustajaa Imperiumin eri laidoilta.

Wikipediassa kirjoitetaan sith Darth Sidiouksesta näin:

Senaatin tehtäviin kuului säätää lakeja ja edustaa demokratiaa. [...] Senaattia johti ylikansleri, arvovaltainen mielipidejohtaja, joka nautti senaatin luottamusta. Vielä Galaktisen tasavallan kulta-ajalla senaatin toimintakyky oli mutkaton, mutta se alkoi heiketä byrokratian, korruption ja sithien juonittelun vuoksi. Kloonisotien seurauksena, vuosina 22 BBY – 19 BBY senaatti antoi poikkeusvaltuuksia kansleri Palpatinelle, luotetulle demokratian puolustajalle, jotta päätöksiä syntyisi nopeammin. Palpatine ei kuitenkaan ollutkaan niin lempeä kuin miltä vaikutti, ja hän uudelleenjärjesti koko Tasavallan Imperiumiksi senaatin edessä ja nimitti itsensä uuden järjestyksen galaktiseksi keisariksi. Vuonna 0 BBY, kun Uuden Toivon tapahtumat lähenivät, keisari hajotti, nyt Imperiumin senaattina tunnetun lainsäädäntöelimen. Tämän jälkeen oli viimeinenkin jäänne Tasavallan ajalta poissa.

Palpatinen eli Darth Sidiouksen (englannin kielen sanasta ”insidious”, suom. ’kavala’, ’petollinen’) varhaisvaiheista tiedetään, että hän surmasi oman mestarinsa tämän nukkuessa nousten Voiman mustaksi valtiaaksi. Myöhemmin Palpatine ryhtyi poliitikoksi ja korruption suosijaksi, mikä raivostutti Kauppaliiton johtajat sillä seurauksella, että galaksin tasavaltalaiset ja Palpatinen kotiplaneetta ajautuivat kauppasaartoon.

Tavoitteidensa edistämiseksi Palpatine otti suojelukseensa nuoren jediritari Darth Vaderin, jota hän opetti käyttämään valosapelia aiheuttaen sepratismia jediritarien yhdyskunnan sisälle. Separtistinen toiminta johti ennen pitkää Kauppaliiton harjoittamaan piiritykseen koskien Imperiumin miehitettyjä osia.

Voima taas koostui ihmisen pimeästä puolesta, johon kuuluivat viha, pelko ja aggressio. Niiden varaan sith perusti valtansa, kun taas jediritarit onnistuivat muuntamaan ne ketteryydeksi.

Elokuvasarjan nähneet tietävät, miten kaikki päättyi, eli lopulta Darth Vader paiskasi sith Palpatinen reaktorikuiluun, josta hän päätyi Lotho Minorin jäteplaneetalle. Näin rauha ja vauraus palautuivat Kauppaliittoon ja tasavaltaan. Darth Vader puolestaan palautui takaisin hyväksi.

Kertomus herättää kysymyksen, mitä ihmisen persoonalle tapahtuu, kun hän saa poliittista valtaa. Millä tavoin ihmisen rooli yhdistyy hänen persoonaansa tai miten ihmisen persoona muuttuu, kun hän on vallassa pitkään? Kuinka valta muuttuu osaksi ihmisen minuutta ja identiteettiä? Psykologit ja sosiologit ovat tutkineet kysymystä melko vähän, samoin politiikantutkijat, vaikka ilmiö on yleinen ja arkipäiväinen.

Yleensä jo kymmenen vuotta vallan kahvassa riittää.

Parannukseksi voisi kelvata erään takavuosien ministerin muistutus: jokaisen poliitikon tulisi pitää mielessään esimerkiksi se, että vallan symbolina tunnettu virka-auto tulee aamuisin hakemaan aina sitä ministeriä eikä suinkaan itse henkilöä. Kuinka helppoa ja luontevaa nämä onkaan yhdistää, usein sillä seurauksella, että ennen pitkää ihminen ymmärtää roolinsa osaksi persoonaansa ja alkaa pitää asemaansa tai valtaansa henkilökohtaisena omaisuutenaan?

Luulen, että niin on nytkin päässyt käymään jossain päin maailmaa.


Ei-paha



8. syyskuuta 2014

Videokuvaa Helsingin Horneteista – Rajaloukkaukset kieroutunutta kommunikaatiota




Suomen etelärannikolla yleistyneet ilmatilanloukkaukset ovat vertauskuvallisen viestinnän muotoja. Niiden johdosta Putinille voisi osoittaa kernaasti ”keskaria” (enkä tarkoita keskikaljaa), tai voisi lausahtaa, että nyt muna piiloon!

Mutta Freudin mukaan sikari on aina myös sikari. Siksi rajaloukkauksilla on ei vain symbolinen vaan objektiivinenkin puoli.

Oheisessa videossa, jonka kuvasin Helsinki-Vantaan lentoasemalta, näkyy kolme Hornet-hävittäjää valmiina ampaisemaan taivaalle. Lähtöjä on ollut muutama vuorokaudessa sen jälkeen kun Ilmavoimat ilmoitti ryhmittävänsä koneet uudestaan.

On selvää, että taustalla on poliittinen päätös. Ilmatilanloukkaukset on määrätty lopetettaviksi.

Ilmavoimat ei tee Helsinki-Vantaalta harjoituslentoja, vaan jokainen lähtö tehdään mahdollista tunkeutujaa vastaan tai on hävittäjän siirtolento toiseen paikkaan. Puolustusvoimat on myös ilmoittanut, ettei kyseessä ole ”valmiustilan nosto” vaan ”valmiuden” parantaminen, mikä vie semantiikat sekaisin maan matosilta. Mutta kaikki varmasti ymmärtävät, että Hornetit lähtevät nyt tervehtimään Venäjän valtion koneita estääkseen rajaloukkaukset ennakolta.

Olisikin mielenkiintoista tietää, kuinka paljon rajaloukkauksia olisi ilman tätä rajalla odottavaa partiointitoimintaa. Kiintoisaa on sekin, mitä siellä lentää, eli onko Venäjä puolestaan lisännyt ”kuljetuskoneidensa” mukaan saattueita.

Lisäksi kiinnostaa, milloin nämä vastaanottokomiteat lopetetaan. Oletan, että niitä jatketaan Northern Coasts 2014 -merisotaharjoituksen loppuun. Totta kai on mahdollista, että osa lennoista liittyy myös harjoitukseen.

Mikäli tunnistus- ja päivystyslennot jatkuvat tämänkin jälkeen, Venäjä on Suomen kanssa konfliktissa. Myös sen merkitys on vain symbolinen muttei välttämättä mitätön.

On totta, että ilma- ja merikäytävä Suomenlahdella on Venäjän kannalta kapoinen, joten rajaa viistävät ohi pyyhkäisyt voi ymmärtää. Mitään todellista haittaa niistä ei ole; lentäähän ilmatilassamme koko ajan useiden maiden lentokoneita, ja se on matkustajasiviilikoneiden tarkoitus. Mutta myöskään sotilaskoneiden poikkeamiset lentosuunnitelmasta eivät haittaa Suomea. Niistä on vahinkoa lähinnä harhautuneille itselleen. Transponderinsa sammuttaneet voivat tosin joutua kolareihin ilmojen teillä.

Venäjällä tulisi ymmärtää, että rajaloukkaukset ainoastaan lisäävät suomalaisten Venäjä-kriittisyyttä ja puolustustahtoa. Putinin hallinto ei pääse pullistelullaan mihinkään omalta kannaltaan myönteisiin tai toivomiinsa tuloksiin.

Eniten tilanteesta hyötynee Suomen Ilmavoimat, jotka pääsevät todistamaan tarpeellisuutensa. Näin osoitetaan paljon arvosteltujen Hornet-kauppojen oikeutus ja luodaan pohjaa uusille hävittäjähankinnoille. Jokaista yliäänipamausta ja Helsingin ylilentoa siis tarvitaan. Ne havaitaan myös Tehtaankadulla.

Hävittäjien lähdöt eivät jää huomaamatta myöskään kenttävierailta. Hornetit on paikoitettu edustavasti etupihalle, jonka ohitse kulkee paljon matkustajaliikennettä päivässä. Niinpä esimerkiksi Antalyan aurinkolomalta saapuva rymyjengi voi kätösiään läpsytettyään todeta, että ”onneksi tuli hankittua sittenkin näitä patriarkaalisen vallan paternalistis-sovinistisia väkivallan välineitä eikä pantu ihan kaikkee vaan päiväkoteihin...”

Mikäli rajaloukkaukset ja päivystyslennot loppuvat tämän viikon jälkeen, kaikki on hyvin. Venäjä ärsytti ja Suomi osoitti suvereniteettinsa.

---

Päivitys 12.9.2014: Venäjä totteli arviotani, ja tämän uutisen mukaan Ilmavoimat on todellakin siirtämässä Hornetit pois Helsinki-Vantaalta viikonloppuna, joten kiitoksia paljon.

7. syyskuuta 2014

Helsingin Sanomat plagioi juttuaiheeni


Helsingin Sanomat teki tänään ison jutun aiheesta, josta kirjoitin jo blogissani 31.7.2014 otsikolla ”Venäläiset hävittäjät käyttivät Finnairin matkustajakoneita maaleina” (kirjoitukseni Uuden Suomen julkaisussa oli mukavat 230 Facebook-tykkäystä ja 46 kommenttia).

Hesarin juttu oli otsikoitu sanoin ”Lentäjät kertovat: Ohjus oli osua Finnairin koneeseen 1987 – Täystuho 20 sekunnin päässä”.

Jutuissa on tosin eri lähdeaines ja eri sisältö (lähteenäni oli lentokapteeni, kauppatieteen tohtori Heikki Urmaksen kertomus), mutta aihe on sama. Itse kirjoitin kokonaisilmiöstä, kun taas Hesari kaivoi esiin yhden tapauksen.

Olisi journalismin etiikan mukaista kertoa, kuka tai mikä aiheesta on raportoinut tai kertonut ensinnä. Hesari ei tehnyt niin, ei myöskään jutun toistanut Ilta-Sanomat.

Mutta hyvä, että kelpaa, ja enemmänkin saa varastaa.

6. syyskuuta 2014

Videoblogi: Ruotsissa Natosta ja Ukrainasta puhutaan avoimesti




Ukrainalla ja Ruotsilla näyttää olevan muutakin yhteistä kuin värit. Valtiopäivävaaleihin valmistautuvat ruotsalaiset ovat ottaneet Ukrainan sodan ja Natoon liittymisen avoimesti vaaliteemaksi, ja asioista puhutaan hämmästyttävän erilaisessa hengessä kuin Suomessa.

Ohessa video liberaalin Folkspartietin vaalitilaisuudesta Tukholman Norrmalmstorgilta.

Ruotsalaiset arvelivat muutama vuosi sitten, ettei maahan kohdistu sotilaallista uhkaa ja luopuivat yleisestä asevelvollisuudesta. Arvostelin ratkaisua tässä. Nyt Ruotsissa tähyillään Naton suuntaan, ja kannatus on korkeammalla kuin Suomessa. Mikäli Ruotsi liittyy Natoon mutta Suomi ei, tämä saattaisi maamme aseman entistäkin hullunkurisempaan valoon.

Sekä isäntämaasopimuksen solmiminen että tehostetun kumppanuusohjelman aloittaminen ovat liikettä oikeaan suuntaan. Ikävää vain, että suomalaisessa diskurssissa molemmat ovat johtaneet kiertelyyn ja kaarteluun. Eufemismien ja kiertoteiden käyttö puolestaan näyttää välttämättömältä, koska kansa vastustaa jukuripäisesti omaksi parhaakseen tehtäviä ratkaisuja.

Erään esimerkin suomalaisen keskustelun tasosta ja yleisestä arvostelukyvystä tarjosi Osmo Soininvaara, joka bloggasi viime viikolla, että Itä-Ukrainan liittyminen Venäjään voisi olla ”kaikkien etujen mukaista”. Tällä tavalla Soininvaara tulisi antaneeksi venäläisille enemmän kuin venäläiset osaisivat edes pyytää ja ukrainalaiset haluaisivat luovuttaa!

Tavallaan ei ole mitään ihmeellistä siinä, että vihreä poliitikko haluaa ”pienten vihreiden miesten” valtaavan Ukrainaa. Mutta tällaisilla mielipitelläköhän niitä suurmiehiä kuitenkaan tehdään?

Vapaamielisessä Ruotsissa jopa vasemmisto suhtautuu Ukrainan opetuksiin ja Natoon liittymiseen vakavasti, mutta Suomessa luotetaan edelleen puolueettomuuden harhaan, vaikka maamme ei ole ollut virallisesti puolueeton sitten vuoden 1995.

Se, että puolueettomuuteen ja liittoutumattomuuteen on liittynyt rauhantila, ei ole johtunut kummastakaan asiasta itsestään, vaan kylmästä sodasta ja YYA-sopimuksesta, jonka voimassa ollessa Suomen asema oli pelkästään itänaapurin hyväntahtoisuuden varassa. Tässä kompleksisessa tunnetilassa piehtarointia monet suomalaiset tahtoisivat ilmeisesti jatkaa.


Ruotsin varapääministeri, liberaalin Kansanpuolueen puheenjohtaja Jan Björklund puhuu Natoon liittymisen puolesta.

Suomessa Natoon hitsautumista jatketaan kulissien takana, mikä luo epädemokraattisen kuvan itse prosessista, vaikka tavoite kannatettava onkin. Ruotsissa sen sijaan luotetaan valistuksen voimaan ja uskotaan, että kansa on tarpeeksi fiksua ymmärtääkseen liittymisen edut.

Siksi asioista puhutaan toiseen sävyyn kuin Suomessa, jossa heitot otetaan vakavasti ja vakavasti otettavat argumentit yritetään haudata Kekkosen-aikaiseen pelotteluun. Käykö siis jonakin päivänä niin, että Venäjän mahdollisesti lähettäessä pieniä vihreitä miehiä myös Suomeen, Suomella ei ole muuta mahdollisuutta kuin hyökätä Ruotsiin ja antautua ehdoitta? 

4. syyskuuta 2014

Nato-gallupit antavat kannatuksesta väärän kuvan


Palovakuutus kannattaa tehdä ennen kuin pirtti palaa, eikä sitä enää saisikaan sitten kun talo on tulessa. Tätä eivät ole ymmärtäneet ne, jotka ovat jääräpäisesti vastustaneet Suomen liittymistä Natoon.

Nyt kun Suomi allekirjoittaa niin sanotun isäntämaasopimuksen, on hyvä muistuttaa Nato-kannatusta ja -vastustusta mittaavien gallup-kyselyiden harhaanjohtavuudesta. Ne laaditaan usein jonkin kaupalliseen markkinointitutkimukseen erikoistuneen firman toimesta puhelinhaastatteluina.

Kas näin:

Tutkimuslaitos Sunshinesta, hyvää päivää! Haluaisitteko, että Suomi liittyisi Natoon, kyllä vai ei?
Öööö... ei varmaan.
– Kiitoksia ja kuulemiin. Klik.

Tällöin haastateltaville ei taustoiteta lainkaan sitä, mitä liittymisestä tai liittymättömyydestä voi seurata. Ei kerrota esimerkiksi sitä, jäisikö yleinen asevelvollisuus voimaan vai ei, ja ihmiset antavat vastauksensa ummikkoina ja tietämättöminä vaihtoehtojen luonteesta. Siksi ihmiset usein vastaavat asenteellisesti, pelkkien ennakkokäsitystensä pohjalta.

Ihminen pyrkii psyykkisten perusprosessiensa mukaisesti mieluummin pysyttämään vakiintunutta tilaa kuin altistumaan muutoksille. Ihminen pyrkii myös mieluummin hankkimaan vahvistusta jo olemassa oleville näkemyksilleen kuin omaksumaan uutta tietoa.

Suomalaisten Nato-vastaisuutta, joka on noin 58 prosenttin tuntumassa, voidaan selittää näin. Ei haluta horjuttaa hyväksi koettua nykytilannetta, kun muutokseen liittyisi riskejä.

Mutta entäpä, jos tilanne onkin jo muuttunut? Ymmärtävätkö haastateltavat, että hyvä nykytilanne sisältää potentiaalin asioiden kääntymiseen kerta kaikkiaan kumolleen, jos vain vihollinen sitä haluaa? Käsittävätkö kansalaiset, että turvallisuutemme on nykyisin yhden valtion osoittaman suopeuden varassa, ja sen luonne puolestaan on nähty Tšetšeniassa, Georgiassa ja Ukrainassa? Tilanteesta tietämätön kansa on jäänyt muutoksesta jälkeen, mikäli se edelleen vastustaa Natoa.

Todellinen Nato-kannatus voitaisiinkin saada selville kysymällä asiaa käänteisesti, esimerkiksi näin:

Oletetaan, että Suomi on jo Naton jäsen. Haluaisitteko, että Suomi irtautuisi Natosta ja heittäytyisi omilleen puolustuksen suhteen?

Uskon, että Natosta luopumista vaativien määrä jäisi tällä tavoin kysyen pieneksi, ja arvioni mukaan jäsenyyden säilyttämistä vaatisi ainakin 80 prosenttia kansasta. Vastustus koskee luullakseni vain liittymisvaihetta ja ilmentää pikemminkin epävarmuutta kuin varsinaista Nato-vastaisuutta.

Tutkijoilla on suuri vastuu todellisuutta kuvaavan tiedon tuottamisesta, ja siksi on tärkeää, että sitä ei vesitetä kehnolla metodiikalla. Toisaalta turvallisuus on niin tärkeä asia, ettei sitä pidäkään jättää rahvaan mielikuvituksen varaan ja antaa ratkaisijan roolia kadunmiehelle.

On hyväksyttävä myös se, että Suomea johdetaan Natoon asiantuntijatiedon pohjalta, josta osa on aiheen luonteen vuoksi väistämättä salaista. Päätöksestä taas ovat vastuussa puolueet, joiden tulisi koota rivinsä Nato-sopimuksen aikaansaamiseksi. Ensin asiasta päättäisi eduskunta yksinkertaisella enemmistöllä, ja päätös alistettaisiin tasavallan presidentin vahvistettavaksi, jolloin toteutuisi presidentin ulkopoliittinen tehtävä.

2. syyskuuta 2014

Nato-haukka – Mikä se on?


Haukka on hallitsijan lintu. Myös Egyptin kuninkaalla oli lemmikkihaukka, joka toimi sanansaattajana tämän- ja tuonpuoleisuuden välillä. Suomalaisessa kansanperinteessä haukat ovat suojelleet ihmisiä pahoja voimia vastaan, mutta myös haukkaa itseään on pidetty kovan ja sotaisan politiikan symbolina. Yleensäkin tämä vapauden ja uhman vertauskuva sallii enemmän tulkintoja kuin kulttuurillamme on antaa.

Suomalaista nykytodellisuutta näyttää hallitsevan puhe Nato-haukoista, joilla on viitattu Nato-jäsenyyden kannattajiin. Retoriikan kannalta katsoen käsitettä on kuitenkin käytetty väärin.

Poliittisessa retoriikassa haukoilla tarkoitetaan sellaisia warrantteja (eli takeita, perusteluja tai verukkeita), joita poliittisen vallan haltijat käyttävät omien järjettömiltä näyttävien argumenttiensa uskottavuuden lisäämiseen. Tavaksi on tullut puhua esimerkiksi ”Moskovan haukoista” ja ”Washingtonin haukoista”, jotka istuvat presidentin olkapäällä ja vaativat jotakin, jota presidentin ei muutoin uskottaisi edustavan mutta johon täytyy sitoutua, koska haukat...

Eräs argumentti, joka vaatii haukkoja tuekseen on ydinpelote. Kenenkään järjissään olevan poliitikon ei uskota (vaikka mistä sitä koskaan tietää) laukaisevan helvetinkonetta, paitsi siksi, että jokin haukka sitä vaatii. Haukoilla on siis tehtävä politiikan uskottavuuden lisäämisessä.

Koska Suomen hallituksen linjana on ollut väreistä riippumatta pitää Suomea kynsin hampain Naton ulkopuolella, niin sanottuja Nato-haukkoja ei ole käytetty ainakaan edellä mainitussa merkityksessä. Niinpä Suomessa pesivät Nato-haukat eivät ole taatusti Natoon liittymisen uskottavuutta parantavia retorisia warrantteja, joita hallitsijat käyttäisivät hyväkseen ja joihin he vetoaisivat asiaa ajaakseen. Sen sijaan Nato-haukat ovat uhanalaisia mutta suojelemattomia lintuparkoja, jotka korkealla kaarrellen näkevät kokonaistilanteen ja tuovat jumalilta viestin, että Natoon kannattaisi liittyä.

Nato-haukan käsitettä on siis käytetty retorisessa mielessä väärin, ja epäonnistuneesti sitä on käytetty myös silloin, kun sillä on yritetty leimata Natoon liittymisen kannattajat aggressiivisen politiikan edustajiksi.

Nato-keskustelua ei voida käydä ilman asiallista tietoa

Monia poliittisia päätöksiä on edeltänyt perusteellinen yhteiskunnallinen keskustelu, jossa on käyty läpi sekä asiantuntemukseen perustuvat argumentit että valheelliset ja vääristelevät näkökulmat. Niin sanotussa Nato-keskustelussa on kuultu toistaiseksi etupäässä asiantuntemattomia ja vääristeleviä puheenvuoroja.

Tyypillisimpiä harhakuvitelmia, joiden vallassa on suuri osa kansasta, on esimerkiksi se, että Natoon voi liittyä pelkän hakemuksen varaisesti tai vihollisen jo hyökättyä ja että asia käsitellään Naton pääkonttorissa nopeasti. Toinen harhakuvitelma on, että Nato auttaa aseellisesti myös siihen kuulumattomia maita.

Totuus on, että Natoon ei voida liittyä noin vain, vaan sen jäseneksi kutsutaan neuvottelujen perusteella. Jäsenyyden hyväksyminen ei käy päivässä, vaan siihen tarvitaan kaikkien Nato-maiden hyväksyntä, sillä päätökset tehdään kollegiaalisesti. Siksi käsittely kestää vähintään vuoden. Tosiasia on sekin, ettei Nato käy hyökkäyssotia vaan on puolustusliitto, joka voi auttaa sotilaallisesti vain sen täysjäseniä. Muut operaatiot liittyvät rauhan turvaamiseen.

Koska Suomen kansalta puuttuu asiallista tietoa Natosta, liitän tähän linkin, jossa toiminnasta ja jäsenyydestä annetaan asiantuntemukseen perustuva kuva. Ilman kyseisten tietojen oppimista ja hallintaa Nato-keskustelua ei voida käydä, eikä asiaan pitäisi ottaa mitään kantaa.

http://atlanttiseura.fi/nato/

Kannattaa lukea oheinen tietopaketti mieluummin kuin kymmenen netissä ilmestynyttä blogikirjoitusta, jotka eivät sisällä muuta kuin oletuksia, mutua ja harhaluuloja. Itse asiassa kyseinen informaatio pitäisi jakaa painettuna jokaiseen kotiin ja lukea siellä. Vasta sen jälkeen myös tutkimuslaitosten olisi mahdollista tiedustella mielipiteitä Natoon liittymisestä. Muutoin nekin tulevat antaneiksi Nato-kannatuksesta väärän kuvan.