28. huhtikuuta 2007

Viron mellakat hyvää opetusta


Venäläisten aiheuttamat mellakat Tallinnan kaduilla antavat varoittavan esimerkin siitä, miksi Suomen venäläistäminen on lopetettava. Suomen valtion monikulttuuristamisessa käytetty käsikassara Stakes on ”ennustanut”, että vuonna 2012 Suomessa asuu noin sadan tuhannen venäläisen ulkomaalaisväestö.

Tämä ei saa olla itseään toteuttava ennuste. Venäjän hallitus saisi Suomessa asuvasta venäläisväestöstä merkittävän painostuskeinon Suomea vastaan. Suomen valtion ulkopoliittisen toiminnan keskeinen tulos on, ettei maassamme ole suuria etnisiä ristiriitoja. Sen sijaan monikulttuurisuuden ideologian tuloksena tämä keskeinen saavutus uhataan romuttaa. Asioihin on parempi puuttua etukäteen kuin jälkikäteen, ja siksi nyt kannattaisi olla etukäteen jälkiviisas. Kansalaisuuden myöntämisen jälkeen on tapahtunutta vahinkoa yleensä vaikeampi korjata.

Venäläisten aloittamat rettelöinnit, ryöstelyt ja yleinen väkivalta alkoivat patsaskiistasta sekä venäläisten sotilaiden hautojen avaamisesta, kun Viron viranomaiset halusivat selvittää vainajien henkilöllisyyden. Virolaisten toimenpiteet olivat oikeita ratkaisuja. Väkivallan muistomerkiksi pystytetty venäläinen voitonpatsas olisi pitänyt siirtää aikoja sitten. Myös vierasmaalaisten vainajien ruumiit kuuluvat niiden kotimaahan.

Venäjä ei painosta Viroa vain omien kansalaistensa järjestämien mellakoiden kautta vaan myös virallista tietä. Ei ole minkään diplomaattisen tavan eikä oikeuden mukaista vaatia itsenäisen valtion pääministerin eroa, kuten Venäjän parlamentaarinen valtuuskunta, jonka mukaan Viron pääministerin pitäisi erota virastaan! Se on häikäilemätöntä puuttumista itsenäisen valtion asioihin, eikä asiaa paranna, ettei Viro ole saanut tukea sen enempää naapureiltaan kuin EU:ltakaan, joka ei ole tuominnut Venäjän vaatimuksia.

On röyhkeää, että eräskin venäläistä alkuperää oleva pietarilainen, jolla on hallussaan Suomen passi, otti Helsingin Sanomien palstalla kannan, jonka mukaan Neuvostoliiton Tallinnaan pystyttämä voitonpatsas pitäisi säilyttää, ”koska Neuvostoliitto voitti sodan”. Tosiasiassa kävi näin: Neuvostoliitto orjuutti Viron puoleksi vuosisadaksi, kuljetti osan kansasta Siperiaan, ryösteli ja tuhosi maan sekä aiheutti meidänkin aikaamme asti ulottuvat vahingot – aivan niin kuin kommunismi on aiheuttanut kaikkialla, missä sitä on toteutettu.

Myös Virossa nyt mellakoiva venäläisvähemmistö on seuraus neuvostomiehityksen alaisena toimeenpannusta venäläistämisestä. Näiden seikkojen vuoksi kyseisen ”voitonpatsaan” säilyttäminen paikallaan olisi sietämätöntä. Sodan näennäinen voittaminen ei anna moraalista oikeutusta Neuvostoliiton tekemiin ihmisoikeusrikoksiin.

Neuvostoliitto oli yksi suurimmista rikoksista koko ihmiskuntaa vastaan. Se näyttää olevan edelleen olemassa, mutta eri nimellä. Neuvostoliiton yli 70 vuotta kestäneiden hirmutekojen rinnalla Hitlerin 12 vuotta kestänyt valtakausi kalpenee. Luonnollisesti myös kansallissosialismin harjoittaman totalitarismin taustalla vaikutti sosialismi, joka kielsi ihmisen, tukahdutti yksilöiden aloitekyvyn ja korvasi ihmisten hyväntahtoisuuden kollektiivisella sorto- ja kontrollijärjestelmällä.


Venäläistetty Suomi-neito

Joskus sanotaan, että Neuvostoliiton painostuksen alaisena pystytetyt rauhanpatsaat pitäisi säilyttää, koska niiden kaataminen merkitsisi ”historian kieltämistä”. Totuus on, että kyseiset pystit ovat epätotuudelle veistettyjä patsaita. Ei kukaan suomalainen halunnut vapaasta tahdostaan myöskään Kaivopuiston rantaan ”Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyössä pystyttämää” rauhanpatsasta, joka kuvaa neuvostoihanteiden mukaista työläisnaista ja jonka pienempi versio sijaitsee Kruununhaassa Suomen Pankin takana, ortodoksisen kirkon vieressä.

Suurempi versio oli tarkoitettu haastamaan Tähtitorninmäellä sijaitseva sortokauden monumentti, jossa Suomi-neito tavoitteli apua lännestä. Pienempi puolestaan sijoitettiin kansallisfilosofimme J. V. Snellmanin patsaan läheisyyteen, jotta se kyseenalaistaisi kansallisesti arvokkaan maiseman ja vihjaisi Karjalasta evakuoiduille ortodokseille heidän maidensa olevan miehittäjän hallussa.

Olen sitä mieltä, että kyseiset venäläispatsaat pitäisi poistaa. Ne ovat Neuvostoliiton harjoittaman henkisen sorron muistomerkkejä. Niiden poiskuljettaminen ja mahdollinen raaka-aineeksi sulattaminen eivät merkitse totuuden kieltämistä vaan juuri sen tosiasian myöntämistä, kuinka valheellista historian luominen ja kirjoittaminen tuolloin oli. Mikään ei tapahtunut ihmisten vapaasta tahdosta eikä ollut suomalaisten oman tahtotilan mukaista. Siksi patsaiden säilyttämistä nykyisellään ei voida puolustella millään ”historiallisen totuudellisuuden” oletuksella. Kenties patsaiden varastointi jonkinlaiseen neuvostoajan museoon voisi olla perusteltua, mutta niiden pitäminen julkisilla estradeilla kertoo vanhan ajattelun voimassaolosta.

Myös Suomessa vierailevat ulkomaalaiset katsovat maamme edelleen kuuluvan Venäjän vaikutuspiiriin kulkiessaan näkyvällä paikalla olevien venäläistettyjen Suomi-neitojen ohi. Taiteellista arvoa näillä sosialistista realismia edustavilla patsailla ei ole. Venäläisetkin varmasti naureskelevat havaitessaan suomalaisten olevan niin peloissaan, että emme uskalla poistaa Neuvostoliiton meille pakkosyöttämiä muistomerkkejä, vaikka sama kommunistinen hirmuhallinto alisti myös venäläisiä itseään ja aiheutti heidän kotimaassaan suuret vahingot.

Venäläisillä ei ole moraalista eikä poliittista perustetta vaatia Tallinnaan pystytetyn pronssipatsaan säilyttämistä. Nykyisen Venäjän edeltäjä Neuvostoliitto tuhosi ja häpäisi kaikki patsaat, haudat, hautakivet ja rakennukset sekä kaiken kiinteän ja irtaimen omaisuuden myös Suomelle kuuluvassa Karjalassa.


Venäläiset natsit

Vuonna 1947 pystytetyn pronssisoturin sanotaan merkitsevän venäläisille muistoa natsismista saadusta voitosta. Virolaisille patsas merkitsee muistoa itsenäisyyden menetyksestä, sorrosta ja jatkuvasta väkivallasta. Totuus on, että Neuvostoliitto alisti Viron määräysvaltaansa puoleksi vuosisadaksi, kun taas Saksa ei yleensä kohdellut liittolaismaitaan väkivaltaisesti – ei sen enempää Norjaa kuin Suomeakaan, paitsi tilanteessa, jossa suomalaiset oli pakotettu rikkomaan aseveljeys. Myös Pariisin saksalaiset jättivät hyökätessään ehjäksi.

Entä miten pitäisi suhtautua venäläiseen natsismiin? Virossahan mellakoivat nyt venäläiset kansallismieliset eli nationalistit, joiden tuttavallisempi nimitys on ”natsi”. Kansallismielisyys on sinänsä tärkeä asia. Keskeistä on, että eri kansallisuudet pysyisivät omissa maissaan. Silloin kansallismielisyys tukisi kansallisten identiteettien rakentamista. Jos kansallisuudet sekoitetaan, seuraa levottomuuksia.

Yhdysvaltoja on usein sanottu poliittisessa propagandassa roistovaltioksi (ks. esim. Mikko Yrjönsuuren kirjaa Roistovaltion raunioilla vuodelta 2003). Omasta mielestäni Yhdysvaltojen epämoraalisuus rajoittuu sen Englannin kanssa Neuvostoliitolle antamaan tukeen toisessa maailmansodassa. Tämä ”Amerikan-apu” oli sekä Suomen että Viron etujen vastaista. Neuvostoliitto tuskin olisi kyennyt juhlimiinsa sotavoittoihin ilman Yhdysvaltojen materiaalista tukea, joka koostui noin 20 000 lentokoneesta, 10 000 panssarista ja 100 000 kuorma-autosta sekä poliittisesta tuesta sodankäynnissä Saksaa vastaan.

Meille suomalaisille todellinen roisto on ollut itäinen naapurimme, joka nytkin painostaa häikäilemättömästi pientä naapuriaan, Viroa. Selvän näytön asiasta antoi viranomaistahoa edustava Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov, joka totesi patsaan siirrosta, että ”Viron suunnitelmat ovat loukkaavia ja niillä voi olla vakavia seurauksia”. Tuolla tavalla uhiteltaessa ei taaskaan muisteta, kuinka vakavasti Neuvostoliitto itse loukkasi ja vahingoitti Viroa ja virolaisia puolen vuosisadan ajan. Samoista syistä myös Suomen venäläistäminen on estettävä. Sitä vaativat kansallisen edun ja etnisen oikeudenmukaisuuden turvaaminen.


Kuinka Suomi suojelee?

Huomiota herättävää on, että Suomen hallitus ei ole tuominnut Tallinnan mellakoita mitenkään. Sen sijaan pääministeri Vanhanen pyrki suorastaan estämään ulkomaiden puuttumisen asiaan samoin kuin ulkoministeri Kanerva. Valtiollinen Yleisradio ajoi mellakoista kertovan uutisen perään Saimaan sisävesiristeilystä kertovan matkailujutun, jossa muuan järvisuomalainen kievarinpitäjä totesi odottavansa ”innolla venäläisiä turisteja Suomeen” (Ylen TV-uutiset 28.4.2007 klo 20.30). Tämä ei voi olla sattuma.

Myöskään Euroopan unioni ei ole esittänyt Venäjää kohtaan mitään paheksuntaa eikä diplomaattista noottia, vaikka Viro on EU:n jäsen. Poikkeuksen teki vain Saksan liittokansleri Angela Merkel, joka totesi olevansa ”huolissaan”. Tämä osoittaa, että Euroopan unionista ei ole turvallisuustakeeksi. Sodan ja muun väkivaltaisuuden välinen raja on nykyisin niin hämärä, että kriisin tullen EU voi pidättäytyä väliintulosta vetoamalla siihen, ettei kyse ole sodasta, tuskin konfliktistakaan.

Aivan siitä riippumatta, onko Suomi Naton jäsen vai ei, Suomessa tulee varautua maamme puolustamiseen itsenäisesti ja ennalta ehkäisevästi torjumalla uhat ja konfliktien aiheet etukäteen. Naton jäseneksi pyrkiminen tilanteessa, jossa Venäjä uhkailee jäsenyyden vaikuttavan maiden suhteisiin, on luonnollisesti perusteltua, vaikka se merkitseekin puolen valitsemista. Muussa tapauksessa joku toinen valitsee meidät puolelleen.

Viron presidentti Toomas Ilves (sd.) on tilannetta lieventääkseen kaunistellut asioita koettamalla väittää, ettei väkivallassa ole muka kyse etnisestä konfliktista eikä historian tulkinnasta vaan ”muista levottomuuksista”. Myös Ranskassa poliittinen taho on yrittänyt tulkita etniset mellakat parhain päin nimeämällä ne ”nuorisomellakoiksi”. Samantapaisia ”nuorisomellakoita” on käyty myös ruotsalaisten ja maassa asuvien ulkomaalaisten välillä.

Kyse on siis aidoista etnisistä riidoista, jotka osoittavat, että etnisen yhtenäisyyden ja kansallisen edun turvaaminen on kullan arvoinen asia myös Suomessa. Monikulttuuristamisen ja etnisen sekoittamisen estäminen on poliittinen kohtalonkysymys, toisin kuin valtamedia väittää. Vaatiikin poikkeuksellista tarkkanäköisyyttä ja hereillä oloa tunnustaa tämä.

Suomessa vietettiin eilen kansallista veteraanipäivää. Suomalaiset sotilaat olivat keräysmukeineen kaduilla, ja kansallinen oma-aloitteisuus tuotti polkupyörähuutokaupan muodossa yli 200 000 euroa veteraaneille. Veteraanien muisto ei saa unohtua, eikä asioista huolehtimista saa jättää pelkän vapaaehtoistoiminnan varaan. Kuten Viron tapahtumat opettavat, muiston arvo ei ole vain siinä, mitä veteraanit tekivät pelastaessaan maan. Sen arvo on maamme pitämisenä itsenäisenä sekä vieraista ja väkivaltaisista aineksista vapaana myös tulevaisuudessa.

20. huhtikuuta 2007

Todellisuuden kieltämisestä


Voi taivaan taatto, kuinka loukkaavaa poliittista korrektiutta Mainonnan eettinen neuvosto harjoittaakaan! Nyt se tuomitsi moraalittomaksi Greenpeacen TV-mainoksen, jossa äiti unohtaa lapsensa täyttymässä olevaan ammeeseen. Tosiasiassa mainos toi oivallisesti esiin sen, mitä maapallolle on tapahtumassa: tukehtumiskuolema uhkaa tulevia sukupolvia. Kantelun asiasta olivat tehneet tietysti perheenäidit. Heitä mielikuva ahdisti. Tässä nähdään, mitä tapahtuu, kun tanttojen annetaan määrätä älyllisen keskustelun taso. Jos he eivät ahdistustaan kestä, niin huntu naaman päälle.

Mainonnan eettinen neuvosto on siis sitä mieltä, että ihmisiä ei saisi laittaa ajattelemaan. Tapaus antaa näyttöä siitä, kuinka perheenäidit siirtävät omia ahdistuksiaan kaikkia ihmisiä koskeviksi normeiksi. Ehkä äitien toiminta kertookin heidän piilotajuisesta halustaan itse tukehduttaa jälkeläisensä, jotka luonnollisesti sitovat heitä ja tekevät heidän elämästään tukalaa...

Laajemmin ottaen epä-älyllistämisen taustalla vaikuttaa heteroseksuaalinen valtakulttuuri. Objektiivinen totuushan on, että syypää ympäristökatastrofiin on juuri ihmisen jatkuva lisääntyminen, ja siksi lisääntyminen on epäeettistä. Perhearvot, tantat ja lapsiperheet: siinä syylliset maailmanloppuun.

Lisänäyttöä ajattelemattomasta poliittisen korrektiuden vaalimisesta antoivat amerikkalaispsykologit. He pyytävät nyt tarkkailemaan niitä tahoja, joiden mielestä Virginia Tech Universityssä äskettäin tapahtunut ampumakohtaus oli oikein tai ihannoitavaa. Ampujan kuvien näyttäminen oli kyseisten psykologien mielestä väärin, ja hänen ajatustensa julkaiseminen muka heikentää mahdollisuuksia ymmärtää hänen tekojaan.

Miksi kyseisiä kuvia ja ajatuksia ei olisi saanut julkaista? Eikö ampujalla ollut persoonaa siinä missä muillakin ihmisillä, ja täytyykö hänet tuomita damnatio memoriamin tapaiseen olemattomuuteen? Kaikki asiaan liittyvä kuuluu joka tapauksessa todellisuuteen. Pimittäminen kieltäisi osan todellisuudesta. Mikä köyhän poikaparan teossa oikeastaan on salattavaa? Hän vihasi rikkaita ja koki epäonnistuneensa elämässä. Eikö niin voi käydä kenelle tahansa?

Ja entä se, että tänäänkin maailmassa kuolee noin sata ihmistä vastaavanlaisissa itsemurhaiskuissa ja useimmiten samoista syistä? Millä tavalla videoiden näyttäminen ja ihmisiin tutustuminen ei muka auttaisi ymmärtämään heitä? Vasta, kun jotain samanlaista tapahtuu Yhdysvaltojen tapaisessa sivistyneessä maassa, asia saa merkityksen, mutta silloin se pyritään kieltämään. Näin poliittinen korrektius taistelee viime kädessä omaa itseään vastaan.

16. huhtikuuta 2007

Huippuyliopistot ja ”luova talous”


Taiteilijat keräävät parhaillaan adressia Teknillisen korkeakoulun, Kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun yhdistämistä vastaan. Tämä on ymmärrettävää, sillä kunkin koulun toimintakulttuurit ovat täysin erilaiset. Niissä toimii erilaisia ja eri arvomaailmoja edustavia ihmisiä.

Yhdistäminen tuskin saisi aikaan muuta kuin byrokraattisen painajaisen. Kestäisi vuosikymmeniä ennen kuin uusi rakenne saataisiin toimimaan. Hallintouudistuksen jälkeen kuluu yleensä kauan, kunnes uuden järjestelmän haitat onnistutaan eliminoimaan ja elämä tulee jälleen mahdolliseksi. Siksi myös kansainvälisissä huippuyliopistoissa, kuten Oxfordissa ja Cambridgessa, on vuosisataiset ja ikuiset hallinnolliset rakenteet, joita ei koskaan muuteta.


Luova vapaus?

Parhaimmillaan hallinto on, kun se ei vaikuta tieteellisen tai taiteellisen toiminnan sisältöön. Uudistuksen myötä tällaisen sekoittumisen vaara on olemassa. Byrokratian minimoiminen on paikallaan, mutta yhdistäminen repisi auki korkeakoulujen erilaiset kulttuurit ja saattaisi vahingoittaa henkilösuhteita. On lisäksi väärin nimittää uutta yhdistelmäyliopistoa ”huippuyliopistoksi”. Se tuskin olisi edeltäjiään parempi.

On kenties loukkaavaa mitätöidä nykyisissä korkeakouluissa tehtävää työtä hallintotermillä, jonka mukaan vasta yhdistetty yliopisto olisi se varsinainen ”huippuyliopisto”. Sitä paitsi käsittämättömäksi jää, miten kolmesta keskinkertaisesta yliopistosta yhdistettynä tulee huippuyliopisto. Kyseessä taitaakin olla se ”innovaatioyliopisto”.

Innovatiivisuuden lisäämisessä ei ole varmasti mitään pahaa. Mutta pelkään pahoin, ettei siihen päästä hallinnollisella pakkoavioliitolla. Etuna voisi olla vain se, että teekkarien naidessa taiteilijoita syntyy lahjakkuuksia, kuten seka-avioliitoissa yleensä. Itse pitäisin kuitenkin realistisena pääkaupunkiseudun taideyliopistojen yhdistämistä. Mahdollisesti myös teknilliset ja kauppakorkeakoulut voisivat sopia saman katon alle, sillä niiden teknis-taloudelliset tiedonintressit ovat yhteiset.

Sen sijaan huolestuttavaa on, että pelkällä teknisellä, taloudellisella ja desingniin keskittyvällä yhdistelmällä pyritään huippuyliopistoksi ilman filosofian sekä humanististen ja yhteiskuntatieteiden panosta. Missään kuuluisassa yliopistossa sellaisesta ei olisi tullut mitään.

Vaikka hallitusta muodostettaessa onkin reippaasti yhdistetty työministeriö kauppa- ja teollisuusministeriöön, parasta olisi, jos korkeakoulut jätettäisiin niille jo luovutettuun autonomiseen asemaan. Pekka Himasen hokema ”luova talous” ei taida olla muuta kuin taiteellisen toiminnan alistamista kaupallisille ja teknokraattisille pyyteille. Oma vaihtoehtoni ”luovalle taloudelle” on luova vapaus.


Elämää tilintarkastusyliopistossa

Joensuun yliopiston ja Kuopion yliopiston yhdistäminen Itä-Suomen liittoyliopistoksi on merkki siitä, miten pienet yliopistot hysterisoituvat taloudellisten paineiden edessä. Samalla opetusministeriö (eli käytännössä valtiovarainministeriö) lupaa yliopistoille porkkanoita yhdistymisestä, yritykset lahjovat korkeakouluja takaamalla 200 miljoonan euron myötäjäiset ja joku mittarimato pyrkii arvioimaan hengentuotteiden merkitystä määrällisillä kriteereillä, kuten tässä. Nöyrät hallintovirastot ja rehtorit ovat tämän kaiken keskellä pelkkiä ukkosenjohdattimia, jotka mieltävät tehtäväkseen koordinoimisen, ohjeistamisen ja sen selittämisen, miksi kaikki on niin välttämätöntä.

Kepit ja porkkanat ovat välineitä, joilla ohjaillaan aasia. Minulle on loppujen lopuksi samantekevää, millä keinoilla tuhoatte viimeisetkin ajattelun rippeet yliopistoista. Omasta mielestäni todellinen filosofia on aina elänyt ja toteutunut ihmisten yksityisen tahdonmuodostuksen piirissä, ei julkisessa tai taloudellisessa kontrollissa.

15. huhtikuuta 2007

Nato-pimitys


Erkki Tuomioja päästi ulkoministerintoimensa viimeisenä sammakkona suustaan lausunnon, jossa todettiin Suomen ja Ruotsin valmistelleen salassa sopimusta Naton nopean toiminnan joukkoihin liittymisestä. Ei ole mitään paheksumista siinä, että Suomi ja Ruotsi moiseen toimintaan liittyvät, tosin se ei ole tapahtunut kovin nopeasti. Mutta omituista on, että Tuomioja, joka on esiintynyt Nato-vastaisena, ilmoittaa silmät kirkkaina Suomen olevan matkalla Naton yhteistoimintaan, vaikka hän puolueensa vaalikampanjan aikana kielsi kaiken.

Onko tämä petosta vai diplomaattista vaikenemista? Tuomiojan kannattaisi korjata ryhtiään. Lisäksi näistä asioista pitäisi käydä julkista keskustelua eduskunnassa, jotta ulkopolitiikan suunta olisi parlamentaarisesti selkeä. Puolueiden olisi pitänyt kertoa näkemyksistään ennen vaaleja, jotta kansalaiset olisivat voineet vaaleissa päättää asioiden suunnasta. Nyt Tuomioja suoraan sanottuna petti kansaa – ei tosin minua, sillä en ole alun perinkään asettunut Tuomiojan näkemysten taakse ja koska pimitetyn päätöksenteon suunta on oikea. Viranomaiselle tyypillisellä tavoin hallitus ilmoitti asiasta tilanteessa, jossa se ei vastaa enää mistään, ja ajoitus oli harkittu myös siksi, että näin jouduttiin jälleen ”tapahtuneitten tosiasioiden eteen”.

8. huhtikuuta 2007

Jeesus Kristus homoseksuaali


Ortodoksinen kirkko on käynyt muun kristillisen maailman kanssa kiistaa siitä, kumpi on merkittävämpi tapahtuma, Kristuksen syntymä vai ylösnousemus. Ortodoksien mielestä ilman ylösnousemusta ei ole pelastusta, ja luterilaisten mielestä ilman joulua ei ole pääsiäistä.

Omasta mielestäni Kristuksen ristinkuolema oli eräs historian ensimmäisistä homomurhista Sokrateen teloituksen ohella. Jeesuksessa todellistuivat kaikki yhteisön ulkopuolisen homomiehen piirteet. Hän oli kielletty mies, joka tarvittiin veljeslauman toimeenpanemasta isänmurhasta seuranneen tunteiden ambivalenssin sovittamiseen. Hänen sosiodynaaminen funktionsa kristinuskon sisällä oli samanlainen kuin homoseksuaalisuuden asema heteroseksuaalisessa valtakulttuurissa. Hän vieläpä iski seuraajikseen nuoria, kauniita miehiä.

Sigmund Freudin mukaan alkuyhteiskunnassa lauman pojat surmasivat naaraita hallinneen isänsä ja ”söivät hänen ruumiinsa saadakseen hänen voimansa”. Estääkseen yhtäkään lauman jäsentä asettumasta isän paikalle pojat sopivat vallan jakamisesta ja julistivat isän muiston pyhäksi. Näin syntyivät totemismi, eksogamia ja insestikielto eli normi, jonka mukaan lauman heteropojat eivät saa naida oman toteeminsa laumasta. Surmatun isän muisto puolestaan esineellistyi ontologiseksi Jumalaksi, joka näyttäytyi sekä poikia uhkaavan koston pelkona että isästä saatuna vapautuksena. Näin isänmurhan johdosta sekä iloittiin että surtiin.

Koska syyllisyydentunne varjosti nuoria uroksia, he alkoivat tavoitella pelastusta. Niinpä he rituaalisurmasivat Jeesuksen. Rituaalinen isänmurha toistetaan edelleen ehtoollisessa, jossa vuodatetaan Kristuksen ruumis ja veri. Mutta kuka Kristus oli? Jeesus Nasaretilainen oli Sokrateen kaltainen opettaja, joka sopi täyttämään rituaaliuhriksi soveltuvan henkilön piirteet. Hän oli naisten iskemiseen osallistumaton ulkopuolinen, ja niinpä hänet voitiin uhrata sovitukseksi isälle. Kristillisessä pelastuskertomuksessa Jeesuksen katsottiin olevan ”Jumalan poika” ja hänen itsensä lähettämä, jotta voitiin ajatella, että oikeutus syyllisyydestä vapautumiseen ja pojan uhraamiseen tuli itseltään Jumalalta.

Kun uhriksi asetettiin homoseksuaalinen Jeesus, hän ei ollut heteroseksuaalisen tunnedynamiikan ryvettämä. Siksi hänet kuvataan legendassa neitseestä syntyneeksi, ja näin kehittyi myös kristillinen kertomus Kristuksesta pelastajana. Merkittävää siinä on, että heteroseksuaaliseen valtakulttuuriin liittyvään syyllisyyden torjuntaan käytetään nimenomaan homoseksuaalista hahmoa. Juuri siksi kristinusko onkin homovastainen uskonto: kristilliset papit ja piispat pelkäävät oman uskontonsa homoseksuaalisen dynamiikan paljastumista.

He eivät halua Kristuksen homoseksuaalisuuden tulevan esiin ja näkevät paljon vaivaa osoittaakseen, että Jeesuksen agape-rakkaus on muka eri asia kuin seksuaalisempana pidetty Eros-rakkaus. Kristinuskon peruslähtökohta eli ihmisen ja Jumalan välinen rakkaus on kuitenkin homoseksuaalista ja saa ilmaisunsa sekä Jeesuksen elämässä että enkeleistä älykkäimmän eli Ibliksen rakkaudessa Jumalaan itseensä. Homoseksuaalisen dynamiikan peittämiseksi viimeksi mainittu arvotetaan kyseisessä uskonnossa kielteisesti.

Pääsiäistä juhlittaessa toistetaan heteroseksuaalisen valtakulttuurin koossa pitävää rituaalimurhaa, jonka psyko- ja sosiodynamiikka ovat heteroseksuaalisia. Me homot voimme nauttia siitä, että kristinuskossa pelastus tapahtuu homoseksuaalisen hahmon tuella. Kristus on siis juuri se irrationaalisen ärsyttävä pikkuveli, joka pelastaa heterot heidän törkeydestään. Siksi me homot olemme kuin automaattisesti kyseisen tunnedynamiikan ulkopuolella: kuin valmiiksi pelastettuja.

Harmi, että kristillisten tahojen pinnallisuus ei kykene tunnustamaan, mikä kristinuskon homovastaisuutta oikeastaan elättää. Syy kristillisten kirkkojen homovastaisuuteen on se, että kyseiset yhdyskunnat toimivat homoseksuaalisuuden torjunnan varassa. Kristinuskon oma ajatussisältö ”Jumalan rakastamisesta” on perimmältään homoseksuaalinen, mutta tunteiden ambivalenssiin liittyvistä syistä kristinusko kieltää homoseksuaalisen rakkauden.

Pitääkseen yllä legendaa Kristuksesta pelastajana kristilliset kirkot näkevät Jeesuksen mystisenä pelastajana ja vapahtajana, vaikka kyse oli tavallisesta homoseksuaalista, joka Sokrateen tavoin uhrattiin heteroseksuaalisen yhteiskuntajärjestyksen säilyttämiseksi. Jos kristinuskon artikuloima ihmisen rakkaus Jumalaan paljastuisi homoseksuaaliseksi, kristinusko voisi menettää kannatustaan sen keskeisen motiivin tultua tietoiseksi, ja asiasta voi lukea lisää esimerkiksi kirjastani Filosofiset viuhahdukset (2007). Iloista pääsiäistä!

1. huhtikuuta 2007

Sain professorinviran


Sain sitten filosofian professorinviran. Tiedeyhteisö ymmärsi lopultakin, että ansaitsen asianmukaiset toimintaedellytykset ja mandaatin yliopistolaitoksessa. Entiset opetettavani alkoivat jo ollakin viransijaisia professoreita. Istuvat professorit puolestaan olivat lopettaneet lähetyksen vuosia sitten.

Harmi vain, että virka tuli vuosikymmenen myöhässä. Niin sanotuille analyyttisille systeemifilosofeille, kuten Sami Pihlströmille, tai feministeille, kuten Sara Heinämaalle ja Tuija Pulkkiselle, professorin virka on myönnetty tietenkin kuin Manulle illallinen jo aikoja sitten. Hyvää huhtikuun ensimmäistä päivää kaikille!