Kiinalainen juttu: Temu ohitti brändimarkkinoinnin ja antoi kansalle halvat hinnat – sitten EU pillastui

Eurooppalaiset ovat innostuneet kiinalaisesta verkkokaupasta Temusta, joka myy käyttökelpoisia tuotteita ilman brändejä suoraan tehtaanmyymälöistä. Samalla konseptilla toimii myös kiinalainen AliExpress. 

Tavara on joissain tapauksissa suorastaan samaa kuin brändien alla kaupiteltava kivijalkakauppojen tai verkkokauppojen tavara.

Temusta voi tilata esimerkiksi partakoneenteriä hinnoilla, jotka ovat noin viidesosan markkinadominanssia harjoittavan Gilletten hinnoista, ja tuotteet eivät juuri poikkea brändivalmisteista. Temussa kaupiteltava tavara saattaa olla peräisin jopa samalta tuotantolinjalta.

Kaikkialla, missä jokin bisnes toimii hyvin ja on kansalaisten parhaaksi, tulee ennen pitkää väliin viranomainen ja viheltää pelin poikki.

Tässä tapauksessa keskeyttävä viranomainen on EU, joka pyrkii rajoittamaan tuontia kiinalaisista verkkokaupoista turvallisuusargumentilla. Sen mukaan Temussa kaupiteltavat tavarat ovat joissakin tapauksissa osoittautuneet (muka) vaarallisiksi, kun ne eivät täytä CE-sertifikaatteja.

Aivan hiljattain EU alkoi pystyttää omalaatuisia tuontitullejaan Temusta tulevalle tavaralle ”pienpakettien käsittelymaksujen” muodossa. 

Ne, jotka haluavat taata turvallisuutemme, ovat yleensä samoja, jotka haluavat riistää pois meidän vapautemme – ja tietenkin myös rahamme.

Turvattomuus ei ole nähdäkseni mikään ongelma Temusta tilaamiselle eikä kaupiteltavien tavaroiden käyttämiselle. Edes takuuasioissa ei ole ollut ongelmia. Aina tuotteita ei tarvitse myöskään palauttaa, jos niissä ilmenee jotakin vikaa, vaan rahat saa takaisin Temulta pikavauhtia. Temu todellakin toimii lupaustensa mukaisesti!

Myös kuluttajajärjestöt ovat toimineet kuluttajien etujen vastaisesti ryhtyessään pulisemaan ”tuoteturvallisuuden” puolesta. On vaikea kuvitella ketään niin retardia tilaajaa, joka pystyisi vahingoittamaan itseään Temun pehmoleluilla, vai pitäisikö koko kansakunta julistaa holhouksen alaiseksi?

Toinen argumentti (turvakahleiden kalistelun ohella) on Temua vastaan käydyssä sodassa ollut tietenkin ilmastoargumentti. Sitä on käyttänyt etupäässä media.

Esimerkiksi Helsingin Sanomissa murehdittiin, että Temu kuolettaa kiertotalouden ja Temusta tilaaminen on ilmastoa kohtaan epäystävällistä, kun kuljetukset Kiinasta aiheuttavat hiilidioksidipäästöjä!

Sillä tavoin ajateltaessa ei ole huomattu, että hiilidioksidipäästöt ovat samat, kulkeepa tavara Kiinasta Eurooppaan ja muualle maailmaan brändittömänä tai brändien kautta; valtaosa kaikesta Temu-tavaraa vastaavasta brändituotteesta kun valmistetaan Kiinassa.

Voi olla, että bränditavara tekee pitemmän reitin kulkiessaan välikäsien kautta ja on siten ympäristöä kohtaan haitallisempaa. Joka tapauksessa se on monta kertaa kalliimpaa.

Temua vastustetaan vain yhdestä syystä: se on lyönyt lekalla brändivalmistajien ja -kauppojen rahakoneita.

EU ja valtavirran media ovat Temua vastaan suuntaamassaan ajojahdissa brändivalmistuttajien ja perinteisten kauppojen asialla. Molemmat ajavat välistä vetäjien ja kiskureiden asioita kuluttajia vastaan ja kamppailevat kuluttajien yleisiä vapauksia vastaan.

Temu on huolehtinut myös ympäristöstä hyvin. Temu jopa istuttaa puita ja sertifioi tavaroita. 

Palvelu on verkon chatissa henkilökohtaista ja erittäin nopeaa toisin kuin monissa muissa verkkokaupoissa, joista vastataan laiskasti tai ei ollenkaan. Tilatessani kerran polkupyörän osia minulle vastattiin jopa sunnuntai-iltana, ja asiakaspalvelu kirjoitti ryhtyvänsä toimeen heti maanantaina saavuttuaan työhön, eikä vastaaja ollut AI.

Tavara oli lopulta erittäin hyvää.

Osa Temun toimittamista tuotteista on kyllä ollut perin huonoja. 

Kokeeksi tilaamastani älykellosta, joka maksoi huimat 18,83 euroa, oli näyttö heti paketista otettaessa sökönä ja vahvasti pikselöitynyt, ja osa näytöstä oli pimeänä. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki tuotteet olisivat viallisia.

Temu kuitenkin palautti koko kauppasumman heti, eikä tuotetta tarvinnut edes toimittaa takaisin.

Toinen tapaus oli, kun tilasin ulkoisen CD/DVD-aseman Temusta. Tuote oli siististi pakattu ja ulkoisesti moitteeton. Se ei kuitenkaan toiminut lainkaan. Temu palautti kauppasumman heti ja mukisematta, eikä tätäkään tuotetta tarvinnut palauttaa.

Syykin lienee selvä. Kun avasin laitteen sitä tutkiakseni, sisältä paljastui vuoden 2009 levyasema, joka ilmeisesti on purettu jostakin aiemmasta laitteesta ja laitettu kiertoon upouusissa kuorissa. Ainakaan kierrätyksen laiminlyömisestä Temua ei voi moittia! 

Upea uusi levykeasema Temusta.

Sisältä paljastui vuoden 2009 toimimaton rakkine.

Temusta ei siis kannata tilata juuri mitään korkeatasoista elektroniikkaa, mutta tavanomaisten kotitaloustavaroiden, kuten partakoneenterien, työkalujen ja muiden vastaavien esineiden toimittamisessa se on lyömätön. Ja siksi vaarallinen länsimaisille kiskurikaupoille ja valmistuttajille.

Temun menestyksessä on kyse brändimarkkinoinnin kuolinkouristuksista.

Olen julistanut brändimarkkinoinnin loppua jo pitkään. 

Kun kuluttajien juorut ja palautteet alkoivat levitä verkossa, syntyi tietoinen kuluttaja. Sille ei ole niinkään tärkeää, mitä pikkupöksyjen vyötäröllä lukee, kuin se, että tuote ylipäänsä on käyttökelpoinen ja näyttää hyvältä.

Näin on syntynyt tilaa myös uusille brändeille, ja paikkaansa pitää filosofi-esseisti Jean Baudrillardin toteamus, että jälkimodernissa kulttuurissa vanhatkin brändit voivat herätä uudestaan henkiin.

Esimerkin siitä tarjoaa vaikkapa brittiläinen automerkki MG, joka oli vuosikymmenten ajan varjojen mailla mutta jonka kiinalainen yritys osti ja tuotteisti markkinoille osana sähköautoiluun liittyvää paradigmanmuutosta, vieläpä kohtuulliseen hintaan.

Ei kannata myöskään pyörittää tuulikoneita Ariel-mainoksissa, kun Lidlin oma brändimarkkinoimaton pesuaine voittaa testit ja saa verkkoinfluensserien suosion.

Tietoisen kuluttajan syntyminen on mitätöinyt brändimarkkinoinnin ja tehnyt mainostamisesta turhan portaan tuotantoketjuun. Kuitenkin siihen kaadetaan miljardeittain rahaa myös Suomessa, vaikka kuluttajat tekevät ostopäätöksiään muilla kuin tuotemerkkeihin liittyvillä perusteilla.

Temun menestys on osa tätä muutosta. 

EU osoittaa oman epädemokraattisuutensa vastustamalla tuota muutosta ja asettumalla poikkiteloin moottoritielle.

Kunpa Trumpin alulle panema tullihulluttelu ei leviäisi koskemaan EU:n ja Kiinan suhteita. 

---

Päivitys 28.5.2026: EU asettaa 1.7.2026 alkaen Kiinasta tuleville tuotteille tavarakohtaiset tullit ja puolustelee Temu-kaupan lopettamiseen tähtäävää kalliiden brändivalmistajien suosimista arvattavasti ”turvallisuuden takaamisella”. Tosiasiassa Temun, Aliexpressin ja Sheinin tuotteet eivät ole muovikasseja vaarallisempia. Poliittisena broilerina EU:n digikomissaariksi nimitetty kokoomuslainen Henna Virkkunen tulee vain taanneeksi, että Kiina voittaa vapaamielisyydessä ja kansalaisten oikeuksien kunnioittamisessa EU-maat.

Holhouksen, tarkkailun ja kansalaisten kuristamisen lisäämiseksi digikomissaari Virkkunen on ajanut valvontayhteiskuntaa myös muilla verukkeilla, kuten ”iän tarkistamisella” pakollisen verkkotunnistamisen vaatimiseksi sekä ”elämää helpottavalla” digitaalisella identieettilompakolla, joka tarkoittaa askelta kohti käteisen rahan poistamista ja jonka tarkoitus on tehdä kansalaisten kontrolloimisesta totaalista.

Moi: media-alan markkinapetos

Moi oli matkapuhelinoperaattori, joka aiheutti häiriötä kartellisoituneille matkapuhelumarkkinoille 6 euron kuukausihintaisilla liittymillään. Markkinoiden häiritseminen oli tervetullutta, sillä Moi myi kuluttajille juuri sitä, mitä he tarvitsivat eikä muuta, toisin sanoen 4 gigabittiä tiedonsiirtoa, joka riittää useimmille peruskäyttäjille.

”Rajatonta” verkon käyttöä tuputtaneet operaattorit huolestuivat, ja niinpä DNA osti Moin pois vapaata kilpailua häiritsemästä. Aavistelin vuoden 2019 alussa, ettei kestä kauaa, kun uusi omistaja muokkaa Moin liittymät omiensa mukaisiksi.

Juuri näin on nyt käymässä. DNA:n omistama Moi ilmoitti korottavansa liittymien hintoja 50 prosentilla ja tarjoavansa vastineeksi 50 prosenttia lisää tiedonsiirtoa, eli juuri sitä, mitä useimmat ihmiset eivät halua eivätkä tarvitse, niin kuin eivät tarvitse 5G-verkkoakaan. Moi hyvitti hinnankorotuksen sellaisella, mitä ihmiset eivät osta eivätkä käytä.

Rajattomien liittymien kaupusteleminen ja ostaminenhan on ollut jo sinänsä hullua, sillä rajallinen ihminen ei tarvitse mitään rajatonta. Tässä mielessä monet Elisan, Telian ja DNA:n tapaiset toimijat ovat kaupitelleet ihmisille samaa, mitä Sonera aikoinaan osti hankkiessaan rajattomasti Saksan taivasta.

Media-alalla on jouduttu tottumaan jatkuviin sisältöpetoksiin, aivan niin kuin politiikassakin. Moin yksipuolisesti kuluttajille osoittama 50 prosentin hinnankorotus, ehtojen muutos ja tarpeettoman tuotteen tuputtaminen puolestaan ovat media-alan infrastruktuuriin liittyvä fasiliteettikusetus.

Hintojen korotuksen syyksi sanotaan EU:n vaatimuksista syntyneet verkkovierailukustannukset. Tämänkin ongelman takana on siis viime kädessä EU. Ilmiön merkiksi muutkin pulikkafirmat ovat lähestyneet asiakkaitaan karvailla korotuskirjeillä.

Olen saanut myös vakuutusyhtiöltäni joka vuosi laskun mukana ”uudet ehtoliitteet”, jotka poikkeavat sopimuksesta. Tietenkin samalla on esitetty hintojen korotuksia. Sopimusinstituution idea on, että sopimuksissa sovitut ehdot ja kuluttajille markkinoitujen tuotteiden ominaisuudet pysyvät voimassa ilman, että yksikään sopimusosapuoli voi muokata niitä yksipuolisesti tai ilmoituksenvaraisesti.

Kyseisenlainen brezhneviläinen asenne on yleistynyt kiskontaan perustuvilla toimialoilla pankeista puhelinyhtiöihin, ja suhtautuminen näyttää olevan aina sitä röyhkeämpää, mitä suurempi firma on kyseessä. Mitäpä, jos me kuluttajatkin ilmoitamme muuttavamme sopimustehtoja omasta puolestamme: ”Jos hyväksytte asettamamme ehdot, teidän ei tarvitse tehdä mitään. Huoletonta jatkoa!”

Pitäisi saada aikaan laki, joka kieltää moiset sopimuspoikkeukset ja sanktioi ne markkinoinnin ja kaupan alalla. Sellainen laki jossain kuolleiden kirjainten kasassa voi jo ollakin. Saattaa olla, että myös vapaa kilpailu pitää huolen siitä, että vaihtoehtoja riittää talouden alalla. Markkinatalouden kun sanotaan olevan itseään korjaavaa. Sen sijaan politiikassa, tieteessä ja median sisällöntuotannossa ei saa enää vapaasti kilpailla.

Keppimiehen kauppaketju sensuroi moraalipaniikissa tähtipojat

Mediassa on mesottu siitä, kuinka muuan turkkilainen kurdityttö painosti Twitterissä tavarataloketju Stockmannia poistamaan mainosvideonsa, jossa henkilökunta esitti Tiernapoikia (ruots. Strjärngossen). Siis viatonta 1600-luvulta kotoisin olevaa joulunäytelmää, joka yleistyi etenkin Pohjois-Pohjanmaalla 1880-luvulla.

Kasvojen mustaaminen riitti nyt aiheuttamaan some-pöyristymisen, jonka tuloksena vähittäiskauppa heittäytyi kontalleen ja sensuroi itseään sekä suomalaista kulttuuriperinnettä.

Minun ei tule ikävä Tiernapoikia, sillä esitys koostuu infantiilista määkimisestä, jota on lähes sietämätöntä katsella ja kuunnella. – Mutta. Sensuurilla sinänsä on syvällisempää merkitystä.

Vierasperäisten ulkomaalaistahojen vaatima kotimaisten perinteiden mädättäminen ja muka-suvaitsevaisen vihervasemmiston harjoittama suomalaisuuden halveksunta ovat tuhoamassa omaa pohjoismaista kulttuuriamme tavalla, jolla ei ole kerta kaikkiaan mitään oikeutusta. Eikä siinä ole järkeäkään, kun perinteitä ei edes tunneta.

”Hoo, jos minä olen musta, olen minä kaikilta tunnettu”, sanoi Muriaanien kuningas. Näköjään ei tunnettu häntäkään. Niin sanottu blackfacehan oli kupletissa osoittamassa, että yksi kuningas tuli Afrikasta. Hän oli siis se tasa-arvopolitiikan vaatima ”kiintiöneekeri”.

Toiseksi: juonellisesti hän oli näytelmän viaton henkilö, kun taas konna oli valkoihoinen Herodes, joka halusi surmauttaa kaikki poikalapset eliminoidakseen Jeesuksen! Joten kyllä oli poliittisen korrektiuden mukainen tämäkin performanssi, suorastaan postmoderni ja täsmälleen vihervasemmiston virittämän syyllistämisnarraation mukainen.

Sitä paitsi ihmisrotujen olemassaolo on objektiivinen tosiasia, joten mitäpä sitä itsenään olemisen oikeutta ja identiteettiään kieltämään. Varsinkaan, kun maahanmuuttajat, joita asia tuntuu eniten koskettavan, eivät ole vähänkään valmiita hylkäämään omaa rotupolitikointiaan, etnisyydellä operointiaan ja rasismilla ratsastustaan. (Aiheesta enemmän tässä ja tässä.)

Miksi perinteet ovat tärkeitä?

Miksi sitten perinteiden ja tapojen voimassa pitäminen olisi niin tärkeää? Täytyy kai kertoa, sillä Ilta-Sanomien haastattelema vasemmistoliittolainen rasismiprofessori Vesa Puuronen on tyhmä kuin saapas eikä ymmärrä asian ydintä. Maamme johtavat kulttuurimädättäjät, Helsingin Sanomat ja Yleisradio puolestaan pitävät blackfacea (aiheeseen sopimaton angloamerikkalainen termi) ”rasistisena”, vaikka ne toisesta suupielestään palvovakin kommunistiräppäri Palefacea.

Tavat edustavat toistuvia päätöksiä. Tahtominen puolestaan koostuu tekoina ilmenevistä päätöksistä. Poliittinen tahto ei ole vain itsekuria, vaan se koostuu päätöksistä ja niissä pysymisestä, jotka ilmenevät tapoina.

Jos kansakunta hylkää omat tapansa, se hylkää oman itsensä: tahtonsa, tilansa ja jatkuvuutensa. Tämä näkyy siinä, että politiikassa (jonka pitäisi olla tahtomisen ydinaluetta) ei saisi enää tahtoa yhtään mitään: ei pitää omaa kulttuuriaan eikä varallisuuttaan, eikä heittää tänne kuulumattomia ulos maasta. Tuloksena sosialistisössöttäjien vaatimasta ”kansainvälistymisestä” ja ”monikulttuurisuudesta” on ollut vain tahdottomuutta, laissez-fairea ja todellisuuspakoa punavihreään kuplaan, jossa muzakina soi jatkuva flow, ja kannabiksen kiehkura nousee kohti unelmien taivasta.

Nykyisin ei ole tapoja eikä tahtoa. Ei poliittista tahtoa eikä puolustustahtoa, ei tahtoa pitää mistään kiinni. Kenraalit, komissaarit ja komisariot ovat cuck-miehiä, ja tulevaisuudessa varmaan kaikki lapsetkin syntyvät tyttöinä, valmiina alistumaan maailman tuulille. Perinnetuho on ollut kattavaa, sillä Yleisradio kaapattiin vihervasemmistolle jo Hella Wuolijoen aikana, ja sosialisointi viimeisteltiin verotusoikeuden myötä. Hesari menetettiin Aatos Erkon kuoltua, ja nyt myös maalla kelluva ruotsinlaiva Stockmann on saatettu kommunistien hallintaan.

Kulttuuriperinnön tuholla on ollut suurta vaikutusta, sillä mitään ei ole jäljellä myöskään perinteeksi institutionalisoituneesta henkisestä pääomasta: protestanttisesta työmoraalista ja kartesiolaisesta rationalismista. Terveen epäilyn paikalla on pelkkää julistusta myös yliopistoissa, ja tiede on bastardisoitu kyvyttömän henkilökunnan myötä.

Miksi Stockmann uppoaa?

Ei ole ihme, miksi keppimiehen kauppaketjulla menee huonosti, ja konserni on joutunut panttaamaan kiinteistönsäkin velkojen vakuudeksi. Alamäki perustuu väärään strategiaan, ja sen loppupäässä odottavat huutokauppa ja konkurssialennusmyynti, joten varatkaa käteistä. Suomenruotsalaisen pääomalinnakkeen piirissä lähdettiin avarakatseisesti ja lapsekkaasti ”Venäjän laajeneville markkinoille” ymmärtämättä, ettei venäläisiin voi koskaan luottaa. Laskettiin venäläiskysynnän varaan myös Suomessa.

Naiset näyttävät tekevän päätöksiä Stockmannilla naiskuluttajien ehdoilla, sillä firmasta on tullut pelkkä liivikauppa kodinkoneiden, autokaupan ja kaiken miehiä kiinnostavan tultua karsituksi pois. Kuluttajien päätettäväksi jää, vetävätkö he nyt puolestaan asiakkuutensa pois Stockmannilta tämän yliherkän ja poliittisesti korrektin toiseudenpalvonnan vuoksi. Antavatko suomalaisasiakkaat vierasperäisten mutta ostovoimattomien infosotilaiden vahingoittaa kotimaista tavarataloinstituutiota pysyvästi?

Stockmannilla ei taidettu huomata, että vihervasemmiston ja median some-pöyristyminen oli hybridisodankäynnillinen terrori-isku tavarataloon. Yksi syy tavaratalon pikaiseen alistumiseen infosodassa oli ymmärrettävästi se, että jos juutalaista pääomaa edustava Stockmann ei pikaisesti ilmoita hävinneensä ideologista taistelua, muslimiterroristit tekevät tavarataloon aseellisen iskun. Niinpä he eivät antaneet pelolle valtaa. He antoivat vallan islamille.

Liike-elämän pitäisi oppia, että sen ei kannata kuunnella kaikenlaisten heinäsirkkojen sirityksiä, sillä erityisryhmiä myötäilemällä ei voi miellyttää kaikkia eikä kaikkia myötäilemällä ketään.

Tiedän kyllä, että kommunistit haluaisivat politisoida liike-elämää, mutta heille kannattaa sanoa, että meillä asiakas saa äänestää rahapussillaan. ”Vaalikampanjat” käydään vapaan kilpailun ja markkinatalouden tapaan tarjouksilla eikä tyylillä ”näin tekee osuusliikkeen väki”. Toivottavasti tämä ymmärretään Kärkkäisellä, ja suomalaiset kuluttajat tukevat suomalaista yrittäjää vasemmistolaisen vihamedian vyörytystä vastaan.

Mitä merkitystä kantaväestöihin kohdistuvalla kulttuurirasismilla on?

Huolestuttavaa tapauksessa on yleisilmiö: liike-elämän antautuminen noudattamaan kaiken neutraloivaa vihervasemmistolaista politikointia, jonka tuloksena liikkeenharjoittajat ja julkisorgaanit sensuroivat sopimattomaksi katsomiaan sisältöjä, kieltäytyvät palvelemasta perussuomalaisia asiakkaita ja irtisanovat tunnollisia suomalaisia työntekijöitä tekaistuihin rasismisyytöksiin vedoten. Samaan tapaan kirjakaupat ja kustantajatkin pyrkivät määrittelemään, mikä on sopivaa tieteessä ja kirjallisuudessa, vaikka niiden piirissä mitään ei pitäisi arvioida ”soveliaisuuden”, ”sovinnaisuuden” tai mahdollisen ”loukkaavuuden” perusteella.

Jos rajoilla ei ole vartiointia eikä hyökkääjiä pysäytetä ajoissa, sodankäynti siirtyy kaduille, kujille ja kauppakeskuksiin. Vihervasemmisto pyrkii määräämään, mikä on oikein ja mikä väärin, ja muiden pitää totella heitä, vaikka sitä kautta ajauduttaisiin henkiseen vararikkoon ja käytännölliseen Mogadishuun. Punavihreiden mielestä näytelmissäkään ei saisi enää maskeerata, vaikka niin on tehty teattereissa iät ajat, vaan kaikki pitää alistaa länsimaisen kulttuurin riistolle ja anteeksipyytelylle, jonka tuloksena suomalaiset kumartelevat toisilleen kuin iloiset kiinalaiset ja lyövät päälakensa yhteen.

Tapaus tarjoaa jälleen näyttöä tavasta, jolla maahanmuutto ja monikulttuurisuus vahingoittavat omaa kulttuuriamme ja sitä kautta maailmassa vallitsevaa kulttuurista rikkautta. Tämän näytöksen Juudaksia olivat kavaltajat ja ne vihervasemmiston käärmeet, jotka katsovat katalasti omistavansa myös kauppaliikkeiden liiketoimintaehdot ja yrittävät käyttää valtaa uhkauksilla ja ultimatumeilla. Tarkoituksena on ollut alentaa omaa kulttuuriamme ja kansakuntamme yhteistahtoa.

Niinpä kritiikin keihäiden ei pitäisi kohdistua kauppaliikkeisiin vaan noihin muriaanien kuninkaisiin itseensä. Maahanmuutto ei ole politiikan marginaaliteema vaan lähes kaikkien yhteiskunnallisten ongelmien aiheuttaja ja ydin. Toivottavasti suomalaiset eivät näe tapauksessa vain ”uutta ja tarpeellista oppimiskokemusta”, kuten Stockmannin toimitusjohtaja, joka toteaa hätääntyneen neutraalisti ja pelosta täristen, että ”ensi kerralla mietimme tarkemmin”. Valtaosa suomalaisista on aina toiminut järkevästi, joten toivon, että myös nykyisenä uustaistolaisena aikana suomalaisten enemmistö laittaa luun kurkkuun kulttuurimme ja väestömme mädättäjille, ennen kuin on liian myöhäistä.

Nokian ylösnousemus

Nokian matkapuhelinliiketoiminnan päätyminen Microsoftin haltuun on Suomen lähihistorian traumaattisimpia yrityskaappauksia. Se oli vähän samanlainen kuin Soneran fuusiointi Teliaan. Kansainvälisemmin katsoen se vastaa turvallisuuden perikuvan, ruotsalaisen Volvon, menetystä kiinalaisomistukseen ja siirtomaaherruuden symbolin, brittiläisen Jaguar-automerkin, päätymistä intialaisten hallintaan.

Erona on, että muissa paitsi Nokian tapauksessa ryöstösaalis jäi ehjäksi. Sen sijaan Nokian matkapuhelimista firman uudet omistajat tuhosivat ensinnä sen brändin. Samalla tuhoutui myös olennainen osa ryöstösaaliista.

Amerikkalaiset kaappasivat Nokian matkapuhelintoiminnan vallalla, viekkaudella ja vääryydellä, kun firman johtajistoon solutettiin jenkkimiehitys, joka saattoi yhtiön Microsoftin haltuun Stephen Elopin johdolla. Asiaa edelsivät tietenkin myös monet strategiset virheet. Nokia muun muassa hylkäsi kosketusnäytöt, vaikka elektroniikan kehitys enteili internetin tuloa matkapuhelimiin, ja ainoa järkevä tapa käyttää nettiä puhelimessa oli juuri kosketusnäyttö. Nokiassa torpattiin myös muutamia innovatiivisia malleja, joihin fanit olisivat ihastuneet.

Kuin luonnon kostona tästä monin tavoin symbolisesta ja internatsistisesta ”Sammon ryöstöstä” Nokian puhelimien tulevaisuus synkkeni Microsoftin hallussa ja painui lopulta pohjaan. Kulmikkaaksi suunniteltu älypuhelinten käyttöjärjestelmä vihloi silmää jo graafisen ulkoasunsa puolesta. Nokian brändi vaihdettiin Lumiaksi, vaikka suuri osa Nokian lopun ajan menestyksestä perustui historiallisesti luotettavaksi koettuun tavaramerkkiin. Uuden nimen myötä Microsoftin puhelinyksikkö alensi itsensä kilpailemaan tuolloin uusien merkkien, kuten HTC:n ja Huawein, kanssa. Kalliilla markkinoinnilla ostettu brändiasema menetettiin, ja uutta ryhdyttiin luomaan yhtä kalliilla mainonnalla.

Lisäksi Microsoft mokasi tietokoneiden kanssa. Käyttöjärjestelmä 8 floppasi pahoin, sillä kukaan ei halunnut isolla näytöllä varustetun tietokoneensa toimivan samoilla hakukonemaisilla periaatteilla kuin tirkistysreiällä varustetun puhelimensa. Ihmiset eivät ole koskaan rakastaneet Microsoftin valmistamia teknisiä tuotteita, eikä firmalla ole ollut menestystä rautakauppiaana. Windowsia ja Officeakin monet käyttävät vain siksi, että niistä on tullut sosiaalisia välttämättömyyksiä yleisyytensä vuoksi.

Ainoa, mitä Nokian puhelimista jäi teknologian historiaan, oli brändi sekä Suomessa oleva tekninen ja markkinoinnillinen asiantuntemus, jotka tosin ohjattiin pyöröoveen Microsoft-konsernissa.

Nokian narratiivi jatkuu hyvässä hengessä

Nokian uusi tuleminen Barcelonassa viikonloppuna julkaistujen puhelimien myötä on loistava näyttö siitä, että mitään aitoa osaamista ei voida nujertaa, vaikka muutamat ymmärtämättömät ovat ehtineet antaa asiasta perättömän pessimistisiä ennusteita.

HMD Global on Nokiasta ja Microsoftista riippumaton suomalainen yhtiö, jonka kotipaikka on Helsingissä ja joka on ostanut Nokian tavaramerkkioikeudet verkkoliiketoimintaan keskittyneeltä Nokia-yhtiöltä ja Microsoftilta. HMD Globalin jo viime toukokuussa antaman tiedotteen mukaan Nokia-yritys ei ole uudessa yhtiössä omistajana vaan saa myydyistä puhelimista tavaramerkki- ja patenttituottoja rojalteina.

Kyseessä on siis Nokian matkapuhelintuotannon polkaiseminen maasta kokonaan uudelle pohjalle, jossa vanhaa ovat tunnettu brändi ja suunnittelun takana asuva asiantuntemus. Juuri näin asioita pitää hoitaa tilanteessa, jossa vanhasta organisaatiosta ovat jäljellä savuavat rauniot.

Ennustan Nokian lanseeraamille puhelimille loistavaa tulevaisuutta. Kun useimmissa nykypuhelimissa pyörii Androidin jokin versio, ihmiset tekevät ostopäätöksensä merkin, ulkokuoren ja laitteen sisällä olevien teknisten ominaisuuksien perusteella.

Mikäli HMD Global pystyy vakuuttamaan asiakkaat uusien Nokioiden luotettavuudella, sillä on mahdollisuudet piestä jopa Samsung, joka on pystynyt valtaamaan markkinat hienosti muotoilluilla mutta huonosti kestävillä tuotteilla. Myös Samsungin jälkimarkkinointi on ollut aivan kurjalla tolalla. Firman takuu- ja tuotevastuuasiat hoidetaan asiakkaita uuvuttamalla, ja akkujen kestävyys on surkea.

Apple on kilpailullisesti omassa maailmassaan hintatasonsa osalta, ja pahiten firman maine kärsi paljastuksesta, jonka mukaan yhtiö suunnittelee tuotteidensa akut kestämään vain noin tuhat latausta eli parisen vuotta (planned obsolescence, ”suunniteltu vanheneminen”). Tämän jälkeen asiakkaille tarjotaan vaihtoa uuteen malliin, sillä monien laitteiden akun vaihto vaatii hitsaustaitoja.

Tie menestykseen on kivetty jämäkällä tarinalla

Mikäli HMD Global onnistuu tekemään uudet Nokiansa asiakaslähtöisemmin, menestys on taattu. Uusi yritys pyrkii muistuttamaan merkin kunniakkaasta historiasta tuomalla markkinoille retroversion 17 vuoden takaisesta 3310-mallista, joka tunnettiin kestävyyden perikuvana. Muutamat näyttävät edelleen käyttävän sympaattista puhelintaan jokapäiväiseen lörpöttelyyn, ja heidän nerouttaan on ollut pitää hyvästä tuotteesta kiinni!

Nokian nimellä markkinoille tuotavat uudet älypuhelimet näyttävät houkuttelevilta muotoilunsa ja hintatasonsa puolesta. Uskon monien kaivanneen Nokiaa markkinoille takaisin. Rihkamasta karsittu Android sopii useimmille erinomaisesti, ja keskittyminen halpoihin sekä keskihintaluokan laitteisiin on strategisesti viisas ratkaisu, sillä peruskapula on kova sana kolmen miljardin kehitysmaalaisen taskussa.

Olen usein arvostellut bärndimarkkinoinnin järkevyyttä, sillä tietoiset kuluttajat eivät enää usko pelkkiin brändeihin vaan tekevät valintansa tutkimalla, mitä rahalla oikeastaan saa. Mutta tilanteessa, jossa tuotteiden välillä ei ole suuria eroja (niin kuin nyt Androidia käyttävien luurien kesken ei ole) valinnan saattaa ratkaista juuri brändi. Brändi puolestaan ei ole sama asia kuin logo, symboli tai merkki, vaan se on funktio, joka liittää merkin synnyttämän mielikuvan tiettyyn palveluun tai tuotteeseen kuluttajan tajunnassa.

Eri asia on sitten se, mihin puhelimia ja taskuun mahtuvaa nettiä tarvitaan tässä informaatio- ja disinformaatiotulvasta kärsivässä maailmassa. Älypuhelimet ovat tulleet kehityksensä huipentumispisteeseen sikäli, ettei niihin lisättäne enää uusia ominaisuuksia tulevaisuudessa. Tehokkuus ja kapasiteetti tosin kasvavat. Muutaman vuoden kuluttua pienelle muistikortille voidaan nanoteknologian ansiosta ladata vaikka maailman kaikki koskaan tuotettu musiikki MP3:na. Myös prosessoriteho kasvaa ja yhteydet nopeutuvat. Mutta periaate pysyy entisellään vähän niin kuin polkupyörissä, jotka ovat keventyneet ja parantuneet monella tavalla mutta joiden käyttöidea ei ole muuttunut 150 vuoteen.

Kylläisille markkinoille on vaikea iskeä mukaan. Monien tuntemattomuudesta nousseiden merkkien, kuten HTC:n ja OnePlussan, vastaanotto kuitenkin osoittaa, että maailmanlaajuisilla markkinoilla jokaisella kynnelle kykenevällä toimijalla on mahdollisuutensa. Mikäli tukena on alan pioneerityöstä tunnettu ja asemansa vuosikymmenten aikana vakiinnuttanut brändi, vakuuttava suunnitteluosaaminen sekä puolen miljardin markkinointibudjetti, tätä hanketta ei voi verrata marginaaliyritykseksi jääneeseen Jollaan, vaan kyseessä on vakavasti otettava aikomus menestyä.

Toivotan kaikille hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää.

Brändiepäonnistumisia: Itella ja Venäjä

Kun Posti vaihtoi nimekseen ”Itella”, kysyin blogikirjoituksessani, miksi posti ei voi olla Posti. I-alkuiset sanat luetaan helposti l-alkuisiksi, ja sana assosioituu omistamista merkitsevään murteelliseen sanaan ”itellä”.

Oli ymmärrettävää, että toiminnan laajentuessa kuljetusalalle ja firman lonkeroiden ulottuessa ulkomaille jotain muuta oli pantava nimeksi. Mutta silti moni Suomessa vieraileva ulkomaalainen saattoi tiedustella Itellan konttorin ovensuussa, ”missä täällä on posti – ja mitä tästä puodista oikein saa, spagettiako?” Posti kun on lähes kielellä kuin kielellä posti.

Brändi on oman määritelmäni mukaan funktio, joka liittää merkin synnyttämän mielikuvan tiettyyn palveluun tai tuotteeseen kuluttajan tajunnassa. Se on siis eri asia kuin pelkkä nimi, logo, symboli tai merkki – ja sellaisena se on puhtaasti ideologinen ja imaginäärinen ilmiö.

Turha brändääminen on osoittautunut hyväksi tavaksi polttaa rahaa ilman minkäänlaisia tuloksia. Brändimarkkinoinnin tähti on ollut laskussa tietoisen kuluttajan syntymisen myötä. Saattaa olla suuriarvoista kulkea Calvin Kleinin pikkupöksyt jalassaan, mutta muutoin H&M:ltä ostetut nimettömät ajavat saman asian, ihan ilman brändiä.

Myös Posti on päättänyt palata käyttämään nimeä, jonka asiakas voi ymmärtää. Toimitusjohtajan mukaan ”kahden brändin malli on tuonut yhtiölle ylimääräisiä kustannuksia ja vaikeuttanut yhtiön palvelumielikuvan kirkastamista”. – Jaahas. Samanlaisen lausunnon olisi voinut saada ilmaiseksi puppulausegeneraattorista tai miljoonapalkkiota vastaan joltakin kriisiviestinnän asiantuntijakonsultilta, jonka tehtävänä on keksiä lisää valheita aina, kun johdon omat selitykset loppuvat.

Itellan ongelma ei ollut se, että käytössä oli kaksi brändiä, vaan se, että ne olivat väärissä paikoissa. Esimerkiksi Saksassa postin ja sen omistaman kuljetusliike DHL:n työnjako toimii, koska DHL:n logoa ei kiinnitetä postien oviin eikä ikkunoihin.

Voi vain kysyä, kuinka huimia summia pankkien fuusioista ja eri firmojen nimiseikkailuista on koitunut kuluttajille. Yksi epäonnistuneimmista on Tallinkin ja Silja Linen brändifuusio, joka koristaa merimaisemia esimerkiksi Silja Serenaden kyljessä. Firma meni, paitsi vaihtamaan Silja Linen klassisen kauniin fontin, myös pilaamaan sen värityksen sotkemalla saman aluksen kylkeen kahta sinisen sävyä: siniharmaan rinnalle äitelää kirkkaansinistä. Kirjoitin aiheesta laajemmin tässä.

Mutta myös maabrändit ovat olleet vaakalaudalla. Sana ”karhunpalvelus” perustuu tunnetusti Jean de La Fontainen faabeliin karhusta, joka ”auttoi” nukkuvaa puutarhuria hätistämällä tämän kasvoilta kärpäsen kivenmurikan avulla. Venäjä on juuri nyt tekemässä sekä Ukrainalle että omalle maabrändilleen todellisen karhunpalveluksen.

Mikä sitten on Venäjän brändin asema? Kaikki tietävät, kuinka vaikeaa on kesyttää leijonaa. Lampaat tekivätkin noin kaksikymmentä vuotta työtä leijonan kanssa kesyttääkseen sen. Ne kävivät leijonan kanssa kauppaa ja veivät sille lahjoja sijoitusten muodossa.

Mutta sitten leijona alkoi ärjyä ja pelotti lampaat pois. Menee jälleen pitkä aika, ennen kuin lampaat uskaltavat leijonan aitauksen lähelle. Ikuisuus siihen kuluu, mikäli kriisi ei osoittaudu vain poliittiseksi häiriötilaksi, joka ratkaistaan pian.

Venäjän maabrändin suunnittelutoimistossa tulisi ymmärtää, ettei poliittista hallintaa voida toteuttaa nykyaikana maa-alueita valloittamalla tai kurittamalla kansakuntia. Hallintaa toteutetaan tekemällä ihmisille sellaisia taloudellisia, teknisiä, teollisia, tieteellisiä tai kulttuurisia palveluksia, jotka edistävät ja kehittävät yhteiskuntia. Suurvaltana voi olla vain olemalla sivistyksellinen, taloudellinen ja sosiaalinen suurvalta.

Venäjällä ei ole Ukrainassa mitään sotilaallista voitettavaa. Itä-Ukrainan separatistit ovat Venäjän varjoarmeija, jonka tehtävä on hajottaa maata. Venäjä on tahrinut maabrändinsä ihmisoikeusloukkauksilla, jotka ovat vaikeuttaneet Venäjän ja EU:n suhteita. Ukrainan sisäinen kriisi puolestaan kärjistyi, kun Ukrainan presidentti Viktor Janukovytš hylkäsi EU:n vapaakauppasopimuksen Venäjän mieliksi ja siksi, ettei EU suostunut tinkimään oikeusvaltioperiaatteista.

Venäjän Krimillä järjestämä kansanäänestys oli kuin jokin vieras valtio olisi järjestänyt Suomen Savossa ”kansanäänestyksen” johonkin toiseen valtioon liittymisestä. Sillä ei ole mitään legitimiteettiä. Venäjä on vääristellyt historiankirjoitusta ja loukannut itsenäisten valtioiden suvereniteettia tavalla, joka on loannut sen maabrändin ja pilannut kansainvälisen luottamuksen aina siihen päivään asti, kunnes Venäjän oma poliittinen johto vaihtuu.

Venäjällä ei ole epäonnistuttu talouden kehittämisessä, kuten usein väitetään, vaan taloudellisen hyvinvoinnin jakamisessa, toisin sanoen sosiaalipolitiikassa. Ja sen merkiksi maata johtava diktatuuri etsii nyt syntipukkeja homoista, joihin se siirtää syytöksiä maan moraalisesta rappiosta. Yksimielisyyttä se yrittää rakentaa ulkoisten viholliskuvien ja valloituspolitiikan varaan. Duumassa sananmukaisesti yksinkertaista enemmistöä hallussaan pitävä puolue on Putinin kannattajaksi tunnustautuva ”Yhtenäinen Venäjä”, joka on jo nimenäkin naurettavan defensiivinen omassa monoliitin rakennustyössään.

Toivottavasti Venäjän kansa ymmärtää taivuttaa johtonsa vetäytymään Ukrainan rajoilta ja Krimin niemimaalta, pidättäytymään väkivallasta ja kieltäytymään avunannosta, jota siltä ei ole pyydetty. Muussa tapauksessa maa tuottaa brändilleen mittaamattoman suuren taloutta ja tulevaisuutta koskevan vahingon.

Mikä sitten on yhteistä sekä Postin että Venäjän brändiepäonnistumisille? Nämä, niin kuin brändiepäonnistumiset yleensäkin, tulevat kuluttajille ja kansalaisille kalliiksi.

Nokian liukumäki on muoti-ilmiö – Onneksi

Taisi olla Kari Hotakaisen käsikirjoittama sketsi taannoisessa ”Tummien vesien tulkit”-sarjassa, jossa muuan perusjamppa ihmetteli suuren matkapuhelinfirman romahduksen jälkeen: ”Ei olisi uskonut, että ihmiset niin vain lopettavat sen matkapuhelimeen puhumisen.”

Nokialle on nyt käynyt vähän noin.

Kuluttajat ovat hylkäämässä sen tuotteet. Sijoittajat puolestaan ovat kääntäneet selkänsä firman osakkeelle.

Bisneksen alalla hyvyys ja pahuus, oikeus ja vääryys sekä hyöty ja haitta mitataan sen mukaan, mitä taloudellisia seurauksia ilmiöllä on.

Näin mitataan myös puheiden ja esitysten arvo.

Nokia julkisti viime viikolla uudet huippuluurinsa, ja Applen iPhone 5 tulee ensi viikolla.

Nokia antoi odottaa uusilta kapuloiltaan paljon, suorastaan liikaa. Näin katettiin tie pettymyksille. Osakkeen kurssi vajosi Saiturinpörssin hintatasolle, kun Lumioita tuotiin tupaan.

Nokiassa on tiedostettu, että kuluttajille on loppujen lopuksi samantekevää, mikä käyttöjärjestelmä puhelimissa on, kunhan ne toimivat hyvin ja ovat kaikin puolin edustavia ja mukavia käyttää. Juuri siksi yhtiön sitoutuminen Windowsiin vaikuttaa ristiriitaiselta.

Ihmiset eivät piittaa niinkään teknisistä pikkuparannuksista kuin toimivasta kokonaisuudesta. Tämä selittää Applen menestyksen, joka on ollut ihmeellistä verrattuna siihen, että laite on huippukallis. Kassakoneen kilinä on neroutta, sillä ulkoisesti melko samannäköisissä kuorissa myydään vain paremmalla kontrastilla varustettu kamera ja uusi käyttöjärjestelmäpäivitys.

Kuluttajat arvostavat Applen tietokoneiden, puhelimien ja muiden laitteiden saumatonta yhteensopivuutta, kun taas Windows tuo yhteensopivuutta vasta markkinoille. Monet maksavat mielellään enemmän valmiista kuin odotettavissa olevasta tuotteesta.

Nokian tunnetuin moka puolestaan on kytkeytyminen Windowsiin. Monet pitävät Windowsia pakkopullana tietokoneista saamiensa kokemusten perusteella. Microsoftin tuotteet on koettu pakko-ostoksiksi, sillä Windowsista ja Office-ohjelmistosta on tullut sosiaalisia välttämättömyyksiä, joita tarvitaan sekä kotona että toimistoissa. Siksi monetkaan kuluttajat eivät halua suostua tähän kiskontaan povitaskupuolella. Apple taas on valittu ”vapaaehtoisesti”, sillä tietokoneiden maailmassa se on hallinnut markkinavähemmistöä ja koettu haastajaksi.

Nokian uudet kapulat ovat lisäksi hintaansa nähden lelumaisia. Niiden värilliset kuoret eivät näytä tarpeeksi arvokkailta. Ne eivät ole ”aitoja Appleja”.

Nokioissa oleva Windows 8 koetaan kenties jotenkin kulmikkaaksi symbolien teräväreunaisten ja paljon tilaa vievien neliöiden vuoksi. Entistä suurempien näyttöjen tilaa tuhlaantuu tähän, ja muotoilua kehuukin lähinnä yhtiön designpomona toimiva Marko Ahtisaari.

Uusien luurien langaton latauskaan ei säästä kuin johtimen kytkemisen vaivan, sillä laite on asetettava joka tapauksessa latauslaitteen päälle. Vitsikästä on, että kehuja ulkopuolisilta on saanut lähinnä harmaa värivaihtoehto.

Sen sijaan kuluttajat ovat kiittäneet puhelinta, jonka Nokia jätti julkistamatta Microsoft-kytkentänsä vuoksi. ”Laudassa” oli Nokian oma MeeGo-käyttöjärjestelmä, joka kuoli Windowsin alle, mutta fyysinen qwerty-näppäimistö olisi vastannut käyttäjien toiveita.

Androidille suunnitellut laitteet puolestaan kiipeävät Nokian ja Applen ohi käyttöjärjestelmän avoimen lähdekoodin vuoksi. Esimerkiksi HTC:n ja Huawein edulliset älypuhelimet ovat ihan käyttökelpoisia nekin vaikka eivät maksakaan kuin hieman toista sataa. Myös tietokoneiden maailmassa tulevaisuus lienee avoimen lähdekoodin käyttöjärjestelmien ja ohjelmien.

On monta syytä siihen, miksi Nokian parhaat päivät on nähty. Yhtiö haluaisi niin sanotuksi ”missä”-yhtiöksi, joka valmistaa reaaliaikaista tavoitettavuutta helpottavia laitteita. Ideana on kytkeä entistä tiiviimmin yhteen Googlen, Facebookin, Messengerin, videokeskustelujen ja muun sosiaalisen median palvelut. Näin haluttaneen vastata kysymykseen, ”missä muruseni on”.

Mutta nyt näyttää siltä, että ennen pitkää Nokian pahimmat kilpailijat kysyvät, missä Nokia on matkaviestinmarkkinoilta.

Strategianvaihto on Nokialle varmasti paikallaan, mutta epäilen, onko ”missä”-yhtiöksi hakeutumiseen liittyvä ”palvelumallien” myyminen oikea ratkaisu. Monetkaan kuluttajat eivät halua puhelimeensa kaikkea. Malliston venyminen yksinkertaisista monipuolisiin luureihin on ollut tässä suhteessa myönteinen asia.

Nykyisin ylellisyydeksi koetaan myös yksityisyys, kun taas jatkuva tavoitettavissa oleminen on rasite. Matkapuhelinalalla koettavat nousut ja laskut ovat pitkälti muoti-ilmiöitä. Applen puhelin pitää olla, koska muillakin on. Sen kautta ilmaistaan, että onpa ollut laittaa 700 euroa pelkkään puhelinluuriin.

Muoti-ilmiömäisyyteen liittyy myös se, että Nokian taantuma on käännettävissä. Sanoihan jo Jean Baudrillardkin, että postmodernissa yhteiskunnassa aliarvostetukin merkit voivat tulla uudelleen muotiin. Näin on käynyt esimerkiksi Puman urheilutekstiileille. Pelkkä tasapaksu brändäys ei kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan joko esteettinen ”vau”-elämys tai suuri tekninen innovaatio, joka tuo selvää lisäarvoa kuluttajille.

Myös Nokian laitteista on varmasti muuhunkin kuin kännykänheittokisan välineeksi. Tämä lisäominaisuus on tosin kaikissa laitteissa, vaikka sitä ei ole huomattu markkinoida.

Sillink

Kesän aikana tuli pidettyä silmät auki valoisassa maailmassa. Minun näkökenttääni vihloi se, miten pilattua suomalainen kulttuurisemiotiikka on. Tarkoitan tällä muun muassa yritysten ja julkisyhteisöjen logoja, jotka loistavat tietenkin myös mainosvaloissa pitkin pimenevää syksyä.

Graafinen suunnittelija Kyösti Varis piirsi 1970- ja 1980-luvuilla monien merkittävien suomalaisfirmojen logot ja antoi yrityksille graafisen ilmeen. Joukossa olivat esimerkiksi Sammon, Finnairin, Alkon ja SOK:n liikemerkit.

Tuohon aikaan logoista tehtiin siluettimaisia. Ne olivat merkkejä, jotka ikonisoituivat helposti. Ymmärrettiin, ettei symboliikkaa pidä ryhtyä kuvittamaan. Niinpä logoissa suosittiin vain yhtä väriä, ja ne jätettiin mahdollisimman yksinkertaisiksi. Esimerkeiksi kelpaavat Keskon, Tukon, vakuutusyhtiö Pohjolan, Silja Linen, Stockmannin, Säästöpankkien ja Osuuspankkien logot. Yksiulotteisia – kyllä – mutta samalla tehokkaita ja käyttökelpoisia.

Yritysten fuusioituessa niiden graafinen ilme on kärsinyt. Esimerkiksi Kansallis-Osake-Pankin ja Yhdyspankin yhdistyessä muodostettiin Merita-pankki, jonka graafinen ilme tilattiin lontoolaiselta toimistolta. Suunnittelussa tehtiin se virhe, että ryhdyttiin kuvittamaan symboliikkaa. Logossa pyrittiin yhdistämään graniittinen ja puinen pintamateriaali ruisleipää muistuttavaan soikeaan muotokieleen. Tulos oli vaikeasti esitettävissä ja painettavissa yksivärisiin lomakkeisiin, eikä se ikonisoitunut koskaan merkkinä. Säästöpankkien nykyinen logo puolestaan muistuttaa liikaa Yrittäjäin Fennian liikemerkkiä puumuotoineen, y-kirjaimineen ja värityksineen. Selkeä semioottinen virhe.

Tallinkin ja Silja Linen fuusioituessa konserni vältti sen virheen, että se olisi pilannut Silja Linen brändin ja maalannut koko laivaston sinipunaiseksi. Tallinkin muutamat omat laivathan ovat oksettavan rumia kirkkaanvihreine ja oranssinvärisine kylkineen, jotka eivät ollenkaan sovi merelliseen maisemaan. Mutta nettisivunsa virolaisfirma pilasi alistamalla Silja Linen raikkaat sinivalkoiset värit Tallinkin oman logon yhteyteen.

Semioottinen sillisalaatti ei liene markkinoinnista ja mainonnasta vastaavien vika. Se on luullakseni lähtöisin fuusioituneiden firmojen hallitusten tahdosta. Olisi kiintoisaa tietää, paljonko rahaa on kulunut hukkaan, kun juuri paikalleen saatuja kylttejä on tarvinnut lähteä vaihtamaan uusiin pörssipelureiden ahmaistessa yrityksiä yksi toisensa perään. Tältäkin kannalta olisi syytä välttää globalisaatiota ja yritysten omistuksen karkaamista ulkomaiseen hallintaan.

Tuloksena on ollut myös nimihirviöitä. Viestintäkonserni SanomaWSOY kirjoitti nimensä häkellyttävän pitkään väärin. Oikea muoto olisi ollut ”Sanoma-WSOY” (mikäli noin kömpelöä yhdyssanaa pitää yrityksen nimenä käyttää). Tapiola-pankin nimi kirjoitetaan ”Tapiola-pankki” eikä ”Tapiola Pankki”. ”Leonia” oli huono uudissana ulkomaalaisille mahdottomine kaksoisvokaalirakenteineen, eikä se tarkoittanut mitään.

Myös ”Itella” on huono nimi postille, sillä i-alkuiset sanat luetaan helposti l-alkuisiksi, ja sana assosioituu omistamista merkitsevään murteelliseen sanaan ”itellä”. Miksi postialan yritys ei voi olla reilusti Posti? Se kertoisi, mistä toiminnassa on edelleenkin pääosin kysymys. Postipankin nimi oli tietenkin syytä vaihtaa omistajan vaihtuessa, mutta supisuomalainen ”Sampo” pilattiin Danske-pankin omistuksen myötä karmealla logolla, jonka epäsymmetrisyys ohjaa epäilemään, onko nettipankkiyhteyksissä jälleen jotakin vikaa.

Myös graafisia ulkoasuja on pilattu. Esimerkiksi Finnet-yhtiöiden vanha logo, jossa puhelinluurin alla ja päällä oli pallo, virtaviivaistettiin lankapuhelimien lopunaikoina niin, että luuriosa näytti sulaneelta muovilta. Nyt puhelinyhtiöille suunniteltiin kokonaan uusi liikemerkki, joka tosin epäonnistui, sillä n-kirjaimet tyyliteltiin yhteen ja luettavuus alistettiin johtimista muistuttavan symboliikan tavoittelulle. Pökälemäinen iso I-kirjain pistää keskeltä sanaa silmään. Spektroloivat värit antavat lisäksi olettaa, että kyse on jonkinlaisista gay-puhelimista. Sateenkaariväritystä ei itsestäänselvästi yhdistetä tavoiteltuun ”valokuituun”, vaan se on identifioitunut seksuaalivähemmistöliikkeen tunnukseksi. Setallakaan ei ole varmasti mitään tätä mukavaa lainailua vastaan, tosin Finnetin väriskaala on pastellimaisempi ja näyttää siten haalistuneelta muunnelmalta esikuvastaan. Lisäksi Finnetin uusi terveysside muistuttaa liian läheisesti Tilastokeskuksen tunnusta.

Myös Finnair virtaviivaisti logonsa mutta ei ilmeisesti ollut tyytyväinen tulokseen, sillä yhtiön graafinen ilme on jälleen uudistettu. Välikauden ongelmana oli niin ikään n-kirjaimien typografia: pienet n-kirjaimet eivät erottuneet maailmalla muutenkin huonosti tunnetun yhtiön koneista yhtä selvästi kuin isot N-kirjaimet. Oletettavasti juuri siksi yhtiö suurensi logonsa koneiden kylkiin, mutta tyylin ja itsehillinnän hinnalla.

Ei ole ihme, miksi Finskillä lentäminen on kallista, kun rahaa palaa pelkkään imagon kiillottamiseen, eivätkä yhtiötä enää juuri muut käytäkään kuin Kaukoidän mitsubishit. Lufthansa pärjää 1960-luvulla käyttöön ottamallaan ilmeellä, jota on muunneltu äärimmäisen vähän ja joka siksi alkaa näyttää retrospektiolta. Mutta retrokoneethan ovat nykyisin muotia!

Brändi ei ole kuva, logo, merkki eikä symboli vaan funktio, joka liittää tietyn mielikuvan yrityksen tuotteeseen asiakkaan tajunnassa. Siihen liittyy siis kuvitteellisia ja arvovarauksia sisältäviä aineksia.

Kun jokin brändi on vakiintunut merkkien maailmassa, sitä ei yleensä kannata vaihtaa. Brändien arvot lasketaan miljardeissa, kuten myös yritysten. Mitäpä, jos Mercedes-Benzinkin arvostettu ja tunnettu merkki olisi vaihdettu joksikin muuksi niitä valmistavan yrityksen, Daimler-Benzin, fuusioituessa Chryslerin kanssa? Tähän virheeseen saksalaiset eivät koskaan sortuneet. Ei olekaan ihme, miksi fuusio purettiin Amerikan laman myötä. Myös Woody Allenin mielestä amerikkalaiset ovat tällaisia: ”Valkosipuli on hyvää ja suklaa on hyvää, siis laitetaan valkosipulia suklaan päälle ja syödään koko roska.”

Samanlaiseksi on mennyt myös suomalainen merkkien ja logojen semiotiikka. K-kaupan sinivalkoinen merkkikin piti pilata vihreällä ja punaisella juovalla, jotka rikkoivat merkin tasasivuisen neliömuodon.

Kyseinen hysteria on taistelua elintilasta markkinoilla. Mutta näkyvyyttä ja arvostusta ei saa välttämättä räikeillä ärsykkeillä vaan kauneudella, pitkäjänteisyydellä ja hillityllä olemuksella. Yritysten kannattaa jatkossa luottaa puhdaslinjaiseen ja yksinkertaiseen suomalaiseen designiin.

Miksi yliopistoja markkinoidaan?

Hallituksen toimet ovat koetelleet viime aikoina myös yliopistoväkeä, vaikka muutoin sanan- ja ajattelunvapautta kuohiva linja tukeekin yliopistoja hallitsevan vihervasemmiston tarkoitusperiä. Niinpä muutama yliopistohenkilöstöä edustava järjestö uhkasi yliopistotyönantajaa sinänsä naurettavalla päivän mittaisella lakolla. Se epäilemättä olisi pysäyttänyt tieteen edistymisen ja jättänyt tutkimuksen ja opetuksen pysyvästi ajastaan jälkeen...

Tämänpäiväiset ongelmat sikiävät uudesta yliopistolaista, jolla heikennettiin tieteen ja yliopistoväen asemaa. Sen, miksi näin kävi, voit lukea esimerkiksi tästä. Mutta yliopistoissa on meneillään monta muutakin hullutusta. Yliopistot ovat alkaneet mainostaa itseään näyttävästi opiskelijavalintojen kynnyksellä. Samaan aikaan opiskelijoita aiottiin kurmottaa tuhannen euron lukukausimaksuilla. Ehkä tämä oli seuraus siitä, että ylioppilaskunnat vastustivat lukukausimaksujen perimistä ulkomaalaisilta opiskelijoilta.

Yliopistojen mainostaminen on rahan viskaamista uuniin. Jos pyrkijä ei tiedä, minne hän hakee ylioppilaskirjoitusten jälkeen, hän ei ole sopiva akateemiselle opintielle. Jatkosuunnitelmat pitää ratkaista opinto-ohjauksella ja viranomaistiedotuksella eikä mainostamalla. Opinto-ohjaus on pedagoginen tie, kun taas mainostus perustuu manipulaatioon ja kilpailuun.

Yliopistojen ei pitäisi alistua kilpailemaan opiskelijoista. Kyllä halukkaita pyrkijöitä riittää, ja jos ei riitä, koulutuksen ovenkynnyksiä on kohotettava. Nyt niitä aiotaan madaltaa, kun opetusministeriön työryhmä aikoo poistaa valintakokeetkin. Opintien edetessä kohtaamiskulman pitäisi jyrkentyä eikä loiventua, kuten nyt, kun maistereita ja tohtoreita leivotaan kuin liukuhihnalta.

Tämän tuloksena yliopistoväki on tyhmistynyt ihan armottomasti. Ei tarvitse ihmetellä, miksi Suomen talvisota käytiin kasvatustieteitä opiskelevan BB-Tuulin mielestä vuonna 1809. Erehdyksen voisi ehkä sovittaa maininta siitä, että kyseessä oli uusi feministinen historiantulkinta ja aikadilataatio.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon yliopistot tuhlaavat rahaa mainostukseen samaan aikaan kun poliittinen valta väläyttää lukukausimaksujen mahdollisuutta. Kansalaisia sopeutettaneen ajatukseen niin kauan, kunnes siitä tulee totta uudessa yliopistossa. Parempi olisi kuitenkin karsia opiskelijamääriä, ajaa alas post dog -ohjelmien muodossa ylläpidetty spaniel-like-education-tyyppinen aikuisten apukoulu sekä lopettaa syöttötuolien ja muiden suojatyöpaikkojen ylläpito nollatutkijoilta. Mainostukseen taitavat huveta nekin miljoonat, joita yliopistot on taivuteltu kerjäämään entisiltä opiskelijoiltaan lahjoituksina. Myös tämä on kuin suoraan vanhasta satiirista, jossa köyhät laitettiin kalvamaan toisiaan vain siksi, että poliittinen ja taloudellinen eliitti (tai oikeastaan alamaailma) sai juhlia rauhassa.

Suomen yliopistoissa on kaksi kertaa enemmän ulkomaalaisia opiskelijoita kuin ulkomaiden yliopistoissa on suomalaisia, joten vaihtosuhde on meille erittäin epäedullinen. Kannatan lämpimästi täysien lukukausimaksujen perimistä kaikilta muilta kuin Suomen kansalaisilta, myös Euroopan unionin maiden asukkailta (lisää aiheesta tässä).

Ulkomaalaisten haaliminen ei ole perusteltavissa millään ”laadun tavoittelulla”. Laatua parantaa kriteerien korottaminen, kun taas nykypolitiikalla laatu on muuttunut pelkäksi määräksi. Myöskään suomalaisia opiskelijoita ei kannattaisi lähettää ulkomaille perustutkinnon ollessa kesken, sillä tuossa opintojen vaiheessa kyky välittää tieteellisiä vaikutteita on olematon, ja tärkeimmäksi matkavarustukseksi sopisi paketillinen kondomeja.

Ylioppilaskuntien on turha kiljua ulkomaalaisilta perittäviä lukukausimaksuja vastaan. Kun preka-Eetut jäävät jälleen ilman opiskelupaikkoja seuraavalla hakukierroksella, heidän on syytä muistaa, että heidän opiskelupaikkansa menevät suoraan niille ulkomaalaisille tulokkaille, joilla yliopistot koristelevat luokkahuoneitaan näyttääkseen ”kansainvälisiltä”.

Kuinkahan nämä muksut saataisiin ymmärtämään, että jokainen ulkomaalaisille luovutettu opiskelupaikka ja myönnetty tutkinto on heiltä itseltään pois? Jos lukukausimaksut säädettäisiin ulkomaalaisille, voitaisiin välttyä lukukausimaksujen perimiseltä suomalaisilta tai jopa nostaa suomalaisten opiskelijoiden opintotukea.

Pukin ideologiset sitoumukset

Olin tänään vähällä mennä Ikeaan ostamaan erään koriste-esineen ja puoli kiloa herkullisia valmislihapullia. Firman internetsivuilta eteeni osui kuitenkin mainos, jossa julistetaan, että Ikea lahjoittaa jokaisen karvalelun hinnasta yhden euron Pelastakaa Lapset ry:lle ja Unicefille.

Tuolla tavalla toimittaessa tuskin taaskaan kysytään, haluavatko asiakkaat osallistua kyseiseen hyväntekeväisyyteen, vaan kaikkien oletetaan automaattisesti sitoutuvan esimerkiksi lapsiarvojen lietsonnalla tapahtuvaan tätien tukemiseen. Totuus on, että hyväntekeväisyyteen lahjoitettavat varat menevät käytännössä lapsipornonestolain varjolla suoritettavaan internetin sensuroimiseen, pedofiilijahdin verukkeella harjoitettavaan homoseksuaalien syyllistämiseen sekä heteroseksuaalisen elämäntavan ja lapsiperheiden suosimiseen. Kaikkihan tietävät, että seksuaalisuutta vaarallistamaan pyrkivät ahdasmieliset tahot käyttävät ja ovat aina käyttäneet lapsiarvoja nimenomaan seksuaalivähemmistöjen vastaiseen propagandaan, ja varsinkin tätä kiertotietä käytetään nyt, kun homojen lyöminen sinänsä on kiellettyä. Ilmeisesti Ikea haluaa eroon homopuodin maineestaan.

Se, että kauppaliikkeet oman päätehtävänsä sivuuttaen sitoutuvat yhteiskuntapoliittisten ideologioiden edistämiseen, pilaa niiden bisneksiä. Ikean tapaus ei ole yhtään erilainen kuin esimerkiksi Sammon lahjoitus kokoomukselle tai VR:n tuki keskustalle.

Kun yritykset politisoituvat, niin kuluttajatkin politisoituvat. Se, mikä on yhdelle hyväntekeväisyyttä, on toiselle pahantekeväisyyttä. Enemmistömielipiteiden perässä juokseminen voi kannattaa yrityksille, mutta vain näennäisesti. Jokaisen kuluttajan sisällä asuu hyvin erilaisia mielipiteitä, ja lopulta kaikilta löytyy jokin periaatteellinen syy vetää herne nenään firmojen ideologisista sitoumuksista. Tämä syövyttää pois sen imagonkiillotuksen, jota yritykset tavoittelevat massakulttuurin arvoja myötäilevällä populismillaan.

Itse menen Ikean sijasta johonkin kalliimpaan kauppaan, jotta en tulisi vahingossakaan syyllistyneeksi minkään eettisesti arveluttavan toiminnan tukemiseen. Eikö Ikealla ole lainkaan joulumieltä? Kuinka he voivat olla joulunakin noin ilkeitä?

Kirjallisia köllähdyksiä

Viime viikonloppuna Helsingin messukeskuksen täyttivät jokasyksyiset kirjamessut. Se on leimallisesti kustantajien, ei kirjailijoiden, tapaus. Kyseessä on puhtaasti markkinointitempaus, ja kirjailijoita kutsutaan paikalle lähinnä tapahtuman marakateiksi.

Olen kritisoinut kustantajien markkinointihakuisuutta monessa yhteydessä. Suuret kustantamot tekevät julkaisupäätöksensä pelkästään taloudellisten kriteerien eivätkä kirjallisten arvojen perusteella. Ne panevat kansiin käyttö- ja hyötykirjoja, kuten puutarhanhoito-oppaita, autojen korjauskirjoja, keittokirjoja ja karttoja, sekä painavat kuningatarten elämäkertoja. Sen sijaan filosofiaa ja esseitä ei tahtoisi julkaista kukaan.

Erään esimerkin kyseisestä linjasta tarjoaa se, että myös juppiministeri Alexander Stubb oli paikalla markkinoimassa uutta urheiluaiheista kirjaansa sekä kertoen olleensa ”aamu-uinnilla Tarja Halosen kanssa”. Miten pulikointi liittyy kirjallisuuteen?

Miehen Treenikirjassa hyvää on lähinnä se, että se on tehty miehille. Henkilökunnaltaan naisvaltaistuneet kustantajat ovat nykyään niin feministisiä, etteivät ne enää miesten kirjoja teekään, paitsi tietysti jos kyseessä on populistinen aihe, kuten urheilu. Stubbin kirjalla on myös toinen tekijä, enkä usko kiireisen ministerin paljon kynään koskeneen teosta sorvattaessa, paitsi ehkä vetääkseen nimensä kanteen. Kirjanteon resepti on sama kuin Sofi Oksasen ja Imbi Pajun toimittaman yhteisjulkaisun tapauksessa: orja tekee työn, ja kirjaa myydään julkkiksen nimellä.

Kirjamessut ovat vähän niin kuin kaikenlaiset ”hengen ja tiedon messut”: surkuhupaisia ja dekadentteja. Niiltä puuttuu kirjallisuudelle ominainen sielukkuus, rauhallisuus ja hiljentyminen. Esseetyylille ominainen pakottomuus ja levollisuus loistavat poissaolollaan. Niiden paikalla on markkinahumua, tungosta, reuhaamista ja imartelevaa äitelyyttä, joiden kautta lukijoita pidetään tyhminä. Kustantajien toiminnasta on tullut pelkkää huomion kalastelua, ja sen vuoksi ne julkaisevat mitä tahansa paskaa.

Parin viikon kuluttua remuisen hallin valtaavatkin sitten erotiikkamessut. Intiimeiksi koettuja asioita julkiseksi tekevän luonteensa vuoksi ne sopivat messuhalliin jotenkuten. Tosin myös Sexhibition-tapahtuma on ajastaan paljon jäljessä. Nykyisenä pornoistumisen aikakautena seksuaalisuus on tullut niin avoimeksi asiaksi, että varsinainen tirkistely ei ole enää mahdollista, ei myöskään itsensä paljastaminen. Kun kaikki läskit on lyöty jo peittelemättömästi pöytään, aivan niin kuin pulliaisten köllähtelyä esille tuovassa Big Brother -ohjelmassa, ei todellisuutta tarvitse enää erityisesti seksualisoida.

Kiva sinänsä, että seksuaalisuus vapautuu. Mutta ihmeellistä on, että feministit, jotka pari vuosikymmentä sitten vaativat seksuaalisuuden liberalisoimista, haluavat nyt pakottaa ihmisten halut ja kalut takaisin kaappeihin mediaa ja miehiä piinaavilla väitteillään ”seksuaalisesta häirinnästä”.

Igglon logiikkaa

Asuntojen myynnin ja ostamisen ongelmana oli pitkään se, miten ostaja ja myyjä löytäisivät toisensa. Ostaja pakotettiin vierailemaan useiden kiinteistövälitysfirmojen sivuilla ja odottamaan aamun lehteä. Sitten hänen täytyi alistua ravaamaan pitkin pihoja asuntojen myyntinäyttelyissä. Eikö tästä olisi voitu selvitä helpommin internetin aikakaudella?

Mainostoimisto Taivas Groupin pääomistajat keksivät ratkaisun. He perustivat Igglon. Kun netissä voisi helposti kertoa, kuka haluaa ostaa, mistä ja mitä, ja kun myyjät puolestaan voisivat kaupitella asuntojaan vapaasti, kone solmisi langat yhteen ja ostaja ja myyjä löytäisivät toisensa helposti. Näytöt ja kaupat voisi tehdä haluttuna aikana. Ei enää turhauttavia esittelykierroksia. Välittämisen kuluja voitaisiin alentaa, ja kaupanteko määräytyisi kysynnän ja tarjonnan mukaan, kuten ennenkin. Idea oli siis loistava.

Ongelmana oli vain se, että kaupanteosta tuli kuvitteellista. Hiljaisessa myynnissä olevat asunnot eivät olleet oikeasti kaupan. Asuntojen omistajat halusivat testata, paljonko asunnosta saisi. Ostajaehdokkaat puolestaan tekivät hiljaisia korvamerkintöjä kaikista haaveilemistaan taloista ilman sen kummempaa ostoaietta. Kilpailevat välitysfirmat vastasivat tähän iskulauseella ”myydään eikä meinata”. Lopulta myös Igglo itse ajautui hiljaiseen myyntiin.

Firman vika ei ollut vain nettikaupan kuvitteellisuus vaan se, että yritys alkoi käydä myös perinteistä kiinteistökauppaa tavanomaisten välittäjien tapaan. Tämä lisäsi kuluja, jolloin nettikaupasta koitunut säästö ei kompensoinut välityspalkkioiden alentamista. Kansainvälistyminen osoittautui harharetkeksi, sillä missään muualla asuntopolitiikka ei ole niin kompleksista kuin Suomessa, eivätkä meidän sääntömme ja tottumuksemme päde edes toisessa kalliin asumisen massa, Norjassa. Lopulta myös Igglon verkkopalvelu fuusioitiin osaksi Helsingin Sanomien Oikotie.fi:tä.

Kiinteistökaupan keskittyminen Iggloon oli sen toimivuuden ehto. Yritys nousikin pääkaupunkiseudun kolmanneksi suurimmaksi välittäjäksi. Netissä tapahtuva kohtaaminen olisi ollut sitä kattavampaa, mitä ekspansiivisemmin Igglo olisi onnistunut valtaamaan markkinat: kaikki löytyisi yhdeltä sivustolta. Edes useilta palvelimilta samanaikaisesti etsiviä metahakukoneita ei tarvittaisi. Keskittyminen ei ole kuitenkaan kuluttajan etu sikäli, että markkinoiden hallitsija pääsee lopulta päättämään välityspalkkioista yksin. Myöskään kiinteistökaupan keskittyminen Helsingin Sanomiin ei ole hyväksi, sillä lehti dominoi jo nyt pääkaupunkiseudun asuntopolitiikkaa sekä ilmoittelufoorumina että mielipidevallan käyttäjänä.

Pidän Igglon perusajatusta edelleen toimivana. Se ei vain kannattanut omistajilleen tarpeeksi hyvin, ja toteutus floppasi toiminnan rönsyilyn vuoksi. Jotkut ihmiset kokivat omien taloyhtiöidensä kuvaamisen myyntisivustoille uhkaksi todettuaan kokonaisten korttelien olevan hiljaisessa myynnissä. Mutta Igglon toiminnasta oli myös hyötyä asuntopolitiikalle. Se edesauttoi asuntojen kauppahintojen tekemistä julkisiksi, kun ihmiset kiinnostuivat siitä, mikä alalla on totta. Sillä oli parantava vaikutus koko kiinteistöalan moraaliin. Kiskonta, vedättäminen ja muu keinottelu tulivat vaikeammiksi. Tässä mielessä Igglon häiriköinti kiinteistöbisneksen matoisessa maailmassa oli tervetullutta.

Vaikka Igglo palvelee edelleen ihmisten etua, sen haastajat ovat omaksuneet käytäntöjä, jotka eivät ole toivottuja. Esimerkiksi vastikään esiin ponnahtanut Crape Oy perustaa toimintansa suljettuihin markkinoihin, jotka muodostavat vastakohdan Igglon avoimuudelle. Tietoja kaupan olevista kohteista annetaan lähinnä sivuston käyttäjiksi rekisteröityneille jäsenille, ja suuri osa asunnoista myydäänkin avoimen julkeasti ”tiskin alta”.

Asiakaskunnan valikoimiseen perustuva asuntokauppa tuntuu snobismilta ja dissaukselta. Välittäjä, joka ”laatii myyjälle myyntisuunnitelman, ostajalle toive- ja tarvekartoituksen, selvittää faktat ja tietää mikä on realistista ja mikä ei ja kertoo sen selkä suorana myös sinulle” (lainaus firman kotisivuilta), muistuttaa jälleen kiskuruuden vuosista. Hyökkäävyyden ja reippauden kiteyttäminen mainintaan ”Crape Armysta” näyttää epäonnistuneelta lainaukselta paremmin tunnetusta Like Armysta. Ja hyvä on muistaa, että palvelualalla kumarrus ei voi koskaan olla liian syvä.

Kalevalaisia opetuksia

On kulunut puolitoista vuotta siitä, kun Sampo-pankki myytiin Danske Bankille. Kyse ei ollut tasavertaisesta fuusiosta vaan pienemmän yrityksen sulattamisesta suurempaan. Tämän prosessin tuloksena Sampo huononsi internetpalvelunsa surkealle tasolle. Koska pankki on pankeille ominaisen ahneuden ja palveluhaluttomuuden vuoksi nykyään sama asia kuin sen omien nettisivujen toimivuus, internetpalvelujen romuttaminen merkitsi käytännössä viimeisenkin konttorin lakkauttamista.

Uudet sivut vaativat Java-tukea ja pankin lähettämän vakoiluohjelman asentamista asiakkaan omalle koneelle. Kyseinen ohjelmanpätkä lähettää pankille tietoa muun muassa koneeseen kiinnitetyistä lisälaitteista, kuten printtereistä. Ilmeisesti tieto on pankille hyödyllinen, koska se kertoo, ketkä voivat tulostaa tiliotteensa itse ja keille pankin ei tarvitsisi lähettää niitä postitse. Tämä ei kuitenkaan oikeuta pankkia selvittämään asiaa ihmisten tietämättä ja kertomatta heille, mitä nettipankkiin kirjautumisen ehtona vaadittu Java-tuen hyväksyminen oikeastaan merkitsee.

Myös muita huononnuksia on kosolti. Sivuilta ei voi enää tulostaa tiliotetta ilman, että luopuu postitse toimitettavista otteista. Pankki siis kiristää ihmistä. Kuitit tulostuvat epätäydellisesti. Tileiltä veloitetaan summia, joita ei lainkaan pitäisi, mutta jätetään veloittamatta sellaisia maksuja, jotka erääntyvät maksupalveluissa. Sivujen graafinen ilme on kamala ja käytettävyys sekava. Automaateista ei saa rahaa, ja kortit eivät toimi kassoilla.

Mitä merkitystä tällä kaikella on? Tapaus toistaa kalevalaisen kertomuksen Sammon ryöstöstä. Pankki pulahti pohjaan juuri sen saman kehitysketjun seurauksena, jota arvostelin toissasyksyisessä blogikirjoituksessani. En kuitenkaan sano näin ollakseni voitonriemuinen vaan kahdesta muusta syystä. Ensinnäkin tapaus valaisee, kuinka haavoittuva niin sanottu tietoyhteiskunta on: muovirahan lakatessa toimimasta paperirahan arvo nousee. Toiseksi: kyseessä oli pankkitoiminnan tämän vuosikymmenen pahin moka. Vain tulossa oleva asuntokuplan puhkeaminen ja asuntojen yliluototus tulevat menemään tästä ohi.

Se, että ihmiset siirtyvät nyt Sammosta muihin pankkeihin, ei johtune nettipankissa pari viikkoa jatkuneista ongelmista. Sen sijaan se ilmaisee patoutunutta vihaa sitä ylimielisyyttä kohtaan, jonka mukaisesti suuryritysten globaali vallankäyttö riepottelee yksityisiä ihmisiä. Kyse ei siis ole vain pankin tiedotusongelmasta, kuten valtamedia väittää, vaan siitä, että asiakkaat tiedostavat, mistä kenkä puristaa.

Sampo onnistui nousemaan erittäin hyvin tuottavaksi yritykseksi mainostoimisto Bob Helsingin laatiman imagonrakennustyön avulla. Siihen sisältyi esimerkiksi uuden graafisen ilmeen luominen ja nopeiden luottopäätösten käyttöön ottaminen. Björn Wahlroosin kettumaisissa käsissä firmasta tuli liian arvokas omistettavaksi.

Ostajat eivät kuitenkaan ymmärtäneet pysyä toimivassa konseptissa, vaan vuosien työ pilattiin hetkessä. Kyseinen lopputulos johtui siitä tunnetusta tosiasiasta, että firmojen hallituksissa ei yleensä kuunnella kentältä kantautuvia ääniä. Kun Telia aikoinaan osti Soneran, fuusioitunut yritys jätti Suomen-toimintonsa voimaan entisenlaisessa muodossa aina logosta ja brändistä teknisiin toimintoihin. Se olikin viisasta, sillä matka- ja tietoliikennetekniikan käyttöönottoa maailmanlaajuisesti johtavan yrityksen toimintaa ei olisi voinut ulkoisesti parantaa. Myöskään Sammolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä eteenpäin roll back -periaatteella eli uudistaa palvelujaan palaamalla vanhaan.

Mainos ja seksi

Nyt kun hyvyyden, suvaitsevaisuuden ja itsestään jakamisen armoitettu juhla eli joulu on viimeistäänkin ohi, on selvää, että monet ihmiset ovat tuskissaan, sillä heiltä on jäänyt tekemättä paljon pahaa. Joulun aiheuttama ahdistuskin saattaa etsiä purkautumistietään, ja niinpä erilaisten vainojen lietsojat ovat kaivautuneet esiin ja asettuneet lähtökuoppiinsa. Heitä ovat muun muassa seksin kieltäjät. Mikä onkaan luontevampaa kuin aloittaa keskiluokkaisen moralismin kylväminen yhteiskuntaan juuri äskettäin koetun eettisen aivopesun eli joulun jälkeen?

Kukkahattumammat sanovat seksuaalisuuden avointa esittämistä todellisuuden ”pornoistumiseksi”. Filosofisesti katsoen pornon käsite on kuitenkin mahdollinen vain, jos seksi yleensä tai osa seksistä arvotetaan kielteisesti. Porno on siis kiellettyä seksuaalisuutta. Näihin kieltoihin on tietysti useita syitä, joista useimmat ovat uskonnollisia tai muuten järjettömiä. Yleensä ne sotivat pahoin ihmisten seksuaalisia tarpeita vastaan. Koska seksuaalisuus tuottaa ihmisille nautintoa, ovat seksin arvottaminen pornoksi ja sen mukainen kieltäminen pohjimmiltaan merkkejä mammojen sodasta seksuaalisuutta sinänsä vastaan. Tämä taas on paha asia. Katsotaanpa, miten yleinen seksinvastaisuus ilmenee.

Ensin muuan ruotsalaisprofessori nimeltä Eva-Maria Svensson (joka useimpien naisprofessorien tapaan on tietenkin myös feministi) julisti, että ”seksistiset mainokset pitäisi kieltää lailla”. Vaikka kyseessä onkin oikeustieteen professori, myös hänen tulisi kai ymmärtää, kuinka absurdia on, jos yhteiskunnasta pyritään kieltämään kaikki sellainen, mikä sisältyy ihmisyyteen ja esiintyy meissä viattomasti luonnostaan. Myös rikoslain säätäjät olivat aikoinaan niin viisaita, että hekään eivät muotoilleet rikoslakia tietyt teot kieltävien lauseiden muotoon vaan koodeksiksi, joka tyytyy vain langettamaan kuvailemistaan teoista tietyn seuraamuksen. Koska seksuaalisuus on hyvä ja kaunis asia, seksin julkisesta esillepanosta ei pitäisi jakaa rangaistuksia vaan palkintoja.

Entä mitä Suomessa tapahtuu? Seksinvastaisen vihan lietsontaa seuraten Mainonnan eettinen lautakunta antoi bikineihin pukeutuneita naisia esitelleestä mainoksesta huomautuksen. Tosiasiassa Mainonnan eettisellä lautakunnalla ei ole mitään tekemistä etiikan kanssa, vaan se ainoastaan normittaa asioita ja ilmiöitä. Niinpä sen toiminta ei ilmennäkään filosofista etiikkaa, joka on tieteellistä ja kriittistä, vaan se toteuttaa konventionaalisia moraalinormeja. Niiden lähtökohtana eivät ole käsitykset siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, vaan se, mikä on joidenkin tahojen mielestä hyväksyttävää, paheksuttavaa, poliittisesti korrektia tai epäkorrektia. Niinpä kyseisen ajattelun tuloksena ei ole etiikkaa vaan ideologiaa, joka ilmaisee viranomaistahon omia mieltymyksiä ja käsityksiä.

Toisaalta myöskään mainonnalla itsellään ei ole etiikkaa, vaan mainostaja on eräänlainen yhteiskunnallinen hyönteinen (social insect). Samaan tapaan mainosmaailma kokonaisuudessaankin on naturalistinen maailma vailla moraalia ja rajoituksia. Se on täysin sopeutuva ja täysin mukautuva, ja sen tehtävänä on vain leipoa rahaa. Myös mainonnan niin sanottu etiikka koostuu pelkistä rajoituksista ja normeista, joiden tehtävänä on eliminoida haittoja ja korostaa hyötyjä. Nämä kaksi maailmaa taistelevat toisiaan vastaan, ja siitä syntyy ihmisten välille ahdistusta.

Se, miksi otan asian esiin, johtuu käsityksestäni, että seksuaalisuuden esittäminen yhteiskunnassa on jo sinänsä samanlaista kuin mainonta. Myös seksuaalisuus on täynnä ehdottomia hylkäämiseen tai hyväksymiseen perustuvia päätöksiä aivan niin kuin markkinatkin, ja tämä näyttää perustuvan ihmisluontoon. Miten sitä voisi siis paheksua tai moralisoida? Seksuaalisuus on vapaan markkinatalouden mallikuva.

Kun mainonta ottaa tämän tosiasian välineekseen, se vain muistuttaa ihmiselämään sisältyvästä totuudesta: seksistisiä mainoksia on, sillä ne koetaan hyviksi ja koska ne kiihottavat ja myyvät. Ihmisiä motivoivat seksi ja raha: halu naida itseään parempaa ja viedä toisilta varat. Jos mainosmaailma nostaa tämän metodikseen, vika ei ole mainostajan. Vika ei ole myöskään todellisuudessa vaan käsitykseni mukaan moralistien tajunnassa. Syy, jonka vuoksi viranomainen haluaa viheltää pelin poikki, on kaikille viranomaisille yhteinen: se on havainnut jonkun joko nauttivan jostain liikaa tai menestyvän liian hyvin. Ihmiset äänestävät mainosten oikeutuksesta omilla vapaaehtoisilla kulutuspäätöksillään, ja siksi valinnan voisi jättää kuluttajille itselleen, aivan kuten seksuaalisten kontaktienkin tapauksessa.