Tulitauko ja rauhankyyhkyt

Julkaisin alkuvuodesta kirjoituksen, jossa analysoin, mitä myönteisiä asioita Donald Trump voi tarjota toisella virkakaudellaan. Arvelin, että kaikki ei menisi niin huonosti kuin demokraatit ja poliittinen vihervasemmisto ennustivat omissa synkistelyissään.

Trump on nyt kaikkien riemuksi saamaisillaan aikaan tulitauon, aselevon ja jopa kestävän rauhantilan Gazan alueelle, ehkä Lähi-itään laajemminkin.

Hamas on vapauttamassa panttivangit, ja aseita vaaditaan hiekkaan. Trump aikoo itse johtaa niin sanottua Rauhanneuvostoa Israelin ja palestiinalaishallinnon välisen sopimuksen aikaansaamiseksi.

Ensi viikko on Nobel-palkintojen jakoviikko. Juuri siksi Trump asetti ehdotelmansa hyväksymisen takarajaksi tämän viikon lopun.

Ainoa, mikä voi estää Trumpia saamasta Nobelin rauhanpalkintoa, on hänen oma kunnianhimonsa ja omahyväisyytensä. 

Trump lausahti eräässä puheessaan, että jos palkintoa ei myönnettäisi hänelle, se olisi loukkaus Yhdysvaltoja vastaan.

Kunniapalkintoja ei yleensä myönnetä omista pyynnöistä eikä anomuksista. Palkittavia voivat Nobel-säätiön mukaan ehdottaa muun muassa kansallisten parlamenttien ja hallitusten jäsenet, aiemmat rauhanpalkinnon saajat, Nobel-komitean jäsenet tai tiettyjen tieteenalojen professorit.

Yli kolmensadan ehdolla olevan joukossa on tietenkin Donald Trumpin nimi, mutta kilpailu, ilkeys ja kansalliset rajat ylittävä kateustekijä saavat varmasti aikaan sen, että Trump kuitataan näytöiltään epävarmaksi, ruohonjuuritason ylittäväksi ja muutenkin rahoissaan olevaksi.

Hänen sijastaan palkittaneen joku Julia Navalnija, Svjatljana Tsihanouskaja, Jina Amin, Mahbouba Seraj, Narges Mohammadi tai Helsingin yliopiston kunniatohtori Greta Thunberg, joka hänkin pyrkii ottamaan kaiken irti Gazan kriisistä.

Palkitsemisen periaatteet ovat samanlaiset, joilla jaetaan myös kirjallisuuspalkintoja ja Suomen Akatemian sekä yliopistojen virat ja määrärahat. Kummallisin voittaa, tai jokin järjestö tai verkosto. Korostetaan vuorovaikutusta eikä yksilön ponnistuksia. Trump leimataan pakottajaksi. Tulokset jätetään varjoon.

Trumpia vastaan voidaan kääntää myös se, että rauhantila todennäköisesti jää väliaikaiseksi, kuten kaikki maailmassa. Ideologinen konflikti arabien ja juutalaisten välillä on nimittäin ratkaisematta, eikä se rajoitu tonttikiistaan.

Jonkin ajan kuluttua alueella on taas täysi rähinä päällä, eikä se johdu rajoista eikä rauhanpyrkimyksistä, vaan konfliktin ikuisuudesta. Hetkisen kuluttua rauhankyyhkyjen höyheniä taas pöllytetään.

Tämän takaa se, että maailma ei pääty mihinkään sopimukseen, ja Hamas jää olemaan muiden muassa Hizbollahin tuella. Se nähdään hamassa tulevaisuudessa.

---

Päivitys 10.10.2025: Trump jätettiin ilman dynamiittin keksijän rauhanpalkintoa, joka myönnettiin jokseenkin tuntemattomalle ja vähän ansioituneelle venezuelalaiselle María Corina Machadolle.

Mediat tekivät monta sotaa lopettaneen Trumpin lyttäämiseksi paljon työtä niin täällä kuin tuollakin. Väitettiin, että vaa’assa painoivat Trumpin puheet Grönlannin liittämisestä Yhdysvaltoihin ja aikataululliset kiireet; tosin Obaman käteen Nobel-plakaati ehti ”etuajassa”.

Trumpin reaktiot tuntien hänen kannattaisi perustaa oma kilpaileva rauhanpalkintonsa ja myöntää se itselleen, aivan niin kuin hän perusti oman Truth Social -viestipalvelunkin. Hänellä lienee Nobel-säätiötä enemmän varoja.

 

Aiheesta aiemmin

Palestiinatyttöjen painajainen – Miksi valtion tunnustaminen viipyy? 

Ikuinen näyttö monikulttuurisen yhteiskunnan epäonnistumisesta

Palestiinatyttöjen painajainen – Miksi valtion tunnustaminen viipyy?

Maailma on mennyt merkilliseen moodiin.

Sekä Ukrainassa että Gazan alueella käydään raivokasta tuhoamissotaa, jota voidaan selittää Erich Frommin ajatuksella ihmisluonteeseen sisältyvistä destruktiivisista piirteistä (teoksessa The Anatomy of Human Destructiveness) tai Carl Gustav Jungin vertauskuvallisella ajatuksella tuhon jumalasta Wotanista, joka lähtee aika ajoin vaeltamaan joko hyvinvoinnista tai pahoinvoinnista johtuvan turhautumisen merkiksi.

Myös Intiassa, Pakistanissa, Taiwanilla ja Pohjois-Korean suunnalla kytevät pienet palot voidaan nähdä pelosta tai frustraatiosta johtuvana aggressiivisuuden kasvuna. 

Asian käytännöllinen puoli on tuottanut ongelman, joka tunnetaan saksalaisesta sananlaskusta: Meillä on paljon yhteistä pohdittavaa, sanoi täi filosofin päälle!

Monia eurooppalaisia rauhankyyhkyjä on askarruttanut kysymys, miksi Suomen valtio ei ole tunnustanut Palestiinan valtiota. Perusteluksi tunnustamisvaateille esitetään, että se tarjoaisi hyvän painostuskeinon, jolla voitaisiin lopettaa Israelin iskut Gazaan.

Asia on todellisuudessa aivan toisin päin, ja tunnustaminen merkitsisi tärkeän ulkopoliittisen vivun menettämistä. Ajatellaanpa hieman.

Suomi ei ole tunnustanut eikä voi tunnustaa Palestiinan valtiota seuraavista syistä.

1) Ei ole sopimusta, joka voitaisiin tunnustaa, eikä selvyyttä siitä, missä Palestiinan valtio sijaitsisi ja missä sen rajat kulkisivat. Palestiina on kahtena kappaleena: Gazan alueena ja Länsirantana, jotka kiistelevät keskenään. Tilanne on perimmältään samanlainen, mikä estää Ukrainan integroimista EU:hun: ei ole selvyyttä siitäkään, missä Ukrainan rajat lopulta kulkevat (aiheesta täällä).

2) Tunnustaminen ilman sopimusta merkitsisi blanco-valtuutuksen antamista, eli allekirjoituksen laittamista sille, että sopimuspaperiin voitaisiin myöhemmin kirjata mitä tahansa. Niin ei pidä tehdä. Ensin pitää neuvotella sopimus ja sitten pohtia tunnustamista, eikä ensin tunnustaa ja sitten pohtia, mitä tuli tunnustettua.

3) Suomen virallisen linjan mukainen on niin sanottu kahden valtion malli. Tämä tarkoittaa, että Palestiinan valtion tunnustamisen myötä pitäisi myös Israelia tunnustamattomat arabimaat saada tunnustamaan Israelin valtio. Mikäli Palestiinan valtio tunnustettaisiin ilman, että arabimaat tunnustavat Israelin, silloin nimenomaan menetettäisiin se vipu, jolla voidaan taivuttaa arabimaat tunnustamaan Israelin alueet ja olemassaolo. Tunnustaminen pitää ajoittaa oikein ja yhtäaikaisesti sen kanssa, että lähivaltiot tunnustavat Israelin.

4) Tunnustamisen käsitteen analyyttis-apriorisesta (käsitteellisestä) luonteesta johtuu, että tunnustamisen akti voidaan suorittaa vain kerran (vrt. esim. rikoksen tunnustaminen poliisille). Tunnustamisen ei pidä merkitä, että tunnustaminen tehdään aamulla, päivällä ja illalla uudestaan. Esimerkki: Kun Viro vapautui Neuvostoliitosta, eräät kyselivät, miksi Suomi ei tunnusta Viron itsenäisyyttä. Ulkoministeriön (oikea) vastaus oli, että Suomen ei tarvitse tunnustaa Viron itsenäisyyttä, koska Suomi tunnusti sen jo vuonna 1918 Viron itsenäistyessä, eikä Suomi ole koskaan tuota tunnustamistaan perunut.

5) Tosiasiassa Palestiinassa valtaa ei käytä palestiinalaishallinto vaan terroristijärjestö Hamas. Tunnustaminen merkitsisi tässä tilanteessa samaa kuin tunnustettaisiin Islamic State of Syria -niminen terroristijärjestö (ISIS). Tie aselepoon ja rauhaan käy vain ja ainoastaan Hamasin kukistamisen kautta, eikä Palestiinan tunnustaminen edistäisi sitä asiaa millään tavalla. Liitto joka neuvoi – Neuvostoliitto – tunnusti Palestiinan valtion jo vuonna 1988, mutta teko jäi pelkäksi symboliikaksi.

On luonnollisesti selvää, että Gazan alueella vallitseva verilöyly pitäisi saada loppumaan. Alue on pommitettu kuumaisemaksi, aivan niin kuin Syyriassa sijaitseva Aleppon kaupunki noin vuosikymmen sitten, kun sitä moukaroitiin ISISin kukistamiseksi (aiheesta täällä).

Israelin verikosto Hamasin aloittaman terrori-iskun vuoksi on ollut raivokas.

Sitä ei pitäisi hyväksyä, koska koston julmuus on lähtenyt aivan käsistä. Mutta sitä voidaan ymmärtää.

Israel hyökkää Gazaan, koska Hamas ei laske aseitaan eikä suostu vapauttamaan panttivankeja. Hamas myös aloitti sodan. Terroristisen hallinnon kaatamiselle on moraalinen oikeutus jopa Immanuel Kantin filosofian näkökulmasta.

Palestiinan vapautusjärjestö PLO:n peruskirjassa oli vuodesta 1968 asti noin kolmenkymmenen vuoden ajan vaatimus Israelin tuhoamisesta. Tuon aikaista sanontaa käyttäen arabimaat halusivat ”työntää juutalaiset mereen”.

Juutalaiskansa on kaikki kärsinyt sekä Neuvostoliitossa vallinneiden vainojen (pogromin) että natsi-Saksan keskitysleirien vuoksi.

Siksi juutalaiset näkevät kansanmurhaa tehdyn alun perin toisin päin kuin palestiinalaisten kansanmurhasta huolestuneet. Mutta yhtä selvää on, että äärijuutalainen chutzpah on mennyt aivan liian pitkälle.

Huolestuttavista huolestuttavinta asiassa on kansanmurha-ajattelun leviäminen kaikkialle. Myös Ukraina on edelleen syvässä kriisissä. Siellä Putin tekee kansanmurhaa tavalla, joka ei ole jäänyt huomaamatta myöskään Donald Trumpilta. Hänen mukaansa Putin on tullut hulluksi. Vastako nyt hän sen huomasi?

Trump on kyllä oikeassa siinä, että Gazan alue olisi syytä perustaa uudestaan Yhdysvaltain huomassa. Ei siitä asuttavaksi ole nykyisellään.

Ne, jotka haluavat alueelle jäädä, sanovat niin puhtaasta periaatteesta. Alue on kymmeniksi vuosiksi asuinkelvoton, ja siksi väestönsiirto ei olisi enää oikeuksien loukkaus vaan käytännöllinen välttämättömyys ja osa ihmisoikeuksien turvaamista. 

Täysin perusteetonta on ollut palestiinalippujen heiluttaminen euroviisuissa, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen pride-karnevaaleissa ja kadulla istujien kokoontumisissa.

Tiedoksi kaikille: Eurovision laulukilpailut ovat Euroopan yleisradiounionin EBUn järjestämä tapahtuma, ja Israelin yleisradioyhtiöllä on lehdistönvapauden mukainen riippumattomuus Israelin valtiosta, joka Gazassa käy sotaa, joten Israelin yleisradioyhtiöön kohdistuneet boikottivaateet ovat osuneet täysin väärään maaliin.

Vertailun vuoksi: Venäjä ei viisuihin osallistu, koska Venäjän yleisradioyhtiö ei enää täytä EBUn jäsenyysvaatimuksia, ja siksi Venäjä on kisoista poissa. Yleisradioyhtiöiden (ja muunkaan median) ei pitäisi tehdä valtiotason politiikkaa missään. Tästä huomautin jo yllättävän suosion saaneissa teoksissani Totuus kiihottaa (2020) ja Pavlovin koirat (2022) – samoin siitä, että tieteessä ja yliopistoissa ei pitäisi liioin politikoida.

Sekopäisimpiä kaikista ovat olleet muutamien aktivistien väitteet, että Helsingin yliopisto on osallinen kansanmurhaan, kun se ei katkaise suhteitaan israelilaisiin yliopistoihin. Kyseinen woke-jengi ei ole ilmeisesti koskaan kuullut tai ymmärtänyt tieteen vapaudesta ja riippumattomuudesta mitään.

Palestiinalaistunnusten ei pitäisi kuulua myöskään pride-tapahtumiin eikä ilmastoaktivismiin. Merkillepantavaa on, että suuri osa palestiinalaislippujen heiluttajista on ollut tyttöjä ja heidän lähi-itäläisiä arabiheilojaan. Heillä näyttää olevan intressi. 

Palestiinatyttöjen painajainen on ulkopoliittisten tosiasioiden tunnustaminen. PLO:n verihuivien mainostaminen Suomen kaduilla osoittaa, että woke-aktivistit, cancel-terroristit ja muut Sornäisten sinitukat eivät ymmärrä politiikasta yhtään mitään.

Veetit eivät muista, että palestiinalaisterroristit ovat tehneet hulluja asioita vuosikymmenten ajan, ja aina tuolla maailmankolkalla ovat paukkuneet kranaatit johtuen monikulttuurisesta eli sekavasta yhteiskunnasta.

Kaikeksi harmiksi näitä ”viestinnän osaajia” on kasautunut suurin määrin eri organisaatioiden rekrytointi- ja HR-yksiköihin aina yliopistoista yrityksiin ja Yleisradioon, joissa he toimivat portinvartijoina oppineille. Suvaitsevaisia he ovat vain, jos heidän kanssaan on samaa mieltä, ja muutoin he avaisivat meitä kohti konepistoolitulen.

Sivistysmaissa, kuten Suomessa, pitää Palestiinan tunnustamiseen suhtautua pragmaattisesti – ei fundamentalistisesti. Ulkopolitiikkaa ei pidä tehdä sillä periaatteella, että se lievittäisi muutamien somevouhottajien omaatuntoa, vaan realistisesti.

Kyynistä ehkä, mutta ulkopolitiikan näkökulmasta valtiot eivät osoita sympatiaa eikä valtioilla ole ystäviä vaan pelkkiä intressejä. Se on osa reaalipolitiikkaa, josta on tullut uusi normaali, halusimmepa sitä tai emme.

Suomen valtion ei pidä tehdä omaa ulkopolitiikkaansa etnisten minoriteettien pelikirjalla, sillä väestöjen sekoittumisesta syntyy arvo-, kulttuuri-, intressi- ja etnisiä ristiriitoja, jotka ovat sotien syitä kaikkialla, myös Ukrainan ja Venäjän välillä.

 

Aiheista aiemmin

Ukrainan paikka ei ole EU:ssa eikä NATOssa – Miksi?

Ihmisoikeudet Alepassa 

Donald Trumpin kiinteistökehityksestä

Maailmalla on suhtauduttu tyrmistyneesti Donald Trumpin ajatukseen, että Gazan kurja kaistale, jolla on sodittu viimeksi kuluneet puolitoista vuotta, tulisi Yhdysvaltain hallintaan, ja USA loisi aurinkoiselle rannalle auvoisen lomaparatiisin.

Professorit Hannu Juusola ja Pami Aalto tyrmäsivät aikeen kansainvälisen oikeuden vastaiseksi A-studiossa 5.2.2025. Heidän mukaansa lähialueen maat, kuten Egypti ja Syyria, ovat haluttomia ottamaan vastaan Gazassa asuvia palestiinalaisia.

MTV3:n uutisten 5.2.2025 asiantuntija Risto E. J. Penttilä puolestaan näki Trumpin aloitteessa taktikointia. Hänen mukaansa Trump koettaa hämmentää herättääkseen levottomuutta ja taivutellakseen keskenään sotivat maat hieromaan rauhaa keskenään.

Ympäri maailman onkin taivasteltu, voiko Yhdysvaltain presidentti olla tosissaan, ja mitä mahdollisia neuvotteluja hän käy Putinin kanssa Ukrainan sodan lopettamiseksi tai Ukrainan yli.

Oma näkökulmani on toisenlainen kuin professorien legalistinen kanta. Se, mikä on lain vaatimaa tai suojaamaa, on vain harvoin realistista ja toteuttamiskelpoista.

Totuushan on, että Gazan alue on pommitettu Israelin toimesta kuumaisemaksi, eikä sinne voi (eikä myöskään kannata) jäädä asumaan. Palestiinalaisvaltion pohjaksi ei asuinkelvottomasta alueesta ole.

Eniten asiassa hämmentääkin oletus, jonka mukaan palestiinalaiset haluaisivat jäädä romuna oleville sijoilleen. Toiseksi, Lähi-idän muslimivaltaisten valtioiden olisi jo korkea aika ottaa vastaan pakolaisia, joiden puolesta kyseisten maiden muhamettilaiset hallitukset ovat keuhkonneet vuosikymmenten ajan ja tukeneet siten pyrkimyksiä työntää Israelin juutalaiset mereen.

Trumpin ehdotus hämmentää todellisuudentajuisuudellaan ja kyvyllään mukautua tapahtuneisiin tosiasioihin. Ehdotus on lisäksi hyväntahtoinen. Yhdysvaltain pysyvä läsnäolo toisi vakautta alueelle, joten eipä ihme, että se on otettu vastaan myönteisesti Israelissa.

Myös Trumpin halu liittää Grönlanti, Kanada ja Panaman kanava Yhdysvaltoihin on täysin ymmärrettävä, vaikka siinä puhuukin 5-vuotiaan ihmettely sen vuoksi, miksi Grönlanti kuuluu Tanskalle, kun se on niin pieni ja kaukana.

Tosiasiassahan Tanska ei pystyisi edes teoriassa puolustamaan Grönlantia aseellisesti yksin, ja Tanskalle Grönlannista on pelkkiä kuluja. Lisäksi ”vihreässä maassa” asuvien oma halukkuus Tanskan vasallivaltiona toimimiseen ei ole mitenkään yksiselitteistä. Grönlannin asukkaat voivat kääntyä Yhdysvaltain kannalle, kun heille selitetään kaikki siitä koituvat edut verrattuna Tanskan raihnaiseen siirtomaaherruuteen.

Entä sitten Kanada, joka vaivoin pysyy koossa ja jonka päämies on Ison-Britannian kuningas? Kanada on yksi maailman turhimmista valtioista, vähän niin kuin Belgia. Sekin olisi yhdessä Hollannin kanssa voimakkaampi, vähän niin kuin Suomi ja Ruotsi toisiinsa liitettyinä.

Ja Panamahan on nyt tosiasiassa kiinalaisen merenkulun ja holding-yhtiöiden talutusnuorassa, joten kanavan palauttaminen Yhdysvalloille ei olisi sen vähempää perusteltua kuin Saimaan kanavan palauttaminen Suomelle, tai ainakin Venäjän harjoittaman vuokrakiskonnan lopettaminen kanavan Suomelta varastetuista osista.

On syytä muistaa, että Panaman kanavan rakensi loppuun ranskalaisten huonon aloituksen jälkeen Yhdysvallat, joka luovutti sen Panaman valtiolle viime vuosituhannen vaihteessa kukistettuaan Panamaa hallinneen sotilasjuntan. Nykyisin kanavan läpikulusta kannetaan satojen tuhansien dollarien käyttömaksuja suurilta aluksislta, mikä on yhtä törkeää kuin tapa, jolla Venäjä on vuokrannut Suomelta sodassa ryöstämäänsä Saimaan kanavaa suomalaisille kalliiseen hintaan (aiheesta täällä).

Trumpin aktiivisuus myös Ukrainan sodan lopettamiseksi on sekin paljon parempi asia kuin passiivisuus, sillä kyseinen sota on jatkunut jo vuosia. On realismia pakottaa Venäjä lopettamaan aloittamansa hyökkäyssota.

Trumpin tapa peilailla Venäjän valloitussotaa on etevä poliittisen näyttämön toimi, vaikka kyseessä ei olisikaan pelkkä performanssi eikä provokaatio.

Ainoa merkittävä huolenaihe Donald Trumpin avauksissa on luopuminen paljon puhutusta sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä, jossa kunnioitetaan valtioiden itsenäisyyttä, alueellista koskemattomuutta ja suvereniteettia, eli itsemääräämisoikeutta.

Mutta luovuutta siihenkin liittyy. Ulkopoliittisia ikkunoita on parempi pestä kiinteistökehittäjän kuin tuhoajan näkökulmasta.

Mistä muuten tietäisin Trumpin olevan ”epärealistinen”, jos niin ei valiteltaisi valtavirtamedioiden ja toimittajien jutuissa?

Ikuinen näyttö monikulttuurisen yhteiskunnan epäonnistumisesta

Lähi-idän niin sanottu kriisi on ikuinen. Se jatkuu kuin tuhannen ja yhden yön tarinat. Kriisin kulloinenkin tulehduspesäke vain vaihtaa hieman paikkaa.

Välillä se on Israelin ja Egyptin rajalla, toisin ajoin Irakin ja Iranin suunnalla, usein myös Libanonissa, kun ”Beirutissa räjähtää pommi” (ote uutisjournalismin rituaaleista).

Viime aikoina kriisin paikka on ollut Syyriassa, josta länsimaihin on kulkeutunut loputon pakolaisten vana. On puhuttu diasporasta (kreik. ’hajaannus’), ei kuitenkaan exoduksesta (kreik. ’lähtö’), sillä se viittaa Israelin kansan pakoon Egyptistä ja liittyy juutalaisuuteen. Juutalaiset ovatkin pysyneet pitkälti nykyisessä Israelissa, tuolla puolen Viron kokoisella maakaistaleella, kaikista ongelmistaan huolimatta.

Nyt kriisin pesäke on jälleen Israelin suunnalla, kun palestiinalaisten terroristijärjestö Hamas hyökkäsi Gazasta tuhansilla Iranin antamilla ohjuksilla syvälle Israelin alueelle tappaen satoja viattomia ihmisiä.

Gazan aluetta on sanottu maailman suurimmaksi ulkoilmavankilaksi, jota Israel piirittää. Suurin osa Gazassa asuvista ihmisistä on nykyisen Israelin valtion perustamisvuonna 1948 käydyn sodan aikaisia pakolaisia tai heidän jälkeläisiään.

Tosiasia onkin, että Israel perustetiin palestiinalaisten tontille, mutta asia ei ole yksiselitteinen, sillä tuolla alueella on asunut sekä arabeja, juutalaisia että kristittyjä kauan ennen kuin palestiinalaisuuden käsite kehittyi 1800-luvulla ja ennen kuin siitä tuli identiteettipoliittisesti vaikuttava kategoria. Joka tapauksessa palestiinalaisilta puuttuu edelleen oma valtio ja täysi tunnustus sille.

Nämä puutteet osoittavat nationalistisen eli kansallismielisen ajattelun tärkeyttä. On tärkeää, että jokaisella etnisellä kansakunnalla olisi oma alaltaan rajattu kansallisvaltionsa. Mikäli se puuttuu, seuraa sekasortoa ja onnettomuutta.

Perimmäistä syytä siihen, miksi erilaiset kansat eivät tule toimeen keskenään, minä en tiedä. Eikä sitä tiedä todennäköisesti kukaan muukaan, sillä muutenhan ongelma olisi ratkaistu. Mutta se on vallitseva tosiasia.

Muslimit ja juutalaiset ovat verisessä konfliktissa keskenään. Ne muodostavat etnisesti erilaiset ryhmittymät, vaikka molemmat ovat seemiläisiä.

Kulttuuriset ja uskonnolliset erot ovat niin ikään todellisia. Väittämät ”pienten erojen politiikasta” ja niin sanotun läheisyyshypoteesin selitysvoimaisuudesta eivät tuo asiaan valoa (aiheesta tarkemmin täällä).

Jerusalemin kaupunkia on pidetty näyttönä monikulttuurisuuden onnistumisesta, koska siellä asuu juutalaisia, muslimeja ja kristittyjä ja muidenkin uskontojen edustajia sekä uskonnottomia. Mutta sielläkin rauhantila on hauras.

Keskeinen kysymys on, miksi konfliktit vallitsevat nimenomaan Lähi-idässä. Jo Samuel P. Huntington kirjoitti teoksessaan The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order (suom. Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys), että konfliktit ja sodat paikantuvat yleensä kulttuurien rajavyöhykkeille, ja useimmiten osapuolena on islam.

Tämä näkyy myös Balkanilla, jonne saatiin rauhantila vasta, kun jokaisella entisen Jugoslavian valtiolla oli oma itsenäinen kansallisvaltionsa. Nyt sielläkin jälleen kuohuaa, kun kosovolaisten ja serbien väliset laineet loiskuvat.

Lähi-itä: monikulttuuri-ideologian varoitusmerkki

Kun nyt katsoo sitä väkivallan, rikollisuuden ja terrorin aaltoa, joka on lähtenyt vyörymään Ruotsissa oleskelevan maahanmuuttajataustaisen väestön piirissä, ei voi välttää kysymästä, onko islamissa jotakin sellaista, mikä ohjaa ihmisiä jatkuvan väkivallan tielle. Vai onko vika Lähi-idän suunnalta ja muista lämpöisistä maista tulevissa ihmisissä itsessään?

Joka tapauksessa Lähi-idän levottomuudet, selkkaukset, konfliktit, terrori-iskut, sodat ja muu siellä päin esiintyvä väkivalta antavat jatkuvaa näyttöä siitä, että monietninen ja monikulttuurinen yhteiskuntamalli ei toimi.

Filosofian näkökulmasta sana ’monikulttuurinen’ tarkoittaakin samaa kuin ’ristiriitainen’ tai yksinkertaisesti vain ’riitainen’.

Se vaatii ihmisiltä jatkuvaa mukautumista ja sopeutumista johonkin, mihin he eivät ole valmiita. Se vaatii länsimaalaisia suvaitsemaan eli sietämään asioita, joita he eivät halua. Suvaitseminenhan on jo sinänsä sietämistä vastoin todellisia asenteita, eli valheellisuutta.

Monikulttuuri-ideologia tuo mukanaan ongelmia ja riitoja, ja siksi se ei ole itseisarvo, jota pitäisi edistää. Monikulttuurisuuden edistäminen perustuu pakottamiseen, niin kuin vallankäyttö yleensäkin.

Kun monikulttuuri-ideologiaa ajetaan poliittisesti ja ylhäältä ohjatusti, kuten kouluissa, opetushallinnossa ja niin sanotussa kansalaiskasvatuksessa, se on demokratian eli kansanvallan vastaista.

Kun sitä ajetaan yliopistojen, Suomen Akatemian ja Sitran tutkimusohjelmissa, se on poliittisen propagandan, agitaation ja manipulaation muoto. Se on silloin puolueettoman ja kriittisen tieteen irvikuva.

Filosofi ja psykoanalyytikko Erich Fromm varoitteli vapauden vaarallisuudesta teoksessaan Escape from Freedom (suom. nimikkeillä Pako vapaudesta ja Vaarallinen vapaus). Hänen mukaansa koskaan ei pitäisi antautua idealismiin eikä luottaa liiaksi ihmisten kykyihin olla suvaitsevaisia ja hyväntahtoisia, sillä ihmiset eivät ehkä ole kykeneviä kohtaamaan vapaudestaan seuraavia vastuita.

Teoksen kirjoittamisen aikaan vasemmistolaisessa ajattelussa olikin vielä järkeä, koska siinä korostettiin rationalismia ja realismia sekä kartettiin katteetonta idealismia.

Sittemmin poliittinen vasemmisto syyllistyi tuohon katteettomaan idealismiin itse ja alkoi hoilata monikulttuurisen paratiisin puolesta, tietenkin perinteiseen internationalismiinsa uskoen. Internatsismi puolestaan oli jo alun perin kirjoitettuna marxismin poliittiseen ideologiaan.

Monikulttuuri-ideologia on peräsin tuosta äärivasemmistolaisesta ideologiasta, jonka tuella on ajettu myös islamin ja siihen liittyvien ääriainesten rantautumista ja leviämistä Eurooppaan.

Siksi myös Ruotsissa politiikan paletit ovat kuin Palestiinassa, ja maailma on liekeissä. Tätä kaaosta edistää Euroopan unionin ajautuminen entistä syvemmälle pakkointegraation, yhteisvelkojen ja ekspansion syövereihin, ja sitähän Alexander Stubbin (kok.) tapaiset federalistit ovat aina halunneet. Sitä edisti laajenemiskomissaarina myös Olli Rehn (kesk.), joka palkittiin Suomen Pankin eläkeviralla.

Euroopan unionin laajentaminen Kosovon ja Serbian tapaisilla räksyttäjävaltioilla ja Ukrainan sekä Turkin kaltaisilla Euroopan ulkopuolisilla valtioilla johtaisi vain konfliktien muodostumiseen EU:n sisälle.

Mitä enemmän erilaisia osapuolia valtioliittoihin kuuluu, sitä toimintakyvyttömämmiksi, eripuraisemmiksi ja tehottomammiksi ne tulevat. Seurauksena on myös blokkiutumista, jolloin EU kohtaa BRICSin tapaisia vastareaktioita.

Venäjällä on soppaansa lusikassa

Hamasin isku Israeliin tuli tietenkin mahdollisimman huonoon aikaan, sillä maailma kärsii muistakin kriiseistä, eikä öljyn hinnan nousulle olisi kaivattu enää lisää syitä. Vaarana on, että tämäkin kriisi laajenee suuremmaksi sodaksi.

Venäjällä on jo nyt sormensa pelissä, sillä se on Iranin läheinen liittolainen, ja Iran puolestaan tukee Hamasia sekä alueella vaikuttavaa toista terroristijärjestöä Hizbollahia. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov muun muassa tarjosi kahvit Hamasin johtajille Kremlissä viime vuonna.

Venäjä on tavoitellut vaikutusvaltaa Syyriassa myös vahvistamalla Bašar al-Assadin diktatuuria länsimaiden tukemia demokratian vaatijoita vastaan (aiheesta täällä). Aleppoa pommittamalla Venäjä synnytti suuren pakolaistulvan, jonka se tiesi kohdistuvan Eurooppaan ja aiheuttavan eripuraa EU:ssa.

Venäjä pyrkii sytyttämään pieniä paloja pitkin maailmaa aiheuttaakseen sekasortoa ja levottomuutta sekä kääntämään huomiota pois Ukrainassa käymästään valtiollisesta maasodasta.

Venäjä pyrkii olemaan hyvää pataa Kiinan kanssa, joka uhkaa Taiwania, ja tietenkin myös Pohjois-Korean kanssa, joka ampuu raketteja Japanin ylitse Tyynelle valtamerelle sekä kärrää aseita varastoistaan Venäjälle. Venäjä on tukenut sotia Keski-Afrikkaa myöten.

Hamasin isku Israeliin horjuttaa välittömästi Saudi-Arabian ja Israelin lähentymistä, sillä Gazan alueen konflikti nähdään helposti ja viivasuorasti koko arabimaailman ja Israelin välisenä.

Tästä syystä maltillisina esiintyvät arabimaat, kuten Saudi-Arabia, eivät millään tavoin auta Gazan alueella asuvia muslimeja, vaikka voisivat, vaan jättävät tämänkin työn Israelia tukevalle Yhdysvalloille, joka joutuu täyttämään tehtäväänsä maailmanpoliisina.

Voidaan kysyä, kuinka suureen sekasortoon maailma ajautuisi, jos tuo paljon parjattu poliisi puuttuisi. On parempi, että poliiseja on yksi kuin ei poliisia ollenkaan.

Nurinkurista on, että myöskään Hamas ei edistä palestiinalaisten etuja, eikä sitä voida pitää palestiinalaisten järjestönä. Se on samantapainen terroristijärjestö kuin Libanonissa toimiva Hizbollah tai Syyriassa ja Afganistanissa vaikuttava ISIS.

Siksi ainoa kansainvälispoliittisesti järkevä suhtautumistapa on tukea kahden valtion mallia, jossa palestiinalaisille tunnustetaan oma kansallisvaltionsa Israelin kyljessä.

Länsimaiden varoja, kehitysapuja ja sotilaallisia resursseja ei pidä kuitenkaan polttaa seemiläisten kansojen välisten riitojen eikä slaavien välisten sapelinkalistelujen vuoksi, sillä ne konfliktit ovat ikuisia.

Suomi on kaatanut jo 1,5 miljardin euron arvosta valtion varoja myös Ukrainan tuloksettomaan sotaan. Tuo sota voidaan ratkaista vain sellaisilla aseilla, joita Suomella ei ole antaa.

Monikulttuuri-ideologiaan hallitus kuluttaa rahaa myös kippaamalla 6 miljoonaa euroa niin sanotun rasismitiedonannon toteuttamiseen, eli ostaakseen pois sitä mediamekkalaa, jonka vihervasemmisto nosti viime kesänä perussuomalaisia ministereitä vastaan.

Lähi-idän konfliktiin vedoten muiden muassa Helsingin juutalainen seurakunta onnistui lypsämään valtiolta 400 000 euroa tunnotonta rahaa turvallisuuden varmisteluun, kun muslimit mellakoivat myös Helsingin kaduilla.

He eivät ole vain paenneet väkivaltaa vaan tuoneet väkivaltaisuutensa tänne osana monikulttuuri-ideologian toteuttamista.

Missä Obama epäonnistuu?

Barack Obama on ollut virassaan vuoden päivät. Häntä on palkittu kuin Sofi Oksasta, liikutuksenkyyneleet silmäkulmissa, vaikka palkitulla ei ole paljoakaan ansioita.

Obama on aikamme Jimmy Carter. Myös hänelle myönnettiin Nobel, ilmeisesti siksi, että maapähkinäviljelijä jäi vain yhden kauden presidentiksi ja hän lähinnä heikensi Yhdysvaltain roolia maailmannäyttämöllä. Liennytys oli virhe, jonka Ronald Reagan hänen jälkeensä korjasi Tähtien sota -hankkeella: pakottamalla Neuvostoliiton luhistumaan sekä luopumaan maailman uhkaamisesta ydinsodalla.

Pohditaanpa hetken, missä Obama on epäonnistunut. Hän on epäonnistunut Euroopassa, sillä hän ei pitänyt kiinni tutka-asemien sijoittamisesta Puolaan. Siten Yhdysvallat on menettämässä itäeurooppalaisten Nato-liittolaistensa tuen ja Itä-Euroopan maat Naton tuen. Tämä osoittaa, kuinka eripuraisiksi organisaatiot tulevat, kun niiden jäsenmäärä kasvaa. Obaman ratkaisu ei paranna vaan heikentää esimerkiksi Suomen asemaa epätasapainottamalla tilannetta. Venäjä kun ei vedä päätöksen johdosta pois yhtäkään asejärjestelmäänsä Karjalasta.

On tietenkin selvää, ettei lama-Yhdysvalloista löydy resursseja kaikesta huolehtimiseen samalla kun sen omat kädet ovat kiinni muun muassa Afganistanissa, Irakissa ja Pohjois-Korean valvomisessa, ehkä pian myös Iranissa.

Iran on toinen paikka, jossa Obama epäonnistuu. Iranilla on eräiden arvioiden mukaan jo kyky tuottaa riittävästi uraanin isotooppia 236 fissiopommin valmistamiseksi. Lisäksi Iranin ohjukset yltävät Ranskaan ja Britanniaan asti. Israel pystyisi tuhoamaan Iranin ydinlaitokset ilmaiskulla, mutta Obama ei salli sitä varmistaakseen öljyn saannin Persianlahdelta. Alueella olevien Yhdysvaltain lentotukialusten tehtävänä on taata, että Iran voi jatkaa rauhassa ydinohjelmaansa eli atomiaseen kehittämistä.

Iranin kanssa epäonnistuminen johtaa epäonnistumiseen myös lähempänä Lähi-idässä eli Palestiinassa. Alueelle ei tule rauhaa koskaan, sillä Israelin vastapuolena on muslimiyhteisö, joka ei uskonnolleen ominaisesti anna tuumaakaan periksi vaan toimii puskutraktorina, jonka tehtävänä on lanata kaiken kärsinyt juutalaiskansa mereen. Muslimien asenne on pöyristyttävä. Heitä on satoja miljoonia, mikä antaa suunnattoman ylivoiman pieneen Israelin kansaan verrattuna. Mutta silti: lanaaminen jatkuu, ja Iranin ydinaseen myötä uusi holokausti lähestyy. Totuus on, että islamilaisten kansojen ja vapaan maailman välinen konflikti voi olla maailmanrauhalle yhtä kohtalokas ja tuhoisa kuin Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välinen sota.

Obama on antanut aikalisän myös Pohjois-Korealle, jossa ei ole saatu aikaan mitään muutoksia. Kuuohjelma pantiin jäihin, mikä viivästyttää helium-3:n saantia kiertolaisen pinnalta. Tämäkin on vahinko, sillä kyseisellä auringon säteilystä peräisin olevalla aineella voitaisiin ratkaista koko maapallon energiaongelma. Ongelmia Yhdysvalloille tuottaa lisäksi jatkuva maahanmuutto ja Kiinan nouseminen talousmahtina USA:n ohi. Pian Yhdysvalloilla on probleemeja yhtä paljon kuin Venäjällä, jolla on vain yksi ongelmaton rajanaapuri.

Eräs asiayhteys, jossa Obama voi onnistua, on ydinaseriisunta, mutta sitäkin hän puuhaa väärän tahon eli Venäjän kanssa. Venäjällä ja Yhdysvalloilla on edelleen noin 23 000 ydinkärkeä, eli huima määrä. (Mikä onkaan tärkeämpää kuin tappamisen vimma ja tuhon varmistaminen!) Noin tuhat latausta on lisäksi muiden valtioiden hallussa. Itse en olisi siltikään huolissani niistä, joilla on ydinkärkiä sata, tuhat tai kymmenentuhatta, vaan niistä, joilla on se yksi.

Aina kun Yhdysvallat on vahva, maailmalla menee hyvin ja demokratia ja talous kukoistavat. Mutta kun maailmanpoliisi puuttuu, maailma suistuu entistäkin kaoottisempaan tilaan. Pahinta on, että edes länsimaat eivät enää puolusta länsimaista elämäntapaa. Se on kuitenkin järkiperäisempi, vastuullisempi ja ekologisempi kuin väestöräjähdyksen vuoksi ongelmista kärsivä kolmannen maailman malli.

Obaman epäonnistuminen on tavallaan ymmärrettävää. Suurvallan olemukseen sisältyy voimankäyttö. Jos se ei tuota potentiaaliaan käytä, tuloksena on ristiriitaista politiikkaa, ja muut maat pyrkivät täyttämään valtatyhjiön.

Vertauskuvallista on, että nykymaailmassa nousevat haastajavaltiot ovat kolmannen maailman maita tai kehitysmaita, jollaiseksi myös Kiina virallisesti luokitellaan. Tai sitten ne ovat vaikutusvaltaansa laajentamaan pyrkiviä islamilaisia valtioita. Tämä vastakkainasettelujen valtapolitiikka kertoo elävästi, minkälaiset voimasuhteet maailmassa nykyään vallitsevat. Niinpä vika ei ole vain Obaman, vaan ongelmat johtuvat maailman väestöllisistä suhteista ja resurssien ehtymisestä, jota seuraa luonnollisesti sota ja lajin häviäminen maan päältä.