Onko Anders Breivik hullu?

Hulluutta on monenlaista. Tämän mukaisesti on olemassa hauskoja hulluja ja vaarallisia hulluja.

Mediassa on pohdittu viime aikoina, onko Norjan ampumatragediaan syyllistynyt Anders Breivik hullu. Hulluuden suhteellisuudesta todistaa se, että asiasta on kaksi päinvastaista psykiatrinlausuntoa.

Hulluuden medikalisointia kritisoivan antipsykiatrisen liikkeen arvostettu perustajahahmo Thomas Szasz arvioi jokin aika sitten Yhdysvaltain massamurhaajien psyykkistä tilaa kirjoituksessaan ”Senseless – Did the perpetrator of the Tuscon massacre have a reason?”.

Szaszin mukaan ihmiset uskovat mieluummin, että massamurhaaja on mielisairas kuin että hän toimisi vapaan tahdon ja järkiperäisen harkinnan pohjalta. Ajatus hulluudessa piilevästä järkevyydestä kyseenalaistaisi suuren yleisön oman järkevyyden ja olisi siksi liian vaikea hyväksyä. Sen sijaan skitsofreenikoksi leimaaminen on turvallista ja helppoa. Se ulkoistaa vaaralliselta tuntuvan järjettömyyden arvostelijoiden itsensä ulkopuolelle.

Anders Breivikin tekoja ei pidä hyväksyä, mutta niitä voidaan ymmärtää. Sen sijaan julkinen sana ja normatiivinen juridinen eetos leimaavat poikkeusyksilöt helposti hulluiksi, tekevätpä he hyvää tai pahaa.

Mielisairauden myytti -teoksestaan (alkut. The Myth of Mental Illness, 1960) tunnettu Szasz katsoo, että useassa tapauksessa sarjamurhaaja on vain epätoivoinen. Epätoivoiset päätelmät tulevaisuudesta johtavat suisidaalisuuteen ja itsen näkemiseen marttyyrina. Tässä mielessä sarjasurmaaja on elävä kuollut, joka vie loppuun kohtalokkaat tekonsa tai ideologiansa. Erään esimerkin tarjoavat muslimiterroristit, jotka ovat suorittaneet kuolinrituaalinsa.

Szasz siteeraa artikkelissaan Carl von Clausewitzin lausetta ”sota on politiikan jatkamista toisin keinoin”. Tämä saattaa tuoda mieleen Breivikin pitämän puolustuspuheen, jonka mukaan syytetty todellakin käy omaa sotaansa ja tekee sen sangen epäpoliittisin asein.

Kaivoin Thomas Szaszin esiin tieteen lähihistoriasta siksi, että vertailu hänen aikakauteensa paljastaa tietyn ilmastonmuutoksen. Vielä 1960- ja 1970-luvulla yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta osattiin lähestyä älyllisesti. Nykyisin asioita koetetaan ratkoa väkivallalla. Yhteiskuntasuhteet ovat väkivaltaistuneet, ja äly on köyhtynyt. Siitä kertovat myös perhe- ja parisuhdeväkivalta.

Joku Georg Lukácsin tapainen yhteiskuntateoreetikko voisi sanoa, että näennäisesti hyvinvoivissakin perheissä yleistyneet perhesurmat kertovat korutonta kieltään siitä, miten porvareilta menee järki. Rahakas on tässä suhteessa yhtä köyhä kuin kokonaan varaton. He vain kuolevat eri syistä: toinen tulottomuuteensa ja varattomuuteensa – toinen yli varojensa elämiseen, asuntovelkoihin, luottokorttilaskuihin ja turpeaan merkityksettömyyteen. Rikas voi olla köyhäkin, kun taas rahakas ei kestä vähenevän voiton lakia. Tuloksena on pelkkää pettymystä sen johdosta, että kaikki on saavutettu tässä turhuuden tavoittelun taivaassa.

Myös pankkiryöstäjien motiivit voivat olla järkiperäisiä. Kun pankit ryöstävät jatkuvasti meitä, voi tuntua järkevältä, jopa eettiseltä, käydä hakemassa aseen kanssa omansa pois. Tai kun työmarkkinat kiristyvät, saattaa tuntua oikealta mennä ampumaan kerroksellinen liian hyvinvoivia kollegoita jollakin yhteiskunnan laitoksella. Pullamössösukupolveahan he kuitenkin ovat, eikä omakaan asema siitä kenties huonone, vaikka veisivät sellin perukoille lopuksi iäksi.

Yhteiskunnallisten ristiriitojen purkautuminen väkivallaksi kertoo järkyttäviä asioita yhteiskuntamme jakautumisesta ja älymystön kyvyttömyydestä luoda sellaista uutta yhteiskuntateoriaa, joka tukisi oikeudenmukaisuutta.

Siksi ymmärrän myös elokuvaohjaaja Aki Kaurismäkeä, joka The Guardian-lehdessä ehdotti maailman rikkaimman omistavan luokan surmaamista: ”En näe ihmiskunnalle muuta vaihtoehtoa kuin terrorismin. Tapamme sen yhden prosentin, joka omistaa kaiken. Tämä yksi prosentti on saattanut meidän tilanteeseen, jossa ihmisyydellä ei ole enää arvoa”, Kaurismäki sanoi The Guardianin toimittajan mukaan.

Elokuvaohjaajan kannanotto kertoo taiteilijan neuvottomuudesta mutta myös siitä, että politiikasta vastuussa oleva älymystö on lannistunut ja luovuttanut. Aivan samalla tavalla Björn Wahlroosin (kapitalistin perikuvan) huolestuminen kertoo tavasta, jolla ”se nalle vinkaisee, johon piikki ampaisee”.

Väkivaltaisten johtopäätösten takana ei ole välttämättä kuitenkaan hulluutta. Aseisiin tarttuminen perustuu usein vakaaseen järkiperäiseen harkintaan niin valtioiden kuin yksilöidenkin välillä. Anders Breivik käy omaa kamppailuaan, jonka hän on määritellyt ”itsepuolustukseksi”. Hän siis varjonyrkkeilee ja taistelee tuulimyllyjä vastaan.

Vihollista hänen määrittelemässään muodossa tuskin on olemassa. Mutta se voi olla olemassa jossakin toisessa muodossa. Anders Breivik murhasi syyttömiä. Sen sijaan hänen olisi kannattanut kohdistaa vihansa oikein ja käydä yhteiskunnan kurjistumisesta vastuussa olevan politiikan kimppuun.

Sikäli Breivikin kohde oli oikea, että hänen epätoivonsa kertoo poliittisen vasemmiston epäonnistumisesta. Vasemmisto on epäonnistunut toimiessaan tavalla, joka on johtanut työväenluokan kurjistumiseen. Maahanmuutto ja globalisaatio ovat ensimmäiseksi vieneet leivän nimenomaan työväenluokan pöydästä, kun tuotantoa on siirretty kolmanteen maailmaan ja ulkomainen halpatyövoima on vallannut alaa läntisessä Euroopassa. Silti vasemmistolainen ay-liike on hoilannut Kansainvälistä ja tehnyt sen omaksi vahingokseen.

Ne lähinnä vihervasemmistolaiset tahot, jotka äänekkäimmin ovat vastustaneet globalisaatiota, eivät ole myöntäneet, että myös maahanmuutto on globalisaation osa. Maahanmuuton varjopuolista on vaiettu rasismisyytösten pelossa, vaikka maahanmuuttoa voitaisiin arvostella yleispoliittisin ja moraalisin perustein. Laaja maahanmuutto ei ole kantaväestöjä kohtaan oikeudenmukaista eikä yhteiskunnallemme hyväksi.

On mielenkiintoista nähdä, miten Anders Breivik tuomitaan. Tuleeko hänestä Norjan ensimmäinen kuolemaantuomittu Vidgun Quislingin jälkeen, vai tuomitseeko oikeus hänet elinkautiseen, joka voi rangaistuksena olla kuolemantuomiotakin ankarampi?

Me kaikkihan olemme joka tapauksessa kuolemaantuomittuja; täytäntöönpanon ajankohta vain vaihtelee. Siksi marttyyriksi itsensä tunteva voi jopa nauttia kuolemantuomiosta. Esimerkiksi muslimiterroristi ei saa tehdä itsemurhaa terroritekonsa jälkeen, mikäli hän on jäänyt henkiin, sillä itsemurha on syntiä. Sen sijaan kuolemantuomio palauttaa hänet marttyyriksi. Samaan tapaan myös vastaterroriin syyllistynyt Breivik voi iloita jo etukäteen päänsä pudottamisesta (jota Jaakko Ilkan aikoihin sanottiin teilaukseksi). Niin terroristin kuin sotasankarinkin mielestä on siis hyvä kuolla jonkin tärkeäksi kokemansa asian puolesta, sillä siten ei ainakaan kuole turhan tähden, kuten suurin osa muista ihmisistä. Parhaassa tapauksessa jää vuosisadoiksi ihmisten mieleen.

Merkille pantavaa on, että julkisuudessa Breivik on tuomittu paljon ankarammin kuin monet niistä muslimiterroristeista, jotka ovat räjäyttäneet lentokoneellisen viattomia ihmisiä. Myös Mohammed Atta sai kunniallisen kuolinilmoituksen Helsingin Sanomiin pian valitettavan poismenonsa jälkeen, eli myös ymmärrystä medialta on löytynyt.

Ilmeisesti Breivik ei ole juuri sen hullumpi kuin Bulevardin perhesurmaaja, keskiverto pankkiryöstäjä, käynnissä olevien Hullujen Päivien kuka tahansa asiakas tai joku taiteilija, joka ehdottaa taloudellisen ja poliittisen eliitin pysyvää viraltapanoa. Uskottavan poliittisen ohjelman puuttuessa ja epätoivon vallitessa jokaisesta tavallisesta pulliaisesta voi löytyä murhaaja, ja ”hulluus” on vain pilkkanimi valtasuhteisiin liittyvässä taistelussa oikeudenmukaisuudesta.

Norjan terrori-iskuja ei tuomittu tarpeeksi vahvasti

Helsingissä järjestettiin tänään mielenosoituskulkue Norjassa toissa viikolla sattuneiden terrori-iskujen tuomitsemiseksi. ”Me emme vaikene”, kiljuivat mielenosoittajat väittäen, ettei iskuja tuomittu mediassa, kansalaismielipiteissä eikä poliitikkojen lausunnoissa riittävän jyrkästi.

Merkille pantavaa onkin, ettei iskuja ole torjuttu sen enempää Norjassa kuin ulkomaillakaan yhtä voimakkaasti kuin esimerkiksi Aftonpostenin Muhammed-pilakuvia. Jos iskujen kohteina olisi ollut hallintorakennusten ja Norjan työväenpuolueen sijasta jokin maahanmuuttajaryhmä, teot olisi varmasti tuomittu paljon vahvemmin, ja niistä olisi voinut seurata vastaiskuja.

Sen sijaan nyt asiaa katsottiin läpi sormien monissa maissa, sillä väkivallan kohteena ja tekijänä olivat pohjoismaiset tahot itse. Surullista onkin, että maahanmuuton ongelmat eivät ole johtaneet vain kantaväestön ja maahanmuuttajien välisiin konflikteihin, vaan erimielisyys maahanmuuton seurauksista on ajanut kantaväestöön kuuluvat ihmiset toistensa kurkkuun ja tukkaan kiinni länsimaissa. Kansainvaellukset eivät synnytä nykyisin eripuraa ensisijaisesti maahanmuuttajien ja kantaväestön välille vaan erityisesti kantaväestöön kuuluvien ihmisten keskinäisiin suhteisiin.

Kuitenkaan itse ongelma ei ole kansallinen vaan kansainvälinen. Esimerkiksi Norjan terrori-iskut ovat olleet kannanottoja löyhänä pidettyyn maahanmuuttopolitiikkaan, joka puolestaan on kansainvälisen politiikan ilmiö.

Olen myös itse sitä mieltä, ettei kyseisiä terroritekoja tuomittu riittävän äänekkäästi. Poliitikkojen, median ja kansalaisten olisi pitänyt lausua paljon selvemmät surunvalittelunsa sen johdosta, että maahanmuuton tuloksena kansalaiset ovat ajautuneet toisiaan vastaan ja yhteiskunnallinen luottamus sekä oikeudenmukaisuuden kokemukset ovat heikentyneet.

Suomen ulkoministeri Erkki Tuomioja katsoi lausunnossaan, että ”veriteot oli suunnattu sosiaalidemokraattista hyvinvointiyhteiskuntaa vastaan”. Itse tulkitsen, että iskut oli suunnattu pikemminkin länsimaista yhteiskuntaa uhkaavia muutospaineita kohtaan. Omasta mielestäni länsimaisten yhteiskuntien hyvinvoinnin on vaarantanut erityisesti sosiaalidemokraattisten hallitusten leväperäinen suhtautuminen maahanmuuttoon, joka on syönyt leivän ensiksi nimenomaan työväestön omasta pöydästä.

Merkittävää vaikenemista on sekin, että oikeuden istunnot aiotaan järjestää suljetuin ovin. Mielenosoittajien tulisi vaatia myös tämän vaikenemisen lopettamista. Suuri osa vihanpurkauksista johtuu varmasti siitä, että maahanmuuttokriittiset tahot on pyritty vaientamaan niin tiedotusvälineissä, hallinnossa ja politiikassa kuin kaikkialla muuallakin.

Esimerkiksi Helsingin Sanomissa oli tänään jonkun naistoimittajan laatima koko aukeaman juttu siitä, kuinka pahaa ja väärin kaikki kansallismielisyys on ja miten kansallisen edun puolustaminen on muka rasismia. Toimittajan mielestä terroristi ei ole vain jotakin mieltä, vaan hän ”tietää”. Entä eivätkö muka monikultturistit ja maahanmuuton penääjät ole itse pyrkineet naamioimaan omia luulojaan ja mielipiteitään objektiiviseksi tiedoksi ja sen mukaiseksi näennäistieteeksi? Entä kommunistit, sosialistit, feministit ja koko vihervasemmisto? Juuri he ovat aina yrittäneet lavastaa poliittiset käsityksensä sellaiseksi ”tiedoksi”, joka ei tosiasiassa ansaitse tiedon eikä tieteen nimeä. Nämä oikeamieliset vuodattajat ja ammatikseen loukkaantujat pitävät sitten julkista keskustelua pelon vallassa.

Toivottavasti Norjan terrori-iskut opettavat ihmisille jotakin. Ellei niin olisi, monien ihmisten henki menisi hukkaan. He ovat uhreja pakkokansainvälistämisen vastaisessa sodassa, jota käydään maahanmuuton lietsojien ja oman maansa kansallista itsemääräämisoikeutta puolustavien välillä. Nyt, runsaan viikon kuluttua iskuista, suunta on toivottavasti jo Norjassakin parempaan päin.

Tragedia viikinkien tapaan

Suomessa on järjestetty tänään suruliputus Norjassa viime perjantaina tapahtuneiden terrori-iskujen muistoksi. Äärioikeistolaiseksi, siionistiksi ja vapaamuurariksi sanottu 32-vuotias Anders Breivik räjäytti peräkkäin kaksi pommia Oslon keskustassa ja surmasi sen jälkeen ampumalla 68 ihmistä pääkaupungin lähellä sijaitsevassa Utøyan saaressa. Koska kohteena olivat hallituksen rakennukset ja Norjan työväenpuolueen nuorisoleiri, iskun arveltiin liittyvän paikalliseen poliittista järjestelmää arvostelevaan suuntaukseen eikä kansainväliseen terrorismiin. Tekijän jälkeensä jättämän manifestin mukaan hänen vaikuttiminaan olivat muiden muassa maahanmuuton ja islamin vastustaminen.

Yhteensä 76 kuolonuhria ja useita loukkaantuneita vaatinutta iskua verrattiin Yhdysvaltain syyskuun yhdennentoista päivän terroritekoihin. Pienen Pohjoismaan mittakaavassa toteamus ei olekaan liioiteltu. Toisaalta asiaa koskeva tuomiomieli on alkeellista. Kiintoisaa tässäkin tapauksessa on, miten terrorismi lisääntyy poliittisen vaikuttamisen jatkeena ja eräänlaisena tehosteena. Kantaväestöön kuuluvat ihmiset kokevat, että he eivät saa asioitaan ajettua tai sanaansa kuuluviin muutoin kuin väkivaltaisten tekojen kautta.

Modernin terrorismin alku ajoittuu 1860-luvulle, jolloin muutamat äärivasemmistolaiset tahot turvautuivat suoraan toimintaan poliittisen osallistumisen sijasta. Eräät kutsuivat menetelmiään ”tekojen propagandaksi”. Itse käsite on lähtöisin venäläiseltä Sergei Netsajevilta (1847–1883), ja käyttöön sen otti italialainen Carlo Cafiero (1846–1892). Tuohon aikaan elettiin paljolti samanlaisten mullistusten keskellä kuin nykyisin. Teollistuminen johti kaupungistumiseen ja kaupungistuminen muuttoliikkeeseen. Maailmanmarkkinoiden avautuminen sekä siirtomaaimperialismin huipentuminen tukivat maailmankapitalismin syntyä, ja tekninen kehitys tehosti vaikutusta. Nämä olivat myös ensimmäiseen maailmansotaan johtaneen tapahtumaketjun syitä.

Monet nykyihmiset kokevat jäävänsä jalkoihin maahanmuuton, globalisaation, kulttuurien yhteen sulauttamisen ja siitä johtuvan yksiarvoistumisen vuoksi. Asiaan ovat reagoineet niin länsimaiset nationalistit kuin muslimitkin. Kyse on köydenvedosta, jossa toisen osapuolen pitää vetää vähintään yhtä kovaa kuin toisen. Siksi olisi ajattelematonta rynnätä tuomitsemaan myöskään Norjan terrori-iskuja yksipuolisesti. Niitä ei pidä hyväksyä, mutta niitä pitää ymmärtää, jotta ei ajauduttaisi pelkkään tuomiomielialan lietsomiseen. Tuomitseva eetos jää ohueksi ja tehottomaksi, koska se ei selitä itse ilmiöitä.

Islam ja siihen liittyvä fundamentalismi kasvattavat vaikutusvaltaansa maahanmuuton ja kantaväestöjä suuremman syntyvyyden vuoksi. Siitä, pitääkö tai saako näin olla, olisi keskusteltava ja päätettävä poliittisesti. Nyt se ei näytä olevan mahdollista, sillä viranomaiset ja ammatikseen loukkaantujat pyrkivät leimaamaan maahanmuuton kriitikot yhteiskuntakelvottomiksi.

Maahanmuuton taloudelliset ongelmat eivät kuitenkaan katoa sen enempää poliitikkojen julistuksilla, muslimien mallikoulutuksella, islamilaisten terroristien väkivallalla kuin kantaväestöön kuuluvien vastaterrorillakaan. Paikoin ne vain kilpailevat vahinkojen lisäämisessä ja pahuudessa. Kiintoisaa on, että myös Norjan terrori-iskusta vastuun kiirehti ottamaan muuan islamistiryhmä, eli äärimuslimit näyttävät suorastaan janoavan väkivallan mukanaan tuomaa julkisuutta.

Mikäli jatkossa halutaan välttyä islamilaisen terrorin lisäksi myös vastaterrorilta, sen taustalla olevat ajattelutavat olisi otettava todesta. Norja on maa, johon on viime aikoina otettu huomattavan paljon turvapaikanhakijoita. Tämä ei miellytä moniakaan perusnorjalaisia ja johtaa nopeasti vastalauseisiin. Niinpä minkään maan hallituksen ei pitäisi ajaa maahanmuuttoa kuin käärmettä pyssyyn, mikäli on merkkejä siitä, että suuri osa kansasta ei sitä halua.

Nyt näyttää siltä, että sekä hallitukset, äärioikeisto että muslimit puhaltavat yhteen hiileen pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden romuttamiseksi. Perimmäinen syy ei ole ”äärioikeistolaisiksi” tai ”nationalistisiksi” leimattujen tahojen toiminta, vaan holtiton maahanmuuttopolitiikka, joka tuottaa kansalaisten keskuuteen ahdistusta ja epätoivoa. Välillä iskujen takana on islam (kuten Tukholman terrori-teossa viime vuoden joulukuussa), toisinaan taas äärioikeistoksi sanotut tahot. Terroria tuottavat myös hallitukset ja niiden Eurooppa-politiikka, joka on johtamassa kansallisen itsemääräämisoikeuden menettämiseen Euroopan eri maissa.

Tämänkertaisten tapahtumien syitä voidaan ehkä tiedustella tarkemmin tekijältä itseltään, sillä hänet saatiin kiinni. Toisaalta oikeudenkäynti on uhattu järjestää syyttäjän vaatimuksesta suljetuin ovin, joten minusta tuntuu, että kansalaisilta aiotaan jälleen salata jotakin. Sekä iskut että oikeudenkäynti ovat luonteeltaan poliittisia ja kiinnostavat varmasti koko maailmaa.

Poliittisilla jyrkänteillä kiipeilystä tässä norjalaisessa tapauksessa varmasti on kyse. Koska itse olen puolueeton, en voi yhtyä tapauksen vuoksi esitettyihin tunteenilmaisuihin, sillä se olisi puolueellista. Sen sijaan koetan ymmärtää järkiperäisesti, mitä itse ilmiöt loppujen lopuksi merkitsevät.

Huomiota herättävää on, miten ideologisesti ja puolueellisesti äärioikeiston käsite on jälleen ymmärretty asiaa koskevissa keskusteluissa ja uutisoinneissa. ”Äärioikeiston” sijasta olisi useimmiten ollut syytä arvostella äärivasemmistolaiseen maailmankuvaan liittyvää totalitarismia, keskusjohtoisuutta ja autoritaarisuutta. Esimerkiksi kansallissosialistinen ideologia on pohjimmiltaan sosialistinen, ja myös poikkeavissa kohdissaan se on sosialismin vastaisuuden leimaamaa, siis sille kiitollisuudenvelassa.

Norja ja Ruotsi heittivät rauhanpuskurin väliin

Suomen presidentinvaaleissa tunnettiin valitsijamiesjärjestelmän aikoihin niin sanottu mustan hevosen politiikka, jolla viitattiin valitsijamiesten mahdollisuuteen nostaa yhdessä junailemansa ehdokas omien päämiestensä ohi loppuäänestyksessä. Martti Ahtisaari ei ehtinyt sellaiseksi, sillä suora kaksivaiheinen kansanvaali oli jo korvannut valitsijamiesjärjestelmän Ahtisaaren ollessa ehdokkaana vuonna 1994.

Vaaleihin Ahtisaari tuli kuitenkin ikään kuin puun takaa syrjäyttäen monta poliitikkona ansioitunutta henkilöä. Hän onnistui ajoittamaan kannatushuippunsa sopivaan kohtaan maassa, jossa ehdokkaaksi valitseminenkin on pelkkää bingoa. Kansa ei näytä perustavan kannatustaan minkään poliittisen ohjelman tai johdonmukaisuuden ympärille, vaan se valitsee tai hylkää ihmisiä pelkän tunnelman mukaisesti. Sitä osoittaa muun muassa Ahtisaaren presidenttiyden jääminen yhteen kauteen. Ihmiset siis näyttävät tykkäävän mustista hevosista.

Ahtisaarta pidettiin pitkään myös Nobel-palkintokomitean mustana hevosena ja lopulta ikuisena ehdokkaana. Hänen palkitsemisestaan iloittiin Suomessakin etukäteen niin, että juuri tuo malttamaton odottaminen saattoi olla yksi syy siihen, miksi palkintoa ei kehdattu Suomeen myöntää kunnes vasta nyt, kun odottajat olivat luopuneet toivosta.

Entä voiko Ahtisaaren Nobel-palkintoon olla muita kuin hänen uraansa liittyviä syitä? Ahtisaaren eilisellä palkitsemisella Pohjoismaat käytännössä heittivät puskurin itsensä ja Venäjän väliin. Näin halutaan osoittaa, että Venäjän rajamaa on kansainvälisen huomion kohteena ja että Suomen rauhanponnisteluja ”arvostetaan”. Koska noblesse oblige, myös Nobel velvoittaa. Palkinnolla haluttaneen ilmaista, että Suomelta ja suomalaisilta odotetaan jatkossa hieman enemmän esimerkiksi Venäjän harjoittaman aseiden kalistelun tuomitsemiseksi Kaukasiassa. Suoraan tämän asian ulkopoliittiset ulottuvuudet voi lukea Venäjän ja Serbian katkerista kommenteista, joiden mukaan Ahtisaari olisi pitänyt palkita ”sotaan kiihottamisesta ja separatismiin kannustamisesta”.

Hyvää asiantuntemusta sen sijaan osoittaa Ahtisaaren kannanotto Suomen Nato-jäsenyyden puolesta. Minua tosin hämmästyttää edelleen se, miten huonoa ja suomalaisittain murteellista englantia Ahtisaari puhuu, vaikka hän on viettänyt koko ikänsä kansainvälisissä kehissä. Olisiko niin, että Ahtisaaren ansiot neuvottelijana perustuvatkin hänen pulskeaan olemukseensa? Kun tarpeeksi isokokoinen mies pannaan lähestymään peace plan väskyssään taistelukenttiä, niin rauha löytyy helposti.

Nobel-komitean mielestä Suomessa kukoistavat kemian prosessiteollisuus, kirjallisuus ja rauha. Saa nähdä, kauanko menee, että joku suomalainen yliopisto kutsuu ainoan elossa olevan suomalaisnobelistin professoriksi parannellakseen asemiaan maailman yliopistojen ranking-listalla.

Haluamatta syyllistyä kansallisen narsismin syntiin kehtaan kysyä, miten oikeudenmukaista on loppujen lopuksi se, että rauhanteoista palkinnon saa ulkopuolinen sovittelija. Kyseinen käytäntö tuntuu arvostavan oikeudenkäyntejä, joissa tuomari rikastuu. Rauhassa elämiseenhän riittää yleensä yksi, mutta riitelyyn tarvitaan vähintään kaksi. Sovittelu puolestaan onnistuu kolmen kesken, ja rauhantahtoisista ihmisistä tässä maailmassa näyttää olevan pulaa, joten hommaan kelpaa periaatteessa kuka tahansa.

Outoa on myös se, että rauhanponnistuksista palkitaan aina joku kansainvälisillä lentoasemilla parveileva rauhankyyhky, vaikka rauhan varsinainen toteutumisyhteys onkin aina kansallisvaltio ja sen hyvinvointi. Ihme, ettei kukaan ehdottanut Nobelin rauhanpalkintoa äskettäin menehtyneelle Jörg Haiderille, joka tunnettiin Itävallan kansallismielisten johtajana. Sen verran vuolaasti muiden puolueiden johtajat nyt kiittelivät Haideria muun muassa ”poliittisesta lahjakkuudesta”, ikään kuin Haiderin voitokkaita vaaleja seurannut äkillinen kuolema olisi ollut hänen jokin ansionsa. Ja olihan Haiderilla toki meriittejä rohkean isänmaallisuuden esiin nostamisessa maahanmuutosta kärsimään joutuneessa Itävallassa, levottoman Balkanin läheisyydessä.

EU:lle tyypillistä pömpöösimäisyyttä puolestaan osoitti se, että Haiderin puolueen noustessa hallitukseen vuonna 1999 unioni alkoi painostaa Itävaltaa pakotteilla sekä perusti pakotteita valvomaan niin sanotun ”kolmen viisaan miehen kerhon”, jonka yhdeksi jäseneksi kutsuttiin presidentinvirasta juuri vapautunut Ahtisaari. Mutta mitä kummaa itsenäisen valtion sisäiset asiat ja demokraattisesti valitun hallituksen toiminta EU:lle kuuluvat? Vaikka pakotteet vuoden 2000 kesällä purettiinkin, EU:n harjoittama kansalliseen itsemäärämisoikeuteen puuttuminen jää tahraksi sen omaan takkiin.