Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet

Tänään ruotsalaisuuden päivänä on jälleen hyvä nostaa esiin muutamia kaksikielisyyteen liittyviä omintakeisuuksia. Kulttuurisesti melko pitkälle Suomea vastaavissa maissa, kuten Sveitsissä ja Kanadassa, ei ole moninkertaista yliopistojärjestelmää, jossa kielierot määräisivät tekemään saman työn useaan kertaan.

Sveitsi on nelikielinen maa, jonka viralliset kielet ovat saksa, ranska, italia ja retromaani. Kanadan viralliset kielet ovat puolestaan englanti ja ranska. Kummassakaan maassa ei ole monikielisyydestä huolimatta sellaista yliopistojärjestelmää, jossa yliopistojen tehtävät ja toimet täytettäisiin kielipoliittisin perustein ja joissa opetus-, opiskelu- ja työkieli olisi määrätty valtion kielipolitiikkaa silmällä pitäen.

Suomalaisen yliopistopolitiikan kaksikielisyys on eräänlaista apartheidia, joka juontaa juurensa yliopistojen valtiollisuuden aikakaudelta. Valtion virastoissa puhuttiin ja oli oikeus käyttää molempia virallisia kieliä. Perustuslaki sekä valtion kielilaki velvoittivat antamaan opetusta ja mahdollistamaan asioidensa hoitamisen molemmilla kotimaisilla kielillä myös yliopistoissa. Perustuslaki – vaikkakaan ei kielilaki – velvoittaa edelleen julkisoikeudellisia yliopistoja.

Kaksikielisyyden taustalla oli estää maatamme suomenkielistymästä ja taata oma koulutie ruotsinkielisille hinnasta välittämättä. Tiede pyrkii kuitenkin olemaan universaalia. Tutkimusta ei edistä se, että työ tehdään kahteen kertaan: suomeksi ja ruotsiksi.

Kun valtion rahoittamissa yliopistoissa on jouduttu etsimään säästöjä, tässä olisi hyvät mahdollisuudet säästää, mutta aihe koetaan pyhäksi, eikä siitä edes puhuta.

Muutamissa maissa, kuten Egyptissä, toimii toki yliopistoja, joissa puhutaan pääasiallisena työ-, opetus- ja julkaisukielenä eri kieliä kuin asemamaassa. Eräs esimerkki on Kairon amerikkalainen yliopisto. Mutta tällöin syy erikielisyyteen on yliopiston alkuperä, ei valtion kielipolitiikka, joka Suomessa heikentää tieteen hyötysuhdetta, vähentää tehokkuutta ja luo kitkoja päällekkäisyyden vuoksi.

Ruotsinkielisyys ei ole yliopistoissa vain symboli vaan vallan merkki

Helsingin yliopiston ja Aalto-yliopiston kaksikielisyys sekä ruotsinkieliset yksiköt, kuten Åbo Akademi ja Svenska handelshögskolan, vääristävät myös yliopistojen nimityskäytäntöjä.

Ruotsinkielisistä tehtävistä ja toimista on tullut bunkkereita, joilla taataan ruotsia ensimmäisenä kotikielenään käyttäville paremmat mahdollisuudet päätyä oppituoleille, kuin suomenkielisille. Tämä johtuu siitä, että sujuvaa ruotsia puhuvia hakijoita on tarjolla yleensä suhteellisesti vähemmän kuin suomenkielisiin tehtäviin, joita suomea hyvin osaavat ruotsinkieliset myös hakevat ahkerasti.

Ruotsinkielisten yksiköiden tehtävä on ollut varmistaa ruotsia äidinkielenään puhuville suomenkielisiä parempi kohtelu ja edustus tieteessä. Esimerkiksi omissa oppiaineissani filosofiassa ja sosiaalipsykologiassa on ruotsinkielisillä professorin vakansseilla ja muilla tehtävillä yliedustus ruotsinkielisten väestölliseen edustukseen verrattuna.

Joillakin tietyillä tieteenaloilla, kuten kasvatustieteissä, on kenties perusteltua, että järjestetään myös ruotsinkielistä opettajankoulutusta. Mutta minkä vuoksi ruotsinkielisille on pyhitetty kokonainen oma kauppakorkeakoulu, kun taloustieteiden kieli on muutenkin valtaosin englanti?  – Ei ilmeisesti minkään muun kuin sen, että omaa koulutusreittiä pitkin ruotsinkielisen porvariston halutaan uusintavan itsensä talouselämän ja rahavallan asemissa.

Myös uudessa yliopistolaissa (2009) turvattiin ruotsinkielisten etuoikeutettu asema. Lähes kaikilla yliopistoilla on lain sekä suomen- että ruotsinkielisessä versiossa luonteva suomen- ja ruotsinkielinen nimi. Poikkeuksen tekevät kuitenkin Åbo akademi ja Svenska handelshögskolan, joille ei ole laissa määritelty suomenkielistä nimeä.

On mahdotonta kuvitella, ettei suomenkielisiä käännösvastineita olisi voitu löytää, kun molemmat ovat suostuneet kääntämään nimensä englannin kielelle internetsivuillaan. (Åbo akademi on ”Åbo Akademi University” ja Svenska handelshögskolan on ”Hanken School of Economics”.)

Kiintoisaa suomenkielisten nimien puuttuminen on, sillä yliopistolain 76 pykälässä vaaditaan, että ”Åbo akademin, jäljempänä akatemia, tulee erityisesti [...] ottaa huomioon maan kaksikielisyys”.

Ensin lainsäätäjä on jättänyt ilmeisen tahallisesti pois ruotsinkielisten yliopistojen suomenkieliset nimet 1 pykälästä, mutta lain loppupuolella vaaditaan kaksikielisyyden huomioon ottamista. Miten tämä voidaan ymmärtää?

Asiaa on tarpeetonta pohtia järkiperäisesti, sillä Suomen ruotsinkielisten kielipolitiikassa ei yleensäkään ole järkeä. Sitä ei voida ymmärtää minkään logiikan vaan historian pohjalta. Kyseessä on eliitiksi itsensä mieltävän suomenruotsalaisen vähemmistön ylenkatseellisuus ja mielenosoitus suomenkieliselle rahvaalle.

Sen tarkoituksena puolestaan on ylläpitää kahdensadan vuoden takaista muistikuvaa ajasta, jolloin suomenkielisten tie yliopistoihin ja muihin kulttuuri-instituutioihin tukittiin sillä, etteivät he osanneet ruotsia, maan ainoaa virallista kieltä. Voimassa oleva uusi yliopistolaki puolestaan meni valiokuntien, lautakuntien ja komiteoiden läpi poliittisen korrektiuden vuoksi ilman, että kukaan uskalsi siihen puuttua – aivan niin kuin läpi menevät ”kaksikielistä Suomea” tukemaan tarkoitetun säätiön rahamassat Suomen ainoalle yksikieliselle puolueelle, Svenska Folkpartietille.

Suomenkielisten nimien puuttuminen on kuitenkin pelkkä symbolinen kuriositeetti. Omat instituutionsa Suomen ruotsinkielisillä ovat edelleenkin. Koska ruotsinkielisille nuorille riittää suhteellisesti enemmän yliopistopaikkoja kuin suomenkielisille, on ruotsia puhuvien matka maisteriksi edelleenkin helpompi ja lyhyempi kuin suomenkielisten. Ja Helsingin yliopiston kolmesta rehtoraatin jäsenestä yhden pitää jatkuvasti tulla ruotsinkielisten professorien riveistä (74 §), vaikka ruotsinkielisiksi rekisteröityjen osuus kansasta sen enempää kuin opiskelijoistakaan ei ole kolmannes vaan 5,5 prosenttia.

Svenska kulturfonden pelaa tieteen raharuletin pelimerkit puolueellisesti

Myös tieteen tukeminen on kielipoliittisesti vääristynyttä. Svenska kulturfonden on Svenska litteratursällskapetin omistama ja hallinnoima säätiö, jonka tehtävänä on ”tukea ruotsinkielistä kulttuuria ja koulutusta, ruotsin kieltä ja suomenruotsalaista toimintaa Suomessa” (lainaus säätiön internetsivuilta). Rahaston tuoton jakavat kulturfondenin luottamuselimet, jotka nimeää Svenska Folkpartiet i Finland, siis poliittinen puolue.

Svenska kulturfonden eroaa Suomen Kulttuurirahastosta siinä, että Suomen Kulttuurirahasto jakaa anteliaasti ja ystävällisesti stipendejä sekä suomenkielisille että ruotsinkielisille tieteilijöille ja taiteilijoille – riippumatta millä kielellä työskentely tapahtuu. Sen sijaan Svenska kulturfonden ei myönnä avustuksia suomenkielisille vaan rajaa suomen kielen tylysti pois jo omissa säännöissään ja hakuehdoissaan. Siten se tukee ”kaksikielistä Suomea” aivan samalla tavoin kuin Stiftelsen för det tvåspråkiga Finland, joka tukee vain Suomen ainoaa yksikielistä puoluetta, Svenska Folkpartietia.

Raharallin keskellä on syytä muistaa, että suomalainen Svenska kulturfonden on Nobel-säätiötäkin vauraampi rahasto, joten napeilla tätä kielipolitiikkaa ei pelata. Takanaan sillä on useiden ruotsinkielisten pörssiyhtiöiden tuotto.

Koska Svenska kulturfonden ei tue suomenkielistä kulttuuritoimintaa, kehotan Suomen Kulttuurirahastoa olemaan tukematta ruotsinkielistä kulttuuritoimintaa siihen asti, kunnes Svenska kulturfonden muuttaa sääntöjään ja käytäntöjään niin, että se myöntää avustuksia tasavertaisesti myös suomenkielisille ja suomen kielellä tapahtuvaan työskentelyyn.

En tarkoita, että suomen kieli ja ruotsin kieli pitäisi uhrata angloamerikkalaiselle kieli-imperalismille ja mitätöidä kotikieltemme asema tieteessä. Päinvastoin: olen aina puolustanut kotimaisilla kiellä tapahtuvaa tutkimusta, opetusta ja julkaisutoimintaa. Esimerkiksi kiitin apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalaista pari vuotta sitten siitä, että hän vahvisti opiskelijoiden oikeuden tuottaa opinnäyttensä suomenkielisinä ja siten varmisti oikeuden käyttää yliopistoissa molempia kotimaisia kieliä, myös suomen kieltä. Tämän hän taisi tosin tehdä ruotsinkielisiä peläten.

Nähdäkseni tutkimusta tulisi tukea riippumatta siitä, tehdäänkö sitä suomen, ruotsin, englannin tai vaikkapa saksan tai ranskan kielellä. Nyt suomen ja ruotsin kieltä poljetaan kansainvälisissä yhteyksissä, ja Suomessa puolustetaan ruotsin kielen asemaa suhteellisesti paremmin kuin suomen kieltä. Niinpä tilanne pitäisi tasapainottaa poistamalla ruotsinkielisiä suosiva erityiskohtelu yliopistoissa ja tutkimusrahoituksen käytännöissä.

Mitä Kasnäsin manifesti paljasti Sfp:n tavoitteista?

Lopuksi on syytä valaista, millaisin motiivein ja keinoin ruotsinkielisten edunvalvojaksi ilmoittautunut Svenska Folkpartiet i Finland tavoitteitaan edistää. Suomen ruotsinkieliset ja Sfp ovat toimineet kaikkialla kieliryhmänsä omaksi eduksi, ja kyseessä on edunvalvonta, joka pyritään naamioimaan liberaaliksi hyväntekeväisyydeksi, vaikka kyse on ahneesta omien etujen tavoittelusta.

Esimerkin tästä kaksinaismoralismista tarjosi Sfp:n 10.10.2009 hyväksymä Kasnäsin manifesti, jonka puolue sorvasi Kemiönsaarella pitämässään tulevaisuuskonferenssissa. Manifestin kahdeksannessa kohdassa sanotaan, että ”Sfp on uussuomalaisten puolue ja se houkuttelee ja integroi maahanmuuttajat puoluetoimintaan, myös johtotehtäviin, ja vaikuttaa niin, että joka neljäs maahanmuuttaja valitsee ruotsin kielen ensimmäiseksi vieraaksi kielekseen”. Manifesti päättyi huudahdukseen: ”Jos Sfp pystyy toteuttamaan nämä kymmenen teesiä, meistä tulee kymmenen prosentin puolue. Kasnäs oli vasta toiminnan alku. Todellinen työ alkaa nyt!”

Alun perin vain ruotsiksi julkaistu manifesti herätti sen verran arvostelua mediassa, että puolue päätti vetää sen pois netistä ja korvata uudella (käännös alkuperäisestä on ilmestynyt täällä). Puolueen tavoitteet olisivat kuitenkin tulleet selviksi vähemmälläkin salailulla.

Sfp on pyrkinyt edistämään maahanmuuttoa hankkiakseen potentiaalisia kannattajia, jotka eivät ole lähtökohdiltaan suomenkielisiä ja joiden puolue toivoo ”valitsevan” ruotsin kielen sekä äänestävän tämän kielipoliittisen ratkaisunsa tuloksena automaattisesti ruotsinkielisten edunvalvojaa, kielipuolueena esiintyvää Sfp:tä.

Todellisuudessa Sfp ei ole ensisijaisesti kielipuolue vaan ruotsinkielisen varakkaan porvariston etujen edistäjä, jota ruotsinkielisistäkin kannattaa vain osa. Esimerkiksi Sdp:llä ja Vasemmistoliitolla on omat ruotsinkieliset äänestäjänsä molempien vasemmistopuolueiden sisällä.

Tulkintamahdollisuuksia jää oikeastaan vain yksi. Sfp tekee maahanmuuttopolitiikallaan kielipolitiikkaa, jonka tuloksena se toivoo kannatuksensa kasvavan. Kielipolitiikalla hankittua kannatuksen nousua puolue taas haluaisi käyttää ruotsinkielisen porvariston sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten etujen edistämiseen.

Yhtälö ei kuitenkaan toimi, sillä maahanmuuttajat eivät mielellään valitse sen enempää suomen kuin ruotsin kieltäkään vaan puhuvat omaansa. Niinpä puolueen perusaksiooma ei päde, ja siksi maa katoaa sen jalkojen alta, kun ruotsin kielen suhteellinen osuus vähemmistökielenä heikkenee.

Maahanmuuton lisäämisessä puolue on kyllä onnistunut Astrid Thorsin ministeriajoilta lähtien. Esimerkiksi Vantaalla venäjän kieli ohitti jo ruotsin kielen. Niinpä myös Sfp:n kannattaisi tavoitella päämääriään puolustamalla Suomea ja suomalaista kulttuuria haittamaahanmuuttoa vastaan, jolloin se tulisi edistäneeksi suomalaisten ihmisten yhteistä etua.


Kirjoituksiani yliopistojen kielipolitiikasta

Yliopistojen kuolinnaamio
Kulttuurikanoja
Yliopistoissamme saa ja pitää käyttää suomea

Suomenkielisyys on monikulttuurisuutta

Valtioneuvoston viestintäjohtaja Markku Mantila esitti muutama viikko sitten Uuden Suomen blogissaan, että englannin kielestä tehtäisiin Suomen virallinen kieli. Idea ei ollut uusi, sillä sitä oli haudottu Nokian takahuoneissa jo aiemmin.

Niskavillani olivat tuskin ehtineet tasoittua pöyristykseltään, kun entinen yleisradiomies Mikael Jungner kannatti tällä viikolla samaa aloitetta ja sähkötti Facebookissaan, että suomen kieli pitäisi kaiken lisäksi alistaa SAK:n järjestöretoriikasta muistuttavaan ”kielenhuoltoon”. Hankkeesta alkoi kuulua jakoavainten kilinää jo kielitieteilijöidenkin kamareihin.

Englannin kieli on ”aikamme latina” sikäli, että laajalle levitessään myös se muuttui musiikiksi. Merkitykset laventuivat ja epätäsmällisyys kasvoi. Lopulta kieli kuoli pois. Akateemisessa ja muussa kansainvälisessä käytössä olevalle englannin kielelle on käymässä samoin.

Universaalissa käytössä oleva maailmanenglanti on semanttisesti tyhjää, ja brittienglannin merkitykset riippuvat käyttöyhteyksistä, mikä puolestaan korostaa kielen pragmaattisuutta sekä sitoo merkitykset tapoihin ja tottumuksiin. Tämä antaa kielelle ideologisen ja luokkastrategisen ilmeen sekä banalisoi.

Näistä syistä olen vastustanut englannin kielen tunkeutumista akateemiseen maailmaan ja englanninkielisyyden muuttamista suoranaiseksi normatiiviksi. Suomen kielellä julkaisemiseen suhtaudutaan yliopistoissa nykyisin kuin rikokseen, vaikka suomenkielinen julkaisutoiminta on kulttuurikritiikin, poliittisen kritiikin ja omaperäisen filosofian ehto.

Tiedän kyllä, että suomen kielioppi on maailman iloisimpia asioita ja että sen vuoksi kielemme vaikuttaa nykyisin vain ”hyvältä salausjärjestelmältä”, josta Ilmavoimat tosin luopui Nato-yhteensopivuuden vuoksi. Samoin tiedän, että englannin kielestäkin löytyy murteita ja vivahteikkuutta kuin suomen savonmurteesta.

Nimenomaan tämän rikkauden suojelemiseksi kannatan voimakkaasti omakielisyyttä ja kulttuurien defensiivisiä pyrkimyksiä. Myös Neil Hardwickin mielestä englannin virallistaminen Suomessa johtaisi vain suomen kielen näivettymiseen.

Voidaan kenties väittää, että englannin kielen hyväksyminen Suomen viralliseksi kieleksi ei merkitsisi vastakohtaa suomen kielen asemalle ja olemassaololle. Käytännössä englannista tulisi kuitenkin ennen pitkää Suomen hallitseva kieli, jota kaiken maailman kaupparatsut patistaisivat meitä viljelemään kuin siirtomaaloordin kaakaotarhaa.

Minä en halua Suomesta Ambomaata enkä yliopistosta banaanilaivaa. Englannin kielen käyttövaatimukset edustavat angloamerikkalaista kieli-imperialismia, joten on kummallista, ettei moinen kulttuuri-invaasio huolestuta vakaumuksellista demaria.

Suomenkielisyys taas on monikulttuurisuutta, ja monikulttuurisuus on rikkautta! Perustuslain 17 § mukaan Suomen viralliset kielet ovat suomi ja ruotsi. Niitä puolustamaan on hyviä organisaatioita, kuten Suomalaisuuden Liitto ja Perussuomalaiset r. p. Niinpä toivon, että poliittinen kannatus riittäisi estämään mahdollisen perustuslain muutoksen, jolla englannista tehtäisiin Suomen virallinen kieli.

Brysselin miehet, matkalaukkuprofessorit ja parodiaryhmä Alivaltiosihteerissä esiintyvä Simo Frangén voivat viljellä englantia aivan tarpeeksi ilman, että englannin kielestä tehtäisiin kaikkia suomalaisia ihmisiä, viranomaiskäytäntöjä ja katujen nimikilpilautakuntia velvoittava virallinen kieli. Sellainen politiikka antaisi jälleen selvän näytön vääristyneestä monikulttuurisuuden palvonnasta, jonka vallitessa yleismaailmallisuuden pyrkimykset johtavat yhdenmukaistamiseen ja sitä kautta monokulttuuriin.

Filosofiasta tiedän, että syvälliset ajatukset eivät taivu eivätkä käänny englanniksi, mutta englanninkielinen diskurssiavaruus muuntaa kaiken kyllä helposti huumoriksi. Englannin kieli sopii mainiosti popmusiikkiin, sillä se venyy ja svengaa kuin purukumi. Sen sijaan kokouksissa ja kapakoissa puhuttu englanti ”makes me happy” niin kuin viskipaukku Sue Ellenin Dallasissa.

Minua vieläkin oikein puistattaa tuo Jungnerin ajatus suomen kieliopin vandalisoimisesta, joka oli kuin suoraan Orwellin romaanista. Olisi aivan naurettava sellainen ihanne, että meidän suomalaisten pitäisi nyt keinotekoisesti opiskella puolikielisille tyypillinen tönkkösuomen kielioppi, jonka mukaisesti vierasperäisesti murteellisesta alkeissuomesta tehtäisiin standardi oikeakieliselle puheelle!

Jungner on koettanut selitellä näkemyksiään parhain päin väittämällä halunneensa vain muokata inhimillistä kieltä tietokonelingvistiikkaan sopivaksi. En kuitenkaan usko hänen pääsevän some-kritiikin silmästä koettamalla luikerrella teknokratian maailmaan, vaikka hyppy koneiston rattaaksi onkin perinteinen hätäpoistumistie demariajattelussa.

Digihumanismin junan pitäisi kulkea niin päin, että tekniikasta koetettaisiin tehdä inhimillisempää eikä inhimillisyydestä teknisempää. Myöskään se, että kielen luonnollista kehitystä ei voida manipuloida, ei ole ongelma, vaan se, mikäli sitä jonkun mielestä pitäisi manipuloida.

Miksi tämä tyyppi oli Ylen toimitusjohtaja? Ehkä meneillään onkin populistinen kielipoliittinen kilpailu, sillä vihreiden Osmo Soininvaara antautui asioimaan perussuomalaisten apajilla ja väläytti puolestaan pakkoruotsista luopumista. Jungnerin saama huomio osoittaa, että kun julkkis sanoo jotain järjetöntä, se noteerataan, mutta kun tuntematon sanoo jotakin viisasta, sitä ei referoida.

Jungnerille itselleen mikä tahansa julkisuus näyttää olevan hyvää julkisuutta, kunhan oma nimi on kirjoitettu oikein. Kunpa ne nyt siellä Suomen Sosialidemokraattisessa Puolueessa oppisivat kirjoittamaan myös puolueensa nimen oikein (”sosiaalidemokraattinen”), sillä muutoin syntyy vaikutelma, että puolue on ”alidemokraattinen”.

Yliopistoissamme saa ja pitää käyttää suomea

Oikeuskansleri Jaakko Jonkka joutui muutama vuosi sitten voimakkaan arvostelun kohteeksi katsottuaan läpi sormien Eva Biaudet’n nimitysjupakkaa ja päästäessään Mauri Pekkarisen kuin koiran veräjästä vaalirahaskandaalissa. Samoin nykyinen apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen sai kansalta paljon nuhteita jo vähemmistövaltuutettuna toimiessaan, esimerkiksi puolustaessaan rikostutkintaa professori Tatu Vanhasen esittämistä tieteellisistä kannanotoista.

Nämä jo klassikoiksi muodostuneet tapaukset painuivat lähes unholaan, kun Jaakko Jonkka antoi moittivan päätöksen Pekka Himasen ”Kestävän kasvun mallia” koskevassa puliveivausasiassa. Varovaista ratkaisussa oli tosin se, ettei tapaus antanut oikeuskanslerin mielestä aihetta mihinkään toimenpiteisiin. Mikko Puumalainen (josta muutamat käyttävät kenties aiheettoman tuttavallista lempinimeä ”Puumis”) puolestaan on nyt terävöittänyt toimintaansa antamalla päätöksen, jonka mukaan Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa pitää voida suorittaa maisterintutkinot suomen kielellä ja myös opetusta pitää järjestää suomeksi.

Kauppakorkeakoulu oli syksystä 2013 lähtien tarjonnut vain englanninkielisiä maisterinkoulutusohjelmia, ja suomenkielinen opetus oli kutistunut yhteentoista prosenttiin ylemmän korkeakoulututkinnon opetusohjelmasta. Apulaisoikeuskanslerin päätöksen mukaan suomen kielen täytyy edelleen säilyä opetus- ja tutkintokielenä, eikä suomen kieltä niin muodoin saa syrjäyttää, joten kauppakorkeakoulun päätös siirtyä yksinomaan englanninkieliseen opetukseen ei ollut perustuslain eikä yliopistolain mukainen.

Ratkaisussaan apulaisoikeuskansleri tukeutui perustuslain 16 ja 17 §:ään ja yliopistolain 11 §:ään sekä viittasi myös valtion kielilakiin (vaikka viimeksi mainittua ei suoraan sovelletakaan yliopistoissa). Pidän Puumalaisen kannanottoa, paitsi lakien mukaisena, myös oikeudenmukaisena ja tervetulleena. Nähtäväksi jää, minkälainen hyvyyden kehä oikeuskanslerinviraston ryhdistäytymisestä onkaan alkamassa!


Oikeus käyttää suomen kieltä kuuluu kaikille

Ratkaisu on toimiva myös tieteen kannalta, sillä näin yliopistojen harkintavallan ei anneta tukahduttaa kotimaisilla kielillä tehtävää tutkimusta, opetusta ja tiedettä. Monet yliopistot yrittävät kansainvälistyä epätoivon vimmalla esittääkseen kovaa jätkää ulkomaalaisten silmissä ja hankkiakseen pöytälaatikkoihinsa kansainvälisiä stipendejä sekä rahaa. Ulkomaalaisten vaihto-opiskelijoiden ja tutkijoiden eduilla on poljettu suomenkielisten opiskelijoiden halua käyttää suomen kieltä.

Toisaalta Aalto-yliopiston omissa kielilinjauksissa sanotaan, että opetusta ja tutkintoja tarjotaan sekä suomeksi, ruotsiksi että englanniksi, ja katsotaan, että Aalto-yhteisö voi kansainvälistyä heikentämättä kansallisten kielten asemaa tieteen kielinä. Myös opetus- ja kulttuuriministeriön näkemyksen mukaan opiskelijoilla on oikeus tehdä tutkintoon kuuluva opinnäyte suomeksi.

Irvokasta onkin, että kauppakorkeakoulussa voimassa olevan käytännön mukaan opiskelija on voinut tehdä gradunsa suomeksi vain hakemuksesta, jolloin suomen kieltä käyttävän on täytynyt ikään kuin kerjätä oikeutta ilmaista itseään suomeksi omassa maassaan. Kansainvälisten GMAT- ja GRE-kielitestien käyttöönotto maisteriohjelmiin oikeuttavina kokeina on puolestaan merkinnyt eräänlaisen kielipoliittisen sulun asettamista tutkintojen suorittamiselle, ja tähän apulaisoikeuskanseri ei valitettavasti puuttunut. Parasta oikeuskanslerinviraston ratkaisussa on se, että kannanotto suomen kielen puolesta sitoo myös kaikkia muita suomalaisia yliopistoja.


Englannin kielen ylivallasta

Miksi sitten oikeus kotimaisten kielten käyttämiseen on niin tärkeä? On syytä muistaa, että ihmiset ajattelevat suurimmaksi osaksi kotikielellään. Vaatimus siirtyä käyttämään vieraita kieliä ajatusten muodostamisessa haittaa ihmisten älyllistä toimintaa. Englanninkieliseen argumentaatioon pakottaminen myös vaikeuttaa osallistumista keskusteluihin kotimaassa, ja siten kyseinen politiikka heikentää tieteen yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja roolia tärkeillä kotimaisilla foorumeilla.

Pahimmillaan suomen kielen syrjiminen johtaa nurkkakuntaisuuteen ja tieteen ummehtumiseen, kun suomalaiset pakotetaan ilmaisemaan itseään vain englanninkielistä arvomaailmaa edustavin käsittein, jossa tavarat (goods) ja jumalat (gods) ovat lähellä toisiaan. Englannin kielen valta-asema edustaakin nykyään eräänlaista kulttuuri-imperialismia, joka on koitunut monien pienten kielten kuolemaksi.

Laajasti käytettynä englannin kieli on myös tyhjentynyt merkityksistä. Siitä on tullut aikamme latina sikäli, että myös latinan kielestä kuoleentui täsmällisyys, ja kansainvälisessä käytössä sanojen merkitykset laventuivat. Lopulta latina itse kuoli pois akateemisista yhteyksistä.

Nykyajan englannin kielessä sanat voivat tarkoittaa melkein mitä tahansa, eivätkä merkitykset rakennu semanttisesti rikkaiksi ja yksiselitteisiksi, vaan ne ovat alistettuja sosiaalisesti ehdollistetuille sanonnoille ja riippuvat kielen käyttötilanteista, konventioista, tavoista ja tottumuksista, siis sovinnaisuudesta. Pragmatismille tyypillisesti merkitysoppi on kytketty sosiaalisiin tilanteisiin ja yksimielisyyden ihanteeseen. Näin ollen angloamerikkalaisen keskustelun paralingvistiikka hallitsee keskustelun sisältöjä, mikä nostaa jokaisen filosofin ja runoilijan ihon näppylöille ja saa laupeimmankin nojatuolifilosofin huudahtamaan: ”Voi kauhistuksen kanahäkki!”

Kauppakorkeakoulun päätös siirtyä vain englanninkielisiin maisteriohjelmiin kertoi myös siitä, että taloudellinen päätösvalta on etääntynyt Suomesta ja siirtynyt kansainvälisiin ympyröihin. Myös niissä pitää luonnollisesti vaikuttaa, mutta taloustieteilijöidenkään kieltä, sanastoa tai artikulaatioresursseja ei tulisi rampauttaa tuhoamalla suomenkielinen taloustieteellinen ja -poliittinen argumentaatio kokonaan tai siirtämällä se englanninkieliseen ympäristöön. Aitoon monikulttuurisuuteen ja demokratiaan kuuluvat myös erimielisyyksien ja erikielisyyksien aiheuttamat kitkat, monikielisyys ja sen mukainen moniarvoisuus.


Ajattelu ja filosofia onnistuvat parhaiten kotikielellä

Jo filosofi Martin Heidegger katsoi, että ihmisen kyky ajatella on sidoksissa hänen käyttämäänsä kieleen ja että parhaaseensa kukin pääsee omalla kotikielellään. Samaa mieltä ovat olleet monet kirjailijat. Jos kirjailijat kykenisivät tuottamaan ajatuksia ja muotoilemaan ne kirjallisesti arvokkaalla tavalla myös vieraita kieliä käyttäen, kaunokirjailijat siirtyisivät varmasti heti käyttämään englantia, sillä markkinat olisivat tällöin suuremmat. Niin ei kuitenkaan tehdä, sillä vieraiden kielten käyttäminen kuolettaisi kirjailijoiden kynän, eikä kukaan ei-natiivi kielenkäyttäjä pysty ilmaisemaan itseään kirjallisesti tyydyttävällä tavalla.

Monet tieteenharjoittajat ovat olleet kanssani täysin samaa mieltä. Esimerkiksi mainio suomenruotsalainen sosiaalipsykologi Johan Asplund, joka on toiminut professorina Kööpenhaminan ja Lundin yliopistoissa, on julkaissut kaiken tuotantonsa aivan tarkoituksellisesti kotikielellään ruotsiksi ja todennut, ettei pysty eikä halua käyttää muita kieliä, sillä niillä toimittaessa asioista katoaisi langan pää ja kirjoitus muuttuisi mitäänsanomattomaksi. Tämä ei ollut hänen mielenosoituksensa vaan tosiasia.

Sama pätee Tarton yliopistossa professorina toimineeseen semiootikkoon, Juri Lotmaniin, joka hänkään ei suostunut julkaisemaan mitään englanniksi. Silti hänen alkuperäiskielisten kirjoitustensa käännösoikeudet ovat kansainvälisesti katsoen selvää valuuttaa.

Juuri kukaan merkittävä filosofi ei ole luopunut kotikielestään eikä vaihtanut sitä englanniksi. Niin Heidegger kuin Englannissa suuren osan elämästään viettänyt Ludwig Wittgensteinkin kirjoittivat kotikielellään, saksaksi. Myös Georg Henrik von Wright, jota on palvottu Suomessa kuin paikallista kuningasta, kirjoitti kaikki esseekirjansa suvereenisti omalla äidinkielellään, ruotsiksi, eikä kukaan moittinut häntä siitä. Ajatuksen merkityksellisyyden pitää ylittää sen, millä kielellä se on sanottu, ja usein ajatuksissa on eniten kantavuutta juuri silloin, kun niiden ilmaisemiseen on käytetty omaa kieltä.

On syytä muistaa, että kansainvälisyys ei ole myöskään itseisarvo, vaan kansainvälisiin arvointimenettelyihin on päädytty vain tiettyjen negatiivisten ilmiöiden, kuten kotimaassa esiintyvän puolueellisuuden, välttämiseksi. Ratkaisuja kansainvälisyys ei ole näihinkään ongelmiin tuonut, vaan monessa tapauksessa se on johtanut asiat entistä pahemmin juntturalle, kuten olen perustellut esimerkiksi tässä.

Filosofia, joka luopuu kotikielestään, menettää kieliherkkyytensä. Siksi on ironista, että kansainvälistynyt suomalainen filosofia on yleensä niin sanottua analyyttista kielifilosofiaa. Ironia piilee siinä, että niin sanotut kielifilosofit eivät yleensä ole olleet etevimpiä kielen käyttäjiä, ja kansainvälisen menestyksen onkin taannut vain se, että kielifilosofia on ollut formaalista logiikkaa, joka on luonnollisista kielistä riippumatonta ja jossa luonnollisia kieliä käytetään vain kaavoista koostuvien esitysten tilkkeiksi. Pidänkin kyseistä filosofianharjoituksen muotoa eräänlaisena filosofian rappioilmiönä, ja lisätietoa asiasta saa kirjoistani Dialoginen filosofia, Enkelirakkaus ja Suomalaisen nykyfilosofian historia.

Kumotkaamme siis englannin kielen, pakkokansainvälistämisen ja internatsismin harjoittama kulttuuri-imperialismi ja ilmaiskaamme itseämme hyvällä ja kauniilla suomen kielellä! Myöskään taloustieteilijöille ei olisi pahitteeksi pitää jalat maassa ja säilyttää sidos oman ajattelun ja kielen välillä, vaikka muutoin talouspolitiikka lentääkin tyhjän päällä. On hyvä, että taloustieteilijät opetetaan ajattelemaan asioista suomeksi myös kansainvälisen kapitalismin pappisseminaarissa, Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa.

Eduskunta internatsismia torjumaan

Valiokuntatyöskentely on eduskunnan toiminnan kannalta keskeisimpiä, sillä päätökset valmistellaan valiokunnissa, joita ilman käsittelyt eivät etene. Niinpä eduskunta valitsi valiokuntiensa puheenjohtajat jo eilen. Jako näyttää varsin hyvältä, sillä perussuomalaiset saivat johtaakseen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisimmät paikat eli ulkoasiainvaliokunnan, puolustusvaliokunnan ja hallintovaliokunnan.

Ulkoasianvaliokunnassa käsitellään merkittävät valtiosopimukset sekä yleistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, ulkomaankauppapolitiikkaa, kehitysyhteistyötä, kansainvälisiä järjestöjä ja suomalaisten rauhanturvajoukkojen asettamista koskevia asioita samoin kuin Euroopan unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevat asiat.

Näin on toivoa, että yksipuolisesti pois annettavia kehitysapuja päästään vähentämään, valmisteille saadaan lakialoitteita, jotka estävät esimerkiksi venäläisten kiinteistöjenostot Suomesta (Venäjällähän vastaava laki tuli voimaan tämän vuoden alusta) ja että EU:n laajeneminen Turkkiin sekä maamme sitominen Euroopan unionin yhteiseen turvapaikkapolitiikkaan eivät edisty ainakaan Suomen toimesta. Itsenäisen päätösvallan turvaaminen liittyy myös puolustusvaliokunnan toimintaan, jolla voidaan torjua maamme vedättäminen Naton mukanaan tuomiin ongelmiin.

Hallintovaliokunnassa puolestaan käsitellään muun muassa ulkomaalaisasioita, joten puheenjohtajuus sopii perussuomalaisille kuin nakki silmään. Olisi hyvä, jos puheenjohtajuuden kautta käsiteltäväksi voitaisiin ottaa aloitteita, joilla ulkomaalaislaki avattaisiin niin, että humanitaarista ja työperäistä maahanmuuttoa päästäisiin konkreettisesti vähentämään maamme sosiaali- ja työpoliittisten etujen pelastamiseksi.

Olisin toivonut, että perussuomalaiset olisivat saaneet ainakin varapuheenjohtajuudet myös eduskunnan ideologisimmista valiokunnista eli sivistysvaliokunnasta (pj. kokoomus, vpj. keskusta) ja tulevaisuusvaliokunnasta (pj. Sdp, vpj. vihreät).

Tällä tavoin esimerkiksi tiedepolitiikkaan olisi voitu puuttua rakentavalla tavalla. Nykyisinhän poliitikot puuttuvat tieteeseen ja yliopistopolitiikkaan tavalla, joka on sekä tieteen että yhteiskunnan kokonaisedun kannalta mahdollisimman kielteinen. Vihervasemmiston hallitsemassa yliopistolaitoksessa resursseja ja fasiliteetteja jaellaan avokätisesti ulkomaalaisille suomalaisten opiskelijoiden, tutkijoiden ja tieteenharjoittajien etujen vastaisesti. Muutamat yliopistot ovat kehdanneet asettaa jopa tavoitteekseen sen, että ulkomaalaisten opiskelijoiden määrä nostetaan 15 prosenttiin.

Tämä on häikäilemätön vääryys maassa, jossa suomalaiset opiskelijat jäävät tämän sairaan politiikan vuoksi vaille opiskelupaikkoja, vaikka heidät pakotetaankin maksamaan koulutusjärjestelmämme ylläpito veroina. Myös opiskelijoiden vaihtosuhteet ovat vääristyneet, sillä maassamme opiskelee huomattavasti enemmän ulkomaalaisia kuin Suomesta on vaihdossa ulkomailla. Olen itse esittänyt poliittisessa ohjelmassani, että vaihtosuhde pitäisi tasapainottaa ja että yliopistovirkoihin pitäisi nimittää ensisijaisesti Suomen kansalaisia ulkomaalaisten sijasta, mikäli pätevyys- ja kelpoisuusehdot täyttävä suomalainen vain on tarjolla.

Ulkomaalaisten nimittämistä yliopistovirkoihin ei voida perustella millään ”tieteen edulla”, sillä suurin osa ulkomaalaisista on pelkkiä tutkijakoulutettavia eikä asiantuntijoita. Niinpä tutkijanvirkojen täyttäminen ulkomaalaisilla on väärin tilanteessa, jossa asiantuntemusta löytyy runsain mitoin omasta maastamme.

Esimerkiksi filosofiassa tutkijanpaikkojen täyttäminen ulkomaalaisilla on merkinnyt suomenkielisen filosofian kuolemaa filosofian laitoksilla, kun opetus- ja toimintakieleksi on täytynyt vaihtaa heidän takiaan englanti. Sitä kautta suomenkielinen filosofia ja kotimainen kulttuurikritiikki on uhrattu kansainvälisyyden alttarille, jossa suomalaisille tärkeistä asioista ei juuri puhuta. Myös empiirisillä tieteenaloilla, kuten biologiassa, erittäin suuri osa tohtorikoulutetuista ja -koulutettavista joutuu olemaan työttöminä, kun resurssit myönnetään ulkomaalaisille.

Mielestäni olisi parempi ohjata kyseinen ulkomaalaisporukka ajoissa etsiytymään omaan maahansa, sillä koulutuksen saatuaan he kuitenkin kävelevät ulos Suomesta, mikä merkitsee asiantuntemuksen valumista ulkomaille ja kansallisen kilpailuedun menettämistä. Maahan jäädessään he vievät suomalaisten työpaikkoja.

Kulttuuri- ja sivistysinstituutioidemme riistäminen pitäisi pysäyttää aivan niin kuin Euroopan maiden lainottaminen suomalaisten ihmisten piikkiin. On röyhkeää, että esimerkiksi Portugalissa ja Espanjassa suomalaisia moititaan ankarasti siitä, että suomalaiset eivät halua samaan hirteen heidän velkavaikeuksiensa kanssa. Etelä-Euroopan mailla on omat syynsä velkaantumiseen, eikä karvakäsillä pitäisi olla mitään erityisoikeuksia eikä ohituskaistoja muita parempien taloudellisten avustusten saamiseen.

Mikäli kokoomuksen johtama tulevaisuusvaliokunta haluaa asiasta sen tyyppisen kokonaisselvityksen, jonka Jyrki Katainen valiokuntaa johtaessaan tilasi aikoinaan Pekka Himaselta, ilmoitan, että paremman saa täältä, ja kontribuutioita muissakin asioissa annetaan.

Internatsismi yliopistoissa

Helsingin yliopisto näyttää jälleen laittaneen auki Tutkijakollegiumiin sijoitetun ajankohtaisen yhteiskuntatutkimuksen professorinviran, joka luotiin Jane ja Aatos Erkon säätiön rahoilla. Kritisoin tehtävän täyttöprosessia, periaatteita ja nimityspäätöstä jo viran ollessa ensimmäistä kertaa haettavana vuonna 2008. Arvasin tuolloin, että tehtävään kutsutaan joku ulkomaalainen tutkija, joka ei tiedä eikä ymmärrä Suomen ajankohtaisista ja yhteiskunnallisesti tärkeistä kysymyksistä mitään.

Juuri niin kävi, ja virkaan nimitettiin brittiläis-kanadalainen Stephen Gill, jonka pääteoksia ovat American Hegemony and the Trilateral Commission (1991) sekä italialaista kommunismin teoreetikkoa Antonio Gramscia käsittelevä toimitustyö Gramsci, Historical Materialism and International Relations (1993). Arvostelin poliittista virkanimitystä muun muassa tässä.

En tiedä, minne Gill lähtee, kun hänen tehtävänsä avautuu 1.8.2011. Mutta minua kiinnostaa, mitä näyttöä hän on antanut sen tapaisesta tutkimuksesta ja yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta, ”joilla on merkitystä nyky-yhteiskunnan ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kannalta”, kuten virantäyttösuunnitelma velvoittaa. Toistaiseksi näyttöä ei ole kertynyt yhtään, vaikka aiheita riittäisi: globalisaation ja maahanmuuton ongelmallisuus, kansanvallan kavennukset, poliittisen korrektiuden vaatimukset, sananvapauden heikennykset ja yhteiskunnallisten asenteiden kärjistymiset kansainvälisyyskiimasta kärsivän ylikiehunnan myötä. Gillin mielipiteet huomioon ottaen näyttöjen puuttuminen voi olla myös hyväksi.

Ette arvaakaan, kuinka paljon minulla olisi näistä aiheista sanottavaa. Mutta sitäpä ei saa yliopistolla esittää, aivan niin kuin en saa toimia vähemmistövaltuutetunkaan virassa.

Voitte tietysti väittää, etteivät nämä blogeissa esitetyt analyysini ole oikeaoppisen kommunistisen yhteiskuntatieteen mukaisia. Voitte myös parkua, että kirjoitan paljon arkiyhteyksissä ja arkikielellä. Perustan kuitenkin näkemykseni filosofisiin teoksiini, eli tulkintani eivät ole irrallisia vaan osa filosofista kokonaisnäkemystäni ja yhteiskuntateoriaani. Tässä kokonaiskonseptiossa myös arkielämän havainnot ovat helposti käännettävissä tieteen kielelle, aivan niin kuin useat tieteen tekemät löydöksetkin puolestaan saavat vahvistuksensa käytännön elämän piiristä.

No, harmittaahan tämä paitsio vähäsen. Mieluummin kuitenkin elän vapaana kuin pallo jalassa ja akateemisen mielipidesensuurin vankina. Se, miksi en voi edes tähyillä Tutkijakollegiumin virkojen suuntaan, johtuu tosiasiasta, että kollegium johtajansa johdolla häätää minut palavaa seivästä apunaan käyttäen pihalle kaikkialta. Hän puolestaan on jonkinlainen nuorempi kollegani.

Yliopistojen pahimpia vikoja on niiden internatsistisuus. Tehtävien täyttö luovutetaan kansainvälisten tahojen käsiin, joissa päätetään, mitä yliopistoissamme saa tehdä ja opettaa. Nämä tahot taas ovat jo oman olemuksensa vuoksi monikulttuurisuuden ja kansainvälisyyden ideologian kannattajia. Mikään kriittisyys ei heidän päähänsä mahdu, ja näin internatsismi uusintaa itsensä yliopistomaailmassa.

Kun tehtävät täytetään yhä useammin ulkomaalaisilla tieteilijöillä, suomalaisten veronmaksajien resursseja valuu ulkomaille, eivätkä suomalaiset tieteenharjoittajat saa toimintatilaisuuksia. Paitsi tietysti lähtemällä maanpakoon eli siirtolaisiksi, toisin sanoen maahanmuuttajiksi.

Esimerkin siitä, kuinka Suomen yliopistot lahjoittavat varoja ulkomaalaisten hyväksi, tarjoaa tämä uutinen, jonka mukaan Helsingin yliopisto ja Aalto-yliopisto avasivat kokonaisen kerrostalon Töölöön pelkästään ulkomaalaisten vierailijoidensa majoituspaikaksi. Täytyykö yliopistojenkin pitää yllä hotelleja ja pakolaiskeskuksia? Ja pitääkö suomalaisen tohtorin olla joko asunnoton pakolainen ulkomailla tai viraton ja varaton henkipatto kotimaassa samalla kun ulkomaalaisia hyysätään kansainvälisyyden nimissä? Ei meille suomalaisille tutkijoille ole perustettu majataloja eikä katettu pöytää sen enempää täällä Suomessa kuin ulkomaillakaan.

Vastaväitteitä ajatuksiani kohtaan voidaan ehkä muodostaa epäilemällä, mikä on tieteen tehtävä: onko päämääränä tukea yksittäisiä tieteenharjoittajia ja eikö jokaisen yksilönkin tarkoituksena ole vain palvella ”tieteen ja tutkimuksen kollektiivista kokonaisetua”? Kysymyksiin voidaan vastata, että sillä tavalla ajateltaessa tieteen ja tutkimuksen kokonaisetuna pidettäisiin yksilöiden mahdollisimman tehokasta likvidointia.

Tosiasiassa ainoa konteksti, jossa tiedolla voi olla merkitystä, on ihmisyksilön kokemusmaailma: hänen elämänsä ja arvotajuntansa. Tieteen subjekti on ihminen, ja kokemukset hyvästä tai huonosta ovat välttämättä jonkun tietyn ihmisen, siis tutkijan tai tutkittavan omia kokemuksia. Ainoa toteutumisyhteys, jossa sen tapaisella moraalifilosofisella käsitteellä kuin ’tieteen kokonaisetu’ voi olla merkitystä, on ihmisen subjektiivinen tajunta. Keskeistä on, miten tieto ja ymmärrys palautuvat maailmaan, jota ne koskevat ja josta ne ovat lähtöisin. Tämä maailma on väistämättä yksityisten ihmisten maailma. Myös tieteestä hyötyjä eli tieteen tulosten loppukäyttäjä on useimmiten jokin yksityinen taho, ei kollektiivi. Siksi keskeinen kysymys on, miksi yliopistojen pitäisi kohdella omia tutkijoitaan kaltoin ja toimia kansainvälisten parta-Kallejen hyväksi, niin kuin ne nyt tekevät.

Tieteellisen kollektivismin ideologia vaikuttaa kielteisesti myös tieteenharjoittajien yksityiselämään. Ihminen pakotetaan akateemisissa yhteyksissä siirtolaiseksi, jotta hänellä ei olisi allaan kovaa maata, jotta hän ei voisi sitoutua mihinkään ja jotta hänestä tulisi helposti hallittava relativistinen pullasorsa. Heittopussit ovat epäitsenäisiä, eikä heillä ole persoonaa eikä mielipiteitä. Kun kotikin on pilalla ja omaisuus jatkuvasti muuttokontissa, tällaisesta yliopistollisesta vuokraviljelijästä voidaan helposti tehdä tiedepoliittisten tendenssien orja. Hänet saadaan toteuttamaan mitä tahansa EU:sta johdettua ohjelmaa, kunhan hänen suunsa tukitaan rahalla tai päänsärkypillereillä.

Minulla ei ole niin sanotuista kansainvälisistä tutkijoista korkeaa kuvaa. Yleensä he ovat vaarallisen epäitsenäisiä ja riippuvaisia ihmisiä.

Kielteistä on myös kansainvälisyyden ja monikulttuurisuuden lietsoma samanlaistuminen. Pilalle hapatetussa yliopistomaailmassa kirkastuu, millä tavoin monikulttuurinen vuorovaikutus yhdenmukaistaa eikä pyri säilyttämään eikä kehittämään kulttuurien alkuperäistä ja omakulttuurista rikkautta. Kaikkialla yliopistoissa puhutaan nykyään englantia, vieläpä sietämättömän huonoa englantia.

Esimerkiksi Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumin työkieleksi on akateemista kieli-imperialismia myötäillen määritelty englanti. Tämä kaventaa kieliin ja kulttuureihin sisältyvää monimuotoisuutta. Ihmiset eivät saa ilmaista itseään semanttisesti rikkaalla tavalla kotikielellään, vaan heidät pakotetaan omaksumaan englannin kieli, jonka sanojen merkitykset ovat kontekstiriippuvaisia ja siten alttiita ideologioille. Erityisesti tämä näkyy seksuaalisuutta käsittelevissä yhteyksissä, joissa homot ovat ”iloisia” ja heterot ”suoria”. Kieli muokkaa ajattelutapoja. Mutta miksi asioiden pitäisi olla esimerkiksi juuri tuolla englannin kielen määrittelemällä tavalla?

Jokainen filologi tietää, että vain syntyperäinen kielenkäyttäjä voi tunnistaa kielen kaikki vivahteet. Koska ei-natiivit englannin kielen käyttäjät eivät yleensä tunnista itselleen vieraan kielen vivahteita, on akateemisessa yhteisössä käytettävä englanti perin pohjin huonoa. Tästä johtuu, että vieraalla kielellä kirjoitetulla filosofialla ei ole poikkeuksetta mitään kirjallista eikä usein myöskään informatiivista arvoa. Vieraan kielen käyttö onnistuu vain sellaisissa yhteyksissä, joissa kielellä on pelkkä välineellinen asema, kuten matematiikan kaavojen tai luonnontieteellisten teorioiden höysteenä. Muissa yhteyksissä omasta kotikielestä luopuminen haittaa ajatusten muodostamista ja sanoman perillemenoa.

Internatsismin ja angloamerikkalaisen kieli-imperialismin ylivallasta johtuu sitten se, miksi filosofien virkaistuimille on Suomessa valittu formaalisen logiikan edustajia. Heidän ei tarvitse osata puhua eikä kirjoittaa; riittää kun hymyilee salaviisaasti jossakin retardien seminaarissa. Toinen mahdollisuus on, että antaa periksi manipulaatiolle ja ryhtyy pragmatistiksi eli alkaa ”ajatella englanniksi” omaksuen amerikkalaisperäisen, hyötyä ja käyttökelpoisuutta korostavan, pinnallisuuden oman ajattelunsa lähtökohdaksi. Tulokset palkitaan paradigman sisäisissä puoluekokouksissa.

Toivon, että englannin kieltä kohtaa kielikuolema. Juuri niin kävi latinan kielelle. Laajassa käytössä latinan sanojen merkitykset laventuivat ja alkoivat tarkoittaa melkein mitä tahansa. Englanti olkoon siis aikamme latina!

Kansainvälisyyden korostamisessa on kyse useimmiten vain itsetehostuksesta, joka on sukua Simo Salmisen Rotestilaulussaan esittämälle ylpeilylle: ”On käyty ulkomaillakin, niin ettei tartte tulla nenille hyppimään!” Tämä ei liene mitään sellaista, mistä kenenkään kannattaa olla kateellinen.

Yliopistojen pakottaminen kansainvälisyyteen tuhoaa ne hienot mahdollisuudet, jotka liittyisivät esimerkiksi ajankohtaisen yhteiskuntatutkimuksen professuuriin. Englannin kielen ylivalta rajoittaa myös tutkimusten aiheita. Kun hakijoiden kelpoisuus virkaan arvioidaan kansainvälisissä yhteyksissä, luuletteko, että monikaan virantäytön aasiantuntija osaa lukea suomenkielisiä julkaisuja, joissa puhutaan Suomessa merkityksellisistä ja suomalaisten tärkeinä pitämistä asioista? Ne yleensä sivuutetaankin hakijoiden arvioinneissa. Meille suomalaisille tärkeistä yhteiskunnallisista kysymyksistä ei voi julkaista mitään kansainvälisissä yhteyksissä, sillä siellä meidän asiamme eivät ketään kiinnosta.

Tämä tekee mahdottomaksi sen, että virkaan päätyisi joku sellainen henkilö, joka puhuu suomeksi jostakin suomalaisille merkitsevästä. Kansainvälisyyden hoilaaminen on yliopistomaailman tapa tukahduttaa alkujuurilta lähtevä yhteiskuntakritiikki ja pakottaa ihmiset samaan tukalaan internatsismin kurimukseen, jossa koko Euroopan unioni tätä nykyä on.

Ainoa mahdollisuus, että yliopistovirkaan päätyy suomenkielisillä tutkimuksilla, on se, että tehtävään kammetaan joku feministi. Sillä feministi on aina pätevä kaikkeen.

Kuten huomaatte, olen pitkälti eri linjoilla tieteen olemuksesta ja tehtävistä kuin vallassa oleva tiedehallinto. Pinta-ala, jolla toimin, on tietysti pieni, mutta järveni on syvempi kuin heidän merensä, ja itse pidän tärkeimpänä filosofian syvällisyyttä. Tässä valossa kansainvälisyyden ei pitäisi olla itseisarvo vaan sivuseikka.

Kansainvälisyys on kelpo juttu, jos se on seurausilmiö jostakin, jolla on merkitystä. Nyt se on kohotettu päätarkoitukseksi, ja tutkijakunta miettii, mitä tekisi näyttääkseen ”kansainväliseltä”.

En siis tarkoita, ettei tieteen pitäisi sisältää kansainvälistä vuorovaikutusta lainkaan. Mutta kansainvälisyysvouhotus on mennyt liian pitkälle myös yliopistomaailmassa ja heikentää kotimaisen tieteen ja suomalaisten tieteenharjoittajien toimintaedellytyksiä.

Tätä nykyä tutkijat ja professorit säntäilevät kansainvälistä mainetta saadakseen kuin levottomat lapset. Loppujen lopuksi kyseessä on pelkkä ilmaismatkoista ja sightseeing-risteilyistä koostuva piirileikki, joka käy veronmaksajille kalliiksi. Olisikin mielenkiintoista nähdä, mihin kansainvälisyysinnostus katoaisi, jos tiedeturistit pantaisiin itse maksamaan ulkomaanmatkansa. Se ehkä auttaisi erottamaan aidon kansainvälistymishalukkuuden pelkistä huvittelutarkoituksista.

Näistä asioista on kertynyt vuosien mittaan tietysti paljon sanottavaa. Systemaattisimmin kritisoin tiedepolitiikan trendejä viime vuonna julkaisemassani teoksessa Suomalaisen nykyfilosofian historia. Viittaan myös yhteiskuntafilosofisiin pääteoksiini Dialoginen filosofia ja Työttömän kuolema, joita filosofian laitoksen laitoskirjasto ei ole hankkinut kokoelmiinsa, niin kuin ei yhtäkään väitöskirjani jälkeen julkaisemaani teosta. Reilumpaa tunnustusta työlleen tuskin voisi toivoa.

Näin lukukauden alussa on helpottavaa sekin, etten pääse pitämään kurssejani filosofian laitoksille. Mutta tärkeintähän on, että kaikki ovat tyytyväisiä siihen, mitä yliopistoissa nyt tehdään.

Syyttömänä elinkautisessa

Vuosi lähenee loppuaan, ja huomio kääntyy asioista armottomimpaan, aikaan. Omalla yksisuuntaisuudellaan se paljastaa koko olemassaolomme hauraan ja häivähdysmäisen luonteen.

Filosofisessa ja -teologisessa ajattelussa elämän aikaulottuvuuksia on usein lähestytty ”jo”-käsitteen kautta. Tietyt filosofit ovat esimerkiksi puhuneet tulevaisuuden utooppisesta yhteiskunnasta haaveellisesti: toivoen, että paratiisimainen yhteiskunta olisi ”jo” täällä. Teologit, jotka ovat kavahtaneet astumista vapaaehtoisesti kuoleman jälkeiseen Paratiisiin, ovat puolestaan nähneet, että Taivashan toteutuu ”jo” hurskaiden ihmisten maanpäällisessä elämässä, eikä tuonpuoleisuuteen ole kiirettä.

”Jo”-aikamuotoon liittyvä näkökulma saattaa tuoda lohtua ihanteissa piehtaroivien optimismista syntyvään epätoivoon, mutta se lievittänee myös tulevaisuutta pelkäävien epävarmuutta siitä, mikä heitä odottaa. Myös minulle ”jo”-sanan aikamuoto on tuttu.

Olen nimittäin joutunut elämään koko ikäni tuossa paratiisimaisessa yhteiskunnassa, toisin sanoen viranomaisfilosofien minulle langettamassa kulutuskommunismissa, jossa ei ole koskaan ollut varaa mihinkään virkojen ja toimintaresurssien kiistämisen vuoksi. Toisella tavoin ”jo”-käsite on saanut eloa, sillä olen joutunut viettämään aikaani ”jo” myös siinä helvetissä, johon kollegani ovat tahtoneet minut lähettää. Niin vekkulilta kuin tilanne ehkä kuulostaakin, tiedepoliittiset vastustajani on puolestaan palkittu avokätisesti yliopistoviroilla, joissa toimiessaan he ovat voineet nautiskella kapitalismin kirotuista hedelmistä ja tehdä ostoksia Stockmannin hienoilla osastoilla aivan niin kuin Neuvostoliiton poliittinen eliitti Gumin moskovalaisessa tavaratalossa.

Täytän vuoden viimeisenä päivänä puolia vuosia. Tänään täytän 43 ja puoli. Ehkä myös henkilötunnuksessani olevat lukemat 300 ja 666 ovat kohtalomaisia syntymämerkkejä. Se, miten olemassaoloni lävistää koko vuoden kierron sen huippukohdasta alas asti, on samanlainen kuin tapani halkaista tiedon omena sen pelkän kuorimisen sijaan.

En tiedä, kuinka kauan minua pidetään paitsiossa yliopistofilosofian piiristä. Kenties eläkeikääni asti, eli 20 vuotta. Tiedeyhteisö näyttää langettaneen minulle elinkautisen virkakiellon ilman yhtään todellista syytä: vain siksi, etten ole suostunut kärsimään virkamiehille ominaisesta henkisestä impotenssista.

Onni ei ole potkinut minua virantäytöissä koskaan, yhtään. Kaikesta olen maksanut täyden hinnan, mutta ihmeellistä on, miten piukasti yliopistoyhteisö on onnistunut pidättämään läsnäolon oikeuden ulottuviltani. Samaan aikaan kun viroissa olevat professorit ovat vaatineet minulta elefanttimaisia sirkustemppuja virkakelpoisuuden osoittamiseksi, virat ja sijaisuudet on myönnetty ninninelleille ja millamalloille kevyillä kynänkäänteillä. Monet ovat tehneet KAIKKENSA estääkseen pääsyni lähellekään yliopistoa.

Niin sanotuilla tuhoamisleireillä ihmisellä oli oikeus tulla sentään tuhotuksi. Sitä kautta ihmiselle tunnustettiin olemassaolo ikään kuin negatiivisesti: ihminen hyväksyttiin murhattavien, poispyyhittävien ja kiellettävien ihmisten luetteloon. Sen sijaan poliittinen vihervasemmisto on pyrkinyt kieltämään olemassaoloni yliopistoyhteisössä niin totaalisesti, että se on kaiken eksistenssini kumoten sulkenut minut ulos talosta, josta palkallinen syöttötuoli on myönnetty alaikäisillekin tutkimusharjoittelijoille.

Älköön kuitenkaan kukaan luulko, että suren asiaintilaa siksi, että ajattelisin omaa etuani ja olisin ahne. Harmittelen vain sitä, että muille myönnetään, sillä siinä menevät yhteiskunnan rahat hukkaan, ja vastineeksi näiden feministien, queer-teoreetikoiden ja muiden silmänkääntäjien kynästä ei tule kuin kuumaa ilmaa. Vaikka tarjoaahan se tietysti suojatyöpaikan hakoteillä oleville ja sitä kautta ehkä lisää työhyvinvointia. Ja mitäpä pahaa tavoitteiden ja tarkoitusperien avoimessa edustamisessakaan olisi, sillä myös se on epäilemättä rehellistä, edistää ”totuuden” julkituloa ja kertoo ihmisistä. Tieteen politisoituminen on vilpitön tulos siitä, millaisia ihmiset ovat. Nähdäkseni poliittisen feminismin ja internatsismin harjoittamisesta ei pitäisi kuitenkaan maksaa palkkaa – ei Suomen Akatemian sen enempää kuin yliopistojenkaan.

Myös minua on arvosteltu politisoituneeksi. Vastaan näin: puhun poliittisista asioista, mutta teen sen ideologiakriittisesti.

En myöskään alistu kirjoittamaan englannin kielellä, koska haluan rikastuttaa suomalaista filosofiaa ja kirjallisuutta enkä angloamerikkalaista, jossa mikään ei merkitse mitään. Jos kysytään, kumpi pitäisi asettaa etusijalle akateemisia ansioita arvioitaessa, suomenkielinen vai jollakin ulkomaisella kielellä julkaistu kirjallisuus, vastaan epäröimättä, että suomenkielinen. Jos suomalaiset filosofit noudattaisivat yliopistojen julkaisupoliittisia ihanteita, maassamme ei olisi suomenkielistä filosofista kirjallisuutta lainkaan vaan pelkästään huonolla englannilla kansainvälisiin lehtiin pakkosyötettyä teknisluontoista raportointia. Sitä paitsi englannin kieli on aikamme latina, joka on köyhtynyt globaalissa käytössä kielikuoleman partaalle niin, että sen sanat voivat merkitä mitä tahansa. Se, joka ei osaa kirjoittaa selkeästi, ei osaa myöskään ajatella, sillä sanat ja lauseet kantavat ajatuksia ja totuutta. Tieteen kielipoliittisten ihanteiden noudattajat ovat kulttuuri-imperialismin uhreja.

Tiedepolitiikkaa kritisoituani muutamat yliopistohallinnon virkamiehet ovat erehtyneet vastaamaan, että yliopistojen virantäytöt ovat oikeudenmukaisia, koska ne perustuvat koko opiskeluajan kestäneisiin arviointeihin, joiden tuloksena esiin seuloutuvat varmasti parhaat tutkijat. Todellisuudessa tuo toiminta koostuu ihmisten sitomisesta paradigmoihin: professorit ostavat oppilaidensa kannatuksen apurahoilla ja viroilla, ja opiskelijat vaihtavat työpanoksensa ja kannatuksensa professoreiden lahjuksiin. Täytyykin olla melkoinen jauhopää, että näkee tuon vispilänkaupan jollakin tavoin puolueettomana.

Eräät taas ovat antautuneet perustelemaan viroista pidättämistäni niinkin hienosti imagooni sopivalla argumentilla kuin ”monipuolisuuden takaamisella”. Ajatuskulku on ollut, että yliopistoissa pitää tukea erityisesti feminismiä, Suomen Akatemian ja EU-johtoisten ohjelmien tahtoon alistuvaa kansainvälistä projektitutkimusta, professorien toiveita noudattavaa systeemifilosofiaa (joka ei puhu tästä todellisuudesta ollenkaan), sekä tietysti kulttuurimonoliitteihin johtavaa monikulttuurisuutta. Huvittavaa on, että myös sosialismin ajan rikoksia tehneet yrittivät lopulta puolustella toimiaan ”monipuolisuuteen” vedoten. Kun matto oli yhtäkkiä vedetty totalitarismien alta, militantit ajattelivat, että sosialismia voidaan vielä oikeuttaa ”suvaitsevuuden” varjolla.

Muutamat ovat puolustautuneet kehottamalla ajattelemaan, kuinka monta sellaista filosofia on, joita he eivät ole tuominneet ulkopuolisuuteen ja joille he ovat antaneet toimintaluvan, dosentuurin tai peräti viran yliopistossa! Ja onhan heitä tietysti: omat lakeijansa, suosikkinsa ja mielistelijänsä. Ajatuskulku noudattelee pitkälti ajatollah Khomeinin logiikkaa, jota maailma sai ihastella Iranin hengellisen johtajan langetettua kirjailija Salman Rushdieta koskevan tappokäskyn. Teheran lohdutti maailmaa tuolloin vetoamalla siihen, että kuolemantuomio on annettu vain minimimäärälle eli yhdelle vaivaiselle kirjailijalle ja että asian yleisen paheksumisen sijasta pitäisi olla kiitollinen niiden miljoonien muiden sanankäyttäjien puolesta, joille pitkäparta ei ole langettanut kuolettavaa fatwaa.

Islamilaisten yhteiskuntien tavoin myös ”tieteellisyyden” illuusioon nojaava yliopistomaailma on objektivismin, virkavaltaisuuden ja poliittisen korrektiuden umpikujassa, josta sillä ei ole muuta ulospääsyä kuin tulla ihmisiä vastaan. Tämä vaatii nykyistä laajempaa subjektivismin ja relativismin hyväksymistä. Se puolestaan ei tarkoita sitä, mitä yliopistojen virkakopperoihin ketjulla ja pannalla kiinnitetyt koiranleuat ovat valmiita räksähtämään. ”Kaikkiko pitäisi myöntää vain subjektiiviseksi ja relatiiviseksi?!”, he ulvaisevat niin nopeasti, että paistiliha on pudota heidän hampaistaan. – Ei tietenkään kaikki, hauvelini, vaan osa ainoastaan.

Subjektivismin ja relativismin ydin on siinä, että muutamissa asioissa ollaan subjektiivisia ja relatiivisia ja eräissä toisissa objektiivisia ja absoluuttisia. Pahinta objektivismia ja absolutismia taas on se ”tieteellisyyden” ihanteelle ominainen näkökanta, että kaikissa asioissa pitää olla joko subjektiivinen ja relatiivinen tai objektiivinen ja absoluuttinen.

Ikävä sanoa, mutta objektivistiselle rehellisyys- ja totuususkolle ei ole paljoakaan kaetta tieteiden piirissä. Ystäviltä saa myönteisen arvion ja vihollisilta kielteisen. Neutraalin saa vain tuntemattomilta, ja siksi sillä ei ole mitään arvoa. Ongelmana onkin tieteiden toiseudenvaraisuus ylipäänsä, se, että kaikkea pitäisi anoa ja maanitella muilta. Mitään ei voisi sanoa vapaasti eikä rangaistuksia pelkäämättä. Mutta miksi filosofit kysyisivät mitään toisilta ihmisiltä, kun itse tietävät parhaiten, mitä ajattelevat? Ovatko filosofien ajattelu- ja tulkintataito alentuneet sellaiseen likilaskuiseen matalamielisyyteen, että heidän pitää koko ajan kysellä toisiltaan, mitä mistäkin asiasta pitäisi märehtiä?

Nietzsche kuvaili käsitteellään ”Jasagen” ihmisen oikeutta toimia omana äänitorvenaan. Ihmisellä on oikeus sanoa itselleen ”kyllä”. Se on ihmisyyden syvin tunnusmerkki, ja ilman sitä ihmistä ei ole. Korkeimman ihmisyyden tunnuspiirre on itsemääräävyys, kun taas suurin virhe, minkä filosofi voi tehdä, on erehtyä kuuntelemaan itseään oppimattomampien jorinoita tai – mikä vielä pahempaa – alkaa elää niiden mukaan.

Ehkä on toisaalta hyväkin, että yliopistofilosofit eivät pohdi periaatteellisia kysymyksiä eivätkä pyri ymmärtämään elämää, sillä nämä asiat ovat suurimmalle osalle heistä liian vaativia. Heidän älylliset resurssinsa loppuvat kesken, suunsa loksahtavat auki kuin pajatson rahakouru, ja asiantuntemuksensa (jolla tarkoitan kykyä pidättäytyä liiallisesta elämänvieraudesta) osoittautuu surkean surkastuneeksi. Surullisin petos sisältyy kuitenkin siihen, että palkkioksi kaikesta mitäänsanomattomuudestaan heille myönnetään arvonimiä, mitaleita ja megamääräisin vetomitoin riihikuivaa rahaa. Jos jonakin päivänä haen asiaan revanssin, minun päässäni soi koko ajan sinfoninen runo.

Älkää kuitenkaan luuloko, että olen harmissani. En ole pahoillani omasta puolestani vaan niiden yliopisto-opiskelijoiden puolesta, joita heidän professorinsa estivät saamasta tietää, mitä asioista ajattelen. Minulla ei ole myöskään syytä olla viranomaisfilosofeille kateellinen. Heidän pakkinsa on tyhjä, ja he suhtautuvat asioihin kuin poltetun maan taktikot: heillä itsellään ei ole mitään, mutta tärkeintähän on, ettei sitä anneta myöskään muille.

Jos minä saisin päättää, nimittäisin yliopiston pääprofessoriksi apinan. Ja mikäli minulta kysyttäisiin, mihin Te tällä pyritte, vastaisin, että se pilkkaa sopivasti pyrkyreitä, ja näin taataan, ettei kukaan alempien kerrosten viranhaltijoista ala olettaa itsestään liikoja.