Markkavaalien tuloksesta

Jos nautitte lukiessanne kahvia, sen on syytä olla pikakahvia, sillä tämä on eilisten europarlamenttivaalien pika-analyysi. Mitään yllättäväähän vaaleissa ei ollut.

Perussuomalaisten vaalivoitto on ollut selvä jo monen kuukauden ajan. Äänestäjät ovat saaneet tarpeekseen hallituksen ajamasta Eurooppa-politiikasta, jonka tuloksena maahanmuuttoa on ajettu kuin käärmettä pyssyyn ja sananvapauden käyttäjiä sekä muita EU-kriitikoita on talutettu oikeuksien eteen kuin sikaa teurasautoon.


Puolueiden kannatuksesta

Se, että Tupun, Hupun ja Lupun kannatuksesta katosi yhteensä 8,6 prosenttiyksikköä ja että niin sanotut suuret puolueet menettivät kukin yhden paikan, kertoo EU-kriittisyyden kasvusta siinä missä perussuomalaisten oma vaalivoittokin. Eurovaalit näyttivät nimenomaan Suomen politiikan suunnan, kuten vaalien kuuluu.

Tämä oli vaalien ensimmäinen (1) ominaispiirre: kokoomuksen ja keskustan kannatuksen lasku kielii hallituspolitiikan epäonnistumisesta. Sitä on vaivannut juuri sen tyyppinen poliittisen korrektiuden pakkosyöttö, johon perussuomalaisten lääkkeiden arvellaan purevan.

Perussuomalaisten rökälevoitto panee puoluekenttää kokonaisuudessaan uusiksi. Suomeen jäi nyt vain yksi yli kahdenkymmenen kannatusprosentin puolue, joka on kokoomus 23,2 prosentin ääniosuudella, kun taas keskusta (19 %) ja demarit (17,5 %) putosivat tuon haamurajan alapuolelle. Ja vastaavasti Perussuomalaiset (9,8 %) nousi samaan keskisarjaan vihreiden (12,4 %) kanssa. Jostainhan perussuomalaisten kannatuksen täytyy tulla. Kun kokoomuslaiset eivät tunnetusti käänny perussuomalaisten puoleen ja vihreät taas ovat perussuomalaisten päävastustajia, perussuomalaisten kannatuksen kaksikymmentäkertaistuminen vuoden 2004 eurovaaleihin verrattuna tuli kaikkien muiden puolueiden riveistä.

Toinen vaaleja leimaava (2) seikka oli vasemmistopuolueiden kannatuksen lasku. Sdp:n ja Vasemmistoliiton kannatus on vajonnut jo vuosia kuin lehmän häntä. Nyt demarit joutuivat tyytymään kahteen paikkaan, joihin myös vihreät ylsivät viisi prosenttiyksikköä pienemmällä kannatuksella. Kun entinen neljäs suuri puolue Vasemmistoliitto puolestaan upposi 3,2 prosenttiyksikköä 5,9 prosentin tasolle, se putosi pienten puolueiden sarjaan.

Kyse ei ollut vain EU-kriitikko Esko Seppäsen äänien kanavoitumisesta perussuomalaisille ja vihreille. Vasemmiston kannatuskato on yleiseurooppalainen ja yleispoliittinen ilmiö. Vasemmistopuolueet ovat pettäneet äänestäjänsä eivätkä edusta sen perinteisen kannattajakunnan, eli työväenluokan ja keskiluokan, etuja. Äänestäjät ovat kenties oivaltaneet, etteivät vasemmistolaisperäinen mariseminen ja ”Kansainvälisyyden” hoilaaminen auta, vaan globalisaation varjopuolia vastaan voidaan taistella vain, jos sekä työntekijät että työnantajat löytävät ahtaita ryhmäkohtaisia etujaan korkeamman arvon: yhteisen kansallisen edun. (Aiheesta tarkemmin tässä). Eräs syy vasemmiston kannatuskatoon Suomessa on varmasti maahanmuuton lietsominen yhdessä hallituksen kanssa.

Seuraava Vasemmistoliiton vaalimökin seinästä bongaamani slogan havainnollistaa puolueen näkemyksiä maahanmuutosta. Vasemmistoliitto: ”Me ajattelemme kuten sinun omatuntosi.” Vastaan tähän: ”Me toimimme kuten teidän omatuntonne ajattelee.”

Kolmas (3) vaaleja leimannut piirre oli tietysti Perussuomalaisten murskavoitto, joka nostaa puolueen kannatusta edellisistä kunnallisvaaleista (5,4 %) ja eduskuntavaaleista (4,1 %). Eräs epäoikeudenmukaisuus on siinä, että perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien vaaliliiton (yhteiskannatus 14,1 %) sisällä toisen paikan vei kristillisdemokraattien edustaja, sillä perussuomalaiset ylsivät yksinään 9,8 prosenttiin kristillisten jäädessä 4,2:een. Perussuomalaiset olisivat saaneet yhden paikan pelkällä omalla puoluekannatuksellaankin, joten vaaliliitto hyödytti vain kristillisiä, kuten ennustin jo tässä.

Omalla kannatuslukemallaan perussuomalaiset olivat lähellä toista paikkaa, mutta tuuliapuja ei tullut tälläkään kertaa yhtään, toisin kuin vihreille, jotka poliittisen kentän Hannu Hanhina saivat jälleen europarlamenttiin yhden ilmaispaikan ääntenlaskennan loppusuoralla. Neljäs (4) vaaleja leimannut piirre olikin vihreiden (12,4 %) kannatuksen kasvu kahdella prosenttiyksiköllä. Myös se selittynee perussuomalaisten voitolla: kun kannatus kasvaa, niin vastustuskin kasvaa, eli kiihkeimpien persukriitikoiden äänet kanavoituivat feministipuolue vihreiden riveihin.


Henkilövalinnoista

Olin aistivinani Timo Soinin kasvoilta paitsi voitonriemua, myös huolta tulevaisuudesta. Puoluelaivaa ei ole helppo jättää toisiin käsiin ja itse kadota Brysseliin. Ääniharava Soinin valinta ei ole välttämättä puolueelle hyväksi. Toisaalta puheenjohtajan takaa tulee varmasti uusiakin kykyjä.

Huomattava oli Sampo Terhon nousu Soinin varamieheksi ja sitä kautta europarlamenttiin. Asiassa auttoivat tutkijan omastakin mielestä ne kuuluisat Jussi Halla-ahon äänet. Halla-ahohan testamenttasi äänensä nimenomaan Terholle mainiten äänestävänsä häntä, kun ei itse päässyt ehdolle. Terho nauttii kannatusta erityisesti maahanmuuttokriitikoiden keskuudessa, ja nettipohjaisella kampanjalla pystyttiin näyttämään, mistä suuri osa Perussuomalaisen puolueen kannatuksesta tulee. Onnea hänelle! Terhoa vähättelemättä voi kuitenkin sanoa, että tapaus on häpeäksi suomalaiselle demokratialle, kun kaikki tietävät, kenelle kyseinen varapaikka oikeasti kuuluisi.

Merkittävää on, että lehdistön ohjeistuksen vastaisesti EU-parlamenttiin ei valittukaan asiantuntijoita. Melkein kaikki ekspertteinä pidetyt jäivät rannalle, kuten kalliin ja näyttävän kampanjan vetänyt Ukko Metsola, taitavana neuvottelijana tunnettu Esa Härmälä ja lähellä läpimenoa ollut Risto E. J. Penttilä. Suomalaiset luottavat enemmän yleispoliitikkoihin kuin smokkivirkamiehiin, mikä on nähdäkseni terveen kansanvallan merkki.

Sen sijaan hämmästyttävää on, kuinka monta sellaista ehdokasta meni läpi, joiden kaapeissa kolisevat luurangot. Nyt valituista kokoomuksen Sirpa Pietikäinen joutui aikoinaan vetäytymään eräistä vaaleista rattijuopumuksen takia. Keskustan Hannu Takkula puolestaan joutui eroamaan puolueensa varapuheenjohtajan paikalta Irakgaten vuoksi, ja Korkein hallinto-oikeus totesi Takkulan vaalikelvottomaksi vuoden 2008 kunnallisvaaleissa katsoen, että Lapista pyrkivä ehdokas on todellisuudessa turkulainen. Irak-skandaalin repimä kantoaalto näyttää pitävän myös jupakan äidin, Anneli Jäätteenmäen, europarlamentissa.

En tarkoita, että Jäätteenmäen toiminnassa olisi ollut mitään pahaa. (Syyllinenhän oli itse asiassa Paavo Lipponen, kuten analysoin jo tässä.) Skandaaliehdokkaiden valinta ei siis kerro politiikanvastaisuudesta vaan politiikkamyönteisyydestä sekä eräänlaisesta viranomaisvallan vastaisuudesta. Myös henkilövalinnoissa näkyy tietty protestoimisen halu, joka saattaa juontaa juurensa EU-vastaisuudesta.

Samasta kertoo myös se, että demarien ääniharavaksi nousi ortodoksisen kirkon Isä Camillo, pastori Mitro Repo, joka jätti taakseen monta järjestöjyrää ja ammattipoliitikkoa. Tämä pudottaa koko vasemmiston puolue-edustajien määrän europarlamentissa käytännössä kahteen. Sdp on houkutellut riveihinsä useita pappismiehiä, kuten kansanedustajana toimivan Ilkka Kantolan. Vanha klisee Jumalasta sosiaalidemokraattina on viestinyt, että puolue on luterilaisten arvojen, protestanttisen työmoraalin ja perhearvojen kannattaja, mutta saman katon alle menee messukasukka hulmuten nyt ortodoksikin. Myös Mitroa saattoi auttaa hänen konfliktinsa kirkon kanssa. Suomalaisten oikeustaju pääsi jälleen ratkaisemaan, eivätkä pastorin pöydästä pääse pullat loppumaan myöskään kirkon asettaman virantoimituskiellon aikana.

Politiikan transsendentalisoituminen kuvaa kenties tiettyä epäluottamusta politiikkaa kohtaan. Kun ministerit eivät tee muuta kuin viettävät roomalaisia orgioitaan, luottamusta haetaan uskontojen suunnasta. Niinpä asiat ovat vaarassa lähteä lentoon. Melkoinen parvi hurskaita uskonritareita EU-parlamenttiin joka tapauksessa pyrähti: perinteisten luterilaisten sekä katolilaisen Soinin ja ortodoksisen Revon lisäksi samaan ekumeeniseen laivaan astui myös Sari Essayah, joka on toiminut muun muassa helluntaiherätyksessä ja joka tunnetaan homovastaisista kommenteistaan. Vaihtoehtoa politiikan järjettömyydelle pitäisi hakea rationalismin eikä uskontojen suunnalta.

Varsin sovinnaisia poliitikkoja EU:n parlamentti Suomesta sai. Lohduttavaa on, että useimmista heistä on vähemmän haittaa ulkomailla kuin Suomessa. Europarlamentin pitäisi olla jotakin muuta kuin epäonnistuneiden poliitikkojen roskapankki.

Monille valitsematta jääneille eurovaalit olivat pelkkä itsensä mainostustilaisuus, jolla he keräävät julkisuutta seuraavia eduskuntavaaleja varten. Juuri niiden merkitys on oman maamme politiikan kannalta paljon suurempi, vaikka lait säädetäänkin vanhan perinteen mukaan Strasbourgissa ja Brysselissä. Suomalaisten edustajien ääni ei siellä riitä mihinkään, joten muut maat niistä asioista joka tapauksessa päättävät. – Valitettavasti.


Johtopäätös

Tämän aamun valtamediassa Perussuomalaisten vaalivoitto ja vasemmiston sekä keskustan tappio on otettu vastaan kangerrellen. Esimerkiksi Yleisradion nettisivujen pääaiheeksi on nostettu tietty varjovoitto eli se, että naiset saivat suomalaisten enemmistön EU-parlamenttiin. Eikö sukupuolella hehkuttelu ole käänteistä rasismia?! Helsingin Sanomien pääideologi Unto Hämäläinen puolestaan taivastelee vaalien mullistuksia kolumnissaan ”Kuinka tässä näin kävi?”.

Ansioita on Hesarilla itsellään. Demokratia on itseään korjaava järjestelmä. Ihmiset ovat antaneet äänensä vapauden, itsenäisyyden, kansallisen itsemääräämisoikeuden sekä kansanvallan puolesta. Tulos on vastalause Suomen hallituksen vetämälle maahanmuuton lietsonnalle ja internetin sensuroinnille.

On kuitenkin huomattava, että kritiikki kanavoitui nyt oikeistolaisiksi luonnehdittavien puolueiden kautta. Ne voittivat myös muissa maissa. Oikeisto taas ei ole ainoastaan puolustanut yksilönvapautta ja kansallisia arvoja, vaan se on myös pyrkinyt kiristelemään normiruuveja, lisäämään valvontaa, kaventamaan kansalaisoikeuksia, jäykistelemään yleistä elämää ja ennen kaikkea lisäämään sensuuria. Siksi on oltava tarkkana, kuinka vaaleissa menestyneet puolueet vapautta ja kansanvaltaa edistävät.

En tietenkään voi vaatia, mutta toivon, että kaikilta edustajilta löytyisi viisautta välttää sellaiset virheet, jotka saattaisivat ennen pitkää koitua koko Euroopan painajaiseksi. Irlanti ei kuitenkaan ole nyt se viimeinen ”gallialainen kylä”, joka laittaa hanttiin laajentumiselle ja pelastaa Euroopan yhteisen perustuslain hullutuksilta. Ratkaiseva on EU-vaalien kokonaistulos. Sen valossa näyttää, että ainakaan laajeneminen ei enää etene. Laajentumisesta päättää nimittäin Euroopan parlamentti, jossa EU-kriitikoilla alkaa olla huomattava kannatus. Edelleenkään se ei muodollisesti riitä, moraalisesti katsoen liittovaltiota ei voida enää edistää eikä laajentaa.

Mediat voivat nyt kiljua koko viikon, kuinka väärin vaalitulos oli. Tuntekaamme iloa omasta voitostamme ja vahingoniloa kilpailijan tappiosta.

Päivä kuninkaana

Hyvää vaalisunnuntain aamua. Muistakaa toki käydä äänestämässä. Itse kävin jo ensimmäisenä ennakkoäänestyspäivänä. Yksinhän Suomi ei voi europarlamentin laivaa kääntää, mutta olen melko varma siitä, että näistä tulee eräänlaiset käännekohtavaalit.

Ihmiset ovat niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa saaneet tarpeekseen jatkuvasta maahanmuutosta, kansallisvaltioiden halveksumisesta, demokraattisten kansalaisvapauksien kuten sananvapauden kaventamisesta ja kansallisten etujen polkemisesta. Edellisissä vaaleissa vuonna 2004 ilmiö ei ollut vielä kovin selvästi näkyvissä, vaikka silloinkin EU-kriittiset ryhmät keräsivät melkoisen voiton. Sen sijaan viimeksi kuluneiden viiden vuoden aikana ovat vuoden 2001 tapahtumien hedelmät kypsyneet, ja tulos näkyy kaikissa EU-maissa.

Euroopan unioni on kohdannut rajansa. Tulevien europarlamenttien tehtävä on estää suuremmat vahingot ja typistää Euroopan unionin vaikutusvalta talousliitto EEC:n tasolle, toisin sanoen kovaan talousunioniin.

Euroopan unioni on jo tehnyt tehtävänsä Itä-Euroopan maiden vapauttamisessa kommunismista, eikä nykyistä laajempaa sosiaalista harmonisointia tarvita. Aivan kuten sosialistimaiden vapautusprosessissa jo nähtiin, yhdenmukaistamisen kautta leviävät myös kielteiset vaikutukset puolin ja toisin. On helpompi tehdä akvaariosta kalakeitto kuin saattaa kalakeitto takaisin akvaarioksi.

Missä ongelma?

Ihmisen olemassaoloa tarkastelevassa eksistenssifilosofiassa on usein pohdittu, millä eri tavoilla ihminen voi olla läsnä toisille ihmisille. Kokemuksesta tiedämme, että läsnäolo toisten ihmisten seurassa voi olla esimerkiksi innokasta, välinpitämätöntä tai poissaolevaa. Jean-Paul Sartre kehitteli erityisesti poissaolon teemaa.

Poissaololla voidaan tarkoittaa vertauskuvallisen poissaolon lisäksi myös todellista poissaoloa. Sarten mukaan poissaolon ilmiöllä itsellään voi olla oma läsnäolonsa. Silloin tuntuu, kuin ihmisen poissaolo sinänsä olisi paikalla. Esimerkiksi joku ihminen saattaa olla väkevästi läsnä juuri sitä kautta, että hän on aineellisesti poissa. Ihmiset tunnistavat tällöin hänen poissaolonsa ja muodostavat tajunnassaan mielikuvan, joka vaikuttaa konkreettistakin läsnäoloa vahvemmin.

Kyse ei ole vain tuntemuksesta. Sartren ajatus perustui Immanuel Kantin kategoriaoppiin, eli teoriaan ihmisen tajunnan rakenteesta. Hänen mukaansa ihmisen tietoisuudessa on pysyvä ominaisuus, jonka vuoksi tunnistamme, että jotakin puuttuu: negaatio. Se on yksi tajuntamme apriorisista eli kokemusta edeltävistä havaitsemisen periaatteista. Koska kaikki havainnot syntyvät tajunnassa, myös poissaolo ilmenee sille yhtä vahvasti kuin aineellinen olemassaolokin.

Euroopassa luotu tietoteoriaan perustuva filosofia on kenties maailman syvällisintä ja yhteiskuntamme kehitykseen eniten vaikuttanutta filosofiaa. Suomalaiset valitsevat pian omat edustajansa Euroopan parlamenttiin, jonka tehtävänä on toteuttaa beethovenilaisen harmonian haaveita. En kuitenkaan havise niistä tässä yhteydessä enempää, sillä olen esittänyt tarkemmat analyysini jo kirjoissani.


EU-asiantuntijat pillipiipareina

Poissaolon teema aineellistuu nyt Suomen europarlamenttivaaleissa, kun eräs ehdokassuosikki ei ole mukana. Tarkemmin sanottuna häntä ei päästetty ehdokkaaksi. Vanhaa sanontaa mukaillen vain ”yksi on joukosta poissa”. On nähdäkseni poliittinen virhe karkottaa maahanmuuttokriitikot parlamentaarisen järjestelmän piiristä. Ja on tietysti tarpeetonta sanoa poispyyhityn nimeä, koska kaikki tietävät muutenkin, kenestä puhun. Juuri tässä poissaolon vahvuus näkyy, vaikka itse asiaa ”ei ääneen lausuta”. Vaietut puheenaiheet ja ihmiset voivat kuitenkin olla paikalla myös torjuttuina: kuin tuttu hahmo piilokuvassa.

Olen pohtinut, ketä äänestäisin tulevissa vaaleissa. Tottelisinko Helsingin Sanomien kirjoittajan määräystä, jonka mukaan ”europarlamenttiin olisi valittava ehdokkaista kyvykkäimmät”.

Tämänhän me tiedämme. Ei siellä ilman akateemista tutkintoa ja kielitaitoa pärjää. Ja muutakin osaamista kaivataan. Mutta tärkeintä olisi kansalaisten luottamus ja kyky välittää ihmisten tahto EU:n toimielimiin. Toisaalta edustajan pitäisi vastavuoroisesti selittää oman maan kansalaisille, mitä unionissa on tekeillä. Poliittisen vallan käyttöön ei kuitenkaan riitä pelkkä ukkosenjohdatin eikä palovaroitin, vaan tarvittaisiin salama.

Pitäisikö minun äänestää Helsingin Sanomien ohjeiden mukaisesti asiantuntijaa? Pitäisikö hyväksyä käsitys, että politiikanteko on taitavaa lobbausta ja verkostoitumista, joka on yksi henkisen korruptoituneisuuden muoto? – Mielestäni ei. Se, että parlamenttiin valittaisiin ”kyvykkäimmät”, tarkoittaisi että parlamentti koostuisi ennen pitkää EU-virkamiehistä. Tällöin ei keskusteltaisi poliittisista periaatteista, vaan kaikki muuttuisi pelkäksi käytännön näpertelyksi ja byrokraattien puuhasteluksi. Euroopan unionin päämääriä ei voitaisi tällöin kyseenalaistaa.

Jos virkamiehistä tehdään poliitikkoja, heiltä puuttuu kansalaisten luottamus. Ihmiset äänestävät peloissaan asiantuntijaa luovuttaen poliittisen päätösvaltansa asiantuntijavallaksi naamioidun virkamiesvallan käsiin. Eräs esimerkki virkamiehestä, joka valittiin europarlamentaarikoksi ja viimein myös ministeriksi, on Alexander Stubb. Hänellä on omien sanojensa mukaan ruusunpunainen käsitys Turkin EU-jäsenyydestä, ja hän oli valmis poistamaan viisumikäytännön Suomen ja Venäjän väliltä. Tämä on juuri sellaista idealismia, joka kertoo, kuinka pää pilvissä EU:n virkamiespoliitikot elävät.

Voisinko siis äänestää esimerkiksi kokoomuksen asiantuntijaehdokasta, Ukko Metsolaa, joka työskentelee EU-virkamiehenä ja jonka flaijerin sain käteeni Kolmella sepällä? Metsola on innokas kansainvälisyyden ja rajattoman Euroopan kannattaja, sillä hänen vaimonsakin pyrkii europarlamenttiin Maltalta. Stubb puolestaan on naimisissa britin kanssa, ja siksipä herää epäilys, voivatko nämä edusmiehet työskennellä rehellisesti Suomen hyväksi, vai näkevätkö he EU:n vain naimakauppojen laitumena. Tätä menoa europarlamentista tulee virkamiestyöskentelyn areena, joka on olemassa lähinnä virkamiesten omaa edunkerjuuta varten. Kaikilla heillä on lisäksi ”myönteinen” EU-kuva, johon sisältyy Euroopan unionin kritiikitön laajentaminen sekä pyrkimys liittovaltioon ja yhteiseen perustuslakiin.

Poliittisten tehtävien täyttäminen virkamiehillä lisää byrokraattisuutta. Lehdistön harjoittama mielipiteiden muokkaus taas on keskeinen syy siihen, miksi ihmiset ovat saaneet tarpeekseen myös median manipulaatiosta. Se on samanlaista kuin Euroopan unionin oma keskusjohtoisuus, jossa aloitteetkin tekee komissio ja päätökset tehdään ministerineuvostossa.


Laajenemisesta, perustuslaista ja maahanmuutosta

Kannattaako europarlamenttivaaleissa lainkaan äänestää, kun unionin parlamentilla ei ole muuta kuin puhe- ja mielipidevaltaa. Vastaus kysymykseen on ”kyllä”. Nimenomaan parlamentin kautta voi ilmaista omat asenteensa. Minulla ei ole mitään Euroopan unionia vastaan sinänsä. Tärkeintä olisikin korjata talteen unionin myönteiset puolet ja sanoa ”kiitos, mutta ei kiitos” kielteisille. Äänestäminen on nyt erittäin tärkeää, sillä Euroopan parlamentti päättää muun muassa uusien jäsenien hyväksymisestä. Näissä vaaleissa sinä päätät siis siitä, hyväksytäänkö esimerkiksi Turkki Euroopan unionin jäseneksi vai ei.

Euroopan itälaajeneminen muistuttaa Aleksanteri Suuren valloitusretkeä. Mitä enemmän jäseniä organisaatioihin kertyy, sitä vaikutusvallattomammiksi ne tulevat. Tämä näkyy sekä EU:ssa että Natossa. Tätä nykyä Euroopan unioni on jo täysin eripurainen. Sitä taas on yritetty korjata voimapolitiikalla, toisin sanoen pakottamalla kansalaisia hyväksymään ”Lissabonin sopimukseksi” nimetty yhteinen perustuslaki, jolla käveltäisiin kansallisten perustuslakien yli. Omasta mielestäni Euroopan unionin perustuslaki on huono hanke, jolla koetetaan korjata laajenemisesta johtuvia ongelmia. Siksi se olisi estettävä. Demokratian nimissä asiasta olisi järjestettävä kansanäänestys jokaisessa EU-maassa.

Euroopan unionin laajeneminen puolestaan on tärkeää pysäyttää kasvavan erimielisyyden välttämiseksi. EU-maat ovat jo nyt sitoutuneet niin moneen kansainväliseen sopimukseen, ettei niiden kielteisistä tuloksista ole ehditty nähdä puoliakaan. Esimerkiksi Romania hyväksyttiin unionin jäseneksi, vaikka se ei selvästikään täytä jäsenyysehtoja, jotka koskevat taloutta ja kulttuuria, ja sen vuoksi osa romanialaista kerjää nyt meidän kaduillamme ja kujillamme. Turkin EU-jäsenyys puolestaan on estettävä siksi, että Turkki on uskonnollisesti, etnisesti, kulttuurisesti ja maantieteellisesti Euroopasta erillinen alue.

Euroopan unionin sisäinen maahanmuutto on merkinnyt työpaikkojen ja työntekijöiden pakkosiirtoja. Ulkoa tuleva maahanmuutto on johtanut halpatyövoiman käyttöön (ollessaan työperäistä) tai sosiaaliturvan kuormittumiseen (ollessaan niin sanotusti humanitaarista). Maahanmuutosta ei ole osoitettu olevan mitään hyötyä Suomen kansalaisille itselleen, ja sen vuoksi varsinkin turvapaikanhakijoina tulevien maahanmuuttoa on vähennettävä, ja kansallisten parlamenttien pitää panna maahanmuutto omin toimin kuriin.

Myöskään Euroopan unionin ulkorajojen valvontaan ei tarvita perustuslakia. Kansallisten parlamenttien oikeutta itse päättää pakolais- ja turvapaikkapolitiikasta tulisi lisätä eikä alistaa asiaa ”EU:n yhtenäiselle käytännölle”, sillä muiden maiden käsitykset eivät vastaa sitä, mitä me täällä Suomessa asioista ajattelemme. Yhtenäinen maahanmuuttopolitiikka rikkoisi pahoin kaikkien valtioiden kansallista itsemääräämisoikeutta suhteessa demografisiin kysymyksiin. Eri valtiot ovat etnografisesti, työvoimapoliittisesti ja kielipoliittisesti erilaisia, eikä maahanmuutosta voida sen vuoksi päättää unionin yhteisillä sopimuksilla. Yhteisen maahanmuuttolainsäädännön vallitessa suomalaisia voitaisiin pakottaa ottamaan vastaan enemmän tulijoita kuin voimme tai haluamme.


Suosin suomalaista

Ukko-ylijumalien asemasta olen päättänyt kääntyä jonkin kotimaisemman masiinan puoleen. En aio tosin kertoa, kenelle annan ääneni tulevissa vaaleissa, sillä tehtäväni ei ole manipuloida omien rivieni kannatusta mihinkään suuntaan. Perussuomalaiset näyttää kuitenkin olevan tällä hetkellä ainoa puolue, jossa pystytään tekemään rakentavaa mutta terveen kriittistä EU-politiikkaa. Suurten puolueiden argumentaatio hautautuu niiden tekemien virheiden peittelyyn, ja ne kannattavat lähes yksimielisesti Euroopan unionin laajentamista. Sen sijaan Perussuomalaiset on varmasti tulevaisuudessakin se ryhmä, jonka kautta voidaan toteuttaa kansallisen edun valvontaa ja vastuullista yhteiskuntapolitiikkaa. Tämän olemme nähneet esimerkiksi maahanmuuttokeskustelussa.

Ongelmana on perussuomalaisten homovastaisuus, jota esiintyy lähinnä iäkkäimpien puoluejäsenten keskuudessa. Lisäksi on mahdollista, että perussuomalaisille annetut äänet menevät kristillisen ehdokkaan hyväksi vaaliliiton sisällä, elleivät kannattajat keskitä ääniään kristillisiä tehokkaammin. Sen sijaan penkki, jolle perussuomalainen EU-parlamentissa istuisi, ei ole huonompi. Itsenäisyyttä ja vapautta tavoitteleva ryhmä edustaa ehkä juuri sitä kansallisdemokraattista puoluekuvaa, joka vastaa myös omaani.

Kenties minun olisi pitänyt itse pyrkiä ehdokkaaksi. Joka tapauksessa perussuomalaisten painetussa vaalijulisteessa näyttää jääneen ikään kuin pari paikkaa tyhjäksi. Laitan tähän loppuun oman listani siitä, mitä kannatan ja vastustan Euroopan unionissa.


Ei:

– Jatkuvalle maahanmuutolle ja maahanmuuton lisäämiselle.
– Nettisensuurille ja sananvapauden näpistelylle.
– Euroopan unionin perustuslaille, joka ohittaisi kansallisen lainsäädännön.
– Kansallisvaltioiden ja kansallisten parlamenttien vaikutusvallan heikennyksille.
– Kansallisen edun sivuuttamisyrityksille.
– Euroopan unionin laajenemiselle ja uusien jäsenmaiden houkuttelulle.
– Yritystemme päätymiselle ulkomaalaisomistukseen.
– Suomalaisen pääoman karkaamiselle ulkomaisiin sijoituskohteisiin.
– Työvoiman orjuuttamiselle ja pakkosiirroille maasta toiseen.
– Suomen virallisten kielten korvaamiselle vierailla.
– Vieraiden kielten käyttövaatimuksille.
– Suomalaisten verovarojen kierrätykselle EU:n omiin propagandaprojekteihin.
– Julkisten varojen tuhlaukselle mitättömiin monikulttuurisuushankkeisiin.
– Kalliille julkisille rakennushankkeille, jotka ovat ihmisten onnesta pois.
– Opiskelupaikkojen ja korkeakouluvirkojen jakamiselle ulkomaalaisille.
– Yli- ja liikakouluttamiselle sekä tittelitaudille, joka muistuttaa Neuvostoliitosta.
– Byrokratiakeskeisyydelle ja poliittisille virkanimityksille.
– EU:ssa koulutettujen poliitikkojen omavaltaisuudelle Suomen ministerinviroissa.
– Ulkomaalaisten nimittämiselle julkisiin virkoihin Suomessa.
– Ulkomaalaisten suosimiselle työhönotossa ja suomalaisten syrjinnälle.
– Maatalouden paragrafipainajaiselle.
– Geenimuunnellulle ruoalle.
– Elintarvikkeiden laadun heikennyksille.
– Omavaraisuuden ja kotimaisen huoltovarmuuden heikennyksille.
– Ydinsähkön ostamiselle ulkomailta ja ydinsaasteiden tuomiselle Suomeen.
– Suomen Puolustusvoimien supistamiselle.
– Rajatarkastusten karsimiselle.
– Suurten EU-maiden vallankäytölle, vaikka esimerkiksi Britannia ei maksa jäsenmaksujaan.
– EU:n poliittisille pakotteille omia jäsenmaitaan (esimerkiksi Itävaltaa) vastaan.
– Korruptiolle, jonka tuloksena Euroopan unionin tilintarkastajat eivät ole hyväksyneet EU:n rahankäyttöä enää neljääntoista vuoteen.


Kyllä:

+ Valtion rajojen korottamiselle ja maahanmuuton vähentämiselle.
+ Täydelliselle sananvapaudelle.
+ Kansalaisvapauksille ja -oikeuksille kansallisvaltioissa.
+ Yhteiselle rahalle ja yhteismarkkina-alueelle.
+ EU:n niin sanotulle kovalle ytimelle, jonka ympärillä talous toimii.
+ Autoverotuksen tason yhdenmukaistamiselle.
+ Euroopan unionin myönteisten puolien turvaamiselle ja kehittämiselle.
+ Laajenemisen pysäyttämiselle.
+ Kansanäänestyksen järjestämiselle unionin perustuslaista kaikissa jäsenmaissa.
+ Keskittymiselle korjaamaan edut nykymuotoisesta EU:sta.
+ Suomalaisten oikeudelle käyttää Suomessa vain virallisia kieliään.
+ Suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin säilyttämiselle ja tukemiselle.
+ Kansallisen edun tunnustamiselle työn ja talouden kysymyksissä.
+ Euroopan unionista johtuvien turvallisuusriskien torjunnalle ja varovaisuudelle.
+ Energian säästämiselle.
+ Liettuan jäsenyysehtona olleelle Ignalinan ydinvoimalan sulkemiselle.
+ Uusien ja turvallisten ydinvoimaloiden rakentamiselle Eurooppaan.
+ Venäjän tekemien ympäristörikkomusten kuriin laittamiselle.
+ Hallinto- ja edustusmenojen vähentämiselle.
+ Kaikenlaisten eurooppalaisten perheiden sekä lasten hyvinvoinnille.
+ Yksilöllisten elämäntapojen hyväksymiselle ja länsimaiselle elämäntavalle.
+ Miesten ja naisten kohtelulle yksilöinä eikä sukupuolirooliensa mukaan.
+ Seksuaalivähemmistöjen hyväksymiselle myös Itä-Euroopassa.
+ Rajakontrollin lisäämiselle.
+ Edustuskulujen verovähennysoikeuksien poistamiselle.
+ Turhien virka- ja huvimatkojen vähentämiselle.
+ Lentomatkustuksen rajoituksille ja henkilökohtaisten hiilidioksidipassien käyttöönotolle.
+ Protektionismille, sillä kilpailijamaatkin harjoittavat sitä ja koska kansallisen edun kiistäminen on joka tapauksessa valheellista.

Tärkeintä olisi nähdä EU organisaationa, jossa kukin maa voi edustaa mahdollisimman hyvin omia etujaan, eikä sellaisena liittomuodostelmana, jossa päätökset tehdään tavoitelleen jotakin kuviteltua yhteistä etua. Muutamissa asioissa, kuten ympäristönsuojelussa, yhteisen edun myöntäminen voi olla paikallaan, mutta ei kaikissa.

Ristiriitaista politiikkaa

Kun parhaat kiistakumppanit Vihreä liitto ja Perussuomalaiset pitivät viime viikonloppuna puoluekokouksiaan, arvatkaapa kummalle valtamedia soitteli kiitoskellojaan. Ilta-Sanomat nosti ”Virheet” peräti kahdeksan eri kirjoituksen aiheeksi nettisivuillaan, vaikka Perussuomalaisilla oli kokouksessaan ennätysyleisö.

Ja aina huonommaksi Vihreän liiton politikointi menee. Nyt puolue valitsi puheenjohtajakseen Tiedonantaja-lehden entisen toimittajan Anssi Sinnemäen tyttären, Anni Sinnemäen. Uusi puheenjohtaja näyttää omaksuneen kommunismin ihanteet jo lapsuudessaan niin, että hän kehuu asuvansakin kommuunissa. Sitä ratkaisua työministerin viran perivä Sinnemäki halunnee ennen pitkää suosittaa myös Suomen kaikille oikeasti köyhille.

Kummallista, ettei yksikään lehti hauku Ultra Bran sanoittajana tunnetuksi tullutta Sinnemäkeä populistiksi, vaikka hän päätyi politiikkaan popparin roolista. Sen sijaan perussuomalaisia muistetaan aina parjata populismista, vaikka perussuomalaisten julkisuus on nimenomaan poliittista julkisuutta, jonka takana on selvästi lausuttuja arvoja.

Vihreät on Suomen ideologisin puolue. Puolueen mielipiteenmuodostus on täysin ristiriitaista, ja muuta valtaa kuin ideologista valtaa sillä ei ole. Esimerkeiksi ristiriidoista kelpaavat järjetön ydinvoimavastaisuus, vaikka puolue toisaalta haluaa alentaa hiilidioksidipäästöjä – ja maahanmuuttomyönteisyys, vaikka puolue haluaisi alentaa myös nuorisotyöttömyyttä, aivan kuten väistyvä puheenjohtaja Tarja Cronberg vakuutteli minulle ollessamme radion suorassa lähetyksessä viime viikolla. Cronberg muuten toimi Ruotsin-vuosinaan sosiaalidemokraattisessa puolueessa, ja hänenkin värinsä vihreyden takaa alkavat pilkistää esiin.

Vihreitä sanotaan tämän jutun mukaan perussuomalaisten vastavoimaksi, mutta missä on itse voima? Vihreitä ylistävien lehtijuttujen tekijänä oli, kukapas muu kuin Jussi Halla-ahoakin ahdistellut toimittaja Sanna Ukkola.


Äänten kalastelua

Minusta on kehnoa, että vihreät yrittävät ratsastaa julkisuudessa homojen niin sanotulla ”asialla”. Todellisuudessa homot eivät ole mikään yhtenäinen eivätkä varsinkaan vihervasemmistolainen ryhmä. Suuri osa varsinkin homomiehistä karsastaa vihervasemmiston ajamaa lastenhankintaa, hedelmöityshoitoja ja maahanmuuton lietsontaa – mutta kannattaa esimerkiksi ydinvoimaa, Vuosaaren satamaa ja muita hyviä hankkeita, joita vihreät ovat perinteisesti vastustaneet.

Vallassa olevat puolueet ovat junailleet Suomen lainsäädäntöön useita lakeja ja virastoja, joiden tehtävä on hyysätä ulkomaalaisia. Kuitenkaan esimerkiksi vähemmistövaltuutetun ja tasa-arvovaltuutetun toimiston alaan ei lueta seksuaalivähemmistöjä koskevia asioita lainkaan. Ja tämän myös sisäasiainministeriön Ritva Viljanen kirkkain silmin myöntää.

Omasta mielestäni meitä ei tarvitse eikä pidä hyysätä. Sellainen asennoituminen vain nolaa suojeltavia ihmisryhmiä lavastamalla ihmisistä vajaavaltaisia, jotka eivät osaa itse puolustaa itseään. Tasa-arvosta länkyttämisen voisi lopettaa kaikkia kansanryhmiä koskien. Kun valtio riehuu tasa-arvoasioissa tuottaen ihmisten välille eripuraa, se vain lisää raivoa eri vähemmistöjä kohtaan.

Vihreiden ja vasemmiston meluisassa homopolitiikassa taitaakin olla kyse äänten kalastelusta. Homojen vaa’ankieliasema on voinut ratkaista jopa presidentinvaalien tuloksen niin Suomessa kuin Yhdysvalloissakin. Tasa-arvo ei ole kuitenkaan vihervasemmiston omaisuutta, vaan se liittyy kaikkiin liberaaleihin yhteiskuntajärjestelmiin, joissa vallitsee suuri yhteisvastuu ja joissa on voitu toteuttaa kansalliseen yksimielisyyteen perustuvaa politiikkaa. Juuri siksi seksuaalivähemmistöjen asemaa on voitu edistää parhaiten etnisesti yhtenäisten kansallisvaltioiden sisällä, kuten Länsi-Euroopassa. Muualla asiamme katoaa suurten etnisten kiistojen jalkoihin.


Langenneita isiä ja muita alfa-Romeoita

Minulle kirkon suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin on yhdentekevää, sillä hyväksyn yleensäkin vain sellaiset argumentit, joissa on järkeä. Kirkko on kiemurrellut oman rasisminsa kanssa jo pitkään, aivan niin kuin Setan hyväntahdon lähettilääksi äskettäin nimitetty Wille Riekkinen myöntää tilittäessään omaa kääntymystään pois homofobian piiristä.

On siis asioita, joita on saanut julkisesti vihata, mutta toisista ei saisi sanoa mitään kriittistä. Kuitenkin seksuaalinen kanssakäyminen on yksityisasia, kun taas esimerkiksi maahanmuutolla on pitkälle ulottuvia talouspoliittisia, työllisyyspoliittisia, sosiaalipoliittisia, koulutuspoliittisia, kulttuuripoliittisia, kielipoliittisia ja turvallisuuspoliittisia seurauksia. Miksi näistä kaikista ei puhuta yhtä avoimesti?

Toivon tosin, ettei Riekkistä potkaistaisi ulos kirkosta. Juuri niin on käymässä ortodoksipastori Mitro Revolle, jota uhkaa karkotus kirkon virasta europarlamenttivaaleihin menonsa vuoksi, vaikka mies ei ole suinkaan pahimpia. Häntäkin lähestyi haastemies, niin kuin melkein kaikkia vastuuntuntoisia ja aktiivisia ihmisiä nykyään. Ehkä ajojahti onkin lähtöisin Sdp:n omista riveistä, sillä sitoutumattoman Mitron valinta demarien listalta saattaisi pudottaa europarlamentista jonkun puoluejyrän.

Mitroa on arvosteltu muun muassa siitä, että hän toimii luennoijana ja rekisteröi firmansa aputoiminimeksi sinänsä viattoman sanaparin ”Isä Mitro”. Sen lisäksi kirkon kuumakalle on kurvaillut Alfa Romeolla. Mutta kuinka kummassa kukaan voisi osallistua politiikkaan muutoin kuin omalla nimellään? Entä miten arkkipiispa Makarios pystyi toimimaan Kyproksen presidenttinä ilman, että ortodoksisen kirkon kanoninen oikeus ja Konstantinopolin patriarkka pyrkivät estämään häntä? Luterilaisen kirkon Ilkka Kantola puolestaan erosi piispanvirasta jo ennen politiikkaan osallistumistaan, mutta silti hän toimittaa edelleen papin tehtäviä.

Perustuslain mukaan jokaisella kansalaisella on oikeus ilmaista poliittinen mielipiteensä ja asettua ehdolle vaaleissa. Ja tätä Mitro Repo käyttää onnistuneesti hyväkseen. Myös juorut ja huhut tuovat hänelle lisää kannatusta, vaikka niiden takana olisi pelkkää pashaa.

Pappien politikoinnissa kohtaavat poliittisen korrektiuden vaatimukset ja julkisuuden nälkä. Heidän toimintansa on joka tapauksessa politiikkaa yhtä kaikki. Mutta onhan politisoitumisessa tietysti ongelmansa. Tuskin kukaan kokoomuslainen, perussuomalainen tai vihreä nyt ainakaan ryntää tunnustamaan syntejään demaripapille. Politikointi saattaa siis myös haitata viran hoitoa, paitsi jos Jumala on sosiaalidemokraatti.

Muutama homopappi kirkkoihin kyllä kuuluisi. Harva homokaan ryntää tunnustamaan mitään heteroille. Kirkot voisivat myös itse tunnustaa omat syntinsä ja vuosisataisen kiihottamisensa homoseksuaalista kansanryhmää vastaan. Kirkkojen kaapeissa ja katakombeissa näyttävätkin olevan enää niiden omat työntekijät.


Kokoomus kotoutuu kansalliseksi

Hyvä, että kokoomus, jota aina olen pitänyt järkipuolueena, myöntää hallituksen tekemät virheet ja ajaa nyt tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa. On tavanomaista, että hallitus varustaa eduskunnan säätämät lait pitkillä ponsilla, soveltamisohjeilla ja muilla ripityksillä, joissa kerrotaan, miten lakien heikkoudet voidaan kiertää. Mutta parempi olisi ollut vetää koko ulkomaalaislain muutosesitys pois ja säätää tiukempi laki.

Myös entinen armeijatoverini ja luokkakaverini lukioajoilta, Arto Satonen, kannatti vielä ensimmäisellä eduskuntakaudellaan maahanmuuton lisäämistä, mutta nyt puolueensa maahanmuuttopoliittisen työryhmän puheenjohtajana hän on tullut toisiin aatoksiin ja vaatii maahanmuuttoon tiukennuksia. Hyvä, Arto! Lue tätä blogia ja jatka samaan tapaan.

Outoa tämän asian uutisoimisessa on se, että jos turvapaikanhakijoiden karsimista esittää jokin suuri puolue, sitä ei pidetä rasismina. Mutta jos saman sanoo esimerkiksi perussuomalaisena tai yksityishenkilönä, sitä paheksutaan ja pahimmassa tapauksessa uhataan oikeudella.


Kansanvallan varkaat

Perussuomalaisten ja saman puolueen ympärillä olevien muiden ryhmien menestys on huolestuttanut suuret puolueet niin, että ne nyt keskenään sopivat vuoden 2015 eduskuntavaalien äänikynnykseksi 3 prosenttia. Tällä yritettäneen pitää maahanmuuttokriittiset ja muut isänmaallisiksi sanotut ryhmät pois parlamentaarisen järjestelmän piiristä.

Sen sijaan sertifikaattipuolue vihreät ehti jo iloita suhteellisen paikkaosuutensa mahdollisesta kasvusta. En voi mitenkään käsittää vihreiden puoluesihteerin Panu Laturin logiikkaa, kun hän selittää puolueensa tekemää kansanvallan varkautta Vihreässä Langassa seuraavasti: ”Tämä tarkoittaa, että perustuslain takaama yleinen ja yhtäläinen äänioikeus toteutuu, että jokaisella äänellä on sama merkitys.”

Mielipide on niin järjetön, että ihme, kun ei Hesarissa paineta. Uudistuksen voimaan tultua käy tosiasiassa niin, että mikäli puolue saa äänikynnystä vähemmän ääniä, sille annettu kannatus mitätöityy ja kaikki äänet menevät täysin hukkaan. Kuka nyt tästä kiitollisena lahjoittaa vaalivoiton vihreille? Minkälaista rasismia uudistus merkitseekään tiettyjä kansanryhmiä kohtaan, ja kuinka pahasti kyseinen uudistus polkee kansanvaltaa!

Äänikynnys merkitsee myös sitä, että jos ehdokkuutta missään suuressa puolueessa ei myönnetä, ihminen ei voi tulla valituksi eduskuntaan myöskään omalta listalta, vaikka kannatusta olisikin. Tuloksena on pelkkää katkeroitumista, ulkopuolisuutta ja suoran toiminnan kasvua.

Hallituksessa on ilmeisesti laskettu, että rajan vetäminen 3 prosenttiin riittää Rkp:n mukanaoloon eduskunnassa. Muussa tapauksessa Svenska Folkpartiet saattaa radikalisoitua, ja siitä voi tulla nationalistinen ääriliike, joka uhkaa kansallista turvallisuuttamme!

Myös vihreät näyttää olevan putoamassa keskisuuresta takaisin ituhippien marginaalipuolueeksi, kun taas keskisuureksi kasvanutta perussuomalaista puoluetta uudistus saattaa jopa suosia. Äänikynnyksen voimassa ollessa äänestäjät voivat kanavoida kannatuksensa nimenomaan pienille puolueille pyrkien varmistamaan niiden mukanaolon, mikä puolestaan pudottaa suurten kannatusta. Ja Perussuomalaisilla on potentiaalista kannatuspohjaa enemmän kuin kielipuolue Rkp:llä, uskottavuutensa menettäneillä vihreillä ja kristillisillä. Nämä muut ovat edelleenkin yhden asian liikkeitä, mutta Perussuomalaisista voi tulla yleispuolue.

Oma mielipiteeni äänikynnyksestä on joka tapauksessa selvä: vastustan kyseistä kansanvallan kavennusta ehdottomasti.


Yliopistolaki päin seinää

Lainsäätäjä olisi selvästi rikkonut perustuslakia, mikäli hallituksen esitys uudeksi yliopistolaiksi olisi hyväksytty. Tämän yliopistopiireissä hartaasti odotetun uutisen mukaan eduskunnan perustuslakivaliokunta kuitenkin pysäytti lakiehdotuksen pitäen sitä perustuslain vastaisena.

Ja sitähän se on. Jos perusteilla olevien säätiöyliopistojen hallitukset olisi muodostettu kokonaan yliopiston ulkopuolisista rahoittajatahoista, se olisi loukannut räikeästi yliopistojen perustuslaillista itsehallintoa. Ymmärrän oikeistohallituksen halua tämänkaltaisen lain sorvaamiseen. Kommunistiprofessorien kellauttamiseen tuoleiltaan pitäisi tosin käyttää muita keinoja kuin vuorineuvosten nostamista heidän tilalleen. Sitä kautta tie ostoksille yliopistoissa olisi kivetty.

Nostan siis hattua hallituspuoluetta edustavan Kimmo Sasin johtamalle perustuslakivaliokunnalle (jonka toiminta on kylläkin joutunut epäilysten alaiseksi Lex Nokian ja lapsipornonestolain yhteydessä tapahtuneiden laiminlyöntien vuoksi). Erillistä perustuslakituomioistuinta ei sittenkään ilmeisesti tarvita.

Toisaalta lainvalmistelun annettiin edetä yliopiston omassa piirissä liian pitkälle, vaikka esityksen heikkoudet olivat läpinäkyviä. Esimerkiksi Ilkka Niiniluodolla on Helsingin yliopiston kanslerina oikeus olla läsnä maan hallituksen istunnoissa, kun siellä käsitellään yliopistoa koskevia asioita. Kukaan yliopiston johtavassa asemassa oleva virkamies ei kuitenkaan esittänyt kriittisiä puheenvuoroja hassunkurista lakiesitystä vastaan, vaan kritiikki on tullut yksinomaan huonossa asemassa olevilta puolipalkatuilta tutkijoilta. Vakituisessa virassa olevien kannatus on ilmeisesti jo ostettu rahalla.


Muita perustuslain rikkomuksia

Suomeen on tekeillä myös muita lakeja, joilla ihmisten perustuslaillisia oikeuksia yritetään loukata - tai ainakin halutaan säätää sellaisia erityislakeja, joilla viranomaisten oikeuksia laajennetaan ja kansalaisten oikeuksia heikennetään.

Erään esimerkin tarjoaa hanke, jolla niin sanotuille peitepoliiseille suotaisiin oikeus tehdä pikkurikoksia muiden rikosten ehkäisemiseksi tai rikollisten kiinnisaamiseksi. Tämä maa on muuttumassa täydelliseksi totalitarismiksi.

Poliisi toimii nyt samoilla oikeuksilla kuin kaikki muutkin ihmiset. Viranomaisen asemasta ei voida johdella viranomaisen toimivaltaa, sillä se johtaisi epädemokraattiseen yhteiskuntakäytäntöön. Nykyäänkin viranomainen saattaa tosin tehdä rikoksen paljastaessaan rikoksen. Tällöin hankittua todistusaineistoa pidetään hankintatavasta riippumatta pätevänä oikeudenkäynneissä, ja hankintaan liittyvä rikkomus käsitellään erillisessä prosessissa. Mutta jos poliisille suodaan nimenomaisia erityisoikeuksia rikolliseen toimintaan, se lakkaa nauttimasta ihmisten luottamusta, ja erityisoikeuksia on helppo laajentaa väärinkäytöksiksi asti. Sellainen poliisi, joka itse tekee rikoksia, lakkaa olemasta poliisi.

Velmua on myös se, että esitutkinta-, pakkokeino- ja poliisilain uudistusta pohtinut toimikunta haluaa huonontaa toimittajien lähdesuojaa jo esitutkinta-asioissa. Lähdesuojalla tarkoitetaan sitä, että tiedotusvälineiden ei ole pakko kertoa lähteitään. Sen avulla viestimille on taattu mahdollisuus valvoa vallankäyttöä sekä tehdä työtään.

Lähdesuoja on keskeinen sananvapauden peruspilari. Jos se murretaan, ihmisten halukkuus kertoa asioita viestimille vähenee. Tästä puolestaan olisi vahinkoa koko yhteiskunnalle.

Kuvaa tämänkin kansanvallan varkauden taustoista antaa uudistusta suunnittelevan komitean kokoonpano. Oikeusministeriön työryhmän jäseninä oli pelkkää valtion virkamieskuntaa, ja suurin osa heistä koostuu juristeista. Yksipuolisuutta havainnollistakoon osallistujien monotoninen luettelo:

Oikeusneuvos Ilkka Rautio korkeimmasta oikeudesta, oikeusasiamiehensihteeri Juha Haapamäki eduskunnan oikeusasiamiehen kansliasta, lainsäädäntöjohtaja Kimmo Hakonen sisäasiainministeriöstä, kihlakunnansyyttäjä Tea Kangasniemi Itä-Uudenmaan syyttäjänvirastosta, poliisiylitarkastaja Robin Lardot sisäasiainministeriöstä, lainsäädäntöneuvos Ulla Mohell oikeusministeriöstä, lainsäädäntöneuvos Jaakko Rautio oikeusministeriöstä, käräjätuomari Jussi Sippola Helsingin käräjäoikeudesta, asianajaja Tuija Turpeinen, asianajaja Markku Fredman, tulliylitarkastaja Juha Vilkko Tullihallituksesta, hallitusneuvos Tomi Vuori sisäasiainministeriön poliisiosastolta ja lainsäädäntöjohtaja Asko Välimaa oikeusministeriöstä.

Toimikunnan pysyviksi asiantuntijoiksi kutsuttiin varatuomari Klaus Helminen, lainsäädäntöjohtaja Pertti Laitinen sisäasiainministeriöstä, rikostarkastaja Jari Nieminen keskusrikospoliisista, hallintoneuvos Matti Pellonpää korkeimmasta hallinto-oikeudesta, apulaisosastopäällikkö Tuija Sundberg puolustusvoimien pääesikunnasta ja professori Veli-Pekka Viljanen Turun yliopistosta.

Toimikunnan päätoimisina sihteereinä ovat toimineet lainsäädäntöneuvos Janne Kanerva oikeusministeriöstä ja rajavartio-osaston osastopäällikkö Marko Viitanen. Sivutoimisina sihteereinä ovat olleet EU-lainsäädäntösihteeri Sami Kiriakos, lainsäädäntöneuvos Tanja Innanen, EU-lainsäädäntösihteeri Dan Helenius ja EU-lainsäädäntösihteeri Janina Tallqvist, kaikki oikeusministeriöstä. Toimikunnan mietintöluonnoksista ovat kirjallisen lausunnon laatineet professori Dan Frände, erikoistutkija Johanna Niemi ja professori Matti Tolvanen. Toimikunnan kokouksissa on asiantuntijoina kuultu erityisasiantuntija Håkan Stooria oikeusministeriöstä, valtionsyyttäjä Pekka Koposta Valtakunnansyyttäjänvirastosta, hallitusneuvos Paulina Tallrothia oikeusministeriöstä, lainsäädäntöneuvos Tuomo Antilaa oikeusministeriöstä ja rikostarkastaja Minna Ketolaa keskusrikospoliisista.

Tämä byrokraattien armeija tuo elävällä tavalla mieleen Filosofian laitoksen, joten miksi kyseisen DDR:läisen virkamieslistan jatkoksi tarvittaisiinkaan enää yhtään todellista filosofia, sosiologia tai ylipäänsä ketään, jolla on aivot? Nostan kyseiseen komiteaan osallistuneiden listan esille vain siksi, että tätä kautta valottuu, kuinka virkavaltaista lainvalmistelu maassamme on, kun sananvapaudestakin pyrkivät päättämään juristit. Oikeusministeriön 936-sivuinen ”mietintö” löytyy tästä


Kohti Burmaa

Kuten havaitsette tämänpäiväisestä kirjoituksestani, minua ja käsityksiäni vastaan näyttää olevan koko maailma. Uskon kuitenkin, että omien mielipiteideni ja kriittisyyteni takana on suomalaisten enemmistö ja myös suurin osa vähemmistöistä. Ikävää vain, että monet myöntyvät Suomen muuntamiseen poliisivaltioksi, eikä todellisen opposition olemassaoloa huomaa, kun kaikki julkinen keskustelukin on pelkkää ”esitutkintaa” ja ”pakkokeinojen käyttöä”.

Yhteiskunnallinen kehityksemme saavuttaa pikapuoliin Burman, jossa sopimattomia puhuneiden suut kapuloidaan, ja heidät viedään vankilaan. Lehti tosin kertoo, että maan 63-vuotias oppositiojohtaja Aung San Suu Kyi (lausutaan: ”suu hyi”) on nyt parikymmentä vuotta kestäneestä kotiarestistaan huolimatta esiintynyt oikeudenkäynnissään iloisena, sillä hänen eristämisensä on ollut määrä päättyä tänä keväänä. Hänet aiotaan ilmeisesti päästää eläkkeelle julkisen dissidentin virasta. Vain suomalainen voi ymmärtää Aung San Suu Kyin nimeen liittyvää ironiaa.

Harvinaista epäitsekkyyttä

Jussi Halla-ahon päätös olla asettumatta ehdokkaaksi europarlamenttivaaleissa omalta listalta (vaikka olisi 3 700 kannattajakortin puolesta päässytkin) oli hänen ensimmäinen valtiomiestekonsa. On tärkeää estää kansallismielisen liikkeen hajoaminen. Asian asettaminen henkilökohtaisen edun edelle on harvinaista poliittisessa elämässä ja osoittaa erinomaista harkintakykyä, itsehillintää ja poliittista taitoa.

Tämä tuskin tuottaa lisää kansallisia veteraaneja, vaikka kansallinen veteraanipäivä nyt onkin. Mutta se voi tuottaa uutta järkevää politiikkaa suomalaiselle foorumille. Sitä paitsi kriitikon, filosofin ja intellektuellin valta on suurempi politiikan ulkopuolella kuin ideologisiin kahleisiin kytkettynä. Väärin Halla-ahoa vastaan suunnattu vyörytys on joka tapauksessa ollut – paitsi häntä itseään – myös demokratiaa ja äänestäjiä kohtaan.

Päivän viherkukkaset

Päivän vihervasemmistolaiset mediakukkaset on jälleen jaettu. Kun MTV3:n TSN-gallupilla teettämä tutkimus ennakoi vaalivoittoa Perussuomalaisille, tuli Sanoma-lehdille hätä käteen. Niinpä tämänpäiväinen Helsingin Sanomat julistaa Sami Borgilta kiskomassaan jutussa, että vaalitutkijan mukaan ”Soini voi kompastua omaan temppuunsa”. – Mihin temppuun? Soini on kieltämättä luvannut olla ehdokkaana myös seuraavissa eduskuntavaaleissa vaikka tulisikin valituksi europarlamenttiin. Mutta miksi Alexander Stubbin, Paavo Väyrysen ja monen muun siirtymistä Suomen politiikkaan kesken europarlamenttikauden ei kutsuta tempuksi?

Median temppuilua on sekin, että eräät ehdokkaat saavat julkisuutta enemmän kuin osaavat pyytää. Erään esimerkin tarjoaa Mitro Revon suitsuttaminen kaikissa medioissa heti, kun Sdp ilmoitti ortodoksipapin valinnasta puolueen listoille. Muun muassa Ilta-Sanomat myöntää auliisti sivutilaa ehdokkaalle, mutta haluaisinpa nähdä, milloin Sanoman lehdet kertovat esimerkiksi perussuomalaisista yhtä avoimen puolueettomasti. Kun demarien listalta löytyy 1970-lukulaisten poliitikkojen ja heidän jälkeläistensä lisäksi pari entistä urheilijaa, populistien lista siinä vain piteni.

Puoli vuotta sen jälkeen, kun eräässä Vantaan koulussa riideltiin kalapuikoista (muistatte kai maata mullistaneen kalapuikkojupakan), Vihreiden nuorten puheenjohtaja Fatim Diarra ilmoittaa nyt järjestönsä toivovan kouluihin ”vain yhtä liharuokapäivää”. Ei siis riitä, että suomalaiset pakotetaan syömään halal-lihaa, kuten eräässä koulussa jo tehtiin oppilaiden itsensä tietämättä. Nyt oppilailta haluttaisiin riistää perinteiset suomalaiset liharuoat pois. - Ei helvetti! Parempaa pötyä pöytään pitäisi panna jo muutenkin aliravituille koululaisille, jotka joutuvat täyttämään energiantarpeensa joko amerikkalaistyyppisillä hampurilaisilla tai pizzerioiden rasvaisella junk foodilla.

Vihreiden nuorten esitys on osoitus sellaisesta totalitarismin lietsonnasta, joka huonontaa suomalaista yhteiskuntaa. Laitosruokailu on aina tietynlaista pakkosyöttämistä, mutta tähän asti koulujen oppilaat ovat voineet itse päättää, murkinoivatko he loppuun liha-annoksensa vai valitsevatko lautaselleen pelkät salaatit. Mikäli vihreiden ehdotus toteutuisi, kaikki oppilaat pakotettaisiin rehulinjalle, kunnes persiljat pursuaisivat korvista ja sellerit tulisivat suupielistä ulos.

Syynä terveellisen suomalaisen liharuokaperinteen laiminlyömiseen on tietysti monikulttuurisen koulun ideologia. Tähän akkamaiseen perinteenhalveksuntaan liittyy lisäksi se, että juuri mistään muualtakaan Suomesta ei saa enää kunnon lihapullia, possupataa, metsästäjänpihvejä eikä mitään muutakaan miehenruokaa. Ongelmana on, että oikeaoppiset muslimit eivät voi edes aterioida samassa pöydässä, jossa joku toinen syö herkullista siankinkkuvoileipää. Sen sijaan he kehtaavat valittaa suomalaisesta ruoasta, vaikka vieraisilla on yleensä tapana syödä sitä, mitä tarjotaan.

Helsingin Sanomien tekaisema juttu kertoo, että lehdessä menee läpi mikä tahansa faksina lähetetty tiedote, jos se on oikean poliittisen ryhmän taholta lähtöisin. Viimeisen viherkukkasen tarjoaa Timo T. A. Mikkosen toimittaman ohjelman nopea lopettaminen neloskanavalla ja se, että Helsingin Sanomat teki aiheesta ”täysin avoimesti” lööppijutun, vaikka lehti edustaakin samaa konsernia.

Oliko ohjelma niin huono, että sen alentuneet katsojaluvut voidaan kertoa avoimesti? Mitä merkitsee, että Nelosen ohjelmajohtaja Kristiina Werner-Aution mukaan lopettamisen syynä eivät olleetkaan katsojaluvut? Tuliko Timo-parka sanoneeksi jotain sopimatonta? Hän taisi arvostella monikulttuurista yhteiskuntaa.

Pääsiäinen ja marttyyrit

”Pilalle meni kuin Jeesuksen pääsiäinen.” Lausahdus sopii moneen yhteyteen. Luterilainen ja ortodoksinen kirkko ovat tunnetusti käyneet kiistaa siitä, kumpi on teologisesti tärkeämpi juhlapäivä, joulu vai pääsiäinen. Ilman joulua ei olisi pääsiäistä, sanovat luterilaiset ja katolilaiset. Ortodoksit puolestaan pitävät pääsiäisen tapahtumia kristinuskon koko sisällön kannalta keskeisempinä.

Mikäli asiaa katsotaan dramaturgiselta kannalta, joulu vaikuttaa hieman tylsältä. Koko kertomukseen ei liity oikeastaan muuta erikoista kuin itämaan tietäjien ennustus ja komeetan loiste taivaalla. Siinä, että köyhille ihmisille ei löytynyt tilaa majatalosta, ei ole mitään ihmeellistä. Se on pikemminkin tavanomaista.

Pääsiäisen kertomus on sen sijaan paljon värikylläisempi. Siihen sisältyy päähenkilön yhteiskunnallinen kapina, joka toteutui rahanvaihtajien pöytien kaatona temppelissä. Pääsiäistä edelsi myös vangitseminen, huomattava määrä oikeussalidraamaa, epäoikeudenmukainen tuomio, kavallus, petos, luottamuksen menetys ja verinen teloitus hylätyksi tulemisen kokemuksineen – sekä tietysti ylösnousemuksen mystiikka.

Kenties pääsiäiseen liittyvä melankolisuus puhuttelee enemmän juuri depressioon taipuvaisia itäeurooppalaisia, joista enemmistö on ortodokseja, kun taas joulun ilosanoma tekee vaikutuksen reippaisiin länsieurooppalaisiin, joita se ohjaa evankeliseen iloon. Joka tapauksessa pääsiäisen sanoma on tullut viime aikoina pari askelta lähemmäksi myös suomalaisia.

Yhä useammat ihmiset ovat saaneet osakseen J. Karjalaisen laulusta tutun ”Kristianin kohtalon”, toisin sanoen tulleet tuomituiksi vääristä ajatuksista, sananvapauden käyttämisestä tai jostakin muusta poliittisesta ”rikoksesta”. Sitä kautta he ovat saaneet marttyyrin sädekehän. Tunnetuin taitaa olla tietty kirkkoslaavista väitellyt tohtori, jolle oikeussalin ovensaranat soivat aivan pian. Kuin sattumalta eteeni tulikin Hommaforumin keskustelupalstalta eräs aiheeseen sopiva evankeliumin muunnelma. Se kuuluu seuraavasti.


Eurovaalievankeliumi nimimerkki Turjalaisen mukaan

”12.12. Ja tapahtui niinä päivinä, että keisari Astridilta kävi käsky, että kaikki rasistit oli pantava maksamaan jizhjaa. Niin Joosef ja Mariakin lähtivät ylös Helsinkiin Suomen pääkaupunkiin, Eiraan verolle pantaviksi.

25.12. Ja tapahtui heidän siellä ollessaan, että Marian mokutus-mitta tuli täyteen, ja Jussin blogi syntyi Eiran kellarissa. Ja Maria ilahtui blogista, ja laittoi sen nettiin.

26.12. Ja sinä yönä oli nuivia netissä vartioimassa maahanmuuttokeskustelua, ja he tulivat ja löysivät Jussin blogin makaamassa serverillä.

6.1. Silloin paikalle tuli kolme Itämaan viisasta blogikirjoittajaa, ja he toivat lahjoja blogistille, josta oli tuleva poliittisen liikkeen johtaja.

7.1. Mutta kuningas Illman sai virallisen median kautta kuulla blogista, ja hän käski kaikki Eirassa syntyneet blogit lakkautettaviksi ja takavarikoitaviksi poliisille. Mutta Jussi sai tästä tiedon ja pakeni bloginsa kanssa ulkomaiselle serverille.

19.1. Niin Jussi pitää blogia suurelle joukolle, julistaen uuden valtakunnan tulevan.

22.3. Ja hän opetuslapsineen saapui Kaupungin hallitukseen maahanmuuttoasialla ratsastaen kansanjoukkojen hurratessa ja ihmetellessä.

25.3. Ja hän meni poliittiseen keskusteluun, ja nähdessään rahanvaihtajat ja takinkääntäjät, hän teki faktoista ruoskan ja ajoi rahanvaihtajat ja kaupustelijat ulos poliittisesta keskustelusta.

26.3. Silloin poliittinen fariseus-eliitti kokoontui tuomitsemaan Jussin.

26.3. Niin Jussi ja 20 opetusnetsiä kokoontuivat oluelle Eiran yläsaliin.

26.3. Ja heidän siellä istuessaan Perussuomalaisten johto ilmiantoi Jussin hallituspaikasta seuraavassa hallituksessa.

26.3. Poliittiset kirjanoppineet ja eliitti kuulustelivat Jussia virallisessa mediassa ja internetissä, ja lähettivät poliisin tuomaan Jussin kuulusteltavaksi. Sitten he lähettivät hänet Valtakunnansyyttäjän tuomittavaksi.

27.3. Mutta valtakunnansyyttäjä kuulusteli Jussia eikä löytänyt tästä mitään vikaa. Silloin hän lähetti Jussin Yleisradion keskusteluohjelmaan tuomittavaksi. Yleisradion toimittaja halusi Jussin tekevän ihmetemppuja, mutta kun Jussi ei provosoitunut, hän lähetti Jussin takaisin.

27.3. Niin valtakunnansyyttäjä tuomitsi Jussin syyttömänä, mutta kysyi kansalta haluaako se vapauttaa Jussin. Mutta poliittiset kirjanoppineet, eliitti ja toimittajat yllyttivät kansaa huutaen: ”Rasisti linnaan!” Niin kansa halusi vapaaksi mieluummin Johannes Bätmänin, mutta Bätmän oli matalamielinen rasisti, fasisti ja ”entinen” stalinisti.

28.3 Niin Jussi joutui poliittisen ristiinnaulitsemisen uhriksi.

28.3. Opetuslapset olivat suuren hätäännyksen vallassa ja hajallaan.

1.4 Mutta kolmantena päivänä Jussi nousi ylös omalla listallaan, ja hänen bloginsa ilmestyi uudestaan monille ihmisille ulkomaisella serverillä.

2.4. Silloin Perussuomalaiset ymmärsivät tehneensä poliittisen itsemurhan, sillä kirjanoppineet ja fariseusten eliitti eivät oikeasti antaneetkaan heille hallituspaikkaa. Niin Perussuomalaiset suistuivat alas, ja halkesivat keskeltä kahtia, vanhoihin SMP:läisiin ja Konservatiiveihin.”

Stressiklubi

Jussi Halla-ahon äskettäinen esiintyminen Pressiklubissa oli ensimmäinen hänelle myönnetty tilaisuus TV-julkisuuteen prime time -lähetysaikaan. Vaikka vastapelureiksi olikin tuolloin valittu kovimmiksi koetut hyökkääjät, toisin sanoen Helsingin Sanomien mediavaltaa edustava toimituspäällikkö Saska Saarikoski ja ”sameissa vesissä kalastelusta” syyttävä Leif Salmén, televisiojulkisuus todennäköisesti lisäsi Halla-ahon kannatusta antamalla kuvan rauhallisesta ja järkevästä keskustelijasta.

Viime perjantaisessa Pressiklubissa kuultavana olikin sitten Timo Soini puolueensa päätöksestä sulkea ovet Halla-ahon eurovaaliehdokkuudelta. Keskustelijoiksi studioon oli taaskin valittu Halla-ahoa vastaan hyökkäilevän Helsingin Sanomien toimittaja ja kaiken ymmärtävä ja anteeksi antava Mirja Pyykkö, ikään kuin tästä maasta ei löytyisi muita kuin median omia kuluneita edustajia. Hupaisinta katsottavaa ohjelmassa oli HS:n Anna-Stina Nykäsen tärinä sen johdosta, että hänen mielestään yhteiskunnassa on lisääntynyt keskustelu, jota hän kutsuu ”persupuheeksi”. Suora Nykäs-sitaatti lähetyksestä:

”Nythän on niin, että joka kerta bussissa viereen istuu joku, niinku mä sanon persukielellä persuämmä, joka alkaa paasata hirveesti omia mielipiteitään, ja siihen liittyy tietty semmonen omahyväinen ote, joka mun mielestä... jota nimen omaan nää keskustelupalstat myös lietsoo.”

Minä puolestani kutsun internetin mahdollistamaa tietoisuuden kasvua ja siitä seurannutta avoimen keskustelun lisääntymistä demokratian toteutumiseksi. Se on keskusteluilmapiirin vapautumista ja ihmisten vaikutusvallan kasvua, joka tietysti pelottaa perinteistä mediaa, sillä ihmisten ilmaisunvapaus ei enää riipu median harjoittamasta sensuurista ja vallankäytöstä. Tähän astihan tilanne on ollut se, että joka kerta bussissa lojuaa joku sanomalehti, jossa joku, niinku mä sanon tieteen kielellä vihervasemmistolainen hesariämmä saarnaa hirvesti omia mielipiteitään, ja siihen liittyy tietty semmonen omahyväinen ja ylimielinen ote, jota Hyysäri myös yleisesti lietsoo.

Mikä muuten on oikeuttanut Helsingin Sanomia paasaamaan omia tarkoitushakuisia mielipiteitään kaikelle kansalle tähänkään asti? Hesari muodostaa omassa ylemmyydentuntoisuudessaan sellaisen lasitalon, että eipä kannattaisi sieltä heitellä kiviä muiden ihmisten suuntaan.


Sisäistetty herruus

Timo Soinilla on ilmeisesti jotakin salattavaa, aivan niin kuin jokaisella, joka räpyttelee TV-lähetyksessä silmiään yhtä stressaantuneesti, joten hänen viestinsä tuli selväksi. Perussuomalaisten äänestäjillä on oikeus loukkaantua puheenjohtajan kannanotosta, jossa hän leimasi maahanmuuttokriitikot propellipäiksi ja nurkkaan tuijottajiksi. Kannatuksen menetyksestä ei taida olla pelkoa, sillä Perussuomalaisen puolueen kannatuksesta suurin osahan koostuu kämäisestä itäsuomalaisista viljelijäkansasta ja vain pieni murto-osa kaupungeissa asuvista maahanmuuttokriitikoista...

Samaan esiintymiseensä Soini sai mahtumaan myös monta muiden puolueiden opettamaa liturgista värssyä, kuten maininnan siitä, että sananvapauttakin saa toteuttaa, kunhan tekee sen omalla nimellään. Soinin kannanotto on niin oppikirjamainen esimerkki Rkp:n Ulla Achrénin äskettäin esittämästä toivomuksesta, että tulevaisuudessa Rkp:n ja vihreiden sensuuriasetukset kirjoitettaneen Soinin mielipiteiden mukaan. Kun omalla nimellä esitetyistä perustelluista mielipiteistä pakotetaan vastaamaan käräjillä, ei tarvinne ihmetellä, miksi ihmiset todellakin kirjoittavat nimimerkkien takaa. Tämä sananvapauden kuohinta on sairasta, mutta tilannetta ei paranneta vaatimalla omalla nimellä esiintymistä vaan lopettamalla mielipiteensä avoimesti sanovien rankaiseminen.

Aika kummallista on myös Perussuomalaisen puolueen tukena olleiden tahojen luottamus puoluejohtoon. Puolueen listalta kunnanvaltuustoihin valittujen sisulaisten hiljaisuutta on nyt vaikea ymmärtää – heillä kun olisi kaikki syy kertoa puoluejohdolle, mitä kentällä todellisuudessa ajatellaan. Ilmeisesti he laskelmoivat, että kun on hiljaa, niin saa seuraavissa eduskuntavaaleissa kalaa.

Monet hommalaiset ovat puolestaan suopeasti ounastelleet, että persujen johdolla täytyy olla jokin kortti takataskussa, että kaikki on vain tietoista taktikointia ja että asiat kääntyvät vielä hyväksi. Voin omasta puolestani sanoa, että näin ei todennäköisesti käy. Taina Lintula teki jo naisen vaistollaan tietyt johtopäätökset. Autoritaarinen luottamus puolueen johtoon on samanlaista kuin oikeauskoisten kommunistien luottamus isä aurinkoiseen vielä niskalaukauksen kajahtaessa heidän kalloonsa Siperiassa: ”Jos Stalin tästä tietäisi...”.


Näin uudet puolueet yleensä syntyvät

Päätös maahanmuuttokriitikoiden karkottamiseksi parlamentaarisen järjestelmän piiristä on tehty eduskuntatalon lämpimissä sisätiloissa jo aikaa sitten. Perussuomalaisten johto teki ”täysin itsenäisesti” juuri sellaisen päätöksen kuin Vihreät Naiset halusivat. ”Propellihatuiksi” haukuttujen halla-aholaisten karkotus haluttiin vain lavastaa ”puoluetta hajottavien ulkoisten voimien” aikaansaannokseksi, vaikka rivit vetivät halki aivan muut tahot. Suuret puolueet lienevät luvanneet johtajille henkilökohtaisia palkintoja aina ministerinviroista valtion laitosten johtajuuksiin. Tietyssä iässä ihminen kun ei ajattele muuta kuin omaa etuaan ja pääsyään eläkevirkaan parempia päiviä odottelemaan.

Ilmiö sinänsä on sosiodynaamisesti ymmärrettävä. Vaikka koko kiistaa maahanmuuttopolitiikan suunnasta ei olisikaan, Perussuomalaisten johto saattaisi pyrkiä karkottamaan itseään oppineemmat puolueesta jo sen vuoksi, että se kokisi itseään vahvemmat yksilöt uhkaksi omalle asemalleen. Kyvykkäät yksilöt yleensäkin karkotetaan kaikista valtaorganisaatioista, ja heistä tehdään omalle saarelleen ajettuja intellektuelleja, joista media piirtää kuvaa yksinäisinä susina.

Tämä on tietysti vahinko, sillä se johtaa puolueen hajoamiseen. Pois potkaistut voisivat ehkä perustaa uuden poliittisen puolueen ja laittaa nimeksi vaikka ”Kansallisdemokraatit”. Se korostaisi, että puolue on kansallisen edun ja kansanvallan asialla, mukaan lukien mahdollisimman laajojen perusoikeuksien, kuten sananvapauden, puolustus. Toisaalta myös perussuomalaiset saisivat puolueessa näkemänsä hajoamisuhan katoamaan hyvin helposti: siirtämällä seiniä kauemmaksi toisistaan ja nostamalla kattoa korkeammalle. Kun puolueeseen virtaa koko ajan väkeä, on selvää, että kamariin on tehtävä tilaa erilaisille mielipiteille. Muuten puolueen kasvu ei onnistu.

Se, että kansallismielisiä puolueita on historian aikana syytelty pyrkimyksestä yksinvaltaan, on koomista, sillä vaikutelmat totalitaristisesta asenteesta syntyvät nimenomaan muiden puolueiden suvaitsemattomuudesta. Kun toiset puolueet pyrkivät savustamaan kansallisten etujen edistämisen pois eduskuntapuolueista, ei kansallismielisille jätetä muuta vaihtoehtoa kuin pyrkimys ehdottomaan enemmistöön. Tämä on näköjään ainoa tie, jolla maahanmuuttokriittiset näkemykset tullaan ottamaan Suomen eduskunnassa ja hallituksessa huomioon.

Maahanmuuttokritiikin savustaminen on virhe

Perussuomalaisten puoluehallitus teki nähdäkseni epäviisaasti ollessaan hyväksymättä Jussi Halla-ahoa puolueen ehdokkaaksi europarlamenttivaaleihin. Kielteiseen päätökseen vaikutti luullakseni kaksi syytä, joista ensimmäisen muodostaa Halla-ahoa vastaan eilen nostettu syyte. Toinen on muiden puolueiden harjoittama painostus.

Perussuomalaisille on todennäköisesti lupailtu aivan kaikkea alkaen Leninin kunniamerkistä ja päätyen ministerinsalkkuun seuraavasta hallituksesta, jos puoluehallitus savustaa poliittisen komeetan pois puolueen riveistä. Ongelmana on se, mitä puolue tekee pelkillä lupauksilla, jos kannatusta ei seuraavissa eduskuntavaaleissa tämän vuoksi tulekaan, vaan perussuomalaisten kannatusnousu valuu takaisin sinne mistä on tullutkin.

Perussuomalaisten lähes 10 prosentin kannatuksesta noin 70 % tulee tällä hetkellä muualta kuin puoluejohto olettaa. Kannatus koostuu suurimmaksi osaksi nuorista kaupunkilaisista ja hyvin koulutetuista miehistä ja naisista. Kannattajakunta on perin juurin erilaista kuin Smp:n aikana.

Kääntämällä selkänsä Halla-aholle perussuomalaisten puoluejohto on vaarassa tehdä itse sen, mistä se syyttää kannattajiaan, toisin sanoen vetää äänestäjien rivit halki. Kansallismielisten ja maahanmuuttokriitikoiden järjestäytyminen omaksi puolueeksi on tätä menoa vain ajan kysymys. Toivottavaa kuitenkin on, että ihmiset malttaisivat mielensä. Vaikka Halla-aholla onkin nyt puukko lapaluidensa välissä, saattaa ovi paratiisiin aueta jo lähitulevaisuudessa. Mestarin ensimmäinen valtiomiesteko olisikin estää maahanmuuttokriittisen liikkeen halkeaminen.

Myöskään Juha Mäki-Ketelän hanke Halla-ahon kannatusyhdistyksen perustamiseksi ei ole kiristystä puoluejohtoa kohtaan, vaikka muutamat niin väittivätkin. Se on vain yksi demokraattinen tapa varmistaa ehdokkuus siinä tapauksessa, että puolue ei ehdokasta hyväksy. Ensisijainen valinnan mahdollisuushan oli joka tapauksessa puolueella, joten outoa olisi, jos puolue voisi nähdä varotoimessa ”kiristystä”? Eihän se ole pelastusrenkaan vika, jos vene ajautuu karille.

Taisipa puolue itse hikoiluttaa Halla-ahoa viivyttämällä päätöksen tiedoksiantoa – varsinkin kun Soini myönsi tehneensä päätöksen omasta ehdokkaaksi asettumisestaan jo kolme viikkoa sitten. Muussa tapauksessa perussuomalaiset antoivat kai toisten puolueiden painostaa itseään.


Petossuomalaiset?

Päätöksellään perussuomalainen puolue teki valitettavasti juuri niin kuin sen kilpailijat toivoivat. Suomen puolueet tekevät yleensäkin erittäin suuren virheen pyrkiessään savustamaan kaiken maahanmuuttokritiikin pois parlamentaarisen puoluetoiminnan piiristä.

Ensinnäkin se johtaa kansanvallan halveksumiseen, sillä politiikan puheenaiheista eivät voi tällöin päättää äänestäjät, vaan niistä päättävät puolueet, tiedotusvälineet ja valtionsyyttäjä. Toiseksi se on vaarassa johtaa kansallismielisyyden radikalisoitumiseen, josta on haittaa poliittiselle järjestelmälle kokonaisuudessaan. Perussuomalaisten päätös oli myös epäoikeudenmukainen temppu puolueelle suuren kannatuksen tuonutta Halla-ahoa kohtaan, kun maisterisjätkä petti tohtorin.

Suuri osa perussuomalaisten kannatuksesta on vaarassa kadota muihin poliittisiin ryhmiin. Lisäksi perussuomalaisten äänet menevät tasavahvojen ehdokkaiden kesken melko hajalleen vaaliliiton sisällä, ja pudonneella kokonaiskannatuksella ainoan heltiävän paikan saattaa viedä kristillisten ehdokas; yhtä Herraa rukoilemaan tottuneet kristilliset kun ovat taitavia keskittämään äänensä. Tässä mielessä kristillisten tämänpäiväistä iloa voi hyvin ymmärtää.

Halla-aho todennäköisesti menee europarlamenttiin omalta listaltaan, mikäli sellainen valmiiksi saadaan. Europarlamentissa hän istunee omalta listalta valittujen ryhmään, mikä ei ole huonompikaan positio, koska puheenvuoroa ei tällöin tarvitse jonottaa yhtä kauan kuin suuressa ryhmässä.

Aika näyttää, miten käy, mutta perussuomalaiset tekivät nähdäkseni taktisen virheen jo puuhatessaan uutta ryhmää europarlamenttiin irlantilaisten ja tanskalaisten kanssa. Kansallisvaltioiden Eurooppa -ryhmän tai Itsenäisyys/Demokratia-ryhmän olisi pitänyt riittää. Tärkeää Euroopan unionissa ei ole vain puoluejohdon mainitsema laajenemisen pysäyttäminen ja perustuslain estäminen vaan myös maahanmuuttopolitiikan järkevöittäminen.


Syyte: poliittisen vyörytyksen mallikuva

Henkilökohtaiset listat voivat joskus tuoda kovankin kannatuksen. Puolueesta Halla-ahon tapaan karkotetun ja sittemmin murhatun professori Pim Fortuynin oma lista sai postuumisti 17 prosentin kannatuksen Hollannissa pakottaen sosiaalidemokraatit väistymään hallituksesta ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen. Belgiassa vastaavanlainen maahanmuuttoa vastustava Vlaams Blok -puolue sai 14 prosentin kannatuksen vuoden 2004 EU-vaaleissa, kunnes Belgian korkein oikeus kielsi sen demokratiaa halveksuen. Puolue perustettiin kuitenkin uudelleen Vlaams Belang -nimisenä, ja se on vuoden 2007 parlamenttivaaleissa saadulla 12 prosentin kannatuksella maan kolmanneksi suurin puolue. Myös Suomen kansallismielisten täytyy keskittyä pysymään hengissä.

Voimat, jotka kriittistä tohtoria vastaan on tässä maassa suunnattu, ovat nyt niin valtavia, että niiden takana piilee myös suunnattomia poliittisia jännitteitä. On selvää, että valtakunnansyyttäjän eilinen syyttämispäätös ottaa suoraan huomioon hallituksen kannan. En hämmästyisi, vaikka se tulisi suoraan pääministeri Matti Vanhaselta, joka on tiukkaan sävyyn huomauttanut, ettei Suomessa ole jalansijaa minkäänlaiselle rasismille - ikään kuin kaikki hallituksen maahanmuuttopolitiikasta poikkeava ajattelu olisi rasismia. Totuus on, että rasismia on vain rotusorto, johon suomalaisessa politiikassa ei ole syyllistynyt vielä kukaan.

Halla-aho kuuluu käsitykseni mukaan suomalaisen älymystön eturiviin, ja hänen järkensä leikkaa kuin partaveitsi osoittaessaan jälleen, että myös hänen ”rasistisiksi” väitetyissä kirjoituksissaan on kyse vain kaksoisstandardien osoittamisesta.

Myöskään syyttäjä ei voi olla niin tietämätön, ettei hän ymmärtäisi, mitä eroa on sillä, että jokin lause mainitaan esimerkkilauseena tietyntyyppisestä väitteestä, ja sillä, että samaa lausetta käytetään omana propositiona. Hänen syytteensä on poliittisen ajojahdin mallikuva. Maahanmuuttopolitiikka on objektiivisesti ottaen ollut puolueellista, ja Halla-aho on täysin oikeassa osoittaessaan, millä tavalla. Halla-ahoa syytetäänkin juuri sen merkiksi, mitä hän arvostelee: poliittisen korrektiuden ja puolueellisuuden vuoksi. Näin jo syyttämispäätös sinänsä todistaa Halla-ahon väitteet oikeiksi.


Kriittisen ja konventionaalisen ajattelun ero

Halla-ahon kokemat konfliktit johtuvat käytännössä vain yhdestä syystä. Ristiriita seuraa aina, kun mitä tahansa aihetta aletaan käsitellä tieteellisellä ja filosofisella lahjomattomuudella. Halla-aho on siis toiminut tyypillisen intellektuellin tavoin, ja ristiriitatilanne konventionaalisen ja kriittisen ajattelun välille on katettu. Ongelma on, että politiikassa järkevää mutta epäsovinnaista argumenttia ei ymmärretä, ja oikeudessa se ei paina.

Rasismi on tietysti kielteinen asia. Mutta rasismia arvosteltaessa täytyy muistaa sen todelliset syyt. Syy rasismiin ei ole kansallismielisyys sinänsä, vaan kansallismielisyyden nousun syy on kansallisen edun halveksunta, toisin sanoen se, että kantaväestöjen edut ovat joutuneet kyseenalaistetuiksi tai uhatuiksi. Maahanmuuton myötä niin käy varsin helposti, kun syntyy työttömyyttä ja kuluja yhteiskunnalle.

Kansallista etua puolestaan ei pitäisi koskaan kiistää. Se nousee esiin sitä varmemmin, mitä tiukemmin se koetetaan kieltää. Mikäli yhteiskunnassa halutaan taistella rasismia vastaan, olisi syytä taistella kurinalaisemman maahanmuuttopolitiikan puolesta, jolloin kansakuntien edut eivät joutuisi yhtä helposti konfliktiin eivätkä riidat siirtyisi valtioiden rajoilta keskelle kansalaisyhteiskuntia.

Huoli on aiheellinen, sillä suomalaiset poliitikot antavat joka päivä huonoa näyttöä sekä maahanmuuttopolitiikallaan että Euroopan unionin laajentamispolitiikallaan. Tänään vuorossa olivat Alexander Stubb ja Olli Rehn, jotka Helsingin Sanomien mukaan katsovat, että eurovaalit voivat kärsiä ”laajentumispopulismista”. Tämän mukaan laajenemisen vastustaminen olisi muka jonkinlaista ”populismia”.

Minun mielestäni laajenemisen paneminen jäihin on vain realismia. Laajentumisesta saatiin huonoja kokemuksia, kun Romania ja muut Balkanin maat hyväksyttiin EU:n jäseniksi, vaikka jäsenyysehdot eivät täyttyneet. Koska romanialaisista peräti kolmannes elää köyhyysrajan alapuolella, jäsenyydelle ei ollut perusteita. Nyt köyhimmät väestönosat ovat lähteneet vaeltamaan rikkaammiksi koettuihin Länsi-Euroopan maihin paremman elintason toivossa. Tulos on, että kurjuus siirtyy meidän kaduillemme, ja lopulta se jakautuu ihmisten kesken tasan, kun elintasot tasoittuvat kuin nestepinnat villalangan yhdistämissä astioissa.

Juuri edellä sanotun kaltainen politiikka ylenkatsoo kansallista etua: kansalaisten – sinun ja minun – etua. Valtion tärkein tehtävä on kansallisen edun turvaaminen. Jos sitä ei tunnusteta ajoissa, se joudutaan tunnustamaan myöhemmin, mutta hinta on silloin paljon kovempi.


Miten eteenpäin?

Minua ei lainkaan harmita, että perussuomalaiset eivät hyväksyneet Jussi Halla-ahoa listalleen. Moni järkevän maahanmuuttopolitiikan kannattaja on varmasti tyytyväinen, kun ei tarvitse äänestää puoluetta, joille annettu ääni saattaakin päätyä kristillisten hyväksi vaaliliiton sisällä.

Halla-ahon valitsijayhdistyksestä saattaa tulla kansanliike, joka syntyy yhtä paljon hänen puolestaan kuin mielivaltaista viranomaistoimintaa ja sensuuria vastaan. Samanlainen nähtiin viimeksi, kun kansalaiset yhdistivät voimiaan puoluerajojen yli, jotta presidentiksi saatiin demokratiaa suoraselkäisesti puolustava Mauno Koivisto juopon ja Neuvostoliiton tukeman Ahti Karjalaisen sijaan. Tankeromaiseksi puliveivaukseksi on myös puolueissa tapahtuva pelaaminen nyt mennyt, ja kansa sen poliitikoille takaisin maksaa.

Perusoikeuksiin kohdistuvaa uhkailua

Ilta-Sanomien tämänpäiväisen jutun mukaan Perussuomalaisten Raimo Vistbacka paheksuu muutamien aktivistien halua kerätä 2 000 henkilön kannattajayhdistys Jussi Halla-ahon ehdokkuuden varmistamiseksi europarlamenttivaaleissa. Puuhamies Juha Mäki-Ketelän mukaan kyseessä on pelkkä varotoimi, jonka tehtävänä on pitää ovea auki ehdokkuudelle siltä varalta, että Perussuomalainen puolue ei Halla-ahoa listalleen hyväksy. Tätä Vistbacka pitää lehden mukaan ”uhkailuna”.

Kyseinen uhkailu taitaakin olla samanlaista kuin se, jos minä ostaessani lähikaupasta Kefiiriä uhkailen kassaneitiä, että maksettuani piimän otan purkin varmasti mukaani! Ja siihen ei ole kenelläkään sanomista!

Totuushan asiassa on, että puolue on itse jahkaillut päätöksentekoa. Kun tamperelainen Mäki-Ketelä on tästä harmistunut niin, että hän on ryhtynyt keräämään listaa kannatusyhdistyksen perustamiseksi, kyse on reaktiosta puolueen viivyttelyyn. Ensisijainen päätöksentekomahdollisuushan on edelleen puolueella. Vaikuttaakin siltä, että puolue uhkailee Halla-ahoa ja hänen kannattajiaan, sillä puolueellahan tilanteessa on kaikki valta.

Kummallista muuten, että Vistbacka kehtaa arvostella Halla-ahoa ”kielenkäytöstä”, vaikka hän itse morkkasi homoja eduskunnassa vuonna 2001 ja koko 1990-luvun ajan. Ja mitä on se ”Halla-ahon liepeillä olevaksi porukaksi” sanottu ”marginaaliväki”, josta puolueen johto on puhunut? Kannatus näköjään kelpaa mutta eivät kannattajat.

Kun kaikki kortit ovat puolueen käsissä, nähtäväksi jää, miten monilla korteilla se lopulta antautuu itse pelaamaan. Ilta-Sanomien uutisesta paistaakin läpi etupäässä se, että Perussuomalaista puoluetta uhkaillaan muiden poliittisten ryhmien taholta eduskuntatalon lämpimissä sisätiloissa. Halla-ahon viholliset ovat varmasti valmiita lupaamaan niin hallituspaikan kuin uhkaamaan siltojen polttamisellakin, kunhan saavat kansallismielisten rivit revityiksi ja tohtorin pidettyä loitolla.

Kuilun kaivamisessa on nyt pääasiassa kunnostautunut jutun kirjoittanut Ilta-Sanomien toimittaja Sanna Ukkola, mutta työtä tapaus tulee tarjoamaan myös Rkp:n Ulla Achrénille. Joka tapauksessa työtä tapaus tulee tarjoamaan myös Rkp:n Ulla Achrénille. Mikä olisikaan kätevämpi keino estää jonkun tietyn ihmisen ehdokkuus kuin Achrénin kaavailema ”rasismin vastainen julkilausuma”? Kyseinen sitoumus vastaa eurooppalaisten puolueiden jo vuonna 1998 allekirjoittamaa rasismin vastaista peruskirjaa ja on sikäli turha. Yhä tiukemman vakuuttelun tarkoituksena olisi sulkea kaikki maahanmuuttokritiikki pois parlamentaarisen toiminnan piiristä.

Sitä, mitä rasismi on, julkilausuman penääjät eivät ole lainkaan pohtineet. Rasismi on rotusortoa, ja siihen ei ole suomalaisessa politiikassa syyllistynyt juuri kukaan. Pelkkä oman maan ja kansallisen edun puolustaminen eivät saa riittää sananvapauden kieltämiseen ja demokraattisten oikeuksien kiertoon. Achrénin kaavaileman paperin yksiselitteinen tehtävä on pyrkiä estämään Halla-ahon valinta, Perussuomalaisten vaalivoitto ja Rkp:n paikanmenetys europarlamentista.

Perussuomalaisten mahdollisuudet

Kristillisdemokraattien karvaimpia kokemuksia oli se, kun Pertti ”Veltto” Virtanen valittiin Pirkanmaalta eduskuntaan vuonna 2007 kristillisdemokraattien äänillä. Perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien vaaliliitto oikeutti yhteen paikkaan, jolloin eniten ääniä saanut meni läpi. Hän sattui olemaan Veltto.

Samanlaiseen matematiikkaan tuntuu nojaavan perussuomalaisten taktiikka tulevissa eurovaaleissa. Perussuomalaisten puoluehallitus ilmoitti viime viikonloppuna olevansa menossa vaaliliittoon kristillisdemokraattien kanssa. Timo Soinin arvio siitä, että puolueiden tämänhetkinen yhteiskannatus (noin 13 prosenttiyksikköä) riittäisi kahteen paikkaan ja että läpi menisi kaksi ehdokasta, voi olla oikea – samoin näkemys siitä, että liitto on tekninen eikä ideologinen. Puolueilla ei ole paljonkaan aatteellisia yhtenevyyksiä. Esimerkiksi kehitysavusta kristillisillä ja perussuomalaisilla on tunnetusti päinvastainen kanta.

Kiintoisaksi taktinen kuvio menee, kun kysytään, kuka äänestäsi perussuomalaisia tietäen, että äänet voivat mennä kristillisten hyväksi. Tai kuka äänestäsi kristillisiä tietäen, että hyödyn saa perussuomalainen? Oma analyysini: epävarmuus saattaa leikata vaaliliiton yhteiskannatusta, jolloin hyödyn kerääkin kokoomus. Voi olla, että omalla listallaan perussuomalaiset saisivat yksin jopa 15 % äänistä. Jos äänestysprosentti nousee 50:een, kuten arvellaan, niin liikkeelle lähtevät silloin EU-kriittiset tahot, ja perussuomalaisten kannatus voi nousta jopa lähelle suuria puolueita. Vaaliliitto heikentää arvioni mukaan persujen omaa nostetta jonkin verran.

Äänestäjien kesken alkaakin kiintoisa spekulointi. Koska valituiksi tulevat kaksi tai kolme eniten ääniä saavaa, tämä ohjaa keskittämään äänet vain vahvimmille ehdokkaille, jotta juuri he nousisivat kärkeen. Ehdokkaansa saa siis läpi se puolue, jolla on vahvimmat yksilöehdokkaat. Kun kristillisten EU-parlamentaarikko Eeva-Riitta Korhola loikkasi viime vaalien jälkeen ensi töikseen kokoomukseen, kristillisillä ei ole heittää kehiin ketään erityisen vahvaa ehdokasta, jolla olisi valmista kannatuspohjaa. Perussuomalaisilla on.

Timo Soinin vaalimatematiikka näyttää pelaavan: vaikka puheenjohtaja ei ehdokkaaksi ilmoittanut asettuvansakaan, hän kahmaisee kristillisiltä äänet kuin suntio, joka tyhjentää sakastissa kolehtihaavin. Aika kettu, vaikka vaaleissa vasta nähdään, kenen koppa ropisee.


EU-politiikasta

Perussuomalaisen puolueen on siivittänyt nosteeseen se, että puolue on ainoa, joka suhtautuu Euroopan unioniin kriittisesti. Myös omasta mielestäni tärkeintä olisi (1) estää liiallinen ja harkitsematon maahanmuutto. Tämä on länsimaisen kulttuurin kohtalonkysymys. Toinen tärkeä asia on, että (2) kaikissa EU-maissa järjestettäisiin kansanäänestys Euroopan unionin perustuslaista. Asia on niin keskeinen, ettei sitä saa sivuuttaa millään verukkeella. Ja kolmanneksi (3) on estettävä unionin laajeneminen. Ihmisille valehdeltiin jo silloin, kun esimerkiksi Romania hyväksyttiin jäseneksi, vaikka jäsenyysehdot eivät täyttyneet. Tulos on, että Romanian kansa, josta kolmasosa elää köyhyysrajan alapuolella, valloittaa nyt muiden EU-maiden kadut.

Mutta on myös asiakysymyksiä, joista olen eri mieltä kaikkein EU-vastaisimpien tahojen kanssa. Euroopan unionissa on paljon myönteistä, kuten kova taloudellinen ydin ja yhteinen rahayksikkö, joista kannattaa pitää kiinni. On hyvä, että esimerkiksi Saksan-kauppa ja yhteistyö tärkeimpien vienti- ja tuontimaiden kanssa toimivat. Samalla olisi sanottava ”kiitos ei” unionin laajentamiselle, yhteiselle perustuslaille ja sosiaaliselle yhdenmukaistamiselle. Vanhana kunnon EEC:nä Euroopan unioni toimisi kyllä. Natoon liittyminen puolestaan voisi olla myönteinen asia syistä, jotka olen kertonut tässä ja tässä, mutta en ole sitäkään vaatimassa. Antaisin asialle kuitenkin kannatukseni, jos riittävän laaja yleiskannatus tekisi vaihtoehdosta realistisen.


Perussuomalaisena EU:ssa

Perussuomalaisen puolueen olisi ehkä kannattanut lähestyä yhteistyöaikeissaan jo olemassa olevaa Kansakuntien Eurooppa -ryhmää tai Itsenäisyys/Demokratia-ryhmää, jotka ovat suurimmat EU-kriittiset ryhmittymät europarlamentissa. Oman Libertás-ryhmän perustaminen voi sinkauttaa mahdollisen läpi menevän ehdokkaan suoraa päätä sitoutumattomien muukalaisryhmään Jean-Marie Le Penin seuraksi, mikäli perusteilla olevaa Libertás-ryhmää ei hyväksytä parlamenttiin. Jos taas läpi menee kristillisdemokraatti, hän istuu automaattisesti kokoomuslaisten kanssa samaan maahanmuutto- ja EU-myönteiseen ryhmään. Tämäkin askarruttanee monia persujen äänestämistä pohtivia.

Omassa ryhmässä on joka tapauksessa etunsa. Kun ryhmä on pieni, on yksittäisen edustajan sananvalta suuri. Esimerkiksi sosiaalidemokraattien ryhmässä ennen suomalaisia puhuu peräti 19 Britannian työväenpuolueen jäsentä. Jos tavoitteena on pelkkä ääneen pääseminen ja mielipidevallan käyttäminen, pienen ryhmän perustaminen kannattaa.

Perussuomalaisten vaalivoitot ovat seuranneet siitä, että ihmiset ovat havahtuneet maahanmuuton ja pakkokansainvälistämisen ongelmiin. Kannatus on siis löytynyt siitä arkisesta kuravellistä, johon ihmiset ovat lätsähtäneet idealismin pilvilinnoista pudottuaan. Voi olla, että jatkossa kriittiset ajatussuunnat kanavoituvat myös suurten puolueiden kautta, kunhan ne saavat ohjelmansa ajan tasalle.

Perussuomalaisia on arvosteltu usein siitä, että puolue olisi populistinen. Viime syksynä myös Timo Soini myönsi TV-toimittajalle puolueensa olevan populistinen. Arvio on mielestäni väärä, sillä puolueen kannatus ja julkisuus eivät hyödynnä populaarijulkisuutta vaan poliittista julkisuutta, jonka takana on poliittinen asialista. Perussuomalaisten äänestäjien näkemykset koostuvat kansallismielisistä arvoista. Siksi puolueen imagoon ei sopisi tavoitella ensisijaisesti poppariehdokkaita. Niin sanotut suuret puolueet asettavat ehdokkaiksi lavalaulajia, urheilijoita ja missejä. Se on populismia jos mikä, eikä näiden ehdokkaiden poliittisesta toimintakyvystä ole mitään näyttöä.

Perussuomalaisten kannattajakunta ei koostu enää samasta pöperöstä kuin ennen: vennamolaisista, patakonservatiivisista ja muista tupajurreista. Perussuomalaisen puolueen kannatusnousu koostuu nuorista kaupunkilaisista ja koulutetuista ihmisistä, joilla on arvostelukyky ja identiteetti kohdallaan ja jotka haluavat vaikuttaa tämän maan kansalliseen etuun ja tulevaisuuteen. Siksi olisi tärkeää, että ehdolla olisi politiikasta jotakin ymmärtäviä asiantuntijoita. Asiantuntijaimagollaan esimerkiksi Alexander Stubb keräsi viime eurovaaleissa yli 100 000 ääntä ilman aiempaa poliittista kokemusta.

Henkilögalleriasta ja ehdokasasettelusta riippuu, kuinka vakavasti otettavia ja toimintakykyisiä politiikantekijöitä europarlamenttiin päätyy. Siksi olisi tärkeää, että puolueilla olisi tarjota äänestäjille kielitaitoisia ja kansainvälisestä politiikasta perillä olevia ehdokkaita.