31. lokakuuta 2017

Pukit kaalimaan vartijoina – Mitä valheellinen valtamedia ei taaskaan kertonut?


Yleisradion uutiset kertoivat maanantaina toimittaja Jussi Virkkusen kirjoittamassa jutussa ”Helsingin uusi nettipoliisi käy valeuutisten kimppuun”, että Helsingin poliisi lisää internetin tarkkailua ja läsnäoloa sosiaalisessa mediassa. Tehtävään on nimitetty ylikonstaapeli Teemu Hokkanen, joka kuvailee toimintaansa niin, että se on samanlaista kuin ”perinteisen järjestyspoliisin mutta tapahtuu internetissä”.

Ahaa, siis sanankäyttäjiä viedään kuin sikaa korvasta ja pamputetaan mustaan maijaan.

Jutussa selitetään, että ”tiedottamisen lisäksi hänen tehtäviinsä kuuluu myös huhujen alasampuminen ja valeuutisten torjunta”.

Selvä juttu. Minä puolestani olen koulutukseltani tiedemies ja myös minun tehtäviini kuuluu tiedottaminen, huhujen alasampuminen ja valeuutisten torjunta. Aloitan tästä.

Tiedättekö, että poliisin uudeksi sähköpaimeneksi nettiin nimitetty Teemu Hokkanen on Vihreän liiton jäsen ja espoolainen kuntapoliitikko? Kotisivunsa ovat tässä ja Vihreän liiton kuntavaalisivunsa tässä. Hän on siis niin sanottu poliittinen poliisi.

Yleisradio ei maininnut mitään Teemu Hokkasen puoluekantaisesta sitoutumisesta netissä vellovan kiistelyn erääseen ääriainekseen, eli vihreisiin, jotka käyvät jatkuvaa ideologista sotaa suomalaista Suomea puolustavia perussuomalaisia ja muita kansallista etua suojelevia ihmisiä vastaan. Poliittisesti sitoutuneena hänellä on motiivi osallistua keskusteluun kiistojen osapuolena eikä niitä ulkoapäin tarkastelevana virkamiehenä.

Suomen hallintolain 6 §:ssä puolestaan sanotaan näin: ”Viranomaisen on kohdeltava hallinnossa asioivia tasapuolisesti sekä käytettävä toimivaltaansa yksinomaan lain mukaan hyväksyttäviin tarkoituksiin. Viranomaisen toimien on oltava puolueettomia ja oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään nähden. Niiden on suojattava oikeusjärjestyksen perusteella oikeutettuja odotuksia.”

Totuus asiassa on, että Teemu Hokkanen on puoluekantaisuutensa vuoksi esteellinen toimimaan tehtävässä, jossa tarkastellaan kansalaisten mielipiteitä ja sanankäyttöä. Hänellä on intressijäävi, sillä poliittisen sitoutumisensa kautta hän on aatteellisten kiistojen intressiosapuoli. Hänellä on osallisuusjäävi, koska hän on osallinen asioissa, joita hänen pitäisi virkatehtävissään ratkoa. Ja hänellä on palvelussuhdejäävi, sillä hän on palvelussuhteen kaltaisessa riippuvuussuhteessa puoluetoimintaan, joka asettaa esteen asioiden tasapuoliselle käsittelylle viranomaistoiminnassa.

Ideologisten sitoumustensa vuoksi tehtävään valitun esteellisyys on selvää, ja hänen olisi itse pitänyt todeta se sekä jäävätä itsensä. Sen sijasta hän näyttää käyvän toimeensa aisakellot helkäten, reippaasti ja toimeliaasti, mitä Ylen jutussa kuvaillaan sanoilla ”tarmokkaammin” ja ”kimppuun” käyden.

Asiaa kärjistää se, että suuri osa internetissä tapahtuvasta kiistelystä tapahtuu niin sanotun vihervasemmiston ja kansallismielisen oikeiston välillä, joten on oletettavaa, että tehtävään valittu henkilö kohtelisi kiistelyn osapuolia puolueellisesti oman viiteryhmänsä hyväksi.

Mikä takaa, että vihreäksi feministiksi ilmoittautunut vihapuhepoliisi pitäisi kurissa ne vihervasemmistolaiset mimosat ja omat puoluetoverinsa, jotka hyökkäilevät kavalluksia ja perättömiä ilmiantoja tehden kunniallisten ihmisten kimppuun ja lavastavat heistä syypäitä tekaistuihin ideologisiin rikoksiin vain kiusatakseen ihmisiä ja kartuttaakseen uhripääomaansa?

Yleensäkin on täysin vääristynyttä, että viranomaisvalta pyrkii eliminoimaan kansalaisten poliittisia mielipiteitä ja estämään niiden välittymistä tarkkailu- ja rankaisutoimin. Nyt ei ole kyse vain siitä, nauttiiko poliisi-instituutio ”luottamusta” vai ei. Tällä menolla se ei tietenkään nauti myöskään luottamusta. Mutta kyse on paljon enemmästä.

Kyse on siitä, että yhteiskunnallinen totuus on tuomittu katoamaan, mikäli totuuden tavoittelua varjostaa rangaistusten uhka. Ajatelkaa: heillä ovat aseet, syyttäjät, käsiraudat, pippurisumutteet ja kaikki! Kansalaismielipiteiden ja sananvapauden kuohiminen on siis moraalitonta, eikä sitä voida perustella rikkomatta yleisiä ihmisoikeuksia ja muuttamatta maatamme henkiseksi Pohjois-Koreaksi.

Samalla poliisi itse menettää ainoan vaikuttavan toimintaresurssinsa, eli kunnioituksen ja arvovallan.

Kansalaisten erimielisyys hallitusten vetämästä ja Euroopan unionin meille tuputtamasta maahanmuuttopolitiikasta on johtanut yhteiskunnalliseen eripuraan ja heikentänyt kansalaisten keskinäistä luottamusta tavalla, jolla sananvapaus on syöty pois ja ihmisiä ripitetään totalitarismeille tyypillisillä keinoilla.

Vihreän aktiivipoliitikon nimittäminen ideologista valvontatehtävää suorittamaan on samanlainen oire viranomaisvallan mädäntymisestä kuin Demla-juristien päätyminen harjoittamaan yhdistyksen tavoitteissa mainittua politiikkaansa oikeusviranomaisten roolissa. Sanankäytön kärjistyminen internetissä johtuu lähinnä yhdestä juurisyystä, maahanmuutosta ja sen aiheuttamista konflikteista, mutta tämän alkusyyn arvostelemisen ja vastustamisen vihervasemmistolainen viranomaisvalta yrittää kieltää lavastamalla järkipuheen ”vihapuheeksi” tai ”rasismiksi”.

Olen useissa kirjoituksissani vastustellut vasemmistolaisissa ajatuspajoissa taottuja propagandatermejä kuten ’vihapuhe’ ja ’totuuden jälkeinen aika’, joille ei voitu esittää mitään yleisesti hyväksyttyä määritelmää. Ensin mainittua vihervasemmisto käyttää kaiken sellaisen argumentaation tukahduttamiseen, joka ei vastaa sen omaa maailmankuvaa. ’Totuuden jälkeinen aika’ puolestaan vihjaa, että joskus aiemmin totuus muka tiedettiin ja että nyt vaihtoehtomedia uhkaa pravdaa valheilla.

Asia onkin aivan päinvastoin. Vaihtoehtomedia nousi perinnemedian rinnalle, koska ihmiset kyllästyivät vanhan ja valheellisen valtamedian luomaan narraatioon, jossa maahanmuuton ongelmista vaiettiin ja monikulttuurisuuden sisäisesti ristiriitaista ideologiaa pakkosyötettiin kansalaisille. Totuus alkoi tihkua valheita ja puolitotuuksia hyödyntävän valtamedian ohi.

On suurta typeryyttä ja häikäilemätön vääryys, että politiikasta eri mieltä olevat ihmiset yritetään vaientaa poliisin ja oikeuslaitoksen voimalla. Siitä, mikä todellisuudessa ja yhteiskunnallisissa mielipiteissä sekä tulkinnoissa on valetta ja mikä totta, ei pidä missään tapauksessa poliisin eikä oikeuslaitoksen päättää.

Salakyttien ilmaantuminen nettilangoille tuhoaa sananvapautta jo pelkän läsnäolonsa kautta, sillä se ohjaa ihmisiä tarkkailemaan ja suodattamaan näkemyksiään itse. Niinpä poliittisen poliisin olemassaolo sinänsä on vakava oire viranomaisvallan politisoitumisesta ja yhteiskuntakritiikin määrittelemisestä ajatusrikokseksi.

Poliisin roolin ymmärtämättömyyttä ilmentää nettijutussa mainittu kannanotto, jonka mukaisesti mielipidepoliisin toiminta rinnastetaan konkreettista ja immanenttia työtä tekevän ”järjestyspoliisin” toimintaan. Ajatusten paimentaminen nähdään siis samantyyppisenä kuin katurikollisten poimiminen Ford Transitiin.

Kansalaisten väliseen viestintään puuttumisen madaltamista osoittaa sekin, että kyttäily on asetettu paikallispoliisin tehtäväksi, vaikka internet muodostaa universaalin verkoston, jonka laillisuudenvalvonta olisi kansallisen tason eli keskusrikospoliisin suoritettava. Paikallispoliisin tehtäviä laventamalla haluttaneen tuoda uhka lähemmäksi kansalaisia ja luoda mielikuvaa, että poliisiauto ajaa pihaan ”sopimattomista sanoista”.

”Väärinä” pidetyistä ajatuksista ja kannanotoista pamputtamista voidaan jo sinänsä pitää vihapuheen kaltaisena aggressiona eri mieltä olevia vastaan, sillä kyseessä on rangaistuksella uhkaava toiminta. Se puolestaan on jyrkässä ristiriidassa poliittisten vapauksien kanssa.

Viranomaisten toimivallan ulkopuolelle sanankäytön kyttäily jää jo filosofi Adam Smithin ilmoittamasta syystä. Hänen mukaansa jokainen ihminen on ajatustensa ja sanomistensa ehdoton valtias, sillä yhteiskunta ei voi eikä sen pidä puuttua ihmisten henkisiin potentiaaleihin, vaan ihmiset muodostavat käsityksensä ja ilmaisevat ne joka tapauksessa täysin suvereenisti.

Vallanpitäjät ovat tämän myös laajalti huomanneet, ja siksi sananvapauteen sisältyvät mielipiteidenvapaudet ja ilmaisunvapaudet ovat säädetyt ”ihmisoikeuksiksi” ja kansalaisten ”perusoikeuksiksi”.  Niitä kun ei ole voitu missään kieltää eikä niiden toteutumista estää.

Korostan, että poliisin toimintaan liittyvä kritiikkini ei ole henkilökohtaista vaan periaatteellista, sillä tehtävään määrätty henkilö on pelkkä symptoomien esiintymä ja ongelmien eksponentti. Vikaa on valtiovallassa, joka on siirtänyt viranomaisille poliittisia tehtäviä.

Totta tässä tapauksessa on se, että Yleisradio pullautti tyypillisen valeuutisen jättämällä Hokkasen poliittiset taustat kertomatta ja asettumalla myötäilemään toimintaa ilman vähäisintäkään reflektiota tai kritiikkiä. Vertailun vuoksi samaan oli syyllistyä myös Vantaan Sanomat, joka tosin lisäsi tiedon puoluekannasta juttuunsa myöhemmin.

Luulin aluksi, että kyseessä olisi jonkinlainen parodia poliisin nykytilasta, mutta pikainen syventyminen aiheeseen osoitti, että DDR on täällä ja poliittinen poliisi on totta. Myöskään poliiseja ei voi enää parodioida, sillä he tekevät sen itse. Mitä hullua vielä joudunkaan näkemään, ennen kuin olen Sokrateen asemassa ja iässä?

Media hukuttaa maahanmuutto-ongelmat omaan sanakohinaansa

Myös vihervasemmiston toinen äänitorvi Helsingin Sanomat syyllistyi eräänlaisen valeuutisen rakentamiseen. Helsingin Sanomat julkaisi maanantaina toimittaja Susanna Reinbothin kirjoittaman, ylipitkästi ja kaiken selittävästi otsikoidun jutun ”Puolen vuoden kiristämisen ja ahdistelun jälkeen Anna antoi periksi näin Suomesta oleskelulupaa havitellut mies pakotti tytön avioliittoon”.

Pitkä otsikko selittyy sillä, että juttu on maksumuurin takana mutta myös muiden toivotaan lukevan klikkiuutisesta ainakin otsikon ja muodostavan kuvan sen perusteella. Otsikko on Helsingin Sanomille tyypilliseen tapaan populistinen ja harhaanjohtava ja antaa jälleen väärän kuvan maahanmuuttajien ja kantaväestön suhteista.

Kirjoituksen otsikko uskottelee, että etnisesti suomalainen ”Anna” olisi solminut pakkoavioliiton ulkomaalaisen miehen kanssa ja että tähän vääryyteen puuttumalla lehti muka tekee etevää journalismia, jossa kerrotaan maahanmuuton kantaväestölle aiheuttamista ongelmista avoimesti.

Edempänä tekstissä kuitenkin paljastetaan epäsuorasti, että Anna ei olekaan etninen suomalainen. Tämä käy ilmi esimerkiksi toteamuksesta ”[m]ies oli kotoisin toisesta aasialaisesta maasta kuin vuosia Suomessa asunut Anna”. Lisäksi lehti myöntää jutun lopussa, että naisen nimi oli keksitty.

Sitä, mistä Aasian maasta Anna on, lehti ei kerro, vaikka se olisi aivan olennaista, sillä pakkoavioliitot ovat tyypillisiä nimenomaan islamilaisille maille, joista suurin osa kuuluu Aasiaan tai Vähään-Aasiaan. Lehti ei myöskään mainitse lainkaan sanaa ”islam”, vaikka pakottamisen taustalla ovat ankarat normit, jotka viittaavat nimenomaan islamiin. Lehti muun muassa selittää, että ”[i]sä oli ankara. Tytär ei saanut liikkua iltaisin ulkona, ja kännykän viestitkin isä tarkasti.” Mies puolestaan oli lehden mukaan uhannut tehdä itsemurhan Annan kotitalon pihalla, jos ei pääse naimisiin vastikään 18 täyttäneen tytön kanssa.

Hurmaavaa menoa, mutta ei kovin tyypillistä suomalaiselle elämänkäytännölle, minkä myös Hesarin suggeroima lukija ehkä huomaa punavihreistä silmälasinkehyksistään ja spiraalin pyörteisistä pullonpohjistaan huolimatta.

Niinpä kyseessä ei ole lehden harjoittama ansiokas journalismi, jossa rehellisesti, hurskaasti ja puhtain purjein kerrottaisiin kantaväestön ja oleskelulupaa havittelevien välisistä konflikteista. Sen sijaan kyseessä on lehden yritys lavastaa maahanmuuttajien oman erityiskulttuurin sisäisistä ongelmista yleispätevä pulmakysymys, jota kaikkien pitäisi taivastella naisten asemasta huolestuen.

Helsingin Sanomat on pyrkinyt systemaattisesti vaikenemaan maahanmuuton ongelmista, eikä lehti kertoisi varmasti tästäkään, ellei uhrina olisi nainen, joka on valittu väestöjen etnistä vastakkainasettelua lieventäen, toisin sanoen saman viiteryhmän sisältä kuin avioon pakottanut mies. ”Suomalaiseksi” pakkoavioliiton naisuhri oli naamioitu nimen kautta, sillä tällöin yleisölle syntyi helposti mielikuva, että lehti muka paljastaa suomalaisiin kohdistuvia väärinkäytöksiä.

”Naisten oikeuksista” huolestuneen rummutuksensa paukutuksessa Helsingin Sanomat ei ole uutisoinut samanlaisella intohimolla niistä lukuisista raiskauksista, joita kehitysmaista tulleet maahanmuuttajamiehet ovat tehneet kantaväestöön kuuluville suomalaisnaisille (Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tilasto tässä, yliopiston tässä ja poliisin tässä). Pakkoavioliitot koetetaankin nähdä vain maahanmuuttajien kulttuurin sisäisinä ongelmina eikä suomalaisiin ihmisiin ja kulttuuriimme kohdistuvina muutosvaatimuksina, jotka aikaa myöten ulottuvat kohdistumaan kaikkiin suomalaisiin, mikäli maahanmuuttorumba jatkuu islamisaation tahdissa.

Helsingin Sanomien jutun kuvituksena oli mustaan kaapuun (burkaan) pukeutunut naishahmo, mutta naisten alistamisesta ei arvosteltu islamia, vaan lehti viittasi koko ajan vain ”maahanmuuttajiin”, mikä on karkea yleistys, sillä pakkoavioliitot liittyvät olennaisesti islamiin eivätkä suinkaan läntisistä kulttuureista saapuviin maahanmuuttajiin. Lehti syyttelee maahanmuuttokriitikoita ”yleistyksistä” vastustaakseen islamin arvostelijoita mutta yleistää itse koettaessaan peitellä islamin ja muslimiyhteisöjen ongelmia.

Artikkelin ingressissä murehditaan, että ”[o]ikeusministerin mukaan pakkoavioliitot ovat yleistyneet Suomessa, mutta lainsäädäntö laahaa perässä”. Myöhemmin jutussa todetaan, että Suomi poikkeaa muista pohjoismaista siinä, että pakkoavioliittoja ei ole kriminalisoitu. Kirjoituksen lopussa sanotaan, että suomalaisia tyttöjä ja naisia ei ole havaittu pakkoavioliittojen osapuolina, mutta ”suomalaisten omien vähemmistöjen osalta” mahdollisesti tapahtuvaa tietynlaista pakottamista ei voida sulkea pois. Jutussa ei taaskaan kerrota, mihin suomalaisiin vähemmistöihin kirjoituksissa viitataan tuskin ainakaan homoihin, sillä homot eivät ole päässeet tai joutuneet näihin asti vapaaehtoiseenkaan avioliittoon.

Helsingin Sanomien kirjoituksessa esitetty todistelu on huteraa ja kestää kuin kerjäläistytön kelkkanaru. Maahanmuuttajataustaisten islaminuskoisten suomalaisperheiden tapauksessa avioliittoon pakottaminen on islamistisen käytännön mukaista myös silloin, kun sitä ”ei ole havaittu”. Havaitsematta jääminen ei tarkoita, ettei sitä esiintyisi. Samoin käy helposti myös islaminuskoon kääntyneiden suomalaisten kohdalla.

Helsingin Sanomien juttu tarjoaa jälleen malliesimerkin siitä, miten valtamedia vaikenee tai antautuu kaksinaismoralismiin maahanmuuton ongelmia käsitellessään. Kyse on harhaanjohtavan viestinnän rakentamisesta ja tendenssimäisestä journalismista, jonka tarkoitus on muokata asenteita ja manipuloida mielipiteitä.

Lehti on kertovinaan suuren uutisen, mutta ei sitten kerrokaan, vaan vääristelee kirjoituksensa muunnelluilla nimillä niin, että lukijalle synnytettävä mielikuva vääristyy. Totuushan on, että uhripääomaa niittävälle naisuhrille oli annettu nimi, joka on yleinen Suomessa, Ruotsissa, Italiassa ja muualla länsimaissa, mutta ei Aasiassa, josta nainen oli kotoisin.

Mikään yllätys tämä ei tietenkään ole. Islam on valtamedian ja viranomaisvallan suojeluksessa, sillä mediasta on tullut politiikan tekijä. Yleisradio ja Helsingin Sanomat ovat menneet täysin palkein mukaan tukemaan Juha Sipilän, Alexander Stubbin ja Petteri Orpon harjoittamaa holtitonta maahanmuuttopolitiikkaa, jonka vuoksi maahamme on heilahtanut suuri ja sukupuolijakaumaltaan epätasapainoinen muslimivähemmistö. Tämä puolestaan on johtanut heidän kulttuuriongelmiensa siirtymiseen meidän kärsittäviksemme.

Tätä kurjaa tulosta media koettaa tasoitella tekemällä näennäisen kriittisiä mutta ongelmia peitteleviä juttuja, joissa sipsutellaan varpaisillaan ilman, että ongelmien ideologista alkusyytä edes mainittaisiin nimeltä. Perinnemedia ylipäänsä kirjoittaa maahanmuuttoaiheista vain siksi, että sitä ei syytettäisi koko puheenaiheen tukahduttamisesta sillä samalla tavalla, jolla viranomaisvalta uhkaa tukkia maahanmuuttoa avoimesti arvostelevien henkilöiden suut.

Dekonstruoin valtamedian valhejournalismia pitkästi ja perusteellisesti – paitsi totuuden itsensä vuoksi – myös tyrmätäkseni mediatutkijana esiintyvän tendenssitieteilijä Anu Koivusen Suomen Kuvalehteen syyskuussa kirjoittaman kolumnin ”Tuntuuko, että media vaikenee maahanmuuton ongelmista? Se ei pidä paikkaansa, mutta epäluulo on lujassa”.

Myös tämän kirjoituksen otsikko on kilometrin pituinen vain siksi, että lukijoiden tajuntaan yritetään takoa väitettä, joka on vastoin arkikokemusta ja todellisuutta. Ylen keskusteluohjelmien hellimä vakiovieras Koivunen viittaa göteborgilaisen Jesper Strömbäckin johtamaan tutkimukseen ruotsalaislehtien maahanmuuttouutisoinnista vuosina 20102015. Sen mukaan valtamedia ei kaunistele maahanmuuttoa. Kuilu tutkimustulosten ja luottamuslukujen välillä on kuitenkin ammottava. Koivunen myöntää epätoivonsa suoraan toteamalla, että ”[t]utkimustulos ei tietenkään vakuuta ketään, joka uskoo median vaikenevan”.

Miksipä vakuuttaisi, sillä Anu Koivunen käyttää myös itse valtamedian hänelle puolueellisesti suomaa julkisuutta hyväkseen ja on itse osa samaa vihervasemmistolaista klusteria, joka vääntelee media-alan tutkimustuloksista omien tarkoitusperiensä mukaisia? Filosofina tiedän, että tulkintatieteissä tutkimuksen lopputuloksen määrää tutkijan oma subjektiivinen arvostelukyky, joka on mielipiteenvaraisten tieteiden viimekätinen kriteeri.

Mediatutkijat siis lukevat puoluetoveriensa kirjoittamia lehtiä ja ymmärtävät sekä selittelevät jutut omien poliittisten näkemystensä mukaan parhain päin. Syy median luottamuksen karisemiseen on se, että median luoman narraation ja yhteiskunnallisen todellisuuden välinen kuilu levenee ja syvenee, ja railo punavihreässä kuplassa elävien toimittajien ja selväjärkisten kansalaisten välillä kasvaa. Ei ihme, että yleisöt haistattavat sellaiselle journalistiikalle hevosen kuset.

Miten media, professorit ja liike-elämä tukevat syrjintärikoksia?

Yleisradiossa luetaan tarkkailumielessä myös perussuomalaisten Suomen Uutisia. Tämän osoittaa Ylen juttu, jossa julistetaan, että helsinkiläinen ohjelmistoyritys Flo Apps ei suostu myymään palvelujaan perussuomalaisille ”eettisistä syistä”.

Totuus on, että firma kieltäytyi myymästä julkisesti ja vapaasti ostettaviksi tarjoamiaan palveluksia ideologiseen erimielisyyteen liittyvistä syistä ja tuli siten mahdollisesti rikkoneeksi perustuslaillista yhdenvertaisuus- ja syrjintälainsäädäntöä sekä kaupan alan markkinontilainsäädäntöä.

Tilannehan oli aivan samanlainen, kuin asiakas menisi kauppaan ostamaan appelsiineja, ja kauppias kieltäytyisi palvelemasta asiakasta tämän poliittisten mielipiteiden vuoksi: koska on eri mieltä kuin kauppias! Selvää mielipidesyrjintää, joka on rinnastettavissa vihapuheeseen ja joka hyväksytyksi tullessaan tekisi poliittisen toiminnan ja osallistumisen vaikeaksi. Se olisi täsmälleen vastoin YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa mainittua sananvapautta, johon sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä hankkia, vastaanottaa ja ilmaista niitä kaikkien tiedotusvälineiden kautta.

Yleisradion jutun kirjoittanut Anna Karismo hälytti asiantuntijoiksi kaksi pahamaineista oikeustieteen politrukkia, valtiosääntöoikeuteen perehtyneen Tampereen yliopiston apulaisprofessori Juha Lavapuron ja Helsingin yliopiston valtiosääntöoikeuden professorin Tuomas Ojasen, joiden mukaan maahanmuutto Suomeen ja sen mukainen mahdollisuus päästä nauttimaan sosiaaliturvastamme olisi jonkinlainen ihmisoikeus (olen arvostellut heidän puolueellisuuttaan tässä ja Ben Zyskowicz tässä).

Keskeinen kysymys on, mitä tekemistä valtiosääntöoikeuden professoreilla on kaupan alan syrjintäsäädöksiin liittyvässä asiassa. Ei mitään muuta kuin se, että heiltä Yleisradion toimittaja tiesi saavansa vasemmistolaisen kannanoton, jolla perussuomalaisiin kohdistuva diskriminaatio koetettiin valkopyykätä päivänvaloa sietäväksi.

Yle raahasi studioon diskriminaatiota harjoittaneen liikkeenharjoittaja Tapio Nurmisen, joka tuotiin TV-kameroiden eteen jonkinlaisena hyväntekijänä ja suurena sankarina. Hän selitteli asiakkaanaan olleen perussuomalaisen puolueen diskriminointia sillä, että asiakkaansa arvot eivät ole yrityksensä ”arvojen” (oikeasti: ideologian) mukaisia.

Totuus on, ettei mikään firma saa asettaa sopimuskäytäntöjensä ehdoksi sitä, että asiakas suostuu firman määrittelemiin ideologisiin sitoumuksiin; eihän myöskään asiakkaalla ei ole oikeutta vaatia myyjää sitoutumaan omiin näkemyksiinsä. Nurmisen kannanotto tuo pahaenteisesti mieleen totalitarismeille tyypillisen syrjinnän, jolla on kieltäydytty toimimasta tiettyjen kansanryhmien kanssa samalla perusteella: ”ei haluta olla edistämässä asiakkaiden toimintaa.”

On huomautettava, että yhdenvertaisuussäädösten noudattaminen ei olisikaan edistämistä eikä suosintaa.

Liikkeenharjoittajan vääryydet peittääkseen Yle asettui syrjintää harjoittaneen liikkeenharjoittajan puolelle ja siirsi asian kokonaan toiseen viitekehykseen. Nettijutussa selitellään: 

Suomessa yrityksillä on elinkeinovapaus ja sopimusvapaus; niillä on melko laaja oikeus valita asiakkaansa ja kumppaninsa, kuten tavaratalo Kärkkäisen tapaus osaltaan osoittaa. Turun yliopiston oikeustieteen professori Juha Lavapuro muistuttaa, että ketjun pääomistaja Juha Kärkkäinen on tuomittu oikeudessa kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Tuomio osoittaa, että elinkeinoharjoittaja on rikkonut lakia, Lavapuro sanoo. Tällöin yrityksillä olisi perusteltu syy lopettaa yhteistyö tavarataloketjun kanssa. Helsingin yliopiston professori Tuomas Ojanen on samaa mieltä.”

Siirtämällä huomio valtamedian Juha Kärkkäistä vastaan aloittamaan röyhkeään ajojahtiin koetettiin ohjata keskustelu perussuomalaisia koskevasta diskriminaatiosta kokonaan toiseen kontekstiin. Kirjoituksessa uskoteltiin, että yrittäjän tai poliitikon tuomitseminen oikeudessa loisi perusteen yksilön itsensä tai hänen edustamansa organisaation syrjinnälle. Totuus asiassa on, että myös aiemmin jostakin rikoksesta tuomitulla ovat rikoksen sovittamisen jälkeen samat oikeudet kuin ihmisillä yleensä, ja ihmisen painostaminen ja hänen liiketoimintansa haittaaminen Helsingin Sanomien tapaan voi täyttää rikoksen tunnusmerkit.

Toiseksi, liikkeenharjoittajaa ei oikeuta yhteisöasiakkaan syrjintään se, mikäli yhteisöön kuuluu joitakin rikoksesta tuomittuja ihmisiä. Yleisradio kuitenkin antaa Lavapuron kannanottoihin viitaten kuvan, että ”uskonrauhan rikkomisesta” sakkoon tuomitun Jussi Halla-ahon puheenjohtajuus antaisi liikkeenharjoittajalle oikeuden diskriminoida perussuomalaista puoluetta sopimuskäytännöissään. Lavapuro sanoo, että ”puolueen puheenjohtajan tuomiota voidaan verrata yrityksen omistajan tuomioon. Tästä näkökulmasta perussuomalaisten boikotoiminen voisi olla mahdollista.

Professorien kannanotot ovat seinähulluja eivätkä läpäise sen enempää logiikan kuin etiikankaan seulaa. Yleisradio puolestaan pyrkii oikeuttamaan perussuomalaisten syrjintää selittämällä, että ”[k]annanotoista on tullut jopa kuluttajayritysten velvollisuus”. Tällä väittämällään Yle tulee ottaneeksi kantaa rikollisen syrjintäkäytännön puolesta.

Perussuomalaisena esiintyvien ihmisten syrjiminen kaupan alan, liiketoiminnan, julkisen hallinnon ja asiakaspalvelun yhteyksissä on tietenkin jokapäiväistä mutta ei julkista, sillä syrjintäsyytä ei yleensä ilmoiteta. Olen myös itse joutunut puolueettomana tieteenharjoittajana poliittisen diskriminaation ja mielipidesensuurin kohteeksi, ja minulle on kieltäydytty myymästä julkisesti ostettaviksi tarjottuja palveluja syytä ilmoittamatta. Vain se on ilmoitettu, että syytä ei ilmoiteta. Näin on, vaikka minua ei ole koskaan epäilty, syytetty eikä tuomittu mistään rikoksesta.

Voidaan kysyä, millaisen rääkymisen media ja tieteen kommunistiprofessorit aloittaisivat, jos diskriminaatiosta epäiltäisiin jotakin sellaista yritystä, joka kieltäytyisi myymästä palvelujaan vihervasemmistolaisille ”eettisistä syistä”.

Eräs esimerkki vihervasemmiston vihateosta ja suomalaiseen kohdistuvasta syrjinnästä

Yleisradion jutussa kaivettiin esiin punavihreän median arkkivihollisekseen julistama Donald Trump sekä pyrittiin oikeuttamaan kannanotoja, joita tietyt globaalisti toimivat firmat olivat esittäneet maahanmuuton puolesta heti, kun Trump oli ilmoittanut eräiden muslimimaiden kansalaisten maahantulokiellosta.

Tätä kautta mieleeni tuli Suomessa noin vuosi sitten tapahtunut syrjintätapaus. Muuan Hesburgerin työntekijä oli harmistunut erään asiakkaan käyttämästä Donald Trump -lippalakista ja kirjoittanut Twitter-tililleen: ”20 minuuttia ennen sulkemisaikaa sisälle astuu jäbä Make America Great Again -lippalakki päässä. Ois tehnyt mieli sylkästä sen purilaiseen”.

Perussuomalaisten Sebastian Tynkkynen oli ottanut selville anonyymisti esiintyneen henkilön identiteetin ja julkaissut sen netissä, jolloin Hesburger oli erottanut aggressioon syyllistyneen työntekijän. Se olikin oikein ja kohtuullista.

Mutta mitä teki media? Se asettui yhdessä ammattijärjestön kanssa puolustamaan vihapuheeseen syyllistynyttä työntekijää ja pyrki lavastamaan hänestä vihakampanjan uhrin. Valtamedian mukaan asiakaspalvelijana toimivalla työntekijällä olisi rajoittamaton oikeus tuottaa vahinkoa sekä asiakkaalle että omalle työnantajalleen vihervasemmistolle suodun aivan erityisen mielipiteenvapauden kautta.

Myös vähemmistömedia meni tähän vyörytykseen mukaan ja kirjoitti: ”Yksittäiseen henkilöön kohdistuvan lokakampanjan lisäksi myös Hesburger on yrityksenä joutunut sosiaalisessa mediassa levinneen lokakampanjan vastaajaksi. [...] PAM ei halua, että Suomeen syntyy työpaikoille pelon ilmapiiri, jossa kuka tahansa voi joutua vihakampanjan kohteeksi sanoessaan mielipiteitä.

Kuka heitti lokaa ja ketä vastaan? Kansalaisten reaktio halventavan kohtelun uhriksi joutuneen asiakkaan puolesta koetettiin lehdessä kääntää yritykseen kohdistuvaksi hyökkäykseksi, vaikka kyse oli vasemmistolaisperäisen vihapuheen kohteeksi joutuneen ihmisen puolustamisesta yrityksen sisällä toiminutta ja yrityksen omaa mainetta vahingoittavaa anarkisti-pissistä vastaan.

Lehden ja ammattiliiton kannanoton mukaan työntekijöillä olisi oikeus syyllistyä asiakkaiden syrjintään ideologisilla perusteilla ilman, että asiakas on osoittanut vähäisintäkään syytä, miksi häntä olisi oikeutettua tölviä ja räkiä hänen ruokaansa.

Edellä käsittelemäni tapaukset osoittavat, että media, oikeusviranomaiset, poliisi ja yliopistokommunismin politrukit tekevät kaikkensa suojellakseen vihervasemmiston esittämää vihapuhetta ja poliittisesti erimielisiin ihmisiin kohdistettavaa syrjintää. Lisäksi he tukevat sellaista julkista halveksuntaa, joka haitatessaan yksityishenkilöiden elinkeinon harjoittamista tai ansiotoimintaa täyttää myös kunnianloukkauksen tunnusmerkit.

30. lokakuuta 2017

Seta hätäilee pakolaisten puolesta – Ei armoa suomalaisille


Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry jatkaa suomalaisten ihmisten ja erityisesti oman suomalaisen jäsenkuntansa aseman heikentämistä vaatimalla majoitusta pakolaisina ja turvapaikanhakijoina tulleille maahanmuuttajille. QX-lehti kertoo, että ”turvapaikanhakijoille tarvitaan akuutisti kotimajoitusta Helsingissä”.

Mielenkiintoista, että heille tarvitaan majoitusta nimenomaan Helsingissä eikä esimerkiksi Varkaudessa, jossa olisi asuntoja vapaina. Selitys on helppo ja yksinkertainen. Seta vaati jo kaksi vuotta sitten, että turvapaikanhakijoille pitäisi myöntää asuntoja, oleskelupaikkoja ja ylläpito Helsingistä ja muista suurista kaupungeista, joissa valtaosa seksuaalivähemmistöihin kuuluvista ja seksipakolaisina tulleista tykkää olla.

Tällä tavoin laitetaan sukset ristiin sen tosiasian kanssa, että Helsingin asuinsijoista taistelevat myös maaseudulta kaupunkeihin hakeutuneet suomalaiset homot ja lesbot, jotka etsiytyvät suurimpiin kaupunkeihin maaseudun ahdasmielisen ilmapiirin vuoksi. Tulos Setan politikoinnista on monikulttuuriselle yhteiskunnalle tyypillinen: ristiriitainen.

Nurinkurista on, että Seta ei ole vuosikymmenten aikana välittänyt vähääkään siitä, miten suomalaiset homot ja lesbot selviytyvät vertaisryhmänsä pariin suurimpiin kaupunkeihin. Mutta nyt Setan aktivistit hätäilevät käsi poskellaan, kuinka taataan asunnot ja edut vierasperäiselle väestölle maassamme.

Järjestöpolitiikalla ei pidä ohittaa kansallista etua

Totesin jo viimevuotisessa kirjoituksessani ”Miksi erosin Setasta?”, että vähemmistöpolitiikalla ei pidä ohittaa suomalaisten ihmisten etujen edistämistä. Jos jokin suomalainen järjestö asettuu edustamaan jonkin maailmanlaajuisen vähemmistön etuja oman kansakuntamme etuja vastaan, se syyllistyy anarkiaan, jonka mukaisesti järjestö tekee omaa ulkopolitiikkaa, väestöpolitiikkaa ja ulkomaalaispolitiikkaa.

Sillä tavoin toimiessaan Seta tulee lavastaneiksi homoista syyllisiä maahanmuuton ongelmiin. Vahingollista on, kun valtiovaltakin asettuu suojelemaan suomalaisten ihmisten asemaa heikentävää käytäntöä.

Maahanmuuttovirastoksi ja ulkomaalaisten kotouttamis- ja hyysärijärjestöksi muuttunut Seta ajaa vihervasemmistolaisen yleispolitiikan päämäärää, eli maahanmuuton edistämistä ja monikulttuurisuutta, vaikka ne vahingoittavat suomalaisten ihmisten asemaa. Asuntopoliittisen tukaluuden lisäksi Seta tulee edistäneeksi islamin leviämistä, mikä haittaa homojen, lesbojen ja muiden seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen elämää ideologisesti.

Hullunkurista on, että sisäministeri Paula Risikko (kok.) on vastannut Silvia Modigin (vas.) tekemään kirjalliseen kysymykseen lhbtiq-turvapaikanhakijoiden kohtelusta, että ”turvapaikanhakijoiden erityisasema otetaan huomioon kaikessa”!

Vastaus on naurettava, sillä milloinkaan aiemmin kokoomuslainen ministeri ei ole asettunut yhtä pyytettömästi takaamaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen pyrkimyksiä. Mutta nyt kun tulijoina ovat afrikkalaiset ja lähi-itäläiset partavauvat, julkinen valta tekee aivan kaikkensa taatakseen heidän asemansa kaupunkiemme parhailla paikoilla.

Seta vaikeroi samaa valitusta kuin Petteri Orpo, joka rajat avattuaan heitti aiheuttamansa ongelman kansalaisten niskaan ja ehdotti MTV3:n uutislähetyksessä, että suomalaiset majoittaisivat pakolaisia koteihinsa. Samaa turvallisuuspoliittisesti kyseenalaista agendaa ovat ajaneet vihreät ja Refugees Welcome -järjestö, joiden vaatimukset eivät tosin vaikuta vetoavan. Tämäntapaista sananvastuuta ja kivapuhetta harjoitettaessa ongelma kasataan kansalaisten kynnyksille ja sivuutetaan se tosiasia, että vapaassa kansanvaltaisessa yhteiskunnassa ihmiset päättävät asioista itse ja ratkaisevat asuinolonsa omasta aloitteestaan itselleen soveltuvalla tavalla.

On mahdollista, että vaatiessaan turvapaikanhakijoille kotimajoitusta Helsingistä Seta syyllistyy rikokseen, sillä niin toimiessaan järjestö kannustaa piilottelemaan myös maasta käännytettyjä, joille oleskelulupaa tai turvapaikkaa ei ole myönnetty. Vähintäänkin järjestö yrittää puuttua viranomaistoimintaan, jolla turvapaikan saaneet tai sitä hakevat on koetettu ohjata viranomaisten osoittamiin kohteisiin ja majoitukseen.

Järjestöt mädätyksen asialla

Muutamat homomiehet eivät valitettavasti pidä Setan edistämää politiikkaa järjettömänä vaan asettuvat typerän agendan taakse täysin palkein ja käsittämättä itsekään sitä, mihin oikeastaan sitoutuvat. QX-lehden haastattelussa muuan mannekiinipoika purnaa todellisen cuck-miehen tavoin. Lehti:

Haastattelussa Tomi nostaa esiin homoyhteisön sisäisen syrjinnän. Tomi kokee, että valkoiset homomiehet eivät tunnista omaa etuoikeutettua asemaansa tai halua puolustaa yhtä lailla muiden vähemmistöjemme jäsenten oikeuksia.”

Ahaa, Tomi-pieni haluaa syrjiä minua. Julkisuutta näyttää saavan lihaksilla mutta ei aivoilla. Tomi on nähtävästi tarpeeksi tietämätön ollakseen ymmärtämättä, että järkiperäisen argumentaation mukaista ei ole muodostaa mielipiteitä sen mukaan, edistääkö kannanotto oman viiteryhmän asioita, vaan sen mukaan, mikä on yleispätevästi perusteltua, kokonaisuuden kannalta oikeudenmukaista ja totta.

Seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuulumisen ei pidä johtaa ihmisiä klusteroitumaan maahanmuuttoa lietsovan järjestöretoriikan taakse, sillä suomalaisuuden puolustaminen muodostaa suomalaisille ihmisille tärkeämmän järjestäytymisperusteen kuin samastuminen johonkin vierasperäiseen etniseen kuppikuntaan.

Seta menettelee yhtä epäreilusti kuin kirkko, joka on ilmoittanut piilottelevansa laittomia maahanmuuttajia. Niiden puolella ovat myös muut punavihreät järjestöt, kuten Vares, Rasmus, Suomen Pakolaisapu, Ihmisoikeusliitto, Suomen Punainen Risti, Kirkon Ulkomaanapu, Pakolaisneuvonta, Suomen Lähetysseura, Pelastakaa Lapset, Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja niin edelleen.

Vuoden lähestyessä loppuaan ja järjestöjen lähettäessä jäsenmaksukuittejaan kannattaa miettiä tarkoin, mille järjestöille jäsenmaksunsa maksaa.

Tuloja järjestöillä ja yhdistyksillä näyttää olevan ilman sinun roposiasi. TV1:n MOT paljastikin toimittaja Lauri Miettisen ohjelmassa ”Punaisen Ristin pohjaton lipas”, että SPR sai pakolaisbisneksestä puolen miljardin tuotot valtionapuina.

Rahat ovat todennäköisesti päätyneet maakuntiin eräänlaisina kokoomuksen, kepun ja sinisten kädenojennuksina, jolla nämä puolueet ostavat seuraavissa vaaleissa poliittisen vallan hyödyntämällä systeemin sisään rakennettua korruptiota.

Sen lisäksi SPR:llä on järjestön toimintaa symbolisestikin kuvaava verenimemis-, luovutus- ja veripankkimonopoli, josta se myy lahjoituksena saamaansa pakkasnestettä kymmenillä miljoonilla Suomen sairaaloille. Suomalaisten luovuttamaa verta se vei myös Viron kaatopaikoille, kun ei saanut pyytämäänsä hintaa.

Setaan en kuulu, ja SPR:lle en mitään anna.

29. lokakuuta 2017

Mies paksuna ja kuurupiiloa kuohitsijoiden kanssa


Melkein kaikki maailman uutiset tekaistaan tyhjästä. Esimerkiksi Aamulehden ilmoitus lopettaa sukupuolisidonnaisten tehtävänimikkeiden käyttö ei ollut mikään uutinen. Asialla ole juurikaan merkitystä eikä informaatioarvoa; ohittaapa lehti vain eduskunnan käytännön ja yleisen kielioppisäännön, jonka mukaan eduskunnan puheenjohtaja on viralliselta nimeltään puhemies.

Huvittavaa onkin, että eduskuntaryhmät sammuttivat Aamulehden sytyttämän sanarovion saman tien pitämällä mikroskooppisen pientä tasa-arvo-ongelmaa hyperkorrektiuden tavoitteluna. Erään näytön feministien vallasta mediassa lehden nostama kohu joka tapauksessa tarjosi.

Arviolta 80 prosenttia median jutuista tehdään toimituksen omista motiiveista. Kukaan ei kiinnittäisi asioihin huomiota, ellei media loisi juttuja oman narraationsa tilkkeeksi. Lehdistö on pulassa nyt kun kauppa elää kulutuskuoliota, ihmiset ovat joko töissä tai syyslomilla, eikä ole tapahtunut terrori-iskuakaan. Niinpä on tekaistava uutisia, sillä täytyyhän toimittajienkin elää.

Sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät aiheet tarjoavat mahdollisuuden leipoa klikkijuttuja, sillä keskiluokkaisessa normatiivissa kaikenlaiset sovinnaisuuden ylittävät kannanotot aiheuttavat moraalipaniikkia, jota esiintyy ”some-pöyristymisinä” ja ”some-raivona”.

Sotu-syrjintää?

Lännen Median lehdet kirjoittivat 7.10., että mies on ensi kertaa raskaana Suomessa, mutta ”terveydenhuollon tietojärjestelmät eivät tunnista tilannetta”, koska ”raskaana olevalla on miehen henkilötunnus”.

En tunnistaisi minäkään, sillä raskaana oleva mies ei oikeasti ole mies vaan transsukupuolinen, joka on ”korjannut” sukupuoltaan mieheksi aina henkilötunnustaan myöten. Ja nyt tämä biologiselta sukupuoleltaan, kromosomistoltaan ja genitaaleiltaan nainen on siis paksuna.

Vähemmistömedia tietenkin vaahtoaa asiasta näkemällä siinä ”systeemin puutteet”. Mielestäni on väärin ja kohtuutonta, että valtiovarainministeriö joutui asettamaan työryhmän pohtimaan kaksiarvoisesta henkilötunnuksesta luopumista ja henkilötunnusten kaiken kattavaa uudistamista. Inter- ja transsukupuolisten vuoksi noin 5,4 miljoonan muun suomalaisen henkilötunnukset pitäisi siis mitätöidä ja heittää viralliset paperit, tutkintotodistukset, Kela-kortit ja passit silppuriin! Ei käy.

Hullunkurista on, että transsukupuoliset, transseksuaalit, intersukupuoliset ja monet muut seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen vähemmistöt väittävät, että sukupuolella ei ole mitään merkitystä tai että sukupuoliero ei ole kaksiarvoinen tosiasia, vaikka geenien, kromosomien ja hormonien tasolla sekä fenotyyppisellä ilmiötasolla fakta onkin selvästi havaittava ja kiistaton. Sitten he toisaalta tunnustavat sukupuolella olevan niin paljon merkitystä, että haluavat vaihtaa (tai ”korjata”) sitä.

Lopulta muutamat haluavat kieltää sukupuolen merkityksen neutraloimalla sen niin perusteellisesti, että sukupuoli kielletään myös tuhoamalla ihmisten viralliset paperit ja poistamalla nykyiset henkilötunnukset, jotka ovat kaikissa henkilötodistuksissa.

Totuus asiassa on sellainen, ettei minkään identiteettiongelmista kärsivän pienporukan pidä pyrkiä kiistämään kaksiarvoista sukupuolieroa muilta eikä vaatia laittamaan sukupuolen käsitteellisiä määritelmiä uusiksi. Poikkeukset, kuten Klinefelterin syndrooma, jossa miehellä on XY-kromosomien sijasta XXY-kromosomisto, ovat lääketieteellisiä patologioita, jotka vahvistavat säännön: kaksiarvoisen sukupuolieron. Kaksiarvoinen sukupuoliero ei ole vain normatiivinen, käsitteellinen, sosiaalinen eikä mielikuvallinen luomus, kuten transgenderistien ”koettu sukupuoli”, vaan sillä on perustansa biologisissa tosiasioissa.

Jos kukaan ei aiemmin vihannut transsuneitejä heidän ollessaan mitäänsanomaton ja harmiton vähemmistö, valtaväestö alkaa nyt varmasti ahdistella heitäkin ihan vain siksi, että viranomaisvalta puolustaa heidän asemaansa tavalla, josta kärsii yli 5 miljoonaa muuta ihmistä. Voisin hillitä heitä tuottamasta itselleen enempää vahinkoa pyytämällä mediaa lopettamaan sukupuolivähemmistöjen puolustamisen tavoilla, joista ei ole heille mitään muuta kuin pelkkää haittaa.

Suomi ei tarvitse translakia

Loistavan esimerkin Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry:n ajaman politiikan irrationaalisuudesta tarjoaa yhdistyksen pääsihteeri Kerttu Tarjamo, joka lausui QX-lehden haastattelussa ”kansainvälisenä intersukupuolisuuden päivänä”, että intersukupuolisten lasten korjaaminen pojiksi tai tytöiksi on muka väärin.

Hän paheksui, että synnynnäisesti intersukupuolisille lapsille tehdään ”raskaita kirugisia operaatioita”, mutta toisesta suupielestään Seta on vaatinut ”raskaita kirurgisia” operaatioita biologiselta ja fysiologiselta sukupuoleltaan terveille yksilöille, jotka ovat joko miehiä tai naisia mutta jotka eivät jostakin itsetuntoonsa liityvistä syistä hyväksy sukupuoltaan vaan haluavat korjata tai vaihtaa sitä omaa mielikuvallista sukupuoltaan vastaavaksi.

Arvelen, että lääkärit suostuvat transsukupuolisten vaatimiin korjausleikkauksiin vain siksi, että lääkärit pelkäävät Setan kostoa, joka seuraisi, jos he kertoisivat todelliset näkemyksensä, sanoisivat mitä ajattelevat ja kieltäytyisivät silpomasta potilaidensa kehoa ja sukupuolielimiä. He suostuvat tekemään yhteiskunnalle kalliiksi käyviä korjausleikkauksia vain välttääkseen transväkeä tekemästä valituksia Valviraan ja estääkseen identiteettiongelmista kärsiviä potilaitaan viemästä lääkäreiltä heidän lääkärinoikeuksiaan. He ajattelevat, että pitäkööt vahinkonsa, kun kerran itse niitä pyytävät.

Monet sukupuolen korjauksen läpikäyneet ovat katuneet prosessejaan myöhemmin itsetunnon kohennuttua ja sukupuoli-identiteetin selkiinnyttyä. Ei tarvitse olla filosofiasta ja sosiaalipsykologiasta väitellyt tohtori ymmärtääkseen, että jotain mätää on siinä, kun 15-vuotiaat likat väittävät olevansa väärää sukupuolta ja terveydenhuoltohenkilökunta avaa heille tien kirurgisiin operaatioihin niin pian kuin mahdollista, eli 18-vuotiaina.

Sanoisin, että kyseessä ovat teini-ikäisille tyypilliset identiteettikriisit, joita syventää se, että nuoret neidot ovat seksuaalisuuskielteiseksi muuttuneen yhteiskunnan ja seksuaalisuutta vaarallistavan manipulaation uhreja. Yhteiskunnan vaikutuksesta asenteisiin kertoo se, että korjauksen tavoittelijat ovat useimmiten naisia. Tämä indikoi, että naiset tavoittelevat miesten asemaa, koska heille on feministisen propagandan kautta uskoteltu, että miehillä menee paremmin.

Koska sukupuolen korjaukset ovat peruuttamattomia ja niistä on saatu huonoa näyttöä leikkausten epäonnistumisten, operaatioiden epätäydellisyyden ja potilaiden omien mielipiteiden muuttumisen kautta, en voi suosittaa myöskään lainsäätäjille sukupuolen korjausten helpottamista. Suomi tarvitsee ”translain” vain siinä tapauksessa, että sillä vaikeutetaan sukupuolen korjaushoitojen saamista, vaaditaan pitkäaikaisen terapian läpikäymistä ja asetetaan korjaushoitojen aloittamisen alaikärajaksi 21 vuotta.

Nykyisin sukupuolenkorjaushoitoihin voidaan hyväksyä muutaman psykiatrisen tapaamiskerran jälkeen, mikä ei riitä selvittämään ihmisen psyykkisestä tilasta eikä persoonan rakentumisesta yhtään mitään. Nämä henkilöt kuuluisivat pitkäaikaiseen psykiatriseen hoitoon, johon yhteiskunnalla ei ole toisaalta varaa. Niinpä se valitsee halvemman ja julkiselle vallalle helpomman tien ja turvautuu kaikkein epä-älyllisimpään hoitomuotoon, eli tunkeutuu ihmisten lihaan piikin, pipetin ja kirurgin veitsen avulla. Asennoituminen tuo mieleen 1940-luvun, jolloin potilaita hoidettiin Penuarias Alzheimer-Parkinsonin Memorial Hospitaleissa ja muissa traditionaalisissa mentaaliparantoloissa with old fashion way.

Vaalivauva puhuttelee

Tämän kaiken tapahtuessa arvojohtaja Sauli Niinistö haluaa osoittaa, miten lapsia tehdään. Suurten urosten on osoitettava aika ajoin viriiliytensä ja naisten oma fertiiliytensä. Presidentinlinnassa on minun tietojeni mukaan ensimmäistä kertaa emäntä, joka odottaa vauvaa, eikä myöskään isäntä ole tehnyt ketään koskaan aiemmin tiineeksi, ellei sitten Kekkonen aikoinaan tavalla, jota edes Hymy-lehti ei saanut urkittua selville. Uutiset presidenttiparin iloisesta perhetapahtumasta eivät tosin kerro, kumpi osapuolista on raskaana vaan ainoastaan sen, että ”presidenttipari odottaa lasta”.

Sananlaskun mukaan tiukan paikan tullen koiraskin poikii. Tilanne muistuttaa tavallaan Friedrich Nietzschen tunnelmia hänen saatuaan valmiiksi teoksensa Also sprach Zarathustra. Mestari totesi tuolloin olleensa viime aikoina kuin elefanttinaaras, jonka pitäisi pian synnyttää.

Myös minun filosofinen mentorini Esa Saarinen puolsi miehen tulemista raskaaksi teoksessaan Epäihmisen ääni (1984) ja muissa tuonaikaisissa kirjoituksissaan ”villimpänä ja eroottisempana kuin koskaan”. Kaikkien filosofien äiti ja isä Sokrates (jolla ei ollut sukunimeä) harjoitti puolestaan lapsenpäästötaitoa.

Lisääntyminen ei ole kuitenkaan koskaan ollut todellisille filosofeille sopivaa puuhaa. Jo Platon oli sitä mieltä, että valtion hallitsijoiksi pitäisi nimittää filosofeja, joilta puuttuu kiinnostus naisia, lasten siittämistä ja perhe-elämää kohtaan, sillä vain näin he voivat vapautua lajinsäilytysintresseistä ja muusta ahneesta etukäräjöinnistä sekä keskittyä tärkeimpään tehtäväänsä, eli yleispätevän hyvän tavoitteluun ja valtion hallitsemiseen.

Myös sanankäyttöä kuohitaan

Yksi asia on sitten tuo Venäjällä ja sen vaikutuspiirissä harjoitettava homokausti. Uudessa Suomessa blogia pitävä Janne Suuronen paheksui lehden tapaa sensuroida kirjoituksensa, jossa hän oli viitannut Raamattuun arvostellessaan homoseksuaalisuutta. Itse kannatan lämpimästi Janne Suurosen oikeutta avautua homofobiastaan, tapahtuupa se sitten Raamatun tai siellä mainittujen demonien tuella.

Huvittavaa on, että Venäjällä ja Tshetsheniassa podetaan heteromaanista homosensuuria, eikä mitään homouteen liittyvää saa esittää, vaan homous on esityskiellossa. Suomessa taas ei saa esittää mitään homouteen liittyvää arvostelua, vaan kaikkien homojenkin pitäisi olla Setan järjestöagendan mukaisia villatakkinuttuisia mekkoeinareita, cuck-miehiä tai kaksiarvoisen sukupuolieron kieltäjiä.

Jos Uudessa Suomessa ei saa siteerata Raamattua, ilmeisesti pitäisi siteerata Koraania. Uusi Suomi on islamin mukainen, enkä puhu nyt ainoastaan lehdestä.

28. lokakuuta 2017

Kuunatsit kurkistavat kurpitsanaamion takaa


Natsismi kiehtoo ja kuumottaa kuin karhua hunaja. Toisen maailmansodan voittaneiden liittoutuneiden kirjoittamaa historiaa on jatkuvasti tarjolla brittiläis-yhdysvaltalaiselta National Geographic -kanavalta, joka on kierrättänyt kuvaruudussa historiasarjaa nimeltä ”Natsien jättiläismäiset rakennusurakat” (”Nazi Megastructures”).

Ohjelmassa hekumoidaan Wehrmachtin sodanaikaisilla saavutuksilla, ihastellaan betonisten bunkkereiden jäännöksiä, piehtaroidaan linnoitusten raunioilla, luodataan Hitlerin sukellusveneiden noiden ”merten susien” hylkyjä, sivellään pommien sirpaleita ja Tirpizin panssareita kuin pyhäinjäännöksiä ja käydään poikamaista lelusotaa.

Kiilusilmäisen brittihistorioitsija James Hollandin juontamassa ohjelmasarjassa jatketaan voittajien kirjoittaman historian levitystyötä, ja näkökulma on koko ajan liittoutuneiden puolella. Väitän silti, että nationalismin ajan vääryyksien paheksumisessa ja moralismissa on ihasteleva sävy, joka kuultaa läpi suuruutta ja kauneutta korostavana sotaromantismina.

Moralistisessa paatoksessa on defensiivisyyttä, joka sisältää salattua ihailua natsi-Saksan teknisiä ja teollisia saavutuksia kohtaan ja joka näyttää olevan sen harjoittajille itselleen täysin tiedostumatonta. Natsien pahuudesta jauhaessaan ohjelmasarja tulee vahingossa tunnustaneeksi myös liittoutuneiden omat vääryydet, kuten Dresdenin pommitukset. Saksalaisten megalomaniaa paheksuttaessa ei huomata, kuinka suuruudenhulluja ovat olleet sodan voittaneiden Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton väkivaltaiset projektit, kuten ydinpommit ja lentotukialukset.

Ylen puolueellista historian kuvitusta

Myös Yleisradio on kunnostautunut natsismin pahuudesta kertovien ohjelmien lähettämisessä ja muinaisen museorasismin kauhistelussa. Katsotaanpa ohjelmatarjontaa viimeksi kuluneen kuukauden ajalta.

Maanantaina 25.9. Ylen TV1 lähetti MOT-ohjelmasarjaan liittyvän dokumentin ”Mannerheimin kotinatsi”, jossa väitettiin, että Suomen ja natsi-Saksan yhteistyö oli jatkosodassa hyvin tiivistä, sillä Hitler lähetti Mikkelin päämajaan saksalaiskenraalin, jonka päiväkirjat nyt muka paljastavat liittolaisuuden.

Kai Bymanin ja Roman Schatzin kyhäämässä ohjelmassa haastateltiin tendenssitutkija Oula Silvennoista ja vasemmistososialisti Erkki Tuomiojaa sekä koetettiin järkyttää Yleisradion pääasiallista kohderyhmää, eli perinteisiä demaritelevisionkatsojia sillä useasti esiin kaivetulla väitteellä, että Suomi oli Saksan liittolainen, vaikka virallista yhteistyösopimusta ei ollutkaan.

Lähdekritiikkiä kenraalin päiväkirjoista ei esitetty lainkaan, vaan TV-narraation kautta katsojat haluttiin saada uskomaan, että suomalaisten pitäisi alkaa ruoskia itseään kansakuntamme ihan äskettäin löydetystä natsimenneisyydestä (kumosin historian vääristelyä jo tämän kirjoitukseni loppupuolella).

Maanantaina 2.10. Ylen TV1 lähetti historiadokumentin ”Göringin metsästyslinna”, jossa selitettiin, että Luftwaffen komentajalla oli Berliinin lähellä metsästysmaja (itse asiassa hänellä oli niitä kolme). Jälleen kerran sota-aikainen historia pyrittiin esittämään mikrotason yksityiskohtaan paneutumalla ja typistämällä kansallismielisen edunvalvonnan perusteet yhden henkilön elämään.

Lähetyksen jatkoksi kaiveltiin myös ”Ruotsalaisia salaisuuksia” tällä tavoin nimetyssä ohjelmassa, jossa kerrottiin, että vuonna 1940 Ruotsissakin varauduttiin Saksan hyökkäykseen ja Öölantia jaettiin kahtia. Saksan muodostama uhkaa pidettiin siis pahana, mutta ei huomattu lainkaan sitä, että suomalaiset taistelivat Saksan tukemana Neuvostoliitosta koko Pohjolaan ulottuvaa bolshevismin uhkaa vastaan.

Ylen aamu-TV:ssä puolestaan keskusteltiin 6.10. suomalaisista SS-miehistä Saksan itärintamalla vuosina 1941–1943. Åbo Akademin päivystävä desantti André Swanström arvosteli Mauno Jokipiin aiempaa tutkimusta suomalaisten poliittisista motiiveista sekä väitti omaan kirjoitukseensa ”Suomalaiset SS-miehet, politiikka ja uskonto” vedoten, että lähes puolet suomalaisista SS-miehistä olivat ”fasisteja”. Kommunistejako heidän olisi pitänyt olla?

Maanpuolustustyötä tekevien arvosteleminen ”fasismista” on aivan samanlaista kuin omakotitalonsa puolustajaa väitettäisiin ”puolueelliseksi”, koska hän vastustaa sellaista mielivaltaa, joka uhkaa vetää talon yli moottoritien. Swanström asettuu samaan kaaderiin kuin Oula Silvennoinen, Miika Tervonen ja Erkka Railo, joiden omia motiiveja ei tarvitse koskaan epäillä, sillä ne ovat läpinäkyvän punaisia.

Maanantaipäivänä 9.10. Ylen TV1 esitti historiadokumentin nimeltä ”Winston Churchill ja voiton hinta”, jossa pohdittiin, miksi maansa voittoon johtanut pääministeri kärsi sodan jälkeen musertavan vaalitappion vuonna 1945. Vastaus on tietenkin se, että liittoutuminen Rooseveltin ja Stalinin kanssa maksoi briteille heidän suurvalta-asemansa, joka ei ollut murentunut vielä ensimmäiseen maailmansotaan.

Vasta Hitlerin kukistaminen romutti Britannian maailmanmahdin ja luhisti britti-imperiumin, mikä on osoittautunut sikäli epäviisaaksi ja huonoksi manööveriksi, että nujertaessaan Hitlerin britit saivat riesakseen afrikkalaisista ja lähi-itäläisistä koostuvan populaation kaupunkiensa kaduille. Kannattiko? Sitä voi miettiä nykyisin pommi-iskujen paukkuessa pitkin Britanniaa.

Ylen TV1:n maanantaisessa historiadokumentissa esitettiin 16.10. ohjelma ”Petturien lapset”, jossa kerrottiin Hitlerin salamurhayrityksen tekijöistä ja lypsettiin katkeria vuodatuksia heidän lapsiltaan. Kuka esittäisi yhtä vaikeroivan dokumentin kenraalieversti Alfred Jodlista, joka tuomittiin Nürnbergin poliittisissa oikeudenkäynneissä kuolemaan mutta jonka kuolemantuomion müncheniläinen tuomioistuin kumosi vuonna 1953 Jodlin hirttämisen jälkeen julistaen hänet syyttömäksi ”rikoksiin ihmiskuntaa vastaan”?

Lauantaina 21.10. Ylen Teema-Fem lähetti dokumentaarisen ohjelman nimeltä ”Hitlerin Hollywood”, joka kertoi natsi-Saksan elokuvateollisuudesta, ”unelmatehtaasta kuoleman voimien käytössä”. Voidaan kysyä, mitä nykyisen Hollywoodin elokuvamogulit olisivat ilman natseja, joista he ovat tekaisseet pysyvän draamanaiheen omiin toimintaelokuviinsa. Ilman natseja ja heidän univormujaan ei nykyisiin sotaelokuviin voitaisi saada pukudraamaa, moraalista jännitettä eikä tarinaa, joilla katsojien kukkarot on muutettu nyky-Hollywoodin kultakaivoksiksi. Hollywood näyttää huolehtivan nykyään myös historiankirjoittamisesta.

Eilen, perjantaina 27.10 Ylen Teema-Fem esitti dokumentin ”Göringin sauva”, joka kertoo nuoren TK-kuvaajan Felix Forsmanin mieleenpainuvimmasta kuvauskeikasta, Mannerheimin Saksan-matkasta 1942. Vuonna 2010 valmistuneen ohjelman esityskerta oli tänä vuonna jo viides, ja syyt kierrätyksen runsauteen ovat samat kuin sen aiheena olevan uutiskatsauksen sensurointiin heti ilmestymisensä jälkeen: poliittiset. Suomen Armeijan uutiskatsaukset tuhosi sodan päätteeksi armeija itse, tai ne vei Valvontakomissio.

Tekijöiden omiin arkistoihinsa pelastamaa materiaalia Yle esittää nykyisin siksi, että se tukisi Ylen pääasiallisen katsojasegmentin, eli itseään syyllistävässä masokismissa piehtaroivien vasemmistolaisten ja kommunistisen ideologian omaksuneen akateemisen bunkkeriporukan maailmankuvaa, jossa Suomi, suomalaisuus ja suomalaiset halutaan nähdä ikuisessa liitossa ”pahuuden valtakunnan” kanssa.

Natsismia koskevia sähköpaimenia ei tietenkään ripustella vain television ja internetin rihmastoihin, vaan myös teatterien lavoille. Niinpä myös Helsingin kaupunginteatteri hekumoi natseilla ja koettaa horjuttaa absoluuttisen sankarin ja suurimmaksi suomalaiseksi äänestetyn Mannerheimin asemaa Juha Vakkurin kirjoittamassa ja Kari Heiskasen ohjaamassa näytelmässä ”Mannerheim ja saksalainen suudelma”.

En epäile, ettei historiallinen Marski tätä porua kestäisi. Tasapuolisena haluaisin kuitenkin kuulla, milloin valmistuu produktio myös siitä, kuinka Mannerheim pakotettiin viettämään viimeiset vuotensa maanpakolaisena Sveitsissä Neuvostoliiton miehitystä ja sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä peläten.

Sota-ajan natsismia kauhistelemalla estetään kansallismielisiä pelastamasta Eurooppaa

Natsismin pahuutta koskevat itkunaiheet paljastavat jotain aivan olennaista nykyajan Suomesta, sillä ne viittaavat johonkin sellaiseen, mitä Euroopassa on meneillään nykyisin. Voidaan kysyä, mitä muita syitä edellä kuvattuun moraaliposeeraamiseen voi olla, kuin tekijöiden, toimittajien ja tuottajien alitajuinen mutta torjuttu ihastus nationalismia kohtaan. Erään ajankohtaisen selityksen tarjoavat Saksan muutaman viikon takaiset vaalit.

Yleisradion loiskiehunta nimittäin alkoi jo Saksan vaaleista, jolloin Ylen punavihreä toimitus kokosi Angela Merkelin tappiosta kyynelehtivät juttunsa yhden otsikon alle; joukossa muiden muassa Sampo Vaarakallion ja Petri Raivion tilitykset siitä, miksi Alternativ für Deutschland keräsi 12,6 prosentin kokonaiskannatukseen yltäen suureen vaalivoittoon.

Media oli AfD:n nousun vuoksi moraalipaniikissa siitä huolimatta, että useiden syytösten kohteena ollut Merkel sai neljännen jatkokauden. Suomalaiselle valtamedialle Merkelin niukka jatkomandaatti oli vain ”hieno osoitus demokratian voitosta”, kun taas esimerkiksi Putinin kolmatta presidenttikautta media pitää yksiselitteisesti oireena totalitarismista ja auktoriteettiuskoisuudesta.

On muistettava, että AfD ei ole ääriliike vaan maltillis-konservatiivinen puolue, sillä se on pyrkinyt säilyttämään saksalaista yhteiskuntaa ja suojelemaan kulttuuria. Mikäli asioita tarkastellaan politiikan sisällön mukaan eikä sen mukaan, minkä paikan hegemonisessa asemassa oleva vihervasemmisto ja löperöliberaali porvaristo haluaisivat AfD:lle antaa, paljastuu nopeasti, että vihervasemmisto ja liberaalit ovat itse ääriliikkeitä, sillä ne haluavat suuria muutoksia Saksan ja koko Euroopan maiden väestölliseen koostumukseen.

On hyvin todennäköistä, että eurooppalaista kulttuuria ja niin sanottua kartesiolaista rationalismia ei olisi koskaan kehittynyt, jos maanosaamme olisivat asuttaneet afrikkalaiset tai lähi-itäläiset vieraspopulaatiot. Siksi maahanmuuton ja siihen liittyvän monikulttuurisuuden ideologiaa ajavat ja suuria mullistuksia peräävät poliittiset puolueet ovat itse äärimmäisiä ääriliikkeitä.

Vastalauseen ne ovat saaneet, paitsi Saksan vaaleissa, myös Itävallan ja Tsekin vaaleissa. Unkarin pääministeri Viktor Orbán tuossa jo julistikin Itä- ja Keski-Euroopan maat ”siirtolaisvapaaksi alueeksi” ja katsoi, että EU ja sen jäsenvaltiot ovat joutuneet ”keinottelijoiden imperiumin” vangeiksi.

Koska liittovaltiopolitiikka murenee ja valheet kaatuvat Euroopassa, vasemmistolle ja globalisaatiota edistämään pyrkivälle kapitalistiselle talousporvaristolle on tarpeen pyörittää natsismin pahuutta arvostelevia representaatioita televisiossa. Federalismin eräs harmaa eminenssi on Yhdysvalloissa asuva unkarilainen valuuttakeinottelija ja miljardööri George Soros, jonka säätiö Open Society Foundations tukee suurilla summilla massamaahanmuuttoa edistäviä kansalaisjärjestöjä ja toimii samalla asialla kuin suomalainen Koneen Säätiö.

Historiallisista kuunatseista muistuttamalla koetetaan estää paljastumasta, mitä hyvää kansallismielisyyteen sisältyy. Eurooppalaisille ihmisille koetetaan tuottaa shokkeja, ja heitä yritetään ohjata kärsimään ikuisesta natsitraumasta sekä sitä kautta oikeuttaa länsimaisiin ihmisiin nykyisin kohdistettavaa kansanmurhaa, joka vaanii keskellä kansalaisyhteiskuntaamme terrori-iskujen ja väestöpoliittisen valloituksen muodossa.

Esimerkkejä tästä tendenssistä antaa muiden muassa Gateston-instituutin tutkiva journalisti Giulio Meotti analyysissään ”Ranskan uudet kätyrit”, jonka mukaan islamia palvovat vasemmistolaiset syövyttävät ranskalaisen sivistyksen (Oikean Median referaatti artikkelista tässä).

---

Päivitys: Koska muutamat vihervasemmistolaiset ovat homoutta aseena käyttäen hyökänneet minua vastaan ja ihmettelevät, ”miksi homo puolustaa natseja, vaikka natsit veivät homoja keskitysleireille”, totean seuraavaa.
En puolustele enkä syytä natseja. En ota asiaan mitään kantaa. Sen sijaan tulkitsen, mistä median, historiankirjoittajien ja poliitikkojen innostus sota-ajan natsismia kohtaan kertoo nykyisin. En siis ole kiistelyn osapuoli vaan kiistojen tulkitsija, ja tällaista positiota sanotaan tieteelliseksi asenteeksi. Toisin on sellaisessa näennäistieteessä, jossa katsotaan, että tutkijan henkilökohtaisen aseman tulisi vaikuttaa tutkimuksen sisältöön (huonoja esimerkkejä kritisoin muun muassa tässä).
Vastauksina esittämiini kysymyksiin esitän, että vuosikymmenten takaista natsismia paheksumalla sotketaan sota-ajan nationalismi tahallisesti nykyajan kansallismielisyyteen, koska sillä tavoin voidaan shokeerata nykyihmisiä ja taivutella heitä vastaanottavaiseksi maahanmuutolle ja monikulttuurisuuden ideologialle sekä estää nykyajan kansallismielisiä pelastamasta Eurooppaa maahanmuuton raunioittavalta vaikutukselta. Tulkitsen asiaintilaa myös niin, että nationalismin tuomitsijoiden takaraivossa esiintyy tiedostumatonta ihailua nationalismia kohtaan, sillä alitajunnassaan hekin ymmärtävät, että kansakuntien itsesuojelupyrkimykset ovat moraalisesti oikeutettuja.
Pitää paikkaansa, että Saksan kansallissosialistit ahdistelivat myös homoja, mutta nykyään poliittinen vihervasemmisto pyrkii eristämään yhteiskunnallisen toiminnan ulkopuolelle kaikki ne, jotka ovat eri mieltä kuin punavihreä vasemmisto. Tämä ei riipu siitä, ovatko diskriminoidut homoja vai heteroita, ja etenkin kyseinen keskitysleirikäytäntö toimii yliopistoissa.

27. lokakuuta 2017

Uutta ”Tuntematonta sotilasta” ei tarvita


Väinö Linnan romaaniin perustuva Aku Louhimiehen elokuva Tuntematon sotilas saa yleisöensi-iltansa tänään. En ole nähnyt elokuvaa, joten tämä kirjoitus ei ole elokuva-arvostelu eikä kannanotto sen enempää tekijöistä, elokuvasta kuin Suomen pelastajistakaan. Sen sijaan haluan ilmaista, että mielestäni uutta Tuntematonta sotilasta ei tarvita.

Suomessa on valmistauduttu itsenäisyyspäivän viettoon konetuliaseiden rätinällä koko talvi- ja jatkosodan sekä sen ”jatko-osan” eli Lapin sodan jälkeisen ajan. Trauman toistaminen osoittaa haavojen syvyyttä.

Suomen täyttäessä sata vuotta on ollut odotettavissa, että ”uutta” (nyt jo melko vanhaa) Tuntemattoman sotilaan filmatisointia seuraa tämä kaikkein uusin. Paikalleen jämähtämistä osoittaa se, että nykyaikanakin itsenäisyyttä yritetään osoittaa vanhoja sotamuistoja kaivelemalla. Voisi sanoa eräänkin elokuvarepliikin tavoin, että ”älkää te niitä vanhoja syntejä räknätkö, kun uusissakin olisi katumista”.

Tuntematonta sotilasta pyöriteltäessä unohdetaan tai salataan se, että itsenäisyyteemme liittyvää sotaa käydään koko ajan keskellä arkipäiväistä nykytodellisuutta. Suomeen ja muihin Euroopan maihin kohdistuva kehitysmaalaisten maahanmuutto on nykyisen hybridisodankäynnin muoto.

Sitä vastaan on kamppailtava, tai tulos voi olla pahempi kuin venäläisten valloittaessa maamme. Uhattuina ovat sekä hyvinvointimme, taloutemme että sosiaaliturvamme, ja vaaraan joutuvat myös kulttuuriset arvot, kuten kielemme, väestöpoliittinen yhteenkuuluvuutemme ja sosiaalinen sekä henkinen pääomamme.

Jankuttaessaan yli seitsemänkymmenen vuoden takaisista asioista kulttuuri- ja hallintoeliitti sekä heitä kritisoivat kansallismieliset tulevat siirtäneiksi päähuomion historiallisten aikaharppausten taakse. ”Tuntematonta” tässä nykytilanteessa on, että suuret yleisöt eivät tunne sitä, missä ne todelliset taistelut käydään ja ratkaistaan. Ne ratkaistaan kansallisvaltioiden puolustautuessa Euroopan unionista saneltavaa ylikansallista vallankäyttöä vastaan.

Unkari, Tšekki, Puola ja Itävalta tähän tilanteeseen ovat jo havahtuneet, ja meidänkin pitäisi. Nämä maat haluavat pitää itsenäisyydestään kiinni, ja ne ovat sulkeneet rajansa laittomalta maahanmuutolta Unkarin pääministerin Viktor Orbánin julistettua Itä- ja Keski-Euroopan maat ”siirtolaisvapaaksi alueeksi” ja katsoessaan, että EU ja sen jäsenvaltiot ovat joutuneet ”keinottelijoiden imperiumin” vangeiksi. Hän myös lähetti EU:lle 400 miljoonan euron laskun raja-aidan rakentamisesta, koska muut maat eivät pystyneet tai halunneet pitää ulkorajoja sovitusti kiinni ja koska ”taakan pitää olla jaettu”.

On parempi, että konfliktit ratkaistaan valtioiden rajoilla kuin että ne päästetään leviämään keskelle kansalaisyhteiskuntia. Nakke-nakuttajan on parempi laulaa rajoilta ulospäin kuin rajojemme sisällä.

Korostaessani nykytaistelujen tärkeyttä en tarkoita väheksyä tai mitätöidä Tuntemattoman sotilaan sankarien ja sotaveteraanien panosta itsenäisyytemme säilyttämisessä. Sen sijaan haluan osoittaa, mikä arvo nykyihmisten toiminnalla on tässä työssä. Niinpä huomio kannattaisi siirtää siihen, miten nykyisin parhaiten takaamme sen, ettei Tuntemattoman sotilaan kaltaisia tragedioita tarvitsisi toistaa meidän aikanamme.

Ituhippien, huvitteluliberaalien ja vihervasemmistolaisten ei pitäisi antaa johtaa Suomea ja Eurooppaa. Heidän ei pitäisi sallia pohjustaa tietä kohti katastrofia tavalla, jonka tuloksena joudumme katselemaan uutta Tuntematonta sotilasta lähietäisyydeltä arkipäivän nykytodellisuudessa. Idealististen poliitikkojen ja hyväuskoisten hölmöjen suosiman lapsellisen monikulttuurisuusmagian ei pidä antaa johtaa siihen, että saamme myös tähän maahan uusia sotaveteraaneja, sankarihautoja ja invalidisoituja terrorin uhreja, kun vanhojakin on vielä jäljellä.

26. lokakuuta 2017

Nollatoleranssi on suvaitsevaisten suvaitsemattomuutta


Niin sanotulle valtamedialle riittäisi juttujen aiheita ja kerrottavaa EU-johteisen politiikanteon sameasta ja töhryisestä valtavirrasta. Sen tuloksena Euroopassa jatkuvat väestö-, talous- ja turvallisuuspolitiikan hullut päivät, joista nykyisin kertoo vain vanhan median rinnalle syntynyt uusmedia.

Valtamedian viestimet tyytyvät kuitenkin uittamaan muoviankkojaan pienissä puroissa ja salaojissa sekä jatkamaan klikkijuttujen repimistä oman moralisminsa keinoin. Ilta-Sanomat uutisoi pari päivää sitten, että laulaja Tomi Metsäketo on saamassa potkut ”Tanssii tähtien kanssa” -shown lisäksi myös ”Mamma mia” -musikaalista, sillä tuottajalla on ”nollatoleranssi tällaiseen käytökseen”.

Millaiseen käytökseen? Tenori oli mennyt diivamaiseen tapaansa sanomaan jotakin sopimatonta naisille. Naisillehan ei saisi lehtien moraalinäkemysten mukaan ehdottaa seksiä edes heteroseksuaalisessa kanssakäymisessä, mikä menee yli minun hilseeni.

Tiedättekö muuten mitä ”nollatoleranssi” tarkoittaa? Se on täydellistä suvaitsemattomuutta.

Ensin jokin despoottimainen kuppikunta määrittelee jonkin asian ”rasismiksi”, ”sovinismiksi”, ”natsismiksi”, ”seksismiksi” – ja mitä näitä välitöntä puuttumista ja sähköiskumaista reagointia edellyttäviä sanoja nyt onkaan?

Ja sitten se antaa käsitteelle täysin omavaltaisen merkityssisällön ja julistaa kaiken omasta poliittisesta näkemyksestään poikkeavan näkökannan kielletyksi tai sensuurin alaiseksi, mielipiteeksi, jota leimaa ”nollatoleranssi”. Koska sananvapaus on vielä muodollisesti olemassa, tehosteeksi asetetaan epäsuora rajoitus, eli vankiloista vaikuttavin: työelämän mielipidevankeuteen johtava uhkaus menettää työpaikkansa ja sitä kautta toimeentulonsa, jos on eri mieltä.

Tämä kiusanteko, henkinen väkivalta ja mielipiteenvaraisten kavallusten kulttuuri olisi välitöntä puuttumista vaativa asia.

Monet muistavat vuoden takaisen tapauksen. Koripallovalmentaja Aleksi Valavuorta ahdisteltiin tuolloin muutamasta homoherjasta, jotka minua homomiehenä lähinnä huvittivat. Mutta myötähäpeää aloin tuntea koko seksuaalivähemmistön puolesta, kun jotkut tosikot alkoivat rääkyä Valavuorelle rangaistuksia (kirjoitin aiheesta otsikolla ”Suomalainen mies vastustaa neuvostoja”).

Uusmoralistinen asennoituminen on lisääntynyt hälyttävästi yhteiskunnassamme. Etenkin sitä ovat luoneet vihervasemmistolaiset ja feministit, siis tuo pahamaineinen ja epä-älyllisestä suhtautumisestaan tunnettu klusteri. He pyrkivät nykyään kaitsemaan ja kuohimaan pois kaiken, mikä poikkeaa sosiaalidemokraattisesta sovinnaisuudesta ja uuspuritaanisuudesta.

Näyttönä tästä ovat lukuisat ”some-pöyristymiset” ja ”some-raivo”, jota kansallismielisten taholla ei esiinny juuri lainkaan. Sensuuripyrkimysten takana on aina vain kommunistien, sosialistien, vihreiden ja feministien usein anonyyminä esiintyvä herjanheiton salaliitto, joka omassa kieroutuneessa ihmisrakkaudessaan kavaltaa ja ilmiantaa suomalaisen Suomen puolustajia perättömästi ”ihmisvihasta” mutta pidättää julkisen nälvimisen ja panettelun yksinoikeudekseen.

Julkaisupolitiikan sairastumisesta

Tomi Metsäkedon ja Aleksi Valavuoren tapauksilla ei olisi sinänsä mitään merkitystä, mutta heidän niskaansa heitetty kurakylpy kertoo surullisia asioita sananvapauden tilasta. Siitä yritettiin keskustella Yleisradion viime torstaisen sananvapauspäivän ohjelmassa ”Tarinoita sananvapaudesta”, tosin ainoastaan punavihreän kuplan asukkeja kuunnellen ja heidän kverulatorista paranoiaansa toistellen.

Juontajien Annika Dahlströmin ja Markus Liimataisen kokoon keräämä keskustelijakaarti oli sikäli monipuolinen, että paikalle oli kutsuttu lähes kaikki sellaiset henkilöt, jotka elävät konfliktissa vapaan ajattelun ja sanankäytön kanssa mutta eivät pysty sanomaan asiasta mitään objektiivista, muiden muassa feministi Maryan Abdulkarim, kirjailija Pirkko Saisio, minulle tuntematon rap-artisti Mikko Kuoppala ja radikaalipastori Kai Sadinmaa.

Uhriutumisen pyyteettömyys oli vaikuttavaa ja syvää. Nurinkurista tässä lavastuksessa oli se, että kukaan keskustelun osapuolista ei ollut oikeasti sananvapauden rajoittamisen kohteena. Finlaysonin Jukka Kurttila on voinut painaa lakanoihinsa niin paljon Tom of Finlandin kuvia kuin turkkilaiset kutomot sietävät. Seiskan Joni Soila on voinut rahastaa pintajulkkisten kommelluksilla ja keittää kokoon sensaatiojuttuja hyvässä yhteisymmärryksessä julkisuudenkipeiden linssiluteiden kanssa. Sitä julkisuuden määrää, joka on suotu Maryan Abdulkarimille vain hänen maahanmuuttajataustansa ja feminisminsä vuoksi, ei pysty mittaamaan kukaan.

Todellisia sananvapauden rajoittamisen kohteita ja sensuurista pahiten kärsineitä ovat maahanmuuton, Euroopan unionin ja monikulttuurisuuden ideologian arvostelua esittäneet henkilöt, mutta näillä todellisten ajojahtien uhreilla ei ollut Yleisradion lähetyksessä edustusta lainkaan. Paikalle raahattujen taas oli helppoa luikerrella valtamedian selän taakse ja teeskennellä lainkuuliaista kansalaista, joka tyhjänpäiväisistä rihkama-aiheista blogia pitävän Hanna Sumarin tavoin kärsii yhteiskunnallisen sopeuttamisen ja mukauttamisen ylittävistä näkemyksistä ja vaatii sen vuoksi viranomaisvaltaa panemaan älyllistä yhteiskuntakritiikkiä esittävät mediat ja ihmiset kuriin.

Koska studioon oli tuotu Kurttilan ja Saision lisäksi myös homokonfliktissa nöyräksi ja anteeksipyyteleväksi ryvetetty Aleksi Valavuori ja uimari Ari-Pekka Liukkonen, keskustelun keppihevoseksi oli yritetty tekaista homoseksuaalisuus, jolla koetettiin oikeuttaa liberaaleja näkemyksiä. Pyrkimys peitellä todellista ongelmien aihetta, eli maahanmuuttoa ja väestöjensiirtoja, ei kuitenkaan onnistunut tällä väkinäisellä ja assosiaatioharhoja ruokkivalla tempulla, sillä homojen oikeudet ja islamin leviäminen ovat ristiriidassa keskenään.

Niinpä ainoat kriittiset mielipiteet esitti seksuaalivähemmistötaustainen Pirkko Saisio, joka järisytti punavihreän kuplan asukkeja jo viimekeväisellä kannanotollaan, että maahanmuuton ongelmista ”pitäisi keskustella” ja että vihervasemmiston usko omaan oikeassa olemiseensa on häiritsevää. Se, että ainoat kriittiset mielipiteet esitti julkilesbo, ei ollut ihme, vaan se selittyy seksuaalivähemmistöön kuuluvien ihmisten luontaisella valheen vihalla, joka kumpuaa poliittista korrektiutta, teennäisyyttä ja sovinnaisuutta kohtaan tunnettavasta vastenmielisyydestä.

Todellista sensuuria ja todellisuuden peittelyä edustaa se, että jos samat maahanmuuttokriittiset mielipiteet esittää joku akateeminen oikeistolaishomo, Helsingin Sanomat ja Yleisradio salaavat kritiikin olemassaolon kaiken kykynsä mukaan, ja uutiskynnys ylittyy vasta, kun arvostelun esittää vasemmistolainen kulttuurimarxismin kädestäsyöjä.

Kaikkein huvittavimman ajatuksen esitti Yleisradion toimittaja Heikki Valkama, joka yritti takoa sananvapauden poliittista rajoittamista ihmisten päähän keskustelujen kainalojutussa ”Analyysi: Tyhmien ajatusten alasampuminen ei ole sananvapauden rajoittamista”. Olen samaa mieltä sikäli, että minunkaan mielestäni kaikkien tyhmimpien ajatusten, kuten maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta suosivien kannanottojen, alasampumista ei pitäisi rajoittaa millään tavalla. Silti media ja puupääjuristien muodostama Demla-kratia ovat valmiita rajoittamaan etupäässä maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta arvostelevien sananvapautta.

Vihersiepot nettilangoilla

Ongelma on yksittäistapauksia yleisempi. Poliittinen vihervasemmisto on pyrkinyt laajentamaan oman despoottimaisuutensa normatiiviksi, jolla se pidättää julkaisupoliittisen ratkaisuvallan omiin käsiinsä. Nykyään myös Facebookia ja YouTubea sensuroidaan mielivaltaisilla perusteilla.

Facebook on sensuroinut äskettäin esimerkiksi Perussuomalaisten Nuorten puheenjohtajan Samuli Voutilan kannanoton, jossa hän oli sanonut, että mies ei voi synnyttää lasta, sukupuoli vaihdetaan eikä korjata, että maailma on mennyt sekaisin ja että tällaista sekamelskaa syntyy, kun punavihreät arvot jylläävät yhteiskunnassamme. PS-nuorten hallituksen jäsen Jessica Vahtera paheksui tätä täysin perustelematonta ja asiatonta sensuuria blogissaan.

Sellaista jälkeä syntyy myös kirjankustantamoissa, kun ratkaisijan rooleihin julkaisuportaassa päästetään ideologisen manipulaatiokoulutuksen saaneita maailmanpolitiikan maistereita, jotka kivittävät pois kaiken, mikä ei vastaa heille opetettuja monikulttuurisuuden, maahanmuuton ja feminismin tendenssejä. Ja samanlaista on myös nettilangoilla roikkuvien viherpeippojen ja serverihuoneiden silakankatkuissa takatiloissa majailevien nettinörttien sensuuritoiminta.

Keljua on, että myös nöyryytettyjä taiteilijoita pakotetaan Tomi Metsäkedon tavoin ripittäytymään ja vaikeroimaan feministien korkokengän alla ja vihervasemmiston herjanheiton kohteina. Heitä taivutellaan kieriskelemään maan tomussa ja ripottelemaan päälleen katumuksen tuhkaa. Ja he tekevät niin vain yhdestä syystä: he ovat taiteen tekijöitä, ja taiteilijan tehtävä on viihdyttää ja olla kaikille mukava. Heidän esityksensä eivät vetoa älyyn vaan tunteeseen, ja siksi heistä ei ole filosofeiksi eikä totuuden etsijöiksi, ei myöskään poliitikoiksi, kuten totesin kirjoituksessani ”Miksi taiteilijat eivät sovi poliitikoiksi?”.

Julkisuuden suosimia kirjailijoita ja taiteilijoita pakotetaan sanoutumaan irti milloin mistäkin. Ja he tekevät niin pitäen kiinni pöytäkattaustensa kaitaleista. Sellainen henkilö ei voi pitkän päälle olla filosofi, kirjailija eikä taiteilijakaan, vaan hän on kuin kuka tahansa kauppamatkustaja tai puotipuksu, joka harjoittaa itsesensuuria poliittiseen korrektiuteen liittyvien oletustenvaraisten mainetekijöiden vuoksi. He ovat ehkä mukavia ja hauskoja heppuja Jari Tervon ja Kari Hotakaisen tavoin, mutta mitään yhteiskunnallisesti painavaa sanottavaa heillä ei ole.

Kolme pointtia tomussa kieriskelystä

Hyvää esimerkkiä ja suoraselkäisyyttä osoittaa Oulun kaupungin varavaltuutettu Tiina Wiik. Häntä oli painostettu sanoutumaan irti Suomen Vastarintaliikkeestä. Miten sellaisesta voi sanoutua irti, johon ei ole koskaan kuulunutkaan (aiheesta enemmän tässä)? Mutta Tiina myös luettelee kolmen pointin kohdat, joiden vuoksi kenenkään ei kannattaisi sanoutua irti yhtään mistään. Hän kirjoittaa näin:

Irtisanoutumiset ja tuomitsemiset olisivat yksinkertaisesti noloa moraalisäteilyä, jolla yritetään kiillottaa omaa imagoa jonkun toisen kustannuksella. Toisekseen ne ovat vasemmiston luomaan keskustelukehykseen alistumista; omaa keskustelua ohjaa heidän aatemaailmansa ja siihen reagointi, jolloin omat kannanotot lähtevät puolustuskannalta.

Irtisanoutumiset ovat lisäksi hölmöjä ja tehottomia: ainoat, jotka uskovat niitä, ovat ne, jotka jo valmiiksi ovat puolellasi ja seuraavat kannanottojasi. Vihervasemmistolle kaikki kansallismieliset järjestöt, poliitikot ja aktivistit ovat natseja, ja heille irtisanoutumiset ovat vain eräänlainen anteeksi pyytelyn yritys, jonka he hyödyntävät armotta pilkkaamiseen ja nolaamiseen.

Tämän voi todeta vaikkapa lukemalla antirasistien keskusteluja näistä irtisanoutumisista: irtisanoutuja ei todellakaan saa sympatiaa, ainoastaan pilkkaa ja halveksuntaa. Kansallismielisiä some-kanavia seuraavat lähes yksinomaan kansallismieliset ja vihervasemmiston aktiivit, joten normoja ei irtisanoutumisilla tavoiteta.

Miksi siis nolata itsensä heittäytymällä polvilleen vihervasemmiston eteen anelemaan hyvepisteitä, joita ei koskaan tule herumaan? Parempi hoitaa asiansa pää pystyssä ja anteeksi pyytelemättä. Meillä ei ole velvollisuutta selitellä mitään kenellekään.

Samasta syystä tämä terävä ja hyveellinen nainen ei allekirjoittaisi myöskään rasisminvastaista julistusta. Se vain kompromettoisi hänen oman asemansa, eikä kukaan vasemmistolainen kunnioittaisi häntä moisen itsensä kahlitsemisen vuoksi vaan pitäisi sitä jonkinlaisena erehtymisen tai heikkouden tunnustuksena (teemasta lisää tässä).

Myöskään itse en irtisanoudu näkemyksistäni, sillä en ole sitoutunut mihinkään muuhun kuin omiin filosofisiin ja järkiperäisesti perusteltuihin kannanottoihini. Niistä aion pitää kiinni.

Nollatoleranssin vaatiminen meiltä on pelkkää suvaitsemattomuutta, jolla punavihreän kuplan asukit yrittävät murjoa kaikkia niitä ihmisiä, jotka eivät sovi heidän omaan valheelliseen maailmankuvaansa.

24. lokakuuta 2017

Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun


Yhdenvertaisuusvaltuutettu (entinen vähemmistövaltuutettu) on totalitaristisista maista tunnettu poliittinen virkamies, joka käyttää ideologista valtaa viranomaisen asemassa. Muodollisena näyttönä tästä on hänen oikeutensa tehdä omin päin jopa lakialoitteita.

Yhdenvertaisuusvaltuutettu Kirsti Pimiä on nyt lyöttäytynyt yhteen teknokraattien kanssa ja suunnittelee ”vihapuheeksi” arvottamansa argumentaation mekanisoitua tarkkailua yhdessä ”digihumanisteiksi” sanottujen insinöörien kanssa.

Uuden Suomen jutussa ”Sebastian Tynkkysestä poliisitutkinta Yhdenvartaisuusvaltuutettu: vaalikampanja osin rasistinen, kovat nuhteet perussuomalaisille” toimittaja Ossi Kurki-Suonio haastatteli Kirsti Pimiää, jonka mukaan Sebastian Tynkkysen vaalikampanjan osoittamisessa ”rasistiseksi” on käytetty tekoälyyn perustuvaa algoritmia. Lehti:

Vihapuhetta sisältävien viestien etsinnässä hyödynnettiin myös tekoälyä. Aalto-yliopiston tutkijoiden kehittämä vihapuhealgoritmi tarttui kuntavaaliehdokkaiden noin tuhanteen viestiin, jotka välitettiin edelleen yhdenvertaisuusvaltuutetulle. Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston tarkastuksessa vihapuhetta löytyi lopulta noin 20 viestistä.

Pimiän mukaan Tynkkysen viestit eivät tulleet esille tätä kautta, mutta yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston salakytät löysivät rakastamaansa vihapuhetta monista muista viesteistä. Pimiän mukaansa nyörittämä tutkija Matti Nelimarkka myöntää, että ”[a]lgoritmilla on [...] ihmistä rajoittuneempi kyky tulkita keskustelun tai kommentoinnin kontekstia”, mikä pitääkin paikkaansa, mutta mekanisoidun tarkkailun ongelma ei ole vain tekninen.

Ongelma on tarkkailun olemassaolo sinänsä ja sen poliittinen luonne. Aalto-yliopistossa toteutettavan hankkeen tutkijat puolustautuvat vetoamalla siihen, että ”[v]ihapuheen tunnistamiseksi käytettiin Ethical Journalism Networkin ja Euroopan neuvoston määritelmiä vihapuheesta”, ja Nelimarkka pyrkii oikeuttamaan hankettaan myös selittelemällä, että ”[l]uokittelu on erittäin vahva, sillä kävimme läpi viestejä niin kauan, kunnes olimme yksimielisiä siitä, mitkä viestit olivat vihapuhetta”.

Hän ei näytä ymmärtävän, ettei ole hänen itsensä, kollegojensa eikä myöskään minkään puolueellisen tai poliittisen organisaation asia määritellä ilmaisujen tunnestatusta eikä arvottaa argumentteja moraalisesti tai juridisesti oikeutetuiksi tai tuomittaviksi omien käsitystensä tai viranomaismääritelmien perusteella.

Jos sallitun ja kielletyn argumentaation määritelmät ja rajat pidätetään jonkun tietyn kuppikunnan valtaan, se avaa tien minkä tahansa sellaisen argumentaation määrittelemiseksi ”vihapuheeksi”, josta määrittelevä taho on periaatteellisesti eri mieltä. Myös voimakkaita vastalauseita tai voimakasta kannatusta ilmaiseva argumentaatio uhkaa joutua tuomituksi jo pelkästään ilmaisujen asteen tai vahvuuden vuoksi.

Yhteiskunta-, maahanmuutto- ja EU-kritiikin lavastaminen ”vihapuheeksi”, jonka määrittelee monikulttuurisuuden ja maahanmuuton poliittinen kannattaja tai niitä koskevan arvostelun periaatteellinen vastustaja, tarkoittaa avointa valtakirjaa mielivallalle. Samaan tapaan myös sanankäyttöä koskevan tarkkailun automatisoiminen ja mekanisoiminen merkitsevät hullujen karnevaalin jatkamista robottiparaatina, jota johtaa yhdenvertaisuusvaltuutetun toimisto.

Viranomaisvalta näkee tarkkailun ongelmassa oman aseensa

Kirjoituksessani ”Miksi vihapuheen käsite on vaarallinen” totesin, että vihapuheen torjuntayritysten sijasta pitäisi keskittyä kitkemään pois sellaista politiikkaa, joka tuota vihaa tuottaa. Tällöin puututtaisiin aggressioiden todellisiin syihin, eli massamaahanmuuttoon ja kehitysmaiden väestöjensiirtoihin, joita Euroopan kantaväestö ei hyväksy.

Filosofina olen ottanut kantaa tarkkailun ja valvonnan automatisoimiseen, jota harjoitetaan Aalto-yliopiston projektin lisäksi myös muualla yliopistolaitoksessa ja esimerkiksi Puolustusvoimien infosodan sektoreilla, joilla koetetaan seuloa netissä liikkuvista viesteistä esiin ”jotakin epäilyttävää”.

Kun jo sinänsä suureksi ongelmaksi koettavaa tarkkailua ja valvontaa mekanisoidaan, tehdään ihmisten ajattelun- ja sananvapauden kahlitsemisesta rutiininomaista. Poliittinen yhteiskuntakritiikki yritetään tällöin alistaa valtapoliittiselle kontrollille, ja siitä tehdään näennäisesti arkipäiväistä ja oikeutettua toimintaa, jolla katkotaan älymystön ja eri mieltä olevien tahojen päitä.

Koko ajatus siitä, että jotakin yhteiskunnallista hanketta tai tarkoitusperää, kuten maahanmuuttoa, ei saisi vastustaa, on täysin absurdi. Viallisiksi havaittuja tarkoitusperiä ja käytäntöjä pitää voida vastustaa siitä huolimatta, että kohteena olisi jonkun kansanryhmän muuttoliike ja tavoitteena laittomien maahanmuuttajien palauttaminen kotimaihinsa.

Heidän motiiviensa ja etupyrkimystensä arvosteleminen on todellisuuden paljastamista, eivätkä rasismin eli rotusyrjinnän tunnusmerkit täyty kantaväestön osoittaessa itsemäärämisoikeutensa voimassaoloa suhteessa oman valtionsa rajoihin. Kannatan lämpimästi Laura Huhtasaaren ja Perussuomalaisten Nuorten ajatusta poistaa kansanryhmää vastaan kiihottaminen rikoslaista, ja omasta mielestäni perään voisi lähettää myös muut ideologiset lainkohdat, kuten uskonrauhan rikkomisen.

Lukijan ei kannata säikähtää yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistosta liikkeelle laskettua krokotiilia, sillä se on muovia. Myös sosiologi Anthony Giddensin mukaan ihmisillä säilyy valheellisissakin oloissa heille ominainen kyky erottaa valhe totuudesta ja aito epäaidosta, ja näyttönä tästä on ihmisten harjoittama vastarinta sosialismissa.

Niinpä kenenkään ei tarvitse olla huolissaan totuuden säilymisestä EU-aikana, vaan totuus pysyy Yleisradion murehtimasta Pravdan jälkeiseen aikaan astumisesta. Kenelläkään ei ole syytä menettää yöuniaan viestinnän automatisoidun tarkkailun vuoksi, aivan niin kuin ihmiskunnalla ei ole ollut syytä luottaa Valituista Paloista tunnettuihin tulevaisuusskenaarioihin. Olen varma, että nykyisen maahanmuuttotrendin jatkuessa Euroopan kantaväestöllä ja viranomaisilla on kymmenen vuoden kuluttua kokonaan muita huolia murheinaan kuin viestinnän valvonta ja ”rasismi”.

Logiikka kaataa rasismisyytteet

Kieliteoriasta tiedän, että mikään ”algoritmi” ei pysty tunnistamaan kielen ja ihmisen kokonaisilmaisun sävyjä, ei ironiaa, parodiaa, sarkasmia eikä satiiria, esimerkiksi. Koneen tekemät arviot ovat väistämättä yksiulotteisia, sillä kielen merkitysoppi eli semantiikka ei ole loogisesti ottaen lausuttavissa, vaan se on tyhjentymätöntä tavalla, joka tekee merkitysten yksiselitteisen määrittelemisen mahdottomaksi. Näin ollen viestinnän automatisoitu tarkkailu avasi tien poliittiseen despotiaan.

Käsitteen semanttinen merkitys vaihtelee jo sinänsä, mutta erityisesti se muuttuu lauseen syntaksin eli rakenteen mukana. Lopullisen merkityksen muodostumiseen vaikuttavat lisäksi pragmatiikka, eli merkitysyhteys ja kielen käyttötilanne, sekä ne lukuisat ei-kielelliseen vuorovaikutukseen liittyvät tekijät, kuten eleet, kontaktin luominen ja muut sanomisen paralingvistiset motiivit, jotka määräävät suuren osan merkitysten muodostumisesta (aiheesta ks. esim. teostani Dialoginen filosofia). Juuri tässä on kielen käytön rikkaus, jonka vuoksi kone ei voi tavoittaa merkityksiä lainkaan.

Asiaa voi havainnostaa, paitsi John Searlen kehittämän ja tekoälyntutkimuksesta tutun kiinalaisen huoneen argumentin avulla, myös seuraavien esimerkkien kautta.

Ajatellaanpa lausetta ”Itä-Euroopan maissa on suuria määriä tasa-arvoa koskevia asiakirjoja sosialismin peruna kellareissa”. Miten tällöin pitäisi ymmärtää sana ”peruna”? Tunnistaisko kone välttämättä käsitteen tarkoitetun merkityksen; entä asiaan liittyvän mahdollisen yhdyssanavirheen?

Tai ajateltakoon lausetta ”lehmät istuvat puun alla”. Lause on tosi riippumatta siitä, istuvatko siellä kaikki maailman lehmät vai ainoastaan kaksi lehmää. Selitys on, että käsitteen konnotaatio (eli subjektiivinen merkityssisältö) ei lankea välttämättä yhteen sen denotaation (eli objektiivisen viittauskohteen) kanssa. Sana kuin sana voi viitata vain tiettyyn osajoukkoon tai tulla tahattomasti viitanneeksi tarkoitettua laajempaankin joukkoon, ja tulkinta jää vastaanottajasta riippuvaiseksi.

Arkipäivän kielenkäytössä vastaanottajat eivät saisi käyttää tätä tulkintamahdollisuuttaan väärin, sillä se johtaisi kielen käytön normien rapautumiseen. Näin kuitenkin tapahtuu koko ajan, kun oikeusviranomaiset nostavat syytteitä kansanryhmää vastaan kiihottamisesta tekaistuilla ja panettelevaan väärinymmärtämiseen liittyvillä argumenteilla, joilla ei ole mitään mahdollisuutta läpäistä logiikan seulaa.

Esimerkiksi kansanedustaja Juho Eerolaa on epäilty ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” sillä perustella, että hän tuli kutsuneeksi laitonta pillerikauppaa harjoittaneita Romanian romaneita rikollisiksi. Epäily on mahdollinen vain edellä kuvailemani tahallisen väärinymmärtämisen kautta, jolloin asiasta saivartelevat syyttäjänäädät itse laventavat lausujan sanankäytön koskemaan koko kansanryhmää, vaikka kyse oli oikeutetusta, kohdennetusta ja ansaitusta kritiikistä.

Epätäsmällisyys on joka tapauksessa kielen ominaisuus, ja eksaktiuden vaatiminen luonnollisen kielen käyttäjiltä olisi arkipuheen kyseessä ollessa kohtuuton vaatimus, juuri sellainen, jolla kuritettiin kansalaisia muinaisessa Neuvostoliitossa.

Teknokraatit mädättävät humanismin

Kun myöskään Aalto-yliopistossa valmisteilla oleva sananvapauden teloituskone ei tunnista tunteita, kuinka se voisi tunnistaa loukkaavuuden? Merkitykset eivät ole koskaan objektiivisia ja universaaleja vaan subjektiivisia, kontekstisidonnaisia ja kontingentteja. Niinpä Aalto-yliopiston insinöörit, tekoälyntutkijat ja digihumanismin edustajat ovat iskeneet kirveensä kiveen niin, että kipinät sinkoilevat ja palohälyttimet soivat.

Sellaisia pieniä piipittimiä yhteiskunnan norminvartijat haluaisivat myös kansalaisistamme tehdä. Aalto-yliopiston ja yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston hanke on orwellilaisuuden ja tylsämielisyyden huipentuma. Ei ihme, että he yrittävät luoda tekoälyä, kun oma äly puuttuu heiltä kokonaan.

Kirjoitin ”digihumanismiksi” mainostetun paradigman markkinoinnista kriittisen artikkelin ”Kun yliopistolla keksittiin digitaalikello” jo Tieteessä tapahtuu -lehteen 1/2017, jossa kritisoin sen piirissä harjoitettavaa ihmiskuvan kaventamista, teknokratiaa, raharallia ja tutkimuksen banalisointia sekä ihmistieteiden alistamista teknisistä tieteistä tunnetulle materialistis-mekanistiselle ihmiskuvalle.

Sellainen humanismi on loperöä ja puolivillaista mukautumista ja sopeutumista sosiaalidemokraattiseen ja hallintodiskursiiviseen visertelyyn, jossa kielestä on tapettu pois sen elävä ja vastustamaan pystyvä, intohimoja, merkityksiä ja terävää ajattelua artikuloiva ominaisuus.

Aalto-yliopiston ja yhdenvertaisuusvaltuutetun hanke on loistava esimerkki laboratory habit of mind -tutkijoiden pseudotieteestä ja huiputustutkimuksesta, jossa ei ole ymmärretty mitään sen enempää filosofisista merkityksenteorioista ja kielitieteestä kuin yhteiskuntateorioista, oikeudenmukaisuudesta tai ihmisten käyttäytymisen sosiopsykologisista ominaisuuksistakaan.

Kunhan nyt vain soveltavat teknisiä tietojaan punavihreän hallinnon määräämiin ja rahoittamiin sensuurihankkeisiin viipperä kybernautinkypäriensä päällä vinhasti pyörien. Vahingollista on, että tähän Helsingin yliopiston, Tampereen yliopiston ja Aalto-yliopiston harjoittamaan suomalaisten ihmisten suitsimiseen on myönnetty Suomen Akatemian ja Koneen Säätiön varoja neljästä eri tutkimushankkeesta.

---

P. S. Digihumanismista puheen ollen mieleeni muistuu vanha kasku humanismista ja vankiloista. Yhteiskunnan humaanisuus punnitaan siinä, miten se kohtelee vankejaan. Tämän mukaan Neuvostoliitto oli yksi maailman humaaneimmista yhteiskunnista, sillä siellä kaikki kansalaiset olivat vangin asemassa, eikä elintaso ollut aivan huono. Nykyisin tämä elintaso on leviämässä kovaa vauhtia Euroopan unionissa, jossa vaikeista aiheista puhuminen nauttii aivan erityislaatuista sananvapauden suojaa ja leivätön pöytä katetaan yhteiskunnalliselle älymystölle.