Vaalit: Soten loppusota vai uusi lähtölaukaus?

Helpompi on tehdä akvaariosta kalakeitto kuin saattaa kalakeitto takaisin akvaarioksi. Tämä pätee myös sote-uudistukseen ja maakuntahallinnon räätälöintiin.

Murheellista sote-uudistuksessa on, että suuri mullistus käynnistettiin etupainotteisesti, ennen päätöksentekoa. Asiassa on käynyt niin kuin aina käy, kun suunnitellaan ja tehdään yhtä aikaa.

Kun erikoissairaanhoidon keskustalainen keskittämisasetus annettiin elokuussa 2017, aluesairaalat ja kaupunkisairaaloiden erikoissairaanhoito ajettiin käytännössä alas ja siirrettiin viiteen yliopistosairaalaan sekä niin sanottuihin laajan päivystyksen sairaaloihin.

Tämän hallitus teki olettaen, että sote-uudistus saa eduskunnan hyväksynnän ja että yksityiset sairaalat tukkivat erikoissairaanhoidon vajeen. Tästä ei ole kuitenkaan näyttöä, ja parempi olisikin taata julkinen erikoissairaanhoito, joka on tähän asti toiminut erinomaisella hyötysuhteella, kuten The Lancet-tiedelehdessä julkaisut tutkimukset osoittavat (ks. lähdeluetteloa).


Yksityistämistendenssin hapan hedelmä

Puretusta ei kuitenkaan saa ehjää, sillä organisaatiot ovat hajautuneet. Niinpä tulos on se, että sote-uudistusta ei voida perua.

Hallitus tuli siis kaivaneeksi itselleen kuopan, jonka partaalta se ei voi peräytyä. On tehty ensin kauppa, ja vasta nyt pohditaan hintaa. Yleensä kannattaisi ensin pohtia hintaa ja tehdä vasta sitten kauppa.

Ajattelumallissa näkyy Juha Sipilän hallituksen yleisasenne, joka on leimannut koko politiikkaa: ryhdytään suuriin periaatteellisiin muutoksiin pelkästään julistusmaisesti, ajattelematta käytännöllisiä seurauksia ja toteuttamismahdollisuuksia. Tästä kertoivat myös ”digiloikka”, ”kilpailukykyloikka” ja ”yhteiskuntasopimus”, joka oli kai omaksuttu Jean-Jacques Rousseaulta tiedostamatta käsitteen valtio-oikeudellista ja filosofista merkitystä.

Sipilän hallituksen toimintamalli on kotoisin liike-elämästä, jossa joku konsultti tai lobbari laitetaan edistämään jotakin tavoitetta. Samaan tapaan Matti Vanhasen pelastusrenkaana toimineen Perheyritysten liiton puheenjohtajasta ja hallitusammattilaisesta Anne Berneristä tehtiin pikavauhtia ministeri ja eräänlainen yksityistämistorpedo, joka laukaistiin kohti valtionomaisuutta ja julkisia palveluja.


Sote on hallituspelin Musta Pekka

Huvittavaa onkin, kuinka käy nyt sote-uudistukselle, jota ei voi perua, mutta jonka läpi ajaminen saattaa osoittautua mahdottomaksi, jos hallitusvastuuseen nousee yksityistämisestä täysin eri linjoilla oleva Sdp.

Ongelman aiheuttavat vaalit, joissa kansakin voi päästä sanomaan sanottavansa. Kympin kysymys on, mitä tapahtuu, jos Sdp:stä tulee hallituspuolue. Politiikka on taktiikkapeli, joten valaistaan asetelmaa hieman.

Kepu ja Kokoomus riitautuivat sote-uudistuksesta jo syksyllä 2015. Marraskuussa puolueiden kesken käydyissä neuvotteluissa Kepu sai hyväksytyksi maakuntahallinnon, kun se suostui Kokoomuksen vaatimaan ajatukseen sote-palvelujen yksityistämisestä.

Tässä sosiaalistrategisessa siltarumpupelissä Perussuomalaiset ja sittemmin Siniset jäivät pelkiksi statisteiksi, jotka olivat shokissa maahanmuuttotulvasta. Sinisten poliittisesti taitamattomat ministerit menettivät pelimerkkinsä myös sote-uudistuksessa.

Hallitusvaltaan janoavalle Sdp:lle olisi eduksi, jos sote olisi hyväksytty tai hyväksyttäisiin vielä tällä hallituskaudella. Sdp:n olisi paljon helpompi arvostella uudella hallituskaudella päätöstä, jota se ei ole ollut itse tekemässä.

Jos demarit ovat seuraavassa hallituksessa ja uudistuksesta päättäminen siirtyy uuden hallituksen kontolle, puolueelle lankeaa vastuu kurjan uudistuksen päätökseen viemisestä, vaikka se ei ole ollut sitä suunnittelemassa eikä junailemassa.

Ongelman ytimen muodostaa se, että uudistus sinänsä on vain vaikeasti peruttavissa. Sote-uudistus on siis Musta Pekka, joka voi jäädä minkä tahansa hallitukseen änkeävän puolueen käteen.

Tämä on merkittävä ongelma hallitusneuvotteluissa kaikkien ideologisten kiistojen lisäksi. Mikäli hallituksen muodostavat Kokoomus ja Sdp, kumpikin saa hoitaakseen asian, joka ei ole niille mieleinen vaan joka on peräisin oppositioon jäävän Keskustan kynästä.

Toki muutkin hallituspohjat ovat mahdollisia. Esimerkiksi Perussuomalaisten ja Sdp:n olisi luullakseni helppo päästä yksimielisyyteen sote-uudistuksen tarpeettomuudesta, ellei Sdp:tä vaivaisi puolueemme maahanmuuttolinjaan liittyvä ennakkoluuloisuus.


Miksi sote- ja maakuntauudistus kannattaisi hylätä?

Miten sitten itse suhtaudun sote-uudistukseen Perussuomalaisten ehdokkaana? Olen alun perinkin vastustanut sotea ja maakuntauudistusta. Katson, että Sote-himmeli kannattaisi edelleen mieluummin hylätä kuin hyväksyä, sillä vauriot jäisivät sillä tavoin pienemmiksi.

Sote- ja maakuntauudistukseen sisältyy, että vuodesta 2021 maakunnat vastaisivat kansalaisten sosiaali- ja terveyspalvelujen saannista, mutta palvelut voisi järjestää entistä useammin yksityinen toimija. THL:n ja sosiaali- ja terveysministeriön vuosina 2017–2018 eri puolilla Suomea toteuttaman valinnanvapauskokeilun mukaan se ei toisi merkittäviä etuja suhteessa nykymalliin.

Puhe yksityistämisestä on hullunkurista, sillä jonot ovat terveyskeskuksissa niin pitkät, että parempituloinen väki hakeutuu jo nyt näennäisesti ”omasta aloitteestaan” yksityisille lääkäriasemille, ja näin terveydenhuolto on jo ”yksityistetty”.

Jonoja on pidentänyt erityisesti se, että maahanmuuttajat kuluttavat suhteellisesti enemmän terveydenhuoltopalveluja kuin tuottavat. Helsingin kaupunginvaltuusto puolestaan hyväksyi vihervasemmiston äänillä maksuttomien terveyspalvelujen antamisen myös laittomasti maassa oleville, mikä entisestään pahensi järjestelmän tuottaneiden suomalaisten omaa asemaa. Ongelmien juurisyy on nykyinen EU-päivitetty perustuslakimme, jossa lähes kaikki perusoikeudet ulotettiin koskemaan myös maassa oleskelevia ei-kansalaisia.

Kesällä 2018 The Lancetissa julkaistujen tutkimusten mukaan Suomen nykyisen terveydenhuollon laatu ja tulokset ovat maailman parhaat mutta kustannukset selvästi vertailumaita pienemmät, joten sote-uudistusta ei tarvita toiminnan tehostamiseen. Ongelma ei ole hallinnollinen, vaan johtuu resurssipulasta, kun lääkäriin ei pääse. Siksi voimavaroja pitäisi suunnata ruohonjuuritasolle eikä hallintoon.

Väite uuden maakuntahallinnon suoraan vaalin perustuvasta ”demokraattisuudesta” puolestaan kumoutuu mallin rahoituslähteen vuoksi, joka olisi kuntien sijasta valtio. Koska rahoitus tulisi uudessa mallissa ylhäältä eikä alhaalta, päätöksenteko etääntyisi kuntalaisista.

Tämä olisi vastoin hallinnon subsidiariteettiperiaatetta, jonka mukaan julkisen vallan päätökset tulisi tehdä mahdollisimman lähellä ihmisiä ja käsitellä alhaisimmalla mahdollisella tasolla. Uudistus olisi myös vastoin niin sanottua hajautetun ja hiljaisen tiedon ideaa, jonka mukaan parasta tietoa on paikallistasolla; siellä kun voidaan perehtyä asioihin lähietäisyydeltä.

Uuden mallin kansanvaltaisuutta heikentäisi sekin, että nykymallissa kunnat voivat itse sopia yhteistyöelintensä edustussuhteista, mikä mahdollistaa pienten kuntien paremman huomioon ottamisen, kun taas uuden mallin vaarana on, että pienet kunnat syrjäytyvät päätöksenteosta. Suurten uudistusten riskinä on, että syntyy väliinputoajaryhmiä, jotka tipahtavat turvaverkoista läpi, ja kestäisi kauan, ennen kuin virheet saadaan korjattua.

Uusi sote-malli vahvistaisi sosiaali- ja terveyspalveluiden yksityistämistä ja merkitsisi verovarojen päätymistä nykyistä enemmän ulkomaisessa omistuksessa oleville yhtiöille, jotka maksavat veronsa Suomen ulkopuolelle.

Uusi maakuntahallinto, jonka järjestettäviksi sosiaali- ja terveyspalvelut siirrettäisiin, ainoastaan palauttaisi väliportaan hallinnon, josta päästiin vuosikymmenten työllä eroon. Se olisi tarpeeton byrokraattinen porras, ja joutaa liitelemään silkkiuikun tavoin historian iltaruskoon.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki


Lähteet 

“Trends in future health financing and coverage: future health spending and universal health coverage in 188 countries, 2016–40”. The Lancet, vol. 391, issue 10132, pp. 1783–1798, May 05, 2018.

“Measure performance on the Healthcare Access and Quality Index for 195 countries and territories and selected subnational locations: a systematic analysis from the Globen Burden of Disease Study 2016. The Lancet, vol. 391, issue 10136, pp. 2236–2271, June 02, 2018.

Säästämmekö itsemme hengiltä?

Hallitus ilmoitti alkuvuodesta aikovansa säästää muun muassa lopettamalla varuskuntia ja yhdistelemällä kuntia. Kaikessa säästämisessä on kynnys, jonka jälkeen säästäminen muuttuu tuhlaamiseksi.

Esimerkiksi jos armeijan yksiköitä lopetetaan, se voi käydä kalliiksi, mikäli valtio menettää koko tonttinsa sodassa. Ja suurkuntien perustaminen lisää matkakuluja ja muita menoja.

Terveyspalvelujen ulkoistaminen taas on johtanut toiminnan siirtymiseen ulkomaisessa omistuksessa olevien yksityislääkäriasemien haltuun, jolloin verovarat päätyvät liikevoittoina ulkomaille eivätkä jää rikastuttamaan kotimaisia toimijoita. Ja hoitokin on tehottomampaa, samoin koko toiminnan koordinointi. Esimerkiksi Yhdysvalloissa sairaaloiden toiminnot on yksityistetty, ja sairaanhoitajat sekä lääkärit myyvät palvelujaan sairaaloissa aivan niin kuin tuolipaikkaa pitävät parturit omaa osaamistaan parturiliikkeissä. Tuloksena potilas saattaa saada yhdestä käynnistä useita kymmeniä laskuja eri tahoilta: lääkäreiltä, hoitajilta, vahtimestareilta, kanslisteilta ja niin edelleen.

On varottava säästämästä itseään hengiltä. Säästämiseen liittyy myös sosiaalirakenteen ongelmia. Helsingin, Espoon ja Vantaan liitosongelmana on se, että mikäli miljoonakaupunki syntyy, minne jatkossa laitetaan köyhät, sillä Helsinki ei voi enää lähettää vähävaraisia ja pienituloisia asukkaitaan ympäröiviin kuntiin, kuten nykyisin.

Yksi mahdollisuus olisi hieman laajempi kunta- ja lääniuudistus: liitetään Ruotsi takaisin Suomeen ja muodostetaan Fennoskandian valtio. Tilastojen mukaan siitä tulisi yksi maailman vahvimmista talouksista. Tämä auttaisi myös Ruotsia luopumaan turhakkeesta nimeltä kuningashuone, jos samalla päästäisiin siirtymään tasavaltaan.

Säästötoimien lisäksi Suomen taloutta tasapainotetaan verotusta lisäämällä. Luulen, että ihmiset maksavat mielellään myös veroja, jos saavat vastineeksi laadukkaita palveluja. Verojen nostaminen onkin parempi vaihtoehto kuin yletön säästäminen, vaikka myös verottajalle tulee helposti narun pää käteen. Maassamme on jo optimaalinen verotus, eikä veroasteen nosto lisää kokonaisverokertymää. Esimerkiksi arvonlisäveron nosto vähentää kysyntää ja näivettää talouselämää.

Hallitus päätti jonkin aika sitten nostaa sekä tuloveroa että arvonlisäveroa. Tämä merkitsee, että keski- ja pienituloiset maksavat korotuksista suhteellisesti enemmän kuin hyvätuloiset. Sen sijaan olisi pitänyt kumota säädös, joka sallii omistaja-johtajien nostaa pörssin ulkopuolisista osakeyhtiöistään osinkotuloja verovapaasti aina 60 000 euroon asti.

Yhtiöiden verotusta pitäisi muutoinkin lisätä. Valtiot eivät vain uskalla tehdä niin, sillä ne pelkäävät yritysten, pääomien ja työpaikkojen lähtöä maasta. EU:n mahdollistama varojen helppo siirtely on johtanut siihen, ettei valtioilla ole enää itsenäistä veropolitiikkaa, vaan valtiot ovat ajautuneet verokilpailuun siitä, missä maassa on kevyin ja yrityksiä suopeimmin kohteleva verotus. Myös finanssipoliittisessa mielessä valtioiden talousahdingon syyksi paljastuu siis Euroopan unioni, joka ajaa kapitalismin ja kansainvälisten suuryritysten etua.

On tietenkin selvää, ettei Suomen talouden ongelmia voida pitkällä tähtäimellä korjata sen enempää säästämällä kuin verottamallakaan. Ainoa ratkaisu on tuotannon tehostaminen ja sen luoma talouskasvu. Tuotannon tehostamisen ei pidä kuitenkaan tarkoittaa potkujen jakelua tai hiostamista.

Eräs tärkeä tuotannon tekijä on nimittäin työ. Tehokkaasti toimivassa yhteiskunnassa myös työ on tehokkaassa käytössä. Tämä merkitsee, että työvoima pitäisi saada hyvään hyötykäyttöön ja työttömyyttä alennettua. Näin käykin, mikäli niin tekniset, tieteelliset, taiteelliset kuin humanistisetkin innovaatiot ja osaaminen saadaan suotuisasti markkinoille, tuotantoon ja tuotteistettua. Hyvä yhteishenki ja kansallisen edun tavoittelu ovat tällöin avainasemassa.

Miten Suomi-neidon käsilaukku vietiin?

Suomi on pääomaköyhä maa ja sellaisiksi jää. Niinpä maahamme on yritetty houkutella ulkomaisia sijoituksia, jotta voitaisiin hankkia miljoonia maksavia paperikoneita ja rakentaa kauppakeskuksia ja siltoja.

Ulkomaisen pääoman virtaaminen suomalaisiin yrityksiin on kuitenkin yhtä suuri ongelma kuin kotimaisen pääoman karkaaminen ulkomaisiin sijoituskohteisiin. Suomessa ovat vuosisatojen ajan toimineet ulkomaiset teollisuusyrittäjät, kuten norjalainen Hans Gutzeit, joka perusti Kotkan sahan. Hänen alulle panemansa Enso-Gutzeit omisti lopulta niin suuren määrän maita ja mantuja, että J. K. Paasikivi taivutteli vuonna 1918 Suomen valtion ostamaan firman osake-enemmistön pelkästään kansallisen itsemäärämisoikeuden vahvistamiseen liittyvistä syistä.

Niin sanottu Kekkosen perintö puolestaan luotiin 1960-luvulla, kun valtio investoi myrrysmiehen junailun tuloksena suuria summia erityisesti Pohjois-Suomeen. Aina nämä hankkeet eivät olleet liiketaloudellisesti kannattavimpia, ja joskus ne jopa koettelivat kilpailijoiden oikeuksia, mutta aluepoliittisesti ja kansantaloudellisesti ne olivat yleensä edullisia.

Ulkomaisen yritystoiminnan tulokset Suomessa ovat riippuneet teollisuuspatruunoiden hyväntahtoisuudesta ja viime kädessä heidän persoonallisista ominaisuuksistaan. Kasvottoman kapitalismin aikakaudella omistajalla harvoin on persoonaa, ja patruunastakin on usein jäänyt vain luoti, joka sattuu kipeästi jonkun pois saneeratun työläisen nahkaan. Kun omistaja on muualla, Suomessa toimivissa yrityksissä ei voida tehdä työllistäviä ratkaisuja edes siinä tapauksessa, että haluttaisiin. Ongelma on sekin, että Suomessa ei synny kovin paljon uusia yrityksiä menetettyjen tilalle.

Myös suomalaisen pääoman vaellus ulkomaille on päätynyt polkemaan ojien pohjia. Maailmanlaajuisen laman alettua suomalaisten eläkekassojen noin 122 miljardin omaisuudesta katosi suunnilleen 17 miljardia, kun ulkomaisiin rahastoihin tehdyt riski-investoinnit painuivat pakkasen puolelle.

Kokonaan oman lukunsa Suomen taloushistoriassa muodostavat valtionyhtiöiden myynnit. Suomen valtion omaisuuden pois myyntiä on päädytty pitämään yhtä epäonnistuneena kuin Margaret Thatcherin yksityistämispolitiikkaa, jonka tuloksena esimerkiksi Lontoon lentoasemat ovat nyt korkeita maksuja perivän espanjalaisomistajan hallussa. Vastaavanlainen virhe Suomessa oli Digita Oy:n myynti ranskalaisyritykselle. Liikenteen strategisten solmukohtien ajautuminen vieraaseen hallintaan on ollut haitallista sekä valtioiden toimintakyvylle että turvallisuudelle. Toisen esimerkin yksityistämisen epäonnistumisesta tarjoaa terveydenhoitopalvelujen ulkoistaminen, joka on osoittautunut kustannustehottomaksi kunnissa.

Omistajuudesta määräävän uuden lainsäädännön puitteissa valtio on joka tapauksessa luopunut osakkuuksistaan ja päätösvallastaan niissä yrityksissä, joissa sillä ei ole strategista eikä sijoittajanintressiä. Saadut varat on koetettu käyttää valtionvelan maksuun, mutta entistä useammin niillä on jouduttu kuittaamaan myös juoksevia kuluja. Kertatuloilla ei voida kuitenkaan rahoittaa pysyviä menoja.

Valtion tulisikin olla sijoittajana erilainen kuin pelkkiin voittoihin tähtäävän pääomasijoittajan. Valtiolla ei ole koskaan pelkkää sijoittajanintressiä, sillä valtio olemme me kansalaiset. Niinpä valtion rooli sijoittajana on väistämättä toisenlainen kuin pelkkiä tuottoja saalistavan pääomasijoittajan rooli. Tässä mielessä nykyinen valtion omistajuutta säätelevä lainsäädäntö on periaatteiltaan virheellinen. Valtion tulisi olla niin sanottu aktiivinen omistaja, joka voi vaikuttaa myös yritysten strategioihin ja niissä tehtäviin päätöksiin.


Kansallisomaisuuden ryöstö

Yleisradion taloustoimittajana pitkään toiminut Seppo Konttinen julkaisi jokin aika sitten kirjan nimeltä Kansallisomaisuuden ryöstö (WSOY 2009). Hän kuvaa siinä, kuinka Suomen valtion omaisuutta myytiin kiireellä, ja nyt sitä ostetaan (ainakin näennäisesti halvemmalla) takaisin. Trendi on tunnettu myös muualla talouselämässä. Vastaavasti esimerkiksi suomalainen pankkiiriliike FIM myytiin ensin islantilaispankille, mutta islantilaispankkien romahdettua yhtiön toimiva suomalaisjohto on ostanut koko osakekannan takaisin Suomeen halvemmalla hinnalla.

Ei ole siis ihme, että laman myötä avautuneen pörssialen aikana Jyri Häkämiehellekin tuli kiire jakaa valtionyhtiöt strategisesti tärkeisiin ja vähemmän tärkeisiin ja esittää toiveensa sen johdosta, että ainakin strategisesti tärkeät firmat saataisiin pysymään sinivalkoisen pääoman piirissä. Tehtävää varten kaivettiin esiin vanha säästölipas, SKOP:ilta saatujen Tampella-osakkeiden säilytystä varten perustettu roskapankki Solidium, johon hallitus nopeasti keräsi noin viiden miljardin arvosta muun muassa Kemiran, Metson, Outokummun, Rautaruukin, Sammon, Spondan ja Stora Enson osakkeita.

Entä mitä vikaa tällaisessa politiikassa sitten on? Konttisen mukaan rahaa siirretään vuotavalla ämpärillä, jolloin osa katoaa välikäsien taskuihin matkalla. Hänen mukaansa yhtiöitä takaisin ostettaessa monet välittäjät ja optio-oikeutetut ovat päässeet hyötymään varojen siirtelystä ja edistämään henkilökohtaisia intressejään myös virka-asemassa tai hallituksen jäsenenä toimiessaan. Esimerkiksi Kemijärven sellutehtaan lopettamisesta hyötyneenä Konttinen pitää Anaika Groupia, joka lupasi perustaa paikalle puuliimatehtaan ja jonka eräs pääomistaja on Jyri Häkämiehen ystävänä tunnettu Jaakko Kilpeläinen.

Elisan osien ostamisessa takaisin islantilaisilta käytettiin puolestaan lobbarina Varmaa, jonka entinen toimitusjohtaja on kauppa- ja teollisuusministeriön entinen kansliapäällikkö Matti Vuoria. Konttisen mukaan Elisan kokoomuslainen lobbari Velipekka Nummikoski puolestaan toimii valtiovarainministeriön valtiosihteerinä, ja kirjoittaja luetteleekin suuren määrän erilaisia kaksoisrooleista johtuvia jääviysepäilyjä ja talouselämän toimijoiden sekä virkamiesten välisiä riippuvuussuhteita.

Johtajien uhrautumista isänmaan hyväksi? Kenties, mutta myös nappikauppaa omaksi eduksi. Ja ne napit ovat olleet kansainvälisten suuryritysten kokoisia. Erityistä huomiota Konttinen kohdistaa Jukka Härmälän Stora Ensossa tekemien Amerikan-kauppojen epäonnistumiseen ja kruununjalokiven eli Soneran menetykseen. Syy molempiin oli hihojen palaminen kansainvälisessä bisneksessä.

Konttisen kirja on mielestäni viime aikojen parhaita talouspoliittisia kokonaisanalyyseja, ja se kannattaa lukea siinä missä takavuosien anonyymi Sonera-kirjakin. Teoksen heikkoutena on tosin se, ettei kirjoittaja ota markkinataloutta arvostellessaan riittävästi huomioon, kuinka likaista peliä poliittisesti nimitetyt kepulaiset ja vasemmistolaiset luottohenkilöt pelasivat valtionyhtiöissä jo 1960- ja 1970-luvuilla: täsmälleen samanlaista kuin Kremlin mustissa autoissa istuessaan. Tässä mielessä kuva valtiojohtoisuuden kultakaudesta on idealisoitu.


Voiko politiikka olla väärää, jos se kannattaa?

Konttisen argumentit näyttävät johtavan markkinatalouden kritiikkiin, katseleepa niitä sitten mistä suunnasta tahansa. Kirjoittaja nimeääkin pääsyylliseksi uusliberalistisen yksityistämisideologian, jota hänen mukaansa alettiin toteuttaa jo Harri Holkerin hallituskaudella. Globaalin kapitalismin aikakaudella maailmalla on yksityistetty tuhansia valtionyrityksiä, ja melkein aina pilkkahintaan.

Konttinen ei ota mielestäni riittävästi huomioon, että Suomen valtio ostaa nyt osakkeita takaisin halvemmalla kuin ne on myyty. Sen sijaan hän alleviivaa osinkotulojen menetyksiä ja verokertymänä saamatta jääneitä osia. Kaikki kerrannaisvaikutukset huomioon ottaen täsmällisen tilin tekeminen on hyvin vaikeaa, mutta itse tavoite eli omaisuuden takaisin hankkiminen on joka tapauksessa puolustettava.

Myönteistä valtion omaisuuden takaisin ostoissa on ollut halu pitää omaisuutta kotimaisessa määräysvallassa. Tämä ei kuitenkaan saisi riittää, vaan valtion omistajuutta pitäisi kehittää aktiivisen omistajuuden suuntaan, toisin sanoen määräysvaltaa pitäisi käyttää työllisyyden edistämiseen. Lobbareiden ja bulvaanien kannalta myönteistä on ollut tietysti se, että he ovat voineet päästä voittoihin, kun kauppoja on tehty ja rahaa on vaihtunut.

Kuten taloudessa yleensä, myönteiset asiat voidaan nähdä myös kielteisinä: yksityistämispolitiikan seurauksena firmoja vietiin pörssiin, ja yrityksissä alkoivat suuret saneeraukset ihan vain kurssiarvon kohottamiseksi. Tehosteeksi luotiin optiojärjestelmä, jonka tuloksena johtajat puristivat firmoista kaikki mehut nostaakseen osakkeiden kurssin mahdollisimman korkealle siihen ajankohtaan mennessä, jolloin optiot laukeavat.

Kun optiot oli vaihdettu osakkeiksi ja osakkeet rahaksi, kurssiarvo saikin johdon puolesta romahtaa, jolloin myöskään optioiden väitetty sitouttava merkitys ei toteutunut. Maksajiksi joutuivat yritysten entiset osakkaat eli Suomen valtio ja sen kansalaiset; optiot kun vaihdetaan osakkeiksi yleensä uusien osakkeiden annin yhteydessä, jolloin vanhojen osakkaiden suhteellinen osuus yrityksestä pienenee uusien omistajien eduksi. Näin valtion omaisuutta on siirtynyt optioilla voideltujen palkkajohtajien haltuun.

Kärsivänä osapuolena ovat olleet asiakkaat ja työntekijät, joita on hiillostettu ja irtisanottu. Juuri tätä logiikkaa seuraten esimerkiksi Fortumin johto kuritti kuluttajia, nosti sähkön hintaa ja tehosti toimintoja. Kurssin maksimointi toi noin kymmenen miljoonan optiovoitot esimerkiksi Mikael Liliukselle, vaikka hänen lähtönsä jälkeen firmaan jäikin lähinnä savuavat rauniot. Optiojärjestelmästä ei ole ollut etua yrityksille itselleen lainkaan, sillä yhtiöt eivät koskaan hyödy siitä, että niiden omistajat myyvät omistuksiaan.


Valtio olisi vähemmän köyhä, jos firmoja ei olisi myyty

Valtion yrityksillä harjoitettavaa bisneksentekoa pitäisi hillitä jo siksikin, että kauppaa käydään kansalaisten varoilla. Seppo Konttinen pitää vääristymien syinä perimmältään samoja tekijöitä kuin yhdysvaltalainen John Kenneth Galbright vuonna 1955 julkaisemassaan teoksessa The Great Crash. Siinä taloustieteilijä analysoi vuoden 1929 romahduksen taustatekijöitä. Ne olivat: omaisuuden epätasapainoinen jakautuminen, huono pankkirakenne, ulkomaankaupan epätasapaino ja taloudellisen älymystön surkea tila. Nämä tunnetaan myös Suomen 1990-luvun laman syinä.

Kun valtionomistajapolitiikassa on tapahtunut globaalin taloustaantuman aikana täydellinen takinkääntö, voidaan kysyä, eikö olisi ollut viisaampaa pitää alkuperäisestä omistajuudesta kiinni. ”Ei”, vastaavat sijoittajat, sillä moni hyvä kauppa olisi jäänyt tekemättä. ”Kyllä”, vastaavat työntekijät, sillä moni työpaikka olisi tällä tavoin jäänyt lopettamatta, ja kansallisesta itsemääräämisoikeudesta olisi voitu pitää paremmin kiinni.

Perussuomalaisten Timo Soini ihmettelikin taannoin sitä, miksi Kemijärven tehtaan valtiolle ostamiseen ei löytynyt rahaa, vaikka valtio sijoittaa jatkuvasti varoja muihin yrityksiin ja pitää jopa Kreikalle antamaansa 1,5 miljardin euron luottoa hyvänä investointina. Vastaus sijoittajaksi ryhtymistä koskevaan kysymykseen on se, että valtio investoi tiettyihin kohteisiin, koska raha tuottaa niissä enemmän kuin lainaaminen maksaa pankeista.

Tässä valossa Kemijärven tehtaan ostaminen valtiolle olisi ollut erinomaisen hyvä sijoitus, sillä sijoitetun pääoman tuotto (ROI) oli kyseisessä tuotantoyksikössä noin 10 prosenttia, mikä ylitti konsernin keskiarvon. Tehtaan lopettamisesta hyötyivätkin Suomessa vain Vihreä liitto, Stora Enson kilpailijat ja Saksan puunjalostusteollisuus, kun Lapin hakkuut vähenivät ja tuotantoa siirrettiin ympäristöverukkeita käyttäen Keski-Eurooppaan.

Mikäli vaivaudutaan pohtimaan, olisivatko valtion sijoitukset tuottaneet paremmin, jos yrityksiä ei olisi alun perinkään myyty, päädytään hämmästyttävään tulokseen. Palkansaajien taloudellisen tutkimuslaitoksen johtaja Jaakko Kiander julkaisi vuonna 2008 selvityksen, jossa todisteltiin, että mikäli valtio ei olisi myynyt yhtiöitään, valtion varallisuusasema olisi nykyään huomattavasti nykyistä parempi.

Vuonna 2007 valtiolla oli velkaa 57 miljardia euroa, ja yhtiöissä olevien omistusten arvo oli 27 miljardia. Valtiolla oli siis tuolloin nettovelkaa 30 miljardia euroa. Jos valtio olisi pitänyt omaisuudestaan kiinni, sillä olisi ollut velkaa 72 miljardia euroa, mutta yhtiöissä olevan varallisuuden arvo olisi ollut 60 miljardia euroa, jolloin nettovelkaa olisi ollut vain 12 miljardia euroa!

Lisäksi valtion yritykset ovat tuottaneet koko taloudellisen nousukauden ajan erinomaisen hyvin, ja osinkovoitot ovat olleet suuria. Nyt tuotot ovat virranneet yksityisten omistajien hyväksi. Tätä korostaessaan Seppo Konttinen on tosin vetänyt kirjassaan kurvit suoriksi. Valtionyhtiöthän ovat takoneet suuria voittoja nimenomaan siksi, että niitä on saneerattu rajusti, ja tästä puolestaan on ollut kiittäminen yksityistämistä.

Jaakko Kianderin laskelmien mukaan valtion olisi joka tapauksessa kannattanut omistaa firmansa, vaikka loppusummasta vähennettäisiin valtion velkojen hoitomenot. Myös pelkällä taloudellisella pelisilmällä katsoen valtion ei olisi siis kannattanut myydä yhtiöissä olevaa varallisuuttaan. Tällainen lopputulos on tosin jokaisen talouspoliittisen asiantuntijan arvattavissa. Kaikkihan tietävät, että pitkäjänteinen osakesijoittaminen tuo melkein aina korkeamman tuoton kuin markkinakorkoinen laina vie, mikäli sijoittaja vain selviytyy lainojensa hoitovelvoitteista.

Olen myös itse puhunut valtion velkaantumisen hillitsemisen ja takaisinmaksun puolesta, mutta tällöin tavoitteenani on ollut ensisijaisesti työttömyydestä johtuvien syömävelkojen eikä sijoituksessa olevien velkapääomien supistaminen. Mikäli kotimaisiin yrityksiin sijoittamisen etuja painotetaan vielä työllisyysvaikutuksilla, valtion investointitoiminnan edullisuus näyttää entistäkin valoisammalta.

Kianderin laskelmaa vastaan on esitetty, ettei siinä ole otettu huomioon taloudellisten tekijöiden ulkopuolisia seikkoja, kuten ”omistuspohjan laajenemisen” tuomia ”hallinto- ja kannustinmekanismeja”. – Niinpä niin. Suomeksi sanottuna ne tarkoittavatkin juuri noita keinottelijoiden itselleen sluibailemia taloudellisia etuja ja hyötyjä.


Lähde:

Konttinen, Seppo, Kansallisomaisuuden ryöstö. Helsinki: WSOY, 2009.

Hallituksen virheet opposition ansiota?

Kirjoitin viikko sitten siitä, kuinka Suomen valtio antaa kehitysapuna 1000 miljoonaa euroa vuodessa mutta kouristelee rahapulassa, kun pitäisi hankkia 37 miljoonaa maksavat flunssarokotteet omille kansalaisille. Kokoomuksen Nykypäivä-lehti puolestaan kirjoitti tällä viikolla, että hallitus teki mukamas oikein päästäessään Heinolassa toimineen Reumasäätiön sairaalan konkurssiin. Lehti puolustaa sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikkoa otsikoimalla näyttävästi paperilehden kannessa: ”Reumapotilaat opposition lyömäaseina.”

Voisiko asiaa pahemmin vääristellä? Kun koko oppositio puolustaa yksimielisenä reumapotilaita, se on hallituspuolueen mielestä sairaiden ihmisten käyttämistä hallituksen vastaisena vipuvartena. Kyllä asiat ovat sittenkin toisin päin. Nykypäivän juttu olisi tosi, jos lehdessä lukisi: ”Reumapotilaat hallituksen lyötävinä.”

On tietenkin selvää, että hoitomuodot kehittyvät eikä vanhoja lasaretteja tarvita välttämättä. Tässä tapauksessa sairaalan kaatuminen johtui kuitenkin taloudellisista syistä eikä kysynnän vähenemisestä. Jos pitää paikkaansa se Achtén, Alasen ja Tienarin Psykiatria-teoksessaan esittämä väite, että reuma on psykosomaattinen sairaus, joka johtuu padottujen aggressioiden katalysoimista nivelmuutoksista, ihmisten reumaoireet lopettamispäätöksestä vain pahenevat!

Tapaus ohjaa pohtimaan terveyspalvelujen kilpailuttamista myös laajemmin. Heinolan reumasairaala kaatui kilpailuttamiseen, jonka tarkoituksena oli löytää ”kokonaistaloudellisesti edullisin” ratkaisu. Hankintalain mukaan terveydenhuollon palvelujen ostaminen pitää kilpailuttaa, eikä eduskunnan alainen Kela saa antaa yhdelle hallinnoimalleen yksikölle suoraa tukea.

En kannata kepulaisten ja valtion tuella toimivien viihdekylpylöiden rakentamista joka niemeen ja notkelmaan. Mutta tosiasiassa myös pelkkä kilpailuttaminen perustuu ahtaisiin taloudellisiin parametreihin, eikä laskelmissa nähdä ei-laskettavissa olevia laadullisia tekijöitä. Monessa tapauksessa kilpailutuslaskelmista jätetään pois poliitikoille tarjotut shampanjat, jotka tekevät niistä ”kokonaistaloudellisesti edullisimpia”.

Samanlaista on myös heittopussilääkäreiden käyttö. Lääkäri Timo Mäntysen valmisteilla olevassa väitöskirjatutkimuksessa on todettu, että vuokralääkärit kirjoittavat lähetteitä eteenpäin kevyin kynänkääntein, kun taas virkalääkärit hoitavat taudit samalla käynnillä, eikä potilaiden passittamista jonoihin tarvita.

Ulkoistamisesta johtuva ongelma puolestaan näkyy esimerkiksi Helsingin hammashoidossa. Kun hoitopalveluja tilataan kilpailutuksen vuoksi ulkoa, yksityisten asemien hammaslääkärit hoitavat vain asiakkaan itsensä tunnistamat ja valittamat oireet mutta eivät tarkista purukaluston kokonaistilannetta tai anna ehkäisevää hoitoa, vaikka se olisi samalla käynnillä mahdollista. Näin potilaita ehditään hoitaa nopeasti suuri määrä, ja he tulevat tuomaan rahaa pian myös uudestaan, kun oraalla olevat reiät puhkeavat. Ja kokonaishinta kaupungille kasvaa verrattuna virkalääkärien käyttöön.

Pohjaton kilpailutus ei ole viisasta aloilla, joilla on kyse ihmisten hengestä ja terveydestä. Suomen Reumaliiton toimisto muuten sijaitsee Helsingissä kotikadullani Iso-Roballa. Ohikulkija huomaa asian siitä, että toimistotalon edessä oleva pysäköintipaikka on invaldiruutu eli varattu toimistossa asioiville. Toisinaan paikalla näkee huonoon kuntoon menneitä ihmisiä. Pitääkö näillekin ihmisille vittuilla poliittisen vallan toimesta? Ihmisvihaa näyttää olevan maailmassa tarpeeksi jo muutenkin.

Yliopistot löysässä hirressä

Helsingin yliopisto mainostaa kotisivuillaan, että uuden yliopistolain voimaan astuttua ”yliopisto on nyt itsenäinen”.

Ymmärrän yskän. Todellisuudessa yliopistot ovat entistä pahemmin riippuvaisia, paitsi tulosvaatimuksillaan kiristävästä valtiorahoittajasta, myös liike-elämästä. Naurettavaa näyttöä siitä saatiin jo, kun muutamat yliopistot lähestyivät hattu kourassa entisiä opiskelijoitaan kerätäkseen miljoonan verran lahjoitusrahaa ja saadakseen sitä kautta valtiolta 2,5-kertaisen vastaantulon. Köyhä siinä kalvaa köyhää, ja parodia vain paranee.

Hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpään mukaan yliopisto voi nyt ajautua periaatteessa myös konkurssiin. Tarkemmat perustelut väitteelleni, miksi yliopisto kuristuu autonomiansa talutushihnaan, voi lukea tästä.